Nui-Koro

Syysmyrsky riepotteli vanhaa pääkaupunkia. Liikakansoitetut kadut eivät kuitenkaan tyhjentyneet rankkasateessakaan, vaan paikallinen väestö ja evakot kulkivat kukin asioillaan kehnosta säästä välittämättä. Ylitsevuotavien rännien, mutaisten katujen ja väenpaljouden keskellä tummaan sadeviittaan kietoutunut kulkija saattoi vaeltaa Suurkylän poikki kiinnittämättä kenenkään huomiota.

Melko syrjäisellä kadulla laahustaessaan moinen hahmo pysähtyi ja käänsi katseensa vasemmalle. Kujan päässä oli tori, jonka keskellä sijaitsi puolipallon muotoinen vesiallas. Turistikohde, nähtävyys. Polttohauta.

Sadeviittasankaria puistatti, ja hän jatkoi matkaansa.

Kadun päässä oli hänen määränpäänsä: suurehko majatalo, Hohtava Hoto. Rakennuksen julkisivusta työntyi tuulessa heiluva puinen kyltti, johon maalattu loikkiva tulihyönteinen näytti eksyneeltä kaatosateessa. Majatalo oli ainoa kivinen rakennus kadun varrella, kaikki muut edustivat vähävaraisempaa arkkitehtuuria. Niiden seinät olivat puuta ja katot olkiset.

Majatalon raskaiden pariovien ulkopuolella, sateelta suojassa pienen katoksen alla, seisoi kaksi Nui-Koron siniviittaa. Puolisotilaallisen poliisijoukon matoralaisilla oli yllään tavanomainen varustus: lyhytlippainen, tumma kypärä ja tummansininen yläselkään ulottuva viitta.

Siniviitat laittoivat koristeettomat keihäänsä ristiin oven eteen sadeviittamuukalaisen lähestyessä. Ovien takana käyty neuvonpito oli liian tärkeä häirittäväksi. Oli ollut riittävän vaikeaa tyhjentää rakennus loputtomalta tuntuvasta määrästä evakkoja. Nui-Koron katedraali olisi ollut luonnollisin ja turvallisin paikka näinkin tärkeällä kokoontumiselle, mutta sinne majoittui aivan liikaa väkeä. Jos majatalon rauhoittaminen oli ollut ongelma, olisi katedraalin tyhjentäminen ollut logistinen Karzahni.

Sadeviitan kätköistä nousi esiin kaksi kättä. Poliiseista lyhyempi ja rotevampi heilautti keihäänsä osoittamaan muukalaista rintaan.
”Ei nopeita liikkeitä!” hän kivahti.

Muukalainen veti sadeviitan taakse ja valkoinen Kanohi paljastui.
”Terve”, Kepe hymyili.
Siniviitat laskivat nopeasti aseensa.
”Sinä! Käy ihmeessä peremmälle, olemme pahoillamme.”

Kepe oli tyytyväinen lyhyeen dramaattisuuden hetkeensä. Hänestä ja Snowiesta oli tullut jonkinasteisia julkimoita Nui-Korossa. Kai siitä nyt täytyi vähän nautiskella.

Ovet avattuaan Kepe kohtasi eriskummallisen näyn. Kirjava ja suurilukuinen joukko oli ahtautunut pitkän pöydän ympärille, suuren uunin tulipesän loisteeseen. Entinen majatalon aula oli sisustettu uudelleen strategiahuoneeksi: turhat pöydät oli kasattu huoneen laidoille, ikkunat oli peitetty ja suuri kartta lepäsi levitettynä pitkällä puupöydälle huoneen keskellä. Täytetty tuhkakarhu oli kuitenkin saanut jäädä paikalleen ja tuijotti elottomin silmin, kuinka klaanin saaren kansat tekivät päätöksiä. Kaikki olivat niin keskittyneitä, etteivät edes huomanneet tiedemiehen saapumista.

