Aavikkosaari

Hienoinen tuulenvire puhalsi dyynien välistä heiluttaen Oraakkelin viittaa hieman. Hän katseli muutaman metrin päässä hänestä seisovien matoranien keskustelua hivenen huolestuneena. Mestari otti yhteen Isä Ariezin kanssa. Po-matoran näytti nyrpeältä kuunnellessaan, mitä hänen Pyhällä Äidillään oli sanottavanaan, ja Oraakkeli tunsi Ariezin kiihkomielisenä ja vankkumattomana miehenä. Voisi olla, että vältettäisiin konflikti, sillä Mestarin auktoriteetti oli ollut kyseenalaistamaton vuosituhansia, mutta minkä Bartax oli tehnyt, sen saattoivat muut tehdä perässä.

”Kaikki”, Ariez toisti ymmällään, ”kaikki minun soturini.”
Mestari nyökkäsi hänelle, ja hän ryhtyi ravaamaan ympyrää saaden hiekkaan muodostumaan kehän. Hänen hiekanvärinen, kapea Faxon-naamionsa ei näyttänyt läheskään yhtä vanhalta kuin Pydän Äidin ja Oraakkelin naamiot, mutta siinäkin oli tiettyä ikuisuuden ilmettä ja iättömyyden tuntua. Naarmuja siinä ei ollut juuri minkään vertaa, mutta vasenta poskea koristi arven tapainen harmaa viilto. Yllään Ariezilla oli valkea kaapu, joka loi äärimmäistä kontrastia Oraakkelin ja Mestarin hiilenmustiin kaapuihin. Po-matoranin kaulalla keikkui kullattu riipus, joka esitti Athin symbolia.

”Enhän minä voi!” Ariez ähkäisi ärtyneeseen sävyyn käännähtäessään Mestaria kohti niin, että hiekka pöllysi. Oraakkeli puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen jälleen vetäen syvään henkeä.
”En voi antaa kaikkia joukkojani teille, minä tarvitsen ne täällä”, Ariez jatkoi tuijottaen Mestaria herkeämättä. ”Pyhä Äiti, minun on kieltäydyttävä.”
”Ja minun on vaadittava edelleen”, Mestari vastasi puolestaan hänelle. ”Ja teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Teillä ei ole enää Nimdan sirua, ei ole ollut pitkään aikaan. Siitä asti, kun Pyhä Alfa siirrettiin kansanne huomasta, te ette ole todella tarvinneet puolustusjoukkoja mihinkään, Isä hyvä. Mutta minulla on heille käyttöä. Siksi vaadin, että he astuvat heti minun palvelukseeni. Teitä en siihen toki velvoita, Isä Ariez.”

Po-matoran jatkoi ympyränmuotoisen polkunsa tallaamista yrittäessään miettiä ulospääsyä tilanteesta. Sadje seisoi yhtä kaukana Pyhästä Äidistä kuin Oraakkelikin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi lähellä Oraakkelia, jotta he olisivat voineet puhua ilman, että se olisi ollut epäkohteliasta. Sadje, jonka yllä myös oli musta kaapu, katseli näkymää heidän takanaan. Hiekkainen autiomaa jatkui pitkän matkaa aivan merenrantaan asti, eikä sillä välillä näyttänyt olevan mitään merkkiä asutuksesta. Itse rannassa oli pieni sataman tapainen rykelmä rakennuksia ja laitureita. Mestarin ja Ariezin taakse katsoessaan Sadje havaitsi kylän, jossa jälkimmäisenä mainittu asusti kaikkine kannattajineen. Jossain päin saarta Sadjelle tuntemattomassa sijainnissa oli myös Alfan temppeli, joka oli ollut tyhjillään pitkän aikaa.

”Te kuolitte”, Ariez vinkaisi, kuin vedotakseen Pyhän Äidin elottomuuteen, jonka tämä oli osoittanut vääräksi purjehtimalla saarelle Oraakkeli ja Sadje seuranaan.
”Niinpä tein”, Mestari naurahti huvittuneena. ”Siltähän tämä sinustakin näyttää.”
”Teitkö sinä, kuten Bartax teki?” Ariez kysyi ja hänen silmänsä tutkiskelivat Mestaria, mikä sai tämän seuralaiset vaivaantuneeksi, varsinkaan, kun he eivät antaneet itselleen lupaa kuunnella keskustelua.
”Minä en tiedä, miten Bartax elää yhä, vaikka teki sen, mitä teki”, Pyhä Äiti totesi, ”mutta vakuutan, että Makuta Abzumo valehteli kertoessaan tappaneensa minut. Bio-Klaani ei ole vihollinen, vaan minun pelastajani.”
Sitten hän viittasi takanaan seisoviin matoraneihin. ”Oraakkeli myös on pelastukseeni osallinen, joten sinunkin tulisi osoittaa hieman kunnioitusta.”
Hienoinen hymynkare oli hiipinyt Mestarin huulille, kun Ariezin myrtynyt irvistys muuttui kuvaamaan vastenmielisyyden ja hämmennyksen yhteensulautumaa. Oraakkeli pohti, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä nyt, vaikkei varsinaisesti välittänytkään. Sitten hän huomasi, että hänen mielensä pintakerros oli noteerannut kuuloaistin tuottaman informaation, vaikka hän ei ollut aikonut sallia itsensä kuunnella yksityiskeskustelua. Hän moitti itseään ja harmitteli etäisyyttä. Sadje katsoi häneen ilmein, joka sanoi: ”Kyllä vanhoillekin saa sattua vahinkoja.” Oraakkelia huvitti, että Sadje paljasti näin avoimesti kuunnelleensa itsekin vahingossa.

