Bio-Kaanin saari, Lehu-Metsä

Jäätutkija oli kuin olikin onnistunut laskeutumaan Klaanin saaren keskustaa jäisillä lakeuksillaan hallitsevan, entisen Klaanin adminin Ämkoon mukaan nimetyn vuoren rinteitä alas ilman etteivät tiedustelupalvelun agentit olleet löytäneet häntä. Häntä itseäänkin hämmästytti se, mikseivät etsintäpartiot olleet havainneet häntä, vaikka hän tiesikin että tiedustelupalvelun helikoptereissa olevan ruumiinlämpöskannerit kohteitten ja lämpöjälkien havaitsemiseen. Hän oli tätä mietittyään tyytynyt päättelemään, että lumimyrsky oli onnistunut peittämään hänen jälkensä.

Mutta nyt valkoinen nazorak hiippaili Lehu-Metsän suurien puitten kätköissä. 273 oli lähinnä pyrkinyt kulkemaan lähellä metsän reunaa ettei eksyisi syvemmälle metsän siimekseen. Tiedemies oli kiirehtinyt mahdollisimman kauas metsän reunalla olleelta paloalueelta. Tulipalon jäljet olivat niin tuoreita, että 273 uskoi tuhojen mahdollisten aiheuttajien voivan olla vielä jossain lähistöllä, joten Jäätutkija oli kävellyt koko yön metsässä.
Vaikka päivä olikin jo valjennut, metsä oli edelleen pimeä ja äänetön. Tiheästi kasvavien havu- ja lehtipuiden latvat estivät aurinkojen valoa pääsemästä metsän pohjalle vain pieninä pisteinä. metsässä oli todella hämärää. 273 saattoi erottaa jostain kaukaa metsän reunalta puiden välistä näkyvän päivänvalon. Vihreä hämäryys ei kuitenkaan häirinnyt Jäätutkijaa, jonka verkkosilmät olivat tottuneet myös pimeässä näkemiseen.

Kuitenkin kaksi asiaa eivät tuntuneet hänestä hyvältä metsässä: Siellä oli liian hiljaista. Hän ei ollut nähnyt yhtäkään lintu- tai maarahia missään lähistöllä. Ei edes hyönteisiä. 273 oli olettanut metsän kuhisevan elämää. Ja toisekseen, mikä harmitti tiedemiestä niin vietävästi, oli se, ettei lähistöltä ei löytynyt yhden yhtäkään marjaa taikka sientä kasvavaa pensasta. Jäätutkija oli luottanut siihen, että hän selviytyisi metsän antimilla etelään asti, mutta jokin asia oli ilmeisesti syönyt sekä eläimet että ruokakasvit.

273 mutristi suutaan ja kurtisti kulmiaan. Hänellä oli kova nälkä. Hän oli luottanut siihen että metsästä löytyisi edes jonkinlaista ruokaa hengissä pysymisiksi. 273 olisi kyllä saattanut jatkaa puuruokalinjaansa, mutta puolet petäjistä eivät oikein tahtoneet olla hyväksi ruoan sulatukselle.

Kuitenkin metsän hiljaisuudesta kantautui Nazorakin kuuloelimiin ääniä. 273:n aistit valpastuivat heti ja hän pysähtyi. Hän painautui kumaraan ja nojautui vieressään ollut puuta vasten. Hänen tuntosarvensa kohosivat pystyyn ja hänen siniset verkkosilmänsä vilahtelivat villisti puolelta toiselle. 273 kohotti päätään varovasti katsoakseen pensaikkojen ja puitten välistä kauemmaksi metsään. Hän ei ensin nähnyt mitään, mutta sitten parin kuusen takaa käveli hahmo.

273:n olo huojentui, kun huomasi, ettei tulija ollutkaan Nazorak, vaan rahi.
Puitten kätköistä asteli kookas linturahi. Se kuului kanalinturahien heimoon, jotka elivät pääasiallisesti maassa. Niiden pitkät jalat ja terävät kynnet koostuivat metallisesta protodermiksestä, mutta keskiruumista koristivat kauniit punaruskean ja sinisen väreissä koreilevat sulat. Sen pyrstösulat olivat pitkät ja niissä erottui aiempien värien lisäksi mustia pilkkuja. Sen nokassa oli metallinen panssaristo ja linnun silmät hehkuivat punakan oransseina.

