Viidakkosaari (hei, hei kaverit, keksin sille hyvän nim- ai, joko sieltä lähdettiin? no, hällä väliä…)

Mustanpuhuva entinen piraattialus lillui paikallaan tyynessä vedessä. Kaksi kuuta loistivat kukin tahollaan tähtien levätessä yötaivaan tummanpuhuvaa peitettä vasten. Viidakko oli hiljainen ja paljaalla silmällä tarkasteltuna elottoman oloinen. Pienten hyönteisten pirinä ja särinä ynnä muut äänet hellivät luonnon ystävien korvia (ennen kuin trooppiset biokonnat napsivat ne suihinsa). Kuten Lyanin, joka laivan etummaisen maston tähystyskorissa tiiraili laivan vasemmalla puolella uinuvaan viidakkoon, tai hermoja raastavalta kärsimättömille Skakdijoukkueenjohtajille, kuten yhdelle sellaiselle joka juuri naputteli sormiaan kärsimättömänä laivan kannen sivukaidetta vasten. Lopulta Skakdi totesi “Skrarrarit”, astellen muutamalla tuimalla askeleella Koli- Matoranin lähelle.

“Kauanko joudumme vielä odottamaan sen joutavan naamiopellen paluuta.”
“En osaa sanoa”, muuten niin tietäväinen Ko-Matoran vastasi. “Pyydän kuitenkin kärsivällisyyttä, sillä…”
“Kärsivällisyyttä!?”, Skakdijohtaja tuhahti. “Olen ollut kärsivällinen skrarrarar kuukauden päivät odottaen että arvoisa kenraalimme viitsisi ainakin jossain vaiheessa hoitaa tämän pienen uudelleensijoittamisen pois alta! Mutta eeiiii, koska eräs ‘palkkionmetsästäjä’ lähtee yks kaks *sormien näpsäytys* omille teilleen kesken tehtävän sanomatta sanaakaan!” Skakdi huusi huitoen hieman käsillään ja heiluen ympäriinsä, rauhoittuen lopulta ja kumartuen Ko-Matoranin kasvojen tasalle.
“Anna yksikin hyvä syy miksen komentaisi joukkojani kääntämään tämän skrarraraarin puisen purtilon ympäri ja suuntaamaan kohti pientä maaplänttiä keskellä merta jota kutsumme tukikohdakemmei.” Skakdin äänensävy muuttui matalan uhkaavaksi Skakdin tuijottaessa Matoranin Jalon Makakin takaa pilkottaviin epävarmoihin silmiin.

“Koska arvoisaa kenraalianne varmasti kiinnostaa kuulla siitä kuinka jätitte arvokkaan palkkasoturin, jolle esimiehenne varmasti pulitti palveluksistaan suotuisan summan, tuosta vain syrjäiselle saarelle vailla suoraa poistumismahdollisuutta.”

Skakdi irrotti katseensa Kolista kääntyen kulmakarva koukistettuna parin metrin päässä seisovaan Argoon. Skakdin ilme ei värähtänyt pois halveksunnan rajamailta. “Teissä Äänen Matoraneissa on aina ollut elentistänne johtuvat pikku vikanne.” Skakdipäällikkö kääntyi kokonaan De-Matoraniin päin ottaen muutaman askeleen tätä kohti. Mutta Matoranin ilme pysyi itsevarmana.
“Miksi kenraalimme välittäisi jostain mustapukeisesta elvistelijästä joka viivyttää tärkeitä tehtäviä oman mielensä mukaan…?” Skakdi rakasti aivan liikaa pienempiensä kasvojen eteen kyykistymistä. Mutta Matoranin ilme ei värähtänyt Skakdin mahtipontisen leukamuksen edessä.

“Ehkei kenties välitäkään. Mutta mahdollisesti vielä vähemmän sotilaasta, joka ei osaa niellä pientä takaiskua ja joka on valmis hylkäämään toverinsa tuosta vain oman kärsimättömyytensä nimissä. Ja mikäli tulkitsin oikein kapyysin pöytälaatikkoon unohtunutta Skakdien protokollaopusta, kärsivällisyys ja sietokyky ovat merkittävä piirre esimerkillisessä sotilaassa. Mitenhän arvoisa ylipäällikkönne suhtautuu sotilaisiin jotka rikkovat kyseisiä pääprioriteettejä?”

Skakdipäällikkö paljasti valkoisen hammasrivistönsä alkaen murista koppavalle Matoranille. Tämä vastasi ilme peruslukemissa zoomaamalla yhdellä Akakunsa kolmesta linssistä, jotka oli muokattu muistuttamaan hieman monokkeleita. Kovan päättäväsyyden ja ylivaltaan pyrkivän fyysisen pelottavuuden kohtaamista kuvaava tuijotuskilpailu jatkui hetken. Lopulta Skakdi suoristi selkänsä äristen turhautuneena. Lähinnä koska hän tiesi Matoranin puhuvan osiltaan asiaa, hän päätti olla vastenhakoisesti armelias.

“Kun ensimmäinen kuu on kulkenut maston ohi”, Skakdi osoitti kaksikon perspektiivistä näkymää jossa yksi kahdesta kuusta oli kulkemassa pienen ajan päästä maston takaa. Matoran nyökkäsi hymyillen ihan kuin äskeinen olisi ollut kadulla vastaan tulevan naapurin tervehdys. Skakdi käveli parin muun Skakdin luo sivummalle.

“…sinun täytyy opettaa tuo minulle”, Koli toikkaisi.

“Tarvitaan vain kylmiä hermoja ja terävää kieltä”, Ardo tuikkasi toverillisesti takaisin.

Lyan laskeutui ylityylikkäästi mastonnokasta kannelle. “Senseini. Varpunen lähestyy ruohikossa odottavaa turmion kalkkarokäärmettä”, Le-matoran lausui machomaisen ninjamaisesti Kolille, jonka heidän kapteeninsa oli määrännyt pomoksi lähdettyään muiden kanssa aiemmin viidakkoon.
“…että mitä että”, Ko-Matoran vastasi tajuamatta sanaakaan.
“Onko kapu tulossa”, kaidetta vasten istuva Gatta kysähti.
“Kyllä, vajaan kahdeksan metrin päässä. Sen jälkeen merihaukka saa saaliikseen kyykäärmeensä sopivasti ennen pesimäaikaa…”

“…ota tuo tyhmä lehtimaski pois”, ärtyisä Ga-Matoran Nany tuhahti. Lyan oli pitänyt kasvia naamallaan naamapalmumetsiköstä lähtien.
“Ei käy laatuun, kirsikankukkaseni”, Lyan sekoitti ylinäyttelemiseensä hieman romantiikkaa, joka yleensä oli yhtä vaikuttavaa kuin kaislikkometson soidintanssi, “sillä todellinen ninja, varjonen soturi, pitää taisteluasuaan kunnialla, välineenä kätkeäkseen kasvonsa ja identiteettinsä, suojellakseen rakkaimpiaan, iskeäkseen pelkoa vihollistensa sydämmiin kuin hapotetun harppuunan, sulautuakseen yön tummiin syövereihin, todistaaks-”

