Aallot löivät hiekkarantaan samalla, kun auringot olivat kohoamassa harmaaseen aamuun. Rantavedestä kuului läiskähtelyä, kun pitkäkoipinen vesilintu tepasteli hyisessä vedessä. Se kallisti päätään, räpäytti silmiään ja nokkaisi pinnan alta tukon levää. Lintu hätkähti, kun toinen sen lajista laskeutui sen viereen.

Lintu tuijotti lajitoveriaan syvillä, mustilla silmillään. Oliko se taas toistumassa? Olivatko linnut taas ryhtymässä toisiaan vahingoittavaan kilpaan, joka toistuisi ja toistuisi aina uudelleen? Olivatko ne lankeamassa ikuisuuksia vanhaan sykliin, niille laadittuun kohtaloon? Olivatko ne käymässä taistoon, jota kumpikaan ei koskaan ollut voittanut eikä tulisi koskaan voittamaan?

Paikalle tullut lintu nappasi nokallaan kiinni toisen linnun noukkimasta levästä. Seurasi kovaa kaakatusta sekä veden loisketta.

Sitten linnut lopettivat taistelunsa ja katsoivat ylös. Suuri lentävä rahi kaarsi niiden ylle. Ne räpiköivät välittömästi lentoon ja pakenivat rahin laskeman varjon alta.

Siniset jalat tömähtivät karkeaan hiekkaan, kun nui-kopenin ratsastaja hyppäsi alas. Ratsastajan katse haravoi rantaa, kunnes osui hiekassa näkyviin syviin painaumiin. Ratsastaja asteli jälkien lue. Hän kaarsi pitkän vartensa kumartuessaan katsomaan jälkiä.
Jäljet olivat selvästi veneen nokasta, joka oli ollut ankkuroituna rantaan. Veneitä oli ollut ainakin kaksi.
Ainakaan heitä ei pistetty uimaan…

Hupun peittämät kasvot kääntyivät. Lukuisat jalanjäljet johtivat vesirajasta lumen peittämille kiville ja aina metsän laitaan asti.

Lyhyt askelväli, isot jalat. Pikkuväkeä. Jäljet eivät voi olla kovin vanhoja… mutta ovatko kaikki lähteneet?

Ratsastaja vihelsi ratsulleen, joka pörräsi omistajansa ylle. Ratsastaja heilautti itsensä nui-kopenin selkään, tarrasi tämän turkooseista niskavilloista ja kuiskasi jotain tämän korvaan.

Nui-kopen lensi metsän yli. Kuolleiden puunlatvojen sekä ikuisten nietosten takaa siinsi autiokylä. Nui-kopen kaarsi alas ja laskeutui asutuksen lähellä olevan kukkulan taakse. Ratsastaja hyppäsi alas, melkein liukastui jäisellä maalla ja alkoi hoppuisasti purkaa ratsunsa selkään lastattua kuormaa.

“Mörh”, suuri ampiainen pärskähti.
“Hys, kyllä minä tiedän.”
“Mrrhh!”
“Juu juu”, ratsastaja jupisi.

Kuului kova kilinä ja kolina, kun ratsastaja pudotti matkatavaroitaan maahan. Hangelle mätkähti miekkoja, remmejä, sauvoja, muutama pieni laatikko ja kiliseviä putkia. Lopuksi maahan tömähti vielä valurautainen kanuuna. Nui-kopen huokaisi saatuaan tykin painon pois selästään. Itsekseen manaileva ratsastaja alkoi puhisten ja pihisten pukea varusteita ylleen.

“Toivottavasti edes jokin näistä toimii… pulitin koko matkakassamme näistä… se kirottu kääkkä! Miksi olen niin hyväsydäminen vanhuksille…”

“Mörh.”

“Tiedän, tiedän…”

Sidottuaan viimeisen varustevyön ylleen ratsastaja käänsi katseensa mäen huipulle. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

No niin, no niin… sinä pystyt tähän, ratsastaja joutui psyykkaamaan itseään.

Tällä kertaa tämä menee MINUN tavallani! Ei piilottelua, ei sähläystä… ei hevonpaskaa! Ath-Koro, vol. 2!

Ratsastaja puri hampaitaan yhteen ja marssi kukkulan päälle. Kuin muinaisten aikojen ritari, hän vetäisi toisen sapeleistaan ja kohotti sen voitokkaasti kohti aamutaivasta. Hän tempaisi kaapunsa hupun pois kasvoiltaan.

Hampaisiin asti aseistautunut Paradox Krikcitiläinen katsoi tuimasti edessään siintävää Ath-Koron kylää.

