Bio-Klaanin saari
Päivä ennen sarastusta

Jälleen vaikutti siltä, että sankaruutta ja kunniaa oli jaossa vain rajallisia määriä. Kaukana etelässä, suuren vuoren toisella puolella, taisteltiin. Joukko-osastot marssivat voittoisasti kohti etelää, pistimet tanassa ja kiväärit laulaen. Kuulemma.

Täällä sen sijaan…

Pysähtyneisyys piti huonetta miehityksessään ja kolmatta viikkoa putkeen. Huonetta, tai ehkä oikeammin luolaa, valaisi ainoastaan yksi kattoon kiinnitetty valokivi, sekin himmeä, tilan tunnelmaan sopivan väsynyt. Ulkoseinä oli paksu ja kivinen, ja sen keskellä sijaitsivat rautaiset pariovet. Muut seinämät olivat kaivettua moreenia hirsillä tuettuna. Syvemmälle pesään johtava tunnelikin muuttui siloitellummaksi vasta tuntien marssin jälkeen, eihän sentään ollut syytä tuhlata hyvää rakennusmateriaalia näin syrjäisen huoltoreitin ehostamiseen. Vartioon komennetut sotilaatkaan eivät olleet varsinaisesti kurssiensa kärkeä.

Nazorak-vartiomiehet 11215 ja 11231 istuivat lyhyellä puisella penkillä, kaksikosta ensimmäinen vastuullisesti konepistoolia alakäsissään puristaen. YY tyytyi roikottamaan henkilökohtaista asetta vyöllään – eihän sentään ollut niin, että täällä olisi tapahtunut mitään kuitenkaan. Ylimääräisen ammuslaatikon hän oli ottanut jalkojensa tueksi, niin että sotilas sai suoristettua koipensa.

“Kuinka kauan vuoronvaihtoon?” 11215 rikkoi lähes tunnin jatkuneen hiljaisuuden.

Hämärässä tunnelissa oli liki mahdotonta arvioida, missä kohdassa kiertoaan vuorokausi oli. Himmeä valokivi sitä ei kertonut. 11215 vilkaisi rautaovia. Välittömästi niiden takana odotti ulkoilma ja luonto, sekä kaksoisauringot – tai ehkä mahdollisesti tähtitaivas – valmiina paljastamaan kellonajan.
“Hoaah…” 11231 haukotteli. “Taitaa olla niin, että paikallaanoloseikkailumme on vasta puolitiessä. Tarkistan.”

Nazorak tunki kätensä vyönsä taskuun, ja tunnusteli. Pian hän löysi mekaanisen laitteen, jonka liki äänettömän raksutuksen hän tunsi sormenpäissään. Rytmi kertoi vuorokaudenajasta.
“Jep”, hän varmisti. “Neljä tuntia vielä.”

Ja niin oli, että tämän pohjoisrinneläisen huoltokäytävän suuaukon vartiotilassa ei tapahtunut mitään. Ei tuntiin, eikä toiseen. Kolmantena tuntina sitten tapahtuikin, ja sekös vartioita hätkähdytti.

Kummankin nazorakin tuntosarvet värähtivät pystyyn.
“Kuulistko sen?”
“Kuulin!”

Kaksikko nousi seisomaan, ja kääntyi kohti ovea. 11215 tähtäsi aseellaan huoneen oviaukon suuntaan, ja 11231 kaivoi esiin radiota. Hän varmisti, että laite oli oikealla taajuudella, ja vei kapistuksen suunsa korkeudelle. Juuri kun hän oli aloittamassa raporttiaan, ääni kuului taas.

Se oli… jyskytystä? Jonkinlainen metallinen ääni, aivan kuin jotain olisi iskeytynyt rautaisia ovia vasten.

11215 poisti varmistimen.

11231 yritti raportoida tilannetta komentokeskukseen. Signaali oli kuitenkin heikko.

Jyskytys toistui kolmannen kerran.

“Mikä se on?” konepistoolia puristava Nazorak vinkaisi.
“E-ei aavistustakaan!”

Seuraava huoneen täyttävä ääni ei kuitenkaan ollut jyskytystä ovelta. Radiopuhelin 11231:n kourassa heräsi eloon: “-o, päästäk- -yt -hänet sisään!”

Nazorak säpsähti laitteensa äkillistä toimimista, mutta palautui pian tilanteen tasalle. “En kuullut, voitteko toistaa?”

Rahiseva radio puhui taas. “Ei noin arv- -rasta voi jättä- -dottamaan! Avatk- ovi!”

Nazorak-kaksikko vilkaisi toisiaan. Molemmat nielaisivat, ja 11231 kuittasi saadut ohjeet. Hän aloitti varovaisen etenemisen ovelle, hänen taisteluparin pitäessä asetta valmiina – ei täydessä tähtäyksessä, mutta kuitenkin korkeassa asennossa. Kun 11231 oli päässyt lähes ovelle, metallinen ääni kumisi jälleen. Nazorak ei kuitenkaan enää säikähtänyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin. Hän laski kätensä lukolle, ja teki, mitä komentokeskus oli määrännyt. Kahva kääntyi, ja ovi narahti auki.

Samassa valo tulvi tunneliin, ja molemmat vartiomiehet nostivat yhden käsistään silmiensä suojaksi. Aurinkojen kultaiset säteet täyttivät tilan paljastaen samalla vuorokaudenajan. Nyt oli mitä ilmeisimmin aikainen aamu, sotilaiden ja palvelusväen jaettu kirous. Vaakasuoran aamuaurinkojenpaisteen keskellä seisoi myös suuri hahmo, toinen nyrkki uutta koputusta varten kohotettuna. Jykevä olento kuitenkin huomasi auenneen oven ja laski kätensä.

Kumpikaan nazorakeista ei ollut nähnyt tätä tummanharmaata olentoa aiemmin. Sen keho oli suonimaisten putkien peitossa, ja sen vartalossa oli kummallisia, kiemuraisia koristeita. Aluksi nazorakeista näytti siltä, kuin olennolla ei olisi ollut lainkaan päätä, mutta sen rullattua hieman lähemmäs, he huomasivat sen torson yläosan kupolin, ja sen sisällä vellovat aivot.

“Oletteko kuulleet luojamme ja vapahtajamme Makuta Abzumon ylösnousemuksesta?” Harmaa Aine kysyi pirteästi.