Mustan käden komentotorni
Onu-Metru

Matoro kuuli kuiskauksen. Se oli vain pieni henkäys pimeyden keskellä, eikä siitä voinut erottaa sanoja, mutta hän kuuli sen.

Jokin hänen sisällään käski häntä pakenemaan. Se oli samankaltainen tunne kuin Deltan kammiossa etelässä, paikassa jossa hän oli kohd- ei, ei täällä, Matoro ajatteli. Pimeys oli loputon ja se tuntui imevän kaiken valon mukanaan. Pimeys itsessään ei ollut mitään uutta Matorolle. Pimeys oli hänen työkalunsa, hänen toverinsa joka oli auttanut häntä usein. Siitä kertoi jo hänen musta, kovia kokenut haarniskansakin.

Ei, ongelma oli siinä miltä pimeys kuulosti. Se ei ollut hiljaa. Se kuiski. Se vaikersi. Se kutsui.

Haluat liittyä joukkoomme, se sanoi. Matoro kompasteli lattian betoninpalasiin. Hän ei nähnyt lämpökamerasilmällään mitään elävää. Skanneri näytti yökiikarimaisena näkymänä kaiken vihreänä pimeyden läpi. Ei mitään. Ei mitään lähdettä äänille.

Syvemmälle, laskeudu hautaamme, äänet kuiskasivat. Matoro halusi vain löytää Umbran. Ja Lähetin. Ja päästä pois tästä haudasta.

Matoro oli pimeydessä yrittänyt käyttää naamiotaan lukuisia kertoja. Cencordkin kutsui häntä, mutta täysin eri tavalla. Hän halusi kyetä käyttämään naamiotaan, mutta ei voinut edes koskea sen täyteen potentiaaliin.

Hän oli käyttänyt Nimdaa muttei kyennyt käyttämään omaa naamiotaan, Matoro naurahti yksinäisyydessään ja muisteli sitä päivää, kun Oraakkeli oli näyttänyt hänelle totuuden.

Sali kapeni käytäväksi; Matoro saattoi tuntea ympärillään olevan tilan kutistuvan. Kuiskaukset eivät enää kaikuneet. Ne tulivat mitättömien äänien kaaoksena kaikkialta.

Umbra, Matoro yritti kutsua telepaattisesti naamiollaan. Ties kuinka monetta kertaa. Kaikki mieleen liittyvä tuntui valtavan epävarmalta.

Jään toa asteli ohi rivistön korkeita Käden taisteluhaarniskoja. Kaikkien niiden aseiden läsnäolo ei tehnyt häntä yhtään rauhallisemmaksi.

Hän käveli patsasrivistöjen reunustamaa käytävää eteenpäin. Hän näki molemmilla puolillaan hopeisia haarniskapukuja, jotka muistuttivat ihan liikaa toia. Haarniskat olivat osittain kohmeessa ja niiden jälkeen käytävän seinät jatkuivat hopeisina kanisteririveinä. Kanisterit muistuttivat aivan toa-kanistereita, mutta nämä olivat osittain jäässä. Niiden pinnassa tuijotti synkkänä huurteinen ikkuna, aivan kasvojen korkeudella.

Toa mietti hetken ja asteli lähemmäs kanisteria. Jäinen pinta tuntui miellyttävältä hänen kätensä alla, kun hän pyyhki huurretta pois kapeasta, läpinäkyvästä aukosta, josta hän näkisi sisään. Toa joutui nousemaan jalkateriensä varaan saadakseen kasvonsa samalle tasolle lasin kanssa.

Aluksi hän ei nähnyt mitään. Sitten hän alkoi erottaa muotoja kanisterin sisältä – hieman toan kasvoja muistuttavan naaman ja kylmät sulkeutuneet silmät. Se ei hengittänyt.
… Kuollut toa? Tai paljon niitä? Matoro tajusi kauhuissaan. Sodassa kuolleitako? Miksei menneisyys voinut jättää häntä rauhaan, toa pohti. Miksi se iskeytyi päin hänen kasvojaan aina ja kaikkialla, ikään kuin vaatien häneltä jotakin.

Matoro keskittyi jälleen kanisterin sisältöön. Toa sisällä ei kantanut kanohia ja Matoro erotti sen rinnasta pienen mustan kämmenen. Teleskooppisilmän skannerit aloittivat olennon skannauksen kanisterin läpi.

Äkkiä hänen skannerinsa välähti kirkkaan vihreänä ja sammui. Hän tunsi kylmyyden virtaavan pitkin käytävää, kuin jäisen tuulen. Se kävi hänen selkäpiihinsä eri tavalla kuin mikään kylmyys, mitä hän oli ennen kokenut. Ja Jään toat olivat kuitenkin kylmyyden erikoisasiantuntijoita.

Äkkiä kanisterin sisällä silmät avautuivat. Monet silmät pitkin käytävää avautuivat.

Silmät katsoivat syvälle Matoroon. Ne olivat syvät ja siniset, menneisyyttä heijastelevat auringot. Jään Toa kavahti ja yritti vetäytyä taaksepäin. Kuului rasahtava ääni, ja kädet iskeytyivät läpi kanisterin etumuksen. Ne tarrautuivat Matoroa kyljistä – toa yritti välittömästi vetää miekkansa. Hopeiset kädet heittivät hänet brutaalin nopealla liikkeellä päin toisia kanistereja, suistaen ionikatanan toan käsistä maahan.

Kädet repivät loput kanisterista, ja hopeinen toan ruumis näytti itsensä koko pituudessaan. Niin tekivät myös kaikki muut kanisterit.