Eteläinen manner
Yhtä merimatkaa aiemmin

Hämyisä koju lahoavan kauppahallirakennuksen katutasolla kutsui matkustuksesta uupuneen krikcitin sisäänsä tuntikausien odottelun jälkeen. Oven ylle ripustettu sarvipäinen pääkallo irvisti hänelle, kun hän kumartui ovenkarmin alta ja sujahti ahtaille käytäville täyteen ahdettujen hyllyjen välissä.

Katosta roikkuvat kymmenen eri uskonnon symbolit helisivät oven aukeamisesta saapuneessa ilmavirrassa. Ummehtunut haju nousi ilmaan sankkana usvana purnukoista täynnä kyseenalaisia nesteitä. Kaupan pitäjän virnuileva naama kohtasi Paradoxin katseen vääristyneenä pitkulaisen lasipullon läpi.

Etsi käsiisi Helios Elios Skyinte, oli yksi Paradoxin kontakteista kertonut. Haamukunnan varjoveli ja demoneiden surmamestari. Hän tietää, mitä tehdä.

Kauppiaan ilme ei värähtänytkään.

“Öhm. Päivää…?” Paradox tervehti.

Vastauksessa kesti tovi. Sitten raihnainen vanha ääni naureskeli kolkosti ryönävuoren takaa.
“Harpo sisään krikitti, koe haamu-marketti!”

Paradoxilta kesti hetki suunnistaa hyllyjen välistä tiskille. Hän mittaili kauppiasta lasiensa läpi. Ikivanha, mustiin siteisiin kääriytynyt selakhi virnuili hänelle harvahampaista hymyä ja tuijotteli häntä katseella, joka haritti niin pahasti, että Paradox ei ollut varma, oliko edes tämän näkökentässä.

Tästä huolimatta krikcit yritti loihtia perinteistä charmiaan ääneensä.
“Khrm! Te lienette kuulu Helios Elios? Kunnia tavata! Niin, kuule. Minä tarvitsisin manaus… juttuja. Ja järeitä sellaisia. Jotain, mikä pitää pahat henget ja muut sellaiset loitolla.”

Kauppias hieroi kahta luista kättä yhteen vastausta etsien.
“Minkälaista henkee manaat, pahansuopaa mörköläistä?”

Krikcit pysähtyi miettimään, miten pukisi asiansa sanoiksi. Sitten hän irvisti.
“Vastassani saattaa olla riivattu… nukke. Nukke, mutta isompi. Niin, ja sen pää on muuten mätä a-ananas. Ja niitä saattaa olla mahdollisesti k-k-kuusi.”

Paradox huomasi, että hänen äänensä alkoi väristä hänen miettiessään niitä kammotuksia.

“Kuusi kurjaa leikkikaluu, kauhistusten kapinetta! Liekö luomus Julieenin, Ruttosiiven kauheuksia… vaiko tulleet tuonen mailta, punatähdelt’ palanneita? Demonista vaiko kalmaa?”

Isä Ariezin sekä muiden Paradoxin etsivätöiden mukaan Bartaxin joukot olivat luultavasti suuntaamassa kohti Ath-Koroa. Oli onni onnettomuudessa että Gunein seurakunta oli paennut saarelta jo Paradoxin aiemmalla käynnillä. Bartax ei tulisi löytämään kylästä ketään, paitsi… ne.

Jos jostain hiton syystä ne enää olisivat siinä hylätyssä temppelissä.

Oli miten oli, Bartax saattaisi jättää Ath-koroon jälkiä hänen seuraavasta määränpäästään — eikä Paradoxilla käynyt mielesäkään palata saarelle varustautumatta.

“Se… on vielä epäselvää. Olisiko mitään yleispätevää loitsua?”

Kauppias virnisti yhä leveämmin ja nosti toisen kätensä olkansa yli niin korkealle kuin kykeni. Käsi hapuili tiskin takana olevia lokerikkoja läpi ja naputteli sormillaan niiden kansia. Sitten luiseva koura vetäisi Paradoxin eteen eräästä lokerosta… jotain metallista ja kilisevää. Kaulaketjun, johon oli sidottu jotain, joka näytti erehtymättömästi kutistetulta päältä.

Paradox ei ollut aivan varma, minkä päältä. Sillä oli turpeat silmäluomet ja pitkät kuivat putkiviikset vasten naamaa.

“Kaulaas’ laitat amuletin, löydät juonen kupletin! Kummitust’ vai haamuako karistelet kannoiltasi?”

“Kummitusta”, Paradox sanoi itsevarmalla äänellä. Ei hän oikeasti tiennyt, mikä ero niillä oli, mutta sitä hän ei aikonut myöntää. “En tiedä, ovatko ne kannoillani. Tilanne saattaa olla… päinvastainen.”

