Merenlahti, Bio-Klaanin saaren pohjoisosat

Taivas oli ankea ja pimeä. Pilvet peittivät taivaan sallimatta yhdenkään tähdentuikkeen laskea valoaan öiselle taivaalle. Eloton, karu ja ahdas merenvuono oli hiljainen. Ainoastaan vaimean tuulen liikkeelle saamien aaltojen kuohunta kuului hyisessä yössä. Kaksoiskuut yrittivät vapauttaa kelmeää kajoaan aamuöisen taivaan allensa hautaavien pilvien takaa. Kylmä tuuli paiskoi aallokkoa terävää rantakivikkoa vasten. Tyrskyt piiskasivat jääkylminä rantaa valkoisella vaahdolla, joka valui hitaasti vuonojen miltei pystysuoria seinämiä pitkin takaisin vesimassojen päättymättömään hyökyyn.

Pieni puinen soutuvene puikkelehti karikoiden välissä. Sen keulaan oli ripustettu kirkas valokiveä sisällään kantava lyhty. Laivan peräpuolella istuva soutaja ohjaili kahdella airolla pienen veneen liikkeitä sulokkaasti. Vedelläkävijä oli verhonnut itsensä tummaan hupulliseen kaapuun. Veneen nokkalyhdyn valo paljasti aaltojen alla odottavan suuria kivisiä keihäitä täynnä olevan pohjan. Karit olivat valmiina lävistämään huolimattoman merenkulkijan aluksen ja jättämään tämän uppoamaan aaltojen armottomaan myrskyyn.

Lopulta souturin mieleen hätkähti ajatus.
Tuolla…
Parinkymmenen metrin päässä näkyi hiekkaranta. Ennalta määrätyn paikan varmuudesta ei ollut epäilystäkään. Kyseinen hiekkarannikko oli ainoa paikka vuonolla joka ei ollut kivistä kallionseinämää tai vaarallista kivikkoa. Veneilijä lisäsi soutuvauhtiaan.

Pienen puuveneen keula valui meren huomasta pehmeälle hiekalle. Veneilijä nosti aironsa asettaen ne talteen veneeseen. Hän hyppäsi hiekalle vetäen pientä alustaan enemmän rantaan. Puinen vesikulkuväline jäi lepäämään rannan huomaan. Veneilijä katseli ympärilleen. Pienellä hiekkasärkällä oli hädin tuskin muuta kuin hiekkaa tai siitä pilkottavia kiviä. Vuonon seinämä oli liukas ja jyrkkä. Koko paikkaan ei tuntunut olevan muuta sisäänpääsyä kuin ohut ja sokkeloinen vuonon suu. Koko alue oli isompien laivojen saavuttamattomissa. Tämä oli varmaan tekijä sille seikalle että kyseinen paikka oli erittäin salainen.

Kaapuun sonnustautunut hahmo nosti valokivilyhdyn kahvasta ja pujotti valaisimen pois veneen koukkumaiseen muotoon veistetystä keulapuusta. Hahmo käveli sen kanssa eteen päin etsien sopivaa paikkaa. Hahmo laski lyhdyn litteälle kivelle. Hahmo sääti hieman lyhdyn reunassa olevaa kierrettävää ratasta. Lyhdyn sisäänrakennetut kaihtimet avautuivat enemmän jotta se pääsi suomaan lämpimän hehkunsa koko hiekkasärkän alueelle.

Amazua laski huppunsa. Hän katseli ympärilleen. Palkkasoturi kaivoi kaapunsa sisältä Skakdikenraalin antaman kartan. Kyllä. Paikka oli oikea. Seuraavaksi Amazua kaivoi esiin kellon. Viisarit osoittivat ajan olevan suunnilleen kymmenen minuuttia ennen määräaikaa. Palkkasoturi kätki tavarat jälleen kaapunsa syövereihin. Hän jäi odottamaan.

Minuutit matelivat jähmeästi. Palkkasoturi tiiraili kauemmas vesille kohti vuonon sisäänkäyntiä. Toisesta veneestä tai yhtään mistään vesikulkuneuvosta ei näkynyt merkkiäkään. Kylmyys oli pureutua Amazuan luihin ja ytimiin kaavusta ja sen alla olevasta haarniskasta huolimatta. Palkkasoturi ei voinut käsittää miksi. Tämä oli toisenlaista kylmyyttä. Tuntematonta pimeyttä, jossa asustivat epävarmuus ja salaisuudet. Amazualla oli niitä enemmän kuin yksi itselläänkin.

