Nykyhetki

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Meri pauhasi jossakin heidän takanaan. Kuoleman kartano katseli sen rantatörmälle noussutta kolmikkoa, kahta heistä jo toista kertaa. Deleva oli jättänyt kosteaan maahan syvät jäljet pudotessaan. Angien oli vielä polvillaan märällä nurmella. Heidät siihen lennättänyt Halawe haukkoi henkeään selällään maassa.

“Tämän takia…” hän sai sanotuksi, “… elementti- ja naamionvoimaa ei yleensä käytetä samaan aikaan… Ei ainakaan tällä tuulella.”

“Oletko kunnossa?” Selakhi kysyi ja kyykistyi toan vierelle. Halawe nyökkäili mahdollisimman huolettomana.

“Hetki vain”, toa vakuutti.

Deleva asteli majakkana rannalle ja yritti tähystää merta, mutta pimeys teki sen mahdottomaksi. Yö oli räntäinen. Tiheät kaislikot huojuivat rannalla. Deleva huomasi, miten niitä pitkin kiipesi korennontoukkia. Nymfit kiemurtelivat korsiin ja jähmettyivät paikalleen, kun aistivat jonkun katsovan. Kal-toa jäi seuraamaan, miten tuhannet ja tuhannet tyrskykorennon toukat kiipesivät merestä maalle valmistautuen metamorfoosin viimeiseen vaiheeseen. Ne, jotka selvisivät petolinnut kokivat lopulta muodonmuutoksen ja nousivat ilmojen pedoiksi.

Kuin se muuttuisi toaksi, Deleva mietti ja polvistui seuraamaan luonnon ihmettä.

Toukkavaiheen nymfi kuin hytkyi kaislallaan. Sen selkä repeytyi auki ja ulos työntyi korento. Pitkä kraatamainen ruumis nousi ilmaan, jättäen siivet vapaiksi maan kahleista. Rahin siipiin levisi puna, kun se syöksyi vankilastaan kohti taivasta. Mustapunainen korento jätti jälkeensä vain hopeisen kuoren.

Hänkin taisi olla vain kuori, toa mietti ankeana. Sankari hänen sisältään oli kiitänyt taivaalle ajat sitten, ja hän oli jäänyt rantakalliolle. Turagat olivat kertoneet sudenkorentojen olevan täydellisiä olentoja siitä huolimatta, että ne kävivät läpi epätäydellisen muodonvaihdoksen. Mitä lie sekin sitten tarkoitti – hän ei ollut koskaan niitä parhaita kuuntelemaan vanhuksia.

Vaikka siellä sateisella saarella hän olisi antanut aika paljon päästäkseen kuuntelemaan vaikka sitten Nurukanin jorinoita.

“Ne joutuvat kiertämään kaukaa”, Halawen havainto herätti Delevan takaisin Rúcioron lohduttomaan arkeen.

“Hmm?” hän kysyi.

“Metsästäjät”, toa vastasi. “Joutuvat kiertämään, että pääsevät maihin. Meillä pitäisi olla aika hyvin aikaa.”

“Toivottavasti”, Deleva vastasi synkästi.

“Tuota, pojat”, selakhi kysyi varovaisesti. “Pitäisikö meidän mennä? Meillä oli kiire mennä kuolemaan sinne makutakartanoon. En usko, että juuri kun pääsin yhdestä ääliöstä peikosta eroon, saan pelätä seuraavaa.”

Deleva lähti talsimaan etunenässä pienen metsän takana kohoavan kartanon suuntaan. Sieltä ei ollut koskaan kulkenut tietä minnekään. Lehto oli käytännössä vallannut talon lähimaaston, mutta puut olivat vältelleet itse makutan pihamaata parhaansa mukaan. Tuuheat kuusipuut olivat tukahduttaneet kaiken paitsi sitkeimmät tuulen pieksemät taimet. Siellä täällä maasta oli putkahdellut mitä mielikuvituksellisimpia sieniä, joista osa valaisi ympäristöään ja osa päästi pöllähdyksittäin itiöitä, kun niiden päälle astui.

“Hei, täällähän on ruokasieniä”, yritti Halawe pysyä pirteänä. Kaksi muuta eivät olleet edes kiinnittäneet niihin huomiota.
“Mahikäävistä saisi mahtavia pihvejä ja kaneratateista voisi tehdä… no, vaikka jotain hyvää soppaa”, mirukasvo selitti puoliksi itseään harhauttaakseen ja puoliksi, koska purkkimuona alkoi tulla jo korvista.

“No ainakin sinulla on hauskaa”, Deleva totesi varuillaan. “Syksy on muutenkin vuodenaika jota vihaan. Toivottavasti tämä haarniska ei ole yhtä altis vedelle kuin mitä vahkit ovat.”

“Optimisti, kuten aina”, mirukasvo huokaisi.

“Sinut ongittiin silloin Hopeisesta merestä, Deleva. Kyllä se vettä kestää”, Angien huomautti.

“No jotain hyvää”, hopeahaarniska mutisi. Syksyisistä puista putoili pisaroita heidän päälleen.

Ikivihreät kuuset jatkuivat aina pihaan asti. Puut tosiaankin karttoivat kartanoa.
Niiden oksat olivat vuosikymmenten aikoina oppineet levittäytymään niin, etteivät ne koskeneet makutan kiroukseen. Lehvästöt olivat alkaneet muodostaa kuin suuren kupolin reunoja pihalle, jolla ei kasvanut mitään sinne kuulumatonta. Kaikki oli kuin vastikään hoidettua, vaikka he tiesivät, että kartanossa ei asunut sieluakaan.
Tai noh, ehkäpä yksi sielu. Mutta se ei pystyisi käyttelemään puutarhasaksia kovin hyvin.

“Tämä kaikki näyttää niin makutalta. Se karmii minua”, Deleva sanoi hiljaa. “Mistä tiedämme, että paikan henki tunnistaa meidät kaikista muista onnenonkijoista?”

“Emme tiedä”, Halawe sanoi. Hän katseli puolelta toiselle kuin odottaen hyökkäystä joka hetki.

“Edes luonto ei halua mennä tuonne”, Angien kuiskasi. “En olisi uskonut, että korennoilla on enemmän järkeä kuin meillä.”

“Onko teillä legendoja tästä paikasta?” Halawe kysyi katsellen kaartuvia puita mietteliäänä. “Hän kuitenkin on Selakhian makuta. Luulisi, että teikäläisillä olisi tarinoita.”

“Cestainu Kuolematon ei välitä”, selakhi vastasi vaitonaisesti. “Joten emme ole ole välittäneet mekään. Aina joskus joku hullu on yrittänyt käydä täällä, Sokean johdattamana tai jotakin muuta järjetöntä… mutta ei, emme käy täällä.”

“No, jos hän olisi välittänyt, hän ei olisi paennut piiloon korpikartanoonsa silloin, kun Metru Nuilla peli meni kuumaksi”, Deleva mutisi ja astui varovaisesti autiolle pihanurmikolle. Rautaiset, piikikkäät portit olivat ainoa asia, mikä erotti seikkailijat kartanon hämärästä sisäpihasta. Vastoin kaikkia odotuksia ne eivät edes narahtaneet kal-toan työntäessä ne auki.

“Me taidamme olla ensimmäiset vieraat vuosikymmeniin”, hän sanoi johtaessaan heidät sisään.

Kukaan kolmesta ei huomioinut ääneen kuolonkorahdukselta kuulostavaa huokaisua, joka sekoittui ulvovaan merituuleen. Sen voima oli tarpeeksi paiskatakseen rautaportit kiinni heidän takaansa. Mukulakivinen pihatie ja sen rinnalla kulkevat havuaidat näyttivät kaikesta huolimatta siltä, että kartanoon oli tarkoituksellista kulkea myös ei-makutamaisin keinoin.

Äkkiä kaikki tuntui turhankin tavanomaiselta. Erityisesti kolmikon huomion kiinnitti vielä merkillisen hyvässä kunnossa oleva kasvimaa, joka sekin heilui tuulen mukana.

Tai kenties he kiinnittivät kasvimaan huomion, sillä istutuksen osittain mädät, oranssit köynnöshedelmät kääntyivät katsomaan kulkijoita kuin ne olisivat olleet tietoisia.

Sitten yksi niistä puhui. Tai oikeastaan itki.

Kurpitsaa kauhuissaan tuijottava kolmikko otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Angien peruutti niin kauas, että hän törmäsi takanaan olevaan kuusiaitaan. Kurpitsa näytti päällepäin aivan tavanomaiselta. Se oli suuri, toiselta puolelta ajan jo hieman pehmentämä, mutta sen sisältä kuului pelottavan selkeä, parkuva ääni. Niiskutteleva olemus jatkoi kuitenkin vain pienen hetken. Hiljaisuus saapui yhtä nopeasti kuin se oli rikkoutunutkin, ja kasvimaan oranssit otukset käänsivät taas etupuolensa kanssa käytännössä identtiset selkänsä kolmikolle.

“No mitä pirua edes”, Deleva puki sanoiksi ilmassa vallitsevan mielentilan.

“Ehkä… ehkä nekin ovat kirottuja”, Halawe mietti. Hän ei halunnut käsitellä ajatusta, että Tarkastajan keittiössä hedelmätkin pitäisi teurastaa ennen valmistusta. Angien vain katsoi kurpitsoja puoliksi kauhuissaan ja puoliksi ajatuksissaan.

“Jos niissä on joidenkin kova-onnisten sieluja, ehkä ne voisivat tietää jotakin?” kakamakasvo kysyi. Kumpikin toista katsoi selakhia ja tämän laukusta pilkistävää Ideniä.

“Deleva, se on kurpitsa”, Angien protestoi.
“Melko eläväinen tosin”, toa vastasi. “En minä tiedä, miten haamut toimivat.”

Selakhi huokaisi. “Hyvä on, minä kokeilen. Hyvällä tuurilla kurpitsa osaakin puhua, ja saamme siltä kaikki vastaukset saman tien…”

Hailtia tarttui laukkuunsa ja veti sieltä Xialta saadun kalmanvalkean kanohin. Tavallinen Iden oli jokseenkin leppoisan näköinen naamio, mutta selakhi-iden oli melkoisen paljon kulmikkaampi. Sen suunnittelijat olivat luoneet sen noituuteen, ja siltä se näyttikin. Angien nosti sen kasvojensa tasalle ja vain katseli sitä sen silmättömiin kasvoihin.

“Tavallinen Iden irroittaa sielun ruumiista, mutta pitää sen materiaalisessa maailmassa eräänlaisena aaveena”, selakhi selvensi ja istui varovaisesti pihan kylmälle kivetykselle. “Tämä vie sen pidemmälle. Jos Iden ainoastaan… erottaa sielun ruumiista väliaikaisesti, selakhi-iden tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti.”

Toat katsoivat naista äimistyneitä.
“Se… tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti? Naamio, jonka voima on tappaa käyttäjänsä?” Deleva kysyi epäuskoisena.
“Oletko varma, että se on aivan turvallista?” Halawe huoli.

“No tuota, en oikeastaan”, Angien myönsi. “Olen lykännyt tämän yrittämistä syystä. En… en ole ihan varma, mitä löydän toiselta puolelta.”

Iden oli sokea ja silmätön, kuten itse Jumalatarkin. Ei sillä kanohilla ollutkaan tarkoitus nähdä mitään, mitä voisi silmillä nähdä.

“Hetkinen. Sinä et tiedä miten se toimii?” Halawe kysyi.
Selakhi pudisti päätään. “No tuota… teoria on tuttu! Tai legenda. Pappimme käyttävät näitä loveen langetakseen… eli, no, saadakseen jotakin kuiskauksia toiselta puolen. Ehkä jopa nähdäkseen vilahduksen jostakusta kauan sitten haipuneesta. Mutta en ole koskaan tehnyt niin itse.”

“Jos sen voima on tappaa käyttäjänsä”, Deleva hämmästeli. “Miten voit… no, epäkuolla?”

“En ole aivan varma”, selakhi myönsi. “Tiedän vain, että naamiota ei saa missään nimessä ottaa pois oikeilta kasvoiltani sillä välin, kun olen toisella puolella.”

Toat nyökkäilivät. Jos Deleva oli huolissaan, hän ei näyttänyt sitä. Halawe sen sijaan näytti.
“Jos olet yhtään epävarma…” hän yritti antaa selakhille mahdollisuutta perääntyä.

“Hyss!” Angien sanoi. “Täytyyhän minusta olla hyötyä edes jossain tämän matkan aikana… ja jos vaikka tapaan itse Selakhian makutan, niin minulla on hänelle pari valittua sanaa.”
Eikä hän ehtinyt kuulla toien mahdollisia epäilyksiä, sillä hän painoi naamion kasvoilleen ja kuoli.

Selakhin hengitys kävi ylikierroksilla, kun hän riuhtoi manausnaamion kasvoiltaan. Hän tunsi nojaavansa Halawea vasten, joka oli estänyt häntä kaatumasta. Vasta fyysisessä maailmassa hän muisti, miltä massa tuntui. Hän ei ponkaissutkaan ilmaan ensi yrittämällä.
“Oletko kunnossa?” mirukasvo kysyi kädet naisen hartioilla.
“Mitä näit?” kysyi Deleva, joka oli korkeassa polviasennossa kaksikon vieressä.

Angienin kesti hetki kasata ajatuksiaan. “En mitään kai?” hän vastasi kysymyksistä konkreettisempaan. “Näin… tai kuulin jonkun. Luulen, että se käski meitä syvemmälle.”

“Siinä on järkeä”, plasma-toa mutisi. “Olemme vasta pihamaalla.”

“Hyvä on, mennään syvemälle”, Halawe sanoi. “Mutta varovaisesti. En… en pidä tästä lainkaan.”

Deleva virnisti heidän jatkaessaan matkaa. “Vai niin. Ei kerskailua tällä kertaa?”
Se ei näyttänyt huvittavan toista toaa lainkaan.

“Tämä vain tuo mieleeni viime kerran”, Halawe sanoi hiljaa. “Kun olimme nuoria ja typeriä.”

“Hmm”, Deleva murahti vastaukseksi ja katseli kartanoa mietteliäänä. “Selvisimme elävästä Tarkastajasta. Ehkä pärjäämme kuolleen kanssa.”

“Uskotko, että… unesi ovat häneltä?” Halawe kysyi.

“Tiedä sitten”, Deleva myönsi. “Mutta me kävimme täällä Svarlen kanssa, ja joku syy sille on oltava miksei sen sekopään kummitus ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä kaikki on hopeisen nukkemestarin aikaansaannosta.”

“Tuota”, keskeytti selakhin huolestunut ääni heidät. Angien oli jo hieman edempänä. Tämä oli jäänyt kartanon pääoven eteen tuijottamaan ruusupenkkiin kaatunutta haarniskaa. “Hopeisesta puheen ollen… taidamme olla oikeilla jäljillä.

Harmaa hahmo makasi maahan lysähtäneenä ovenpielessä. Toat harppoivat lähemmäksi nähdäkseen paremmin, ja he huomasivat pian hopeahaarniskan toverin toiselta puolelta portaikkoa. Ne olivat eittämättä joskus vartioineet etuovea ylpeinä ja kiiltävinä. Nyt ne makasivat märkinä ja hiljaisina lakastuneiden ruusujen lomassa.

“Kal-haarniskoja. Olipa yllättävää”, Deleva tokaisi, mutta hetken niitä katseltuaan hänestä tuntui kuin se ei olisi ollut koko totuus. Haarniskat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kyllä hopeisia, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Niiden panssarilevyt lähempänä orgaanisia kaaria kuin niitä selkeän mekaanisia hirvityksiä, mitä kolmikko oli tähän mennessä nähnyt. Nämä haarniskat eivät olleet rujoja sota-aseita. Nämä olivat muodoiltaan virtaviivaisempia, lähes kauniita.

“… Hal, voitko tunnustella onko niissä mitään outoa?” Kal kysyi.

“Oh, toki”, magnetismin toa nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän kohotti kätensä kuin ruumiita siunatakseen, vaikka todellisuudessa pureutui niiden molekyylirakenteen pienimpäänkin piirtoon.

“Näissä on paljon tuttua sen tavaran kanssa, mitä sinussa on”, hän kertoi. “Kylmää ja vahvaa… mutta jotenkin… elävää? Vähemmän keinotekoista.”

Deleva kohotti kulmiaan. “Mitä tarkoitat?”

“En ole varma”, Halawe myönsi. “Se on vain tunne.”

Hailtia kumartui hänen viereensä nähdäkseen hopeisen paremmin. “Näissä… näissä on jotakin makutamaista, eikö olekin?”

“On loogista, että makuta jättäisi jälkensä kokeisiinsa. Niin tekevät kaikki luojat”, Halawe mietti. “Ei millään pahalla Del, mutta nämä ovat paljon laadukkaampia kuin se kama, mistä sinut on parsittu.”

“Hmh. No en valinnut tätä muotoa”, plasmahenki murahti.

“Jos se piristää sinua yhtään, ehkä voimme napata yhden tällaisen ja päivittää kehosi”, selakhi heitti puolivakavissaan.

“Toivottavasti ei tarvitse. Ei huvita olla koekaniini kolmatta kertaa”, Deleva sanoi ja oli jo marssimassa portaita ylös oven suuntaan.

“Odotas”, Angien sanoi edelleen Kalin kehon viereen kyykistyneenä. Hän sai hetken vääntämisen jälkeen haarniskan kypärän – vai naamion? – irtoamaan.
“Nämä eivät sen sijaan näytä siltä, että olisivat olleet koekaniineita”, hän kertoi ja näytti kypärän sisältöä. Tai pikemminkin sen olemattomuutta. Hopeakallo oli nimittäin täysin tyhjä.

“Ei jälkiä aivoista? Outoa”, Halawe mietti ääneen.

“Ehkä näissä on vain ollut samaan tapaan kuulat kuin vahkeissa… Muutenhan nämä olisivat vain haarniskoita, joita ei voi edes pukea päälleen.” Selakhi pyöritteli kypärää käsissään. Sen muoto muistutti häntä suojauksen naamiosta… samankaltaiselta, kuin mitä niillä vuosituhansia vanhoilla metallikehoilla Käden holveissa oli.

