Bio-Klaani
Sairasosasto

Kello oli kaksi.
Päivän kirkkaus pilvistyisi pian. Juuri nyt hoitajan pieni käsi puhdisti kankailla vuotavaa haavaa skakdin kyljessä. Aamu oli alkanut vamman vuotamisella. Sen ei olisi kai pitänyt enää tehdä niin.

“Etkö tosiaan halua puudutusta? Muistat kuitenkin, miltä tämä tuntuu.”
Skakdi istahti sängylle valmiina. “En ymmärrä sellaisten päälle, lekuri. Auttaisiko se oikeastikin?”
“Hmh. Se kyllä riippuu annoksesta.”
“Minun pitää olla ilmaisukykyinen alle tunnin päästä.”
“No, luulen että pystyt ainakin huutamaan aika kovaa…”

Silmäpuoli tuijotti valkopunanaamioista tohtoria.
“Jätän väliin”, skakdi murahti.
“Sitten en taida voida mitään.”
“Voit”, Guardian sanoi. “Ole ihan skarrararrin nopea.”
Toan ilme vakavoitui ja tämä jakoi pienen katseen hoitajamatoranin kanssa. Instrumenttisalkku aukesi.

“Tavalliseen tapaani, admin.”
“Musiikkia kuuloelimilleni! GNNNNGH.”

Valkoiset torahampaat natisivat toisiaan vasten. Skakdin sormet puristuivat pedinreunoihin, kun tohtori Kupen työ alkoi.
“Kannattaa ajatella mukavia asioita”, lääkintä-toan rauhallinen ääni virkkoi. “Minä pääsen sillä tapaa yleensä aika pitkälle.”

“Sssselvä pyy!“, skakdi ärähti.
“Niin, se on kuulemma mukava illanviettopaikka. Ajattele ihmeessä vaikka kivaa iltaa siellä. Fexia Nui Band taisi esiintyä siellä ihan vastikään? Aika jännää, että saivat niin ison profiilin orkesterin sota-aikana sisään. Xialaisomistajilla on kyllä temppunsa, sen myönnän…”

“GNNNNGH.”
“Mutta voithan sinä jotain muutakin miettiä. Mistä nyt vain tuleekin hyvä mieli. Miten olisi vaikka koiranpennut? Pörröiset energiavuhvelit isoine silmineen. Oletko koiratyyppejä?”

“GNNNNNNNNNNNNGH.”
“Eikö? Itse en kyllä ole, täytyy myöntää. Mukavia raheja, mutta hieman liian äänekkäitä makuuni. Kissoja sitten?”

“GNNGGGGH.”
“Ei?”

Pikkuruinen neula sukelsi Vartijan kylkeen kuin haavalla leikitellen. Käsi joka kudosta kutoi ei tärissyt, mutta arka haavauma vihloi ja riipi kivun rankkasateena koko skakdin kyljen läpi. Guardian yritti vapauttaa padot ja löytää kivuttomia ajatuksia.
Useamman kuin yhden löytäminen kivun keskellä oli haaste. Hyvä haaste. Sellainen haaste, joka piti aivot liikkeellä ja keskittymisen poissa pitkästä, jääkylmästä neulasta, joka möyri madon lailla hänen kyljessään… hetkinen, se minkä hän juuri tunsi saattoi olla itse lanka… e-hei, mitä se tuolla teki… ei kai sen pitänyt-

“GNNNNNGH.”
“Hyvin se menee”, tohtori Kupe kannusti sängyn vierellä. “Tämä ei kestä enää kauaa!”

“GNNNNNNNNNNNNNGH.”
“Kas noin”, kanohi Kelaeta kantava mies sanoi reippaasti. “Yilda, uusi side, kiitos.”

Narujen liike kyljessä lakkasi. Tuore ja pinkeä lankamato vanhassa haavassa jännittyi kuin soittimen kieli. Kupe laski neulan käsistään, sulki silmänsä ja keskittyi. Pyöreä kanohi toan kasvoina alkoi hohtaa punahehkuisena kipua pois loihtien.
Guardian hieroi otsaansa samalla kun po-matoralainen hoitajatar kiinnitti näppärin sormin hänen kylkeensä haavalapun ja puristavan siteen.

“Kiitos”, vesipullosta vettä hörppivä ja kasvojaan pyyhkeellä pyyhkivä Guardian henkäisi, “Onko asia näin kunnossa?”

Tohtori Kupe istahti Guardianin istumasijana toimivaa sänkyä vastapäiselle tuolille. Toa nosti kulmiaan katse papereissaan ja nyökkäili syvään kynällä leukaansa naputellen. Punainen pysty- ja poikkiviiva muodostivat miehen valkoiselle kanohille ristin.

“Ole varovainen tuon kanssa”, Kupe sanoi vilkaisten sidettä skakdin kyljessä. “Vähän varovaisempi kuin aiemmin.”
“Sen verran kun pystyn, lekuri. En ole juuri ehtinyt lepäillä.”
“Sentään se ei ole ehtinyt tulehtua, siitä olet pitänyt huolen. Luulen että voit jatkaa tavalliseen tapaan, mutta yritä nyt ainakin olla nukkumatta sen päällä.”

Vartija nyökkäsi. Pari hassua tapahtumantäyteistä kuukautta oli kulunut siitä, kun Nynrahilla räjähtänyt xialainen merimiina oli singonnut metallisen teräspalkin skakdin kyljen läpi. Siitäkin huolimatta, että luita ei ollut murtunut tai sisäelimiä vahingoittunut, ja Tongu oli antanut pikaista ensiapua, alkoi vamma taas ajoittain punoittaa ja vihloa.
Guardian oli melko varma että niin kuuluikin tapahtua. Varsinkin moottoripyörän päältä putoamisen tai turaga Bakmein kivenkovien nyrkkien jälkeen.

