Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Heporintin arvoitus

16 kommenttia

Kahvio
Ennen sotaa

Kapura iski hampaansa suosikkipatonkiinsa ja ajautui samoihin mietteisiin, joita hänen pääkopastaan tavallisestikin löytyi: uusiin roolipeli-ideoihin, mielenkiintoisiin substansseihin, joita moottorisahat voisivat hypoteettisesti ampua ja teorioihin Klaanilehden kissa-aiheisen sarjakuvan uusimmista juonenkäänteistä.

Kuka kissoista oli petturi? Oliko se Mirrikisu, jolla oli parempi motiivi tunkea ruokakulhoon myrkkyä, vai Kissakissa, joka aineen omisti?
Voisiko moottorisaha ampua taikaa?
Kuinka ratkaista pian ilmestyvän Valaistusnaatti-kampanjan aikajanaongelmat?
Sen sellaista.
Tavallisia ajatuksia.

Päivä oli vasta nuori, eikä kovin moni ollut vaivautunut vielä ylös sängystään. Ja miksi olisikaan, kun maailma rullasi eteenpäin samoja tuttuja ratoja, joita varmasti kulkisikin vielä monia vuosikymmeniä. Vakavastiotettavin uhka oli dramaattinen ironia siitä, ettei muita vakavastiotettavia uhkia ollut.

Mutta eräs aamuvirkku kiinnitti Kapuran huomion ja keskeytti hänen pohdintansa kissasymbolismista ja moottorisahatieteistä: värityksensä perusteella plasman elementtiä edustava Miru-kasvoinen toa, jonka takoja tunnisti parin sekunnin tyhjäkäynnin jälkeen Tagunaksi poliisivoimista.

Seppä viittoi häntä luokseen, ja siihen Taguna vastasi ilmaisemalla tilaavansa vielä jotakin. Pian hän istuutui Kapuran muuten tyhjän pöydän ääreen mukanaan patonki ja varmasti isoin Mokelin myymä kuppi kahvia. On pojalla kokoa, ajatteli Kapura ja hämmästeli hetken sitä, että kukaan ylipäätään saisi moisen juotua.

Taguna ei aikaillut. “Olin muistavinani, että sinä olit toinen niistä toista, jotka kävivät vilkaisemassa sitä hevossaarta. Onko näin?”

“Oikeassa olet”, vastasi siihen Kapura. “Mukaanko olisit halunnut?”
“Enpä oikeastaan, eikä kiireinen työaikataulukaan olisi sallinut. No, mitä paikan päältä löytyi?”

“Se on toissijaista”, sanoi Kapura ja haukkasi patonkiaan. “Mieluummin kerron sinulle erinomaisesta roolipelistä, jonka pidin seikkailun perusteella.”

Aiemmin
Pimeä huone

“Ei vieläkään Valaistusnaattia?”

“Älähän nyt”, sanoi Kapura ja osoitti taskulamppunsa valokeilan kohti kahta pettyneen näköistä naismatorania, elementteinään vesi ja sähkö. “Voin taata, että ainakin kuudesosa aivokapasiteetistani on jatkuvassa käytössä, jotta se kampanja saisi arvoisensa juonenkäänteet. Ja mitä tällä haen takaa on se, että se ei ole vielä valmis. Tulee pian.”

Kumpikaan ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Kapura asetti lamppunsa siten, että se valaisi pelipöytää, jolle oli asetettu kehnosti tuherrettu kartta.

“Ja sitä paitsi tarvitaan yli kaksi pelaajaa”, Kapura huomautti. “Saisimme pelattua korkeintaan jotakin esiosaa, jonka juonelliset implikaatiot eivät voi ulottua kovin kauas. Nyt kun muistan sanoa, niin hankkikaa kolmas ensi pelikerralle, vaikka tämä sessio tästä selvitäänkin kahdella. Mutta kyllä, mieluummin tämä loistoidea, joka päähäni putkahti aiemmin tänään kuin puolivalmis salaliittosekoilu.”

“Jos sinulla kestää näin kauan suunnitella Valaistusnaattia, en malta odottaa, kuinka laadukas tämä on”, sanoi ga-matoran Xela.

“Kartta näyttää aika nopeasti tehdyltä”, myötäili vo-matoran Randa.

“Kuinka ironista, että kiinnitätte huomionne karttaan, sillä voin taata, että tämän kampanjan muut tehosteet eivät jätä ketään kylmäksi”, vannoi Kapura. “Katsokaapa, mitä bongasin tänään muovisoturialelaarista!”

Toa asetti keskelle pöytää dramaattisesti taskulampunvaloon…

… eräänlaisen hevosen?

“Tuohan on… täysin musta hevonen?” kyseenalaisti Xela. “Ei ihme, että oli alennuksessa.”

“Mutta tähän kampanjaan se sopii täydellisesti”, vakuutti Kapura. “Kliimaksista tulee niin järkyttävä, että pitää oikein varoittaa ennalta, ja sattumalta teinkin sen juuri!”

“… mutta sinähän paljastit meille, mitä kliimaksissa on: musta hevonen, joka ei edes ole hirveän pelottava taruolento”, huomautti Xela.

“No–”
“Eivät hevoset ole taruolentoja”, sanoi Randa.

Kapura ja Xela katsoivat vo-matorania.

“Minun kotisaarellani oli niitä.”

“Sekoittanet muskeliraheihin”, ehdotti Kapura.
“Hevoset ja muskelirahit ovat sama asia”, sanoi Randa.
“Hevosia ei ole olemassa”, väitti Xela.

“Jos haluatte keskustella lisää hepo-ontologiasta, se kerho kokoontuu viereisessä huoneessa”, sanoi Kapura. “Minä ehdotan, että pelataan. En jaksanut keksiä ironisen ilmeisiä peitenimiä itselleni ja Matorolle, joten mennään ihan niillä.”

“Eikö ole vähän outoa roolipelata henkilöillä, jotka ovat oikeasti olemassa?” protestoi Xela, mutta huomaavainen pelimestari ei välittänyt, vaan käynnisti draaman moottorin.

Bio-Klaani
Vielä aiemmin

“Mikä on heporintti?” kysyi Kapura ja katsoi Matoron pöydälle laskemaa karttaa, jonka yläkulmaan samainen sana oli painettu.
“Löysin tämän tänäaamuna postiluukustani. Se vaikuttaa aika vanhalta”, jään toa kertoi nahka-arkista. “Nuo otukset marginaaleissa ovat jotain… kentaureja? Ei, hevosia. Jännä, kun ottaa huomioon, että saari on Koillissakarassa.”
Matoro ei ollut koskaan matkaillut kovin paljoa kotisakarassaan. Se tosin johtui enimmäkseen siitä, että niillä seuduilla törmäili turhan usein Odinan roskaväkeen.

“Kävitkö jo Arkistoilla?” kysyi Kapura. “Onko tuo saari asuttu vaiko jokin raunio?”
“En löytänyt siitä mitään tietoa. Ei kyllä yllätä, noilla seuduilla on satoja pieniä saaria, mistä ei tiedetä juuri mitään.”

“Jotakin rakennuksia tuolla kuitenkin on”, mutisi Kapura ja yritti saada selvää kartan soherruksista. Keskellä oli kohta, jossa ei ollut mitään merkintöjä – seiniä kuvaavat viivat loppuivat kuin… seinään. “Eikä karttakaan ole täydellinen. Alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, jos ei siis ole tosi huono käytännön pila.”
“Kartta itse kyllä tuntuu aika autenttiselta. En kyllä tunnista, minkä otuksen nahasta se on tehty.”

“Minussa melkein herää halu käydä kurkistamassa, mikä tuo saari on miehiään”, sanoi Kapura. “Asetilaukset ovat aika vähissä. Onko itselläsi mitään?”
“No eipä juuri, nyt kun Umbrakin on etelässä hoitamassa jotain asioita. Olisi muutenkin asiaa noille tienoille.”

“Hienoa”, vastasi tulen toa. “Pitänee vielä katsoa tarvikkeita. Luulen, että hevosaiheisesta kirjallisuudesta voi olla hyötyä.”
“Ethän sinä nyt voisi mennä minnekään ilman tiiliskiven kokoista kirjaa, jota siteeraisit joka välissä”, Matoro totesi kaverillisella tavalla turhautuneena.

Pimeä huone

“Noniin”, sanoi Kapura. “Tärkeimmät ekspositiot on nyt ekspositioitu. En antanut hahmoistanne muuta kuin nimet ja jostain aiemmasta ropesta kopioidut tilastot, joten pieni tarvikkeenostokierros voi olla paikallaan.”

Toa työnsi pöydän toiselle puolelle suikaloisen paperilapun, johon oli kirjattu pitkä lista erilaisia tarvikkeita – aseita, ruokatavaroita, tynnyreitä täynnä verta, instrumentteja… hetkinen, tynnyreitä täynnä verta?

“Miksi täällä on tynnyreitä täynnä verta?” kyseenalaisti Xela.
“Kopioin ne eräästä toisesta roolipelijärjestelmästä”, Kapura vastasi, “mutta ne tehtiin nopanheitoilla. Kaipa siinä oli joku virhe. Se oli uskomattoman yksityiskohtainen peli, joka materiaalillekin oli oma numero.”

