”Mitä helvettiä minä olen tekemässä?” Suga kysyi itseltään. Hän tarkasteli Bio-Klaanin muurien sisällä levittäytyvää kaupunkia erään korkean rakennuksen huipulta. Se olisi ollut mitä mainioin sijainti tarkka-ampujalle, paitsi, että se oli aivan kamala sijainti tarkka-ampujalle, sillä se oli todella avoin. Missään ei ollut mitään suojaa. Mutta hyvä näköala sieltä oli. Kaikki monikulttuurisen sekasikiökaupungin rakennelmat yrittivät kilpailla toan huomiosta, mutta tämä ei niihin katsettaan kohdistanut. Hänen näkökentässään oli vain yksi asia, jolla oli väliä. Se asia oli valon toa, joka käveli vainoharhaisen näköisenä leveää päätietä pitkin vilkuillen vähä väliä ympärilleen.

Ei, kukaan ei seurannut Gekkoa. Kukaan ei tarkkaillut häntä kahdenkymmenen metrin säteellä. Ei. Mutta Summerganon seisoi viisikymmentä metriä hänen yläpuolellaan ja tuijotti häntä. Sitä hän ei tosin tiennyt, vaan jatkoi mahdollisimman vähän epäilyjä herättäväksi askeltamiseksi tarkoitettua kävelyään.

Suga, kultaseni, teepä temppu, sanoi mairea ääni Summerganonin pään sisässä, ja Suga vihasi sitä sävyä, jolla tämä puhui hänelle. Semmoinen sievä ’jooko’ vielä perään. Kelpaako?
”Äh”, toa totesi ja hyppäsi alas rakennuksen katolta. Tavallista akrobaattisemmilla liikkeillä, joiden suorittamiseen Suga saattoi saada apua häiriintyneeltä puolijumalalta, joka asui hänen päänsä sisässä, Suga käytti hyväkseen ympäristöään ja hidasti putoamisensa vähemmän tappavaan vauhtiin. Gekko vilkaisi jälleen kerran taakseen, mutta heti hänen käännettyään päänsä jälleen katsomaan eteenpäin suhteellisen varmana siitä, ettei häntä edelleenkään seurattu, hän kuuli takaansa kovan tömähdyksen. Nopea vilkaisu niin, että hänen näkökenttänsä laidalla näkyvä syöksyvä toa tuli havaittua, ja Gekko parahti kovaan ääneen pyrähtäen adrenaliinitehosteiseen rynnäkköön väkijoukon läpi.

Kiroten Suga pinkaisi valkean valon toan perään. Jälkiä ei ollut vaikea seurata, sillä panikoiva petturiepäilty rynni tiensä väkijoukon läpi anteeksi pyytelemättä ja taakseen katsomatta. Sugan oli tehtävä samoin, mutta hänen onnekseen Gekko jätti jälkeensä avoimen tien massojen läpi.
Mitä helvettiä minä olen tekemässä, Suga ajatteli jälleen. Oliko Visokki menettänyt järkensä? Miksi kukaan antaisi Manun hoitaa tällaista tehtävää?

”Meillä on petturinselvittämiskuvio vielä hieman vaiheessa ja tarvitsisin siihen teidän apuanne”, punainen visorak oli todennut pohtien, miten tyhmää oli käyttää monikkoa, kun silmien edessä näkyi vain yksi henkilö.
”Ah, tosiaan”, Suga oli vastannut. ”Ei ole onnistanut, vai?”
”On toki onnistunut, mutta tarvitsen lisäkuulusteluun teidän apuanne. Gekko osoittautui hieman… ongelmalliseksi tapaukseksi”, admin oli selventänyt.
Suga oli kohottanut kulmaansa. ”Ahaa. Miksi meidän apuamme?”
”Gekon päässä on Avden loinen”, Visokki oli todennut kylmästi.
Sugan ilme oli muuttunut hyvin epätyypillisen kiinnostuneeksi hänen kuultuaan uutiset. ”Miekkonen, Miekkonen tuo Punainen”, hän oli hyrissyt, pudistanut sitten räväkästi päätään ja todennut: ”Pahoittelen. Siis, tarvitsetko… Manun apua, vai?”
Admin oli pohtinut hetken, miten vastaisi.
”Niin kai. Jos te pystyisitte jotenkin saamaan Gekosta lisää informaatiota irti ilman, että loinen tarttuu teihin.”
Suga oli avannut suunsa, mutta ennen kuin hänen äänensä oli päässyt kuuluville, Visokki oli kuullut päässään Manun hunajaisen mairean äänen: ”Älä lainkaan huolehdi, kultaseni. Me hoidamme kyllä tilanteen… parhain päin.”
”… Kiitos”, admin oli huokaissut.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea, Visokki?” Suga oli sitten kysynyt varovasti. ”Ei sillä, että arvostelisin mielipidettäsi, mutta…”
”Suga, minä en kysynyt mielipidettäsi”, Manu oli tuhahtanut.
”Kyllä. Minä en valitettavasti itse voi saada Gekosta enempää irti loisen takia”, visorak oli tilittänyt selvästi turhautuneena siitä, ettei voinut tehdä asialle enempää… ja ettei petturin selvittäminen voinut edetä.

Sugalla ei ollut vieläkään aikaa kiinnittää huomiota ympäristöönsä yksityiskohtaisesti, mutta se ei estänyt Manua kommentoimasta asioita, joita Sugan aivot jättivät näköhavainnoista tulkitsematta.
Minun pitäisi joskus käydä tuossa vortixx-ravintolassa. Sieltä saa kuulemma jotain hyvää chiliasiaa. Ei kyllä mitään hajua, mitä se mahtoi olla, mutta näin olen kuullut.
Suga päätti jättää äänen huomiotta ja keskittyä täysin takaa-ajoon. Gekko oli kompastunut kukkakaalia kauppaavan matoralaisen kärryyn, joka myös toimi kyseisen kauppiaan kukkakaalikojuna.
”Kaalinpääni!” matoran parkui heristäen nyrkkiään valon toalle, joka kompuroi pystyyn ja takaisin liikekannalle.

Nuo kukkakaalit muistuttavat kovin erästä tiettyä fraktaalia, Manu totesi, kun Suga ponnisti ilmaan ja ylitti juuri ja juuri kaatuneen kojukärryn. Tuo oli muuten maksimisuoritus. Et pääse juuri korkeammalle tuosta.
”Kiitos tiedosta”, Suga tuhahti raskaan hengityksensä lomasta. Gekko oli syöksynyt sivukujalle, ja Suga oli lähestulkoon juossut ohitse. Hänet kuitenkin havahdutti aistiärsyke, joka tuntui siltä, kuin joku olisi läpsäissyt häntä takaraivoon.
Hoi, se meni tuonne. Käytä silmiäsi.
”Älä lyö minua, senkin loinen!”
En tietenkään lyö, ei minulla ole edes käsiä!

Gekko huomasi tulleensa umpikujaan: joka suunnasta piiritti kivinen pystysuora seinä, jota pitkin ei käynyt kiipeäminen. Hän nielaisi kuuluvasti ja perääntyi hieman taaemmas. Olisiko vielä mahdollista paeta edelliseen risteykseen? Hän pinkaisi takaisin päin ja törmäsi suoraan Sugan rintakehään. Valon toa lennähti taaksepäin ja tömähti kivuliaasti maahan. Seuraavaksi hän huomasi toisen toan nostaneen hänet rinnuksista seinää vasten. Suga ei tarkoittanut olla aggressiivinen, mutta jokin sai hänet käyttämään hieman kovempia otteita kuin hän olisi tietoisesti halunnut. Kamala ajatus juolahti hänen mieleensä, ja Manu ilmeisesti näki sen, koska totesi:
Ei sinun hakkeroimisesi nyt niin helppoa olisi, älä sitä pelkää.
Suga ei ollut täysin vakuuttunut, mutta käänsi ajatuksensa taas Gekkoon, joka oli nyt hänen kuristusotteessaan. Hän yllättyi taas hieman omasta väkivaltaisuudestaan ja pudotti Gekon takaisin maahan. Tämä läähätti kuuluvasti.
”Gekko. Minulla on… asiaa sinulle.”
”Mitä… helvettiä sinä… olet… tekemässä?” Gekko kähisi hieroen kurkkuaan. ”Minä luulin, että… olet yleensä ystävällinen kaikille.”
”Niin minäkin”, Suga sanoi ja pudisti päätään. ”Mutta Manu ei ole.”
Gekon silmät suurenivat, ja hän yritti päästä pakoon Sugan ohitse, mutta Suga potkaisi hänet mahdollisimman hellävaraisesti takaisin.
Toki voidaan kyseenalaistaa, voiko potkaisu ikinä olla hellävaraista, mutta kaikkea ei voi saada. Ja me haluamme Gekon.
”Sinä haluat Gekon”, Suga muistutti. ”Minä en tee hänellä mitään.”
”Miksi haluatte Gekon?” asianomainen raakkui yhä käheästi. ”Mitä pahaa olen tehnyt?”
”Olet petturiehdokas”, Suga sanoi.
”Ette… ette voi tietää sitä!” Gekko parahti. Eivät he voineet tietää. Eiväthän? Ei kukaan moderaattoreista olisi kertonut sitä sille hullulle makutalle.
Oletko varma, ettet vertaa minua nyt Abzumoon? kuului ääni tyhjästä. Gekko lähestulkoon pelästyi kuoliaaksi. Mistä se tuli? Kuka se oli? Makuta Nui, tietysti, mutta missä?
Fiksumpi kuin tajusinkaan, Manu totesi ilahtuneena. Luulisi, että tietäisit jopa, missä majailen!

Hetken aikaa Gekko vain nyyhkytti maassa. Sugan kävi tätä sääliksi.
”Tätäkö sinä halusit?” hän tivasi Manulta, mutta sai vastaukseksi vain virtuaalisen hyssytyksen.
Yritän kuunnella.
”Itkua?”
Nyyhkytystä.
”Miksi?”
Nyyhkytys voi kertoa yllättävän paljon.
”Mistä?”
Hyss.
Gekko yritti jälleen paeta, ja Suga esti jälleen aikeen. Tällä kertaa hän painoi valon toan taas seinää vasten ja nyt asetti otsansa tämän otsaa vasten.
Täältä tullaan. Avataan Annonan lipas. Mitä sieltä löytyy? Mitä sieltä löytyy? Missä sinä olet?
Suga ei halunnut katsoa, joten hän ei seurannut mitä epämääräisintä käytävän tapaista asiaa, joka muodostui hänen ja Gekon mielten väliin. Manu kurkisti syntyneestä aukosta sisään varovaisesti.
Tietenkään tilanne ei ole näin konkreettinen, mutta aivosi yrittävät konkretisoida sinulle tätä abstraktiutta hieman ymmärrettävämmäksi, tiedäthän, Manu totesi ohimennen. Olen muuten pahoillani.
“Mistä?” Suga kysyi nopeasti ja höllensi otettaan Gekosta. Hänen epäilyksensä kasvoivat jälleen suuriin mittasuhteisiin.
Tästä.
Sugan seuraavaksi kokemaa tuntemusta olisi voinut verrata lekasta päähän saamiseen. Hänen tajunsa lähti yhtä nopeasti kuin Gekon kauhuntunne nousi kolmanteen potenssiin.
“Mi-mitä sinä teeeet? Lopetaaaa!” Gekko rääkyi.
“Ei hätää, liskoseni”, Manun ääni sanoi kuulostaen tällä kertaa siltä, kuin se olisi kuiskattu hänen korvaansa. “Muutaman iteraation jälkeen mielesi ei tunne enää mitään.”
Gekosta tuntui, kuin hänen aivojaan olisi muotoiltu uuteen uskoon työntämällä siihen ensin useita teräviä metallitikkuja ja sitten vatkaamalla ne muusiksi tehosekoittimella. Kipu oli lähes sietämätön, mutta jotenkin toan onnistui pysyä tajuissaan, toisin kuin Sugan, joka nyt makasi vatsallaan maassa. Gekon näkö hämärtyi, mutta hän oli näkevinään jonkinlaisen hehkuvan hassuista kellertävistä valopalleroista koostuvan janan hänen ja Sugan päiden välillä.
“Ei siellä oikeasti mitään valopalloja ole. Tuokin on hassu konkretisaatio kaikesta tästä abstraktiudesta, jota ehkä tihkuu tajuntasi lävitse. Nyt, pysy vielä hetki aivan paikallasi. Tämä sitten sattuu aika paljon.”