Joko adrenaliini peitti säryn aina alleen tai skakdi vältteli sen tajuamista tietoisesti. Eteenpäin oli mentävä, ja arvet olivat polulla takana.

“Voisin kyllä kirjoittaa sinulle tuosta päivän sairaslomaa”, lääkintä-toa totesi.
“No hyvä”, skakdi hymähti, “lähetän ne pahiksille. Tietävätpähän olla hyökkäämättä silloin.”
“Ah”, Kupe huokaisi, “ei sitten.”
“Ei, voisin minä ihan oikeastikin tehdä niin. Pidennän elämääni jokaisella sekunnilla, jonka tuhlaan pahan diktaattorikuoriaisen aikaa.”
Lääkäri naurahti. “Ehkä niin. Kirjoitan sinulle vielä viikon annoksen bonu-lerua kipuihin, jos…”
“Taidan pärjätä ilmankin.”

Kupe napsautti kynänsä terättömäksi yllättyneen näköisenä ja työnsi sen rintapanssarinsa etutaskuun. “No, ei väkisin”, hän sanoi ja nousi seisomaan. “Sinulla lienee jo kiire seuraavaan taistoon?”
Skakdi läimäisi kätensä polvilleen, naurahti ja nousi sängyltä. “Heh ja hah. Et tiedäkään. Kiitos taas teille. Olette pitäneet minut hengissä hyvin tähänkin asti.”
Hoitajamatoran Yilda hymyili hieman, ja niin hymyili Kupekin.

“Haavat eivät ole ongelma”, Kupe tokaisi. “Kuolleita en osaa korjata.”
“Jos joku koskaan väittää osaavansa, kuuluu todennäköisesti selliin.”
“Heh.”

Guardian napsautti varustevyönsä kiinni, ja sen kylkitaskut peittivät haavalapun lähes kokonaan alleen. Skakdi nyökkäsi tohtorille ja hoitajalle ja vilkaisi kelloa tohtorin toimistossa. Kiireisen iltapäivän tärkein tapaaminen oli edessä, eikä hän halunnut odotuttaa tätä kovin pitkään.

“Ensi kertaan, tohtori.”
“Toivottavasti ei liian pian”, Kupe hymyili.

Niinpä niin, Guardian mietti astellessaan jo sairaalasiiven käytäviä pitkin. Kyllä sinuunkin mahtuu tuota uskoa aika paljon.

Skakdi jatkoi matkaansa ala-aulan kuhinaa kohti. Tihkusade alkoi jo pestä käytäväin ikkunoita. Päivän seuraava kohtaaminen sisältäisi paljon paperityötä ja viiksivahaa.

Ja ehkä jopa enemmän jälkimmäistä.

Kello oli kuusi.
Admin-tornia ruoskineet sateet lopettivat vihdoin työnsä. Kuten kaksi miestäkin.

“… mutta eiköhän tämä ollut tässä”, Harkel lausui viiksiensä alta ja tasasi paperinivaskan reunat kabinetin puupöytää vasten. Arkkien sivut asettuivat muodostelmaan kuin toivottavasti ne sotilasrivistötkin, joita asiapaperit koskivat. “Selitän komentoketjun Siniviitoille heti huomisella.”

Guardian murahti hyväksyvästi kaupungin karttoja katsellen. Viikon sisään Suurkylän poliisivoimat tulisivat olemaan itsenäinen mutta eheä osa Bio-Klaanin puolustusta. Hetki oli väsynyt, mutta ylpeä edellämainittujen toimijoiden nokkamiehille.

Sininen skakdi tarkkaili, kun Nui-Koron po-matoran pakkasi papereita ja kuulakärkikynänsä siististi salkkuun.
“Älä kerro tätä Tawalle”, Guardian kähisi hiljaa, “mutta olen ehkä vähän kaivannutkin sotilaallisen tarkkaa työskentelyä.”

Faxon-kasvoinen ylikomisario hekotteli lyhyesti. Kaksikko oli löytänyt nopeasti yhteisen sävelen.
Toimisipa tiimityö samoin poliisipäällikkö Arnopin kanssa, Harkel huokaisi sisäisesti. Sotaveteraani skakdi päihitti korruptoituneen siniviitan mennen tullen – entisestä pormestarista puhumattakaan.
“Olet varmaan kuullut”, skakdi jatkoi vielä, “että huomenna Telakan tiloissa pidetään kriisipalaveri viidakkosaaren takia.”
Viiksi-faxoninen nyökkäsi ja nosti salkustaan nahkaista muistikirjaa ja avasi sen kirjanmerkin kohdalta.
“Olen hyvinkin”, hän sanoi laukun sulkien. “Arvoisa valtuutettumme liittyy myös seuraan.”
“Kuten kuuluukin. Ihailtavaa, kyllä. Oman kaupunginvaltuustomme edusmies ei koskaan vaivaudu sota-asioihin…”
“Valitettavaa, valitettavaa”, viiksekäs virkkoi.

Jokin pysäytti zakazlaisen miettimään puupöytään nojaillen. Kiikarisilmän olemus puhui unettomuudesta, jota tämä ei edes yrittänyt piilotella. Poliisi ei tätä ihmetellyt – eihän tuuli ollut vielä ehtinyt hajottaa edes savupilveä horisontin yltä. Admineista sinisimmällä oli takuulla ollut muutakin mietittävää, ja olihan tämä kaupungin tällä hetkellä toisiksi vaikutusvaltaisin henkilö.

“Maistuuko ylikomisariolle viski?”

Ja ilmeisesti toisinaan myös melkoisen väsynyt henkilö. Ylikomisario katseli adminin esiin nostamaa ruskeaa pulloa.
“Ilo huomata, että Rapujoen tässäkin päässä osataan arvostaa hyvää tavaraa.”

