Feterra-asema

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tukikohta oli hiljainen. Rauhan rikkoivat ainoastaan erilaiset tietotekniset laitteet äännellessään ja välkytellessä valojaan. Maanalaisen tukikohdan valot loivat keino-yön.
Olihan pimeys toki vain tunnelman takia. Zorakin palvelijat, Feterrat ja lautasmaiset Vat työskentelivät valaistuksesta huolimatta. Mekaaniset, sulavalinjaiset olennot olivat työssään hiljaisia ja elegantteja.

Se oli Zorakin luomusten vahvuus. Elegantit tappajakoneet olivat niin kauniita, mutta myös kovin tehokkaita siinä, mitä ne tekivät. Arstein oli nero syystä ja sai aina haluamansa. Kuten esimerkiksi valon toan.

Bio-Klaanilainen oli osoittanut oikeaksi mutta vääräksi sijoituskohteeksi. Hän ei ollut tarpeeksi puhdas. Valon toa, jossa ei ollut tarpeeksi valoa oli vain toa. Zorakin Va oli yrittänyt poistaa majakan mielen mustaa korppia, jonka Arstein oli tulkinnut jonkinlaiseksi omatunnon ja ajatusten sikermäksi, mutta leikkaus-operaation tulokset eivät vielä näkyneet.

Zorakin toinen sijoitus, Sheelika, oli oma lukunsa. Nainen oli viettänyt paljon aikaa toisen toan kanssa yrittämässä auttaa tätä – ja samalla auttamassa Mestarinsa suunnitelmia. Skakdin pohtiessa miten käyttää varjo-toan elämää omiin tarkoitusperiinsä, kyseinen varjon toa heräsi omaan elämäänsä.

Sheelika makasi silkkilakanoissaan ja kurkotti valokiven vakan pois. Se putosi lattialle kolahtaen, ja lämmin kivi täytti huoneen valolla. Hän ei juuri pitänyt varjoista, vaikka kykenikin kyllä komentamaan niitä. Nainen tiesi, että ne kätkivät sisäänsä voimaa ja tietoja, johon hän ei uskaltanut tai halunnut kajota. Joskus varjot kuiskivat hänelle ajatuksiaan pimeässä ja varsinkin unissa. Toa istui sängyllään ja katseli valokiveä mietteissään. Varjon toa, joka pelkää pimeää? Se olisi ollut jossakin toisessa ympäristössä lähes hauskaa.

Vo-toa oli jo pitkään miettinyt, että valotun kanssa hän voisi voittaa pimeyden. Monenmoiset Mestarilta salatut ajatukset virtasivat naisen päässä, koska häntä ei oltu tehty odottamiseen. Toisinaan hän havahtui täydellisen epärealistisesta pakohaaveesta. Hän tiesi, että pelkkä sellaisen ajatteleminen oli vaarallista. Mitä jos Zorak saisi jotenkin tietää?

Lähettäisipä herra Arstein hänet pian jollekin tehtävälle ulkomaailmaan. Matkustaessaan hän pääsi pois mekanoparatiisista. Tukikohta teki Sheelikan hulluksi – kaikki oli niin kliinisen hienoa, tarkoin harkittua ja taiteellista. “Oksettavan täydellistä” oli kielikuva, jota Sheelika käyttäisi. Eikä seurakaan ollut kovin monipuolista – Feterroista ei ollut keskustelukavereiksi, ja Zorakin sairas pikku kone sai kenet tahansa lähinnä huonolle tuulelle.

Päivien, ellei viikkojen ajan, Umbra oli ollut hänen ainoa oikea keskustelukumppaninsa. Toa oli ollut pitkään vaisu eikä ollut antanut itsestään mitään, mutta moderaattorin kielenkannat olivat alkaneet pikkuhiljaa höllätä. Toa oli lopulta kertonut itsestään, Bio-Klaanista ja menneisyydestään Metru Nuilla. Kerran hän oli jopa kuvaillut väläyksiä maailman sydämestä, josta Valon väki oli tullut, ja Sheelika oli kuunnellut sitä haaveillen.

Zorakille näiden seikkojen informaatioarvolla Sheelika ei uskonut olevan paljoakaan, mutta varjottu arvosti itse keskustelukumppania. Hän oli itsekin alkanut kertoa itsestään, ammatistaan kirjurina ja Toa Tawasta.
Toa Tawasta ja oikeudenkäynnistä.