“Makutalla on keinonsa” Halawe mietti. “Kenties niissä on ollut enkelten iilimatoja.”

Angien irvisti ja irroitti kypärästä toivoen, ettei ollut koskenut mihinkään, mistä kraata olisi joskus kulkenut.

“No se olisi ainakin uutta”, hän mutisi. “Voitteko avata tämän? Haluan nähdä, onko sillä luurankoa.”

“Mitä uskot löytäväsi?” Delevan äänestä kuuli skeptisyyden, mutta hän auttoi yhtä kaikki.
“Jos sillä on… kuula, se olisi varmasti sisältä joko tyhjä tai umpimetallia”, selakhi mietti seuratessaan, miten Delevan vasen etusormi alkoi hohtaa kuin hitsauslaite. Toa liu’utti sormeaan haarniskaa pitkin, avaten sitä kohtisuorassa keskeltä. Yhtä kirurgisesti kuin Metorakk konsanaan…

Aukko, jonka Deleva sai aikaan ei ollut suuri. Vuosikymmeniä ovenkulmassa haurastuessaankin kal-metalli osoittautui plasmahengen voimia vastustavaksi. Kylkeen syntynyt aukko paljasti kuitenkin tarpeeksi, että Angien sai tehtyä johtopäätöksen.

“Sillä… sillä on luuranko”, selakhi sanoi ja miltei poltti näppinsä vielä tulikuumana hehkuvaan haarniskan pintaan.

“Ja niillä toisillako ei?” Halawe kysyi. He kuulivat pieniä sihahduksia, kun harvoja vesipisaroita osui kuumaan metalliin. Hopeakuori kylmeni nopeasti, ja hehku himmeni haarniskan pinnasta.

“Ei”, Angien kertoi. “Ne ovat vain mekaanisia haarniskoja.”
Hän tunnusteli avonaisia, sateesta jäähtyneitä kylkiluita sormillaan. “Ja nämä ovat vielä… oikeita luita. Deleva, voitko leikata tästä palasen? Näytteestä voisi selvittää kuka tämä oikein oli…”

Deleva näytti epäilevältä. “Tarkoitatko, että… siinä oli joskus ruumis sisällä? Siksikö hänellä on luuranko?”

“Kenties”, selakhi mietti. Tuolta Delevakin luultavasti näyttäisi, jos olisi maannut vuosikymmenen mädäntyvänä jonkun kartanon pihalla.

“Ja sinusta palasten irroittaminen siitä on hyvä idea? Se ei ole haarniska, Angien, se on ruumis…”

“No, ero on kieltämättä monesti häilyvä…” selakhi kiemurteli, mutta Deleva ei näyttänyt innostuvan.

“En ala leikkelemään sitä”, plasman toa murahti. “Jatketaan, meillä ei ole koko yötä aikaa.”

Hän seurasi hetken, miten seikkailullinen korento lensi pihamaan poikki vailla kahleita tai kuoria. Joskus hän vain toivoi, että saisi vain olla sellainen, kaukana maailman murheista.

Kartano oli kaikkea muuta kuin mitä makutan piilopaikalta saattoi odottaa. Vaikka kaikkialla olikin sellainen selkäpiitä karmiva kylmyys, joka sai jatkuvasti katsomaan olkansa yli peloissaan, mikään ei ollut näennäisesti pielessä. Aula oli avara, ja jossakin toisissa oloissa se olisi voinut olla jopa kutsuva.

Deleva työnsi raskaan puuoven kiinni ja raahasi melko vaivattomasti suuren vaatekaapin oven eteen. “Me saamme seuraa vääjäämättä”, hän mutisi. “Parempi tehdä niiden sisäänpääsy mahdollisimman vaikeaksi.”

“Hyvin ajateltu”, Halawe myönsi. “Mutta turha hikoilla niin paljoa.” Hän osoitti sormellaan ovea, ja pienen “krunts”-äänen saattelemana sen lukko ja saranat vääntyivät käyttökelvottomiksi.

“Taas show päällä”, Deleva tokaisi ja työnsi oven eteen vielä toisen hyllyn ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Toinen toa oli jo kävellyt pidemmälle kauniiseen aulaan.

“En tiedä onko se vain edelliskerran kauhu”, Halawe muisteli. “Mutta nyt tämä muistuttaa paljon enemmän paikkaa, jossa joku voisi asua oikeasti…”

“Se vihreä valo olikin vähän liian hallitseva sisutuselementti”, Deleva naurahti.

“Te vain naureskelette”, Angien parahti. “Anteeksi vain, mutta tämä on silti makutan koti… eikä makuta ole täysin poissa.”

Hän katsoi ympärilleen heidän astellessaan syvemmälle upeaan klassistiseen eteissaliin, mutta kaikki näytti kammottavalla tavalla tavanomaiselta.
“Makuta, joka etsi kuolemattomuutta?” hän jatkoi hiljaa. “Ikään kuin demonit eivät olisi tarpeeksi kuolemattomia ilmankin…”

“Kuolemattomuus ja epäkuolleet toat menevät hyvin yhteen”, Deleva naurahti kuivasti. “Noidilla on omat juttunsa joita he tutkivat, ja niitä meidän on vaikea käsittää.”

“Onneksi noitia on moneen lähtöön”, selakhi sanoi ja kaivoi laukustaan häntä silmättömänä takaisin katsovan Idenin. “Sanoisin, että mennään vähän syvemmälle, niin katson, löydämmekö Cestainun kaikuja joille keskustella.”

Halawe oli jo edennyt yläkertaan omin päin. Pieni hammasratas leijaili toan edeltä ilmassa kuin noidu ase ampumavalmiina.
“Hei, tulkaa tänne. Täällä on… nähtävää”, hän hihkaisi.

Sali vaikutti herrasväen olohuoneelta. Sen vihreäverhoillut puusohvat olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kulmassa näkyi upea mahonkinen viinikaappi, joka näytti olevan edelleen tarjoiluvalmiina.

Mutta se, mihin toa oli kiinnittänyt huomionsa heti viinien jälkeen oli rivi tauluja, jotka koristivat takanpäällystää. Muut keskittyivät viinien sijaan suoraan tauluihin.

Neljä koristereunaiset taulut roikkuivat vieretysten. Ensimmäisen he kaikki tunnistivat – olihan se sama vahki, joka oli heidät tälle tutkimusmatkalle lähettänyt. Toisen taulun hahmo oli heille vain etäisesti tuttu, mutta valkotakkisen toan päätteleminen Niziksi sopi kuvaan.

Kolmannen taulun hahmo näytti kellankultaista kualsia kantavalta surumieliseltä toalta, jonka haarniskassa vuorottelivat harmaa ja kulta. Kukaan kolmikosta ei voinut väittää tunnistavansa, ketä maalaus esitti.

Sen sijaan viimeinen oli Delevalle liiankin tuttu. Neljännen taulun kuvassa oli hänen hyvä ystävänsä Umbra. Kuvan valottu näytti olevan ajalta ennen kuin Deleva edes tunsi häntä. Eli jostain Metru Nuin sodan ajoilta, hän päätteli. Niiltä ajoilta, kun tästä oli ylipäänsä tullut toa.
“Mitä Umbran kuva täällä tekee?” hän puki hölmistyksensä sanoiksi.

“Jaa-a”, Halawe kuittasi kädet puuskassa. “Sinähän hänet tunsit. Kertoiko hän koskaan mitään… Tarkastajasta?”

Deleva näytti miettivän hetken ennen.
“Umbralla on kyllä jokin yhteys makutoihin… Olimme kerran Avra-Nuilla hoitelemassa erästä Kraata.”

“Kraataa?” Angien korjasi.

“Ei, olento siis kertoi nimekseen Kraa. Väitti itseään makutaksi ja osaksi Umbraa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan”, Deleva kertoi. Koko kirotun saaren muisteleminen sai hänen päänsä särkemään.

“Sen perusteella mitä minä hänet tunsin…” Angien sanoi hiljaa, mielessään Ancongen kansi ja se, miten valon toan purkaus oli lähes tappanut heidät kaikki. “… hänellä taisi olla yleensäkin vähän ongelmia.”

“Oi kuule”, Deleva hymähti synkästi. “Tuskin olisin tällä reissulla ilman Umbran ongelmia. Lähdimme Avra-Nuilta Bio-Klaaniin Nurukanin kanssa kuukausia sitten. Toisaalta sen jälkeen menimme Metru Nuille kohtaamaan Nurukanin ongelmia… sääli, etteivät he ole täällä nyt selvittämässä minun ongelmiani.”

“No, toivottavasti me olemme tarpeeksi”, Halawe mietti kierrellessään huonetta ympäri. Mirukasvo oli käynyt läpi lipastoja kuin mikäkin varas, paikantaen kaikkea pöytähopeista vanhoihin akryyliväreihin.

“Onko teistäkin hieman outoa, että… makutalla olisi takka ja viinivarasto?” hän kysyi. “Ne ovat kuitenkin… jotain myrkkyä haarniskan sisällä.”

Selakhi nyökkäsi. “Kuulostaa kieltämättä melko arkipäiväiseltä pimeyden enkeleille.”

“Ehkä täällä on joku muu sisustanut sitten Tarkastajan päivien”, kakamakasvo mietti.

Halawe oli keskittynyt tutkimaan makutan viinivarastoja. Ilmeisesti makutan juomamakua hallitsi Legendojen kaupungin puna, sini ja keltaviini, joita oli vuosisatojen ajalta. Kristallisaarten tuotantoa ei ollut kuin pari pulloa, mutta ne olivat vieläkin vanhempaa satoa. Alahyllyltä löytyi yhtä tiettyä punaviiniä ties miten monta pulloa.

“Nämä ovat yllättävän halpaa tavaraa”, Halawe hihkaisi. “En olisi uskonut makutan olevan laatikkoviinien ystävä.”

“Tämä näyttää asuinhuoneelta”, Angien hihkaisi sivuovelta. “Tai… toimistolta?”

Hänen tietääkseen makutat eivät yleensä tarvinneet sänkyjä, mutta sellainenkin isosta puuhuoneesta löytyi. Tavarat olivat yllättävän hyvässä järjestyksessä – työpöytä oli siisti, kirjahylly huoliteltu ja sänky pedattu. Jos aiemmat huoneet olivat olleet tavanomaisia, tämä oli suorastaan arkinen.

“Tämä muistuttaa ihan Xenin huonetta, jos se olisi siivottu tämän vuosikymmenen puolella”, Deleva naurahti.

Tilan tavallisuudesta rohkaistuneena Angien uskalsi mennä tutkimaan sitä tarkemmin. Kulmassa oli naulakko, mutta siinä ei roikkunut mitään. Suuresta mahonkikaapista sen sijaan löytyi kokoelma takkeja ja kevyitä arkihaarniskoita, jotka eivät juuri huutaneet hänelle makutaa.

“Tuota, käyttiköhän Tarkastaja korkokenkiä?” Angien kysyi. “Koska jos ei, niin… joku joka täällä asui, käytti. Ja ihan tyylikkäitä vielä!”

Halawe seurasi selakhia ja painoi kirjoituspöydällä olevan näytön uteliaisuuttaan päälle. Se näytti olevan jätetty siihen kuin tarkoituksella. Ruutu oli samanlaista teknologiaa kuin Mustan Käden tukikohdassa: ei uusinta uutta, mutta tarpeeksi lähelle ollakseen helppo käyttää.

Angien asetteli takaisin hyllyyn sieltä kaappaamansa kopion Tri. Delekin teoksesta Aivot yllätyttyään sen sisältämien teesien ajantasaisuudesta kirjan niteiden muinaisuudesta huolimatta. Kirjahyllyn sisältö viittasi muutenkin lähinnä biologiaan. Tämä ei ollut täysin yllättävää huomioiden, mitä kartanossa oltiin luotu.

“Hei. Tämä laite toimii. Tulkaa katsomaan, josko tästä olisi apua”, Halawe viittilöi muille. Sen edellinen käyttäjä oli jättänyt levyn sisään, sillä tutkijoiden ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen nauhan pyörimään. Huoneen omistaja oli selvästi jättänyt sen löydettäväksi.

Kameralta kesti hetki tarkentua naisen sinisiin kasvoihin. Tämän käsi peitti vielä puolet ruudusta säätäessään näyttöpäätteen yläpuolelle sijoitettua tallennuslaitetta. Tallenteen toa istui ilmiselvästi sillä samalla tuolilla, joka nyt natisi päätettä käyttävän magnetismin toan alla. Kaikki kolme kyllä tunnistivat Nizin ulkonäöltään, ja muistivat mitä Xen ja Nurukan olivat hänestä haikeina kertoneet, mutta siihen heidän tietämyksensä sitten rajoittuikin. Ainakin se selitti kaikki ne kovin tavalliset asiat, mitä makutan kartanosta lötyi, Angien mietti.

Naisen jalon Rurun takaa loistavista keltaisista silmistä paistoi murhe ja väsymys. Valkoista takkia harteillaan kohennettuaan Niz huokaisi syvään ja lukitsi katseensa tiiviisti kameraan.

“Minä en ole yleensä kovin hyvä puhumaan”, hän aloitti ja vilkaisi melkein välittömästi alaspäin kuin muistiinpanoihinsa, mutta nosti katseensa pian takaisin kohti kameraa. “Mutta minusta tuntuu, että menetän järkeni jos en edes yritä.”

Niz vilkaisi taas papereitaan, mutta jätti ne taas nopeasti huomioimatta. Lopulta toa vain päätti laskea molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojata käsiinsä.

“Xen, jos olet tullut tänne itse tai lähettänyt jonkun muun etsimään Tarkastajaa… olen hirvittävän pahoillani. Koko tämä typerä suunnitelma… kaikki tämä ympärilläni… minä rukoilin, ettei sen koskaan tarvitsisi olla sinun murheesi. Mutta päätellen siitä, että olet täällä nyt… tai missä sitten ikinä katsotkaan tätä, jokin on varmasti mennyt pieleen. Ja minä toivon hartaasti, että sinä olet kunnossa.”

“Olisipa ollut kätevää, jos tyttö olisi tullut itse paikalle”, Angien kuiskasi.

Murhe Nizin äänessä välittyi selvästi tallenteenkin välityksellä. Hänen katseensa harhaili välillä reilusti ohi kamerasta, mikä oli outoa, koska tallennetta tuijottava kolmikko näki selvästi, ettei tietokoneen ympärillä ollut muuta kuin tyhjää seinää. Vaikka he eivät täysin ymmärtäneet naisen sanoja, niiden sävy täytti heidän sydämensä huolella.

“Minun piti lähettää sinulle viesti. Pyytää anteeksi sitä, että lähdin. Ja sitten, aikaa kului, ja sitten minun pitikin jo lähettää sinulle viesti, että minä jäin… Ja nyt siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, enkä enää tiedä mitä sanoisin. Eivät sanat enää poista sitä, että minä hylkäsin teidät.”

Nizin masentunut katse säilyi kuitenkin tällä kertaa kamerassa ja videon katsojissa. Veden toa piti tauon puheessaan kuin anteeksipyyntönä niille, joille viesti oli tarkoitettu. Jokin Nizin vakavuudessa sai asian tuntumaan paljon mittavammalta. Kuin hän olisi pahoitellut hylänneensä koko maailman, eikä vain läheisiään.

“Mutta se ei ole se syy miksi sinä tai… te tätä katsotte”, hän myönsi. “Minä oletan, että olette täällä etsimässä vastauksia. Ellette sitten ole maailman onnekkain ryhmä ryöstelijöitä, jotka jotenkin pääsivät ohi porteista, joista asiattomien ei kuuluisi…”

Oli mahdotonta sanoa, paistoiko Nizin äänestä oikea syyllistävyys vaiko sarkasmi. Hän kuitenkin otti viimein hieman rennomman asennon ja antoi käsiensäkin valahtaa jonnekin kameran alapuolelle.

“Valitettava totuushan on, että mekään emme tiedä kaikkea. Mutta me tiedämme, että se mitä Mustassa Kädessä tapahtui on tapahtunut ennenkin. Ei tietenkään täsmälleen samalla tavalla, mutta isot linjat ovat… hälyttäviä. Ficus on löytänyt jotain todella, todella vanhaa. Puhumme sellaisesta historiasta, jonka muistaminen tuottaa vaikeuksia Tarkastajallekin.”

Deleva muisti kyllä Kal-haarniskojen metallin ikiaikaisuuden. Hän hädin tuskin ymmärsi, miten muinaisista palasista hänen koko kehonsa oli kyhätty.

“Olemme koonneet kaiken tälle levykkeelle. Sen pitäisi sisältää kaikkein tärkeimmät johtolangat. Curuvar kolmannen tekstit, Taras-Silin piiritys ja tuho, kaikuluotauskartat kaikista niistä tunneleista, jotka johtavat poispäin Metru Nuista… ne ovat kaikki tässä. Lisäsin jopa…” Niz keskeytti ja kumartui nostamaan jotain pöydän alta. “… omat muistinpanoni”, hän lopulta sanoi ja heilutteli paksuhkoa paperipinoa kameran edessä.

“Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus on tekemässä. Meillä vain on… vaikeuksia ymmärtää miksi. Ehkä minä olen väärässä ja tämä kaikki on vain menneisyyttä. Ehkä te olette täällä vain tutkimassa palasta historiaa, joka on jo miltei painunut unholaan… mutta ehkä asiat ovat, kuten pelkään ja te taistelette edelleen. Ja siinä tapauksessa minä toivon, että te ymmärtäisitte meitä paremmin.”

Puhuja laski paperinsa jonnekin kameran katseen ulkopuolelle, ja tiedekapteenin viimeinen viesti pimeni pieneksi hetkeksi. Jonkinlainen häiriö oli selvästi katkonut Nizin yhteydet. Kuvan palattua toa oli kääntynyt selin kameraan ja puhui mikrofonistaan ohi jollekulle huoneen oven suulla. Luiset, valkoharmaat jalat talsivat hetken kuluttua pois toan huoneesta, ja rurukasvon tuimaksi muuttunut katse nauliintui takaisin kameraan.

