Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Lyhdyn valossa

5 kommenttia

Jossain, missä aika ei kenties kulu. Jossain, missä hetki on vangittuna kuplaan. Jossain, missä saanemme keskustella rauhassa.

Huone on pimeä. Sitä valaisee ainoastaan himmeä kattovalaisin, joka näyttää roikkuvan tyhjyydestä näkymättömällä narulla. Valaisin on rubiinista valmistettu kartionmuotoinen lyhty, joka emittoi verenpunaista valoa hyvin pienelle pinta-alalle. Valokeila paljastaa sysimustan obsidiaanipöydän, joka on keskellä huonetta – tai sitten ei. Sitä ei kykene huomaamaan näkemättä seiniä. Lattia on kenties valkeata marmoria, mutta punainen valo on värjännyt sen.

Kahta puolta pöytää seisoo tuoli. Toisella tuolilla istuu siluettimainen hahmo, jonka kaapu on yhtä musta kuin hänen edessään jykevänä seisova laavalasinen pöytä. Hahmo rötköttää tuolilla laiskanlaisesti, venyttelee hieman ja haukottelee. Hänen kasvonsa ovat verhoutuneet syvän hupun varjoon. Hahmo nousee ylös, hitaasti, ja tökkää sitten lamppua sormellaan. Valaisin keikahtaa hieman saaden valokeilan heilumaan. Hahmo istahtaa takaisin istuimelleen. Kumpikin tuoli on marmoria, kuten lattiakin. Niihin on kaiverrettu muinaisen matoranin kielellä tuntematonta tekstiä. Hahmo alkaa raaputtaa pöydän reunaa kynnellään ilmeisen tylsistyneenä.

Pimeydestä alkaa kantautua ääntä: askelia. Kops. Kops. Kops. Askeleen ääni marmorilattialla pimeydessä. Kops. Kops. Pöydän ääressä istuva hahmo havahtuu horteesta, johon oli vaipunut; nousee nojaamasta pöytään kyynärpäidensä varassa, ryhdikkääseen asentoon näyttääkseen mahdollisimman edustavalta. Askeleiden äänet kuuluvat nyt lähempää. Lyhty heiluu yhä hieman mustan olennon kosketuksesta, vaikka siitä onkin kulunut jo epämääräisen pitkä aika.

Pöydän toiselle puolelle, toisen tuolin taakse valokeilan sisään astuu toinen hahmo, joka on pukeutunut täsmälleen samanlaiseen tummaan viittaan kuin jo pöydässä istuvakin hahmo. Uusi tulokas nyökkää, ja pöydässä istuva vastaa tervehdykseen nyökkäämällä takaisin. Edellinen istuu myös pöydän ääreen ja nojautuu hieman pöydän ylle. Kaksi kasvotonta siluettia.

Ensimmäisenä pöytään saapunut antaa hupun valahtaa päästään. Sen alta paljastuvat kasvot kuuluvat Makuta Nuille. Suuri varjojen naamio ei näytä tunteita. Se ei hymyile, ei irvistä. Ei edes aavistusta minkäänlaisesta ilmeestä, mikä on epätavanomaista.

