Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Kuri ja järjestys

5 kommenttia

Bio-Klaanin kaupunki

Pieni mies veti perässään jotain suurta.

Matoralaisen värityksestä ei ottanut selvää. Hän oli mudan, kaislojen, oksien, sammaleen ja lehvästön peittämä, suorastaan kuin suon mätäs. Matoralaisen siluetti hävisi luonnonantimiin lähes viimeistä piirtoa myöten – vain miekkosen miehusta ja osa kasvoista jäivät näkyviin. Jokainen pikku-ukon askel jätti kivikatuun likaisen jäljen. Matoralaisen naamioasu oli täydellinen saaren luontoon: soilla, niityillä tai korpimailla kulkija olisi hukkunut ympäristöön.

Värikkäässä katumaisemassa matoralainen kuitenkin suorastaan hyppäsi esiin, kaikkien kummien kulkijoidenkin keskellä.

Toisessa kädessään se puristi yksinkertaista keihästä, jossa oli puinen varsi ja kivinen kärki. Matoralaisen askeleet olivat lyhyitä ja tomeria, katse mätäshatun varjossa päättäväinen.

Kulkiessaan kaupungin katuja pitkin se veti valjaissa jotain paljon itseään suurempaa. Vaikka kulkija oli saalistaan rutkasti kevyempi, matoralaisen tahtotila riitti vetämään sitä perässään. Zyglakin raato raahautui halki kaupungin.

Outo näky keräsi katseita. Lähinnä pensasta muistuttava matoralainen vetämässä kuollutta zyglakia valjaissa herätti huomiota, yleisestä ruuhkaisuudesta huolimatta.

“Mikä tuo on?” joku kadunkulkija kummasteli.
“Mihin matka, kalamarkkinoilleko?” toinen moinen viisasteli

Kaikki katselijat eivät kuitenkaan olleet yhtä hilpeällä tuulella.

“Hyi! Miksi toisit tuollaisen tänne?”
“Noissa on tauteja!”
“Vie se pois!”

Mätäspää piti päänsä ja marssi eteenpäin, määränpäänään oman kansansa telttakylä. Katse kohteessaan suomaan sankari ei hidastanut.

Huutelu jatkui kaikkialta, mutta suo-matoralainen oli kohdannut kovempaakin. Sivullisten sanoista oli helppoa olla välittämättä, mutta…

“Auts!”

…keskikokoisista kivistä ei niinkään.
“Vie se ruttopesä muurien ulkopuolelle, luoteisnurkan barbaari!” kiven heittänyt matoralainen mylvi. Sillä oli väsynyt katse, lyhyet viikset ja se keikkui vortixxin olkapäillä. Kaksikon vieressä seisova matoralainen poimi maasta uuden kiven ja antoi sen kivittäjälle, jotain siinä samalla piipaten.
“Vie se pois, ennen kuin kaikki saamme tartunnan ja kuolemme!”

Uusi kivi lensi.

Jonka jälkeen kolmas, mutta se tuli eri suunnasta. Neljäskin. Viides tähdättiin jo kivittäjiin.
“Jättäkää se rauhaan!”
“Niin!”
“Heti kun se vie saastaisen zyglakin pois!”‘

Pian ilmassa lensi paljonkin roinaa. Sitten nyrkit jo viuhuivatkin.

Bio-Klaanin kaupungin ensimmäinen väkivaltainen mellakka roihahti nopeasti.


Komisario Harkel havahtui kaikin puolin epämiellyttävään rääkynään rutiininomaisella päiväkävelyllään pohjoismuurin viertä pitkin.
Rutiini nykäisi vasemman kätensä vyötärölle valmiusasentoon. Rutiinin siivittäminä viuhuivat eteenpäin myös poliisisedän jalat kohti huutoja ja kalahduksia. Aamupuuroa keitellessään oli Harkel ehtinyt pienen hetken unelmoida poliisirutiineista, joihin kuului lähinnä turagojen saattamista katujen yli ja telakissojen pelastamista puista.

Sininen viittakangas hulmusi, viikset halkoivat ilmaa ja jalat iskeytyivät mukulakiveen. Oikea käsi kurotti päälaelle pitämään kypärää tiukemmin kiinni Faxonin otsassa. Hengityksen painaessa rintaa Harkel tajusi, että antaisi mielellään hitusen nuorempien kyttien kiipeillä mirrien perässä.