“Xen… Ficuksesta on tullut jotain hirveää. Hän on vanha. Ja minä tarkoitan sitä. Hän on tehnyt tätä pitkään. Rakentanut koneistoaan kaikessa hiljaisuudessa meidän katseiltamme piilossa. Minä… pelkään häntä. Enkä ole enää varma tunsinko häntä oikeasti koskaan. Hänen sokea kuningattarensa on kuiskinut hänelle ties kuinka pitkään. He tahtovat tehdä jotain kammottavaa…”

Toa hieraisi kasvojaan väsymyksestä. Hänen silmänsä näyttivät hädin tuskin pysyvän enää avoinna. Katkoksen aikana oli mahdollisesti kulunut paljon enemmän aikaa kuin ensivilkauksella oli näyttänyt.

“Minä en tahtonut sinua maailmaan, joka uhkaisi päättyä näin, rakas. Isäsi vielä vähemmän. Jos hän on vielä siellä… pyydä anteeksi puolestani. Sillä vaikka minä vielä palaisin… en voi enää koskaan katsoa häntä silmiin. Hänelle en koskaan voisi itse myöntää, että rakastin Ficusta enemmän…”

Niz huokaisi. Hänen kätensä oli taas kurottunut puoliksi kameran päälle valmiina sulkemaan sen.

“… ja vihaan itseäni sen vuoksi. Hyvästi, rakas Xen. Ja anna minulle anteeksi se, kuinka huono äiti sinulle olin.”

Surusta värähtelevät kasvot katosivat, ennen kuin kanohille valuvat kyyneleet ehtivät kunnolla rekisteröityä tallennetta tuijottavaan kolmikkoon. Vallitsi hetken hiljaisuus. Heillä oli sellainen olo, että he olivat olleet ehdottoman väärät henkilöt kuulemaan tiedekapteenin tunnustukset.

Olivat he oikeat henkilöt tai eivät, sellaisen avautumisen jälkeen oli vaikea löytää paljoa sanottavaa.

“Hän siis pakeni tänne kaiken sen jälkeen”, Angien sanoi hiljaa ja otti levykkeen laukkunsa suojiin. “Xenin pitää nähdä tämä.”
“Hm. Ainakin selittää, kuka täällä on makutan jälkeen asunut”, Deleva mutisi.

“Tämä… tämä taitaa olla paljon meitä suurempaa”, salskean oli pakko todeta lopulta. Heillä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Puhdistaja puuhasi, mutta… puhtaasti veden toan kasvoilla valvonut pelko oli kertonut kaiken tärkeän.

“Ne nimet, mitä hän mainitsi”, Halawe pohti. “Curuvar ja Taras-Sil. Sanovatko ne sinulle mitään, Ang?”

“Taras-Sil? Sokean Jumalattaren kuolema? Eikö tämä ole täkäläisille yleissivistystä?” Angien kysyi ja katsoi toa-veljiä aidosti hämmentyneenä.

“Hei, voin opetella taruntietoa kun sitten joskus eläköidyn”, Halawe puolustautui.
Se kirvoitti hymyn hailtian kasvoilta. “Sen kun näkisi! Mutta siis… Taras-Sil oli Qwiennen – Sokean Jumalattaren – temppeleistä suurin, ja myös se… se, minne hän hautautui käärmeiden murskatessa Curuvar Ensimmäisen ja muut opetuslapsista. Minun on vaikea käsittää, miksi se liittyisi… no, tähän kaikkeen.”

“Ne kuulat ainakin mainittiin todella vanhoiksi”, Deleva mietti. “Samoin haarniskat. Olemme vain uusin kierros sairaassa pelissä, joka on pyörinyt läpi ajan.”

“Seis”, Halawe sähähti hiljaa ja nosti kätensä. “Kuuletteko?”

He sähköistyivät välittömästi. “Mitä?” Angien kysyi.

“Puhetta”, tumma toa kuiskasi. “Ehkä ulkoa.”

“Nyt ne metsästäjät ovat siis täällä. Ovi tuskin pidättelee niitä kauhean pitkään”, Deleva mietti. Konetoa lähestulkoon kuuli kellon, joka mittasi aikaa vääjäämättömään kohtaamiseen murhaajajoukon kanssa.

“Tuota… pystyttekö hoitelemaan ne?” Angien kysyi. “Ettekö te nyt ole niitä kuuluisia toa-sankareita.”

“Emme vielä tiedä koplan määrää tai miten he ovat varustautuneet”, Deleva tokaisi. “Aft-Amanassa hoitelimme parin toan kanssa sen tiimisi.” Ilmanautin palavan lihan haju syöksyi muistona plasmahengen mielessä esiin.

“Vaihtaisin sinut Spesialistiin koska vain”, selakhi pyöräytti silmiään.

“Ainakin se oli hyvä katoamistempuissa”, Deleva tokaisi.

“Olisi kätevä taito juuri nyt”, Angien sanoi surkeana.

Kaksikon sanaillessa Halawe oli palannut aiempaan huoneeseen. Hän raotti varovaisesti yläikkunan verhoja. “Hei”, hän yritti kiinnittää tovereidensa huomiota. “Näen ne.”

Yläkerran ikkunasta joukkio näki, miten joukko raskaasti aseistettuja metsästäjiä liikkui pihalla sotilaallisen koordinoidusti asentamassa räjähteitä. Iso steltinpeikko – Moukari, Halawe osasi sanoa – haukkui käskyjä. Tähdet olivat olleet peikon syntyhetkinä suotuisat, sillä hänet oli siunattu sekä suurella voimalla että terävällä älyllä.

“Ai nämä ovat tuttujasi?” Deleva mietti. “Kai tiedät jotain näiden tyyppien heikkouksia? Siis muitakin kuin ilmiselvä tuli ja se, että kaikessa on metallia.”

“No en minä nyt ihan kaikkia metsästäjiä sentään tunne, höntti. Ei meillä ole mitään yleistä jäsenluetteloa missä luetellaan kaikkien voimat ja heikkoudet. Osaan kyllä olen törmännyt Odinan kapakoissa.”

Angienkin uskaltautui vilkaisemaan ikkunan kulmasta. Odinalaiset eivät tosiaankaan näyttäneet vielä nähneen heitä.
“Voi ei, tuo yksi taitaa olla Ruinaaja”, Angien kuiskasi. “Tuo, joka asentaa räjähteitä.”

“Ruinaaja? Ette ole tosissanne. Nämä koodinimet ovat toistaan tyhmempiä”, Deleva mietti ääneen.

Halawen voimillaan salpaaman oven ääressä hääri toinenkin tummanpuhuva vortixx. Tämä keskusteli hiljaa Ruinaajan kanssa räjähteitä asentaessaan.

“Ah. Tuo sen toveri on Rienaaja. Älkää antako nimien hämätä”, Halawe tokaisi. “Lisäksi tuo yksi krickit taitaa olla legendaarinen Skalpelli. Tämä kokoonpano on ihan eri luokkaa kuin Aft-Amanassa”, Halawe kiristeli hampaitaan.

“Tuo nelikäsi puolestaan on Kuolonruoska. Muistaakseni näimme sen jo Meksi-Korossa. Tuo, joka kantaa tuolla kauempana… kokonaista tykkiä. Tyyppi voitti minut aina kädenväännössä”, Hammasratas vain jatkoi. Punamusta akshikromidi toimi lisälihaksina Inozyan jo valmiiksi treenatulle tiimille. Tämän singatuuriruoska roikkui tämän vyöllä hehkuen hailakan punaisena.

“En pidä tästä”, Deleva sanoi hiljaa sivussa ikkunasta. “Meidän pitäisi mennä.”

“Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne”, selakhi huokaisi. “Olisi pitänyt tietää, että Varjottu ei jättäisi meitä rauhaan…”

“No aina voi siitä huolimatta yrittää”, Deleva mutisi ja vilkuili varovaisesti ulos.

“Mutta se on Varjottu!” Odinan neito jatkoi. “Hänellä on silmänsä kaikkialla… ei maailmassa ole ainuttakaan paikkaa, mistä hän ei löytäisi meitä lopulta! Ihan sama, vaikka pakoilisimme vuosia, hän onnistuu aina lopulta…”

Halawe nyökkäili hiljaa, mutta keskittyi mieluummin tilanteeseen. Deleva sen sijaan ei aikonut kuunnella tappiomielialaa hetkeäkään pidempään.

“Entä sitten?” hän parahti niin kovaa, että he pelkäsivät metsästäjien huomaavan heidät. “Hittoako sillä on väliä, saako se luihu teidät kiinni joskus tulevaisuudessa. Mitä aiot tehdä ennen sitä? Synkistellä kurjaa kohtaloa vai tehdä jotakin sille?”

Se hiljensi hailtian.

“Tuota, kokeile taas naamiotasi”, Halawe ehdotti varovaisesti. “Selvitä suunta ja me ostamme sillä välin vähän aikaa.”

Kumpikin toista vilkaisi selakhia. Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi lopulta.
“Hyvä on, voin yrittää”, tämä myöntyi. Vaikka ajatus tiedottomana lattialla lojumisesta ei kyllä tuntunut kovin rohkaisevalta, kun parin kymmenen metrin päässä väijyi Varjotun murhajoukko.

“Pitäkääkin minut elossa”, hän sanoi hiljaa ja kaivoi Idenin esiin.

“Älä huoli, rakas!” Halawe virnisti ja katsoi taas metsästäjiä verhon raosta. Angien puolestaan veti syvään henkeä, painoi sen kasvoilleen ja tunsi, miten kylmä kanohi imi hänen sielunsa jälleen kerran Tuonelan syvyyksiin.

Toa-pari vilkaisi toisiaan ja nousivat samaan aikaan ikkunaan. Se suli kappaleiksi, kun Delevan loihtima liekkiryöppy syöksyi sen läpi alas pihamaalle. Metsästäjä huusivat ja maastoutuivat oven edestä.

Kosteus sammutti liekit nopeasti, mutta Varjotun verikoirat eivät nostaneet päitään kovin korkealle. Sen sijaan peikkosotilaan käskyjen karjuminen kuului selvästi tuulenkin yli.

“Hei peikonrumilus!” huusi Halawe, joka ilmestyi veljensä viereen hammasratas vinhasti ympärillään pyörien. “Lähettikö kummisetä tänne Shrekan vai Krekan? Olette kaikki ihan samanlaisia paukapäitä!”

“Shrekka sentään on lähes kosmista kauhua kun sinä olet vain valkea möykky!” Deleva tuki toveriaan, vaikkei edes tiennyt mikä on Shrekka.

Kaksikko sai vastalaukaukset itseään kohti kirjaimellisina, kun metsästäjät rei’ittivät ikkunan plasmasarjalla.

“Ziellä ze luopio huutelee!” Skalpelli osoitteli yläikkunaa. Hänen yönäkökiikariensa punainen valo erottui pimeässä kiiluvana silmäparina. Krickit jäi tuijottamaan ikkunaa niin paikallaan, että hänen saattoi luulla vaanivan jotakin.

“Hah, tulisi tänne alas taistelemaan!” Inozyan mahtava ääni pauhasi. “Mutta Hammasratas taitaakin olla pelkuri!”

“Ai pelkuri vai? Minä olen sentään maineikkaan Toa-soturi Svarlen surmaaja”, Hal huusi vastaukseksi yläkerrasta.

“Itsehän murskasin sodassa Valotun Lhekon! Edes kaksoisauringot eivät suojelleet häntä moukareiltani!” Inozya nosti moukarimaiset kätensä ilmaan ja astui uhmakkaasti avoimelle.

“Joo siis meidän pomo syö toia aamupalaksi!” Rienaaja toimi Moukarin taustakuorona.
“Ja makutoita välipalaksi!” Ruinaaja pisti paremmaksi.

Peikkojohtaja näytti sanovan jotakin hiljaa alaisilleen vaimentaakseen heidät takaisin työn touhuun. Taempana Kuolonruoska käänteli pientä ovelle koottua suorasuuntaustykkiä ikkunaa kohti.

“Ne aina sanoivat, että olet tarpeeksi nopea torjumaan luoteja”, Moukari huusi ja taputti tykin piippua. “Olen aina halunnut nähdä, osaatko todella.”

Toa-pari katsoi tykkiä ja sitten toisiaan. Mörssäri näytti tarpeeksi järeältä räjäyttääkseen koko kakkoskerroksen ikkunat parin metrin säteeltä. Angien oli vieläkin tiedottomana heidän takanaan, mikä asetti tämänkin vaaravyöhykkeelle.

“Anna tulla vain!” Halawe hihkui. “Tuon pitäisi olla pikku juttuja niihin tykistökeskityksiin verrattuna, mitä pysäytin Metru-!”

Lause katkesi, kun kanuuna lauloi, ja Halawe ehti juuri nousta ikkunaan heittääkseen tykinkranaatin kauas yläilmoihin. Hän oli näkyvillä vain pienen hetken, mutta se riitti – sillä krickitin kasvoilla oleva hyönteisnaamio välähti.

Se oli yksi kammottavimpia tunteita, mitä toa saattoi kokea. Oli kuin Felnas olisi sammuttanut osan sielusta. Kadottanut sen palasen, joka oli aina yhteydessä kaikkeen ympäröivään.

Magnetismin toa syöksyi alas henkeään haukkoen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kuuli, miten metsästäjät latasivat jo uutta ammusta. Felnasin vaikutus tuntui hiljalleen hiipuvan, kun hän ei enää ollut sen käyttäjän näkökentässä, mutta kyllä se silti vielä kirpaisi.
“Meidän pitää mennä”, Deleva vilkuili vuoroin ulos ja vuoroin tovereitaan. “Vaikka minä kestäisin tuon mörssärin laukauksen, te ette.”

Selakhi oli edelleen tiedottomana. Halawe kirosi huolimattomuuttaan ja päätti siirtyä isoihin aseisiin.

“Onko totta, että teidän peikkojen taipumus unohtaa painovoima antaa teille lentotaidon?” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. “Olen aina miettinyt! Oletteko tosiaan niin tyhmiä, että jos unohdatte painovoiman, kohoatte taivaalle?”

He kuulivat ulkoa, kuinka jotakin putosi maahan.

Sitten peikko alkoi jylistä.

“Mitä helvettiä sinä juuri sanoit, sinä rahinpenikka? Valmistuin luokkani parhaana Odinan sota-akatemiasta ja olen ollut mukana useissa salaisissa iskuissa Nascostoa vastaan, ja minulla on yli 300 varmistettua tappoa. Minut on koulutettu brakas-sodankäynnistä ja olen koko Varjotun legioonan paras tarkka-ampuja! Et ole mitään muuta kuin vain uusi kohde. Tuhoan sinut tarkkuudella, jota ei ole nähty koko sakaroilla, olen helvetti tosissani! Luuletko että selviät tästä? Mieti uudestaan, kusipää. Tälläkin hetkellä salainen odinalainen vakoojaverkosto ympäri Kristallisaaria jäljittää sinua, joten parempi valmistautua myrskyyn, mato! Myrskyyn, joka romuttaa koko säälittävän asian jota kutsut elämäksesi. Olet ihan helvetin kuollut, äpärä. Voin olla missä tahansa, milloin vain ja voin tappaa sinut yli yhdeksälläsadalla eri tavalla, ja se on vain paljailla käsilläni. En ole ainoastaan täydellisesti koulutettu kaikissa taistelulajeissa, minulla on käytössäni koko Odinan arsenaali ja käytän sitä sen täydessä skaalassa poistaakseni sinut tästä surkeasta maailmasta, senkin säälittävä rotta. Jos olisit tajunnut, minkä epäpyhän koston hyökyaallon pikku loikkauksesi aiheuttaisi, olisit ehkä pysynyt Varjotun puolella! Mutta et voinut tajuta, ja nyt saat maksaa siitä hintaa, sinä jumalan hylkäämä idiootti. Hukutan sinut raivooni. Olet ihan helvetin kuollut, penska.”

Toat eivät kuunnelleet saarnaa loppuun vaan olivat kadonneet syvemmälle kartanon uumeniin suurinpiirtein sanan “brakas-sodankäynti” kohdalla. Halawen kolauksen kokenut ylpeys toipui pikku hiljaa. Hän kantoi edelleen manan majoilla olevaa selakhia, kun taas Deleva toimi päättäväisenä johtajana, vaikka hänellä ei ollut muita enempää käsitystä sitä, minne heidän pitäisi labyrinttimaisessa kartanossa suunnistaa.

“Hiivatti kun menimme helppoon sen Felnasin kanssa”, hän kirosi. “Tämä sakki onkin varautunut toa-taisteluun. Hitto, miksi tuollainen kanohi on keksitty.”

“Juuri meidänlaisiamme varten”, Halawe tokaisi ei niin pirteänä. “Ehkä saamme ne eksytettyä tähän kirottuun taloon.”

“Hyvä jos emme eksytä itseäämme”, Deleva vastasi. “Toivottavasti Angien saa edes jotain suuntia.”

Hänen sydämensä pamppaili ylikierroksilla, kun hänen materiaalinen kehonsa alkoi jälleen hengittää. Angien kiskoi naamion kasvoiltaan niin pian kuin suinkin pystyi… ja melkein pudotti sen, sillä tajusi keikkuvansa Halawen käsissä.

“Ette kai te tehneet jotakin typerää?” hän parahti herätessään parivaljakon pikasiirtymän keskeltä.

“Tuo suututti sen peikon oikein kunnolla”, Deleva vastasi. He kuulivat, miten valtava räjähdys räjäytti kartanon etuoven puusilpuksi. Se sai kirjoja putoilemaan hyllyiltä ja kattokruunut heilumaan uhkaavasti.

“Oletko kunnossa?” Halawe kysyi sivuuttaen mahdolliset oman virheensä. He pysähtyivät pienen pieneksi hetkeksi laskeakseen selakhin omille jaloilleen, jotka tuntuivat vielä hieman hatarilta tuonelanvierailun jäljiltä.

“Hänen pitäisi olla valtaistuinsalissa”, Angien kertoi ja katseli hetken ympärilleen. “Tuossa suunnassa…” hän osoitti yhtä isommista aulan ovista enemmän intuitiosta kuin oikeasta ymmärryksestä.