“Toa.” Metallinen ääni kaikui jokaisen olennon suusta. Ääni kaikui ympäri käytävää, kimmoten seinistä toiseen.

”Luovuta”, ääni kimpoili pimeydessä haipuen.

”Mieltä ei voi tuhota”, se nousi uudelleen, kuin jäinen myrsky.

“Mitä te olette?” Matoro huusi, kun fyysiset ja psyykkiset kädet tarttuivat häneen. Ne iskivät hänet maahan ja tarttuivat hänen naamioonsa ja sydänvaloonsa. Toa rimpuili irti ja hyyti lähimpien niveliä ikijäähän, mutta hopeisia ruumiita oli liikaa. Hän tunsi olentojen yrittävän päästä hänen mieleensä. Toa keskittyi naamionvoimiinsa viimeisenä toivonaan. Siniset auringot ympäröivät häntä.

“Haluamme voimasi. Toa-voimasi. Anna se meille”, kuiskittiin.

“Mitä te Mata Nuin nimeen oikein olette?” Matoro miltei kirkui menettäen tajuntaansa. Hän tunsi mielensä sortuvan kaikkien niiden olentojen alle. Hän ajatteli Nimdaa, hän ajatteli Itrozia ja Cencordia – jokin tuntui antavan hänelle voimaa.

“Me olemme Toa Kal, ne jotka ovat Sähköistyneet.”

“Tulkaa sitten päähäni, Kalit. Näyttäkää, miten mahtavia te olette”, Matoro ivasi kasvot kuin timantiksi muuttuneena – hänen naamionsa alkoi hohtaa.

Tajunnanvyöry iskeytyi häneen joka suunnasta. Hän kuvitteli olevansa jälleen Arkkienkelillä, putoamassa ikuisesti Nimda kourassaan. Hän näki fraktaalit ja säteet ja salamat ja räjähdykset. Hän muisti Abzumon silmät. Vieraat olemukset eivät päässeet läpi. Ne takoivat hänen tajuntaansa kuin Makutojen palavat muurinmurtajat Pridakin linnoituksen portteja. Vieraissa mielissä tuntui vain kylmyys ja voimaton viha.

Matoro putosi Arkkienkelin kuilua jälleen kerran. Nimdojen ilotulitteet ja räjähdykset tuntuivat kaikkialla. Valkoinen pyörre imaisi hänet ja makutan. Siru tuntui massiivisen voimakkaalta, lämpimältä ja… se tuntui kaikelta, mitä Matoro saattoi kuvitella.

Muistot tuntuivat kaiken aikaa oikeammilta. Hän tunsi uppoavansa. Vieraat mielet iskivät jälleen, voimalla. Matoro vajosi muistoihin, puoliksi hopeisten käsien työntämänä.

Mustan toan keho velttoontui. Se kaatui lattialle. Siniset auringot hymyilivät kylmyyttä.

”Ensimmäinen”, yhteisääni sanoi.

Matoro makasi matalassa rantavedessä. Hänen päähänsä koski. Muistikuvat olivat aivan sekaisin. Missä hän oli ja mitä hän teki? Entä miten hän oli sinne joutunut?

Toa ei tiennyt, kykenikö luottamaan järkeensä. Ehkä tämä oli jokin illuusio? Tai mielensisäistä kaaosta? Uni? Hän nousi istuma-asentoon ja katseli ympärilleen päätään pidellen. Auringonlasku oli värjännyt taivaanrannan verenpunaiseksi, mikä teki hänen edessään kauempana kohoavan valtavan linnoituksen entistäkin karmeammaksi. Hän tunnisti rakennuksen Destralin linnakkeeksi. Harmaan kivikkoinen ranta oli Destralin saari.

”Destral”, Matoro lausui kokeeksi. ”Olenko minä Destralilla?”
Sitten toa huomasi kahden tumman hahmon kävelevän linnakkeelta rannan suuntaan. Matoro ajautui paniikin valtaan. Makutoja. Mutta pakopaikkaa ei ollut. Hän oli täysin näkyvillä. Oli turha piilotella, joten Matoro ponkaisi seisomaan valmiina jäädyttämään vettä ja pakenemaan merta pitkin. Huomatessaan, etteivät hänen elementaalivoimansa toimineet lainkaan, hänen toivonsa eloonjäämisestä kaikkosi. Ehkä olisi mukavampi kuolla, sillä toinen vaihtoehto olisi taatusti se, että makutat ottaisivat hänet vangikseen. Ja ties mitä hänelle Destralilla tehtäisiin.

Seuraavaksi hänet valtasi helpotuksen tunne, sillä makutat, jotka olivat nyt jo ihan lähellä, eivät nähneet häntä. Ainakaan he eivät osoittaneet eleelläkään huomaavansa häntä. Matoro päätti vain seistä paikallaan ja tehdä havaintoja. Toinen makuta oli sonnustautunut violettiin ja mustaan haarniskaan ja kantoi kasvoillaan Kanohi Avsaa, nälän naamiota.

Abzumo? Matoro ihmetteli. Minä tapoin hänet. Tämä ei ole totta.

Toinen, Abzumoa seurannut makuta oli pelkkää mustaa ja punaista. Naamionaan tällä oli Ikääntymisen Suuri Kanohi. Matoro ei ollut ikinä nähnyt sellaista naamiota kuin kuvissa. Niitä eivät useinkaan perusmatoralaiset kantaneet, joten niiden tapaaminen luonnossa oli harvinaista. Sen naamiovoima aiheutti kohteen ikääntymisprosessin kiihtymisen tai hidastumisen, ja sellaiset muutokset biomekaanisessa kehossa saattoivat olla kovin arvaamattomia. Pääsääntöisesti elintoimintojen kiihdyttäminen heikensi uhria, kenties sai tämän jopa kuolemaan.