Sheelikan viha tiivistyi usein Tawan kuvaan. Hän näki keltaisen visiirihaun, joka muuttui syöpyneeksi ja karrelle palaneeksi Makutan Hau-naamioksi. Se vääristyi ja kiemurteli kuin käärme. Visiirin linssi sirpaloitui tuhansiksi sirpaleiksi, ja jokaisesta sirpaleesta hän näki oman itsensä, mutta varjojen vääristämänä.

Mutta moderaattori oli jotain muuta. Hän ei ollut se mahtaileva ja vallan kyllästämä valottu kuin Sheelika muisti ajoistaan Bio-Klaanissa. Toa oli hauras ja heikko. Hänellä ei enää ollut sitä valtaa ja voimaa. Naista melkein säälitti av-toa.

Aamulla

Sheelika heräsi virkistyneenä. Hän oli kerrankin nukkunut tarpeeksi. Monina muina öinä hän oli turvautunut erilaisiin nukahtamista helpottaviin aineisiin kuten alkoholiin ja lääkkeisiin, mutta ei nyt. Eikä hän ollut edes nähnyt painajaisia, tai ainakaan muistanut niitä.
Valo oli edelleen päällä öisten mietteiden jäljiltä. Oli aamun askareiden aika. Hän kävisi Mestarin hänelle teettämässä kuntoilutilassa venyttelemässä, ja sitten pitäisi huoltaa ja kiillottaa naamiota, haarniskaa ja aseistusta. Kokki-Va valmistaisi hänelle sillävälin etelämanterelaisen aamiaisen.

Sheelika peseytyi ja laittautui valmiiksi päiväänsä varten. Hänellä ei ollut kovin montaa eri velvollisuutta Zorakin hoteissa, ellei hänellä ollut tehtäviä muualla. Kenties tärkeintä oli olla sievä herra Arsteinille, sillä jos skakdi jostakin välitti, se oli kauneus.
Se oli yksi niistä asioista, joita Sheelika kesti siitä syystä, ettei hänellä ollut muutakaan paikkaa. ZMA kuitenkin suojeli häntä makutoilta. Niin Sheelika uskoi ja niin skakdi oli vakuuttanut hänelle. Hän ajatteli usein, että hän voisi olla oma Mestarinsa, mutta aika ei ollut vielä kypsä sellaiseen. Ei hän ollut pelkkä Zorakin palvelija, hän vakuutteli monesti itselleen: hän vain odotti parempaa aikaa.

Salamatar oli valmis kohtaamaan uuden päivän kirkkauden lähes odottaen.

Ei mennyt aikaakaan kun Sheelika löysi itsensä taas majakkansa luota. Valon toa oli vain tuikku pimeydessä, maanalaisen linnoituksen sydämessä ja kahlittuna. Mikäli Mestarin suunnitelmiin oli uskominen, heiveröinen olio oli kenties tärkein henkilö koko tukikohdassa.

“Huomenta Umbra”, Sheelika tervehti yhä samassa paikassa roikkuvaa moderaattorimiestä.
Toa avasi silmiään. Hän oli saanut Sheelikalta lahjaksi unensa takaisin. Päivien roikottaminen köysissä oli tehnyt hänen lihaksistaan kipeitä ja osa niistä oli revähtänyt. Ainakin aktiivinen kidutus oli loppunut, vaikka pelkkä puussa riippuminen siitä kävikin.
“Hei”, Umbra vastasi hiljaa. “Kauanko pidätte minua vielä täällä? Suunnitelmassanne ei tunnu olevan mitään järkeä.”
“Ei puhuta siitä. Puhutaan jostain muusta. Vaikka jostain tärkeämmästä”, varjotar aloitti.
“Mistä haluat puhua?” valon toa kysyi ja nosti päänsä. Sheelika istui jalat ristissä vähän matkan päässä hämärässä.

“Muistat varmaan Bio-Klaanin silloin kun olin siellä. Sinä olit vielä vihreän ja keltaisen värinen”, nainen kertoi. “Muistatko ne syksyn värit ja hehkun?”
Umbra lähes hymyili. “Syysjuhlien värit olivat niin kauniita. Ja meitä oli siellä niin paljon, vaikka se ei vedä vertoja klaanille nykytilassaan”, Umbra kertoi. “Tawa kulki syysviitassaan meidän seurassamme. Hän suorastaan puhkui johtajuutta oranssilla viitallaan, johon oli ommeltu syksyn lehviä.”
Tawan mainitseminen sai Sheelikan kavahtamaan. Hän näki mielessään keltaisen visiirihaun ja tämän määrätietoiset silmät. Hän muisti ihailemansa toan hymyn. Mutta sitten hän muisti tämän pettäneen hänet.
“Älä syytä Tawaa siitä mitä hän teki”, Umbra arvasi toisen ajatukset. “Hän on johtaja ja johtajien pitää tehdä vaikeita päätöksiä”, toa yritti lohduttaa Sheelikaa.
“Miten minä voisin antaa anteeksi sen mitä jouduin kestämään teidän takianne?” nainen tiuskaisi. Klaanin syksyn muistelu oli kaikonnut hetkessä.
“Armolla”, Umbra vastasi hiljaa. “Minäkin armahtaisin sinut ja Zorakin siitä, mitä olette tehneet minulle, jos vain päästätte minut hengissä ja voimissani pois”, toa kertoi hiljaa.