“Se siis toimi. En ollut optimistinen”, Deleva kohotti kulmiaan. “Tarkastaja siis tosiaan on… vielä täällä?”

“Jokin osa ainakin”, hailtia vastasi. “Mennään, en halua jäädä peikonruoaksi.”

Kartano tuntui äkkiä kovin paljon ahdistavammalta. He yrittivät liikkua niin hiljaa kuin pystyivät, mutta etenkin Delevalle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Minkä he epäonnistuivat hiiviskelyssä Halawe yritti kompensoida jumittamalla jokaisen rautalukon ja ovensaranan, jonka he jättivät taakseen. Tasaisin väliajoin kaikuvat pamahdukset kertoivat heidän takaa-ajajien hankkiutuneen jälleen yhdestä ovesta eroon.

“Hitto soikoon”, Deleva murahti hiljaa. “Vaikka tämä labyrintti onkin, meitä ei ole siunattu ajalla tämän kanssa.”

“Ne epäilemättä jäljittävät meitä ties millä. Olen itsekin käyttänyt joskus sellaista lämpöjäljet paljastavaa visiiriä, mikä yhdellä niistä on”, Halawe kertoi.

“Jos pääsisin niitä lähelle, voisin varmaan vain murskata sen pirun Felnasin Skalpellin naamalta”, Deleva mietti. “Mutta kun niillä on melkoinen kasa tulivoimaa… eikä sitä voi neutraloida plasmalla kaukaa niin kauan kuin niillä on se hiton naamio. Olisi pitänyt käristää se Kuolonruoska silloin Meksi-Korossa kun oli mahdollisuus.”

“He kyllä tiesivät, että päätyisivät minua vastaan”, Halawe vastasi hiljaa. “Ovat valmistautuneet sen mukaisesti. Varjottu tuntee minut aivan liian hyvin.”

“Jos emme olisi täällä etsimässä vastauksia, voisin vain polttaa tämän hiivatin ladon niiden päälle”, Deleva jatkoi. “Mutta siitä ei ole kauheasti hyötyä, kun te ette ole yhtä tuhoutumattomia kuin minä.”

“Vältetään kartanon romauttamista, jooko?” Angien vastasi hiljaa pari harppausta toia edeltä. Hän toivoi, ettei ollut hukannut valtaistuinsalin suuntaa… miten pirussa yksi kartano saattoi olla niin iso? Ei se ollut ulkoa niin valtavalta tuntunut.

Huone, johon he hiipivät, näytti jonkinlaiselta merilaboratoriolta. Valtavista akvaarioista päätellen merenelävien tutkimus näytti olleen eräitä kartanon herran mielenkiinnonkohteita. Tilanteen vakavuuteen sopivasti kaikki tankeissa ollut oli kuollut jo aikaa sitten.

“Ai kuolema ja kalat olivat Tarkastajan juttu?” Halawe mietti hiljaa. “… nyt kun mietin selakheita, niin tässähän on järkeä.”
Angien vastasi huokauksella. “No näköjään hän ei ollut yhtään parempi akvaariokalojen kanssa kuin mitä oli meille”, hän mutisi. Kaikenkirjavat merenelävät särjistä barrakudoihin kelluivat vatsat ylöspäin akvaariotankeissaan isäntänsä unohtamina.

“Niin paljon kuolleita kaloja. Sääli, etteivät ne päässeet mereen vapaiksi”, Deleva mietti hiljaa. Miksi hän edes välitti? Ne ovat vain jotain hiton kaloja.

“Ehkä jotkut pääsivätkin”, Halawe huomautti ja osoitti valtavaa hajonnutta tankkia. “Kenties tuolta luikerteli jokin pakoon.”

“Jokin… todella voimakas”, Angien henkäisi. “Se on leikannut terästä.”

“Se tästä vielä puuttuisi, että moinen otus tulisi meitä vastaan jossain täällä kartanolla”, Deleva murahti. Ajatus metallia murtavasta kalasta ei ollut metallimiehen mieleen.

“Tämä on murrettu vuosia sitten. Se on varmaan osa merien ravintoketjua nyt”, Halawe rauhoitteli, vaikka se olikin pieni lohtu. Jostain kaukaa takaa kuului raskaiden askeleiden ja huutojen jyly. Halawe käytti jälleen hetken väännelläkseen yhden rikkinäisen kalatankin teräksestä barrikadin oven eteen. Deleva sulatti siitä muodottaman metallikuoren, josta läpi pääseminen veisi toivottavasti edes vähän aikaa.

“Suljemme tiemme takanamme”, Deleva mietti. “Toivottavasti piru vie löydämme mitä etsimme.”

“No, jos emme, niin Moukarin miehet varmaan tappavat meidät”, Angien huokaisi. “Tai pahempaa, vievät Odinalle.”

“Hei, minne se ‘ehkä voimme puhua tämän Varjotun kanssa, ehkä hän ymmärtää’-puhe on kadonnut?” Deleva kiusasi.

“No, kun ottaa huomioon miten paljon meitä on ammuttu tämän matkan aikana…” hailtia huokaisi. “Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että olemme karkureita lopun ikämme.”

“No, sitten ainakin ainoa suunta on eteenpäin”, Deleva vastasi. Oli vaikea sanoa, oliko se tarkoitettu rohkaisuksi vai yleiseksi ankeaksi toteamukseksi. “Jatketaan. Jos vaikka Tarkastaja saisi meidät tästä tilanteesta.”

“Tarkastaja on makuta”, Halawe muistutti heidän kulkiessaan. “Jos hän on täällä, kai hän nyt voi jotakin tehdä.”

“Anteeksi, mutta olen vähän skeptinen”, hailtia mutisi. “Cestainua ei tunneta siitä, että hän… noh, välittäisi kovin paljoa. Kerrotaan, että hän näyttäytyi selakheille vain, kun tarvitsi näiltä joitakin näiden taikakaluista.”

“Sen olisi hitto vie parempi auttaa meitä kaiken tämän jälkeen”, Deleva murahti. “Tai meille voi tulla kuumat oltavat.”

“En tiedä, kumpi on ankeampi ajatus”, Angien mietti. “Se, että enkeli ei välitä tarpeeksi auttaakseen, vai se, että hän ei ole tarpeeksi voimakas auttaakseen.”

“Yksi asia kerrallaan”, Halawe sanoi äänellä, joka ei kuulostanut niin lohduttavalta kuin mitä hän oli yrittänyt. “Kun nyt vain löytäisimme sen ukon ensin.”

Askeltamista kului taas tovi. Delevan töminä vasten puulautoja varmisti, että takaa-ajajilla oli koko ajan heidän suurpiirteinen sijaintinsa.

“Olenko se vain minä, vai onko näitä käytäviä paljon enemmän kuin tähän taloon pitäisi mahtua?” Angien huomioi.

“Ehkä?” Deleva mietti. “Muistikuvat siitä viime kerrasta eivät ole kovin selvät. Olisipa kiinnittänyt asioihin itse huomiota silloin eikä vain seurannut sokeana Svarlen jalanjälkiä.”

“Ainakin matka on pitkä myös Moukarin jengille”, Halawe huomautti, vaikka vilkuilikin olkansa yli kiusallisen tiheään.

“Svarle”, selakhi aloitti. “Se, joka päätyi Mustan Käden Kal-ohjelmaan kuoltuaan. Mitä… mitä hän oikeastaan puhui Tarkastajan kanssa, kun kävitte täällä?”

Toat vilkaisivat toisiaan.

“Riiteli Kohtalosta, kuvitteli tietävänsä kaiken. Sitä sen Nuva-juttua. Ei ollut hirveän tyytyväinen makutan asenteeseen”, Halawe kertoi lyhyesti. “Lähdimme paikalta aika pian.”

“Tarkastaja tulee olemaan niin pettynyt meihin”, Deleva naurahti kuivasti. “Täällä taas. Mitä nyt minä olen puolikuollut, sinä tapoit Svarlen ja muut ovat ties missä…” Hän työnsi edellisiä paksumman, koristeellisen puuoven auki puhuessaan.

“… hei, tämä se on”, Halawen keltaiset silmät kirkastuivat. “Se hopeahuone.”

Delevakin tunnisti sen. Miten hän voisi unohtaa?
Hämärää tilaa hallitsi valtaisa allas täynnä tuhannen tarun elohopeaa, joka säkenöi harmaata valoaan karun kammion nurkkiin. Muutoksen allas sähisi kuin jatkuvasti kiehuen ja kuplien, ikuisessa liikkeessä. Sen toisella puolella oli ovista suurin.

Selakhi irvisti torahampaillaan. “Lisää makutanoituutta.”
“Voima tuhota ja syntyä uudelleen”, Deleva sanoi. “Sopii makutoille. Tuho ja luominen samassa paketissa.”

“Viimeksi, kun näimme jonkun putoavan tuone, tämä lähinnä suli…” Halawe katsoi säkenöivää allasta kauhulla. “Kierretään se kaukaa.”

“Vorink uskoi hartaasti syntyvänsä uudelleen parempana kuin me muut. Meistä kaikista piti tulla Nuvia”, Deleva muisteli. “Ajatella, että minäkin uskoin hetken, että voisin itsekin muuttua paremmaksi toaksi tuolla taika-aineella.”

“Te toat olette kyllä hulluja”, selakhi mietti. “Kenenkään ei tiedetä oikeasti muuttuneen miksikään Nuvaksi, mutta silti jaksatte uskoa siihen? Että mitä jos vaikka minä en sulaisi vaan muuttuisinkin kauniiksi kiiltäväksi perhoseksi?”

“Legenda Nuvasta on toain piirissä yhtä syvällä kuin Valottujen taru av-toain keskuudessa. Jotkut uskovat siihen, mutta useimmat Nuvaan pyrkivät epäonnistuvat siinä”, Deleva kertoi. “Kai sitä voi ajatella Toan täydellisenä Kohtalona.”

“Matoranit sitten ovat pakkomielteisiä täydellisyytensä kanssa”, selakhi huokaisi. “Sokea Jumalatar sentään tajusi opettaa, että täydellisyys on mahdoton tavoite, mutta sitä kohti kulkeminen on siitä huolimatta kaunis tapa elää.”

“Ehkä me emme halua tyytyä niin vähään”, Deleva naurahti. “Svarle halusi olla täydellinen. Fyysistesti, henkisesti, kaikissa elämän alueissa. Hänelle koko Nuva oli enemmän uskonto, ja hän tuntui todella uskovan siihen.”

Metallitoa sai veljeltään vastaukseksi tikareita täynnä olevan katseen.
“Häh? Svarle ansaitsi kuoleman. Hän oli menettänyt toa-hyveet jo vuosia ennen Metru Nuin sotaa”, tämä älähti.

“Toa-hyveet metsästäjä-toan suusta on kyllä aika ironista”, kal töksäytti. He eivät puhuneet siitä kovin usein, mutta kumpikin tiesi Delevan kannan tapahtuneeseen: vaikka Svarle oli ollut miten paha, ei loikkarin tekemä salamurha ollut silti oikeutettu.

“Kaikki mikä meillä meni pieleen johtui Svarlesta”, Halawe puolustautui. “Ilman sitä hullua et olisi ollut Aerilla silloin yksin.”

Plasman toa ei vastannut. Haamukivut tuntuivat kauan sitten menetetyissä raajoissa. Silkalla tahdonvoimalla kalittu sysäsi ne mielensä perälle vangiten ne hopeiseen kuoreen. Niiden ajattelu saisi jäädä toiseen aikaan ja paikkaan.

He kiersivät varmuuden vuoksi altaan niin kaukaa kuin suinkin mahdollista. Ketään ei huvittanut selvittää, mitä pisarakaan kalmanainetta teki. Kammion perällä oli kartanon sisäovista suurin. Angien oli melko varma sen olevan vihdoinkin tie valtaistuinsaliin.

“Mihinköhän makuta on tarvinnut kokonaisen altaan tätä ainetta”, hän kysäisi toilta.

“Ymmärtääkseni ne ainakin tekevät sillä rahksheja”, Halawe mutisi. “Jotenkin.”

“Joku on ollut hereillä”, Angien virnisti.

“No siinä on vain järkeä, että Varjottu olisi kouluttanut meitä metallin taitajia makutoja varten. Enkelten haarniskat ovat niiden haavoittuvampia kohtia”, Halawe kertoi. Sääli vain, ettei niistä ollut hirveästi hyötyä enkelin esiin manaamisessa.

“Jäin vain miettimään”, selakhi mutisi ja katseli hopeisia kipinöinä. “Ettemme ole nähneet ainuttakaan rahkshia.”

“Totta”, Deleva vastasi. “Rahkshit tästä vielä puuttuisivatkin.”

Halawe etummaisena yritti avata toivottavasti viimeistä ovea aggressiivisella olkapäätaktiikalla, kunnes tajusi sen avautuvan häneen päin. Onneksi hänen seuralaisensa eivät näyttäneet huomanneen mitään. Toan ego säilyi ehjänä, kun hän sai kiskottua makutan oven auki toisella yrittämällä.

Jokaisessa valtaistuinsalissa piti olla kunniakaarti, ja niin oli myös Rúciorossa. Ne kaikki katsoivat tulijoita, jotka kehtasivat astua suureen saliin. Kolmikko pysähtyi vaistomaisesti, mutta vain hetkeksi hopeisten osoittauduttua liikkumattomiksi. Vartijat olivat kylmää, harmaata metallia, aivan kuten plasmanhenkikin. Niillä ei ollut aseita, mutta hartioista päätellen ne eivät tarvinneet sellaisia. Haarniskoiden ryhti oli hieman kumara ja niiden silmät paloivat heikkoina.

“Lisää Kaleja”, Deleva sanoi hiljaa.
“Samanlaisia kuin ulkona”, Angien vastasi. Oli kuin harmaahahmojen haukasvot olisivat seuranneet hänen jokaista askeltaan.

Kun ne käänsivät päitään, saattoi kuulla metallin hankautuvat metalliin.

Ne siis todella käänsivät päitään, kun tunkeilijat astelivat pidemmälle saliin. Kalit muodostivat kaksi riviä, kunniavartion salin kummallekin puolelle. Niitä oli siinä kaksi kertaa kuusi, kahdessa rivissä, ja niiden kylmät katseet pysyivät naulittuna tiukasti kolmikkoon.

“Ne eivät tee mitään”, Halawe sanoi hiljaa.

“Parempi meille”, Deleva vastasi ja vilkuili taakseen.

“Jos ne muuttuvat ikäviksi, en tiedä kuinka paljon minusta on hyötyä. Ne… ne eivät ole mitään tavanomaista metallia. En ole varma, mitä ne oikein ovat.”

“Ei huolehdita siitä juuri nyt”, Deleva vastasi. “Tarkastaja on täällä.”

Hämärästä huolimatta kaikki heistä erottivat makutan liikkumattoman siluetin salin perältä. Sitä valaisi vain kelmeä valo, joka tuli tähtitaivaasta valtaistuinsalin katossa. Sen kirkkaimmat kappaleet olivat Tarkastajan kruunun muotoiset kuut, jotka valaisivat taivasta Punatähden paikalla. Itse Kohtalon majakkaa ei näkynyt. Initoin puuttumisen lisäksi taivas muistuttikin enemmän satumaista kuvausta tähtitaivaasta kuin oikeaa sellaista. Lukemattomien, kuviottomien tähtien tuike oli silminnähtävää. Taivaankannen liikkeet olivat myös huomattavia. Tähtiä katosi valtaistuinsalin seinien sisään sitä mukaa, kun niitä paljastui toisesta suunnasta lisää.

“Ei toa-tähtiä”, Deleva mietti katse katossa.
“Noita toisia tähtiä on sangen paljon”, Angien huomioi, muttei täysin ymmärtänyt astronomista mysteeriä. Häntä kuitenkin kalvoi vahva aavistus siitä, että taivaskaton tarkoitus ei ollut ainoastaan koristeellinen.

“Mene hailtia haamuilemaan”, Kakama-kal kertoi. “Me yritämme sillä välin tilkitä tämän salin umpeen.”

Angien nyökkäsi ja juoksi pidemmälle, kohti perällä kohoavaa valtaistuinta. Toa-pari hänen takanaan työnsivät raskaat ovet kiinni ja sulattivat niiden saranat.

“Tämä on sitten ainoa ovi”, Deleva huusi niin kovaa kuin uskalsi. “Tarkastajan olisi parempi olla avuliaalla tuulella.”

Vasta lähempänä valtaistuinta Angien näki makutanraadon tarkemmin. Kuolemattoman katse oli sammunut jo kauan sitten. Se, kumpi Tarkastajan ilmiselvistä vammoista oli syypää tämän ennenaikaiseen kuolemaan jäi kuitenkin arvailun varaan. Rintakehän ammottavasta aukosta päätellen jokin oli tunkeutunut väkivallalla ja voimalla haarniskasta läpi ja repinyt jotain tämän sisältä… mutta myös makutan kanohi oli pirstaleina. Tämä vamma näytti kuitenkin selvemmin ampumahaavalta. Se, että joku makutahaarniskaa voimallaan pirstova olisi ampunut Tarkastajaa vielä päähän tuntui selakhista täysin turhamaiselta. Totuutta oli kuitenkin mahdoton vältellä. Tarkastaja oli kuollut, ja päätellen tämän käsinojilla lepäävien raajojen päälle muodostuneesta pölykerroksesta, valtaistuinsalin edellisen vierailijan käynnistä oli jo aikaa.

Angienin huomio kiinnittyi lattialle, jonne makutan kaksiosainen kruunu oli pudonnut. Valojen sammuttua makutasta oli tämän itäisellä taialla paikallaan pysyvä pääkoristekin lakannut leijumasta.

Hän astui muutaman portaan ylös kohti metallituolia. Hän odotti joka hetki vartijoiden suuttuvan ja käyvän heidän kimppuunsa, mutta ne vain katselivat heitä kahdessa puolikaaressa.
“Jos hän ei ole täällä, hän ei ole missään”, Angien sanoi ja kaivoi Idenin esiin vielä kerran. “Yritän olla nopea.”
Hän istui portaille valtaistuimen viereen, huokaisi ja kuoli vielä yhden kerran.

