Bio-Klaanin linna

Solki napsahti kiinni, ja Kelvin heilautti repun selkäänsä. Hän sääti vielä remmien kireyttä, varmisti tarvikevyönsä ja kietoi valkoisen viittansa ylleen. Lopuksi hän veti hupun peittämään volitakiaan.

”Taidan olla valmis”, hän totesi ovenkarmiin nojaavalle toalle. Matoro nyökkäsi.
”Muistitko pakata Manun?” Matoro virnisti.
”Samperin tyhmä kysymys”, Manu tuhahti takaisin.
”No, luulisi, että tuo yksi osaisi sanoa, jos olisit unohtanut jotain.”

Kelvin hymähti. ”En usko, että unohdin mitään. Mietin aika tarkkaan, mitä otan mukaan.”

Kelvin asteli pöydän ääreen, jolla odotti pieni, koruton kirstu. Linnan vastaanotossa työskennellyt toa oli ohjeistanut häntä siistimään ja tyhjentämään tyhjäksi jäävän huoneen tavaroistaan, jotta huone voitaisiin antaa seuraaville asukkaille. Kaikki se vähä omaisuus, jota hän ei matkalleen tarvinnut, oli pakattu arkkuun.

Kelvinin käsi laskeutui mietteliäästi laatikolle. Se melkein pysähtyi räjähteeltä näyttävän radiopuhelimen ylle, mutta siirtyi hopusti laitteen ohi. Käsi poimi hopeisen taskumatin, jonka kyljessä koreili nazorakein heptagrammi. Hän harkitsi hetken sen ottamista mutta laski sen kuitenkin takaisin kirstuun. Hän ei tahtonut hukata sitä.

”Joo… lähdetään”, Kelvin sanoi hiljaa. Matoro avasi oven samalla, kun Kelvin poimi kirstun ja asteli käytävälle. Tämä vilkaisi vielä kaihoisasti huoneeseen, ennen kuin he lähtivät.

”Millaisella veneellä te aiotte lähteä? Eikö ole vähän riskialtista purjehtia saartorenkaan läpi?” Matoro kysyi.

”En ole ihan varma, millainen alus kuskillamme on juuri tällä hetkellä käytössään”, Manu vastasi, ”mutta ei hätää, hän on ammattilainen.”

”Toivon sitä todella”, Kelvin huokaisi. ”Matkamme jää vähän lyhyeksi, jos Imferiumin vartiolaiva räjäyttää meidät.”

”Kieltämättä! Mutta sen takia nimenomaan palkkasin erinomaisen salakuljettajan!”

He suunnistivat Kelvinin huoneelta paria kerrosta ylempänä sijaitsevan Matoron huoneen suuntaan. Linnan väkimäärä oli kasvanut viime aikoina kovasti, ja vilinä sen mukana. Joskus ne lähinnä asunnoille omistetut käytävät olivat olleet melko hiljaisia, mutta nyt liikennettä kulki kumpaankin suuntaan melkein koko ajan. Snowie oli juuri näyttämässä paikkoja joillekin lännen suunnasta tulleille, ja moikkasi pirteästi Matoroa ja Kelviniä, muttei ehtinyt jäädä juttelemaan.

Kaksikko käveli rinta rinnan kuitenkin melko rennosti. Kelvinin katse kiinnittyi Matoron kämmeneen, joka kiilteli uutuuttaan.
”Onko tuo se Floszarin tekemä froteesi? Onko se toiminut?”

Matoro hymähti hieman ”Floszarille” ja nosti kättään. Sen koneistosta kuului matalaa surinaa, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja taas auki. Käsi oli melko yksinkertainen, jopa aika rujo.
”Ei valittamista! Pääsin jo testaamaan sitä tosipaikan tullen.”

”Hmm?” Kelvin vilkaisi toaa.

”Ei mitään kovin vakavaa. Joku pimeyden metsästäjä tai joku, siitä oli tuo yksi yö vähän hälinää.”

”No hyvä. Rintamalle seuraavaksi?” Kelvin kysyi.

”Toivottavasti, katsotaan. On minulla ollut tässä joitakin tehtäviä… ja muita juttuja, mutta se on ollut lähinnä tavaran kuljettamista. Pitää kuulemma edetä hitaasti, kun olen muka vielä toipilas”, hän huokaisi.

”… kuulostaa viisaalta. Öh, oletko ollut tekemisissä sen tulen toan kanssa?”

”Mitä, ai Kapuran?” Matoro ihmetteli. ”Hetkinen, et ole kuullut? Tästähän on puhunut puoli Klaania. Kapura lähti. Vähän aikaa sitten, katosi Tagunan kanssa yöllä kuin tuhka tuuleen.”

”Ai… kokonaan? Minä kuulin siitä jotain, mutta ajattelin, ettei minulla ollut täyttä kontekstia. Liittyykö tämä jotenkin Rakentajaan ja loisiin?”

Matoro kohautti olkiaan. ”En usko. Luulen, että tämä oli Kapura nimenomaan toteamassa, että hitot mysteereistä ja muusta, lähden taas merirosvoksi. Pakko myöntää, ettei se ole edes kovin huono idea.”

”Ja hänkö lähti sanomatta sanaakaan?”

Matoro oli jo viettänyt nazorakin kanssa tarpeeksi aikaa, että oli oppinut tunnistamaan katkeruuden tämän äänestä.

”Minä sentään kävin sanomassa Tawalle ja Mesalle asiasta” Kelvin jatkoi. ”No, toivottavasti hän on edes vähän kiitollinen, kun felastimme hänen aivonsa Rakentajalta…”

Kuka helvetti on Mesa? Matoro mietti ensin mutta päätti ohittaa sen.
”Ei Kapura koskaan osannut sanoa kenellekään olevansa kiitollinen. Tai sanoa mitään muutakaan kovin aidosti. Kapura ei hyvästellyt minuakaan… tai ainakaan en tajunnut niiden olleen hyvästit siinä hetkessä. Olisin ehkä ollut yllättyneempi, jos hän olisi hyvästellyt niin kuin joku normaali. Kyllä hän välitti, hän oli vain surkea näyttämään sen.”

”Ai…”

Kelvin hiljeni hetkeksi. ”Tuota, miten otit sen? Kafuran lähdön siis? Tehän olitte ystäviä?”

Matoro oli hetken hiljaa.
”Olen miettinyt tätä vähän aikaa, ja luulen että tämä oli lopulta parempi näin. Kyllähän se tuntuu haikealta… mutta en tiedä, kokiko Kapura lopulta koskaan olleensa kauhean kotonaan Klaanissa, tai uskalsiko hän olla oma itsensä. Ehkä se on parempi hänelle itselleen, että sai mennä minne ikinä menikin. Kyllä minä kaipaan häntä, ehkä enemmän nyt kuin silloin, kun hän oli vielä täällä…”
Lause jäi leijumaan tyhjyyteen.
Kaikelta tältä pakeneminen kyllä tuntui salaa houkuttelevalta, Matoron oli myönnettävä. Mutta niin se taisi olla minkä tahansa sodan keskellä.

”Yllättävän syvämielistä sinulta”, Manu kommentoi. Matoro pyöräytti silmiään.

Kelvin silmäili huppunsa ja naamionsa takaa toaa. ”Hmm. No, hyvä, jos olet sitä mieltä. En tuntenut häntä juurikaan. Hei, me voisimme välittää Kafuralle viestin, jos törmäämme häneen matkallamme!”

”Manu voi keksiä jonkun vitsin. Ei minulla ole oikein mitään lähetettävää.”

”Vau, sinä todella pääsit nopeasti yli Kapuran lähdöstä.”