Gekko inahti vielä laimeasti ja kaatui sen jälkeen Sugan seuraksi maahan. Hän oli kuitenkin tietoinen siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Makuta Nui laskeutui tasolle. Selkeästi se oli taso. Gekko olisi ilmaissut sen olevan pinta, jonka päällä kykeni seisomaan, ja Manu taas olisi saattanut puhua kahden erisuuntaisen vektorin lineaarikombinaatioiden joukosta.

Manulla oli hämmästyttävän konkreettisen näköinen ruumis, joka oli aika lailla sitä, miltä hän olisi normaalitilanteessa näyttänyt fyysisessä maailmassa. Gekko tunsi melkein olevansa ulkopuolinen tarkkailija – tai kenties hän olikin.
“Ei”, Gekko sanoi vaimeasti. “Menkää pois. Te ette kuulu sinne! Menkää pois!”
Valon toan huudahdukset kovenivat, mutta ne hukkuivat kaiken nielevän kohinan alle.

… mieli?

Suga heräsi, ja hänen päähänsä sattui.
Hän oli herännyt paremmistakin paikoista. Ja nähnyt kauniimpiakin ensimmäisiä näkyjä.
Makuta Nui hymyili leveästi jään toan kasvojen edessä.
“Hyvää huomenta, kaunokainen!”
Suga hillitsi vaistomaisen tarpeensa hutkaista suuren nyrkkinsä makutan naamaan. “Tuota. Mitä sinä teet pääni ulkopuolella?”
Makuta Nuin virne kertoi, että asia ei ollut näin konkreettinen taikka yksiselitteinen. Eihän se koskaan ollut.
“… ja missä me olemme?”

Suuri soturi katseli ympärillensä. He istuivat kylmällä lattialla pyöreässä valokiilassa, joka satoi heidän niskaansa muuten täysin synkeästä taivaasta – vai kenties katosta? Kiila halkaisi pimeyden niin saumattomasti, että valon ja varjon raja näytti kuin kiinteältä seinältä.
Ehkä se olikin sitä. Toisella puolella kiilaa aivan siinä kohtaa, missä valo loppui ja varjo alkoi, oli oviaukko jonnekin, jossa oli kirkasta ja vehreää.

“Sanotaan vaikka, että tämä on, hmm, eräänlainen suojakerros meille”, Manu sanoi ja auttoi Sugan pystyyn.
“Suojakerros? Miltä se meitä suojaa?”
“Loiselta tietty. Kaikki data on kryptattu näiden ovien välissä, eli en usko, että korruptoidumme, jos loinen ei vain kulje tuosta ovesta.”
“En väitä ymmärtäväni puheestasi juuri mitään, mutta miksi… loinen ei kulkisi ovesta?”
“Ehkä se ei mahdu siitä?”
“… sano nyt vielä, että lasket kaiken sen varaan.”
“Ha, en suinkaan. Mutta et ehkä ymmärtäisi, mitä minä sanon.”
Suga näytti hieman happamalta. “Onko tuolla Gekon mieli?”
“Jep. Veikkaisin, että löydämme sieltä liskoja. Mitä muuta sieltä voisi löytää?”
“Näinköhän”, Suga sanoi vaimeasti ja hiveli partaansa mietteliäästi.

Gekon mieli

He eivät löytäneet sieltä liskoja.
“Mitä…” Suga aloitti.
“Hmh”, makuta sanoi raapien päätään. “Se olisi kai ollut liian ilmiselvää.”

Ehkä he olivat odottaneet, että valon toan mielessä olisi ollut valoisaa. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä he olivat odottaneet: taivaalla paistoi kahden sijasta kuusi aurinkoa, ja niiden kylvämä valo maalasi maailman sateenkaaren jokaiseen väriin. Niityt olivat vihreitä, punaisia, kirkkaan oransseja, jopa sinertäviä. Kukat tanssivat keväisessä tuulessa sambaa ja linnut lauloivat kauniisti ympäri maailmaa. Taivas oli täynnä kauniita pikkuruisia pumpulimaisia pilvenhattaroita, ja kun Manu ja Suga katsoivat tarkemmin, se todella olikin pumpulia.
Ja kaikkialla niityillä laukkasi kirjavan värisiä kavioeläimiä, jotka kikattivat heleästi ja telmivät ruohikossa.

“Katsos, Sugaseni”, Manu höhötti, “sinähän viihtyisit täällä.”
“Visokkikin varmasti viihtyisi”, Suga sanoi, ja molemmat yhtyivät kuivaan nauruun. “… miksi sinä otit minut tänne mukaan.”
“No tuota”, Manu sanoi vaivaantuneena ja katsoi jalkojensa juureen Sugan silmien sijasta. “Gekko voisi hermostua, jos rupean pitämään monologia. Joten jos sinä juttelet kanssani, hän ei ehkä pelkää yhtä paljon!”
Suga ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että Manu kertoi totuuden.
“Sitä paitsi on hyvä, jos joku pitää silmällä takaporttia”, makuta jatkoi ja osoitti peukalollaan olkansa yli kohti ovea, josta he olivat tulleet. Nyt se näytti jykevältä timantista valmistetulta pankkiholvin ovelta, joka seisoi kultaisissa kehyksissä vailla seinää, jossa olla kiinni.

“hei, ystävät!!”
Ääni oli kirkas ja tolkuttoman pirteä, ja se oli kuulunut heidän edestään. Makuta ja toa kääntyivät vikkelästi portilta äänen tulosuuntaan. Yksi kavioeläimistä, sininen ja pitkäharjainen isopää oli pysähtynyt heidän eteensä ja katsoi heihin kahdella madu-hedelmän kokoisella silmällä. Sen harja hohti sateenkaaren väreissä ja sillä oli selässään aivan pikkuruiset siivet, joilla ei taatusti kyennyt lentämään yhtikäs minnekään.
“voitteko olla ystäviäni???”

Suga siristi silmiään. Tämä oli sotia nähneelle miehellekin jo liian paksua. Ja näemmä Manullekin. Pimeyden olento alkoi käkättää mielipuolisesti ja taputti hitaasti.
“Niinpä tietenkin. Niinpä tietenkin. Se on kulissia, Suga. Yhtä kulissia.”
Sinisen kavioeläimen vierelle oli yhtäkkiä ilmaantunut kaksi olentoa lisää: pinkki ja kirkkaan oranssi. Pinkillä oli yllättäen pinkki harja ja oranssilla keltainen. Ja kummankin olennon pää oli niin suuri, ettei kaulan olisi pitänyt periaatteessa pystyä edes kannattelemaan sitä. Sininen jatkoi puhettaan kahden muun tuijottaessa heitä suurin silmin ja hymyillen niin leveästi, että Manu ihmetteli, mikseivät niiden suut revenneet:
“jos olette ystäviäni niin voimme leikkiä yhdessä hippaa ja pelata akilinia ja kihertää laitumella ja voimme kammata toistemme harjoja ja-”

Pimeyden olento nosti oikeaa kättään ja laittoi peukalonsa ja etusormensa yhteen, jolloin kavioeläin vaikeni. Kolme kavioeläintä tuijotti heitä nyt hiljaa ällöttävän söpösti hymyillen.
“Mitättömän kuolevaisen kamalista tapahtumista häiriintynyt ja traumatisoitunut mielenriekale pyrkii säilyttämään mielenterveytensä viimeiset rippeet kyhäämällä jotakin ylitsepursuavan ei-negatiivista ja ällöttävän söpöä”, Manu sanoi ja virnisti julmasti.
“… ja kikattaa ja kikattaa ja kikattaa…”, sininen kavioeläin jatkoi puhettaan ja jumitti kuin vanha videokasetti. Kaksi muuta eläintä yhtyivät sinisen toistoon kuin kuorolaulajat.
“… ja kikattaa ja kikattaa ja…”
“Mitä sinä olet tekemässä?” Suga kysyi katsoen Manuun vakavana.
“Katson kulissin taakse.”

Makuta napsautti sormiaan, ja jokin särkyi. Pellot maalautuivat verenpunaisiksi, auringoista viisi sammui ja taivaan täytti pimeys.
“… ja ssssssyöstä Mata Nuin alassss helvettiin!” kavioeläimen puhe muuttui kylmäksi sihinäksi, ja molemmat tunsivat nyt äänen.

Sillä oli edelleen kaviot. Mutta nyt sen ällöttävän suloinen pää oli Kanohi Avsan muotoinen, ja syvistä silmäkuopista katsoi kaksi sadistista silmää, jotka olivat joskus katsoneet kohti taivasta ja päättäneet, että halusivat hallita sieltä.
Joka ikisen pelloilla temmeltäneen kavioeläimen päät kääntyivät heitä kohti, ja niistä katsoivat samat kasvot. Lintujen laulu peittyi Makuta Abzumon kymmenestä suusta kuuluvan naurun alle.
“Mitä te teette? Te tuhoatte kaiken!” kuului Gekon valittava ääni jostain kaukaa. “Lopettakaa… minä pyydän!”

Suga vilkuili ympärilleen paikantaakseen äänen lähteen, mutta sitten hän kuuli muksahduksen, äänen, joka lähtee siitä, kun metallitangolla lyödään märkää lihaa, ja nesteen purskahtamisen äänen. Hän kääntyi nopeasti takaisin Manuun päin ja huomasi, että Abzumoa imitoiva hevosolento makasi maassa kymmeninä palasina. Raato oli värjännyt maan ympäriltään vereen ja näytti tällä hetkellä koostuvan irtonaisesta lihasta ja hurmeisesta mössöstä. Manu piteli kädessään olennon irtopäätä ja tuijotti sitä apaattisena.

Suga laski kätensä Manun olkapäälle, jolloin tämä hätkähti ja paiskasi pään ulos näköpiiristään.
“Ehkä meidän pitäisi… paikantaa kohteemme”, Suga sanoi. Manu nyökkäsi hitaasti.
“Ehkäpä. Ehkäpä…”
Suga ei tiennyt, mitä Manu teki, mutta jotain usvan kaltaista pursusi peittämään hirvittäviä kaviokkaita jostain peltojen uumenista. Nämä näyttivät nyt vain utuisilta kuvajaisilta utuisessa maastossa, joka oli ottanut värikseen harmaan.
“Ei-negatiivinen”, Manu kuiskasi, “ei ole välttämättä positiivinen.”
“Mennään neutraalilla”, Suga sanoi suhteellisen tyytyväisenä ratkaisuun.

He astelivat utuisten nummien halki. Se, mikä oli aiemmin ollut ainoa taivaalla paistava aurinko oli muuttunut nyt kuuksi, jonka vivahteeton valo näytti tietä. Maailman värittömyys muistutti Makuta Nuita siitä hetkestä, jolloin hän oli vuosilta tuntuvien sekunnien ajaksi saanut katsottua Avden silmien takana olevaan sieluun.
Nyt hän, kuten Sugakin, katsoi johonkin, joka ei ollut välttämättä kaukana siitä.
Hallan tappamalla nurmikolla seisoi taas yksi kavioeläin, joka ei ollut kirkkaan värinen, mutta ei mustakaan. Sen väri oli tyhjyys itse, ja tuosta mustasta aukosta heidän näkökentässään kurkisti koko joukko verenpunaisia silmiä.

“hih hih hih”, loinen nauroi. “uusia ystäviä”

“Manu”, Suga kuiskasi jähmettyneenä. Eläin ahdisti häntä. “Mikä. Tuo. On.”
“Ystäväiseni”, Manu sanoi häijysti virnistäen ja lipaisi huuliaan, “minulla ei ole aavistustakaan.”
Sugan pää kääntyi epäuskoisena tuijottamaan Manun profiilia. Hänen vieressään seisova makuta oli silminnähden innostunut.
“Se on loinen”, Manu sanoi ja hieroi käsiään yhteen kumoten samalla oman väitteensä siitä, ettei hänellä muka ollut aavistustakaan siitä, mikä olento oli. “Samanlainen loinen kuin Snow-paran päässä tässä vastikään.”
“Mitä tarkoitat?” Suga sanoi ja käänsi katseensa takaisin olioon. Sen kaikki kaameat punaiset silmät tuijottivat nyt heitä kahta aktiivisesti ja sen muoto aaltoili hieman.
“Eikö ole yleistä tietoa, että Snökken päässä eli infernaalinen närhi?” Manu kysyi hivenen yllättyneesti. “Hups.”
“Manu…” Suga sanoi irrottamatta katsettaan loisesta. Hän ei uskaltanut juuri nyt liikahtaa mihinkään.
“Kuten totesin, minä en tiedä, mikä se on. Ja siksi me olemme täällä. Se on peräisin Avdesta, ja tämä voi olla elämämme tilaisuus selvittää hieman lisää.”
“Luulin, että me olemme täällä tutkimassa, onko Gekko petturi”, Suga äyskähti, edelleen kuiskaten tosin.
“Ai? Niin, totta! Visuhan pyysikin sitä”, Manu naurahti, Sugan mielestä aivan liian kovaan ääneen.
“Oletko tosissasi?” Suga älähti, edelleen irrottamatta katsettaan infernaalisesta ponista.
“Äh, älä viitsi. Se kuulee kaiken, mitä sanot, eikä käy kimppuusi yhtään vähempää, jos jumitat paikallasi.”
Kaviokas painajainen otti varovaisia askelia. Sen koko hahmoton ruumis tuntui värähtelevän kuin se olisi yrittänyt epätoivoisesti pysytellä kiinni olemassaolossa. Siluettimaisen olennon pikimustan hahmon reunat värisivät kuin olisivat olleet hajoamassa. Siitä pääsi jotain hirnahduksen ja hyytävän naurun väliltä.
“Kerubi, kerubi, kerubi! Miksi hyökkäisin kimppuunne?” ääni puhui, ja pätki ja rätisi kuin epävireinen radio.