Kaksi toaa tunsivat itsensä auttamattoman turhiksi seistessään valtaistuimen vieressä Kaleja katsellen. Angienin tiedoton ruumis lojui portailla sydänvalo sammuneena ja kylmänä. Vain Idenin hienoinen hohde vihjasi siitä, että hän todella oli hengissä.

“Hän on ollut siellä jo kauan” Halawe huokaisi. Hänellä oli messinkinen taskukello, joka pyöri turhautuneena hänen ympärillään. Aina välillä hän tarkisti ajan, mutta se kulki piinallisen hitaasti.

“Hän osaa kyllä tulla takaisin, kun on valmis”, Deleva sanoi ja kyykistyi portaille. Hän seurasi Kaleja melkein yhtä silmä kovana kuin ne heitä. Erityisesti salin ovea lähimmän haarniskan katse tuntui muita läpitunkevammalta.
“Mitä luulet, mikseivät ne tee meille mitään?” hän mietti.

Halawe käveli pientä stressaantunutta ympyrää hammasratas pyörien. “Ehkä ne tappavat vain ryöstäjät. Tai sitten paikan henki luottaa meihin edes vähän.”

“Jos luottaisi, meidän ei olisi näin vaikea tavoittaa sitä”, Deleva murahti.

“Angilla on mennyt niin kauan, että hän on taatusti jo löytänyt makutan”, toinen toista vakuutti.

“Hän ei ole ainoa, joka olisi löytänyt etsimänsä”, kakamakasvo vastasi hiljaa. “Kuuletko?”

Halawe kuuli. Raskaat askeleet jossakin ovien takana. Hiljaisia, jämäköitä komentoja. Pamahdus, jonka he päättelivät edellisen huoneen oveksi, sai jälleen koko salin vavahtamaan.

“Ne ovat täällä”, magnetismin toa sanoi hiljaa ja terästäytyi katse oveen suunnattuna. Vartijat eivät äänistä huolimatta kääntyneet ovea kohti, vaan pitivät kylmät haukasvonsa tiukasti toissa.

“Luuletko, että nuo puuttuisivat siihen, jos Moukari tulisi paikalle?” Deleva mietti ja osoitti rautaisia vartijoita.

“Ehkä. Moukarilla on tuskin yhtä hyviä käytöstapoja kuin meillä. Sitäpaitsi-”
Ääni, joka keskeytti hänet, oli jyrähdys. Jonkin suuren ja raskaan iskeytyminen oveen. Tutun peikon karjunta säesti sitä.

“Selakhi saisi pitää kiirettä”, kakamakasvo sanoi synkästi ja asteli oven suuntaan.
Halawe nosti hailtian ja asetti hänet jykevän valtaistuimen sivulle parempaan suojaan. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa itsensä siitä, että kalmankylmä keho tosiaan palaisi vielä henkiin.

“Pidä kiirettä”, hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään, kykenikö selakhi edes kuulemaan sitä.

Ja järkkymättömiä olivat myös heidän lasittuneet katseensa, jotka seurasivat sillä hetkellä Angienin yläpuolelle kumartunutta magnetismin toaa, jonka sormet rummuttivat kärsimättömänä Idenin kiiltelevällä pinnalla.

Metsästäjien kärsimätön portin rummutus oli tauonnut, kun Moukarikin oli joutunut myöntämään makutan oven olevan raskasta tekoa. Hetken kaksi toaa olivat vain odottaneet hiljaa Kalien taakse suojautuneena, mikä odinalaisten seuraava siirto olisi.

Halawe vilkaisi vuoroin ovea ja vuoroin valtaistuimen vieressä nukkuvaa selakhia.

“Suunnitelmaa?” hän kysyi enimmäkseen rauhoitellakseen hermojaan.
“Luulin, että tämä oli sinun alaasi”, Deleva virnisti. Pieni liekehtivä pallo syttyi hänen nyrkkiinsä.

“Jos näytämme päämme, saamme Felnasista naamaamme”, entinen metsästäjä huokaisi. “Mutta jos emme näyttäydy, on tietysti hieman vaikea pistää vastaan.”

Toisella puolella oli pelottavan hiljaista. Kumpikin toista osasi kuvitella metsästäjien virittävän ties mitä mörssäriä tehdäkseen sillä tien Tarkastajan luo.

“Mitä luulet, sortuuko tuo tähtitaivas, jos tämä sali ottaa osumaa?” Deleva mietti.
“No, se taitaa olla ikään kuin katto…”
Kal-toa hymähti kuivasti. “Loukussa kuin rotat”, hän tuhahti lopulta. “Ankea reissu.”

“Minun ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän”, Halawe sanoi hiljaa. “Eiväthän ne sinun perässäsi ole…”

“No kyllä me tämän tiesimme”, plasman toa tokaisi. “Jos kuolisin johonkin tällaiseen, olisin taatusti jo kuollut. Ei Suuri Henki minua ole tänne asti retuuttanut ilman jotakin tarkoitusta.”

Halawe loi toveriinsa skeptisen silmäyksen. “Helppohan se tuhoutumattoman miehen on sanoa.”

“No, tuo yksi tuhoutumaton mies takanamme olisi varmaan eri mieltä.”

Ja silloin Odinan urku soi, ja tie Cestainun hoviin pirstoutui auki. Tuhoutumattoman miehen ovi ei makutain taiasta huolimatta ollut sellainen itse…

Valtaistuinsali paloi plasman toan käsissä. Oviaukko hehkui tulikuumana. Kumpikaan toista ei nähnyt kunnolla kohteitaan höyryn ja savun seasta, mutta eivät nähneet valtaistuinsalin ulkopuolelle jumittuneet odinalaisetkaan. Kumpikin puoli vaihtoi iskuja sokkona, mutta oli vain ajan kysymys, milloin palkkasoturiryhmä murtautuisi sisään raa’alla ylivoimalla.

Kal-rivistö seisoi kaiken sen keskellä vain seuraten tapahtumia tuhoutumattomien kuoriensa takana. Edes Moukarin ryhmän harhalaukaukset eivät olleet saaneet niitä puuttumaan peliin. Yksi hopeisista oli ottanut kylkeensä suoran tykinlaukauksen, mutta oli vain noussut uudelleen pystyyn.

“Kauanko aiotte oikein jatkaa tätä!” he kuulivat Moukarin huudon läpi plasman toan sumuverhon. Sitä säesti sokkona ammuttu tulitus sisälle, joka teki kaiken liikkumisen hengenvaaralliseksi.

Deleva syöksyi toa-toverinsa kylkeen ja vilkaisi sitten oviaukon suuntaan.
“Minulla on idea”, hän sanoi.
Mirukasvo katsoi tätä epäilevänä. “Olen pelkkänä korvana.”

“Jos pääsemme lähelle, niin voimme ehkä hoidella sen naamiomiehen”, kal kertoi. “Tuossa on nuo haarniskat. Ne käyvät kilvestä, eivätkö käykin?” Hänen piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan tulituksen keskellä.

“En pysty niiden metalliin kovin hyvin”, Halawe protestoi. “Se on jotakin… outoa.”
Deleva ei moisesta piitannut, vaan loikkasi parilla juoksuaskeleella lähimmän tarkastajankaartilaisen taa. Hän tarttui siihen ja nosti metallimiehen harteilleen hämmästyttävän helposti. Jos kukaan heistä olisi nähnyt ilmettä haarniskan Haulla, he olisivat nähneen sen kylmillä kasvoilla pettymyksen hivenen.

“Hei, tuohan voi toimia”, Halawe hihkaisi ja hoippui toverinsa perään.
“Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun hakkaan huonoja metsästäjiä hylätyssä rakennuksessa!” Deleva huusi ja syöksyi eteenpäin toinen Kal-keho kilpenään. Himmeänä hohtavat silmät haukasvoisen kuolleen kasvoilla värähtivät ja maailman hiljaisin turhautunut huokaus pakeni tämän naamion takaa.

Valtaistuinsalin ulkopuolelta kuului päättäväisiä huutoja, ja odinalaisten tuli kohdistui teräsjärkälettä kohti. Plasma-ammuksetkin vain sihisivät osuessaan Kal-kilpeen. Hän miltei kaatui tykinammuksen räjähtäessä suoraan hänen kilpeensä. Kipinät säkenöivät lyijyn osuessa metallipintaan. Säteet kimpoilivat ympäriinsä, mutta Deleva vain kiihdytti juoksuaan.

Savuverhon takaa Deleva erotti vuorimaisen peikon ääriviivat. Hänen oli pitänyt etsiä Felnas-kasvo ja lamauttaa tämä, mutta Inozya oli ainoa, jonka hän näki, eikä hänellä ollut montaa sekuntia aikaa miettiä. Hän päätti pelata yllätyshyökkäyksen varaan. Toan Kakama syöksi kal-miehen ja tämän haarniskakilven valtavan massan ja siihen kytkeytyneet energiat liikkeelle. Oli kuin konetoan punainen naamio jättäisi jälkeensä punaisen vanan silkasta liike-energiasta.

Toa sysäsi kal-haarniskan syrjään ja iski oikean koukun jättiläispeikkoa tämän massiiviseen leukaan. Irtohampaita lensi, mutta peikko oli pelissä sekunneissa. Jättiläismäinen koura tarttui Delevan kal-metallista tehtyyn käteen ja väänsi, mutta kakamakasvo ei horjunut.

“Haa. Tulee ihan Metru Nui mieleen. Kaltaisiasi oli niin monissa väreissä, ei vain harmaan sävyissä. Yhtälailla hekin tosin kuolivat!” Moukari naureskeli.

Delevan vastaus oli iskeä Kakamalla vahvistettu isku metsästäjään. Oli kuin pieni hopeapunainen juna osuisi lihavuoreen, mutta Inozya hädin tuskin edes horjahti. Hän heitti Delevan hirvittävän vaivattomasti käytävän seinään.

“Tanssiako haluat, toa?” Inozya nauroi ja nosti moukarinsa ilmaan mahtaillakseen. “Tanssin kerran jopa valotun kanssa… sääli, ettei tämän selkäranka kestänyt sitä. Sinä taidatkin olla vähän kovempaa tekoa, vai mitä?”

Deleva nieli takaiskun eikä tuhlannut aikaa. Hän oli yhtä tulensa kanssa. Poltetta virtasi hänen kuolonkalmean ruumiinsa läpi ja se purkautui kuin öljysuihku päin kohti syöksyvää Moukaria. Valtaisa valokaari osui peikon haarniskaan, ja kartanon hiljaisuus täyttyi peikon tuskanhuudoista.

Tämä perääntyi hetkeksi, mutta toan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Suunnitelmasta poikkeamisella oli hintansa, ja hän tunsi karman iskevän häneen Felnasin hyydyttävän hengen muodossa. Hän tunsi kylmenevänsä sisältäpäin kuin jokin olisi sammuttanut sielun poltteen. Tältäkö kaleista tuntui? Ilman alkuvoimaa, ilman sielua?

Deleva keräsi itsensä nopeasti ja sysäsi ajatukset taas elohopean alle kuten viimeksikin. Hän ei nähnyt naamion käyttäjää siinä kirotussa savussa ja pimeässä.

“Zammutimme valozi, toa”, joku nauroi. Sivusilmällään Deleva näki peikon olevan taas vauhdissa. Hänellä oli sekunteja aikaa.

“Tietenkään te ryökäleet ette taistele reilusti”, hän irvisti.

Ja silloin hän näki hehkuvan naamion savuverhon läpi katonrajassa. Kal lähti juoksuun väistääkseen Moukarin uuden hyökkäyksen, kiisi päin käytävän seinää, ja loihti Kal-kehostaan käsittämättömän vipuvoiman loikatakseen suoraan katonrajaan.

Metallimiehen nyrkki osui sirkkaan katossa – se osui tismalleen tämän kirkkaana hehkuvaan naamioon – ja kumpikin heistä putosi kaaressa alas. Deleva tunsi henkensä palautuvan, kun kirottu kanohi lensi jonnekin lattialle. Hän ehti tuskin haukata happea, kun kolmas olento iski hänen kimppuunsa.

“Nyähähää!” toan takaa kuului, kun keihäs iskeytyi häntä hartiaan. Vaaleanpunainen sairaalloinen hehku säteili Delevan kädestä, kun osumakohtaan alkoi muodostua kuin metallista syntyneitä syöpäkasvaimia. Poissa oli kiiltävä kal-metallin pinta. Se oli korvautunut oudoilla pesäkkeillä. Delevan oli koko ajan vaikeampi liikuttaa mekaanisia osiaan.

“Nyt tiedätte miksi minua kutsutaan Ruinaajaksi!” vortixx huusi. Deleva yritti lyödä tätä, mutta onnistui vain horjahtamaan kömpelösti polvilleen. Peikko oli taas tulossa – plasmasuihkunkin jälkeen mörössä näytti olevan hämmästyttävästi virtaa.

“Se nimi ei edelleenkään tarkoita sitä, mitä luulet!” Halawen huuto katkaisi taistelun. Ilman läpi kiitänyt kolikko iskeytyi Ruinaajan silmään, ja liskonaivot räjähtivät sekä Delevan että Inozyan päälle. Kalmansauvasta vapaaksi päässyt Deleva ehti juuri nousta torjuakseen Moukarin yrityksen iskeä hänet maahan.

Maahan lentänyt kanohi Felnas syöksyi läpi ilman voitonriemuisen magnetismin toan otteeseen – viimeinkin hän oli vapaa toimimaan. Hän pudotti kanohin jalkoihinsa, ja hänen hansikkaansa syttyivät violettiin hehkuun.

“Te olette ihan helvetin kuolleita!” hän huusi ja oli juuri tarttumassa Inozyan haarniskaan kaikella elementaalivoimallaan, kun valtaistuinsalin seinä hänen oikealta puoleltaan räjähti auki.

Myrsky puunsäleitä ja tulta tunkeutui saliin. Paineaalto kaatoi Halawen ja heitti tämän Kal-rivistöön, joka kaatui samaisesta räjähdyksestä. Koko tähtitavas vapisi, kun yksi salin seinistä sortui.

Miksi helvetissä sen pitää olla puuta, hän kirosi suoristaessaan naamiotaan. Terävä kappale tammea oli lävistänyt hänen poskensa. Hän oli varma murtaneensa jotakin yrittäessään nousta romun seasta, mutta viimeiset kaksi saliin syöksynyttä odinalaista eivät antaneet hänelle aikaa levätä.

“Petturihan se siinä”, huusi karmiini Kuolonruoska rynnätessään toaa kohti kaikilla kuudella raajallaan. Halawe ehti hädin tuskin väistää kalmarin syöksyn, jonka sivallukset jättivät Kalien pintaan syöpyneet viivat. Hän ehti hädin tuskin reagoida seuraavaan iskuun, ja ruoska kiertyi tiukasti hänen kätensä ympärille. Hän sulki silmänsä, keskittyi kolikkoonsa ja…

… ja oli Kuolonruoskaa hitaampi, sillä Halawen hammasratas ei ehtinyt koskaan saavuttaa ruoskamurhaajan kalloa. Metsästäjän bravuuriase sivalsi, ja kolikko lohkesi ilmassa kolmeen osaan.

“Aina samat temput”, Halawe kuuli saadessaan päähänsä potkun, joka iski hänet maahan tuskallisen kovaa.

“Varjottu toivoikin saavansa teidät hengissä”, metsästäjä virnisti ja otti toan tiukasti nelikätiseen painiotteeseen. Halawe ei voinut olla katsomatta kartanon valtiaan istuimelle, jonka juuressa edelleen makasi tiedoton hailtija, jota kohti käveli vortixx pirullinen virne kasvoillaan. Kauempana Deleva mittaili voimiaan kahden muun kanssa.

Varjotun pettäminen alkoi tuntua hetki hetkeltä huonommalta idealta. Ehkä huonoimmalta.

“Epäilemättä hänellä on meitä suuri ikävä”, Halawe vastasi kitkerästi.

“Mitä kalasi naamio tekee?” Kuolonruoska kysyi Halawe tiukasti otteessaan ja vilkaisi selakhia, jonka kasvot hehkuivat himmeästi. “MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?”

Toa ei uskaltanut vastata. Mitä hyvänsä hän sanoikin, siitä olisi vain haittaa. Angien, voisitko vaikka saada sen makutan puolellemme esimerkiksi tällä sekunnilla, Halawe mietti… mutta kun vortixx tarttui Ideniin kiskoakseen tämän irti, hänen oli pakko toimia. Väkivaltainen magneettinen purkaus osui vortixxin metallirankaan ja heitti tämän irti Angienista. Toaa otteessaan pitävä Kuolonruoska toimi ja kiristi otteensa.

“Mutta kyllä hän tyytyy teihin kuolleinakin”, metsästäjä sanoi hiljaa, ja Halawe huusi ranteensa vääntyessä sijoiltaan.

Vortixxkin valtaistuinsalissa oli tolpillaan, ja epäilemättä taas pian selakhin kimpussa. Krickit ryömi kohti häiriönaamiota, joka oli lentänyt palavan puuromun sekaan. Halawe oli häviämässä. Kal-kaarti lojui lattialla passiivisena.

Ja Delevalla oli täysi työ selvitä Moukarin iskuista, eikä peikoista massiivisin osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä.

Eikä hiljaa valtaistuimellaan istuva valtias välittänyt. Miksi välittäisikään, jos he olivat jo hävinneet?

Kal-toan askeleet peruuttivat askel askeleelta lähemmäksi valtaistuinta aina, kun hän ei joutunut vaihtamaan yhä uusia iskuja väsymättömän Moukarin kanssa. Joka kerta kun peikko hyökkäsi, hyökkäsi myös Skalpelli hänen selkäänsä. Taistelun ja tulen äänet kaikuivat Halawen korvissa, kun tämä yritti rimpuilla itseään Kuolonruoskan heltymättömästä otteesta.