”No siis hän varmaan arvostaisi jotain typerää vitsiä!” Matoro puolustautui. ”Tai vain sitä, että saisi vain olla jossain ihan muualla kaukana kaikesta…”
Kyllä he olivat erotessaan tunteneet toisensa tarpeeksi hyvin, ettei sanoja tarvittu. Mitä hän olisi muka sanonut Kapuralle? Että voitko jäädä tänne, kun et koskaan vetänyt minulle sitä roolipelikampanjaa?

He väistivät muutaman vastaantulijan tieltä, minkä jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, miten sinä olet voinut muuten? Kun Visokki sanoi Kafuran mielessä, että… siis. Äh, ei mitään.”

Kelvin epäröi kysymystään, ja toivoi, ettei se tuntunut liian tungettelevalta. Matoro katsoi tätä, mutta se tuntui aina jotenkin tyhmältä, kun toisen eleitä ei nähnyt naamion takaa.

”Voin paremmin”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti. ”En… en ollut silloin ihan oma itseni.”
Hän ei ollut aivan varma, kuinka totta kumpikaan lauseista oli, mutta piti uskoa niiden olevan.
”Käyn terapiassa. Olen saanut muuta ajateltavaa.”
Kuin huomaamattaan hän hipaisi haarniskan taskua, missä kultakello oli suojassa.

”Se on hyvä, luulen”, Kelvin vastasi varovaisesti. ”Voisimme jutella lisää, kun näemme taas.”

Kelvin piti pohdiskelevan tauon ennen kuin kysäisi: ”Mitä on terafia?”

”Teilläkö ei ollut terapiaa?” Matoro hieman hymähti. ”Siis… siinä keskustellaan psykologin kanssa. Tämän kanssa voin puhua huolista, stressistä, peloista. Se on tuntunut yllättävän, noh, hyödylliseltä…”
Ennen Metru Nuilta saapumista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, mitä terapialla edes tehtiin. Se ei ollut tuntunut hänelle kovin olennaiselta asialta. Hänen oli ollut pakko myöntää lopulta, että ammattiapu todella auttoi. Niinhän Cehayakin oli sanonut…

”Ei, meillä ei ollut mitään tuollaista. En tiedä, en usko, että olisin uskaltanut keskustella noista asioista kenenkään kanssa, vaikka siihen olisi tullut mahdollisuus. Liikaa… riskejä. Mutta hyvä, jos se auttaa sinua. Olit Kafuran mielessä aika… välkehtivä.”

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, sinulla on yhä loinen fäässäsi?”

Matoro vaikutti hieman kiusaantuneelta, että loinen edes nostettiin puheeksi kirkkaassa päivänvalossa Klaanin käytävillä.
”No, milläpä siitä eroon pääsisi”, hän vain sanoi vaitonaisesti. ”Kuinka niin?”

”Eh, mietin vain…” Kelvin sanoi yhtä väistelevästi. ”Tahdon tietää, ovatko nämä asiat edenneet mihinkään…”

”No Matoron loinen ei todennäköisesti ole kokonaisuuden kannalta kovin oleellinen – niin kauan kuin et mene tartuttamaan niitä ympäriinsä tuolla naamiollasi”, Manu tuhahti.

”Hmm. Miten varovainen minun pitäisi olla?” Matoro kysyi. ”Pelkkä telepaattinen keskusteluhan ei selvästi levitä loista.”

Tuntui jotenkin typerältä katsoa Kelviniä mutta osoittaa sanat tyypille tämän päässä.

”Tällainen pintapuolinen ajatustenvaihto on osoittautunut enimmäkseen turvalliseksi. Mutta jos menet sörkkimään syvemmälle, en voi luvata, ettetkö tarvitsisi, hmm, öh, ’suojausta’.”

Matoro avasi huoneensa oven ja jäi ovensuuhun kuin viestiäkseen Kelvinille, että tämä oli tervetullut sisään. Asunnot Linnassa eivät yleensä olleet lukossa, vaikka jotkut olivatkin ryhtyneet varovaisemmiksi sodan takia. Matoron asunto oli pieni, mutta ikkunasta aukesivat upeat näkymät ylitse rapukaupungin vilinän. Kalustus oli vanhaa ja puista, ja paikat olivat melko hyvin järjestyksessä. Suuri ryijy seinällä oli kuvitettu jollakin koillisen matoralaisten tyylillä.

Pöydällä oli kaksi kehystettyä valokuvaa. Toinen oli selvästi vanha, ja siinä Umbra ja Matoro seisoivat selät vastakkain, miekat käsissä ja hymyt kasvoilla. Toinen oli leikattu taannoisesta loppukesäjuhlan Klaanilehdestä, ja siinä oli Kapura ja Matoro puolialastomina ja hiestä kiiltelevinä lentopallokentän reunalla. Kapura oli ollut aina hyvä välttelemään kameraa, mutta sillä kertaa toimittajaa oli onnistanut.

Kelvinin katse kiersi molemmissa kuvissa, ja sitten Matorossa. Hän tyytyi lähinnä hymyilemään naamionsa takana. Sitten hän jäi katsomaan kirjahyllyä, johon oli pakattu niin paljon opuksia, että osa hoippui hyllyn päällä vaarallisesti. Hän kävi katseellaan läpi niiden selkämyksiä. Toain Tornin Tarina. Esiaikojen Toat, osat I-III. Kuuden Kuningaskunnan Tuho. Aerin historia. Toa-Imperiumi. Suurkiven Sota. Taivaanvalojen Psalttari. Mata Nuin Punainen Kirja. Nivan Kardalaisen Teot. Joukossa oli myös pari Arkistoista lainattua teosta, kuten Athin kirkon historia sekä Meren laulu, joka näytti rakkausromaanilta.

”Hmm, meillä ei ollut juuri mitään kirjoja eri foliittiista järjestelmistä. Onko sinulla jotain sellaista? Jos voin lainata matkalukemiseksi”, Kelvin kysyi kuljettaen samalla sormeaan opusten selkämyksillä.

”Politiikasta? Ei kauheasti. Ehkä Selakhian historia käy? Siinä kuvataan, miten tuhonsa jälkeen Selakhia muuttui ensin keisarin diktatuuriksi, sitten tasavallaksi ja aika moneksi muuksi… pidän Tikamarin kirjoitustyylistä: se keskittyy hyvin paljon suurin persooniin. Minusta siinä on aika hyvää ideologioiden käsittelyä.”

”Se… olisi oikeastaan täydellinen. Kiitos! Olisiko sinulla muita tasavallan ajasta kertovia?”

”Öh, ei oikeastaan”, Matoro sanoi. ”Suurkiven Sota kuvaa vielä vanhempaa Selakhiaa, mutta se on tyyliltään aika myyttinen. Suoraan sanottuna mieleeni ei tule ihan kauheasti muita tasavaltoja, ainakaan sellaisia, millä olisi kauheasti roolia historiassa. Samehan tosiaan asui siellä tasavallan aikaan.”

Toan sanat saivat nazorakin käden jähmettymään sekunniksi ilmaan. Hän selvensi kurkkuaan.
”Aivan. En tiedä, tahtooko Same fuhua niistä ajoista. Hänellä lienee traumoja…”

Matoro kohotti kulmiaan nazorakin toteamukselle. Kelvin kuitenkin nappasi mainitun kirjan hyllystä ja sanoi: ”Voisin ottaa myös Suurkiven Sodan. En tosin voi luvata, että fystyn tuomaan nämä takaisin ehjinä.”