Punainen visiiri tarkkaili ympäristöä. Gaggulabion liiketoverista ei ollut merkkiäkään. Ei edes jalanjälkeä. Amazuan korvat yrittivät erottaa pienintäkin meren kuohunnasta ja hyytävästä tuulesta eroavaa uutta ääntä. Tai edes hiekan rahinaa.
Pian Amazua tajusi, että rantahiekassa oli muitakin rantautumisen jälkiä. Pienen soutuveneen, jopa hyvin samankokoisen kuin sen, millä palkkasoturi oli paikalle saapunut. Jälkien täytyi olla tuoreita, sillä raivokkaat tyrskyt pyyhkivät hiekan tasaiseksi vain minuuteissa.
Silti tummaan kaapuun verhoutunut visiirihahmo ei ollut nähnyt jälkeäkään veneestä, joka ei ollut voinut lähteä täältä kovinkaan kauaa sitten. Vuonoa kohti johtavat vedet olivat ahtaita, ja karikkoisia vesiä pitkin oli vain harvoja turvallisia reittejä. Siellä tuntui olevan mahdotonta liikkua samaan aikaan kahdella veneellä, eritoten näkemättä kertaakaan toista sellaista.

Silti palkkasoturilta oli jotenkin jäänyt näkemättä täällä aiemmin käyneen veneen lähteminen. Amazuaa puistatti voimakkaasti. Hän ei voinut käsittää miten hänen aistinsa olivat voineet pettää. Tai tehdä tepposet.

Oli kuin Amazuaa aiemmin rantautunut vene olisi vain uponnut hyytävään veteen ja pysynyt siellä.

Ajatus ei tietenkään ollut mahdoton. Nämä karikot olivat joitakin petollisimmista, joita Amazua oli merenkulku-uransa aikana nähnyt. Mutta jos joku oli joutunut merenhätään lähellä rantaa juuri ennen kuin palkkasotilas oli saapunut veneineen, miksi hän ei ollut kuullut mitään? Amazuan kuulo oli erinomainen.

Myös se, että Labion mainitsemasta vaihtotavarasta ei näkynyt merkkiäkään. Palkkasoturi aprikoi. Oliko jossain kenties salainen piilo tai joku muu kätköpaikka. Ja jos olisi, luulisi Skakdikenraalin osanneen mainita asiasta.
Ei sillä, että Gaggulabio olisi vaikuttanut olleen erityisen varma liikekumppaninsa menoista. Amazua ei pitänyt epävarmuuden tunteesta, joka alkoi nakertaa hänen sieluaan.

Odottelu kesti vain minuutteja, mutta se tuntui tunneilta. Kaikki alkoi hämärtyä palkkasoturin ympärillä. Oli kuin hän olisi ollut vaipumassa syvään uneen. Varjot alkoivat tanssia. Varjot tulivat henkiin ja alkoivat tanssia synkeää kabareeta hänen ympärillään. Ne sulautuivat yhteen kasaksi yhtä vaahtomaista muotoa, jakautuivat tuhansiksi pikkuruisiksi hahmoiksi ja repesivät sirpaleiden pyörteeksi, joka täytti maailman.

Amazuaa eivät vaivanneet enää epävarmuus ja varovaisuus. Vaan hätäisyys ja pakokauhu… Tämä kaikki. Varjojen eläväisyys ja niiden luoma omanlaisensa maailma. Koko tämä käsityskyvyn ylittävä varjojen ja muotojen sirkus. Tämä kaikki. Hän oli kokenut sen. Joskus kauan sitten. Ja hän halusi pois…

Amazua katseli ympärilleen. Hän yritti etsiä ulospääsyä. Mutta sitä hän ei nähnyt. Koko paikka ja todellisuus tuntuivat muovautuneen joksikin tyhjäksi jota ei ollut olemassa. Mutta se kaikki oli hyvin todellista.

Yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Varjot lopettivat liikehtimästä ja rauhoittuivat kuin vetäytyen kokonaan sivuun. Mutta ne olivat yhä siellä. Kaikki tämä oli. Tämä synkkä, ahdistava paikka…

Amazua pysähtyi täysin. Hän tajusi jonkun ilmestyneen taakseen. Varjot hänen ympärillään perääntyvät hänen luotaan kuin joku isompi voima olisi määrännyt niitä rauhoittumaan. Ja se seisoi juuri hänen selkänsä takana. Hän ei halunnut kääntyä. Koska hän tiesi tasan tarkkaan, kuka siellä seisoi…