Kauppias heristi luista sormea ja tarjosi irtopäätä entistä innokkaammin.
“Varmaks’ et voi tuota tietää vailla kalman kuontaloa! Ripusta siis kaulaan polla, kummajaisist’ toden kertoo!”

Paradox tarttui sormenpäillään muumioriipukseen ja nyrpisti suutaan kuin haistaessaan homehtunutta ruokaa. Hän kiepsautti ketjun kätensä ympärille ja katseli sen päässä roikkuvaa naamaa hetken. Se tuijotti kuivilla, valottomilla silmillä takaisin.

Todellako?

Hän alkoi välittömästi katua tätä ideaa.

Paradox uskoi erottavansa näivettyneestä kallosta aivot. Hän huokaisi hiljaa ja pujotti sen kaulaansa. Sitten hän vilkuili ympärilleen odottavasti.

”Tuota… toimiiko tämä?”

“Turhaan etsit kummitusta — täältä kaikki kaikonneita! Muualta se möröt löytää!”

”Ah, tietysti! Otan sen. Kuka tämä oli eläessään?”

Vajaa minuutti, jonka kauppias käytti hiljaa hymyilyyn oli Paradoxin makuun hieman liian pitkä.
“… haloo?”

Vastaamisen sijasta selakhi alkoi vaivalloisesti harppoa takahuoneeseen. Sieltä kuului äänekäs metallinen kolina. Jonkinlainen hylly kuulosti kaatuvan. Jokin huusi. Pian selakhi harppoi takaisin ja laski tärisevin käsin pöydälle miekan, jonka kahvassa oli silmä, joka puristi lonkeroa.

“Kalmakalpa kromideilta kummituksilt’ kallot halkoo!”

“Oh, mahtavaa. Viimeksi sain myös miekasta. Tällä kertaa ehkä ehdin lyödä myös takaisin”, Paradox sanoi näpräten teipattuja lasejaan. “Paljonko?”

Kovin selkeän hintatarjouksen sijasta kauppias vastasi rämäyttämällä pöytään toisen miekan, joka oli yönmusta. Sen pelkkä läsnäolo aiheutti voimakasta kohinaa huoneilmaan.

“Kaksi miekkaa yhden voittaa!” kauppias rääkäisi. “Turmanterä skralli-kansan!”

“Skrullit?” Paradox mutisi. “Ah, joo joo. Näppärää väkeä. Mitäs se tekee?”

Ihan pienen hetken Paradox ehti toivoa edes yhtä selkeää vastausta. Sitten hän oli kaatua, kun jotain posahti savupilvenä kauppiaan käsissä. Tämä lausui muutaman kauhistuttavan kovaäänisen taikasanan ja työnsi jotain sinisessä tulessa liekehtivää hänen käsiinsä, ennen kuin hän ehti edes ymmärtää, mitä se oli. Sinisessä liekissä palava puinen toteemi rätisi hänen kämmenillään. Pieniä valkoisia salamoita kurotti ulos sen olemuksesta.

“Demonille syötä puuta metsäst’ sankast’ tulisähkön!”

“Tulisähkömetsää. Sehän on… paljon voimakkaampaa kuin normaali sähkömetsä… kiitoksia vain.”

Paradox ei ollut aivan varma, missä määrin hänen sanojaan enää rekisteröitiin, kun käppänä kiipesi pöydälle ja kaatoi puisesta laatikosta hänen eteensä metallisia sauvoja, jotka levisivät kilisten lattialle.
“Leikkiin kanssa kummitusten lähdetä ei tyhjin käsin!!!”

“Tuota, arvon vanhus. Tässä alkaa olla tarpeek-”

Lause ei löytänyt loppuaan, ennen kuin hänen ranteeseensa pujotettiin rukousnauha täynnä helmiä ja kuivatettuja kalaneviä.

“Leviaattan rauhaan jättää hänet kellä rantees’ turva!”

“Mi-”

Vanhusta eivät enää hirveästi kiinnostaneet hänen vastalauseensa. Jos ne olivat missään vaiheessa kiinnostaneetkaan. Tiskin takaa nousi huomattavasti isompi kanuuna kuin mitä niin luisevilla käsillä olisi pitänyt pystyä nostamaan.

Paradox ei tiennyt erityisen paljoa merisodankäynnistä mutta oli melko varma, että tällaisia liikutettiin yleensä laivoilla. Ja ehkä suunnattiin myös toisia laivoja kohti.

“Aavelaivan upottaja!” selakhi julisti. “Tykki tuhon mahriaanein, manan maiden syväläisten! Kalmakaloilt’ paatin paskoi, pinnan alle merihautaan!!!”

Paradox räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä.

“Anteeksi, mutta miten niin upotti mahriaanilaivan!?”

