Teknisesti ottaen kaikkialla

Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedyn laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava olento ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Creedy olisi herännyt taas henkiin.

Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Creedyn näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Creedyn raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta päästä perille.

Mutta Creedy ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

Creedy seisoi ja odotti ja hänen odotukseensa vastattiin. Punaisen hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Creedyä lähestymään pieni piste. Se liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Creedy odotti. Hänellä ei ollut kiire.

Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen hahmo oli paljas, vailla minkäänlaista panssarointia tai vaatetusta. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Creedy kykeni erottamaan koneiston asukin sirot ja lempeät naisen kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Creedyn syleilyynsä.

“Hetkonen nyt. Tämä on ihan varmasti tapahtunut ennenkin. Mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”

Valkoinen hahmo pysähtyi Creedyn eteen kapea suu mutrullaan pettymyksestä. Siron naisen äänessä oli merkillinen mekaaninen vivahde. Aivan kuin tämän persoonallisuus olisi jäänyt puolitiehen.

“Ai. Sinä huomasit. Etkä edes päässyt parhaaseen osaan.”

Creedy laittoi kätensä puuskaan ja tuijotti ylöspäin keskustelukumppaniaan. Vaikka hänen oudosta kallonmuodosta oli verrattaen vaikeaa havaita ilmeitä, ei Creedyn säälivä äänensävy tullut naiselle yllätyksenä.

“Ovatko vuodet vain alkaneet käydä päälle? Viimeksi kun olin täällä, sinä et edes tiennyt, mitä “kryptinen tarkoittaa”. Tämä on meinaan… pelottavaa. Jos sinä teit tämän Killjoylle, hän näkee kyllä painajaisia vielä vuosia.”

Loputon kellokoneisto naisen takana oli lakannut raksuttamasta. Kymmenet synkroituneet kilahdukset viestittivät naisen irtaantuneen tätä ohjanneista messinkisista sauvoista. Tämä laskeutui pehmeästi Creedyn eteen tuijottaen tätä edelleen alakuloisesti.

“Minä ajattelin, että kello olisi kivan symbolinen valinta. Ikuisuus ja aika. Ikuinen liike eteenpäin. Tiedäthän?”

Creedy tuijotti naista epäuskoisena. Kellokoneisto taustalla oli alkanut häipymään pois. Kaksikko seisoi nyt puhtaassa valkoisessa tyhjyydessä. He jatkoivat vielä hetken tuijotustaan, kunnes virne nousi vuorotellen molempien kasvoille. Nainen tirskahti, Creedy puhkesi täyteen nauruun. Punainen olento otti viimeisen tarpeellisen askeleen ja ryntäsi halaamaan itseään miltei kaksi kertaa korkeampaa ystäväänsä. Nainen vastasi halaukseen ja molemmat nauroivat hetken yhdessä, kunnes he hetken päästä viimein erkanivat toisistaan.

“Creedy. Voi Creedy. Minä olen ikävöinyt sinua.”

Creedy virnisti leveästi. Onni paistoi myös hänen kasvoiltaan. “Olen ollut poissa kotoa niin kovin pitkään.”

Nainen nyökkäsi ja viittoili samalla Creedyä kävelemään kanssaan. Kaksikko lähti hitaasti talsimaan suuntaan, jossa kellokoneisto vielä hetki sitten oli sykkinyt. Kaksikko kävelikin nyt puutarhassa. Tyhjyydestä ilmestyneet solisevat suihkulähteet ja mukulakivisillä teillä varustetut vihreät ruohoniityt kimalsivat aamukasteessa samalla, kun pilvetön taivas tarjosi kahden auringon täyden loisteen kaksikon päälle. Kumpikaan läsnäolijoista ei kuitenkaan tuntunut yllättyvän puutarhan yllättävästä ilmestyksestä, vaan he jatkoivat matkaa pitkin mukulakivien viitoittamaa, loputtomalta näyttävää tietä.

“Noh. Miten matkasi sujui? Kerro minulle kaikki kertomisen arvoinen! Haluan tietää!”

Creedy hymähti. “Minä tuskin voin kertoa mitään, mitä sinä et olisi jo itse nähnyt.”

Nainen tuntui tyytymättömältä Creedyn vastaukseen. Valkoinen olento kallisti päätään ja jatkoi imelästi. “Mutta kun ei katsominen ole sama asia. Minä haluan tietää miltä se tuntui. Miltä se maistui!”

