Verstas(?)

“Hmm?”Silmät aukenivat vähitellen. Nukkumisasento oli ollut huono. Paikat olivat aivan jumissa. Kahvi tekisi hyvää. Tuntui ettei hän ollut liikkunut vuosikausiin.

Bate pudisti päätään ja katsoi ympärille. Kauanko hän oli nukkunut? Missä hän oli? Oliko hän edes nukkunut?

Hänen tunteet olivat sekalaiset. Miljoonia ajatuksia pyöri päässä. Mutta silti oli vaikea ajatella. Vaikea muistaa.

Oliko hänen oikea nimi Bate vai…? Mikäs se oli. Blo? Bait? Bat? Zari?
Hänen ei muistanut. Hän ei tiennyt. Häntä alkoi pelottaa. Mitä hänelle oli tapahtunut? Bate alkoi juosta käytävää pitkin. Mutta kaikkialla oli pimeyttä. Hän ei nähnyt eteensä. Hän tarvitsi valoa. Tuli voisi auttaa. Hän osaa tehdä tulta. Eikö vain? Mutta miten se tehdään. Bate napsutteli sormiaan, huuteli kaikenlaisia asioita mitkä hänestä kuulosti loitsuilta, tai muuta kutsuhuutoja kuten “tule tuli!” Hän tunsi olonsa typeräksi.

“Olen Toa hyvänen aika! Osaan kai nyt tulta tehdä!” hän huusi kovaan ääneen. Sitten epävarmuuden tunne valtasi hänet. “Olenhan…?”

“Hmm? kuului taas hänen takaa ja Bate säikähti. Takana oli hehkuvat oranssit silmät. Hetken katsottuaan hän näki ruskean olennon joka seisoi jonkinlaisen patjan vierellä.

“Enkös minä juossut kauas tuosta patjasta…?” Bate ajatteli mutta oli tyytyväinen että näki toisen elävänä olennon. Tosin tämä olento näytti tutulta. Bate tiesi hänen nimen. Jarkki. Kai. Gjak. GJ? Pelon tunne palasi. Se oli kadonnut hetkeksi kun Bate sai muuta ajateltavaa. Oliko hän tulossa hulluksi?

Ruskea olento katsoi Batea hämmentyneenä ja näytti nimikylttiään. Siinä luki Gjarke. Bate huokaisi helpotuksesta.

“En minä sitä kovin väärin muistanut”, hän sanoi vähän humoristiseen äänensävyyn. Ja alkoi vähän nauramaan. Ehkä hän oli tulossa hulluksi.

Hetken hekotettuaan lattialla hän nousi ylös. Gjarke edelleen tuijotti häntä, välillä hymisten. Olento ei ilmeisesti osannut puhua mikä oli huono asia. Batella oli hirmuisesti kysyttävää, kuten “Miksi olen täällä?” “Mitä tein täällä?”

Olento lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan mihin Bate oli juossut ja koputti lattiaa. Luukku aukeni ja valoa alkoi näkymään. Bate riemastui. Valoa. Ehkä siellä olisi muita henkilöitä jotka pystyisivät puhumaan.

Kaksikko laskeutui tikkaita pitkin alas toiseen käytävään. Se oli sentään valoisa.

Gjarke erkani Batesta ja lähti juoksemaan kohti jonkinlaista ovea. Gjarke laittoi kätensä oveen, se hehkui oranssina ja suli. Olio astui sisään huoneeseen ja samassa ovi muodostui takaisin nesteestä.

“Se siitä juttukaverista…” Bate mutisi itsekseen. Hän ei ymmärrä miksi oli niin masentunut tuon olion lähdöstä. Eihän se edes puhunut hänelle. Eikä Bate muistanut tiesikö se edes häntä, vai oli muuten vain Toan seurassa huvin vuoksi.

Toa ei jäänyt ajattelemaan asiaa. Hän ei halunnut ajatella tuollaisia ajatuksia, masennus ja pelko tulisivat vain takaisin. Parempi lähteä tutkimaan tätä valoista paikkaa, miettien “mikä olikaan Toa?”

***

Käytävä tuntui olevan osa labyrinttiä. Sen varrella oli lukuisia ovia, joista suurin osa oli kiinni. Hetken käveltyään hän näki lasisen oven jonka toisella puolella kaksi kädellistä ankkaa hakkasi sitä ja huusivat. Bate ei saanut huudoista selvää mutta ihmetteli mikseivät ankat käyttäneet ovennuppia. Toa vetäisi siitä ja lasiovi aukesi. Ankat kaatuivat maahan, mutta nousivat pian pystyyn. Merimiesasuinen ankka puhui jotain noidasta, skottilaisella murteella kuulostava silinterihattuinen ankka taas lupasi palkankorotuksia Batelle. Toa hymähti ja jatkoi matkaansa, ankkojen lähtiessä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan.

“Kädellisiä puhuvia ankkoja. Täällä. Olen hullu.”