*RÄPS*

Nany repäisi irti Lyanin lehtinaamarin ja heitti sen mereen. Lyanille tuli paha mieli…

Amazua astui näkyviin tiheästä viidakosta avoimemmalle rantakallon kuivahtaneelle ruohikolle. Palkkasoturin visiiri loisti kuin himmeä lamppu yössä tummanpuhuvan palkkasoturin kävellessä yössä. Perin närkästynyt Skakdijoukon johtaja totesi itsekseen mokoman hännystelijän ilmeisesti kävelleen koko matkan. Pienen piraatit asettuivat pieneen tervetuloriviin. Amazua asteli laivan kannelle.
“Tervetuloa takaisin, hyvä kapteeni”, Argo toivotti mitä kohteliaimmin. Mutta Amazua ei kuunnellut. Hän vain kääntyi suoraan takakannella siaitsevaa kapteeninhuoneen ovea kohti. Hän ei pysähtynyt tai muuttanut vauhtiaan. Hän käveli vain eteenpäin, yksi samantahtinen askel kerrallaan. Piraattimatoranit sekä Skakdit kummaksuivat asiaa. Palkkasoturi vaikutti kuin tahdottomalta koneelta.

“Olet pahasti myöhässä”, Skakdipäällikkö piteli käsiään puuskassa omahyväisenä. Hän seisoi melkein kapteenin hytin oven vieressä Amazuan kävellessä sitä kohti. “Kenraali Gaggulabio on varmasti mielissään saadessaan tietää turhanpäiväisestä viivytyksestä.” Skakdipäällikön äänensävy olisi sopinut kuin valettu koulun pihan pienelle uhoajapenikalle mahtailevineen ja ironisen tahallisine nopeatempoisine äänenpainoineen. Mutta palkkasoturi ei huomioinut häntä. Hän vain asteli puisen oven luo ja tarttui kahvaan avatakseen sen. Skakdikomentajan avonainen kämmen paiskautui ovea vasten tämän yrittäessä estää Amazuan sisäänpääsyn ja täten saada palkkasoturin huomioon itseensä. “Kuunteletko sinä yhtään!?”

Amazuan eleet pysähtyivät. Palkkasoturin naamio kääntyi muutaman asteen tämän luodessa katsekontaktin hampaat irvessä häntä kyyläävän Skakdin kanssa. Hän käänsi ovenkahvaa. Skakdi oli vähällä kaatua kumoon oven avautuessa sisään päin tämän yhä painettuaan kättään sitä vasten.
“Voi kiitos”, Amazua sanoi. Hänestä oli aina huvittavaa nähdä kuinka kiukku sai hänen vastustajiaan tekemään virheitä. Palkkasoturi astui ovesta sisään yhtä vähin äänin kuin oli laivalle ilmestynyt. Tosi ärsyyntynyt Skakdi jäi nuolemaan näppejään. Hän murisi puristellen käsiään nyrkkiin ollen ilmeisesti valmiina purkamaan kiukkuaan mahdollisesti vaikka painimalla kanjonikontion kanssa, mutta hillitsi vaivoin tuohtumuksensa.
“Selvä sitten, liikettä niveliin!”
Karskit Skakdit huutivat yhteen äänen “HUOO” tai jotain sinne päin ryhtyen heti työn touhuun. Matoranpiraateilla ei mennyt kauaa tuntea itsensä vähän ulkopuolisiksi Skakdiköriläiden hääriessä sinne tänne. Ja tuuppien heitä samalla…

Amazua seisoi kapteenin huoneen perällä katsellen ikkunasta merenpintaa ja tähtitaivasta. Viidakkosaari alkoi pikku hiljaa vetäytyä kauemmas. Koska kapteenin huone siaitsi laivan yläkannen peräpuolella, oli huoneen takaseinälle sioitettu kolme pitkittäistä ikkunakyhäelmää.Pienen matkan päässä ikkunoiden täyttävästä takaseinästä komeili tummanruskea, tyylikkäitä kaiverruksia täynnä oleva pitkittäinen pöytä, sekä ruskea nahkatuoli. Ovelta katsoen vasemmalla seinällä oli joukko hyllykköjä, joihin oli jätetty ties millaisia matkamuistoja erilaisten juomapullojen sekaan, joita näkyi olevan vaikuttava valikoima aina Eteläisten Mantereen hienostoviinistä johonkin pohjoisempien köyhien saarten slummien takapihalla keitettyyn rommintapaiseen. Vastakkaisella seinällä oli vuode, pari lisäpöytää sekä seinällä riukkuva taulu, joka näytti esittävän keskenään paria kamppailevaa tapiiria. Parissa nurkassa oli jokunen laatikko ja joitain mahdollisia rihkamaesineitä.

Amazua kääntyi siirtäen kasvomaskinsa visiirin takaa pilkottavan katseen kohti kirjoituskonetta. Kenraali Gaggulabio oli pyytänyt häntä kirjoittamaan mahdollisimman täysimittaisen raportin. Palkkasoturi asteli hiljaa kirjoituskoneelle, joka lepäsi pienellä, ohutjalkaisella pöydällä, jonka petsi- ja vahapinta oli jo nähnyt parhaat päivänsä.

Amazua siirsi pöydän alla ollutta tuolia mahtuakseen istumaan sille pöydän ääreen. Hän asettui tuolille tarpeeksi mukavasti nostaen kätensä pöydän päälle siten että hänen ranteensa toimivat tukena käsille. Pian mekaaniset sormet alkoivat näpytellä. Yksi toisensa jälkeen metalliset sormenpäät painoivat alas kirjoituskoneen näppäimiä muodostaakseen sanoja. Ilman mitään ylimääräisiä liikkeitä. Pohjimmiltaan ne olivat vain mekaanisia koneita. Ne olivat suorassa linjassa Amazuan ajatuksiin ja tottelivat hänen jokaista käskyään. Niin se oli aina ollut. Ja tulisi oleva jatkossakin. Ne tulisivat aina olemaan osa häntä.

Hiljaista ja hämärää huonetta valaisivat ainoastaan seinille kiinnitettäviin soihtumaisiin kullanvärisiin koristeellisiin kuppeihin laitetut pienet valokivet. Samanlainen kivi lepäsi munakuppimaisessa pöytäkoristeessa kirjoituskoneen vieressä.

Yhtäkkiä Amazuan ajatukset keskeytyivät. Hän huomasi aistivansa jotain. Jotain huomaamatonta. Hän ei osannut sanoa. Mutta hän oli varma yhdestä asiasta. Hän ei ollut yksin. Huoneessa oli jokin muu…

Jokin muu kuin hän. Jokin muu kuin Skakdi. Tai Matoran. Jokin, jonka olemus oli täysin tunnistamaton ja vieras.