Suga kohotti hitaasti kulmaansa kääntäen katseensa Manuun. “Kerubi?”
“Älä välitä siitä”, Manu sanoi ja tuijotti loista. “Mikä sinä olet, olento? Sinä et ole Syvä Nauru.”
“En tietenkään, kerubi!” olento rääkäisi. “Mutta Nauru on minussa. Nauru on meissä kaikissa. Nauru on enemmän kuin me. Minä olen vähemmän kuin Nauru.”
Taas yksi hyytävä kikatus.
“Taidan ymmärtää”, Manu totesi. “Mitä sinä tiedät, pikkuinen?”
Sugan mielestä Manun lausahdus ja se äänensävy, jolla tämä sen sanoi, olivat jotain todella väärää tässä tilanteessa. Häntä myöskin alkoi häiritä se, kuinka tiedostavaksi ja pelottavalla tavalla viisaaksi olennon puhe oli muuttunut lapsekkaasta kikatuksesta.
“En paljoa, enkeli. Miksi oletat että voit kysyä minulta jotain?”
“Aina voin”, Manu sanoi ja virnisti ironisesti. “Minä voin myös tuhota sinut. Valinta on sinun.”

Kukin punaisista silmistä pullistui yllättyneenä. Olennon terävähampainen suu loksahti auki kuin shokissa ja… paljasti sisältään toisen suun, joka hymyili leveästi.
“TU͘H͜O͡TA?̷” se rääkäisi niin että Sugan kuuloelimet tuntuivat halkeavan – mutta sitten hän muisti että ei kuullut huutoa korvillaan.
“Ymmärrätkö sinä, mille puhut? Luuletko, että olen eläin teurastettavaksesi? Voitko rikkoa aatteen? Voitko polttaa hengiltä ajatuksen? Kerro minulle, makuta, miten voit tuhota idean?“
“Ha ha haa!” Manu naurahti äänellä, jota Suga kavahti, sillä tuntui, kuin se olisi yhtä hyvin voinut lähteä kammottavasta tyhjyysolennosta, joka seisoi heidän edessään.
“Jos tuhoan mielen, joka ajatusta ajattelee, ajatus unohtuu!”
Kiilto makutan silmissä huolestutti Sugaa. “Manu. Et kai sinä oikeasti…?”
“Voit tappaa vallankumouksellisen, mutta aate ei kuole”, olento sanoi nostaen äänenvoimakkuuttaan, “Makuta hyvä, tiedätkö kumpi meistä kahdesta on kuolematon? VINKKI: SE – ET – OLE – SINÄ.”

Olennon viimeinen karjahdus kaikui halki koko Gekon mielen. Hetken oli hiljaista kuin hautaholvissa.
“… vaikka kuinka haluaisitkin sitä.”

“Oletko sinä… ajatus?” Suga uskaltautui lopulta kysymään. “Miten se on mahdollista?”
“Liian yksinkertaista, toa hyvä. Mutta jos sen ajattelu noin auttaa, kyllä.”
Infernaalinen poni oli käyttäytynyt hetken aikaa aivan liian rationaalisesti ja elävästi. Siksi se näemmä koki asiakseen taittaa niskansa. Rusahdus. Suuri pää lörpähti sivulle virnuillen yhä samalla tavalla, ja kaviokas juoksi hetken aikaa ympyrää.
“hi hi hi”

“Jos tapan kaikki vallankumoukselliset, kukaan ei enää vastusta. Jos tapan kaikki aatteesta tietävät, aate unohtuu. Jonkun on keksittävä se uudestaan”, Manu sanoi ja maisteli hetken sanaa “uudestaan”. Uudestaan ja uudestaan. Uudestaan.
“Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö totta?”
“Toimiiko tuo noin?” Suga kysyi epäilevästi.
“Ei. Mutta se voisi toimia. Jos ja vain jos tuo ei ole sama loinen, joka oli Snökken mielessä.”
Olento pudisti päätään. Tai ainakin näytti yrittävän. Sillä ei ollut enää toimivaa niskaa, joten sivulla roikkuva pää vain helisi, ja… putosi irti. Se kopsahti maahan ja ruumis jäi seisomaan ilman sitä.
Katkenneen kaulan kohtaan aukesi uusi silmä. Pää jatkoi puhumista.
“Samaa ajatusta ei istuteta lumipallon ja valon hylkiön päähän. Siemen on sama, mutta eri maaperällä… siitä voi kasvaa mitä tahansa. Toinen heistä… halusi lentää vapaana kuin taivaan lintu. Tämä taas… laukata halki auringon kylvettämien niittyjen.”
Pää nytkähti. Ennen pitkää Manu ja Suga huomasivat, että kaulantyngästä kasvoi sadoittain pieniä ja isompia hämähäkinjalkoja, joilla se alkoi kipittää ympyrää.
“hi hi hi”

Jään toa ei teeskennellytkään ymmärtävänsä tilannetta, mutta hän yritti. “Manu. Onko siis niin, että… tuo asia, mikä se sitten onkaan, esti Visokkia tarkistamasta Gekon petturuutta?” Manun nyökättyä hän jatkoi. “Miten se sen teki? Estääkö se sinuakin?”
“Miten se esti Visokkia?” Manu hymähti. “Visu ei uskaltanut ottaa riskiä.”
“… mitä riskiä.”
“Tartuntariskiä.”
“Älä sano, että…”
“Ha. Ha ha. Meillä ei ole mitään hä-… no okei, tuo oli aika paksu valhe.”
Suga katsoi Makuta Nuin hermostuneeseen hymyyn silmät jääkylminä. Hetken aikaa hän oli luullut pitävänsä Manun kanssa keskustelemisesta enemmän silloin, kun pystyi katsomaan tätä silmiin.
“Mihin sinä olet meidät vetänyt.”
“No, oikeammin minulla ei ole mitään hätää.”
“Mihin sinä olet minut vetänyt.”
Manu avasi suunsa, mutta sieltä tulevia sanoja ei ollut kohdistettu Sugalle: “Missä on talon isäntä? Vaadin saada tavata hänet!”
Sekä Suga että loinen tuijottivat nyt Manua vähän hölmistyneenä – mikäli loisesta ylipäätään pystyi mitään sanomaan.
“Gekkoseni, Gekkoseni, tule esiin piilostasi! Sinulla ei ole mitään pelättävää. Me olemme täällä auttamassa sinua!” Manu huuteli iloisella äänellä. “Eksyksissä oman mielesi syövereissä? Ei ehkä kaikkein terveellisintä ajanvietettä. Tule tänne, tule tänne. Emme tee sinulle pahaa. Loiselle kylläkin teemme!”
Hetken aikaa Manu sai maanitella, ennen kuin mitään tapahtui. Ehkäpä se oli mielenkiintoa, ehkäpä pelkkää turtunutta pöllämystyneisyyttä, mutta sekä Suga että loinen olivat täysin hiljaa paikoillaan koko tämän ajan. Loinen tosin värisi yhä epäilyttävästi, ja sen pää juoksi ympyrää sen ruumiin ympärillä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen tyhjyydestä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Sumun keskeltä heitä kohti köpötteli poni. Se ei muistuttanut lainkaan heidän aikaisemmin tapaamiaan kaviokkaita eikä myöskään loista, sillä se näytti paljon luonnollisemmalta, vaikka sen pää olikin ruumiin mittasuhteisiin nähden hieman liian suuri. Hevoseläimen eturuumis oli verhoutunut valkeaan kankaaseen, ja sen kasvoilla oli Kanohi Avohkiilta näyttävä naamio. Sen vihreät silmät tuijottivat kolmikkoa surumielisesti olennon kopistellessa yhä lähemmäs heitä.
“Ööh, Gekko?” Suga kysyi vaimeasti.
“Mainiota, mainiota. Tule toki lähemmäs, ystäväiseni”, Manu sanoi ja lähestyi itsekin saapuvaa kavioeläintä. Heidän tultuaan kosketusetäisyydelle toisistaan Manu taputti kevyesti ponin selkää.
“Hyvä poika. Etkö olekin!”
Suga tunsi sääliä sitä olentoa kohtaan, joka vaikutti olevan Gekko, ja vihaa sitä olentoa kohtaan, jonka Manu väitti olevan loinen Gekon mielessä. Seuraavaksi hänen ajatuksensa kuitenkin palasivat käsillä olevaan vaaranpaikkaan.
“Manu”, Suga kuitenkin jatkoi. “Sinun täytyy nyt vastata. Olenko minä tartuntavaarassa?”
“Ehehe. En usko, että se on mahdollista. Loisen pitäisi päästä perille tunnelin salausalgoritmeista ensin. Ja niiden murtamiseen tarvittaisiin seitsemännen tason kraatan laskentateho.”
Suga tunsi hetken huojennusta, kunnes Manu totesi: “Toisaalta voisimme tartuttaa loisen sinuun. Gekon mieli on sellainen universaalipsyyken osajoukko, jossa kaikki sinun mielessäsi käytössä olevat aksioomat eivät valitettavasti päde, eikä minulla ole siten käytössäni kaikkia niitä keinoja, joilla voisimme kuulustella tätä saatanallista hevosta.”

Suga näytti entistä pöyristyneemmältä. “… älä edes väitä etteikö tuo olisi ollut suunnitelmasi alusta asti.”
“Tuollaisessa suunnitelmassa on vaaransa, mutta minulla on teoria”, Manu sanoi pahoittelevasti. “Meidän täytyy vain hallita loisen tarttumista.”
“Ehdottomasti ei. Minä en suostu siihen.”
“No mutta”, Manu sanoi ja mietti hetken. “Snow-paran loinen saatiin houkuteltua ulos hänen päästään. Hän on nyt puhdas. Ja loinen on kuollut. Jos otat loisen itseesi, pelastat Gekon suurelta kärsimykseltä.”
Toa Suga näytti mietteliäältä ja vakavalta. Hän pohti kaikkea, mitä oli nähnyt Gekon mielessä. Makuta Abzumon hirviömäisen olemuksen täydellisen ylivallan. Hän oli katsonut valon toaa tämän pelokkaisiin silmiin, eikä halunnut uskoa että tämä olisi voinut pettää Klaanin. Ei edes kuolemanpelon siivittämänä.
Hän voisi ottaa tämän luodin.
Hän ei pelkäisi ottaa sitä, jos se auttaisi Gekkoa.
“Hyvä on. Minä teen sen.”
Manu hymyili. “Sugaseni, Sugaseni, tiesin, että sinuun voisi-”
Rääkäisy. Repaleinen, kohinan täyttämä rääkäisy.

“Ä̡̯͙͍̱͚̭ ̶̶͈̼̭́H̭̻͕̠ ͓̩̯̪̻̹ͅÄ̡̝̬̘͎ ͉̤͎̤͙̜͘͜͡K̴͇̞͞ ͏̳̯̳͖̮̻̗U̠̻͈̠̭̕ͅ ̙͚̠͔T̖̥͕̪͢ͅ ̥̳̩͓̲̙͔͢T̸͔̠̲̪̕͢ ̧͇̼̦͖̜͓͚I̷̡̲͍̘̪̣͎͉”

He kääntyivät.
Ainoastaan nähdäkseen hämähäkkijaloilla tasapainottelevan loisen pään välissään. Se näytti heille pikimustaa kieltä ennen kuin singahti sadalla jalalla viilettäen heidän taakseen, kohti timanttiholvikaaria.
“Mitä se…”

Suga katsoi Manua.
Manu katsoi Sugaa.
Suga Manua.
Manu Sugaa.
Gekko hirnahti.

Kaikki katsoivat kohtaan, jossa loisen pää oli äsken ollut. Ruumis seisoi yhä paikallaan, mutta nyt kaulantyngästä alkoi paisua irstaasti esiin jotain, jossa oli silmiä ja ehkä suukin, mutta lähinnä silmiä. Lopulta infernaalinen poni oli kasvattanut itselleen uuden pään.