Hulluuden tunne paheni ja paheni. Baten ajatuksissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mistä hän tiesi miltä skottilainen kuulostaa. Mikä edes oli skottilainen. Hänen vastaan tuli käärme ja ensimmäinen ajatus mikä hänelle tuli liittyi siihen että oliko käärme ollut joskus naispuolinen noita ja oliko se nykyään ihmeolio.

“AAAAAAAA”, hän huusi. Ja alkoi juoksemaan. Pian hänen vastaan tuli uusi huone, jossa ovi oli auki. Huone oli jättimäinen ja sen seinät oli täytetty muistilapuilla, papereilla, erilaisilla kaavoilla ja piirrustuksilla. Huoneen keskellä istui Matoran joka mutisi itsekseen.

“Ultiasural Nomui.”

“No… Moi?”

Matoran katsoi Batea hämmentyneenä.

“Hei vain.”

“Olet Ultiasural?” Batea alkoi naurattaa. Nimi kuulosti hiukan huvittavalta.

“EN. Olen Ultiasural Nomuin ja muiden Ulxelaserin tuotosten tutkija”, Matoran sanoi vihaisena.

“… täh?”

Matoran ei vastannut vaan jatkoi jonkinlaisen sivun lukemista.
Bate meni sanattomaksi. Pienen hämmennyksen jälkeen hän alkoi tutkia seinillä olevia tekstejä. Silmiin osui erityisesti juliste missä oli jokin ihmeotus jonka nimi oli “Megabotarax.” Toinen oli matemaattinen kaava jossa yritettiin laskea kuinka jonkin henkilön voimat(?) voi ylittää annetut maksimiarvot, esimerkiksi 1000/50.
Bate ei yrittänytkään ymmärtää tuota pitkää kaavaa vaan jatkoi huoneen tutkistelua. Huoneen yhdessä nurkassa oli pienikirjahylly jossa oli useita kirjojen kansia, joissa ei ollut kumminkaan yhtään sivuja sisällä. Bate otti yhden kirjan käteensä, joissa oli sivut. Kirjan nimi oli: “Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto, by Ulxelaser.” Batea ei kyseisen kirjailijan tuotokset olleet tuttuja joten hän päätti lukea sitä hetken.

Eihän siitä mitään tullut. Hän vain hämmentyi entisestään yrittäessään lukea sitä. Bate laittoi sen takaisin paikalleen ja huomasi kirjan saaneen myös kaksi jatko-osaa; “Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota, by Ulxelaser” ja “Kohtalon asukit III: The Finale, by Ulxelaser”.

“Mikä on pimeyspeilisota?” Bate kysyi ääneen. Matoran ei vastannut vaan puhui itsekseen “Daxvigasorista ja “Faxadosqusta”. Bate päätti olla häiritsemättä häntä enempää ja lähti pois huoneesta.

***

Kolmas huone ei ollut yhtään sen parempi. Bate ei edes katsonut sen sisälle. Sieltä kuului jatkuvaa huutoa. Bate yritti saada huudoista selvää. Ilmeisesti siellä ihmeteltiin kuka on Ulxelaser, jonkinlaisen “lepakkomiehen” avioeroa ja kysymyksiä greegille.

Hetken naurettuaan huutajien jutuille, Bate jatkoi matkaansa.

***
Seuraava vastaan tuleva huone oli onneksi kahvihuone. Bate innostui. Hän juoksi kyseiseen huoneeseen. Se ei ollut kummoinen, yksi harmaa pöytä jonka keskellä oli kahvinkeitin ja kolme punaista tuolia. Yhdessä istui valkotakkinen ja silmälasipäinen Matoran joka luki lehteä. Toisessa oli kahvikuppi. Kolmas oli tyhjä. Bate otti itselleen kahvikupin, kaatoi kahvia siihen keittimestä ja huomasi keittimen täyttyvän samantien takaisin täyteen ja uuden kupin ilmestyvän tuolille.

“Hei.”

“Moro vaan.”

Tämä sentään puhui.

“Tiedätkö sen tunteen kun tuntuu että olisit hahmo roolipelissä jota ei ole liikutettu vuosikausiin koska hahmon kirjoittaja on ollut joissain ihmepaikoissa noin 2 vuotta ja tästä syystä et tunnu muistavan kuka tai mikä olet?” Bate kysyi Matoranilta.

“En, mutta mielenkiintoinen vertauskuva. Haluatko kertoa lisää?”

Bate hymähti. Ehkä hän oli hullu. Ehkä tämä kaikki oli vain unta ja hän oli oikeasti vain nukkumassa huoneessaan, johon hän oli mennyt hoidettuaan hoitajamatoranin kanssa ampumahaavaa ja unohtanut mitä sen jälkeen tapahtui. Ehkä hän oli Verstaassa hulluna. Ehkä hän ei edes ollut Bate vaan jokin dementoitunut olento joka luuli olevansa Bate. Mutta mitäpä siitä. Hänellä oli kahvia ja juttuseuraa.Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle pitkän tauon jälkeen.

“Otahan itsellesi toinen kuppi kahvia. Tämä on pitkä juttu…”