“Hyvä on”, myöntyi Xela. “Mutta miksi täällä listan loppupäässä on… reilusti kaikkea muuta halvempi lajitelma vihanneksia?”

“Onpa mystistä”, sanoi Kapura ja suuntasi taskulampun dramaattisesti itseensä. “Jumalat tarjoavat teille valinnan, kuolevaiset. Ostakaa halpoja vihanneksia, tai olkaa taloudellisesti–”

“Valo tänne, meidän on tarkoitus lukea.”
“Ai niin.”

Matoranit tutkivat hetken dokumenttia ja merkitsivät valintansa huolellisesti ylös. Vihanneksia he tietenkin ostivat – hinta oli niin alhainen, että oli melkein kuin…
Xelan kasvoille kohosi ymmärrys.

“Kapura… haluatko sinä, että me ostamme näitä? Onko niillä jokin juonellinen merkitys?”

“Ei tietenkään”, sanoi Kapura äärimmäisen uskottavasti. Nähtyään matoranien ilmeet hän jatkoi: “Hei, ne olivat sesonkialennuksessa silloin, kun seikkailu oikeasti tapahtui. Yritän vain olla realistinen.”

Kahvio

“Hetkinen”, keskeytti Taguna kertomuksen ropeillasta. “Miten… miten sinä annat noiden valita mukaan tarvikkeita, jos tuo… perustuu tositapahtumiin?”

“Yksinkertaista, Taguna hyvä”, sanoi Kapura ja katsoi kahvia hörppäävää poliisitoaa. “Minkä sanoisit näin pintakosketuksen roolipelaamiseen perusteella olevan pelimestarin tärkein tehtävä?”

“Ööh, luoda konsistentti ja johdonmukainen narratiivi?”

“Ei”, sanoi Kapura, “vaan esittää luovansa konsistentti ja johdonmukainen narratiivi. Pelaajat ovat kuitenkin tyhmiä, eivätkä tee ikinä sitä, mitä haluaisin. Siispä yksinkertaisesti johdattelen tai pakotan heidät seuraamaan minun visiotani tarinasta, halusivat he sitä tai eivät.”

Siihen Taguna ei vastannut mitään.
Hänellä oli selvästi paljon opittavaa roolipelaamisesta.

Pimeä huone

Xela pyöritti silmiään ja osti loppurahoillaan kymmenen satsia mystisiä maan antimia. Eipä ainakaan tekisi niin ilmeistä virhettä, että jättäisi ottamatta pelimestarin noin ahkerasti tyrkyttämää vaihtoehtoa.

Meri

Heporintin terävillä rantakallioille ei näkynyt juuri elämää, Matoro havainnoi kiikarisilmällään. Vain lukemattomia ajan hampaan kalvamia patsaita, jotka olivat kuin köyhän matoralaisen Moai-Korosta. Niistä ei enää edes erottanut, mitä ne olivat joskus olleet.

Kapura ohjasti heidän kovia kokenutta alustaan saarta ympäri etsien samalla sopivaa rantautumiskohtaa, jonka pohja ei mielellään koostuisi terävistä kivistä. Heitä ei juuri innostanut ajatus haaksirikosta Heporintissä. Erään niemennokan jälkeen näytti sopivalta, mutta…

… paikalla oli jo alus!

“Voi ei”, Matoro tokaisi nähdessään purjelaivan epilepsiakohtauksia laukaisevan lipun. “Se on Bro-Korolainen!”

“Bro-Korolainen?” hämmästeli Kapura. “Mitä bioritoja ja kehnoa musiikkia tuottava saarivaltio etsii mystisistä, hevosteemaisista raunioista? Keskeytämmeköhän me jotakin salaista?”

“Niiden kutsuminen valtioksi on aika kohteliasta”, jään toa mutisi. “Kierretään vielä vähän, luulen, etteivät ne ole vielä nähneet meitä. En näe aluksen kannella ketään.”

Pimeä huone

“Heittäkää noppaa siitä, havaitaanko aluksenne”, käski Kapura.

Kahvio

“Hetkinen”, sanoi Taguna. “Voi olla, etten vieläkään ymmärrä tätä ideaa ihan täysin. Tuo on siis… tositapahtumiin perustuva roolipelikampanja? Mutta silti arvot tapahtumat, jotka tapahtuivat juuri tietyllä tavalla oikeassa elämässä?”

“Niin”, sanoi Kapura.
Siihen Taguna ei sanonut mitään.

“Tässä kohtaa ei oikeastaan edes ole väliä, nähdäänkö pelaajat”, sanoi Kapura. “Mutta jos olisi, minun pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy. Jos oudon aluksen väki havaitsee pelaajat, vaikka ei kuuluisi, ehkä he kuvittelevat sen optiseksi harhaksi tai eivät yksinkertaisesti tee mitään, kunnes tapaavat pelaajat – niin tapahtuu joka tapauksessa. Mutta voi, onnettomat nukkeni eivät sitä ymmärrä. Kun aika koittaa, he voivat jopa luulla, että kohtaaminen tapahtui vain siksi, että heidät nähtiin seikkailun alussa.”

Taguna joi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kohti tiskiä nähdäkseen, oliko Mokel lähellä täyttämässä hänen kuppiaan.

“Hmm”, mutisi plasman toa mietteliäästi. “Eikö… eikö voisi kuitenkin sanoa, että tämä vähän vie vapaan tahdon pelaajilta? Eikö olisi kuitenkin hauskempaa päästä tekemään itse hauskoja, juonen kannalta merkityksellisiä päätöksiä?”

“Tämä perustuu jo tositapahtumiin, ja teen niille kunniaa parhaiten esittämällä ne juuri sellaisina, kuin oikeasti tapahtuivatkin”, puolustautui Kapura. “Ja sitä paitsi, pahoitteluni, mutta huomaa, ettet ole juurikaan roolipelannut. Pelaajat ovat tyhmiä voisi olla ensimmäinen lause jokaisessa aihetta käsittelevässä teoksessa. Eikä heitä voi siitä syyttää: onnettomat ropettajat eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin juoni on menossa, ja minkälainen toiminta tekee siitä vielä paremman. Mutta minä tiedän, ja siksi minä päätän.”

Pimeä huone

“Teitä ei huomattu!” julisti Kapura. “Onnekasta. Siirrytte ympäri saarta ja huomaatte laiturin – kuluneen sellaisen, tosin – jolta ei ole näköetäisyyttä Bro-Korolaisen aluksen luo. Mitä teette?”

Heporintin ranta

Onnekkaasti heidän valitsemaansa maihinnousupaikkaa koristi sisäänkäynti, joka näytti siltä, kuin olisi joskus ollut puuoven vartioima, mutta aika oli syönyt esteet pois tieltä. Nyt avautui näkymä hämärään sisätilaan, jossa kasvoi valtavasti kasveja ja jonka seinät ja katto olivat menettäneet osia itsestään useista kohdista. Vielä ei näkynyt, kuinka sokkeloisia rauniot olisivat sisältä, mutta nimen “heporintti” etymylogian pohtiminen oli saanut heidät varautumaan: Matoro oli ottanut mukaan vanhan navigaationaamionsa, koska kirjaimelliseen labyrinttiin meneminen ilman sitä olisi lähinnä typerää.

Kapura ja Matoro nousivat aluksesta ja olivat rannalle päästyään ylipäätään tyytyväisiä siitä, että laituri oli kestänyt. Puolet siitä oli jo romahtanut mereen, mikä saattoi selittää sen, että Bro-Korolaiset asioivat mieluummin saaren toisella puolella… mitä he siellä ikinä tekivätkään.

“Käytit jotain koko matkan hevoskirjojesi tutkimiseen. Sanottiinko niissä mitään, ööh, labyrinteistä?”

“Suurin osa käsittelikin zakazlaista mytologiaa”, sanoi Kapura. “Kuulemma hevoset syöksevät tulta ja laskeutuvat taivaista aina, kun sota puhkeaa.”
Matoro pohti hetken, miksei skakdisaari sitten ollut aivan täynnä noita sotien oreja, mutta muisti pian miten vähän järkeä missään mytologioissa oli.

He astuivat sisään varomatta ansoja tai muita kliseitä, koska kaikki mahdollinen näytti menneen hajalle jo aika päiviä sitten. Ympäriinsä lojui erinäisiä pikkuesineitä ruukunsirpaleista nuolenkärkiin.

“Hevosia on tosin muidenkin kulttuurien myyteissä, mutta vähän marginaalisemmin”, selosti Kapura. “Löysin maininnan jostakin selakhilaisesta hevoskultista, joka kuulosti epäilyttävästi juuri tältä, mutta se kuulemma kuoli pois jo kauan aikaa sitten. Raunioita on paikoitellen Kristallisaarilla, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Valitettavasti kultti vaikutti niin kauan aikaa sitten, että ryövärit ovat vieneet suurimmat aarteet.”