Ariez näytti tehneen päätöksensä. Hän seisahtui Pyhän Äidin eteen ja totesi ykskantaan: ”Minä en voi antaa sinun tehdä tätä, Mestari. Te olette menettänyt otteenne, ja päätöksenne eivät enää näytä loogisilta. Minä en anna joukkojani sinun käyttöösi.”
Mestari huokasi, kuin olisi tiennyt ennalta tämän tapahtuvan. ”Sinun joukkosi seuraavat minua, kun minä pyydän heidät mukaani.”
Ariez laski kätensä tikarin kahvalle, joka paljastui hänen valkean viittansa alta.
”Mutta te ette tee sitä, Pyhä Äiti.”
”Pahoittelen, Ariez”, Mestari tuhahti selvästi ärsyyntyneenä siitä, että Ariez uhkasi häntä, ”mutta minun on kieltäydyttävä olemasta tekemättä sitä.”
Sadje ei tiennyt, miten Pyhä Äiti saattoi tietää niin hyvin, mitä hänen ympärillään tapahtui, vaikkeivät hänen silmänsä mitään nähneetkään. Mieli saattoi olla mahtava asia.

Oraakkeli astui askeleen kohti Mestaria valmiina käymään Ariezin kimppuun, mutta kun Mestari kielsi häntä hiljaisella käskyllä, hän epäröi ja jäi tuijottamaan tämän selkää.
”Mieti tarkkaan, mitä teet, Isä Ariez”, Mestari varoitti. Ariez vapisi tietäessään, että Oraakkeli voisi tappaa hänet, jos hän vahingoittaisi Pyhää Äitiä, muttei väistynyt.
”Sinä et vie minun joukkojani. Minulla on heille käyttöä!”
”Niin kauan, kuin minä olen teidän Pyhä Äitinne, te tottelette minua”, Mestari sanoi rauhallisella äänellä. ”Ja minä olen teidän Pyhä Äitinne, kunnes suurkokous on yhdessä julistanut minut kykenemättömäksi tekemään päätöksiä.”
”Sitten meidän on selvästi kutsuttava kokous”, Ariez sanoi värisevällä äänellä.
”Ei ole aikaa.”
”Minä en suostu!”
”Väistykää, Ariez.”
”En!”

Niin sanottuaan Ariez veti tikarin esiin viittansa alta ja kohotti sen Mestarin ylle. Oraakkeli katseli tarpeettoman pelonsekaisin tuntein, jotka syntyivät siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista valtaa tilanteeseen, kuinka po-matoran aikoi iskeä hänen Mestarinsa kuoliaaksi tai ainakin haavoittaa tätä vakavasti, mutta sitten tämä päästikin tikarinsa putoamaan käsistään ja tarttui päähänsä, kuin olisi tuntenut suunnatonta tuskaa. Ja niin tämä tekikin. Ariezista tuntui, kuin hänen päähänsä olisi upotettu tikari, useita tikareita. Kymmeniä, satoja tikareita. Satoja tikareita upposi hänen mieleensä ja lävisti sitä kuin verta imevä hyönteinen lävisti ihon. Hän tunsi mieltään ympäröivän mielen, suuren mahdin, jonka vertaista hän ei ollut ennen tuntenut, vaikka oli ollut tekemisissä mielenvoimia hallitsevien olentojen kanssa. Jos hän olisi halunnut konkretisoida sanoiksi seuraavan kokemuksensa, hän olisi ehkä kertonut mieleensä pureutuneen äärettömän terävä neula, joka puhkaisi hänen ajatuksiaan verhoavan suojakuoren ja hajosi sen jälkeen useiksi perhosiksi, jotka lensivät hänen päänsä sisällä nopeammin kuin ramat. Perhoset istuivat hänen mielensä eri kolkkiin ja kokivat käänteisen muodonmuutoksen; kääriytyivät silkkisiin koteloihin, joiden sisässä ne lässähtivät häntä määrittävien persoonallisten mielikuvien, ajatusten ja muistojen päälle tukahduttavaksi painoksi, joka olisi voinut kuulua valtaisalle tahtorakille, ja sitten kuoriutuivat toukkina ja luikertelivat hänen ajatuksiensa sekaan.