”Toki, se nyt on aina riski tällä alalla. En kyllä tiedä, kannattaako sinun raahata kovin paljon kirjoja matkoilla. Lisäpainoon kyllästyy aika pian.”
Matoro ei sanonut sitä, mutta häntä suretti ajatus hukata se kappale Suurkiven Sotaa jonnekin aavikolle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystäviä auttaakseen…

”Ei hätää, minulla on muutama tyhjä paikka tavaratilassani! Painon ei pitäisi olla ongelma.”

Matoro päätti olla kysymättä, miten ruumiittomalla olennolla oli ”tavaratila”.

Kelvin otti molemmat kirjat ja sujautti ne reppuunsa. Toan ikkunan äärellä oli jonkinlainen suurikokoinen sodanaikainen radiolähetin, jota Kelviniä olisi tehnyt mieli tutkia lähempää. Sillä välin Matoro oli työntänyt Kelvinin kirstun turvaan suureen matka-arkkuun, joka näytti olevan täynnä mitä omituisimpia esineitä.

”Matkoilla kerättyjä”, Matoro hymyili. ”Ota aina muisto mukaan jokaiselta seikkailultasi, Kelvin!”

”Heh, yritän”, Kelvin hymähti ja silmäili arkkua. ”Mikä näistä on suosikkisi?”

Mitä siihen edes saattoi vastata, Matoro pohti ja antoi katseensa vaellella arkkunsa aarteissa. Useimpiin liittyvät muistot olivat lähinnä hauskoja, niin kuin tiheyden hallinnan naamio, tai muistuttivat yhteisistä matkoista hänen ystäviensä kanssa, kuten kristallifloretti. Mutta kaikkein tärkeimmät muistot kulkivat mukana. Kuten naamio, valokuva kellossa ja…

”… no, tällä ainakin on paljon merkitystä minulle”, Matoro sipaisi sinistä kiveä sydänvalonsa alla. ”Toa-sisareni, joka jäi suojelemaan vanhaa kotisaarta, antoi sen minulle ja sanoi, että niin kotisaari suojelisi minua kaikilla matkoillani. Siitä on nyt ikuisuus… mutta kyllä hän oli oikeassa.”

Ääni oli hetken haikea, mutta siihen palasi pian virne.
”Se on ikivanha parannuskivi jostakin Kristallisaarten merenpohjasta. Se oli kai tehty lähinnä sotilaiden työkaluksi johonkin Pridakin armeijaan, mutta minulle se on pieni palanen menneisyyttäni.”

”Vai farannuskivi?” Kelvin ihmetteli. ”Sekö siis farantaa haavojasi, kun syötät sille elementtienergiaa?”

”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Nimenomaan haavoja ja sellaisia vakavia vammoja. Se kai vain nopeuttaa oikeaa kudoksen paranemista todella paljon, eli se kyllä jättää arpia. Se on aika raskas käyttää. Se pitää sinut enemmänkin pystyssä kuin terveenä…”

Kelvin katsoi mietteliäästi toan kristallia. Häntä kieltämättä lievästi turhautti se, että tämä oli ottanut parannuskivensä puheeksi vasta nyt. Tästä tiedosta olisi voinut olla apua keskustelussa Kristallinoidan kanssa.

Matoro kuuli, kuinka naamionsa takana Kelvin henkäisi sisään kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta tämä ilmeisesti päätti toisin. Lopulta tämä kysyi hieman hymyä äänessään:
”Onko… kivi suojellut sinua hyvin?”

”Montakohan kertaa olisin onnistunut kuolemaan ilman sitä”, Matoro naurahti yllättävän kevyesti. ”Ainakin pari.”

”Ah. Siinä tafauksessa olen iloinen, että kannat sitä yhä mukanasi. Muista kiittää, öh, siskoasi noin mainiosta lahjasta.”

”En tosiaan ole tavannut häntä lähtöni jälkeen”, Matoro sanoi, ”mutta kiitin kyllä silloin, ja eiköhän hän ole tyytyväinen, kun olen elossa.”

Kaksikko asteli takaisin käytävään, ja Matoro sulki huoneensa oven perässään. Kelvin naputteli naamionsa leukaa mietteliäästi sormellaan.
”Tuota… osaatko sinä, Matoro, sanoa, mitä elementtikiven käyttö sellaisenaan vaatii? Minä olen tähän asti käyttänyt vain hanskani fattereita muuttamaan virtaa elementtivoimaksi. Tosin kuulin vastikään teorian, jonka mukaan en edes tarvitsisi hanskaani…”

Matoro mietti kysymystä hetken.
”Minä en ole mikään taikatuntija, mutta minun… intuitioni sanoisi, että se olisi mahdollista? Siis, eihän esimerkiksi selakheilla ole elementtivoimia, mutta ne pystyvät silti käyttämään näitä kiviä. Sanotaan, että ainakin matoraneilla on ’piilevä’ voima, joka ilmenee vasta toana kontrolloitavissa määrin mutta on kuitenkin olemassa siellä takana. Ehkä sama asia on selakheilla – ja miksei millä vain? On paljon rahi-lajeja, joilla on ’voimia’, jotka eivät kauheasti eroa jostakin meidän kaksijalkaisten kyvyistä. Elementtikivissä on kuitenkin itsessään voimaa, ihan käyttäjästä riippumatta. Mutta en kyllä osaa sanoa, miten sinun pitäisi tuota hommaa lähestyä.”

”Eeääääh…” Kelvin päästi väsyneen huokauksen. ”Kuulostaa sekavalta. Mistä edes voin tietää, onko nazorakeilla ylifäätään näitä ’fiileviä’ voimia? Luulisi, että jo joku minua ennen olisi huomannut ne…”

”No en minä tiedä. Ehkä ne ilmestyvät epätoivoisimmalla hetkellä, kun sinun pitää käyttää jääkiveä pelastuaksesi mutta hanskasi on rikki”, Matoro nauroi. ”Sori, minusta ei ole oikeasti kovin paljoa hyötyä tässä.”

”No, sormet ristiin. Kiitos joka tafauksessa.”

”Ei nazorakeilla ole mitään sen kummoisempia taikavoimia kuin selakheillakaan, mutta, kuten Matoro sanoi, silti mokomat hainhampaat onnistuvat käyttämään kristalleja”, Manu sanoi. ”Jos tahdot, voimme tutkia kristallien toimintaperiaatetta yhdessä, kunhan palaamme. Ehkä saamme selville niiden salaisuudet! Mieluusti ilman puoskareiden apua.”

He juttelivat vielä niitä näitä laskeutuessaan pohjakerrokseen hissillä. Ala-aulassa heidät kuitenkin pysäytti tuttu ääni.

”Mihin matka?”

Kelvinin oli vaikea olla etsimättä äänen lähdettä vaistomaisesti, vaikka suuntaa sillä ei ollut. Ääni oli tullut hänen päänsä sisältä. Hän kääntyi eikä hämmennyksekseen nähnyt Visokkia… ennen kuin nosti katseensa ja havaitsi adminin seuranneen heitä kattoa pitkin.

”Tai no”, Visokki sanoi, ”Kyllähän minä sen jo tiedän. On siis jo aika?”

”Kerro vain suoraan, mitä haluat”, Manu töksäytti, ennen kuin Kelvin ehti vastata mitään. ”Meillä on nyt tiukka aikataulu, eikä ole aikaa jäädä rupattelemaan mukavia!”

Visokki loikkasi ja laskeutui neljällä jalalla lattialle.
”No, ehkä minä vain halusin tulla hyvästelemään.”

