Visokin toimisto

Oveen koputettiin. Visokki, joka makasi riippumatossaan lepäämässä, ei ollut odottanut ketään tähän aikaan illasta. Ei hän ollut odottanut ketään oikeastaan koko päivänä, koko viikkonakaan. Hän olisi halunnut olla yksin juuri nyt, mutta asiaan ei ehkä voinut vaikuttaa.
”Haloo?” kuului oven takaa, ja sitten ovi aukesi naristen. Visokki hyppäsi nopeasti riippumatostaan lattialle ja hämmästeli hetken ovelle tullutta hahmoa: ”Kas, tänne eksyykin harvoin vieraita.”
”Olisi ihan mukavaa puhua jonkun kanssa”, Suga vastasi hymyillen. ”Mieluusti adminin, jotta saan kuulla… tiedäthän, virallisen näkökulman asioista.”
”Kerro pois”, Visokki vastasi kävellessään pimeässä huoneessaan kohti ovella olevaa Sugaa.
Suga istahti huoneessa seinän vieressä nököttävään tuoliin. ”Jos vain sinulla on aikaa minulle.” Kun Visokki nyökkäsi, Suga jatkoi: ”Mitä kaikkea täällä on tapahtunut sillä välin, kun olimme poissa? Matkalla hakemaan Epsilonia.”
Hän tutkiskeli hetken huonetta ja lisäsi sitten: ”Mitä kaikkea tärkeää siis. Mainitsemisen arvoista. Olin vastikään kokouksessa ja olisin voinut kysyä Guartsulta, mutta siinä tilanteessa en oikein viitsinyt keskeyttää. Vakavista asioista puhuttiin, enkä viitsinyt vaivata omalla tiedottomuudellani heitä. Mutta linnan käytävillä kuulee vain huhuja, joihin ei ehkä pidä luottaa. Minun oletettiin heti olevan perillä kaikesta.”

Visokki oli hetken hiljaa, ennen kuin puhui. ”Noh, adminien välillä on ollut vähän myllerryksiä. Mäksä, ainakin näennäisesti, petti Klaanin, ja minun ja Tawan välillä on vähän skismaa. Lisäksi Tawa on vähän sekaisin”, hän totesi jokseenkin kevyeesti asian painosta huolimatta.
Suga nyökkäsi ja sanoi: ”Kuulinkin Mäksästä jo huhuja, jotka varmistuivat neuvottelussa, mutta en silti kykene uskomaan…”
”Petti meidät. Ei sitä kukaan muukaan voi uskoa”, Visorak sanoi alkaen kipittää lattialla hermostuneesti edestakaisin. ”Toivottavasti Gee ei tee mitään typerää.”
”Voi hyvä tavaton”, Suga päivitteli. ”Hän näytti raskaasti aseistautuneelta ja sanoi menevänsä metsään… Mitähän…” Sitten hän hiljeni ja nielaisi äänekkäästi.
”Minun pitäisi varmaan näyttää sinulle jotakin, mutta ehkä se voi odottaa. Mitä Tawalle tapahtui?” Visokki pysähtyi paikalleen ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi: ”Tawa on vain vähän sekaisin. Älä sinä siitä välitä. Asia on hoidossa.”

Suga rypisti otsaansa, mutta vaikeni nyökäten. ”Reissullamme athistien saarelle meni vähän kauemmin kuin odotimme. Paljon ehti tapahtua, enkä ole kertonut asiasta juuri kenellekään.”
”Mitä sinun piti näyttää minulle? Entä saitteko jotain tärkeää selville?” Visorak oli tyytyväinen puheenaiheen vaihtumisesta.
”No se. Me saimme Nimdan sirun ja menetimme toisen sellaisen ja Manu vähän kuin kuoli ja menetimme Killjoyn”, Suga sanoi ääni vavisten ja yritti hymyillä.
”… Mitä tapahtui?! Kerro kaikki!” Visokki vaati. Suga näytti hieman vaivaantuneelta, muttei uskaltanut uhmata Visokin tuikeaa katsetta, joka syyllisti häntä jollain tasolla.
”Abzumo sieppasi meistä osan. Killjoyn hän myi jollekin roistolle. Manu yritti kai pelastaa meidät, mutta hän…”
Suga ei kyennyt jatkamaan loppuun asti. Visokki pysyi ensin pitkään hiljaa ja katsoi Sugaa: ”Mutta mitä?”
Suga asettui katsomaan Visokkia suoraan silmiin. ”Ehkä sinun pitäisi nähdä ihan itse.”
Visokki tuijotti Summerganonia epäilevästi, kun tämä asetti kätensä hänen ohimoilleen. Sitten Visu tunsi telepaattisen yhteyden, ja hänen mielensä pimeni.

