”Minä puren sinua!”

Pino kierrätykseen menossa olevia sanomalehtiä Bio-Klaanin arkistojen lehtilukusalin edustalla kaatui, kun sen vieressä mesoava pieni sininen tonttu polki jalkaansa maahan.

”Sinun ei tarvitse!” Vaehran kivahti nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Minä vain ajattelin, että tahtoisit ottaa pari päivää vapaata sen jälkeen, kun-”

”Puren!” Geevee painotti. ”Minä tarvitsen tätä! Joten voit unohtaa tuuraajan etsimisen, sillä minä lähden mukaan!”

Kätensä tuimana ristinyt Geevee näytti ihan hitusen huolimattomammalta kuin yleensä. Se johtui luultavasti siitä, että sinisen miehen normaalisti taitavasti ja tarkkuudella sidottu punainen rusetti roikkui nyt viitisen senttiä hänen kaulansa alapuolella.

”En minä yritä estää sinua tulemasta. Ajattelin vain, että kaikki meistä ansaitsevat pienen tauon aina silloin tällöin. Ja että nyt olisi varmaan-”

”Oletko ihan tosissasi, että olet valmis mieluummin vastaamaan jokaiseen tuhanteen kysymykseeni jälkeenpäin sen sijaan, että tulisin vain katsomaan sen omin silmin?”

”No tuota…”

”Koska minä aion kysyä jokaisesta hiivatin yksityiskohdasta. Saat satikutia, jos lasket sen turagan kulmien kurtutkin väärin. Ja jos jätät yhdenkin yksityiskohdan mainitsematta, minä-”

”Puret, joo, se kävi selväksi”, Vaehran huokaisi. ”Hyvä on. En koettele onneani enempää.”

Geeveen nyrkki heilahti kerran voiton merkiksi. Sen jälkeen tämä kääntyi takanaan olevalle pöydälle, nosti ainakin kahdenkymmenen kulmalukkokansion pinon käsiinsä ja lykkäsi ne Vaehranin käsiin.

”Hienoa! Mennäänkös sitten? Sinä voitkin kantaa nämä.”

”Öh, mutta Suga tulee vasta puolen tunnin päästä. Eikä meillä ole ketään vahtimassa paikkoja siihen asti.”

Vaehran oli valitettavasti aivan oikeassa. Tuuraajan etsiminen olisi ehkä ollut hyvä idea siitäkin huolimatta, että Geevee koki olevansa sataprosenttisen työkykyinen. Sugan aika arkistoille oli vähentynyt huomattavasti esikunnan perustamisen jälkeen, eikä muita vaihtoehtoja oltu vielä ehditty kartoittaa.

Maakarit tuijottelivat toisiaan hetken. Sitten he vilkaisivat taakseen arkistojen aulaan. Siellä asiakastietokoneen äärelle kumartunut pitkä hahmo työnsi lierihattua hieman syvemmälle päähänsä. Sen jälkeen se jatkoi näppäimistön näpyttelyä ja hädin tuskin ymmärrettävää itsekseen jupisemista.

”Älä edes kuvittele”, Vaehran protestoi ennen kuin Geevee oli ehtinyt tehdä elettäkään.

”En edes sanonut mitään”, tonttu puolustautui.

”Mutta olit aikeissa. Olen pahoillani, mutta hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, jolle antaisin vastuuta.”

”No en minäkään nyt vastuuta… mutta hän on etsivä. Etsivä, Vaehran. Hänen työtään on kirjaimellisesti seurata ja valvoa muita ja pysäyttää pahantekijöitä. Sitä paitsi, Suga on aina pikkuisen etuajassa. Puoli tuntiasi on varmasti lähempänä jotain varttia.”

”Sitä paremmalla syyllä voisimme vain odottaa, että hän saapuu”, Vaehran yritti, mutta Geevee oli jo luikahtanut hänen jalkojensa ohi kohti aulaa. Toa sulki silmänsä, laski mielessään kärsivällisesti viiteen ja huokaisi sitten syvään. Hän puristi kansiot tiukasti rintaansa vasten ja marssi ystävänsä perään.

”Öh, hei”, Geevee aloitti varovaisesti. Etsivän punaiset silmät olivat naulittuina tietokoneen ruutuun, eikä tämä näennäisesti edes huomannut vierelleen saapunutta tonttua.

”Tuota. Me ajattelimme tästä lähteä vähäksi aikaa. Olisiko liikaa vaivaa, jos pitäisit sillä aikaa paikkoja silmällä?”

Mainitut silmät värähtivät hieman. Etsivän sormi kliksautti hiirellä ja kuva, jota tämä oli tuijotellut, vaihtui.

”Katsos”, Geevee jatkoi. ”Kun Suga tulee kohta tähän ja omatoimitiski palvelee kyllä asiakkaita, mutta jos voisit pitää huolta, että kukaan ei tee mitään tihutöitä siihen asti, että hän on täällä.”

Toinen klikkaus. Kuva näytöllä vaihtui taas. Etsivän silmät siristelivät kuin tämä olisi tajunnut jotain merkittävää.

”Kirjaston mestari pyysi palvelusta. Suuren sinisen miehen rusetti kuristi tämän kaulaa kuin hirttoköysi tuomitun kaulalla. Särmän salaisuuksien suojelijan tahto olisi lakini. Herkkymätön katseeni olisi pieni hinta kaikista niistä salaisuuksista, joihin tämä oli päästänyt minut käsiksi.”

”Oho, katsos”, Geevee noteerasi Etsivän huomion ja kiristi viittä vaille tipahtaneen rusettinsa nyöriä. ”Hei, kiitos kauheasti! Mainitsetko vaikka Sugalle, että lähdimme vähän etuajassa?”

”Mestarin pyyntö oli kohtuullinen. Vaikka jäinen soturi olikin osa saastaisen kaupungin korruptoitunutta eliittiä, oli minut sidottu tehtävääni kunnian kahleilla. Vaikka hyljeksin ajatusta hyödyttää järjestelmää, oli minun vastattava myöntävästi.”

”Tattista! No mepä tästä sitten lähdemmekin.”

Etsivä klikkasi taas, ja kuva tämän näytöllä vaihtui vielä kertaalleen.

”Tuhoutumattoman miehen tuhoutunut perintö syövyttää reiän linnakkeen perustuksiin. Vain minä kestän happoa. Ja emäksistä”, Etsivä jupisi. Tämän mietteet jatkoivat matkaansa Bio-Klaanin ojituksien haukkumiseen, kun Geevee lähti jo astelemaan kohti ulko-ovea jättäen pöyristyneen Vaehranin laahustamaan vastahakoisesti tämän perässä.

Se huolettomuus, jolla Geevee oli valmis jättämään elämäntyönsä sen itsekseen höpisevän hullun kanssa ei ollut tontulle tyypillistä käytöstä. Vaehran ei kuitenkaan ollut vielä ihan varma siitä, johtuiko Geeveen toiminta todella palavasta halusta jatkaa tutkimuksia vaiko tämän uudelleen löytämästään luottamuksesta kummalliseen trenssihaalariseen… veljeensä.

Geeveen määrätietoisista askeleista pystyi kuitenkin päättelemään, ettei tämä ollut valmis kuuntelemaan vastaanväitteitä, eikä Vaehran niitä olisi tohtinyt enempää esittäkään. Hän seurasi ystäväänsä syysilmaan ja harppoi muutaman kerran lujempaa saadakseen pienen sinisen miehen kiinni.

”Mitä hän oikein teki siellä? Katsoitko, mitä hän oikein luki?”

”Öh, joo. Viime viikon Klaanilehtien sarjakuvia. Oli kai missannut ne reissussa ollessaan.”

”Niinpä niin”, Vaehran tuumasi.

Suurin osa matkasta Klaanin keskustaan meni tuulta vastaan kamppaillessa, sillä voimakkaat syyspuhurit yrittivät parhaansa lennättääkseen Vaehranin puristamat kansiot mennessään. Lopulta Geeveen oli nöyrryttävä ja kevennettävä ystävänsä lastia puolella. Admintornin ovista sisään päästäkseen he joutuivat turvautumaan kahden ohi vaellelleen kaupunkilaisen apuun. Maakarit nyökyttelivät neidoille kiitokseksi vapaiden käsien puuttuessa, jonka jälkeen pitkä porrasmatka kohti tornin ylintä kerrosta alkoi. Tawan oven edustalla olevan työpisteen takana pöytänsä reunaa naputteleva matoran osasi jo oven käydessä arvata, ketkä sieltä saapuivat.

”Koputtakaa vain oveen. Neiti Tawa osaa odottaa teitä”, Xela tervehti kaksikkoa. Molemmat käänsivät katseensa sylissään valuviin kansioihin. Sitten he katsoivat toisiaan. Sitten Vaehran älysi potkaista Tawan ovea kolmesti koputusta kömpelösti jäljitellen.

Oven takaa vaimeasti kuuluva keskustelu hiljeni. Ovi aukesi vain muutamaa sekuntia myöhemmin. Oven raosta heitä tervehti kuitenkin Tawan sijasta mustaan kaasunaamariin pukeutuneet vihreähohtoiset kasvot.

”Päivää. Olemme jo aloittaneet.”

Peelo avasi oven selkosen selälleen, jotta Geevee ja Vaehran pääsivät kantamustensa kanssa siitä käytännöllisesti lävitse. Ovea näiden perässä sulkiessaan androidi kuitenkin nyökkäsi vielä merkitsevästi Xelalle, joka nyökkäsi välittömästi takaisin. Sihteeri tiesi täsmälleen, mitä se tarkoitti. Huoneessa olivat sisällä nyt kaikki vieraat, joita admin odotti. Enempää ei tarvitsisi päästää sisään.

Peelo ohjasi kansiosaattueen Tawan toimiston halki suoraan takahuoneeseen, jonka valot oli pimennetty ja ikkuna peitetty verholla. Huone oli ollut selvästi helpompi saada pimeäksi kuin toimistohuone, joka kylpi miltei aina kaksoisaurinkojen paisteessa lukuisten suurien ikkunoiden ja korkean sijainnin vuoksi. Adminin sängyn yläpuolella sijaitsevalle seinälle oli ripustettu kannettava valkokangas ja huoneen ainoa kunnollinen valonlähde oli projektori, joka heijasteli pysäytettyä kuvaa. Siinä kanohi Rauta kantavan turagan kasvot olivat ensimmäinen asia, joka Geeveetä ja Vaehrania tervehtivät. Toinen, mutta konkreettisempi tervehdys tuli salaman toalta, joka istui puisella jakkaralla huoneen nurkassa. Tämän rintamasuunta oli kohti kuvaa, mutta tämä käänsi niskojaan tavatakseen kansioita käsistään pöydälle siirtäviä arkistoijia.

”Helei. Olemme odottaneet teitä. Hienoa, että pääsitte tulemaan.”

Tawan sanat oli osoitettu selvästi lähinnä Geeveelle. Oli kulunut hädin tuskin kokonaista viikkoa siitä, kun tonttu oli edellisen kerran vieraillut toimistossa. Edellinen kohtaaminen oli ollut kuitenkin surumielinen. Tawa näytti Vaehranin tapaan huojentuneelta, että Geevee oli saapunut paikalle tarmoa uhkuen.

Peelo asteli huoneeseen kaksikon perässä ja sulki kevyen puisen oven, jotta toimistohuoneen valo ei häiritsisi heitä. Mukanaan androidilla oli kaksi penkkiä lisää.

”Kiitos, Peelo”, Tawa tuumasi. Toan katse kuitenkin vaelteli koko ajan malttamattomana nauhan alkuun pysäytetyssä projektorissa. Androidi ei sitä ääneen myöntänyt, mutta uteliaisuuden rattaat raksuttivat hänenkin päässään lujempaa kuin pitkiin aikoihin.

”Ilo nähdä teitä”, Peelo myönsi ja tyrkkäsi tuolit maakarien viereen. ”Jos olemme kaikki sopivasti tervehtineet toisiamme, voimme aloittaa.”

Penkille kavunnut Geevee jakeli kansioita Vaehranille – noin joka toinen toalle ja joka toinen hänelle itselleen. Hän toivoi, että heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat. Hän oli käyttänyt koko aamun tarvittavien muistiinpanojen ja lähteiden monistamiseen.

Vaikka hän oli nähnyt nauhan kerran aikaisemminkin, oli rusettikaulainen tonttu suorastaan täpinöissään. Nyt, huomattavasti edellistä kertaa pahemmin tiedolla kirottuna, hän oli valmis kuulemaan turaga Kezenin sanat vielä kerran.

”Eli”, Vaehran sanoi naksauttaen kuulakärkikynäänsä, ”faktat ovat nämä. Yksi, turaga Kezen on oikea historiallinen hahmo, jonka jälki on seurattavissa varhaisimmissa säilyneissä kirjoituksissa Steltin, Xian ja Eteläisen mantereen alueilla. Jossain määrin on jäljitettävissä myös hänen toa-aikaansa, mutta mikään taistelukuvaus ei kavalla Kezenin osallistuneen ainakaan merkittävän suuriin sotiin lähellä ajanlaskumme alkua.Delekistä ei Arkistoissa ollut mitään mainintaa Kezen tunnetaan lähinnä turagana, jonka kirjoitukset sielun, mielen ja ruumiin kolminaisuudesta poikkeavat varhaisen pohjoisen maailman pääosin kolmeen hyveeseen pohjautuvasta kosmologiasta. Muutama lähde kutsuu häntä ensimmäiseksi tieteilijäksi, joka sanallisti tietoisuuden ongelmaa.”

Nauha oli pysähtynyt alkuun, jonka myötä huoneessaolijat saivat katsella Kezenin kasvoja. Mies oli vanha, mutta ei raihnainen. Sinisissä silmissä keskellä tummaa Kanohi Rauta oli vielä uteliaisuutta, näkemystä, kyseenalaistamista. Jos ei olisi ollut selvää, että turaga oli kauan sitten laskettu manan maille, olisi hänet ollut helppo kuvitella tähän huoneeseen ratkomaan omaa mysteeriään.

”Fakta kaksi. Kezen tuo nauhalla ilmi työskentelevänsä Adorium Seleciukselle, ja on siten suorin linkki, joka tällä tutkimuksella on ikinä ollut Seleciukseen itseensä: oletettuun esi-Xian Tulinoitaan.Satuhetki”

”Ja oletustamme valitettavasti vahvistaa Mercura-raukan kohtalo”, Geevee mutisi kasvot jalkoihinsa kääntyneenä. ”Joku, joka väittää itseään ’Tulinoidan mestariksi’ on kohtalaisen röyhkeällä sanastolla kovistellut häntä sitä ennen.Tulinoidan mestari”

Vaehran näytti keräilevän hetken ajatuksiaan. Tawa avasi suutaan varoen.
”Hän on ystäväsi, joka…”
”Surmattiin”, Vaehran sanoi. ”Koska hän kaivautui liian syvälle.”
”Otan osaa”, Tawa sanoi. Hän vilkaisi sivusilmällä Peeloa. Androidi tiesi jo.

Vaehran nyökkäili hiljaa jalkojaan tuijotellen.
”Kiitos”, hän lopulta sanoi. ”Näen asian niin, että mikäli emme jatka Mercuran viitoittamalla polulla, hän kuoli turhaan. Ja moni asia osoittaa, että tämän tutkiminen on äärimmäisen tärkeää ymmärtääksemme Bio-Klaanin kohtaamaa mystillistä uhkaa. Mikä tuo meidät…”

Vaehran korotti jälleen ääntään itsevarmempana.
”… faktaan kolme. Nauhalla ei ole suoria todisteita siitä, että Kezen kollegoineen olisi tutkinut Nimdan sirua. Kuitenkin aihe liippaa huolestuttavan läheltä: mielenhallintaa, aivotutkimusta, mielen ja sielun yhteys. Suoran Nimda-yhteyden meille antaa kuitenkin fakta neljä: nauha päätyi käsiimme Matoron kautta Makuta Itrozin laboratoriosta: saman makutan, joka tutki Nimdaa ja yritti toisintaa sitä Kanohi Cencordin muodossa… ja makuta oli merkinnyt kasetin nimellä ’Projekti Nimda’.Destralille ja sen ohi XXXXI: Labra palaa
”

Tawa nyökkäili. ”Eli, on melko todennäköistä että Selecius-säätiö on tutkinut Nimdaa?”