“Mutta Umbra-kulta”, nainen vastasi virnistäen. “Emme voi tehdä sitä. Kuulut Zorakin suunnitelmaan. Me kaikki täällä kuulumme siihen.”
Umbran sanat eivät tulleet hänen huulilleen. Hän oli alkanut hyväksyä sen, ettei lähtisi siitä synkästä syöveristä. Zorakin hovi olisi hänen kotinsa hamaan tulevaisuuteen asti.
“Puhu jotain”, Sheelika maanitteli. “Kerro minulle lisää ystävistäsi. Mitä sille jään toalle, Matoroko se oli, tapahtui?”
Jään toan mainitseminen sattui, muttei niin paljon kuin ennen. Av-Toa oli kokenut jo jos jonkinlaista kipua viime viikkojen aikana. Hänen mieleensä oltiin tunkeuduttu. Häntä oltiin hakattu, sidottu ja riiputettu kuin teurastettua ruhoa. Toa oli oppinut monen monta eri asiaa, mitä kipu oli.
“Matoro on toivottavasti kaukana ja turvassa”, valon toa sai sanottua. Mitä vähemmän hän asiaa ajattelisi, sitä parempi, hän päätti: tuskin hän ystäväänsä tulisi koskaan enää näkemään.
“Valo ja jää, kaksi ritaria hohtavissa haarniskoissa”, Sheelika naurahti. “Olitte varmaan mainio pari.”
“Aft-Amanassa kaikki muuttui”, Umbra kertoi synkkänä. “Matoro napsahti sirujen voimasta ja löi ioniterän seuralaisemme Kapuran selästä sisään.”

Sheelika yllättyi keskustelun makaaberista käänteestä. Ei valottu ollut näin avoimesti kertonut retkistään hänelle ennen. Antoiko hän viimein periksi Mestarin käsittelylle ja tajuaisi vihdoin Zorakin olevan hänen parhaakseen?
“Teitä oli Metru Nuilla aika monta”, Sheelika aloitti. “Muistelen kuulleeni entisen Käden kenraalin olleen myös mukana ryhmässänne. Kuinka legendaarista!”
Sheelika palautti Nurukanin mustan kakaman ja vanhat silmät Umbran mieleen. Hän olisi sentään Mustan Käden ympäröimänä, mutta moderaattori ei tiennyt mitään ulkomaailman tilanteesta. Hän pystyi vain toivomaan, että hänen ystävänsä selvisivät Metru Nuilta.
“Nurukan on ystäviäni”, Umbra kertoi. “Yksi urheimmista toista, jonka tiedän.”
“Umbra ja neljä muuta Toa-soturia astuivat Legendojen kaupunkiin etsimään mielen siruja”, Sheelika kertoi haltioituneena.
“Mitä ajat takaa?” Umbra sanoi vihdoin uupuneena. Hän halusi tietää ystäviensä tilanteesta ja epätietoisuus raastoi häntä sisältä.
“Haluan tuntea sinut paremmin”, nainen vastasi hivenen totuutta äänessään.
“Olen ollut täällä niin kauan…” av-toa sai sanottua.
“Ja tulet olemaan niin kauan kun Zorak sinua tarvitsee.”

Umbra oli jo hyväksynyt kohtalonsa ZMAn palvelijana. Hän ei pääsisi pois. Toa halusi itkeä ja käpertyä nurkkaan. Hän halusi vain antaa periksi. Valottu oli alkanut nähdä itsensä vain Zorakin leluna ja luomuksena. Kaikki olisi helpompaa jos hän suostuisi Mestarin käskyihin ja lopettaisi vastaan haromisen. Hän saisi mahdollisesti jotain vapauksia, joita Sheelikallakin oli. Oli vain nieltävä ylpeys ja alistuttava harjattoman käskyvallan alle.