Visokki heräsi ja yritti avata silmänsä. Silmäluomet tuntuivat raskaalta, mutta vaivallisin ponnistuksin hän sai kuin saikin silmänsä aukenemaan, jolloin hän kykeni näkemään huoneen, jonka lattialla makasi. Hän lähestulkoon hätkähti äkätessään vierelleen kyykistyneen Summerganonin, joka nousi seisomaan nähtyään visorakin avaavan silmänsä. Visokkikin kömpi pystyyn neljälle jalalleen ja ryhtyi tarkastelemaan huonetta: he näyttivät seisovan pienessä pimeässä kopissa, jonka ainoa valonlähde oli pöydällä seisova näyttöpääte.
”Suga”,Visokki sanoi turtuneella äänellä, ”onpa sinulla… pieni mieli.”
Toa hymähti ja kohautti sitten olkiaan. ”Minkäs teet. Ei se yleensä tältä näytä. Tai siis… näytä ja näytä, mutta tuota.”
Hän osoitti sormellaan pimeässä nurkassa sijaitsevaa ovea. Visu vilkaisi ensin Sugaa ja sitten siirsi katseensa oveen.
”Mitä siellä on?” hän kysyi varovasti lähestyessään ovea hitaasti.
”Sinun on nähtävä ihan itse”, toinen vastasi hänelle ja istahti pöytänsä ääreen tuolille. ”Et uskoisi, jos kertoisin.” Visokki varautui hieman tulevaan ja raotti ovea, jolloin valonsäde pääsi huoneeseen. Päivänvaloako?

Visorak tempaisi oven kokonaan auki ja sokaistui valon määrästä. Valo oli kirkkaan punaista, räikeän pinkkiä, valkeaa ja taas punaista. Astuessaan ulos Visokki huomasi tulleensa suureen, avaraan maailmaan, jota verhosivat punertavat kalliot, pinkki aluskasvillisuus ja lähes äärimmäisen magenta taivas. Siellä täällä näkyi violetteja tähtiä ja muutama suhteellisen lähellä tätä planeettaa – Planeettaa, mitä hittoa? – oleva kuun tapainen murikka, joka näkyi taivaan vaaleanpunaiseksi värjäämänä. Kraatterit näkyivät melko yksityiskohtaisestikin kummallisista taivaankappaleista.

Katsellessaan ympärilleen häkeltyneenä Visokki huomasi kykenevänsä erottamaan punaisista vuorista uurteita. Kukkulat, joita näkyi kaikkialla, kasvoivat pinkinpunaista ruohoa – ja nyt hän huomasi, että siellä täällä oli ryppäitä. Sieniryppäitä. Visokki joutui hieman räpyttelemään silmiään epäuskoisena: sieniä ne olivat. Mustavalkotäplikkäitä sieniä. Visokki pyyhälsi lähimmän sienikasan luokse. Mustat ja valkeat pilkut olivat huijausta: sienissä oli jonkinlainen pääkallokuviointi, joka vain näytti täpliltä. Vaikka sieniä oli useita eri kokoisia ja muotoisia, ne olivat kaikki samanvärisiä ja niissä kaikissa oli pääkallokuviointia. Sitten, kuin hömelöiden sienten olemassaolo ei olisi yksinään riittänyt sävähdyttämään, sienet päättivät ryhtyä hyppimään toistensa päälle. Ne muodostivat hassuja torneja, sieni toisensa perään hyppäsi kasan päällimmäiseksi ja sitten yksi kerrallaan samalla tavalla alas tornista. Ja sama uudestaan.

