Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Peilin läpi

3 kommenttia

Tawan toimisto

Keltainen sähkön Toa huokaisi.
Jadenvihreät silmät tarkastelivat oranssissa auringonvalossa arkistohoitajan siistillä käsialalla rustattua pergamenttia.

Tämä ei ollut vielä tässä. Ei tietenkään.

Tawan toimistossa oli jälleen melko täyttä, kun otti huomioon sen koon. Iltapäivän auringot olivat jo laskeutuneet niin lähelle horisonttia, että niiden yhteishehku raivasi tiensä jopa syvän violettien verhojen läpi. Tawa istui maltillisesti pöytänsä takana ja arkistonhoitajat Vaehran ja Gahlok Va seisoivat ryhdikkäinä tämän edessä. Nöpö kipitti innoissaan lattialla kaksikon ympärillä pitäen innostunutta vingahtelua ja tuhinaa.


Ussalilla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, miksi kaiken piti aina olla niin vakavaa ja virallista, ja miksi hassu punahopeinen pitkä matoran tai edes hassu ötökännaamainen sininen matoran ei olisi voinut kumartua ja rapsuttaa sitä vatsapuolelta. Tai, vielä parempaa, antaa tälle jotain purtavaa. Emäntä ei ollut ruokkinut sitä nimittäin ainakaan tuntiin.


Nöpö pomppi kolme kertaa molempien arkistonhoitajien jaloilla ja kehräsi äänekkäästi, mutta kukaan ei suonut sille edes vilkaisua. Rapu tuijotti kaikkia kolmea huoneessaolijaa isoilla lasittuneilla silmillään ennen kuin tuhahti ja käveli jalat napisten tyynylleen.



“Ettekö ole yrittäneet etsiä näitä kirjoja aiemmin?” Tawa kysyi syynäten paria epäilyttävimmistä nimistä. Varsinkin ’Syvä Nauru’ aiheutti kylmiä väreitä.
Vaehran pudisti punahopeisen Hunan somistamaa päätään.
“Emme olleet varsinaisesti tietoisia näiden olemassaolosta, neiti admin”, Toa sanoi. “Arkistot ovat täynnä kirjoja, joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Nämä olivat juurikin harvinaisuuksien osastolta. Usein kaikki muut kappaleet tällaisista opuksista on yksinkertaisesti tuhottu.”

“Ja nyt varmaan viimeisetkin”, Gahlok Va jatkoi synkeänä. Näin innokkaalle keräilijälle koko sotku teki selvästi pahaa. Mutta itse tietokato ei ollut tietenkään mitään verrattuna siihen, mitä sillä yritettiin ehkä piilotella.



“Ymmärrän”, Tawa sanoi itsekseen. Hänen äänenvoimakkuutensa laski hieman. “Tehän… olette saaneet sen viiden listan. Viiden ehdokkaan listan.”

Vaehran nyökkäsi hieman vainoharhaisen näköisenä. “Toimitimme kunkin lainaustiedot Paacolle. Jos siitä on jotain apua.”

Tawa ei uskonut, että siitä olisi apua. Petturi oli piilottanut jälkensä liian hyvin antaakseen kirjastokortin olla turmionsa avain.

“Uskon, että siitä on apua”, Tawa sanoi hymyillen hieman. “Kiitos teille. Työnne on korvaamatonta.”
“Neiti admin”, Vaehran aloitti epävarmaan sävyyn. “Onko teillä meille tehtävää? Vaikka petturi tuhosi paljon korvaamatonta tietoa… takuulla voimme tehdä jotain?”

Sininen hyönteismatoran käänsi päätään tulen toaa kohti ja kurtisti punertavien silmiensä kulmia. “Ai etsiä jotain uusia kirjoja korvaamaan ne kiusalliset tyhjät paikat hyllyissä?” hän pisti väliin ankeaan ääneen.
“Ei, vaan… aukot, jotka hän jätti tietoomme. Ne ovat itsessään paras mahdollinen johtolanka, jonka petturi voi meille antaa. Paras tapa jäljittää puuttuvaa tietoa on katsoa aukkoja, joita se jättää.”

