Laboratorion seinille heijastuivat varjot. Niiltä valui veri.
Lattiaa ei enää näkynyt, kun Tohtori 006 kahlasi hädissään sakeassa vihreässä nesteessä. Hän hengitti raskaasti ja kompuroi väistellen sitä, mitä laboratorion katosta roikkui. Ketjut kalisivat ja naksuivat, kun jokin niistä roikkuva painava ja tumma sai ne huojumaan.
Joku kutsui häntä varjoista nimellä, joka ei ollut hänen.
“Ssssssssteeeeepheeeeeen…”
“Mene pois!” 006 vinkaisi hädissään, mutta ei tajunnut katsoa eteensä. Hän törmäsi yhteen niistä, jotka roikkuivat katossa ja kaatui vihreään järveen.
Neste syöksähti hänen kitaansa ja tiedemies halusi vain oksentaa. Veren rautainen maku täytti suun.
Noustuaan istuma-asentoon 006 näki, mihin oli törmännyt.

Mustat, tiedemiestakkiset nazorak-ruhot roikkuivat ketjuista löysinä. Niiden päiden kohdalla oli avonainen aukko. Aivot olivat muualla. Toisissa tehtävissä. 006 halusi vain pillahtaa itkuun.
Sinä tapoit meidät
“E-e-ei… se en ollut minä”, 006 sanoi hädissään ruhoille. “Se oli hirviö! Se oli hirviö!”
Olisitko voinut estää?
006 jäi yksin pimeyteen kysymyksen kanssa. Se porautui hänen tajuntaansa kuin kirkas sininen valo, joka poltti hänen silmiään. Sininen valo, joka vei pois kielletyt ajatukset ja vaaralliset tunteet.

“En tiedä”, hän vastasi itselleen. “En vain tedä.”

“Herra Tohtori?”

Nazorak-pesä, tiedeosasto

Sanat vetivät nazorak-tiedemiehen takaisin todellisuuteen usvasta. Hän hätkähti, kun syyttävät sumeat hahmot muuttuivat laboratorion steriiliksi valkoisuudeksi. Vaaleanruskea tiedemies loikkasi pystyyn tuoliltaan ja kääntyi puhujaa kohti. Neljä kättä napitti hätäisesti valkoista suojatakkia, joka oli melko asiattomasti auki.
“M-mitäh?” 006 sai soperrettua laboratoriossa seisovalle valkoiseen suojapukuun sonnustautuneelle nazorakille. 006 näytti ärtyneeltä. “Mitä sinä täällä teet?” hän sai lopulta tuhahdettua, ja säikähti itsekin kuinka vihaiselta kuulosti.

“Pahoitteluni, herra Tohtori”, edessä könöttävä tiedeupseeri mähmi hieman pelästyneenä, “ette vastanneet koputukseen.”
006 häkeltyi ja suki sormillaan otsaansa. Kuinka kauan hän olikaan könöttänyt tuolissaan? Hän oli aivan varma, että oli käyttänyt aamupäivän tehokkaaseen työntekoon.
Nazorak katseli hätääntyneenä ympäriinsä. Kellon mukaan hän oli hävittänyt jonnekin kuutisen tuntia. Punakka nolous täytti tiedemiehen solakat kasvot.
006 tiesi, että ei ollut nukkunut viikkoihin kunnolla. Mutta hän ei ollut koskaan nukahtanut töidensä ääreen.

“Krhm”, 006 sanoi nostaen katseensa taas nolona alaisensa silmiin ja pakotti ääneensä sotilasmaista asiallisuutta. “Teitte oikein. Oliko- oliko teillä minulle jotain?”
Tiedeupseeri nyökkäsi. “Geeniteknologiaosastojen väessä on ollut tyytymättömyyttä. Joidenkin mielestä on kyseenalaista, että meidän täytyy luovuttaa tilojamme edesmenneen makutan… omien projektien takia. Uskoisin, että olisi resurssien kannalta tehokkaampaa kohdistaa kaikki huomio Uuden Sukupolven välineistön parantelemiseen.”
Tiedeupseeri korotti äänensävyään asiallisemmaksi ja kunnioittavammaksi. “Mitä mieltä itse olette?”

“No…”
006 ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli luullut, että Abzumon kuolema olisi lopettanut hänen painajaisensa. Hän oli luullut, että uni olisi mennyt pois. Uponnut mereen saman miehen kanssa, joka oli uhrannut hänen tiederyhmänsä Uuden Sukupolven eteen.
Hirviön, joka oli avannut 23:n lahjakkaan tieteilijän pään ja sijoittanut aivot uuteen paikkaan. Toisiin tehtäviin.