Ath-Koro
Nyt

Paradox tuijotti uhmakkaasti edessään siintävää kylää. Hylätty asutus oli kuolleen hiljainen. Paradoxin katse kiersi hermostuneesti talojen varjoissa ja metsän puissa.

Nui-kopen pärskähti kuuluvasti. Paradox laski miekkansa hetkeksi alas, heitti huovan mehiläisen päälle ja taputti tämän kuonoa.
”Orondes, pysy tässä. Jos näet muita kaapuheppuja, nouse ilmaan ja suojaudu. Capisce?”

”Mörrr”, mehiläinen vastasi.

Krikcit saapasteli mahriaanikanuunan luo. Irvistäen hän väänsi kanuunan osoittamaan kylän keskellä siintävän athistien pyhän temppelin sisäänkäyntiä.

”NO!? VIIMEINEN TILAISUUS ASTUA ESIIN SOVINNOLLA. TÄMÄN JÄLKEEN PISTÄN VAIKKA KOKO PAIKAN PASKAKSI JOS TÄYTYY!”

Tämän huuto kaikui aukiolla, kunnes pysähtynyt hiljaisuus laskeutui jälleen. Ketään ei astunut esiin. Paradox nielaisi ja alkoi astella eteen päin.

Kun hän oli astellut aukiolla viimeksi, se oli kuhissut elämää. Gunein johtamien kyläläisten poistuminen oli ollut niin vauhdikasta, että joitakin sen jälkiä näkyi edelleen. Hentoinen pakkaslumi oli peittänyt ison kannon, josta törrötti siihen hätäisesti isketty kirves. Jääpuikot kasvoivat kirveen kuuraisesta varresta. Sen vierestä erottui hangen kohoumista halkopinon muoto. Kylän keskellä olevaa suurnuotiopaikkaa ei ollut enää edes tunnistaa pakkaslumen alta.

Paradox laski katseensa tiehen. Tuoreiden jalanjälkien joukko tahri koskemattoman hangen. Ne haarautuivat pienemmiksi poluiksi jotka johtivat muutamiin mökkeihin ja takaisin. Olivatko Bartaxin soturimunkit todella käyneet paikan päällä, todenneet vetäneensä vesiperän ja lähteneet?

Se oli ajatuksena yhtä rauhoittava kuin vyötäröllä roikkuvan kromidimiekan kahvan sively oli tuntemuksena. Paradox ei mielellään juuttunut vaihtoehtoihin. Yksi niistä oli se, että kaikki Bartaxin soturit eivät olisi vielä poistuneet ja hän oli kävelemässä näiden väijytykseen. Huonoudessaan… se oli silti ehkä vaihtoehdoista paras.

Näin tarkemmin ajateltuna “vastustajan esiin huijaaminen ällistyttävällä itsevarmuudella” ei myöskään ollut hänen paras suunnitelmansa…

Temppeli erottui edessä pinkihtävää taivasta vasten kliinisempänä ja kylmempänä kuin hangen pinta. Paradox ei ollut vieläkään täysin sinut Isä Athin kylän keskuksen kanssa.

Mikä helkkarin temppeli tuo on olevinaan? hän mietti nyrpeänä.

Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen kirkon vanhin säilynyt palvonnan paikka, ilmeisesti. Sen seinissä ei ollut ainuttakaan inspiroivaa pyhimyksen kuvaa tai vapaata taivaan lintua muistuttamassa Mielen Isän lahjasta ja rakkaudesta maailmalle. Temppeli oli vain iso, teräväkulmainen valkoinen laatikko, jonka kummallista valkeaa kiveä tai metallia ei koristanut ainutkaan eroosion tai kulumisen jälki.

Jokin siinä oli vain niin karmivan täydellistä. Liian täydellistä. Paradox ymmärsi hyvin, jos temppeli olikin tyhjä vain siksi, koska edes isä Bartax ei kokenut sen valtaamista tarpeeksi mielekkäänä voittona.

Niin oli helpompi ajatella.

Vaihtoehto oli se, että Bartaxin väki ei ollut onnistunut valtaamaan temppeliä, koska siellä oli ollut Nuk-

“Ahahahhaha”, Paradox hekotteli täysin huumorittomasti itsekseen.

Ei.
Sitä vaihtoehtoa ei harkittu. Ei enää tässä vaiheessa. Ehei, sitä ei harkittu ollenkaan. Ja vaikka mukana saattoi olla tykki kokonaisen kummituslaivan upottamiseen, sehän nyt oli vain varotoimi sellaisten vaihtoehtojen varalta, joita ei nyt edes tarvinnut harkita.
Ei tasan.