Se nosti yhden kavion vilkuttaakseen päälle, joka juoksi käkättäen ulos Gekon mielestä.
Suga kääntyi hitaasti kohti Manua.
“Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
“No noinkin voi käydä.”
“Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
“Suga, jätitkö sinä portin auki?”
“Se oli auki, koska me halusimme loisen pois Gekosta ja minuun!”
“No minä sitä en jättänyt auki. Älä minua katso.”
“Tarkoittaako tämä, että päässäni on kohta toinenkin ääni sinun lisäksesi?” Suga huusi.
“Jos vaikka otetaan se kiinni?”
“Sinä tiesit tämän, etkö tiennytkin?” Suga huusi Manulle kurkku suorana. “Sinä tiesit, että se ei katoaisi täältä mihinkään!”
“Jos se ei katoa täältä mihinkään, niin hitto vie, se on myös Lumikin päässä!” Manu karjahti takaisin. “Jospa vaikka yrittäisimme ymmärtää, miten se toimii, niin ehkä pääsisimmekin siitä joskus eroon!”

Suga pudisti päätään ja kiristeli hampaitaan. “Voi hyvänen aika sinun kanssasi”, hän tuhahti.
Manu rääkäisi hieman, kun huomasi suuren toan tarttuvan hänen mielimaailman muotonsa olkapäistä kiinni melko kovakouraisin ottein. “Mitä sinä…”
Ennen kuin hän ehti lopettaa lausetta, hän löysi itsensä Gekon satulasta, jonne myös Suga loikkasi. Olento hirnahti.
“Mitä helvettiä me olemme tekemässä?” Suga kysyi eikä olettanut saavansa vastausta, jonka kuitenkin sai.
“Selvästi jotain nerokasta”, Manu sanoi huomatessaan idean. “Ehkä vähän lisäpuhtia polleen, eiköstä!”
Manu asetti kätensä Gekon ilmentymän ohimoille ja hieroi niitä Sugan mielestä kovin epäilyttävällä tavalla. “Okei, mitä helvettiä sinä olet nyt tekemässä.”
Kuin vastaukseksi Sugan kysymykseen Gekon selkään kasvoi pari siipiä. Ne olivat komeat kuin gukkolinnulla konsanaan.
“Lennä, heposeni, lennä!” Manu huudahti. “Laukkaa! Sillä tavalla kuvaannollisesti siis.”
Ja Gekko lensi.

Sugan mieli

Taivas oli sininen kuin Bio-Klaanin linnakkeen yllä liehuvat liput, jotka kertoivat vapaudesta ja valinnasta. Alla riehuvan taistelukentän liekit olivat punaisia kuin veri ja lopullinen turmio ja kohtalo, joka kaikkia lopulta odotti. Suga olisi uskonut, että hänen päässään olisi ollut harmonisempaa. Mutta hän ei ollutkaan nyt parhaassa mahdollisessa mielentilassa.
Taivaan halki lensi suurilla siivillä kaviokas, jonka naamion suukappaleen ympärille sidottu huivi lepatti.
“Okei”, Suga huusi ilmavirran yli, “miten löydämme sen täältä?”
“Sinun mielesi. Luulisi sinun tietävän. Minne infernaalisen ponin pää juoksisi täällä?”
“Pahoittelen, mutta en ole viettänyt valtavasti aikaa oman pääni sisällä hetkeen…”

Suga ohjasi Gekon syöksyyn, ja he singahtivat taistelukentän läheltä. Kultaiset, sieluttomat Hauta kantavat soturit siivosivat kaikista universumin lajeista koostuvaa armeijaa tieltään heiluttaen suuria miekkoja. Niiden panssari alkoi olla verenpunan tahrima. Sinnikkäästi puolustautuva pienempi armeija ei kuitenkaan luovuttanut, vaikka niiden siniset liput paloivat.

Punakultaisen armeijan sadanpäämies ratsasti joukkojen takana olennolla, joita ei ollut olemassakaan matoran-universumissa. Suuri, kaikkialta naurettavan lihaksikas ja musta varjon olento antoi loistokkaan harjansa liehua ja nosti kavionsa voitokkaasti ilmaan päästäen ällöttävän mutta äärimmäisen miehisen hirnahduksen.
Sen keho oli täynnä punaisia silmiä.
hi hi HIRN

“… mitä helvettiä…”
“Hahaa!”
“… se on tekemässä?”
“Kuten se sanoi”, Manu myhäili, “samaa siementä ei voi istuttaa kaikkiin päihin. Sen piti ottaa täällä hieman erilainen muoto.”
“… ah.”
“Uskoisin hevosuuden johtuvan siitä, että se kumminkin on peräisin Gekon päästä. Ainakin haluan uskoa niin.”
“En ole… eh, ihan varma, miten vastata tuohon.”

He lensivät jonkin aikaa ympyrää loisen ympärillä. Loinen tuijotti heitä koko ajan, mutta armeija ei näyttänyt kiinnittävän heihin minkäänlaista huomiota.
“Okei, mitä meillä on”, Manu sanoi ääneen. Suga kohotti kulmaansa kysyvästi.
“Meillä on minä”, Manu jatkoi pohtivaan sävyyn ja siveli leukaansa mietteliäästi, “eli aika hyvä hakkeri, vaikka itse sanonkin. Meillä on sinä…” – tässä välissä Manu tökki Sugaa etusormellaan niin, että jälkimmäinen miltei lensin ratsun selästä – “… joka pystyy hallitsemaan tätä ympäröivää todellisuutta. Sitten meillä on tämä Gekkonen tässä…” – Manu tökkäsi Gekkoa terävästi, jolloin tämä hirnaisi tuskastuneesti ja lähestulkoon heitti molemmat ratsastajat selästään – “… jokaaaaargh… on Gekko.”
“Hyvä, kun huomasit”, Suga puhisi yrittäen kiivetä takaisin lentävän ponin selkään. Hän oli melkein pudonnut alas sodan keskelle, ja roikkui nyt Gekon hännästä kaksin käsin.
“Mitä Gekolla voi tehdä?” Manu kysyi, eikä Suga ollut varma, halusiko tämä kysymykseensä vastauksen. Loisella näytti olevan sellainen.
Kaviot kiskaistiin taivasta kohti, kun lihaksikas kammotus nousi takajaloilleen ja nauroi repaleisesti. Verenpunaisen armeijan sata miestä kaatanut sadanpäämies heilutti sieluttomasti valtaisaa miekkaansa loisen selässä silmät tyhjää valoa kiiluen.
“Voi, siihen kysymykseen te haluaisitte varmasti vastauksen”, peto hirnui. “Jos jotain, niin hän oli loistava syötti.”
“Ai, ja kuka on sitten pääateria?” itsensä takaisin ratsaille heilauttanut Suga ajatteli, mutta tajusi heti että täällä se oli sama kuin hän olisi puhunut ääneen. Muskelipeto hirnahti väreillen inhottavasti.
“Etkö jo ymmärrä, valkea ratsumies? Sinä olet vain silta. Silta paljon arvokkaampaan kohteeseen.”

Sugan suu aukesi. Samassa hän kuuli kuitenkin Manun “varo”-huudon. Yksi verellä maalatun armeijan suunnattomista ritareista oli päässyt aivan liian lähelle kaksikon lentävää ratsua. Kääntyessään hitaasti kohti hyökkääjän mielettömiä sinisiä silmiä Suga ehti hetken kaivata asetta, ja jostain hänen tajunnastaan ase tuli.
Suunnaton kahden käden miekka halkaisi mielikuvituksesta loihditun sotilaan ja tämän terät kahtia kesken ilmalennon.
“Tässä kohtaa on ehkä hyvä huomata, että me olemme nyt sellaisessa tosi stereotyyppisessä mielikuvitusmaailmassa, jota sinä hallitset ajatuksesi voimalla, Sugaseni”, Manu sanoi kiskoessaan Gekkoa korvista yrittäen saada tämän lentämään korkeammalle.
“Mitä loinen sanoi?” Suga tivasi ja mäiski vastausta odotellessaan lisää heitä kurottelevia mielikuvitusritareita päreiksi.
“Jaa, millä? Se sanoi aika paljon kaikkea typerää.”
“Miksi minä olen silta? Ja kuka on todellinen kohde?”
Manu käänsi epäuskoisen katseensa Sugaan. “Etkö sinä tajua? Minä olen loisen kohde.”
“Miksi sinä?”
“Sinä olet… korruptoimaton. Olettaisin. Sinä et pelkää mitään.”
“Minä… mitä?” Suga näytti hölmistyneeltä. Gekko lensi nyt niin korkealla, että sotilaat eivät yltäneet lähellekään heitä, ja niin kaukana loisesta, että he eivät kuulleet tämän hirnuntaa.
“Miten pelko liittyy mihinkään?” Suga kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Manu ohjasti Gekkoa lentämään takaisin loista kohti. “Viitsisitkö vastata?”
“Kaikkea sinäkin kyselet”, Manu tiuskaisi. “Syvä Nauru hyödyntää uhrinsa pelkoja, ja tuo loinen on yksi kuoron äänistä, näin sanoakseni.”
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä, että jos sinä et pelkää, se ei voi tehdä mitään täällä”, Manu sanoi ja tajusi kesken virkkeen, mitä oli juuri sanomassa. “Se ei voi tehdä mitään täällä. Ei juuri mitään. Mutta jonkun muun mielessä, jonkun vähemmän järkähtämättömän, sillä voi olla suurikin valta. Ha ha haa! Mitä Gekolla voi tehdä, Suga?”

Suga kääntyi kohti Manun kasvoja. Jään toan Hunalla oleva ilme vastasi jämeryydeltään kahden käden miekkaa, joka hänellä oli vielä kädessä. Suga näytti tietävän täsmälleen, mitä Manu oli ehdottamassa – siksi hän ei ollutkaan tippaakaan samaa mieltä.
“Sinä et uskaltaisi”, hän sanoi iskien äänellään kuin moukarilla.
Manun kasvoille levisi sairaan mielenvikainen virne, kun tämä otti vastaan moukariniskun: “Katsotaanko?”

Sen sanottuaan Manu loikkasi Gekon selästä huudahtaen samalla: “Tee parhaasiii!”
Suga katsoi aavistuksen verran järkyttyneenä, kun Manu katosi tuhansien verenpunaisten soturien massaan. Hän kuitenkin otti tiukasti Gekon ohjaksiinsa ja ohjasi tämän ylemmäs väistäen täpärästi miekaniskun alhaalta. Hän alkoi puhua ratsuolennolle hiljaa.
“Sinä siinä. Olen… pahoillani siitä, mitä saatamme joutua tekemään. Olen pahoillani siitä mitä olen jo joutunut tekemään. Olen pahoillani siitä, mitä hän tekee. Ja vähän toivon, että joskus hänkin olisi. Mutta tarvitsemme… tarvitsen sinua vielä yhteen asiaan.”

Olento, joka oli ehkä Gekko, käänsi Avohkiita muistuttavat kasvonsa kohti ratsumiestään ja tuijotti vaitonaisena.
“Ja se saattaa olla aika penteleenmoinen asia.”

Verenpunaisen armeijan rivit alkoivat murtaa sinisen lipun alla taistelevien sotilaiden taistelutahtoa. Sadanpäämies ratsasti psykoottisesti nauravalla loisella ympäri kenttien pudotellen olentojen päitä nurmelle. Ritarien kultaiset Haut alkoivat peittyä lopullisesti punaisten läikkien alle, kun järkähtämättömät rivit marssivat marssimistaan.
Taivaalla punaisen armeijan yläpuolella leijui jokin, jolla oli kuninkaalliselle sopiva viitta ja suuret perhosmaiset siivet. Se avasi suunsa ja huusi sotilaille kirkkaalla äänellä karmaisevaa taistelulauluaan: pää poikki, pää poikki, pää poikki.

Vielä pari sinistä lippua liehui viimeisten uljaiden olentojen käsissä, kun ne valmistautuivat vastaanottamaan vääjäämättömän.
Kunnes taivaalta laskeutui jokin, joka pysäyttäisi vääjäämättömän. Läpäisemätön este.