“Veistoksissa oli kieltämättä klassista selakhityyliä – kaikki tosi terävää ja kulmikasta”, Matoro mietti heidän kulkiessaan eteenpäin. Yksikin rujo hepokaiverros näytti siltä, kuin olisi voinut ahmaista auringon hampaittensa väliin.

“Odota, tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, sanoi Kapura ja pysähtyi tutkimaan erästä kaiverrosta. Sen alapäässä oli lauma telmiviä hevosia – ei kovinkaan outo aihe näiden raunioiden taideteoksissa – ja yläpäässä jokin tähteä muistuttava. Siitä lähti vana pienempiä samanlaisia oikealle, joten toat päättelivät sen ehkä kuvaavan jonkinlaista tähdenlentoa.

“Outo symboli hevoskultille”, mutisi Kapura.
“Sen voisi tulkita niin, että kaikki hevoset kuolivat tähden pudotessa taivaalta”, Matoro päätteli.
“Ja varmaan kaikki muukin, koska en näe täällä minkäänlaista elämää. Lukuunottamatta Bro-Korolaisia, ja heistäkin vain veneen.”

Kaiverrokset jatkuivat hevospainotteisina pitkään, kunnes he törmäsivät jonkinlaiseen vartiohuoneeseen. Kivinen ovi oli irti saranoiltaan. Lattialla oli kasoittain tavaraa, josta ryöstäjät eivät ilmeisesti olleet välittäneet – selakhialaisia maljakoita ja kynttilänjalkoja, puolikas tuoli – ja luuranko.
Ilmiselvästi selakhilajia edustaneen uhrin kristallinen ranka oli puoliksi hautautunut tavaran alle. Sen hieman vaaleanvihreää heijastavat luut ja pneumaattiset nivelet olivat paljaat ja sileät.

Luuranko puristi edelleen kädessään korua, joka muistutti kivistä… hevosta.

Pimeä huone

“Onko sinulla satunnaisia kohtaamisia?” keskeytti Randa. “Alkaa käydä tylsäksi, kun ei pääse hakkaamaan mitään miekoilla.”

“Vai oliko Heporintissä oikeasti jotakin vihamielistä?” ehdotti Xela. “Muuta kuin se hevonen, siis. Jos kerran aiot tehdä tästä realistisen kampanjan, määrää meille epäfiktiivistä tapettavaa.”

“Tuo ei ole se idea”, vastusti Kapura. “Olen sen verran hyvä pelimestari, että pystyn kyllä sovittamaan suunnitelmiini pari satunnaismuuttujaa. Tässä minulla on lista hyvistä rahikohtaamisista” – toa heilutti taskulampun edessä paperinpalaa – “ja taidan heti arpoa jonkin niistä. Heittäkää kolmea noppaa.”

“Jos aiot perustaa tämän tositapahtumiin, perusta sitten täysin”, vaati Xela.

Kahvio

“Hyppään nyt yli usean tunnin riidasta”, sanoi Kapura.

“… ahaa?”

“Älä kuulosta noin yllättyneeltä. Niin käy usein – jokaisen vakavastiotettavan roolipelin tunnuspiirre, eiväthän osalliset muuten välittäisi siitä yhtään – ja sitä paitsi tiesin, että pian tarvitaan kolmatta pelaajaa, joten minua ei haitannut yhtään, vaikka jatko menisikin seuraavan session puolelle.”

“Useiden tuntien riita on aika kovaa sisältöä jollekin, jonka on tarkoitus olla hauska vapaa-ajan harraste”, totesi Taguna kohauttaen olkiaan.

“… niin?”
“… unohda.”

Toinen sessio
Pimeä huone

Oli jälleen tullut astua Heporinttiin ja kulkea noilla mystisillä käytävillä, jotka olivat täynnä hevosia, luurankoja ja…. no, eivät juurikaan mitään muuta.

“Terve, Lipes”, sanoi Kapura. “Luepa viime session tiivistelmää ja hahmokorttiasi samalla, kun me muut pelaamme siihen kohtaan, jossa hahmosi esiintyy.”

“Tulitko jo järkeesi rahiasian suhteen?” kysyi Xela. “Olen yhä sitä mieltä – ja Randa yhtyy kantaani – että on järjetöntä arpoa, mitä tapahtuu, jos tapahtumat kerran perustuvat löyhästi todellisuuteen. Tuossa kohtaa oikeaa seikkailua jokin rahi hyökkäsi, vai mitä? Sama tilanne nyt.”

“Hyvä on”, huokaisi Kapura. “Kaipa viime kerran riidat olivat jo tarpeeksi. Kuten tapahtui todellisuudessakin, hätkähdätte, kun ovelta kantautuu yhtäkkiä ääni, jonka päästi… Ovivahti!

“Mikä se edes on?” Xela protestoi.
“Se mainitaan Suuressa rahipetokirjassa. Ne näyttävät jonkinlaisilta kahdesta visorakista yhteen liimatuilta asioilta. Seuraisitte alan julkaisuja niin tietäisitte.”

Heporintti

Matoro ja Kapura hätkähtivät, kun ovelta kantautui yhtäkkiä ääni, jonka päästi Nui-Jaga. Kyseessä ei ollut kuitenkaan uhkaava yksilö – jättiskorpionit olivat muutenkin melko harmittomia, elleivät olleet puolustamassa pesiään. Violetti araknidi laukkasi nopeasti tiehensä äännellen oudosti, selvästikin pelästyneenä oudoista vastaantulijoista.

“On täällä näköjään jotakin elämää”, mutisi Kapura. “Ei sentään mitään vaarallisia raheja.”

“Paitsi kuvissa”, Matoro huomautti pyyhkiessään pölyä seinäkaiverroksista. Taideteos esitti massiivista hevosta, jonka hampaat pureutuivat johonkin onnettomaan saareen. Meri kiehui sen ympärillä.

Toisessa kuvassa moinen otus syöksi silmistään säteen, joka oli ilmeisesti tosi hyvänä metavitsinä tehnyt oikean reiän seinään.

Erästä taideteosta he tuijottivat pitkään sanomatta mitään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä näyttänyt olevan minkäänlaista järkeä. Joukko olentoja (varmaankin selakheja) oli kokoontunut hevosen ympärille, ja hevonen söi jotakin, joka näytti ympyrältä, jossa oli kiinni jonkinlainen suunnikas.

“Mikä tuo on, mitä tuo hevonen syö”, kysyi Kapura hiljaa, mutta ei saanut vastausta. Ei niin itseltään kuin Matoroltakaan.

He etenivät syvemmälle, ja veistoksetkin alkoivat näyttää yhä uhkaavammilta. Hampaikkaat hevoset, joiden kasvoilla oli suunnatonta raivoa kuvastavia ilmeitä, tuntuivat niin eläviltä, että välillä jompikumpi toa oli näkevinään niiden kumartavan puremaan heitä – mutta kun katsoi tarkemmin, pelkkiä veistoksiahan ne olivat.

Käytävä oli myös yhä huonommin rakennettu. Lattia ei ollut tasaista nähnytkään. Vaikka kattoa halkoivat yhä reiät, joista valoa tulvi sisään ja joista omituiset, vihreät kasvit kurottautuivat ulos, ilma alkoi tuntua oudon raskaalta.

He saapuivat risteykseen.

Pimeä huone

Xela huokaisi äänekkäästi.

“Mitä nyt?” tiedusteli Kapura. “Valitkaapa tie, niin seikkailu voi jatkua.”

“Miksi sinä annat meille taas valintoja, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään?” vaati ga-matoran saada tietää. “Vai onko tämä vain satunnaista harhailua, kunnes päädymme tekemään sitä, mitä juonen edistyminen vaatii?”

“Ei, vaan muutan karttaa lennossa valintanne mukaan.”

Kahvio

“En kyllä voi olla olematta ropettajien puolella”, sanoi Taguna. “Miksi antaa turha illuusio vapaudesta?”

“Käsitit ehkä väärin, kun ilmaisin, että pelaajat ovat tyhmiä ja tekevät huonoja valintoja”, kommentoi seppä siihen. “Paras kampanjasta tulee silloin, kun pelaajat luulevat tekevänsä itse valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se auttaa luomaan tunnesidettä! Jos valitsee vaikean eettisen pulman vaihtoehdoista toisen, tuntee enemmän syyllisyyttä kuin jos sama olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Hyvä pelaaja toimii tietämättään oikean päämäärän – eli minun määräämäni juonen – mukaan, huono yrittää säheltää omiaan.”

Plasman toa hörppäsi kahvimukistaan, joka oli hiljattain täytetty. “No, ei kuulosta siltä, että pelaajat toimivat tietämättään määräämäsi juonen mukaan.”

“Seuraa tarinaa, niin saat selville”, sanoi Kapura salaperäisesti.

Pimeä huone

“Minä en jaksaisi riitelyä taas”, sanoi Randa. “Menemme oikealle.”

“Hyvä valinta!” sanoi Kapura. “Mikä tietenkin tarkoittaa, että se on tismalleen yhtä hyvä valinta kuin niistä toinenkin, koska ne ovat oikeastaan sama valinta. Laskeudutte portaat alas sokkeloon, jota voisi melkein sanoa labyrintiksi. Katsokaapa karttaa ja päättäkää, mihin suuntaan menette.”

