Bio-Klaanin linnake

Jalkapuoli bo-matoranmerirosvo tallusteli tiuhaan tahtiin kolmen muun matoranin konkkaronkka kannoillaan. Kukin nelikosta kantoi ahtillisen tasajaon mukaan luokiteltua osaansa myöhäisillan ruoka- ja juomaostoksia.

Merirosvomatoranit olivat saapuneet “Klaaniin” jo melkein pari päivää sitten. Ensimmäisen päivän matoranit olivat käyttäneet linnakkeeseen tutustumiseen. Ensimmäisen yönsä piraatit olivat viettäneet melko täyteen varatussa asuntolassa yrittäen laatia jatkosuunnitelmia. Nyt toisena päivänä kukin oli tahollaan käyttänyt aikaansa mahdollisten tilapäisten työpaikkojen etsimiseen kyetäkseen soluttautumaan tähän yhteisöön vieläkin paremmin.

Tokka oli johdattanut neljä toveriaan Klaanin linnakkeen Telakaksi kutsutun teollisalueen länsikulmille. Paikka oli melko syrjäinen ja melkein hylätyn oloinen. Koko alue tuntui koostuvan erikokoisista, melko vähänkäytetyistä varastomajoista ja erinäisistä jäteromukasoista, mikä loi melko kolkon ja kylmän tunnelman. Mutta jos jotain hyvää piti keksiä, ainakaan lähitienoilta ei kuulunut kauheammin meteliä. Ja raikas merituuli riitti joten kuten suodattamaan likaisen metallin kylmän hajun.

Puujalkaa seuraavaan kolmipäiseen seurueeseen kuulunut Nany kyseenalaisti vahvasti “Ryhmä Pakaran” (Pakari + Kakama) paikantaman parhaan majoituspaikan sijainnin olevan juuri täällä. Täällä kolkolla ja likaisella tunkiolla. Ga-matoran ei ainakaan kehdannut väittää että Tokka olisi eksynyt, olihan tällä heistä paras suuntavaisto. Mutta kun otti huomioon että mukana olivat olleet myös Gatta ja Paku, saattoi olla että onu- ja po-matoranin käsitys hyvästä paikasta oli jälleen kerran ollut vain totaalisen perseestä.

“Noniin, ihan kohta ollaan perillä!” Tokka kuulutti.
Avaralla alueella pienikin voimakkaampi puhe tuntui kaikuvan ainakin kilometrin säteelle.

Valokivilyhtypylvään laella istuskeleva huivipäinen Lyan tähysteli juuri muiden matoranien tulosuuntaan.
Naisia näkyvissä… huivipään pettämättömät silmät viestivät. Eihän koko piraattikonkkaronkkaan kuulunut kuin yksi nainen, mutta Lyan ei ollut koskaan ollut niin pikkutarkka.

Le-matoran tarttui käsillään pylvään yläpään oikealle sivulle taipuvaan osaan. Matoran otti jämäkät vauhdit kieppuen käsiotteensa varassa poikittaisen tangon ympäri muutaman kerran. Lopulta vihreä salama päästi otteensa lennähtäen suoraan miltei yhden varaston oven eteen astuen ripeästi sisään.

…

“TA-DAAAH!” Tokka pysähtyi yhden pienen varastomajan luo.

Se oli suhteellisen pienen näköinen ja muiden lähirakennusten tapaan ulkopuolelta jonkin verran kulahtanut ja melko likainen. Sen ruosteenruskean oven yläpuolella komeili yhtä rähjäisestä metallilevystä tehty kyltti.

“SOIDINPESÄ” komeili selvä Lyanin kädenjäljellä aikaansaatu kasa matoranilaisia kirjaimia.

Nany hengähti hyvin syvään. Argo nosti kulmaansa suhteellisen hyväksyvästi hieman omalaatuiselle taiteelliselle ratkaisulle. Koli puolestaan hieman hermoili olisiko kyseinen kosmeettinen seikka herättänyt liikaa huomiota ja epäileviä katseita ehkä unohtaen hetkeksi missä korvessa tämä paikka oikein sijaitsi.

“Ihanko oikeasti?” Nany kysyi vihdoin ääneen.
Tokka hieroi takaraivoaan hieman kiusaantuneena. “No ei ollut tässä päivällä oikein aikaa lähteä sen kauheammin laittamaan paikkaa priimakuntoon, sisustamiseen meni suuri osa ajasta…”
Ga-matoran ei ollut vaikuttunut. “Kun tätä katselee tekisi mieli vain valua takaisin sinne ahtaaseen asuntolaan.”

“Noh noh, ei kirjaa pidä tuomita kannen perusteella”, Argo topuutteli Nanyn kritiikkiä. “Astutaan ihmeessä sisään katsomaan mitä ystävämme ovat saaneet aikaan.”
“Joo, tottahan toki”, Tokka myöntyi hieman empien. “Pieni hetki vaan…”

Kolmen muun matoranin ihmetellessä puujalka painoi päänsä oikean puolen mahdollisimman tiukasti varaston ovea vasten.

”Senkus vaan töräytät heti puheeni jälkeen, niinkun harjoiteltiin.” Lyanin varovainen joten kuten terässeinän läpi kuuluva kuiskinta viesti.

”Jos tööttäätte vielä kerrankin tämän jälkeen niin saatte kumpikin ristipäästä alaselkään…” Kiron rosoinen ääni kuulutti jostain varaston sisätilojen takaosasta.

”No niin”, huivipään ääni kantautui jo kuuluvammin varaston ulkopuolelle. “Yy, kaa, koo…”

Tokka tajusi saaneensa juuri aiemmin puhutun merkin. Bo-matoran tarttui ovenkahvaan. Ruosteiset saranat narisivat puujalan avatessa oven melkein ammolleen.

Ennen kuin kolmen muun matoranin seurue ehti kunnolla katsoa sisään, saati ottaa askeltakaan, laskeutui ovensuun yläreunan takaa esiin melkein kokonaan maahan ulottuva köydenpätkä.

Nany, Argo, ja Koli osasivat aavistaa mitä oli tulossa.

Punahuivinen le-matoran ilmestyi liukuen alas köydenpätkää. Tämän huulet olivat supussa ja matoranin keskeltä ylös nousseet kulmat erottuivat jotenkuten verenpunaisen huivin alta.

Nany hautasi kasvonsa ostoskannosta vapaaseen käteensä.

Lyan tömähti varaston lattialle, vetäisten katonrajaan kiinnitetyn köyden alas, viskaten sen sivuun.
Le-matoran suoristi asentonsa yskien hetken nyrkkiinsä avatakseen kurkkuaan. Vihreä matoran suoristi asentonsa. Vaaleanvihreän suuren kanohi haun suupielet venyivät melkein äärimmilleen matoranin suun alaosan venyessä alaspäin. Lyan oli vetänyt päälle tyypillisen edustushymynsä.

“Hjyvä iltaa, arvoishat retkiläiskumphanini…” huivipää aloitti. Tämän raikas aksentti oli limaisempi kuin märkää purkkaa hinaava plasmaetana ja elekieli kuin hypnotisoidulla turmion kyykäärmeellä. “Shalliga minun toivotta teidät thervetulleeksi itse SHOIDINPESHÄÄN!” Le-matoran kumarsi ylidramaattisesti kädet sivuille levitettynä.

*SWUÖÖÖÖÖGH* Pakun epämääräiseen jonkinlaista puhallussoitinta muistuttavaan teräsrullaan puhaltava pää pilkisti oviaukosta pari sekunttia.

Ga-, de- ja ko-matoran tuijottivat ilmestystä miettien pitikö heidän olla kenties yllättyneitä vai ei.

Mutta Lyan ei ollut vielä valmis. Le-matoran suoristi asentonsa nopealla 360 asteen pyörähdyksellä astuen ylväästi kynnyksen yli.
“Jokkaihsen ryöwärin, merengävijän ja tuikkivan kaunottaren paratishiin.” Marakatti liikkui joka toisen sanan välissä lähemmäs kolmen piraattimatoranin tykö epämääräisin poseerauksin säestetyin askelin.
“Huolenpithomme on exponentiaalitha ja palvelumme pellaavat kuin peliriiphuvainen Eteläishen Manteren kashinoilla…”

Le-matoran asteli nyrpeän Nanyn eteen kumartaen syvästi ga-matoranin edessä.
“Kaunis neiti…” huivipään ääni muuttui aiempaa syvemmäksi ja vieläkin limaisemmaksi, “pyydän mitä auliimmin että teidän kaltaisenne korkeampi olemus laskisi taakkansa minunlaiseni arvottoman lubrikanttinahkiaisen harteille ennen astumistaan paratiisin syleilyyn…”
Le-matoran ojenti kätensä.

No just… Nany pyöritti silmiään. Vihreän huivipään omistautuminen oli aina välillä tosi kivaa, mutta ilman vastaavia ylilyöntejä. Mutta ga-matoran ei jaksanut sanoa mitään vaan laski muovikassinsa huivipään auliiseen kouraan päästäkseen vihdoin lepäämään matoranjoukon uuteen majapaikkaan.

Esityksestä jo toipunut Koli oli antamassa omaa kantamustaan le-matoranin käsiin, mutta Lyan asetti vapaan kätensä torjuvasti eteensä. “Ette te.”
“…” ko-matoran jäi sanattomaksi.

Nany asetti jalkansa punamustaruudullisen, hieman kulahtaneen ovimaton päälle pälyillen pitkin ulkopuolelta ränsistyneen näköisen varastomajan uudistettua sisätilaa…

Majan tumma ja hieman rosoinen lattia oli keskeltä täydellisen tyhjillään ja päälystetty erilaisilla vain hieman vanhentuneen näköisiltä matoilta, joista oli näytetty kopsuttelevan suurimmat liat pois. Varaston ainoa, lialtaan läpinäkymätön ikkuna sijaitsi ovelta katsottuna oikealla seinällä, ja samalle seinälle oli kyhätty peltinen pöytälevy, jonka alla oli laatikoita, hieman naarmuuntunut mutta yhä käyttökelpoinen valkoinen jääkaappi ja leivänpaahtimesta ja vanhasta ruohonleikkurista kyhätty hellasysteemi.

Takaseinän vasemman nurkan puolella komeili kolmikerroksinen, neljästä lattiasta kattoon ulottuvasta pystykkäisestä teräspalkista ja niiden reikiin reunoistaan tiukasti sidotuista valkoisista kankaista tehty kerrossänky, mikä muistutti suuresti matoranmerirosvojen laivan nukkumatiloista.

Takaseinän sängyn oikealla puolella möllötti vanha ja vähän käytetty puinen työpöytä, jonka ääressä oveen selin istuva Kiro juuri nikkaroi.

Vasemman seinän puolella oli toinen, samalla struktuurilla toteutettu kerrossänky (jonka alimmassa kerroksessa pieni onu-matoran Gatta makoili hieman levottomana) sekä vaalean ruskea, parista kohti revennyt nahkasohva, johon kakamanaamainen po-matoran oli mätkähtänyt.
“Moido”, Paku heilautti kättään. “Miltäs näyttää?”
Pakun kivivasara nojasi oven puoleista seinää vasten vieressään vanhoja tynnyreitä (joiden yläosat po-matoran oli ilmeisesti itse joskus aiemmin repinyt irti), joihin oli heitetty kaikki suursiivouksesta ylijääneet turhat metallinkappaleet ja muu roinat. Se olisi voinut olla mainio näky ilman samalle seinälle ripustettua vanhaa täytettyä hiilihirven päätä, joka oli näköjään jokusen vuoden varastorojun seassa nääntymisen jälkeen muuttunut hieman epäkuolleen näköisesti. Sen sarvia oltiin näköjään alettu käyttämään naulakoina.

Koko sisätilaa valaisi joukko paksuja, sinne tänne sijoiteltuja kynttilöitä, joiden kirkkautta oli kai tehostettu lievästi jollain sytytysnesteellä.

Loputkin matoraneista astuivat sisään ihastellen “Ryhmä Pakaran” työnjälkeä.

“Taisi olla vähän vähemmän sotkuista kuin mitä odotit?” Tokka tökki ga-matorania vaimean toverillisesti kyynärpäärrään.
Nany ei sanonut mitään, mutta tyytyi hymähtämään vaikuttuneena.

“Pakko kyllä sanoa, että taisitte ylittää itsenne tällä kertaa, ystäväiseni”, Argo taputti yhä työpöytänsä ääressä nikkaroivaa Kiroa häiritsemättä tätä sen enempää.
“Hm”, fe-matoran vastasi.

Argo tajusi vasta nyt katsoa kuinka toinen matorankomppanian matkaan annetun kommunikaatiovälineen hyvin tarkoin lajitellut osaset lepäsivät valkoisen liinan päällä puupydällä. Samoin myös jo kasaan saatu outo johtojen ympäröimä epämääräinen lähetintä muistuttava antenniloota-asia. Pöydällä lepäsi myös koukkukäden avattu työkalupakki, jonka sisällöstä osa oli levitetty pöydälle, sekä valeasun virkaa toimittaneet mustat hansikkaat.

“Sietääkin kelvata”, sohvalla löhöävä Paku puhisi. “Me äyät raadoimme täällä pitkin päivää siitä asti kun pistäydyimme aamusella tuolla ‘Telakalla’ neuvotteluasioissa.”
“No minä ja Paku lähinnä, Tokka enimmäkseen pyöri kaupungilla ja Gatta tylsyyttään yritti leikkiä ylijäämäruuveilla lasersotaa.” Kiro herkeni toteamaan olkansa yli. “Onnistuttiin sitten saamaan työsuhde-etuna tällainen kiva pieni motelli täältä varastopuolelta. Näitä ei ole kuulemma käytetty muuhun kuin ylijäämätavaroiden säilyttämiseen. ‘Asettukaa minne haluatte ja käyttäkää vain kaikkea mistä jotain irti saatte’ ne sanoi.”

Nany huomasi kääntyä katsomaan nimeltä mainittua rautapalkkikerrossängyn alapedillä makaavaa onu-matorania. Tämä ei suinkaan nukkunut, vaan vain makasi liikahtamatta selällään tuijottaen yläpuolelleen kuin tyhjyyteen. Pätkän kädet makasivat tämän vatsapanssaria vasten etusormien taputellessa villisti.

“No voi nyt herran tähden”, Nany tuhahti näkemälleen, “et kai sinä vieläkin voi mököttää? Haemme sen pyssysi sitten takaisin kunhan lähdemme sitten jossain vaiheessa pois täältä. Yritä jo ajatella jotain muuta…”

“Ei pysty”, Gatta vaikeroi, “en ole päässyt posauttamaan mitään kokonaiseen pariin päivään. Liipasinsormia alkaa pakottaa yhä vaan enemmän…” Gatta laski katsettaan vatsaltaan nostettuihin käsiinsä. Matoranin etusormet vapisivat kuin pakkoliikkeistä aina vain kovemmin niin että ne vaikuttivat jo liikkuvan nopeammin kuin aika.

Tokka istahti Pakun viereen sohvalle lastattuaan säilömistä vaativat ravinteet jääkaappiin.
“Toivottavasti ette odottaneet mitään maailman runsainta iltapalaa. Siellä on nyt lähinnä tarpeita nopeaa ilta- ja aamupalaa varten.”

“Eipä mitiä, tämä koko linnake näyttää olevan täynnä kivoja ruokapaikkoja”, Nany tuumi. “Ai niin, siitä puheenollen, onnistuin saamaan itselleni pestin sen niin kutsutun ‘Kahvion’ tarjoilijaneitinä.”
“No huh!” Paku möhähti. Ilmeisesti jotkut muutkin olivat ehtineet saada tänään jotain aikaan. “Milloinkohan mahtavat alkaa duunit?”

“Heti huomenna” Nany vastasi. “Näköjään niillä on tavallista enemmän asiakkaita joten kai kaikki työkokelaat kelpaavat. Entä itsellänne?”
“No ei tultu vielä sopineeksi mitään sen kummemmin. Voidaan kuulemma mennä sinne jo heti huomenissa.”
“Nyt kun miettii, aamusella pieni kahviokäynti piristäisi varmaan kummasti”, Argo tuumi.

“No siitä vaan, kunhan saatte pidettyä nuo jotkut aisoissa”, Nany kierätti osoittelevia sormiaan Pakussa, Gattassa ja Lyanissa.

Ga-matoran kääntyi kokonaan sohvalla lepäävää kakamakaksikkoa päin. “Miten muuten siellä Telakalla oikein meni?”
“Nnnooooh…” Tokka aloitti.

Aiemmin

Jalkapuoli Tokka vislasi raikkaasti vaikuttuneisuuden merkiksi. “Ryhmä Pakara” oli saapunut “Telakan” liepeille. Nelipäinen matoranjoukko tuijotti suhteellisen vilkasta satamateollisuusaluetta hieman äimistyneinä.
Eritoten koukkuiset kätensä hansikkaiden alle kätkeneen Kiron ainoa silmä harhaili ties missä kaikissa mahdollisissa näkökentän teknisissä satamahärveleissä ja erilaisissa kuljetuslavoilla lepäävissä pienissä merialuksissa.

