Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Kerroin sinulle portaista

2 kommenttia

Meri

Matoro avasi tuskallisesti silmänsä. Hän painoi kädellään otsaansa. Jokin tuntui edelleen pistelevän hänen päänsä sisällä.

“… mitä hittoa juuri tapahtui?”

“Kaaduit portaissa”, Kapura tokaisi.

Matoro tajusi makaavansa vatsallaan veneen komentosillalle (tai jos sitä komentosillaksi voi näin pienen aluksen tapauksessa sanoa) johtavien rappusten alapäässä. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn.

“Kerroin sinulle portaista, Matoro”, Kapura sanoi kuin samalla kritisoiden Matoroa hänen hämmentyneestä ilmeestään. “Tosin myönnän että nuo portaat ovat erityisen vaarallisen näköisiä. Kuka näitä laivoja suunnittelee?”

“Tämä on niin tyhmää. Portaat. Portaat“, Matoro piteli edelleen päätään. “Älä väitä, että olen maannut tässä nyt pitempäänkin”, hän jatkoi. “Yö on muuttunut melko vanhaksi sitten viimeisen muistikuvani.”

“Voi, kyllä makasit”, Kapura sanoi. “Onko sillä niin paljon väliä? Ei tämä mikään kolmen vuoden matka ole. Yksi ilta vietetty mukavasti tainnoksissa ei merkitse mitään.”

“…”

“No. Joo. Oletko seurannut sijaintiamme?” Matoro kysyi ja lähti astelemaan portaita ylös – nyt tosin harvinaisen varovaisesti.

“En oikein”, Kapura sanoi. “Oli kiire teorioidessa”, hän jatkoi ja näytti pientä liitutaulua joka oli täynnä nuolia ja epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. “Tiesitkö, että Klaanitorni-kirjasarjan kuudennessa osassa on itse asiassa aika monta vihjettä Nimdaan?”

“…”

Matoro kumartui ruorimaisen ohjausvälineen ääreen silmäillen samalla sen vieressä olevia merikarttoja. Hän ei jaksanut keskittyä niihin, vaan nappasi eräästä sivulokerosta navigaattorin. Maailmanlaajuinen navigointijärjestelmä ei ehkä ollut niin erityisen hyvä, mutta sillä pärjäsi. Suurin syy sen ongelmiin on yleinen kaoottisuus käytännössä… kaikkialla.

Laite ajoi kuitenkin asiansa, sillä Matoro paikansi sijaintinsa sillä ja pääsi pian takaisin kartalle. “Olemme menossa nyt suoraan koilliseen, ja Xian lähellä käännymme pohjoiseen. Toivottavasti et räjäytä päätäni teorioillasi siihen mennessä.”

“En”, Kapura totesi syventyneenä ylianalysoimaan kaikkea. Hetken päästä tulen Toa kuitenkin nosti katseensa liitutaululta ja tokaisi ohimennen: “Kuules, jos se ei tullut selväksi niin sait siis ilmeisesti jonkinlaisen epämääräisen kohtauksen, hypit ympäriinsä hetken ja sitten kaaduit portaissa. Et sinäkin sattuisi olemaan hieman hullu?”

“Saatan ollakin”, Matoro vastasi syventyneenä navigaattorin sinisiin ja punaisiin teihin. “Mutta minä en ainakaan mainosta sitä muille.”

“Kuulenko äänessäsi ärtyneisyyttä?” Kapura tiedusteli. “Myös kertomatta jättäminen on valhe, ja valheet polttavat Klaanin jos niitä… ei käytetä kohtuudella. Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Ihan vain uteliaisuuttani.”

“Yritätkö nyt kysyä ‘millä tavalla minä olen hullu’?”

“Maailmassa jossa hullut olennot hyppivät mieliin minkä ehtivät ei ole usein kyse jonkun omasta hulluudesta”, Kapura vastasi. “Mikäli teoriani ovat oikeassa, sinun kanssasi voisi olla kyse jostain ulkopuolisesta.”

“Punaisessa tähdessä asuvat avaruusdinosaurukset hallitsevat mieltäni, koska en muistanut ottaa mukaan foliohattua?” Matoro kysyi yrittämättä edes kuulostaa vakavalta.

“Minä näen asioita”, Kapura sanoi hiljaa. “Tai en näe. Tiedän. Se on melkein sama asia. Mutta siinä on pieni ero. Pieni ero, joka laittaa kysymään: Kuka sinun mielessäsi on?”

“Mitä sinä… tiedät?” Matoro kysyi hiljaa.