“Hyvää huomenta”, sanoi lempeä ääni palkkasoturin takana. Ääni oli samaan aikaan silkkiä ja terästä. Amazua oli kuullut sen aikaisemminkin.
Hän ei halunnut katsoa kasvoihin, jotka olivat puhuneet. Jokin osa hänestä oli varma, että tämä oli painajaista, joka oli kiemurrellut hänen mielikuvituksestaan todelliseen maailmaan.
Amazua keräsi kaiken jäljellä olevan sitkeytensä ja kääntyi. Hän näki paljon itseään pienemmän hahmon mustassa kaavussa. Kylmät punaiset silmät katsoivat kaavun sisältä. Niiden alla oli suu, joka hymyili. Silmät ja suu eivät hymyilleet yhdessä.
Vähitellen kaksi pientä kankaan verhoamaa käsivartta nousi, ja punaiset kämmenet laskivat kaavun matoranin päälaelta. Ei, se vain näytti Matoranilta.
Oikeasti se oli paholainen.

Puhdas sininen Pakari oli nuoren olennon naamio, mutta silmät olivat vanhat.
“Olet arvatenkin Gaggulabion lähetti”, Punainen Mies sanoi pitäen kasvoillaan saman ymmärtäväisen hymyn. “Olen pahoillani, en kai säikyttänyt?”

Amazuan mieli myrskysi. Pelko ja hermostuneisuus saivat seurakseen häkellyksen sekaisen tuohtumuksen. Olennon, joka seisoi samaan aikaan hänen edessään sekä ympärillään, suusta kysymys oli kuin julmaa sarkasmia. Mutta palkkasoturi ei sanonut sanaakaan. Hänen päänsä painui hitusen alas. Hänen kehonsa tärisi sekä haarniskan että kaavun alla. Vain palkkasoturin mekaaniset, elottomat sormet pysyivät liikkumatta.

Punainen Mies hymähti. “Enpä tietenkään. Kaltaisesi palkkasoturi on varmasti nähnyt yhtä ja toista.”
Matorania muistuttavan hahmon katseet Amazuaa kohti olivat viipyileviä.
Amazua säilytti reagoimattomuutensa. Tilanteen luomat hänelle epämääräiset tunneskaalat jyrsivät hänen kykyään kanssakäydä tämän vanhan tutun kanssa. Mutta uusi epävarmuus nousi hänen mieleensä. Olento käyttäytyi kuin ei olisi tunnistanut häntä. Amazuan mekaaniset sormet puristuivat nyrkkiin. Palkkasoturilta vaati suurta ponnistusta saada sanotuksi yksi ainoa sana…
“Niin…”
Amazuan ääni oli hiljainen ja häilyvä. Palkkasoturi jäi odottamaan mitä olento hänelle vastaisi. Hänestä itsestään koko nopea tilanne tuntui ikuisuudelta. Pitkältä, piinaavalta ikuisuudelta…

“Saavuit ajallasi. Arvostan sitä. Olen kiireinen mies.Toiset lähettäisivät jonkun välikäden hoitamaan tällaiset työt, mutta… no, joskus haluan vain nähdä, kenen kanssa käyn kauppaa. Joskus on mentävä ruohonjuuritasolle.”
Amazua ei reagoinut. Punainen Mies laski leukaansa lähemmäs rintaansa.
“Minä olen Avde”, hän sanoi. “Millä nimellä voin kutsua sinua?”

Palkkasoturin pää nötkähti katsomaan Matorania ihmettyneenä. Eikö hän tiennyt… Amazua ei osannut valita oikeaa reaktiota yllättyneisyyden tai helpotuksen välillä. Pitkän olemassaolonsa aikana hän oli tavannut monia hyytäviäkin ilmestyksiä. Mutta tämä henkilö, jonka kohtaamista hän oli kaikista eniten pitänyt erittäin epätodennäköisenä, ei omannut minkäänlaista tietoa hänen henkilöllisyydestään. Se henkilö, joka joskus Matoranin oli kohdannut, ei ollut enää olemassa.

Mutta tätä hän oli aina toivonut. Hän oli jättänyt aiemman itsensä. Unohtanut sen mielensä perukoille haudaten sen syvimpään mielensä onkaloon, jonka oli löytänyt. Se persoona, olemus, se henkilö oli poissa. Amazua oli olemassa. Mikään ei muuttaisi sitä. Ei edes tämä hetki. Se ajatus, joka oli valaissut palkkasoturin ajatuksena ensimmäisenä hetkenään, piirtyi hänen puheeseensa…
“Minä… olen Amazua.”
“Hauska tavata, Amazua”, Avde sanoi vilpittömällä äänensävyllä. “Tulit arvatenkin yksin. Olethan varma, että sinua ei seurattu?”
Amazua nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään. Kaikesta huolimatta suora puhuminen tuttuakin tutummalle olennolle tuntui siltä kuin joku yrittäisi murtaa hänen mielensä syövereitä auki. Syövereitä, jotka oli tarkoitettu ikuisesti pidettävän kenenkään tavoittamattomissa.

