Klaanin selliosasto

Matoralainen oli paikalla jo neljättä kertaa.

Kahdella ensimmäisellä yrittämällä pieni Plaploo oli epäonnistunut saamaan sellissä viruvaan Vaselliin edes puheyhteyttä: liskotar oli vain sähissyt jotain zyglakiksi. Edelliskerta oli kuitenkin osoittautunut hedelmällisemmäksi, ja nyt – yrittämän numero neljä kohdalla – zyglak vastaili jo, vaikkakin vähäsanaisesti.

Ylikersantti 1034 tarkkaili tilannetta sellistään käytävän toisella puolella. Hän ihaili pienen Plaploon kärsivällisyyttä. Samaa uutteruutta Vasellkin varmaan arvosti – koska miksi muutenkaan Etelän miekkatietä seuraava liskosoturi olisi vaivautunut edes puhumaan surmaamansa matoralaisen ystävälle?

Rautasiiven entinen kirjanpitäjä oppi hänkin pienen klaanilaisen ja vaarallisen soturin keskusteluntyngistä. Sotavankitorakka ei ollut tullut ajatelleeksikaan niitä näkökulmia, jotka yhtäältä harmittomalla matoralaisella ja toisaalta zyglak-taistelijalla oli Jarp-nimisen matoralaisen surmatyöhön. Edelliskertoina 1034 oli itse asiassa osallistunut itsekin keskusteluntapaisiin.

Nyt hän keskittyi kuuntelemaan.

“Joten… se että olet erossa miekastasi on… paha. Eikö?” Plaploo maisteli kuulemaansa.
“Miekka määrittää tien”, Vasell vastasi. “Se on kaikki, mitä suotu.”
Plaploo rapsutteli leukaansa. “Aikamoista. Ymmärränkö siis oikein, jos sanon, että miekoilla on melkoinen henkinen ulottuvuus?”

Ennen kuin Vasell ehti vastata, äänet keskeyttivät perspektiivejään jakavan kaksikon.

Käytävältä kaikuivat kahdet askeleet. Plaploo tunnisti toisen tulijoista tulen toaksi, joka oli hänetkin saattanut selleille, mutta toinen oli sonnustautunut niin kattavaan vaatekerrastoon, ettei hänestä ottanut selvää.
“Ylikersantille olisi vieras!” naisvartija huhuili. 1034 loi vilkaisun tuttuun valeasuun. 273 kohotti hansikoitua kättään äänettömäksi tervehdykseksi.

“Puhuin moderaattoreiden kanssa. He antoivat sinulle luvan poistua sellistä sillä ehdolla, että minä ja vanginvartija kuljemme vierelläsi”, Ylikersantin lajitoveri sanoi zankrzoraksi.
“Ai… hei”, 1034 vastasi. Hänen kasvonsa olivat elottomat, mutta nazorakin äänestä kuulsi rahtunen iloa. “Saanko nähdä auringot?”

Plaploon huomio kiinnittyi vieraskieliseen keskusteluun. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

“Ilta on ollut pilvinen, mutta hyvällä tuurilla saatamme nähdä iltaruskon taivaanrannassa.”
Ennen kuin toa avasi nazorakin sellin tiedemies työnsi vaatemytyn kalterien välistä sotavangille. “Hankin sinullekin peiteasun, ettet herättäisi hämmennystä kaupungilla. Vaatekappaleet eivät ole kummoisia, mutta ne ainakin peittää kehosi.”

Plaploo sai seurata, kun Vasellin sellitoveri puki vaatteet ylleen. Hänelle kohosi hämmentynyt hymy.
“Vai en herätä hämmennystä…?” Ylikersantti totesi. Hän oli pukenut ylleen pitkän munkin kaavun ja vetänyt kasvoilleen löysän kommandopipon.
“Klaanin varastosta.”

Geetee aukaisi sellin oven, ja sotavanki ontui ulos. 273 katsoi 1034:n vaivalloista kävelemistä.
“Tarvitsetko tukea?”
Ylikersantin askellus oli tärisevää, mutta hän pudisti päätään. “Yritän ainakin.”