Pienen Gattan mielestä niissä oli ihan liian vähän aseita.
Pitkin Telakan aluetta hääri pitkin poikin mitä erilaisimpia joukkoja pääasiassa onu-matoraneja ja näiden joukossa myös vähän muunlaisia omituisia otuksia.

“Hei! Katsokaas tuonne!” Tokka osoitti innoissaan porukan oikeaan suuntaan, jossa albiino steltinpeikko kantoi vaivattomasti kainaloissaan juuri lastista purettuja pinoja raskaita metalliputkia- ja tankoja yhden matoranin ohjeistuksella yhteen Telakan varastohalleista.
“Aika vaikuttavaa voimankäyttöä”, bo-matoran ihaili.

“No en nyt oikein tiedä…” kädet puuskassa tuhahteleva Paku oli vain hieman vaikuttunut.
“Eikö tämä teistäkin muistuta yllättävän paljon sitä torakoitten satamaa mutta vähemmän ummehtuneen hajuinen?” Gatta tiedusteli.

“Hieno homma hei”, Kiro torasi hiljaa, “mikset kailota salaisuuksiamme vielä vähän kovemmin…”
Gatta tuijotti fe-matorania kummaksuneena. “Sinä et taida olla kovin hyvä näissä tämmöisissä salahommissa.”
Kiro oli jo melkein sanomassa jotain takaisin, mutta muisti että onu-matoranin tapauksessa siitä tuskin olisi hyötyä, joten tyytyi tuhisemaan enemmät turhautumisensa ulos.

“Jotenka, mistähän aloitettaisiin”, Tokka mietti.
Kiro kohautti olkiaan. “Kai on paras yrittää pyrkiä suoraan tämän mestan isoherran juttusille.”
“Mutta mistä aloitttaisimme? Ei täällä näy juuri muuta kuin erilaisia yksittäisiä otuksia ja enimmäkseen onu-matoraneja silmänkantamattomiin…”

“No etsitään sitten joitain tosi isoja tyyppejä!” Gatta ehdotti reippaasti.
“Tuotah”, Tokka toputteli, “ei nyt ihan ehkä kirjaimellisessa mielessä isoja. Tai mistäpä näistä tietää…”

“Minulla on suunnitelma!” Paku nosti jämerästi etusormensa pystyyn.
“Voi jee…” Kirolla oli skeptinen tunne.

Paku asetti kätensä Kiron ja Tokkan olkapäille vetäen nämä lähemmäs omaa naamaansa.
“Ehdotan että etsimme sopivan syrjäisän kolkan ja jäämme kyykkimään kunnes joku yksinäinen Telakkalainen kävelee tykö, ja sitten napataan se ja pakotetaan sitä kertomaan kaikki tieto tämän paikan meinigistä tai ettemme taita siltä poskia…”

“Paku tuo on melko varmasti Klaanissa laitonta”, Kiro kommentoi po-matoranin ideaa. “Me jouduttaisiin vankilaan.”

“No emmehän me nyt ihan tosissamme ketään mukiloimaan rupeaisi, vaikken aina tunnekaan omia voimiani”, Paku puolustautui. “Mutta kyllähän pienoinen uhittelu on aina vähän kivaa.”

Tokka sormeili leukaansa.
“…mitä jos vain kysyisimme joltain työläiseltä asiallisesti kuka tämän paikan päämies on ja mistä hänet löytää?”

Paku vilkaisi bo-matorania harmistuneen myöntyvästi. “No ollaan sitten tylsiä.”
“En kyllä yhtään suosittelisi että lähdettäisiin liikoja nyt pelleilemään”, Kiro varoitteli. “Tuskin kapteenikaan on tyytyväinen jos saisi kuulla että pistettiin ennen aikojaan mitään show’ta pystyyn.”

“OLLOS TERVEHDITTYJÄ, MAANVAIVAVELJENI!!” edelle juossut Gatta kailotti iloisena kummankin ylös nostetun käden sormet rauhanmerkkiin asetettuna. Melkein koko työskentelevä Telakkaväki käännähti vilkaisemaan ilmestystä.

…

“…no ehkä tuollainen ei ole varsinaisesti mitenkään liian huomiota herättävää”, Tokka tuumi vähän nolostuneena.

“Mitä jos vaan jätettäisiin tuo tänne eikä kerrottaisi muille mitään?” Kiro ehdotti melkein puolivakavissaan.

“Mitä?”

“Ei mitään…” koukkukäsi huokaisi kääntyen toisaalle.

“…onpa siinä muuten aika iso ovi”, Gatta totesi.

Merirosvonelikko oli saanut tietää että paikan pomo, “Keetonguksi” nimitetty henkilö löytyisi tähän aikaan omasta yksityispajastaan, joka kuuleman mukaan olisi juuri heidän edessään komeileva rakennus – joka olisi hyvinkin voinut oviaukkonsa perusteella olla yhtä hyvin yksi iso ajoneuvosäilytyshalli muiden joukossa.

Pajan sisältä kuului paljon raskaiden koneiden pauketta ja paukutusta, joka kantautui jotenkuten myös ulkopuolelle puuovien läpi.

“Että jees”, Kiro totesi. “Kukas koputtaa?”

“Mmminä hoidan tämän!” Paku paukautti rintamustaan nyrkillään kävellen lähemmäs isoa ovea. Se oli selkeästi lujaa tekoa, eikä sellaisia kelvannut hiplata muilla kuin mahdollisimman vahvoilla miehen karskeilla kourilla.

“Olenhan…” po-matoran seisoi suoraan oven vieressä, puristaen päättävisenä oikean kätensä jämeräksi nyrkiksi.
“…Paku Paukuttaja!”
“Jee!” Gatta hihkaisi innoissaan.
“Koputa nyt vaan jo…” Kiro ärisi.

Paku hengitti syvään sisään ja ulos. Hän nosti kätensä hiljaa ja jämerästi valmiina kumauttamaan edessään jömöttävää puista kulkuväylän tuketta. Se oli eittämättä paitsi iso myös varmaan suhteellisen paksu. Lisäksi mitä tahansa sisällä tapahtuikin, se oli ihan pirun äänekästä. Oli koputettava joko tosi lujaa ja kuuluvasti tai sitten ei ollenkaan…

Tokka vilkaisi sivusilmällään vieressään innoissaan tulevasta esityksestä sätkivää Gattaa.

Paku sulki silmänsä, asettaen vasemman kätensä ovea kohti kämmen edellä, vasemman jalkansa suoraan eteen ja toisen tukevasti taakse. Poseeraus antoi melkein olettaa että kakamanaama olisi ollut valmis yrittämään lyödä koko oven säpäleiksi – mikä ei po-matoranin tapauksessa vaikuttanut edes mahdottomalta urakalta – mutta tämän taaemmas asetettu, iskuvalmis oikea käsi oli taittunut yhdeksänkymmenen asteen kulmaan nyrkin alapuoli ovea päin.

Gatta odotti innoissaan, Tokka suhteellisen uteliaana ja Kiro närkästyneenä.

Pakun iskuvalmis nyrkki puristui entistä tiukemmaksi. Hän avasi silmänsä. Hän oli valmis…!

Alle sekunnissa po-matoran ponnisti polvi- ja reisilihaksillaan ja sen jälkeen heilautti koko vartaloaan voimakkaasti vasemmalle, jolloin tämän oikealla takana valmiina odottanut käsi heilahti samalla eteenpäin. Paku siirsi melkein kaiken lihasenergiansa oikeaan käteensä, joka sai vartaloliikkeestä huimaa lisävauhtia, syöksyen kohti puukyhäelmää kuin hakeutuva nahjus!

KOP

Ruskea nyrkki kohtasi puisen oven.

Ovi nytkähti näkyvästi taaksepäin nyrkiniskun voiman painautuessa sitä vasten kuin kiimainen jänöjussi. Näkymätön paineaalto tuntui ravistavan mukanaan oven pinnasta likaa ja tomua.

Pieni onu-matoran huudahti innoissaan hyppien ja taputtaen. Esitystä suhteellisen vaikuttunein mielin seurannut puujalka päätti taputtaa myös vaimeasti. Hopeaa silmäpuolta puolestaan ei huvittanut yhtään antaa täysin tarpeettomalle ja ylilyövälle kohtaukselle vain osittain sen takia ettei hänellä edes ollut kämmeniä millä taputtaa.

Po-matoran veti nyrkkinsä kauemmas. Hän otti toisessa sekunnissa saman mahtipontisen alkuasennon.

KOP

Paku koputti uudestaan.

KOP

Ja uudestaan.

…

Pajan sisältä kuuluva melu ja möly ei kaikonnut.

Pakun odottava ilme kääntyi takaisin varmaksi ja jämäkäksi. Hyvä on…
Po-matoran ei aikaillut.

KOP

KOP

KOP

Paku koputti uudestaan. Jokainen uusi isku oveen tuntui olevan yhtä vahva ja täynnä voimaa. Oven hauraimmin kiinni pinttyneet erilaiset tomuiset pintasubstanssit harisivat pois lyönti toisensa perään.

Oviaukon takaa kantautuvat työn äänet hiljenivät pikkuisen. Kolme muuta matorania alkoi jo odotuttaa.

KOP KOP KOP

No nyt menee jo elvistelyksi… jo kolmanteen koputuskertaan turtunut Kiro totesi mielessään.

“Ei tarvitse hajottaa sitä ovea.”

Kaikki neljä matorania havahtuivat yhtäkkiä sisältä kuuluvaan ääneen. Pian sen jälkeen kaikki muut äänet sisältä tuntuivat hiljalleen pysähtyvän. Näköjään nelikko oli vihdoin saanut sen, kuka sisällä sitten puuhastelikaan, huomion.

Paku perääntyi tovereidensa tykö yrittäen kuulostella mahdollisia askelten ääniä.

Ja niitähän kuului. Oikeastaan yllättävän kovina. Voimakkaita, raskaita askelia. Töminää

Matorannelikko oli häkeltynyt. Gattan puheet kirjaimellisesta “Telakan isosta kihosta” eivät tainneet olla pelkkää viatonta arvailua. Ainakaan tämän kävelyäänten perusteella.

Raskaat askeleet oven takana kovenivat kovenemistaan kunnes pysähtyivät. Ovenkahvaan tartuttiin sisäpuolelta, ja tumma puuovi lähti aukeamaan. Sen saranat narisivat ja kirskuivat.

Matoranien silmät ja vähän suutkin aukesivat suuresta hämmästyksestä oven avautuessa puoleenväliin.

Suuret keltaiset jalat ottivat vielä muutaman askeleen jättimäisen hahmon astuessa kunnolla näkösälle.

TÖMPS
TÖMPS
TÖMPS

Pitkä ja leveä, koko oviaukon olemuksellaan täyttävä muinaista voimaa ja jämeryyttä huhukuva keltainen jättiläinen seisoi koko komeudessaan nelikon edessä.

Keltaisen järkäleen kädessään kantaman, luonnottoman kokoisen jakoavaimen kiinteääkin kiinteämpi yläpää tömähti ovenpieleen jätin nojatessa sen toiseen päähän rennosti työkalua kantaneella, konerasvasta ja moottoriöljystä tahriintuneella kädellään.

Kirkas yksinäinen silmä pyöritteli katsettaan neljässä matoranissa. Keltainen jätti mietti hetken kuka näistä oli kenties ollut se joka oli meinannut leipoa hänen ovensa uuteen uskoon. Vai oliko Kapher kenties kokeillut vanhaa koputus ja poisjuoksemis- jäynää.

“Morjens”, jättiläisen kumea ja jämerä, mutta silti ystävällinen ja pirteä ääni kuului matoranien korvien lähietäisyydellä kaikessa komeudessaan. “Mitäs miehet?”

“O__O” oli kolmen muun matoranin vastaus. Kiro ei jaksanut hämmästellä näkyä kovin kauaa, joten yritti ensimmäisenä keksiä jotain sanomista.

“Niin, joo, tuota noin”, pienempi kyklooppi aloitti saaden isomman kykloopin huomion, “me ollaan vähän kuin uusia täällä, ja tuota noin, ajateltiin vähän ett..”

“IIIEEEEEEHHHH!!!”
Kaikkien muiden paikallaolijoiden korvia vihloi hetken Tokkan yllättävä ja kovin raastava kiljunta. Hysteerisen bo-matoranin kämmenet olivat nousseet tämän pään sivuille jalkapuolen hyppiessä hysteerisesti. Jopa jätti itse hätkähti yllättävää desibelidelisointia.

“Voi herranjumala!” Tokkan kädet alkoivat heilua ees taas matoranin pään mukana. “Voi hiivatti! Ihan aito! Aito ja oikea ‘myyttien keltainen jättiläinen’!” Bo-matoran heitti kätensä vieressään ihmettelevän Gattan olkapäälle ravistaen tätä hetken kuin yleinen syyttäjä. “Voitteko uskoa! Elävä legenda seisoo edessämme!”

“…öääh?” jättiläinen ei tiennyt ollako imarreltu vai vaivaantunut.

Hysteerinen bo-matoran hypähti edemmäs jo samalla tasolla häkeltyneiden keltaisen jätin ja matoranien väliin.
“Voi Mata Nuin nimeen! Olen aina vain kirjoista ja nähnyt erilaisia kuvituksia, mutta en olisi ikinä uskonut että pääsen näkemään moisen omin silmin! Ainakin hurja osa tutkijoista saa luvan korjata näkemyksiään, hiisi vieköön!”

Tilanne meni, jos mahdollista, vieläkin kiusallisemmaksi kun puujalka hivuttautui ihan jätin kookkaiden jalkojen lähituntumaan silmäillen tämän ylä- ja alaruumista.

“Oihh, miten ihanteellista muinaisen voiman puhkua…” Tokkan ääni muuttui SQUEEstä hiljaiseksi ja analyyttiseksi.
“Vahva ja tanakka rakenne. Voimakkaat ja jämerät lihakset ja nivelet. Tällaisen kasassa pitämiseen tarvitaan varmana hyvin jämäkät sisäiset tukirangat rutosti kiinteitä panssareita…”

Tongu vilkaisi kolmea niillä sijoillaan seisovaa matorania kuin apua etsien.

“Pitääkö muuten paikkaansa että tuo yksi silmä on vain keinotekoinen kiikarityökalu, vaiko ihan oikea biologinen osa…?” Tokka uteli.

“Noh, itse asiass-…” jätti oli vastaamassa.

“Nonniin, eiköhän tässä jo ollut museonähtävyyksiä tälle päivälle.” Paku talsi vetämään innostuneen luontoretkeilijän pois keltaisen jätin kimpusta…

Nykyhetki

“…jaa että semmoista.” Nany ei onnistunut löytämään sanoja.
“Ehhehee…”Tokka hieroi takaraivoaan hieman nolostunut hymynpoikanen kakamallaan. Imarreltu sekä vähän nolostunut keltainen kyklooppi oli tuntunut olevan suhteellisen huojennuksissaan kuultuaan ettei puujalka itse ollut Telakkatöiden perässä…

“Noh”, Argo tokaisi ymmärtäväisesti, “eipä sitä ihan joka päivä pääse todistamaan silmillään myyttisen olennon olemassaoloa…”
“Niin. Kivaa vaihtelua siihen että ne torakat näytti kaikki ihan samalta”, totesi Lyan toisen kerrossängyn yläpediltä.

“En nyt ilmaisisi asiaa ihan noin”, ko-matoran Koli uskaltautui avaamaan vähäpuheisen suunsa, “pienellä lähitarkastelulla useiden yksilöiden rakenteelliset erot olivat havaittavissa aika selkeästi.”
“No ei kaikki mitään luonnontieteilijöitä ole”, Paku torasi.

“Öööh, en minä sillä…” ko-matoran heilutteli pahoittelevana käsiään peläten että oli kuulostanut liian näsäviisaalta. “Mutta siis, kuka tahansa varmasti pani merkille, kuinka nazorakien joukossa oli sekä hinteliä että maskuliinisempia yksilöitä. Kaikki heistä tuntuivat olevan omalta osaltaan erilaisia kuhnureita, joista jokaiselle löytyi omanlaisensa tehtävänsä. Vähän kuin he olisivat syntyneet sitä varten. Kyseisten olentojen koko hierarkia tuntuu hyvin järjestelmälliseltä.”

Ko-matoranin sanavalinnat tuntuivat menevän osalta matoraneista hieman ohi.
Koli hieroi hieman päälakeaan. “En oikein tiedä, miten sen sanoisin…”

“Torakoitten yhdyskunta on kait vähän kuin jonkin ison kellopelin rasvatut rattaat.” Kiro totesi jälleen olkansa yli. Ilmeisesti tarkka nikkarointityö ei ollut esten keskustelun kuuntelemiselle.
“No, juurikin noin.”