Lintu asteli varovaisin askelin aluskasvillisuudessa. 273 tunnisti linnun Fe-Wri –nimiseen lajiin. Laji tunnettiin syövän marjoja ja pieniä hyönteisiä ja se oli arka matoraneja ja muita lajeja kohtaan, mutta se myös tarvittaessa puolustaisi reviiriään raivokkaasti.

Kuitenkin ajatus nuotiolla kärisevästä Wrin-lihasta sai Jäätutkijan nuolemaan pitkällä kielellään pihtihampaitaan. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi syönyt lihaa. Tai mitään kunnollista ylipäätään. Hän tarkkaili lintua piilostaan ja pyrki olemaan rapistelematta oksia.

En kyllä varmasti saisi sitä kiinni, jos yritän suoraan hyökätä sen kimppuun… 273 mietti. Zamor-pistoolilla saisin sen kyllä helposti ammuttua, mutten haluaisi tuhlata vähiä zamoreitani turhaan. Minun on keksittävä jokin toinen keino…

Jäätutkija muisteli, mitä muuta hän tiesi lajista. Vaikka niillä onkin isot siivet, ne lähinnä lennähtävät puitten oksille turvaan tai tunkeilijan kimppuun. Niillä on hyvä kuulo ja näkökin. 273 ei kuitenkaan voinut jatkaa miettimistään pitkään, kun hän huomasi että Fe-Wri ei ollut enää siinä missä se oli hetki sitten. Valkoinen Nazorak nousi hieman kumaraiseen asentoon tähytäkseen, mihin lintu oli mennyt. Kuitenkin äänekkäät nokan kloksaukset kertoivat linnun olevan lähellä.
Tiedemies siirtyi varovasti pensaikossa eteenpäin ja näki taas rahin, joka oli siirtynyt tutkimaan koloa läheisen puun rungossa.

Seuratessaan linnun puuhasteluita 273:n muistiin palautui yksi yksityiskohta linnusta: Vaikka Fe-Writ olivatkin arkoja raheja, ne pitivät kiiltelevistä asioista, joita linnut keräilivät ja veivät pesäänsä. 273 hymyili, kun samalla Nazorak sai loisto idean miten hän saisi rahin napattua.

Fe-Wri –lintu käveleskeli hiljaa metsikön hämäryydessä. Sen viimepäivät metsässä olivat olleet hankalia kun nälkäinen metsän kansa oli rynnännyt kymmenpäisenä joukkona sen kotireviirin läpi ja rahi oli joutunut piiloutumaan puihin metsästäjiä. Vaikka metsän kansa olikin jo palanut kyläänsä, linturahi oli edellistäkin tarkkaavaisempana.
Fe-Wri työntyi tyhjäksi kalutun ruusumarjapensaikon piikkisten oksien läpi. Näytti siltä kuin koko alue oltaisiin syöty typötyhjäksi. Jollei rahi löytäisi ruokaa omalta reviiriltään, sen täytyisi hiipiä syvemmälle metsään tai Lehu-metsän ulkopuolella olevalle tasangolle.

Linnun mekaanisista jaloista ei lähtenyt juuri ääntäkään, kun se hiipi aluskasvillisuudessa ja tähyillen eri suuntiin punertavilla silmillään. Se oli jälleen ottamassa uutta varovaista askelta, mutta se keskeytyi. Rahi nosti päänsä ylös ja sen katse kiinnittyi jonnekin metsän hämäryyteen. Se oli huomannut jotain.