”Onkohan noin?” Manu puuskahti.
”Liity ihmeessä seuraan”, Matoro sanoi. Hän tunsi piston, ettei ollut vieläkään puhunut välejään kuntoon Visokin kanssa. Visokki nyökkäsi kiusaantuneesti ja lähti seuraamaan Matoroa ja Kelviniä. Hän ei uskonut, että oli kovin iso salaisuus, ketä hän tänne oli tullut tapaamaan.

Kelvin vilkaisi rinnallaan kävelevää visorakia. ”Visokki, kuinka voitte? Taisimme viimeksi nähdä Rakentajan yönä.”

”Ei tarvitse teititellä”, Visokki totesi hieman huvittuneena. ”Olosuhteisiin nähden voin kaiketi ihan hyvin. Se kyseinen yö oli vain henkisesti aika raskas.”

”Aivan. No hyvä. Se yö oli varmasti raskas jokaiselle meistä. Faitsi varmaan Manulle, joka meni kanveesiin heti, kun sai yhdestä kuusta fäähän.”

Kelvinin huomio sai tirskahduksen aikaan Matorossa.

”Nyt hei”, Manu ärähti, ”jos haluat yhä inttää, että Arbou kuoli, niin minä kuolin ihan yhtä lailla! Ja kuoleminen on henkisesti aika raskasta!!”

”Okei, okei, anteeksi!” Kelvin sanoi virnistellen. ”Mutta siis, voisitko, Visokki, vähän selventää, että… no, mitä hittoa Kafuran mielessä lofussa tafahtui? Viimeinen asia, jonka muistan Metru Nuista, oli se, kun Kone oli syömässä minut, ja sitten heräsin täysin tyhjästä tilasta. Arvelen, että se oli Rakentajan mieli.”

”Hieman karkeaa kieltä käyttäen: heitin Joueran helvettiin Kapuran mielestä”, Visokki sanoi väsyneen kuuloisesti. ”Sitten pakotin teidät heräämään, jotta voisitte reagoida tapahtumiin todellisessa maailmassa. Lyhyesti sanottuna kävin sen jälkeen ensin keskustelun Kapuran alitajunnan version Kapurasta kanssa, sitten Kapuran alitajunnan version Avdesta kanssa sekä lopuksi todellisen Avden kanssa. Sitten löin Avdea turpaan, katsoin mustaan aurinkoon, masennuin ja heräsin. Tyydyttääkö vastaus?”

Kelvinin täytyi selvästi hidastaa askeliaan ihan vain, jotta hänen aivonsa ehtisivät käsitellä adminin antaman infovyöryn.
”… jotenkuten.”

”Saitko jotakin selville?” Matoro kysyi mietteliäänä. ”Kapurasta tai Avdesta?”

Hänen oli pitänyt keskustella tästä Visokin kanssa jo jonkin aikaa, mutta oikeaa hetkeä ei oikein koskaan tahtonut löytyä.

”Avde antoi minulle joitain vastauksia, mutta niitä oli hyvin vaikea ymmärtää”, Visokki sanoi. ”Opin siellä ehkä enemmän itsestäni kuin mistään konkreettisen hyödyllisestä Avden salaisuudesta. Voimme puhua tästä kyllä myös yksityiskohtaisesti, mutta selittämiseen menee aikaa.”

”Ja sitä meillä ei juuri nyt ole”, Manu hoputti. ”Nyt saapasta toisen eteen! Satama kutsuu!”

”Mutta onnistuimmeko me?” Kelvin kysyi. ”Felastuiko Kafuran mieli? Entä kukistimmeko tämän Joueran? Loiset ovat ilmeisesti yhä ongelma.”

”Parhaan ymmärrykseni mukaan kyllä onnistuimme”, Visokki vastasi. ”Kapuran henkinen terveys oli välittömästi heräämisen jälkeen suunnilleen samalla tasolla kuin ennen Koneeseen astumistamme. En usko, että näemme Joueraa enää. Loiset ovat yhä ongelma, mutta emme voi tehdä sille juuri nyt mitään.”

”Eli et usko, että se vaikutti Kapuran päätökseen lähteä?” Matoro kysyi.

”Vaikea sanoa. Jos Kapura todella ei muista mitään sen yön tapahtumista, uskon, että hänen päätöksensä lähteä kumpuaa jostain syvemmältä. Mutta ainoa keino todella ymmärtää, miksi hän lähti, olisi kysyä häneltä itseltään.”

”Niin minäkin kai ajattelin”, Matoro huokaisi. ”No, myöhäistä nyt.”

”Niin”, Visokki sanoi vaisusti. ”Niinpä kai on.”

He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Visokki käänsi ajatuksensa jälleen siihen, miksi oli liittynyt satamaan kulkevien seuraan. Seuraavat sanansa hän sanoikin vain Makuta Nuille:
”Voisit tässä kohtaa vaikka selittää, mikä se apinahomma oli.”

Manu osoitti Visokille syvän virtuaalisen huokauksen.
”Uskoisitko, jos kertoisin sinulle, että Artakhan ja Karzahnin veljeskatraassa on kolmas jäsen?”

”Miten tämä liittyy siihen, että ammuit apinaa pyssyllä julkisella paikalla?” Visokki murahti.

”No kun se ampui ensin!” Manu puolustautui. ”Ja sehän se ongelma onkin. Nimittäin salaisessa kuudennessa sakarassa asuvat apinat ovat laatineet salaliiton, jonka tarkoituksena on minun tuhoamiseni! Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä, ja paras keino on nähdäkseni apinain kansanmurha.”

Vain rautainen itsehillintä esti Visokkia pyöräyttämästä silmiään julkisella paikalla sellaisten henkilöiden nähden, jotka eivät joutuneet olemaan mukana tässä keskustelussa. Se, ja Manun pelottavan vilpitön sävy kertomansa suhteen.

”Anti olla. Annoin apinasekoilun aiemmin keskeyttää sen, että puhumme kerrankin oikeista asioista. Haluaisitko jatkaa siitä, mihin jäimme ennen kuin… tuo homma lähti alkuun?”

”Siis… sinä et taida vieläkään uskoa minua?” Manu puuskahti. ”Tarzahnin ja kaikkien hänen kuninkaidensa pitää kuolla! Ja minä aion aloittaa Diddyjen kuninkaasta, sillä sain hänet pyydystettyä sen välikohtauksen päätteeksi. Asian varjopuoli on, että viranomaiset ovat nyt kai perässäni. HETKINEN! Sinä olet myös viranomainen. Onko tämä jokin juoni, jolla houkuttelet minut väijytykseen ja estät lähtöni? Minä varoitan sinua, minä tapan.”

Visokki pyöräytti silmiään ja päästi turhautuneen äänen sirkkelihampaistaan.

---

Matoro ja Kelvin vilkaisivat yhtäkkiä hiljentynyttä mutta selvästi turhautunutta Visokkia, ja sitten toisiaan.
”Ai nuo menivät yksäreihin”, Matoro sanoi. ”Aika perus.”

”Olen alkanut nauttimaan hiljaisuudesta silloin, kun hän tekee niin”, Kelvin sanoi kohauttaen olkiaan.

”Niin minne suuntaan te lähdette ensin?” Matoro kysyi. ”Manulla on ilmeisesti joku johtolanka?”
”Hetkinen. Olemme menossa… Tangoia Sadiil Koroon”, Kelvin vastasi. ”Se on satamakaupunki Etelämantereen rannikolla. Manu on menossa tapaamaan kontaktejaan sinne. Oletko koskaan ollut siellä? Me saatamme joutua matkaamaan autiomaahan, mikä olisi, öh, mielenkiintoista…”
”Olenhan minä sillä seudulla ollut, pari kertaa. En kyllä tuossa korossa, luulen että ’satamakaupunki’ on vähän liioittelua. Koko Arj Durunin rannikko on aika Mata Nuin hylkäämää seutua, karua ja kuivaa ja täynnä meri- ja hiekkarosvoja. Tuo suunta on kyllä parempi kuin itäpuoli, matkasin kerran Aderidoniaan noilta main Äksän ja parin muun kanssa.”