Mutta Amazua ei liikauttanut eväänsäkään kirjoituskoneen äärestä. Hän jatkoi kirjoittamista. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä että olisi huomannut sitä, mikä huoneessa kulki. Hän teki parhaansa peittääkseen sen että olisi huomannut mitään. Hänen piti vaikuttaa tietämättömältä. Mikä huoneessa sitten vaelsikaan, se sai luulla olevansa edelleen huomaamaton. Amazua vain istui. Ja naputteli.

Mutta se oli vain esitystä. Mutta jopa esittäessään hän kirjoitti sitä mitä piti. Sanasta sanaan. Hän yritti arvioida salamyhkäisen vieraansa liikkeitä. Se liikahti. Sitten se pysähtyi. Sitten se liikkui taas. Se tuntui kulkevan huoneen nurkasta nurkkaan. Ja pysähtyvän ja liikkuvan taas. Amazua teki parhaansa painaakseen sen minkä lie liikkeet mieleensä. Hän odotti sopivaa tilaisuutta.

Se liikkui.

Pian Amazua hyppäsi seisomaan tuolilta poimien jo vuosien bravuuriksi muodostuneella liikkeellä selkänsä kätköistä yhden kiväärinsä, johon oli kiinnitetty myös tähtäyslamppu. Hän osoitti sen nopeasti huoneen oven viereiseen nurkkaan johon epäili olemuksen pysähtyneen.

Ei mitään.

Nurkassa ei näkynyt mitään laatikoiden lisäksi. Amazua kirosi päänsä sisällä. Mikä tahansa häntä vaanikin, se oli saanut etulyöntiaseman. Hän oli nyt vain istuva ankka. Amazua aprikoi. Se, mikä olikin, oli muuttunut hetkessä täysin huomaamattomaksi. Mutta Amazuan tunne ei hellittänyt. Se oli yhä jossain. Jossain tässä huoneessa. Se ei ollut poistunut minnekään. Se halusi hänet. Juuri hänet…

Se vaani häntä. Hän ei voinut kuin odottaa. Oli sen vuoro tehdä siirtonsa. Hän valmistautui puolustamaan itseään. Hän kykeni vain toivomaan että ehtisi iskeä ensin. Sitten hän havahtui. Se ei enää ollut missä tahansa. Se oli hänen takanaan…

Pieni, hopeanharmaa, mustapallosilmäinen rapu seisoi kirjoituskonepöydän oikean etujalan vieressä. Sillä oli saksissaan tummanharmaa laivarotta. Piskuinen rapu alkoi järsiä sitä. Pieni laivarotta päästi viimeisen SQUEEEEEnsa kun vahvat ravunleuat alkoivat narskuttaa sen vasenta kylkeä.

Amazua laski kiväärikätensä veltosti. No just… Palkkasoturi vaihtoi kivääriproteesinsa takaisin normaaliksi kädeksi. Se siitä välikohtauksesta. Hän istui takaisin pöydän ääreen ja jatkoi kirjoittamista. Mekaaniset sormet jatkoivat näpyttämistään. Aiemmasta välikohtauksesta huolimatta kaikki sanat olivat sitä mitä pitikin.

Pieni aika kului. Pikku ravunpoikanen kipitti pöydän jalkaa ylös ja seisoi pian pöydän oikealla reunalla. Se tuijotti hieman pöydällä olevia käsiproteeseja ja härpäkettä joka sanoi NÄPY NÄPY sekä TING. Sitten se kiipesi Amazuan kyynärvarren yli ja oli palkkasoturin käsien välissä kirjoituskoneen edessä. Amazua loi katsekontaktin pieneen rapuun. Sen pyöreät, mustat, viattovat silmät katsoivat Amazuaan, syvän punaisena hehkuva visiiri katsoi pieneen rapuun.
Osasin ihan itte pieni rapu viesti katseellaan onnistuneen metsästyksen jälkeen. Sen suuaukon peittävät piskuiset leukapihdit hinkkasivat toisiaan ikään kuin putsaten ruoanjämiä.

Sitten Amazua nosti kättään tuupaten pienen Rahiotuksen alas pöydältä. Sen kivenkova kuori kopsahti lattiaan. Palkkasoturi arveli että ehkä se lähtisi lopulta matkoihinsa jos hän vain suhtautuisi siihen mitättömästi.

Mutta pienessä hetkessä pikkuinen otus oli jo kiivennyt takaisin pöydälle palkkasoturin eteen. Hän ei tehnyt muuta kuin tuuppasi sen toistamiseen alas. Mutta se kiipesi takaisin. Sama kuvio toistui vielä pari kertaa. Lopulta Amazua yritti hätistää otuksen pois hätistämällä sitä etusormellaan. Mutta pienen ravun kova saksi tarttui kiinni palkkasoturin mekaaniseen etusormeen. Amazua nosti irti päästämättömän ravun melkein kasvomaskinsa tasalle. Hän alkoi vispata mekaanisella sormellaan ees taas. Palkkasoturin kiihdytettyä sormensa vauhtia Rahi lennähti lopulta kaaressa toiseen päähän huonetta.

Amazua oli tuskin kunnolla paneuduttua takaisin kirjoitustöihin kun pieni otus oli jo taas kapuamassa pöydälle. Tällä kertaa Amazua kuitenkin tarrasi pienen otuksen selkäkuoreen. Sen pienet niveljalat alkoivat sätkiä palkkasoturin kantaessa hämmentynyttä pikkuotusta huoneen perälle. Hän avasi yhden ikkunoista tiputtaen Rahin olkaa kohauttaen alas. Amazua sulki ikkunan kävellen takaisin kirjoituskoneen ääreen. Hän ehti näpyttää ehkä muutaman lauseen ennen kuin tuttu ääni kajahti hänen korviinsa. Pienen niveljalkaisen askelten naputusääni.

Amazualle ei enää tullut yllätyksenä että piskuinen rapuörmelö seisoi jälleen lattialla hänen pöytänsä vieressä. Hän katsoi kuinka se kiipesi pöydälle. Taas. Pieni otus katsoi palkkasoturia suurilla silmillään yhtä kiintyneesti ja viattomasti kuin aiemmin. Sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä että sitä oltiin hetki sitten kovasti häätämässä matkoihinsa.

Amazua ei enää keksinyt mitään, joten hän tyytyi vain tuijottamaan Rahia visiirinsä läpi.
“Sinusta en taida kovin helpolla päästä eroon…”
Palkkasoturi kiinnitti huomionsa pienen otuksen selkäkuoren sekä saksien koostumuksellisiin yksityiskohtiin. Hän hieraisi sen selkämystä sormellaan. Se äänteli tyytyväisenä olettaen että sitä paijattiin. Vaikka lujalla materiaalilla panssaroidut sormet eivät kyenneet tuntemaan mitään, pystyi Amazua hahmottamaan sen koostumuksen olevan hyvin karhea ja tukeva. Ehkä melkeimpä… kivimäinen.