”Minulla ei ole enää mitään täällä”, Avsaa kantava makuta totesi toverilleen, ja Matoro järkyttyi huomatessaan, ettei ääni kuulunutkaan Abzumolle. Se kuului jollekulle toiselle.
”Eikö mitään?” kysyi toinen makuta musertuneen kuuloisena, ja nyt Matoro järkyttyi vielä enemmän, sillä tämä ääni sen sijaan kuului Abzumolle, joskaan Matoro ei ollut aivan täydellisen varma. Hän ei ollut kuullut omahyväisen ja itsevarman makutan ääntä tuollaisena. Ensimmäinen makuta kääntyi kumppaninsa puoleen ja selin Matoroon.
”Valitettavasti projekti epäonnistuu. Tiedät sen itsekin.”
”Ei se epäonnistu, meidän täytyy vain ratkaista ne ongelmat”, Abzumo sanoi, melkein kuin aneli. ”Ne ovat pelkkää matematiikkaa. Ei sinua ole ennenkään pysäytetty matematiikalla!”
”Abzumo, Nimdan siruissa on liikaa voimaa. Huomasit sen, kun tutkit itse Deltaa.”
”Se voima voidaan valjastaa mielen käyttöön!” toinen huudahti ja teki kädellään eleen, joka kuvasi asian merkityksettömyyttä. ”Me voimme kerätä kaikki sirut. Niiden avulla voidaan saavuttaa jumaluus!”
”Jumaluus on kieltämättä houkutteleva ajatus. Mitä kuvittelet uuden pomomme havittelevan, ystäväiseni?”
”Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala”, Abzumo totesi Matoron käsityskyvyn ylittävän rehellisellä äänensävyllä. ”Sinä olisit hyvä jumala.”
Toinen makuta kääntyi taas Matoroon päin ja virnisti.
”Ehkäpä minä olenkin liian vaatimaton sellaiseen”, hän totesi ja risti kätensä rinnalleen. Abzumo nauroi kylmää naurua, joka ei tosin ollut yhtä julma kuin nykyään.

Aivan, tämän on oltava muisto tai jotain vastaavaa, Matoro pohti. Mikään muu ei järjellisesti selitä tätä. Mutta tämä ei ole oma muistoni… olenko Abzumon muistossa? Tämä on muisto itsestäni makutan muistoissa?
”Niinpä niin”, Abzumo jatkoi. ”Niin vaatimaton, että valitset nimeksesi Makuta Nui, Suuri Makuta.”
Matoron sydän jätti lyönnin väliin.
”Minä valitsin itselleni oikeutetusti nimen, joka kuvaa minua vallan mainiosti”, toinen makuta vastasi ja repesi nauruun. ”Etkö sinä käsitä? Minulla on koko maailma saavutettavanani. Enkä tarvitse siihen veljeskunnan rajoituksia, Abzumo.”
”Mutta… entä projekti?”
”Se ei toimi. Minulla on parempaakin tekemistä. Mielenvoimat ovat yksi kiinnostavimmista asioista tutkia, mutta kenties Nimda on hyvä jättää rauhaan. Itrozkin palautti sirun temppeliin.”
”Niinhän mekin teimme!”
”Niin teimme, ja suosittelen, ettet nouda sitä enää.”
”En aikonutkaan. Ja sinä silti aiot lähteä.”
”Niin, niin minä aion.”
”Entäpä minä sitten?”
”Sinä… voit lähteä mukaani, jos haluat.”
”Ja hylkäisin projektimme?”
”Niin, ehkä niin olisi hyvä sinunkin kannaltasi.”
”En ikinä!” Abzumo kirkaisi. ”Minä saatan loppuun, minkä aloitin. Minä kokoan Nimdan yhtenäiseksi.”
”Hah”, Makuta Nui tuhahti. ”Sitä minä epäilen. Miten kävi nazorak-projektimme?”
”Se voi hyvinkin vielä onnistua. Me jätimme kuningattaren kasvamaan sille mukavalle saarelle, ellet muista.”
”Ja kuningatar ei ole vielä muninut yhtäkään munaa. 0001 on mallikappale, millainen hyvän torakan tulisi olla. Mutta hän ei syntynyt munasta, ei.”
”Kuningatar munii vielä! Kyllä se vielä munii!”

Matoro yhdisteli asioita päässään. Hän ei ollut uskoa kaikkea, mitä oli juuri kuullut.