“Että mieli on ase. Vaarallinen ase. Ja että joku yrittää käyttää omaasi.”

“Minä tiedän mielestä paljon enemmän kuin sinä”, Matoro vastasi nopeasti. Hän ajatteli Nimdan sirua, joka hänellä oli edelleenkin piilossa haarniskansa sisällä. “Tiedän myöskin sen, että naamiossani saattaa olla jokin… vieras… mieli. Mutta kykenen elämään sen asian kanssa.”

“Vai kykenetkö?” Kapura sanoi. “Oletko unohtanut, mitä me olemme tekemässä? Voi olla, että uhka ei tule ulkoa Nazorakien joukoista vaan… sisältä.”

“Minä en oikeastaan pysty uskomaan tuota. Tai pystyn, mutten halua pystyä. Koska… jos Klaanilaiset eivät enää voisi luottaa toisiinsa, mitä järkeä missään enää olisi? Koko maailma muuttuisi samaksi harmaanmustaksi kaaokseksi ilman ainuttakaan valopilkkua. Ilman valkoista.”

“Luottaminen ei tarkoita sitä, että ei kyseenalaista. Kyseenalaistaminen on tie täydelliseen tietämykseen. Onko tuo sattumaa? Entä jos ei ole? Minä vain olen huolissani siitä että vieras mieli henkilöllä joka käsittelee maailman vaarallisinta asetta aiheuttaa ongelmia. Kuka ei olisi?”

“Mistä sinä tiedät sen vieraan mielen aikomukset? Entä jos se on puolellamme, jos hänkin haluaa oikeudenmukaisen maailman?” Matoro sanoi epätavallisen ärtyneenä.

“Voi Matoro, kuka olettaa vieraan mielen jonkun pään sisällä olevan hyväntahtoinen? Tai ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta että se ei olisi?” Kapura tokaisi. “Tosiasia on se, että sinä käsittelet juuri maailman vaarallisinta asetta. Ja pääsi sisällä on joku jonka motiiveista emme tiedä mitään.”

“Ja luuletko etten olisi yrittänyt muuttaa tilannetta? Mitä sinä minun sijassani tekisit?”

“Antaisin Nimdan henkilölle, jonka mieli on täysin ehjä. Okei, se en taida olla minä. Mutta pointtini on vain se että kaikki mahdollisuudet pitää ottaa huomioon. Mutta suosittelen tämän pikku matkan jälkeen tarkistamaan vielä mahdollisuuksia tuhota se mieli.”

“Sinulla ei ole ollut Nimdaa. Sinä et tiedä miltä se tuntuu tai mitä se tekee. En aio luovuttaa sitä kenellekään muulle, se on minun. Minä itse otin sen Abzumon käsistä. Ja niin kauan kuin se on minulla, mikään mieli ei mahda minulle mitään!”

“Sinunhan päätöksesi se on”, Kapura sanoi puolustelevasti. “Mutta älä syytä minua jos tai kun kaikki menee pieleen.”

“En ajatellutkaan”, Matoro vastasi edelleen kvin ärstyneen oloisena. “Minä kyllä kannan vastuun omista teoistani.”

“Ongelmana vain se, että ne saattavat vaikuttaa muihinkin”, Kapura sanoi.

“Toivottavasti vaikuttavatkin. Kuten sanoin, minä kyllä kannan kaiken vastuun jos mokaan jotakin. Sen luulisi olevan itsestäänselvää.”

“Onhan se, mutta jos asialle tekisi jotain niin ei tarvitsisi”, Kapura totesi. “Mutta taidan syventyä ylianalysointiin nyt.”

“Tee niin”, Matoro mutisi ja käänsi katseensa merelle päin.

Eräs saari

“Sinulla ei ole syitä olla suostumatta”, Zairyh sanoi olennoille jotka seisoivat hänen edessään. Niitä oli kuusi.

Joueran Liittolaisena aiemmin tunnettu olento joka oli oikeastaan monta olentoa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä. Etäisesti L-kirjainta muistuttava leijuva massa vastasi Zairyhille muiden tuijottaessa sitä silmillä joita ei oikeasti ollut olemassa.

“MEILLÄ EI OLE SYYTÄ OLLA TAPPAMATTA SINUA. HAH. HEH. HAHEHAHEUHUHAH.”

“Autat minua varastamaan erään pikku sirun eräältä Makutalta”, Zairyh sanoi. Ei ollut mitään syytä kertoa “erään pikku sirun” arvokkuudesta tuolle olennolle. Se ja Itroz saisivat uskoa ettei Zairyhillä ollut aavistustakaan mikä Nimda oikeasti oli. “Se on epätärkeä mutta sen avulla saan tarkan tiedon Joueran olinpaikasta. Ja niin saat sinä. Uskoisin, että sinua haluttaa tappaa hänet oikein kovasti.”