Palkkasoturin mieleen muistui aiemmin saarella köyty kamppailu hirviömäistä rapua vastaan. Sitten hänen mieleensä muistuivat myös pesä ja siinä maanneet munat. Hän tajusi kuinka oli pidellyt yhtä munista. Ja siinä munassa oli ollut halkeama…

Amazuan edessä oleskeleva pienokainen vaikutti kooltaan melko tuoreelta tapaukselta, hyvinkin sellaiselta joka olisi voinut hyvin kömpiä ulos leposijastaan vuorokauden sisällä. Ja ilmeisesti se oli vain pienellä vilkaisulla päättänyt itse kuka olisi sen kasvattaja. Mikä lie tööttirahin penikka, palkkasoturi puntaroi mielessään. Hän tarttui kertaalleen pikkuravun selkäkuoreen, muttei suinkaan viskatakseen sitä huit helkkariin, koska siitä tuskin olisi ollut hyötyä. Hän vain asetti sen pöydän seinänpuoleiselle ylätasolle valokiven viereen. Hän kenties yrittäisi päästä siitä myöhemmin eroon.
“Ole siinä, kunhan olet aloillasi…”

Amazualla ei kestänyt kauaa palata takaisin kirjoituspuuhiin. Häntä kuitenkin arvelutti. Jokaisen kirjaimen, sanan, ja lauseen myötä hän oli lähempänä yhtä tiettyä kohtaa… Mutta hän jatkoi näpyttelyä. Ja jatkoi. Tarkalleen sanasta sanaan. Kunnes hän lopulta sai yhden osan kirjoitettua loppuun…
Leirin purkutoimenpiteet suoritettiin iltaan mennessä. Lähdimme paluumatkalle tavarat ja varusteet hyvin pakattuina.

Tässä kohti Amazua lopetti kirjoittamisen. Hänen sormensa pysähtyivät niille sijoilleen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Sellaista hän ei ollut usein joutunut kokemaan. Kysymys ei ollut siitä, miten hän olisi mahdollisesti voinut valehdella tai peitellä asiaa, vaan hän ei kirjaimellisesti tiennyt. Epätietoisuus ja hämmennys purkautuivat hänen ajatuksistaan. Siitä lähtien kun hän oli joutunut saaren rantarajojen sisäpuolelle, häntä oli piinannut polttava halu. Halu päästä käymään Nimdan temppelissä vielä kerran…

Nimdan temppelin sokkelot, pari tuntia sitten

Amazua kokeili kädellään sitä paikkaa, josta hän oli herännyt. Hän muisti kuinka oli epämääräisen välikohtauksen jälkeen kaikki oli pimentynyt. Hän oli vain löytänyt itsensä makaamasta temppelin tunnelin seinää vasten.

Nimdan temppelin sokkelot, aiempi Nimdajahti

Jo valmiiksi himmentynyt soihtu luisui Amazuan sormien välistä ja tipahti maahan. Kaikki mahdollinen kellertävän lämmön hehku katosi käytävästä sen sileän tien. Jäljelle jäi vain kylmä pimeys.

Amazua seisoi selkä seinää vasten ajettuna. Hänestä tuntui avuttomalta. Hän ei voinut kuin sulkea katseensa ja odottaa mitä tuleman piti. Hän kykeni tuntemaan kaapuhahmon olemuksen läsnäolon aivan torsonsa edessä. Se ei käyttänyt minkäänlaisia voimakeinoja. Se ei painanut häntä seinää vasten. Pelkkä olennon läsnäolo kylvi Amazuassa tuntemuksia, jotka olivat aiemmin olleet vain kaikuja hänen kauan sitten kadonneista heikkouksistaan.

Amazua odotti. Hän ei ollut varma mitä. Hän kykeni vain odottamaan. Mitä tahansa kaavun alle kätkeytynyt hahmo hänelle tekisi, sen tekemiseen tuntui menevän ikuisuus.

Sitten hän tunsi jotain. Se ei ollut tuskaa. Tai edes kipua. Jotain hyvin päinvastaista. Lämmin, rauhaisa kosketus tuntui hänen poskellaan. Hän ei ollut varma oliko hänen naamionsa otettu pois, vai kykenikö hän tuntemaan sen kovan metallin läpi. Mutta se tuntui… Kaikesta huolimatta…

Amazua lopetti hetkeksi muistelunsa ja nousi hiljaa ylös kirjoituskoneen äärestä. Hän käveli huoneen vastapäätä olevan suuremman työpöydän eteen. Hän nosti pöydän keskiluukun ylös nojaamaan pöydän ylempää tasoa vasten. Sen kääntöpuolelta paljastui peili. Peili, josta katsoi takaisin tumma, kasvonsa elottomalla naamiolla peittämä hahmo.

Palkkasoturi tarttui sormillaan naamioonsa. Hän nosti sen kasvojensa edestä…

Joskus aikoja sitten peilistä olisi tuijottanut takaisin ritarikunnan sotilaan katse. Sotilaan, joka taisteli Suuren Hengen aatteiden ja uskomisen puolesta.

Mutta sitä katsetta ei enää ollut. Oli vain jotain, jonka oli paras seurata maailmaa tummuuden alta, punaisen visiirin takaa.

Amazua painoi sormillaan mustan naamion alleen peittämää olemusta.

Se sattui.

Se oli sattunut jo kauan. Joku olisi voinut väittää ettei hän edes muistaisi kuinka kauan sitä oli kestänyt, mutta Amazua muisti. Todella hyvin… Kaikki se kipu. Kaikki se tuska…

Mutta Amazua oli oppinut elämään sen kanssa. Muita vaihtoehtoja hänellä ei ollut ollut. Vaikka se oli salaa piinannut häntä alkuajoistaan asti.

Mutta, sen pienen hetken. Sen yhden pienen hetken ajan. Se kosketus. Yksi pieni kosketus. Sen pienen hetken ajan, kaikki se oli poissa. Hänestä oli tuntunut hyvältä. Paremmalta kuin aikoihin. Sillä yhdellä ainoalla hetkellä, hänestä tuntui rauhalliselta. Ja turvalliselta. Sillä hetkellä tuntui, että hän olisi voinut… pyörtyä onnellisuudesta…

Amazua selvitti ajatuksiaan ja jatkoi peiliin katsomista. ei väliä mitä hän oli tuntenut, kaikki se epämiellyttävä kipu oli jälleen hyvin todellista. Oliko se kaikki ollut vain unta… Vai kenties temppelin jossain kolkassa piileskelleen Nimdan sirun aiheuttamaa mieliharhaa. Siihen hän ei osannut vastata. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut takaisin kylmään todellisuuteen.