”Okei, siinä tafauksessa hyvä, että otin useamman fyssyn mukaan”, Kelvin mutisi. ”Hetkinen… sinä olit Aderidoniassa sen Äksän kanssa?”

”Joo, tai siis menetimme aluksemme juuri näille mainituille piraateille, jotka jättivät meidät aavikolle. Olipahan reissu, kävelimme varmaan viikon. Meidän siis piti mennä neuvottelemaan nui-ruhtinaan kanssa. Yksi klaanilainen alus oli siellä jumissa jonkun sekaannuksen takia. Hallitsija oli kyllä ihan fiksu kaveri ja ehdottikin liittoa Klaanin kanssa. Heidän tavoitteensa oli tuon mantereenkulman rauhoittaminen ja järjestykseen palauttaminen, mutta oli aika selvää, että he näkivät itsensä sen luonnollisina uusina hallitsijoina. Liittoumasta ei sitten tullut mitään, mutta kyllä Klaanilla on ihan hyvät suhteet sinne päin.”

”Mutta mitä Äksä siellä teki?”

”No hän on hyvä purjehtimaan. Meitä oli minä ja Äksä ja Voyager ja Luap. Aika usein messiin lähtee vaan niitä, jotka eivät ole kiireisiä muun kanssa. Esimerkiksi Umbralla oli aina jotain moderaattorihommia, niin hän ei päässyt matkailemaan niin paljon kuin olisi halunnut.”

”Ah. Kuulostaafa hauskalta! Olisinfa ollut Klaanissa jo silloin. Kuulostaa siltä, että fäädyitte kaikenlaisiin kommelluksiin”, Kelvin huokaisi haikeasti.

---

Visokki tasasi henkisen olotilansa ja onnitteli itseään siitä, että hän mahtoi olla koko maailman kärsivällisin visorak. Toki vaikutti asiaan, että Manua ei noin vain voinut rökittää nykyisessä olomuodossaan, joten kärsivällisyys oli ainoa vaihtoehto.

”Manu… kerro nyt vain niistä kalmareista. Mihin te olette matkalla ja miksi?”

”Muistaakseni minä kerroin sinulle jo. Sinä epäonnistuit etsimään minulle Punaisen Kuninkaan henkilöllisyyden, joten selvitän sen itse. Ja ottaen huomioon, että Syvä Nauru on parsittu kokoon jostain aika muinaisesta ja Punainen Mies on ilmeisesti legendojen pikku jäbä, niin jos minä, itsekin eräänlainen muinainen olento, en tiedä aivan tarkalleen, että mistä on kyse, niin täytyy kysyä joltain vielä muinaisemmalta. Mietipä, mitä muinaisia olentoja on olemassa. Ja mihin niistä liittyvät mytologian mukaan lonkerot.”

Vai epäonnistuin etsimään sen sinulle, Visokki mietti pyöräyttäen taas silmiään.
”Oletatko minun tietävän, mitä legendojen olentoja on oikeasti olemassa?” hän kysyi.

”Äh, no hyvä on. On kai tuossa pointti. Esimerkiksi Pehkun Mörköä ei silleen kuitenkaan ole oikeasti. Mutta minä puhun aivan ilmiselvästi Tren Kromista. Eikö soita kelloja?”

”Tiedän, että sen mukaan on nimetty ainakin yksi niemimaa. Valaise minua.”

”Tren Krom on vanhan maailman vangittu jumala, todella ammoinen. Kenties jopa ammoisempi kuin itse Suuret Muinaiset. Matoralaiseenkin mytologiaan kuuluva legenda, yksi ensimmäisistä, kertoo, että ennen Suuren Hengen syntymää Tren Krom hallitsi viisisakaraista tähteämme, kunnes Suuret Muinaiset syrjäyttivät hänet, sitoivat hänet kiveen ja antoivat hänen paikkansa Mata Nuille. Hänet unohdettiin maailmain ääriin, josta hän voi vain tarkkailla maailman tapahtumia vaikuttamatta niihin suoraan. Kromidien legendoissa sanotaan suoremmin, että Suuret Muinaiset pettivät Kromin ja vangitsivat hänet sitten, kun tämän vapaus ei enää sopinut heidän suunnitelmiinsa.

Vähemmän tunnettua on, että Tren Krom on itse asiassa osa paljon Suuria Muinaisia edeltänyttä pantheonia. Ammoisina aikoina, useat voimakkaat kosmiset olennot, kuten Krom, Leviathan, Annona ja Jaldabaoth – eräänlaiset ’ulommat jumalat’, hallitsivat kosmosta. Sitten tulivat ne, joita nyt kutsumme ’Suuriksi Muinaisiksi’. He saapuivat ja muuttivat kaikkeuden järjestystä. Useimpien näistä ulommista jumalista uskotaan joko tuhoutuneen tai vain vaipuneen unholaan. Akaasisissa arkistoissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi Annona vetäytyi syvälle kaikkeuden ytimeen, jossa se odottaa kärsivällisesti Suurten Muinaisten seuraavaa virhettä ahmaistakseen näiden unelmat itselleen.

Joka tapauksessa kaikki tämä tarkoittaa, että Tren Krom oli paikalla, kun ensimmäiset tähdet syttyivät. Hän oli paikalla, kun Artakha ja Karzahni taistelivat Luomisen Naamiosta. Hän oli paikalla, kun Proto-Makuta pirstaloitui sadaksi sirpaleeksi (syntymäpäiväni, hän on kai sitten eräänlainen kummisetäni, ehkä?). Jos joku tässä universumissa tuntee muinaisia totuuksia paremmin kuin minä, se on hän.”

Visokki tajusi pysähtyneensä paikoilleen vasta, kun Matoro ja Kelvin katsoivat häntä oudosti. Pian hän jatkoi näiden perässä kävelyä. Hetken kesti saada edes yksi ajatus kokoon. Taas lenneltiin niin korkealentoisissa ajatuksissa, että oli pakko maadoittaa itseään.

”Ja sinulla on syitä uskoa, että tämä… jumala on olemassa?”

”Totta kai Tren Krom on olemassa. Ja toisin kuin nuo muut mainitsemani ’ulommat jumalat’, tiedän hänen varmasti löytyvän meidän maailmastamme. Makutat itse asiassa ovat osallisia hänen maallisten kahleidensa ylläpitämisessä. Mutta tämä tapahtui ennen pirstoutumista, joten en tiedä, kenelle meistä ne muistot ovat jääneet. Siksi en tarkalleen tiedä hänen fyysistä sijaintiaan, joten minun täytyykin aivan ensimmäiseksi etsiä metaforisiin käsiini eräitä henkilöitä, joiden tiedän harrastaneen löytöretkeilyä. Kromidit ovat tehneet sitä niin kauan kuin ovat olleet olemassa, yrittäneet löytää, minne heidän väitetty luojansa on vangittu. Ja jossain vaiheessa joku on varmasti löytänyt hänet. Ei välttämättä palannut järjissään, sillä kukaan ei palaa järjissään Tren Kromin luota, mutta tämän pitäisi olla sekundaarinen ongelma.”

”Ongelma se ehkä olisi, jos olisit järjissäsi edes ennen sinne menoa”, Visokki sanoi.

”Nyt hei! Tai toisaalta, hyvä pointti.”