Lentävän olion luuranko vastasi tähän väitteeseen: “ET. YMMÄRRÄ. OLET. JOUERA. SAASTUNUT. IKÄVÄ. SAASTA. EPÄMIELLYTTÄVÄ. KUOLE. TOTTELE. KUOLE.”

“Sinä et ymmärrä ollenkaan, Zairyh”, alkuperäinen olento, jäännös jostain joka oli aiemmin ollut Matoran totesi. “Meillä ei ole mitään kiirettä. Ja sinä olet mukana tappolistallamme, sinä saasta. Joueran mieli huonekasvissa. Olet yhtä hirveä olento kuin hän. Ja leikit asioilla, jotka ovat liian suuria tuollaisen puskan tajuttavaksi.

Matoran astui askeleen eteenpäin ja tuijotti Zairyhiä naamallaan, joka oli pelkkä viittaus siihen mitä Matoranin kasvojen kuuluisi olla. Heikosti sykkiviä orgaanisia jäänteitä, jotka näyttivät mädiltä ja kärsineiltä. Metallisia osia. Osa Joueran lisäämiä. Kaapeleita. Ruostetta.

“Joueran on kuoltava. Sinun on kuoltava. Me puhdistamme. Me emme unohda. Me poistamme kaikki jäänteet Jouerasta tästä maailmasta.”

“Sama päämäärä meillä on”, Zairyh sanoi ärtyneenä. Tämän takia vain Makutojen pitäisi luoda. Itroz saisi kärsiä kunhan Joueran olinpaikka oli Zairyhin tiedossa.

“Ja jos et muuten suostu… Tiedätkö, mikä on Nimda? Järjettömän voimakas esine. Makutalla on siru, mutta se on hinta Joueran olinpaikasta. Mutta jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, minä saan pian toisen sirun. Voin taata, että Joueran tappaminen sillä on nautinnollista.”

“ZAIRYH. POISTU TÄSTÄ MAAILMASTA; VÄRIT TULEVAT JA NIILLÄ ON KOHTALON AVAIN KÄSISSÄÄN JOTKA HUUTAVAT JA HUUTAVAT. KUOLEMAN HUONEET TYHJIÄ OVAT, EI HENKIÄ PEILIN SIRPALEISSA JOISTA VALUU VERI MAAHAN JA KAIKKI HUUTAA; KAIKKI ON HUOMINEN.”

“Suostutko”, Zairyh kysyi uudelleen.

Matoranin kaltainen olento vaikutti mietiskelevältä. “Voi, teen sinulle vielä yhden ehdon. En välitä Nimdasta, pidä se.”

Kaikki kuusi epämääräistä olentoa naurahtivat.

“Me taistelemme kuolemaan. Voittaja saa tappaa Joueran tai kuolla yrittäessään. Tällainen elämä on arvotonta. Meillä ei ole hävittävää.”

“KATSO KUINKA VÄRIT LYÖVÄT TERÄN KIVEEN JA SE ON ELOSSA. USKOMINEN ON KULTAA; KELLO TIKITTÄÄ HUOMISIA JOTKA EIVÄT KOSKAAN TULE KOSKA MAAILMA PÄÄTTYY JA ELÄMÄ LAULAA VIIMEISEN LAULUN.”

“Sopii minulle”, Zairyh vastasi. Hänen mahdollisuutensa selviytyä tästä kaikesta hengissä hupenivat kaiken aikaa. Makuta Abzumo. Varjo-olento. Jouera.

Mutta Zairyh taistelisi. Päästäkseen toteuttamaan teon joka oli käytännössä hänen elämänsä tarkoitus.

Zairyh halusi tappaa Joueran eikä se aikonut antaa minkään estää.

2 kommenttia

Manfred 26.2.2013

Inspiroiva viesti. Pidin dialogista oikein kovasti, mielenkiintoinen keskustelu. Ja kaksoiselämät ovat hieno asia.

Lisäksi, nimi on voitto.

Guardian 28.2.2013

Pidin. Matoron ja Kapuran viisastelu on kovin viihdyttävää, ja lopun kryptinen sekametelisoppa ei ollut erityisen selkeää, mutta sitäkin hienompaa tekstiä.

Lisäksi, lentävä CAPS LOCK -pikselimömmö oli tosi hurmaava persoonallisuus.