Paradox nieli kuivaa kurkkuaan. Hän asteli temppelin suurten porttien eteen. Maassa useat jalanjäljet kulkivat ristiin rastiin sisään temppeliin. Ovi oli jäänyt raolleen.

Älä viitsi…

Hän huokaisi. Ei kai siinä muukaan auttanut. Paradox tarttui oven kahvasta ja työnsi sen leveämmin auki. Ovi avautui täysin pimeään rakennukseen.

Paradox kaivoi kaapunsa taskuja ja veti sieltä keltaraidallisen kuulan, joka rivakasta ravistuksesta alkoi hohtaa lämmintä valoa. Hän veti esiin myös suitsuketikun, sytytti sen ja asetti tikun hampaidensa väliin tarttuen samalla Turmaterään.

Pitkäkyntisten jalkojen askeleet kaikuivat tyhjässä tilassa. Paradox tuli kahdeksankulmaiseen huoneeseen — siihen samaan, jossa hän oli kohdannut Nihilistin. Hän kohotti valoaan. Jalanjäljet olivat vaihtuneet sisällä lumivanaksi. Athistien maalliset tavarat lojuivat pitkin poikin lattiaa. Niitä oli selvästi pengottu.

Olitteko etsimässä täältä jotain tiettyä?

Paradox heitti lattialle kourallisen Heliosin metallitikkuja. Ei hän tiennyt, mitä ne tekivät, mutta kai ne ainakin pitäisivät ääntä, jos joku astelisi niiden päältä.

Paradox jatkoi seuraavaan huoneeseen. Edes kuulan antaman valon myötä temppelissä oli hädin tuskin mitään nähtävää. Paradox ei ollut varma, johtuiko se siitä, että Gunein väki oli vienyt kaiken huomionarvoisen mennessään. Hänen muistikuvissaan temppeli oli ollut juuri näin kolkko ja askeettinen.

Jokaisen sivuhuoneen jokaisen nurkan taakse kurkistaminen vaati yhtä pitkän sisäänhenkäyksen ja tarjosi yhtä suuren pettymyksen. Tiloissa oli lähinnä muuta temppeliä selvästi tuoreempia lasimaalauksia sekä koruttomia palvonnan ja meditoinnin paikkoja.

Jopa matot oli viety. Paradoxin epäilykset siitä, että Bartaxin joukot olisivat saaneet koluta temppelin läpi itsekseen ilman niiden sekaantumista, tuntuivat yhä todennäköisemmiltä.

Krikcit sylkäisi loppuun palaneen suitsuketikun lattialle ja huokaisi. Kuka ikinä täällä oli vastikään käynyt ei ollut jättänyt jälkeensä muuta kuin lumiset kengänjäljet. Krikcit astui viimeiseen sivuhuoneeseen, jota ei ollut vielä kolunnut. Huone oli pieni, ja sen puiset kalusteet oli särjetty lattialle.

Paradoxin kädessä hehkuvan kuulan valo piirsi teräviä varjoja kalusteiden kappaleista ja irtaimistosta valkoiselle lattialle. Ikkunaton huone ei paljastanut sisältään mitään kovin dramaattista. Krikcitin ohuet sormet kävivät läpi särjettyjä kivitauluja, rikkinäisten rukousnauhojen helmiä ja käyttämättömiä suitsukepuikkoja. Sitten hän huomasi pienen, puisen rasian. Hän pyyhkäisi tomun sen kyljestä.

Kaiverrukset rasian kyljessä olivat tuttuja: linnunsiipisiä matoralaisia miekat käsissään, kolmion sisälle rajattu järkähtämätön valvova silmä. Kannen alla… oli tekstiä.

Paradox silmäili kirjoitusta vilkuillen välillä olkansa yli.
Jokrana… hetkinen. Olen varmasti kuullut tuon nimen joskus. Honnhilt puhui hänestä. Äiti Jokrana, Karzahnin kammioista paennut matoran?

Jokranan tarina oli monella tapaa inspiroiva. Kaikkialla päin maailmaa ei Karzahnin porteista palanneita pidetty enää matoralaisina… tai edes armon arvoisina. Mana-toran, rikkinäiset demonit, kuuluivat synkimmät sanat. Mutta äiti Jokrana oli palannut sieltä, rankansa kierona ja toinen silmä toista ylempänä, perustanut Ath-Koron ja astellut tiensä yhdeksi kirkon muistamista äideistä.

Munkkikokelas kurtisti kulmiaan.

“… velvollisuus suojella temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi”, hän toisti. Hyvä äiti, viittasitko pyhään Beetaan vai… niihin?

… niin, mitä Nuk… tai siis… ne olivat tehneet temppelissä kauan sen jälkeen, kun pyhä Beeta oli kadonnut?