Kallista litkua sisältävä puteli laskeutui pöytään. Viimekertainen eli Guardianin mielessä yhä kirkkaana ja niin kovaäänisenä ja hikisenä, mutta hän uskoi arvostelukykynsä pitävän. Eihän sotatilassa ja resurssien niukkuuden vallitessa kehdannut näin kallista tavaraa paljon juodakaan.
Silloin Zakazilla, kun vartija ei vielä ollut oman komentoketjunsa kärjessä, se ei kyllä ollut ollut mikään este. “Hulluhan sotaa kävisi selvinpäin!”, kaikui Warrekin motto muistojen sinessä.

Miekkoset nostivat lasinsa ylös etsien jotain sanottavaa. Edes jotain, minkä kunniaksi niitä kilistää. Hetken kysyvän tuijottelun jälkeen uupunut skakdi totesi:
“Viiksillenne.”

Harkel nyökkäsi hyväksyvästi – hän oli tottunut tähän.

Kaksikko maisteli juomiaan hetken aikaa. Neste lämmitti suuta ja ruokatorvea. Guardianin yllätykseksi hiekankeltainen matoralainen kaivoi vyöltään pienen lehtiön ja rustasi siihen jotain. Poliisi huomasi skakdin kysyvän katseen.
“Teen makumuistiinpanoja. Kehittää makuaistia.”

Zakazlainen hymähti kummissaan. “Hauska idea. Mitä kirjoitat?”

Harkel maiskutteli hetken verran viimeisiä makuja suussaan. “Rikas ja roteva.”
“Ensimmäistä attribuuttia voisi olla enemmänkin”, Guardian analysoi ja tuijotti lasiinsa. “Tongun ja Sugan hartiat ovat yhteensä varmaan kahdentoista torakan veroiset, mutta pelkkä rotevuus ei pudota Tulikärpästä. Lisäresurssit kyllä maistuisivat.”

Poliisi laittoi muistiinpanovälineensä syrjään. “Henkilökohtaiset pahoitteluni siitä.”

Siniset kulmat kohosivat. Harkel katsoi asiakseen selittää itseään enemmän.
“Jos olisimme kuunnelleet varoituksianne ajoissa, Nui-Koro olisi taatusti evakuoitu järkevämmin. Olisimme saaneet enemmän ruokaa ja muita tarvikkeita mukaamme.”

“Niin, no”, viskikurkusta sanoja puskeva skakdi sanoi, “jos olisin ollut nuorena poikana vähän pitkäkatseisempi ja vähemmän naiivi, ei toista silmääni tarvisi pitää yöllä laturissa. Minkäpä tuolle enää voi.”
“Totta. Mutta kun katsoo katujen leipäjonojen pituutta… Pistää miettimään, mikä tilanne olisi, jos koko sato olisi saatu mukaan.”

Pistipä se skakdinkin miettimään. Saaren lounaisosien hedelmälliset alueet kykenivät yhä ruoantuotantoon, mutta Allianssin ilmavoimien viimeisimmän tempun jälkeen Apajarannan alueet vaikuttivat yhä turvattomammilta.
“Sinun syytäsi se ei joka tapauksessa ole”, Guardian pysyi sanojensa takana. “Kuuleman mukaan jopa edesautoit auktoriteettiongelmienne kanssa?”

Harkel nyökkäsi varovaisen tyytyväisenä. Jossain Bio-Klaanin linnakkeen alla paha pormestari kirosi sellissään ylikomisarion nimeä.
Skakdi siemaisi varoen lasistaan. “Toivottavasti olet onnekkaampi meidän kanssamme. Tosin arvon turaga ei tainnut asettaa rimaa kovin korkealle, joten siihen ei varmaan paljoa tarvita.”
“Vanha Tahae…” Harkel huokaisi. “Luulen, että hän oli vallan kahvassa liian kauan. Kellään ei ollut hänestä pahaa sanottavaa, kun hän oli vielä toa.”

Guardian keskittyi kuuntelemaan – ylikomisario oli selvästi miettinyt asiaa pitkään ja hartaasti.
“Suurkylä on ollut jo vuosia rauhan tyyssija. Turaga Tahaen valtakausi oli hyvinvoinnin aikaa.”

Viiksikyttä piti pienen paussin ja heitti loput viskit kurkustaan alas. “Hän kävi ahneeksi, koska hänelle tarjottiin siihen liian helppo tilaisuus. Vuosikymmenet moraalittomuus kasvoi hänessä, mutta olin silti vilpittömän yllättynyt kun selvisi, että hän oli valmis käyttämään myrkkyjä ja palkkatappajia teitä vastaan.”

Sininen admin ei ollut tähänkään päivään asti varma siitä, miten Kepe ja Snowie olivat selvinneet ammattimurhamiesten hyökkäyksestä. Harkel jatkoi mietteitään.
“Mutta hän ei ollut hirviö – moraaliton mies vain.”
“Raja on usein häilyvä, usko pois.”
Harkel kurottautui laskemaan tyhjän viskilasin pöydälle. “Sinulle tuo on varmasti totta. Mutta Suurkylän matoranit… Täkäläisetkin…”

Ylikomisario naulasi katseensa sotaveteraaniin. “Me tarvitsemme sinua. Sinä teet hirviöistä miehiä ja pahasta voitettavan. Minä ja Siniviitat, me olemme vain lainvalvojia. Hyviä siinä, mitä teemme, mutta Nazorakit ja Allianssi… Tämä on altaan syvä pää.”
Faxon-kasvo teki kunnioittavan kumarruseleen. “Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.”

Sininen skakdi otti kunnianosoituksen vastaan kuin napakan vasurin leukaan – hämmentyneenä ja pöllämystyneenä.
“Kiitos kovasti, ylikomisario… mutta ei millään pahalla, emmehän me edes tunne? Asetat aika paljon luottamusta yhteen mieheen pyssyineen.”
“Heh heh, en minä oleta sinun niitä torakanretkuja omillasi rei’ittävänkään”, poliisisetä naureskeli. “Mutta kaikki joille olen puhunut ja oma vainuni sanovat samaa – että edessäni istuu mies, jolla on langat tukevasti käsissään ja joka tietää mitä tekee. Äläkä väitä vainuni valehtelevan!”
“Ehkä olen vain mainio huijari.”
“Kenties. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että moni täkäläinen olisi valmis laittamaan vaikka henkensä likoon puolestasi. Äläkä ota sitä liian henkilökohtaisesti – sinä nyt kuitenkin olet tämän sirkuksen paras sotatirehtööri.”