Unet eivät olleet menneet pois. Revityt ruhot syyttivät häntä joskus hereilläkin. Abzumon hyytävä nauru kaikui hänen päässään edelleen. Siksipä vielä vähemmän häntä kiinnosti jatkaa Uuden Sukupolven parissa työskentelyä. Sekin oli lopulta Abzumon lapsi.
Kuten me kaikki, 006 tajusi, ja kylmät väreet tanssivat selkärangassa. Hän oli miettinyt sitä jo kauan. Mikä muu selittäisi sen, kuinka hyvin Abzumo tunsi rodun biologian?

Ajatus jäi hautumaan 006:n pääkoppaan. Se oli kaikin puolin vaarallinen, eikä vain sitä.
Myös pelottava sillä tavalla, joka sai tiedemiehen kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa.
Ei. Ei hän voisi olla makutan perillinen. Ei hän voisi.

“… anteeksi”, 006 sanoi tajuttuaan, kuinka kauan oli ollut hiljaa. “Luulen, että makutan projekteissa on jotain resursseja joita voisimme pelastaa. Tutkikaa asiaa.”
“… selvä”, tiedeupseeri sanoi miettien. “Me tarkkailemme. Voinko poistua?”

006 myönsi luvan, ja tiedeupseeri oli kohta muualla. Nazorakien tiedeosaston ylin johtaja rojahti takaisin tuolilleen mietiskelevän näköisenä.
Hän ei ollut Makuta Abzumon perillinen. Hän ei suostuisi olemaan.
Katse kävi huoneen nurkasta nurkkaan. Ei hän ollut luonut vain pahuutta.

Seinät olivat täynnä valokuvia ja pohjapiirustuksia, joita 006 ei raaskinut heittää pois. Jokainen hänen projekteistaan oli hänelle kuin rakas lapsi. Vaaleanruskea tiedemies kurotti kouraansa seinälle ja otti sieltä alas muutaman merkittävämmän.

Sivuvaunullisen Kradzla-pyörän kuva ja kaavio toi hymyn pitkästä aikaa 006:n kasvoille. Musta kaunotar kahdelle matkustajalle oli ollut hänen esikoisensa ajoneuvosuunnittelun osalta, ja hän muisteli sen luontivaihetta lämmöllä. Valmistunut versio oli se, jolla hän oli lopulta saanut Kenraali 001:n huomion.
Toinen hänen varhaisista innovaatioistaan oli Zer-Tor 6.Z, yleiskäyttöinen työtraktori, jota käytettiin usein raskaiden Pesän sisäisten ja ulkoisten kuljetusten työjuhtana. Sinertävä väri oli vaihdettu vuosien varrella tummanpuhuvampiin sävyihin ja Imperiumin pyhään heptagrammiin.
Mutta nimi oli saanut pysyä.
Hänkin antoi omille lapsilleen nimiä, 006 sanoi, ja hymy hyytyi. ‘Stephen’. Stepheniksi oli Abzumo häntä kutsunut. Purppuraisen hirviön synkkä perintö tanssi hänen tajunnassaan edelleen.
Oli aivan kuin kuolema ei olisi koskaan pysäyttänyt Makuta Abzumoa. Aivan kuin hän olisi jollain tavalla edelleen läsnä.

Ei, 006 sanoi itselleen pudistaen päätään syvään. Minä en ole sellainen.
Hän otti esiin seuraavan luomuksensa ja hörähti hieman. Kaikki hänen ajoneuvonsa eivät olleet nousseet kansakunnan teknologisen kehityksen huipuiksi ja Pesän toiminnan tukirangaksi.
Paperilla oleva asia ei ollut kansakunnan teknologisen kehityksen huippu tai Pesän toiminnan tukiranka. Mutta se oli hieno kuin mikä.
Ensivilkaisulla oli vaikea sanoa, miten kulkuväline edes toimi. Renkaita oli kaksi ja niiden päällä tasapainotteli pieni jalusta, jolla ajaja hädin tuskin mahtui seisomaan. Jalustasta ylöspäin törrötti ohjaustanko. Muuta ei käytännössä ollut. Käyttäjä vain loikkasi Seg-Weh 7000:n päälle ja nojasi menemään. Ei kieltämättä kovin vauhdikkaasti, mutta silti.