Gahlok Va hymähti hiljaa. “Siinä on kyllä järkeä. Kai niihin opuksiin jossain viitataan. Ei petturi koko ketjua ole voinut rikkoa.”
Tawa hieroi otsaansa ja sulki silmänsä mietteliäänä. Arkistomiehet jäivät odottamaan kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.

Adorium Selecius ja valheen verho“, Tawa sanoi vihdoin osoittaen kirjan nimeä listalla. “Keskittykää jäljittämään tätä ja kaikkea, joka voi viitata siihen. Täytyy olla joku syy, miksi Avden petturi yritti estää teitä löytämästä tietoa.”
Tawa uppoutui ajatuksiinsa. Hän tiesi vain, että Selecius-säätiö oli joskus kauan sitten tutkinut Nimdaa. Ehkä he olivat löytäneet siitä jotain, jonka Punainen Mies halusi haudata valheen verhon taakse.

“Valheen verho”, Vaehran sanoi nyökäten. “Me olemme katselleet vain valheen verhoa…”
“Mitäköhän sen takana on”, GV sanoi aavemaisesti. Kommentti oli niin tyhjentävä, että kukaan ei sanonut enää mitään aiheeseen.

“Voitte kyllä lähteä, jos haluatte”, Tawa sanoi nyökäten ja hymyillen.
“Neiti admin”, Vaehran sanoi nyökäten kohteliaasti, “voinko vielä esittää kysymyksen?”
Tawa nyökkäsi jälleen.
“Tämä ‘Avde’… hänhän kutsui itseään Syväksi Nauruksi, eikö?”
“Kyllä.”
“Hänestä on kirja”, Vaehran sanoi hiljaa. “Hänestä on kirja ja sekin vietiin pois. Se ei olisi kai muuten vielä ongelmallista, mutta… se kirja oli uskontojen ja mytologioiden osastolta. Se oli yksi vanhimmista sen osaston kirjoista. Eikö se ole teistä…”
Tieteen ja vahvan lähdekritiikin miehenä Vaehranilla oli vaikeuksia etsiä mahdollisimman neutraalia ja varovaista sanavalintaa. “… vähintäänkin kummallista?” hän lopulta kysyi. Kuuntelijat tiesivät, että hän halusi kysyä paljon isompia kysymyksiä. Isompia ja vaarallisempia.
Gahlok Va nielaisi syvään ja vaihtoi painoaan hermostuneesti jalalta toiselle. Tawa kohotti kulmaansa kysyvänä. “Kysytkö, että uskonko kummituksiin?”
Vaehranin kasvot näyttivät siltä kuin häntä olisi syytetty jostain. “Tuota, en suinkaan, neiti admin. Mietin vain, kuinka isoihin asioihin olemme sekaantumassa.”

“Vaikea sanoa”, Tawa sanoi nopeasti ja oli hetken kuin olisi ollut jatkamassa. Hän ei jatkanut.
Gahlok Va ja Vaehran jakoivat katseen. He olivat huomanneet, että adminit eivät jakaneet heidän kanssaan ainakaan liikaa informaatiota. Ehkä se oli ymmärrettävää. Ajat olivat vaikeat ja vaaralliset, ja Tawalla oli juuri nyt enemmänkin ajateltavaa – kuten Laivaston viimeisin operaatio pohjoisessa, josta ei oltu puhuttu virallista sanaakaan Telakan ulkopuolella. Huhu kaduilla sanoi myös, että Guardian oli jälleen yhdellä salaisella tehtävällä.
Arkistomestarit ymmärsivät täysin, että joskus tietoa täytyi piilottaa ihan vain turvallisuuden nimissä.
Kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Mielenosoituksia oli nykyään harva se päivä, ja Klaanin linnakkeen muurien sisällä alkoi olla entistä ahtaampaa ja ahtaampaa.