Paradox nosti katseensa rasian kannesta ja vilkuili ikkunattoman huoneen seiniä. Kliinisen kylmä temppeli ei tarjonnut minkäänlaisia vastauksia. Astellessaan sen käytäviä hän ei ollut havainnut minkäänlaisia elonmerkkejä.

Temppeli, jonka ympärille Ath-Koro oli perustettu, oli vanha. Todella vanha. Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen se oli yksi viimeisiä merkkejä kirkon vanhimmista sukupolvista. Kieroselkä-Jokrana — Gunein edeltäjä temppelin vartijana ja valvojana — oli jäänyt historiaan siitä, että oli löytänyt uudelleen tämän saaren ja sen temppelin vuosisatojen jälkeen ja perustanut kylän sen ympärille.

Paradox ei ymmärtänyt, mitä niin ihmeellistä tässä kolhossa lootassa oli. Seinät olivat askeettisempia kuin ainoassakaan kirkollisessa rakennuksessa, jossa hän oli astellut. Ath-Nuin katedraali oli ollut rouheaa, luonnollista kiveä, jota köynnöskasvit kulkivat ylös alas. Tämä rakennus oli vain… valkoista. Siitä ei huokunut tippaakaan toivoa isä Athin armosta ja rakkaudesta… tai oikeastaan mistään kovin hyödyllisestä.

“Hyrr…”

Sen lämpöarvokin oli aika onneton, Paradox tajusi puskien vilunväristykset pois. Vilun, hän varmisti mielessään. Ei minkään muun epämukavan tuntemuksen, ehei, ja tuo asia joka liikahti takana oli muuten hänen oma varjonsa, koska hänellä oli helkkari soikoon valonlähde käsissään. Ei siellä ollut mitään, ja vaikka olisi ollutkin, niin hänellä oli enemmän kuin yksi asia, jolla lyödä sitä päähän.

Paradox naputti sormellaan rasian kantta miettien. Hän oli kolunnut jokaisen huoneen löytämättä vihjeitä Bartaxista. Oliko Paradox itsekin vetänyt vesiperän? Hän voisi vielä käydä kylän talot läpi, mutta hänen toivonsa rupesi hiipumaan.

Paradox nousi varovaisesti irtaimiston yllä täyteen mittaansa.

Sitten riipus hänen kaulassaan avasi suunsa ja kirkui.

“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
“AAAAAAAAAAGH!” Paradox kiljaisi.

Paradox tunsi sydämensä hyppäävän takaraivosta läpi. Paradox kaatui selälleen ja alkoi riuhtoa narun päässä karjuvaa kammotusta kaulastaan. Saatuaan sen viimein irti krikcit paiskasi riipuksen huoneen nurkkaan. Pää sätki ja tärisi lattialla itsekseen päästellen vaikertavaa ulinaa.
“Mi-mitä ahjoa!? Mitä pyhän Bothodosin ja Repheccion nimeen! Lopeta!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”

Paradox nousi ja tarttui kalloriipuksesta ja ravisti sitä voimakkaasti.

“LÄRVI UMPEEN!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”

Jostain kumman syystä huutaminen ei vähentänyt huutamista. Kutistettu kallo kailotti täyttä kurkkua, kuin sillä olisi ollut loputtomat keuhkot, tai keuhkot ylipäätään. Raastava rääkyminen kaikui temppelin käytäviä pitkin.
Paradox alkoi astella huonetta ympäri riipus kourassa. Väkivaltainen ravistelu ja oman äänen käheäksi huutaminen ei auttanut, joten hän kokeili hyssyttelyä. Ja sitten rauhallista keinuttelua ja hyräilyä. Riipus ei lopettanut.

“YRITÄTKÖ KUTSUA NUKKEJA VARTA VASTEN TÄNNE?”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”

Huutaminen ei selvästikään auttanut, mutta se tuli jotenkin luontevasti siinä tilanteessa.

Paradoxilla ei ollut uskoa siihen, että pää ymmärtäisi, mutta se kuulosti huutavan entistä kovempaa kuin protestina. Hän harkitsi juoksevansa ulos temppelistä ja paiskaavansa sen hankeen. Joskin se ajatus keskeytyi siihen, että hän lensi rähmälleen kompuroituaan jonkun (varmaan jonkun aivan täyden helvetin idiootin) lattialle jättämiin sauvoihin.

Ennen kuin krikcit ehti huutaa ainakin kymmentä eri kirosanaa suunnilleen siihen suuntaan, missä Helios Elios mikähelvettisekolmasedesoli oletettavasti majaili, tajusi hän jotain yllättävää.

Pää oli lakannut huutamasta ja vain tuijotti häntä samalla täysin tyhjällä katseella kuin aiemmin.