“Hyvä tietää. Ei liene tarpeellista muistuttaa, että tavaralähetys, jonka sinulle annan, on salainen. Arvostaisin, jos nazorak-ystävämme eivät edes huomaisi sen saapumista.”

Amazua aprikoi hetken. Hän sai lopulta toistamiseen puhuttua vanhalle tutulleen.
“Palvelen yksin kenraali Gaggulabiota. En ole piiruakaan tilivelvollinen torakoille…” Palkkasoturin mieli alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Olennolla ei ollut aavistustakaan siitä mikä mustan naamion ja kaavun piilottaman haarniskan alla kyti. Se jokin tuntui kykenevänsä jälleen lepäämään rauhassa.

Avde hymyili ja käänsi rintamasuuntansa oikealle. Kaavun verhoama käsi osoitti jonnekin syvemmälle vuonon seinämien uumeniin. Sinne, missä varjot peittivät kaiken alleen. Hänen varjonsa. Amazua ei halunnut lepuuttaa silmiään niissä liian kauaa.
Kohdassa, jossa kivinen syvänne alkoi muuttua vuonon armottomaksi jyrkkyydeksi, oli suuri metallinen laatikko. Järeä rautalukko lepäsi sen kylkeä vasten, ja kannessa oli suuri sinetti. Palkkasotilas ei nähnyt, mitä siinä luki.
“Löydät kauppatavaran tuolta”, Avde sanoi. Hän laski kätensä mustan kaapunsa uumeniin, jonnekin kaulansa alapuolelle. Matoran nosti molemmin käsin esiin hopeisen ketjun, josta roikkui suuri kuusikulmainen avainpala. Hän ojensi sen Amazualle.
Palkkasoturi epäröi hetken ennen kuin tarttui ketjuun.

Amazua käänsi katseensa laatikon suunnalta takaisin pieneen Matoraniin, joka laski kätensä. Palkkasoturi odotti josko tällä olisi vielä ollut sanottavaa. Mutta hahmo oli hiljaa. Hän salli palkkasoturin kävellä näyttämänsä laatikon luo. Amazua käänsi katseensa, sekä kehonsa, poispäin varjojen keskellä seisovasta pikkumiehestä. Hän kääntyi metallisen laatikon suuntaan, alkaen kävellä sitä kohti. Kun hän vain noutaisi tavarat, tämä olisi ohi. Sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää olla tekemisissä kohtaamansa mysteeriin käärityn hahmon kanssa.

Amazua käveli laatikon luo. Sen kannessa oli merkki. Se muistutti kuusikulmioista matoralaista kirjainta, joita käytettiin Universumissa paljon harvemmin kuin ympyräisiä. Mutta kulmion sisässä olevat merkit olivat hämmentäviä. Kaksi pystyviivaa, yksi poikittaisviiva ja yksi pieni ympyrä keskellä alhaalla. Palkkasoturi kumartui tumman metallisen lukon tykö. Hän asetti avaimen kärjen sille tarkoitettuun reikään, vääntäen sitä kunnes lukon sisäisen mekanismi naksahti. Amazua nosti laatikon kantta. Hän katsoi sisälle. Laatikon pohjalla lepäsi jotain, joka oli kääritty tummanruskeisiin kankaisiin.

Palkkasoturi nosti tumman kangaspaketin laatikosta, heilauttaen sen olkapäälleen. Hän kääntyi takaisin lyhyen kaapuhahmon puoleen. Vene, jolla palkkasoturi oli saapunut, ja joka vielä vähän aikaa sitten tuntui kadonneen varjoihin kaiken muun mukana, lepäsi jälleen hietikolla odottaen pääsyä vesille. Kirkas lyhty soi jälleen valoaan pienelle hiekkasärkälle kivikkoiseen elottomaan merenlahteen. Kaikkialle, paitsi pienen punaisen miehen varjoon. Se ei ollut enää mitenkään groteskin muotoinen, mutta ulottui pituudeltaan niiden korkeiden kivikoiden sekaan, jonne yksikään valonsäde ei päässyt.