Se tuntui pysäyttävän skakdin. Komisario Harkel ei ollut aivan varma, oliko Vartija todella kuullut hänen neuvonsa olla ottamatta asiaa liian henkilökohtaisesti. Tai oliko sillä ollut juuri väliä.
Admin pyöritteli hetken aikaa ruskeankultavaa nestettä lasinsa pohjalla ennen kuin siemaisi kipakan juoman kokonaan.

“Olisin, tiedätkö, toisinaan mieluummin edes melko hyvä rauhantirehtööri.”
“Enkä yhtään ihmettele, miksi”, po-poliisi pohti. “Mutta me rauhan ajan miehet olemme kaltaisillesi paljon velkaa… ja tulee olemaan kunnia vartioida sitä rauhaa, jonka voittonne saarelle tuo.”
Gee hymähti hiljaa. Skakdi ei selvästikään tiennyt täysin, miten suhtautua itseään näkyvästi vanhemman herrasmiehen kunnianosoituksiin, mutta hänellä ei ollut virtaa taikka halua heittäytyä nokkeluuksiin. Olisiko komisario edes ymmärtänyt sellaisten päälle? Mies oli niin aito, että Guardian havaitsi itsensä haluttomaksi pilailla tämän kustannuksella.

Sellaisia tapauksia oli yksi sadassa.

“Ylikomisario. Mitä te teette silloin harvoin kun ehditte heittää viitan naulakkoon?” skakdi pohti yhtäkkiä ääneen, ja lisäsi vielä: “Onko teillä harrastuksia? Siis… viiksien lisäksi.”

Poliisi suoristi ryhtiään. “En tahdo ylpeillä, mutta rohkenen väittää olevani Suurkylän parhaita harrastelijakokkeja”, Harkel ilmoitti asialliseen sävyyn. “Mikään ei maistu pitkän työpäivän jälkeen kuin itse paistettu munuaispiiras.”

“Uskon. Viimeksi kun itse ehdin valmistaa itselleni ruokaa, se taisi olla vielä osittain elossa. Tuli vähän kiire.” Raa’an viidakkoliskon maku palautui skakdin suuhun ja tämä puri hammasta. “Ihan mielenkiinnosta, ylikomisario. Jos sinulla olisi tänä päivänä vaihtoehtoja, olisitko mieluummin poliisi vai kokki?”
“Kysyt vuosikymmeniä myöhässä – ei tällaisella vanhalla sedällä ole enää riittävästi näkökulmaa oman elämänsä hahmottamiseen minään muuna kuin mikä se on. Mutta entä sinä?”
“Luulen, että valmistamilleni zakazlaisille makuelämyksille ei olisi markkinarakoa näinkään monikulttuurisessa kaupungissa…”
“Sodan- vai rauhan tirehtööri? Jos voisit olla jotain muuta kuin mitä olet… Kuka olisit?”

Skakdi rummutti pöytää sormillaan. “Siinä, että on mies ilman nimeä on jännittäviä puolia”, hän hymyili hieman. “Voisin olla kuka tahansa. Voisin perustaa pienen farmin ja herätä aikaisin aamulla lypsämään lehmät. Voisin perustaa pikku kanalan ja tarjoilla meheviä grillikoipia. Voisin aloittaa musiikkiharrastuksen…”
“Oletko sinä mies ilman nimeä?” viiksekäs kysäisi.
“Sinulle, ehkä. Suurimmalle osalle kyllä.”
“Hmh.”
“Mitä tulee siihen, mitä haluaisin tehdä”, Guardian haki sanoja.”Jos en eläisi tätä elämää, mitä nyt elän, käyttäisin varmaan aikani hiljaiseloon. Ilman sen kummempaa vastuuta kenenkään muun elämästä. Jossain luonnon keskellä ilman kuulevaa korvaa ajatuksilleni. Sepä se vasta olisi helppoa.”
Miksi hän avasi sieluaan pohjoisen poliisisedälle? Ne olivat ne viikset, eikö niin? Viikset olivat lämpimän vastaanottavaiset. Tai ainakin vastaanottavaisemmat kuin valkoisen turagan ikimiekkoja terävämmät murhapuikot.

“Mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä helpoissa asioissa”, skakdi sanoi ja vetäisi pikkuputelin korkin uudestaan auki. “Kippis sille, ylikomisario.”

Harkel hymyili. “Vanhoille koirille vailla uusia temppuja.”

Kaksi vanhaa hurttaa joivat juomansa kabinetin musteenhajussa ennen kuin jatkoivat tuttuja polkujaan.
Guardian tiesi, että huominen päivä olisi tätäkin raskaampi. Sitä ennen olisi hengitettävä.

Kello oli kahdeksan.
Illalla kuitenkin, vasta. Pidemmälle skakdi ei ollut aivan vielä ehtinyt.

Tummanpuhuva juoma höyrysi pöydällä, kun admin selasi viikkoja vanhaa Klaanilehteä pienen katukahvilan terassilla. Satamakadulla vieressä matoralaisten ja muidenkin kulku näytti tuulessa tanssivalta kukkakedolta. Värien myrsky puhui montaa eri kieltä ja murretta, ja kävi kauppaa ruokailusta ja majapaikoista.