Paku nosti kulmaansa. “Miksi nimität niitä kasvottomia torakkamurkkuörmelöitä ‘heiksi’?”
Koli yllättyi itsekin tajuttuaan millaista persoonapronominia oli puheessaan käyttänyt. “Niin, tuota, en oikein tiedä… Se kai tuntui jotenkin ihan luonnolliselta.” Ko-matoran oli aina omannut tavan käyttää kenestä tahansa toisesta henkilöstä puhuttaessa “hän”- muotoa. “Ehkä se johtuu siitä etten usko että he, tai ne olisivat välttämättä sellaista minkä luokittelisin jotenkin itsejämme ala-arvoisemmaksi…”

Argo tuntui tajuavan mitä kuuraveli ajoi takaa. “Nazorakitkin ovat nähtävästi eläviä, ajattelevia olentoja”, de-matoran lausui. “Me kaikki varmaan muistamme edes vähän kaikkea mitä nazorakien pohjoissatamassa näkyi.”

Kukin keskusteluun huomiota kiinnittävä matoran (lähinnä Gatta makoili edelleen sängyllään mistään välittämättä) alkoi muistelemaan kaikkea sitä mitä olivat päässeet näkemään palatessaan saarelle liskomieskuskausreissultaan. He olivat päässeet näkemään nazorakien luomia konstruktuureja ja todistamaan sitä miten vakaasti ja varmasti näiden yhteiskunta oli tuntunut pyörivän, vaikka vain pieneltä vilaukselta. Torakoiden satama oli pysynyt täydessä toiminnassa miltei kaiken aikaa, eivätkä ne tuntuneet tarvitsevan lepoa. Tai sitten niillä oli ollut vain hyvin järjestellyt työvuorot.

Argo jatkoi annettuaan tovereidensa makustella asiaa hetken; “Niin kuin monilla muillakin, myös nazorakeilla ilmeinen taito ja tahto luoda suuria ja loisteliaita asioita. Ennen kaikkea omanlaisensa vakaan ja toimivan yhteiskunnan.”

Sohvalla lepäävä Tokka ujuttautui avaamaan suunsa.
“Niin. Vaikka tämän porukan kanssa on tullut matkattua siellä täällä, tuollaisista otuksista kuin nazorakit ei ole tullut kuulleeksi oikein missään. Niistä ei ole löytynyt mitään informaatiota mistään tiede- tai luontokirjoista. Ehkä ne eivät edes ole loppujen lopuksi raheja, mutta uniikkia niissä on.”

“Yhteiskunta johon synnyt vain tekemään yhtä työtä siihen asti kunnes kupsahdat…” teräspalkkia vasten nojaileva Nany tuumi. “Ei kuulosta kauhean kivalta…”

“No, vaikkei muiden yhteiskuntamalli olisikaan suuresti meidän mieleemme, mikä me olemme tuomitsemaan jos sen jäsenet itse ovat tyytyväisiä”, Argo mietti.
“No täällä ainaskin tuntuu olevan vapaampi meno”, Lyan totesi heiluttaen vienosti riippumattomaista yläpetiään kehonsa mukana. “Jos saisin päättää, asuisin kyllä mieluummin täällä kuin siellä.”

Le-matoranin toteamuksessa taisi olla enemmän tehoa kuin tämä osasi odottaa, sillä pieneksi hetkeksi kaikki muut varastossa lymyilijät (paitsi edelleen Gatta) vaikuttivat hiljenevän kuin mölyapinat epävarmuutta viestivät ilmeet kasvoillaan. Jopa työteliään Kiron työkalujen kalina pysähtyi hetkeksi.

…

“…mikähän niillä nazorakeilla ja tällä ‘Klaanilla’ oikein on toisiaan vastaan?” Tokka rikkoi hetkellisen hiljaisuuden.

Kukaan matoraneista ei osannut vastata bo-matoranin kysymykseen. Etäinen palkkasoturikapteeni ei ollut jakanut yhtään nazorkaien (ja skakdien) ja Klaanin konfliktia koskevia yksityiskohtia, eivätkä matoranit olleet päässeet mukaan mihinkään aihetta käsittelevään kokoukseen yms.

“…hankala sanoa”, Argo mietti epävarmana, mutta päätti ryhdistäytyä. “Mutta ehkä meidän ei kannata miettiä sitä liikaa”, de-matoran lausui vanhan, matoranjoukon edellisestä piraattimiehistöstä opitun viisauden. “Koska niinkuin arvoisa uusi kapteenimme ilmaisi, asia ei kuulu meille sen enempää kuin hänelle itselleenkään.”

“Totta kyllä”, myöntyväinen Tokka muun varastoseurueen tavoin tyytyi nielemään akakunaaman sanat. “Jos nyt vain hoidetaan tämä missio pois alta ja palataan sitten takaisin kapteenin tykö.”

“Jaa sinne hieltä ja ruudilta haisevien liskojen leiriin?” Nany letkautti sarkastisesti. “Mieluummin heittäytyisin sinne saaren pohjoisrannan karikkoon. Ikäviä torahampaisia mulkeroita koko sakki…”
“Eivätkö sinun mielestäsi kaikki skakdit ole?” Paku heitti.

Nany oli hetken aikeissa heittää po-matorania vastasarkasmilla, mutta päätyi miettimään hetkeksi tämän kysymystä.
“…no aika lailla kaikki paitsi Musrak ja Rhiga.”

Koko varastolössi (paitsi yhä masentunut Gatta ja tutun ärtsimyrtsi Kiro) rehahtivat nauramaan Lyan etunenässä kukin omalla tavallaan muistaessaan entisen miehistönsä hilpeät skakdiveikkoset.

Huivipäinen le-matoran muisteli aina välillä huvittuneena sitä päivää kun meni lirauttamaan purkillisen liimaa skakdikaksikon kylkiin näiden nukkuessa tuttuun tapaan vierekkäin samassa riippumatossa. Lyan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä muutama litra Bio Keeperiä pahimmillaan sai aikaan…

”Okei, selvän teki. Tästä lähin te kaksi olette ‘siiamilaisia skakdeja…!” poppoon entinen kapteeni Notfun oli sinä iltana julistanut lievästi rommipäissään.

“Kapteenista puheenollen”, Kiro kuulutti kääntyen muita päin istuimellaan työkalut vihdoin sivuun siirrettynä, “tämä olisi valmis.”

Seitsemän muuta matorania käänsivät katseensa fe-matoranin koukussa lepäävää, juuri kasaan saatua radiopuhelinta kohti. Jopa Gatta nousi hitaasti istumaan riippumattomaisessa sängyssään. Varastopoppoo oli tuntunut keskustelunsa huumassa jo melkein unohtaneen silmäpuolen koonneen tärkeää viestintälaitetta kaiken tämän ajan.

“Oho…” Tokka totesi.
“…nnoh, mitäs me sille sanotaan?” Nany mietti.
“Niin kuin käsky kävi”, Argo totesi, “kerromme kaiken mitä vain kerrottavana on.”

Samaan aikaan Lehu-metsässä

Skakdien leirin liepeillä sijaitseva teltta oli elämästä melkein tyhjillään.

Harmaa, pusikoissa ja pöheiköissä hieman likaantunut pieni rapu makasi pöydällä kuoreensa vetäytyneenä. Äiti oli määrännyt sen odottamaan kiltisti tummien, aina välillä erilaisia ääniä tekevien laatikoiden vieressä odottamassa, että ne alkaisivat vilkkumaan samalla värillä mitä ravun pienten maukkaiden saaliseläinten sisältä ropisi aina kun se puri ne palasiksi ja päästämään taas jotain outoa ääntä. Äiti itse oli mennyt vuorostaan ulkosalle vietettyään melkein kaiken ajan tässä uudessa pesässä.

Pientä rapua olivat aina houkutelleet kovasti osittain noiden laatikoiden sisään oudosti työntyneet hyvin laihat, mutta sitkeän näköiset pienet pitkät käärmeet. Ne olivat aina näyttäneet pienen ravun mielestä herkullisilta, mutta äiti oli tiukasti kieltänyt käymästä elottomien kiemuraisten kimppuun. Olihan se ollut vaikeaa, mutta pikkuinen saksekas oli saanut pinnistellen hillittyä metsästysviettiään.

Outojen laatikoiden tarkoitus oli pienelle ravulle täysin hämmentävä. Aiemmin äiti oli alkanut puhumaan jollekin oudolle pitkulaiselle, pallopäiselle asialle ja laatikoista oli kuulunut tuttuja ääniä. Se oli ollut se nelisilmäinen pieni olento joka kulki aina äidin kanssa niiden muiden pienten olentojen lisäksi. Rapu ei ollut ikinä ymmärtänyt täysin mitä äiti jutteli niille pienille olennoille, jotka oli ilmeisesti siirretty tuohon ahtaaseen outoon laatikkoon.

Rapu oli aina nauttinut elämästään äitinsä kanssa. Äidin ja niiden muiden pienempien olentojen kanssa. Olivatkohan nekin äidille samanlaisessa asemassa kuin se itsekin? Ei niin väliä. Sillä oli aina ollut tosi kivaa. Äiti antoi sen liikkua kyydissään ja liikkua vapaasti missä halusi, kunhan se aina palasi takaisin äidin luo ja teki aina välillä mitä äiti halusi. Se sai metsästää missä ja mitä halusi, ja aina kun missään ei ollut mitään saalistettavaa, äidin lähellä liikkuvat pienemmät oliot antoivat sille pieniä herkkupaloja.

Ravun ei ikinä ollut tarvinnut jutella äidille samalla tapaa kuin millä äiti jutteli niille pienille olennoille. Juttelu äidin kanssa oli aina ollut tosi helppoa ja kivaa, ja siitä tuntui että äitikin ajatteli samoin.

Äiti oli alkanut kutsua sitä viime aikoina jollain oudolla uudella nimellä. Rapu ei ollut itse perustanut siitä. Rapua ei itse kiinnostanut mikä se oli. Se oli. Äiti itse oli ollut hänelle vain äiti. Se ei tiennyt miksi. Mutta ensi hetkestä kun se oli vilkaissut pimeän synnyinsijansa seinän oudosta aukeamasta ulos ja nähnyt äidin ensi kertaa. Se sama olisi aina oleva hänen äitinsä. Se ei ollut mitään muuta. Se oli äiti. Oli aina ollut. Ja tulisi olemaan vastaisuudessakin. Äidistä oli pidettävä kiinni.

…

Ulkona oli kylmää ja pimeää. Mutta ravun kiinteän kuoren sisällä oli hyvin mukavaa ja lämmintä.
Äidilläkin oli kuori. Se oli usein aika kylmä ja myös aika kova.

Olikohan äidillä mukavaa kuoressaan, rapu mietti. Äiti oli kerran näyttäytynyt sille ilman päänsä kuoren etupuolikasta. Mutta äiti ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut kuoressaan kauhean kivaa. Äidistä näkyi melkein se kuinka kuoreen sisällä oleminen olisi sattunut.

Miksi äiti piilotteli kuoren sisällä jos se teki kipeää?

Se itse piiloutui kuoreensa aina silloin kun se halusi nukkua rauhassa. Tai silloin kun sitä pelotti. Pelottikohan äitiäkin?

Rapu ei ollut ikinä kysynyt asiaa, eikä se edes tiennyt miten. Mutta ehkä äiti osasi pitää huolen itsestään. Äiti oli vahva. Äiti osaisi varmasti huolehtia itsestään. Sellaiseksi pieni saksekas itsekin halusi tulla kasvaessaan isoksi. Kunhan äidillä ei olisi mitään näkyvää hätää, se tunsi voivansa olla hyvin mielin. Ja keskittyä metsästämään uusia herkkupaloja.

*PIIP PIIIP*

Tumma laatikko aloitti yhtäkkiä.

*PIIP PIIP*

Rapu hätkähti ääntä.

*PIIP PIIP*

Tämä oli kai se mistä äiti oli kertonut.

*PIIP PIIP*

Rapu kipitti kuudella jalallaan pöydän reunalle.

*PIIP PIIP*

Se laskeutui pöydänjalkaa alas.

*PIIP PIIP*

Se kipitti ulos teltasta.

Äiti istui vähän matkan päässä kirkkaan lämpimän maavalon luona yhden sinisen liskon kanssa.

Jos Kirolla olisi vielä ollut sormet, hän olisi varmaan naputellut niitä pöytää vasten. Vasta kasatun radipuhelimen punainen merkkivalo paloi laitteen yrittäessä ilmeisesti etsiä yhteyttä matoranien odotellessa vähän hermona.
“Sinä Argo voit varmaan tällä kertaa hoitaa puhumisen…?” Tokka tiedusteli varovaisesti.
“Noh, älkääs nyt”, de-matoran torui, “jos ette osaa tottua uuden kapteenimme kanssa puhumiseen niin työ voi mennä hankalaksi.”

Nany keinutteli päätään.
“No silloin kun se puhuttelee niin on ihan helppoa vastata jotain takaisin, mutta idea smalltalkista ei tunnu erityisen tyydyttävältä…”

“No ei kapteeni kyllä ole missään vaiheessa ollut niinkään tuttavallisesta päästä”, de-matoran vastasi, “mutta hän ei ole vaikuttanut myöskään henkilöltä jolle täysi sotilaskuri olisi kaiken A ja O.”
“Ihmeen hyvin sinä ainakin tunnut tulevan kapteenin kanssa juttuun”, Nany kummasteli hieman de-matoranin omistautumista. Ehkä sillä oli tekemistä sen kanssa että akakunaama oli aina ollut joukosta se eräänlainen järjen ääni.

“Niin varmaan tulisitte tekin, jos vain lakkaisitte hermoilemasta”, Argo moitti. “Yrittäkää vain olla omia itsejänne.”

Teltan oviaukko liehahti auki tumman palkkasoturin astuessa sisään. Amazua istahti suoraan telttansa tuolille laskien kätensä sallien lemmikkinsä kipittää takaisin pöydälle lepäämään.

Kappas vain… palkkasoturi mietti tuijottaessaan hetken piippaavaa radiovastaanotinta. Hän ei ollut osannut miettiä olisiko hänen pitänyt olla huolissaan soluttautumisoperaation puolesta, mutta jo punaisena vilkuttava viestintälaite antoi jo uutta toivoa. Mutta Amazua ei silti halunnut elättää liian paljon toivoa, joten hän poimi aikailematta jalustallisen radiomikrofonin käsiinsä.

…

Haloo. radiosta kuului. Ääni ei kuulostanut kysyvältä tai uteliaalta. Se oli ennemminkin vain kylmä ja jämäkkä toteamus. Mutta se ei ollut eronnut liiemmin siitä äänensävystä, mitä synkeä ja etäinen kapteeni oli aina käyttänyt. Se oli aina kuulostanut painostavalta ja epämukavalta, puhumattakaan siitä että sitä kuunnellessa pienikin halu kommunikoida tuntui haihtuvan.

Pöydän ja radiopuhelimen ääressä istuva Kiro kääntyi hetkeksi muita matoraneja päin saadakseen muistutuksen että ensimmäinen puheenvuoro oli päätetty luovuttaa hänelle. Vaikka fe-matorania ei olisi juuri kiinnostanut jutskata…
“Prtrtr”, silmäpuoli puhahti kääntäen suuri pakarinsa radiopuhelimen puoleen. Koukkukäsi yritti olla sumplimatta lausettaan liian pitkään. Hän kun ei tiennyt, oliko kapu juuri nyt miten kärsimättömällä päällä.

Kiro aikoi rykiä nyrkkiinsä ennen kuin musti ettei hänellä sellaisia ollut, joten hän päätyi yskimään hiljaa ilmaan.
“Tuotanoin, kuuluuko tämä…?” fe-matoran sai kakistettua ulos.

Kyllä. kapteenin ääni puhui melkein välittömästi fe-matoranin perään.

Kiro nosti kulmaansa vaimeasti ollen itsekin hieman vaikuttunut siitä miten korjausyritys oli näyttänyt onnistuvan virheettömästi ensi yrittämällä. Vaikkeihän sitä voinut vielä tietää, joten piti kai rupatella vähän lisää.
“Nii, tuota…” koukkukäden ainoa silmä vilkuili puhelimen edessä ees sun taas matoranin yrittäessä keksiä mistä aloittaisi.
“…joo, täällä ollaan.”

”Bio-Klaanin linnakkeessa, oletan. Ovatko kaikki teistä juuri nyt paikalla?”

“Juuh…” Kiroa jäi vähän härnäämään oma viimeisin jutunjuurensa. Entinen nynrah-haamu ei ollut koskaan tullut opetelleeksi kunnolla sosiaalisia maneereja senkään jälkeen kun oli löytänyt tiensä piraatiksi, vaan oli tullut jatkaneeksi vanhaa hiljaisen nurkassa nikkaroimisen elämäntyyliään.
“…sori ettei ehditty soittaa aiemmin. Ei onnistuttu löytämään vielä ensimmäisenä yönä tarpeeksi salaista majapaikkaa.”

”Ymmärrän.” Amazuan värähtämätön ja kylmän laskelmoiva äänensävy ei tuntunut menevän yksiin tämän sanomisten kanssa. ”Oletan että tällä hetkellä piilopaikka-asia on jotenkuten hoidossa.”

“No joo, tarkalleen ottaen löydettiin käyttöön tällainen vanha ja käyttämätön pieni varastorakennus…” Kiro totesi.

Amazua hieroi kasvonaamionsa leukaa epävarmana. Hän ei halunnut jättää mitään epävarmaksi.
“Oletteko varmoja että se paikka on täysin turvallinen salaisiin toimenpiteisiin?”