”Minä en jaksa enää uskoa. Hyvästi, Abzumo.”
Sen sanottuaan Makuta Nui käveli merelle päin, ja vasta nyt Matoro huomasi jonkin veneen tapaisen kelluvan aallokossa vähän matkan päässä. Abzumo seurasi Manua veneelle asti pyytäen tätä harkitsemaan vielä kerran.
”Ei”, Manu totesi ja astui veneeseen, joka alkoi liikkua kuin itsekseen merelle päin. Se oli melko tilava ja täynnä laatikoita, joista yhden Manu avasi. Sieltä paljastui kanohi Kraahkan.
”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
”Mutta… aiotko sinä…?”
”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
Hetken oli hiljaista. Sitten Manu jatkoi: ”Montako kertaa minun täytyy sanoa hylkääväni projektin?”
Abzumo ei vastannut.
”En tarvitse tätä enää”, Manu sanoi ja poisti Kanohi Avsansa. Matoro ei kyennyt näkemään, miltä makuta näytti ilman kasvojaan. Makuta Nui jatkoi nyt hieman pilkallisesti: ”Sinä voit pitää sen vaikka muistona minusta.”
Abzumo katsoi turtana, kuinka toinen makuta heitti naamionsa hänen jalkojensa juureen ja asetti Varjojen suuren naamion kasvoilleen.
”Mistä helvetistä sinä edes sait tuon”, Abzumo kysyi hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että Matoro hädin tuskin kuuli. Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Lainasin Tridaxin teleporttilelua. Kanohi Olmak on perin suurenmoinen kapistus.”
”Et uskaltanut!”
”Miltä tämä näyttää?”
Abzumo ei vastannut. Kumpikaan ei enää sanonut mitään, ja vene lipui äänenkantamattomiin.
Abzumo seisoi pitkään rantaveden tuntumassa. Sitten hän nosti hitaasti Kanohi Avsan maasta ja puhdisti sen hiekasta. Hän poisti oman naamionsa ja paiskasi sen mereen. Sitten hän laittoi Avsan kasvoilleen.
”Makuta Nui”, hän sanoi ääneen katkerana. ”Sinä olisit ollut hyvä jumala.”
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.