Kansalaisten suojelulla taas ei ollut yläikärajaa. Rähinän äänet ja kolahtelevat kivet kaikuivat jo peltisen aidanpätkän toiselta puolelta. Harkel väisti ripeällä sivuaskeleella ahtaan kujan seinällä olevan roskakatoksen puista tolppaa ja nykäisi viittansa turvaan takertumisvaaralta. Parin joustavan askeleen myötä po-matoran saavutti kivitalon nurkan ja metakan lähteen.
Tummat jalkaterät jarruttivat kirskuen katukivillä. Tilanteen ensimmäinen näky oli yksi niistä, jotka muistuttivat Harkelia siitä, että hän oli sielultaan pienen kylän poliisi.

Kadunpätkälle oli kerääntynyt kasa kehoja. Pieniä ja vähän isompia. Jännittyneitä, sätkiviä kehoja, jotka keräsivät raajoihinsa voimaa töytäistä toisia kehoja maahan. Viskotut kivet kolisivat vasten talojen seiniä ja peltikattoja. Sympaattisen pikkukahvilan ikkuna oli joko lyöty sisään tai saanut osansa heitetystä kivestä. Lyhyt mutta lihaksikas po-matoralainen köriläs rimpuili pitkän ja hontelon vortixxin otteessa pitäen melko ikävän näköisesti kiinni lisko-otuksen päästä. Väki väisteli kivisadetta ja kaapi sitten kadusta lisää heitettäväksi toiselle puolelle.

Huudot raikasivat ja niistä sai harvoin selvää. Silloin kun sai, ne olivat kirjavia kirosanoja. Erottipahan Harkel sieltä myös sanan “zyglak”, mutta toisin kuin joissakin osissa saarta, se ei ollut tällä kertaa haukkumasana.

Meno ei näyttänyt kovin hallitulta. Ei siltä, että kovin moni oli varma, kehen yritti enää tähdätä. Se Harkelia pelottikin.

Hiekka pölisi ja kolme matoralaista taklasi oksankarahkalla huitoneen vortixxin maahan. Osumaa ottavaan väkijoukkoon sekoittui koko ajan lisää omasta puolestaan mielensä pahoittanutta porukkaa. Niin ystävät kuin hyvänpäiväntututkin riensivät joko auttamaan kaveria tai vetämään tyrmättyjä sivummalle.

Mutaisa matoran liskonraatoineen yritti vääntäytyä irti ympärillään myllyävän kaaoksen keskeltä, mutta tasaisin väliajoin joku muisti, mistä kahakka oli alkanut ja onnistuneesti tyrmäsi maastoutujan takaisin katutasoon.

Harva kiinnitti edes huomiota sinisen suurikokoisen hahmon saapumiseen. Harkelin rinnalle astellut irvistys oli lähtenyt marssimaan paikalle heti, kun mahikikasvoinen moderaattori oli tipahtanut penkiltään ruuduilta tilanteen kehittymistä tiukasti seurattuaan.

Väkijoukon yläpuolella pamahti niin kovaa, että muutamat lössin möykyttäjät menettivät tasapainonsa säikähtäessään. Guardianin kohti taivasta kohotetun revolverin piippu savusi yhä, kun skakdin ärjähtämä “JOKAINEN LIIKKUMATTA!” -huuto sekoittui laukauksen kaikuihin.

Ja väkijoukko totteli. Joskin lähinnä metelin yllättämänä eivätkä niinkään skakdminin sanoman vuoksi. Asekäsi laski ja paikalleen jäätynytttä väkijoukkoa mulkoiltuaan antoi suunsa laulaa.

“Päästäkää irti matoranista”, Guardian käski ja osoitti mudan peittämää kansalaista joka yhä suojasi kumarassa päätään ympäröivän väkijoukon ilmaan pysähtyneiltä iskuilta.

Matoran nosti katseensa kohti myyntikojua jonka päälle Gee oli noussut mylvimään. Poliisimestari seurasi hermostuneena tilanteen kehittymistä.

“Ja seuraavaksi tahtoisin nähdä kollektiivisen hajaantumisen”, skakdi ärjähti.