Mutta hän ei halunnut konkretisoida tuntemuksiaan – eikä varmasti olisi siihen kyennytkään, vaan piteli päätään käsissään vaikertaen yhä kuuluvammin, aivan kuin olisi voinut siten karkottaa vieraat mielen kiemurat ja rautaisesti hallitsevat ajatukset, jotka hänen mieleensä olivat tunkeutuneet.
”Olen pahoillani”, Mestari sanoi lähes tunteettomalla äänellä liikkumatta paikaltaan, tekemättä yhtäkään ruumiillista elettä, aivan kuin olisi yhä keskustellut Ariezin kanssa rauhanomaisesti, vaikkei tämä hänelle vastannut. ”Psykosomaattinen kipu on usein tämänkaltaisen operaation ikävä haittapuoli, jos sitä vastustelee kovin.”
Oraakkeli katsoi yhä etäältä, miten Ariez luhistui maahan ja, vaikka olikin nähnyt paljon tämän kaltaista ja pahempaakin, ei voinut olla hieman kauhistelematta voimaa, joka piili matoralaisnaisen mielen sopukoissa. Oraakkeli jos kukaan tiesi, että tämä ei ollut aliarvioitavissa oleva vastustaja, vaikkei kumpikaan heistä käyttänyt aseita, toisin kuin Ariez-parka, joka oli luullut voivansa vastustaa Pyhää Äitiä. Sadje oli hetken katsellut silmät suurina, ja kun puistatus oli käynyt hänen lävitseen, hän oli laskenut katseensa tarkkailemaan hiekkaa mieli huokuen pelonsekaista kunnioitusta, jonka Oraakkeli pystyi melkein aistimaan ilman mielikosketustakaan.

Mielihyökkäyksen terävät veitset viilsivät Ariezin tajuntaa, eivät julmuuden vaan välttämättömyyden ajamana. Hänen tahtoaan musertavat ja vastahyökkäyksensä alkuunsa pysäyttävät voimat tuntuivat samaan aikaan sekä tukahduttavilta hänen mielessään että anteeksipyyteleviltä, aivan kuin Mestari ei olisi halunnut ryhtyä siihen, mihin ryhtyi. Vaikka se tuntui epätodennäköiseltä, Ariez ymmärsi, ettei tämä tahtonut, vaan hän oli pakottanut tämän. Omilla teoillaan, houkkamaisilla teoillaan. Hän oli vastustanut heidän ylintä maanpäällistä auktoriteettiaan ja maksoi nyt siitä hinnan, jonka hänen olisi pitänyt tietää joutuvansa maksamaan. Tuntui, kuin hänen tajuntansa olisi purettu pieniin hiukkasmaisiin alkeisyksiköihin ja kasattu sen jälkeen juuri täsmälleen sellaiseksi, kuin se oli alun perin ollutkin. Hänen mielensä syvimpiä syvyyksiä kosketti vain hellä, pehmeä ajatus, joka ei saanut häntä tuntemaan pahoin, mutta siitä huolimatta hän tunsi kammottavaa epätoivoa, kun hänen oma tahtonsa ei ollut enää hänen hallittavissaan. Hän ei enää päättänyt omasta elämästään, ei niin kauan, kuin tuo ulkopuolinen pakottava tahto oli hänessä. Ja hän yritti yhä taistella sitä vastaan. Pitkään hän yritti.

Viimein Ariez lopetti vaikertamisen ja jäi maahan makaamaan kasvot hiekkaan painettuina. Oraakkeli uskalsi vähentää hänen ja Mestarin välistä etäisyyttä, ja nähtyään hänen tekevän niin Sadje uskaltautui samaan. Oraakkeli tutki Ariezin mielen pintakerroksia varovasti ja huomasi tämän olevan syvässä tajuttomuuden tilassa. Mestarilla oli kasvoillaan ilme, joka kertoi, ettei tämä ollut tarkoittanut tuottaa ylipapille tarpeetonta kärsimystä.
”Ariez yritti vastustaa loppuun asti. Jouduin käyttämään hieman kovempia otteita. Mutta hänen mielensä ei lopultakaan ollut kovin vahva”, vanha nainen lähes kuiskasi niin, että Oraakkeli hädin tuskin kuuli, Sadje ei varmaan lainkaan.