Kohteliaan, sanattoman nyökkäyksen jälkeen Vaehran ja Gahlok Va poistuivat toimistosta. Mahonkisen pöydän ylle palasi hiljaisuus, joka siellä oli keskustelua ennenkin vallinnut. Vaan ei kauaa. Joku oli kuunnellut keskustelua jo pitkään.
“Sisko”, sanoi Tawan oma ääni toimiston perältä. Sieltä pimeydestä, minne arkistomestarit eivät olleet nähneetkään. “Tietämättömyys ei ole vain sinun taakkasi.”
Tawa kääntyi kohti kirjahyllyn varjoa. Toinen astui esiin. Oli taas kuin nainen olisi katsonut peiliin. Mutta tämä peilikuva hymyili, vaikka hän ei.
“Et puhu minulle koskaan näistä asioista”, toinen sanoi. Hymy oli lempeä, mutta Tawa ei tiennyt, mitä ajatella siitä. Hän ei luottanut siihen.

Tawa pudisti päätään. “En niin”, hän vastasi selittämättömästi.
“Eikö ole vaikeaa, kun ei voi puhua kenellekään?” peilikuva sanoi empaattisella sävyllä. “G, Visu… he eivät kumpikaan tiedä. He eivät tiedä eivätkä ymmärrä.”
Kylmät väreet kulkivat Tawan kehoa pitkin. Peilikuvan sanat kuulostivat aivan liian samalta kuin parasiitin.
“No”, Tawa sanoi tunteettomasti kääntäen päätään kenoon, “onhan minulla sinut.”

Peilikuva naurahti heleästi. “Niin”, hän sanoi nyökäten. “Mutta et päästä minua lähelle. Et kyllä ketään muutakaan. Eikö se…”
Peilikuva otti pari viehkeää askelta kohti Tawaa ja katsoi häntä syvemmälle silmiin. Hymy muuttui astetta alakuloisemmaksi. “… tunnukin pahalta?”
Tawa huokaisi syvään ja katsoi poispäin peilikuvastaan. “En tiedä, miksi edes puhun sinulle”, hän sanoi surullisella äänellä. “Mutta kyllä.”
Peilikuva katsoi naiseen empaattisin ilmein. Hän laski käden Tawan olkapäälle. Se tuntui kummalliselta. Tawa ei voinut rentoutua. Hänen olkapäällään oli tuttu käsi, mutta se ei ollut hänen omansa. Se tuntui täsmälleen samalta kuin hänen omansa, mutta ei ollut hänen omansa.
Peilikuva katsoi kirjalistaa Tawan pöydällä. Hän hymähti. “Syvä Nauru”, sanoi Tawan oma ääni, mutta suorastaan lapselliseen sävyyn. “Ja Punainen Mies. Mietipä noita kahta. Sielut yhteen sidottuna. Yhdessä ikuisesti.”
Seuraavat kaksi sanaa hän kuiskasi – täysin varoittamatta – Tawan pään viereltä.
“Kuin kaksoset.”
Tawa nousi välittömästi tuoliltaan. Hän työnsi tämän käden olkapäältään ja tuijotti peilikuvaansa silmiin. Hänen katseensa oli kylmä, mutta peilikuva ei ollut lakannut hymyilemästä suorastaan viattomasti. “Aivan kuten me kaksi!” se naurahti lapsenomaisella innolla.

Tawa huohotti ja pudisti päätään. Naisen katse oli kylmä ja viiltävä. Keltaiset kämmenet puristuivat nyrkkeihin. “Kuka sinä olet?” hän kysyi vakavana. “Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat?”
“Tawa”, peilikuva vastasi adminille kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. “Kuten sinäkin. Tyttö, joka katselee peiliin. Peili puhuu takaisin.”
“Me… me emme ole sama henkilö”, Tawa sanoi hitaasti pakottaen joka sanan edellistä painokkaammaksi. Hän ei ollut aivan varma, ketä hän yritti vakuuttaa.
“Mitä eroa on tytöllä ja peilikuvalla, sisko?” peilikuva kysyi leikkisästi. “Vain se ero, jonka tyttö haluaa nähdä. Peilikuva ei voi muuttua.”