Heporintti

“Tämä paikka on taidettu rakentaa ennen kuin suoraa viivaa keksittiin”, Matoro mutisi, kun ei ollut löytänyt ainuttakaan suoraa seinää pitkään aikaan. Asiasta vielä oudomman teki se, että tällainen aaltoileva arkkitehtuuri vaati varmasti enemmän taitoa ja vaivaa kuin perinteinen, jossa dominoivat suorat kulmat. Taideseikkako tämä oli, vaikkei sopinutkaan klassisiin selakhisuuntauksiin?

“Minusta tuntuu, että olemme siinä kartan keskustassa”, mutisi Kapura ja katsoi edessään aukeavaa uutta haaraa. “Kokeilepas naamiotasi.”

Matoro vaihtoi kasvoilleen kätevän karttakanohinsa ja keskittyi luomaan mielensisäistä kuvaa käytävien kaaoksesta.
“Keskellä on suuri huone”, hän sanoi naamio kirkkaasti hohtaen. “Sinne menee kaksi reittiä… labyrintin kummaltakin reunalta. Tämä… tämä koko pohjapiirros muodostaa suuren hevosen–”
Hän avasi silmänsä ja osoitti vasemmalle. “Seuraa minua.”

Kapura päätti totella, koska hänen suuntavaistonsa oli kadonnut johonkin katakombien samannäköisille käytäville. Aina välillä he kävelivät luurankojen ohi – lajeja oli selakheista matoraneihin, ja osa jopa näytti ihmeellisiltä humanoideilta, joita he eivät edes tunnistaneet minkään tietyn rodun edustajaksi. Kapura mietti hetken ja päätyi siihen tulokseen, että joku oli huvikseen yhdistellyt eri luurankoja – mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.

Etäiset rahiäänet kaikuivat labyrintissä, kun he kulkivat Matoron viitoittamaa tietä. Kapura mietti, mikä laji niitä päästi, muttei saanut tarpeeksi hyvin selvää etäisistä kaiuista. Samanlaiset vihreät kasvit kuin ylhäälläkin kiemurtelivat seinillä ja lattialla. Minkälaisia ihmeköynnöksiä olivatkaan, kun eivät näyttäneet kaipaavan valoa tai vettä.

Ja jos ilma oli tuntunut tunkkaiselta ylhäällä, syvällä labyrintissä, jossa ei näkynyt ajan myötä syntyneitä luonnollisia ilmanvaihtokanavia, se oli vieläkin paksumpaa. Asiaa ei parantanut se, että hämäryydessä – hämäryydestä se varmaankin johtui – seppä oli näkevinään hevosmaisia hahmoja edessään, mutta kun katsoi tarkemmin, ne katosivat.

Pimeä huone

“… mitä sinä teet?” kysyi Randa, kun Kapura siirsi mustaa muovihevostaan kartan toisesta päästä toiseen siten, että se kulki toia kuvaavien paperinpalojen ohi.

“Hevosella on teleportaatiovoimat.”

Heporintti

He jäätyivät niille sijoilleen, kun kuulivat äänen.

Eivät he tietenkään tienneet, minkä ääni se oli. He eivät olleet koskaan kuulleet mitään sellaista. Toa-kaksikko oli kuitenkin melko varma, että jos he tietäisivät, miltä hevosten äänet kuulostaisivat, ne kuulostaisivat suurinpiirtein siltä hirnumiselta, jota he olivat juuri kuulleet.

“Kapura”, Matoro varmisti, että seppä oli vielä vierellään, eikä esimerkiksi muuttunut koningaskunnan satuhahmoksi. “Kuulitko tuon?”

“Kuulosti… eräältä zakazilaiselta runolta.”

“… onko Zakazilla tehty runoutta?” Matoro kysyi, mutta labyrintin hirviö keskeytti keskustelun.

Hirmuiset hevosenvarjot leikkivät seinillä, eikä aina erottanut, mitkä olivat oikeita veistoksia ja mitkä olivat mielikuvituksen tuotetta. Niiden kaikkien heposilmät tuntuivat seuraavan klaanilaiskaksikon liikkeitä herkeämättä. Hirn hirn, ääni kaikui käytävissä.

“… minä olen nähnyt tuon luurangon ennenkin”, Kapura mutisi. “Sen kallosta sojottaa puukko. Oletko varma, että navigoit oikein?”

“En. Olen ihan varma, että viime kerralla tarkastaessani tämä risteys haarautui kolmeen eikä kymmeneen suuntaan.”
“Miten se on edes fyysisesti mahdollista.”
“Tieteellisesti katsoen hevosten ei pitäisi kyetä lentämään.”

“Tieteellisesti katsoen hevosia ei välttämättä pitäisi olla olemassa”, mutisi Kapura, “vaikka eräs kirjoistani väitti, että myyttien ratsut olisivat saaneet alkunsa–”

Mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä heidän edessään odotti juuri se asia, jota tieteellisesti katsoen ei välttämättä kuuluisi olla olemassa.

Pimeä huone

“Ohhoh!” sanoi Kapura ja osoitti taskulampun valokeilan kohti pöydälle heitettyä punaista noppaa, jonka valitsemassa asennossa numero kuusi oli päällimmäisenä. “Hevosen on aika näyttäytyä.”

Toa laski hitaasti muovihepan toia kuvaavien paperilappujen eteen. Tunnelma pimeässä huoneessa tiivistyi, kun ainoa lupaus kampanjasta – hevosten läsnäolo – lunastettiin viimein.

“Kuvaile”, pyysi Xela, kun dramaattista hiljaisuutta oli kestänyt vaikka kuinka kauan.

“Hyvä on”, vastasi pelimestari. “Kuusisataa elämänpistettä. Kaviohyökkäys, joka tekee kaksisataa vahinkoa. Lasersädehengityshyökkäys, joka sytyttää tuleen minkä tahansa materiaalin – se on taikaa – ja tekee ajan myötä kasvavaa vahinkoa. Ja tietenkin on vielä teleporttaus, sitä ei saa unohtaa.”

Kuusisataa?” sähkön matoran huokaisi. “Tuota me emme kyllä voita.”

“Juoksisin karkuun, mutta onko siitä edes mitään hyötyä, jos tuo… hirvitys osaa teleportata?” kyseenalaisti Xela.

“Voittehan te kokeilla”, sanoi Kapura ja kohautti olkiaan. “Tosin huomautan, että minä en ole hevosen tappama, ainakaan tietääkseni, joten on pääteltävissä, että kumpikin seikkailijoista selviää.”

Xela ja Randa katsoivat toisiaan. “Hyvä on. Paetaan.”

Heporintti

Heporintin urheille seikkailijoille tuli kovin kiire, kun hirvittävä koni ilmestyi heidän eteensä.
Kuin sanattomasta sopimuksesta he kummatkin totesivat, ettei paikassa ollut enää mitään nähtävää, ja syöksyivät tosi tosi kovaa pakoon.

Hevosen kita loimusi tulta, kun se karjui heidän peräänsä. Hirn, se huusi ja tuhosi patsaat ja seinät ja maljakot, joiden läpi sen lihaksikas olomuoto syöksyi.

Kapura sukelsi läpi ensimmäisestä oviaukosta, minkä löysi, ja löi päänsä epämiellyttäväaan kavioon. Matoron poistuminen oli hallitumpi – ovi ei tosin ollut sama, mistä he olivat tulleet, hän huomioi. Hevosen hän jätti loihtimansa arviolta neljän metrin jääseinämän taakse.

Kun he kääntyivät katsomaan, minne olivat saapuneet, veikeäviiksinen aristokraatti tervehti heitä.
“Hei kaikki, olen Bartyrak af Nebula-Anderson!”

Pimeä huone

“Siinä on hahmosi, Lipes”, sanoi Kapura. “Alapas ropettamaan!”

“Hetkinen”, sanoi Xela. “Kun tämä kerran perustuu tositapahtumiin, tiedät kai aika tarkasti, mitä tuokin hahmo tekee tai kertoo seikkailijoille. Miten voit ollenkaan…”

Kahvio

“En voi jälleen olla olematta samaa mieltä”, totesi Taguna ja kohautti olkiaan. “Tai siis, sen vielä nielen, että pelaajat tekevät tekovalintoja, ja muutat hienovaraisesti tilannetta sopivaksi. Mutta jos pelaa hahmoa, jonka jokaisen liikkeen olet jo päättänyt… no, minusta ei tunnu, että siinä olisi edes illuusiota vapaudesta.”

Kapurakin kohautti olkiaan. “Minusta ne ovat täysin sama tilanne. Joka tapauksessa lopputulos tiedetään, ja pelaajat mukautuvat tahtooni – tai itkevät ja mukautuvat.”

Pimeä huone

“Jospa minä vain luen tämän lapun, jonka työnsit minulle hahmokorttini kanssa”, huokaisi Lipes, joka oli selvästi jo aika tylsistynyt hahmonsa esiintymisen odottamiseen. “Se näyttääkin olevan valmis ekspositio.”

“Hienoa!” iloitsi Kapura. “Juoni etenee kuin keskivertoa nopeammin kulkeva juna.”