Amazua piti päänsä ja hermonsa kylmänä. Pian tämä olisi ohi. Hän lähti kävelemään kantamuksineen venettään kohti. Hän ei katsonut punaista miestä. Hän heilautti kantamuksensa olkansa yli, laskien sen veneeseen…
Hän asetti kätensä veneen keulan reunalle, valmistautuen työntämään sen takaisin vesille ja häipymään vähin äänin…

Ja sillä hetkellä hän kuuli takaansa viimeisen lauseen, minkä halusi sillä hetkellä, tai millä tahansa muulla hetkellä kuulla.
“Miten kätesi voivat, lapsi?”
Amazua pysähtyi kuin jäätyneenä. Punainen Mies puhui hiljaa, mutta vain pari sanaa riitti tuomaan takaisin haamukivut palkkasoturin kyynärvarsien kohdalla. Hänen mekaaniset sormensa hellittivät otteensa veneestä. Miehen sanat tunkeutuivat hänen päähänsä. Ne ryömivät syvemmälle ja syvemmälle hänen mieleensä. Sinne, minne niiden ei olisi pitänyt…

Palkkasoturin mieli avautui sillä hetkellä täysin. Hänen menneet hetkensä. Hänen menneet tekonsa. Ajatuksensa. Hänen mennyt itsensä…

Amazuan jalat tuntuivat sillä hetkellä pettävän. Hän miltei lyyhistyi hiekalle, mutta sai säilytettyä jämäkkyytensä. Hänen päänsä painui alemmas kuin yhtään aiemmin. Punainen Mies huomioi tämän.
“Luulitko, että en tunnistaisi sinua?” Avde naurahti kevyesti. “Olet jättänyt taaksesi melkein kaiken, mitä olit. ‘Amazua’, todellako? Kuollut sana kuolleen kansasi kuolleesta kielestä. Minä kyllä tiedän, milloin joku käyttää nimeä, jonka on itselleen antanut. Teenhän niin itsekin.”
Punainen Mies naurahti jälleen, nyt hiljempaa. Se kuulosti Amazualle aivan liian tutulta. Samalla aikaa lempeältä ja säälimättömältä. Sellainen Punainen Mies oli.

“…olen yrittänyt.” Amazuan ääni oli vaimea ja arka. Se ei ollut hänen tavallinen äänensä. Siihen oli sekoittunut jotain muuta. Jotain, minkä palkkasoturi oli haudannut unohduksiin kaiken muun muassa. “Olen yrittänyt unohtaa sen. Olen yrittänyt aloittaa alusta. Olen yrittänyt jättää sen kaiken taakseni. Sen kaiken mitä ei enää ole. Olen yrittänyt elää.” Palkkasoturin puhuma ääni ei enää tullut puhtaasti häneltä itseltään. Se oli joku muu, joka oli odottanut hyvin, hyvin pitkään jotta pääsisi sanomaan jollekin miltä siitä tuntui.
Avde vastasi. “Lapsi. Muistan hyvin elävästi vielä aivan toisenlaisen ‘Amazuan’. Sen, joka katsoi minua joskus kauan sitten silmiin… ja anoi apuani.”
“Se, kenestä puhut, ei ole enää olemassa…” Amazua suorastaan väitti takaisin.
“Mikään ei koskaan lakkaa olemasta”, Avde sanoi. “Kaapu, haarniska, naamio, jopa uudet kädet… olet luonut elämäsi uudelleen. Mutta jotenkin minä silti tunnistin sinut. Tiedätkö, miten?”

Amazuan mustan naamion visiiri leiskui epätasaisesti hetken aikaa. Mekaaniset sormet puristivat laivan reunaa. “…minä en pyytänyt tätä.” Palkkasoturin suulla puhuva ääni kuulosti vaikeroivalta.
Avde ei ottanut Amazuan sanomisia kuuleviin korviinsa. Äänistä päätellen hän astui pari askelta palkkasoturia lähemmäs.
“Minä tunnistin tuon liikehdinnän. Tuon ritarikuntamaisen hallitun taktisen etenemisen. Mikään nurkka ei jäänyt sinulta tutkimatta, kun rantauduit. Vanhat tavat kuolevat vaikeasti pois, lapsi.”
Amazuan hermot alkoivat lopulta pettää. Hänen takanaan seisova hahmo oli viimeinen henkilö maailmassa jolta palkkasoturi halusi minkäänlaisia kehuja. Hänen vasen kätensä irrotti otteensa veneestä. Amazua kääntyi tiukasti Punaiseen Mieheen päin.
“Mitä…” Palkkasoturin ääni sanoi tiukasti. Se ääni, joka puhui vielä äsken, oli kaikkoamassa. Amazuan oma kylmä ääni nousi uudelleen esiin.
“…sinä oikein haluat?”