Tawa katsoi poispäin peilikuvastaan. Hänen piti kerätä ajatuksiaan. Jossain, jossa häntä ei tuijotettaisi hänen omilla silmillään.
“Pysy täällä”, hän sanoi tiukasti vetäen violetin viitan päällensä. “En halua, että poistut toimistosta.”
“Selvä”, toinen Tawa sanoi lakkaamatta hymyilemästä. “Sinähän täällä juuriadmin olet.”
Tawa poimi Nöpön tyynyltään olkapäälleen pitäen katsekontaktin yhä toisessa. Rapu oli jo ehtinyt nukahtaa, mutta nyt se vedettiin takaisin kylmään todellisuuteen, jossa päivälliset olivat paljon niukempia. “Anteeksi, Nöpö”, sähkön toa kuiskasi ravulle hiljaa. “Mennään näyttämään sinua Pyhälle Äidille.”
Rapu vinkaisi innokkaasti saatuaan unenpöpperöiset silmänsä auki. Emäntiä olikin näemmä kaksi. Hän ei kuitenkaan päässyt tervehtimään toista emäntää pitkällä hopeisella kielellään, sillä ensimmäisellä emännällä oli kova kiire johonkin.

Toimiston ovi sulkeutui Tawan perässä. Juuriadmin käveli ylläpitosiiven käytäviä pitkin ripeästi. Epäluulon kuorruttamat sekaisat tunnetilat valtasivat naisen ajatukset. Hän kuuli peilikuvansa lauleskelevan jotain huoneessaan pehmeällä äänellä.
Hän ei tiennyt enää. Hän ei vain tiennyt. Hän ei tiennyt edes, halusiko tietää, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.

Visokki tuli käytävällä vastaan. Tawa ei edes katsonut häntä silmiin marssiessaan intensiivisesti ohi. Toan vanhin ystävä yritti sanoa jotain, mutta sanat, jopa kaiken läpi tunkeutuvat telepaattiset sanat tuntuivat vain soljuvan ohi. Toa halusi kääntyä ja puhua ystävälleen kaikesta, mutta hän ei sallinut itsensä edes pysähtyvän. Eteenpäin oli mentävä. Se oli ainoa asia, josta hän oli varma.

Lopulta nainen saapui yhteen admin-siiven tyhjyyttään kumisevista kokoushuoneista. Ei Visokkia, ei Guardiania, ei hänen omaa peilikuvaansa. Vain hiljaisuus.
Ja Nöpön tuhiseva hengitys hänen sylissään. Sähkön toa silitti ussal-ravun selkämystä. Suuret tummat silmät katsoivat emäntäänsä kysyvästi.

“Tiedätkö”, admin sanoi, “sinä olet elämäni ainoita asioita, joka ei ole muuttunut ihan kummalliseksi.”
Nöpö tuntui olevan poikkeuksellisen innoissaan. Tosin niin se oli aina silloin, kun ei nukkunut. Nöpö päästi innokkaan vinkaisun ja nuolaisi emäntäänsä.
“Älä koskaan muutu.”

3 kommenttia

Guardian 26.4.2014

Annan Tawalle kunnian loppupuolesta. Minä olen tässä vain viestinviejänä.

Snowman 26.4.2014

the plot thicken

Aristomaakarit ovat jokaisen esiintymisensä jälkeen aina vähän siistimpiä. Kirjastorangersien informaatioristiretki on juonikuvio, jonka soisin etenevän intensiivisesti. Tässä ollaan selvästi isoimpien arvoitustemme äärellä.

Tawa x2 combo on kyllä eräs salaperäisemmistä osista tarinaamme. Teoriamyllykään ei ole saanut jauhettua aiheesta tiedon jyviä, tai siis, ööh, tiedon jauhoja? Ehkä on pienen uudelleenläpiluvun aika.

Ja joo. Nöpö on maailman söpöin asia. Mutta senhän me jo tiesimme.

Matoro TBS 26.4.2014

Rapu, joka kehrää. Koska logiikka.

Arkistomaakarit ovat kyllä loistavia. Kykenen samaistumaan helposti GV:n suruun vanhojen kirjojen mahdollisesta tuhosta

Tässä viestissä oli muuten hienoja väläyksiä Klaanin sisäisestä tilanteesta – esimerkiksi maininta mielenosoituksista. Jonkun pitäisi ehkä selvittää mitä Klaanissa on oikeastaan tapahtunut sillävälin kun suuret sankarimme ovat seikkailleet.