273 katseli lajitoverinsa hataraa etenemistä kohti sellin ovea. Hän muisti Tawan kertoneen, kuinka Klaani oli yrittänyt auttaa sotavangin terveydentilaa, mutta että mikään ei ollut auttanut. Jäätitutkija mietti, minkä verran Bio-Klaanin lääkintähenkilöstö ylipäänsä tunsi nazorakien anatomiaa. Mutta ehkä taustalla oli jotain muutakin?

Torakoiden valmistautuessa lähtöön Plaploo ymmärsi.
“Ah, olette menossa kävelylle?” hän kysyi matoraniksi.
1034 nyökkäsi vastaukseksi.
“Onneksi olkoon!” Plaploo ilahtui. Jäätutkijan katse oli kysyvä, mutta Plaploolla oli vastaus valmiina. “Joo, hän kertoi minullekin tahtovansa ulos tässä taannoin, kun olin täällä käymässä. Itse asiassa…”

Tähän väliin matoralainen iski silmää.
“Saattaa olla, että laitoin moderaattoreille itsekin hyvää sanaa sinusta!”

Ylikersantti katsoi Plaploota, yleensä lähes elottomat silmät täynnä kiitollisuutta. “Kiitos!” nazorak lausui. Matoralainen heilautti kättään välinpitämättömänä, mutta vankitorakalle tämä oli selvästi suuri asia.
“En unohda tätä”, 1034 sanoi vakavana, ja teki pienen kumarruksen.
“Kiitos kiitos”, Plaploo virnuili. “Mutta menkäähän, auringot odottavat!”

Naamion takana 273:n kasvoille piirtyi ilahtanut hymy. “Sinäkin olet näemmä saanut ystäviä täältä.” Viikkoja sitten Jäätutkija oli itsekin ollut yhtä yllättynyt klaanilaisten kiltteydestä.

Sellinsä nurkassa miekkalisko Vasell sai tarpeekseen tilanteen imelyydestä ja käpertyi lattialle, kasvot kohti nurkkaa.

Tulen toan johtama joukkio poistui selleistä. Plaploo jäi katselemaan perästä, Vasell odotti omaa rauhaa. Matoralainen ja zyglak olivat toisilleen vieraista maailmoista, mutta noiden nazorakien vaatteet olivat silti jotain ihan muuta.

Kaksi nazorakia ja vanginvartija poistuivat selliosastolta, ja 1034 veti huppunsa tuntosarvien peitoksi. Sanaa vaihtamatta Geetee jätti kaksikon ja toinen vanginvartija, valtava raudan toa alkoi kävellä heidän jalanjäljissään. Jäätutkija kiinnitti huomiota siihen, että kumpikin vanginvartijoista vaikutti paljon vakavammilta kuin hänen edellisen käyntinsä aikana.

He kävelivät hetken Klaanin kellarikerroksen käytävää sanomatta mitään. Kumpikaan ei keksinyt mistä puhua toisilleen. 273 nosti tapansa mukaan kätensä naamionsa suulle ajatellessaan.
“Olen 273.”
Ylikersantti kääntyi katsomaan nazorakia.
“Jäätutkija 273. Tutkija ja aseseppä”, valkoinen nazorak kuiskasi.
“Arvasinkin pääsi muodosta. Teillä tiedemiehillä on kuulemma isommat aivot kuin muilla.”

Pienen hiljaisuuden jälkeen vanki jatkoi. “Onko… onko hyväksyttävää, että puhumme zankrzoraa?”
Hän katsahti järkälemäistä toaa heidän takanaan.
“Näin ymmärsin”, 273 vastasi ja katsoi vanginvartijaa hänkin. Toa oli todella vahvan näköinen, suorastaan super. SUPER.

…eikä selvästikään ymmärtänyt, että kaksi torakkaa viittasivat puheissaan häneen, jatkoi vain askellustaan.