Rienaaja oli rääkäissyt äänekkäästi ja rynnännyt kahden kamppailevan ryhmän ohitse kuolleen toverinsa ruumiille tajuttuaan, mitä tälle oli tapahtunut. Ruinaajan vamman ulosmenoreikä valutti kappaleita tätä pitelevän liskon käsille. Halawe ei voinut kuin irvistää nähdessään ilmeen, joka Rienaajan kasvoille levisi. Vortixx janosi verta.

Kartanon murtuneesta seinästä irronnut puunkappale toimi nopeasti improvisoituna kilpenä, kun peikon seuraava isku lähestyi Delevaa. Se antoi plasman toalle viimein hetken ottaa askeleen taaksepäin nyrkkien armottomasta takomisesta. Vilkaisu kohti veljeään ei valanut häneen toivoa. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää tämän kuristusotteesta kakistamia sanoja. Halawe kuitenkin tajusi tämän itsekin ja vaihtoi välittömästi suunnitelmaa. Hän onnistui nostamaan kättään juuri sen verran, että Deleva havahtui katsomaan tämän osoittamaan suuntaan.

Sortuneen seinän alle jääneiden kal-haarniskojen kädet olivat kaikki kääntyneet osoittamaan kohti Kuolonruoskan takana tajuttomana makaavaa Angienia. Täsmälleen ottaen hänen kasvojaan. Valtaistuinsalin toisella puolella vielä seisova rivistö oli myös kollektiivisesti nostanut toiset kätensä osoittamaan. Näiden suuntana oli kuitenkin valtaistuimella lepäävä makutan raato.

Inozyan seuraava isku lähestyi jo. Skalpelli oli joutunut miltei kampittamaan Rienaajan, jotta tämä ei olisi syöksynyt silpomaan Halawea kappaleiksi. Korkean palkkion kiilto kiilsi sirkan silmissä.

Delevalla oli täsmälleen yksi hetki toimia.

Yksi rivi osoittamassa hehkuvaa Ideniä. Toinen tuhoutuneen miehen Trynaa.

Toa kyllä muisti selakhin varoituksen – älkää ottako Ideniä irti – mutta se, mitä selakhille tapahtuisi, jos naamio irtoaisi hänen kasvoiltaan, olisi joka tapauksessa epärelevanttia siinä vaiheessa, kun metsästäjät saisivat hänet murhattua. Mitä muuta kaksitoista kummituskalia muka saattoivat tarkoittaa? Ja juuri ennen kuin Inozyan seuraava, murskaava isku osui, antoi toan Kakama tälle elämänsä ilmiömäisimmän spurtin.

Kuolonruoska kampesi itsensä ylös niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Käytännössä hänen lävitseen juossut Deleva oli iskenyt tämän voimalla maahan päästäen samalla Halawen viimein rimpuilemaan irti ruoskan kiristyksestä. Moukari, Skalpelli ja Rienaaja yrittivät kaikki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Viimeisellä askeleellaan miltei valtaistuimen portaalle kaatunut Deleva piteli kädessään muinoin vakavaa vahinkoa vastaanottanutta Trynaa.

Peikkometsästäjä tajusi silloin, mitä oli tapahtunut.

Lattialla makaavalla Angienilla ei ollut enää naamiota lainkaan, mutta jäykäksi kangistunut selakhineito ei silti osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen kasvoillaan vielä hetki sitten ollut Iden oli kuitenkin vaihtanut omistajaa.

Tuolissaan istuvan makutan kasvot olivat puolestaan eheät ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän uuden, silmättömän katseen takaa ei kuitenkaan kuulunut mitään.

Jokainen valtaistuinsalin kamppailijoista jähmettyi hetkeksi täysin paikalleen tuijottamaan kalmaisen kuninkaan ruumista. Harva näki sitä, miten tämän sormet viimein värähtivät. Enempää huoneen tähän asti hiljaisimmat haarniskat eivät kuitenkaan tarvinneet. Käsky oli käynyt. Kartanossa oli kutsumattomia vieraita.

Ensimmäisenä nousivat ne viisi, jotka sisään räjähtänyt seinä oli heittänyt maahan.

Niin teki myös se kuudes, joka Delevan improvisoituna kilpenä oli heitetty syrjään.

Sitten heräsivät loput kuusi, joiden rivistö oli vielä koskematon.

Kaksitoista käsiparia asettui täsmälleen samalla hetkellä eteenpäin. Sauvat ilmestyivät kuin tyhjästä. Pystysuuntaiset lovet kalien hau-kasvoissa paljastivat merkityksensä ja aukesivat. Niljakkaat, magentoina hohtavat käärmemäiset olennot purskahtivat esiin naamioiden takaa, kun kalmistojen ruhtinas otti ensimmäiset askeleensa loputtoman pitkään aikaan.

Tarkastaja nosti ainoastaan toisen kätensä. Sen syyttävä sormi oli osoitettu kohti Inozyaa. Peikon kasvoilta oli kadonnut kaikki itsevarmuus.

“Kunnioitamme tänään sanansaattaja Angienin vilpitöntä pyyntöä, poikani ja tyttäreni.”

Deleva oli ottanut askeleen sivummalle valtaistuimesta, jolle ryntääminen oli puristanut viimeisetkin energiat hänen suonistaan. Kal-soturi rojahti valtaistuimen portaalle. Angienia turvaan raahaava Halawe ei saanut katsettaan irti naisen paljaista, lasittuneista kasvoista.

“Draakkiruhtinaan löyhkä vierailee Kristallisaarilla viimeistä kertaa. Näyttäkää kutsumattomille vieraille, miltä kuolleiden kosto näyttää.”

Haarniskoiden liike oli paljon nopeampaa kuin vanhoilta sotisovilta olisi saattanut odottaa. Rienaajaa lähin Kal oli ehtinyt työntää teräväpäisen sauvansa läpi liskon rintakehästä, kun Skalpelli viimein heräsi toimiin. Useita teriä lensi suoraan metsästäjiä seuraavaksi lähestyvän haarniskan silmänrei’istä sisään ilman minkäänlaista vaikutusta. Kuolonruoskalla ei mennyt sen paremmin. Päin vastoin, hän kamppaili jo kolmen kanssa.

Hänen molemmat ruoskansa natisivat liitoksistaan, kun niihin vapaaehtoisesti jääneet Kalit puristivat niitä hajalle. Kolmas, ryhmän kärkeä pitävä haarniska teki jotain, mitä taistelua seuraava Deleva ei ollut osannut odottaa. Se avasi suunsa, eikä ääni kuulostanut edes rahkshilta.

“SIME, KISKAISE!”

Kalin käskystä neljäs Kuolonruoskan kimppuun käyvä haarniska tarttui akhshikromidia selästäpäin ja riuhtaisi kerran. Veri suihkusi tahraamaan valtaistuinsalin lattiaa, kun metsästäjän kädet repeytyivät irti kahteen Kaliin yhä kiinnitettyjen ruoskien mukana.

Inozyaa ja Skalpellia joka puolelta piirittävät rivistöt marssivat hiljaa kohti saalistaan. Napakat askeleet heidän takaansa paljastivat kuitenkin kolmannen, vielä hengissä olevan metsästäjän aikeet.

“TORIE, KARKULAINEN!” yksi peikkoa katseellaan mittaileva kal huudahti ja Kuolonruoskan tappokäskyn antanut haarniska lähti syöksyyn. Vakavasti haavoittuneen, täysin käsittämättömästi yhä juoksuun kykenevän Rienaajan yritys poistua valtaistuinsalista pysähtyi Torieksi kutsutun Kalin nyrkkiin, joka iskeytyi liskon ruumiiseen sellaisella voimalla, että tämän selkäranka pirstoutui vasten tämän sisuksia. Rienaaja korahti viimeisen kerran ja lysähti maahan kasaan kuolleena.

Sitten metalli kalahti kahdesti. Inozyan ote oli kellistänyt Kaleista maahan kaksi. Koordinoidut rivistöt kuitenkin toimivat nopeasti ja pian neljät sauvat olivat osoitettu kohti hänen kalloaan. Skalpellin hätäisesti kasaan kyhäämä valoräjähde kuitenkin välähti sellaisella voimalla, että peikko pääsi kumartumalla ja täydellä voimalla rynnien rivistöistä läpi. Valtaistuinsalin sivulle peruuttava peikko kuitenkin erkani samalla viimeisestä hengissä olevasta toveristaan. Itsensäkin räjähteellä sokaissut sirkka oli kompuroinut epähuomiossaan suoraan Tarkastajan jalkojen juureen.

Taivaista tuijottava Iden kääntyi katsomaan jaloissa räpiköivää krickitiä. Skalpellin sydän ei lyönyt enää koskaan. Ensiksi siksi, että kauhusta kangistunut olento oli liian järkyttynyt ylläpitämään enää elintoimintojaan. Sitten siksi, että Tarkastajan käsi heilahti ja valtaistuinsalin tähtitaivas heräsi eloon.

Selakheille omistetut tähdet ja niiden raaka valo repivät Skalpellin kappaleiksi sekunneissa. Tämän rikki raastetut palaset katosivat taivaaseen sinne vetäytyvien valojen mukana.

Taistelu oli käytännössä ohi. Viimeisenä hengitti keskellä salia polvillaan ärisevä Inozya, jota osoitti nyt jo yksitoista salkoa ja niiden päähän kiinnitettyä terää. Ainoastaan Torie seisoi sauvansa kohti kattoa osoittaen. Hän askelsi Tarkastajan rinnalle ja ojensi sitten kädellään kohti nujerrettua peikkoa.

“SINULLE, CESTAINU. TUNKEILIJOIDEN PÄÄLLIKKÖ.”

Tarkastajan tyhjä katse mittaili kartanon lyhimmän sodan saalista. Kuolonruoskan veren lävitse talsinut makuta olisi todella tahtonut sääliä metsästäjää, jonka draakkiruhtinas kauempana idässä oli lähettänyt kuolemaansa. Palava viha hänen salskean väkensä kohtelusta ei kuitenkaan suonut myönteisiä tunnetiloja hautarauhaa häirinnyttä öykkäriä kohtaan.

“Röyhkeän mestarisi sanojen ja tekojen vuoksi en voi antaa elämäsi jatkua, synkeä saalistaja.”

“Saakelin raato. Olisit pysynyt kuolleena”, Inozya ärisi sylkien samalla verta rinnuksilleen. Yksi kalien iskuista oli osunut häntä kurkkuun, mutta jopa makutan lasten omaksi yllätykseksi, peikko oli ottanut sen vastaan kunnialla. Samanlainen hyökkäys oli kuitenkin pirstonut Rienaajan ilman minkäänlaisia ongelmia.

“Varjottu ampuu nätin kartanosi pirstaleiksi, kun saa kuulla tästä…”

“Tavallisesti olisit ansainnut riitin hengenpäästöllesi rikoksistasi huolimatta… mutta minä luulen, että tyttö taivaassa ei koe sinua kohtaan tarpeeksi sympatiaa.”

Silmätön katse vilkaisi kohti ylhäällä hohtavaa taivasta, jossa tiesi Angienin makaavan Curuvarin valvovien silmien alla. Sitten makuta astui eteenpäin niin, että peikkoa sauvojen kärjillä uhkaavista Kaleista muutama joutui astumaan syrjään isänsä tieltä.

“Kiitä onneasi, että lihasi kuolee jo tänään. Sielusi säästyy pahemmalta kohtalolta. Lheko olisi iloinen, sillä hänen kuolemansa oikaistaan nyt. Rauha hänen sielulleen.”

Peikon reaktio oli kuitenkin tälle turhauttavan tyypillisen uhmakas. Metsästäjä ei epäröinyt hetkeäkään neljän aseista poistuessa hänen ohimoltaan. Hän pomppasi pystyyn nyrkit ojossa, niistä ensimmäisen aloittaessa matkansa kohti Tarkastajan Ideniä. Nyrkki kuitenkin pysähtyi ilmaan. Torien sauva oli läpäissyt peikon ruumiin ennen kuin tämän kädet ehtivät häpäisemään makutaa kosketuksellaan. Torie itse ei kuitenkaan ollut sauvaa pitelemässä. Hän ei ollut kuitenkaan yrittänyt estää Delevaa, joka oli kaapannut salamannopeasti sauvan tämän käsistä ja iskenyt sen Inozyaan ennen kuin tämä oli ehtinyt suorittaa iskuaan.

“Sinä puhut liikaa”, Deleva yskäisi uupuneena Tarkastajalle, joka katsoi yllättyneenä vierestä, kun Deleva kiskaisi aseen väkivaltaisesti irti peikon kaatuvasta ruumiista. Vielä kuului viimeinen korahdus, ja niin viimeisenkin kolmikkoa jahdanneen metsästäjän elämä saapui päätökseensä. Deleva suoristi selkänsä, ojensi sauvan katsomatta takaisin Torien kouriin ja ryntäsi sitten Angienin ruumista yhä pitelevän Halawen tueksi.

“Mitä pirua sinä oikein teit”, Halawe irvisti Angien sylissään Tarkastajan tyhjän tuolin juurella. Toa olisi tahtonut konkreettisesti ravistella vastauksen ulos kal-toasta, mutta hänen polviaan vasten lepäävää hengetön haityttö esti häntä liikkumasta. Deleva ei ehtinyt miettimään vastaustaan loppuun. Kalien käskyä totellut toa astui syrjään, kun Rúcioron ruhtinas asteli Halawen viereen. Makuta tuijotti hetken epätoivon täyttämää miestä ja sitten hetken Angienin paljaita kasvoja, jossa naisen silmät toljottivat avonaisina ja kylminä kohti kartanon kattoa. Vailla henkeä, aivan kuten tuikkivat tähdetkin.

“Kelataan taaksepäin”, makuta julisti ja tarttui kasvoihinsa. Halawe ei voinut olla tuijottamatta näkyä, jonka Deleva oli taistelun aikana jo hetkellisesti todistanut. Idenin irrotessa Tarkastajan kasvoilta odotti Hammasratas todistavansa jotain ennennäkemätöntä. Oliko makutan todellinen muoto vain usvaa? Millaisen kosmisen kidan Cestainu paljastaisi naamion takaa? Toan omat odotukset olivat pääsyy sille, miksi naamion takaa paljastuvat kasvot olivat niin yllättävät: niissä nimittäin ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, ilmiselvää ampumahaavaa lukuunottamatta.

Harmaat, väsyneet miehen kasvot muistuttivat lähinnä aivan tavallisesta toasta. Tarkastajan vanha Tryna, joka nyt lepäsi hänen valtaistuimellaan, oli ottanut suurimman osan tämän päähän kohdistuneesta ammuksesta vastaan. Reikä hänen vasemman silmänsä kohdalla oli huomattava, mutta vahinko ei ollut levinnyt paljoa sitä pidemmälle.

Tarkastaja toimi nopeasti eikä antanut Angienin maata hengettömänä enää pidempään. Makuta asetti naamion takaisin selakhin kasvoille. Hailtiaa hoitamaan rientäneen kolmikon ympärille kerääntynyt Kal-kaarti kadotti sauvansa taas olemassaolemattomuuteen tehdäkseen kunniaa sanansaattajalle.

Se hetki tuntui Halawen elämän pisimmältä, mutta lopulta veti Angien syvään henkeä niin lujaa, että hän välittömästi vääntäytyi kippuralle voimakkaan yskänkohtauksen verrytellessä hänen keuhkojaan. Hän ymmärsi olevansa todellinen vasta armaan toansa auttaessa häntä ylös.

“Mi- mitä… toimiko se? Missä… missä minä olen?”

“Takaisin valtaistuinsalissa”. Halawe vastasi huojentuneena.

“Entä… Cestainu… kuinka…”

“Jaloillani jälleen”, makuta vastasi. Angienin pää kääntyi aina jokaisen puhujan suuntaan. Hänellä kesti kiusallisen pitkään tajuta, ettei nähnyt mitään yksinkertaisesti naamion silmättömyyden takia.

“Se… se siis toimi! Iden toimii siis toiseenkin suuntaan… aivan upeaa! Kuinka… mutta… jos naamio on minun kasvoillani… kuinka sinä…”

“Sirpale minusta elää tässä kartanossa. Pysynen tolpillani vielä jonkin aikaa ilman naamiotakin.”

Angien huokaisi helpotuksesta ja rojahti väsyneenä nojaamaan edelleen lattialla istuvaa Halawea vasten. Valtaisuimen portaalle istumaan rojahtanut Deleva tuijotteli Torien ohi salin lattialle levinnyttä veristä kaaosta. Metsästäjien tie oli päättynyt karmaisevalla tavalla, mutta toa ei paljoa sympatiaa tuntenut. Hän oli vain huojentunut, että he kaikki olivat vielä yhtenä kappaleena.

Punaisen Kakaman ja Torien kapean, hopeisen Haun katseet kohtasivat hetkeksi. Kal-kaartin komentaja näytti kuin arvioivan Delevaa. Tämän tuijotuksen huomattuaan hopeinen soturi kuitenkin käänsi katseensa kasvottomaan mestariinsa, jonka ainoan ehjän silmän katse harhaili jo salista ulos.

“Tämä lieneisi erinomainen hetki juoda teetä, eikö sinustakin, Torie?”

“SINÄHÄN TIEDÄT, ETTÄ MINULLA EI OIKEASTI OLE EDES SUUTA, MESTARI, MUTTA KEITÄMME KYLLÄ PANNULLISEN, JOS SITÄ TOIVOT.”

Tarkastaja nyökkäsi ja kaksitoista raskasta jalkaparia lähti marssimaan ulos valtaistuinsalista tarkoituksenaan keittää pannutolkulla parasta teetä, mitä kartanossa oltiin koskaan maisteltu. Sillä aikaa Deleva oli auttanut kaksi lattialla makoilevaa rakastavaista takaisin pystyyn. Toisiaan hiukan kiusallisesti tuijotteleva nelikko seurasi, kuinka kartanoon nyt sisälle puhaltava syystuuli sai Kuolonruoskan irronneiden käsien repeytyneen lihan väpättämään.

Tai kaikki muut paitsi Angien, joka oli taistelun tuoksinassa kadottanut olkalaukkunsa.

“Onko… onko kellään minun oikeita kasvojani? Olisi… kiva nähdä jotain.”

Valtaistuinsalin lattialle levinneistä ruumiista valui hitaasti koko lattian peittävä verien värien kuvottava sekamelska.