Soturi oli sinivalkoinen, ja hän laskeutui eriskummalliselta siivekkäältä ratsulta. Hänen jykevän ruumiinrakenteensa jokainen lihas oli vuosien taistelun kivenkovaksi takoma. Soturin kasvoilla olevan sinisen naamion leuan vasaramaista muotoa alleviivasi pitkä liuhuparta. Tämä naamio oli Huna, ja se tarkoitti kaikille Kanohien muinaisen mystiikan tuntijoille piiloutumista. Ehkä jopa täydellistä näkymättömyyttä. Mutta tämä soturi ei käyttänyt naamiota piiloutumiseen. Se oli viesti, ei, käsky jokaiselle viholliselle jonka hän oli kohdannut ja tulisi kohtaamaan. Käsky piiloutua. Viimeinen mahdollisuus perääntyä jokaiselle, joka aikoi kohdata hänen teränsä taistelussa.
Sinisen ja valkoisen ritari katsoi punaista armeijaa päättäväisen musertumattomana ja veti selästään pitkän miekan, joka kimalteli aurinkoinvalossa.
“Juoskaa kukkuloille”, hän käski.

Hän ei osoittanut sitä siniselle armeijalle, ja sen punainen armeija kohta huomasi.
Kuin suoraan sinivalkoisen soturin sisältä pursusi taistelutahtoa jokaiseen sinisen lipun alla urheasti kamppailevaan olentoon, kun tämä johti heidät rynnäkköön. Kaksi armeijaa törmäsi. Miekat säpälöityivät, kultaiset Haut sinkoilivat ilmaan usein vielä pää mukanaan. Sinilippuja oli vähemmän, paljon vähemmän, mutta heillä oli jotain, mitä punaisilla ritareilla ei ollut.
Heillä oli Suga.

Sugaa ajoi eteenpäin kiteytynyt sisu ja päättäväisyys, ja tuhannen miehen voima. Terät ja nyrkit puhuivat. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki sinisen lipun alla taistelevia olentoja. Monen eri kokoisia ja satojen erilaisten lajien sotilaita, jotka seurasivat hurraten hänen esimerkkiään ja syöksyivät oikeutetun raivon ajamina punaisen armeijan päälle. Näiden puolesta hän voisi taistella. Hänelle ne edustivat Klaania ja kaikkea sitä mitä hän halusi Klaanissa suojella.
Ja veren tahrimat ritarit edustivat kaikkea sitä, mitä vastaan hän oli valmis taistelemaan kuin villipeto. Jäävuori ritarin hahmossa jyräsi tiensä läpi jokaisen sotilaan, joka oli tarpeeksi uhkarohkea haastamaan hänet. Siniset muodostelmat alkoivat porautua punaisen sotilasmassan selkeään ylivoimaan.

Pää poikki, pää poikki, pää poikki, julisti hirviömäinen perhonen tai mehiläinen taistelukentän yllä. Mutta nyt se ei ollut enää sinilippujen kauhun kiteytymä. Nyt se oli ääni, joka lähti kun epätoivo pakeni niiden suonista ja syöstiin vihana punaista armeijaa päin. Panssarit musertuivat kipinäsuihkuissa. Miekat putoilivat miekkailijoilta. Toa Suga väisti jokaisen punaisen ritarin iskun tottumuksen ajamana. Ja ne iskut, joita hän ei ehtinyt väistää, hän otti vastaan. Hetkeksikään toa ei kuitenkaan värähtänyt, ja kun viholliset laskivat raivonsa ajamina suojaustaan, he saivat maistaa oikeuden miekkaa.
“Juoskaa”, Suga lausui ilman vihaa, suorastaan isällisesti. Vahvasti ja lämpimästi. Nöyryyttävästi. “Juoskaa kukkuloille.”

Ja punaiset juoksivat. Juoksivat kukkuloille.

Kaaoksen keskellä loinen nauroi yhä päätön sadanpäämies ratsaillaan. Se nautti puhtaasta sisusta, jota tästä mielestä löytyi. Järkähtämättömästä lojaaliudesta, johon ei tehtäisi säröäkään millään pelolla tai epävarmuudella.
Se laukkasi yhä taistelevien sotilaiden ohi ja raatojen päältä etsien toista mieltä. Mieltä, joka ei tuntenut sanaa ‘lojaalius’. Paljon arvokkaampaa mieltä.
“RÖH!” kuului äännähdys sadanpäämiehen takaa, ja kun tämä kääntyi äänen suuntaan, tämän rintapanssariin osui jokin. Jokin pieni, mutta silti niin raskas, että sadanpäämies lensi sadan metrin päähän sadannesta maahan kuolleesta punaisesta soturista. Loinen käänsi sadat silmänsä ratsastajaansa osuneeseen objektiin ja kirkui korviäsärkevällä äänellä. Röhkäisyn päästänyt pieni otus, joka oli singonnut loisen ratsastajan kauas pois, oli jäniksenmuotoinen punamusta olento, jonka kasvot muistuttivat kovasti Kanohi Kraahkania. “Röh röh!” otus sanoi taas ja virnisti häiriintyneesti pinkoen yliluonnollisen nopeasti karkuun vilkuillen välillä taakseen. Loinen ei jäänyt aikailemaan vaan rynnisti raivokkaaseen laukkaan otuksen perään.

“PIKKU K̸ÈRUB̴I. P̈̌ͬ ̣̎͜A͇̭̮̬ ̸̲̻̜̗̥̟̇͒̃̇͋ͭK̶͙̙̭̠̹͕͍ ̸̤͚̖̗̯ͅOͮͣͬ̍҉̥̝̬̯̻̱̞ ̷͕͙̘̭̱̬͊̉̌̍̍̑͋ͅȀ͙͙̲̖̠̽̐ ͧ̈̍͜E̱̠̙̤̪͔̯͛̕ ̧̭̩̥̍I̴̻̜̩̪̥͔̝͋͑̍̊ͭ͒ ͏̳̰̰͍O͍̻̻̅ͧ͑͒ͭͅ ͇͍͖̺́̈́̒ͨ̆L̩͚ ̸̼̟͎ͫͯE̲͂ͧ.”

“Minä sinulle paot näytän, senkin pakoputkentuke!” Manu röhkäisi ja kiristi tahtia, mutta niin teki myös loinen. Kenen tahansa ulkopuolisen silmissä mitä hullunkurisin takaa-ajopari tyrkkäsi tieltään useita sotilaita matkallaan kohti sattumanvaraiselta vaikuttavaa sijaintia – tai oikeammin Manu juoksi niiden jalkojen välistä ja infernaalinen ori jyräsi ne kuoliaaksi. Ulkopuolinen tarkkailija olisi pystynyt kenties hyvinkin nopeasti – mikäli hän olisi ollut lahjakas hahmottamaan tiettyjä matemaattisia malleja – päättelemään, että tämä sattumanvaraiselta näyttävä sijainti olisi loppujen lopuksi se kohta, missä Suga ratsuineen raivasi tietä puna-armeijan läpi.
“Röh röh RÖÖÖH!” Manu rääkäisi hyökätessään suoraan kohti Gekko-ponin kylkeä. Suga ei ehtinyt edes nähdä, mikä heihin iski, kun Gekko lensi kyljelleen heittäen Sugan selästään. Manu puolestaan näytti sulautuneen Gekon lihan sisään. Suga katsoi häkeltyneenä, kuinka loinen jakautui lennosta kahteen osaan – pieneen virtaviivaiseen sylinteriin, joka iskeytyi Gekon kylkeen ja imeytyi nesteen tavoin tämän kudoksiin, ja suurempaan yhä hevosta muistuttavaan könttiin, joka yritti tallata Sugan alleen.

Suga ei sallinut sitä, vaan kirjaimellisesti löi hevosta turpaan. Loinen lennähti kymmenien metrien päähän ulvaisten erittäin epäloismaisesti.

“HÖLMÖT!” olento kirkaisi suusta, joka oli auennut sen kylkeen. Nyt se nousi taas kavioilleen ja katsoi Sugaa hymyillen molemmilla suillaan. “Luuletteko voivanne leikkiä hippaa kanssani? Miten voitte paeta ajatusta? Miten voitte paeta pelkoa tajuntanne ytimessä?”
“Olen tehnyt niin koko elämäni”, Suga sanoi kulmat kurtussa ja rusautti rystysiään. “Ja sinuna minä pelkäisin nyt enemmän. Sinulla oli aiemmin tämän jutun valjaat. Tiedätkö, kenellä ne nyt ovat?”
Loinen siristi kaikkia lukemattomia silmiään skeptisenä. “Sinullako, pikku ratsumies?”
Suga pudisti päätään. “Ne ovat nyt Manulla. Ja pidä kiinni, sillä tästä voi tulla aika töyssyinen kyyti.”

Gekon mieli (Sugan mielessä)

KERUBI KERUBI KERUBIII! pieni olio kirkui juostessaan kahdella pikkuruisella jalallaan häiritsevän kanin perässä. Pieni olio oli käytännöllisesti katsoen hieman epämuodostunut pallo, josta tuijotti tuhat silmää ja joka juoksi kahdella niin pienellä jalalla, että sen ei olisi käytännössä pitänyt pystyä edes kannattelemaan massaansa, ja niin nopeasti, että sen olisi pitänyt jo ajat sitten ruveta pyörimään oman akselinsa ympäri. Olion jahtaama kaniini pomppi kiivaasti kukkulalta toiselle vältellen pallomaista oliota, joka taas ei viitsinyt edes pysähtyä siksakkia kulkevan vuorijonon yksittäisille jäsenille vaan jatkoi matkaansa ikään kuin Manun reitin suoristettua versiota pitkin. Kukkuloiden juurilla tuhannet abzumonkasvoiset kavioeläimet kirkuivat sihisevillä äänillään Mata Nuin tuhoa, ja koko kakofonisen komeuden taustalla kuului Gekon valittavaa tuskan ulinaa.
“Et saa minua kiinni! Et saa minua ikinä kiinni!” Manu kiljui ja nauroi maanisesti. Loinen kipitti yhä lujempaa ottaen kiinni Manun etumatkaa.
“KERUBI. LOPETA.”
“Hähhähhää, etpä saa!” Manu jatkoi lapsellista pilkantekoaan.

“K͕̠̤̤͙̞̾̏ͅE̜͒̉ͮ̔R̙̥̗ͦ̏̏ͥU͕̝̹̘͈͍ͬ̈͆͒B͋ͮ͂I̜̖̫ͮͬͥ̄̇ͣ ̯͖ͣ̑ͣT̟͚͍͇̖ͩ̊̏Ä̗̬̟̦̌̃M̼̝̼ͥ͒͋ͯÄ̞̯́ ̞͖ͬ̊̂̎̅͛ͣO̩̟̘ͤ͂ͦͣͦͩ̑N̉́ ͕̩T̼ͩ͌̎̚Y̲ͬ͐ͬ̔ͭ͒͐P͍̜̝̖̝̮̻̀E͉̞͍̩̲̋ͥ͆R͚̲̙̎ͨ̈Ä̯̈̌ͤͬ̚Ǟ̫̻̺̹̲̱̌ͬ̄̃ͩ̌.̙̬̹̓̃̾”

Manu pomppi yhä pidemmälle ja pidemmälle, ja taka-alalla hänen salakavalasti jättämät alirutiininsa suorittivat hassunhauskoja temppujaan. Piakkoin, huomasipa loinen sitä tai ei, he olivat kiertäneet koko maailman ympäri. Tämä oli mahdollista, koska ilmeisesti he olivat… planeetalla, jonka halkaisija oli aika pieni. Siinä vaiheessa, kun loinen todella huomasi tämän, se seisahtui.
“Kerubi. Lopeta pelleily. Ha ha.”
“Ha itsellesi”, Manu sanoi ja virnisti. Hänkin oli seisahtunut paikalleen erään kukkulan huipulle. Abzumot olivat lopettaneet kuorossa kirkumisen ja näyttivät nyt järkyttyneiltä, sillä esirippu palasi. Loisen silmät pullistuivat, kun mustan ja verenpunaisen taustan päälle esiripun tavoin laskeutui pinkki ja sininen taivas, jossa pilvet olivat lampaita. Mikä ei ollut niin söpöä, oli se, että Abzumot liiskaantuivat veriseksi mössöksi jäädessään räikeän väristen, iloisten, innokkaiden söpöjen kavioeläinten alle. Nämä pomppivat ympäriinsä ällöttävän suloisesti ja heittelivät kukkia ympäriinsä kavioillaan, minkä ei teknisesti olisi pitänyt olla mahdollista, koska kavioilla ei pystynyt poimimaan kukkia.
“Juokse kukkuloille, naurunäpärä”, Manu rääkäisi äänellä, joka muistutti nyt lähinnä loisen omaa särkyvää ääntä.
“PAKOA EI OLE!” sopraano kirkui ja kipitti kukkulan ympäri pääsemättä kiipeämään sen huipulle. Manu räkätti irvokasta naurua, kunnes jokin osui häntä selkään ja heitti hänet alas kukkulaltaan. Se jokin oli loinen.