”Pitäisin sitä melko todennäköisenä jopa ilman suoria todisteita. Tämä nostaa Tulinoitaa – tai Seleciusta – käsittelevät myytit mielenkiintoiseen valoon. Vanhat xialaiset sadut puhuvat Tulinoidasta suuren tulenliekin löytäjänä ja antavat ymmärtää, että hän toteutti kaikki ihmeensä sen avulla. SatujaTulinoidan oppipojat tai ei, yhteys on liian lupaava olla tutkimatta.”

”Sanokaa ihmeessä, jos en puhu järkeviä”, Tawa mietti ääneen. ”Mutta… Suurten olentojen ajanlasku? Esi-xialaiset myytit? Eikö… ole melko outoa, että niiltä ajoilta on olemassa videomateriaalia?”

Vaehranin kasvoille nousi hienoinen hymynkare, ja hän jakoi sen Geeveen kanssa.

”Niin. Olemme me sitäkin miettineet, että mitä jos tämä nauha on pelkkää huijausta. Makutan mielipuolinen jekku. Fakta viisi: nauha itse on sinänsä melko vaatimaton betadox-nauha, jotka häviävät kuvanlaadussa moderneille videoformaateille, ja joiden valmistus lopetettiin reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä hypoteettisessa tilanteessa, että nauhan sisältö olisi aitoa, täytyisi silti uskoa että sisältö on digitoitu jostain vanhemmasta. Jos se ei ole huijausta, siis.”

”Ja se voisi yhä olla huijaustakin”, Tawa sanoi. ”Mutta?”

”Mutta detaljit ovat aivan liian paikallaan”, Vaehran sanoi pakahtuen innosta. ”Ja ne detaljit, mitä tiede ei tue, eivät tunnu siltä että huijari osaisi keksiä niitä. Arkeologisesti ei ole kovin paljoa todisteita, miltä vaikkapa esimetrulaisen ajan turaga-stoolat näyttävät — kankaat noin kaukaisilta ajoilta eivät oikein säily. Silti Kezenin yllä oleva sopii kaikkiin kuvauksiin, ja täydentää tiedossamme olevia aukkoja mielenkiintoisilla tavoilla. Esimerkiksi stoolan kirjailuissa on aikakaudelle ja pohjoistohungalaiselle kulttuuripiirille tyypillistä suomukuviota, mutta siinä kuvaillut tähtikuviot ovat kiehtovan uniikkeja. Kai jotain tuollaista voisi vain keksiä, totta kai. Mutta meillä on kullanarvoinen kuudes fakta, joka osoittaa, että nauhan henkilö on aito Kezen.”

Tawa pysähtyi aloilleen, juuttui miettimään, ja huomasi leukansa loksahtavan.

”Koska Matoro on nähnyt hänen ruumiinsa?”

”Koska Matoro on nähnyt hänen ruumiinsaDeltan temppeli 33: Turaga Kezenin viimeinen viesti”, Vaehran sanoi. ”Ja, vaikka en väitä ymmärtäväni mitä tämä tarkoittaa, puhunut sille.”

Tawa oli käynyt Matoron kanssa pitkän puinnin Metru Nuin jälkeenPunasiirtymä: Norea . Makuta Itrozin laboratorio, Deltan temppeli, Nuket, koko Nimdan verinen polku joka oli lopulta johtanut Tiedon tornien kaatumiseen ja Matoron psyykeen sirpaloitumiseen — jollain tavalla tämä nauha oli sen saman hulluuden juurisyy, sen siemen.

Ja miksi ei olisi. Miten muuten se kuului ottaa, kun sai pitäviä todisteita siitä, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten elänyt ja kuollut henkilö puhui videonauhalla, jota ei olisi pitänyt olla olemassa?

Hyytävällä tavalla pysähtynyt kuva Kezenistä oli vain lihaa ja verta. Ilman ymmärrystä siitä, että tätä videota ei teknologisesti voinut olla olemassa oli se helppo katsoa ja ajatella, että henkilö oli elänyt eilen. Kaikki kummallisuudet tämän puhe- ja ilmaisutavoissa menisivät eksentrisyyden piikkiin. Historialliset hahmot harvoin pääsivät puhumaan suoraan… ja se jos mikä karmi Tawan selkäpiitä.

”Katsommeko sen?” Tawa kysyi varovaisesti.

”Nämä kädet eivät tärise usein”, Geevee huomautti, ”mutta hiivatti vie, painakaa sitä nappia jo.”

Peelo nyökkäsi. Hän oli odottanut Tawan sanoja pitkään. Niin pitkään, että hänenkin oli myönnettävä miltei turhautuneensa odotukseen. Androidi tunsi suoranaista helpotusta, kun hän viimein sai painaa projektorin toistopainiketta. Miltei täysille väännetyt kaiuttimet räjähtivät henkiin. Kezenin ääni täytti huoneen ja jokainen kuulijoista antoi sille jakamattoman huomionsa.

”-des vuosi ja viides kuukausi Suuren Olentojen ajanlaskua. Kahdeskymmenesensimmäinen päivä. Nimeni on Kezen ja olen yksi tämän tutkimuslaitoksen pääintendenttejä. Työskentelen useiden matoran-, steltiläis- ja vortixx-tovereideni kanssa. Työtämme ohjaavat johtaja Selecius, hänen oikea kätensä tohtori Delek ja Selecius -säätiö. Rahoittajamme ovat olleet perin anteliaita ja ovat antaneet minulle vastuun dokumentoida kaikki tämän tutkijakunnan saamat tulokset.”

Kezen ryhdisti selkänsä. Eleessä oli jotain ikiaikaista, mutta myös ikinuorta arvokkuutta. Turagan fysiikka oli heikkenemään päin, mutta oli helppo kuvitella hänet myös rotevana toa-soturina.

”Tervetuloa seuraamaan läpimurtoa, ystävät”, hän sanoi hymyillen leveämmin. ”Yhdessä otamme selvää, mitä sijaitsee tämän maailmankaikkeuden parhaassa piilossa!”

Turaga osoitti sormella otsaansa. ”Aivoissa.”

Geevee ja Vaehran vilkaisivat toisiaan. Tyhjä aukko arkistoissa siinä kohtaa, missä Tohtori Delekin Aivot olisi pitänyt sijaita, poltteli heidän molempien mielissäTietokato.

”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 22. Ei merkittäviä edistyksiä tutkimuksissa. Saamme kuitenkin olla iloisia, sillä johtaja Selecius on luvannut huomattavia uudistuksia toimintaamme. Tämänhetkisen päätutkimusasemamme lisäksi rahoittajamme aikaisemmin lupaamat lisätutkimusasemat on luvattu valmistuviksi viikon sisällä! Nämä kaksi pienempää asemaa sijoitetaan etelään kahdelle eri saarelle. Onnekseni saan itse pysyä tällä asemalla.”

Kezen näytti kameralle karttaa, jonka saarien muodoista ei kuitenkaan saanut paljoakaan selvää huonon kuvanlaadun takia. Kolme niitä joka tapauksessa oli.

”Asemat 2 ja 3 on merkitty tälle kartalle punaisella. En pidä kummankaan ilmastosta, mutta eivätköhän ne hoida asiansa. Lisäksi…”

Kezen yskäisi, huokaisi ja näytti harmistuneelta.

”Sanalla sanoen minua ei harmita, että saan hieman etäisyyttä tohtori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä kuin koiranpentu.”

Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan, ja sitten nauhaa, ja sitten taas toisiaan. Kumpikaan, toa tai tonttu, ei näyttänyt siltä, että olisi hengittänyt kymmeneen sekuntiin.

”Onko jokin hätänä?” Tawa kysyi.

”Peelo”, Vaehran sanoi, ”kelaa kymmenen sekuntia taaksepäin!”

Androidi teki työtä käskettyä.
”-tori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä-”

”Tämä ei ollut tässä aiemmin”, Vaehran sanoi. ”Miten ihmeessä tämä ei ollut tässä aiemmin?”

”Mitä tarkoitat sillä, ettei se ollut siinä aiemmin?” Peelo ihmetteli.

”Mitä… mitä luulet sen tarkoittavan?”

”Nauhat toimivat useimmiten niin, että niissä on asioita. Ja niitä asioita harvemmin ilmestyy lisää, ellei joku nauhoita edellisten päälle.”

”No siis, joo”, Geevee myönsi. ”Mutta Vaehran on ihan oikeassa. Minulla on ihka aito tontun muisti ja tuo pätkä ei ollut tuossa viime kerralla.”

Peelo käänsi katseena takaisin kuvaan. Hän ei ollut varma täsmentäisikö betadox-nauhojen toimintaperiaatetta tarkemmin vai luottaisiko ”tontun muistiin”.

”Tässä välissä nauha aiemmin pimeni”, Vaehran haukkoi henkeään, ”ja nyt siinä kohtaa on vain lisää nauh-”
Tawa hyssytteli äänekkäästi – ja kaikki heistä tajusivat välittömästi, että Kezen jatkoi yllättävää uutta avautumistaan.

”Mata Nui meitä varjelkoon”, Kezen huokaisi. ”Sen minä sanon, Delekin hullutukset vievät tätä tutkimusta, tätä ristiretkeä, kohti turmiota. Tiedän, että hän on terävimpiä mieliä tällä puolen sakaroita, mutta… joidenkin asioiden suhteen hän on niin sokea. Edelleen sokea. Pah, aivan kuin johtaja ei olisi ikinä parantanut häntä ihmeellään.”

Kuvan vasemmalla laidalla tapahtui selvästi jotain. Kezen kääntyi, ja tämän kulmat kurtistuivat.

”Sinä”, hän tuhahti. ”Mitä olet vailla?”

Nauhaa katselevan joukon sydämet hyppäsivät kollektiivisesti pari lyöntiä yli, kun aivan uusi ääni puhui. Sanoista ei saanut selvää – kieli oli aivan vieras – mutta puhujan ääni oli matala ja äärimmäisen napakka. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä tarkempia päätelmiä nauhan kuvanlaatuakin heikomman äänen vuoksi.

”Jahas”, Kezen murahti. ”Löydät ’lapsesi’ harjoittelukammiosta. Ehkä olisi hyvä, jos katsoisit sen perään.”

Ääni sanoi jälleen käsittämättömiä sanoja, ja kävelyaskeleet loittonivat.

”Pysäytä nauha”, Vaehran kiirehti väliin. Peelo teki työtä käskettyä.

”Kuka tuo oli?” Tawa kysyi. ”Ja miksi en ymmärrä hänen puhettaan?”

”No”, Vaehran sanoi, ”se saattoi olla vanhan mataian puhuttua muotoa – tai siis, jonkinlainen esiaste – ja kukaan ei oikein tiedä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Käy sinänsä järkeen, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten puhuttiin tavalla, jota meillä ei ole edellytyksiä ymmärtää.”

”Miksi… miksi me sitten ymmärrämme Kezenin puhetta?” Tawa kysyi.

Vaehran oli hetken hiljaa, kun ei ihan olisi halunnut uskoa ajatustaan.

”No”, Vaehran sanoi, ”hänellä on toki Rau.”

Typertynyt hiljaisuus täytti huoneen.
”Täh”, Geevee huudahti. ”Ei se nyt niin voi toimia.”

”Eikö?” Vaehran kysyi itsekin epäuskoisena. ”Kielten naamio.”

Geevee näytti että oli lähes ratkeamassa liitoksistaan.
”Ei se nyt NIIN voi toimia. Ei kukaan voi olla niin hyvä Raun käyttäjä. Ei… ei kukaan voi kääntää omaa puhettaan tuhansien vuosien päähän…”

”Ilmeisesti voi”, Vaehran sanoi. ”Ja ilmeisesti me kuuntelemme sitä. Ja… ilmeisesti tässä videossa on kaiken aikaa ollut lisää, mutta me emme ole jostain syystä nähneet sitä.”

Tawalla ja Peelolla oli vaikeuksia seurata kahden arkistoijan syvenevää eksistentiaalista kriisiä. Peelo kohautti olkapäitään ja laittoi nauhan pyörimään uudestaan. Tawa oli sitä mieltä, että kaksikko olisi kaivannut ehkä jonkinlaisen hengittely-, kahvi- tai röökitauon, mutta toisaalta hän ymmärsi androidia siinä, että arkistoijat menisivät vielä pahemmin solmuun siitä, että eivät saisi lisää.

Hän ei väittänyt ymmärtävänsä mitään, mutta se ei ollut uusi tunne. Mutta eräs pelottava mahdollinen selitys alkoi muotoutua. Toivottavasti hänen ei tarvisi harkita sitä.

Tawan katse hakeutui yöpöydän vetolaatikkoa kohti, ja sitten taas nauhaan, joka alkoi pyöriä jälleen.

Ruutu pimeni sekunniksi. Kezen oli kuitenkin taas pian ruudulla.

”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 26. Lieviä harppauksia tutkimuksissa. Delek ei suostu uskomaan kantaani. Uskomme molemmat, että sielu kuuluu olennaisesti psyykeeseen, mutta Delekin mukaan sielun voisi poistaa ja ajatukset toimisivat täydellisesti.”

Kezen vaikutti hieman harmistuneelta. ”Toivon löytäväni tavan todistaa hänelle, että asia ei ole niin”, hän sanoi. ”Sielu ei ole vain sivutuote, ajatukset ovat sielun työkaluja!”
Tutkijaturaga oli jo sammuttamassa kameraa, kunnes muisti jotain.

”Myöskin. Tänään törmäsimme joihinkin saaren matoraneihin. Minua ei heidän primitiivinen kulttuurinsa kiinnostanut, eikä kyllä Delekiäkään. Valjaiden osastolla toimiva ystävämme tuli kyllä heidän kanssaan toimeen. Kunnioitan tätä hengenparantajaa, vaikka palvommekin eri jumalia. Niin kunnioittaa myös johtaja Selecius. ”

Ruutu pimeni. Se tuntui merkitsevän aiemman päiväkirjamerkinnän alkua ja uuden loppua. Nelikko oli nauliutunut tuijottamaan herkeämättä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 30.”
Kezen vaikutti entistä väsyneemmältä. ”Se on käsissämme”, hän sanoi voitokkaana. ”Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme. Kaivoimme auki hautoja, otimme haltuumme salaisia asiakirjoja ja turvauduimme jopa alamaailman tietolähteisiin. Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme.”
Kezen hymyili todella leveästi.
”Nyt voin näyttää Delekille. Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli…”

Po-turagan vanha käsi nousi ruudulle. Ja nosti mukanaan jotain, joka kiinnitti kaiken huomion itseensä: sinisenä hehkuvan sirun, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain: Gamma.

”… on sielun verstas.”

”No niin siinä se hitto vie on!” Vaehran huusi ja läimäisi polveaan sellaisella voimalla, että yksi kulmalukkokansioista tämän sylistä sinkoutui ilmaan ja osui Geeveetä otsaan. Ääneen parkaiseva tonttu sai Peelon viimein keskeyttämään nauhan uudestaan. Gamma jäi hohtamaan pysäytetylle kuvalle, kun vuolaasti anteeksi pyytelevä Vaehran kumartui tarkistamaan, oliko Geeveelle käynyt mitään. Sininen pieni mies oli kuitenkin aivan yhtä tohkeissaan ja työnsi hössöttävän toan vauhdilla takaisin penkilleen.