”No aika varmoja joo”, raudan matoranin hieman epäsosiaalisen kuuloinen ääni jatkoi, itse siellä ‘Telakalla’ suosittelivat tätä paikkaa meille.”

“Telakalla?” Amazua havahtui koukkukäden sanoihin nojautuen lähemmäs radiotaan. “Olette siis jo käyneet siellä?”

”Noh, joo. Kuten käsky taisi käydä, mentiin sinne tiedustelemaan mahdollisia suojatyöpaikkoja ja tuli myöntävä vastaus.”

Palkkasoturi tunsi lievää helpottuneisuutta kuulemastaan. “Oletteko varmoja ettette ole onnistuneet herättämään liikaa huomiota?”

“Aika isolla varmuudella voidaan kai todeta että ei. Tämä linnake kun on täynnä sen verran epämääräistä jengiä että tällainen pikku piraattiposse tuskin erottuu juuri ollenkaan liikaa edukseen.”

Palkkasoturi päätti hyväksyä fe-matoranin vastauksen tuntien voivansa joten kuten lievittää epäluulojaan.
“Asia selvä. Mutta siitä huolimatta on paras että pyritte käyttäytymään jatkossakin mahdollisimman normaalisti”, Amazua ohjeisti, tajuten hetkeksi unohtaneensa millaiselle porukalle oikein puhui.

”No niin ajateltiinkin. ‘Telakalla’ tuskin tulee kauheasti ongelmia. Hyvähenkinen duunariporukointi kun ei ole mikään uusi asia…”

“Hmmm.” Amazua hymähti myöntävästi, kiinnittämättä juuri huomiota siihen kuuluiko äännähdys radion läpi.
“Mutta ennen kaikkea, on paras olla etenemättä liian hätäisesti. Oletan että teillä on kuitenkin jo jonkinlainen jatkosuunnitelma.”

Fe-matoran tuumi hetken. “No tarkoitus olisi tehdä ‘Telakalla’ mahdollisimman työteliästä urakkaa ja yrittää siinä samalla kalastella tietoa kaikista ‘Klaanin’ härdelleistä ja yrittää etsiä hyviä rakoja tehdä vähän renklausta.”
Kiro lopetti puheenvuoronsa miettien vielä hetken oliko kenties unohtanut jotain. Ai niin…
“…terveisin ‘Kyklooppi’.”

Kuulostaa johdonmukaiselta. palkkasoturi tunsi kykenevänsä ohittamaan matoranin koodinimet tällä kertaa. Hän oli jo tuntenut oppineensa erottamaan matoranit toisistaan jo sen perusteella kuka milloinkin oli äänessä.
Matoranjoukon kapteeni tunsi saaneensa kaiken tärkeimmän informaation. Onko muuta raportoitavaa?

Nany käveli hieman epävarmana pöytää kohti vilkaisten sivusilmällään Argoa. De-matoran viitoitti pöydän suuntaan kannustavalla käsieleellä. Kiro vain oli helpottunut siitä että jutustelu taisi olla hänen osaltaan ohi.

Ga-matoran kohensi hetken kurkkuaan mahdollisimman hiljaa miettien omaa tapaansa yrittää puhutella kapteeniaan. Tämä ei ainakaan näennäisesti tuntunut vetävän luuta kurkkuunsa Kiron duunarislangista, mutta sellainen ei tuntunut istuvan ollenkaan naisen suuhun.

“Iltaa vain, herra kapteeni”, Nany aloitti pitäen pienen tauon kuin odottaakseen vastasiko tämä kenties mitään takaisin. Hän ei tosin tiennyt miksi. Hän päätti kuitenkin sanoa asiansa mahdollisimman nopeaa ja suoraan.
“Tässä ‘Kimuli’… Halusin vain ilmoittaa, että sain vastaan paikan linnakkeen ‘Kahvio’- nimisen ruokapaikan tarjoilijana. Kyseessä on linnoituksen sisäosan ehkä isoin ja vilkkain ruokapaikka, joten ajattelin että sellaisesta paikasta irtoaisi varmaan paljon hyödyllistä informaatiota pienellä salakuuntelulla.”

”Asia selvä.” Amazua vastasi. ”Oliko vielä muuta?.”

Nanyn ilme muuttui hieman turtuneeksi. Kapteenista ei näköjään vaan saanut juuri muuta irti. Se tuntui aika turhauttavalta.

”Ei.” ga-matoranin suora vastaus kuului.

“Selvä”, palkkasoturi vastasi antamatta naismatoranin äänensävyn häiritä.
“Hyvää työtä. Jatkakaa ja raportoikaa mahdollisimman pian kun ilmenee jotain tärkeää”, Amazua sanoi asettaen sormensa radionsa sulkemisnapille.

“Kapteeni kuittaa.”

…

Radiopuhelin hiljeni.

…

Niin tekivät myös matoranit. Omanlaisillaan yllättyneillä ilmeillä varustettuna.

“…se sanoi ‘hyvää työtä’”, Tokka äimisteli.

“Tarkoittikohan se sitä?” joukosta ehkä hieman eniten yllättynyt Nany epäili. Kapteenin kohteliaisuus ei kuulostanut yhtään eri sävyiseltä kuin tämän muutkaan osat illan tunteettomilta kuulostavista vuoropuheluista.

Pitkään hiljaa istuskellut Koli raotti suutaan ehkä toisen kerran koko iltana.
“No, itse ainakin tunsin että herra kapteenin sanalla olisi ollut jotenkin kannustava ja piristävä vaikutus.”
Muu varaston matoranrykelmä tuntui ottavan ko-matoranin sanat vastaan tosissaan. Tämä oli melkein koko ikänsä ennen merirosvoksi päätymistään elänyt jos mimmoisen auktoriteettipaineen alla, puhumattakaan luontaisesta arkuudestaan, joten tämän suusta tuollaiset sanat tuntuivat hyvin vilpittömiltä.

“Niin minäkin kyllä tykkäisin ajatella”, Tokkan kakamalle levisi vieno hymy.

Kiro hymähti neutraalisti. “No tiedä häntä. Mutta ei kai tässä auta muuta kuin edetä niinkun käsky on käynyt.”

Sohvalla jo hyvän aikaa istuskellut Paku ponnahti ylös pehmeältä istuimelta, koska hänelle ei tavallinen ylösnousemus riittänyt.
“Jetsulleen!” po-matoranin suuren kakaman ilme oli karski ja mahtipontinen. “Eiköhän auta muu kuin painua pehkuun ja ryhtyä huomenna heti tositoimiin! Saapahan kapteeni syytäkin olla tyytyväinen!”
Pakun jylhä mesoaminen tuntui kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta aina välillä tehostavan koko konkkaronkan henkeä.
“No, eipä kiirehditä”, Argo topuutti, “hiljaa hyvä tulee, kuten kapteeni sanoi.”

“Nälkä…” ylös keinovuoteestaan vihdoin kömpinyt Gatta tallusteli ga-matoranin vierestä muiden luo jääkaapille etsimään juotavaa.
…no huh Nany hämmästeli pienen pyssynsä menettäneen onu-matoranin palautunutta kykyä kävellä ja puhua.
Naisen huomio ei kuitenkaan ennättänyt pysyä tässä pitkään kun vihreä huivipää oli siirtynyt makaamaan kyljelleen Nanyn vieressä olevan tekokerrossängyn keskimmäiseen kerrokseen tuijottamaan tätä limaisella virneellään.

“No voi harmi, valitettavasti meillä on vain käynyt niin että kerrosvuoteita on varattu ainoastaan kuudelle, joten joidenkin meistä täytyy… jakaa.”

Nany tuijotti naistennaurattajaa hetken ennen kuin heitti päälle oman vienon huumorihymynsä. “No, sellainen ongelma on helposti ratkaistu.”

Ennen kuin le-matoran ehti innostua liikaa kaikista epämääräisistä oletettavasti pian toteutuvista fantasioistaan, ga-matoran kääntyi nopeasti yhä työpöytänsä ääressä istuvan fe-matoranin suuntaan.
“Hei Kiro, tahdotko nukkua kanssani sohvalla?”

“Vaan jos et potki…” silmäpuoli heitti kasuaalisti takaisin.

“NNNGIEEEEEEEH” pettynyt Lyan heittäytyi vaikeroimaan riippumattovuoteelleen.

Klaanin kaupunki, seuraava aamu

Kauppatorin kulmalla sijaitsaevan talon kolmannessa kerroksessa asuva Djetca avasi kämppänsä terassin oven astuen raikkaaseen aamuilmaan. Taivas oli ainakin toistaiseksi haalean harmaan pilvipeitteen takana, mutta sääennusteet olivat luvanneet keskipäivälle poutasäätä.

Hunakasvoinen ba-matoran lähestyi terassinsa kaiteeseen kiinnitettyjä kukkaistutuksiaan. Hän poimi ympyräiseltä muovipöydältä kirkkaanoranssin kastelukannun antaakseen rakkaille orkideoilleen aamujuotavaa.

Siinä samassa jokin lennähti jostain matoranin näkökulmasta oikealta ja kietoutui terassin sivutankoon. Ba-matoranin jalolle hunalle lässähti hetkeksi pelästynyt ilme, joka muutti pian hämmennykseksi tämän vilkaistessa tarkemmin pientä hopeista esinettä.
“…onko tuo joj-” ennen kuin Djecta ehti miettiä loppuun, jokin syöksähti vauhkoontuneen kalmankaskelotin nopeudella matoranin terassin ohi. Äkillinen säikähdys sai matoranin kaatumaan vauhdilla selälleen.

“JIIIHHHAAAAA!!!” vihreä salama huusi.

Sitkeä ja kestävä naru kiristyi nopeasti vieläkin nopeamman le-matoranin kiitäessä ilmassa jo tuhatta ja sataa eteenpäin samalla kiskaistessa köysilelunsa nopeasti irti. Vihreä vauhtihirmu heitti heti perään toisesta kädestään toisen samanlaisen jojonsa seuraavaa sopivaa taruntakohtaa kohti.

Ilmalennosta haltioissaan oleva pieni onu-matoran huuteli railakkaasti jopa huivipäätä itseään enemmän. Gattan kädet olivat kietoutuneet tiukasti Lyanin hartijoihin niin että matoran olisi voinut olla jonkinlainen elävä selkäreppu. Mutta kokenutta vauhtihirmua mukana kulkeva ja huuteleva onu-matoran ei saanut herpaantumaan siitä keskittymisestä, mikä tällaisissa temppuiluissa vaadittiin. Ja sitä paitsi matkustajien ilakoivat huudot usein saivat Lyanin vain lisäämään vauhtia.

Kaiken sen tympeän löntystelyn ja eri paikoissa maleksimisen jälkeen mitä viime päivät ja viikot olivat olleet, Lyan halusi ottaa kaikesta mahdollisesta hullunkurisesta ilottelusta kaiken irti.

Le-matoranin vauhti alkoi jo vähän hiipua ja kaksikko alkoi valua vauhdista alaspäin, mutta Lyan kiinnitti nopeat ja tarkat silmänsä vajaan kymmenen metrin päässä olevaan rakennuksen seinästä pilkottavaan lipputangontynkään. Huivipää heilautti vasemman kätensä napakasti taakseen suorittaen voimakkaan ja nopean yläheittoliikkeen päästäen metallisen kiekko-objektin kädestään.

Jojo lennähti nopeasti tankoa kohti kietoutuen sen ympärille kuin mihin muuhun pitkulaiseen objektiin tahansa. Sen naru kiristyi juuri sopivalla hetkellä matorankaksikon ollessa melkein pelottavan lähellä iskeytymässä kiviseen katuun. Le-matoran nosti ripeästi jalkansa menosuuntaan ja pieni matkustaja kietoi jalkansa tämän vyötärölle. Kova maa oli jo lähestymässä matoranien alaruumiita uhkaavan lähellä, kunnes nämä liisivät tiukan narun varassa tasaisesti maankamaran päältä, nousten lopulta takaisin ylemmäs. Ja vielä ylemmäs.

Huivipää ja elävä musta selkäreppu hipoivat jo raikasta ja avaraa ilmaa kauppakatulähiön korkeimpienkin kattojen yläpuolella. Näkymät pidemmälle kaupunkiin olivat mitä silmiä hivelevimmät.
“Nngheeeeehhh…” Lyan sulki silmänsä nauttien tuulen huomasta täysin siemauksin.

Selkäpuolella matkustanut Gatta tunsi samanlaisen viileän huuman pakarillaan ja huivipään hartioiden etupuolelta kiinni pitelevissä käsissään. Pieni onu-matoran antoi hetken viedä mennessään ja levitti myös omat kätensä ja jalkansa jotta saisi tuntea saman kivan tuulen tunteen koko kehossaan.

“…hheiiii?” Huivipään oma harmittoman nautinnollinen mielentila katkesi kun tämä huomasi painolastin yhtäkkiä keventyneen. Le-matoran vilkaisi olkansa yli, huomaten matkakumppaninsa lentämässä ilman halki tähtiasennossa huoleton hymy kasvoillaan.

Muutaman metrin päässä hänestä.

“Hehee!!” Gatta hihitti iloisena käänten iloisen katseensa le-matoraniin.

Joka lensi muutaman metrin päässä hänestä.

Itse asiassa häntä ylempänä. Ja tämä näytti nousevan koko ajan ylemmäs. Ja maa tuli lähemmäs.

…voi helkutti.

Onu-matoranin tilanteen tajunnut ilme alkoi muuttua rauhallisesta paniikinomaiseksi. le-matoran oli kuitenkin sutjakka ja pyörähti 90 astetta jojokäsi ojossa. Jojo lennähti heiton voimasta onu-matorania kohti kietoutuen tämän vyötärön ympäri.

Huivipää pyörähti uudemman kerran ollen jälleen onu-matoraniin selin vetäisten julasti. Pakaripää lennähti narunvetäisyn voimasta hellästi ilman halki takaisin le-matorania päin.
Gatta tarttui heti aiemmalla tapaa (ja ehkä vähän tukevammin) kuin aiemmin.

“Kehotamme pitämään kädet ja jalat kulkuneuvon sisäpuolella”, huivipää selosti vilkaisten vielä olkansa yli onu-matoranin saatua varmasti kunnon otteen.
Gatta ehti hetken hengähtää helpottuneena kaksikon alkaessa taas laskeutumumaan vauhdilla, kun tämän silmät yhtäkkiä suurenivat. Lyan kääntyi katsomaan pian suuntaa johon huutava onu-matoran toisella sormellaan osoitti.

Mahin vetämä hunajamelonikärry oli kulkenut kauppakadun risteyksen takaa suoraan kaksikon alasliidon tielle. Mutta Lyan ehti olla hätkähtänyt vain hetken. Huivipää kehotti sinänsä tarpeettomasti matkustajaansa pitämään tiukasti kiinni. Ainakin onu-matoran otti sikäli neuvosta vaarin että tämän pää painui enemmän le-matoranin hartian taakse piiloon. Lyan käännähti kylki lähestyvää kärryä kohti taivuttaen jalkansa alaviistoon.

Le-matoranin jalat osuivat ja tämä liukui eteenpäin tomuisen maan pöllätessä suoraan kärryn alta..

Lyanin nopeat silmät havahtuivat samalla hetkellä kun tämä ilmestyi kärryn toiselle puolelle. Le-matoran ponnisti jaloillaan suorittaen vikkelän loikan kohti edessään olevaa lyhtypylvästä. Huivipää tarttui vauhdista siihen toisella kädellään. Hän pyöri vain hitusen vauhtiaan menettämättä muutaman kerran poikittaisen pylvään ympäri päästäen lopulta irti.

Matorankaksikko lennähti komeassa kaaressa suoraan kauppakadun syrjäiselle ja tyhjälle sivukujalle ohikulkijoiden ihmetellessä mitä juuri tapahtui. Huivipää kääntyi kannoillaan suorittaen viimeisen jämäkän jarrutuksen tömähtäessään jälleen maahan. Äkillinen pysähdys sai onu-matoranin vihdoin hellittämään otteensa.

Lyan hengähti tyhjentävästi suoristaen asentonsa.
“Eiköhän tuossa ollut jo jetsulleen vapaapudotusta”, Lyan käännähti katsomaan pientä ystäväänsä, joka oli tainnut heittää matkasta poistuessaan pienen kuperkeikan, miettien oliko tältä kenties taittunut niska.

Mutta maassa kierinyt, hieman likaantunut pakarinaama vastasi vain hilpeällä, mutta myös helpottuneen hengästyneellä hihityksellä.
“Voi kirnu!” onu-matoran hihkaisi. “Tehdään tuo sitten joskus uudestaan!”

“No mikä jottei”, Lyan vastasi. “Ehkä ensi kerralla vielä useampi sankarinhaluinen neitokainen näkee…”
“No me kyllä kiidettiin aika luodin nopeudella niin että kovin moni tyttö tuskin ehti meitä katselemaan.”
“…totta puhut. Kirottua”, le-matoran tuhahti kääntyen takaisin pääkatua kohti. “Tule, mennään kokeilemaan äskeistä uudestaan.”