Älyllisissä olennoissa, etenkin matoralaissukuisissa, oli kumma suunnitteluvirhe, jota Guardian ei ollut koskaan osannut käsitellä. Matoraneilla koroissaan ja vahkeilla metruissaan oli polttava tarve asetella samanväriset palikat vierekkäin. Niin tuntui tapahtuvan ympäri sakaroita siitäkin riippumatta, mikä palikka todella sopi parhaiten mihinkin aukkoon.
Yhtälö oli lopulta kovinkin helppo: kun samanvärisiä palikoita vain survoi tarpeeksi samaan paikkaan, oudoimman muotoiset rusentuivat muiden alle täyttämään pienemmät välit. Tärkeintä oli pitää yllä väriä. Kuninkaallinen ja ruhtinaallinen väri ei hypännyt silmään, kunhan se vain oli samaa väriä, ja siinä silmä lepäsi.

Varsinkin jostain ylhäältä tornista katsottuna.

Suunnitteluvirhe oli pääsyt kaivautumaan madon lailla niin syvälle heihin kaikkiin, että silloin kun asian näki toimivan toisin, silmät eivät pitäneet siitä. Miksi nuo palikat eivät olekaan pääväreissä? Miksi tämän värisiä palikoita on myös tässä päässä katua, jos suurin osa niistä on tuolla toisessa päässä? Eihän tällaisessa värimyrskyssä tiennyt, mihin katseensa laskea!
Väriongelma oli jollain taikatempulla päätynyt olemaan maailman ongelmista vakavin siitäkin huolimatta, miten hyvin eri väriset palaset yhteen lopulta loksahtaisivat.

Skakdi katseli hetken laivastolaisjoukosta otettua mustavalkokuvaa Klaanilehden takasivulla ja löysi maailman ongelmista vakavimmalle yksinkertaisen ratkaisun.

Taas yksi asia, jossa koirat ovat meitä parempia, hän mietti sulkien lehden pöydälle. Mies joi haalentuneen kahvinsa loppuun ja nousi.

Suuri bio-klaanilainen sotasankari astui kahvilakatoksen suojasta kadulle kansan keskelle. Punaisen admin-kiven puuttuminen ei huijannut kovin monia. Viimeinen Vartija tunnettiin ilmankin – olihan miehen mukaan nimetty vuori. Viimeinen Vartija teki hirviöistä miehiä, ja miehistä voitettavia. Viimeinen Vartija ja suuri pelastaja pitäisi heidät kaikki pinnalla maailman hirmutuulten satametrisissä aallokoissa.

Voi, Harkel. Toivottavasti et ole ehtinyt puhua ajatuksistasi ihan hirveän monelle.

Ja siinä nostikin päätään esiin toinen älyllisten olentojen, ja etenkin matoralaisen kansan suurista suunnitteluvirheistä: halu uskoa sankareihin. Näyttivät sankarit miltä tahansa.
Guardian vilkaisi katua astellessaan katseita, jotka vilkaisivat häntä. Mies luki tuntemattomien kasvojen ja kanohien huulilla sen, mitä kansa luuli hänen nimekseen. Eversti, Vartija, Tuomari. Silmien tuikkeesta vanha sotilas näki saman sekoituksen kunnioitusta ja pelkoa, joka nousi syvistä riveistä esiin ajoista synkimpinä.

Kupe korjaa eläviä olentoja, minä laitan sellaisiin luoteja. Meistä kahdesta minä olen suuri bio-klaanilainen sankari.

Eikä hän halunnut vastata kunniaan, mutta tiesi että hänen täytyisi. Kättään heilauttaen maalasi nimetön mies kasvoilleen kuvan hymystä, jota kansa ei tuntenut tarpeeksi hyvin nähdäkseen sen läpi.
Ja se sytytti liekin. Hetkessä jo pois kävellyt skakdi kuuli tuntemattomien suiden laulavan hänen nimellään.

“GUARDIAN! GUARDIAN! GUARDIAN!”

Ja heidän huutonsa jatkuivat seuraten skakdia katuja pitkin, kunnes hän oli jo kaukana. Ylistyshuudot, joita hän muistelisi lämmöllä silloin, kun joutuisi laittamaan luodin parhaaseen ystäväänsä.

No. Suurin osa maailman sankareista on varmaan oikeasti aika kamalia. Parempi kai työskennellä sillä, mitä annetaan.

Taival iltapilvien alla ja kummastuneiden katseiden välistä jatkui sivukaduilla lännemmäs ja lähemmäs admin-tornia. Päivän päättyessä suuri bio-klaanilainen sotasankari päätti vielä mennä puhumaan sankareistaan suurimmalle.

Omalle pelastajalleen.

Kello oli liikaa.

Kuninkaallista sängynpäätyä muistuttava rautakaide oli ainoa asia, joka erotti Tawan satametrisestä pudotuksesta. Nainen nojasi selällään kaiteen oksamaisiin tankoihin admin-tornin parvekkeen kivellä istuen. Korkeuksia viilsi kylmä tuuli, mutta lämmin violetti viitta lepäsi naisen päällä peittona ja verhosi hänet olkapäihin asti. Silmät visiirin takana heijastuivat tornin ikkunalaseista väsyneinä, kun toa kapusi katseellaan ylös rakennusta aina fuksian pilviselle taivaalle asti.

Lasiovet aukesivat ja sulkeutuivat. Tutut kynsikkäät varpaat astelivat parvekkeelle. Toa ei kääntynyt katsomaan.

“Terve”, Guardian sanoi ylempää.
“Hei”, Tawa sanoi hiljaa, ja haukotteli.

Skakdi istahti varoen Tawan vasemmalle puolelle nojaamaan samaan kaiteeseen ja antoi käsiensä levätä polvillaan. Juuriadmin tunsi metallin ottavan sinisen sotasankarin painon vastaan, ja tajusi vasta silloin kuinka kevyen asian varaan oli elämänsä jättänyt.