Ei ollut helpotusta tai onnellisuutta jonka vuoksi uneksia. Oli vain päättymätön tuska… Joku voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa, sellainen asia kuin kuolema olisi siunaus. Mutta se, joka ajatteli niin, ei tiennyt mistä puhui…

Mennyt on mennyttä. Sellaisen aatteen alla palkkasoturi kulki. Mitä menneisyydessä olikin ollut, ei ollut enää läsnä. Se oli se mikä erotti menneen ja tulevan. Mennyt tuli jättää taakse.

Siinä samassa Amazua huomasi peilissä jotain. Pieni hopeinen rapu tuijotti siihen selin olevan palkkasoturin peilikuvaa. Amazua asetti naamion takaisin kasvoilleen. Hän kääntyi takaisin pöytää päin ja käveli sen luo. Hän katsoi pientä rapua. Ja se katsoi häntä. Amazua vetäisi kiväärin selästään. Hän tähtäsi sen suoraan pieneen Rahiin…

Mutta pikkuotus vain tuijotti sitä osoittavaa asetta mielenkiinnolla. Sen piskuiset sakset alkoivat käpälöidä kiväärin piippua. Amazuan katse pikkuravussa säilyi. Se ei pelännyt vähääkään. Se oli vain utelias. Amazua laski kiväärin.
“Sinä et käsitä, eikö niin. Sinulla ei ole tietoakaan siitä, mitä pelko, tuska, tai kuolema ovat…”

Pikkuinen Rahiotus piti kiinnostuneen katseensa yhä palkkasoturin kiväärissä.

“Minä tapoin synnyttäjäsi. Mutta se ei merkitse sinulle mitään. Sinähän olet vain pieni ja tietämätön. Tietämätön siitä mitä kaikkea tällä maailmalla on tarjottavana.”
Palkkasoturin katse painui hieman alaspäin.

“Sinulla ei ole mitään annettavaa tälle maailmalle. Eikä mitään, mitä se voisi viedä sinulta…”

Palkkasoturin katse kohosi taas takaisin rapuun. Se vain tuijotti häntä takaisin. Sitten sitä alkoi pikku hiljaa nukuttaa. Se painoi pienet saksensa kehoaan vasten, vetäen silmä-antenninsa ja jalkansa kuorensa sisään. Lopulta pöydällä näytti vain makaavan eloton kivi…
Amazua olisi hyvin voinut käyttää esillä olevaa asettaan mäjäyttääkseen pikkuotuksen sisälmykset seinälankuille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän vain asetti kiväärin takaisin selkäänsä ja istuuntui jälleen pöydän ääreen. Hän kirjoitti. Sen kohdan jota hän oli koko urakan ajan ennakkoluuloillut. Hän muotoili sanomisensa mielessään tarkoin. Hänen mielensä oli keventynyt.

Syvällä päänsä sisällä palkkasoturin mielen perukoilla kuitenkin kolkutti yksi kysymys.

Nimdan temppelin tyhjä käytävä.

Kaapuun pukeutunut hahmo.

Mikä sinä olet…

KUKA sinä olet…

Pieni Onu-Matoran Gatta yritti joten kuten pitää pussikeittonsa lautasellaan etsien yläkannelta jotain paikkaa jossa nauttia muonaansa rauhassa, jota hän oli tullut ohimennen napanneeksi isohkojen örvelöiden muonapöydästä. Skakdit olivat levittäytyneet pitkin paattia viettämään omaa aikaansa. Harmi vain että siihen tuntui sisältyvän pienempien härnäämistä. Huolimatta siitä että Matoranjoukko oli heidät sieltä hiivatin saarelta noutanut. Kiittämättömät… Gattan ajatukset pysähtyivät hetkeksi yhden ohikulkevan Skakdin ehkä tahallisesti tuupattua häntä polvellaan. Matoran tuijotti tätä vilaukselta nyrpeänä, mutta hän vaikutti olevan koko Skakdijoukoille pelkkää ilmaa.

Lopulta Matoran havaitsi laivan sivukaiteen lähellä olevan penkin. Tai asian, joka oli niin lähellä penkkiä olevaa asiaa kuin kaksi laatikkoa ja pitkä lankku- kombinaatiolla pääsi. Matoran istahti hyvillä mielin lankun keskipaikkeille. Vihdoinkin…

Matoran ehti hetken yrittää tarttua metalliseen lusikkaansa ja syödä, kunnes jo yksi isoleukaisista yrmyistä tuuppasi häntä hieman sivuun istuessaan ihan hänen oikealle puolelleen. Matoranin ilme happani ja tämä ryömi hieman sivummalle. Mutta hän ei lannistunut. Hän aikoisi lopulta päästä syömään…

Toinen, Matorania sen enempää huomioivalla Skakdilla kuitenkin muuta mielessä tämän päättäessä istua vieri viereen toverinsa kanssa. Pieni Gatta ehti vain hieman ihmetellä ennen kuin kaksi sotilaskörilästä puristivat häntä kylkiensä väliin sen kummempia ihmettelemättä. Pienen hetken päästä Skakdit istuivat kylki kyljessä nauttimassa omia säilykeannoksiaan. Matoranista ei näkynyt jälkeäkään. Vaikutti siltä kuin hän olisi kadonnut pois laivalta- ehkä jopa tästä maailmasta…

Onu-Matoranin käsi kiemurteli esiin Skakdien välistä tarttuen istumalankun reunaan. Kesti hetken ennen kuin Matoran sai vedettyä itsensä esiin ja lennähtäneeksi penkiltä pois Skakdien selkämysten puolelle. Matoran haukkoi syvään henkeä. Äskeinen kokemus oli lyhytkestoisuudestaan huolimatta epämiellyttävä. Hänen ruokalautastaan ei näkynyt missään. Tosin Gattaa ei paljolti kiinnostanut palata enää etsimään sitä.

Turtunut Matoran tömisteli kettuuntuneena kansiluukun tykö. Saadakseen sen auki hänen piti kuitenkin raivata pois tieltä Skakdien levälleen jättämiä esineitä. Matoran oli tuskin ehtinyt kunnolla laskeutua alemmalle kannelle laskeutuville portaille ennen kuin joku tavaroitaan poimimaan tullut Skakdi tuli sulkeneeksi luukun astumalla sen päälle. “AU. Au. Au. Auauauau”, Matoran totesi saatuaan luukusta päähänsä ja kierien lyhyitä portaita alas.