Ennen kuin Visokki ehti edes ajatella, mihin hänen pitäisi seuraavaksi talsia, hän huomasi edessään ehkäpä sadan metrin päässä linnoituksen. Palatsi – joka toden totta taisi olla suurimmaksi osaksi rakennettu verenpunaisesta kivestä ja punaisesta lasista – oli kuin jonkinlaisesta sairaasta unesta: spiraalimaiset obsidiaaniminareetit näyttivät uhmaavan painovoimaa, ja kupolikattoiset tornit näyttivät rikkovan taivaankannen, jos niin saattoi ajatella voivan käydä. Keskellä suurin linnan rakennuksista oli muotoiltu suureksi kanohi Kraahkaniksi.
Aha, Visu ajatteli. Taidankin nyt tietää.

Epäilykset vahvistuivat, kun hän käveli saavuttaakseen linnan. Kuka rakentaisi valtavan palatsin verenpunaisesta kivestä ja ilmeisesti rubiinista ja obsidiaanista? Tai pikemminkin rakennuttaisi eikä sormellaankaan hipaisisi kiveä rakennusvaiheessa. Kävellessään visorak huomasi astelevansa epäilyttävän hiekkamaisen aineen päällä. Se upotti hänen teräväkärkisiä jalkojaan sisäänsä ja yritti niellä hänet salakavalasti, mutta Visokki ei antautunut sille vaan jatkoi kulkuaan nopeuttaan kiihdyttäen.

Palatsin ovi oli puinen, kuten Sugan bunkkerimaisesta mielestä tähän kummallisuuksien maailmaan johtanut ovikin. Ja se oli maalattu mustaksi. Visokki päätti koputtaa oveen torahampaallaan ja jäi sitten odottamaan vastausta. Hän tarkasteli ovenkarmeja, jotka olivat oikeastaan melko nättejä: rubiinista kaiverrettu ylhäältä kaareutuva palkki kulki oven ympärillä kuin käärme ja – kuten Visu sai huomata – sen saattoi huomata kaiverretun häntäänsä syövän käärmeen muotoon.
Onko tämä nyt jo vähän karmivaa? Visokki kysyi itseltään ja joutui yllättymään, sillä juuri sillä hetkellä ovi aukeni ja sen takaa kurkisti silmäpari. Eripariset silmät. Toinen oli keltainen ja toinen turkoosi. Ne saivat pian seuraa kymmenestä muusta silmästä, jotka olivat kaikki joko keltaisia, turkooseja tai merenvihreitä. Olipa joukossa myös yksi meripihkanvärinenkin, mutta yhtä kaikki karmivia ne olivat. Visokki katseli häiriintynyttä silmistöä tunteitaan näyttämättä ja toivoi, että ne kuuluivat usealle eri olennolle eikä vain yhdelle… hyvin silmäisälle sellaiselle. Tämä oli kuin pahaa unta. Silmät muistuttivat häntä Avdesta ja Syvän Naurun useista herkeämättä tuijottavista silmistä.

Kun ovi hiljalleen naristen aukesi kokonaan ja valo pääsi porottamaan silmien omistajaan, Visokki huomasi tämän olevan kasvi. Hän räpytteli jälleen silmiään voidakseen yrittää paremmin uskoa niiden tuottamaa informaatiota, ja kyllä hänen edessään oleva olento yhä näytti huonekasvilta. Jokainen silmä oli vihreän rihmamaisen varren päässä ja liittyi vartensa avulla isompaan runkoon, jotkin hieman ylempänä ja jotkin alempana, ja tämä päärunko loppujen lopuksi loppui kukkaruukkuun.

Josta.
Pilkisti. Siili.

Hiton siili.