Abzumo lähti vihdoin kävelemään takaisin linnoitukselle päin, ja Matoro päätti seurata häntä. Jos muisto oli Abzumon, kuka tietäisi, mitä saattaisi tapahtua, jos Matoro kadottaisi hänet näkyvistään. Makuta astui sisään linnoitukseen pienestä ovesta. Mutta Matoro, joka seurasi aivan tämän kannoilla, ei odottanut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui: kolme rahkshia odotteli oven takana ja tyrmäsi makutan turhia odottelematta yllätyshyökkäyksellä. Jään toa järkyttyi tapahtuneesta, sillä hänen mielikuviensa mukaan makutat hallitsivat rahksheja täydellisesti.
Näiden täytyy olla jonkun muun rahksheja, tietysti, hän järkeili. Sitten kaikki pimeni kovan kivun saattelemana.
Kohtaus ilmeisesti vaihtui. Kenties Abzumon muistissa oli tajuttomuuden ajanjakso, joka ei sisältänyt muistoja. Matoro huomasi seisovansa keskellä pientä, pimeää kivistä huonetta. Hänen ympärillään seinät tuntuivat olevan tukahduttavan lähellä, seinät, jotka koostuivat pienistä kivitiilistä, jotka oli valettu yhteen ilmeisesti sulalla metallilla.
Onhan siinäkin tapa korvata laasti… Matoro ajatteli, kunnes huomasi Abzumon. Tämä oli kahlittu huoneen metalliovea vastapäiseen seinään. Matoro lähestyi makutaa ja huomasi, että tämän kahleet olivat todennäköisesti prototerästä. Makuta näytti yhä tajuttomalta, roikkui vain kahleistaan, jotka kahlitsivat hänen kätensä kattoon ja jalkansa lattiaan.
Kammio tuntui pahalta. Kenties siinä oli jotakin, mikä esti makutoja pakenemasta siitä. Matoro tunsi ahdistusta jo pelkästään ollessaan huoneessa, vaikka tiesi, ettei todellisuudessa edes ollut siellä. Kukaan ei näkisi häntä. Voisiko hän kävellä seinien läpi? Hän päätti jättää kokeilematta, sillä Abzumolla tuskin olisi muistoja seinien sisällöstä, saati sitten niiden takaisista olevaisuuksista.
Ovi avautui yhtäkkiä ja sai Matoron hätkähtämään rajusti. Mutta ovella ei näyttänyt olevan kukaan. Sisään tuntui tulvivan pimeys, varjot itse tulivat sisään. Matoro hytisi, sillä yhtäkkiä hänellä oli kylmä. Abzumo osoitti nyt elonmerkkejä. Hänen nyt Avsan pukemisen jälkeen niin tutut kasvonsa vääntyivät häiriintyneeseen virneeseen.
”Tervehdys, veli”, hän sylkäisi halveksivasti. Matoro yritti tihrustaa pimeyden keskelle, muttei kyennyt näkemään, oliko siellä jotakin.
”Abzumo hyvä, minulla olisi sinulle hieman kysymyksiä”, sanoi ääni, joka vaikutti Matorosta pelottavan tutulta.
”Minullakin on kysymys”, Abzumo sanoi ja kohotti nyt katseensa näkymättömään keskustelukumppaniinsa. ”Miksi minut on kahlehdittu kuin sotavanki, kuin jokin halveksittava olento, kuin jokin matoralainen? Minä olen Makutain veljeskunnan jäsen ja ylpeä makuta.”
Välittämättä Abzumon kommentista toinen ääni kysyi häneltä: ”Missä on Makuta Nui?”
Abzumo naurahti kolkosti ja yskäisi. ”Minulla ei ole hajuakaan. Hän katosi kertomatta minulle mitään määränpäästään.”
Matoro kykeni aistimaan mairean pahantahtoisuuden, joka huokui pimeydestä. ”Eikö sinulla ole hajuakaan, veljeni?”
Abzumo värähti hieman. ”Minä en tiedä mitään. Sinulla ei ole mitään syytä olla uskomatta minua.”
”Eikö?”
Matoro näki, kuinka varjoista paljastui Kanohi Kraahkan. Hahmo ei kuitenkaan ollut Makuta Nui. Olento tuntui säteilevän sellaista pelottavaa tyhjyyttä, joka Manusta puuttui. Matoro ei tiennyt, mitä Manu lopulta aikoi tai millainen tämä pohjimmiltaan oli, mutta tämän makutan kaltainen hän ei ollut. Tämä makuta tuntui täysin absoluuttiselta… Makutalta. Ilman harmaan tai valkoisen vivahteita, pelkältä synkältä varjolta.
Kraahkania kantava makuta näytti kietoutuneen sysimustaan vaatteeseen, viittaan, joka kenties oli pelkkää varjoa itsekin.
”Etkö sinä varmasti tiedä yhtään mitään Makuta Nuin olinpaikasta? Meillä on hyvä syy uskoa, että hän on petturi ja Veljeskunnan vihollinen. Ja sinä olit hänen lähin ystävänsä, Abzumo.” Varjoista työntyi esiin käsi, joka pitkäkyntisellä sormellaan kosketti Abzumon otsaa. Tämä kohotti päätään hieman ylemmäs, jotta sormen kosketus lakkaisi. Avsa irvisti rumasti.
”Miserix olisi uskonut minua”, Abzumo sanoi ja räpäytti silmiään kolme kertaa. ”Mikset sinäkin uskoisi?”
”Minä en ole Miserix”, toinen vastasi häijysti. Kynsi painautui Abzumon otsaan ja lävisti naamion. Pisara tummaa nestettä valui makutan otsaa pitkin ja tippui lattiaan.
Manu tosiaan taisi varastaa Olmakin, Matoro pohti. Miksi hänen löytämisensä muutoin olisi niin tärkeää?
”̬̀M̺̲̼ͣͫ̇ͤ̚i͚̩̮͇̍ͤ̊s̪̜͈ͪ̊ͣ̂ͧ͑s̜̭ͥ͛ͫͩͧ̒ͥ̔ä̱̰̻̝͎͕͈̺͑͑̇̆ ̳̥̥͈̼͂̏̈́́̆̒̔ŏ̘̔͛ͯͦͣn͙͎͎̊̋͗͗̈́ͥͥͯ ͙͙̠̞̣̋͐̓̀M̭͕̤ͭ͂ͩ̔͊ͧa̙̤̝̰̙͓̞̼ͩͮ̓̋ͦͫ̚k̯̩̗ͣ̽̓̄̈́̊u̥̫̲͌́͊ͣt̲̥̘̜̗̯̎͌̋ͯ͊ͩͭ̏á̞͇̃͒̾ ̫̬͖͉̦̦͒N̠̝͈̠͖̬͍͒̅́̋̓͊̎ͩu͉̪̔̓͛̈́̓ͮi̭̳̠̞̭̺̱͛͛̚̚?̞̅ͬ̀͂ͅ”̙͉̟̤͔ͮ͐
”En… tiedä”, Zumo voihkaisi ja pudisti rajusti päätään.
”̩̩̤̉̐ͣ͛̑͒̉̓H̪̤̤̝ͧ̂Ả̼̯̳͚̝̝̾̍̈́ͪ̎̑̑̆ ̺͈̬̲ͭ̇H̝͔͈̊͑̉ͧ̐ͯA͙̤͇̬͐̃ ̰̮̤̞̳̜̫̃̂͊ͩ̿̆̏H͎̹͉͖̺̩̓̓̂̎̚A̻̔̇͆͑̾.͔͔̮̭ͯ̎ͯ̎̾ͦ̅ ̟͕̫̯̤̠̔ͥͫ́̿M͎͈͔͚͈̟̪͍ͥͮ̍̃͒Î͇̗̝̘͓̬̱̺̬̇ͬ̆́͆ͩŃ̫̠͎̱̻̪̻̫̔̾ͭͅȔ͉̱̼͕̣̱ͩ͑͆ͭL̖̤͖̹̬̖̗̮͇̒ͩL͎̝͍̝̃ͮͯ̃ͯ̏̐ͮA̠̩͎̅̐̆ ̟͚̙̦̗̝̬ͦͥO̼̬̳̳͖̦͌ͬ̌Ń̮͍̯͔̮̜ ̫̫͌ͧ̒̐K̜̜͍̺͎̣̽̒̓̀ͣY̠̜̹͇̥͖̙̆̓ͦ͂ͅL̳̖̦̠̞̿̃̋̔̎ͮL̼̪͎̲͔͙͕͚̟̑͌̎̉͛ͧ͊̾̚Ä̼̥̦̬̦͇̗͗̿ ͚̮͓͚̠̱͙͓ͭ̅̈́A̱̪̠̹͕̎I͚͙͔͂ͣͧ̐̽̒̿ͥK̺̫ͥ̃A̙̗͋͑ͅA̗̰͈̫̍ͨ̍͂̅̋.̰̠̖̟̖̰͕̫͐̇ ̼͇̲͓͇͙̈ͪ̏S̘͖̼̩̮̻͍̀̂Å͔̮̟͔̜̺̝̻͛́ͬ̅A͕̱͐͊̎̔̚M̙̫͓̒̌̐̒̆M̬̰̳ͦ͋̓̾ͣ̊̈́E͈̥̦̳̺̩̰͌̋͑̃̿̑̍ ̪̙̞̰͎̜̗̼͆͊͂̃ͭ̓ͅK̜̦̳ͪ͂̇ͭ͐̏Y͎̘̲̟̙͔̭̟͓̌ͮ͆Ḽ̥̖̂̒̏̆̈L͔̦͕͕̱̭͚̙ͮ̆ͨ̎̒ͬ͌Ä̞̯̺̫͍͉̘̇̇̆ͧ ̖̜͖̮̲͙͂̚Ș̋̊̈͌̓͆͗͒E̤̼͎̼̝͈̜̋ͧͥ̋ͧ͆̾͋L̠͇̖̮̱̹ͬ̉̂̍͂V͈ͨ̈ͨ͌ͣͩ͂̚Ḭ͎ͥͦ̒̑Ĺ̻͕̜̘͕͈͕̖̀̎̂̊ͣḶ͎̞͙ͣ̔ͬͦ̇̚E̙͎̲̯̭͈̠̮̒,̠̗͇̱̤̺̳͇̆ ̬̮͎̞̮̝͎ͧͪT͍͓̙͇̻̥̠ͤ͆͊̉Ì̯̮̠̲E̳̣̞̱̰̬̻͆̄̈́̔ͤ̽͒̇ͬD̼̗̀̿͐͆͌͂Ä̦͍̗̋ͩ̑ͥ͐T͉̻͇͔̺̳ͧͩ̒̍ͬK͎̼͙̰̲̫ͮ̓̈ͯͩͅÖ̳̹̟̫ͨ̎ͯ͗̽̈̅.͇̎́ͥͪͭͬ”̬̲̟̫̦̳̓͂̊ͥ
Matoro katsoi poispäin. Hän ei halunnut nähdä mitään, mitä tästä seuraisi. Hän toivoi voivansa pikakelata tämän muiston ohitse. Nyt hän kuuli jotakin, mitä ei olisi olettanut ikinä kuulevansa.
Makuta kirkui tuskasta.
Tunnelma vaikutti Matoroon aivan liikaa, paljon enemmän kuin muistossa pitäisi olla mahdollista. Miten pelkkä muisto tuosta tapahtumasta vaikutti häneen melkein kuin Metru Nuin Makuta olisi käyttänyt pimeitä voimiaan häneen itseensä? Toa tunsi kaiken sen, mitä Abzumo koki, kaiken sen samanlaisena kuin makuta sen muisti. Ja hänkin huusi kyyristyessään nurkkaan. Hän huusi kovempaa kuin todellisuudessa ikinä kykenisi.