Gatta aukaisi laivan ilmeisen vähäkäytettyyn kapyysiin johtavan puisen oven katsoen sisään. Lyan ja Paku pelasivat korttia Matorankokoluokassa ylisuuren pöydän ympärillä, joka oli selkeästi tarkoitettu Skakdimerikarjujen juopottelun ja ylensyönnin leikkikentäksi. Argo luki hieman paksunomaista kirjaopusta huoneen ovelta katsottuna pöydän vastakkaisessa päässä. Vasemman seinän puolella oli uuni sekä keittiö- ja ruokakaappeja, sekä sisäänkäynnin vastakkaisesta seinästä ilkoneva pöydäntapainen joka oli tarkoitettu ilmeisesti muuta ruoanlaittoa varten, ja jonka ääressä kasvillisuuden Matoran Tokka parhaillaan puuhaili.. Sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä oli myös pieni baarikyhäelmä. Sisälläolijat vilkaisvat Onu-Matorania nopeasti.

“Tervehdys”, Argo toivotti omalla herrasmiesmäisellä tavallaan.
“Turvapaikka”, Gatta kysyi sarkastisesti astuen sisään enempiä mutisematta. Onu-Matoran käveli pitkähkön pöydän toiseen päähän jossa muut pätkäiraatit oleskelivat. Pakulla oli hankaluuksia nostaa kortti keskellä leveää pöytää olevasta pakasta. Gatta taas huomasi olevan vaikeaa nousta tuolille joka oli suurin piirtein melkein hänen itsensä korkuinen. Gatta päästi perin väsähtäneen “LÄÄÄH”in kurottauduttuaan istuimelle ja painettuaan päänsä pöydälle.
“No mutta sitäpä vaikutetaan väsyneeltä”, Argo totesi vastapäätä istuvalle ystävälleen. Hän tarjosi kirjansa vieressä ollutta valkoista kuppia, “Maistuisiko kuppi kahvia?”
Gatta tuijotti kupissa olevaa nestettä hämmentyneenä. “Mitä tuo on? Likaista vettä?”

Jossain

“Hmm??” Ämkoo aisti jotain outoa…

Yön Timo II:n kapyysi

“Missä Nany, Kiro ja Se Valkoinen Nörtti muuten on?”
“Koli on kapteenin kanssa kommunikaatiohuoneessa, Nany varmaan nukkumassa. Kiro leikkii alakannella rämmäleineen. Mokoma meni valtaamaan koko tilan itselleen. Mitä ilmeisimmin väsää taas jotain”, Tokka vastasi Gattan kysymykseen asetellen samalla lisukkeita leivälleen.
“Muuten, mitä sille lokilleni tapahtui”, Gatta kysähti kasvillisuuden Matoranilta.
“Voi anteeksi, unohdin ruokkia sen.”
Gatta oli hetken hiljaa Tokkan kommentin jäljiltä. “Mikä sinulla muuten on siinä?”
Argo kohotti katsettaan Onu-Matorania kohti olettaneen tämän puhuvan hänelle. “Innostuin lukemaan tätä paksuleukaisten ystäviemme käsikirjaa.”
“Kuis?”
“Koska ystäviemme kriteereihin ja protokollaan perehtyminen on varmaankin hyödyllinen sopuisan kanssakäymisen kannalta.”
“No lääh, miksi meidän pitäisi vaivautua? Eiväthän hekään ole piraattien pyhään säännöstöopukseen kajoamassa…”

“Noh, kuten erään Eteläisten saarien pahvilaatikossa asuvan pummin viisautta mukaillen; opi tuntemaan vihollisesi, mutta ystäväsi sitäkin paremmin, koska koskaan ei voi tietää kuka myy vanhentuneita pumpuleita vai miten se meni…” Tokka saneli voideltuaan leivälleen hieman jotain mikä näytti hillolta.
“Onkohan meillä muuten sitä enää?” Paku astui keskusteluun hävittyään pelin. Taas.
“Mitä?”Ardo vastasi.
“Sitä säännöstökirjaa.”
“Ah. Se taisi jäädä jonnekin entisen laivamme ruumaan.”
“Ai siihenkö joka meni päreiksi”, Paku kysähti.
“Juu, ilmeisesti. Tai sitten se oli teidän kahden polttamien kirjojen joukossa”, Argo viittasi Pakuun ja Gattaan.

“Ai häh?”
“Muistatteko? Se kerta kun eksyimme sinne jäätikölle.”
“Ai joo… Se tapaus kun lumimies adoptoi sinut”, Lyan totesi Gattan suuntaan.
“No minkäs teet, satun vain olemaan niin hellyyttävä. Ja se taisi olla tundrakarhu”, Onu-Matoran vastasi, “sitä paitsi, sen pesän ravintopolitiikka pelasi esimerkillisesti.”
“Kai muistat että se oli raakaa limaista kalaa?”
“No ei siinä tilanteessa ole paljon varaa ryhtyä nirsoksi.”

Matoranit hiljenivät hetkeksi kuuntelemaan kuinka seinän takaa alkoi kuulua möreää naurua ja epämääräistä örvellystä. Hetken Matoranit pelkäsivät että Skakdit aikoisivat vallata koko aluksen perseilymenoihinsa kyökkiä myöden. Joukko huokaisi helpotuksesta kuultuaan Skakdien menevän toiseen huoneeseen.

Hiljaisuus kuitenkin pysyi laivan kapyysissa. Voileipänsä valmiiksi saanut Tokka raahasi pienen penkin Skakdien kokoluokan tuolin viereen, joka siaitsi Argon ja Gattan puolella pöydän päätä, josta oli huomattava apu tuolille nousemisessa. Argo jatkoi lukemisiaan. Tokka alkoi narskuttaa leipiään sekä hörppiä Mota-marjamehuaan. Paku pälyili ympärilleen Lyanin kootessa kortteja takaisin pakkaan. Gatta vain naputteli kulunutta tummanruskeaa pöytää. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tuntuivat vain istuskelevan ja mietiskelevän omiaan…

“…muistatteko kun kaikki oli elämyksellistä ja kivaa?” Gatta tuntui suorastaan pukevan koko porukan ajatukset sanoiksi. Koko konkkaronkan ilme täyttyi pienestä alakuloisuudesta ja haikeudesta.
“Juu…”, Lyan totesi nielaistuaan haukkaamansa leivänpalan.
“Ne ajat, jolloin uljas joukkiomme seilasi meren virtausten tanssiessa nauttien merten soturien elämän hedelmistä”, Argo lausui rauhaillisella, tunnelmallisella äänellään.
“Niin”, Tokka totesi, “merirosvon elämäntapa joka oli täynnä seikkailua ja vapauden riemua. Vailla huolia…”
“Juu. Sitä seikkailua aavojen merivesien aaltojen päillä huutamassa henkemme edestä…”
“No äläpäs nyt”, Argo toputti Gattan puheita, “Vaara kuuluu seikkailuun. Me kaikki tiesimme sen kun ensimmäisen kerran lausuimme Pyhän Piraattien Valan ensimmäisen lauseen.”
“Ja kun on PPV:n kerran lausunut, paluuta ei ole…”, Lyan lausui humoristisen kryptisesti. Yleisen hepposuuden nimissä muut Matoranit hymähtelivät.