Sheelika huomasi Umbran surumielisen ilmeen tämän naamiottomilla kasvoilla. “En minä nyt niin kauhea ole”, nainen sanoi kauniilla alttoäänellään. Se sai pienen hymynkareen nousemaan toan kasvoille.
“Olet ainoa asia, joka pitää minut järjissäni täällä”, Umbran oli myönnettävä.
“Sitä Mestari on halunnut iskostaa sinuun alusta asti. Emme ole vihollisiasi. Minä olen ystäväsi ja suojelen sinua Va:n julmuuksilta”, salamatar säkenöi.
“Voisitteko sitten päästää minut roikkumasta näistä ketjuista? Tiedän jo konkreettisesti mitä paosta seuraa.”
Toan pakoyritys oli epäonnistunut täysin ja hän oli loukkaantunut pahoin Feterrojen käsittelyssä. Hän ei aikonut yrittää sitä uudestaan.
“Voin ehkä järjestää asian, jos vannot uskollisuuttasi Mestarille”, Sheelika kertoi. “Ei ole olemassa muuta keinoa.”
“Toivottavasti teet sen, Sheelika”, Umbra aneli punertavilla silmillään. Paljaat, naamiottomat, kasvot olivat matoranien yhteiskunnassa suuri tabu ja häpeän aihe. Monissa matoranien kulttuureissa naamiottomuutta pidettiin luonnottomana ja jopa pelottavana asiana. Ennen kaikkea naamiottomuus oli surullista katseltavaa. Toan kasvot olivat vähäilmeiset, rujot ja harmaat ilman peitettään.

Umbra oli surkea näky hänen edessään. Anelevan valotun psyyke oltiin murrettu ja hänen itsevarmuutensa oli poissa. Miehen mielen synkkä korppi oli myös pysynyt poissa. Sitä ei ollut näkynyt sitten Va:n leikkelyn.

Sheelika punnitsi vaihtoehtojaan. Toa oli täysin hänen talutusnuorassaan ja valmis tottelemaan. Suunnitelman mukaisesti hän alkoi avata Toan kahleita.

“Vapautan sinut, valottu”, vo-toa kertoi ruusuisesti ja alkoi availla elementtikahleita. Salamattaresta tuntui hyvältä auttaa Toaa, vaikka se olikin vain osa suunnitelmaa.
Umbran kahleet avautuivat niksahdellen ja naksahdellen. Toa olisi taas läsnä maailmankaikkeuden ja voimiensa kanssa. Vailla voimiaan toa oli vain puolikas. Heikko moderaattori tunsi yhä itsensä huonovointiseksi, mutta hän ei sentään enää roikkunut seinäkoristeena.

Toa lysähti kiviselle lattialle, josta Sheelika auttoi hänet istumaan ja antoi hänelle pienestä pullosta vettä.
“Kiitos”, Umbra sai sanottua juodessaan ahneesti. Hänen päivittäistä vesimääräänsä oltiin säädelty Feterrojen toimesta tehokkaasti, eikä hänelle oltu annettu sitä ylellisesti. “Mutta miksi?” hän sai suustaan vaikertavan ja ihmettelevän kysymyksen. Mies oli todella hämmentynyt.

“Tule, autan sinut ylös ja jaloittelemaan”, Sheelika kertoi ja kosketti toan naamiottomia kasvoja. Nainen otti klaanilaisen hartiansa varaan. Av-toa tuntui raskaalta, mutta vo-toa jaksaisi häntä kantaa mukanaan. Umbrasta varjo-toa tuntui käsittämättömän sileältä verrattuna kidutuksen maailmaan, jossa oli viime viikot viettänyt.
“Minne olemme matkalla?” Umbra sai sanottua. Hänen käsiensä lihakset ja mekaaniset osat olivat vääntyneet riiputuksesta luonnottomiin asentoihin ja kestäisi oman aikansa, ennen kuin ne olisivat taas kunnolla toimintakykyisiä.
“Haluan näyttää sinulle asemaa”, ex-hagah kertoi.
“Mutta, entä Zorak? Entä jos tapaamme sen Van?”
“Älä heistä huolehdi. Minullakin on oikeuksiani täällä. Olet vieraamme ja sinun pitää vain noudattaa sääntöjämme”, Sheelika hymyili. Surkea valon toa sai hänetkin vähän alakuloiseksi, mutta nainen oli tottunut piilottamaan ajatuksensa karisman naamion alle.
Toan kävelyttäminen oli vaivalloista, koska hän oli niin kangistunut kahleissa roikkuessaan. Kahleet ja naamiottomuus olivat vieneet toalta paitsi elementtivoimia. Tuntui kuin Umbrasta olisi tullut pelkkä tyhjä kuori.