“Heiii!” Gatta alkoi kinuamaan. “Älä nyt taas mene juoksentelemaan niiden naikkostesi perään! Meillähän oli hommia.” Onu-matorania pisti aina joskus vähän suututahtaen kun Lyan ei meinannut pysyä juuri ikinä keskittyneenä yhdessä asiassa.

“Hmp. Sitten kun sinä vähän kasvat niin ymmärrät varmasti enemmän näiden asioiden päälle”, Lyan totesi vilkaisten kulman taa pääkadun suuntaan.

“…pottuiletko sinä?” epäilevä pieni onu-matoran kääntyi huivipäätä kohti kulmat sekä suu mutrussa.

“Meinasin sillain henkisesti.”

“Aha.” Gattan ilme vaihtui hetkessä takaisin peruslukemiin. “Minä en kyllä mitään tyttöviiruksia kaipaile…”

Lyan kääntyi takaisin tämän puoleen ottaen päättäväisen ilmeen istuuntuessaan alas seinää vasten. “Olet kuitenkin oikeassa. Mitä nopeammin hoidamme asiat pois alta, sitä nopeammin pääsemme arvon Nany-neidin luo.”

Le-matoran avasi vyölaukkunsa isoimman taskun vetäisten esiin pidentyvän antennin kautta koko radipuhelimen. Gatta istuuntui huivipään viereen tämän painaessa härpäkkeen nappulaa.

Samaan aikaan SOIDINPESÄssä

Kiro, jolla oli vielä jonkin verran unihiekkaa silmässään, makasi joten kuten rentona tuolinsa selkänojaan nojaten. Fe-matorania lievästi potutti että hän oli mennyt käyttämään suuren osan omasta yöstään pitkälti toisen radiopuhelimen kunnostamiseen ja jättämään yöunet suurelta osin väliin. Sen lisäksi nikkari ei ollut osannut olla heräämättä samaan aikaan muiden kanssa, joilla oli vielä aikaisia tekemisiä. Hänelle aikaisista heräämisistä oli koitunut liian usein lähinnä tympeää pään jomotusta.

Silmäpuolen pöydällä odottanut radiopuhelin alkoi yhtäkkiä värisemään ja vilkuttamaan punaista valoa, osaamatta olla kuitenkaan päästämästä yhtään ääntä. Kiro hymähti myöntyväisesti huomattuaan pienten hienosäätöjensä toimineen.

Tuolin selkänojanivel narahti kuin tyytyväisenä raskaan koukkukäden suoristaessa asentoaan. Kiro tökkäisi viestintälaitteen vastaanottonappia.

“Hmng”, tokkurainen koukkukäsi mumisi.

”Hyvä päivää, olisiko teillä aikaa puhua uudesta bikinimallistosta?” Lyanin matalalallistettu bisnesmiesääni raikui.

“Haista ite. Ette näköjään sittenkään onnistuneet paskomaan sitä radiota.”

”Mukava kuulla sinunkin ääntäsi, päivänpaiste.”

“Älä edes aloita”, Kiro ärähti. “Missäs menette?”

”Täällä kauppakadun kulmilla. Paku ja Argo meni edeltä, joten vedettiin Gattan kanssa pieni happihyppely matkalla.”

“Jaha. Mahtaako hänellä olla henkivakuutus kunnossa?” Kiro kysyi. Hän oli hyvin tietoinen siitä mitä “happihyppely” noiden kahden kanssa tarkoitti.

Ehhehee…

No kuitenkin, hyvä että ainakin saatiin testattua että nämä ilmeisesti toimii hyvin pitkällä matkalla. Mutta muistakaa sitten että mikäli ääni alkaa rätisemään tai muuta, vasemmalla alhaalla olevasta pyörivästä napista voi säätää taajuutta. Vastaanoton volyymiä taas voi venklata siitä vasemmalta sivulta pilkottavasta rullasta. Kaikki sen pienen etupuolen näytön alla olevat naput taas-…

Kiron selostus radion kautta jatkui samalla kun Lyan vilkaisi Gattaa osoittaen leikkisin virnein puhelinta etusormellaan, vääntäen ilmettään erilaisiin hupaisiin huulisynkronointeihin fe-matoranin äänen kanssa. Huonon pokan omaava Gatta ei voinut kuin hillitä hihitystään.

“Ymmärsittekö?” Kiro kysyi audiomanualisointinsa päätteeksi.

”Tee se äskeinen naama vielä kerran…” onu-matoranin kaukainen hihitys kantautui puhelimen toisesta päästä.

“…hrmm.” Kiro murahti sellaisella äänellä joka varmaankin kantautui myös radiopuhelimen toiseen päähän.

”Hehhehhe, joo, äläpä suotta hermoile, homma on täysin hanskassa.” Lyan ei kuulostanut kovin vakuuttavalta asiaan keskittymättömän naureskelunsa läpi.
”Mutta nyt meidän pitääkin jo joutaa, meillä on tärkeitä asioita tehtävänä! Kuitti!”

Puhelimesta kantautui pieni *KRTZZZ* ääni le-matoranin sulkiessa radioviestimen.

Kiro puuskahti väsyneesti rojahtaen jälleen istuimelleen. “Homma hanskassa ja hanskat huut helvetissä…” silmäpuoli manaili.

“No älähän nyt, Lyan osaa varmasti jo käsitellä hienoja laitteita varovaisesti, omalla tavallaan”, riippumattosängyllä hiljaa keinuva Tokka lohdutti.

“Siitä Gattasta tässä melkein enemmän huolissaan on. Rikkoutuneita raajoja kun ei ainakaan kovin helposti vaan hitsata ja naulata takaisin yhteen. Ei pahalla.” Kiro tuumi, vilkaisten sekunnin “PESÄn” ovella valmistautuvaan Koliin.

“Niinno, eipä tuossa mitään…” ko-matoran vastasi. “Muuten, olisi nyt valmista.”

Tokka laskeutui keinosängyltä myöntävästi hihkaisten kävellen ko-matoranin tykö poimimaan oman olkalaukkunsa häiritsevän hirvenpään sarvesta. Bo-matoranista tuntui hieman siltä kuin se olisi vilkaissut häntä oudosti.

Kiro kääntyi tuolillaan oven suuntaan. “Minne te muuten edes olittekaan menossa kun ette menneet kahvelle muiden kanssa?”

“No kuulemma tuolla linnakkeen itäpuolella sijaitsee joku ‘Arkistoksi’ kutsuttu toooosi iso jonkinlainen kirjastorakennus”, Tokka selosti innostuneena. “Pakkohan siellä nyt on päästä käymään. Sieltähän voi löytyä vaikka mitä!”

“Njahas.” Kiro totesi maireasti.

“Tule vaikka ihmeessä mukaan, tiedä jos sieltä löytyisi kaikkea kivaa tekniikkaan liittyvää”, puujalka ehdotti.

“No jos tällaisella fiiliksellä lukemaan menisin niin kirjaimet varmaan alkaisi vaan pääkoppaa vihlomaan niin perkeleesti”, fe-matoran vastasi.

“No ota sitten vaikka tirsat”, Tokka kääntyi ovea päin poistuen ovesta tohtorimatoranin kanssa.

Varaston ovi kajahti kiinni poistuneen matorankaksikon heittäessä nopeat heipat rautamiehelle.

…

Kiro tuijotteli hetken ympärilleen tyhjentyneessä varastossa, jota hän oli henkilökohtaisesti kieltäytynyt ikinä kutsumasta “PESÄksi”. Silmäpuoli silmäili kaikkea pientä työnjälkeä mitä piilopaikan kalusteisiin ja sisustukseen oli keksinyt. Koukkukäsi hymähti vaimeasti ollen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä kaikkea oli saanut aikaan. Vaikka näin jälkikäteen mietittynä matoran harmitteli vähän sitä mitä kaikkea muuta hän olisi voinut saada aikaan. Hän olisi voinut vaikka saman tien purkaa tähänastiset kyhäilynsä ja kasata niitä uusiksi uusin rakentein ja toiminnallisin yksityiskohdin. Seiniltä tilaa vievät kerrossängytkin olisivat varmaan olleet paljon käytännöllisempiä jos ne olisivat taipuneet automaattisesti kasaan lattian sisään.

Yksin jäänyt fe-matoran nojautui jälleen tuolilleen tuijotellen toimettomana peltikattoa.

Hän alkoi hymisemään ja hyräilemään itsekseen. Vaikka matoran nauttikin useimmiten omasta rauhasta, totaali tympeä hiljaisuus oli vähän perseestä.

Kiro kääntyi jälleen tuolillaan pöytäänsä päin jatkaen hyräilyään. Tämän silmään osui kuitenkin pian pöydällä oleva hämärä johtojentäytteinen metalliloota.
Mitähän tuonkin kanssa pitäisi sitten tehdä… hän mietti. Kapteeni oli käskenyt liittää masiinan johonkin Klaanin viestintätietokoneen tapaiseen, mutta sellaisen löytäminen olisi varmaan omanlaisensa haaste. Mistähän sellaista olisi tarkoitus etsiä…

“Hng”, fe-matoran hieroi otsaansa koukkunsa keskiosalla. Huonojen yöunien jälkeen liian isojen juttujen miettiminen jos mikä meinasi jompata pääkoppaa.

”No ota sitten vaikka tirsat.”

Kiro muisteli bo-matoranin viimeistä vinkkiä.

“…no, eipä kyllä hullumpi idea.”

Lyan työnsi puhelimen takaisin vyölaukkuunsa nousten Gattan seuraamana pystyyn. “Asia on pihvi, matkamme kohti prinsessan kaukaista linnaa jatkukoon!”

“Vähänkö olisi ikävä trolli jos prinsessa olisikin toisessa linnassa.” Gatta tuumi kömpiessään itsekin ylös.

Huivipään katse kääntyi pieneen likaantuneeseen onu-matoraniin.
“…mutta ensin saat putsata itseäsi! Hienojen naisten eteen ei mennä pöyn peitossa!” Lyan torui.

“No joo, Nany varmaan mestaisi minut muuten”, onu-matoran tuumi.

”EI VAAN MINÄ.” huivipää työnsi uhkaavan naamansa pienemmän matoranin pakarin lähituntumaan.

Hieman myöhemmin hieman muualla

Klaanin kauppatorin pienellä sivukujalla oli vielä aamuisin suhteellisen hiljaista osan kansalaisista lähdettyä töihinsä jo aikaisin aamusta. Siinä missä linnoituksen keskustassa oli erilaisia isompia erilaisten Klaanin kansalaisten pitämiä putiikkeja, pienelle kujalle olivat ilmeisesti kertyneet kaikki joilla oli halua omien kädentuotoksien kaupittelemiseen tai valmiiden tavaroiden jälleenmyyntiin, mutta joilla ei ollut varaa omien tilojen hankkimiseen.

Argo selaili myyntikojun laatikoihin järjesteltyjä musiikkilevyjä. Pienen kojun pitäjän valikoima tuntui vaihtelevan moderneista pienistä levykkeistä vanhempiin ja klassisimpiin vinyylilevyihin ja myös erilaisiin musiikkisoittimiin- ja radioihin. Myös erilaisten bändien pieniä oheistuitteita löytyi sieltä täältä.

De-matoran itse oli aina ollut iso musiikin ystävä, toisin kuin yleensä ikävän suuri osa muista desibeliheimolaisista, jotka useimmiten vieroksuivat liian kovien äänten riskiä. Argon musiikkimaku oli aina ollut suopea eikä tämän sävelkorva ollut juuri ikinä ottanut suosikikseen vain yhtä musiikkityylilajia muiden joukosta.

Hänen seitsemän ystäväänsä olivat usein toista maata. Mutta se oli osaltaan myös mukava asia. Argo kun siten kykeni kuuntelemaan mukautuvasti jokaisen kanssa sitä musiikkia mistä nämä henkilökohtaisesti nauttivat, ja hänkin pystyi nauttimaan yhtä paljon. De-matoran muisteli aina joskus haikeudella entisen isomman merirosvoporukan kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla vietettyjä rauhallisia iltoja rauhallista musiikkia kuunnellen.

Argon käsiin osui alennuspahvilaatikon levykotelorivistä Klaanin suurimmaksi muusikoksi parjatun “Toa Kyberin” melko kauniin ja taidokkaan kansitaiteen koristama kotelo. Puoliksi mustiin pukeutunut mirukasvoinen äänen toa seisoi kuvassa silmät kiiluen pidellen ylväästi puoliski kirveennäköistä sähkökitaraansa yläpuolellaan. Kitaran yläpään suuttimista leimusi kirkkaita valkoisia kipinöitä. Kuvan taustana oli musta vuori ja punaista taivasta vasten nouseva keltainen aurinko. Poikittain pidellyn kitaran yläpuolella oli tekstuureiltaan raskaan kiven näköisillä kolmiulotteisilla kirjaimilla kirjoitettu levyn nimi; “You Po Hard And Die Old”.

Hm. Hieman nähty kansitoteutus, mutta silti kaunis ja toimiva ja uhkuu karismaa ja voimaa Argo tuumi. Paku varmaan tykkäisi.

Seuraavana de-matoranin silmiin osui Toa Kyberin levyn takaa paljastunut kotelo, jonka kansi näytti kuin juuri piirtämään opetelleen väriliitutyöltä groteskeine ääriviivoineen ja mittakaavoineen sekä ikävästi yli menneine värityksineen. Kuva ainakin näytti esittävän jonkinlaista viherkultaista toaa suurella mahikilla. Levyn nimi oli kirjoitettu suttuisesti kirkkaan punaisella tekstillä.

“RYTMIPERSE”.

…noh, hyvä yritys, ja kai jollain tapaa ehkä aika viaton de-matoran mietti.

Pienen onu-matoranin surulliset, syvänvihreät silmät olivat naulittuna katukivetykseen. Hilpeän aamulenkin jälkeen taas alakuloiseksi jäänyt Gatta löntysteli kadun toisenpuoleisen kojurivin vieressä tarkkailematta ympäröiviä tavaroita tai erilaisten myyjien tarjoushuuteluista juuri sen tarkemmin. Mikään niistä ei myynyt aseita. Tai muutakaan millä ampua. Hänellä oli yhä enemmän ikävä Herra Hylsyä. Rakasta vanhaa ystävää, josta hän oli ollut erossa jo melkein kolme päivää. Tunne siitä että Herra Hylsy kituisi juuri nyt jossain kylmässä ja pimeässä säilytyslaatikossa raastoi aina vähän väliä onu-matoranin mieltä, vaikka viime aikoina muutamat pienet iloiset hetket olivat saaneet hänen mieltään vähän toisaalle.

Onu-matoranin silmäkulmaan kuitenkin iski jokin mikä sai tämän pysähtymään. Ihan tämän vieressä myyntipöydän alla komeili jokin etupuolelta läpinäkyvään pahviseen laatikkoon istutettu harmaanhopeinen pieni kiinteä humanoidimainen esine. Sen lisäksi laatikon muovinen etupuoli paljasti paljon muutakin laatikon sisältöä. Sisältö näytti joltain mikä näytti nopealla vilkaisulla jotain, mikä näytti kovin olevan pienen onu-matoranin mieleen.

Gatta käveli uteliaana katsomaan lähempää. Muita samannäköisiä laatikoita, mutta eri sisällöllä, oli enemmänkin niin myyntipöydän alla kuin päällä, mutta matoran oli kiinnittänyt huomionsa vain yhteen.

Pakarinaama kumartui poimimaan sivuiltaan syvän mustan laatikon vilkaistaakseen sitä lähempää. Matoranin silmät suurenivat tämän tuijottaessa löytöään ällistyneenä. Paha mieli ja alakuloisuus tuntuivat pyyhkiytyvän jälleen pois kuin pyyhekumin voimasta.

Laatikon sisälle rautalangoilla sidottu esine näytti muodoiltaan suuresti samanlaista lisko-örmelöä kuin ne mitä kapteenin työkavereiden leirissä oli näkynyt, mutta tämä ei ollut läheskään niin yrmy tai muutenkaan kovin ruma. Tämä oli suhteellisen solakan ja sankarillisen näköinen ja sillä oli kivat aurinkolasit.

Laatikon läpinäkyvälle etupuolelle oli isketty räikeitä erilaisia tarroja. Oikealla alhaalla oli musta läpuskä missä ilmeisesti luki eriskummallisen tuotteen nimi.
“Bee…Äll…Aaa…Dee…Iii…Äss…” onu-matoran luki hitaasti mielessään.
Bladis…
…
…ihan hemmetin outo nimi.

Argo ja Paku ilmaantuivat onu-matoranin viereen kurkkien tämän olkapäiden yli uteliaina siitä mitä tämä oli tullut löytäneeksi.

“…ahaa, nuo lienevät niitä niin kutsuttuja ‘action-figuureja’”, Argo tuumi tuijottaessaan laatikossa näkyvää esinettä, joka näytti ulos päin jonkinlaiselta patsaalta, mutta sen nivelten kohdille oli näkyvästi laitettu erilaisia liikuttelua varten suunniteltuja osia. Itse hahmon lisäksi pakkaus näytti sisältävän hyvin laajan valikoiman erilaisia miniatyyriaseita.