”Ei enää pelkkä hypoteesi!” tonttu riemastui. ”Siinäkös mollottaa!”

”Mutta miksi?” Vaehran mietti. ”Miten… tässä nauhassa on lisää?”

Tawan katse oli nauliutunut Gamman siniseen hohteeseen Kezenin kädessä. Tuttuun, tuttuun hohteeseen.

Peelon vihreät silmät värähtelivät pysäytetyn sinihohtoisen kuvan tahdissa. Tämä ei ollut kääntänyt katsettaan edes Vaehranin vahingossa tapahtuneen kansiohyökkäyksen aiheuttamasta mekkalasta.

”Olisiko meillä mahdollista seurata sirun jälkiä?” Vaehran pohdiskeli ääneen ja kaivautui väkivaltaisesti sen saman kansion syövereihen, jolla oli hetkeä aikaisemmin melkein saattanut Geeveen silmälääkärille.

”Meinaan meillä on aika monta karttaa piirrettynä eri sirujen spekuloiduista reiteistä niiltä osin, mitä olemme niistä kuulleet. Hyvällä tuurilla saamme lankoja yhdistettyä! Voisimme kokeilla päästä Gamman jäljille.”

Tawakaan ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeen. Eikä kumpikaan, Peelo eikä salaman toa, olleet sanoneet toviin mitään.

”Niin!” Geevee innostui. ”Kukas siitä olikaan viimemmäksi jotain kuullut? Minulla menee aina päässä jotenkin ne Beetan jälkeisen kirjaimet sekaisin. Ei tuota merkistöä nyt kukaan täysjärkinen enää käytä.”

Tawa ja Peelo olivat edelleen aivan hiljaa. Maakareista Vaehran oli ensimmäinen, joka tajusi, ettei kaksikko ollut lainkaan samalla innostuksen linjalla heidän kanssaan.

”Mitäs nyt? Huomasitteko vielä –”

Sitten Vaehrankin hiljeni. Geevee ei sitä tosin omia kansioitaan kaivellessaan huomannut.

”Siis, kun Deltastahan meillä on nyt aika kattava kuva. Siitäkin piti muuten puhua, että kun se nyt jäi minne jäi… mutta että Gamma Gamma Gamma. Gamma tosiaan”, tonttu ähisi. ”Mihin hiivattiin minä sen lanketin oikein laitoin? Olisi pitänyt arvata, että Nimda nousee näistä kuitenkin ensimmäisenä esille. Siitäkin huolimatta, että… Vaehran. Mikäs nyt oikein –”

Ja sitten hänkin huomasi sen. mihin kaikki muut kolme tuijottivat. Nimittäin eivät pysäytettyyn kuvaan, vaan piirun verran sen alapuolelle.

Tawan yöpöytää oli siirretty hieman muun kaluston mukana katsomoa rakentaessa. Huoneessa hieman levällään ollut irtotavara oli kaikki kasattu joko toan sängylle tai hieman epätasaiseen pinoon yöpöydän päälle. Geevee huomasi, että lipaston ylin laatikko oli jossakin vaiheessa heidän keskusteluaan alkanut hohtamaan. Sininen hehku pakotti tiensä läpi huonekalun raoista ja väleistä.

”Älkää viitsikö.”

Tawa nousi viimein ja otti vaadittavat kolme askelta yöpöydän saavuttaakseen. Hän vetäisi laatikon auki. Sininen valo hohkasi hänen kasvoilleen, kun hän nosti laatikosta sen lähteen: jonkin hyvin tutun muotoisen. Sirun, hyvin samanlaisen kuin se, joka Kezenin käsissä oli nauhalla.

Gamma.

”Niinpä niin”, Peelo huokaisi. Ja totta tosiaankin huokaisi. Se ei ollut ele, jota androidin suusta kuuli usein, jos koskaan.

”Lienee sanomattakin selvää”, Tawa sanoi. ”Että tämä on salaisuus. Myönnän, että olisin pitänyt sen teiltä salaisuutena, jos minun ei olisi pakko paljastaa sitä nyt. Mutta näyttää siltä, että sellaiselle hienovaraisuudelle ei ole tässä varaa.”

Siru hehkui sinistään. Sama siru, kahdessa eri pisteessä heidän näkökenttiään. Kezenin kädessä tuhansien vuosien takana, ja Tawan kädessä nyt.

”Siksikö”, Geevee köhi. ”Sekö tämän nauhan parsi?”

Vaehran näytti jäävän sanattomaksi. Kuukausia kirjojen läpi kahlaamista, kuukausia vesiperää, kuukausia turhia hypoteesejä, ja nyt tämä. Sama siru, joka oli hehkullaan polttanut Seleciuksen tarinan täyteen reikiä parsi ne reiät nyt ehjiksi vain läsnäolollaan, ja jollain tapaa hän ei silti näyttänyt tyytyväiseltä.

Siinä oli jotain väärää. Samalla tavalla kuin siinä, että tuhansia vuosia kuollut turaga puhui kielillä niin, että he voisivat ymmärtää. Yhtäkkiä se kaikki historia vain virtasi heidän aisteistaan sisään, eivätkä he voineet muuta kuin kuunnella.

Nimdan siru tuhannen vuoden takaa kosketti Nimdan sirua nyt. Samaa sirua, itseään. Tieto, joka antoi itsensä tällä tavalla tarjottimella ei tuntunut siltä, että se oltiin ansaittu. Se tuntui siltä, että he olivat tulossa hulluksi.

Se tuntui siltä että Tulinoidan mestari katseli heitä pimeästä.

”Ymmärrän kyllä, miksi halusitte pitää sen piilossa, admin”, Vaehran sanoi kivuliaan asiallisesti.

”Moka oli minun siinä, että luulin pystyväni piilottamaan sen niiltä, joille annoin tehtävän säilöä koko maailman tietoa”, Tawa sanoi surullisen hymyn kera. ”Ehkä emme voi nyt muuta kuin katsoa, mitä muuta nauhalta paljastuu.”
Tawa sulki sirun taas kämmeneensä.

Peelo ei sanonut vieläkään mitään, mutta tämän toistopainikkeelle pysähtynyt sormi kertoi, että tämänkin mielessä raksutti vielä. Konemies ei kokenut tarpeelliseksi jakaa arvioitaan sattumista ja todennäköisyyksistä. Jokainen läsnäoleva varmasti ymmärsi pääpointit itsekin. Peelon loputonta uteliaisuuden kuilua kuitenkin kalvoi se, millaisilla numeroilla hän joutui leikittelemään. Ei kai mikään nyt ollut näin sopivaa. Yleensä vastauksien saamiseksi tarvittiin ainakin yksi motorisoitu innovaatio, imuroitua lihaa ja ehkä hyvällä tuurilla löytyvä liskoshamaani, jolta vastauksia sai kuulustella muun toiminnan ohessa.

Mutta Peelon katse vaelteli myös tasaisesti Tawan suljettuun nyrkkiin. Hänen oli myönnettävä, ettei hän ollut aivan varma, mitä sirun läsnäolo kaikkeudessaan tarkoitti. Niiden tärkeys oli käynyt selväksi jo kauan sitten, mutta ei kuitenkaan aivan, miksi.

Peelo painoi nappia, ja Kezen liikkui taas. Välissä oli kulunut aikaa. Nyt hän näytti hieman pahoinvoivalta. Turaga piteli päästään kiinni.

”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 31. Ensimmäinen testi…”
Turaga yskäisi.
”… olisi voinut mennä paremmin. Opimme, että käsiimme saamaamme kohteeseen ei välttämättä kannata kokeilla…”
Turaga kuulosti siltä kuin se olisi halunnut oksentaa.
”… suoraa kontaktia. Kohde sisältää niin paljon puhdasta energiaa, että suosittelen käsittelemään sitä työkaluilla.”
Kezen piti pohdiskelevan hiljaisuuden. ”Olen kuullut sadut. En ollut ihan varma, että ne voisivat olla totta.”
Turaga peitti kasvonsa käsillään.
”Mihinköhän olemme sotkeutuneet.”

Normaalisti nauha olisi loppunut siihen – sen Vaehran ja Geevee hyvin tiesivät. Jo yhden sekunnin jälkeen oli selvää, että sitä oli vielä paljonkin. Nimda Gamman kauhea lahja heille. Henkeään pidätellen he seurasivat, kun Kezen vain piteli käsiään kasvoillaan ja alkoi… nyyhkyttää.

”Minä olen omistanut koko elämäni niille”, hän sanoi. ”Minä otin vastaan johtaja Seleciuksen tarjoaman kohtalon. Minusta tuli hänen soturinsa, ja minä taistelin, ja minä voitin. Ja minä löysin niitä. Minä löysin taivaan tähden sirpaleita. Ja me kävimme sotaan tähtiä vastaan, kun… kun olisimme voineet kysyä, että mitä meille käy ilman niiden valoa.”

Kezen raotti sormiaan, ja katsoi kameraan. Hänen silmänsä näyttivät vanhoilta, vanhemmilta kuin aiemmin.

”Minä olen tuominnut itseni helvettiin, josta ei ole paluuta. Minä olen auttanut pimentämään taivaan. Ja taivas… se tulee vain pimenemään ja pimenemään. Enkä tiedä, onko näin vanhasta miehestä sytyttämään enää uutta valoa.”

Huoneessa istuva nelikko oli niin Kezenin sanojen vangitsema, ettei kukaan heistä osannut tulkita nauhan taustalta kuuluvaa kolahdusta Kezenin oven avautumiseksi. He saivat suutahtaa turagan mukana, kun keskeytys miltei käveli ruudulle. Hädin tuskin varjoa enempää vilahti vasemmassa reunassa, kun tulistunut Kezen tarttui pinoon papereita pöydällään ja paiskasi sen kohti keskeyttäjää.

”Delek, miten monta kertaa minun pitää sanoa, että punainen valo ovessa tarkoittaa, ettei minua saa häiritä?!”

Videon taustalta kuului kompuroivia askelia ja sitten mikrofonin kantokyvyn rajoille vetäytynyttä puhetta. Ääni oli ilmiselvästi sama kuin mille Kezen oli puhunut edellisen katkelmankin aikana. Selvää siitä ei kuitenkaan edelleenkään saanut. Sekä sanasto että hädin tuskin pahoittelevasta äänensävystä erottuva korostus olivat sellaisia, etteivät huoneen oppineimmat edes juljenneet luoda sen sisällöstä teorioita.

”Hei, hei!” Vaehran huudahti ja osoitteli kiireellä kohti projektorin kontrolleja.

”Näin sen”, Peelo vahvisti. Kela keskeytyi ja androidi kelasi sitä taaksepäin piirun verran. Paperit lensivät ruudun ulkopuolelta takaisin Kezenin käsiin ja laskeutuivat takaisin pöydälle. Sitten ruudun vasempaan reunaan ilmestyi varjo… ja pronssinen pieni käsi. Ehkä matoralaisen? Pieni, siro.

”Siinäkö kaikki…” Geevee tuhahti pettyneenä. ”Siinäkö kaikki?”

Tontun turhautuminen oli ymmärrettävää. Vaehraninkin oli pakko kiristellä hieman hampaitaan. He olivat olleet niin lähellä saada tietää, miltä heidän kauan jäljittämä kirjailija näytti. Nyt kuitenkin oli tultava sinuiksi sen kanssa, että he saivat tyytyä Tähtikartaston viivat vetäneeseen käteen.

”Po-matoran? Ehkä joku rautakyläläinen? Xialla oli tuohon aikaan melko paljon erinäisiä malmitohungoja”, Geevee yritti epätoivoisesti palastella edes jotain konkreettista Delekin hädin-tuskin-vierailusta.

Tawa taas oli pysähtynyt tuijottamaan haikeana Kezenin turhautuneita kasvoja.

”Tuominnut itseni helvettiin…” Tawa toisti turagan sanat. Peelon katse oli nauliutunut kuvan sijasta adminiin, johon sanat olivat selvästi tehneet suurimman vaikutuksen. Tawa kääntyi katsomaan hämmentyneitä arkistomaakareita.

”No, nyt meillä on varmuus siitä, että heillä todella oli Nimdan siru. Ehkä useampikin. Miltä teistä tuntuu?”

Vaehran pudisti päätään.
”Likaiselta”, hän sanoi selvästi rehellisemmin kuin oli tarkoittanut. ”Minä olen katsonut tuon videon monta kertaa, ja se, että siellä oli kaiken aikaa tuollainen… kerros, johon pystyi vain… kurkistamaan.”
Vaehranin katse laskeutui taas sinisiin säteisiin, jotka pakenivat epätoivoisesti Tawan sormien välistä.
”Tiesittekö, että näin tapahtuisi, admin?”

”En”, Tawa sanoi vilkaisten nyrkistään säkenöiviin säteisiin. ”Jos olisin tiennyt, en olisi ehkä halunnut tätä katselmusta tässä huoneessa.”

Vaehran nyökkäsi.
”Olimme oikeassa – lähestulkoon kaikesta. Mutta kaiken ydin pakoilee meiltä yhä.”

Geevee käänsi katseensa ystävästään kohti Peeloa kuin odottaen konemiehellä olevan valmiita vastauksia. Peelo oli yrittänyt järjestää katselmusta tapahtuvaksi siitä lähtien, kun tämä oli lyönyt hynttyyt yhteen Snowien ja Kepen kanssa. Geevee toivoi hartaasti, että Peelon erikoinen ajatuksenjuoksu olisi löytänyt etsimänsä vastaukset. Mutta sen sijaan tämä vain istui projektorin vieressä tuijottaen tyhjyyteen.

”On luonnollista, että suuret ajattelijat usein päätyvät käsittelemään samanlaisia aiheita. Suuria kysymyksiä, joiden vastauksien etsinnälle voi omistaa elämänsä”, Peelo aloitti. Tämän rauhallinen ja systemaattinen puheenparsi vangitsi välittömästi kaikkien huomion.

”On silti hieman huolestuttavaa, että kuulin tuossa sellaisia sanoja ja ajatuksia, joihin olen törmännyt hiljattain muuallakin.”
Maakarit vaihtoivat taas katseitaan. Tällä kertaa yhdessä Tawan kanssa, joka ei myöskään ollut aivan varma, mihin Peelo viittasi.
”Minun täytyy miettiä asiaa”, tämä sitten vielä vahvisti. ”Mikään ei tunnu selvältä.”

”Minäkin kuulin jotain, jonka olen kuullut ennenkin”, Tawa tuumasi, ennen kuin kumpikaan maakareista ehti ääneen valitella sitä, kuinka Peelo ei ollutkaan tullut vakuuttaviin päätelmiin.
”Mieli on sielun verstas”, Tawa toisti taas Kezenin sanoja. ”Minusta tuntuu, että teidän kannattaisi viedä oppimamme Kepelle.”

Peelo nyökytteli Tawan huomioon. Maakareiltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, miksi ”verstas” oli tuonut Tawalle ensimmäisenä mieleen juuri hänet. Vaehran oli auttamattoman tietämätön siitä, mihin hänen tieteilijäkollegansa oli alkavan sodan saapuessa aikaansa käyttänyt.

Hän oli ollut hetken hiljaa, mutta ponkaisi taas seisomaan, käveli projektorille ja nappasi nauhan otteeseensa. Tawa katsoi arkistojen mestaria pitkään arvioiden.

”Mitä on mielessäsi?” Tawa kysyi.

”Tässä ei voinut olla vielä kaikki”, Vaehran sanoi. ”Tuo ei voi olla kaikki, mitä tästä irti saamme. Sillä… meillä on nyt nauhoitettua puhetta tohtori Delekiltä. Vaikka se on kielellä, jota käytännössä kukaan ei enää puhu, eikä kukaan linnakkeen Raun käyttäjä pysty samaan kuin turaga Kezen pystyi. Ei tuollaisia kielillä puhujia nyt vain yksinkertaisesti ole. Paitsi jos… Makuta Nui?”