Feterrojen kohtelu ei ollut auttanut Umbran Metru Nuilla saamien ruhjeiden ja haavojen parantumisessa. Hänen jalassaan oleva haava oli jäänyt hoitamatta ja sekin vaikeutti hänen kävelyään.
Askel askeleelta he kuitenkin pääsivät liikkumaan aseman loistokkaissa tiloissa. Feterroja ei näkynyt missään – he olivat kahden. Sheelika tiesi Zorakin tarkkailevan heitä, mutta hän ei antanut sen häiritä.

Varjottu auttoi valotun istumaan tuoliin, joka oli lähellä isoa muotokuvaa. Av-toa joutui siristämään silmiään, jotta erotti maalauksen yksityiskohtia. Naamiottomuus heikensi myös näkökykyä. Hän erotti seinällä kultaisen Hau-naamion, Suuren hengen symbolin.
“Mistä te olette saaneet tällaisia tauluja? Tämänhän pitäisi maksaa vaikka kuinka”, toa innostui puhumaan. Sheelika hymyili tälle ja sanoi “Mestari Zorakin liikekumppanit olivat avokätisiä lahjoituksissaan.”
Hau-naamio toi Umbran mieleen Tawan. Mitä Tawakin ajatteli hänestä? Mitä koko administo ajatteli? Matoro oli toivottavasti jo Klaanissa ja kertonut kaiken matkastaan. Mies tuijotti tyhjyyteen lasittuneella katseellaan.
“Sanoinko jotain väärää?” Sheelika kiinnitti huomiota toan vakavaan ilmeeseen.
“Muistin vain Bio-Klaanin”, Umbra kertoi. “Adminit, Tawan ja muut. Petin heidät. Olin piruvie moderaattori ja myin tietoja, ettei minua vangittaisi”, Umbra puhui itsekseen. Hän näki vieläkin silmissään Matoron epäuskoiset kasvot, kun tämä sai tietää hänen menneestään.
“Ja he pettivät minut”, Sheelika vastasi kylmästi. “Heittivät minut Makutalle, vaikka se oli Rowashin syytä.” Salamattaren tunnepurkaus oli aito, ilman karisman naamion vaikutusta.
“Muistan hyvin”; valomies kertoi nöyränä. “Olen pahoillani. Todella pahoillani.”
“Tottelit vain Guardianin linjaa”, Sheelika yritti piristää miestä. “Tuomari on ankara ja oikeudenmukainen.”
Umbra oli tuntenut Guardianin lähinnä Vartijana. Tämän Tuomari-identiteetti oli todella etäinen olemus, joka pääsi lopulta vain harvoin esille. Sinä iltana skakdi oli kuitenkin ollut se Tuomari, jota nimeä hän käytti metsästäjäaikoinaan.
“Jos joskus pääsen Bio-Klaaniin, kohtaan varmasti Tuomarin enkä Vartijaa”, Umbra sanoi ajatuksensa ääneen. Häntä pelotti skakdin oikeudentunto.
“Sitten ainakin tietäisit miltä minusta tuntui.”
“Minulla on kyllä empatiakykyä muutenkin”, Umbra sanoi apeana. Sheelika antoi merkin ja nosti hänet taas olkapäidensä varaan. Oli aika jatkaa matkaa.
“Tulehan. Meillä on vielä vaikka mitä kaunista nähtävää.”