Heh. Abzumo ei tällaista olisi keksinyt.
006 siirsi kuvat sivuun ja katseli viimeistä paperia. Hän pudisti päätään.
Tohtorin ensiaskel bioteknologian suuntaan oli ollut virhe. Kieltämättä ajatus elävästä kulkuneuvosta oli ollut äärimmäisen kiehtova. Teoriassa. Käytännössä ei ollut välttämättä kovin ansiokasta, että ajoneuvolla oli oma tahto. Ja että se tarvitsi polttoaineen sijasta kiloittain meriruohoa tai levää.
Paperilla oleva asia oli jotain niin käsittämättömän typerää, että Tohtori 006 ei halunnut myöntää luoneensa sen.
Paperi kohtasi viiden sekunnin sisään pöydän alla olevan silppurin.
Toivottavasti noita ei ole enää missään tallella…

Torakkatieteilijä pyöri tuolillaan. Olihan se myönnettävä. Hän ei ollut luonut vain kulkuneuvoja.
Hän oli luonut aseita. Tappavia aseita, joita hän oli ollut testaamassa, ja jotka painoivat tuhansien imperiumin sotilaiden kämmenpohjaa tälläkin hetkellä. Mutta oliko se väärin?
Hän oli luonut aseet suojellakseen sitä olentoa, joka nukkui valtavassa kammiossa, jonne laboratoriosta oli näköyhteys. Olentoa, jonka sisuksista hän oli tähän maailmaan tullut.
Minä teen tämän suojellakseni Äitiä, 006 sanoi, vaikkakin pelästyi sanaa jota käytti. 000:aa. Tarkoitan 000:aa.
Minä en ole kuin Abzumo.

Mitä enemmän hän lausetta toisteli, sitä todellisemmalta se alkoi tuntua.

Minä en ole kuin Abzumo.

Minä en ole kuin Abzumo.
Sanoja toistellen 006 nousi tuoliltaan hitaasti ja käveli laboratorionsa läpi. Hän ohitti tyhjyyttään valkoisena hehkuvia pienempiä tutkimuslaitoksia. Läpäisi turvallisuuslukittuja alueita yhdellä kädenheilautuksella vartijoille. Lopulta hän päätyi valtavan pallomaisen kammion suurenmoiselle oviaukolle.
Vartija kyseli jotain suojavarustuksesta, mutta 006 ei välittänyt. Näyttämällä kulkukorttia hän avasi suuret rautaovet ja asteli sisään kammioon, jonka täytti vain himmeä valo ja jonka seinät kasvoivat tummaa, sykkivää massaa.

000 erottui edessä suurena. Silmätön olento hengitti niin kovaa, että huone tärisi. Sen hengitys oli raskasta ja vaikeaa. Mutta ainakin se nukkui, vaikka ei omasta tahdostaan. Suoniin työnnetty neste varmisti sen. Ja jos se ei riittänyt, riitti kevyt sähköimpulssi rentouttamaan lihakset, joita olento ei itse osannut rentouttaa.
Minä en ole kuin Abzumo.
Torakkatiedemies asteli lähemmäs. Hän tunsi pesämassan sykkeen jaloissaan. Syke yhtyi hänen omaansa. Se tuntui luonnolliselta, toisin kuin metalliritilät joilla hän yleensä asteli. Mutta hän ei osannut rentoutua. Hän vain katseli nukkuvaa petoa, josta oli peräisin. Nukkuvaa petoa, joka oli kahlittu paikoilleen jokaisesta mahdollisesta raajasta.
Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.

000:n pää oli kymmenen metrin päässä hänestä. Hän tajusi vasta silloin, kuinka pieni oli.
Sinä toit minut tähän maailmaan. Minä haluan vain suojella sinua. Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.
Syke tuntui jaloissa. Oli kuin hän olisi taas ollut toukka.
Minä en ole kuin Abzumo.

Tohtori 006 ei kestänyt enää. Hän käänsi kasvonsa kasvoille, jotka eivät edes katsoneet takaisin ja asteli pois sykkivältä ja lämpimältä lattialta takaisin metallisille ja kylmille. 000:n raskas hengitys katosi taustalta, kun suuren pallomaisen rakennelman metalliovi kalahti kiinni.
Uni säästää kivulta. Hereillä se kärsii.
Hän toisteli mantraa mielessään uudelleen ja uudelleen. Se alkoi tuntua niin todellisemmalta.

Jalanpohjissa oli taas kylmää ja metallista. Samoin oli kaikkialla muualla. Todellisuuden syke oli vaihtunut kylmän unenomaiseen.
Sellaisessa maailmassa oli helpompaa elää. Se ei herättänyt vaarallisia ajatuksia. Imperiumin vastaisia ajatuksia.
Tunteellisia ajatuksia.