Heporintti

“Tiesittekö, että hevoset osaavat syöstä paitsi tulta, myös lasersäteitä?” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson johdattaessaan heitä läpi raunioiden. Se oli vain yksi pitkästä listasta “kryptozoologisia faktoja”, joilla aristokraatti oli heitä ampunut.
Kumpikin oli aika varma, ettei kryptozoologia ollut oikea tiede.

Suurella aristokraattisella seikkailijalla oli päässään typerä punainen myssy ja päällään sangen tyylitajuton haarniska. Hänen viiksiputkensa muistuttivat enemmän pesukoneonnettomuutta kuin mitään oikeaa muotisuuntausta.

“Täällä minä elän silloin, kun en metsästä Biojalkaa!” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson iloisesti ja osoitti huonetta, jota saattoi sanoa viihtyisäksi, mutta vain siksi, että kaikki muu vaikutti satoja vuosia sitten hylätyltä. Keskellä oli punainen matto, jota ei pölykerroksesta päätellen oltu siistitty koskaan, ja peremmällä kitara ja jonkinlainen laite, jonka Kapura tunnisti hetken päästä kasettisoittimeksi.

“Ja valitettavasti en enää metsästä Biojalkaa juuri koskaan!” valitti Bartyrak af Nebula-Anderson. “Oli sekin elämää, mutta nykyisin keskityn hevosiin.”

“Tuota, mitä täällä tapahtuu? Onko täällä hevosia?” Matoro kysyi täysin tietoisena, että aristokraatti ei välttämättä ollut erityisen selväjärkinen.

Bartyrak af Nebula-Anderson nauroi kiusallisen pitkään. “Aika kysymyksen kysyit, poju! Onko todellisuudessa hevosia? Onko tämä todellisuutta? Onko tämä samaa vai eri todellisuutta, kuin jokin muu todellisuus? No, minäpä vastaan: täällä on hevosia, mutta tietenkin varmasti vain tämän todellisuuden kontekstissa.”

Toa vaihtoi taktiikkaa ja otti esiin aiheen, jota seikkailija-kryptozoologi ei ollut toivottavasti tutkinut satoja vuosia: “Miten Bro-Korolaiset liittyvät tähän?”

Siihen Bartyrak af Nebula-Anderson vastasi nauramalla nopeasti ja hermostuneesti. “Voi voi, ovatkos Keisarin pojat tulleet taas kiusaamaan minua? Ette uskokaan, kuinka kauan minä vakuuttelin heille, etten aio enää koskaan poistua tästä siunatusta labyrintistä, jotta pahantekijät eivät olisi tappaneet minua! Ja sama koskee teitäkin, niin, en olekaan toivottanut teitä tervetulleiksi… tilaa on paljon, mutta en ole kunnostanut kuin tämän, koska on niin kiire hevosia katsellessa…”

“Minulla on teoria”, Kapura vastasi mietteliäänä. “Jos kerran Bro-Korolaiset vaativat vain, ettet koskaan lähde täältä… voisiko olla, että Bro-Koron Keisari pyrkii kadottamaan todisteet hevosten mahdollisesta olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta? Ehkä he alun perinkin tappoivat kultin, ja raunioittivat paikan… ja nyt he ovat vahtineet, ettei kukaan vain pääsisi tänne…?”

“Niin, niin, tappoivat alkuperäiset asukkaat”, sanoi Andyrak af Nebula-Bartynson ja heilutti kädellään ilmaa, kuin se olisi maailman epätärkein yksityiskohta. “Mutta heitä eivät hevoset kiinnosta. Ja, heh, valitettavasti kukaan ei edes tiedä, onko hevosia olemassa, mutta kun kerran täällä olette, voitte juhlia sitä, että hevosia on kiistatta olemassa!”

“Kuinka paljon Bro-Korolaisia saaren lähistöllä on? Paljonko tiedät?” Matoro kysyi välittömästi laatien pakostrategiaa.

“Kuulostat joltakulta, joka aikoo aiheuttaa ongelmia”, sanoi Bartynson af Nebula-Andyrak. “Mutta heh, pian ymmärrätte. Kukaan ei halua lähteä Heporintistä! Paitsi ne inhottavat Bro-Korolaiset, mutta he ovat inhottavia eivätkä ymmärrä mitään hevosista, ja heh, taisinpa juuri sanoa kaksi samaa tarkoittavaa ilmaisua!”

Nebula af Barty-Anderson katsoi toia kasvoillaan haltioitunut ilme ja kuiskasi: “Miksi haluaisitte lähteä, kun on olemassa hevonen – hevosia – ihania olentoja, ja vieläpä varmasti? Hevoset – ne ovat mielenrauha! Ne täyttivät tyhjyyden sielussani, ne ovat jotain suurempaa–”

“Tuo yksi, johon törmäsimme, ei vaikuttanut hirveän ihanalta”, mutisi Kapura.
“Hevoset eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavia otuksia”, Matoro komppasi.

Bartyrak af Anderson-Nebula haukkoi henkeään loukkaantuneena. “Kuinka te… kuinka te voitte syyttää hevosia, kun… kun vika on itsessänne? Hevoset ovat olemassa Heporintin todellisuudessa, ja Heporintin todellisuus muovautuu sellaiseksi, kun itse haluatte! Kuvailkaa näkemäänne hevosta, minä vaadin!”

Toat katsoivat parhaaksi totella.
“Se liekehti ja hohti keltaisen ja oranssin sävyissä, ja sen kehosta kasvoi piikkejä, ja… ja sillä oli kuusi jalkaa”, Kapura mutisi.
“Öh, se oli skakdiharjainen hypermaskuliininen lihaskasa, joka kulki telaketjuilla ja syöksi tulta”, Matoro antoi ristiriitaisen kuvauksen.

Toat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä.

“Alatte ymmärtää!” myhäili Bartyrak af Rammstein-Anderson. “Minäkin ymmärrän nyt, mutta aina en ymmärtänyt. Voitteko kuvitella, kuinka kauan aikaa vietin etsien Biojalkaa – petollista, keksittyä Biojalkaa, jota ei ole olemassa missään todellisuudessa? Koska juuri niin minä tein! Ja… ja… sydämeni särkyi, ja siirryin tutkimaan hevosia. Luin jokaisen zakazilaisen runokokoelman – niitä on yhteensä kolme – kannesta kanteen, mutta niistäkään en löytänyt mitään… mitään… todellista.”

Matoro ja Kapura eivät keksineet sopivaa välikommenttia.

“Kunnes! Eräänä päivänä etsin lisätietoa hevosista, ja tutustuin sattumalta siunattuun hevoskulttiin, joka näitä seutuja joskus asutti. Päätin matkustaa paikan päälle tänne Heporinttiin, sillä legendat kertoivat, että usea tutkija oli kuullut täällä outoja ääniä ja nähnyt outoja näkyjä… hevosia, jopa.”

Anderak von Barty-Bula rykäisi äänekkäästi ja jatkoi.

“Ja tänne saavuinkin. Tiesin, että jos saisin selville, ettei hevosia ole olemassa, kuolisin suruun samana hetkenä, ja uskomattoman komeat viikseni maatuisivat ajan myötä tämän rauniosaaren maaperään. Mutta en saanut selville tuota pelottavaa faktaa, vaan jotain aivan muuta! Jotain… jotain…”

Aristokraatti katsoi kohti toia ja näytti siltä, kuin olisi voinut räjähtää silkasta onnesta.

“Katsokaas… Jokin tämän entisen hepotemppelin ilmassa on voimakkaasti, uskomattoman voimakkaasti, hallusinogeenistä. Ja kun tänne saapunut tutkija on tarpeeksi tuijotellut entisaikojen taidokkaita hevostaideteoksia, näkee hän yhtäkkiä hevosen! Ja kiistattomasti, aivan empiirisen havainnoinnin pohjalta, hevosia on olemassa! En aikaillut, vaan haalin käsiini uusinta huipputeknologiaa olevan äänentoistojärjestelmän. Lainasin zakazin runoperinteestä sen, kuinka kuvittelen hevosten ääntelevän. Ja nyt, kun kuka tahansa näissä raunioissa viettää aikaansa… ei hän voi kuvan ja äänen kauniin avioliiton seurauksena välttyä näkemästä, että hevosia on olemassa!

Pimeä huone

Pimeään huoneeseen oli tämän seurauksena laskeutunut kryptozoologin puhetulvan täydellinen vastakohta.

“Tuota selitystä en niele!” ilmoitti Xela. “Sinähän et edes kuvaillut hevosta, joten oletimme järkevästi, että se on tuon muovisen kaltainen – musta ja… hevosmainen. Miten ihmeessä–”

“No, älkää olettako, että hahmonne näkevät saman kuin te itse”, puolustautui Kapura. “Ettekä te edes pyytäneet minua kuvailemaan sitä.”

“… kyllä pyysin?” huomautti Xela.

Kapura teki vähättelevän käsieleen “Et pyytänyt tarpeeksi kovaa. Ei olisi kannattanut luottaa näkemäänne.”