Kepen moniviikkoiset matkaseuralaiset olivat ovelta katsoen pöydän vasemmassa päädyssä, selkä Kepeä kohti. Same ja Snowie olivat ahtautuneet Matoran-kokoiselle hirsipenkile ja Bladis istui puisessa pyörätuolissa. Heidän vieressään, pöydän päässä, jökötti Tongu, pienempi pyöreä pöytä tuolinaan. Keltaisen Jätin olkapäillä istui kolme Telakan matoralaista, joista Kepe tunnisti ainoastaan Ta-Matoran Garsonin. Tongun oikealla puolella istui Iniko sekä joku puisella naamiolla varustautunut keltainen tyyppi, jota Kepe ei muistanut kohdanneensa.

Klaanilaisten lisäksi pöydän ääressä oli lukuisia muiden asutuskeskusten silmäätekeviä. Ko-Huna-Koron neuvoston vanhimman, Turaga Uhrakin ja pöydän toisessa päässä istuvan Nui-Koron valtuutetun Kepe tunnisti. Muita tuttuja naamioita olivat ylikomisario Harkel sekä tämän henkilökohtainen avustaja Suflery. Heidän lisäksi pöydän ääressä nökötti monennäköistä Matorania, Toaa, Turagaa ja muutakin. Oli päähinettä ja naamakarvaa, poronsarvea ja korua.

Palaveri oli selvästi jatkunut jo pitkään.

”Anteeksi että kesti”, Kepe puhui etsiessään katseellaan istumapaikkaa täyteenahdetusta aulasta. ”Emme ole saaneet radioyhteyttä Klaaniin viikkoihin, ja minulla oli paljon kerrottavaa.”

Vaikka kaikkea en radioaalloilla voikaan sanoa.

”Lisäksi”, Kepe muisti sanoa. ”Paaco.”

Huoneen klaanilaiset mutisivat hyväksyvästi, ulkopaikkakuntalaiset lähinnä hämmentyivät.

“Hyvää iltaa, Toa-veli”, maan soturi Iniko tervehti tulijaa. Tulevaisuuden kannalta oli hyvä, että joukossa oli muitakin elementaalivoimilla varustettuja, vaikka Iniko tiesi, ettei Kepe paras taistelija ollutkaan. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Tongu kätteli vanhaa tuttuaan isolla kourallaan ja puunaamioinen lyhyenläntä henkilö kumarsi Kerosiinipellelle. Hän esitteli itsensä oudolla korostuksella Toa Samoliksi, pieneltä saarelta kotoisin olevaksi uudeksi Klaanin jäseneksi.

“Esi-isät tervehtivät myös! Heistä sinussa on paljon hyrrää”, Samol sanoi tervehtimisien päälle. Kepellä ei ollut hajuakaan, mitä uusi Toa höpisi. Myös metsän outo sienimunkki oli yhdistänyt hänet hyrriin, mutta sitä tieteellinen Toa oli pitänyt vain Zeeronin omalaatuisuuden sivujuonteena.

”No”, Snowie innostui. ”Mitäs kotiin?”
Kepe otti sadeviitan yltään ja laittoi sen naulakkoon, täytetyn tuhkakarhun viereen.
”Jaa. Paljon on tapahtunut.” Hän kiersi pöytää etsien vapaata istumapaikkaa. ”Ei kuitenkaan mitään niin mullistavaa kuin Ämkoon… tapaus.”

Jo Same ja Bladis olivat tuoneet Kepelle ja Snowielle tiedon Adminin puolenvaihdosta. Erityisesti Snowie oli ottanut uutisen alkuun raskaasti. Pian hänen kantansa oli kuitenkin muuttunut, ja hän kielsi koko takinkäännöksen: lumiukko puhui Ämkoon suunnitelmasta, ikään kuin tämä olisi osa jotain ovelaa juonta. Hän ei kuitenkaan vakuuttanut kanssamatkustajiaan, tuskin itseäänkään.