”Älä pidätä hengitystäsi, Vaehran”, Tawa sanoi. ”Ymmärtääkseni hän ei ole enää kaupungissa.”

Vaehran oli huokaista turhautuneena, mutta hillitsi itsensä ja yritti kääntää ajatuksensa positiivisiksi.
”Harmi. Mutta… meillä on jotain. Ehkä vain kaksi-kolme-lausetta, mutta kokonaisia opinjärjestelmiä on rakennettu vähemmästäkin.”

”Vaehran, en… en ole varma onko tuossa järkeä”, Geevee sanoi. ”Ei kai Delek – jos se todella oli hän – välttämättä sanonut mitään kovin järkevää.”

”Jos tieteilijä ajalta, jota historiankirjat eivät kata, onnistui puhumaan meille haudan takaa”, Vaehran sanoi päättäväisenä, ”niin emme voi muuta kuin kuunnella. Halusimme tai emme, meillä on vihdoin todiste siitä, että heillä oli Nimda. Tulinoidalla oli Nimdan siru. Olivatko sadut totta? Mitä heille kävi? Miksi historia muistaa vain Tulinoidan ideaalin, mutta ei mitä hänelle tapahtui?”

”Suntio ei tiennyt mitään Nimdasta, mutta hän vakuutteli, että Tulinoidan ymmärtäminen auttaisi ymmärtämään myös Valkoista Kuningatarta”, Peelo tuumi ääneen. Vaehran kohotteli kulmiaan siihen tapaan, että tämä ei ymmärtänyt täysin, mitä Peelo selitti, mutta androidi osasi odottaa lisäkysymyksiä, joten avasi ajatuksiaan vielä ääneen.

”Olen viettänyt aikaa paikassa, jota kutsutaan Valkoisen Valtakunnaksi. Sen valtias muistaa Tulinoidan vielä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Tonttu nimeltä Suntio pyysi minua selvittämään, minkä pystyn. Vaikuttaa siltä, että joku on pyyhkinyt muistoja ja peitellyt jälkiään.”

Geeveen katse laajeni. Tawa taasen ei näyttänyt yllättyneeltä. Vaehran päätteli, että Peelo oli kertonut Suntiosta tälle jo aikaisemmin.

”… tonttu?” Vaehran kysyi.

”Eräänlainen”, Peelo varmisti.

”Ja onko sinulla mitään käryä siitä, minkä takia joku on poistanut jonkun… Valkoisen valtiaan muistoja Tulinoidasta?”

”Varmaan samasta syystä, miksi minun päähäni oli kajottu… ja Mekaanikon. Joku vihaa sitä, että tontuilla on hyvä muisti”, Geevee huokaisi.
Peelo tuijotti Geeveetä selvästi vähän ihmeissään. Hänelle uutinen tämänkin päähän kajoamisesta tuli uutisena.

”Vertaillaan muistiinpanoja myöhemmin”, Geevee sanoi toivoen, ettei Peelo puskisi asiaa sen kovempaa. ”Keskitytään nyt siihen, mitä meillä on. Onko meidän tämän tiedon perusteella mahdollista jäljittää joku Selecius-säätiön väestä? Kezen on viivattu jo yli, mutta onko Delek vielä jossain?”

”Suga”, Tawa muistutti. ”Olen ymmärtänyt, että hän alkaa olla pian lähtökuopissa.”

”On varmasti ollut jo hetken, mutta sotahommat ovat ehtineet harhauttaa häntä”, Vaehran sanoi huokaisten. ”Rintama vie meiltä kohta kirkkaimmatkin mielet, mikäli emme ole tarpeeksi nopeita.”

Tawa myönsi hiljaa, että kuilu konkreettisten sotatoimien ja kaiken yllä leijailevan Nimda-mysteerin välillä levisi joka päivä laajemmaksi. Hän ei voinut myöntää ääneen sitä, että hänen mielessään ne olivat enemmän ja enemmän sama polku.
”Se on siis totta?” Tawa kysyi. ”Että Suga tuntee jonkun, joka… liittyy näihin tapahtumiin?”

Vaehran naurahti.
”Epäuskottavaltahan sekin kuulostaa. Mutta mitä ilmeisimmin Tulinoidan kultaisen armeijan viimeinen sotilas on Sugan vanha aseveli. He ovat sopineet tapaavansa… jossain pohjoisempana? Ja tämä Sugan Selecius on löytänyt… no, ilmeisesti yhden noista Kezenin mainitsemista tutkimusasemista, tai ainakin sen jäänteet. Hän kutsui Sugan mukaan tutkimaan, mitä siitä on jäljellä.Tulinoidan valinta”

”Olen jo keskustellut asiasta Sugan kanssa”, Peelo myönsi. ”Lähden hänen mukaansa, kun matkan aika koittaa.”

Vaehranin kasvoilta näki pakahtunutta intoa. ”Tiedättekö, olen hieman harkinnut, pitäisikö minun lähteä mukaan.”

”Täh”, Geevee hörähti. ”Sinä? Ulos arkistoista? Älä puhu pehmeitä.”

”Unohdat nyt, että en minä ole koko ikääni näiden hyllyjen välissä pölyttynyt”, Vaehran sanoi virnistäen. ”Minä olen tehnyt kenttätutkimusta ja journalismia yhtä pitkän osan elämääni kuin suojellut arkistoja. Ja tämä vaikuttaa sen verran poikkeavalta mysteeriltä, että ehkä voisi olla korkea aika jalkautua jälleen. Sitä paitsi… Tulinoidan mestari saa pelotella kuinka paljon tahtoo, mutta Mercuran kohtalo vain nostaa haluani juosta suoraan tulta päin.”

Vaehranin sanat jättivät huoneeseen yllättyneen hiljaisuuden. Harvoin kukaan muisti, että Bio-Klaanin arkistomestari ei ollut mikä tahansa kynäniska, vaan tulen toa. Eikä kovin moni tajunnut edes, että henkilö joka osasi ylläpitää voimillaan koko Arkistojen ilmankosteutta ja lämpötilaa täydellisenä kirjojen säilymisen kannalta osaisi paljon ihmeellisempiäkin asioita. Eräänlainen tulivelho hänkin, Tawa jätti sanomatta.

”Toki jos haluat heidän mukaansa, sinusta olisi varmasti suunnaton apu”, Tawa sanoi.

”Ehkä jollain tasolla ajattelen, että sotatilassa olisin enemmän hyödyksi myös kenttätyössä”, Vaehran sanoi. ”Osaan taistella paremmin käsittämättömiä totuuksia ja valheita vastaan kuin kiväärejä ja keihäitä. Enkä myös haluaisi jäädä odottamaan, että minut määrätään täältä rintamalle.”

Tawa katsoi häntä pitkään.
”Niin pitkään kuin se on minusta kiinni, niin ei kävisi muutenkaan. Bioarkistot on suurimpia aarteita, mitä tällä saarella on. Se tarvitsee suojelijansa.”

Vaehran hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti, mutta ei myöskään halunnut tuoda esille pelkäävänsä, kuinka pitkälle tämänkaltainen idealismi kestäisi. Historia ei antanut hyviä esimerkkejä sellaisesta. Sivistys oli viisaan ajan etuoikeuksia, eikä sille ollut paikkaa raakalaismaisina aikoina.

Geevee oli koko keskustelun ajan tuijottanut Vaehrania suu ammollaan. Ajatus siitä, että tämä saattaisi lähteä muille maille ei ollut käynyt tällä pienessä mielessäkään. Rintamalle joutumisesta he olivat toki teepöydässä keskustelleet – ja siitäkin vain pintapuolisesti, mutta tällaista vetoa tonttu ei silti ollut valmis nielemään.

”Siinä on saartorengas välissä”, hän parahti.
Vaehran kääntyi vilkaisemaan ystäväänsä ja vasta nyt huomasi, miten kaikki väri oli kadonnut tontun kasvoilta.

”Toki on, mutta tarpeeksi pienellä veneellä –”

”Ja pohjoiseen? Minne pohjoiseen? Onko Suga edes kertonut sinulle, minne hän on menossa?”

”No ei tosiaan ole. En ole kyllä myöskään kysyn-”

”JA SITÄ PAITSI”, Geevee korotti ääntään saadakseen puheenvuoron takaisin itselleen. ”Sen jälkeen, mitä Mercuralle kävi… mitä jos Tulinoidan Mestari ottaa sinut hampaisiinsa seuraavaksi? Kai sinä muistat, mitä siinä kirjeessä luki? Tuo jos mikä olisi liian syvälle kaivautumista. Jos sinulle tapahtuu jotain siellä ja –”

”Geevee”, Vaehran huokaisi laskien samalla kämmenen ystävänsä olkapäille. ”Se, mitä Mercuralle tapahtui, on nimenomaan, miksi minun täytyy mennä.”

Kaksikon katseet kohtasivat. Geeveen ryhti lysähti, mutta tältä oli argumentit lopussa. Tulen toan mielenmaisemia ei ollut vaikea spekuloida. Ei enää sen jälkeen, kun tontulle oli selvinnyt, että hänelläkin oli vielä menneisyyden kahleita kiskomassa tätä luokseen.

”Toivotan toki kaiken avun tervetulleeksi”, Peelo yritti keventää tunnelmaa. ”Niin varmasti Sugakin. Sinulla on kyky huomata sellaisia asioita, mitä me muut emme.”

Vaehran nyökkäsi Peelolle kiitokseksi tuesta. Geevee mutisi jotain itsekseen, mutta ärähti ääneen ainoastaan muutaman sanan.

”Jos kuolet sinne, parempi riivata Arkistot. En minä siellä tahdo yksin pitkiä iltoja istua.”

Vaehran naurahti, joskin hieman vaivaantuneesti. ”Lupaan sen. Kalistelen kettinkejä sitten aina merkiksi läsnäolostani.”

Tawa käveli tontun luokse ja laski lempeän katseen tämän silmiin. ”Ymmärrän, että tämä ei varmaan ole oikea huolenaiheesi juuri nyt, mutta haluan kuitenkin sanoa sen. Linnakkeen puolelta saadaan varmasti lisää apukäsiä Vaehranin poissaolon ajaksi.”

Geeveen sydän heitteli edelleen kuperkeikkoja, mutta tämä pakotti kasvoilleen hymyn vastaukseksi adminille. Hän ei kehdannut myöntää, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut se, saataisiinko Vaehranille tuuraajaa. Merkitystä oli vain hänen ystävänsä turvallisuudella.

”Kiitos”, hän kuitenkin kakisti ulos, vaikka kenellekään läsnäolevalle ei tullut yllätyksenä se sävy, jolla tonttu kiitoksensa lausui.

”Ja sitä paitsi… Vaehran lähtee matkaan linnakkeen vahvimman miehen kanssa. En olisi turhan huolissani”, Tawa sanoi hymyillen aidosti.

”Enkä minä nyt ihan heti ole lähdössä”, Vaehran sanoi. ”Ensin pitää käydä läpi koko esimatoralaisen kielentutkimuksen osasto, tarkistaa koko linnake läpi tosi vanhan Raun varalta ja sitten kokeilla, onnistuisinko kääntämään tuhansia vuosia vanhat kolme lausetta.”

”Mitä jos se vain kiroilee?” Geevee tuhahti.

”No… sitten se kortti on ainakin pelattu.”

”Tai sitten opitte muinaisen voimasanan, jossa on oikeaa voimaa sisällä”, Tawa yritti vitsailla. Se sai kuitenkin kaikkien ajatukset taas rullaamaan. Jos Kezen pystyi Raullaan kommunikoimaan halki ajan ja ikuisuuden, kai olisi myös mahdollista, että joku Seleciuksella oli onnistunut noitumaan noitumisiinsa aitoa voimaa.

Yhteinen hiljainen hetki johti lopulta Vaehranin tuumaukseen siitä, että heidän oli parasta palata takaisin Arkistoihin. Kiire johtui oikeasti siitä, että toaa ei innostanut ajatus pitää Yksityisetsivää tilanvalvojana sekuntiakaan pidempään kuin oli pakko. He lupasivat palata asiaan pikimmiten sen jälkeen, kun Vaehran olisi saanut hetken aikaa muhia uuden informaation kanssa. Geevee laahusti Tawan makuuhuoneesta ulos huomattavasti vähemmällä innolla kuin sinne saapuessaan.

”Minä tarvitsen happea”, Tawa haukkoi henkeään. Peelo seurasi tämän askelia ulos huoneesta. Projektori jäi päälle. Nimda oli jäänyt taas Tawan yöpöydän laatikkoon.

”Tuletko mukaan?” admin vielä varmisti. Peelo nyökkäsi. Häntä raitis ilma ei ajattelussa auttanut, mutta ei hän myöskään vastustellut ajatusta pienestä kävelystä. He olivat tehneet niitä useita viimeisten viikkojen aikana. Eivätkä he aina edes keskustelleet mistään elämää suuremmasta. Tawa oli oppinut nauttimaan Peelon merkillisestä tavasta nähdä arkisia asioita ja Peelosta taas oli virkistävää kuulla sellaisen henkilön näkemyksiä, jonka elämänkokemukset kattoivat hänen omaa olemassaoloaan kauemmaksi.

Xela oli kumartuneena pöytänsä takana sijaitsevan terraarion puoleen, kun he astuivat Tawan huoneesta ulos admintornin käytäville. Pieni olento lasisessa maailmassaan sanoi ”rousk”, kun Xela tiputti jotain vähän sätkivää suoraan vaaleanruskean eläjän suuhun. Tawa nyökkäsi Xelalle ja Xela nyökkäsi takaisin. Peelo vain laahusti adminin perässä mielessään uusi ajatus, joka vaati selvästi pohtimista. Sen verran, että hän lausui sen jopa ääneen.

”Miksi ne ovat tonttuja?”

Adminaukio

Päästyään ulkotilaan ja pois ylimääräisten valvovien silmien alta Tawa päästi todella, todella syvän huokauksen. Nimdan sirusta tietävien klaanilaisten määrä oli tuplaantunut hänen tahtomattaan. Tämä oli kai kelpo vaihtokauppa uusista johtolangoista Selecius-säätiön jäljille… mutta ei se hyvältä tuntunut.

”Peelo”, hän sanoi.

”Tawa.”

”Ole rehellinen minulle. Sinulla on taipumusta nähdä asiat vähän eri tavalla kuin muut. Tiesitkö sinä sirusta jo?”

”En tiennyt”, Peelo vastasi rehellisesti. ”Oletin, että sellainen löytyy tältä saarelta, mutta en sitä, kenen hallussa se olisi. Olen tyytyväinen, että se on sinulla.”

”Minä en ole aivan varma, olenko siitä tyytyväinen.”

Adminaukio oli poikkeuksellisen rauhallinen tähän aikaan päivästä. Viitisen riuskaa matoralaista ruuvasi irti muttereita ja pultteja korokkeesta, jota oli käytetty aiemmin päivästä jonkinlaiseen musiikkiesitykseen. Tawa oli kuullut arkistolaisia odottaessaan välillä ikkunasta sulosointuja ja toivonut, että jossain olisi joku vielä ylempi juuriadmin, joka voisi siunata hänelle vapaapäivän. Ainakin se, että kaupungissa vielä ymmärrettiin musiikin arvo antoi hänelle toivoa talveen. Vaikkakin… kun aukiolta katsellessa näki sen kauhean asian, joka langetti varjottoman uhkansa linnakkeen katolta, oli vaikea kuvitella kenenkään olleen kuuntelemassa päivän keikkaa.

”Mitä sinä olet mieltä tuosta, mitä opimme?” Tawa kysyi. Peelo vietti kuitenkin pienen hetken hiljaa. Tawa oli jo oppinut sen tarkoittavan, että androidi prosessoi silloin hieman monimutkaisempaa ajatusta.