Kolmikko kulki pian tavanomaisen oven ohi, jonka takaa kantautui kuitenkin eriskummallista ääntä. 1034 oli liikkunut selliosastolle ja pois ennenkin, mutta ei ollut huomannut outoa huminaa aiemmin. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta sitten muisti pukeutuneensa kommandopipoon.
“Mikä tuo ääni on?” hän hämmästeli.
273 mietti itsekin. “Hmm. Taitaa olla Bio-Klaanin generaattorihuone, ellen ihan väärin muista. Se ja vankila sijaitsevat toistens- oletko kunnossa!?”

Vankitorakka oli kaatunut käytävälle pitkin pituuttaan. “Mmmh.”

Jäätutkija ja Santor auttoivat Ylikersantin yhdessä ylös.

Kesti hetki ennen kuin päätään pitelevä nazorak pysyi huojumatta tolpillaan.
“En teistä russakoista tiedä, mutta oliskohan parasta palata selliin?” Santor totesi mahtipontisella äänellään. “Kutsuttaisiin vaikka lääkäri?!”
1034 ravisteli päätään. “Ei, ei. Kaikki on hyvin.”

Jäätutkija katsoi huolestuneesti Ylikersanttiin. “Onko tällaista tapahtunut ennen? Käyttäydyit kuulustelussakin, öh, oudosti.”
“Välillä jalat, välillä pää…” 1034 mutisi.
“Pystytkö varmasti jatkamaan?”
Merinazorak nyökkäsi päättäväisesti. “Minä haluan nähdä ne auringot…”

He nousivat hissillä maan tasalla olevaan kerrokseen ja suuntasivat kohti respaa.
“Haluaisin auttaa, mutten valitettavasti osaa lääketieteestä muuta kuin alkeet ja ensiavun.”
“Mmh”, Ylikersantti ynähti täysin ontolla äänellä. “Ovat minua sinua pätevämmätkin yrittäneet auttaa.”

273 ei voinut kuin ihmetellä keskustelukumppaninsa muuttuvaa käytöstä. Välillä 1034 oli kohtelias, välillä pelokas, ja toisinaan kylmä ja kyyninen. Jäätutkijaa kiinnosti, millainen nazorak Ylikersantti oli ollut ennen vankeuttaan. Keskustelu eteni poukkoillen ja hitaasti, mutta oli heillä toisaalta aikaakin. Eivät auringot vielä laskisi – ja sitä paitsi kolmikko liikkui hitaasti.

Ja vielä paljon hitaammin ulos päästyään. Kaupungin väenpaljous iski heti heitä vasten. 1034 meni täysin lukkoon. Jäätutkija huomasi, ettei vanki saanut askeltakaan otetuksi, seisoi vain ja tuijotti.
“Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa, ymmärtäen vaihtaa kielensä matoralaiseksi. Korostus tai ei, vähemmän huomiota se herätti kuin zankrzora.
1034 ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä kiihtyi.
“Ei hätää, olet turvassa”, Jäätutkija supatti.

Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten valkoinen torakka painautui aivan lähellä Ylikersanttia, ja yritti kolmannen kerran, tällä kertaa lukkoon joutuneen vangin äidinkielellä. Ja erittäin hiljaa.
“Kaikki hyvin, Ylikersantti. Nämä ovat vain kadunkulkijoita asioillaan.”
Jäätutkijaa itsekin kieltämättä ahdisti edelleen väkijoukossa kulkeminen. Pienten hyönteisten ohi kulki jos minkäkokoista olentoa, joiden vahvuudesta, kyvyistä ja suhtautumisesta sotaan ja Imperiumiin ei ollut minkäänlaista tietoa. Mutta 273 tiesi, etteivät ne tekisi heille pahaa. Hän oli valeasussaan paremmassa turvassa klaanilaisilta kuin koskaan pesässä oman yhteiskuntansa mielivallalta.

Jäätutkija tarttui 1034:n käsivarteen. Haarniskakengät kopsahtelivat ja kitiiniset varpaat sipsuttelivat, kun valkoinen nazorak ohjasti ruskeaa Admin-aukion reunalle. He hidastivat vauhtiaan päästyään väljemmille vesille pakolaismeressä.
“Helpottaako?” Jäätutkija kysyi, nyt taas matoraniksi. Vanginvartija oli hämillään kaksikon jatkuvasta kielenvaihtelusta. SUPER hämillään.
“Huh… kiitos”, 1034 nyökytteli. “Nyt… aurinkoja katselemaan?”
Volitakkasvo nyökkäsi.