”Ehkä hän elelee siellä sinun kuudennessa sakarassasi niiden apinakuninkaiden kanssa.”

”Älä puhu pehmoisia; luuletko, että jos apinat istuisivat lonkeroiden päällä, niillä olisi aikaa sotia makutoja vastaan? Uskon, että apinat nauttivat paljonkin lonker-”

”Ei. Ei taas näitä apinajuttuja. Minne sitten olette matkalla?”

”Eteläiselle mantereelle. Tunnen paikallisia, joten on luontevaa aloittaa sieltä.”

Visokki ei tiennyt, kumpaa tunnetilaa hänen pitäisi tuntea vahvemmin: huojennusta siitä, että kerrankin Manu puhui suoraan ja totta suunnitelmistaan, vai täyttä henkistä kriisiä kosmisista totuuksista, joita vain läimittiin hänen kasvoilleen. Kumpikin näistä ajatuksista heikkeni hieman sillä, että hänen oma suhteensa totuuteen oli ajanut parikin kertaa karille viime aikoina. Oliko tällä lopulta mitään väliä? Ja mahtoikohan Tren Krom olla ”lihaa ja verta” -olemassa vai ”Verstas”-olemassa?

Sitä hän ei edes kysyisi Manulta. He ajattelivat liian eri tavalla.

”Hyvä on. Vaikutat puhuvan ainakin omasta mielestäsi järkeä.”

”Minun pitäisi varmaan loukkaantua tuosta. Noh, oletko nyt tyytyväinen? Vai tarvitsetko tarkan matkasuunnitelman?”

”En kai. Haittaako, jos vähän kyseenalaistan tätä silti?”

”Haittaa, mutta tuskinpa se sinua estää.”

Visokin oli pakko pysähtyä keräämään ajatuksiaan. Välillä hänestä tuntui siltä, että hän oli liian järkevä henkilö puhumaan näin järjettömiä – mutta toisaalta se, että hän toistuvasti hakeutui Manun juttusille vapaaehtoisesti, viesti ehkä jotain aivan muuta.

Se sai olla itsetutkiskelun hetki toiselle päivälle.

”Lonkeroita”, Visokki sanoi.

”Monilla olennoilla on niitä”, Manu viisasteli. ”Voin selittää kyllä konseptin.”

”Äh! En minä sitä kyseenalaista!”

---

”… niin mikä on kromidin ja akshikromidin ero?” Kelvin kysyi.

”Siis, ne ovat kai ihan eri juttuja”, Matoro mietti. ”Akshikromidit on isompia ja monikätisiä ja kai tulevat eteläisiltä saarilta, toisin kuin kromidit. Tietääkseni niitä ei asu Arj Durunin aavikolla muuta kuin satunnaisia. Yksi niistä itse asiassa asuu Klaanissa, Nocturn vai mikä se oli, se on rokkitähti ja metsästäjä. Vetää ihan sairaan kovaa keikkaa.”
”Mutta ovatko molemmat lajit siis kromideja, tai ovatko ne jotenkin yhteydessä toisiinsa? Vähän niin kuin matoranit ja toat ovat sukua toisilleen?”
”Jaa-a”, Matoro sanoi väistäen kävellessään vesilammikkoa. He olivat kääntyneet satamaan johtavalle kujalle. Ikkunoista kajasti iloinen valo, kun kaupungin väki istui iltaa. ”En kyllä oikein tiedä. Luulisi, että Manu tietäisi. Onhan näitä, niin kuin onko vortixxit ja draakit sukulaisia? Ymmärtääkseni niiden legendoissa sanotaan, että ne ovat samaa liskokansaa. Mutta tiedä sitten, paljonko sillä on totuuspohjaa. Ja toien ja titaanien samankaltaisuudesta on myös kirjoitettu paljon. Oikeastaan, luuletko, että nazorakit ja schiludomilaiset ovat sukua keskenään?”
”Ööh, yhdellä Yliofiston fuhtaustieteen kurssilla frofessori esitteli laatimaansa kaaviota maailman tunnetuista lajeista ja niiden hierarkiasta suhteessa nazorakeihin. Hänen mielestään schiludomilaiset voisi jofa luokitella ma zoriksi eli kunnianazorakeiksi näiden kunnioitettavien ulkoisten fiirteiden ja kallonmittausten vuoksi.”
”Niin, no… onhan ne vähän niinkuin pörröisempiä nazorakeja. Ei tuon tajuamiseksi tarvitse mitään kalloja mitata. Hei, sinähän voisit naamioitua schiludomilaiseksi aika helposti!”

Kelvin oli hetken hiljaa. ”Voisinko?”

”No siis, laita päälle jotain villaista ja pehmeää. Itsevarmuudella vaan!”

Kelvin tunnusteli sormillaan viittansa huppua. ”Hmm, jokin turkiskaulus voisi olla tyylikäs.”

”Mene kiertelemään vaatekauppoja Tyznyn kanssa, se on yksi schilu täällä, ehkä se osaisi tehdä sinustakin schilun.”

Kelvin nosti kätensä naamionsa poskille aivan kuin peittääkseen punastuksensa.

---

”Olet menossa puhumaan Avdesta jumalalle, jonka vankeutta makutat ylläpitävät. Mitä takeita sinulla on, että hän… tai se, on yhteistyökykyinen?”

”Ah, katsos, Tren Krom on tietyllä tapaa kohtalon vanki, ja kohtalo ei tavallaan koske minua. Ikään kuin. Mutta ei hätää, jos kuolen prosessissa, minulla on varasuunnitelma, jonka avulla Kelvin selviää takaisin kotiin!”

Visokki ei voinut puskea skeptisyyttään pois, mutta yritti kuitenkin sanoa seuraavan mahdollisimman vilpittömästi.
”Hyvä, jos olet ajatellut tätä hänen kannaltaan.”

Manu välitti. Häntä ei saisi ikinä kiinni myöntämästä sitä ääneen, mutta mitä muutakaan tuo oli?

”Mielestäni on kohtuullista sisällyttää se suunnitelmaan, kun olen kuitenkin luvannut taata hänen turvallisuutensa. Ei sillä, että minulla olisi pienintäkään aikomusta tehdä jotain niin moukkamaista kuin oikeasti kuolla, nyt tai ikinä muulloinkaan.”

”Jotenkin sinä tunnut aina selviytyvän. Vaikka en ole aina tuosta ihan vakuuttunut.”

”Oliko siinä kaikki? Sinähän halusit vain varmistua Kelvinin turvallisuudesta, eikö?”

”Niin. Ja kai minä jollain tavalla haluan nämä samat vastaukset.”
Visokki tuhahti.
”Tai, joku versio minusta joskus halusi, ja sen takia olen ollut valmiina uhraamaan järkeni rippeet.”

”Niin, ja Kapuran järjen rippeet kai myös, jos saan muistuttaa. Siksi olin yllättynyt, jopa harmistunut, miten vähän saavutettuasi suostuit lopulta palaamaan Verstaasta. Oliko se sen arvoista?”

Visokki puristi pihtinsä yhteen. Sivusilmällä hän vilkaisi Matoroa, joka tuntui aina välillä vilkuilevan häntä. Vihaisena, huolestuneena? Hän ei voinut keskittyä siihen nyt. Heidän viimeinen keskustelunsa oli ollut Koneen uumenissa, sen aiheena loisiin ja Avdeen luottaminen… sekä Kapuran henki vaakalaudalla. Oli sanottu sanoja, joita ehkä kuuluisi pyytää paremmalla ajalla anteeksi.

”Niitä valintoja ei saa tekemättömiksi. Toivottavasti sinä voit seisoa jokaisen tekemäsi valinnan takana.”