”Että meidän todella kannattaisi puhua Kepen kanssa”, Peelo lopulta vastasi. Tawa oli yllättynyt tämän vastauksen ytimekkyydestä.

”Varmasti, mutta jatkuuko ajatuksesi jotenkin?” Tawa kysyi.

Peelo nyökkäsi. He keskeyttivät keskustelunsa hetkeksi, kun heitä vastaantulleesta pakolaisten jonosta jokainen halusi tervehtiä Tawaa henkilökohtaisesti. Matkan jatkuttua Peelo palasi takaisin ajatukseen, joka hänellä oli jäänyt kesken.

”Olen kehitellyt teoriaa. Kezenin omantunnontuskat paljastivat ehkä jotain sellaista, mikä tukee olemassaolevia ajatuksiani.”

He kääntyivät Vallikadulta Tawankujalle. Admin nyrpisti tavalliseen tapaan nenäänsä kujan rakennuksen sivuun naulatun kyltin kohdalla. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan märissyt nimestä ääneen, vaan antoi Peelon jatkaa.

”Kezen puhui auttaneensa taivaan pimentämisessä. Kerroin sinulle jo aamulla, mitä Geevee ja Vaehran olivat löytäneet Delekistä. Tähtikartastossa puhuttiin tähdestä, joka oli alkanut hämärtymään. Sama tähti hajosi myöhemmin mustaksi aukoksi. Se on dokumentoitu tarkkaan.”

”Miten tämä liittyy Kepeen?” Tawa ihmetteli. ”Onko hän kertonut sinulle Verstaasta?”

”Keskustelimme siitä sairasosaston lihapandemian jälkeen. Kezen mainitsi mielen verstaan jo nauhan alkupuolella. Luulen, että taivasta kohti katsominen on juuri nyt oikea suunta.”

Tawankujan ja Kauppakadun kulman liiketilat olivat vielä auki. Yhdestä putiikista kuului kovaäänistä kinastelua. Joku suuriääninen oli innostunut tinkimään.

”Kun Totuus puhui minulle, se näytti minulle asioita. Jokaisessa näyssä taivas oli hieman pimeämpi”, Tawa huokaisi. Hän oli huokaillut sinä päivänä aika paljon, mutta syitä sille tuntui tulevan koko ajan lisää.

”Ja vahki, joka kantaa Nimdan sirua Metru Nuilla, kuvaili sinisen tähden taivaalle sinä yönä, kun Matoro Mustalumi käytti siellä siruja”, Peelo kertoi.

Tätä yksityiskohtaa Tawa ei ollut ennen kuullut, vaikka tiesikin, että Peelo oli ollut Valkoisen Valtakunnan matkoillaan yhteydessä johonkuhun Metru Nuilla. Hän ei ollut aivan varma, mitä Peelo yritti sillä vihjata. Tämä lahjoitti ajatuksiaan kuin lehtiä tuuleen.

”Vierailuni Verstaaseen ovat olleet lyhyitä, mutta yhteys sen ja Valkoisen Valtakunnan välillä on selvä. Uskon, että ainoastaan Kepellä on sieltä tarpeeksi kokemuksia, että saisimme siitä selkeän kokonaiskuvan”, Peelo tuumi.

”Hetkonen nyt”, Tawa pysähtyi paikoilleen. Kauppakadun vilinä joutui väistelemään adminia, jonka jalat naulasivat tämän paikalleen. ”Sinä olet ollut Verstaassa?”

”Vain pieniä hetkiä”, Peelo myönsi. ”Sen rajat tuntuvat olevan heikot Valkoisen valtakunnassa. Ja minulla on siellä tuttu, joka kyyditsee minua välillä sitä kautta.”

Luvan tämän selvittämiseen Tawa oli Peelolle Totuuden kohtaamisen jälkeen antanutkin. Että tämä katsoisi hänen puolestaan niille totuuden tasoille, joihin hänellä ei ollut pääsyä. Hän ei vain tiennyt sitä silloin… tai ymmärtänyt sitä nyt. Tawan teki mieli puristaa kalloaan, mutta hän hillitsi itsensä julkisen paikan huomioiden. He jatkoivat matkaa ja Tawa toivoi hartaasti, että Peelolla olisi vielä jotain sellaista sanottavaa, joka saisi ajatusketjuun jonkinlaista järkeä.

”Joten en ole oikeastaan varma”, Peelo sitten Tawan harmistukseksi myönsi. ”Joka tapauksessa olet luultavasti oikeassa arvioidessasi, että kaikilla näillä ilmiöillä on yhteys toisiinsa. En ole lukenut Tähtikartastoa vielä kannesta kanteen, enkä puhunut Kepen kanssa, mutta niillä aion jatkaa. Poikkean myös Suntion luona kertomassa Kezenin nauhasta. Ehkä se kirvoittaisi hänen muistiaan.”

Tawa ei ollut aivan varma siitä, oliko hän puhunut koskaan Peelolle ääneen epäilemistään yhteyksistä, vai oliko androidi ainoastaan päätellyt, että Tawa ajatteli niin. Joka tapauksessa adminia hirvitti se, kuinka syvällä Peelo tutkinnassaan oli. Vielä enemmän häntä hirvitti se, kuinka jokainen päivä hänestä tuntui enemmän ja enemmän siltä, että hänenkin pitäisi olla.

”En väitä ymmärtäväni ihan jokaista asiaa, jonka sanot”, Tawa myönsi. ”Enkä välttämättä edes joka toista. Mutta tuo, mitä puhuit tähtien sammumisesta… ’minä olen auttanut pimentämään taivaan’. Kezen sanoi niin. Eikä hän vaikuttanut runoilijalta, vaan sanoi sen kuin olisi tarkoittanut sitä jotenkin konkreettisesti.”

”Tulkitsin sen samoin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun olen kuullut sellaisesta”, Peelo myönsi, mutta kiirehti nopeasti täsmentämään. ”Tai on kenties kronologisesti ensimmäinen siihen viittaava maininta, mutta uskon, että Valkoinen Kuningatar on jollain tapaa samalla tiellä.”

”Mutta taivaalla on vielä tähtiä”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Ja niitä sammuu aina välillä muutenkin. Toia kuolee, mutta myös uusia syntyy. Aina on valoa.”

Tawan katse hakeutui siniselle taivaalle.
”Mitä jos se, mitä Kezen pelkäsi, ei ikinä tapahtunutkaan? Tai… se pysähtyi – tai pysäytettiin jo kauan ennen kuin sinä ja minä olimme syntyneet?”

Peelo oli hiljaa. Sininen taivas oli poikkeuksellisen seesteinen huomioiden, että edeltävän viikon oli satanut käytännössä päivittäin.

”Uskotko että tuo… taivaan pimentäminen… tai tähtien sammuminen voi alkaa uudestaan? Vai viittasiko hän johonkin aivan muuhun?” Tawa kysyi.

”Kappale 104;252.6. ei ollut toa-tähti ja silti se katosi ja pimensi pienen osan taivasta. Vaikea uskoa, että se, mistä Kezen puhui, ulottuisi näin lähelle nykyhetkeä, mutta toisaalta Delek puhui siitä jo kirjassaan. Sattumaa se tuskin on, mutta suoraa yhteyttäkään ei voida todistaa.”

”Eikä sitä paitsi näyttänyt siltä, että Kezen ja Delek olisivat tulleet toimeen hirveän hyvin”, Tawa tuumasi. Hän kuitenkin huomasi, että Peelo oli se, joka oli tällä kertaa pysähtynyt. Tawa asteli tämän rinnalle. Kauppakadulta näki vielä sopivasti hieman adminaukion kellotornin kulmaa. Tawa oli jo heidän lukuisien keskustelujen perusteella alkanut ymmärtää, miksi Peelo mielellään jäi aina tuijottelemaan sitä.

”On toki myös mahdollista, että taivaan pimeneminen on vain osa ajan kulkua”, Peelo mietti. Tämän hieman kevyemmästä sävystä kuuli, että tällä kertaa hän ei ollut täysin tosissaan. ”Ehkä se ei vaadi keneltäkään työtä. Niin vain lopulta tapahtuu.”

”Niin tapahtuukin”, Tawa sanoi. ”Mutta ei ikinä lopullisesti.”

Tawa pysäytti askeleensa kesken, kun kylmä huokui hänen kehonsa läpi. Ei. Ei nyt.

Hän oli haaveillut jostain sen kaltaisesta, mistä Peelo nyt puhui – mistä Kezen oli puhunut. Ne päivät olivat Tawalle kuin puoliksi muistettua pahaa unta, mutta silti hän ei ikinä unohtaisi.

Jokaista isänsä sanomaa sanaa Tawa kantoi mukanaan, halusi tai ei.

Sama suu, joka puhui horisontin pois pyyhkimisestä oli halveksunut myös taivaan tähtiä ja niiden valtaa. Sama suu oli vakuuttanut hänelle tyhjyyden voittavan lopussa. Ja vaikka Tawa oli luvannut taistella sitä vastaan kaikella, mitä hänellä oli, toistuivat nuo sanat jokaisessa aurinkojen langettamassa varjossa, jokaisessa hetkessä jolloin oli liian hiljaista, jokaisessa sanojen välisessä tyhjyydessä.

Ja Peelo oli sanonut Valkoisen Kuningattaren olevan tiellä pimentää taivas. Tawa tiesi, että Peelo viittasi sillä henkimaailmassa kohtaamaansa kirjaimellisesti valkoiseen hahmoon, mutta…

Hän hapuili kättään vyötärölleen varmistaakseen, että Nimdan siru ei ollut siellä. Että hän ei olisi tajuamattaan kantanut sitä mukanaan… ihan vain odottaakseen sitä hetkeä, jolloin hän voisi tehdä isänsä ylpeäksi sen voimalla.

Ei. Ei ikinä. Ei hän ollut se, mitä hänestä yritettiin tehdä.

Peelo oli pysähtynyt katsomaan kellotornia. Tawa tiesi jo valahtaneensa kalpeaksi. Hän keräsi pari rauhallista hengenvetoa, sulki silmänsä hetkeksi ja rentoutti olkapäänsä. Hän seurasi katseellaan hajamielisesti hyvin pientä kultanaamioista onu-matoralaista, joka kipitti pois hänen jalkojensa alta.

”Anteeksi”, hän sanoi Peelollle. ”Tämä aihe nostaa jotain esille.”

”Se on ihan okei”, Peelo nyökkäsi ymmärtäväisesti. Saatuaan katseensa irti kellotornista androidi viittoili Tawaa jatkamaan matkaa kanssaan.

”Olemme varmaan menossa perinteistä reittiä?”

Tawa nyökkäsi. Puutarhalle ei ollut matkaa enää pitkälti. Kauppakadun kuhinan pääsi väistämään suoraan nurmialueelle. Eteläisen Vallikaupungin kauniit kivitalot, kuhisevat kauppakujat ja sään pieksemät tiilikatot lipuivat ohitse, kun Tawa ja Peelo kävelivät kohti kasvihuoneita ja puutarhoja. Piknikille keli oli liian hyinen, mutta muutama matoralainen potkiskeli laiskasti palloa selvästi keskustelun oheistoimintana.

Kasvihuoneista suurin oli heille hyvin tuttu. Lasi-ikkunoiden takana suurten saniaisten välissä vilkkuva puuhakas lierihattu kavalsi Figan olevan työn touhussa. Tämänhetkinen keskustelu ei kuitenkaan vaikuttanut asialta kaupungin kiireisimmän floristin korville, joten Tawa ja Peelo astuivat sisään yhteen pienemmistä kasvihuoneista. Häikäisevä hajujen ja värien sinfonia toivotti heidät tervetulleeksi. Suuret etelämanterelaiset diliarynikset tervehtivät heitä auringon muotoisilla suurilla kukillaan, daxianloukut hönkivät ilmaan kirpakan makeita houkutuksia kärpäsille, krasanteemit värjöttelivät suurempien kasvien varjoissa. Tawa tunsi mielentilansa kohenevan joka hetki. Kaupunginkin äänet väistyivät paksujen lasien taakse.

”Peelo”, Tawa sanoi katse kasveissa. ”Minkälaisen vastuun valta sinun mielestäsi asettaa?”

Daxianloukkujen luokse kumartunut Peelo mietti hetken. He olivat kierrelleet aiheen ympärillä ennenkin, mutta Tawa ei ollut kertaakaan kysynyt häneltä mitään siihen liittyvää aivan näin suoraan. Jokin heidän edellisessä keskustelussaan oli taas virvoittanut sen.

”Huomaan, että ajattelet valtaa ja vastuuta jotenkin eri asioina. En ole varma, näenkö asiaa niin.”

Peelo kosketti kevyesti loukun suuria viininpunaisia lehtiä ja suoristi sitten selkänsä.

”Ihanteellisessa tilanteessa valta on vain vastuun kantamista. Huonoimmassa tilanteessa valtaa käytetään ymmärtämättä, että ilman vastuuta se on vain tyranniaa. Nähdäkseni jokaisella vastuuntuntoisella on kuitenkin valta kantaa sitä vastuuta parhaakseen katsomallaan tavalla.”

”Absoluuttinen valta antaa absoluuttisen vastuun?” Tawa kysyi.

”Se lienee looginen jatkopäätelmä, kyllä.”

”Mikäli jollakulla olisi käsissään mahdollisuus muuttaa maailmaa paremmaksi – vaikka väkisin – olisiko hänellä vastuu yrittää sitä?”

”Jos tuntee olevansa vastuussa koko maailmasta, kaipa se olisi hyväksyttävä tapa edetä”, Peelo myönsi. ”Kysymys kuuluu, miksi sinä tunnet olevasi vastuussa niin paljosta?”

Tawa ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään itseensä viittaavaa, mutta eipä hänen hypoteettinen skenaarionsa ollut enää aivan niin älytön nyt, kun Peelo tiesi, mitä lepäsi parhaillaankin hänen yöpöydällään.

Tawa jäi pureskelemaan Peelon kysymystä. Kyllähän se kuulosti hölmöltä, kun sen sanoi ääneen – hän vastuussa koko maailmasta. Ja kivuliaalta myöntää itselleen, kuinka paljon hän ajatteli niin oikeasti, ja usein.

Bio-Klaanin kaunis ideaali, paikka niille joilla ei ole muuta, nojasi uskoon siitä, että jonkun täytyisi tehdä niin. Jonkun täytyisi pelastaa ne, joilla ei ollut pelastajaa. Oliko hänkin niellyt näin purematta toa-ritarien ideaalit säihkyvissä haarniskoissaan? Oliko hän salaa sitä mieltä, että legendojen ’kultainen ritari’ voisi olla hän? Pohjimmiltaan Tawa teki samaa mihin toat kautta sakarain oli koulutettu – vain isommalla skaalalla. Ja nyt hän mietti vakavissaan sitä, voisiko sodan pysäyttää siruilla. Voisiko kaikki sodat pysäyttää sirulla? Voisiko sammuneet tähdet tuoda takaisin?

Jos niin voisi tehdä, mitä muuta vaihtoehtoa oli kuin yrittää?

Oliko tämä kaikki vain jumaluuskompleksia? Vai ehkä vielä surullisempaa, syyllisyyttä, itsesääliä? Vai jonkinlainen surullisen nuoren tytön tarve kapinoida vasten kaikkea sitä, miten hänet oli kasvatettu?

Tawa kumartui krasanteemin äärelle. Varjoissa piilotteleva pieni tummansininen kukka näytti suorastaan surkuhupaisalta mahtavien punalehtisten aurinkojen alla. Silti sekin pärjäsi täällä.

