Punainen maisema
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään.
Ja siksi on kalpeat kasvot ihmisellä
ja voima varissut on hänen käsistään.
Olen kaikista kalpein. Ja sentään yhden taidan:
voin vihata! Ei kukaan toinen osaakaan.
Näe, Jumala: rotkossa ruumiini, hennon ja kaidan,
veri hillitön, punainen ryöppyy valloillaan!
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään.
Ja siksi on kalpeat kasvot ihmisellä
ja voima varissut on hänen käsistään.
Olen kaikista kalpein. Ja sentään yhden taidan:
voin vihata! Ei kukaan toinen osaakaan.
Näe, Jumala: rotkossa ruumiini, hennon ja kaidan,
veri hillitön, punainen ryöppyy valloillaan!
Tuo väritön siveltimesi! – ylitse senkin
tulenpunainen virta syöksyy sähähtäin.
Olen kylmä ja puhumaton, mut vaietenkin
tai vaieten juuri vaaralliseksi jäin.
Tuo siveltimesi: silmiini, korviini asti,
minun sieluuni asti työnnä se varoen
ja hitaasti maalaa, maalaa varovasti –
luot yhtäkaikki maiseman punaisen!
tulenpunainen virta syöksyy sähähtäin.
Olen kylmä ja puhumaton, mut vaietenkin
tai vaieten juuri vaaralliseksi jäin.
Tuo siveltimesi: silmiini, korviini asti,
minun sieluuni asti työnnä se varoen
ja hitaasti maalaa, maalaa varovasti –
luot yhtäkaikki maiseman punaisen!
Veriuurteina tiet läpi palavain kenttien johtaa –
kuin liekit etäällä vuoret loimahtaa!
Tuo valkeita kirkkoja! – rubiineina ne hohtaa!
– oi hirmuista vihaa, villiä, katkeraa!
Minä väristen seison. Valkein jäsenin, rennoin
ja huulin valkein seison ja vaikenen.
Meni ruumiini voima. Heikoin olen ja hennoin.
Jäi vaarallisin: vihan maisema, voima sen!
kuin liekit etäällä vuoret loimahtaa!
Tuo valkeita kirkkoja! – rubiineina ne hohtaa!
– oi hirmuista vihaa, villiä, katkeraa!
Minä väristen seison. Valkein jäsenin, rennoin
ja huulin valkein seison ja vaikenen.
Meni ruumiini voima. Heikoin olen ja hennoin.
Jäi vaarallisin: vihan maisema, voima sen!