Visokki ei jaksanut enää tätä pelleilyä vaan rynnisti ovesta sisään huomioimatta kasvia sen enempää kuin ympäristöäänkään. Hän tiedosti kyllä, että käytävä, johon hän juoksi, oli täysin valkea ja vailla koristeita, mikä olisi voinut tuntua epäilyttävältä, mutta jos ei halunnut ajatella, sen saattoi hyvin jättää huomiotta. Aikansa kipitettyään Visokki tajusi, ettei hänen tekemisensä ollut viisasta, ja pysähtyi. Liiankin nopeasti. Hän oli keskellä valkeata labyrinttiä, josta ei käynyt ihan heti poistuminen, sillä hänellä ei ollut enää mitään hajua, mistä hän oli sinne tullut. Katto oli valkea, lattia samaten, seinät myös. Itse asiassa hän oli aika varma, että oli tullut katossa olevasta reiästä, joka näyttä johtavan täysin samanlaiseen käytävään kuin mihin sekä oikealla että vasemmalla ja sekä edessä että takana oleva oviaukko johtivat. Ihme, ettei alhaallakin ollut oviaukkoa. Visokki päätti ottaa edessään olevan reitin ja huomasi oviaukosta astuttuaan ja käytävää hetken kuljettuaan olevansa samanlaisessa risteyksessä, paitsi, että nyt alhaalla oli ylhäällä ja lattiassa oli reikä.

Juuri, kun Visokki aikoi hermostua, valkoinen rakennusmateriaali – joka oli marmoria, miksei Visokki ollut sitä tajunnut? – alkoi sulaa kuin jää huoneenlämmössä. Tai kuin ruoka vatsalaukussa, sanoi ääni Visun päässä. Ääni ei ollut hänen omansa.
”Manu!” Visokki huudahti. ”Tule esiin sieltä!”
”Kuka Manu? Minäkö?” vastasi ääni.
”Sinä juuri!”
”Mistä tiedät, että olen Manu?”
”Ei kukaan muu rakentaisi näin järjetöntä paikkaa.”
”Mistä tiedät?”
”… en minä tiedä, mutta samalla… minä tiedän.”
”Hyvin vastattu, en olisi itsekään osannut paremmin.”

Vastaus oli ollut erittäin epätyypillinen Visokin suusta. Tämä paikka ei ollut hänelle hyväksi. Kun hän huomasi, että valkea tahna, joksi marmori oli epäilyttävästi sulanut, poltti hänen jalkojaan, hän sai päähänsä alkaa äännellä tuskallisesti – jalkoihin kun sattui. Palaminen ei kiva. Jäähtyminen kivempi.
”Mmmmaanuuuu!”
”Juu juu, odotas nyt, että löydän jostain sen olomuotosekoitinjuttuhommelin vai mikäsenytoli.”
”Äkkiä!”
”Et sinä siihen kuole, höpsö.”
”Ai en vai! Tämä polttaa!”
”Tietenkin se polttaa, se on sulaa marmoria.”
”MANU!”

Yhtäkkiä Visokki tunsi itsensä painottomaksi. Puoliksi sulaneeseen labyrinttiin alkoi tulvia jostakin vettä, joka oli hukuttaa Visokin, kunnes hän huomasi osaavansa hengittää vettä. Hän oli jopa huokaista helpotuksesta, ennen kuin huomasi, että Manu istui hänen vieressään jyhkeällä istuimella, jota hän ei kovin hyvin hahmottanut veden pimeässä syvyydessä. Manu napsautti sormiaan, mikä oli hämmästyttävää, sillä he olivat veden alla, ja yhtäkkiä vesi ikään kuin putosi maahan ja niin tehdessään katosi jäljettömiin jättäen vain lattian märäksi. Sekin kuivui sekunneissa, ja Visokki, joka yski nyt keuhkoistaan kaiken veden, jota ei kyennyt enää hengittämään, näytti niin vihaiselta, kuin osasi.