”Jopas kesti”, makuta avaa keskustelun. Toinen hahmo vetäytyy takaisin tuoliinsa, aivan sen perälle. Niin kauas kuin makutasta pääsee.
”Minulla oli muuta tekemistä”, tämä toteaa ykskantaan.
”Kuten mitä?” makuta irvailee. ”Ei täällä ole mitään muuta tekemistä.”
”Minä suunnittelin seuraavaa siirtoani.”
”Ah, seuraavaa siirtoa.”
Makuta Nui ristii käsivartensa ja sulkee silmänsä. ”Voin nähdä seuraavan siirtosi. Sinä turmelet sillä kaiken, mitä olemme saavuttaneet.”
”Hölmö”, toinen tuhahtaa. ”Sinä teet aina pilaa minusta ja siitä, mitä teen, mutta minun ansiostani me olemme yhä hengissä.”
Ensimmäinen vastaa tähän virnistäen: ”Lienet oikeassa, kultaseni, mutta minun ansiostani me tiedämme sen, mitä tiedämme. Minä uskallan kysyä.”
Huppua yhä pitävä hahmo tuhahtaa halveksuvasti. ”Sinä olet sekaisin.”
”Myönnettäköön”, Manu vastaa ja naurahtaa. ”Sinäkö et?”
”Jos olisin, siinäkin tapauksessa me olisimme molemmat kuolleet jo ajat sitten. Hulluus on sinua varten. Minä laadin suunnitelmat.”
”Aivan, niinhän sinä teet. Luuletko, etten sitä tiedä?”
”Tunnut kysyvän turhan typeriä kysymyksiä tietääksesi.”
”Punainen mieskin sanoi minun kysyvän vääriä kysymyksiä.”
”Tiedän. Olin siellä.”
”Niin olit. Ja niin olin minäkin.”
”Mitä ilmeisimmin, jos kysyit häneltä kysymyksiä.”
”Aivan.”
”Tämä ei etene mihinkään”, huppuhahmo huomauttaa ja keikkuu hieman tuolillaan, mikä näyttää ottavan yllättävän paljon voimille, sillä hahmo lopettaa sen lähes heti. Marmoriset suuret tuolit lienevät raskaita.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Makuta Nui puhuu jälleen.
”Punainen mies. Siinä puheenaihe, josta kelpaa puhua.”
”Siinä puheenaihe, josta tulin puhumaan”, toinen vastaa.
”Siis puhukaamme.”
”Mitäpä luulet?” verhoutunut kysyy raapien leukaansa, jota keskustelukumppani ei näe. ”Puhuuko hän totta?”
”Puhuuko hän totta”, Manu toistaa epäuskoisena. ”Minä, jumalauta, huusin päin hänen naamaansa, että jokainen meistä valehtelee.”
”Ja jos joudut syömään sanasi, menetät järkesi”, toinen vastaa ja Manu tietää hänen virnistävän huppunsa alla.
”Minä en syö sanojani, sillä kukaan ei selviä valehtelematta. Se on valitettava psykologinen seikka.”
”Kenties, mutta hän on sanonut paljon sellaista, mistä meillä ei ole tietoa. Me emme tiedä hänestä tarpeeksi.”
”Emme. Mitä me tiedämme?”

On jälleen hetki hiljaista, kunnes huppupäinen hahmo rikkoo hiljaisuuden kuin sen jään, johon kuvitteellinen kikanalo putosi keskustelussa Punaisen miehen kanssa:
”Hän on vanha. Hyvin vanha. Mahdottoman vanha.”
”Mutta kuinka vanha?”
”Mikäli hän on vanhempi kuin me, meidän on kysyttävä sitä joltakulta, joka oli olemassa, kun universumi luotiin.”
”Montako sellaista olentoa on, jotka ovat vanhempia kuin muinainen Makutain veljeskunta, hyvä mies?”
”No, ehkä kolme.”
”Joista kaksi haluaa tappaa minut.”
”Hei, minut yhtä lailla!”
”Onko se jotain, mistä voi olla ylpeä?”
”No, tiedämme Artakhan sijainnin. Siitä voi olla ylpeä. Sen saaren omistajalla ei ole ihan kaikki kotona.”
”Kuten ei hänen veljelläänkään. Sitä miestä en halua tavata taas, viime kerta oli tarpeeksi sotkuinen.”
”Muistan sen hyvin. Artakha sentään osaa käyttäytyä.”
”No en nyt sanoisi.”
”Jäljelle jää yksi vaihtoehto.”
Makuta katsoo suoraan huppupäisen hahmon silmiin, vaikkei niitä näe. Kumpikin lausuu yhtä aikaa muinaisen olennon nimen, äänettömästi.