”Se ero meidän kahden välillä on, Visokki rakas, että minä olisin ollut valmis todella uhraamaan Kapuran hengen vastausten vuoksi. Ja lopputulos olisi ollut narratiivisesti melkein sama. Hän on nyt ulkona tarinasta eikä tule koskaan takaisin. Eikö se ole vähän kuin kuolemista?”

”Tuossa ei ole mitään järkeä.”

Kun Visokki mietti viimeistä keskusteluaan Kapuran kanssa, siinä jollain sairaalla tavalla kuitenkin oli järkeä. Ei kyllä sillä tavalla kuin Manu oli tarkoittanut. Visokki havaitsi toivovansa, että Kapura pääsisi todella pakoon tarinasta, jonka Avde oli hänelle kirjoittanut. Mikäli se oli ylipäätään mahdollista.

Kun Visokki mietti Nimdan sirun hehkua rasiassa Tawan yöpöydällä, oli hänelläkin käynyt pari kertaa mielessä, pitäisikö hänen taas vain paeta. Suunnata merta kohti ja valita uusi elämä. Jossain Avden narujen ja Nimdan valon ulottumattomissa.

”Se, miten Kapuralle kävi, ei saa tapahtua uudestaan. Manu, me olemme vetäneet tähän sotkuun jo tarpeeksi monta. Lupaa, että jos tilanne alkaa näyttää pahalta, sinä vain päästät Kelvinin menemään. Oikeastaan… en tiedä, miksi hän palaisi tälle saarelle, jos ylipäätään pääsee pois.”

”Minä voin antaa hänelle vaihtoehdon kadota ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, mutta en usko hänen tarttuvan siihen. Jos nyt puhumme käyttäen tätä Avden metaforaa, voisi sanoa, että hänen hahmokaarensa ei ole valmis.”

Tätä ajatusta oli kai sitten vain pakko seurata.

”Mitä mieltä sinä olet omasta hahmokaarestasi?” Visokki kysyi.

”Aivan helvetin sekava, täynnä tyhmiä sivujuonteita, ja tarina olisi varmaan objektiivisesti parempi ilman minua! Ja siitähän minä nautin.”

Visokki naurahti kuivasti.
”Älä ikinä muutu. Minusta taas välillä tuntuu, että tietyllä tapaa en ole ollut oma itseni vuosiin.”

”Tiedän, ettet ole ainut, jolla on ollut tuo mielipide sinusta viime aikoina. Olisiko aika hieman itsetutkiskelulle? Missä kohtaa kadotit itsesi? Kuinka saisit sen takaisin? Ja tarvitaanko siihen väkivaltaa? Jos kyllä, keneen kohdistuvaa? Voin aina auttaa väkivallan kanssa!”

”Kiitos, mutta en kaipaa terapiaa henkilöltä, joka on viikon sisään ollut tuliaseita käyttävä banaani.”

”En luvannut terapiaa, vain niitä tuliaseita.”

”Ihan kohtuullista. Jos ikinä törmään makuta Relakiin, mietin tuota tarjousta uudestaan.”

”Relakia ei voi välttämättä tappaa tuliaseilla, mutta avustan joka tapauksessa mielelläni!”

Tämä oli Manun tapa sanoa, että hän välitti. Siinä mielessä he olivat päässeet tänään pitkälle.

---

”Hmm, yleensä joku lähisaari suoraan pyysi meiltä apua, tai jotenkin meille kantautui tieto ongelmista”, Matoro selitti. ”Meillä oli vaikka pari vuotta ennen sotaa tapaus Fetro Nuilla – se on jonkun verran pohjoiseen täältä – missä frostelus-jäärosvot olivat lähes tuhonneet yhden saaren kylistä. Heillä ei ollut toia, joten he kääntyivät Tawan puoleen. Meiltä lähti joukko klaanilaisia auttamaan sekä jälleenrakentamisessa että frostelusien ajamisessa takaisin pohjoiseen. Se oli aika tavallinen juttu, vaikka ehkä vakavampi kuin mitä ne yleensä olivat.”

Kelvin nyökkäsi. ”Kuulin kerran eräältä fursimieheltä, että frostelukset ajoittain riesaavat laivastoakin. Merivoimien onneksi jäävuoret on aika helppo väistää, eivätkä ne ehdi saada sotalaivoja kiinni.”

”Niin, nehän ovat jonkinlaisia hyönteisiä, ties vaikka olisitte sukulaisia”, Matoro naurahti.

”En nyt tiedä, fitäisikö minun loukkaantua tuosta… frosteluksilla on tyyliin kymmenen kättä ja neljä silmää. Ei ne nyt niin faljoa muistuta nazorakeja”, Kelvin tuhahti. ”Minusta joskus levitettiin tornaria, että olin Yliofiston huostaanottama frostelus.”

”Auts. Älä huoli, ei sinua voi sekoittaa frostelukseen, olet siihen aivan liian tyylitajuinen!” Matoro rauhoitteli. ”Ei, minä vain mietin, että oliko niissä jotain nazorak-yhteyttä. Ainakin kummatkin on väitetysti ’raheja’, vaikka ne ovat ilmiselvästi ajattelevia ja eläviä olentoja siinä, missä vaikka matoranitkin.”

”Anteeksi nyt vain”, näsäviisas telepaattinen ääni keskeytti, ”mutta frosteluksilla on vain kuusi kättä ja kaksi silmää.”

Yksityiskeskustelu oli ilmeisesti päättynyt.

”Kiitos selvennyksestä”, Kelvin töksäytti. ”Mutta eiväthän nazorakit ole raheja! Ainakin, jos uskoo siihen määritelmään, että rahit syntyvät maailmaan jollain muulla tavalla kuin kanistereista. Tuo on vain tuollaista matoranhegemonian fortinvartijuutta!”

”Kanistereista?” Matoro vilkaisi Kelviniä. ”No siis, eihän kukaan muu tiedä tuota, ainakin oletus on… hetkinen, eikö Makuta Nui –”

”Kuules, Kelvin”, Manu keskeytti niin vahvalla presenssillä, että Matoro hiljeni kesken lauseen. ”Juttelin tuossa Visun kanssa vähän kaikenlaisesta, ja siitä mieleeni tuli, että jos minä tämän reissumme päätteeksi hypoteettisesti tarjoaisin sinulle mahdollisuutta jättää koko tämän saaren sotineen kaikkineen taaksesi ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuisitko tilaisuuteen?”

Kelvin säpsähti. Hän vilkaisi naamionsa takaa Visokkia ja Matoroa.
”Tämä tuli vähän yllättäen. En… en tiedä. Koen, että minulla on yhä velvollisuus auttaa kanssanazorakejani ja Klaania. Olen saanut tietää niin faljon Imferiumin valheista, etten voisi jättää nazorakeja fulaan ilman huonoa omaatuntoa.”

”Niin minä vähän arvelinkin”, Manu totesi…

---

… ja jatkoi yksityisesti Visokille: ”Jos olisimme lyöneet vetoa, minä olisin voittanut. Hah!”

”Milloin aiot kertoa hänelle?” Visokki kysyi. ”Huomasin kyllä, että tuo oli vain harhautus.”

”Mrh”, Manu murahti takaisin. ”No sanotaan vaikka, että noin kahdeksan tunnin kuluttua?”

”Ja parempi olisi”, Visokki sanoi tiukasti. ”Lupaa, että kerrot. Tästä ei tule muuten mitään. Hän saa kuulla jostain muualta ennemmin tai myöhemmin.”

”Niin, ellen estä sitä taas harhauttamalla keskustelua.”