Lintu liikkui varovasti hiljaa kohti päämääräänsä. Välillä se kierteli pensaitten ja puiden lomassa mutkikasta reittiä. Se oli oppinut ettei pidä rynnätä suoraa päätä tuntemattomaan. Välillä rahi käännähti nopeasti katsomaan taakseen ja sivuilleen, mutta kuitenkin lähestyi koko ajan. Viimein se näki, mikä linnun huomion oli kiinnittänyt: se oli nähnyt sinisen hehkun erään ison männyn kyljestä. Hehku näytti tulevan aivan matoranin käden menevästä reiästä. Fe-Wri tähyili ympärilleen ja sitten puuta. Varmistuttuaan ettei ketään ollut lähettyvillä, rahi otti muutaman askeleen lähemmäksi. Lintu asteli männyn juurelle ja päästi hiljaisen ”klok klok klok” –äänen tyytyväisenä. Se työnsi nokkansa uteliaana puun rungossa olevaan aukkoon. Linnun sulat melkein nousivat pystöön näkemästään. Sen silmiin osui tasainen sininen hehku. Elementaalikivi.

Mutta aavistamaton rahi ei ollut yksin. Sillä saalistaja vaani sitä ylemmällä puussa. Sen päättäväiset siniset silmät hehkuivat hämärässä lehmuksessa. Kaikki oli mennyt 273:n suunnitelmien mukaan.

Jäätutkijan suunnitelma oli mennyt paremmin kuin hän oli uskonut. Tiedemies oli irrottanut elementaalikivensä Alinollahanskansa kotelosta ja laittanut sen puun koloon syötiksi. Hän oli samalla tyhjentänyt työtakkinsa taskut tavaroistaan ja piilottanut ne erään mättään ja pensaan väliin. Nyt hän istui männyn oksalla pidellen pitkää takkiaan sylissään kaikilla neljällä kädellään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta yhden esineen. Hänen linkkuveitsensä. 273 taittoi sen terän auki ja asetti veitsen poikittain suuhunsa. Hän tarvitsisi vapaat kädet. Hän katsoi vielä alas varmistaakseen ettei Fe-Wri ollut lähtenyt. Ei, se oli yhä paikoillaan yrittäen noukkia elementtikiveä kolosesta, muttei onnistunut. Adrenaliini alkoi kiertää Jäätutkijan suonissa. Hän hengähti muutaman kerran hiljaa.
Sitten hän hyppäsi.

273 syöksyi ilman halki kohti maata. Rahilintu veti päänsä kolostaan juuri ajoissa nähdäkseen vain valtavan valkoisen hyönteisen ja saman värisen rievun, ennen kuin tämä liikkuva objekti käytännössä melkein liiskasi linnun alleen. Fe-Wri päästi korvia hivelevän, pelästyneen rääkäisyn. 273 yritti vangita pyristelevää lintua takkinsa sisään, mutta vahvoilla jaloillaan rahi onnistui potkaisemaan itsensä Nazorakin otteesta. Se ei jäänyt katsomaan, kuka hyökännyt sen kimppuun vaan juoksi suoraan pakoon. Jäätutkija kirosi hiljaa. Siten hän hyppäsi pystyyn ja ryntäsi linnun perään jättäen takkinsa maahan.

Fe-Wri kipitti minkä metallisista jaloistaan pääsi. Se sukelsi risukon läpi ja pujahti pienen ojan kautta vasemmalle. Se uskoi eksyttäneensä hyökkääjän. Mutta sitten se näki jonkun vilahtavan vasemmalla puolellaan puitten takana. Sitten 273 syöksähti sen eteen tömähtäen maahan nelin kontin. Hyönteisrahi yritti tarttua linturahiin oikealla kourallaan, mutta lintu kerkesi väistää edessään viuhahtavan kämmenen. Lintu päästi uhmakkaan kirkaisun ja syöksyi 273:a päin iskien tiedemiestä kynsillään kasvoihin. Nazorak ulvahti kivusta. Fe-Wri pyrähti siivillään Nazorakin päältä tämän yli jatkaakseen pakoaan saalistajalta. Se pyrähti maasta puun oksalle ja siltä toiselle.
273 katsoi linnun menoa hieraisten silmäänsä kanalinturahin iskettyä kynsillään siihen ja puhisi veitsi suussaan: ”Juokse vain, kyllä minä saan sinut!”
Nazorak ponkaisi vahvoilla jaloillaan uudestaan juoksuun juosten melkein neljällä jalalla. Hänen hengityksensä kiihtyi. Nazorakin syke tuntui hänen otsassaan ja hänen suuhunsa erittyi kitkerää sylkeä. Adrenaliinin tuoma kuntopiikki tuntui hyvältä. 273 ei ollut koskaan itse metsästänyt elävää olentoa, mutta nälkä ja selviytymisvietti tekivät hänestä entistäkin päättäväisemmän. Hän aikoi syödä tänään hyvin.