Mutta ei sama loinen, joka kipitti kukkulaa ympäri.
“Tai ei teknisesti sama, mutta tietyllä tapaa kyllä”, Manu sanoi selvittäen päätään jossain päin maailmaa, minne olikaan sinkoutunut. Hän makasi verisen mössön päällä, eli tähän kohtaan yksi Abzumoista oli liiskaantunut. “Hyi Karzahni tätä sotkua”, Manu sanoi ja ravisteli turkkiaan kuin todellinen kani konsanaan päästäkseen eroon nestemäisestä saastasta. “Ei teknisesti sama, mutta periaatteessa ne kaikki ovat sama olento.”
Seuraavaksi Manu päätti kohottaa katseensa ylös maasta, sillä hänen näkökenttänsä oli pimentynyt. Syynä tähän näytti olevan se, että infernaalinen poni oli asettanut suunsa hänen ympärilleen niin, että hän näytti olevan irvokkaan teltan sisässä – teltan, jonka seinät olivat loisen suun sisukset, ja kamiinanpiipusta tippui tummaa kuolaan rinnastettavissa olevaa nestettä.
“Kaksinkertainen ‘hyi’ ei nyt kyllä riitä”, makuta tuumasi ja sulautui maan sisään juuri, kun loinen loksautti kitansa kiinni. Manu paikallistui jälleen yhden kukkulan huipulle, mutta tällä kertaa loinen oli jo syömässä kukkulaa. Se ei enää muistuttanut lainkaan kavioeläintä vaan oli pikemminkin yhtä valtavaa mustaa massaa, joka muodosti pelkän yhden jättimäisen suun.
“Jaha. Sitten jotain ihan muuta”, Manu sanoi ja avasi sienenmuotoisen reiän tyhjyyteen edessään. Pienempi loinen ehti juuri ja juuri hypätä Manun perään makutan kadottua sienenmuotoisesta aukosta jonnekin, ennen kuin kyseinen reikä sulkeutui – ikävästi suuremman loisen alaleuan ympärille leikaten loisesta suuren palasen irti.

Sugan mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä))

“… Manu, mitä helvettiä te olette tekem-“, Suga ehti aloittaa, mutta Manu ei joutanut kuuntelemaan vaan syöksyi uudesta sienenmuotoisesta portista ulos Sugan mielestä pieni loinen perässään. Suga jäi pällistelemään irtonaista mustaa alaleukaa, joka oli juuri lätkähtänyt hänen eteensä.
“Ehkä en haluakaan tietää.”

Gekon mieli (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))

Pikkuinen loinen oli hypännyt Manun perään onnistuneesti myös silmukan toisessa lenkissä.
“Hyvinpä pysyt perässä, pikkuinen!” Manu hihkaisi.
“KERUBIIIII! PAKOA EI OLEEEEE!”
Ehkä se oli vain Manun hassua kuvitelmaa, mutta hän oli kuulevinaan loisen infernaalisessa äänessä hengästyneisyyttä.
Vastassa oli isompi loinen, joka oli toipunut amputaatiostaan ja palannut kavioeläimen muotoon. Manu loikkasi hurjalla loikalla kohti ponin jättimäistä päätä, ja tokihan pikkuloinen hyökkäsi hänen peräänsä. Poni avasi kitansa jälleen nielaistakseen Manun, mutta jotain odottamatonta tapahtui, kun Manu iskeytyi vasten infernaalisen ponin kurkun sisäpintaa. Sekä iso että pieni loinen saivat kokea epämiellyttävän yllätyksen, kun se, mitä he olivat juuri luulleet Makuta Nuiksi, paljastuikin erittäin epämiellyttäväksi kokoelmaksi antibioottisia viisiulotteisia psykedeliavektoreita. Loinen rääkyi puhtaasta tuskasta, mikäli se oli ylipäätään mahdollista – Manu ei tiennyt, kun sen ruumis pirstoutui miljooniksi pieniksi siruiksi. Mutta häntä kiinnosti reaktio suuresti.
“Topologiaa kannattaa vaihtaa tilanteen mukaan, heposeni”, hän hihitti seisoessaan jälleen makutamaisessa muodossa noin kymmenen metrin päässä. Miljoonat sirpaleet rynnistivät raivoisasti häntä kohti, eikä hän enää erottanut, mikä tai mitkä niistä olivat peräisin Sugan mielestä.

Oli aika vaihtaa jälleen maisemaa. Manu pinkoi miljoonapäistä loislaumaa pakoon jälleen uuteen tällä kertaa herkkutatin muotoiseen aukkoon, joka johti…

Manun mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä))))

Jos loisista kykeni sanomaan, että ne tunsivat riemua, nyt ne sitä tekivät, sillä tämä mieli oli selkeästi Manun. Se oli Makuta Nuin mieli, ja he kykenivät nyt ottamaan aivan uudenlaisia muotoja.

Miljoona pientä Manua nosti päätään ja tuijotti katosta lepakon lailla roikkuvaa todellista Makuta Nuita, joka tuijotti heitä takaisin. Huone oli punaista ja mustaa… punamustaruudullista. Melkein kuin shakkilauta, joka verhosi lattian, seinät, katon. Huone oli kuutio, jonka säde oli ensinäkemältä kymmenisen metriä, mutta jotenkin lattialle mahtuivat seisomaan kaikki pienet loiset. Lattia ei mitenkään voinut olla sen kuution tahko, joka huone tuntui olevan.

“Eikö teistäkin tässä ole jotain mätää?” Manu sanoi hilpeästi ja levitti siipensä. Hän räpytteli niillä hetken roikkuen yhä katosta, tai pikemminkin seisoen katossa, sillä katossa ei ollut mitään, mistä roikkua. Osa loisista oli jo keksinyt omituisen avaruuden geometrian perusteet ja käveli nyt seiniä pitkin määrätietoisesti makutaa kohti. Jotkin loisista kasvattivat itseään lähestyen Manun sijaintia. Sienenmuotoinen ovi, josta he olivat saapuneet, oli nyt täysin loisten valvonnassa. Manu ei poistuisi siitä.
“Hah, mutta ei se olisikaan lainkaan minua”, Manu tuhahti ja pyörähti pituutensa ympäri hullunkurisesti irtoamatta lattiasta. Hänen viereensä kattoon avautui kuusikulmainen lasinen ikkuna, joka avautui äänekkäästi natisten. “Tämä on minua.”

Silmänräpäystä lyhyemmässä ajassa Manu oli kadonnut ikkunasta, mutta ennen kuin loiset ehtivät perään, jotain tapahtui: ovi ja ikkuna murenivat palasiksi, ikään kuin ne eivät ikinä olisi olleetkaan reikiä toisiin mieliavaruuksiin. Pian samoin tekivät seinät, lattia, katto. Jäljelle jäi vain tyhjyys. Tyhjyydestä loista tuijotti koko joukko aavemaisia punaisia silmiä.

“Kerubi. KERUBI. T҉ ̧͡A̶͢ ͜K͘ ̢̛A͜ ͟͞I͟ ̵S̨͝ ̵͟͢I͟ ̧Ń.”

“Pikku e n͞ ̨k ̸e ̧l i̷ on nokkelampi kuin uskoimmekaan.”

Sugan mieli

Kaikki sotilaat olivat kuolleet. Yksikään ei selvinnyt. Ei kummallakaan puolella. Punaisten sininen ja sinisten punainen veri maalasi mäet ja niityt. Ainoa elävä olento tilassa oli nyt muuttunut paljon sumeammaksi kuin aikaisemmin. Kaksi aurinkoa olivat paenneet horisonttiin ja loivat viimeisiä säteitään Gekon hervottomasti sätkivään ruumiiseen, joka makasi maassa lähellä kohtaa, jossa Suga istui. Sen lisäksi, että kaikkeuden tausta oli himmennyt, maasto oli tasoittunut lähestulkoon tasoksi. Siellä täällä oli joitain sellaisia poikkeamia, joita Suga olisi ehkä kutsunut rypyiksi.
“Jaha. Mitähän sitten. Voikohan Gekkoa auttaa?”
“Puhutko sinä yksiksesi omassa päässäsi?” kuului Manun ääni jostain Sugan takaa, ja kun Suga käänsi päänsä, hän näki, että Manu yritti kiivetä ulos jostain, mikä näytti leijuvalta kappaleelta, jossa oli ties kuinka monta kulmaa ja tahkoa ja särmää. Sugan geometriasanasto päättyi kutakuinkin siihen.
“Se on ikosaedri”, Manu sanoi ja yritti saada jalkojaan ulos kyseisen -edrin Sugan näkökenttää vastaan kohtisuorassa olevan tahkon läpi. Kaksikymmentahokas oli läpikuultava, minkä vuoksi Suga kykeni näkemään Manun, sumeana tosin, kokonaan sen lisäksi, että hän näki tämän jalat, jotka sojottivat ulos eri tahkoista. Tarkemmin sanottuna jalat menivät tahkojen läpi. Näytti siltä kuin tahkot eivät olisi olleet kiinteitä, kun taas särmät olisivat sitä olleet.
“Eikö monologi omassa päässäni ole sama asia kuin ajatteleminen?” Suga kysyi hieman yllättyneesti.
“Ehkä se on, en minä väitä tietäväni kaikkea”, Manu ähkäisi ja sai päänsä ulos eräästä tahkosta. “Minun ei, tiedätkö, pitäisi edes mahtua tähän platoniseen painajaisnoppaan.”
Suga hörähti tahtomattaan. Ikosaedri leijaili hieman maan yläpuolella ja vaihtoi hitaasti väriä kullanhohtoisesta synkän mustaan.
“Mitä sinä teit Gekolle?”
“Etkö keksi parempaa kysymystä? Mitä minä tein loiselle, tai skarrarrar, kaikille niille penteleille, joita oli loppujen lopuksi varmaan miljardiluokkaa. No minä lähetin ne paskiaiset topologiseen helvettiin. Hah! Mitäs siihen sanot, Avde. Minä omistan pikku lemmikkisi.”
“Mitä sinä teit Gekolle?” Suga toisti, nyt vaativammin. Manu väänsi väkisin yhden särmän ikosaedristä irti toisesta niistä kulmista, joissa se oli ollut kiinni, siten, että se näytti nyt ikosaedristä ulospäin sojottavalta metallitangolta. Tai kuin hassunmuotoiseen hyytelöpalaan upotetulta hammastikulta. “Gekko on ihan kunnossa.”

Lisää ähinää ja puhinaa. Nyt näytti siltä, kuin ikosaedrin pinta valuisi nesteenä maahan. Suga vilkaisi Gekkoa, joka hytkyi edelleen hallitsemattomasti kuin horkassa maatessaan hänen vierellään.
“Näyttääkö tuo sinusta olevan ihan kunnossa?” Suga tiukkasi ja nousi seisomaan. Hän käveli Manua vangitsevan ikosaedrin luokse ja tarttui yhteen sen särmään. Sitten hän paiskasi koko komeuden maahan, jolloin se meni lyttyyn ja rutisti Manun tiukemmin sisäänsä. Makuta parkaisi äänekkäästi revenneiden särmien lävistäessä hänen lihaansa.
“Mitä sinä teit Gekolle?”
Manu nosti viattomasti katseensa Sugaan, mutta vaikkei Manun viattomuus olisi aina ollut vähintäänkin epäilyttävä asia jo käsitteen tasolla, tällä kertaa yritys näyttää viattomalta tyrehtyi siihen, että Manu tahriutui yltä päältä omaan vereensä.
“Gekolla on varmaan menossa taas yksi Zumo-painajainen. Pakko myöntää, entinen kollegani on saavuttanut jotain elämässään, kun on saanut jonkun noin järjiltään.”
Suga potkaisi vääristyneen kuution muotoiseksi hajonnutta ikosaedriä niin, että se litistyi vielä pahemmin kasaan. “Hei, miksi sinä noin teet? Minä pelastin meidät kaikki!”
Manu vetäytyi Sugasta hieman kauemmas upottamalla kyntensä maahan ja raahaamalla epäilyttävän kappaleen vangitsemaa ruumistaan käsivoimillaan lyhyen matkan päähän. Sitten hän lisäsi aiemmin sanomaansa: “Ainakin tavallaan.”
Suga hymähti. “No tiedätkö, minun päässäni on edelleen loinen.”
Manu käänsi katseensa ja näki kauempana sumean sumeuden verhon takana himmeänä hohtavan punaisen silmäkolmikon.
“Se on tosi pieni ja pakenee aina, jos yritän lähestyä sitä, mutta se on siellä”, Suga sanoi ja lähestyi Manua taas uhkaavasti. Manu yritti kovasti kaapia pakoon Sugaa, mutta toa sai hänet kiinni lapsellisen helposti, nosti ilmaan ja heitti Gekon viereen.
“Mitä teit Gekon loiselle?” Suga sanoi.