“Hmm”, Paku tuhahti. “Olen tainnut nähdä tällaisia joskus aiemminkin. Jossain pohjoisella saarella kerran kaupiteltiin joitain ‘Hafu’s original’- juttuja, joita oli parjattu hyvin laadukkaiksi ja kestäviksi.” Po-matoran vilkaisi nopeasti muita tarjolla olevia samankaltaisia tuotteita. Niiden joukossa oli myös muita otuksia esittäviä hahmoja, mm. joku visorak joka näytti käyttävän mustia sukkahousuja, joku kirkkaankeltainen visiiritoa, mustavalkoinen pitkä ja hemmetin hoikka toa, kiikarisilmäinen sininen skakdi ja muutamia muita.

“Ostin kerran kokeeksi yhden ja hajosi melkein heti…” toisinaan kovakourainen Paku tarkasteli lähemmin figuuria joka näytti oudolta sekoitukselta toaa ja jotain siivekästä liskoa.

Argo itsekin vilkaisi tuotevalikoimaa vähän tarkemmin, mutta käänsi akakunsa taas “Bladikseen” jota hänen pieni ystävänsä tuntui silmäilevän kovin innolla.

BLADIS. BIO-KLAANIN MODERAATTORI. RAJOITETTU ERÄ. KLAANISSA VALMISTETTUA CUSTOMLAATUA. PYÖRÄTUOLI MYYDÄÄN ERIKSEEN paketissa luki.

Gattan suu alkoi vääntyä aneemisesta vienoon hymyyn onu-matoranin tuijottaessa tosi siistiä kokonaisuutta haltioitunein mielin.

Paketin etupuolen keskellä oli matoranin sormen mentävä reikä.
KOKEILE MINUA
”Okei.” Gatta tuumi mielessään luettuaan reiän yläpuolella tekstin.

Onu-matoranin sormi kurotti laatikon sisään. Skakdifiguurin muovisen rintapanssarin keskellä oli näkyvä nappi, jota Gatta napakasti painoi.

*KLIK*

”Haukkaa haulia, likainen pahantekijä!”

Paku ja Argo hätkähtivät yllättävää metallikaikuista ääntä mitä laatikon sisältä pääsi.
“…hui saakeli, sehän puhuu!” Paku totesi.

“Toden totta”, innokas myyjä varmisti, “herra moderaattori itse oli mukana äänittämässä muutaman vuorosanan. Siksi tuo kyseinen yksilö onkin näitä muita lievästi hintavampi, missään muussa tuollaista ominaisuutta ei nääs löydy.”

“Hehhehe…” onu-matoran hihitti kuin kuiskaten.

Argo ja Paku huomasivat tämän selvästi. Ensimmäistä kertaa jokin asia sitten ratsiaepisodin jälkeen tuntui herättävän pakarinaamassa aitoa iloa.

Gatta painoi nappia toistamiseen.
*KLIK*
”Kiväärini panokset on täytetty oikeudella!”
“Hehheheeh…”

Hän painoi taas.
*KLIK*
”Nimeni on Bladis! Lyijyn skakdi!”
“Hehehee…”

*KLIK*
”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”
“Hehheh…” Gattan olotila tuntui kohenevan jokaisella painalluksella.

*KLIK*
”Bladistista!”
“Heheh!” onu-matoran hihkaisi kuuluvasti kirkas hymy naamallaan. Gatta nosti laatikon molemmilla käsillään iloisena naamansa tasalle. Tämän jännittyneet silmät ryhtyivät vilisemään toimintafiguurin kanssa laatikoihin pakattujen pikkuaseiden kirjon seassa.

Po- ja de-matoran tuijottivat kuin taikaiskusta taas sisäisen elämänilonsa löytänyttä onu-matorania.

“Jaa että semmottis”, Paku hymähti vilkaisten Argoa.
”Kai meidän on vähän pakko…?” kakamanaama kysyi ilmeellään.

”No niin kai…” Argo vastasi äänettömästi vienolla hymyllä ja olankohautuksella.

Arkisto

“….wuaaaauuuuu!” Tokka seisoi uteliaat silmänsä suurina kädet hämmästyksestä levällään. Haltioitunut bo-matoran pyöri paikallaan tylppäkärkisen puujalkansa varassa katsellen ympärilleen.

Hän ja Koli olivat saapuneet Arkistoon. Tuohon ylistettyyn tiedon ja tarinoiden runsauden tyyssijaan. Ensimmäinen asia, mitä kaksikon eteen oli osunut näiden saavuttua sisään, oli ollut iso vierekkäisten kirjahyllyjen rivistö. Jokainen hyllyrivi tuntui sisältävän kymmeniä tummia puisia kirjahyllykköjä. Ja jokainen hylly ehkä satoja kirjoja.

Suuri rakennus näytti kaksikerroksiselta, mutta toinen kerros ei muodostanut kiinteää kattoa alimmaisen ylle, vaan muodostui lähinnä sivuseiniin rakennetuista leveistä parvista.

Koli kulki innokkaan puujalkamatoranin perässä ihastellen suurta näkymää. Ko-matoran tuijotti edessään ja yläpuolellaan näkyviä hyvin organisoituihin riveihin järjesteltyjä hyllykköjä. Ne tuntuivat jatkuvan melkein koko leveän rakennuksen päästä toiseen. Vaikka hyllyt oli järjestetty hyvin ja joidenkin muodostelmien väliin oli jätetty isompia kulkuväyliä ja siellä täällä hyllypaljouksien keskellä näytti olevan erilaisia lukupisteitä, puuhyllyt olivat tämän reviirin kiistattomia valtiaita.

Koli oli aina ihastellut kaikkea mikä oli organisoitu hyvin perusteellisesti ja kaikkea ajatellen. Tämä “Arkisto” oli selvästi jotain sellaista. Suuri, ehkä satojen tuhansien opusten kokoelma, jossa kullekin yksilölliselle teokselle löytyi oma paikkansa. Matoranin jalon mahikin ilme muuttui hiljalleen surullisen haikeaksi. Tämä suuri kirjasto muistutti häntä melkein-…

“Voihan himpura, oliko teillä siellä Metru Nuilla yhtä iso Arkisto kuin tämä?” Tokka tuntui melkein hetken lukeneen ko-matoranin ajatuksia.

Koli odotti yllättyneisyydeltään hetken vastata. “Niin, noh, aika lailla”, Koli mietti. Vaikka hän oli kauan, kauan sitten viettänyt entisellä kotisaarellaan paljon aikaa Onu-metrun suuressa tieto- ja oppimiskompleksissa, joka jakoi saman nimen kuin tämä Bio-Klaanin suuri kirjasto, olivat vuoden ehtineet jo jyystää ko-matoranin mielestä suuren osan tarkoista muistikuvista.

“Siellä vain oli paljon enemmän muunlaisia näyte-esineitä ja putkiin jäädytettyjä raheja…” Koli muisteli.

“Jumprahuti! Siellä jos pääsisi joskus käymään…” kirjastokompleksia ympärillään yhä innokkaasti tiiraileva puujalka tuumi.

Kolin kävelyvauhti hidastui hetkeksi tohtorimatoranin katseen painuessa alas. “Noh, niin kai…”

Tokka pysähtyi itsekin hetkeksi vilkaisten ystävänsä alakuloista ilmettä.
“…oho, anteeksi”, Tokka pyysi vilpittömästi tajuttuaan menneensä innostuksissaan ehkä vähän pitkälle.

“Öööh, ei haittaa”, Koli nosti katseensa äkkiä bo-matoraniin yrittäen näyttää ryhdistäytyneemmältä. Retkikaverin viaton uteliaisuus ei kuulunut niihin asioihin joista ko-matoran tunsi voivansa pahoittaa mielensä.

Tokka nyökkäsi vieno hymy kakamallaan yrittäen palata takaisin itse asiaan. Puujalka kääntyi ympäri huomaten seinälle pystytetyt kaksi karttaa, joiden luo bo-matoran kipitti niin pian kuin jalkapuolena pääsi ko-matoranin seuratessa.

Tokkan silmät ja oikea etusormi tähystivät kumpaakin kirjaston eri kerrosta kuvastavaa karttaa. Lopulta bo-matoranin keltaoransseihin silmiin osui sille kohti karttaa, mihin Arkiston luontoa ja eläimiä käsittelevien opusten osasto oli merkattu.
“No kappas, tuo on tässä ihan lähellä”, sinivihreä matoran käännähti aikailematta kartan osoittamaan suuntaan. “Minäpä käväisen tuolla. Nähdään myöhemmin vaikka jossain tässä kohtaa.”

Ko-matoran vastasi vaimealla nyökäytyksellä ja Tokka oli jo kohta kipittänyt hyllyrivien sokkeloihin.

…

Koli kuljeskeli rauhassa kirjahyllyrivejä eteenpäin etsimättä erityisemmin mitään tiettyä kirjallisuustyyppiä.

Yhden hyllyosaston kohdalla ko-matoran kääntyi katsomaan etummaisen hyllyn ylle asetettua kylttiä.

PAIKKA- JA MATKAOPPAAT

Kolin kasvot muuttuivat hetkessä epävarmoiksi. Hänen päässään alkoi pyöriä epävarmoja ajatuksia.
”Mitähän jos…”
Valkea pikkumies päätti kokeilla onneaan ja käveli varovaisen uteliaana osaston M- alkuisten opusten sektoriin.

Metru Nui – Legendojen kaupunki

“…” Koli tuijotti hetken hieman yli puolentoista sentin paksuista pehmeäkantista lehtiötä, epävarmana siitä uskaltaisiko ottaa sen. Mutta ko-matoran päätti ryhdistäytyä ja poimi pehmeäkantisen opuksen muiden välistä.

Oppaan kannessa komeili Coliseum. Mahtavan legendojen kaupungin keskipisteenä toimiva mahtava monumentti, josta kumpusi valtava valonsäde suoraan kohti taivaita. Kansikuvan alaosassa tornin juurella erottui muita hieman taiteellisin vapauksin toteutettuja rakennuksia, joissa paloi kirkkaita valoja. Kuvan taustan pimeä taivas ja sen kirkkaana loistavat tähdet sekä kuvan yläreunoissa Coliseumin valopilarin eri puolilla kirkkaina hehkuvat kaksoiskuut loivat yleistunnelman kauneudesta ja mahtavasta loistokkuudesta.

Koli tunsi heti hieman herkistyvänsä jo tuijottaessaan kirjan kansikuvaa. Hän muisteli melkein kokonaan umpeutuneella kaiholla sitä aikaa kun hän oli kutsunut tuota ihmeellistä paikkaa kodikseen…

Vaitelias ko-matoran istui rauhallisena lukupenkillä. Hän oli uskaltautunut avaamaan löytämänsä lehtiön sivuja. Hän oli lukenut alkusanoista ja muista infoteksteistä vain osan. Mutta siinä oli hyvinkin kaikki mitä hän tarvitsi. Jokaisen erilaisiin värikkäisiin laatikoihin istutetun tekstin jälkeen kaikki entisessä kodissa saatu yleistietämys sekä ga-metrun loisteliaissa kouluissa jaetut opit alkoivat hetkessä palata pienen tohtorimatoranin mieleen. Vaikka hän oli aina pyrkinyt säilyttämään mielessään kaiken tärkeän siitä tiedosta minkä jakaminen hänelle oli muinoin suotu, osa legendojen kaupungin muistoista oli jotain minkä hän oli aina enimmäkseen halunnut unohtaa…

Mutta sitäkin enemmän Koli oli kuluttanut aikaa ja fiilistelyä johonkin muuhun – niihin kuviin, mitä opaslehtiö tuntui olevan tulvillaan. Jokikinen niistä oli selvästi toteutettu suurella ajatuksella ja sydämellä Metru Nuin kaupungin ikiaikaista loisteliaisuutta kunnioittaen.

Ko-matoranin silmät tuntuivat melkein alkavan vetistää suuren menneisyyden kaipuun toivossa. Hän oli tuijottanut jokaista kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja hän oli hädin tuskin kirjan puolivälissä.

Jokainen kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Kolille ne sanat olivat kuin muistutus kaikista niistä kerroista kun hän oli kierrellyt pitkin legendojen kaupunkia.

Ta-metrun valimoiden lämmin hehku.

Onu-metrun kirkkaasti valaistut maanalaiset laajat sokkelot ja salit.

Le-metrun vilkkaat kouru- ja kilparataviidakot.

Ga-metrun kirkkaat vesivirrat ja kauniit rehevät puistot.

Po-metrun avarat ja tuuliset tasangot.

Mutta ennen kaikkea.

Ko-metrun kauniin vaaleat maat taivaita hipovine tiedon torneineen. Kaikkein paras paikka ihastella kauniita auringonlaskuja horisontissa…

Koli hieroi hieman toisen silmäluomensa kulmaa. Hän hengähti hiljaa haikean tyyni hymy kasvoillaan.

Innokas Tokka ilmestyi esiin hyllyjen takaa.
“Kappas, siinähän sinä oletkin! Anteeksi että vähän kesti. Täällä on vaikka mitä!” bo-matoran hihkui kädet heiluen pidellen vasemmassaan paksua “Tarunhohtoiset rahit”- kirjaa.
“Onneksi ei tultu raahanneeksi Gattaa mukaan, hän olisi varmaan katkeroitunut iäksi siitä että joku oli mennyt raidaamaan asekatalogiosaston melkein kokonaan tyhjiin.”

Puujalka pysähtyi huomatessaan ko-matoranin ilmeisesti uppoutuneen taas vähän syvemmin lukuhommiin. Mutta tällä kertaa tohtorin fiiliksessä tuntui olevan jotain muuta. Tokka päätti vilkaista uteliaana hiljaa lähemmin mitä hänen toverinsa oli tullut tällä kertaa löytänyt.

…oho tajuaminen materialisoitui kasvillisuuden kansalaisen kasvoille tämän vilkaistessa ko-matoranin lukeman lehtiön kantta.

Bo-matoran katsoi parhaaksi poistua sivummalle vähin äänin. Koli kuitenkin ehti kiinnittää huomionsa häneen.
“Ai, anteeksi, en huomannutkaan sinua”, Koli totesi hieman yllättyneenä.
“Niin. Sanoitko jotain?”

Tokka hieroi takaraivoaan hieman häpeissään.
“Tuotanoin, joo, kunhan vaan sanoin että taidan käydä vielä kiertämässä pari osastoa läpi tuolla…” jalkapuoli osoitti peukullaan postumissuuntaansa.

“Noh, selvä…” Koli vastasi vaatimattomasti.

Vähin äänin sinivihreä pikkumies kiersi takaisin hyllyrivien taakse. Kakamanaama oli tajunnut nopeaa että albiinotohtorin oli paras antaa olla juuri nyt omassa rauhassaan.

Koli mietiskeli hetken Tokkan hieman oudoksuttavaa käytöstä, mutta päätti kääntää huomionsa takaisin lehtiöönsä.

Vain seuraavan sivunkäännöksen jälkeen ko-matoran oli jälleen uppoutunut täyteläisesti muisteloihinsa. Hän tunsi jälleen sisäisen herkistymisensä muuttuvan lieväksi silmien vetisyydeksi. Hän oli saanut arvokkaan muistutuksen siitä miten hänen tuli osaltaan arvostaa vanhaa kotikaupunkiaan.

…mutta muistot eivät olleet täynnä vain virheetöntä kauneutta. Niin paljon kuin ko-matoran rakastikin sisimmässään paluuta tuohon ihanaan ja kauniiseen paikkaan, kaikki se kauneus ja virheettömyys tuntui kuitenkin vain ulkoiselta.

Pitkään Metru Nuilta lähtemisensä jälkeen Koli oli tuntenut kaikesta siitä syyllisyydestä ja pelkurimaisuudestaan huolimatta myös jotain, mitä hän ei tuntunut koskaan löytäneensä legendojen kaupungissa asuessaan. Metru Nuin sisällä hän oli tuntenut itsensä pieneksi ötökäksi. Ötökäksi joka piilotteli kuorensa sisällä. Ja suuri kaupunki oli tuntunut vielä isommalta kuorelta. Hänen oma kuorensa oli tuntunut joltain joka oli kuvastanut pelkoa ja epävarmuutta. Joltain minkä piilosta tuleminen oli aina tuntunut vaikealta ja johon hän oli aina piiloutunut kerta toisensa jälkeen melkein pienimmänkin epävarmuuden koittaessa.

Metru Nuin kuori taas oli tuntunut joltain ilmapiiriltään hyvin painostavalta. Ehkä melkein kuin vankilalta…

Vaikka Koli itse ei ollut vielä täysin luopumaan omasta kuorestaan, merenkäynti nykyisten ja entisten matkakumppanien kanssa oli antanut hänelle jotain mistä hän oli ollut aina iloinen.

Hän oli tuntenut itsensä vapaaksi. Niin paljon kuin ajatus tuottikin ikävää sisäistä irstiriitaa, joltain osin ko-matoranista tuntui kuin legendojen kaupungin jättäminen olisi ollut yksi hienoimpia valintoja hänen elämässään.