“Täällä on lähinnä… paljon verta. En tiedä, haluatko nähdä sitä”, Halawe vastasi ja toivoi, ettei joutuisi näkemään valtaistuinsalin verisateenkaarta enää koskaan.

Cestainun olohuoneessa ei ollut vuosiin ollut elämää sillä tavalla. Pyöreän, puisen pöydän ääreen lysähtänyt kolmikko ryysti kukin suurien posliinisten kuppien sisältöä raukeana. Alas istuuntuminen oli muistuttanut heitä kaikkia siitä, miten väsyneitä he osasivatkaan olla. Angien ei edes nostanut kasvojaan kupista, kun Torie kahden muun Kalin kanssa tömisteli pöytään tarjoilemaan heille keksejä, jotka teen tavoin vaikuttivat aivan liian tuoreilta ollakseen peräisin kartanon sisältä.

Oman naamionsa takaisin saaneen selakhin vieressä venyttelevä Halawe oli päätynyt tuijottelemaan jo tovin olohuoneen ikkunasta ulos, jossa meri oli viimein alkanut hieman rauhoittumaan. Delevan katse taas oli naulittuna huoneen potrettirivin viimeiseen hahmoon ja tämän keltaiseen naamioon. Kartanon vähäpuheinen ruhtinas ei ollut sanallaankaan vielä maininnut hänelle siitä, miksi hänen seinäänsä koristivat Umbran kasvot.

Samainen makuta askelsi nyt viimein itsekin paikalle. Tämän kalmaiset kädet sovittelivat yhä Trynaa takaisin kasvoilleen. Raskas korina kaikui jossain makutan haarniskan sisällä niiltä paikkeilta, mistä Puhdistaja oli repinyt tämän rintakehän hajalle. Makuta nilkutti surkeasti. Tämän fyysinen kunto oli paljon huonompi kuin mitä oli sanoillaan antanut olettaa.

“Minä voisin maistaa pitkästä aikaa sitä kaikkein vanhinta, Ramel”, Tarkastaja tuumasi lähimpänä viinikaappia seisovalle Kalille. Kraata lipoi kieltään tämän Haun raosta, ja pian pöytään oli ilmestynyt neljä viinilasia ja pullollinen jotain, mitä kristallisaarilla ei oltu juotu sitten Sokean Jumalattaren päivien.

Tarkastaja ei itse istunut ryhmän seuraksi. Sen sijaan hän asettui asemaansa nähden rentoon asentoon pöydän viereistä seinää vasten. Taulurivin alle asettunut makuta nosti punaviinillä täytetyn lasin lähelle naamiotaan, ja pieni määrä nestettä haihtui lasista ja leijaili jonnekin Tarkastajan syvyyksiin.

Halawen silmät leiskuivat innosta viiniä maisteltuaan. Hänen tahtoaan aloittaa sen koostumuksen ääneen arviomista hillitsi ainoastaan Angienin omaan lasiinsa keskittyvä tuijotus, joka kieli, että haamumatkan jäljiltä selakhi ei ollut vielä valmis sisäistämään kylmiä nesteitä.

Tarkastaja näytti oman “siemaisunsa” jälkeen hieman vähemmän kasaan hajoavalta aivan kuin viini olisi sitonut tätä merkillisellä tavalla kokoon. Ramel ja Torie olivat vajonneet hiljaiseen keskusteluun olohuoneen toisessa päässä. Samaan aikaan käytävällä Sime kolmen muun kanssa kantoi ulos metsästäjien ruumiita – tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Skalpellin olemassaolosta ei ollut jäänyt muita todisteita kuin ympäri valtaistuinsalia levinneet teräaseet. Kuolonruoska sen sijaan jouduttiin kantamaan ulos aivan liian monessa palasessa.

“Juokaa, sankarit. Tee virkistää sisuksianne, viini mieltänne. Olette varmasti väsyneitä.”

Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Havuinen, höyryävä juoma sai jopa selakhin hengen että kehon lämpiämään.

“Teillä lienee paljon kysymyksiä. Olette tulleet pitkän matkan… eikä minulla ole enää aikomuksia estää teitä löytämästä niihin vastauksia”, makuta myöntyi ja siemaisi uudestaan lasistaan. “Olette ansainneet rehellisyyteni.”

Deleva ei odottanut hetkeäkään enempää. Hänen katseensa oli harhaillut koko keskustelun ajan muotokuvarivissä Tarkastajan yläpuolella. Hän pamautti pöytään kysymyksistään suurimman.

“Tämä Umbran kuva. Miksi sinulla on se?

“Jos historia olisi mennyt miten toivoin, olisi hän saapunut kartanoon sijastasi”

“Feterrat veivät hänet…” Deleva mutisi.

“Osa minusta asuu Umbran sisällä. Pieni kraatani. Olen saanut ajoittain viestejä Mielen korpilta”, Cestainu myhäili hieman haikeasti. Makutan murentuneet suunnitelman kuoleman päihittämiseksi olivat toinen toistensa jälkeen osoittautuneet turhiksi.

“Kraa oli sinun tekosiasi? Kraatako se on?” toa ähkäisi. “Selittäisi Avra-Nuista…”

Angien seurasi Delevan ja makutan keskustelua jokaisen teen siemaisun jälkeen hieman virkeämpänä. Viinilasi oli kuitenkin edelleen koskematon. Halawe oli pysäköinyt lasinsa pysyvästi naamionsa eteen voidakseen haistella sen sisältöä samalla, kun kuunteli keskustelua.

“Avra-Nui oli vain harha-askel. Ei kukaan opettanut ajattelevalle kraatalle miten maailma toimii”, Tarkastaja jatkoi surumielisenä.

“Mutta miksi teit sen?” Deleva kysyi. “Se johti aika moneen kuolemaan!”

“Kraatan piilottaminen Valotun sisään oli yritykseni voittaa kuolema. Saattaa pala varjoa niin lähelle aurinkoja kuin mahdollista. Vain yksi lukuisista epäonnistumisistani…

Tarkastaja oli laskenut viinilasinsa nyt hieman kauemmas kasvoistaan. Kukaan tämän kertomusta seuraavista ei huomannut vielä hiljalleen valuvaa hohdetta makutan sisuksissa.

Lhekon piti olla ensimmäinen, mutta kuolemallaan hän loi uuden Valotun, ilman odotuksien ja legendojen täyttämisen luomaa varjoa. Kuin loispistiäinen, pistinkin palaseni Umbraan.”

Deleva oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, ymmärsikö kaikkea, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.

“Umbran oli tarkoitus johtaa lapsiani. Valottujen potentiaali henkimaailmassa on valtava. Hän olisi ollut täydellinen. Unet, jotka hänelle lahjoitin oli tarkoitettu valmistelemaan hänet, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet häntä. ”

“No minäkin olen tainnut nähdä niitä elohopeaunia”, Deleva mietti ääneen. “Vai että Umbran piti olla se suuri sankari? Ja Nurukankin paljastui joksikin paljon tärkeämmäksi. Piru vie, tein pitkän matkan kotiin vain kuullakseni, että se oli jonkun muun kohtalo. Kyllä minullakin täytyy olla jokin tarkoitus!”

Delevan vuodatus olisi nostanut hymyn Tarkastajan kasvoille, jos Tryna olisi siihen kyennyt.

“Olin tyrmätä sinut ennen kuin osoitit rohkeutesi valtaistuinsalissa. Kaleista kokoon parsittu loistaa Valotun voimalla. Epätäydellinen metamorfoosisi on tehnyt sinusta eheän… nuvan. Sieluttomat tarvitsevat johtajan ja nyt olen vakuuttunut siitä, että se on sinun tiesi.”

“Hyvä, että olet sentään rehellinen. Olen saanut tarpeekseni kiertoilmaisuista ja salailusta”, Deleva vastasi, mutta oli samalla imarrellultu makutan mielenmuutoksesta. “Sanasi ja kalisi rohkaisivat minua kun olen vuosikaudet pitänyt itseäni vain kammottavana luonnonoikkuna. Luulin, että Kalit olivat vain näitä sairaita kokeita…”

Deleva vilkaisi sivummalla vartioivaa Torieta ja tämän haarniskatovereita. “Mutta ehkä tämä voi olla siunauskin. Tahdon vain tuntea itseni kokonaiseksi, enemmän kuin osieni summaksi. Että minulla olisikin jokin tarkoitus, joka ei ole muiden sotkujen siivoaminen….”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili – oikeasti, eikä vain näyttääkseen.

“Mutta hetkinen”, Angien sai suunsa auki karkoitettuaan teellä tarpeeksi kalmakylmyydestä. “Sieluttomat tarvitsevat johtajan. Mutta kyllähän he… näyttävät ja kuulostavat olevan ihan… elossa?”

Keskustelua hiljaa seurannut Torie ei ollut irroittanut katsettaan kertaakaan Delevasta tai tämän rujosti kasatusta olemuksesta. Hän ei avannut suutaan edes Angienin suoraan häneen viitanneen kommentin perästä.

“Kerran kuollutta ei tuoda takaisin kokonaisena. Heidän sidoksensa tähän maailmaan on lahjani varassa. Kuten Umbrassakin, palanen minua pitää heidät keskuudessamme.”

“Minä pohdinkin, mikä niiden salaisuus oli”, Angien myönsi. “Miksi he tuntuvat niin erilaisilta kuin ne, jotka uinuvat Metru Nuilla.”

“Ficuksen rujo yritys tuoda kuolleet takaisin oli heikko. Ei sieluja sidota toisiinsa voimalla. Eikä henkeä ankkuroida sotisopaan ilman sielun suostumusta.”

Tarkastajan lähes sylkäisi Ficuksen nimen. Katse Trynan takana vilkaisi kohti hiljaista Kal-kaartin komentajaa.

“Vuosia kestänyt tutkimustyö Ficuksen selän takana oli avain todellisen Kalin takomiseksi. Vuosia minä varjostin häntä Onu-Metrussa. Hänen vanhoista piirustuksista jäljelle jäi vain kasvot, joiden merkityksen Puhdistajakin ymmärsi. Kahdentoista Haun katse suojelemaan maailmaa, mutta nyt meidän käsissämme, ilman Ficuksen sairaaksi mädäntynyttä visiota.

“MINUN VELVOLLISUUTTANI EI OLTU VIELÄ TÄYTETTY”, Torien Haun takaa lausuttiin itsevarmasti. “NIIN KAUAN KUN METRU NUIN HAAMUT JATKAVAT MAAILMAN RUNTELEMISTA, JATKAN MINÄ TAISTELUA. CESTAINUN NIMEEN.”

“Kuulostaa siltä, että olet muuttanut mieltäsi luovuttamisen suhteen”, Deleva huomioi. Angien oli ehtinyt jakamaan tärkeimmät palaset Tarkastajan tuonelassa jakamasta tarinasta. Ja vaikka kummallakaan toista ei ollut järin paljoa aikaa sisäistää, mitä Puhdistajan ajama tuomio todella tarkoitti, oli Angienin epätyypillisen järkkynyt äänensävy kertonut kaiken sen vakavuudesta.

“Älä sekoita toivettani jatkaa taistelua todelliseen toivoon, Deleva. En lue mahdollisuuksianne pysäyttää Puhdistajaa todellisiksi… mutta teidän järkkymättömyytenne tänään todisti minulle, että minun tehtäväni ei ole kieltää teitä yrittämästä.”

Pöydässä istuva kolmikko vilkuili toisiaan. Halawella ja Angienilla oli vielä vaikeuksia sisäistää sitä syklien runtelemaa todellisuutta, johon he olivat tiedon kiroamana astumassa. Kuollettavan kivun ja sielua silpovan tuskan läpi itsensä Rúcioroon kahlannut Deleva ei kuitenkaan tarvinnut enempää vakuutteluja. Hän tiesi jo, mitä tehdä.

“VALTAISTUINSALISSA, HÄN ON OSOITTANUT SIELUNSA JÄRKKYMÄTTÖMYYDEN, CESTAINU.”, Torie lisäsi kääntäen katseensa viimein Delevasta mestariinsa. “HÄN EI OLE VALOTTU… MUTTA MINÄ SEURAISIN HÄNTÄ.”

Tarkastajan katseesta ei voinut päätellä, mitä tämä mietti, mutta hiljaisuus kertoi, että hän harkitsi sanojaan tarkkaan.

“Mielesi on lujaa tekoa, Toa Deleva. Lapseni voivat tehdä paljon, kun sinä johdat heitä. Myös plasma valaisee pimeydessä.”

Cestainun ajatukset vierailivat Lhekossa ja Metru Nuissa. Siitä oli ikuisuuksia. Oli kuin eilinen päivä siitä kun Makuta ja Valottu katselivat yhdessä, kuinka Legendojen kaupunki valui kaaokseen ja sotaan. Mutta heidän lapsensa ei koskaan tullut kotiin. Lhekon valon polte lämmitti kuitenkin makutan mieltä viinin toverina.

“Kun joskus tapaan Umbran, kerron hänelle kaiken tämän. Lupaan sen”, Deleva rikkoi pienen hiljaisuuden kaksikon väliltä. “Nurukan lupasi etsiä tietoja ZMA:sta, mutta ehkä minun pitää mennä hänen avukseen jatkamaan etsintöjä.”

“Umbra on edelleen elossa, sen verran Kraa osaa minulle kertoa. Mutta yhteyttämme on häiritty. Se ei ole entisensä.”

“Tätäkö Svarle tarkoitti Nuvalla?” Deleva kysyi lopulta. “Uudestisyntyä niin fyysisesti ja henkisesti ja saada siten uuden Kohtalon?.”

“Kuulostat niin toalta. En sano Kohtalon kirouksesta sanaakaan, mutta toden totta sinun ja Umbran tarkoitukset menivät ristiin. Jos sitä voi enää tarkoitukseksi sanoa, kun väärä mies oikeassa paikassa täyttää toisen roolin ja tekee siitä omansa. Nyt tiedän, että lopulta sinä, Deleva, olet oikea mies oikeassa paikassa.”

Plasman toan kasvoilla vieraillut spontaani virnistys katosi nopeasti, kun Tarkastajan haarniskasta irtosi palanen kuvottavan rusahduksen saattelemana. Torie reagoi välittömästi ja riensi mestarinsa rinnalle. Revennyttä kappaletta seurasi vana paksua, magentaa nestettä, joka näytti aluksi siltä kuin se olisi yrittänyt paeta ylöspäin Cestainun ruumiista siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sanaakaan sanomatta makuta paiskasi kätensä vanhalle vammalleen ja seurasi, kuinka massaa tihkui lisää hänen sormiensa välistä. Trynakatse nousi pöydän ääressä istuvien sankarien huolestuneisiin ilmeisiin.

“Draakin roistojen tekemä vahinko näyttää olevan laajempaa kuin luulin. Minun olemassoloni täällä on sidottu kotiini… ja näyttää että molempien aika alkaa olla lopussa.”

Halawe puristi lujaa Angienin olkapäätä, kun selakhi säpsähti pystyyn Tarkastajan vammasta. Jalat entistäkin pahemmin laahaten Cestainu laski lasinsa pöydälle ja lähti astelemaan Torien avustamana olohuoneen ovelle.

“Tahtoisin kutsua teidät mukaani rannalle hetkeksi. Tuulahdus raikasta meri-ilmaa tekisi varmasti hyvää, eikö vain?”

Nilkuttava makuta ja tätä kainalosta käsin taluttava Kal eivät jääneet odottamaan kolmikon reaktioita, vaan jatkoivat hitaasti matkaansa kartanon käytäville. Deleva ja Halawe eivät sen enempää pyyntöä miettineet, vaan nousivat pöydästä ja lähtivät näiden perään, kunnes Halawe kääntyi kannoillaan huomatakseen, että sivummalle ripustettua laukkuaan vilkuileva Angien ei ollut vielä liikuttanut evääkään.

“Minä… tahtoisin tehdä vielä yhden asian. Menkää edeltä, tulen aivan kohta perästä.”

“Jos sinulle tapahtuu jotain”, Halawe aloitti vastalauseensa, mutta väkinäisen hymyn kasvoilleen nostattanut selakhi keskeytti hänet välittömästi.

“Yhdentoista Kal-soturin kanssa samassa kartanossa? Kaikki on hyvin, tarvitsen vain… pienen hetken.”

Pari jakoi pitkän katseen, jonka päätteeksi Halawe kunnioitti pyyntöä ja lähti harppomaan Delevan tömisevien askeleiden perään jättäen Angienin yksin olohuoneeseen henkilökuvien tuijottavien katseiden alle. Vasta nyt Angien huomasi ilmiselvät siveltimenvedot potrettien pinnassa. Tarkastaja oli mitä luultavimmin maalannut ne itse.

Hailla oli hoppu. Jos kartano kaatuisi Cestainun mukana, tämä olisi viimeinen mahdollisuus käydä toisella puolella.

Tie valtaistuinsaliin oli tällä kertaa nopea. Suuri osa ovista oli jätetty auki, eikä suunnastakaan voinut erehtyä – piti vain seurata tuhkan ja kalman löyhkää, niin löysi kartanon syvimmän nopeasti.

Selakhi vilkaisi valtaistuinsalin verisateenkaarta inhoten ja yritti löytää nurkan Tarkastajan taivaan alta, joka ei ollut täynnä odinalaisaivoja. Vaikka kyse oli jo neljännestä tuonelanmatkasta, Angien tunsi silti sykkeensä kohoavan katsoessaan sokea kanohia, mutta siitä huolimatta painoi naamion kasvoilleen ja sukelsi vielä viimeisen kerran toiselle puolelle.

Rehottavan metsän halki tarpominen oli osoittautunut tulomatkaa työläämmäksi. Tovin talsimisen jälkeen Tarkastajan askeleet olivat käyneet niin hauraiksi, että Deleva oli ottanut johdon sekalaisesta seurakunnasta ja raivasi nyt joukon kärjessä tietä tämän perässä laahustaville.

Halawe kulki joukon perällä ja teki kaikkensa pitääkseen Tarkastajan haamumetallista koostuvat jalkanivelet kasassa. Torie oli kartanon kaleista ainoa, joka oli lähtenyt mestarinsa mukaan kannatellen tätä koko ajan kädestä pitäen.