Kapyysin ovi pamahti auki. Muiden piraattien Nany- nimellä tuntema Ga-Matoran seisoi sisäänkäynnillä nyrpeänä. Vaikka Kanohi Kaukaun rakenteeseen kuului silmien kohdalla eräänlainen visiiri, pystyi ulkopuolinen erottamaan jotenkuten Matoranin kirkkaankeltaisten silmien alla näkyvät väsymyksen rypyt.

Nany asteli sisään huoneeseen pamauttaen oven kiinni samalla voimalla kuin oli sen avannutkin. Huoneen muiden Matoranien ilmeet olivat vääntyneet perinteistyneeseen “Ohhoh Nany on vihainen eipä pidä ärsyttää tai saa vitsen sinne minne missä miehisyys lopullisesti mitoitetaan”- ilmeeseen.
“…olenko koskaan maininnut että halveksin Skakdeja”, Ga-Matoran kysyi juuri uniltaan herätetyn sarkastisesti.
“Sanos muuta”, Paku tokaisi lohdutuksellisesti.
“Muutama pahimman laatuinen tapaus tuli yks kaks melkoisissa lärveissä nukkumatiloihin. Tuskin kesti minuuttiakaan ennen kuin kauhea perseily alkoi.”

Gatta ja Paku hihittelivät hieman. Oli hieman huvittavaa kun Nanyn oman tapaisella neitomaisella äänellä lausuttiin niinkin mukahauska sana kuin “perseily”.
“Pystyin tuntemaan kuinka ne katselivat minua nukkuessani ja hihittelivät.”
“MMMITÄ!?” Lyan tuohtui välittömästi noustaen oikean kinttunsa pöydälle, puiden nyrkkiään. “Ne niljakkaat irvileuvat! Kuka voisi olla noin sovinistinen!?”
Le-Matoran ei normaaliin tapaansa tuntunut hoksaavan että jokikiset huoneessa olevat kasvot katsoivat häntä epäuskoisina…

Nany käveli pöydän ovelta katsottuna oikealle puolelle, jossa Lyan ja Argo istuivat. Hän istui Äänen Matoranin viereen.
“Saisiko olla hörppy kahvia?”
Nany nielaisi Argon tarjoaman kahvikupin sisällön yhdellä siemauksella. Nanyn kurkku oli tunnettuun tapaan kuin viemäri konsanaan.
Ga-Matoran teki äännähdyksen joka oli samanlainen kuin kellä tahansa joka oli juuri nauttinut mieleisen juoma-annoksen lausuen kiitoksen sanat Argolle vaikuttaen jo virkeämmältä.
“No, mistä te puhuitte?”
“Vapauden päättyväisyydestä ja kadotetuista unelmista” Gatta vastasi.
“Jahas.”

Matoranjoukkio kertasi Nanylle aiemmin käymänsä pienen keskustelun. Ga-Matoran ei pitänyt niinkään merkittävänä osana sitä että Paku oli olettanut Lyanin huijanneen korttipelissä, ja kuinka Lyan katsoi sen loukkaavan kunniaansa. Hyvin kaksimielistä ja sovinistista naistenkaatokunniaansa.

“Mutta tosiaan”, Tokka totesi, “merirosvojen elämänfilosofia nojaa vapauteen ja elämään vailla vastuuta. Tämä ei oikeen… tunnu sellaiselta.”
“Juu, noiden leukaperien kuskaaminen tuntuu vievän mehut koko hommasta”, Gatta totesi.
“Saa nähdä mihin tämä homma ylipäätään on menossa. Kapteeni kun lienee melkeimpä vakituisesti niiden yrmyjen palkkalistoilla”, Nany teorioi.

Tokka läpsäisi Gattan uhkaavasti lähestyvän herkkuja havittelevan käden pois leipiensä läheltä.

“Tässähän meinaa tuntea itsensä häkkilinnuksi”, Lyan totesi.
“Saatamme joutua varautumaan siihen että tulemme olemaan arvoisten liiketovereidemme kanssa vielä paljon tekemisissä”, Argon masentavat faktat saivat muut vaimeiksi.

“Tosi tympeää”, Gatta puhisi, “Itse kun liityin näihin porukoihin puhtaasta seikkailun ja vapauden halusta…”
“Niinhän me kaikki?” Nany totesi kysyväisesti.
Muu Matoranjoukkio joko totesi jotain myönnytyksellistä tai nyökkäili.
“Merirosvous on uusi alku. Kun sille tielle joutuu, voi laskea entisten velvollisuuksien ja elämän murheiden taakat harteiltaan”, Argo totesi.
“Täydellinen elämänmuutos”, Lyan tokaisi Argon perään.
“Aika hyvin tiivistetty”, Gatta sanoi.
“Aika paljon sanottu sinulta”, Nany tokaisi.

Ga- ja Onu-Matoran ilmeilivät hetken toisilleen kuin vakavamielinen isosisko ja holtiton pikkuveli.

“Emme ilmeisesti voisi vain ottaa hatkoja”, Paku kysyi epävarmasti.
“Emme”, Argo vastasi hieman vakavamielisesti. “Merirosvojen säännöstö velvoittaa meitä seuraamaan kapteeniamme. Jos tahtoo vapautua kapteeninsa käskyvallan alaisuudesta, täytyy kohdata kapteenin mahdollinen vastarinta.”
Muut Matoranpiraatit olivat tottuneet siihen että Argo oli aina ensimmäisenä varmistamassa että joukossa noudatettaisiin merirosvojen pyhiä valoja. Jokunen tosin saattoi miettiä, oltiinko täysin vastaavanlainen juttutokio käyty joskus aiemminkin.

“…tiedättekö, ehkä tämä ei ole niin paha juttu.”
Gattan mukapirteä kommentti sai muut katsomaan Onu-Matorania hieman kummaksuen.
“No kun, meillä on kenties badassein kapteeni ikinä? Nokun, miettikää nyt kuinka se peijooni nitisti kokonaisen joukon Toia ja sen yhden körilään.”
“Älkääkä unohtako jättikivirapua”, Paku tunsi velvollisuudekseen huomauttaa.
“Kuinkahan kauan saamme kuulla tuosta”, Nany teorioi.

“Kieltämättä perin vaikuttavaa”, Tokka totesi, “Ei epäilystäkään että hän on tunnettu palkkatappaja.”
“Hillitsehän termistösi, ystävä hyvä”, Argo tokaisi, “Huolimatta rajusta ulkonäöstään kapteenimme ei vaikuta järin brutaalilta.”
“Mites niin?”
“Palkkamurhaaja ja palkkasotilas ovat kaksi eri asiaa”, Lyan totesi.