He eivät puhuneet mitään hetkeen. Kävellessään 273:n katse kierteli kaupungin korkeissa taloissa. Syy sille, miksi nazorakien välinen keskustelu oli sujunut näinkin rauhallisesti oli se, että Jäätutkijan päähän pesinyt kerubi ei ollut paikalla. Tämä oli jo toinen kerta, eikä makuta ollut vaivautunut selittelemään menojaan. Koko tapauksessa oli yhä tiedemiehelle paljon sulateltavaa.
Ensin outo makuta vaatii päästä asumaan mieleeni, ja nyt hän on jatkuvasti jossakin aivan muualla… todella outo tapaus.

Nazorakin ajatukset harhautuivat noin viikko sitten tapahtuneeseen Makuta Nuin ensitapaamiseen. Makuta oli luvannut hänelle ilmeisesti erittäin salaista tietoa Imperiumin kulisseista sekä mielensuojausapua vastineeksi isäntäkehona toimimisesta. Hän oli myös puhunut jostakin matkasta, muttei suostunut kertomaan Jäätutkijalle asiasta enempää.

Kuitenkin yksi Makuta Nuin sanoista oli jäänyt erityisesti kummittelemaan Jäätutkijan mieleen.

Kelvin…

Tiedemiestä kummastutti todella paljon se, että makuta oli antanut hänelle uuden nimen. Tietty ei-nazorakmainen, uniikki nimi oli helpompi esittää klaanilaisille, mutta tapa jolla makuta oli ottanut sen vakiokäyttöön 273:lta itseltä kysymättä häiritsi häntä. Lisäksi matoralainen nimeämiskulttuuri tuntui eroavan niin paljon nazoralaisesta; vain suuret ryhmät ja paikat saivat omat nimensä, kuten Rautasiipi ja Vuoritukikohta.
Toisaalta tietty epäviralliset lempinimet ovat meilläkin asia, mutta niitä käytetään pikemminkin kuvastamaan yksilön piirteitä. Vaikkapa Juippi tai…

Nazorak puri pihtihampaitaa yhteen naamionsa takana. … Lumihiutale.
Niin, hänen tapauksessaan nimiä oltiin käytetty myös ilkkumiseen.

Jäätutkija heräsi mietteistään ja vilkaisi toveriaan. Laivaston kirjanpitäjä piteli yhä toisella kädellään otsaansa. Vaikka tie vietti alamäkeen, matkanteko ei juuri nopeutunut – niin varovaiset olivat ylikersantin askeleet.

“Niin… niin paljon… värejä”, 1034 huokaisi katsellessaan ympäröivää klaanilaismassaa.
273 siirsi katseensa lajitoveristaan taas väenpaljouteen. Jäätutkija oli aina kuvitellut laivaston nazorakien viettävän värikkäämpää elämää ja näkevän maailman monimuotoisuutta muita Imperiumin osastoja enemmän. Mutta kaipa tämä oli aika äärimmäinen esimerkki monipuolisuudesta ja värien kirjosta.
“Totta puhut. Tänne mahtuu… monenlaista kulkijaa.”

Jäätutkija kävi mielessään läpi tapaamiaan klaanilaisia. Tawa oli lempeä, mutta Guardian pelottava. Toiset olivat varautuneita, toiset avoimia.

“Niin”, Jäätutkija jatkoi. “Kai on niin, että tällaiseen monimuotoisuuteen maht-”

“Se on kamalaa”, 1034 keskeytti töksäyttäen. Hän siirsi katseensa katukiveykseen, jossa se pysyikin kuin naulattuna. “Tai siis… pelottavaa.”

Kolmikko oli jo Satamakadun alapäässä. Tästä heidän reittinsä jatkui vasemmalle, satama-altaan rantaa pitkin.