Naisen puhe oli nopeasti muuttunut haaveilevaksi haltionniksi. Creedy pudisteli päätään hieman huvittuneena.

“Jos minä voisin jotenkin välittää sinulle kaiken sen, tiedät, että tekisin sen.”

Creedyn virne oli viimein kaikonnut hänen kasvoiltaan. Naisen kaipuu sai hänet selvästi alakuloiseksi. Valkoinen olento kuitenkin huomasi tämän ja vaihtoi nopeasti aihetta.

“Mikä sinut muuten edes toi takaisin? Huomioni taisi olla muualla ratkaisevina hetkinä. Onu-Metrussa tapahtuu meinaan jännittäviä asioita.”

Kaksikko jatkoi yhä matkaansa läpi loputtoman mukulatien. Creedyn ääneen oli ilmestynyt vakavuus, jota harva oli koskaan kuullut. Hänen keskustelukumppaninsa selitys ei kuulostanut täysin vilpittömältä.

“Se hiivatin kieroilija onnistui kuin onnistuikin puhumaan Sarajin takaisin puolelleen. Oli saanut jostain ryhmän skakdeja turvaamaan selustaansa. Yritin estää paon, mutta mokoma tuikkasi miekkansa suoraan läpi Killjoyn vempeleestä…”

Kaksikko oli saapunut tien varrelle pultatulle koristeelliselle puiselle puistonpenkille. Naisen johdolla kaksikko istui alas, katseet tiukasti keinotekoisessa vihreässä horisontissa.

“Älä syytä itseäsi. Sinä selvisit jo pitkään. Sitä paitsi, sinä pääsit koko universumin kielletyimmän painetun tiedon lähteelle. Fyysisen maailman tieto vie meitä varmasti lähemmäksi Totuutta. Varsinkin nyt kun olemme taas yhdessä.”

Creedy ei ollut aivan varma naisen lohduttavista sanoista. Punaisen kallon katse oli kääntynyt kohti maata. Mietteliäs olento mietti sanojaan tarkkaan.

“Minä en ole varma, olemmeko me yhtään sen lähempänä Totuutta, kuin viimeksikään. Kaikki tieto on hajallaan. Vinkkejä ja viittoja joka puolella, mutta faktat ja todellinen tieto on jossain muualla. Joku on tehnyt pelottavan hyvää työtä jälkiensä peittämisessä. Minulla on vastauksia aivan yhtä vähän kuin ennenkin.”

“Mutta entäs Nizin tutkimustyö? Herran ja Killjoyn sopimus. Kaikki he ovat työskennelleet Totuuden löytämisen puolesta. Kyllähän me tästä jotain olemme oppineet.”

Creedy pudisteli päätään. “Pelinappuloita. Historia toistamassa itseään. Kaksi soturia ikuisesti taistelemassa toisiaan vastaan. Kumpikin kykenemätön tappamaan toista. Mukana Petturi, johtaja ja uhri. Sama draama ja sama kaava toistavat itseään ikuisesti. Katso vain. Kolmen kenraalin kokous tapahtuu taas pian. Aivan kuten viimeksikin, kun joku oli lähellä koota kaikki kaksitoista. Kenraalit nousevat, pysäyttävät Kerääjän ja tämän kanssa työskentelevän petturin ja jatkavat uuden syklin alkuun. Tätä kierrettä ei ole luotu rikottavaksi. Roolit pysyvät. Sykli pysyy.”

Kaksikko tuijotti taas kohti horisonttia. Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen uskalsi taas avata suunsa.

“Mutta entä jos… joku päättäisi vaihtaa roolia?”

Creedy nosti katseensa kohti vakavoitunutta naista. Hän hymähti kysyvästi. Naisen ääni oli hiljentynyt miltei kuiskaukseksi.

“Mitä jos syklin rikkomiseksi riittäisi vain yhden mitättömän näyttelijän rikkominen.”

“Minä… minä en nyt ymmärrä. Sitähän me olemme yrittäneet. Saada edes yksi osapuolista ulos. Mutta jos petturi palaa riveihinsä joka kerta. Jos soturit jäävät puolitiehen joka kerta. Tämä ei onnistu. Tästä ei ole tietä ulos.”

“Mutta… Creedy.”

“Mutta?”