Ikuisuuden kuluttua kohtaus vaihtui. Mutta huone ei vaihtunut. Matoro vapisi yhä samassa nurkassa. Hän odotti monen minuutin ajan, ennen kuin uskaltautui kääntymään takaisin Abzumoa kohti. Heti niin tehtyään hän kuitenkin katui päätöstään. Makutan keho oli työnnetty irvokkaasti täyteen metallisia piikkejä. Sieltä täältä valui yhä mustaa nestettä, ja lattia makutan alla oli myös peittynyt siihen. Abzumon edessä seisoi nyt vihertävää Shelekiä kantava makuta, joka piti kädessään jonkinlaista injektioneulaa. Matoro tunnisti makutan Mutraniksi.
”Miltä nyt tuntuu, veli?” Mutran kysyi pistävästi. Abzumo ei vastannut. Matoro ei tiennyt, oliko tämä tajuissaan.
”Vai muka vei Olmakin”, Mutran jupisi, kaiketi enemmän itselleen kuin Abzumolle, samalla kun veti neulan sisään jotakin epäilyttävää nestettä pienestä pullosta. ”Paskapuhetta, sanon minä! Tridax sanoi, että Olmak oli yhä omalla paikallaan kammiossaan. Eipä kukaan olisi sitä voinut pihistää.”
Hetken makuta oli hiljaa. ”Mutta siltikin… Olisiko sitä voinut lainata ja palauttaa sitten huomiota herättämättä?”
Seurasi taas pitkä hiljaisuus. Nyt Mutran valmistautui ilmeisesti pistämään neulan Abzumoon, mutta yhtäkkiä tämä puhui.
”Mielenkiintoinen kysymysss.”
”Anteeksi?” Mutran rykäisi.
”Mielenkiintoinen tuo sinun kysymyksesi, Mutran.”
”Ai”, toinen vastasi hieman hämmentyneenä. ”En oikeastaan usko, että Makuta Nui kykeni varastamaan yhtään mitään Veljeskunnalta.”
”Niin… Eipä kai.”
”Ei mitään henkilökohtaista, Zumo”, Mutran sanoi ja taputti tätä vasempaan olkapäähän, josta ei sattunut törröttämään minkäänlaista terää. ”Käskyt on käskyjä.”
”Valitettavasssti olet oikeasssa, velissseni.”
”Oletko ihan kunnossa?” Mutran kysyi huolestuneen näköisenä, ja Matoro tahtomattaan huvittui siitä, kuinka rehelliseltä kysymys kuulosti. Kovin monella makutalla ei tainnut olla ihan kaikki kotona.
Zumo ajatteli ilmeisesti kovin samanlaisesti kuin Matoro, sillä hän ratkesi nauramaan. Hän nauroi hervotonta ja vähäjärkistä naurua, joka pian muuttui hillittömäksi yskänkohtaukseksi. Matoron virtuaalijalkojen juureen lensi jonkin verran mustaa nestettä.
”Kunnossssa, Mutran?” Abzumo kuiskasi. ”Kyllä, minä olen täysssin kunnossssa.”
”Hyvä”, Mutran sanoi varovasti. ”Kohta et ole enää, mutta se ei ole mitään henkilökohtaista, kuten mainitsin.”
Abzumo tyytyi nyökkäämään.
”Kerro edessss”, tämä sanoi vielä, ennen kuin Mutran ehti tekemään mitään, ”muniko kuningatar lopulta.”
”Kuningatar?” Mutran kysyi kulmaansa kohottaen. Abzumon silmät laajenivat.
”Ssssinä et… tiedä?”
”Mistä minä en nyt tiedä?” Mutran kysyi närkästyen.
”Minä en ilmeisssesssti kertonut”, Abzumo sanoi ja sylkäisi mustaa nestettä lattialle, ”sssinulle kuningattaresssta.”
”Minä…” Mutran aloitti ja perääntyi hieman. ”Ehkäpä minä käyn… hakemassa jonkun muun paikalle. Sinulla selvästi on vielä informaatiota, jota me emme ole saaneet.”
Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa kylmää, kolkkoa naurua, joka toi Matorolle kovasti mieleen Metru Nuin Makutan vierailun kammioon. Mutran pysähtyi matkallaan ovea kohti.
”Selvässstikään…” Abzumo sanoi vaarallisen hitaasti. ”Selvässstikään ette.”
Mutran kääntyi hitaasti takaisin Abzumoa kohti. ”Mitä sinä oikein aiot?”
Abzumo yritti kohauttaa olkiaan, muttei kyennyt, joten tyytyi vain kohottamaan katseensa Mutraniin. ”Ehkäpä sssinä huomaat olla varovaisssempi ensssi kerralla…”
Matoro katsoi, kuinka Mutran valahti kalpeaksi ja vaipui polvilleen.
”Sinä… kykenet käyttämään naamiovoimaa?” hän sanoi järkyttyneenä. Abzumo väänsi kasvoilleen tuskallisen ja leveän hymyn.
”Ilmeisesssti, veljeni.”
Mutran haukkoi henkeä ja kaatui sitten kasvoilleen lattialle.
”Senkin saasta!” hän kirkui, ja ääni kuulosti tukahtuneelta naaman ollessa lattiaa vasten.
”Itsepähän kossskit minuun”, Abzumo totesi. Kaikki pimeni jälleen, ja kohtaus vaihtui.
Matoro seisoi jonkin sisällä. Hän vilkuili ympärilleen ja tunnisti Nazorak-pesän rakenteita. Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt. Ne näyttivät oikeastaan melko viattomilta.
Abzumo seisoi hänen vieressään. Makuta näytti melkein samanlaiselta kuin nykyään katsellessaan pesää ja toukkia.
”Kuningatar muni”, hän sanoi itsekseen. ”Projekti… onnissstui.”
Onko hausssskaa? tunkeutui ääni hänen muistoonsa. Tai hänen muistoonsa Abzumon muistosta. Hän tunsi äänen kuristavan häntä, ja toa heräsi Arkkienkelin kuilusta, puristaen Beetaa nyrkissään.