Väkijoukko alkoi kuitenkin toipumaan interventiosta. Kovien nyrkkien sijasta ilmassa alkoi tällä kertaa lentelemään kovat sanat.

“Mutta miksi tottelisimme sinua?” joku pohjoisen asukki mylväisi. “Olen asunut tällä saarella paljon kauemmin kuin sinä, enkä muista kirjoittaneeni klubinne jäsenhakemusta!”
“Niinpä! Olimme täällä ennen Tawaa, kuuntelemme omiamme!” viereinen, turkiksiin kääriytynyt matoralainen yhtyi.

“Kuunnelkaa sitten minua!” ylikomisario Harkel astui admin Guardianin rinnalle. “Nui-Koro on seissyt paikallaan yhtä kauan pohjoinen. Siniviitat ovat vahtineet tätä saarta yhtä kauan kuin olette kasvattaneet porojanne ja keränneet hunajaanne. Eli jos ette tahdo kuunnella etelärannan uudempaa väkeä, niin kuunnelkaa vaikka minua. Ja minä määrään, että kaikki rauhoittuivat nyt!”

Väkijoukosta kuului vielä mutinaa, mutta yleisen ölinän volyymi laski. Harkel ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
“Ja kunnioittaisitte Guardiania! Hän järjesti Bio-Klaanille sotavoimat – ja Bio-Klaanin sotavoimat ovat ainut asia, miksi kukaan meistä on ylipäänsä vielä elossa. Vai kuka muka suojeli teitä tunneleissa, matkallamme tänne?”

Loputkin protestiäänet vaikenivat.
“Kiitän”, Guardian nyökkäsi Harkelille.
“Eipä kestä.”

“Eli alkakaahan hajaantua!” yksisilmäinen admin ärjähti. “Ja jättäkää kulkija rauhaan.”

Kaksikko katseli väenpaljoutta edessään. Populaa oli paljon, ja melkein kaikkien huomio oli sinisessä duossa. Ennen kuin kumpikaan ehti ottaa tilannetta enempää haltuunsa, kaiuttimat katujen kulmissa vingahtivat puhumaan.
“Ja sitten kaikki ottavat rennosti, miettivät tekemisiään ja hengittävät tosi syvään! Kellä on mätöistä jotain mustelmia tai muita pipejä voi ilmoittautua hyvälle tohtori Kupelle. Jonottakaa kiltisti ja nauttikaa musiikista!”

Basso ehti tykittää vain pari biittiä ennen keskeytymistään. Paaco palasi taas ääneen. “Ja sininen pomomies voisi tulla meitin toimistolle, tarjotaan kahvit! Kutsu koskee myös avecia. Moderaattori Paaco palveluksessanne, hoidan tämän sotkun loppuun!”

Ja sitten musiikki taas soi.

Äskeinen rettelöitsijäsakki, nyt hiljainen väkijoukko, jatoi Guardianin tuijottamista.
“Tehkää mitä kaiutin sanoi!” skakdi vielä vahvisti.


Jälkipuinnit olivat jääneet puolivillaisen puolelle, mutta siniset järjestyksen ylläpitäjät löysivät itsensä istumasta moderaattoritornin alakerrasta. Lepoa hekin tarvitsivat.
Kahvin tuoksu leijaili porisevasta keittimestä miesten nuuskittavaksi. Vaikka aseman innokkain kahvinkeittäjä olikin puolivirallisesti vielä sairaslomalla jouduttuaan ammutuksi omalla aseellaan epäselvissä ja typerissä olosuhteissa, jostain kumman syystä asemalle ilmestyi joka aamu samaan aikaan tuhti pannullinen.
Ensi siemaisu varmisti Geelle, että asemalla oli hiottu kahvinkeittotaito sen luonnolliseen ääripisteeseen. Harkel tuntui yhtyvän hiljaiseen mielipiteeseen.

“Täytyy kyllä antaa täydet pisteet pelottomuudesta sille suohäiskälle”, skakdi vielä naurahti. “Ilmeisesti zyglak oli jäänyt johonkin suoveikkojen ansaan, ja olivat sitten kylmänneet liskon.”

