Klaanin selliosasto

“Anteeksi, voisitteko toistaa?”

Takalek tajusi heti pyynnön lausuttuaan, kuinka järjetön se oli ollut. Hänen korvansa saattoivat valehdella – hän oli saattanut kuulla puoliunisena väärin. Krickit oli ehtinyt juoda aamulla vain puolikkaan kupin kahvia, ennen kuin pikainen toimeksianto oli kaapannut hänet mukaansa selleihin. Silmiään hän ei silti voinut epäillä, vaikka niiden välittämät aistihavainnot miten olisivat olleet ristiriidassa hänen todellisuudentajunsa kanssa.

Ei ainakaan tuijoteltuaan näkymää jo useita minuutteja.

Kuulusteltava ei vaatimuksen typeryydestä välittänyt vaan täräytti vastauksen niin kovaa, ettei hän vain toistanut vaan ehkä jopa SUPER-toisti. “Katosivat keskellä yötä, rouva! Kun saavuin vahtivuorolleni, minua odottivat vain tyhjät sellit.”

Näin ei voinut tapahtua.

Takalek hieroi silmiään nähdäkseen, toisiko se kalterien takana joskus viruneet ilmestykset takaisin. Ei se tuonut. “Näkyykö valvontakameroista mitään? Onko Paacolta kysytty?”

He olivat selliosaston korkeimpien turvatoimien takana. Täällä pidettiin vankeja, joilla epäiltiin tai tiedettiin olevan pakoyrityksiä mahdollisesti helpottavia kykyjä. Täällä pidettiin niitä, joita ei päästetty ulos häkeistään edes syömään, vaan joille ruoka annosteltiin kalterien läpi. Täällä pidettiin niitä, joita krickit vältti katsomasta silmiin aina alhaalla käydessään.

Turvatoimista huolimatta tältäkin osastolta oli karannut vankeja; Takalek itse muisti parikin tapausta viime kuukausilta. Se oli kuitenkin ennenkuulumatonta, että kolme vangittua katosi samana yönä. Kolme vangittua, joista yksikään ei ollut ikinä antanut ymmärtää olevansa erityisen vaarallinen. Takalek ei edes ikinä ollut kuullut sen, jonka tyhjien kaltereiden edessä nyt seisoi, puhuvan mitään kenellekään.

“Itse asiassa on”, tokaisi Santor. “Hieman keskiyön jälkeen kolmikko katosi selleistään yksi kerrallaan. Paaco sanoi kelanneensa nauhoja monta kertaa ja olleensa näkevinään, että selleihin olisi hetkeä tapahtunutta ennen ilmestynyt… ööh…”

“Mitä niihin oli ilmestynyt, Santor?”

Joitakin tunteja aiemmin

Syvällä Bio-Klaanin alla, rikosten ja anarkian synkässä syöverissä, istui sellinsä perällä toan kokoinen tumma hahmo, jonka selästä törrötti yksi repaleinen siipi. Olennon keho oli peitetty tahraisilla, karmiininpunaisen ja violetin sävyihin värjätyillä nahanpaloilla. Sen raajoja ja ylävartaloa kuristivat lukuisat mustat vyöt ja ruosteiset metalliketjut, jotka vaikuttivat ainoalta asustuksen kasassa pitävältä seikalta.

Oli yö, ja suurin osa heidän kohtalonsa jakavista vangeista oli hiljentynyt, kääriytynyt saastaisiin riepuihinsa ja käynyt yöpuulle. Vaiti oli myös yksisiipinen enkeli, mutta se ei nukkunut.

Yksisiipinen enkeli istui hiljaa ja kuunteli.

Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.

Sellitoverin vaimeaa saarnaa, jonka se kuiskasi suutaan peittävien kääreiden lävitse, kuuntelivat vain yksisiipinen enkeli ja itsekseen vaimeasti hihittävä Torahkshi. Joskus heidän seuranaan oli ollut pinkki vemmelsääri, jonka tarinat olivat olleet yksisiipisestä enkelistä paljon hauskempia. Jänö oli runoillut heille ihmeellisiä satuja jumalista, aarteista ja taruolennoista.

Yksisiipinen enkeli oli riimejen ontuvuudesta huolimatta tuntenut imeytyvänsä mukaan kanin jännittäviin kertomuksiin. Nyt äänessä olevan vangin tarinaa se kuunteli vain puolikorvalla, koska oli kuullut sen ennenkin eikä muutenkaan pitänyt sitä yhtä hauskana.

Jänis oli puhellut heille muutakin. Aina välillä – ollessaan synkemmällä tuulella – se oli hylännyt runouden ja yksinkertaisesti ärissyt raivoa tihkuvia uhkauksia lukuisille vihamiehilleen, joista yksikään ei ollut ollut paikalla niitä kuulemassa. Merirosvoille. Poliiseille. Admineille. Filosofeille. Diktaattoreille. Vemmelsäärellä oli ollut paljon vihamiehiä, ja yksisiipinen enkeli oli kunnioittanut sitä.

Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.

Nyt vemmelsääri oli kuitenkin poissa. Se oli väittänyt osaavansa erään jekun, jolla olisi voinut paeta, mutta joka oli ollut liian salainen käytettäväksi muulla kuin suurimmalla epätoivon hetkellä. Kani oli kuitenkin saanut itselleen vapauden vaihtamalla sen hattuun, ja jäljelle olivat jääneet vain he kolme.

Yksisiipinen enkeli olisi halunnut nähdä kanin käyttävän jekkua, mutta nyt vaikutti olevan liian myöhäistä. Torahkshi oli aiheesta täysin tietämätön, mutta kertomustaan jatkava olento vaikutti tunteneen vemmelsäären ennen kuin he olivat tavanneet toisensa kalterien takana ja voisi siksi tietää jotakin. Jokainen heistä oli päätynyt selliinsä saman rikoksen tähden – he olivat yrittäneet laskea synkkiä loitsuja järjestön johtajineen ylle, ja Bio-Klaanin säännöt kielsivät ehdottomasti kiroilun.

Yksisiipinen enkeli ei osannut oikeasti kirota, eikä hän edes ollut makuta – se oli vain rooliasu. Se ei tiennyt, oliko kellään heistä oikeasti taikavoimia; kanin salaperäinen jekku kiinnosti yksisiipistä enkeliä siksi, että siihen kuulosti olennon puheiden perusteella liittyvän jotakin ihmeellistä ja taianomaista. Mikä oli jänön jekku? Saisiko hän milloinkaan vastausta kysymykseensä?

Tarinoiva, siteisiin kääritty hahmo, joka oli joskus sanonut nimensä olevan Rikon sääntöjä, ei ollut suostunut vastaamaan yksisiipisen enkelin kysymyksiin kanista tai sen jekusta. Enkeli piti saarnaajan nimestä ja mietti, voisiko se itsekin olla vain Yksisiipinen enkeli. Sillä oli ollut joskus toisiakin nimiä, mutta se ei ollut kertonut niistä kenellekään Bio-Klaanissa, ei edes kirjoittanut liittymislomakkeeseensa. Torahkshi, joka hihitti itsekseen kaltereiden läpi virtaavalle kertomukselle, ei välittänyt hyvistä nimistä. Torahkshi halusi olla vain Torahkshi, mikä oli yksisiipisestä enkelistä outoa.

Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo…

Rikon sääntöjä vaikeni yhtäkkiä kesken lauseen. Yksisiipinen enkeli istui sellissään ja odotti kärsivällisesti kuullakseen, mistä oli kyse.

Minuuttien päästä siteisiin kääritty hahmo puhui.

Me olemme olleet täällä tarpeeksi kauan. Te olette valaistuneet ja nähneet totuuden. Tunnen, että vemmelsääri kaipaa apuamme tulevissa koitoksissaan. Tunnen, että hän käyttää jekkuaan ja että meidät vapautetaan vankiloistamme.

Se kuulosti yksisiipisestä enkelistä jännittävältä. Se kuulosti Torahkshin naurunremakasta päätellen Torahkshista hauskalta. Kaikki kuulosti Torahkshista hauskalta.

“Me olemme niin vaarallisia vankeja, että on vastoin Bio-Klaanin sääntöjä päästää meidät pois selleistämme”, käkätti sellissään edestakaisessa liikkeessä vääntyilevä Torahkshi. “Kukaan ei suostu vapauttamaan meitä.”

Yksisiipinen enkeli ei vaivautunut vastaamaan; se tiesi, että jekku voisi heidät vanginneen järjestön säännöistä huolimatta saattaa heidät vapauteen. Jekut olivat ihmeitä.
Hetken päästä Rikon sääntöjä puhui jälleen.

Typerykset. Minä olen Rikon sääntöjä.

Yksisiipinen enkeli katsoi ihmeessään, kun ilma sen edessä väistyi yhtäkkiä suuren, tumman muodon tieltä. Siristettyään hetken silmiään pimeydessään se erotti, mitä selliin oli ilmestynyt.

Minä rikon sääntöjä.

Nykyhetki

“O-ovia, rouva poliisi.”

Jostain syystä se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Takalekin selkäpiitä.

Tuntematon

Yksisiipisestä enkelistä täällä oli kovin valkoista.

Se harmistui hieman siitä, että sen vaatteista olivat kadonneet kaikki kauniit värisävyt.

Olentojen nimet olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli ja Rikon sääntöjä, eivätkä he tienneet, missä olivat.