Sitten hän heräsi muistostaan, ja näki vain sinisiä aurinkoja.

Ahdistuneena Umbra katsoi poispäin aivoista. Ne olivat Toan aivot, jotka lilluivat vihreässä nesteessä. Valon toa ei tohtinut ajatellakaan mitä niille oli tehty tässä laboratorikompleksissa ja mitä muita luurankoja hän löytäisi täältä Käden tukikohdasta.

Vaikka laboratoriossa olikin paljon tutkittavaa metallihaarniskoista sydänvaloihin ja muihin, ei Umbra halunnut tutkia ruumiita tai niiden paloja. Oli hänelläkin sentään jonkinlainen moraali. Tällainen toiminta oli todella väärin, hän ajatteli.

Valon toa loi valon tykkinsä suulle ja käytti sitä taskulamppuna, jonka kiilalla hän tutkaili pimeyttä sitä mukaa kun meni eteenpäin.

En pidä tästä paikasta en niin yhtään… Niin pimeää ja synkeää… hän ajatteli. Toisaalta pimeys oli vain valon poissaoloa eli hänen pitäisi olla omassa elementissään myös pimeydessä. Kaikkialla. Jos hän imisi kaiken pimeyden pois, korvautuisiko se valolla? Sitäkin hän mietti kävellessään tunkkaisia käytäviä eteenpäin. Käytävät olivat täynnä vuosikymmenten saatossa kertynyttä pölyä joka varmaan kuhisi protodiittejä ja pieniä raheja, kuten sokeritoukkia.

Toalle alkoi nyt vasta valjeta koko rakennuksen historia. Kirurgiset kokeet toilla ja niiden aivojen purkittaminen tuntui erittäin karmivalta, erityisesti siinä paikassa. Musta Käsi muuttui sitä arveluttavammaksi mitä enemmän hän sai tietää siitä. Umbrakaan ei erityisesti halunnut muistella sotaa, joten hän siirsi ajatuksensa nykyhetkestä selviytymiseen. Hänen pitäisi yrittää löytää Matoro ja jos mahdollista, myös heidän oppaansa. Käden väki ylhäällä oli lupaillut, että alhaalta löytyy ainoa reitti ulos. Valon toan luottamus mihinkään Mustaan Käteen liittyvään oli kadonnut täysin viimeisten tuntien aikana.