“Mmh”, Harkel äännähti vastaukseksi. “Klaani yksi, liskot nolla… ja mitä tauteihin tulee, tiedän omasta kokemuksestakin, että luoteisen väki tuntee zyglakinraatonsa. Jos hän sanoi, että siinä ei ole tauteja, niin eiköhän se puhdas ole.”
“Hyvä tietää. Viimeinen asia mitä nyt kaipaamme on kulkutauti muuriemme sisällä.”

Guardian valmistautui lähtemään. “No niin, ylikomisario. Selvisimme tästäkin päivästä, mutta viskit taitavat joutua odottamaan parempaa ajanhetkeä. Onko se sinusta reilua?”
“Ei tuo taida olla, niin”, viiksisetä vastasi. “Mutta rohkenisitko jäädä vielä toviksi? Tiedän, että sinulla on paljon vastuuta ja sen tähden vähänlaisesti aikaa…”

Harkel piti miettimistauon, Guardian istahti uudelleen.
“Mikä mättää, Viikset?”
“Zyglakit… tässä koko kuviossa on jotain mätää.”
Admin nojautui eteenpäin. “Tahdotko täsmentää?”
“Hmm, katsos…” ylikomisario aloitti ja pyöritteli viiksiään. “Minä tunnen zyglakit. Liskot laskevat nummimaamme reviireikseen. Oikeastaan…”

Harkel kaivoi kiekonheittimensä tuolin takaa. Kaksois-kanoka-laukaisin löysi tiensä Guardianin syliin.
“Sinä tunnet pyssyt. Osaatko sanoa, miksi käytämme juuri noita kahta lautasta?” Faxon-kasvoinen matoralainen kysyi.

Skakdi pyöritteli siniviittojen asevärkkiä käsissään. Melko tavanomainen kanoka-malli puuperällä ja ylimääräisellä kiekkopesällä varustettuna. Toinen lautanen heikensi, toinen suurensi.
“En ole astiastoekspertti”, Guardian totesi syynätessään laukaisinta. “Heikennys on kyllä aika peruskamaa lainvalvontaan. Epäletaali tapa saada roistot nalkkiin, kuitenkin.”

Klaanin puolustusvastaava siveli alempaa kanokaa sormellaan. “Mutta tästä suurennuskiekosta en ole varma. Helpottaa kiinniottamista?”
“Sitäkin”, Harkel hyväksyi. “Mutta alkujaan ne otettiin virkakäyttöön juuri zyglakien takia.”

Guardian ojensi laukaisimen takaisin ylikomisariolle. “Ei nyt käynyt varsinaisesti mielessä.”

“Kun olin nuorempi siniviitta, partioin pellon laitoja useinkin. Se on vaarallisimpia puuhia, mitä meillä päin täytyy tehdä… vaikka tokko tuo sinusta niin jännittävältä kuulostaa, kunnollisena sankarina.”
Harkel jätti huomiotta adminin äärimmäisen epähienovaraisen silmienpyöräytyksen ja jatkoi kertomustaan.
“Ja silloin partioidessa zyglakien uhka oli kouriintuvan todellinen! Mutta katsos, me olimme varautuneita. Ympäri Nui-Koron nummia on kaivettu pieniä koloja. Jos partioiva kaupunginkaartilainen äkkäsi äkäisen liskon, tai miksei tietty muunkin pedon, niin sellaiseen koloon vaan sukeltamaan, turvaan. Onkalot jatkuvat aina niin, että niistä on pari-kolme uloskäyntiä.”
“Näppärää”, zakazilainen sotasankari myönsi.
“Mutta joskus liskot ovat tosi laihoja, tai vain todella vimmaisia kaivamaan…” Harkel jatkoi.
Guardian ymmärsi, mihin poliisimies oli menossa. “Joten nakkaatte suurennuskiekon zyglakeihin, jolloin mokomat eivät mahdu perässä.”
“Aivan oikein. Tai jäävät jumiin, jos ovat jo ahneuksissaan änkeneet maan alle. Ja, noh. Suurennus-kanokat ovat aika halpoja, jopa näin kaukana Metru Nuista.”

Admin nyökytteli kuulemalleen. Hän tiesi, että saaren pitkäaikaisemmilla asukeilla oli paljon tarjottavaa Bio-Klaanin puolustusta ajatellen.