”Mitä pelleilyä tämä on, senkin sekopää?”
”Ahaha, pistitkö pahintasi, kultaseni?”
”Lakkaa virnuilemasta siinä äläkä kutsu-”
”Tiedetään. Sinä pilaat kaiken hauskan”, Manu naurahti ja viittoili Visokkia painamaan puuta: hänen valtaistuimensa vieressä oli tummanpunainen sohva, jonka edessä makasi letkeä mustanpuhuva kankainen pöytä.
”… ja tuo pöytähän on kankaan peitossa, vai mitä?” Visokki kysyi vilkaisten Manua. Hän huomasi samalla valtaistuimen koreat yksityiskohdat, jotka pistivät silmiin oikein näyttävästi: tuolin runko oli valmistettu kullasta – tai jostakin kullanhohoisesta, ja siihen oli upotettu suunnaton määrä erikokoisia rubiineja – tietysti siten, että lopputulos oli symmetrinen, vaikka Visokki kyllä tunnistikin jossain alitajuntansa pohjalla, ettei symmetria-akseli kulkenut Manun symmetria-akselin kanssa samaan suuntaan kuin vain näennäisesti. Valtaistuimen jalat muistuttivat petoeläimen raateluun tarkoitettuja erittäin kynsipitoisia tassuja, ja selkänojassa sekä varmasti Manun takamuksen allakin oli samettinen pehmuste. Selkänojan huipulla keikkui pääkallo, joka muistutti ikävästi matoralaisen pään muotoa ja jonka silmäaukot oli tukittu rubiineilla.
”Mainitsinko joskus, että rubiinit ovat mukavia?” Manu kysyi viattomuutta epäonnistuen tavoittelevalla äänellä. Visokki ei vastannut, jolloin Manu päätti vastata tämän kysymykseen: ”Ei, se ei ole kankaan peitossa, vaan se on kangasta. Kuten ehkä arvelitkin.”
”Mutta en uskonut sitä…”
”Mikset? Etkö ole nähnyt tarpeeksi uskoaksesi, että pöytä pysyy kasassa, vaikka se onkin kangasta?”
”Miksi sen päällä on hedelmävati?”
”Etkö pidä hedelmistä?” Manu kysyi ihmetellen, ja kun Visokki ei taaskaan vastannut, hän jatkoi: ”Niitä on täällä paljon. Niitä leijuu joskus ikkunasta sisään, kun haluan. Nälkä tulee harvoin, tosin.”
”Miksi minä olen täällä?!” Visokki tiedusteli aggressiivisehkosti ja yritti näyttää uhkaavalta, mutta kun Manu oli juuri sillä hetkellä tukehtua päärynään, Visokin oli pakko hieman hymyillä.
”Mitä Tawaliinille kuuluu?” Manu kysyi ohittaen hänen kysymyksensä täysin.
”Miksi minä olen täällä, Manu?”
Manu hihitti vähäsen. ”Siksi, koska sinä tulit tänne, Visokki. Miksi sinä tulit tänne?”
”Suga sanoi, että minun täytyisi nähdä…”
”Ystävällistä Sugalta tuoda minulle hieman seuraa, toki.”
”Sinä olet… Sugan pään sisällä?” Visokki kysyi tahattoman hämmästyneen kuuloisesti, vaikka oli tavallaan tiennyt koko ajan, ettei Sugalla ollut niin pieni ja irstas mieli, kuin hän joskus antoi olettaa. Ja oli loogista, että hän ei ollut poistunut Sugan mielestä, sillä hän ei ollut poistunut Sugan mielestä.
”Jep”, Manu vastasi tutkiskellen uuden lautaselta ottamansa päärynän pintaa, jossa näkyi omituinen musta täplä, joka saattoi pahimmassa tapauksessa pilata koko päärynän – ties, vaikka päärynän pintaan olisi päässyt syntymään musta aukko, eihän sitä voinut tietää koskaan.
”Ja Suga on ahdistettu kohtuuttoman pieneen tilaan omassa mielessään?” Visokki jatkoi uteluaan ja olisi raapinut otsaansa, mikäli se olisi ollut mahdollista – ja jos ei mahdotonta ollutkaan, olisi näyttänyt aivan naurettavan hullunkuriselta.
”Jep”, Manu vastasi jälleen repien päärynästä suuren palasen irti kynsillään.
”Miksi?”
”Jep.” Päärynä lensi kokonaisuudessaan vastakkaiseen seinään.
”Kuunteletko sinä edes?”
Visokki tökkäsi Manua torahampaallaan, jolloin tämä käänsi katseensa takaisin häneen ja huokaisi.
”Mitä nyt?”
”Vastaa minulle! Miksi Sugalla on niin pieni…”
”… ja irstas mieli, aioit kysyä?”
”Äh, vaikene.”
”Hyvä on.”