”Osuit ihan asian ytimeen, kuten tavallista”, Tawa sanoi hetken päästä. ”Olisi kai hölmöä ajatella, että olisin jotenkin erityinen sähkön toa muuten kuin silloin, jos uskoo johonkin jumalaiseen kohtaloon. Mutta tämä Totuus, josta usein puhumme, näytti minulle jotain, jota on vaikea olla ajattelematta. Syklit. Ehkä… ehkä minä uskon kuitenkin, että historiassa tulee aika ajoin tienhaaroja, joissa joillekin yksilöille siunataan tai kirotaan vastuu tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat heitä suurempiin asioihin. Enkä voi olla täysin varma, onko tämä sellainen päätös. Mutta ihan päätänästi se sellaiselta tuntuu.”

”Minä en yleensä ole kovin hyvä antamaan neuvoja”, Peelo myönsi, ”mutta ehkäpä tällä kertaa sinun kannattaisi vain ajatella vähän vähemmän kerrallaan.”

Kasvihuoneen ohi tietä pitkin kävellyt kolmea valtavaa sormenkynttä perässään laahaava hahmo oli syöttänyt Peelolle ajatuksen, joka sopi hetkeen täydellisesti.

”Nimittäin”, hän jatkoi, ”sehän on, mitä Varjottu yritti. Hän kyllästyi Mata Nuihin uskovaan maailmaan ja yritti muuttaa sitä suotuisammaksi omalle väelleen. Aiheutti sillä suurimman sodan, mitä on nähty. En sano, että aiheuttaisit lisää sotia yrittämällä muuttaa maailmaa, mutta maailma ei välttämättä tarvitse aina pelastamista. Odina palvelee omaa väkeään, vaikka koko maailma ei sellaiseksi muuttunutkaan. Ehkä sinunkin tulisi keskittyä siihen, mille olet valasi vanonnut. Näiden seinien sisällä sinulla on vastuu tehdä kaikkien elämästä parempaa. Mutta uskoakseni naamoja työkseen keräilevä pimeyden metsästäjä ei paljoa välitä siitä, jos maailma on suotuisampi bioklaanilaisille.”

Tawa seurasi ikkunan läpi sitä hahmoa, johon Peelon huomio oli kiinnittynyt. Naamoja keräilevä pimeyden metsästäjä… kaikenlaisten tyyppien jäsenkirjoja hänkin oli mennyt allekirjoittamaan. Se elektronisen musiikin duo oli sentään ollut ihan hyvä vitsi, ja puolustukseksi sinä iltana Rapusaaressa oli ollut aika kova meno, sekä erinäisistä ruokatorvista oli liikkunut alas aika monta värikästä pilleriä.

Luoja.

Tawan huoli vaihtoi maalitolppia: olikohan aina ihan täysin järkevää, että hänen vastuullaan oli edes näin paljon?
Toisaalta hänkin oli ollut nuori ja villi joskus. Hänkin oli joskus halunnut pitää hauskaa. Onneksi Nimdan siru ei ollut löytänyt itseään hänen käteensä silloin.

”Niin. Kai minä olen ensi kädessä vastuussa vain siitä, mitä olen tähän maailmaan luonut.”

”Niin”, Peelo nyökytteli. ”Sinut nähdään tämän paikan johtajana ja pidetään myös siinä arvossa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että olet paljon enemmän tämän paikan äiti kuin admin.”

Tawa vaikeni hetkeksi. Harva käytti tuota sanaa. Siinä oli liikaa painoa, sellaista jota androidi ei ehkä täysin ymmärtänytkään. Ei Tawakaan väittänyt täysin ymmärtävänsä. Mutta jokin siinä oli tuntunut oikealta niin pitkään kuin hän muisti.
”Siinä on se sivuoire, että joskus näihin käsiin kulkeutuu myös asioita, joita en ole erikseen etsinyt. Ja silloin on pakko myöntää, että minulla on valtaa – ja kai siis myös vastuuta jopa Bio-Klaanin ulkopuolelle. Minä en edes täysin tiedä, mihin se siru pystyy… tai tuleeko sellaista rajaa ikinä vastaan.”

Valot Peelon silmissä värähtelivät hieman, kun tämä tarkensi ulkoa takaisin Tawan kasvoihin.
”Minun on vaikea kuvitella, että tarinat Nimdasta olisivat kovin todenmukaisia. Se voi johtua siitä, että minä en oikeastaan ”toivo” asioita samalla tapaa kuin te kanisterisyntyiset. Uskotko tosiaan, että sen rajat olisivat niin loputtomat?”

”Eräs henkilö, jolle puhuin yhdessä näistä kasvihuoneista antoi ymmärtää, että se riippuu myös käyttäjästä. Mielenlujuudestako? Vai vain siitä, kuinka hyvä mielikuvitus on? Vai… vakaumus?”

Pyhän äidin lempeä hymy muistui mieleen. Hetki oli hyvin samanlainen. Kasvien keskellä, valmiina muuttamaan maailmaa. Odottiko athistien johto sitä häneltä, suorastaan? Että hän käyttäisi sirua? Tawa oli hyvin iloinen juuri nyt siitä, että athistien mestari ei vielä tiennyt Nimda Gamman uutta sijaintia. Ainakaan, jos hänen ajatuksiaan ei ollut luettu salaa.

Tawa jatkoi. ”Sitten taas… kolmea sirua käsissään pidellyt henkilö puhui niistä pikemmin kuin sirut olisivat käyttäneet häntä. Häntä heiluttaa koiraa. Tai jotain.”

Täysin tarpeeton koiraheitto muistutti Guardianista, ja se oli liikaa tähän hetkeen. Tawa tajusi kaataneensa adminillisen auktoriteetin rippeet suoraan kukkasten lannoitteeksi. Mutta ei Peelo ehkä pönöttämisen tai etiketin päälle ymmärtänytkään.

”Vaikea edes kuvitella”, Peelo myönsi. ”Ymmärrän kyllä konseptit, mutta en saa niistä sellaista kuvaa kuin sinä. Pelkäänpä, että mitä tulee Nimdaan, en osaa keksiä edes puoliksi niin hyvää neuvoa kuin Facestionator tarjoili tuossa hetki sitten.”

”Siis… onko hän edelleen Pimeyden metsästäjä?” Tawa sanoi pöyristyneenä. ”Keräileekö hän niitä naamoja yhä?”

”Kysyin tuota häneltä, mutta sen jälkeen, kun hänelle selvisi, ettei minulla teknisesti ottaen ole naamaa, hän ei ole suostunut puhumaan minulle.”

”Selvä.”

Tuon tyypin täytyy olla Samen tutkalla, Tawa vakuutteli itselleen. Jos se aiheuttaisi joskus ongelmia, Angorangerit varmaan pieksisivät sen n. 0,5 minuutissa maanrakoon.

”Luuletko tuon riittävän tältä erää?” Peelo kysyi nyökäten kohti lannoitekatastrofia, joita Tawan huolimaton pussin käsittely oli aiheuttanut. Hätäisesti ylimääräisiä syrjään kämmenellään työntävä toa huokaisi syvään ja katsoi kättensä jälkeä silminnähden pettyneenä.

”Minusta ei ehkä ole kädentaitoihin tänään.”

”Ymmärrettävää. Jatkammeko sitten matkaa?” Peelo kysyi.

Tawa nyökkäsi ja suoristi selkänsä. Tämä yritti pudistella multaisia käsiään puhtaaksi, mutta niinkin lyhyessä ajassa lika oli tarttunut niin tiukkaan, että hänen piti käyttää puutarhan perällä sijaitsevaa vesipistettä niiden pesemiseen. Jääkylmä vesi lähetti vilunväreitä pitkin toan selkäpiitä. Pieni piristysruiske ei ollut kuitenkaan ainoastaan huono asia.

Kasvihuoneen ovi aukesi ja Tawa johti matkaa hajamielisen määrätietoisesti. Pöydällä olevat ajatukset olivat liian massiivisia, että hän halusi antaa niiden muhia mielessään. Maisemanvaihdos antoi ajatuksille hieman enemmän arvoa, ja Peelo oli osoittautunut viime aikoina erittäin hyväksi kuuntelijaksi. Ehkä Totuuden kohtaamisen jälkeen he olivat yhdessä päätyneet katselemaan niin isoja horisontteja, että Tawa ei ollut lopulta erityisen pahoillaan siitä, että tämäkin tiesi nyt Nimdasta. Androidin arkisen lakoninen suhtautuminen käsittämättömän suuriin asioihin helpotti niistä puhumista.

He matkasivat puistoa etelään kohti satamamuuria. Kivisen tornin portti avattiin juuriadminille ja hänen seuralaiselleen ilman edes admin-kiven vilautusta, ja kierreportaat kaartuivat jyrkkinä heidän edessään. Hengästyneen askelluksen jälkeen Tawa ja Peelo nousivat muurinharjalle, ja viiltävä merituuli piiskasi heitä välittömästi kasvoihin. Visulahden ulappa aukeni edessä valtavana ja sataman tuulenpieksemät rakennukset näyttäytyivät täältä pikku puisina laatikkotaloina. Viimeaikaisen jylhien syysmyrskyjen myötä horisontin aallokko näytti nyt keskipäivällä suorastaan vaatimattomalta. Tawa laski kätensä muurille ja tuijotti horisonttiin.

”Arvostan seuraasi, Peelo”, hän sanoi yhtäkkiä. ”En aina ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta luulen että tarvitsen perspektiiviäsi näin… suurissa asioissa. Kiitos siitä.”

Peelo oli tehnyt, kuten aikaisemmillakin kerroilla ja nojasi vastakkaiseen suuntaan Tawasta. Siinä, missä toan katse oli haaveilevasti aavalla merellä, oli Peelon katse naulittuna Bio-Klaanin kaupunkiin. Sillä tapaa he olivat seisoneet ennenkin. Katseet vastakkaisiin suuntiin, mutta tarpeeksi lähellä toisiaan, että tuulisellakin säällä he kuulivat toistensa äänet.

”Minusta on mukavaa, että kerrot minulle asioita.”

”Jäin miettimään sitä, mistä puhuimme äsken. Ehkä minulla ei ole vastuuta pelastaa koko maailmaa, jollei tilanne näytä jossain kohtaa niin pahalta että oikeasti voisin vaikuttaa sellaiseen. Mutta… minulla on vaikutusta siihen, miten tämä sota etenee. Uskon, että jokaiselle valinnalle jonka teen on mahdollista laskea seuraamukset numeroissa. Vaikkapa kuinka monta ruumista ne aiheuttavat.”

Hänen olisi pakko antaa Tongulle vastaus kohta. Jos ikkuna toimia Rumisgonen suhteen sulkeutuisi ennen kuin he ehtisivät toimia, hän ei pystyisi katsomaan itseään peiliin.

”Niin en minä oikein voi olla miettimättä, kuinka paljon kuolemia voisin vähentää, jos yrittäisin lopettaa tämän sodan siruja käyttämällä. Jos ne pystyisivät siihen, olisiko sellainen vallankäyttö sinusta perusteltua?”

Peelo mietti paljon pidempään kuin normaalisti. Tawa antoi tälle kuitenkin aikaa. Juuri sillä hetkellä hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään.

”Minä en pidä nazorakeista”, Peelo lopulta töksäytti. Se oli tältä niin suorasukainen laukaisu, että Tawa kääntyi Peeloa kohti kulmat koholla. Mutta Peelon katse oli yhä naulittuna Bio-Klaaniin.

”Siellä, mistä minä tulen, en saanut olla utelias. En ollut siellä tervetullut. Toisin kuin täällä. Täällä minä saan seisoa puistossa vaikka koko päivän katsomassa asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia, ja pahin asia, mitä on koskaan tapahtunut oli, kun Long Boi luuli minua tilataideteokseksi.”

Tawa ei voinut olla hymähtämättä ääneen. Peelon ajatus ei kuitenkaan ollut vielä aivan kokonainen.

”Tämä paikka, jonka olet vahingossa saanut aikaan, on erilainen kaikista muista paikoista. Mutta nazorakit eivät halua, että meillä olisi sitä. Siksi minä en pidä heistä. En pidä kenestäkään, joka ei halua antaa muiden olla kuin he ovat.”

Peelo käänsi viimein katseensa kohtaamaan toan. Hänen vihreissä silmissä näytösti olevan hohtoa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

”Jos sinä luulet, että pystyt pelastamaan sen, tahtoisin, että tekisit niin”, Peelo päätti ajatuksensa.

”Se on ylväs ajatus. Että siruilla voisi vain ohittaa kaiken verenvuodatuksen. Olen haaveillut siitä, että niin voisin vapauttaa jopa nazorakit. Mutta Kezenin sanat ja se video saavat minut pelkäämään, että saatan olla vain yksi idiootti pitkässä jonossa idiootteja, jotka heittäytyvät samaan kuiluun.”

Tawan katse lipui rantaa pitkin itään ja pysähtyi rannikon vanhaan majakkaan. Siihen samaan, joka oli langettanut yhtenä yönä muiden joukossa valonsa ulapalle ja kutsunut hänet rantautumaan. Siitä oli uskomattoman kauan – tuo majakka oli vanhempi kuin tämä muuri jolla hän nyt seisoi. Yksi harvoista asioista tässä maisemassa, joka oli Bio-Klaania vanhempi.
Hänen vaikutuksensa tähän maisemaan oli järisyttävä, näkyvä ja helposti mitattavissa. Ja jos hän oli saanut tämän kaiken aikaan ilman sirua…

Tawa naurahti kuivasti.
”En tiedä. Mitä sinä luulet, että Kezen ja hänen mestarinsa ajattelivat ennen kuin siru päätyi heidän käsiinsä?”

”Se riippuu varmaan siitä, millaisia tarinoita heillä oli siitä entuudestaan”, Peelo tuumasi. ”Niillä on tapana värittää sitä, miten asiaan suhtautuu. Luuletko, että olisit huolettomampi, jos et olisi koskaan kuullut Kezenin viestiä? Tai sitä, mitä Metru Nuilla tapahtui?”

”Olen minä ottanut joskus sokeita hyppyjä. Joskus ei ole muita vaihtoehtoja. Joskus ei ole valmiita askelia, joita seurata. En ole varma, onko kukaan yrittänyt tismalleen sitä, mistä minä haaveilen.”

Tawan sanat toivat Peelolle mieleen jonkun toisen sanat. Kertomukset, jotka Tawakin oli kuullut ja kelannut mielessään tuhat kertaa.

”Huolimatta siitä, mitä Totuus sinulle kertoi, en usko, että on. En usko, että kukaan niissä ’aikaisemmissa Bio-Klaaneissa’ joutui miettimään mitään tuollaista. Siksi en usko, että kukaan syyttää sinua, jos hyppy tuntemattomaan ei tuotakaan haluttuja tuloksia. Tärkeämpää, nähdäkseni, on yrittää.”

”Ehkä. Ehkä niin. Ehkä on hyvä, että ei ole ainakaan lukinnut itseään raiteille, jotka vievät verenvuodatukseen. Mutta… kaikki eivät tule pitämään siitä valinnasta.”

”Eivät varmasti”, Peelo sanoi. Tämän hartiat olivat lysyssä tavalla, joka soti tämän suoraryhtistä mainetta vastaan.
”Mutta sellaista todellisuutta ei taida olla, jossa kaikki voittaisivat. En usko, että me selviämme tästä ilman murhetta, Nimdan taikaa tai ei. Mutta jos tästä paikasta jää jäljelle edes sen verran, että joku kirjoittaa siitä myöhemmin tarinan, olemme nähdäkseni jo suoriutuneet paremmin kuin Selecius-säätiö. Minusta tuntuu, että se asia, joka lopetti heidän olemassaolonsa, teki sen viimeiseen saakka.”

Tämä on täysin mielipuolista, Tawa ajatteli. Ei hän nyt voinut yhä ajatella voivansa astella Nimdan sinistä polkua katsottuaan vain tunti sitten silmiin miestä, joka tuhansia vuosia sitten teki sen, kuoli ja katosi jäljettömiin. Sen opetuksen Kezen sai jätettyä tuleville sukupolville, vaikka hän jäi vain yhdeksi häpäistäväksi ruumiiksi muiden joukossa.