“Mutta ei kukaan niihin koloihin mielellään mennyt…” viiksikyttä vielä lisäsi. “Tiedossa oli useitakin tapauksia, joissa joku huono-onninen siniviitta tai muu matkalainen niihin menehtyi. Minäkin menetin hyviä lainvalvojia niihin tunneleihin. Zyglakien repimiä… joskus ne veivät alamaiseni kokonaan pois. Toisinaan ne jättivät osia jälkeensä.”

Guardianilla ei ollut paljon omakohtaista kokemusta zyglakeista. Liskokansa oli harvalukuinen, ja pysyi pääasiassa omissa oloissaan. Zakazilla niitä ei taatusti ollut ainuttakaan, eikä admin ollut niihin uudellakaan kotisaarellaan törmännyt kuin harvakseltaan. Viimeisin kontakti oli se kerta, kun zyglakit olivat hyökänneet linnakkeeseen vanhan kaivon kautta, Ma-Wetistä. Silloinkin Guardian oli kohdannut lähinnä jäänteitä liskoista.

Hän kuitenkin ymmärsi, miksi monet matoralaiset pelkäsivät ja inhosivat liskokansaa. Zyglakit jättivät usein jälkeensä paljon verta ja katkeria muistoja.

“Ja ne osat eivät ole mukava näky…” Harkel lausui hiljaa, ja tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. “Mutta se se onkin, mikä tässä on mätänä siis. Admin Guardian, Allianssinvastaisen sodan alettua… kuinka monta zyglakien raatelemaa matoralaista olemme löytäneet?”

Sininen skakdi mietti hetken. “Muutamia?”

“Vaistoni kertoi, että jokin on pielessä, ja kävin numeroiden kimppuun. Periaatteessa sama homma kuin Tahaen tapauksen kanssa, vaikka laskinkin uhreja enkä rattaita… Vaikka sodanaikainen kirjanpito on mitä on, löysin jotain hämmentävää.”
“Päästä minut jännityksestä.”
Harkel katsoi Guardiania vakavana. “Zyglak-hyökkäykset ovat vähentyneet sodan alettua. Rutkasti. Liskojen iskut ovat vähentyneet miltei olemattomiin.”

Guardian kurtisti kulmiaan, ja Harkel jatkoi: “Tiedämmekö me lainkaan, mitä toisella puolella vihollisrintamaa tapahtuu?”

Se jätti sinisen skakdin mietteliääseen hiljaisuuden toviin, jonka ajan hän tuijotteli komisarion jämerää katsetta.
Ne viikot, jotka Vartija oli komisario Harkelin tuntenut, olivat valaneet häneen oudon rankkaa luottamusta mieheen viiksinensä. Mietteet, joita hän oli ehtinyt pyöritellä jo hetken Kapuran hulluuden kudelman edessä, tanssivat hänen huulillaan. Hän halusi kokeilla, muuttuisivatko ne todemmiksi ääneen sanottuina.

“Olen vähän halunnut toivoa, että siellä puolella tapahtuu rakoilua. Eikä vain meillä.”

Mainintaan ei tullut Harkelilta vastausta. Skakdi tiesi, että komisario löysi siitä Ämkoon. Miesten välisestä luottamuksesta huolimattakin hän halusi toivoa, että komisario ei tiennyt toisesta petturista. Aiemmasta.

“Nazorak-imperiumi tykkää vain omistaan”, Guardian kuiskasi, “Labion ääliöt tappelevat vain niin kauan, kun se on niille tuotteliaampaa kuin ei. Paljon puhuttu makuta on todistajalausunnosta riippuen joko kuollut tai epäkiinnostunut konfliktista, ja toinen kiero liittolainen on kiinnostuneempi pelaamaan mielivaltaisesti molemmilla puolilla kuin toimimaan Allianssin hyväksi. Ja että zyglakit? Tilanne ei ole vaikuttanut niiden kannalta kovin tasapainoiselta missään vaiheessa.”
“Niin”, Harkel totesi. “Kuulostaa kieltämättä monin tavoin lupaavalta meidän kannaltamme.”
Guardian nyökkäsi. “Koko sairas sirkus on rakennettu melko hataralle pohjalle, jos minulta kysytään. Jokaisella osapuolella on oma päämääränsä, ja emme tiedä kuinka moni niistä lopulta voi tapahtua samaan aikaan ilman, että kaksi tai kolme jää rannalle ruikuttamaan.”