Manu virnuili typertyneelle visorakille ilkeästi ja haukkasi isoa, punaista omenaa päästäen kovan rouskahduksen. ”Tiedätkö, kohta alkaa sienien ooppera, jota ne suunnittelivat minulle kai viikon, joten ehkä siirtyisimme katsomoon?”
”Ei”, Visokki sanoi niin vankasti, että koko huone tärisi hänen ajatuksensa vahvuudesta – ja Manun omena putosi lattialle. Tämä katsoi pilalle mennyttä hedelmää, joka olisi voinut olla hänen ruokaansa, ja siirsi sitten katseensa jälleen Visokkiin. Ruudukas shakkilautamainen lattia oli nyt omenan sotkema.
”Ei sitten.”
Ääni oli kylmä ja tunteeton ja Visokki hätkähti sitä.
”Miksi sinulla oli täällä labyrintti, johon minä saatoin eksyä?”
”No possujahtien takia tietysti.”
”Mitä?”
”No jos labyrinttiin laitetaan possu ja sitten linnut jahtaavat sitä ja teurastava sen pelin lopussa, siinä on viihdettä vuosisadoiksi.”
”Sinä olet sekaisin.”
”Visokki”, Manu sanoi hymyillen, ”kerro minulle jotakin uutta.”
Ääni oli yhä kylmä kuin kivi, mutta nyt siinä oli jonkinlainen sävy, jota Visokki ei osannut nimetä, mutta joka toi hänen mieleensä kivelle vuodatetun veren, jota oli vuotanut runsaasti maassa makaavasta ruumiista. Hän ei vastannut nyt mitään, ei puhunut lainkaan. Hän vain odotti, mitä Manu aikoisi sanoa seuraavaksi, eikä uskaltanut nyt puhua.
”Minä olen loppujen lopuksi minä”, makuta jatkoi, ”ja ehkä ei ole aina edes hauskaa olla minä, vai mitä?”
Visokki vaikeni yhä vain, ei hän vastannut Manulle lain. Koko maailman huomiotta jätti, kun tätä makutaa hän mielessään…
”Mätti. Vasaralla. Turpaan”, Manu lopetti satunnaisen ajatuksen, jonka Visokki uskoi tulleen jostain muualta kuin hänen oman päänsä sisästä. Hän ei ollut runollinen. Tämä oli joka tapauksessa Sugan mieli ja Manun mieli sen sisällä.
”Kerrohan, Visokki”, Manu jatkoi monologiksi muuttunutta dialogia, ”miksi kaikki ovat niin käsittämättömän typeriä.”
”Anteeksi?”
”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ja olentoa yhtä typerää. Miksi kukaan ei ymmärrä minun kaltaistani neroa?”
Visokki ei osannut antaa vastausta Manun kysymykseen, jonka lähtökohdat hän tajusi heti kyseenalaistaa ja miettiä, miksi tällaista kysymystä saattoi edes kysyä.
”Me olemme Sugan mielessä ja sinun mielessäsi. Olemmeko me yhtä aikaa molemmissa?” Visokki tiedusteli hetken kuluttua. Hän oli hieman jännittynyt.
”Mieltä ei ymmärretä. Se ei ole sitä mitä luullaan. Kaikki ovat liian typeriä tajutakseen, ymmärtääkseen mielen saloja.”
”Olenko minäkin typerä?”
Manu naurahti vaimeasti. ”Ei, sinä et ole typerä, Visokki. Sinä olet yksi älykkäimmistä tuntemistani olennoista. Ja sinä olet telepaatti, sinä ymmärrät mieliä paremmin kuin useimmat.”
Manu mietti hetken ja käänteli kristallipikariaan niin, että juoma pyöriskeli spiraalimaisesti. Visokki oli melko varma, ettei pikari aivan hetki sitten ollut ollut Manun kädessä, mutta toisaalta tuntui, kuin se olisi ollut siinä koko ajan.