Sheelika ja Umbra saapuivat prismoista koostuvan rakennelman luokse. Valoa taittavat särmiöt loivat erilaisia taideteoksia pinnoille, joille valoa heijastettiin. Kuusi erilaista valonsädettä kuvasivat eri kuningaskuntia. Matematiikalla ja huolellisella kasvattamisella kristallimainen prisma oli saatu lähelle täydellisyyttä.
“Tämä tehtiin Kuuden kuningaskunnan loiston aikaan”, Sheelika kertoi kristallitaideteoksesta. “Selakhien käsityötä.”
Umbralle teos toi mieleen Samen, joka oli ollut hyvä kollega. Selakhi oli aina tehnyt työnsä uskollisesti ja totellut käskyjään. Av-toa tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt velvollisuutensa tekemättä ja lähtenyt seikkailemaan. Hän oli moderaattorien johtaja, mutta ei ollut koskaan paikalla. Jo vuosien ajan Umbra oli tuntenut itsensä valuvan pois moderaattorien sisäpiiristä. Hänestä oli tullut etäinen, koska ritarikunta vaati häneltä yhä enemmän asioita. Eikä se ollut ollut vain ritarikunta – olihan hän itsekin halunnut kiertää maailmaa Matoron kanssa. Seikkailu peittosi velvollisuudet liian usein.
“Klaanissa oli yksi selakhi, johon luotin täysin”, Umbra kertoi. “Hän olisi ollut parempi päämoderaattori kuin minä”, toa puki ajatuksensa vihdoin sanoiksi.
“Tietoihinne oli todella helppo päästä käsiksi”, varjotar naurahti. “Sinun työtietokoneesi suojaukset olivat aivan liian helpot murtaa.”
Umbra hymähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa koko tapahtuman. Niin paljon oli tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. “Emme osanneet odottaa, että järjestelmiimme käydään sisältäpäin.”
“Siihenkin pitäisi varautua.”
“Mutta miten puuttuisimme? Se luo eripuraa ja epäluottamusta, jos jokaista epäilee”, valottu kertoi. Hän alkoi tajuta mihin Sheelika viittasi.
“Olette Bio-klaanissa jonkinlaisessa utopiassa. Kaikki eri lajit: makutat, skakdit, titaanit, selakhit ja matoranit… kaikki saman katon alla. Paljon sotarikollisia, entisiä metsästäjiä ja muita. Ihmettelen miten teillä ei ole ollut enempää konflikteja.”
“Olemme yhdessä vahvoja. Kunnioitamme admineitamme. Tawaa, Visokkia ja Guardiania”, Umbra jätti sanomatta Ämkoon nimen. Tämän takinkääntö tuli hänen mieleensä, eikä toa voinut käsittää syytä moiseen.
“Toinen admin-toanne loikkasi Allianssiin”, Sheelika lisäsi. Umbra alkoi tajuta järjestelmän heikkouden. Bio-Klaani oli todella helppo myrkyttää sisältäpäin. Saraji, Ämkoo, hän. Ketkä muut pettäisivät vielä Klaanin luottamuksen ja hyväntahtoisuuden?
“Ämkoo”, Umbra vastasi hiljaa. Miehen vihreä naamio kävi häivähdyksen hänen mielessään. Se virne.

He jatkoivat matkaansa ja kohtasivat Arsteinin galleriassa mitä erilaisempia taideteoksia. Kikanalon sarvesta tehty huilu oli erityisen kaunis ja se jäi Umbran mieleen. He ohittivat myös helmistä tehdyn koristeellisen haarniskan, jonka pinta kimalsi helmiäisen öljyisissä väreissä kuin sateenkaari.
“Tuo muistuttaa minua tarinoista, joissa kuusi toaa yhdistää voimansa Yhtenäisyyden hyveen kautta”, Umbra kertoi Sheelikalle.
“Yhtenäisyyden soturi”, kuinka kuvainnollista. “Jotkut uskovat, että Toa Nui kantaisi tuollaista haarniskaa”, Sheelika naurahti. “Satua moiset jutut.”
Umbra katseli lähemmin helmiäisestä tehtyä haarniskaa. Se näytti hauraalta, mutta oli varmasti lujaa tekoa ja vanha kuin mikä. Klaanilainen ei ollut historioitsija tai taideasiantuntija, mutta tiesi, ettei sellaisia enää tehty. Hänen olotilansa koheni kun hän katsoi haarniskaa. Oli kuin se olisi täyttänyt hänet ilolla ja positiivisuudella.

He ohittivat exidian-metallista valmistetun shakkilaudan, jossa oli nynrahlaista muotoilua. Jokainen nappula oli rakennettu oikeassa mittakaavassa, mutta kutistettu metrunuilaisella kanoka-levyllä oikeaan kokoluokkaan laudalle. Lauta oli täynnä muinaismatoranilaista kieltä, joka oli kirjoitettu kullalla.
Umbran mielessä kävi häivähdys Aft-Amanasta ja kredipselleenistä. Häntä kylmäsi ja hän halusi pois shakkilaudan luota.

Shakkilaudasta seuraavana oli etelämanterelainen tuulikello, joka vaihtoi sävelmää aina erilaisen tuulen mukaan. Jos se ei olisi kahlittuna maan alle, se soittaisi kauniita ja uniikkeja sävelmiä. Kelloon oli laitettu koristeiksi kymmeniä sulkia ja kellot näyttivät olevan kaiverrettua valokiveä.
“Olisi kiva kuulla tuon sointuja”, Umbra mietti ääneen laitteen luona. Shakkilaudan karmeus oli jo unohtunut hänen mielestään.
“Se tarvitsee vapaata tuulta ja taivasta”, Sheelika kertoi. “Zorak ei valitettavasti voi tehdä niitä,” hän sanoi äänessään apeutta.