Paradox räpytteli pari kertaa silmiään. Hän heristi pääriipusta ilmassa. Mutta silloin kun hän otti askeleen taaksepäin pää alkoi uudelleen huutaa. Nuori munkki kurtisti kulmiaan. Hän astui taas askeleen taaksepäin, ja pää hiljeni.

Ihan kuin…

Sitten hän läimäytti kätensä kasvoilleen tajutessaan.
Aivan, Elda! Mites se loru meni… “Ripusta kaulaan polla, haamuista toden kertoo…”

… täällä siis on jotain… tai joku?

Paradox jäykistyi. Hän pudotti nuppikorun kaulaansa ja veti Turmanterän esiin. Hän kurkisti käytävään muttei nähnyt siellä ketään. Ennen kuin Paradox ehti astua kauemmaksi, pää hänen kaulassaan alkoi uikuttaa hätääntyneenä.

“… mitä? Sano mitä haluat!”

Hän asteli takaisin huoneen peräseinällä, jonka kohdalla pää aloitti taas vollotuksen.
“Tässäkö? Mutta eihän tässä ole mitään!”

Paradox pysähtyi katsomaan seinään. Hänen muistiinsa palautui kolahdus, jonka Vieterinuken ovi oli päästänyt mennessään kiinni.
Ellei… se ole vain hyvin kätketty?

Paradox laski katseensa Turmanterään. Jos se oli sen nimi. Hänen mielestään oli hieman perusteetonta, että hänelle oli annettu kaksi täysin eri kulttuuripiirin kummitustentappoasetta, joilla oli käytännössä identtiset nimet.

Ja miten niin skrallien? Mitä helvettiä ne muka olivat?

Paradox kohautti olkiaan. Lyömisenkin kannalta yönmusta ase vaikutti muodoltaan aika epäkäytännölliseltä. Sen kahvaosasta kiertyi esiin toinen terä, kuin pieni viikate. Tai ei oikeastaan edes kovin pieni, se oli lähes varsinaisen miekkaosan pituinen. Kovin tasapainoiselta se ei kyllä tuntunut kädessä. Miekka oli hänen makuunsa tarpeettoman painava. Sen kyljessä hohti pari ympyränmuotoista punaista riimua, joita hän ei tunnistanut. Lisäksi aseessa oli jonkinlainen putki, jonka funktiosta hänellä ei ollut arvauksia.

Eipä hän toisaalta ollut mikään miekkaekspertti. Tai kummitusekspertti. Joskin hän otti vapauden pyörittää silmiään, jos joku väitti olevansa ensimmäinen, ja nyökätä hitaasti perääntyen, jos joku väitti olevansa jälkimmäinen.

Ehkä kummituksia kuului tuhota näin epäkäytännöllisillä aseilla. Tai ehkä hänelle oli myyty rihkamaa.

Joka tapauksessa krikcit nosti aseen silmiensä tasalle lyömävalmiina ja katseli ympäriinsä. Jos jokin ananaspäinen hirvitys vaappuisi esille, hän viipaloisi sen käden käänteessä! Kyllä, kyllä! Ehdottomasti tämän kaltainen kahden terän epätasapainotettu pimeässä punaisena hohtava pötkäle pelastaisi hänen henkensä, jos mihin tahansa seinään ovia taikova ananas kehtaisi palata ryttyilemään hänelle!

Niitä ei ollut hänen vasemman saati sitten oikean olkansa takana.

Mutta seinässä aivan hänen edessään… oli lovi. Pimeässä sen huomaamiseen oli kestänyt hetki, mutta oli vaikea kuvitella, etteikö sitä olisi valossa voinut joku nähdä.
Paradoxin katse seurasi lovea. Se jatkui alas lattian rajaan ja ylös kattoa kohti, ja… muodosti suuren oven muodon seinään.

Paradox vilkaisi kaulassaan olevaa riipusta.
“Tätäkö varten sinä huusit?”

Riipus vain tuijotti.

“Voitko edes nyökätä?”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Paradox ymmärsi, että siihen tarvittiin yleensä kaula.

“Yksi ‘AAAH’ on kyllä, kaksi ei.”

Ei vastausta.

“Asia selvä.”
Paradox kääntyi poispäin oven muodosta ja lähti harppomaan. Hän ei päässyt kovin pitkälle, kun riipus parkaisi jälleen. Paradox huokaisi ja astui takaisin loven lähelle. Pää vaimeni.

Kieltämättä salatun oven taakse kätketty kiinnosti häntä. Toisaalta häntä kiinnosti mahdollisuus vilkaista, mitä Athin kirkon arkisimman mysteerin sisälle oli lukittu. Toisaalta häntä ei kiinnostanut nähdä ainuttakaan hymyilevää, melomista harrastavaa sitrushedelmää vieterin päässä.