Seuraa hiljaisuus, joka on suunnilleen yhtä pitkä kuin kaksi edellistä hiljaisuutta yhteensä. Aika ei tosin kulu, joten sillä ei ole väliä. Ei täällä.
”Hän on vaarallinen olento”, Manu sanoo. ”Sitä paitsi kukaan ei ole tavannut häntä, ei sen jälkeen, kun hänet lukittiin vankilaansa.”
”Meidän on käytävä hänen luonaan, mikäli haluamme kuulla… totuuden siitä, ovatko Punainen mies ja Syvä nauru universumin alkuaikojen petoja vai kenties nykyisyyden pahuudesta nousseita tyhjyyden… kalmareita.”
”Epäonnistunut lyyrisyytesi on melkein koomista.”
”Mitä minä sanoin pilkkaamisesta?”
”Minua ei kiinnosta.”
”Ja siksi sinulla ei ole ruumista juuri nyt. Siksi olet vieraalla maaperällä. Juuri siksi. Et ikinä kuuntele vaan teet minusta pilaa.”
”Jos sinä saisit päättää, kaikki mukavat otukset tässä maailmassa olisivat kuolleita.”
”Parempi he kuin me.”
”No se.”
”Tuo muuten rimmaa.”
”Turpa kiinni.”
”En.”
”Jaha.”

Keskustelu tyrehtyy. Kumpikin olento katselee nyt pöytää, joka näyttää halkeilevan. Siihen muodostuu säröjä, joista alkaa pursuta punaista jähmeätä nestettä.
”Magmaa”, Manu sanoo. ”Mielenkiintoista.”
”Onko se magmaa vai laavaa, jos olemme täällä.”
”Hyvä kysymys, mutta määrittele ’täällä’.”
Laava alkaa valua halkeamia pitkin lattialle.
”Varo, ettei se polta jalkojasi”, huppupää varoittaa ja vetää jalkansa koukkuun rintaansa vasten tuolilleen.
”En minä ihan tyhmä ole, nukkemestari”, Manu tuhahtaa. Toinen vastaa hetimmiten: ”Yritätkö loukata minua solvaamalla Punaiseksi mieheksi?”
”Se oli tahatonta komiikkaa.”
”Minua ei edes naurata.”
”Sitä en ihmettele. Olet aina niin huumorintajuton.”
”Sinun juttusi eivät edes ole hauskoja. Jos ne olisivat, moni kuollut eläisi yhä.”
”Aha, nyt syytät minun huumoriani murhasta.”
”Aina.”
”Niistä murhista, joihin sinä syyllistyit.”
”Loppujen lopuksi se olit sinä.”
”En pidä asenteestasi. Minä olen rakastaja, en taistelija. Olen sanonut sen aiemminkin.”
Mustakaapu huokaa. ”Niinpä kai.”