Valkoinen Nazorak hyppäsi pensaikkojen läpi ja syöksyi kohti puuta, josta hän otti vauhtia ja kimmahti takajaloillaan muuttaen suuntaa. Hän alkoi jälleen saavuttaa lintua. 273 liikkui kuin rasvattu tikarihämähäkki puitten lomassa. Hän näki jälleen Fe-Wrin edessään. Lintu ei ilahtunut yhtä paljoa jälleen näkemisestä. 273 hypähti puun runkoa vasten ja syöksyi sen kautta linnun niskaan kaataen sen. Jäätutkija puristi rahin rintaansa vasten ylemmillä käsivarsillaan ja yritti pidätellä sätkiviä jalkoja alemmilla käsillään kaukana itsestään. Fe-Wri yritti kiemurrella ja potkia itseään irti, mutta 273 oli vanginnut sen otteeseensa. Lintu rääkyi kuin syötävä. Nazorak sai pideltyä lintua hetken niin että sai napattua linkkuveitsen suustaan oikeaan käteensä. Sitten hän tarttui lintua kaulasta pihtihampaillaan. Kanalintu pyristeli yhä voimakkaamin epätoivoisena. 273 oli kuitenkin voittanut. Nazorak piti rahista kiinni kaikin voimin ja asetti linkkuveitsensä linnun kurkulle.
Metsän täytti kimeä kiljahdus

Nuotio rätisi. Paistetun lihan tuoksu täytti pimenevän metsän. Kuu ja tähdet loistivat melkein pilvettömällä taivaalla puitten lehtien välistä. Nuotion liekit välkkyivät oranssina ja niiden luoma valo loi pitkiä varjoja puihin ja maahan.
Valkomusta hahmo istui lämpimän tulen ääressä. Hän puraisi palasen saalistamansa linnun rintapalasta, joka oli kerinnyt paahtua tikun päässä kypsäksi. Nazorakin mielestä nuotiolla paahtunut kanalintu oli paljon parempaa kuin mitä yhdessäkään upseeriston hienostoravintolassa pystyi valmistamaan. 273 haukkasi vielä toisen, isomman palan kyltymättömänä ja ryysti päälle raikasta vuoristopurosta otettua vettä 2905:n taskumatista. Jäätutkija laski putelin viereensä ja laskeutui makuulleen kovia kokeneen työtakkinsa päälle. Takin helmat olivat repaleiset ja se oli tahriintunut vereen ja multaan.

273 irrotti reidessään sidetarpeen virkaa toimittaneen plastroninsa ja taivutti jalkaansa ilmaan. Zamorin tekemä haava oli umpeutunut jo ja sen tilalle oli kasvanut uusi kitiinikerros. 273 hymyili. Hän oli parantunut jo täysin kapinassa saamistaan vammoista. Nazorak työnsi kuitenkin vaatekappaleensa takkinsa taskuun, koska se tuoksahti voimakkaasti vereltä ja lihaskudokselta. Hän nousi jälleen istumaan heittääkseen nuotioonsa muutaman risun jotka hän oli kerännyt metsästä ja palasi jälleen mukavaan makuuasentoonsa, laittaen kätensä päänsä tueksi. Hän oli löytänyt paikan josta saattoi nähdä taivaan ja tähdet puitten oksien ja lehtien läpi.