”Ei, vaan lupaa se minulle”, Visokki sanoi huokaisten.

Manu oli hetken hiljaa.

”No hyvä on. Mutta aioin kyllä joka tapauksessa, heti, kun pääsemme matkaan. Siitä tulee seuraavan episodin pääspektaakkeli!”

Visokki huokaisi. Jos Manu kaipasi spektaakkelia tekosyynä muodostakseen terveen suhteen luomaansa olentoon, Visokki ei voinut sanoa sille ei.

---

Vaikka ilta lähestyi, kaupungin kaduilla oli paljon elämää. Meno siinä osassa kaupunkia, Linnan valvovan silmän alla, oli yleensä vähemmän railakasta (ainakin ennen satamaa), ja sotatilan kyllä näki siitä, miten usein Vartioston ussaleita vilahteli kuka milläkin asioilla.

”Hmm, miten ajattelit auttavasi muita nazorakeja?” Matoro kysyi Kelviniltä. ”Kuulostaa aika kunnianhimoiselta.”

”No, olen loikkari Imferiumin fihollisen fuolella. Ehkä voin jotakin kautta levittää työläisille ja sotilaille tietoa, jota Kenraali ei toivoisi heidän kuulevan. Ehkä Klaani voisi varustaa minulle fartisaaniryhmän Fesän sisälle tai auttaa minua saamaan liittolaisia vallankaaffausta varten”, Kelvin heitteli ideoita. ”Admin Visokki, miltä se kuulostaisi?”

”… tuota noin”, Visokki sanoi hieman häkeltyneenä. ”Tästä pitäisi ehkä keskustella adminien kesken vähän tarkemmin. Mutta tietysti sodan näkökulmasta vastapuolen vallankumous olisi meille edullinen.”

”No, pidä minut ajan tasalla, minusta voisi olla hyötyä”, Matoro sanoi ohittaen täysin Visokin arkailun.

”Oikeasti? Olisitko oikeasti valmis astelemaan herhiläisfesään?” Kelvin kysyi aidosti yllättyneenä.

”No, olimmehan me siellä jo kerran, vaikka aika typerä reissuhan se oli”, Matoro myönsi. ”Mutta mahdollisuus sodan lopettamisesta sen alkutekijöihinsä oli sen arvoinen. Kyllä meistä klaanilaisista löytyy tuollaiseen suunnitelmaan tekijöitä, jos tarvitaan.”

”Ah, aivan. Kaikki tuki tähän jonkinlaiseen nazorakien vallankumoukseen on tervetullut. Kiitos, Matoro!”

Matoro jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Tähän mennessä juuri kenelläkään ei ollut tarjota mitään oikeita tapoja ratkaista sotaa. Nimda oli tavallaan ollut yksi keino – niin hänkin oli uskonut –, mutta sen varaan ei ollut enää järkevää rakentaa yhtään mitään. Kuningattaren tappaminen oli ollut toinen yritys. Ajatus kapinasta nazorakien sisällä oli tuskin juolahtanut klaanilaisten mieleenkään, ajateltiinhan näitä lähes tulkoon yhteismielenä. Mutta jos Kelvin todella pystyisi aiheuttamaan nazorakien sisäisen juovan… eikö se ollut paras suunnitelma, mitä oikeastaan kukaan oli toistaiseksi esittänyt?

”Kelvin, vaikka tuo suunnitelma kuulostaa epätoivoiselta, se taitaa silti olla paras, mitä olen kuullut sodan lopettamiseksi”, hän lopulta myönsi.

Kelvin hiljeni hetkeksi ja käänsi katseensa kohti horisonttia. ”Heh, kiitos…”

---

Ulkoilma viilensi Visokin kuorta, kun seurue jatkoi matkaa satamaa kohti. Ilta kävi hämärtymään. Keskusteluja, jotka hän olisi halunnut Manun kanssa käydä, oli lukematon määrä. Osa niistä oli vähämerkityksisiä mutta helppoja, mutta yhtä lauseenalkua hän oli hautonut päässään jo päivätolkulla, ja hänestä alkoi tuntua, ettei se tästä enempää hautomalla paranisi.

Aurinkojen laskiessa lähestyi myös taivaan punainen kajo ja yön pimeä, jonka myötä ikkuna kysyä kysymykset sulkeutuisi. Ehkä lopullisesti, jos se sekopää tällä kertaa lähtisi uhmaamaan kirjaimellista jumalaa. Mutta myös tämän puheenaiheen avaaminen tuntui jumalten uhmaamiselta.

Visokki ei ollut varma kovinkaan monen jumalan olemassaolosta. Tämä puolijumala, joka jostain syystä halusi keskustella hänen kanssaan, oli todellisemmasta päästä. Ja Makuta Nuin uhmaaminen ei ollut pelottanut häntä vuosiin, mutta tämän kysymyksen kysyminen kyllä pelotti.

”Minulla oli vielä yksi aihe, josta halusin puhua. Sen jälkeen, kun apina vohki sinut, kävin vielä yhden keskustelun erään athistin kanssa ja kohtasin vielä yhden vaihtoehtoisen näkemyksen Punaisen Miehen tarinasta. Punaisen Miehen, tai Kuulapsen.”

”Ääh, et kai sinäkin! Kaikki ovat tätä nykyä unohtaneet lähdekritiikin ja kuuntelevat vain hatidilaisten hippien salaliittoteorioita.”

”Kuuntelen minä myös sitä, kun sinä horiset jotain omaa kuumeuntasi apinoista. Tiedätkö sinä siis tästä?”

”Kepe selitti minulle jotain jostain suuresta valheesta ja julmasta enkelistä ja vauvoista, mutta saanen huomauttaa, että sitä ennen hän kertoi imuroineensa haamuimurilla lihaa ja selitti jotain jostain sairasosastolla asuvasta Totuudesta.”

Visokki ei enää jaksanut esittää kärsivällistä.
”Anteeksi nyt vain, Pohjoisen Paha Noita, mutta sinulla on aika hatara pohja pitää Kepen kokemuksia jotenkin erityisen sekavina!”

”Täh, miten niin?”

”Sinä olet menossa moikkaamaan kirjaimellista jumalaa. Legendojen sankari tai paholainen nimeltä Punainen Mies liittoutuu nazorakien kanssa luodakseen mielikuvitusmaailman, jossa harhailin ikuisesti. Nimdaan sekaantuminen kai sitten vain tekee kaikesta harhaa ja harhasta totta, eli minun on nyt vain pakko elää maailmassa, jossa kaikki tämä voi olla ihan yhtä totta. Eli en voi kuin toistaa: tiedätkö sinä tästä jotain?”

Makuta Nui piti pitkän tauon.
”Tiedänkö minä mistä? Jos haluat suoria vastauksia, esitä suoria kysymyksiä.”

Visokki päästi turhautuneen uloshenkäyksen. Tätä hän oli hautonut pitkään. Sanoja tuli paljon mutta ei jäsennellysti:
”Tiedätkö sinä, miksi maailma on rakennettu näin kuin se on rakennettu? Tiedätkö, miksi missään ei ole mitään järkeä, miksi synnymme tyhjästä, miksi taivaassa on reikä?”

Manu piti mietiskelevän hiljaisuuden. Ensimmäiset tähdet alkoivat nousta pimenevälle taivaalle.

”Hyvä on. Olet ansainnut totuuden. Kuule siis tarina seilorista, joka näki Totuuden matkatessaan kuuden sakaran meret. Hän näki sen aaltojen pimeydessä, jota tähtitaivas heijasti. Hän oli nähnyt kaikki kuuden meren kauhut – ja sen, mikä niitä ennen oli…”