Tällä kertaa hiljaisuus kestää vain hetken, kun Manu keksii uutta kysyttävää.
”Montako ankkuria meillä muuten on? Niitä pitäisi saada kuusi.”
”Öh, hetki vain. Matoro-poika, mainio mies. Visu-kulta, hurmaava nainen. Suga-parka, häiriintynyt raukka.”
”Meidän häiriinnyttämämme”, Manu tuhahtaa väliin. ”Ja jos et muista, irrotin Matoron. Itroz voisi huomata sen.”
”Ja Sadje”, toinen jatkaa puhettaan välittämättä keskeytyksestä. ”Mielenkiintoinen tapaus, totta tosiaan.”
”Hän on. Varsinkin viimeisimmän keskustelumme jälkeen. Toivottavasti hän… ymmärsi täysin, mitä me hänelle kerroimme.”
”Eiköhän.”
”Ei matoralaisista ikinä voi olla täysin varma.”
”No se on kyllä totta.”
”Eli siis”, Manu jatkaa. ”Tarvitsemme vielä kolme.”
”Kyllä. Eiköhän sellaiset löydy vielä ennen tarvetta käyttää systeemiä.”
”Kai sinä viritit sen jo?”
”On se vielä vähän vaiheessa, mutta ennen kuin loput ankkurit saadaan upotettua, ei kai sen ole tarvettakaan olla valmis.”
”Eipä kai, mutta kannattaa pitää kiirettä. Saatan löytää… lisää potentiaalisia maaleja melko piankin.”
”Selvä on.”
Huppupäinen olento raapii jälleen leukaansa ja pudistaa päätään niin, että hänen huppunsa valahtaa alas.
”Toivottavasti emme joudu käyttämään sitä”, hän sanoo ja katsoo Manua silmiin. Makuta Nui katsoo omia kasvojaan, jotka ovat paljastuneet vastapuolen hupun alta, ja virnistää.
”Siitähän sinä nauttisit, senkin hirviö.”
”Kenties. Sinäkö et?”
”En pidä ystävieni… hmm, väärinkäyttämisestä.”
”Ha. Ha ha. Et varmastikaan.”
Näiden sanojen jälkeen viimeksi huppunsa laskenut Makuta Nui nousee pöydästä toisen itsensä vain hetken viiveellä seuraamana.
”Et varmastikaan”, hän sanoo uudestaan ja mutristaa suunsa häiriintyneeseen hymyyn.
”En”, toinen vastaa. ”En varmastikaan.”

Lyhty sammuu, ja huoneen ainoa valonlähde on himmeä laavavirta, joka hehkuu energiaansa. Kahdet askeleet eri tahdissa loittonevat eri suuntiin. Lopulta ne hiljenevät, ja laavavirta kivettyy obsidiaaniksi.

5 kommenttia

Guardian 24.6.2014

Kovin mainio.

Sain jotenkin viimeisistä kappaleista sellaisen kuvan, että Manu puhuu tässä lähinnä Manulle. Vähän toisenlaiselle Manulle. Päänsä sisällä. Tai jotain. Tosin tämä on Klaanon, joten en ylläty, jos asia ei olekaan puoliksikaan näin yksinkertainen.

Aikamuoto oli vähän hämäävä, mutta antoi hyvin kuvan siitä, että ei olla varsinaisesti tässä hetkessä. Dialogi oli puhdasta voittoa, ja pari epäilystäni alkavat vähitellen varmistua. Kutkuttavaa kuin mikä.

Matoro TBS 29.6.2014

Kutkuttavaa, se on oikea sana.

Ketkäköhän tässä puhuvat. Manu ja Manu, kai. Ajattelin hetken, että toinen puhuja oli Zumo. Keskustelu on kryptinen ja kaikki nuo viittaukset ja maininnat tekevät siitä vieläkin mystisemmän. Very intrestink, very intrestink.

Kapura 1.7.2014

Hassua, luulin myös toista osapuolta aluksi Zumoksi. Todennäköisempää on jonkinasteinen Manu-Manu-keskustelu.

Hetkinen, taisi olla liian matalalentoinen arvaus. Ööh. Toinen osapuoli on Työnantaja, joka naamioi itsensä Manun psykeen osaseksi ja tarkkailee tapahtumia mielestä, joka ei ole kuolemassa mihinkään koska Makutojen 6000 supervoimaa!

(Mutta joo, hieno viesti.)

Snowman 1.7.2014

trem krom konfirmed

Vekkulia tekstiä. Sain samat vibat kuin Gee, että kumpikin osapuoli on Manu. Se on joko viihdyttävää ja tarkoituksenmukaista, tai sitten vain tapasi kirjoittaa. Ken tietää. (Sinä.)

Pidin muuten aloituksesta ja lopetuksesta. Sitoivat pätkän kivasti.

Pave 19.7.2014

Mietin tässä lähinnä, mitkä Manujen mainitsemat ankkurit ja Järjestelmä ovat. Manun Mieli Mielen sisällä -ception on ilmeisesti hieman suurempi kuvio kuin luulin. Lisäksi Manu kävi Karzahnilla?
Ja hienoa tekstiä, en voi muuta sanoa.