He ohittivat tuulikellon ja Umbra pystyi vain kuvittelemaan musiikin, jota kello soittaisi. Hän oli taas surullinen siitä, että oli lukittuna Mestarin hovissa. Sheelika piteli häntä yhä pystyssä kun he kävelivät yhdessä eteenpäin. Vo-toan kosketus ja ruumiinlämpö miellyttivät Umbraa, mutta hänellä oli ristiriitaisia ajatuksia. Häntä autettiin velvollisuudesta, ei pyyteettömyydestä. Sheelika oli niin pirullinen vanginvartija, että sai Umbran aina välillä unohtamaan, että hän edes oli vanki.

Zorakin linnoituksen käytävät tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Ne olivat täynnä erilaisia taide-esineitä siellä täällä, mutta taktisesti sijoiteltuna. Kaikki oli todella hyvin suunniteltua ja järjestelmällistä, mutta samalla se säilytti kauneuden ja eleganttiuden. Kiviseinät toivat Umbralle mieleen Bio-Klaanin pitkät käytävät, mutta Zorakilla vain oli enemmän taidetta.

Toat tulivat seinämaton luokse, joka kuvasi Zakazia sisällissodan melskeissä. Taideteos roikkui seinältä ja se oli osittain turmeltunut, palasia reunoista oli lähtenyt pois ja osa kuvasta oli haalistunut. Oli kuin sitä olisi käytetty aseen puhdistamiseen monia kertoja. Zakazilla piikkipellavaa oli yllin kyllin ja siksi tähän teokseen löytyi paljon materiaalia.

“Guardian ei koskaan puhunut meille Zakazin sisällissodasta”, Umbra kertoi “ja Bladis oli aivan liian nuori muistaakseen sitä.”
“Mestari muistaa hyvin kotisaarensa väkivaltaisuudet”, Sheelika kertoi. ”Zorak haluaisi vain pestä kätensä lajinsa menneisyydestä. Mestari ei halua myöntää edes olevansa skakdi.”
“Onko tuo muuten Nektann?” Umbra kysyi ja osoitti yhtä sinistä skakdia. Skakdi oli kaikkia muita isompi ja valokeilassa teoksessa. Soturin alapuolella oli kuolleita ja haavoittuneita skakdeja, joiden päälle kiipesi lisää vihollisia.
“Jos tulkitsen kuvan oikein”, Sheelika vastasi. Hän näki sinisen ja hopeisen skakdin sijaan Guardianin, Tuomarin ja Vartijan. Salamatar näki mielessään tämän kiikarisilmän ja jylhän leuan. Häntä puistatti.
“Tehdään Zakazista taas suuri”, Umbra sanoi ja yritti piristää tunnelmaa. Hän huomasi Sheelikan olevan ajatuksissaan.
Vo-toan ajatukset pyörivät yhä hänen karkottamisestaan. Hän ei koskaan pääsisi eroon tästä traumasta.
Umbra painoi kätensä Sheelikan olkapäälle. “Ajattelet Guardiania”, toa sanoi hiljaa. Hän ei tarvinnut Suletua, Komauta tai edes Nimdaa naisen mielen lukemiseen. “Autan sinua.”

Zorakin taidegalleria oli ripoteltu eri puolille rakennusta. He kohtasivat mitä moninaisempia taideteoksia matkallaan. Tiffanilasityö Metru Nuin suursodasta jäi erityisesti Umbran mieleen, olihan hän taistellut sielläkin. Taidokkaasti leikatut värikkäät lasinpalaset muodostivat Metru Nuin tutun muodon ja sen ympärille oli tehty Varjotun, Turaga Dumen ja Toa Lhikanin ylävartalot. Sodan muistot tulivat Umbran mieleen ja he jatkoivat matkaansa eteenpäin.

He ohittivat erilaisia valkeita, mutta kullattuja soittimia. Oletettavasti jotain norsunluuta. Toat eivät jääneet niitä pahemmin tutkimaan vaan jatkoivat vaivalloista etenemistään. Harppu ja puhallinsoittimet väistyivät ja niiden takaa paljastui yksinkertainen kivipaasi, jossa oli selvät Haun piirteet.
“Mata Nui”, Umbra huokaisi hiljaa. Ei ollut epäilystäkään, että kivi edusti heidän Suurta Henkeään.
Sheelika ei sanonut mitään. Vo-toa kavahti Mata Nuin nimeä. Hän kunnioitti yhä Suurta Henkeä ja häneen uskovia, mutta ajatteli usein tämän hylänneen hänet.
Kivipaasi oli väärässä paikassa siinä kolkossa linnoituksessa. Sen pitäisi olla maan päällä vartioimassa maailmaa ja pitämässä sitä kasassa. Täällä se näytti keinovaloissa vain lohduttomalta, melkein itkevältä.
Umbra antoi Sheelikalle merkin ja he jatkoivat taas matkaansa. Hän ei halunnut olla taas surullinen.