Vai… oliko se opetus, jonka Kezen olisi jättänyt, jos olisi saanut itse valita? Ja mitä mahtoivat noista valinnoista ajatella henkilöt, joista Kezen vain puhui? Kuka oli Delek, ja kuka Selecius? Mahtoiko ”Xian Tulinoidalla” olla ollut yhtä majesteettisia ajatuksia vallasta ja vastuusta? Oliko mahdotonta sytyttää niin kirkas liekki ilman, että tuli itse sen polttamaksi?

Valkoinen Kuningatar, Tulinoita, Bio-Klaanin admin. Pyörä pyöri pyörimistään. Jono idiootteja matkalla yhteen ja samaan kuiluun. Ehkä jos heitä yhdisti jokin, niin täysi kyvyttömyys hyväksyä, että toivo oli pahin Annonan lippaan vitsauksista. Jos hän oli idiootti vain, koska vielä uskoi johonkin, hän oli mielellään idiootti.

”Jos opit vielä jotain näistä… sammuvista tähdistä, kerro minulle lisää”, Tawa sanoi. ”En oikein osaa yhdistää sitä mihinkään. Mutta haluan edes yrittää olla tekemättä samoja virheitä kuin Kezen tovereineen.”

”Lupaan sen”, Peelo nyökkäsi. Samalla, kun Tawan katse harhaili edelleen saaren majakassa, oli Peelon katse siirtynyt jälleen Bio-Klaanin kellotorniin.
”Vaikka se kyllä voi johtaa siihen, että joudut sittenkin pelastamaan tämän saaren lisäksi koko muunkin maailman.”

”Niin minä vähän pelkäsinkin”, Tawa sanoi huokaisten syvään. ”Jos ikinä olemme siinä pisteessä, ehkä vihdoin ymmärrän, mitä tarkoitat kun puhut matkoistasi ’Valkoisen valtakuntaan’. Ja ehkä osaat kertoa, mitä minun ei ainakaan kannata tehdä.”

Peelo sai haluamansa. Minuuttiviisari kellotornissa liikahti androidin nähden. Tyytyväisenä siihen faktaan, että kello kävi yhä eteenpäin odotetulla tavalla, hän viimein kääntyi ja asteli Tawan rinnalle ulappaa tuijottelemaan.

”Ensi kerralla, kun käyn siellä, voin kysyä häneltä. Hän on välillä hieman pahalla tuulella, mutta luulen, että hän pitää sinusta tarpeeksi, että suostuisi antamaan minulle vastauksen tuotavaksi.”

Tawa kurtisti kulmiaan huolestuneen näköisenä.
”Onko se ihan hyvä juttu, että hän pitää minusta?”

”Huolimatta siitä, että hän tahtoisi pimeämmän taivaan, uskon, että hän pitää sinusta sellaisella tavalla kuin toisista yleensä pidetään. Hän on aika huono peittelemään sitä, että hän on oikeasti aika…” Peelo jäi tosissaan miettimään, kuinka päättäisi lauseensa. Tavanomaiset kuvaukset eivät tuntuneet riittävältä.

”… pehmeä”, hän sanoi tyytyväisenä löytämäänsä sanaan.

”Pehmeät tyypit ovat kaikkein vaarallisimpia”, Tawa sanoi. ”Melkoista tuhoa voi saada aikaan sillä, että välittää jostain todella paljon.”

Lausunnon synkeä itseironia ei jäänyt häneltä huomaamatta. Oli jotenkin mahdoton tietää, jäikö se Peelolta. Tawa ei ollut vieläkään ihan varma, oliko tämä ironian sakarainmestari vai täysin kyvytön ymmärtämään sitä.

”Jos Varjotulla on minkäänlaista kykyä itsetutkiskeluun, hän on varmasti kanssasi samaa mieltä”, Peelo sanoi. ”Mutta jos olemme päättäneet jotain tämän lenkkimme aikana, olkoon se, että välittämällä tuhoaminen on silti parempi kuin tyhjyyden voitto.”

”Toivon, että olet oikeassa. Toiseen kertaan, Peelo.”

”Kiitos. Vaikka luulen, että meidän molempien pitäisi toivoa yhdessä, että sinä olet meistä kahdesta lopulta se, joka on oikeassa.”

Kuin yhteisestä sopimuksesta Peelo jätti Tawan keräilemään ajatuksiaan merimaiseman äärelle ja alkoi askeltaa muurin keskitornia kohti. Tuuli mereltä tuntui yltyvän. Viime yöt olivat olleet jotenkin normaaliakin julmempia sen suhteen. Levollista paikkaa laskea katsetta ei oikein ollut. Bio-Klaanin suuntaan katsomalla oli mahdotonta olla huomaamatta hehkuvaa kenttää linnakkeen katonharjalla, joka toivottavasti piti Avden kätyriä vankinaan, kun taas Visulahden poukama oli vähintään yhtä levoton kuin hänen ajatuksensa. Pilvipeite oli liian sankka paljastamaan, näkyisikö tällä kirkkaudella yhtään tähtiä.

Hän ajatteli usein sammuvia tähtiä. Viimeksi hän oli keskustellut siitä Geen kanssa admin-tornin parvekkeella. Se hetki oli ollut merkityksellinen monesta syystä — mutta jälkikäteen oli helppo paikallistaa se ensimmäiseksi kerraksi, kun hän oli myöntänyt itselleen harkitsevansa Nimdan sirujen käyttämistä.

Toaksi tuleminen ei voinut olla terveellistä todellisuudentajulle. Se, että tiesi olevansa vastuussa yhdestä taivaan tähdestä valui helposti mielipuoliseksi jumalkompleksiksi siitä, että oli vastuussa kaikista niistä. Hänen tapauksessaan ei auttanut, että hän ei oikeastaan muistanut aikaansa matoralaisena — tai ollut aivan varma, mikä tähdistä oli hänen. Ja hänen menneisyydellään oli helppo myös muistella ääntä, joka kertoi aikovansa pudottaa viimeisenkin valon taivaalta aikain lopussa.

Mitä hän ei tajunnut Kezenin sanoissa? Miksi se nauha vaivasi häntä yhä?
”Minä löysin taivaan tähden sirpaleita”, Tawa mutisi itsekseen.

Nouseva syysmyrsky hakkasi lipputangon narua kipakasti. Uusi puuskahdus tuntui siltä, että hän lentäisi kohta kaupungin ylle keltaviolettina leijana. Oli aika laskeutua maan tasalle – monessakin merkityksessä.

Arkistojen oven eteen seisomaan asettunut tulen toa oli ristinyt kätensä. Hän nojaili ovia vasten niin rennon näköisesti kuin suinkin osasi, sillä hän ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että haluaisi jotenkin väkisin estää Geeveen pääsemistä takaisin sisälle. Matka admintornilta takaisin oli kuitenkin ollut sen verran kiusallisen hiljaisuuden piinaama, että Vaehran tiesi, ettei se johtunut ainoastaan Kezenin sanojen seurauksena.

”Olet vihainen minulle.”

”En vihainen”, Geevee tuhahti, joskin hänkin oli ristinyt kätensä vastatoimena Vaehranin puuskalle. ”Vain… vähän yllättynyt.”

”Minä olen toa, Geevee.”

”Äh, no kyllä minä sen tiedän! Ja siis kyllähän Mercurankin jälkeen on ihan totta, että jotakin pitäisi alkaa tekemään, mutta… se…”

Vaehran oli kohottanut kulmansa, mutta ei hoputtanut ystäväänsä, jolla oli selvästi vaikeuksia löytää oikeita sanoja.

”Se… tuntuu pahalta.”

He tuijottivat toisiaan vähän aikaa. Jos tämä sama keskustelu olisi käyty menneisyydessä – edes vaikka viikolla – Vaehran olisi varmasti ihmetellyt, miksi Geevee antoi niin helposti itsensä tunteiden vietäväksi. Järjellä perustellen oli aivan selvää, että Vaehranin kuului lähteä. Hän halusi itse niin, toki, mutta Tawan ja Peelon reaktiot olivat vain vahvistaneet ajatusta, että hänen kuului olla siellä läsnä.

Mutta sitten kredipselleeni oli tapahtunut. Creedyn haudan yläpuolelle polvistuneen itkuisen Geeveen kuva oli ikuisesti syöpynyt Vaehranin verkkokalvoille. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä enemmän hän ymmärsi, miksi Geeveestä tuntui pahalta.

”Anteeksi”, Vaehran vastasi. Geevee näki heti, että sanassa ei ollut häivääkään ironiaa tai väkinäisyyttä. Vaehran tarkoitti, mitä sanoi.

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Minä vain –”

”Kyllä tarvitsee”, Vaehran keskeytti. ”Tämä on huonoin mahdollinen aika minulle lähteä. Minä ymmärrän sen. En vain… voi muutakaan, Geevee. Minun pitää tehdä jotain. Kun ajattelenkin sitä, että meidän olisi mahdollisuus saada vastauksia, käteni alkavat tärisemään.”

Geevee vain kuunteli. Hän oli huomaamattaan antanut käsiensä valahtaa takaisin sivuilleen.

”Minä tiedän, että minun pitäisi jäädä. Se olisi viisasta. Antaa enemmän seikkailevien sankareiden hoitaa kulkemiset ja keskittyisin itse työhöni, mutta… minusta… tiedätkö…

”… tuntuu siltä, että sinun pitää mennä”, Geevee täydensi, mutta ei voinut estää itseään huokaisemasta syvään, vaikka tiesikin, mitä Vaehran tarkoitti.

”Niin. Ja siksi minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Sinusta tuntuu pahalta, että minä lähden ja minusta tuntuu oikealta. Ja minä valitsin sen, miltä minusta tuntuu yli sen, miltä sinusta tuntuu.”

Geevee tuijotti ystäväänsä saamatta sanaakaan suustaan. Vaehrankin veti syvään henkeä unohdettuaan tehdä niin melkoiseen toviin.

”Sinä olet kyllä toisaalta toa”, Geevee myönsi. ”Kyllä sinäkin olet seikkaileva sankari jos vain sellaista tahdot.”

Vaehran virnisti. Tällä kertaa heidän katseensa eivät pakoilleet toisiaan, toisin kuin paluumatkan aikana tapahtuneiden epäonnistuneiden keskustelunavausten aikana.

”Ja sinä olet tonttu. Ja omistussuhteesi Arkistoihin on täten paljon minua tiiviimpi. Meistä kahdesta sinä olet se, jonka ylin tehtävä on vaalia tietoa.”

”Siinä missä sinun on vaalia meitä”, Geevee hymähti. Hänen katseensa nousi ystävästään arkistorakennuksen rakenteisiin. Se oli hänelle koti. Sellaisella tavalla, mitä oli vaikea selittää. Mutta osittain juuri siksi hänen oli myös helppoa ymmärtää, miksi Vaehranista ei tuntunut niin vaikealta poistua sieltä aika ajoin.

”Kyllä minä ihan oikeasti ymmärrän”, Geevee vakuutti. ”Ja naureskelen tälle jälkeenpäin sitten, kun olet tullut turvallisesti takaisin. Mutta… tiedätkö… ajatus sinusta matkaamassa veneellä jonnekin kauas… nosti tunteita pintaan.”

Geeveen ei tarvinnut selittää, miksi. Hän oli onnistunut kertomaan tarinan kohtalokkaasta merimatkastaan Vaehranille sen surun täyttämän yön päätteeksi. Hän oli kuvaillut, miltä kylmä ja märkä kivi oli tuntunut. Kuinka myrskytuulen ujellus hänen korvissaan oli kuulostanut. Miltä kallonsa kiveen halkaissut Etsivä oli näyttänyt…”

”Kukaan ei muuten puhunut veneilystä”, Vaehran huomautti selvästi jo vähän leikkimielisemmin. ”Tai siis, henki varjele toivon, että emme mene vesiteitse. Jos koko loppusyksy on näin järkyttävän myrskyinen, siinä on riski, että tulen toa joutuu opettelemaan äkkiä uimaan.”

Geevee onnistui kaikesta huolimatta naurahtamaan mielikuvalle.

”Sitä paitsi en usko, että Peelokaan kestää vettä hirveän- oho, anteeksi!”

Vaehran joutui hyppäämään pois tieltä, kun ovet hänen selkänsä takana avattiin. Geeveekin joutui astumaan hetkeksi syrjään, kun Arkistoista rullasi ulos oranssimusta muukalainen, joka tervehti heitä hieman epäselvästi mutisten, ennen kuin kiihdytti vauhtiaan kohti Bio-Klaanin keskustaa. Maakarit jäivät tuijottamaan hetkeksi Jaken peräänsä jättämän sorapöllyn hälvenemistä.

”Minä… en tiennyt, että hän osaa lukea”, Vaehran ihmetteli.

”Äläs nyt. Se on kirjoittanut omakustanteenkin”, Geevee huomautti. ”Meillä on niitä laatikollinen takahuoneessa odottamassa… arkistointia.”

”Et ole laittanut niitä hyllyyn? Niinkö laadukas teos se on?”

”Ymmärrät, kun näet sen”, Geevee huokaisi viittoillen ystäväänsä samalla liikkumaan. Heidän aikaisempi keskustelu ei vaatinut lopullista päätelmää eikä sen kummempaa rusettia päälleen kuin se, mitä Geevee parhaillaan kaulassaan kohensi. He olivat olleet ystäviä niin iauan, että he molemmat tiesivät, ettei asia jäisi heitä enää kaihertamaan.

Hyväntuulinen hohotus tervehti heitä jo Arkistojen tuulikaappiin astuttuaan. Sen lähdettä ei tarvinnut kauaa spekuloida. Suga oli löytänyt jotain suunnattoman huvittavaa, eikä kumpikaan maakareista malttanut olla heti utelematta, mikä oli saanut toan niin hyvälle tuulelle.

Pokkarikokoista kirjaa kädessään puristava jään toa pyyhki hysteerisen naurun kyyneleitä poskiltaan. Siitä kulmasta Vaehranin oli mahdotonta nähdä, mikä kirja se oli. Geevee alaviistostaan sen sijaan näki sen oikein hyvin.

”Miksi sinä luet Basker-koron hurttaa?” tonttu ihmetteli. Suga yritti vastata jotain, mutta yritys tukahtui uuteen naurunpurskahdukseen.

Vaehran katseli ympärilleen samalla, kun Suga yritti epätoivoisesti kasata itseään. Yksityisetsivä istui edelleen asiakastietokoneen äärellä, mutta tällä kertaa kädet puuskassa katse naulittuna jään toaan. Pöydällä näyttöpäätteen vierellä oli valtava kasa kirjoja. Nopealla vilkaisulla ne kaikki kuuluivat A.C. Doylekin tuotantoon.

”Kun puhuit aloittavasi lukuharrastuksen, olisin odottanut jotain vähän… öh…”

”Laadukkaampaa”, Geevee täydensi Vaehranin empiessä tämän lauseen loppuun.

”Eih, ei. Te ette ymmärrä. Ette nyt… hi hi… hihihi… te ette nyt… ehhehehe…”

Sugan hyödyttömyydestä johtuen molemmat maakarit käänsivät katseensa luonnostaan Yksityisetsivään kuin odottaen tältä koherentimpaa vastausta xialaisen hömppäkirjallisuuden läsnäoloon. He molemmat hiemamn yllättyivät, kun he saivatkin sellaisen.

”Menneisyyden tohtorin huonosti varjeltu salaisuus. Häpeällinen kaksoiselämä. Työn hedelmät yhä kaikkien saatavilla. Vaarallisia sanoja tarinoiksi puettuna. Jääsoturin mieli ei kestänyt sivuilta tihkuvia kauhuja. Vain minun kestää. Vain minulla on mielessä lujuus, jota eivät tohtorin sanat murtaneet.”

