Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Legenda kalastajakylästä

2 kommenttia

Bio-Klaanin saari, itärannikon kalastajakylä

Puiset rakennukset oli maalattu keltaiseksi kylän perinteiden mukaisesti. Vuosien varrella merituuli oli kuitenkin syönyt värin pois laudoista. Samoin myös laituri oli romahtanut mereen voimakkaan aallokon hakatessa sen perustuksia. Leveitä teitä reunustaneet kivet vierivät pois asemistaan luonnonvoimien tehdessä työtään. Missään ei näkynyt ainuttakaan Matoralaisista.

Mutta rakennukset voitiin aina maalata uudelleen, ja sen kylän asukkaat tekivät niin kerta toisensa jälkeen. Tuhoutuneen laiturin tilalle pystytettiin uusi, ja uudet kivet asetettiin markkeeraamaan teitä. Vuosi vuoden jälkeen, aina uudelleen tuon pienen kylän pienet asukkaat tekivät tyhjäksi sen, mitä luonto yritti saada aikaan. Joka vuosi kaikki laitettiin jälleen kuntoon, niin että sen myrskyisän niemenkärjen asukkaat saivat elää kallioisella rannallaan rauhallista, joskin työteliästä elämää. He olivat jopa nimenneet kylänsä uudestaan: Komau-Kaya-Koro oli ehkä nimihirviö, mutta asutuskeskuksen väki ei olisi voinut olla ylpeämpi kylänsä nimestä. Sen alkuosa tuli mielenhallinnan naamiosta, Kanohi Komausta, ja se kuvasti päättäväisyyttä. Toisin kuin voimakas naamio, tämä Komau ei kuitenkaan tunkeutunut toisten mieliin, vaan se piti itse itseään tiukassa otteessa karuissa oloissa.

Mutta kaikesta kunnostustyöstä huolimatta se oleellisin puuttui. Matoralaiset olivat tiessään. Tilalla oli vain parvi bio-lokkeja ja kaksi Zyglakia.

”Mei”, aloitti liskoista kookkaampi varovaisella äänellä. Puhuja oli Calibus, nuori ja vetreä miespuolinen Zyglak, joka oli väriltään sinivihreä. Hänellä oli matalahko ääni ja leveät hartiat, mutta hän oli hieman keskimääräistä Zyglakia lyhyempi. Kasvoiltaan Calibus oli kuitenkin hienostunut, ja monet liskoneidot pitivätkin häntä sangen viehättävänä.

Mei, nuori ja tummanpunainen naaras-Zyglak ei näyttänyt kuuntelevan, katseli vain tarkkaavaisena ympärilleen. Ja puhui Calibuksen keskustelunavausyrityksen päälle.
”Tunnetko tämän paikan legendan?” hän kysyi katsomatta kuitenkaan matkakumppaniinsa, joka käveli muutaman metrin hänen jäljessään.
”Mei.”
”Matoralaiset kertovat, että tämä paikka oli aikoinaan pyhä ja kielletty, että yksikään kuolevainen ei saisi sille rakentaa majaansa. Paikalliset eivät kuitenkaan välittäneet, vaan asuttivat juuri tämän kaistaleen rannikkoa.”
”Mei”, Calibus sanoi jo hieman kärsimättömänä.
”Tänne muuttanut heimo rakensi mökkinsä ja majansa muiden varoituksista piittaamatta, mutta Matu Nu tuimistui ja upotti kaikki rakennukset mereen. Kyläläiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan rakensivat majansa uudelleen. Matu Nukaan ei kuitenkaan aikonut luovuttaa…”
”Se on Mata Nui.”
”…vaan tuhosi kylän uudella myrskyllä.”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä, hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Oikeastaan, aivan pienestä pitäen, Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta, siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat. Calibus tyytyi osaansa ja kuunteli päättäväisen nuorukaisen hieman epätäsmällistä kertomusta.

”Sama jatkui vuosi vuoden jälkeen. Kylä rakensi, Matu Nu tuhosi. Lopulta, eräänä vuonna, kun kevät taas koitti ja jälleenrakennus oli valmis, Matoralaisten Suuri Henki muutti mielensä. Hän ymmärsi, että vaikka Matoralaiset eivät ole kuolemattomia, Velvollisuus eli heissä näkyvintä ilmentymäänsä. Ja Velvollisuus on kuolematon. Matoralaiset siis lunastivat pyhän paikan työnteollaan ja uutteruudellaan.”