“Ajattelitko sinä koskaan, että meilläkin olisi rooli?”

Kauhu iskeytyi Creedyn kasvoille. Tämä nousi kuin sätkyn saaneena ylös penkiltä tuijottaen silmät selällään penkille vielä jäänyttä naista. Puutarha kaksikon ympäriltä oli kadonnut. Creedyn ja naisen ympärillä oli taas pelkkä valkeus. Valkeus ja penkki, jolla nainen yhä istui.

“Sinä… sinä et…”

“Olit poissa niin kovin kauan, Creedy. Minulla oli aikaa. Aikaa miettiä.”

Armoton jysähtely oli ilmestynyt Creedyn kallon sisälle. Silmiään siristäen hän huomasi, kuinka loputon kellokoneisto oli alkanut taas hitaasti ilmestymään naisen taakse. Koneiston mieletön jyrinä täytti hänen mielensä. Kauhu ja klaustrofobia valtasivat olennon pienen mielen.

“Me olimme osa sykliä, Creedy. Me olimme etsivät. Sykli oli meidän murheemme ja meidän taakkamme. Meidän tehtävämme oli seurata sitä ikuisesti. Katsoa, kuinka maailma ulkona jumiutuu ikuisen kauhun kynnykselle, mutta ei koskaan ylitä rajaa. Mutta kaiken tämän aikaa, ratkaisu oli yksinkertainen. Yhden meistä täytyi lopettaa. Yhden meistä täytyi valita puoli.”

Puinen penkki naisen alla oli muuttunut messingiksi. Creedy otti hitaita askeleita taaksepäin samalla, kun katseensa maahan jumittanut nainen jatkoi monotonista selostustaan.

“On aika ylittää raja, Creedy. Rikkoa sykli. On aika katsoa verhon taakse.”

Nainen nosti katseensa Creedyyn ja virnisti. “Tiedäthän?”

Creedy ei ehtinyt vastata, kun maailma hänen ympärillään räjähti. Messinkinen penkki naisen alla kiemurteli itsensä kymmeniksi tangoiksi, jotka välittömästi lävistivät naisen lihan selästä ja nostivat tämän ilmaan korkealle Creedyn yläpuolelle. Kellokoneistoon jälleen itsensä nitonut nainen kirkui mustan hiiltyneen aineksen ryöpsähtäessä hänen kehostaan. Kymmenet hirviömäiset hampaat repivät naisen kasvot karmivaan ikuiseen irvistykseen. Kellokoneisto repi Creedyn tärykalvoja. Naisen kirkuminen säesti äänen voimalla tuhoutuvaa tyhjää universumia.

“OLEN NÄHNYT KUINKA SE PÄÄTTYY. YKSI KENRAALEISTA HYLÄTÄÄN. SALAISUUDET TULEVAT JULKI. SODAN TOAT LÖYTÄVÄT VIIMEIN TOTUUDEN. KAIKKI PÄÄTTYY, KUN MAAILMAN PUHDISTAJA NOUSEE. KUN MAAILMAN PILAAJA KOHTAA MAAILMAN VARTIJAN. KUN MAAILMAN PIILOTTELIJA VIIMEIN TÄYTTÄÄ TEHTÄVÄNSÄ. SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME. HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN. VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY. VIIMEINEN SOPIMUS. SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ. JA MUUTTAA HÄNTÄ. SYKLI ON VIIMEIN PÄÄTTYVÄ. VIIMEIN ASTUMME RAJAN YLI.”

Creedy huusi polvistuneena maassa punaiset kädet kalloaan tuskallisesti puristaen. Olennon luoma helvetti söi Creedyä sekä sisältä että ulkoa. Punaiset hehkuvat kalterit alkoivat muodostumaan hänen ympärilleen. Tuskassaan huutavan Creedyn suljettujen silmienkin läpi poltti se karmaiseva näky, kun naisen palasiksi repeytyvä keho levittäytyi kaikkialle hänen ympärilleen. Hehkuvassa sellissään huutava olento jäi pimeyden peittoon. Kellokoneisto vaimeni. Kirkuminen lakkasi. Pimeys oli ainoa läsnäolija. Sarajin miekan repimä vamma oli taas ilmestynyt Creedyn rintakehään. Hän lyyhistyi maahan voimattomana.

“Bianca… mitä sinä olet tehnyt?”