Ja sille rannalle voisi haudata Bladiksen loput merimiinat, Guardian jätti sanomatta ääneen, koska ne perkeleen möllit räjähtävät vaikka pahantahtoisesta henkäisystä.

“Hovissansa herrall’ torakkain”, lausui komisario yhtäkkiä, “kivisydän, käsi kultainen.”

Aika lailla siihen Guardianin ajatus katkesi täysin.
“… niin mitä että.”

“Valtakunta ahneen valheiden”, Harkel jatkoi rauhalliseen sävyyn, “veren vuotaa ruuaks’ loisten.”

“Ja runoillakin ne osaavat”, skakdi mutisi. “Melkoiset viikset.”

Harkel naurahti.
“Ehei, rallatus vain, jonka muistan. Lienee ollut muuan kiertelevä trubaduuri vierailulla kylänraitillamme. Sanat ovat pyörineet päässäni jo pitkään, mutta melodia pakoilee muistiani…”
“Yritäpä muistaa”, Guardian mutisi, “kaivan banjon jostain ja voimme vaikka yhdessä pistää torakka-aluksiin reikiä viiltävällä satiirilla.”
Po-matoralainen hekotti lämpimästi. “En ole kovin laulutaitoinen, mutta kuulostaa kieltämättä kelpo huvilta. Sääli, että soinnuilla ei juuri sotia tapella.”
“Et kuule tiedäkään…”
“Palatakseni siihen, mitä sanoit”, Harkel lausui viiksiään sukien, “en ole uskaltanut edes miettiä jotain niinkin toiveikasta. Voisiko tosiaan olla, että vihollistemme liittolaisuus on lopulta todella, todella huono liima?”

Skakdi kohautti massavia olkapäitään.
“Kepillä jäätä. Allianssi on ristiriitainen kasa rumia ja pahoja juttuja. Ei pahalla rumille jutuille, olen sellainen itsekin.”
“Älähän nyt”, poliisi hymähti, “tuolla tapaa komea nuorukainen. Kaikesta ei tarvitse olla vaatimaton!”
Nyt skakdi reagoi komisarion absurdiin lausuntoon vain tuijotuksella.

“Niin”, hän jatkoi. “Niin. Toisaalta tiedän, että joku tietää tismalleen, mitä on tekemässä… mutta aivan yhtä helppoa on uskoa, että koko sotku on rintamakaaosta joka luhistuu hetkenä minä hyvänsä itseensä. Kaikki ei ole menossa niiden suunnitelmien mukaan.”

Poliisi katsaisi pohdiskelevasti ikkunasta.
“Onko kaikki menossa jonkun suunnitelman mukaan?” hän kysyi.
“Jää nähtäväksi.”

Skakdi nousi seisoma-asentoon ja naksautti niskojaan.
“Kiitos vielä kerran avusta mellakassa. En ole varma, kuinka kovaa minun olisi pitänyt huutaa ilman sinua.”
Komisario nosti kätensä ja pudisti päätään. “Sinun kaikista viimeisenä tarvitsee kiittää. Laki on työtäni. Ja jos saan hieman kärjistää, täällä laki olet sinä.”

Vanha vitsi nauratti Guardiania huomattavasti vähemmän, kun joku esitti sen tosissaan.
“Kiitos?” hän sanoi sävyllä, josta kysymysmerkin varmasti kuuli. “Mutta nuo tuolla ulkona taisivat olla vähän eri mieltä. Eli eiköhän tässä tarvita itse kunkin sääntöjä… ja välillä ilmeisesti rytmimusiikkia.”

Viimeisen lisäyksen inspiroi Paaco, joka lampsi portaita alas, tyhjä kahvimuki kourassaan.
“Hei Gee-mies, mietin suunnittelemasi tempauksen viestintävaatimuksia, ja minulla olisi pari pointtia…”

Harkel nousi seisomaan hänkin. “Huomaan, että kiireet kutsuvat. Jätän teidät rauhaan.”
“Olkoon näin, ylikomisario. Nähdään, ja pidä viikset tuuheina.”
Kyttä kumarsivat lyhyesti. “Seuraavaan kertaan, admin Guardian.”