Hetkeen roolipelaajat eivät sanoneet mitään.
“Hyvä on, jospa hyväksymme tämän ja menemme eteenpäin”, sanoi Xela, mutta vilkaisi sivusilmällään Kapuraa katseella, jonka jokainen vakavastiotettava roolipelaaja tunsi.

Tämä tietää sotaa.

Heporintti

Jälleen nousi suunnaton hymy Nebula af Anderson-Bartyn kasvoille, kun aristokraatti odotti toien vastausta merkittävään paljastukseen hevosten todellisesta luonteesta.

“Mutta…” Kapura mutisi, “… entä jos joku ottaisi videokuvaa ja toteaisi, että yhtään hevosia ei näy?”

Kryptozoologi aukaisi suunsa, mutta ei sanonut mitään.

Pimeä huone

“… oikeasti?” Kapura mutisi.

“Joo?” Xela sanoi. “Onhan nyt aivan selvää, että hallusinogeenit – mitä oikeasti ovatkaan – eivät vaikuta kameroihin sun muihin.”

“Hmm”, Kapura mutisi mietteliäästi. “Älkää lannistuko. Kyllä me tämän selitämme.”

Kahvio

“… ööh?” kyseenalaisti Taguna. “Tarkoitatko, ettette oikeasti tajunneet tuota silloin, kun seikkailu tapahtui oikeasti?”

“No, siellä oli jotain outoja hallusinogeenejä”, Kapura puolustautui. “Suo anteeksi, jos ajatus ei ihan kulkenut.”

Pimeä huone

“Ehkä se… se aristokraatti ei tiedä, että kameroita on olemassa”, Lipes ehdotti.

“Sillä on selvästi jonkinlaisia teknologisia tietoja”, Kapura mutisi ja hieroi otsaansa. “Tuo ei kelpaa. Jokin muu, ja nopeasti, koska luulen, että vanha kunnon Barty alkaisi väkivaltaiseksi, jos joku kyseenalaistaisi hänen maailmankuvansa.”

“Minusta tuntuu, että tuolla on kuitenkin jotakin taikaa”, pohti Xela, “tai ainakin on uskottavaa, että olisi. Siis… täytyihän jonkin saada alkuperäiset hevoskultistit ajattelemaan hevosia, jotta he kehittivät uskontonsa, ja kun hevosia ei–”

“Hevosia on olemassa”, Randa keskeytti. “Minun kotisaarellani–”

“Zakazilainen runopiiri kokoontuu tosiaan vastakkaisessa huoneessa”, keskeytti Kapura. “Sinne kaikki, jotka haluavat pohtia hevosia tarkemmin. Jatka, Xela.”

“Niin. Kun hevosia ei ole olemassa, on todennäköistä, että jonkinlainen taikavoimainen olento – hevonen tai hevosen muodon ottanut – oli se, joka sai heidät ensiksi ajattelemaan hevosia. Ja jos on taikaa, voimme todeta, että on myös mahdollista, ettei teknologia toimi Heporintissä. Selitys: taikaa.”

“Tuo on hyvä!” riemuitsi Kapura.

“Mistä taika tietää, mikä on teknologiaa ja mikä ei?” puuttui Lipes. “Samaa ainettahan se kaikki on.”

“Ei mietitä sitä liikaa”, ehdotti Kapura. “Barty selittää tuon seikkailijoille. No niin, jatkuu.”

Heporintti

“Meillä ei taida olla täällä enää mitään”, Matoro totesi. Hän oli lakannut kuuntelemasta aristokraatin selityksiä jotakin kymmenen minuuttia sitten. Sen sijaan hän oli suunnitellut pakoa Heporintistä.

“Olen miettinyt, miten hevosen olemus toimii. Jos kuljemme täältä pois silmät sidottuina, hevosella ei voi olla näkyvää muotoa, eikö?”

“Se olisi oletettavaa”, mutisi ohimennen Kapura, joka oli jostain syystä nauliintunut kuuntelemaan aristokraatin pitkää kryptozoologista luentoa, joka käsitteli tällä hetkellä Biojalkojen tavanomaisia esiintymisalueita.

“Jos palelluttaisimme itsemme niin, että meiltä katoaisi täysin tunto, hevonen ei kykenisi myöskään mihinkään fyysiseen… niinhän? Tämä alkaa kulostaa joko tosi nerokkaalta tai tosi sekopäiseltä.”

“Mennään äkkiä”, Kapura kuiskasi ja kuunteli selostusta Biojalkojen kommunikaatiokyvyistä – ovelat veijarit kuulemma morsettivat keskenään. “Minusta tuntuu, että jos en lähde nyt, en pääse enää koskaan liikkeelle. Tuo on niin…”

Sopivaa adjektiivia ei koskaan tullut.

“Ei huono idea”, Mustalumi vastasi. He luikahtivat pian pois kämäisestä seikkailuohjelman lavasteesta ja jättivät Bartyrak af Nebula-Andersonin jorisemaan omiaan.

He eivät ehtineet pitkälle, sillä he törmäsivät labyrintissä BRO-KORON KEISARILLISEEN INKVISITIOON.

Pimeä huone

“Tiedätte pelin hengen”, sanoi Kapura. “Heittäkää noppaa siitä, tuletteko yhtäkkiä Bro-Korolaisten huomaamiksi.”

“Mitkä ovat todennäköisyydet?” kysyi Xela.

“Numeroilla 1–6 tulette huomatuksi.”

“Ja nytkö sinä et pelaakkaan satunnaisesti?” Randa huokaisi.
“En, mutta te luulette niin, joten sillä ei ole väliä.”
“No enää emme–”

Xela hiljensi vo-matoranin koskettamalla tämän olkapäätä, mikä oli onneksi pimeydessä huomaamatonta.
Kyllä he pian saisivat tilaisuuden pelata peliä niin kuin sitä kuului pelata.

“Eikö minun hahmoni tee enää mitään?” nurisi Lipes, mutta saamatta varsin aiheelliselle valitukselleen yleisöä.

Heporintti

Joukkion taaimmaisilla oli yllään harmaat kaavut, joihin oli kirjailtu lukuisia kolmioita – ei huono vaatetus, jos halusi vaikuttaa raunioiden pimeydessä hieman pelottavalta.

Mutta joukkion etummainen…
Joukkion etummainen…

Matoro hieroi silmiään, jotta voisi olla varma siitä, ettei se, mitä hän näki, ollut hallusinaatiota.

Heidän edessään seisoi oranssi toa. Ensimmäiseksi Matoro kiinnitti huomionsa siihen, että toan yllä oli kymmeniä solmioita – kaikissa mahdollisissa väreissä, kaikilla mahdollisilla kuvioinneilla, vaikkakin kolmiot olivat yleisin aihe. Yhtä räikeästi kirjailtuja hattuja ilmestyksellä oli päässään neljä siten, että niiden lipat sojottivat kaikki eri suuntiin. Toisessa kädessään toalla oli pussi bioritoja, toisessaan pinkin, keltaisen ja vihreän eri sävyillä koristeltu miekka, joka näytti vähän solmiolta, jos oli kovissa hallusinogeeneissä.

“Yo”, sanoi toa. “Minä olen Brohatu, ja toivon, että te olette hallusinaatioita, koska muuten minun on valitettavasti tapettava teidät.”

Pimeä huone

“No niin”, sanoi Xela. “No niin.

“Syyhyävätkö sormenne päästä tappelemaan?” kysyi Kapura huvittuneena. “Joka tapauksessa voin antaa juonipaljastuksen, jonka mukaan ketään ei kuollut, joten toimikaapa sen rajoissa.”

Xela nauroi. “Liian myöhäistä, pelimestari hyvä. Pelasit itsesi juuri pussiin?”

Kapuran ilme synkistyi hetkellisesti.
“Kuinka niin?”

“Tavoitteesi ovat seuraavat”, sanoi Xela. “Yksi: Ylläpitää konsistenttia ja johdonmukaista narratiivia. Kaksi: Antaa pelaajien tehdä päätöksiä, kuitenkin siten, että mitä ikinä he valitsevatkaan, oma versiosi tarinasta – joka ehkäpä vastaa jonkinlaista todellisuutta – toteutuu.”

“Hienosti selitetty”, kehui Kapura. “Missä menin pieleen?”

“Sinun on käytännössä mahdotonta taata kumpikin”, väitti Xela. “Bro-Korolaiset eivät pidä siitä, että joku seuraa heidän toimiaan Heporintissä. Laitoit tämän Brohatun jo sanomaan, että hän aikoo tappaa toat, jos vakuuttuu näiden todellisuudesta, ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta olet sanonut, et voi enää mitenkään perua tuota.”

Siihen Kapura vastasi hiljaisuudella.

“Joten”, jatkoi Xela, “entä jos me päätämmekin toimia tavalla, joka johtaa suoraan meidän kuolemaamme? Ilmoitamme Bro-Korolaisille, että olemme taatusti todellisia, ja jos he eivät siitä vielä innostu – kertomasi perusteella heidän pitäisi – uhkaamme heitä vaikkapa elementaalivoimilla tarpeeksi uskottavasti, jotta he kokevat olonsa uhatuksi, mutta silti siten, että tarpeeksi moni jää henkiin tappaakseen meidät. Miten on, Kapura? Myönnätkö tappiosi?”