Mutta silti, katsoessaan loisteliaita kuvia vanhasta kodistaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt taakseen myös jotain mitä kaipasi. Tämä oli jotain, mitä hän halusi muistella, ja aina välillä myös kovasti nähdä uudestaan.

Mutta myöskin, vaikka ajatus paluusta Metru Nuille oli osaltaan hieno asia mitä pystyi kuvittelemaan, synnytti se Kolissa myös entistä isompaa epävarmuuden tunnetta. Jos hän jonain päivänä ilmestyisi takaisin legendojen kaupungin maaperälle, miten häneen suhtauduttaisiin? Hän ei ollut varma, olisiko Metru Nuilla sijaa hänenlaisilleen; arkajalkaisille sotakarkureille…

Vaikka ko-matoran oli jälkikäteen saanut kuulla siitä kuinka Toain ja Metsästäjäin sota oli päättynyt elementaalisoturien voittoon, mikä oli ollut ehkä ko-matoranin elämän huojentavin uutinen, hän ei ollut lakannut miettimästä sitä mitä kaikkea hänen lähtönsä oli saanut aikaan. Mutta enimmäkseen hän ei halunnut miettiä.

Koli hieroi hellästi sormenpäillään valkoisen jalon mahikinsa kirkkaanhopeaa päälakea, legendojen kaupungin kansalaisten merkkiä. Se oli ainoa mitä hänellä oli jäljellä, muistojensa ja oppiensa lisäksi.

Aina joskus hän oli kuullut kysymyksiä satunnaisilta vastaantulijoilta siitä, miksi ihmeessä hän oli halunnut häipyä Metru Nuilta. Mutta hän ei ollut ikinä osannut vastata. Ehkä hän ei ollut halunnut muistella. Aina tuollaisissa tilanteissa joku hänen ystävistään tuli auttamaan hänet pois ikävästä tilanteesta.

Niin he olivat aina tehneet…

Koli päätti harvinaislaatuisesti hylätä ikävät ajatuksensa ja keskittyä iloisiin asioihin. Hän oli saanut aikoinaan Metru Nuilla ehkä pari todellista ystävää, jotka oli joutunut jättämään taakseen. Mutta hän oli saanut paljon uusia lisää.

Koli selasi paksun lehtiön loppuun. Hän halusi yrittää muistella vain vanhan kotinsa iloisia ja kauniita asioita, ja sitä mitä hänellä nykyään oli.

Hän sulki oppaan luettuaan sen viimeisen sivun, kääntäen sen kansi kasvojaan kohti.

”Toivottavasti voitte hyvin, missä olettekaan..” Koli lausui mielessään kahdelle toverilleen, jotka toivottavasti vieläkin elivät onnellista elämää legendojen kaupungissa…

Kahvio

Argo, Paku, Lyan ja Gatta olivat saapuneet “Kahvion” pääovelle. Matorannelikko vilkuili uteliaana ympärilleen suhteellisen aktiivisuuden täyttämässä ruokapaikassa. Ilmeisesti jo aamupäivän aikoihin osa pitkin linnakkeessa ja sen lähituntumassa työskentelevät tapasivat kokoontua tähän paikkaan pienelle tauolle.

“On kyllä vähän isompi kuin odotin.” Paku tuumaili paikkaa pälyillessään. Sana “Kahvio” ei varsinaisesti ollut huutanut kovin isoa ruokapaikkaa ainakaan po-matoranin mielestä.

“Sisustuksessa ainakin voisi olla ehkä hitusen enemmän johdonmukaisuutta”, akakunsa monokkelimaisilla kiikareilla paikkoja tarkemmin tähystelevä Argo tuumaili. Koko paikka tuntui olevan hieman kuin sekoitus erilaisten sisustussuunnittelijoiden näkemyksiä. Vaikka kyseinen aatepohja olikin de-matoranin mielestä ymmärrettävä.

“Liian vähän köysiä”, Lyan nyrpisteli. Huivipää itse oli matkoillaan eniten kiintynyt mainioihin klassisiin merimiessatamajuottoloihin, joiden elementteihin kuului useimmiten kalaverkkoja ja paksuja köysipinoja.

Gattaa ei liiemmin kiinnostanut keskittyä paikan ulkoasun arvioimiseen, rumalta se näytti joka tapauksessa.

Pian nelikon vilkuillessa ympärilleen jonkin aikaa joku kipitti heitä päin. Joku pieni ja sininen, joka oli pukeutunut suht. kirjavaan asusteeseen.

“Hyvää päivää! Tervetuloa Bio-Klaanin kahvioon!” tarjotinta kainalossaan kantava kaukau- kasvoinen sininen neitokainen toivotti. Ga-matoran oli pukeutunut kokoonsa istuvaan pinkkiin tarjoilijan esiliinaan valkoisella ja mustalla päälle kiinnitetyllä röyhelöreunaisella kangaskerroksella. Päässään tällä oli samansävyinen pinkki muovinen otsapanta mustalehtisellä kangaskukalla joka oli keskeltä valkoinen.

Neljä ovensuussa seisovaa matorania tuijotti uunituoretta tarjoilijaneitokaista.

“No?” Nany kysyi kirkkaalla äänellä.
“Miltäs näyttää?” ga-matoran pyörähti kevyesti ympäri yhdellä jalalla.

Paku hymähti silmään nopeasti pyöräyttäen. “Iiihan kiva…”
“Erittäin sievä.” Argo kannusti.

Lyan ei kyennyt pukemaan sanoiksi edessään näkyvän taivaista kuolevaisten keskuuteen laskeutuneen ylemmän todellisuuden kaunottaren fyysistä ilmentymää. Le-matoranin syvät verenpunaiset silmät katselivat vielä verenpunaisemman huivin alta vihreän pikkumiehen edessä kieppuvaa kaunotarta. Matoranin suu oli vääntynyt asentoon joka teki tämän ilmeestä kokonaisuuden näytti siltä kuin tämä olisi kokenut pienen aivokuoleman kesken pillimehun juomisen.

“Noniin, pääsitte sitten kuitenkin tulemaan”, ga-matoran jätti kepeän tarjoilijaäänensä hetkeksi. “Toivottavasti teidän aamunne ei ole ollut välikohtauksia täynnä.”
“Mitäs vihjailua tuo on?” Paku nosti kulmaansa.

Nany vilkaisi sivulleen. “Nooh, kunhan mietin.”

“No kuule ei.” po-matoran jatkoi hieman loukkaantuneena Nanyn epäluuloista. “Mutta entäs itse? Onko kukaan asiakas heittäytynyt hankalaksi?”

Lyanin silmät muuttuivat astetta murhaavimmiksi.
”Perkele. Jos joku epämääräinen örmelö on juljennut saada mitään likaisia taka-ajatuksia, ne saavat tuta köysien katalan koston kaulanikamissaan…” huivipää murisi kitisevien hampaidensa välistä.

“No ei ole.” Nany tuhahti. “Ja pienempää suuta. Täällä ei kauheammin sovi julistaa tuollaisia…”

“…miksi tuo tuntematon täti juttelee meille?” koko kohtaamisen ajan hämmenynyt Gatta kysyi osoittaen sinistä neitosta sormellaan tämän ei varsinaiseksi yllätykseksi.
“Sanooko nimi ‘Nany’ kenties mitään?” Paku kuiskasi ironisesti onu-matoranin korvaan.

Gatta vilkaisi tarjoilijaneitiä uudemman kerran.
“…mutta eihän tuo Nany voi olla”, pakarinaaman ilme muuttui hämmentyneestä epäuskoisemmaksi.
No voi herranpieksut… Nany tuhahti itsekseen.

“Tuo tyttö on tosi ystävällinen ja mukava”, Gatta jatkoi. “Nany on tosi karski ja välillä aika väkivaltainen. Eikä se hymyile ikinä noin söpösti…”

Nany olisi voinut olla onu-matoranin tajuamattomuudesta hyvinkin turhautunut, mutta nyt valeasuaan yllä parhaansa mukaan pitävä neitimatoran tyytyi nielemään kohteliaisuuden. Asioiden selkeyttämiseksi Nany kuitenkin tuli nostaneeksi otsapantaansa hieman ylös heittäen kasvoilleen hetkeksi tavanomaisen hieman nyrpeämmän ilmeensä.

“…Nany, luojan kiitos!” onu-matoran hihkaisi. “Ihmeteltiinkin jo kun sinua ei näkynyt!”

”Juupa juu” Nany tuumi. “Mutta pidemmittä puheitta, lienee paras että istuunnutte edes johonkin”, ga-matoran kääntyi kahvion sisätilojen suuntaan. “Seuratkaa.”

Lyanin terävät silmät vilkuilivat kirkkaan tarjoilutiskin näytelasin takana näkyviä virvokkeita. Useat maukkaat erilaiset kermaleivokset olivat le-matoranin villiin ja kesyttämättömään makuun turhan hienostuneita. Huivipään huomio oli enemmin kiinnittynyt erilaisiin kirkkaisiin pilli- ja pullojuomavirvokkeisiin.

Grandirakk – Kaikkien ja naisten sankari komeili yhden mehutölkkisarjan etupuolella eksoottisen tutkimusmatkailijan näköisen isoleukaisen skakdin kuva. Nimi ja kuvaus antoi kyseisestä juomamaskotista Lyanille hyvin perverssin kuvan.

Le-matoran jatkoi juomavalikoiman tutkailemista. Loppupäässä huivipää jäi miettimään epävarmana vaaleanvihreän krikcit- päärynä- ja syvänpunaisen marazon- metsämansikkailimonadin välillä. Pienen arvonnan jälkeen hän päätyi jälkimmäiseen.

Lyan noukki valitsemansa pullon mukaansa kävellen jo tiskiä kohti. Hänen edessään seisoi kuitenkin pitkä ja hyvin hoikka valkomusta olio, joka seisoi vielä kassatiskin edessä annostellen kahviinsa sokeria.

Lopulta pitkä, hieman toaa muistuttava hahmo nosti kahvikuppinsa aluslautasineen kääntyen ympäri suoraan le-matorania kohti.

Valkomusta hau-kasvoisen selakhin vihreät silmät tuijottivat suoraan hau-kasvoisen matoranin punaisiin.

Selakhin otsanauhan alta pilkottava terävä katse tuijotti pientä huivipäätä kuin luotaillen tätä mahdollisimman piinaavasti, tutkien tämän olemusta melkein kuin yrittäen porautua tämän sisimpään kuin hammaslääkäriaristokraatti.

“Kiva huivi.”

“Kiitos. Kiva otsanauha.”

…

Lyan tallusteli kepeämielisesti portaita ylös kahvion takaseinän ylätasolle. Muut kolme pikku piraattia olivat valinneet istumapaikoikseen yhden kyseisen seinustan puoliympyräisistä, punertavista nahkasohvista. Arvon Nany-neiti vilkaisi juuri huivipään suuntaan kyseisen paikan pöydän edessä. Lyan vastasi asiaankuuluvasti räikeällä silmäniskulla.

Samassa kahvion nurkassa oli yksi tietty ympyräinen pöytä, jota kukaan muu ei koskaan uskaltanut yrittää varata. Lyan tunnisti pöydän seurueesta äsken kohtaamansa pitkän otsanauhaluihun, joka tuntui omalta osaltaan huomaavan hänet.

Lyan viesti hujopin suuntaan veikeällä virneellä ja toverillisella käsitervehdyksellä.

Nany pani tämän merkille tuijottaen varovaisesti siihen suuntaan mihin huivipää vilkaisi. Ga-matoranin ilme muuttui epävarmaksi.

Huivipää hyppäsi komealla kierrevoltilla pöydän yli suoraan Argon ja Pakun väliin. Le-matoranin punainen limonadi tömähti pohja edellä pöydälle. Argo siemaisi maukasta aamuteetään Pakun mussuttaessa mahtipontisesti tummaa suklaata sisältävää muffinssia.

Gatta oli jo siemaissut aamukaakaonsa melkein yhdellä huikalla ja siirtynyt näpräämään torilta mukaan tarttunutta ostostaan.

“Öhöm”, Nany yskäisi teennäisesti, “et ihan taida tietää kuka tuo on…” hän viittoi viereiseen pöytään.

“Ei kyllä mitään hajua, mutta ainakin hällä on hemaiseva tyylitaju”, Lyan virnisti.

“Huoh…” Nany oli turhautunut le-matoranin kyvyttömyydestä ottaa asiaa vakavasti. Ga-matoran nojautui vähän enemmän neljän pöytään asettuneen matoranin suuntaan.
“Korvat hörölle nyt”, neiti virkkoi. “Nuo neljä tuossa…”

Haimies otti pitkän ja vaivaannuttavan hörppäyksen mustasta kofeiininesteestä katse tiukasti edessään istuvassa skakdissa ja vihreässä toassa. Make nyökkäili hiljaa kummastuneena.

“Noooo?” Paaco kysyi hymyillen. “Onko nyt parempi mieli?”

Same laski kupin pöydälleen ja tuijotti kollegoitaan hetken. “Mistäköhän muusta olette unohtaneet minulle kertoa?”

Bladis huokaisi syvään. “Haluatko vielä yhdet kahvit? Minähän voin vaikka kipittää tästä SAMAN TIEN hakemaan!”
Ja jos viesti ei tullut muuten tarpeeksi selväksi, huitaisi Bladis sohvan vierellä olevaa pyörätuoliaan murahtaen. Siinä samassa hän tosin vahingossa tönäisi sen rullaamaan kauemmas moderaattorien pöydästä.

Vähän liian kauas jalkavammaiselle.
“… Same, auta.”

“En tiedä”, selakhi sanoi ottaen toisen hörppäyksen, “se onnistuisi ehkä paremmin vielä yhden kupin jälkeen.”

Bladiksen ylävartalo lämähti pöydälle kuin kuumennettu tinaköntti. “Päästäisit jo nyt irti”, skakdi murahti. “Näyttääkö torakan luikku sinusta vaaralliselta vakoojalta?”

“Jos yhtään auttaa niin veimme siltä kuitenkin jo pyssytkin”, Paaco sanoi rennosti selkänojaa vasten lysähtäen.

“Haha! Niinpä! Tai siis, mitkä pyssyt? Jos niillä on vain tuollaisia nysiä, ne eivät todellakaan osaa varautua siihen, mitä täältä on-”

“Ehkä kyse ei kuitenkaan ole siitä”, Same sanoi hiljaa. “Albiinotorakka ei ole isoin uhkakuva tutkassamme, mutta olisin tyytyväisempi jos olisin saanut hänet tutkaani aikaisemmin kuin toissapäivänä.”

“Kaikkea ei voi muistaa”, Paaco virnuili. “Ei millään pahalla. Ei tosiaan. Mutta. Tulimmeko tänne oppimaan läksyä?”

Taas yksi äänekäs hörppäys hampaikkaalla selakhisuulla.
“Tulitte tänne ostamaan minulle kahvit.”

Sille koko poppoo nauroi yhdessä todella kuivasti.
“Tuota noin”, Make aloitti lopulta varovasti, “mihin lopputulokseen te tulitte sen…” rahimies yritti muistella Klaaniin näennäisesti liittyneen torakan nimeä.

“… sen…” Make pinnisteli muistipankkiaan.

“…’jäätutkijan’ kanssa?”
Same näytti kummastuneelta. “En luota häneen, kuten ei käsittääkseni Guardiankaan. Mutta virallisesti hän on jäsen, ja meidän täytyy työskennellä sen asian kanssa.”

“Aha…” Make vastasi vaitonaisesti.

“Mutta hei!” Paaco tokaisi ja kääntyi hänen ja Bladiksen välissä istuvaa Makea kohti. “Mites treffit meni?”

“…häh?” Make mietti hetken kollegansa heittoa hämmentynein ilmein.
“No heii, kyllähän sinä tiedät.” Paaco nojautui lähemmäs puolirahia.

Maken ilme muuttui hieman nolostuneeksi tämän tajutessa mitä viherkultainen toa ajoi takaa. Hän oli elänyt kaiken aikaa siinä käsityksessä että Paaco olisi ollut niihin aikoihin jo liian kanveesissa kiinnittääkseen kauheammin huomiota muiden asioihin.
“T-tuota…” puolirahi sopersi.

“Oho!” Paku huudahti ja Nany joutui hyssyttelemään. Jännityksestä innokas po-matoran oli hyvin innostunut tajuttuaan että Bio-Klaanin isot kihot olivat löytäneet tiensä ihan heidän lähituntumaansa. Ehkä hieman liiankin innokas.

“Vai että Klaanin moderaattoreita…” Argo mietiskeli. “Oletko ihan varma että juuri he?” de-matoran viittoi sormellaan viereiseen pöytään.
“Niin ainakin olen kuullut”, Nany nyökkäsi. “En usko että kovin moni satunnaunen kahvionkävijä menisi sekoittamaan tuollaista joukkiota kehenkään muuhun.”

“Lyaaaaan”, Gatta ojenti laatikosta poistamansa vielä taustapahviin rautalangoilla sidotun muovifiguurin, “avaa tämäää…”

Paku vilkaisi olkansa yli väitettyjen “moderaattorien” pöytää. “Hmmm…” po-matoran mumisi mahtipontisesti. “Nyt kun tarkemmin katsoo, tuon hopeisen liskon ja noiden muiden olemus muistuttaa kyllä paljon niitä torilla nähtyjä pikku-ukkoja…”

Nany havahtui yhteen asiaan. “Niin, siitä tulikin mieleeni, mikä ihme tuo oikein on?” hän osoitti Gattan sormeilemaa humanoidimaista muovikimppua.

