Tuntematon

Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.

Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

”Huomaan, että olet ahertanut”

Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.

Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
“Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
“Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
“Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. “Näytä itsesi”
“Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
“Ulos mielestäni”
“En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. “Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta

Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
“Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.

“En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
“Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
“Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
“Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
“Tarvitseeko minun ‘yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. “Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
“Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
“Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
“En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”

Avde huokaisi.
“Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”

Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. “Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
“Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
“Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. “Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. “Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
“Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.

Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”

“Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”

“Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.

“Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. “Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”

“Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.

“Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
“Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. “Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”

Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. “Niinkö sinä asian ymmärrät?”
“Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
Hän pysyi vaiti.
“Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. “Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
“Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
“Mitä tarkoitat?”
Avde huokaisi. “Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
“Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. “Suu kiinni ja ulos päästäni.”

Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
“Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.

***

Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.

Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.

Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.

”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
”Keitä sinulla on mielessäsi?”
”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”

”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”

Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”

”Mielelläni”

Musiikki vaihtuu, mutta tanssi ei pääty.