Ja niin poliisimies poistui paikalta, jättäen skakdin Paacon seuraan.

“Tuota, oletko vielä jutellut patun kanssa ideastasi?” toa kuiskasi varoen Harkelin poistuttua tilasta. “Minusta se oli aika mainio ajatus.”
Skakdi pudisti päätään. “Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi heti kun mies kiireiltään ehtii. Koppalakki on osoittautunut luotettavaksi jo useampaan otteeseen.”
Paaco nyökkäsi. “Joo. Kieltämättä kyllä silti aika paljon pyydetty tuon ikäiseltä mieheltä.”
“Hän pystyy siihen. En ole siitä lainkaan epävarma. Lähinnä…”
“Lähinnä?”

Guardian huokaisi. “On vähän raskasta olla itseään vanhemman miehen fanittama.”
Paaco hörähti riemukkaasti. “Tervetuloa maailmaani. Ei ole helppoa olla linnakkeen myyvin muusikko.”

Gee ei vaivautunut sanomaan, että siinä kilpailussa Paaco voitti kaksi tai kolme tyyppiä, joista yksi oli Kyberi ja toinen se Santorinaukion hiippalakkinen aristokraatti, joka “sävelsi esi-isiensä sieluilla”. Toan vielä puhuessa skakdi katseli ikkunan läpi, kuinka komisario Harkel askelsi tomerasti viitta liuhuen halki keskuskatua. Nui-Koron poliisimies pysähtyi raputaksikaistan reunalla auttamaan kauppiasta, jonka hedelmähylly oli levinnyt pitkin kylänraittia.
Sinä pidät meidät kaikki pinnalla, skakdi kelasi miehen sanoja. Paraskin puhuja, Harkel. Paraskin puhuja.

“Sinulla oli kai jotain asiaakin.”
“Niin, totta”, moderaattori vakavoitui hieman. “Meidän piti kuitenkin puhua nykyisestä Operaatio Grillivartaasta.”

Guardian nyökkäili syvästi.
“Sekö on nyt sen nimi?”
“Joo, varmasti”, Paaco vakuutteli. “Tämä ei enää vaihdu.”

5 kommenttia

Snowman 7.7.2016

Kas näin, tehoeditointi kantaa hedelmää! Guartsun tekstiä tässä on enemmän kuin omaani, ja ystävällisenä ja yllättävänä bonuskirjoittajana toimi Jögge, joka auttoi minua kiertämään jumikohdan.

Kapura 7.7.2016

Huh huh! Ilmeisin teoriaimplikaatio on se, että klaanilaiset liittoutuvat Zyglakien kanssa (tai jonkun muun osapuolen; GAGGULABIO DID NOTHING WRONG). Jännittävää.

Hauskoja jatkumoviittauksia, mutta… eehkä pieni ajallinen ongelma? Maailman sbroilerien asteikolla melko pieni: olisi järkevää, että Taguna syöksyy heti epäkanikoomauduttuaan kuulustelemaan Kapuraa (eli heti Kissabion joulutervehdyksen jälkeen), mutta se lopulta tarkoittaisi, että tässä vaiheessa Kone on jo mennyt, koska on jo seuraava vuorokausi… mikä on kuinka mahdollista?

Ratkaisu II: Taguna yksinkertaisesti pakotetaan viettämään pari lomapäivää, mutta minulla on jo lupaava viestinalku toiseen skenaarioon, ja olisi hauskinta tehdä siten.

sanokaa mielipiteenne, ne, jotka tietävät paremmin isojen linjojen aikajanavaatikumsista

vai pitäisikö kysyä geerg-sedältä

Snowman 7.7.2016

Ask-a-geerg, se sen kirjoittikin!

Matoro TBS 11.7.2016

Klaanin tapahtumat ovat muuttuneet modejen pyörittämäksi poliisisarjaksi.

Keetongu 12.7.2016

Ei tulene kenellekkään yllätyksenä, että Gee ja Harkel kuuluvat lempihahmoihini. Hemmetti, paljon lempihahmojani viime aikoina. Squee-squee.

Pidin paljon tavasta, jolla alku oli kirjoitettu. Omaperäistä tekstinmuotoilua, se on hyvä.

Olen silti sitä mieltä, että Kyberi on myyvämpi kuin Paaco.