Manu luikerteli ulos siitä, mikä oli hetki sitten ollut hänen vankilansa rappeutunut jäännös, muodossa, joka muistutti epäilyttävästi kastematoa, jolla oli Kanohi Kraahkan kasvoillaan.
“Minä kerroin jo sinulle. Haluatko toisinnon?”
“Haluan, että selität ymmärrettävästi.”
“Okei. No, minä huijasin sen kognitiivisesti injektiiviseen rekursioluuppiin. Se on tietyssä mielessä aika ikuinen silmukka.”
“Sanoin, että selitä ymmärrettävästi.”
“Eikö tuo nyt ollut?”
“Manu.”
“No, sen voi ajatella myös viisiulotteisena psykedeliavektoreiden avaruutena, josta karisee pois jokainen additiivinen minuusfaktori, kun loinen astuu sinne.”
Suga rusautteli nyt nyrkissä olevia sormiaan uhkaavasti. Hän ei ollut pitkään aikaan halunnut todella lyödä jotakuta pelkästä puhtaasta ärsyyntymisestä, kuten nyt halusi. Manu kehitti itselleen kädet ja kohotti ne antautumiseen viittaavaan asentoon.
“Psykedeliavektorit? Eikö? Se loinen on vähän kuin Gekon sisällä. Mutta kumminkin täällä luonamme, sinun mielessäsi.”
“Mitä tarkoitat?”
“Silmukka kiertää muutaman kerran sinun ja Gekon mielen läpi.”
“Mitä tämä silmukka tekee?”
“Vangitsee pikkuloiset avaruuteen, joka on periaatteessa ison loisen oma tajunta.”
“Tarkoitatko sinä”, Suga sanoi hölmistyneenä, “että sinä vangitsit loisen sen omaan mieleen?”
“Ajattele noin, jos se tekee asioista sinulle helpompia ymmärtää”, Manu sanoi ja kiemurteli Gekkoa kohti. Tämä hytkyi edelleen, ei tosin enää yhtä raivoisasti. Manu tökkäsi Gekkoa etusormellaan ohimoon, jolloin kavioeläin pysäytti kaiken liikkeensä ja valahti veltoksi.
“Ongelma ratkaistu. Nyt voimme tutkia loista.”
Suga ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta päätti silti kysyä: “Jos se loinen on oman päänsä sisässä, missä se oikeastaan on, ikään kuin objektiivisesti?”
“No missä luulisit?” Manu tuhahti närkästyneenä. “Näytänkö minä matoralaisten filosofianopettajalta?”
“No toivottavasti et, koska minun pitäisi huolestua matoralaisten puolesta.”
“Sinänsä vastaus kysymykseesi voisi olla, että loinen Gekon mielessä on tavallaan toimintakyvytön, koska se on oman mielensä vanki. Tavallaan. Ajattele se noin, jos se on helppoa. Ei se oikeasti kyllä ole mitään noin yksinkertaista.”
“Eli Gekon päässä ei enää ole loista?”
“En minä niin sanonut, turkasen nilviäinen!” Manu sanoi, ja viimeiset hänen sanoistaan saavuttivat raivon. Suga hätkähti, sillä ei ollut ikinä nähnyt Manun menettävän malttiaan siinä mielessä, missä hän sen juuri teki. “Kuolevaiset ja kuolevaisten ongelmat. Konkretisointi ja yksinkertaistukset. Mitä skarrarin järkeä on edes ajatella, jos joku toinen voi tehdä sen puolestasi!”
Manu oli hetkessä jälleen itsensä näköinen, vähemmän mato ja enemmän makuta, ja tuijotti Sugaa vihaisesti. “Loinen on Gekon mielessä, mutta se ei enää puhu Gekolle. Se ei enää vakoile Gekkoa. Se ei enää välitä Gekon ajatuksia eteenpäin. Se ei enää manipuloi Gekkoa. Voitko toivoa enää mitään muuta?”
“Mu-mutta”, Suga änkytti, “mitä se sitten tekee?”
“En minä tiedä”, Manu sanoi ja potkaisi Gekon jalkaa raivokkaasti, jolloin tämä ulvahti tuskasta. Suga ei kuitenkaan häkellykseltään osannut puuttua moraalisesti epäilyttävään toimintaan. “Ehkä se höpisee itsekseen. Vaikuttaa hullulta. Kuvittelee olevansa minun päässäni. Tiedostaa olevansa omassa mielessään ja yrittää olla pelottelematta itseään. En minä tiedä, kykeneekö se pelkäämään. Se ei sinänsä ole edes mieli, sillä ei ole mieltä. Se ei ole mitään niin monimutkaista, tai sinulle puhuessani voisin sanoa, ettei se ole mitään niin yksinkertaista, koska sinä ehkä luulet, että mieli on yksinkertainen asia. Mutta ei, sitä se ei ole. Mieli on kuin monisoluinen eliö verrattuna virukseen. Sitä juuri nuo loiset ovat… viruksia, jotka saastuttavat mieliä. Mutta hah, ei sekään ole niin yksinkertaista, koska ne eivät kuole. Ne jäävät jumittamaan uhrinsa mieleen eivätkä lähde kirveelläkään. Gekon mielessä on loinen, joka on kenties täysin sekaisin, mutta se on olemassa. Snowien mielessä on loinen, joka todennäköisesti piileskelee ja antaa ymmärtää olevansa olematta olemassa. Ja olen sataprosenttisen varma, että jokaisen petturiehdokkaan mielessä on samanlainen loisenperkele kuin sinunkin mielessäsi tästä lähtien on!”

Tämän pitkän tilityksen jälkeen Suga oli pitkään hiljaa. Sinivalkoinen soturi istahti vielä puoliksi matomaisen Makuta Nuin viereen mättäälle, jolta taistelun tuli oli polttanut pois viimeisetkin ruohot. Hän katseli hiljaisena kauemmas sumun täyttämille niityille. Sieltä katsoi takaisin tyhjältä kuopalta näyttävä orin siluetti.
“Ja sitäkö ei saa täältä pois? Mitenkään?”
“Mmhh. En sanoisi, ettei mitenkään. Mutta ei millään tuntemallamme tavalla.”
Kuin ajatus, Suga mietti. Milläpä sellaisen olisi saanut päästään pois. Sen saattoi välillä unohtaa. Se saattoi välillä hautautua taustamelun sekaan. Useimmiten sitä ei välttämättä edes tiedostanut, mutta se oli siellä ja se oli syvällä. Sitä ei voinut siirtää toiselle ilman, että molemmat joutuisivat ajattelemaan sitä.
Sen pystyi vain jakamaan, mutta ei kadottamaan.
“Olenko minä nyt vaaraksi Klaanille”, toa kysyi vakavana.

Manu katsoi Sugaa pitkään. Hänen ilmeensä oli tutkimaton. “Suga, muistatko, kun sanoin, että olet… korruptoimaton. Pelkoa vailla. Lahjomattomissa.”
Suga oli epäuskoinen. “Niin taisit mainita.”
“Tuo olento ei kykene tekemään sinun mielessäsi yhtään mitään, koska sinä olet vain niin pirun puhtoinen. Sinä olet niin pirun puhtoinen, että minulla ei edes koskaan ollut mitään tartuntavaaraa. Se on täysin jumissa täällä. Se voi vain olla möllöttää tuolla nurkassa. Tai toisessa nurkassa. Siinä nurkassa, jossa sinä haluat sen möllöttävän. Se voi yrittää puhua sinulle, mutta se myös taitaa tietää sen olevan turhaa, joten se ei tuhlaa energiaansa siihen. Ehkäpä se odottaa hetkeä, jolloin sinä traumatisoidut jostakin ja hankit itsellesi hieman pelkoa. Mutta en usko, että se pitää sellaisen tapahtuman todennäköisyyttä kovinkaan suurena.”
Manu nuolaisi huultaan ja käänsi suutaan vääristyneeseen hymyntapaiseen. “Se on voimaton täällä ja se tietää sen.”
Suga pohti hetken Manun sanoja ja esitti sitten seuraavan hänen mieltään painavan kysymyksen: “Voiko se välittää tietoja minusta Avdelle?”
Manu joutui miettimään ennen vastaustaan. “Kyllä. Mutta se ei tiedä mitään, mitä sinä et kerro sille.”
Sugan kysyvä katse oli tarpeeksi nyhtämään Manulta lisää informaatiota.
“Olettaisin, että se ei pääse käsiksi kovinkaan suureen määrään dataa. En usko, että edes muistin pintakerroksiin. Sen salausavain ei niin sanoakseni sovi mihinkään dekryptausalgoritmiin, jolla voisi purkaa mielesi salaisuuksia.”
“Yritätkö sinä tahallasi kuulostaa siltä, kuin mielet olisivat jotain… tietokantoja ja me jotain tietokoneita?”
“Voi Sugaseni, ne ovat… ja me olemme.”
“Pitäisikö minun sitten jututtaa tästä lähtien Kepeä sinun sijaasi?”
“Jututa, jos tahdot, mutta Kepe on mielten salaisuuksien syövereissä yhtä hukassa kuin sinä tietojenkäsittelytieteen salaisuuksien syövereissä. Kaikki kunnia hänelle, toki.”
Suga huokaisi syvään. “Selvä. Mutta jos loinen ei voi välittää tietoja isäntäoliolta ‘mestarilleen’, jos isäntä ei niin erikseen halua, mitä tämä Avde sitten hyötyy levittämällä niitä?”

Makuta Nuin Kraahkanilla oleva ilme kertoi, että nyt alettiin siirtyä käytännössä katsottuna varmistettujen teorioiden alueelta epävarmuuteen, eikä hän pitänyt siitä ollenkaan.
“En tiedä. Eipä siinä kai mitään järkeä ole. Ehkä ne eivät ole, kuten joskus aiemmin olemme ajatelleet, vakoojia.”
“Mitä sitten?”
Makuta Nui naurahti suorastaan aggressiivisesti. “Niinpä! Ei Punainen Mies niillä yksin ketään hallita voisi. Eikä niillä juuri saa kerättyä tietoa. Ja vaikka hän voisikin kuunnella kaikkien tartutettujen ajatuksia, tuskin hän edes pystyisi vastaanottamaan niin paljoa yhtäaikaista informaatiota. Mikään elävä olemus ei pystyisi sellaiseen.”
“Oletko varma, että hän on elävä tai edes olemus.”
“Ha! Ha! Ha! En todellakaan.”

Manu asteli rauhallisesti Gekon ruumiin, joka jälleen sätki unissaan, luokse. Hän lähestyi sitä selkäpuolelta välttääkseen vastaanottamasta kaviota rintakehäänsä.
“Lienee aika käydä vilkaisemassa lähempää. Haluatko tulla mukaan?”
Suga huokaisi. “En.”
“Ei kannatakaan. On olemassa infinitesimaalisen pieni riski, että jäämme molemmat jumiin ikuiseen loisspiraaliin. Toisaalta eihän se sinua pelottaisi.”
Toaa ei juuri naurattanut. “Vain se, että olisin siellä sinun kanssasi”, tämä vastasi hälyttävän rehelliseltä kuulostaen. Manu naurahti kuivasti.

“Vielä yksi juttu”, Manu sanoi, ennen kuin katosi Gekon sisään. “Pärjäätkö nyt varmasti loisesi kanssa? Se kuitenkin on infernaalinen ori.”
“Njaa”, Suga sanoi ja istahti nurmelle Gekon viereen. “Päässäni on ollut loinen jo kauan aikaa, ja olen pärjännyt sen kanssa ihan hyvin.”
Manu ei voinut olla virnistämättä samalla, kun hänen virtuaaliruumiinsa katosi virtuaalisen ponin sisään.

Manun mieli (Loisen “mielessä” (Loisen “mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))

Tämä maailma oli kyllä häiriintynyt, mutta väärällä tavalla.
Tässä maailmassa oli vähän liian vähän mustuutta ja silmiä ja liikaa sieniä ja fuksiaa, että se olisi voinut olla Makuta Nuin määränpää.
“Ups, askel liikaa”, hän mähmi kiusallisesti. “Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.”
Ja hän peruutti jälleen yhdestä isohaperon muotoisesta aukosta, joka johti…

Loisen… “mieli”? (Loisen “mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))

… johonkin, jota ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla olemassa.
Makuta Nui ei väittänyt olevansa ylin auktoriteetti sen suhteen, miten mielet toimivat. Kysykää Visulta. Minä olen vain töissä täällä. Ai hei, enpä olekaan!
Hän ei olisi itse edes osannut kertoa Gekon pääkopan täydellisen syväluotauksenkaan jälkeen, valehteliko tämä viattomuudestaan. Mielet olivat monimutkaisia järjestelmiä, ja hän ei ollut edes erityisen varma, mistä päin aivoja ne kumpusivat. Ja ne olivat vaikeita, mutta niiden sisällä saattoi edes olla rauhallista ja organisoitua.