“Sinähän muistat… totta kai muistat”, sotavanki Rautasiiveltä mutisi. “Kaikki, mitä totuusministeriö Bio-Klaanista on koskaan kertonut… kaikkien niiden julisteiden kaaos ja sekamelska. Se on aivan totta.”
273 muisteli julisteiden iskulauseita. “Erilaisuus uhkaa järjestystä.”

“Muistatko ne kuvat, mitä Klaanin admineista esitettiin?” Tiedemies lopulta kysyi.
1034 nyökkäsi.
“Kun tulin Klaaniin, tapasin heidät. Voin sanoa, että heistä monet eivät vastanneet lainkaan kuvaa, jonka ministeriömme on heistä maalannut. He ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Minä itsekin uskoin, että he olisivat tahtoneet kostaa sen, mitä maamme on heille tehnyt. Sen sijaan he ottivat minut suojelukseensa”, Klaaniin liittynyt nazorak kertoi vakavana. “Silloin ensikertaa aloin miettiä, kuinka puolueellisia johtajiemme sanat saattavatkaan olla.”

1034 pysähtyi hetkeksi, ja muut välittömästi sen jälkeen. Valeasunsa takana sotavanki kurtisti kulmiaan.
“Minä… Argh!” 1034 nosti kätensä ohimolleen. “…krhm, anteeksi, päänsäryt.”
Ylikersantti oli hetken hiljaa. “Olemmeko kohta perillä?”

273 nyökkäsi. He olivat kivenheiton päässä Rapujoen suusta. Valkoinen torakka arveli, että sen eteläisimmältä sillalta olisi erinomainen näkymä merelle.

Mutta voih, kuinka yksinkertaista elämäni oli ennen sitä, tiedemies mietti. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa.
Viimeisin tapaaminen admin Guardianin kanssa oli osoittanut, että Klaanin johto alkoi viimeinkin luottamaan nazorakiin sota-asioissa. Ansaittu luottamus tuntui 273:sta hyvältä, sillä tätähän hän oli halunnut.

Vai oliko?

Nazorak huokaisi. Kun vakuutin tahtovani auttaa Klaania taistelussa Imperiumia vastaan, ajattelin yhteistyön olevan vain helppoa tiedonantoa ja neuvomista nazorak-asioissa, soluttautumis- ja vakoilutehtäviä nazorak-armeijan puolella. Ajattelin vain kapuloiden pistämistä Imperiumin johtoportaan rattaisiin. En… en ollenkaan tullut ajatelleeksi, miten tekoni saattaisivat vaikuttaa tavallisiin nazorakeihin…

Jos totta puhuttiin, 273 ei itse koskaan ollut lähellä sotaa. Valtaosa tiedemiehistä eli koko elämänsä Pesän turvallisissa kammioissa, ja sotilaisiin hekin suhtautuivat vain lukuina ja massoina. Kapinajuoneenkin liittyessään valkoinen nazorak ei ollut ajatellut vallankumousta nazorakein enemmistön, työläisten ja sotilaiden näkökulmasta. Mutta matkallaan etelään ja liityttyään Klaaniin Pesävuoren tiedemies oli alkanut hahmottaa sotaa uusista näkökulmista. Sota ei ollut enää vain kaukainen upseeriravintoloiden puheenaihe vaan oikea tilanne, jossa nazorak-sotilaat ja klaanilaiset molemmat elivät.

273:n katse kierteli vastaan tulevissa klaanilaisissa, sataman työntekijöissä sekä heitä saattavassa vanginvartijassa. He kaikki elivät sotaa, jonka Imperiumi oli saaren ylle langettanut.
Hautausmaan matoranien katkerat sanat nousivat taas nazorakin mieleen. Minä… minä tahtoisin auttaa heitä jotenkin…
Mutta sitten Jäätutkijan katse palasi vierellään kävelevään Ylikersanttiin. … mutta pettäisinkö silloin hänen kaltaisensa, oman lajini?

Kaksi torakkaa ja vanginvartija saapuivat viimein sillalle, ja he kävelivät sen puoliväliin. Jäätutkija huomasi Ylikersantin edelleen tuijottavan vain maahan.
“Nosta katseesi”, 273 yritti lopulta rohkaista lajitoveriaan.

