Bio-Klaani
Menneisyydessä

Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön “no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.

Ravintola oli vasta kaupunkiin avatun hienostohotellin tornissa. Näköala öiseen Klaanin kaupunkiin oli melko kaunis, ja paikka oli muutenkin sangen viihtyisä. Se oli selkeästi suunniteltu romanttiseksi deittipaikaksi.
Kissabio sen oli valinnut, ei Matoro.

“Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. “Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”

“Mennään vain”, Matoro vastasi edelleen epävarmana koko jutusta. “Siellä on aika kaunis ilta.”

Kissabio – kuuluen ilmeisesti paikan vakioasiakkaisiin, mikä ei yllättänyt Matoroa – ryntäsi sisään keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Jään toa seurasi ja yritti pohtia hyvää avausta illalliskeskustelulle. “Miksi sinä oikeastaan olet epäselvä pinkki kissa?” oli ensimmäinen hänen mieleensä tullut kysymys, mutta se liikkui samoilla epäkohteliaisuuden rajoilla kuin äskeinenkin.

Feliini sai neuvottelunsa neuvoteltua ja viittoi Matoroa ylös portaita. Alakerros, täynnä kliseistäkin kliseisempiä kynttilävalaistuksia, vaaleankeltaisia pöytäliinoja ja niin edelleen, jäi taakse. Katolla oli ainakin huomattavasti vähemmän tungosta, huomasi toa ensimmäiseksi. Samanlaista sisustustematiikkaa, mutta suurin tunnelmaero oli pilvettömässä tähtitaivaassa.

Ilma oli tosiaan hyvä.

“Tänne!” huusi kissa ja viittoi kohti pöytää, jonka ääressä oli yksi tuoli. Matoro hämmentyi ennen kuin huomasi, että epämääräinen laatikko pöydän toisella puolella olikin pahvilaatikko, johon Kissabio kävi istumaan.
Ahaa.

Tarjoilija ilmestyi lähes välittömästi parin luo. Kaikilla annoksilla oli tosi siirappiset ja melko hyödyttömät nimet, kuten “kohtalokkaan illan kau-fileet” tai “siirappileivokset tähtitaivaan alla.”
Matoro tilasi jotakin melko tavallisen kuuloista. Hänen hurmaava kumppaninsa sen sijaan tilasi listan ohi eilisen kalajäänteitä.

Kun tarjoilija oli poistunut, laskeutui hiljaisuus, jota oli mahdollista kuvata kiusalliseksikin. Kissabio vaikutti samaan aikaan äärimmäisen jännittyneeltä ja rentoutuneelta; harvinainen yhdistelmä. Matoro ei ollut ihan varma, mitä mieltä hänen kuuluisi olla mistään asioista. Yleisesti.

“Taidat käydä täällä aika usein?” Matoro päätti murtaa jään.
Kissa hihitti hermostuneesti takaisin. “Täältä saa h-hyviä… parisuhdejuoruja.”

Matoro yhdisti lauseen Klaanilehdessä vähän väliä ilmestyviin sarjakuviin, joissa erinäiset klaanilaiset suutelivat toisiaan, mutta oli kuitenkin aika varma, ettei yksikään niistä pareista oikeasti käynyt tässä ravintolassa.
Ainakaan toistensa seuralaisina.
Varsinkaan Guardian ja Umbra.

“Piirrät oikeastaan aika hyvin”, Toa muisti lukeneensa toisinaan Kissabion romanttisia sarjakuvia. Mutta lähinnä silloin, kun Klaanilehdessä ei ollut oikeasti mitään muuta sisältöä kuin Sugan juoruja ja Killjoyn tosi, tosi huonoja arvosteluja.
Joo, vain silloin.

“Mitä itse harrastat?” kysyi Kissabio nopeasti. Kumpikaan ei halunnut lähteä samoamaan niitä pimeitä polkuja, joille kissan sarjakuvista keskusteleminen olisi väistämättä johtanut.
Tänä iltana ei väiteltä Guardianin ja Umbran romanttisesta yhteensopivuudesta.
Ei tänä iltana.

Eikä todennäköisesti minään muunakaan iltana. Matoro tunsi Umbran liian hyvin, että keskustelu olisi ollut mitään muuta kuin kiusallista.

“Sinähän se toimittaja olet”, mies vastasi rennommin. “Mitä olet selvittänyt minusta?”

Seurasi tauko, jonka jään toa tulkitsi siten, että Kissabio pohti, kuinka paljon uskalsi paljastaa tietävänsä Matorosta.

“Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. “Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.

“Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ‘seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.

Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.

Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai “kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.

“Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. “Ainakin, jos ‘päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”

“No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. “Missäpäin maailmaa olet käynyt?”

Kissabio oli hetken hiljaa. “Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”

“No miltä tuntuu olla täällä nyt?”

Kissabio punastui, vaikkakaan sitä ei ollut helppoa erottaa pimeässä valaistuksessa ja kirkkaan magentan värisiltä kasvoilta. “Ihan… hyvältä, heh.”
Paitsi tietty jos partnerilla oli sekä infrapuna- että yökiikari kasvoillaan.

Siinä vaiheessa tarjoilija toi heidän ruokansa, jos Kissabiolle tuotua kulhoa täynnä jotain, joka oli saattanut edellisessä elämässään olla kalaa, saattoi edes siksi laskea.
Matoron ateriaan sisältyi sydämen muotoisia kalapaloja ja tosi, tosi värikästä salaattia.

Monet kaupungin valoista olivat sammuneet viilenevän illan edetessä, ja tähtitaivas näkyi jatkuvasti kirkkaampana.

“No, mitä sinulla on tapana tehdä, jos ei lasketa toimittajan hommaasi?” Mustalumi kysyi.
“Istua laatikoissa!” Kissabio sanoi. “Ja piirrellä! Ja nukkua. Toisinaan nukkua laatikoissa, harvemmin piirrellä laatikoissa. Pidätkö sinä laatikoista, Matoro?”
Neito kysyi sen silmät hohtaen ja täysin viattomasti, kuin olettaen, että tietysti kaikki rakastivat laatikoita.

“Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.

“Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”

“… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”

Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. “Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”

Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.

Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.

Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.

“Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä “kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.

“Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
“Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.

Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.

Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.

Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.

Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?

Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.