Loppujen lopuksi, kun hän ajatteli, niin kaikki oli mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Hän oli selvinnyt putoamisesta ja vuoren karuista jääkentistä, löytänyt ruokaa ja päässyt metsään ilman että kukaan oli häntä huomannut. Kaikki alkoi yön pimetessä näyttää valoisammalta.

273 hymähti. Jos kaikki menee hyvin, saatan päästä ilman sen kummempia selkkauksia metsän läpi. Entä sen jälkeen? Noh, voisin tietty aina jatkaa matkaani aina saaren etelä-rannikolle saakka. Sitten minun pitäisi hommata jostain itselleni vene. Voisin matkata sillä vaikka Eteläiselle Mantereelle. Siellä voisin rauhassa miettiä seuraavaa siirtoani.

Nuotiossa palavat puut raksahtelivat yön hiljaisuudessa. Jäätutkija silmäisi vielä vartaassa olevia Fe-Wri –paistoksia, mutta palasi jälleen mietteihinsä.
Jos ruumistani ei piakkoin löydy, tiedustelupalvelu varmaan uskoo minut kuolleeksi…

Jäätutkija käänsi päätään ja katsoi kylkensä vieressä makaavaa hopeista taskumattia, johon oli painettu Nazorak-tunnus. 273 tarttui siihen hellästi ja nosti juomapullon kasvojensa eteen.

Mitenhän kotopuolessa menee, tiedemies mietti. 007:n agentit varmaan pitävät sitä tarkasti silmällä… Monia työläisiäni luultavasti epäillään osallisiksi kapinaan. He ovat joutuneet pahaan pulaan takiani.
273:n pitkät ja luihut kitiinisormet puristuivat matin ympärille.
Eniten huolestuttaa, että 2905:lle käy jotain minun tekojeni takia…

273 katsoi vielä hetken juomapullon kyljessä nuotion punertavissa väreissä hohtavaa Nazorakien Imperiumin tunnusta. Hän laski sen kasvojensa edestä ja piilotti putelin huolellisesti takkinsa povitaskuun. Hän ei jaksanut ajatella ikäviä asioita enempää. Päivä oli onnistunut hyvin ja hän kaipasi unta.

Nuotion lepattavat liekit olivat himmenneet vain vaivoin hehkuvaksi hiillokseksi. Pieniä savun kiehkuroita nousi vielä tuhkan ja puuhiilen seasta. Valkoinen Nazorak näytti nukkuvan rauhallista unta.
Mutta sitten hänen silmänsä revähtivät auki.
Hän nousi äkkiä pystyyn. Jäätutkija oli varma, että oli kuullut jotain. 273:n tuntosarvet nousivat ilmaan varautuneesti. Metsä oli taas niin ahdistavan hiljainen niin kuin päivälläkin. Ei ääntäkään. Metsän vihreä hämäryys oli vaihtunut läpipääsemättömäksi pimeydeksi. Vaikka Nazorak näkikin pimeässä, hän ei silti pitänyt siitä.

Mutta sitten hän kuuli taas jotain. Hiljaista rapinaa. Aivan kuin jokin olisi liikkunut pensaikossa. Mutta 273 ei erottanut mitään liikettä metsässä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä siihen.

Jäätutkija keräsi tavaransa takkinsa taskuun, tallasi viimeiset hehkuvat hiilet sammuksiin ja kapusi lähimmäisenä olevaan leveäoksaiseen puuhun. Hän asettui makaamaan leveimmän löytäneensä oksan päälle ja ripusti takkinsa roikkumaan viereisen oksan tyveen. Nazorak vilkaisi alleen ja lähiympäristöön, muttei kuitenkaan nähnyt ketään. Mutta hän halusi kuitenkin pelata varman päälle.

Hän työnsi valkoisen kätensä yhteen työtakkinsa taskuista ja veti sieltä esiin pistoolinsa. 273 asetti sen varovasti rintansa päälle ja napsautti varmistimen pois. Hän tiesi, ettei saisi nukutuksi sinä yönä.