Uteliaisuus — ja halu olla altistamatta kuuloaistiaan kiljuvalle riipukselle — lopulta voitti, ja Paradox iski hammastaan purren Turmanterän ovenrakoon.

Kiikkerä musta miekka kilahti väkivaltaisesti rakoon ja tärähdys kulki sen kalisevaa rakennetta pitkin kivuliaasti Paradoxin olkapäähän asti. Jotenkin hän sai sen vitkutettua syvemmälle oveksi olettamansa muodon sisälle ja… alkoi taivuttaa.

“HHNNGGGH!”
Valkoinen, joko todella sileää kiveä tai todella karkeaa metallia oleva piirteetön ovi alkoi vähitellen siirtyä. Musta viiru pimeää laajeni enemmän ja enemmän, ja hänen kätensä alkoivat vapista oven painosta.

Jotain napsahti äänekkäästi ja paino tuntui katoavan, kun Paradox kaatui seinää päin. Sanat, joita hän horjuessaan päästi ulos, eivät olleet varsinaisesti sellaisia, joita kirkon pyhällä paikalla saisi sanoa.

Krikcit heitti skralli-miekan katkenneen pätkän olkansa yli, laski valoa antavan kuulan lattialle ja jatkoi työtä paljain käsin. Oven väliin jäänyt pala miekkaa kilahti lattialle, kun Paradox sai ähkien ja puhkien oven auki niin leveäksi, että mahtuisi itse sisään.

Sisällä oleva pimeys näytti jatkuvan loppumattomiin. Paradox kurtisti kulmiaan. Hän haistoi savun katkun.

Salaovi aukeni kapeaksi kierreportaikoksi, jonka seinustoilla oli todennäköisesti vuosia sitten loppuun palaneita kynttilöitä. Paradox veti hupun kasvoilleen. Hän vaihtoi valokuulan toiseen käteensä ja veti Kalmakalvan vyöltään. Hän laskeutui varovaisesti portaita — ei tosin ollakseen hiljaa vaan varoakseen athistien ansoja. Hikipisara laskeutui krikcitin otsaa pitkin.

Hän saapui portaiden alapäähän, josta avautui uusi, vielä pienempi kammio. Tilaan tulvi epätasaisesti aaltoilevaa sinistä valoa seinän ja lattiantason raoista. Paradoxin huomion kiinnitti kuitenkin huonetta hallitseva sekasorto. Maassa lojui lukuisia pirstaloituneita kivitauluja. Monet esineet tilassa olivat selvästi palaneita ja puoliksi hiiltyneitä. Seinää koristava muraali oli tahriintunut nokeen. Aivan kuin joku olisi joskus yrittänyt polttaa sitä.

Paradox katsoi huonetta hämmentyneenä.
Onko… onko täällä ollut joskus tulipalo? Ei, vain osa esineistä on palanut.

Paradoxin mielen läpi kulki aavistus, että täällä oli käynyt joku.

Se ei ollut tosin aivan yhtä kylmäävä tajuaminen kuin hän oli ensi alkuun ajatellut. Totta kai täällä oli käynyt joku! Tämä huone oli Ath-Koron temppelin alla. Kirkolla oli salaisuuksia vuosisatojen ajalta, sen hän munkkikokelaana hyvin tiesi.

Ei, ei siinä ollut mitään outoa, että täällä salatussa huoneessa oli käynyt joku. Joku, joka oli parhaansa mukaan hävittänyt kaiken irtaimiston ja yrittänyt polttaa seiniä, joiden kylmä kivi ei ottanut palaakseen.

Joku, jonka läsnäolo oli saanut kaulassa kyseenalaista puolielämää elävän kutistetun pään huutamaan.

Ei siinä ollut mitään outoa. Ei tosiaan.

Ehdottomasti täysin vakailla käsillä, jotka eivät t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n tärisseet, Paradox nosti kivisen kirjahyllyn päällä lepäävän kivitaulun valoon. Se näytti ikiaikaiselta, mutta teksti oli täysin ymmärrettävää matorania.

Paradoxin katse kulki laatasta seinän muraaliin ja takaisin. Hän ei ollut aivan varma, mutta osittain poltetun seinän kuvastossa saattoi olla kyse jonkinlaisista… pyhimyksistä? Näillä oli kaavut sekä suorastaan ylväs ryhti. Matoralaisiksi… näitä oli kuitenkin vaikea luulla. Ne olivat liian laihoja niiksi.

Paradox astui lähemmäs muraalia. Hän kohotti valoaan nähdäkseen ne paremmin.