”Myönnettäköön, että sinä olet ehkä paras mielitieteilijä, jonka tunnen.”
”Mielitieteilijä…”
”Mieli ei ole sitä, mitä luullaan”, Manu toisti dramaattisesti, vaikkeivät vuoropuhelun kaksi viimeisintä palasta sopineetkaan yhteen kauhean hyvin. Varsinkaan dramatiikan kannalta, sillä turha teatraalisuus meni hukkaan, kun kontekstissa ei ollut järkeä ja minä ei mitä ihmettä pois.
”Mitä se sitten on?” Visokki hymähti. Manu saattoi kuulla hymähdyksen, vaikkei Visokki puhunut, kuten puhutaan, vaan puhui.
”Monimutkainen”, makuta vastasi ja ryyppäsi pikaristaan kuuluvasti. Visokki tajusi vasta nyt, että todellisuus heidän ympäriltään oli kadonnut ja jäljellä olivat Manu istuimellaan ja Visokki sohvalla – ja he leijuivat tyhjyydessä. Jos Visokki olisi astunut alas sohvalta, hän olisi varmaankin tuntenut jonkinlaisen tason allaan, muttei olisi voinut hahmottaa, mikä tai missä se oli ja miksi ja miten milloin missä miksi mikä. Oikeastaan Visokki ei muistanut, milloin oli istahtanut sohvalle. Hän oli vain raivonnut Manulle, mutta siitäkin tuntui kuluneen ikuisuus.
”Kerro minulle, en minä tyhmä ole.”
”Hyvin monimutkainen.”
”Juuri pääsit sanomasta, että minä ymmärrän mieltä!”
”Niin sinä teetkin, mutta eri tavalla kuin minä. Sinä olet intuitio, minä olen tieto. Sinä olet konkreetti, minä abstrakti. Sinä olet käytäntö, minä teoria. Sinä olet pekoni, min-”
”Kerro minulle!”
Manu paiskasi pikarinsa jonnekin selkänsä taakse katsomatta lainkaan, ja visorak kuuli lasin särkymisen äänen. Ei, vaan kristalliahan se lasi oli. Siis pikari. Lasi. Lasipikari oli kristallia.
”Yleensä ajatellaan, että mieli on kuin kirja, jota voisi ikään kuin lukea”, Manu virkkoi, ”mutta ei-lineaarisesta epäsubjektiivisesta näkökulmasta se on kuin iso pallo, joka on täynnä vinkkuravänkkyrä…mielikiemura…juttua.”
Manu yritti havainnollistaa sanomaansa pyörittelemällä tyhjyyttä käsissään kuin palloa, jossa oli mielikiemuraa, mutta Visokki ei oikein tiennyt, mitä sanoa.
”No tuo nyt ei auttanut yhtään.”
Manu nyökkäsi myöntävästi ja yritti ilmeisesti keksiä parempaa ilmausta, mutta Visokki keskeytti hänet tokaisemalla hänen olevan oikeassa. Manulla oli tieto, Visokille riitti intuitio. Hämähäkki tiesi mielestä tarpeeksi ja tunsi vielä enemmän.

”Tunne”, Manu huokaisi, ”vaistot, luonto. Mihin ne jäivät, makuta?”
Visokki katsoi Manua hieman sääliä katseessaan, kun tämä nousi tuoliltaan ja oikaisi selkänsä, josta kuului epämiellyttävä rusahdus, melkein kuin tämä olisi katkaissut selkärankansa.
Kuka tietää, ehkä hän katkaisikin, käväisi ajatus visorakin mielessä, mutta jäi saman tien taka-alalle, kun Manu käänsi katseensa taas Visokkiin.
”Haluatko tietää jotakin?”
”Mitä nyt?”
”Mietin vain, että tiedon levittäminen on oikeastaan aika kivaa. Ei informaation, vaan nimenomaan tiedon. Minä en valehtele.”
Viimeisin lausahdus toi Visokille mieleen…
”Avden”, Manu lausahti saaden visorakin hätkähtämään. Aivan kuin tämä olisi arvannut, että Visokki oli ajatellut juuri Avdea. Näkikö Manu hänen ajatuksensa? Oliko hän täysin makutan armoilla täällä?
”Mitäs luulisit, höpsö. Olet päässäni. Tavallaan.” Makuta huokaisi nyt raskaasti. ”Ei minulla oikeasti edes ole päätä.”
”Mmm…”
”Ehkäpä minä tämän vuoksi halusin jonkun näkemään. Tuntemaan. Kokemaan. Ja kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin sinä, Vizu.”
”Mitä sinä aiot?”
”Muistat varmaan, kun minä ja Gurvana ja Tongu olimme retkellä. Zakazilla ja Nynrahilla.”
”Joo?”
”Ja siellä sattui hauska juttu, että Zorak von Maksimaalinen Perseilijä sieppasi meidät ja yritti silpoa minut ja kaikkea.”
”…”
”Ja sitten sattui tyhjä aukko Gurvanan päässä, kyllähän sinä muistat, kun puhuimme tästä joskus.”
”Aivan, ja sitten sinä katosit etkä palannut.”
”Haluatko tietää, mikä on se tyhjä aukko Gurvanan päässä?”