Kun he hetken kuluttua olivat käyneet ilmoittamassa Ariezin joukoille uudesta tehtävänannosta, he vetäytyivät Ariezin taloon. Oraakkeli, joka oli kantanut papin kylään, laski tämän sitten sängylle Ariezin makuuhuoneessa ja istahti itse oleskeluhuoneen sohvalle Mestarin viereen. Huone oli suhteellisen pieni, siellä oli kaksi sohvaa molemmin puolin huoneen keskellä seisovaa matalaa sohvapöytää. Kaikki huonekalut olivat tematiikkaan sopivasti hiekanvärisiä, pöytä hieman tummemmansävyinen kuin sohvat. Oraakkelin mieleen juolahti ajatus, että heidän rakennuksissaan käytettiin aivan liikaa hiekkakiveä, mutta toisaalta se oli alkanut muodostua perinteeksi.

”Kerrataan vielä”, Mestari huokaisi. ”Alfa on tällä hetkellä Pimeyden metsästäjien kynsissä, ja näillä näkymin meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada sitä takaisin.”
Oraakkeli nyökkäsi väsyneen näköisenä ja poisti olkapäässään olleen siteen, jonka alta paljastui pitkä umpeen ommeltu haava. Oli kulunut useita päiviä siitä, kun Mestari oli vaihtanut haavan ompeleet, eikä haava ollut onneksi tulehtunut.
”Ja Beeta meni sen kammottavan makutan mukana valtameren syvyyksiin”, hän totesi kylmästi. Pyhä Äiti nyökkäsi hänelle. Sadje toimitti heidän edessään olevalle pöydälle vadillisen hedelmiä ja palasi sitten takaisin keittiöön, jossa oli ollut ilmeisesti valmistamassa ruokaa heille illalliseksi.
”Gamma on Punaisen Miehen hallussa”, Mestari jatkoi, ”ja Deltan sijainnista ei ole tietoa.”
”Eipä ole”, Oraakkeli sanoi nyökäten sitoessaan uutta valkeaa sidettä haavansa peitoksi. ”Epsilonin sijainnista sen sijaan on.”
”Minä luotan arvostelukykyysi”, Pyhä Äiti totesi. ”Ja Zeeta. Ah, Zeeta, Zeeta.”
”Zeetapa hyvinkin”, Oraakkeli toisti vaimeasti.
”Kaikki on mennyt niin vaikeaksi viime aikoina, rakas ystävä.”
”Niin on.” Valon matoran kiristi siteensä hampaillaan ja solmi sen sitten yhdellä kädellä taitavasti tiukaksi.

Hetken oli hiljaista.
”Minusta tuntuu”, Mestari aloitti, ja Oraakkeli kuunteli, ”että minun täytyy tavata Isä Zeeron.”
Oraakkeli nyökkäsi, kuin olisi odottanutkin Mestarin haluavan tavata Bio-Klaanin saaren metsissä asustelevan ylipapin.
”Minun on lähdettävä Bio-Klaanin saarelle.” Mestari piti lyhyen tauon ja kysyi sitten: ”Lähdetkö mukaani?”
Oraakkeli oli hiljaa pienen tovin, mutta vastasi sitten: ”Tiedätte, että pysyn vierellänne, minne ikinä menettekin.”
Mestari nyökkäsi kiitollisena ja nousi seisomaan.
”Olisi epäkohteliasta antaa Sadjen tehdä kaikki työ yksin”, hän virkkoi sohvalla yhä istuvalle Oraakkelille, ”joten suonet anteeksi, jos poistun auttamaan häntä.”
Ja kun Oraakkeli aikoi nousta, hän jatkoi: ”Istu sinä vain, ei tässä mitään hätää ole.”

Oraakkeli katseli, kun Mestari katosi oviaukosta keittiön puolelle ja huokaisi vetäytyen istumaan peremmälle sohvalla. Muisto siitä, kun hän kohtasi Zeeronin viimeksi, hiipi hänen mieleensä, eikä hän voinut estää hienoista hymyä leviämästä huulilleen. Hän kuuli Ariezin liikuskelevan sängyssään viereisessä huoneessa ja päätti vilkaista tämän vointia. Po-matoran nukkui nyt syvää unta, joka saattaisi kestää vuorokauttakin pidemmän ajan Oraakkelin kokemuksen mukaan. Tältä pääsi pieni voihkaisu: ”Kaikki minun soturini!” ja sitten tämä vaikeni. Oraakkeli tunsi hieman sääliä, mutta oli kiitollinen, että potentiaalinen vihollinen oli taltutettu. Palattuaan olohuoneeseen Oraakkeli asettui pitkäkseen sohvalle ja sulki silmänsä. Sitten hän vaipui kevyeen uneen.