Punaisen matoranin kulmat nousivat. Hän vaikutti olevan vilpittömän hämmentynyt. “Mitä tarkoitat?”
“Miksi oikein olet täällä?” Amazuan ääni oli edellistä kysymystä hieman tuohtuneempi.
“Käydäkseni kauppaa, Amazua”, Avde sanoi. “Luulin sinun jo tietävän.”
Amazuan toinenkin käsi päästi irti soutuveneen reunasta. Palkkasoturi kääntyi kokonaan suoraan päin Punaista Miestä. “Miksi nyt. Miksi täällä. Miksi minun kanssani…” Amazuan äänensävy oli vaimeampi ja kireämpi.
“Edellisen kerran jälkeen…” vielä hetki sitten palkkasoturin suuhun tiensä löytänyt ääni nousi uudelleen pintaan. Palkkasoturin pää laskeutui. Se henkilö, joka oli löytänyt tiensä ulos palkkasoturin unohduksesta, ei halunnut katsoa punaiseen matoraniin sen kauemmin.
“… luulin, että tämän ei tarvitsisi enää koskaan tapahtua.”
Palkkasoturin kädet puristuivat jälleen nyrkkeihin.
“Myöhemmin olin valmis uskomaan, että olit vain pahaa unta. Niinkuin kaikki se, mitä ennen sitä joskus oli…”
“Voin vakuuttaa sinulle, että olen todellinen”, Avde sanoi. “Yhtä todellinen, kuin kaikki kipu, jonka olet elämäsi aikana kokenut.”
Yksi askel lähemmäs. Amazua oli vavahtaa taaksepäin. Hän ei halunnut matoranin tuijotusta yhtään lähemmäs kasvojaan.
“Mutta miksi pelkäät, lapsi? Meidän kauppamme on jo käyty. Olet maksanut hintasi, pidit siitä tai et. Se, minkä laskit veneeseesi? Se on minun ja kenraali Gaggulabion välinen asia.”

Amazua puntaroi päässään Miehen sanoja. Hän ei edelleenkään halunnut katsoa tätä. Amazua halusi uskoa, että Mies oli vain hänen työnantajansa kauppakumppani. Mutta siltikin…
“Minä tunnen sinut…” Amazua tokaisi.
Avde sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi syvään hymyillen edelleen tuota piinaavaa virnettään. “Lapsi. Miksi sinulla ei olisi syytä luottaa minuun? Olenko pettänyt sinua kertaakaan? Tein kauppamme yksityiskohdat hyvin selväksi jo kauan, kauan sitten. Ja sinä suostuit niihin.”
Punaiset silmät avautuivat jälleen. Ne hakivat Amazuan punaista visiiriä, yrittivät kurottua silmiin niiden takana.
“Ole kiltti ja katso minua silmiin, lapsi. Kauanko siitä nyt on? Kymmenen vuotta? Kaksikymmentä? Sata?”

Amazua tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi. Yksi asia, minkä palkkasoturi oli ottanut ominaisuudekseen, oli olla tuntematta katumusta. Siitä lähtien kun hän ensimmäistä kertaa lausui itselleen nimen “Amazua”, hän oli päättänyt jättää kaiken taakseen. Siitä lähtien hän oli elänyt elämäänsä. Hän oli ottanut nimekseen jonkin, joka merkitsi jotain olematonta. Mutta Punaisen Miehen läsnäolo toi tunteen kuin koko hänen menneisyytensä lätkäistäisiin päin hänen kasvojaan. Tuntui, kuin kaikki se, mitä hänen elämänsä olisi ollut sen, olisi ollut jotain mitä hän voisi tuntea katuvansa koko lopun ikänsä…
“Amazua”, Avde sanoi, kuin olisi tuntenut palkkasoturin kyseisellä nimellä aina. “Minä pyydän. En halua tuomita sinua. Haluan vain nähdä. Siitä on kauan.”

Amazuan pää kääntyi. Punainen hehkuva visiiri kohtasi syvät, punaiset silmät. Palkkasoturi häkeltyi. Häntä ei katsonut joku joka näytti tuomitsevan hänet ja valinnat joita hän oli tehnyt kauan sitten. Häntä katsova katse kuului vanhalle tutulle. Jollekin, joka oli jonain päivänä toivonut tapaavansa hänet uudelleen. Amazua oli hämmentynyt. Punainen Mies vaikutti olevan todella vilpitön kaikesta, mitä sanoi. Mutta silti… Amazuan kovan ulkokuoren sisällä piilevä mennyt henkilö ei voinut olla epäilemättä, että tässä olisi koira haudattuna…