Mei piti tauon, jonka Calibus päätti käyttää hyväkseen. Kumpikin lisko oli nyt pysähtynyt, ja he alkoivat pikku hiljaa kuivua pitkän uintireissunsa päätteeksi, kosteasta meri-ilmasta huolimatta.

”En koskaan pitänyt sinua tarinankertojana. Mistä… Mistä tiedät tämän kaiken?”

Mei kääntyi ympäri ja katsoi jäänsinisillä silmillä suoraan keskustelukumppaniinsa. ”Guechex kertoi tätä tarinaa minulle usein. Mutta hän kertoi myös, mitä pyhä paikka oli merkinnyt. Paikka oli pyhä, mutta ei Matoralaisille. Vaan meille.”
Sinivihreä Zyglak kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Meille?”
”Kuulemma. Tämä niemenkärki oli Zyglakien pyhä paikka, ja Matoralaiset veivät sen. Ennen kuin uskonnostamme tuli, no, mustekalakultti.”

Mei piti pienen tauon, ja varmisti taas että nahkainen, pitkä lieriö roikkui turvallisesti hänen vyöllään. Se sisälsi palan paperia, joka oli tärkein pala paperia hänen tähänastisessa elämässään. Se oli viesti tiedemieheltä erämaassa, viesti, jonka takia hän oli yön turvin paennut entisestä Zyglakien, nykyisestä Zyglakien ja Skakdien leiristä. Calibus oli seurannut häntä, koettanut estää häntä lähtemästä, mutta nyt oli jo myöhäistä kääntyä. Siitä huolimatta sinivihreä lisko seurasi häntä, aina tänne asti, näin kauas etelään. Mereltä maalle noustuaan he arvelivat tämän olleen turvallisin reitti: tämän etelämpänä saattoi olla vielä Matoralaisia, ja pohjoisempana taas, no, Nazorakit eivät kuulemma olleet turhan tarkkoja siitä, mitä tai ketä pommittivat.

”Hän käytti kertomusta…” Mei jatkoi, ”…muistuttaakseen minulle, että Matoralaisten ‘työnteko ja uutteruus’ ovat joskus kaiken pitämistä omaa lajiaan varten luotuna. Näin ainakin luulisin. Mutta en voi kysyä häneltä, koska, hän…”
”Mei”, Calibus sanoi rauhoittavasti. ”Tiedät, että hän on kunnossa. Mitä voisi sattua Gu-”
Mein tuima katse vaijensi sinivihreän liskon. Se oli loukkaantunut ja äkäinen, siis enemmän kuin tavallisesti.
”No, oli miten oli, tyhjää täällä minusta on”, Mei totesi. ”Kaikki ovat evakoituneet ötököiden sotakoneen tieltä kohti etelää. Ja jos täkäläiset voittivat jumalan asuakseen täällä…”

Mei piti tauon ja puristi sormensa pitkän veitsen ympärille.

”…niin minkä kanssa me sitten olemme todella liittoutuneet?”

Lokit rääkyivät, liskot olivat hiljaa. Aaltojen iskut rantakallioon kuuluivat halki kylän. Kaikkialla tuntui meren suolainen haju. Vaitonaisuuden vallitsessa Calibus päätti yrittää mahdotonta tehtäväänsä vielä kerran.
”Mei. Jos kuitenkin vain palai-”
”Naama kiinni.”

Tummanpunainen Zyglak kääntyi kannoillaan ja alkoi tarpomaan kohti sisämaata.

Kannatti yrittää, Calibus totesi mielessään ja lähti seuraamaan vanhaa ystäväänsä.

2 kommenttia

Snowman 24.10.2012

Kiitokset Geelle Calibuksen nimestä, anteeksi kaikille bio-lokeista.

…tämähän on okei paikka tehdä loppukommentti, jeh?

Manfred 25.10.2012

Onhan tämä. Mainiota settiä muuten. Mielenkiintoista nähdä vähän Zygyjäkin lisää.