“Ajattelitko rikkoa tämän?”
“Tietenkin”, skakdi virnuili. “Petokseni paljastuu sinulle vasta viime elinhetkilläsi, Valkoinen Kuningatar. Nojaamalla kaiteeseen juuri sopivan kevyesti syöksen sinut mukanani turmioon alas norsunluutornistasi! Ha ha!”
“Voih eih”, viittaan kääriytynyt toa näytteli huonosti mukana. “Tähän se päättyy.”
“Na Zora!” skakdi karjaisi vähintään hieman epäkorrektisti. “Crescendo! Shakkimatti!”
“Pirullinen shakkimestari”, Tawa inahti hiljaa, “vapisen edessänne.”

Guardian naurahti ja jäi hetkeksi hiljaa nojaamaan sulkien silmänsä.
“Siinäkö ajattelit nukkua?” toa tuhahti.
“Näh.”

Klaanikaupungin äänet saavuttivat heidät korkeuksiinkin asti rautakaiteen läpi. Kaduilla heidän allaan kuhisi ääniä vuorokaudenajasta riippumatta. Pakolaiset teltoissaan, katukeittiöt tekemässä ruokaa yönkin läpi. Ja Fexia Nui Band esiintyi jo ties kuinka monetta iltaa Selvän Pyyn katon alla. Vaan oliko sillä toisaalta muutakaan paikkaa mennä.

“Vai kuningatar”, Tawa mutisi itsekseen muistellen Visokin sanoja ajasta Avden luona. “Minä olen sillä laudalla kuningatar, Visu ratsu ja sinä kuulemma lähetti.”

Guartsu avasi silmänsä ja rummutti polviaan. “Voi pojat. Kuka onnekas on kuningas?”

“Kunpa tietäisin.”

“Onko se Ämkoo? En hirveästi luota siihen kuinka hyvin Punainen Nauru tai Syvä Mies shakkia tajuaa, jos kuningas on Ämkoo.”

“Ei”, Tawa kaiveli muistiaan, “ei se ollut hän… Visun mukaan Ämkookin oli Avdelle lähetti.”
“Niinkö se toimii? Valkoisilla ja mustilla liikkuva lähetti… eivät koskaan voi kohdata taistelukentällä”, skakdi mietti. Hänen äänensä puhkui sarkasmia. “Hyvin ennustettu, Avde. Hyvin ennustettu!”
Pieni hiljaisuus.

“Ei se kyllä sitä tarkoita”, Tawa sanoi. “Kaksi eri ruutujen lähettiä eivät vain voi tappaa toisiaan…”
Guardian antoi sen upota hetken, ja Tawa antoi hänen miettiä. Adminit jakoivat katseen.

“Avdekin on näemmä optimisti”, skakdi lopulta iski.
“Toivon, että joskus sinäkin voisit olla.”
“Niin. Onneksi olen nimittänyt siihen hommaan sinut.”
Tawa hymähti hiljaa.

“Se ei silti kerro meille”, skakdi pohti, “kuka piru on olevinaan valkoinen kuningas.”
“Ei niin. Vaikka kyllä minua kiinnostaisi, kenelle Avde on luvannut käteni ja puoli valtakuntaa.”
“Mitä turhia”, G nauroi. “Sittenhän näet alttarilla.”

Kuninkaan kaatamalla voittaa pelin… kenet hän haluaa voittaa? Ketä ilman häviämme? vaelsi miete Tawan mielessä, jonka vasta Guardianin uudet yössä vaeltelevat sanat katkaisivat:
“Mutta niin… mitä sinä edes teet täällä ylhäällä?”

Tawa haki sanoja hämillään.
“En nuku, lähinnä.”

“Vähän sama ongelma. Johtuuko se”, Gee osoitti etusormellaan kaiteen läpi heidän selkiensä taakse, sinne missä he molemmat tiesivät linnun muotoisen savupilven hajoavan päivä päivältä hiljaiseen tuuleen. Mutta ei tarpeeksi nopeasti.
“… tuosta?”

“Siitäkin”, Tawa päästi suustaan pyöräyttäen vihreitä silmiään taivaalta kivilattialle. “Gee, minä yritän kyllä ajatella muuta, mutta… ne kaikki kasvit ja eläimet. Ne kaikki tuhannet käärmeet ja perhoset ja brakasit ja ravut, ranamat ja kuoriaiset…”
Tawa nosti pitkän keltaisen kätensä violetin viittansa alta ja hieroi lannistuneena otsaansa. “Kaikki poissa.”

“Jep… ei ole minusta yhtään outoa sanoa, että tuo on oikeasti kamalin asia minkä ne ovat tähän asti tehneet.”
“Eipä niin”, Tawa vastasi. “Miten veljeskuntalaiset reagoivat? Oletko puhunut heille?”
“En. Mutta veikkaisin, että melko huonosti. He pitivät saarta kuitenkin kotinaan.”
“Ymmärrän kyllä”, nainen huokaisi. “Entä Bakmei?”

Guardian pudisti päätään. “Jos osaisin nähdä tunnetta sen ukon silmissä, olisin sen sillä samalla rannalla nähnyt. Mutta tajuan kyllä edes, että on aika vaikeaa elää niin pitkään, että ehtii nähdä kaiken kuolevan ympäriltään. Ämkookin taitaa olla ainoa hänen oppilaansa, joka vielä elää. Ja sekin minun pitää ehkä korjata.”

Tawa hymähti ilottomasti ja haki mukavampaa asentoa viittapeittonsa suojissa.
“En voi edes kuvitella sellaista elämää”, vo-toa mietti hiljaa.
“No… minä tavallaan voin.”
“Niin. Ja kyllä sinä siitä vaarista jollain tasolla taidat pitääkin?”
“Elin ukon kanssa viikon ajan”, Guardian myönsi. “Skakdina minut on kai rakennettu pitämään mielivaltaisen väkivallan uhkaa äärimmäisen hurmaavana.”