Varovaisena 1034 kohotti katsettaan omista jaloistaan merelle. Pilviverhon takaa siinsivät kaksoisauringot.

1034 horjahti hieman, mutta ennen kuin 273 tai Santor ehti tulla avuksi, sotavanki otti sillan kaiteesta tukea. Hän kumartui eteenpäin ja ahmi näkymää silmillään.

Jäätutkija siirtyi lajikumppaninsa viereen ja nojautui kaidetta vasten hänkin. Mitään ei sanottu. Jäätutkija arveli selleissä viruneen 1034:n tahtovat nauttia maisemasta rauh-
“On sentään komea näkymä!” heidän vartijansa lausui äänekkäästi.

Äskeisestä huolimatta 273:kin viimein uppoutui näkyyn. Hän tahtoi ajatella jotakin muuta. Vuoritukikohdassakin Jäätutkija oli aina kavunnut keskustornin katolle ihailemaan talvimaisemaa huonon päivän jälkeen. Vaikka kaksi nazorakia olivatkin todella erilaisia, he kaksi jakoivat saman harrastuksen – iltaruskon ihailun.

Nazorakin ilme kuitenkin tummui taas naamionsa takana. Mitäköhän kotopuolessa on tapahtunut pakoni jälkeen?
Tiedemies oli osannut vain spekuloida mahdollisia skenaarioita, miten Salainen palvelu oli toiminut Vuoritukikohdan ja sen asukkaiden suhteen.

Voi Juippi… oletko sinä enää edes hengissä?

Kylmä tuuli mereltä leikitteli pakolaisten vaatteilla.

Valkoinen nazorak hätkähti, kun hän muisti jotain. Hän tunnusteli kädellään rintataskuaan. 273 vilkaisi Ylikersanttia hetken empien, ennen kuin otti sieltä jotain.

Hän ojensi hopeanvärisen taskumatin 1034:lle. “Tahdotko?”

1034 katseli pulloa hetken aikaa. Pian hän kuitenkin ojensi kätensä ja tarttui taskumattiin. Sotavanki nosti putelin silmiensä tasalla. Kiiltäväkylkisen pullon kyljestä hänen katseeseensa vastasi Imperiumin leima. 1034 veti tärisevän kätensä etusormen seitsensakaraiselle tähdelle, ja siveli lajinsa vaakunaa.

“E-ei kiitos”, nazorak lopulta lausui ja ojensi taskumatin takaisin. 273 vilkaisi 1034:ää harmissaan, ja otti itse kulauksen kanohinsa alta.

Juippi ei olisi kieltäytynyt…

Hetken aikaa kaikki kolme olivat taas hiljaa. Tuuli toi paksumpia pilviä aurinkojen tielle, ja meren kimmellys kaikkosi.
“Mutta niin”, Santor kumahti. “Aikamme alkaa olla tässä. Oliko teillä vielä jotain?”
273 katsahti vaisua kanssatorakkaansa. “Ei, tämä riittänee. Lienee parasta palata.”

Oli aika palata maan alle.

Myöhemmin

Pakolaisen hameenhelma hulmusi Klaanin käytävillä. Hän oli valitettavasti joutunut hyvästelemään maamiehensä taas kalterien taakse. 273 oli kuitenkin iloinen, että oli saanut auttaa 1034:ää edes jotenkin.

273 nosti käden otsalleen. “Ah!”

Nazorak otti tukea käytävän seinästä.

Plaploo hätkähti, kun Vasellia vastapäisen sellin nazorak pökertyi lattialle. 1034 nosti kätensä ohimoilleen vikisten.

“RAAAH!” toisella selliosastolla luutnantti 1002 tarttui täristen omista tuntosarvistaan ja puristi silmänsä kiinni. “Mi- miksi!? Eikö tämän pitänyt jo loppua!?”

Muutama klaanilainen oli auttanut Jäätutkijan pystyyn, mutta 273 oli vakuutellut olevansa kunnossa. Hän hengitti syvään.
Mi- missä se makuta on kun sitä tarvittaisiin…