Edelliset viikot eivät muutenkaan olleet olleet otollisinta mahdollista uutistensulatteluaikaa – Zeeronin luota poistuttuaan neljä klaanilaista olivat vaeltaneet Lehu-Metsän pohjoisosista Nui-Koroon, viimeiset päivät syysmyrskyn riehuessa. Matka ei ollut sujunut vaikeuksitta, sillä vuoren etelärinteiltä aukenevat niityt olivat kuhisseet Nazorak-tiedustelijoita. Lisäksi Bladista oli täytynyt kantaa koko matka.

”Minulla oli heille kuitenkin paljon kerrottavaa”, Kepe selitti ja jatkoi pöydän kiertämistä. Nyt hän oli päässyt Samen kohdalle. Selakhilaani kuitenkin katsoi häneen kuin kertoen ”en ole Suga, älä ahtaudu kanssani samaan tuoliin”, ja tiede-Toa jatkoi penkinmetsästystä.

”Mitä sanottavaa heillä oli torakkahavainnoistanne?” Iniko kysyi ja nojautui eteenpäin.
”Samaa mitä teilläkin. Että kiirehän tässä tulee.”

Kepe luovutti ja jäi nojaamaan puiseen pylvääseen. Ei hän nyt sentään uuninkaan päälle aikonut kavuta istuskelemaan.

Pöydän toisessa päässä viikset kohosivat hieman ylemmäs, kun Harkel kohensi ryhtiään.
”Nyt kun kuulumiset on vaihdettu…”, hän aloitti ja nyökkäsi Kepen suuntaan tervehtien tätä. Kepe vastasi nyökkäykseen. ”…on aika palata asiaan.”

“Väki tuntuu siirtyvän hiljalleen kohti laitureita”, Kepe sanoi, “Vaikka tälläisen väenpaljouden liikkeitä onkin vaikea arvioida. Kuulopuheiden perusteella laivojen lastaus alkaa kohta.”

“Entä ilmalaiva?” Same kysyi tavanomaisen vakavana Tongulta.
“Pojat paiskivat töitä kaiken aikaa, mutta taisivat saada värvättyä joukon kunnon kansalaisia avuksi”, Po-Matoran Bryttä vastasi keltaisen jätin olkapäältä. Tongu hieroi mietteliäästi leukaansa.

“Minä en pidä tästä. Yhtään. Mutta sepä ei sotatilanteessa ole uutta. Meillä on melkoiset panokset vaakakupeissa ja mahdollisuudet koko bingoon tuntuvat kovin kapeilta. Mutta riskipeliä on pelattava”, kyklooppi totesi tiiraillen kaikkia huoneessa olevia yhdellä silmällään.

”Keltainen vuori ei ole väärässä”, eräs itärannikon kalastajakylien nokkamies julisti. ”Täällä lienemme vain istuva Pokawi, torakoiden hahlon hakiessa jyvää tansseihin.”

“Että mitäettä?” Samol kysyi pää kallellaan, mutta kalastamies pysyi ylpeänä puheenpartensa (ja partansa) takana eikä selitellyt muukalaisille. Nui-Koron valtuutettu nousi seisomaan tuolilleen ja hiljensi muut terävällä katsellaan. Jopa karski maahaisoturi kuunteli tarkkavaisena Suurkylän johtajan puheenvuoroa.

“Tämä on vaikea päätös myös meille, sillä Nui-Koro on seisonut vapaana kaupunkina tällä paikalla pidemmän aikaa kuin kukaan meistä muistaa”, valtuutettu aloitti, ja Kepen ajatukset siirtyivät hetkeksi Profeetasta kertoneeseen kirjaan, “Ja olemme avulla Mata Nuin muokanneet tästä paikasta kodin ja turvan kokonaiselle kansalle. Mutta jos kansamme aikoo selvitä, en tiedä onko meillä muita vaihtoehtoja. Mutta ehkä yhtenäisyys nostaa meidät Nazorakein imperiumia vastaan, jos vain saamme lippumme ja kansamme yhdistettyä Bio-Klaanin muurien suojissa. Arvon heimopääliköt, klaanilaiset, ystävät, on paras, ettemme enää odota. Siirtykäämme satamaan.”