Minneköhän Matoro oikein katosi? Ja missä olivat Kapura, Deleva ja Nurukan? Veteraanit kyllä pärjäisivät oikein mainiosti omillaan, mutta yhtenäisyys oli yksi hyveistä joihin Umbra yritti vielä uskoa. Se piti hänet kasassa kun hän muisti sen. Sillä jokaisella olennolla on varjo, myös hänellä… Oi miksi ajattelen taas sinua, veljeni. Minun pitää suorittaa tätä tehtävää ja etsiä Matoro, Martti, Matobro Mutalumi, Umbra puhui mielessään ja muisteli kaikkia lämpimiä päiviä Chat-kahviossa.

Umbra asteli eteenpäin käytävää. Pientä bioluminenssia tuottavaa kasvustoa oli alkanut kasvaa homeisten metalliseinämien läpi. Valoköynöstä! Sitä samaa kasvia kasvoi Karda Nuillakin aikoinaa. Oi Karda Nui, sinua en koskaan näe…

Toasta alkoi äkkiä tuntua siltä kuin jokin muukin olisi lähettyvillä. Se tuntui psyykkiseltä läsnäololta. Samankaltaiselta kuin mielensisäisissä seikkailuissa, mutta jotenkin… todellisemmalta. Se tuntui tuijotukselta. Kuiskailevalta tuijotukselta, joka yritti kiemurrella tietään Umbran mielensuojauksen läpi.

Olimme täällä ensin ääni Umbran pään sisällä sanoi tunkeutujalle. Kylmyys yritti tunkeutua Umbran polttavaan vajoon ja peittää sen syleilyynsä kuin jää peittää kalliot ja maat talven koittaessa.

Tarvitsemme sinua, Toa. Korjaamme menneisyyden. Ole osa sitä. Älä vastusta. mieli sanoi kun se pääsi vihdoin läpi Umbran säröityneen mielensuojauksen. Suojaus murtui ja Umbra tunsi päänsä sisältävän maailman räjähtävän. Sinne tulvi jotain. Jotain todella kylmää ja todella tuttua.

“Tämä mieli on liian vahvaaaaaa!” Umbra huusi käytävällä kun hän piteli päätään käsillään. Hänestä tuntui kuin pää hajoaisi. Käytävästä kuului metallisten jalkojen ääniä. Hydraulisia ääniä ja hammasrattaiden kitinää. Jokin tai jotkin olivat tulossa Umbraa kohti. Sitä valon toa ei huomannut koska oli keskittynyt mielensä sisäiseen piinaan.

Käsittelemättömän protodermiksen väriset, harmaat olennot tuntuivat ympäröivän hänet. Umbra muisti unensa ja telepaattiset seikkailunsa. Hopeiset olennot olivat olleet niissä mukana. Hän tunsi, ettei voisi voittaa niiden mieliä. Niitä oli liikaa ja ne olivat liian vahvoja.

Toverisi on jo luonamme mielet huusivat. Liity meihin, ne jatkoivat. Umbra puri hampaitaan ja kutsui valon voimiaan, toivoen kestävänsä psyykkistä rynnäkköä tarpeeksi pitkään räjäyttääkseen oudot luurangot tuhkaksi ilmaan.

”Teemme hänestä yhden meistä, teemme hänestä puhtaan”, mielen sanat kaikuivat pimeydessä, joka ympäröi yksinäistä valoa.

“En”, Umbra kuiskasi. Pimeys kaikkosi hänen ympäriltään. Hän näki olentojen olevan kuin tyhjiä toien kuoria, värittömiä ja suojattomia haamuja toa-voiman täyttämistä kehoista. Niiden hammasrattaat ja pneumaattiset nivelet näkyivät selvästi. Olentojen päät olivat kuin toan päitä, mutta ilman minkäänlaista naamiota. Niiden kasvoille oli jähmettynyt tuskan vääristämä, muinainen ilme. Tyhjät silmät säteilivät kirkasta sinistä valoa. Pian sekin katosi, kun valon toa keskitti kaiken valon ympärilleen.

Umbra tunsi heikon epäröinnin ympärillöön olevissa mielissä. Se oli ensimmäinen inhimillisyyteen viittaava tunne, jonka hän oli näissä olennoissa tuntenut. Olennot olivat riutuneen näköisiä, ja olisivat saattaneet ehkä jopa herättää sääliä, ellei niistä huokuisi niin hirvittävä aura ahdistusta ja kylmyyttä. Umbra tunsi niiden kylmät kädet hänen tajunnassaan. Toan oli vaikea kontrolloida kehoaan. Hänen mielensä ei selviäisi niitä vastaan, toa ajatteli alitajuisesti.

Sitten hän vapautti kaiken, mitä oli saanut kerättyä ympärilleen. Kaiken sen valon, jonka hänen elementtienergiansa ja ympäröivät lähteet olivat antaneet hänelle.

Siinä pimeydessä se olisi varmasti sokeuttanut kenet tahansa. Sokeudella ei olisi kuitenkaan ollut merkitystä siinä tilanteessa, sillä valoräjähdys yksinkertaisesti tuhosi kaiken, mihin se osui. Silmänräpäyksessä kaikki oli ohi. Umbra seisoi vain mustuuden keskellä. Kaikki oli tuhoutunut kymmenien metrien säteellä. Jostain ylhäältä putoili kiveä ja terästä. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti, ja äänen melkein kuuli pimeydessä.

Entistäkin pimeämpi pimeys ympäröi häntä. Kaikki se valo, mikä sitä oli valaissut, oli nyt käytetty.

Kylmyys oli kadonnut. Mielet olivat palaneet. Nyt hän halusi vain pelastaa ystävänsä.

“Matorooo! Minä tulen hakemaan sinua!” hän huusi pimeyden keskellä käytävän sortuessa hitaasti korkealla ylhäällä.