Gatta vilkaisi Nanya, sitten figuuriaan ja käänsi sen etupuolen ga-matorania päin.

“Superskakdi Luotirakk”, onu-matoran hihkaisi. Hahmon oletettu “Bladis”- nimi oli tuntunut liian tönköltä, joten pakarinaama oli keksinyt sille oman.

”Aha…”

“…et saa kokeilla”, Gatta vetäisi ukon pois Nanyn ulottuvilta.

“En olisi halunnutkaan”, Nany tokaisi välinpitämättömästi.

“Ei ne nyt mitkään treffit olleet”, Make yritti vakuutella.
Mutta Paaco ei moista vastausta sulattanut. “C’mooon, kyllä sinä voit meille kertoa.” Moderaattoritoa ryömi istuimellaan enemmän Maken suuntaan. Make ei pitänyt siitä.

“Eikun ihan oikeasti. Gee vaan usutti minua ja Geeteetä vaan pitämään vähän hauskaa…”
“Höhöhööö!” Paaco hörähti. “Vai että itse Iso G amoranninnuolia heittelemässä vai?”
Paacon kulmat alkoivat nousemaan ja laskemaan. “Älä nyt hei, kavereitahan tässä ollaan. Antaa tulla vain.”

Liskopojan pää tuntui painuvan vielä alemmas tämän hartioiden väliin. “Ei siinä ollut mitään…”

“Noh noh”, Paaco alkoi tökkimään puolirahia olkapäällään. “Antaa kuulua vain. Makeee. Makemäään. My main määän…”
“Älä viitsi…” Make intti.

“Paaco”, Same korotti ääntään näyttäen tyytyväiseltä kahvinsa kanssa. “Mitä sinä siitä illasta muka muistat? Sano jos olen väärässä, mutta etkö sinä ollut jo tunnin sisään aika…”
Silloin Samen suusta tuli parempi Paaco-imitaatio kuin kukaan heistä uskalsi odottaakaan.
“…’helvetin perseet’.”

Muun moderaattorikolmikon suut ja silmät aukenivat hämmästyksestä.
“…en minä kyllä puhu noin!” Paaco huudahti myöntämättä miten osuvalta äskeinen oli kuulostanut.

Maken silmät suurenivat pelokkaasta kauhusta puolirahin päälaen sarvimaisten ulokkeiden kääntyessä alaspäin. Oliko Klaanin johtoportaassa nyt kaksi Paacoa?

Bladiksen leuka teki tuttavuutta pöydän pinnan kanssa.
“KERTOIKO SELAKHI SAME JUURI VITSIN?”

“Älä nyt liikaa innostu”, haimies sanoi kahvikuppi suussa.

”Nimeni on Bladis, lyijyn skakdi!”

“…” Make havahtui tuijottamaan Bladista hetken kuultuaan oudon selvästi skakdin äänellä kuuluneen epämääräisen “toimintarepliikin”. Mutta entistä oudompaa oli se kuinka kukaan muu kuin Make ei tuntunut reagoivan koko asiaan.

“Ja sitä paitsi”, Paaco takelteli äskeisestä vielä hämmentyneenä, “ette kuule tiedä – ette varmana, kuinka paljon muistankin! Kyllä, siinä vaiheessa kun Bladis oli jo ihan tiu ja tau, pyöri meikäpojalla vielä levy aivan puhtaasti!”

“Mitä porkkana tekee heittotähdillä”, Bladis mutisi, mutta sillä hetkellä hän näytti kokevan valaistuksen kuin krikcit-pappi temppelin ylimmällä portaalla. “VAI MUISTAT. Sinä!!! Sinä PERSLÄPI!!!”
Hopeinen syyttävä sormi oli viedä Paacolta silmän. Toinen samanlainen osoitti skakdin kipsejä… ja niille mystisesti ilmestynyttä modernia taideteosta.
“KIINNI JÄIT!!!”

Paaco yritti väisää sanahyökkäystä kuin ohjussadetta, mutta turhaan, joten toa heittikin päälle veikeän virneensä. “Haluatko että vielä signeeraankin sen??”

Bladiksen käsi meinasi hivuttautua pöydän poikki toaa kohti kuin paastonnut pyton. Samella ei ollut mikään kiire puuttua asiaan. Make olisi ehkä halunnut, mutta se ei vaikuttanut hyvältä idealta.

“MMMMIIIIINÄ PIIRRÄN KOHTA SINUN KIPSEIHIISIIII…”
“E-eihän minulla ole kipsej-”
“KORJATAANKO ASIA?”

“Tämäpä meni äkkiä kovin mielenkiintoiseksi…” Paku nojasi kyynärpäillään pöytään ristityt kätensä leukansa tukena. “Hetken jo alkoi mietityttää mitenhän monimutkaiseksi Klaanin johtoryhmästä selville pääseminen saattaisi mennä, mutta että he eksyisivät samaan paikkaan kuin me ja vieläpä samoihin aikoihin.”

“En näe että moderaattoreilla olisi erityistä syytä olla vierailematta samoissa ravitsemusliikkeissä kuin tavalliset kansalaiset ja nauttia samoista virvokkeista kuin he.” Argo tuumi.

“…mikä ihme on ‘moderaattori’?” Gatta huomasi kysyä kuunneltuaan keskustelua hetken kunnolla.

“Ömm…” Argo mietti miten saisi kerrottua asian mahdollisimman yksinkertaisesti.
“Noh, sana ‘moderaattori’ oletettavastikin juontaa juurensa xian kielisestä sanasta ‘moderate’, jolle puolestaan on kenties termi joka on tarkoitettu kuvaamaan jotain tai jotakin joka liittynee eräänlaiseen subjektien ja ideoiden/aatteiden valvontaan…”

Mitä saatanaa?? onu-matoranin aneemisen hämmentynyt ilme viesti.

Nany hymähti pyöräyttäen silmiään. Ga-matoran nojasi lähemmäs Gattaa kuiskaten tämän korvaan;
“Kytät.”

Onu-matoranin silmät suurenivat.
“Iiiik!” Gatta putosi sujakasti istuimelta pöydän alle saaden sen heilahtamaan.

“…tosi hienovaraista”, Nany totesi hiljaa vilkaisten viereiseen pöytään. Moderaattorien seurueella tuntui olevan sillä hetkellä omaa välienselvittelyä käynnissä joten näiltä ei tuntunut liikenevän ylimääräistä huomiota.

“Vaara ohi, ystävä hyvä”, Argo kuulutti pöydän alle. Pienen onu-matoranin pää kurkisti varovasti pöydänreunan alta ennen kuin tämä ryömi hiljaa takaisin istumaan.

Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan pöydän yli suut suljettuina. Bladiksen kaulassa roikkui pieni puinen kyltti, jossa luki “AIKALISÄ”.

Paacon päässä oli karu kartonkinen tötteröhattu, jossa luki “TORVI”.

“No niin”, Same sanoi siemaisten loput kahvistaan. “Nyt vakavampiin asioihin.”

“Selvä”, Paaco sanoi.

“Hyvä”, Same totesi aloitellen jo seuraavaa puheenvuoroaan.

“Pyy…” Bladis kuiskasi.

Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan. Skakdin kasvot olivat huonosti piilotetun murhanhimoiset, toa taas yritti hädin tuskin piilotella pirullista virnettään. Lopulta he kuitenkin nostivat molemmat hitaasti ja vaivalloisesti käden ja puristivat ne nyrkkeihin.
Kaksi muuta moderaattoria odottivat maailman pisimmän minuutin, kun riitapukarien nyrkit lähestyivät toisiaan. Ja lopulta kohtasivat.

“…onko tämä tällainen sovinto?” Make mietti hiljaa todistamaansa rystystöksäytystä.

”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”

Make hiljeni jälleen hetkeksi ihmetellessään outoa Bladiksen kuuloista ääntä, mutta edelleenkään kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Edes Bladis itse…

”…aijaa”, Make mietti tajuten äänen ilmeisesti tulevan jostain läheltä. Ehkä naapuripöydästä. Se, miten joku muu oli saanut raudan skakdin äänileikkeitä käsiinsä oli jotain mitä Make kykeni vain arvailemaan, mutta yritti pokkaansa pidellen olla mainitsematta asiasta.

Same antoi turhautuneen kämmenensä sulaa otsaansa vasten pienen hetken.

“Niin”, selakhi murahti lopulta, “kuten olin jo sanomassa, saatan saada etsintäluvat Kapuran pajaan. Guardian oli sitä mieltä, että haluaa olla mukana katsomassa, mitä sieltä löytyy.”
Aikalisä-kylttiä kantava skakdi nosti hitaasti kätensä pystyyn. Same nyökkäsi tälle puheenvuoron.

“Eikö meillä ole avaimia sinne?”
“Ei ole ollut aiemmin tarpeellista.”
“Saanko murtaa oven?”
“Se ei taida olla nytkään tarpeellista.” Same huokaisi olematta halukas myöntämään hopeiselle miehelle enää toistamiseen aseenkantolupaa tutkimustöiden aikana.
“Skarrar! Niin, siis se oikea kyssäri. Onko seppä-äijältä kysytty?”

Same pudisti päätään. “Metru Nuilla. Tiedän, yksityisyys… mutta en usko että meillä on tarpeeksi päiviä aikaa miettiä moraalisuutta.”
“Mrhm”, Bladis totesi. “Mietitään sitä pitkän olusen äärellä sitten kun olemme pistäneet oikean petturin rautoihin! Ja jos seppä on viaton, minä ostan sille vaikka uuden oven omasta pussista.”
“Me emme ammu sitä ovea sisään”, Same sanoi.
“Eeeenhän minä niin edes sanonut…”

Siinä taisi olla tarpeeksi puheenvuoroa Bladikselle. Tötteröhattuinen toa oli seuraavana vuorossa. Same viittoi tälle kohteliaasti.

“Sanon vaan”, Paaco huomautti, “että olen aika varma että jäsenyyssäännösten mukaan meillä on, öh, sotatilassa ja poikkeusaikoina lupa tällaiseen. Kapura on kyllä allekirjoittanut sen paperin myös.”
“Aivan totta”, Same vastasi.
“Ja vaikuttaa sillä tapaa rennolta jätkältä, että ymmärtää kyllä, jos on itse viaton.”
“Uskon siihenkin.”
“Lisäksi se sen paja on sellaisella alueella, jolla ei yleensä ole ollut ihan hirveämmin valvontaa, eikä ainakaan kameroita. Katveessa.”
“Parempi siis tutkia?”
“Jees”, Paaco sanoi, ja Samen hälytyskellot alkoivat soida kun hän havaitsi virneen muodostuvan. Ei, Same tajusi. Mitä hän suunnitteli? Mitä tällä kertaa?
“Mutta kaiken varalta… ”
“Sinä et ole siellä mukana.”
“Höh!”

Make siemaisi vähän lisää krikcit- limonadiaan. Hän olisi varmaan huokaissut helpotuksesta jos kultavihreä toa itse ei olisi ollut läsnä. Hän muisteli yhä aina välillä suurta Gekon kämpän perunasäkkioperaatiota…

”Bladistista!”

*PFFFFTTTTTHH* Limevihreä neste pursusi Maken suusta suihkulähteen raivolla.

“Voisitko mitenkään lakata leikkimästä sillä napilla?” Nany kysyi tiukasti havaittuaan sen aiheuttaneen ilmeisesti hieman reaktioita nurkkapöydässä.

Kädet puuskassa istuva Paku oli yhä uppoutunut ajatuksiinsa. “Suunnitelma alkaa muodostua…” po-matoran julisti.

“Jaa mimmoinen suunnitelma?” Nanya epäilytti.

“Uskoisin että nyt kun meillä on jonkinlainen yhteys moderaattorihin”, Argo tuumi ääneen, “on varmaan hyvin tarpeellista yrittää päästä selvillä heidän toimistaan.”

“No sehän on jo aika selvää…” Nany totesi.

“Mitä meihin tulee” po-matoran jatkoi, “koska Telakkatyöaikataulumme ovat vielä auki, on hankalaa sanoa miten voisimme itse osallistua itse linnakkeen puolen urkintaan…”

“Ehkä on paras että te Telakan pojat keskitytte mahdollisimman paljon kokonaan sinne”, Argo ehdotti, “me neljä muuta (Argo, Tokka, Koli ja Lyan) teemme kyllä parhaamme pysyäksemme tämän linnakkeen yleistilanteista perillä ja arvon Nany varmasti tekee parhaansa täällä Kahvion puolella.”

“Voin hyväksyä tuon sunnitelman”, Paku nyökkäsi voimakkaasti. “Tehokkainta olisi varmasti toimia päivän lisäksi mahdollisimman paljon myös pimeän aikaan.”

“Kiro varmasti tykkää”, Nany mietti. “Mutta ehkä asiasta olisi hyvä kertoa muillekin.”

“Kannattava idea”, Argo yhtyi. “Kun nyt tiedämme miltä ainakin osa Klaanin johtoportaasta näyttää, tiedämme olla varuillamme.”

“Toivottavasti…” Nany vilkaisi pöydässä Argon lisäksi istuvaa pellekolmikkoa. “Mutta itse moderaattorien salaisuuksien lisäksi meidän olisi hyvä saada informaatiota myös Klaanin valvonta- ja puolustustoimista noin ylipäätään.”

“Oletettavasti sinulla on joku idea…?” Paku vilkaisi ga-matorania melkein ylenkatsovasti.

Mutta Nany ei antanut sen hetkauttaa.
“Noh, hienoilla ja hennoilla neitokaisilla on keinonsa…” Nany vihjali raikkaan kryptisesti pilke silmäkulmassaan.

“Hyi.” Gatta nyrpisti ilmettään.

“…” Nany kummasteli kommenttia hetken ennen kuin muuttui melkein tulipunaiseksi.
“…ei mitään sellaista!” ga-matoran ärähti hilliten hädin tuskin kiukkuaan.

Lyan tarttui onu-matorania olkapäästä verenhimoinen ilme maskillaan.
”Ettäs kehtaat, senkin likainen lilliputtimulkvisti! Puhua nyt arvoisista neideistä tuohon sävyyn! Kuka hemmetti sinut on tuollaiseksi oikein opettanut!?”

”No kukahan.” Gatta tuijotti huivipäätä nokkavasti.

Argo hihitti rauhallisesti Nanyn hieroen turhautuneena otsaansa sormenpäillään.

“Rauhoittukaas nyt poijjat” Paku komensi. “Meillä on vielä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä…”

“Kuten…?” Nany kysyi epävarmana.

“Jotta voisimme vaikuttaa todellisilta soluttautumisoperaatioiden mestareilta”, Paku nojautui jälleen pöytää vasten tukien oikeaa poskeaan oikealla kädellään, “yksi tärkeimpiä kulmakiviä olisi kehitellä mahdollisimman kryptinen mutta selkeä (ja ennenkaikkea mahdollisimman siisti) koodikieli…”

“Ei…” Nanyn pää heittäytyi taaksepäin.

“Joo!” Gatta innostui.

“No mikäpä jottei”, rauhoittunut Lyan lisäsi.

Paku paiskasi päättäväisenä kämmenensä pöytää vasten.
“Okei, ihan ensiksi tarvitsemme jonkun iskevän nimen. ‘Ryhmä Pakara’ jo itsessään on jo hyvä lähtökohta, mutta ehkä jokin xiankielinen väännös toisi jotain uutta mahtipontista särmää…”

Nany katsoi hyväksi poistua takaisin työtehtäviensä pariin ennen kuin alkaisi tuntea voivansa yhtä hyvin vain kuolla pystyyn. “Nähdään sitten illalla, ehkä…”
Kiihkeän aivoriihen keskellä vain Argo huomasi vilkuttaa ga-matoranille näkemisiin.

Pakun sekä Lyanin suusta lenteli hetken aikaa ties millaisia jopa soveliaan Argon mielestä hieman yliampuvia nimiväännöksiä.

“…The Butt Raiders?” Lyanilta alkoivat loppua ideat.

Myös Paku huomasi hyvien vaihtoehtojen olevan lopussa.

Xian kielestä sivistymätön Gatta oli keskittynyt lähinnä leikkimään uudella lelullaan, kunnes myös hänellä välähti.
“Minulla on yksi idea.”

“Anna tulla”, Paku rohkaisi.

“No kun… kapun nimihän on ‘Amazua’?” onu-matoran mietti. “Ja me ollaan kai edelleen piraatteja…?”

“Joo…?” Lyan odotti.

“Mitä jos ne kaksi sanaa vähän kuin yhdistäisi?” Gatta piti silmänsä yhä rakkaassa toimintaukossaan. “Amaatit?”

…

Lyan ja Paku, sekä myös Argo puntaroivat ehdotusta hetken mielessään.

Amaatit.

“….perhana, kuulostaa aika hyvältä”, Paku myöntyi.