“Hmh”, Avde hymähti sinisen Pakarin ilme neutraalina. “Valitsit uusiksi kasvoiksesi jotain, joka näyttää Pakarilta. Olen yllättynyt, että valitsit Pakarin tämän kaiken jälkeen.”
“Ystävälläsi lienee hyvin erikoinen huumorintaju…” Amazua vastasi vaimeasti.
Avde näytti yllättyneeltä. “Ha, hän sen siis valitsi. Arstein, Arstein. En tiedä, oliko sen tarkoitus olla jonkinlainen vitsi, mutta mieti tarkkaan. Symbolisesti hän valitsi sinulle todella hienon naamion, halusi tai ei.” Punaisen Miehen kämmen puristui nyrkkiin.
“Pakari tarkoittaa voimaa, jämeryyttä, periksiantamattomuutta. Ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan… et voi väittää, että se ei olisi sopivaa.”
Matoranilta näyttävä hahmo odotti hetken Amazualta reaktiota, edes jonkinlaista. Sitä ei tullut. Avden katse siirtyi rautaisiin kämmeniin, jotka pilkottivat Amazuan kaavun alta.
“Ei liene väärin olettaa, että herra ZMA oli se, joka loi sinulle myös nuo kädet.”

Amazua käänsi katseensa oikeaan käteensä.
“Saisinko nähdä”, Punainen Mies kysyi.
Palkkasoturi loi hetkeksi katseen Matoranin uteliaaseen katseeseen. Hän nosti oikean kätensä esille vetäen vasemmallaan kaavun pois sen päältä. Punainen Mies tutkaili hopeanharmaata teräksistä kämmentä, kämmenselkää ja jäykistä nivelistä koostettuja teräksellä päälystettyjä sormia. Amazuan kyynärvarret olivat ranteen juuresta päälystetty samanvärisellä kestävällä materiaalilla. Kyynärvarsi ja käsi muodostivat näin toimivan kokonaisuuden.
“Ah, Arsteinin kädenjälki”, Avde naurahti. “Ilman hänen… pikkuvivahteitaan voisi melkein luulla käsiäsi oikeiksi.” Matoranin äänenpainot madaltuivat.
“Minulle on sanottu, että amputoitu ei koskaan lakkaa tuntemasta haamukipua siellä, missä raaja ennen oli. Kysyn siis uudelleen, Amazua. Sattuuko niihin vielä?”

Amazua oli hetken vaiti, mutta vastasi lopulta.
“Aina…” Palkkasoturin äänessä oli yllättävää rauhallisuutta. Ihan kuin hän olisi ollut helpottunut päästyään sanomaan sen oman mielensä ulkopuolella…

Avde hymyili Amazualle kuin isällisesti. Se ei tuntunut yhtään vähemmän väärältä kuin Amazua olisi arvellutkaan.
“Kadutko päätöstäsi koskaan? Maksoit siitä suuremman hinnan kuin olisin koskaan uskonut.”
Punainen Mies kysyi juuri sen asian mitä tämä kohtaaminen oli saanut palkkasoturin kaikkein eniten epävarmaksi.
Amazua katsoi itse vielä esillä olevaa mekaanista kättään. Hän koukisteli sen sormia hiljaa miltei huomaamattomasti. Hän mietti. Hän pohti. Mutta hän tajusi, että siitä ei olisi enää mitään apua. Tehty, mikä tehty. Se oli mennyttä… Hän voisi hyvinkin käyttää lopun ikänsä asian katumiseen, mutta se ei toisi hänelle mitään. Se vain ottaisi häneltä jotain pois. Amazua koukisti mekaaniset sormensa nyrkkiin. Hän veti kaavun hihan takaisin kätensä päälle laskien sen. Palkkasoturi ei enää nostanut katsetta Punaiseen Mieheen.

“Hyvä”, Avde sanoi tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. “Se kipu raajoista, joita ei ole enää… pidä siitä kiinni, Amazua. Vaikka mitään muuta ei olisi jäljellä, pidä siitä kiinni. Se, että sinuun sattuu, se, että tuska nousee niin sietämättömäksi, että haluat vain huutaa, se pelko, joka virtaa suoniasi pitkin uudestaan ja uudestaan…”

Amazuan syvän punainen sydänvalo leiskui hetken tavallista kirkkaampana.

Punainen Mies kallisti päätään kenoon ja laskeutui kivistä rannikkoa pitkin.
“Pidä siitä kiinni. Se kaikki kipu, tuska, pelko ja kauhu on vain merkki siitä, että olet vielä hengissä.”

“…sinä et sanonut sitä.”
Punainen Mies pysähtyi kuultuaan palkkasoturin suusta kuuluvan äänen vaimeat sanat. Hän hymyili tietäen mitä Amazua tarkoitti. Se yksi ja ainoa asia, joka piti aisoissa jonkin, joka oleili itsekseen eristettynä mustan naamion ja haarniskan alla. Yksi sana. Yksi ainoa, erityinen sana.

“En halunnut pahoittaa mieltäsi…”
Punaisen miehen sanat olivat enää vain kaikua. Kaikua jostain kaukaisesta.