Kului jonkin aikaa ennen kuin he kohtasivat taas mielenkiintoisia taideteoksia joiden luokse pysähtyä katselemaan. Erilaisia sotien muistomerkkejä oli Zorakin kokoelmissa paljon ja skakdi oli erityisen kiintynyt tauluihin ja muotokuviin. Monet Barraki-lajien kuninkaiden muotokuvat keikkuivat aseman seinillä. Tuntui kun Mestari olisi tarkoituksella hankkinut esineitä ympäri maailmaa.

Mutta Makutojen esineitä ja taideteoksia ei hänellä ollut. Kaikki järjenvastaiset makutain luomukset olivat skakdin mukaan roskaa ja saastuneita.

Sheelika ei enää jaksanut kannatella Umbran painoa, vaikka tämä oli jo saanut voimiaan takaisin taiteen ja muistojen voimasta. Hän laski Umbran istumaan tuolille, joka oli lähellä vihreää kääröä. Käärö oli kuution sisällä, kuin jähmettyneenä ajassa ja tilassa.

“Visorak”, Umbra sanoi hiljaa. Hänelle verkot olivat tuttuja vuosia sitten Eteläisellä mantereella. Kraa häivähti hänen mielensä perukoilla. Se tunsi muistot hyvin, olihan hänen ensimmäinen heräämisensä tuota perua.
“Makutain ikävimpiä luomuksia”, Sheelika sai sanottua. Häntä kiehtoi se miten verkon sisällä oli jokin olento. Myrkynvihreät verkot oli kiedottu taidokkaasti koteloksi surkean olennon ympärille ja tätä odottaisi joko mutaatio tai muuttuminen parvien ravinnoksi.
“Kohtasin kerran visorakeja”, Umbra kertoi. “Ja maksoin siitä kalliisti.” Hän tunsi myrkyn polttavan verisuoniaan, syövän häntä sisältä. Hän muisti alkukantaisen voiman ja näki väläykseltä rhotukat, jotka tuhosivat matoran-kylän rakennuksia.
“Ne maksoivat minulle lopulta ystävyyden”, Umbra sanoi ja muisti taas Matoron. Ritarikunta, kaikki. Klaanin laiminlyöminen.
Sheelika ei kysynyt jatkokysymyksiä. Av-toa näytti niin hauraalta, vanhalta ja uudelta. Matka miehen mieleen oli ollut mielenkiintoinen ja antoisa.
“Eivät kaikki visorakit ole pahoja”, Umbra kertoi. “Tunnen yhden mukavan visorakin.”
“Visokki…” Sheelika sanoi hiljaa. Hänellä oli vain vähän muistoja tästä nelijalkaisesta Tawan ystävästä. Visokki oli hänen klaaniaikoinaan ollut lähinnä omissa oloissaan, mutta silti oleellinen osa adminien dynamiikkaa.
Av-toa muisti mielihämähäkin. Yksi osoitus siitä miten klaani antoi turvapaikan niille, jotka turvaa halusivat. Mitäköhän hänellekin kuului nykyisin?
“Eivätkö visorakit tuhonneet keltaiset kykloopit?” salamatar kysyi hiljaisuuden jälkeen.
“Niin Tongu kertoo”, Umbra sanoi. “Ja silti hän pystyy työskentelemään Visokin alaisuudessa! Kuinka kiehtovaa.”

Umbra huomasi taas kuinka kaipasi Bio-Klaania. Hän kaipasi kaikkia ystäviään enemmän kuin koskaan. Mutta häntä myös pelotti Matoron kohtaaminen uudestaan, Tuomarin ja Visokin viha kun hänen ritarikuntalaisuutensa tulisi esille ja se miten he suhtautuisivat siihen, että hän oli viikkoja Zorakin hoteissa.

Hän kaipasi Bio-Klaanin käytäviä, puheensorinaa ja Snowien varjoleikkejä. Hän halusi ajatella, että pääsisi vielä Kahvioon Mokelin kahvia ja pullia syömään. Toa toivoi, että ruskea hyönteinen ei ollut vielä tuhonnut tätä idylliä täysin.

Ennen kaikkea hän halusi taas hyvittää tekonsa ja auttaa ystäviään, ansaita heidän luottamuksensa. Toa oli ollut liian kauan itsekäs ja velvollisuuttaan pakoileva.

Sheelika silitti hänen päätään. Kyynel vierähti hänen punaiselta silmältään. Nainen särki Umbran muistelmat yhdellä lauseella.

“On aika palata takaisin kahleisiin.”