Maakarit tuijottivat etsivää kulmat koholla. Sitten he katsoivat Sugaa, joka oli avannut Punaisen langan arvoituksen sen melko alkupäästä ja osoitteli sieltä tiettyä riviä, jonka Vaehran kumartui lukemaan.

”Rouva Adlerr on kieltämättä aika… tuota, notkea”, tulen toa myönsi.

”Ihan kamalaa. Ihan hirveää”, Suga hirnui. ”Jokainen rivi on edellistä kauheampi. Selattiin näitä läpi ainakin tusina ja kaikkien näiden femme-fatalet on aina jotain toinen toistaan törkyisempiä liskonaisia. En voi uskoa, että näitä pidetään klassikoina.”

”Niin noh, niitä kaiketi pidetään klassikoina lähinnä siksi, että ne ovat niin vanhoja”, Geevee sanoi ja kaappasi pöydälle lasketun Basker-koron hurtan käsiinsä ja käänsi sen kaksi ensimmäistä sivua löytääkseen teoksen julkaisuvuoden.
”Dekkarikirjallisuuden ensimmäiset merkkiteokset tai jotain sitä rataa. Julkaisuvuosikin on vain arvio, kun nämä ovat niin muinaisia.”

”Niin oliko teillä joku oikea syy sille, miksi olette kiskoneet nämä kaikki hyllyistä?” Vaehran ihmetteli. Etsivä tuhahti maakarin sanoille kuuluvasti. Tämä näytti loukkantuuneen niistä jotenkin.

”Niin siis, kuten Etsivä tuossa yritti selittää”, Suga tulkkasi naurunsa viimein aisoihin saaneena, ”niin me jatkettiin sen Demiurgi-paketin kaivelua tässä valvomisen ohessa.”

Yksityisetsivä nyökytteli hyväksyvästi. Sekä Geeveen että Vaehranin katseet oli kuitenkin tiukasti naulattu Sugaan.

”Ja löydettiin sitten todistusaineistoa. Meinaan… oletteko miettineet…”

Maakarit vaihtoivat katseita. Eivät he olleet miettineet. Eivät mitään sellaista, mitä Suga röyhkeästi implikoi.

”Että ehkä… se meidän tohtorimme on vain julkaissut muita teoksia jollain toisella nimellä?”

Geevee näytti taas hämmentyneeltä. Vaehran järkyttyneeltä.

”Öh… jos yrität väittää, että tohtori Niz on salaa kirjoittanut huonoja dekkareita nuoruudessaan niin pitää teroittaa, että aikajanoissa ei ole mitään tolk-”

”He eivät puhu Nizistä” Vaehran parahti. Yksityisetsivä nyökytteli tämän havainnolle.

”Niin katsokaas, kun ei tämän tikun sisältö liity juurikaan Niziin. Se on kokoelma lähinnä muinaista xialaista kirjallisuutta. Suurimmasta osasta löytyy teidänkin tietokannasta merkintöjä”, Suga selitti.

Vaehran vilkaisi näyttöä Yksityisetsivän edessä. He olivat todella tutkineet Demiurgin sisältöä. Sugaa he olivat toki pyytäneet tekemään niin huomioiden yhteisen tehtävän Seleciuksen mysteerien ratkaisemiseksi, mutta Etsivän apua he eivät olleet osanneet odottaa.

Geevee oli sillä aikaa ymmärtänyt, mihin Arkistoihin tutkimaan jäänyt kaksikko yritti heitä johdatella. Hän naurahti hieman kuivasti ja sivuutti ajatuksen kokonaan.

”Hauska vitsi, pojat.”

”Niin, noh… me… tai oikeastaan Etsivä tässä löysi kopiot melkein kaikista A.C. Doylekin kirjoista tuolta tiedostoista. Mutta painokset, jotka ovat niin vanhoja, ettei niitä ole missään pohjoisen maailman kirjastojärjestelmässä olemassa”, Suga jatkoi.

”Älä viitsi”, Geevee huokaisi.

”Sitten löysimme… tai niin, Etsivä tosiaan löysi, muutamasta niistä keskeneräisiä versioita. Tosiaan sellaisia luonnosvedoksia, joissa oli vielä kirjoitusvirheitä, joita editori ei ollut vielä korjannut.”

”Elä nyt jaksa”, Geevee parahti.

”Emmekä me nyt mitenkään keksineet ilmiselvää syytä, miksi ne olisivat tuolla muiden joukossa. Kunnes me tajuttiin, että tuossa neljännessä kirjassahan viitataan suoraan Tähtikartastoon, kun Watsonni lukee sitä ääneen mestari Gnomesille.”

Geevee puristi päätään molemmilta sivuilta niin kovaa kuin pystyi. Hän olisi mielellään muussannut aivonsa niiden väliin. Vaehranistakaan ei ollut nyt tukea. Toa oli rojahtanut lähimpään penkkiin ja peittänyt suunsa ristityillä käsillään.

”Ja sitten, niin…” Suga hekotteli. ”Sitten on se nimi…”

”A.C. Doylek”, Etsivä sanoi itselleen epätyypillisen selkeällä äänellä.

Vaehran huokaisi syvään. Hän tiesi täsmälleen, mitä kaksikko ajoi takaa
”Uskallanko edes kysyä, mitä ne ’A’ ja ’C’ siinä tarkoittavat?”

”No sekin me löydettiin”, Suga virnuili Geeveen mielestä vähän liian tyytyväisen näköisenä. Suga osoitti kohti Yksityisetsivän näyttöä, josta tämä klikkasi esiin ikivanhan digitoidun artikkelin, joka oli löytynyt yhdestä Xian varhaisimpien selvinneiden sanomalehtien arkistokappaleista. Vaehran tuijotti pitkään ja hartaasti. Lyhyen haastattelun loppupuolella lehden toimittaja oli kysynyt samaa.

”Adorium Candidatus Doylek”, Vaehran luki ääneen.

Suga vain nauroi. Jopa Etsivän trenssihaalarin sisältä kuului huvittunutta kuminaa.

Geevee ei suostunut uskomaan sitä. Ideahan oli suoraan sanottuna täyttä skerdenshaissea. Kuukausitolkulla he olivat jahdanneet Delekin teoksia. Kaivautuneet syvälle pienintäkin uutta informaationmurusta etsien. Ja sitten he kääntävät selkänsä pariksi tunniksi ja nyt heille väitettiin päin naamaa, että maailman tunnetuin roskakirjallisuussarja oli heidän mystisen tohtorin kynästä peräisin.

”Ei. Ei ei. Tämä ei ole validia yhteyksien luomista. Se, että nimissä on samankaltaisuus ja ne sattuvat löytymään samalta datamuistilta Tähtikartaston kanssa ei vielä tarkoita, että Delek olisi kirjoittanut tällaista roskaa ilman, että kukaan koskaan olisi huomannut”, Geevee parkui. Hänen puheenvuoronsa muistutti enemmän avunhuutoa kuin koherenttia virkettä.

”No voihan se niinkin olla”, Suga myönsi. ”Mutta onhan ihan hyvin mahdollista, ettei se silloin aikanaan mikään salaisuus ollut. Asioilla on vain tapana unohtua vuosituhansien mittaan. Tiesittekö muuten, että kahdennessatoista kirjassa esitellään viimein Etsivälle tämän omasta väestä juontava naisystävä nimeltä Selena Gnomez, mutta jo saman kirjan lopussa kuvioihin tulee taas uusi liskonainen vaaleanpunaisilla silmillä, johon päähahmo sitten rakastuukin.”

”Elä laita tämmöistä”, Geevee parahti.

Vaehran ei sanonut mitään. Geevee oli valmis esittämään lisää vastaanväitteitä, kunnes Suga viimein täräytti pöytään heidän työnsä viimeisen löydöksen.

”Toki sitten lopuksi me löysimme varhaisen version Punaisen langan arvoituksesta, joka on yhä kirjoitettu Delekin omalla nimellä. Siinä on Selecius-säätiön leimakin perässä. Hän varmaan tulosti ensimmäisen kopion vielä siellä työskennellessään.”

Etsivä osoitti tietokoneruutua edessään. Tämä oli avannut kyseisen tiedoston ja osoitti sen viimeisen sivun perään. Siinä oli suttuisella, mutta tunnistettavalla käsialalla kirjoitettu signeeraus, jossa luki vanhahtavalla, mutta tunnistettavalla tyylillä viisi kirjainta.

”D E L E K.”

”Arkistomestarit ovat sokeita vanhalle kielle. Nimi ’Doylek’ on voinut syntyä litterointivirheestä. Muinaisxian vokaalit taipuivat puhekielessä eri tavalla kuin nykyisinä barbarismin aikoina. ’E’ D-kirjaimen jälkeen on hyvin voinut puhekielessä taipua ’öy’ tai oy’. Tälle tiedolle olivat informaation vartijat sokeita.”

Vaehran tuijotti Etsivän selitystä suu ammollaan. Tämän puheenparressa oli huomattavasti enemmän tolkkua kuin normaalisti. Kaikki muut läsnäolijat olivat kuitenkin niin keskittyneet tämän yllättävään tietouteen, etteivät he pysähtyneet kyseenalaistamaan muutosta tämän puhetyylissä.

Geevee näytti siltä, että oli valmis purskahtamaan itkuun. Vaehran siltä, että tämä oli valmis myymään maallisen omaisuutensa ja muuttamaan Tarzahnille niin kauas kirjoista kuin suinkin oli mahdollista. Sugan mielestä tilanne oli edelleen selittämättömän hulvaton. Oli vain niin uskomatonta, että myyttien tohtori Delek oli syyllistynyt niin hirvittäviin rikoksiin tohungainkuntaa vastaan.

”Minä en muuten tahdo lukea ainuttakaan noista”, Vaehran huokaisi.

”Ei hätää, minä pääsin jo näiden makuun”, Suga ylpeili. ”Nämä on tällä tapaa kätevästi pokkarikoossa, että voin ahmaista aina yhden esikuntahommien luppoajalla. Kulkee mukavasti mukanakin. Sitä kait se ”pokkari” tarkoittaa?”

Vaehran halusi tuskasta eroon niin nopeasti kuin oli mahdollista, joten hän kaappasi Doylekin koko tuotannon käsiinä, asteli tiskille ja piippasi ne lainatuiksi. Hän halusi niistä eroon niin nopeasti, että ei edes pyytänyt Sugalta tämän kirjastokorttia, vaan merkkasi teokset suoraan tutkimusaineistoksi ja täten pois kirjaston lainattavien listalta.

”Ei ole pakko tuoda niitä takaisin, ellet löydä jotain, josta on oikeasti hyötyä”, Vaehran mutisi.

Suga otti kirjat kiitollisena vastaan ja pakkasi ne yhteen metallisista koreista, joita sai lainata Arkistojen sisäänkäynniltä.

”Onko… onko meillä yhtään kuvaa… sitten Doylekista?” Geevee sai kysyttyä. Vaikka ei olisi halunnut. Niiden sanojen sanominen ääneen tuntui jo tappiolta. Hän oli sillä myöntänyt ainakin osittain hyväksyvänsä ajatuksen.

”Ei siltä näyttäisi”, Suga harmitteli. ”Kaikki aikaisensa näihin viittaava teksti oli nopean haun perusteella lähinnä lehdistä eikä niissäkään ollut mitään kovin ihmeellistä. Näyttää siltä, että Doylek tulkittiin jälkeenpäin ehkä virheellisesti skakdiksi. Varmaan nimensä perusteella, mutta tietenkin… noh, on tuo hänen tyylinsä aika…”

”Tyylitön”, Vaehran täydensi.

”Suorasukainen”, Suga korjasi. ”Missään ei kyllä ole ollut mitään lähdettä, joka viittaisi tämän olleen oikeasti skakdi. En kyllä tiedä oliko niitä edes olemassa silloin, kun Delek vielä vaikutti…”

Vaehran oli vielä Arkistoihin palatessaan tihkunut intoa. Hän oli oikein odottanut, että saisi jakaa Sugalle Tawan huoneessa oppimansa. Innoissaan siitä, että pääsisi kertomaan tälle tahdostaan lähteä mukaan tapaamaan tämän menneisyyden ystävää. Nyt koko paljastuksen ympäriltä oli kuin päästetty ilmat pihalle. Yhtäkkiä se salaperäinen ääni Kezenin nauhalla kuuluikin jollekin liskojen perään kuolannellee puoskarille.

Geevee ja Yksityisetsivä tuijottelivat sillä aikaa lähinnä toisiaan. Järkytyksestä toipuva sininen tonttu katsoi veljeään syvälle tämän punaisiin silmiin yrittäen ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.

”Miten sinä löysit nuo niin nopeasti?”

”Etsivän työ ei ole koskaan valmis. Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase. Ja sillä aseista mahtavimmalla paljastan tämän maailman salaisuudet.”

Etsivä oli valunut takaisin perinteiseen puheenparteensa. Geeveestä tuntui suoraan sanottuna pahalta. Hän näki sielunsa silmin sen johtojen mytyn, mikä oli levinnyt kylmälle rantakiveykselle heidän murheellisen merimatkansa päätteeksi. Hän olisi antanut mitä vain muistaakseen kunnolla, millainen Etsivä oli sitä ennen ollut.

”Tiedätkö, taitaa olla kaverille kutsumushomma. Tuo Gnomes-hahmo muistuttaa kyllä sinua aika paljon”, Vaehran tuumasi pakottaen ääneensä niin paljon tahdikkuutta ja hyväntahtoisuutta kuin vain osasi.

Yksityisetsivä nousi ylös ja suoristi selkänsä. Ensin Geevee pelkäsi, että tämä oli loukkaantunut Vaehranin sanoista ja oli alkamassa aggressiiviseksi. Mutta todellisuudessa tällä oli aivan toiset aikeet. Ensimmäistä kertaa koskaan kenenkään heistä nähden Etsivä nosti hattunsa pimeyttä uhkuvan pääkoppansa päältä ja laski sen rintaansa vasten nöyränä.

”Minä…” Etsivä aloitti. Sana tuntui loputtomasti sitä muodostavaa olentoa voimakkaammalta. Kuin se olisi vaatinut tältä todellisia fyysisiä ponnisteluja.

”Minä… halusin olla avuksi.”

Etsivän silmät oli naulittu Geeveen omiin. Tonttu katsoi toista kuin ensimmäistä kertaa koskaan. Geeveen suu repsotti vähän auki. Suga ja Vaehran tuijottivat äimistyneenä ja aivan hiljaa.

”K-kiitos”, Geevee sai viimein vastattua. Tämän äänestä kuuli palan, joka oli noussut tämän kurkkuun. ”Sinusta oli valtavasti apua.”

He tuijottivat toisiaan vielä pienen hiljaisen hetken. Etsivä nyökkäsi varovaisesti Geeveelle, jolla oli täysi työ peitellä samaan aikaan sekä surua, että suunnatonta hymyä.

Se hymy vaihtui kuitenkin sekunneissa hämmennykseen. Yhdellä rivakalla liikkellä Yksityisetsivä kääntyi puhumaan ei-niin.yhtään-kenellekään, joka seisoi Arkistoissa ei-niin-yhtään-missään. Kukaan muu paikallaolijoista ei ollut nähnyt, mistä uusi lipallinen hattu oli ilmestynyt etsivän päähän. Saatika sitten piippu, joka törrötti jostain Etsivän verhotuista kasvoista. Savua tupruttava Etsivä oli riemastunut Delekin hirveiden tarinoiden mysteerin ratkeamisesta. Hänen julistuksensa kaikui pitkin Arkistoja havahduttaen ne viimeisetkin lukusalissa Klaanilehteä ahmivat, jotka eivät olleet vielä häiriintyneet Sugan naurunremakasta.

”Yksityisetsivä on voitokas jälleen!” tämä julisti. ”Kohti seuraavaa seikkailua, rakas Geeveeni! Mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksia. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olen!”