Kaiken synkeydenkin keskellä Tawa naurahti heleästi. “Aika suloista.”
“Hiljaa, nainen”, väsynyt vartija vaikeroi.
“Hiljaa, nainen? Löisin sinua, mutta skakdit taitavat ottaa sellaisenkin sitten kai flirttailuna.”
Gee puristi kätensä voitokkaana nyrkkiin. “Ha-haa! Olen vihdoin löytänyt tawankestävän voimakentän!”
Keltaisen haun vihersilmät kurtistuivat ja toa tuhahti. “Kielsin itseltäni vain lyömisen. Olet aika huono muistamaan, että osaan myös ampua sähköä sormistani.”

“H-heh”, skakdi hymähti nostaen kulmaansa. “Sata prosenttia kaikista johtajistani koko elämäni aikana on osannut tuon tempun. Sinä olet kyllä ainoa, joka on uhannut sillä.”
“Sata prosenttia?” Tawa sanoi epäuskoisena. “Minä ja Warrek?”
“Sata prosenttia!”
“Ai minä ja Warrek olemme sata prosenttia?”
“Sata!”
“… osasiko Varjottu tehdä sen tempun…?”
“… sata prosenttia!”
“Hei, Varjottu oli minua ennen pomosi. Ei unohdeta sitä. Olen kuullut kyllä jotain propagandaa, että hänen katseensa tuhoaa kaiken, mutta…”
“… sata prosenttia…”
“Sinä tykkäät näistä omista kaavoistasi ihan liikaa”, Tawa virnuili. “Silloinkin kun ne eivät ihan toimi.”
“Luuletko että koskaan pidin sitä isoa rumaa draakkia oikeasti johtajanani?” Guardian puolusteli uhmakkaasti suoristaen istuessaan selkänsä. “Sata prosenttia! Varjottu oli monia asioita, mutta ei kovin miellyttävä tyyppi.”
“Uskon kyllä. Sinulla on ollut melkoinen onni pomojen kanssa…”

“Kieltämättä”, Guardian tokaisi salamaa nopeammin. “Yksi on aika hassu keltainen juoppo…”
Tawa tiesi välittömästi, mihin tämä oli menossa, ja halusi vain jo lyödä miestä etukäteen. Lauseen lopun lähestyessä kaksi kolmasosaa skakdin kasvoista muuttui pirulliseksi virneeksi.
“… ja se toinen on Warrek.”

Toa oli vain hetken hiljaa. Tämän visiiri-Haulle piirtyi se ilme, josta ei voinut koskaan olla ihan varma, kuinka tosissaan se piti ottaa.

“Kaikki uskoisivat, että liukastuit, jos heittäisin sinut tuolta parvekkeelta alas.”
“Säästäkää minut, teidän korkeutenne”, skakdi vikisi hiljaa.
“En”, Tawa hekotteli pahaenteisesti. “Pää poikki.”

Pilailun jättämä hiljaisuus muuttui nopeasti lyijynraskaaksi, ja skakdi tiesi että vaadittaisiin melkoisia taikuuksia sen keventämiseen. Ja hän ei ollut taikuri. Hän ei ollut toa tai velho tai noita. Vaan silti hän tunsi sähkön toan tarpeeksi hyvin aistiakseen jonkin painon tämän yllä.

Ja oli hänellä joidenkin asioiden suhteen aika hyvä muistikin.

“Siitäkin, sanoit”, G muisteli. “Mistä muusta siinä oli kyse? Miksi et nuku?”

Viittansa alla lepäävä toa nousi istumaan suorempaan ja violetti kangas valahti hänen syliinsä. Kullankeltaisilla kyynärpäillään hän otti polvistaan tukea ja nojasi hiemaan eteenpäin katseessaan piilossa väsymyksen takana tunteita, joita skakdi ei uskaltanut tulkita, tai osannut.

“On jotain muutakin. Tuho tuo minulle mieleen aina yhden henkilön”, Tawa sanoi hiljaa. “Ja niin paljon kuin haluaisin ajatella päässeeni kauas hänen luotaan… joka päivä tuntuu enemmän ja enemmän siltä kuin eläisin hänen varjossaan.”
Nainen huokaisi väsyneenä ja suojautui itseensä ristimällä käsivartensa.
“Ja olen tuonut teidät kaikki mukanani sinne.”

Sävystä Guardian näytti tietävän, kenestä oli puhe, vaikka ei koskaan tulisi sitä ymmärtämään. “Tawa… ei sinun tarvitse.”
“Kyllä minun tarvitsee”, toa lausui. Sähkön neito oli hetken hiljaa.

“Sillä minusta tuntuu, että se, mitä Sheelikalle tapahtui, oli”, nainen keskeytti. Kylmyys puri Tawaan ja hän hieroi käsivarsiaan pitääkseen sen poissa.

“Tarkoitan… siinä, mitä Sheelikalle tapahtui… ei ollut mitään sattumaa. Juuri silloin kun lähetimme hänet pois täältä…” Tawa vetäisi syvään henkeä ja sanoi toisen nimen, jota hän ei ollut aikoihin sanonut. Se nimi sai kylmyyden puremaan Guardianiinkin.

“Makuta sai hänet. Makuta teki hänelle hirveitä asioita. Makuta meni hänen päähänsä… ja käänsi kaiken siellä ympäri. Makuta teki Sheelikasta sellaisen kuin halusi. Tiedätkö, miksi hän teki sen, G?”

“En”, skakdi sanoi kasvoillaan kylmää ikijäätä. Toa Sheelikaa kohtaan jo vuosia jäätynyt viha ei säröillyt, mutta skakdi tiesi että oli olemassa paljon Arsteinin neitoa pahempaakin. “En voi edes kuvitella.”

“Koska sillä tapaa hän pääsisi minun ihoni alle. Siitä siinä oli aina kyse. Hän otti isoimman virheeni ja teki siitä… en tiedä… monumentin kaikelle missä olen epäonnistunut.”

Skakdi katsoi toaa pitkään ja yritti nähdä ja kuulla kaiken, mitä raottuvan salaisuuksien arkun kannen alta hehkui. Siihen arkkuun hänellä ei ollut avainta, eikä hän tiennyt saisiko hän sitä koskaan.