…

“Tuota noin, onko kenties kukaan muu miettinyt että kapteenin aiempi tempaus oli jollain tapaa outo?”
“Nnno kieltämättä”, Tokka vastasi.
“Eikös lekuri ole sen kanssa juuri nyt rupattelemassa tuolla”, Gatta kysyi.
“En usko että se varsinaista ‘jutustelua’ on. Varmaan joitain matkantekolätinöitä”, Lyan vastasi.

“No kuiteskin, voisikohan se saada kapusta jotain irti?”
“Niinkuin mitä”, Nany kysyi epäilevänä.
“Nokunsiis sehän se niinkun on se porukan älykkö. Joten kai kapu huomaisi siinä jonkin tyypin jolle vähän kertoa salaisia juttuja.”
“…empä usko. Kapteeni kun vaikuttaa aika lailla siltä että se avautuisi vähintään kiville”, Tokka huomautti.
“No kunhan sanoin…”
“Ehkä pikku ystävällämme on oikea ajatus”, Argo kommentoi. Gattaa hieman harmitti muistutus siitä että Onu-Matoranille hieman yleisen ruumiinrakenteen tähden hän oli ehkä vähän muita lyhyempi. Sillain piirun verran.

Kohtaus näytti täyttävän kaikki epäuskottavan sattuman tai laiskan tarinankirjoittamisen piirteet kun Koli astui kapyysin ovesta sisään. Ko-Matoran yllättyi hieman siitä kuinka koko muu konkkaronkka oli kokoontunut tähän huoneeseen. Hän ihmetteli hieman kuinka kaikki tuijottivat häntä kuin odottaen hänen sanovan jotain.

“…no?” Gatta kysyi.
“…mitä?”
“Mitä se sanoi?”
“Kuka?”
“No kapteeni, älypää!”
“…ei mitään erikoista. Arvoimme matkan kestoa mahdollisten ennustettujen tuulennopeuksien suhteella laivan massaan ja purjei-”
“Leikkaa pois tuo biosonninsanta”, Gatta sanoi turhautuneena, “sanoiko se mitään siitä metsäseikkailustaan?”

“Tehän siellä mukana olitte?”
“No ei kun siitä kun se siellä paluumatkalla lähti sinne omille teilleen.”
“…ei.”
“Kysyitkö”, Lyan tunkeutui Gattan ja Kolin vuoropuheluun.
“No en. Ei ole tapaistani udella muiden henkilökohtaisia asioita”, Ko-Matoran totesi alkaen vuorostaan kävellä pöydän toiselle puolelle. “Mistä tämä yhtäkkinen minulle tuntemattomasta kontekstista kumpuava kysymys?”
Koli istuuntui Nanyn ja Lyanin väliin.
“Nuo teorioivat kovasti mikä kapteenimme on miehiään”, Nany totesi.

“Onko sinulla jotain teoriaa”, Tokka uteli pöydän uusimmalta tulokkaalta.
“…ei”, Koli totesi.
“Eikö asia arveluta sinua kenties yhtään”, Lyan kysyi.
“Nno ei sinänsä.”
“Miten niin ‘ei sinänsä”, Gatta tivasi.
“No kun hänhän se kapteeni joka tapauksessa nyt on. Eihän hänen taustansa tai muukaan asiaan oikein vaikuta?”
“Mutta onko sinulla… epäilyksiä”, Paku tarkensi.
“No ehkä, mutta en minä anna sellaisen häiritä?”

“Sinähän hänen kanssaan olet ollut kiinteimmin tekemisissä, millaiselta tyypiltä hän vaikuttaa?”, Tokka kysyi.
“Erittäin esimerkilliseltä ja järkevältä henkilöltä”, Koli vastasi osaamatta tarkemmin kuvailla.
“Esimerkillinen ja järkevä tyyppi joka ryntäilee mailla ja mannuilla kesken reissun?”, Gatta tokaisi. Koli ei oikein osannut vastata. “Uskoisin kyllä että hänellä oli syynsä.”
“…ehkä sille iski ripuli?”
“…Gatta!” Nany tuhahti.
“No mistä sitä tietää!?”

“Noh noh, tuollainen on aika rumaa.”
“…kiitos, Paku”, Nany huokaisi.
“Sillä saattoi hyvin olla tulossa yrjöt.”
“…te olette ihan sairaita”, Nany totesi. Ga-Matoran laskeutui tuolilta suunnaten suunnaten kohti huoneen nurkkaa jossa oli kaikki ruoanlaittohommelit.

“Toisaalta, mistä sitä tietää mitä kapteenin haarniskan alla piilee”, Lyan huomautti.
“Nniii”, Gatta alkoi visioida. “Ehkä se on joku pinkki humanoidi joka aikoo syödä meiltä aivot.”
“No sinulla ei siis olisi hätää”, Nany huudahti ruokakomerolta.
“Hei, Argo, sinähän olet syvällinen tyyppi”, Paku viittasi Äänen Matoraniin joka oli palannut kirjan pariin, “Onko sinulla mitään ajatusta?”

“Kadotettu sielu, joka pitää kaiken tuskansa kylmän metallihaarniskan sisällä. Julma elämä on koetellut häntä kovin ja hän on kääntänyt selkänsä kaikille eikä halua elämäänsä yhtäkään johon kiintyä liikaa, koska pelkää uusia menetykisä…” Argo lausui jälleen tunnelmallisesti. Hän huomasi irrotettuaan katseensa opuksesta että pöytäväki tuijotti häntä ihmettyneenä.
“…luulisin.”

Muiden huomio siirtyi Lyaniin, joka näytti harvinaisen mietteliäältä.
“Nno mitä?” Paku kysyi Le-Matoranilta.
“Ei mitään, minulla on vain… aika hölmö aavistus.”
“No sano nyt”, Gatta sanoi, “tässä jutussa melko lailla kaikki arvaukset on tervetulleita.”
“Nnnoh, entä jos…”

Lyanin teorian jälkeen kapyysin tilat täytti Matoranien railakas huutonauru.

Nauru loppui kun kapyysin ulkopuolelta kuului hiljaisuutta vaativaa Skakdin örventelyä ja skrarraria. Hetken aikaa huoneessa vallitsi jälleen jämäkkä hiljaisuus.

“…ehkä se on robotti?”, Gatta rikkoi hiljaisuuden.
“Tuota täytynee kysyä Kirolta”, Koli totesi. “Missähän hän muuten on?”
“Tuolla alakannella. Olisi kai pitänyt pyytää hänetkin juttutuokioon mukaan”, Tokka vastasi.

Pian kuitenkin kapyysin alapuolelta kuului TUTUMin tapainen räjähdysääni. Pienen hetken koko laiva tuntui vähän tärisevän.

“…ehkä kannattaisi mennä katsomaan.”
“Joo…”
Koli ja Paku ryntäsivät vikkelään ulos huoneesta alakannelle vieville portaille.
Muut Matoranit ryhtyivät työstämään itselleen välipalaa.