“Jos aiotte pelata tavalla, joka johtaa pelihahmojenne kuolemaan, olette itse se, joka tässä rikkoo pelin järkevyyden”, sanoi tulen toa lyhyesti.

“Voi, olisipa mahdollista roolipelata jokin tilanne, jossa hahmomme menettävät täysin järkensä!” huudahti Xela voitonriemuisesti. “No, sellainen on: Heporintin oudot hallusinogeenit. Tässä vaiheessa Kapura ja Matoro ovat viettäneet hevosteemaisessa katakombissa ties kuinka kauan, ja he ovat varmaankin herkempiä kuin kaikki muut, koska tämä on heidän ensimmäinen kosketuksensa tuohon ihmeaineeseen.”

Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
Randa katsoi jo Xelaa suu auki, voitonriemun valtaamana.

“No”, sanoi Kapura lopulta, “jos itse hyväksytte tuon – vaikka se huonoa tarinankerrontaa onkin – on kai minunkin pakko. Hahmonne joutuvat täysin hallusinogeenin valtaan, ja juoksevat peloissaan pois nähden ties mitä Biolzebubeja!”

Heporintti

Ulkoilmaa. Viimein. Matoro ja Kapura olivat kaatua nurmikolle – hallusinogeeni oli tehnyt pakoon juoksemisesta todellisen haasteen – mutta onnistuivat kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.

Sekavassa tilassaan kumpikin ehti tuntea hetken helpotusta ennen kuin he tajusivat, että olivat päätyneet sille puolelle saarta, jonne Bro-Korolaiset olivat ankkuroituneet.
Totta se oli – he katsahtivat merelle ja näkivät laiturissa tutun, järkyttävän värisen aluksen, jossa muutama Bro-Korolainen nousi ylös maattuaan jonkinlaisten säkkien päällä ja osoitti aseitaan kohti toia.

Ja pian takaa saapuisivat muut.

Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Matoro ja Kapura kohottivat kristalliflorettinsa, ja –

Pimeä huone

Mitkä?” kysyi Xela.

“Ne kristallifloretit”, sanoi Kapura ärtyneesti. “Voin joskus näyttää teille, otimme ne ihan oikeasti mukaamme. Nyt eteenpäin, sillä lopputaistelu on–”

“Hahmomme eivät koskaan löytäneet mitään sellaista”, sanoi Randa.

Kapura hymyili ovelasti.
“Ehkäpä me sovimme, että löysitte ne harhaillessanne hallusinogeeneissä tuossa juuri äsken. Ja poimitte mukaanne, koska järkensä menettäneen mieli tosiaan on arvaamatonta laatua.”

Xela ei voinut uskoa korviaan. Toan ilkeä juoni alkoi hahmottua.

“Sinä… sinä… sinä huomasit, että jokin jatkumossa meni toisin kuin piti, ja sait meidät kapinoimaan, jotta hyväksyisimme tuon tavan, jolla korjaat virheesi?”

“Aika ovelaa, jos totta”, sanoi Kapura muina miehinä. “Jos nyt jaksatte keskittyä varsinaiseen kliimaksiin, niin sellainen on juuri alkamassa.”

Heporintti

Mutta toat ymmärsivät minkään fyysisen vastarinnan turhaksi, kun muut Bro-Korolaiset – Brohatu etupäässä – saavuttivat heidät.
He olivat lievästi sanottuna pahasti alakynnessä.

“Antaudutaan”, mutisi Matoro ja pudotti florettinsa näkyvästi. Kapura teki samoin. Raittiissa ulkoilmassa jään toasta tuntui, että heidän mielensä sekoittaneen aineen vaikutus saattoi olla laantumassa, joten sentään heidän koko aivokapasiteettinsä olivat nyt omistettuja juonimiselle.

“Kovin oikeilta te näytätte, yo”, mutisi Brohatu tilanteesta hämmentyneenä. “Osaatteko xiaa, roistot? Xian kielessä on sellainen sana kuin bro, joka tarkoittaa yhtenäisyyttä. Valitettavasti minun on palveltava tuota hyvettä – ja yhteisöäni – teloittamalla kaikki, jotka sitä uhkaavat, eli toisin sanoen teidät.”

Toa mutusteli bioriton mietiskelevästi, ehkä näyttäen katuvan surulliselta mutta silti horjumattoman päättäväiseltä. Kapura ja Matoro eivät voineet olla vakuuttumatta siitä, kuinka paljon tunnetta Brohatu osasi ilmaista pelkällä bioriton popsimisella, mutta tämä tilanne ei ollut otollinen laajemmalle keskustelulle aiheesta.

“Luulen, että teidät kannattaa sitoa, sillä onhan saarivaltiomme kuulu erään filosofin suunnittelemista erinomaisista giljotiineista, joilla–”

Mutta toa ei saanut lausettaan loppuun, vaan hyppäsi kauhistuneena sivuun. Samoin teki koko Bro-Koron Keisarillinen Inkvisitio, mutta Matoro ja Kapura reagoivat vain jähmettymällä, kun hirvitys syöksyi ulos Heporintistä…

… tai pikemminkin laukkasi.

Se oli hevonen, täysin musta, ja vain yksi piirre oli jotain muuta väriä: hevosen silmät hohtivat punaisina. Kun toat tarkemmin katsoivat, heistä alkoi tuntua, että sen raajat eivät edes liikkuneet.

Se laukkasi, tai pikemminkin… leijui Matoron luokse, ja jäi siihen paikalleen.
Jään toa, kuunneltuaan koko matkan Kapuran monologeja hevosten myyttisistä ominaisuuksista, käsitti, mistä oli kyse ja ehti olla onnellinen siitä, että oli ostanut matkaevääksi sesongin vihanneksia.

Kapura ja Matoro eivät olleet ihan varmoja, mitä tästä ajatella. Bro-Korolaiset sen sijaan olivat: Brohatun inkvisitiolaiset syöksyivät äkkiä laivaan, ja nopeita – sekä ironisia – käskyjä huudettin. Alus lähti liikkeelle, ja silloin hetken paikallaan tärissyt hevonen ampui kuolettavan lasersäteen.

Toat katsoivat, että alus ainakin syttyi tuleen, mutta pian se katosi horisonttiin, eikä sen kohtalosta saanut enää selvää.

Hevonen katsoi hetken toia – pidempään Matoroa – ja alkoi sitten kohota hitaasti ilmaan.

Ja taivaisiin se katosikin.

Kumpikaan toista ei keksinyt sujuvaa loppukommenttia – tapahtumien outouden ja niihin kuluneen ajan suhde oli aika korkea –, joten he päättivät yksinkertaisesti palata alukselleen.

“Ulkokautta”, Kapura sanoi muistaen hallusinogeenit.
“Ulkokautta”, Matoro vahvisti.

“Ja tästähän ei sitten puhuta mitään”, ehdotti Kapura.
“Ei puhuta, ei”, vahvisti Matoro.

Kesti aika kauan, ennen kuin he sanoivat paluumatkan aikana mitään muuta.

Pimeä huone

Kukaan pelaajista ei keksinyt mitään sujuvaa sanottavaa.

“No”, kysyi Kapura omahyväisesti, “oliko konsistentti ja johdonmukainen narratiivi? OLIKO?”

“Konsistentti siinä, että hevosten rooli oli vähän epäkonsistentti, mikä kai oli tarkoituskin”, analysoi Lipes.

Xela ja Randa eivät sanoneet mitään.

“Sitten ensi kerralla jotain muuta”, sanoi Kapura ja kävi sytyttämässä huoneeseen valot. “Toivottavasti ette väsyneet hevosiin, koska aion käyttää tuota muovihevosta miniatyyrinä joka karzahnin tilanteessa, johon se vähänkään sopii.”

Matoranit vain yksinkertaisesti lähtivät.

Onnistunut kampanja.

Kahvio

“Ah… vai… sellaista”, mutisi Taguna ja katsoi nopeasti toisaalle.

“Niin”, sanoi Kapura. “Jostain syystä myöhempiä viittauksiani Heporinttiin ei arvostettu, vaikka minusta tuo oli ylivertaisesti paras vetämäni kampanja. Voisiko olla, että he viimein ymmärsivät, ettei pelaaja voi valinnoillaan luoda hyvää tarinaa, ja siksi–”

“Minun pitää nyt mennä”, sanoi Taguna ja nousi ylös. “Työt… työt alkavat.”
Plasman toa oli jo kävelemässä pois, mutta pysähtyikin ja kääntyi vielä kerran katsomaan Kapuraa.

“Muuten, kun mainitsit siitä hevosesta lopussa… niin oliko se oikeasti olemassa, vai hallusinaatiota, vai keksittyä roolipeliin, vai keksittyä tarinaan, jota kerroit roolipelistä, koska oikea peli meni oikeasti mielestäsi paljon epätyydyttävämmin?”

“Joo”, sanoi Kapura. “Hauskaa työntekoa, taidan itsekin painua takomaan.”

Taguna mietti, olisiko pitänyt kysyä tarkennusta, mutta päätti lopulta vain lähteä.