Yksittäisen ajatuksen sisällä taas…

No, tältä se aika lailla näytti.

Hän oli pyörremyrskyn sydämessä, ja kaikki oli rauhallista. Mutta ympärillä olevassa maailmassa ei ollut myrskyä. Ympäröivä maailma oli myrsky, ja siitä kohtaa missä se rakoili paljastui vilauksia Gekon, sitten Sugan, sitten taas Gekon ja sitten Sugan mielestä. Manu oli hädin tuskin täysin omassa ulottuvuudessaan. Ulommat kerrokset vuotivat kaikki tähän puistattavaan käsitteiden myrskyyn ja tekivät suuntien hahmottamisesta mahdotonta.
Hän oli lattiakaivossa, jonka pyörteeseen hyökyi vain repaleisia näkymiä ylemmistä mielistä. Shakkilaudan sirpaleita singahti Manun silmien edestä kuin luoteja. Jossain ulommassa kerroksessa tajuntamyrskyä sinkoutui hirmutuulen mukana valtava punainen shakkinappula. Ehkä kuningatar? Makuta Nui ei rehellisyyden nimissä ollut täysin perillä shakin säännöistä. Tärkeintä oli, että Punainen Mies oli vain luullut niin.
Eikö kuningatar ollut jätkää parempi mutta kuningasta huonompi? Ja ässä oli kaikkein paras, paitsi kun ei ollutkaan?

Ehkä se ei ole valtavan olennaista.
Pyörremyrskyn huippu jossain Manun yläpuolella, jos sellaisesta tai suunnista pystyi edes puhumaan, näytti käytävältä. Kurkistusaukolta. Kuiskauskopilta, josta Syvä Nauru välillä hyökyi muistuttamaan kuoronsa jäseniä pysymään tahdissa.
Makuta Nui ei pystyisi olemaan täällä kauaa. Mielen lukeminen oli oikeilla työkaluilla lastenleikkiä. Ajatusten ei. Ajatukset olivat lyhyitä, holtittomia ja vaikeita vangita, ja niin oli siis tämä loinenkin. Olisi havainnoitava mahdollisimman paljon ennen kuin siihen suotu ikkuna sulkeutuisi.

Väläyksiä mielistä, joissa oli muita loisia. Kyllä. Hän alkoi nähdä kaavan. Hän alkoi nähdä ketjun, jota pitkin virus oli levinnyt. Pikku polut, joita syöpäläinen oli astellut mielestä toiseen. Tuulen, joka oli levittänyt pelon siemenet ja maastot, joihin ne oli istutettu.
Leviämisen estäminen olisi oikeastaan aika helppoa. Pitäisi vain välttää telepatiaa.
…
Ha ha ha. Joo ei. Skarrararr sinun kanssasi, Punainen Mies.
Siinä ei ollut mitään järkeä. Eivät Punainen Mies ja Syvä Nauru olisi levittäneet loisia vain vaikeuttaakseen petturinsa löytymistä. Jos ne olisivat halunneet vain piilottaa petturin, niiden ei olisi pitänyt koskaan nimetä ainuttakaan ehdokasta.
Ehkä se ei ollutkaan koskaan tarkoituksena. Ehkä siinä oli jotain vanhempaa, syvempää alkemiaa.

Ehkä kaiken tarkoitus ei ollut koskaan todella peittää Punaisen Miehen suunnitelmia epätietoisuuteen.
Ehkä tarkoitus oli piirtää jonkinlainen kaava.
Verkosto.
Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Joku oli joskus sanonut noin. Manu ei kuollakseenkaan muistanut, kuka. Tällä hetkellä se kuitenkin tuntui enemmän kuin sopivalta. Ajatukset elivät vain yhtä pitkään kuin ajattelijansa. Mutta siinä oli myös toinen puoli. Valheellinenkin ajatus muuttui todeksi, kun tarpeeksi moni uskoi siihen.

Katso nyt vaikka nazorakeja. Voi lapsikullat, mitä minä teidän kanssanne teen?
Repaleinen mielten pyörre tuntui kuuntelevan ja näytti hänelle sillä hetkellä välähdyksiä marssivista torakkarivistöistä. Hän ei voinut tietää, kenen mielestä ne olivat. Ehkä hänen omastaan. Loisilla oli tapana näyttää siltä miltä isäntä halusi niiden näyttävän.
Syvä Nauru – tai myös Punainen Mies – tai ‘Avde’, kuten hän kuulemma halusi tulla kutsutuksi – puolestaan näytti juuri siltä, miltä näkijä ehdottomasti ei halunnut tämän näyttävän. Hän antoi tyhjyyttä, ja näkijä täytti sen peloillaan. Manu ei voinut olla miettimättä yhteyttä.

Jos nämä pikkuperkeleet tulevat toisista samanlaisista, ja ne toiset samanlaiset ovat tulleet Syvän Naurun mielestä, Kraahkan-kasvo mietti raapien leukaansa, niin kenen sairaasta mielestä S̢yvä ҉Na҉ur͝u on tullut? Ja entäpä Punainen Mies?
Pyörre alkoi hälvetä. Se alkoi muuttua niin sekavaksi seurattavaksi, että Manu ei uskonut pystyvänsä kiinnittämään siihen enää tarpeeksi huomiota. Aikaa ei ollut.
Punaisen kuninkaan hovi, Manu nielaisi muistellen Avden sanoja, Punainen Mies. Visu mainitsi jostain ‘työnantajasta’.
Makuta Nui tiesi joka hetki enemmän, kenelle hänen täytyisi mennä puhumaan. Oli olemassa vain yksi olento, joka oli niin vanha että saattoi tietää, mitä oli todellisuudessa Punaisen Miehen legendan takana. Sille puhuminen ei vain ollut välttämättä valtavan hyvä idea.

Pyörre pysähtyi.
Ai, nyt jo? Aika rientää kun sitä on vain kuusi sekuntia.
Mielikuvituksesta loihdittu maailma haipui pois. Oli aika herätä. Heille kaikille.

Todellisuus (tietyssä mielessä)

Silloin Suga koki koko elämänsä toiseksi karuimman herätyksen. Hän tuli tajuihinsa rinta kylmiä mukulakiviä vasten. Tuntui aivan siltä, kuin kaksi armeijaa olisi jyrännyt toisensa hänen päässään. Toa ei välttämättä olisi osannut yhdistää tätä melko lennokasta metaforaa tähän nimenomaiseen päänsärkyyn, jos ei olisi itse johtanut toista armeijoista.

Noustessaan polvilleen Suga huomasi Gekon, joka makasi selällään hänen vieressään, silmät auki, tuijottaen tyhjyyteen.
“Oletko… kunnossa?” Suga tiedusteli varovaisesti. Gekko ei vastannut. Suga nousi seisomaan ja venytteli kipeytyneitä lihaksiaan.
“Jaha. Sitten pitäisi kai palata linnakkeelle.”
Gekko ei reagoinut mitenkään, huomasi Suga vilkuillessaan häntä sivusilmällä.
“Gekko?” Suga kutsui häntä nimeltä ja kyykistyi hänen eteensä. “Pystytkö puhumaan?”
Gekko siirsi hitaasti katseensa jostain kaukaisuudesta Sugaan. Hän katsoi Sugaa silmiin, ja kaksikko tuijotti toisiaan hiljaisuudessa pitkän tovin.

Alkoi sataa.
“Gekko. Pystytkö kävelemään?”
Ei vastausta.
“No, pystytkö edes nousemaan ylös?”
Odottamatta vastausta Suga tarttui Gekkoa vyötäröltä ja yritti nostaa tämän pystyyn. “Hei, kaveri, autahan nyt minua vähän”, hän ähkäisi ja huomasi yllätyksekseen, että Gekko yritti kuin yrittikin nousta omille jaloilleen. Hieman huterasti tämä lopulta seisoi, mutta sentään omilla jaloillaan. Suga kietoi toisen kätensä Gekon hartioiden ympärille ja lähti taluttamaan häntä kohti linnoitusta sateen piiskatessa heitä armottomasti.

“Minun… pikku loiseni”, Gekko sanoi heikolla äänellä. “Se ei puhu minulle enää.”
“No sehän on… hyvä, vai mitä?” Suga sanoi äänellä, jonka yritti saada kuulostamaan isälliseltä. He ohittivat kaalia kaupanneen matoralaisen uudelleen kootun kojun, joka näytti masentavalta. Kauppiasta ei sen sijaan näkynyt missään, ja kadut olivat muutenkin kovin tyhjillään.
Varmasti sateen vuoksi, Suga päätteli.
“Se ei puhu enää”, Gekko sanoi uudelleen lähes kuiskaten.
Suga ei vastannut sanoin, mutta puristi Gekkoa hieman lujemmin.

Sade maalasi taivaan mustaksi ja maiseman ankeaksi. Kylmä tuuli viilsi heitä.

“Se ei puhu… enää.”
“Ei puhukaan”, Suga sanoi hiljaa, “koska me pelastimme sinut siltä.”
Gekon katse oli lasinen. Pysähtynyt ja hauras.
“Vai pelastitte”, hän sanoi onton toteavasti kuin tyhjä kuori. “Siksikö te tuota kutsutte.”
Suga päästi hiljakseen irti valon toasta. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan huomatakaan, tämä juoksi katua pitkin kauemmas hänestä.
“Pysykää kaukana minusta!”
Juoksuaskeleet iskeytyivät sateen pieksemää mukulakiveä vasten. Harmaa hahmo vilahti nurkan taakse. Suga jäi tuijottamaan tämän perään pöllämystyneenä.

“Tuota”, toa sanoi itsekseen, “pitäisikö hänet ottaa kiinni.”
Tuskin, Manun ruumiiton ääni vastasi saaden hänet säikähtämään. Ääni tuli taas syvältä hänen omista ajatuksistaan. Ei hän ole petturi.
Suga pyyhki sadetta kasvoiltaan. “… mistä tiedät?”
En minä tiedäkään. En päässyt niin syvälle. Mutta Punainen Mies ei valitsisi noin haurasta mieltä manipuloitavakseen. Olen melko varma siitä.
Suga ei kyennyt luottamaan täysin sanoihin, joita Makuta Nui hänen mieleensä syötti. Ei edes, vaikka ne puhuivat Gekon syyttömyyden puolesta. “Mutta miksi hän jäisi kaipaamaan loisen puhetta. Miksi kukaan jäisi.”
Manu kuulosti mietteliäältä. No, ehkä kuka tahansa kuuntelee päässään mitä tahansa mieluummin kuin Abzumoa. Ehkä loinen harhautti häntä siitä.

Suga ei tuntenut itseään ollenkaan voittajaksi.
Ajattele positiivisesti! Se tuskin ainakaan tarttuu enää hänestä mihinkään. Taikka sinusta. Katkaisimme siltä yhden polun.
“Niin”, toa sanoi nostaen katseensa ylös sateeseen. “Yhden sadoista.”
On sekin alku. Pärjääthän sinä nyt ihan varmasti uuden vapaamatkustajamme kanssa?

Suga jäi kuuntelemaan ääntä, jonka hän arveli voivan kuulua vain hänen omasta päästään. Ei, sitä ei voinut edes kutsua ääneksi. Se ei ollut ääntä siinä missä hänen omasta tajunnastansa kumpuavat ajatuksetkaan. Se oli miete, joka ei koskaan lakannut olemasta läsnä. Toan mielentilaa jatkuvasti jäytävä pikku parasiitti, joka yritti niellä pelkoja joita hänellä ei ollut. Istuttaa hänelle ajatuksia, joiden hän tunnisti heti tulevan jostain muualta kuin hänestä itsestään. Jokin, joka yritti saada hänet astumaan polulle jota hän oli kauan sitten vannonut välttävänsä. Ja vannoi edelleen.
“Älä huoli”, Suga lausui Manulle, ja itselleen. “Minulla on kokemusta.”
Manu ei osannut vastata siihen mitään. Ja vaikka olisi osannutkin, Suga ei kuunnellut.

Hänellä oli päässään kolme ääntä, joista hän kuunteli nyt vain yhtä. Se oli ääni, joka oli pitänyt hänet aina tällä polulla. Se oli helppo unohtaa, mutta se määritteli hänen periaatteensa ja minuutensa. Ja tänään katsellessaan Gekon katoavan sateeseen hän oli päättänyt, että ei antaisi muiden äänien peittää sitä alleen.