Amazua nosti katsettaan ja hätkähti. Hän ei ollut huomannut toista venettä, joka oli ilmestynyt hänen omansa vierelle. Milloin se oli siihen rantautunut? Miten se oli livahtanut hänen katseensa ohi? Miten oli mahdollista, että hän ei ollut kuullut tuon lahon puun kaivautumista rantahiekkaan?
Kaikki nämä kysymykset unohtuivat, kun Amazua tarkensi katseensa olentoon, joka auttoi Punaisen Miehen veneeseen. Tummanvihreä, repaleinen kaapu peitti pitkän, veneessä seisovan olennon lähes kokonaan. Hihoista esiin työntyvät kädet olivat kuvottavat. Siellä mistä ne olivat metallia ne olivat ruosteessa ja siellä mistä ne olivat ihoa, olivat ne repaleista massaa, joka oli neulottu yhteen. Vanhat sormet kiertyivät suuren airon ympärille. Lautturi hengitti raskaasti ja vaivalloisesti katsoessaan palkkasoturiin. Pitkä olento vaappui verkkaisesti edestakaisin merituulessa natisten ruosteisen saranan lailla.
Punainen Mies katsoi Amazuaa vielä kerran veneestään ennen kuin tämän hiljainen lautturi työnsi veneen airollaan merelle. Se souti hitaasti, ja vene lähti taittamaan Hopeista merta.

Palkkasoturi ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta ennen kuin hän ehti huomatakaan, vene oli poissa. Hän oli kuullut vain äänen, joka kuulosti ruosteisilta saranoilta. Ja siltä kuin todellisuus itsessään olisi valittanut surulaulua.

Amazua oli jälleen yksin. Punainen Mies oli poissa.
Palkkasoturi valahti polvilleen hietikolle.

Nazorakien Pohjoissataman telakka, aamu

Yön Timo II lepäsi parkkeerattuna telakkalaiturille. Laivan yläkannen kansiluukku aukesi. De-Matoran Argo nousi kannelle venytellen jäseniään. Hän oli Matoranjoukosta kaikkein useimmin ensimmäisenä jalkeillaan. Matoranin aamuvirkeys keskeytyi Matoranin havaittua kapteeninsa astelevan kannelle.
“Hyvää huomenta, kapteeni”, Matoran lausui kohteliaaseen tapaansa, “miten jaksatte?”

Amazua käveli Matoranin ohi kohti kapteenin huoneen ovea. “Menen lepäämään”, hän sanoi olkansa yli. “Ei häiriöitä…” Palkkasoturi avasi kapteenin huoneen oven astuen sisään. Matoran pysyi vaimeana oven äännähdettyä kiinni. Hän päätti vetäytyä aamupalalle.

Amazua istui hieman kyyryssä vuoteensa reunalla. Kyynärvarret lepäsivät palkkasoturin reisillä. Kämmenet osoittivat ylöspäin sormet jäykkinä. Palkkasoturin mielessä möyrivät Punaisen Miehen viimeiset sanat.

“Pidä siitä kiinni.”

Tuntematon sijainti, yli tuhat vuotta sitten

Huone oli synkkä ja pimeä. Kattoikkunasta heijastuva kaksoiskuiden sinertävä hohde osui huoneessa olevaan vuoteeseen. Vuode oli veden tahrima. Sinisen, kylmän veren. Vuoteella lepäsi ruhjoontunut, likainen hahmo. Hän nojasi selällään vuoteen seinänpuoleiseen osaan. Alun perin puhtaan vitivalkoinen peite ulottui sängyn jalkapäädystä hahmon vyötärölle. Hahmo hengitteli syvään. Hän vaikeroi hiljaa. Hänen kyynärvarteensa vuotivat. Hahmon kyynärvarsien puolivälistä eteenpäin, siinä missä joskus olivat olleet aidot, biomekaaniset kädet, muljottivat vain epämmäräiset, käsiä muistuttavat epämääräiset tukirangat.

Hahmo ponnisteli. Se sattui. Sormien korvikkeiksi luodut ohuet, mekaaniset laitteet pysyivät jäykkinä. Niiden ulkoisimmat nivelet likkuivat edes takaisin muutaman asteen. Hän ei osannut hallita niitä. Sinistä verta tuntui valuvan yhä vain enemmän. Sängyllä lepäävä hahmo ei halunnut antaa periksi. Hän ponnisti vielä kerran. Mekaaniset rankomaiset sormet alkoivat liikkua. Hiljaa ja varovaisesti, ne koukistuivat.

Nykyhetki

Amazua puristi kätensä nyrkkeihin.

Se sattui.