Visokin mielenkiinto heräsi. Manu ei ollut aikaisemmin osoittanut halua kertoa asiasta. Kenellekään.
”Sinä uhkasit räjäyttää pääni, muistatko?” Manu sanoi virnuillen samalla. Visokki punastui hieman punaisemmaksi kuin tavallisesti olikaan.
”Osat voisivat olla toisin päin, kultaseni”, makuta jatkoi ja nuolaisi hienovaraisesti huuliaan. Visokki ei sanonut mitään, näytti vain hämmentyneeltä.
”Minä näen ulkokuoresi lävitse, arvoisa admin. Te olette nyt hieman kiukkuinen siitä, että minä olen etulyöntiasemassa. Mutta miten se olikaan Avden kanssa?”
Visokki nosti katseensa jälleen ja tuijotti suoraan Manun silmiin, jotka tuijottivat takaisin.
”Avden, jonka kanssa minä keskustelin. Pitkään. En edes osannut kutsua häntä Avdeksi, kun en ollut kuullut koko sanaa. Punainen Mies, kyllä. Sen minä tunsin. Paremmin kuin suurin osa, täytyy sanoa.”

Visokkia ärsytti jahkailu, jota Manu harrasti – ja oli itse asiassa harrastanut koko sen ajan, jonka hän oli ollut täällä. Miksei tämä voinut mennä suoraan asiaan?
”Miksen, niin, no mitäs hauskaa siinä sitten olisi?” makuta nauroi kieroutuneesti ja sitten, aivan yhtäkkiä, halasi visorakia. Ilman, että tämä huomasi makutan lähentyneen häntä lainkaan. Manu vain yksinkertaisesti oli siinä hänen vierellään.
”Onpa mukava puhua jollekulle. Linnut ovat loppujen lopuksi aika tylsiä, ja Suga pysyttelee omissa oloissaan.”
Sitten Manu irrotti nopeasti otteensa Visokista ja huudahti: ”Te olette pilanneet minut! Pärjäsin aivan hyvin yksinäni, ennen kuin tulin Klaaniin.”
Visokki ei voinut pidätellä hymyään.
”Nyt Manu! Asiaan!”
”Aivan, aivan. Olipa kerran, vai mitä?”
”Manu!”
”Kyllä, kyllä. Tämäkin tarina kertoo minusta. Jaksatko lisää minua sellaisen puolen tunnin ajan?”
”Onko tässä paikassa aika.”
Manu vaikutti loukkaantuneelta. ”Minä loin tämän paikan. Miksi loisin ajattoman aika-avar- ei, hetkinen, siinä nimenomaan olisi järkeä.”
Visokki lyyhistyi maahan. Hän kääntyi katsomaan alas parvekkeelta – joka nyt taas olikin olemassa – räikeään maailmaan, jossa sienet hyppivät toistensa päälle ja lauloivat oopperoita ja jossa härskit linnut metsästivät possuja ja jossa violetit tähdet valaisivat ja hiekka saattoi syödä ohikulkijan.
”Ja kaikkien olentojen äänessä on hitusen verran autotunea”, Manu lisäsi avuliaasti, vaikkei Visu ollut kiinnittänyt huomiota sellaiseen.
”Selvä…”
Manu istahti Visokin viereen ja taputti tätä selkään ja hymyili säteilevästi – Visokin mieleen juolahti, mahtoiko Manun naamio olla ionisoiva. Makuta venytteli raajojaan ja haukotteli makeasti.
”Tässäpä on tarina siitä, miten minä kuolin henkisesti ihan vähäsen.”

Ja universumia ei kiinnostanut.