16 kommenttia

Itroz 15.7.2016

Matoro kirjoitti erästä hahmoa (ja vähän muutakin)!! ARVAATKO MIKÄ SE OLI!? Mm. Kepe oli hoitamassa teknosähellyksiä ja raportoi, että YT-soittimissa oli mystisiä ongelmia, mutta minulle ei ainakaan näytä siltä? Kertokaa, jos on.

Tätä suunniteltiin melko pitkään ja tämä tuotettiin yhden ainoan kirjoitussession aikana (jonka yhteydessä Matoro sai minut shippaamaan Xela x Randaa).

Musiikit järjestyksessä:
Homestuck – Horschestra
Gremlins 2 -elokuvan tunnusmusiikki (varoitus: marginaalihuumoria)
Alexander Rosetti – Dirkhestra

jos eräät vitsit olivat liian marginaalisia, suosittelen kirjoittamaan selaimen hakupalkkiin “Barty Anderson”

Väitteen “On olemassa hevonen” totuusarvon määrittäminen jätetään lukijalle tehtäväksi.

Guardian 15.7.2016

Antakaa kun minä kerron teille sanasta “marginaali”.

Oletetaan, että on olemassa maailman suurin ja överein Bionicle-fanfic, jossa vuoden 2015 puolivälissä julkaistaan lähes kokonaan roolipelaamalla tuotettu osa. Oletetaan kuitenkin, että ennen kyseistä osaa on kyseisen osan kirjoittajista kolmen ollut pakko testata erilaisia roolipelaamisjärjestelmiä, joilla saadaan yhdistettyä intuitiivinen pelaaminen ja samanaikainen tarinankirjoitus.

Oletetaan, että yhdessä näistä järjestelmistä on vakiografiikkana kuva hevosesta.

Oletetaan, että pitääkseen hauskaa järjestelmän kanssa pelimestari liikuttelee kuumottavaa hevosta ympäri roolipelikarttaa ja nimeää sen “tason 666 tulihevoseksi”.

Oletetaan, että hieman yli vuotta myöhemmin kaksi pelisession pelaajaa kokee äärimmäisen tarpeelliseksi tehdä kyseisestä testipelisessiosta osan aiemmin mainittua tarinaprojektia.

Ja totta kai siinä on se hevonen.

Guardian 15.7.2016

Kommentoidakseni itse tuotosta, viimeinen kuvasarja sai minut hajoamaan tavoilla, joihin Klaanon harvoin pystyy. Brohatun tarpeellinen hahmoesittely lupaa oudolle sivujuonelle aika hyvää tai varmaan pahaa. Kerrontakikkailu oli ehkä hitusen liian intensiivistä mutta silti hauskaa narratiivista kommentaaria.

Herää kyllä kysymys, että miksi Xela, Randa ja Lipes jaksavat vuodesta toiseen roikkua Kapuran roolipelikerhossa. Jonkinasteista masokismia?

Matoro TBS 15.7.2016

Minusta Painajaisen merellä loppu valaisi hieman Kapuran suhdetta roolipeliryhmäänsä. Miehen roolipelit saattavat olla surkeita, mutta nuo muutamat tyypit tulevat aina takaisin – ehkä ne näkevät niissä aina jotain kiehtovaa, jotain tosi aitoa, mitä esim Irutepin roolipelikerhossa ei ole.
Xelalla ja Kapuralla on myös aika passiivis-aggressiivinen kilpailuasetelma, jossa ensiksi mainittu tuntuu pitävän Kapuran juonien sotkemista jonkinlaisena älyllisenä haasteena.

Mutta hei, tärkeää. Löysin oletettavan PLOT HOLEN!

Kapura oppii Xelan ja muiden nimet vasta Painajaisessa merellä (se tuskailee, että pitääkö minun nyt osata teidän nimetkin), mutta tässä, joka tapahtui ennen sitä, puhutaan jo nimillä!

Kapura 15.7.2016

Oletettavasti sen huono nimimuisti on ainakin osittain ironinen osa passiivis-aggressiivisen ropekerhon tapakulttuuria.

tai sitten se vain unohti
ZAIRYH: kapu saat arupak muistot mut unohdat rooli peli tyyppien nimet
KAPURA: y

Manfred 17.7.2016

minä en jostain syystä näe tämän juonirelevanttiutta

odotan innolla sitä, kun tajuan typeryyteni

Matoro TBS 17.7.2016

en oikeastaan usko, että tämä on juonirelevantti, vaikka kapura niin kovasti uskotteleekin

Kapura 17.7.2016

;)

hauska tehtävä lukijalle: odota pari vuotta ja lue tämän viestin kommentit uudestaan

Kapura 17.7.2016

;)

Snowman 26.7.2016

okei

Täytyy kyllä sanoa, että tämä kerronnan tasoilla loikkiminen herättää minussa melkein joka kerta äänekästä hohotusta. Hienoa työtä.

Pave 1.8.2016

Käytettyäni 1,5 tuntia aikaa tämän lukemiseen (koska olen hidas lukija) tunnen oloni aika pettyneeksi, koska en a. tajunnut viestin juonirelevanttiutta b. ymmärtänyt syvintä vitsiä Heporintin ja hevosten takana, ellei vitsi ollut taas kerran Aft Amana -kirjoittajien sisäpiirijuttu kuten ylempää kommenteista luin. Ellei kerrontatasohyppely olisi ollut huvittavaa (josta alempana lisää), olisi viesti tuntunut ajantuhlaukselta.

Mutta positiivistä kritiikkiä
Vau että Kapura oli perseestä ennen sotaa. Koko Jouera-kuvio on varmaan ironista karmaa Kapuran roolipeliasenteesta. Olin totta kai pelaajien puolella.
Koko viesti oli muutenkin niin monitasoinen että on aihetta taputtaa.

Kapura 1.8.2016

Juonirelevanttius ilmestyy pian ei kun joskus. Kyllä te sen vielä tajuatte ropen loppuun mennessä!

Syvin vitsi hevosissa taitaa olla ihan vain hevoset, koska a) hevoset ovat itsessään mystisiä b) ns. tosielämän eläinlajien olemassaolo Bionicle-maailmassa on kyseenalaista, sillä niihin viitataan kyllä koko ajan (varsinkin vaikkapa kissoihin ja kaneihin), mutta oikeasti on vain jotain raheja. Mitä saria ne hevoset sitten ovat???

On totta, että tämä viesti sai alkunsa Aft-Amana ropekokeilusta, mutta siitä tuli lähinnä se, että on olemassa teleporttaava, lievästi tuliteemainen hevonen. Kun juonirelevanttius joskus paljastuu, se on tämän viestin selkeä pääpointti.

Nenya 2.8.2016

Mitä ne hevoset sitten ovat? Ne teleporttaavat ~= lentävät ja syöksevät tulta. Hevoset ovat siis lohikäärmeitä. Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoista teoriaa.

Joko lohikäärmeillä tarkoitetaan kissoja, mikä tarkoittaisi että kuningatar Berúthiel on tosi juonirelevantti henkilö. En äkkiseltään keksi kuka klaanonhahmo se on, mutta selvää on että hevosia on yhteensä 10: 9 mustaa ja yksi valkoinen. Niiden pääasiallinen tehtävä on olla tosi pelottavia ja vakoilla ihmisiä. Lopulta ihmisten pelko niitä kohtaan johtaa/johti Berúthielin karkoittamiseen, mikä taas johtaa/johti siihen että Gondor menettää yllättävässä sodassa Umbarin. Mitä tämä sitten tarkoittaa klaanon-konstekstissa on yhä epäselvää. Yksi teoria voisi olla esimerkiksi että Berúthiel on 001 ja Gondor torakkaimperiumi. Kun torakat saavat tietää Hevosista, he karkottavat kenraalinsa takaisin luojiensa luokse, jonka seurauksena Manu muuttaa asumaan johonkin torakkapesään.

Vaihtoehtoisesti lohikäärmeet ovat vain lohikäärmeitä. Ja kuka loikaan lohikäärmeet? Melkor-Makuta tietenkin. Tämä johtaisi siihen että että Makuta on Hevosen työnantaja. Ja kenen muun työnantaja Makuta onkaan?!! Avden! Hevonen = Avde.

Molemmat teoriat ovat hyvinkin jännittäviä, ja jäänkin seuraamaan uusia käänteillä suurella jännityksellä.

Matoro TBS 5.8.2016

Neny pls.

Mitä kokonaisuuteen tulee, olen hyvin pitkälle samaa mieltä Paven kanssa. Tämä on todennäköisesti vielä astetta epärelevantimpi asia kuin esim matatu, joka on kuitenkin osoittautunut pelottavan tärkeäksi. Suurin saavutus tällä viestillä on luoda selkeä kuva Xelasta ja Randasta hahmona (ainakin minulle), mutta muuten tämä oli aika tyhäm.

Nenya 1.1.2017

Tämä oli parempi toisella lukemisella.

Matoro TBS 30.7.2020

Ok mutta miksi muinaisessa selakhitemppelissä on helvetisti kredipselleeniä? Ja kuka lähetti Matolle kartan sen saaren sijainnista?