“Hän teki Sheelikalle niin, koska tiesi että se sattuisi minuun.”

“Jos vaadittiin joku niin paha tekemään Sheelikasta sellainen”, Guardian lopulta sanoi katsellen taivasta, “mikään siitä ei ole sinun syytäsi. Mikään siitä ei koskaan ollut.”
Johtajansa katseesta mies ei nähnyt, miten paljon sanat todella upposivat. Sähkön toa avasi visiiriään ja hieroi silmiään sen alla.

“Niin kai. En vain… tiedä. Hetken aikaa kaikki ehti näyttää taas valoisalta. Hetken aikaa vaikutti siltä että meillä on mahdollisuus, ja sitten tuho nosti taas päätään.”

“Minä olen vähän tottunut siihen.”
Tawa kääntyi miestä kohti, ja odotti selitystä. Skakdi jatkoi.
“Aina kun jälkeenpäin mietin elämääni, huomaan keskittyväni siihen, kuinka paljon paremmin kaikki joskus ennen oli. Jokainen päivä tässä pimeydessä muuttaa yhden päivän lisää muistoissani menneisyydessä niin paljon valoisammaksi. Ja kaikki ne päivät pimeässä muuttuvat vain synkeäksi usvaksi, joka lopulta haihtuu pois.”
Sinisen taa, Tawa mietti.

“Ja jokainen askel eteenpäin pimeydessä saa minut muistamaan, kuinka paljon paremmin kaikki aiemmin oli”, Gee jatkoi, “mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mikään ei koskaan oikeastaan ollut paremmin.”

“Gee…” Tawa voihkaisi.

“Älä ymmärrä minua väärin”, Guardian yritti pelastaa. “Ehkä elämä vain ylipäätään on sitä? Ehkä sen ei kuulu tästä oikeasti muuttua paremmaksi. Ehkä elon tie on pitkiä kävelyjä pimeydessä kahden pienen valotuikun välissä. Menetyksiä ja niistä toipumista, vanhojen haavojen nuolemista. Elämä on niitä pikkuruisia ilon hetkiä kahden tragedian välissä.

Ja siinä piileekin se syvin tragedia, jota emme oikein osaa laittaa sanoiksi taikka oikeastaan edes älytä. Suunnitteluvirhe meissä kaikissa. Kun käännymme katsomaan polkua, jonka olemme kulkeneet, emme näe sitä kaikkea pimeää, jossa vaelsimme jalkamme verille…

… vaan vain ne valonpilkkeet, joita kohti kävelimme kaiken aikaa.”

Tawa käänsi päänsä katsomaan fuksiaa taivasta.
“Niin kuin tähdetkin.”
“Niinpä niin. Vähän kuin tähdet.”
“En ole kyllä viime aikoina osannut katsoa tähtiä”, Tawa huokaisi tuskastuneena. “Vain tuota kaikkea pimeyttä niiden ympärillä. Minusta on tuntunut jo hetken, että se on edelleen voittamassa.”

“Tietenkin on”, Guardian sanoi varmana. “Niin se on tainnut olla aina.”
Ja jälleen keltainen toa katsoi ystäväänsä shokissa.
“Lopussa tuo pimeys taitaa vain tulla alas taivaankannelta ja syödä meidät kaikki. Minä vain yritän hyväksyä sen, ja kävellä valopisteitä kohti niin kauan kuin niitä on.”

“Minä… minä en käsitä, miten sinä saat tuon kaiken pessimismin kuulostamaan niin hyvältä“, Tawa kuiski aidosti hämillään.
“Olen kai vain sillä tapaa hurmaava, että huijaan itseänikin. Mutta siksi teillä optimisteilla on meitä. Koska vaikka sitä kuinka yrittäisi kierrellä, maailma on täynnä pahoja mulkeroita. Ja ilman minun kaltaisiani sinun kaltaisesi syyttäisivät itseään siitä kaikesta pahasta. Koska satut nyt vain olemaan sellainen.”
“Millainen?”
“No. Noin… hyvä.”
“Älä viitsi. Sinäkö et ole?”
“Sinun kaltaisiesi kuuluu pysyä hyvinä, koska minun kaltaiseni eivät ole”, skakdi sanoi, “ja minun kaltaiseni tarvitsevat sinun kaltaisiasi, koska, en tiedä, laittaisimme varmaan kuulan omiin kalloihimme ilman.”

Tawaa ei se juuri naurattanut, ja sen Guardian näki. Mutta ei hän ollut sitä vitsiksi tarkoittanutkaan.
“Anteeksi, en ole kovin hyvä tässä rohkaisussa. Muille osaan valehdella… en sinulle.”

“Ei se”, Tawa sanoi ja alkoi sitoa viittaa taas olkapäilleen. “Ei se mitään.”
Skakdi ponnisti itsensä ylös parvekkeelta ja ojensi kätensä auttamaan toankin seisomaan. Tawa nosti kätensä, kieltäytyi kohteliaasti ja nousi itse.

Hetken aikaa he seisoivat parvekkeella ihaillen kaupungin valoja.
“Kiitos kuitenkin”, Tawa sanoi, “Siitä että yrität.”
“Näh, olen aika kamala siinä. Mutta ajatus siitä, että jokin satuttaa sinun optimismiasi saa minut rehellisesti sellaiselle päälle, että voisin vaikka heittää koko helvetin saaren aurinkoon.”
“Rauhoitu, Reidak“, Tawa naurahti.
“En ikinä.”

Kello oli aivan liikaa.

“Painu pehkuihin, Tawa”, Guardian lopulta sanoi.
“Ehkä pitäisi, Guardian”, hän vastasi. “Ehkä pitäisi.”

Vasta skakdin mollotuksesta Tawa päätteli, että oli vastauksena tälle sanonut aivan jonkun muun nimen kuin “Guardian”.