Kartanon sisäpihalta saaren toisen puolen rannalle viettävä polku alkoi kuitenkin viimein tulla päätökseensä. Yön pimeydessä talsineen ryhmän katseet osuivat välittömästi edessä siintävän rannan ainoaan rakennelmaan: parempia päiviä nähneeseen, mutta silti kasassa pysyneeseen laituriin.

Tarkastaja irroittautui Torien otteesta kalin vastalauseista huolimatta. Halawe ei kuitenkaan uskaltanut lopettaa hiljaista työskentelyään, kun makuta asteli hitaasti laiturilleen katse naulittuna kohti taivaankantta. Cestainun harras hetki ei keskeytynyt edes siihen, kun ryhmän takaa kuului pensaita kahistelevia kevyitä juoksuaskeleita. Nelikon tietä metsän läpi ei ollut vaikea seurata.

Deleva, Torie, Halawe ja polviinsa nojaava, maata henkeään haukkoen tuijottava Angien katsoivat, miten Tarkastaja asteli hitaasti laiturin päähän. Taivaalla hohtava Initoi heijastui makutan ainoasta ehjästä silmästä, kun tämä viimein kääntyi takaisin häntä tapaamaan tulleiden puoleen.

“Punaisen pirulaisen paisteesta huolimatta… maailmamme kansi on aina ollut… kaunis.”

Cestainun katse kiersi jokaisen häntä todistamaan tulleen kasvot. Magenta massa valui jo noroina tämän rintakehän vammasta värjäten hitaasti lautoja hänen jalkojensa alla.

“Valhetta tai ei, sen kuuluu loistaa. Sen paikka on suojata meitä kosmoksen kylmältä. Ilman sitä… toivo kuolee.”

Merellä alkuyöstä puhaltanut myrsky oli tyyntynyt täysin. Tarkastajan takana aukeavan meren pinta oli kuin peili. Siitä heijastuva tähtitaivas väreili vain sieltä täältä, missä itäisen sakaran merenelävät välillä kävivät pinnalla vierailemassa.

“Mutta se toivo elää vielä teissä. Minä ymmärrän sen nyt. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt jatkaa työtäni.”

Makutan sisältä valuvan aineen tiputus alkoi pitämään ääntä, kun pisarat osuivat hänen alleen syntyneeseen pieneen lammikkoon. Torien hopeiset nyrkit olivat puristuneet tiukasti kiinni. Angienin ja Halawen kädet olivat sillä aikaa löytäneet toisensa.

Laiturilla seisovan Cestainun ja rannalla seisovan nelikon katseet kääntyivät horisonttiin, kun siellä välähti. Jossain idässä – ei välttämättä edes hirveän kaukana – nousi patsas materiaa kohti taivasta. Se ei päästänyt vielä ääntä, mutta se sai vedenpinnan väreilemään tarpeeksi, että siitä heijastuva tähtitaivas särkyi tunnistamattomaksi.

“Kahdestoista lapsi on aloittanut taistelunsa…”, makuta lausui, kun valopatsas jatkoi hetken vielä kirkastumistaan ennen vääjäämätöntä himmenemistään. Koko horisontin hetkeksi värjännyt välähdys oli vasta vaivoin ehtinyt kadota, kun sen perästä kaikuva jyrähdys viimein tavoitti rannalla seisovat.

“Teidän tulisi jatkaa matkaanne, sankarit. Otittehan matkaanne Nizin viimeiset sanat?”

Angien taputti olkalaukkuaan ja vielä varmisti, että kaikki oli mukana. Tarkastaja nyökkäsi tyytyväisenä.

“Kenraali Xen tarvitsee ne, jos tahdotte kamppailla tuomiota vastaan.”

Vahkitytön nimen mainittuaan makuta tarttui taas kasvoihinsa ja riisui ne. Hän käänsi Trynan rikkinäisen katseen kohti todellisia kasvojaan ja huokaisi syvään. Sitten hänen otteensa lipesi ja naamio putosi laiturin reunalle pysyen kuitenkin juuri ja juuri sen puolella välttäen mereen katoamisen. Torie oli jo taas rientämässä hauraan mestarinsa luokse, mutta pystyyn nostettu käsi viesti tälle, ettei häneen tullut nyt koskea.

“Voitte myös kertoa hänelle, että kaipaan syvästi pitkiä keskusteluhetkiämme. Jos olisin saanut nähdä vielä yhden paikan, se olisi ollut se kolkko kellari Onu-Metrussa…”

Deleva hymähti ääneen. Yksi vihasi sitä kellaria koko olemuksellaan, toinen kaipasi sinne takaisin. Omaa kantaansa hän ei ollut vielä päättänyt. Sen aika tulisi myöhemmin.

“Menneisyys on kuollut. Jäljellä on vain se kohtalo, jonka itsellenne rakennatte. Minun on aika viedä vanhat mysteerit mukanani siihen hautaan, mihin ne kuuluvat.”

Halawe parkaisi ääneen, kun Tarkastajan vasen jalka pirstoutui kappaleiksi. Hänen otteensa ei ei edes ollut herpaantunut, mutta jokin makutan olemassaolossa oli vain päättänyt lakata. Samaan tapaan kuin metsästäjien isku oli pirstonut hänen salinsa seinän, hajosi nyt myös hänen raajansa. Yhden polven ja kahden käden varaan romahtanut Cestainu ei enää tohtinut estää Torieta pidempään. Yhdessä kal-kaksikko nosti makutan istumaan laiturin reunalle jäljelle jäänyt jalka meren nielemänä.

“Toivottavasti Umbralla on kaikki hyvin”, Cestainu haikaili. Myös hänen äänensä säröili. Angien ojensi laukkunsa Halawen tyhjiin kouriin ja kiiruhti istumaan Tarkastajan viereen. Vesi oli kylmää, mutta sillä ei tuntunut nyt olevan väliä. Normaalisti selakhi olisi varmasti myös pohtinut ääneen taivaanrannassa näkyvien välähdyksien merkitystä, mutta sekin tuntui turhalta. Makuta käänsi leveästi hymyilevän katseensa vierelleen istuneeseen tyttöön ja nyökkäsi.

“Kiitos”, Cestainu lausui. Sitten hän käänsi katseensa takanaan seisovaan Delevaan, jonka Kakama katsoi murheen murtamana takaisin. “Teille kaikille… että sain onnistua edes kerran.”

Kun makutan katse kääntyi takaisin kohti horisonttia ja todellisen maailman vielä ehjää taivasta, oli valo tämän ainoasta eheästä silmästä jo sammunut. Angien huomasi sen heti, mutta ei sanonut mitään. Tovin he vain istuivat hiljaa kasvot osoitettuna kohti maailman kattoa. Delevan, Halawen ja Torien katseet seurasivat esimerkkiä. Hiljaisen hetken rikkoi lopulta merilinnun rääkäisy jossain läheisellä luodolla. Kun Angien seuraavan kerran käänsi katseensa kohti tovereitaan, oli näitä jo monin verroin enemmän.

Torien takana, metsän siimeksestä, tuijotti yksitoista uutta silmäparia. Puiden väleistä rannalle marssivat loputkin Tarkastajan lapsista. Kaksi heistä astui päällikkönsä rinnalle sanaakaan sanomatta. He olivat tulleet hakemaan isänsä kotiin.

Laiturille astuttuaan kolme hopeista soturia nostivat yhdessä sen, mitä Cestainusta oli jäänyt jäljelle. Muodostelmaan rannalle asettuneet kalit nostivat Rúcuoron ruhtinaan juhlavasti niin korkealle kuin vain pystyivät ja lähtivät kävelemään rantahietikkoon. Askeleet olivat hitaita mutta määrätietoisia. Laiturilla seisova kolmikko seurasi, kuinka kaikki kaksitoista valtaistuinsalin vartijaa asettui veden reunalle valmiina astumaan sen kylmään syleilyyn. Tarkastajaa hartioiden kohdalta kannatteleva Torie käänsi kuitenkin vielä kerran katseensa Delevaan.

“KUN TARVITSETTE MEITÄ, ME VASTAAMME KUTSUUN, SADANPÄÄMIES DELEVA.”

“Minne… minne te olette menossa?” uuden viran ansainnut plasmasankari ihmetteli. Kraata Torien suojeluksen naamion takana maiskutteli hetken ennen vastaamista.

“ETSIMÄÄN SISKOMME JA VELJEMME. ILMAN ISÄÄ MEILLÄ EI OLE MUUTA PERHETTÄ… JA HÄNEN RUUMIINSA ANSAITSEE PAIKAN MEREN ÄIDIN HOIVISTA.”

Kun Torie sen jälkeen nyökkäsi, nyökkäsivät yksitoista muutakin. Tarkastaja harteillaan kuolleiden saattokulkue otti suunnakseen sen viimeisen paikan, jota heidän isänsä ei työstään huolimatta ollut koskaan kutsunut kodikseen. Angienin, Delevan ja Halawen katseet seurasivat, kuinka mereen kylmästi astelevat kalit upposivat sentti sentiltä syvemmälle. Rantavesi kuitenkin syveni nopeasti ja pian vesi viimein nielaisi loput niin makutasta kuin tämän viimeiseen asti palvelleista lapsistaankin.

Hiljaisuus laskeutui. Henkiä oli Rúciorossa jälleen läsnä ainoastaan kolme.

Kolmetoista hahmoa hetki sitten nielaissut meri oli taas tyyni. Tähtitaivas heijastui sen pinnasta aivan kuten se teki Tarkastajan tuonelassakin. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut, eikä kummankaan maailman olennoista yksikään ollut todistamassa sitä, kuinka taivas valtaistuinsalin katossa oli pimentynyt. Ainoa suora polku maailmojen välillä oli kadonnut sen luojan mukana. Ja niin ylös taivasta katsova kolmikko kuin alaspäin sitä tuonelassa tuijottava Curuvarkin sanoivat jäähyväisensä Cestainu Kuolemattomalle, jonka nimen ironia oli juuri kasvanut siihen vuotaneen surun mukana.

Laitureista ehjemmällä seisova pappismies havahtui lopulta kevyisiin askeliin, joiden lähde oli helmenvalkea nainen, joka ei ollut jaloitellut aikoihin.

“Sinun ei kuuluisi olla täällä”, Curuvar, se ehdottomasti ensimmäinen, ähkäisi. Sokean Jumalattaren askeleissa oli kuitenkin enemmän itsevarmuutta kuin aikoihin. Angienin sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Pian sinisen selakhin poistumisen jälkeen portit hänen selkänsä takaa olivat viimein auenneet häntä varten. Valkoinen oli kuitenkin jo osannut arvata, mistä se oli johtunut. Hän ei ollut odottanutkaan tapaavansa Cestainua enää.

“Hän ei taida olla tulossa takaisin…”

Eikä Curuvarkaan tohtinut enää karkottaa niin kauan kyyneleitä vuodattanutta vanhaa ystäväänsä. Hän oli saanut omin silmin todistaa sen, minkä Jumalatar vasta nyt näki laiturilta avautuvassa kosmoksessa. Siinä, missä taivaan kuun sirpit olivat vielä hetki sitten hohtaneet, oli nyt jotain uutta. Väri, jota tuonelassa ei oltu aikaisemmin todistettu. Initoin punainen loiste hohkasi nyt Curuvarin ja Biancan meressä, aivan kuten se hohti Angienin, Delevan ja Halawen taivaallakin.

Ja niin se hohti myös Valotun yllä. Valotun, jonka sisällä korppi heräsi viimein isänsä poismenoon. Sen rääkäisyä seurasi yksi ainoa kunnian kyynel Cestainulle.

Sillä joitain asioita ei edes kuoleman makuta pystynyt nujertamaan.

Mutta kaukaa saapuneet sankarit jatkaisivat työtä kuin kohtaloa ei olisi koskaan ollutkaan.

Aamu sarasti, mutta Deleva ei ehtisi vieläkään unien maille. Viimeisen pimeän tunnin hän oli käyttänyt Inozyan torpedoveneen varastotilan tutkimiseen. Muonaa ja aseistusta löytyi pienen sotilasosaston tarpeiksi, ja suurin osa aluksen aseistakin oli ladattu ja käyttövalmiudessa. Odinalaiset olivat selvästi odottaneet pikaista kotiinpaluuta.

Halawe ja Angien torkkuivat toisiinsa nojaten veneen kannella. Deleva ei ollut tohtinut herättää kumpaakaan. Hän otti ilolla vastaan pienen hetken ainoastaan omien ajatustensa kanssa. Torien jäähyvästiksi lausumia sanoja päässään pyöritellen hän käynnisti veneen moottorit, mutta kääntyi vielä aluksen perällä tarkistamassa, että koneistot olivat kunnossa.

Moottorien jyrähdykseen herännyt kaksikko hieroi tovin väsyneitä silmiään, ennen kuin nousivat seuraamaan horisontista kohoavia kaksoisaurinkoja. Kumpikaan ei tuntenut oloaan virkeäksi. Angien oli ennen torkahtamistaan ehtinyt mainita ääneenkin, kuinka kuolleena oleminen ei ollut tuntunut lainkaan levolliselta.

Kirotun kartanon ja Odinan lähivesien taakse jättäminen sen sijaan tuntui heistä suunnattoman levolliselta.

Juuri ennen kuin plasman toa olisi kääntänyt kaasua nosti Angien kätensä pystyyn merkiksi pysäyttää. Deleva elehti lasin läpi takaisin kummastuneena, johon Halawe osasi vastata vain kohauttamalla olkapäitään. Selakhi osoitti horisonttiin, ja toatkin huomasivat sieltä lähestyvän keltaisen pisteen.

Kolmikko seurasi, kuinka se tasaisesti lähestyi heitä. Deleva puristi kourassaan Ruinaajan henkilökohtaisista tavaroista löytynyttä sädesalkoa siltä varalta, että heitä lähestyvä paatti sisälsi lisää odinalaisia agentteja. Hän kuitenkin laski sen näkyvistä nopeasti huomatessaan, mikä heitä todellisuudessa lähestyi.

Keltaista kumivenettä souti yksinäinen, pitkä hahmo. Hattupäisellä otuksella oli päällään merkillinen, puoliksi trenssitakkia ja puoliksi haalaria muistuttava asuste ja tämä meloi eteenpäin heltymättömällä tahdilla, täydellisessä rytmissä.

“HOOII!” Angien nosti kätensä suunsa ympärille ja yritti kiinnittää kummallisen veneilijän huomion. “VOIMMEKO JOTENKIN AUTTAA?”

Hahmo lopetti melomisen ja antoi kumiveneen lipua rauhassa lähemmäksi kolmikon venettä. Punaiset, pyöreät silmät toljottivat ylöspäin sankareiden rautaista menopeliä. Hahmo oli viimein tarpeeksi lähellä vastatakseen tälle apua tarjonneelle selakhille.

“OLEN TULLUT KERTOMAAN TUHOUTUMATTOMALLE MIEHELLE, ETTÄ JOKU AIKOO TAPPAA HÄNET.”

Kolmikko vilkuili toisiaan pöllämystyneenä. Angien vilkaisi takanaan siintävää kartanoa ja käänsi sitten katseensa takaisin kumiveneen kummalliseen kapteeniin.

“Öh… hän tuhoutui juuri.”

Punaiset silmät toljottivan Angienia värähätämättä.

“AI. SELVÄ.”

Sen lausuttuaan Yksityisetsivä kääntyi veneessään epäkäytännöllisesti satakahdeksankymmentä astetta, tarttui uudestaan airoihinsa ja alkoi hurjalla tahdilla melomaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Angien toljotti horisonttiin kiitävää otusta suu auki kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Halawe sen sijaan näytti lähinnä huvittuneelta.

“Olisiko pitänyt tarjota kyytiä?”

Deleva pudisti päätään sen enempää asiaa miettimättä ja tarttui vihdoin kaasuun. Yhä tasaisesti kehräävät moottorit alkoivat karjumaan karhuhain tavoin, kun metsästäjien uusiokäyttöön päässyt torpedovene lähti uhmaamaan syistä aallokkoa. Tuuli oli taas alkanut voimistumaan. Tuleva päivä näytti pilviseltä. Viileästä lämpötilasta saattoi päätellä, että alkava talvi lähestyi myös Rúcioroa.

Saaren rantavesi velloi vielä pitkään veneen aiheuttamista väreilyistä. Viimeisienkin sielujen poistuttua kuolleiden saarelta palasi kartanon ylle taas se sama hiljaisuus, missä se oli jatkanut olemassaoloaan tätä ennenkin. Kurpitsamaa hiljeni. Laituri hiljeni. Pimeä valtaisuinsali hiljeni.

Kannella tyrskyistä hieman sivummalle siirtynyt selakhi näperteli käsissään Trynaa, jonka hän oli napannut laiturilta mukaansa. Kalit olivat haudanneet isänsä mereen ilman sitä, ja selakhista oli tuntunut väärältä vain jättää kanohi sinne lojumaan. Hänen koko kätensä mahtui lävitse naamion väkivaltaisesti sulaneesta ampumahaavasta.

Vasta silloin Angien tajusi kysyä itseltään kysymyksen, mikä olisi ehkä ollut aiheellista esittää Tarkastajalle itselleen. Hän oli todistanut Cestainun kohtalon Puhdistajan käsissä. Kuula oli revitty hänen rinnastaan… mutta vielä silloin hänen kasvonsa olivat olleet ehjät. Ampumavamma oli siis tullut vasta Tarkastajan ensimmäisen kuoleman jälkeen…

… mutta kuka oli ollut niin pikkumainen, että oli ampunut päähän kuollutta makutaa?

Matka kuitenkin jatkui vauhdilla länteen eikä selakhi mietteissään edes huomannut, kuinka hänen väkensä kotikonnut jäivät äkkiä taakse.

Rúcioron rannan kaislikossa tyrskykorento pääsi vapaaksi merellisestä valtakunnastaan. Hopeinen kuori jäi taakse kun korento levitti punaiset läpikuultavat siipensä.

Se oli vapaa kohtaamaan maailman haasteet.

Pian olisi sen aika.