“Näin hartauden lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä paikalle tulleita veljiä ja sisaria. Viime kuukaudet ovat olleet seurakunnallemme raskaita. Aluksi ryövärit tunkeutuivat rakkaalle kotisaarellemme ja Pyhään Katedraaliin, tuhoten sen ja pilaten sen kauneuden, sekä vieden uskomme Pyhän Siipaleen…”

Pieni, valkoisesta kivestä rakennettu kirkkosali oli täynnä matoraneja. Useimmat heistä olivat tavallista kansaa, maanviljeliöitä, kalastajia ja käsityöläisiä. Vain muutamalla seurakuntalaisella oli kaavut.
Keltaiset silmät katselivat niiden eteen kerääntynyttä seurakuntaa. Punaisilla rukousriimuilla koristellun mirun kasvot olivat lempeät, mutta puhuessaan haikeat. Valkoiseen rukouskaapuun pukeutunut nainen huokaisi ja loi lyhyen vilkaisun takanaan, alttarin päädyssä olevaan Isä Athin muotokuvaan.

Nainen käänsi katseensa takaisin seurakuntalaisiin jatkaakseen saarnaansa, mutta hänen sanansa jäi puoliväliin suuta.
Salin toiselle puolelle, holvikaaren muotoiseen oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, mustaan kaapuun pukeutunut olento.

Nainen kohotti kulmaansa kysyvästi. Penkeillä istuvat athistitkin huomasivat kääntyä katsomaan ovenkarmiin nojailevaa tulijaa. Hänellä oli huppu päässä niin, etteivät matoranit nähneet muukalaisen kasvoja.
“Älkää antako minun häiritä”, muukalainen totesi ja pyöräytti kättään, kehottaen mirukasvoista naispappia jatkamaan.

Naisen epäilevä katse porautui laihan olennon hupun sisään. Juuri tällä hetkellä Ath-Nuin kaupungissa ei kaivattu muukalaisia. Matoran kuitenkin päätti antaa muukalaisen jäädä kuuntelemaan.
“Krhm, niin. Kuten olin sanomassa, seurakuntamme on joutunut kokemaan kovia viimeaikaisten tapahtumien johdosta, ja sen väkimäärä on pienentynyt. Osa kuoli Katedraalin tuhossa, osa taas lähti ristiretkelle uskonsa puolesta jahtaamaan väärintekijöitä. Mutta, Ath-Nuin matoranit, älkää vaipuko epätoivoon! Ath on kanssamme ja hän opastakoon meitä poluillamme. Kirkkomme uusi Mestari on luvannut löytävänsä varkaat ja toteuttavansa Athin tahdon.”

Saarna päättyi ja uskovaiset alkoivat nousta penkeistään. Mirukasvoinen pappi poistui kirkon takahuoneeseen. Hitaimpien joukossa ylös nousi mustaa calixia kantava onu-matoran. Kävellessään hän kuljetti kättään penkkirivien päätyjen korkeilla käsinojilla, tuijottaen suoraan eteenpäin. Muut olivat ehtineet jo kävellä kirkosta ulos, kun onu-matoran pääsi holvikaaren muotoisen oviaukon kohdalle.

“Näytätte voivan hyvin, opettaja Honnhilt.”
Calixkasvoinen pysähtyi. Hän joutui kääntelemään päätään hetken, ennen kuin hänen katseensa osui pitkän hahmon lantioon. Matoranin katse nousi aina hupulliseen päähän. Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, muukalainen sujautti kätensä kaapunsa sisään. Hän veti esiin kultanauhasta roikkuvan kolmioriipuksen.
“Aah, Paradox… pitkästä aikaa.”

Hupullaan kasvonsa peittänyt krikcit kohotti sormensa suunsa lähelle. Honnhilt ymmärsi puhua hiljempaa.
“Mitä teet täällä?”
Paradox työnsi riipuksensa takaisin kaavun sisään. “Minulla on asiaa sinulle. Ehditkö jutella hetken?”
“Toki”

Honnhilt huomasi nuoren krikcitin kääntävän päätään vasemmalle. Matoran joutui taas hetken etsimään nuoren munkkikokelaan katseen kohdetta, ennen kuin löysin sen. Mirukasvoinen nainen oli tullut takaisin salin päähän ja katsoi heitä.
“Oh”, Paradox sanoi aivan uudenlaisella äänensävyllä, “antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Autan teidät kirkon portaat alas.”
Calixia käyttävä opettaja tuijotti taas hetken krikcitiä kysyvästi, ennen kuin tarttui tämän ojennettuun käteen.

“Jossain muualla”, Paradox aukaisi telepaattisen kanavan.
“Hyvä on.”
Kaksikko poistui kirkosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja naispappi jäi yksin alttarin luokse. Tämän kasvoilla oli mietteliäs hymy.

Paradox ja Honnhilt kävelivät savitiilillä päälystettyä tietä poispäin kirkolta. Kirkko oli vain pieni kyläkirkko asutuksen laidalla, joita Ath-uskonnon entisessä pääkaupungissa oli useita. Tien molemmilla puolilla kohosi kivistä ja laudoista rakennettuja, kauniita harjakattoisia taloja. Paradox katseli kaiholla kaupunkia, joka oli ollut kahden viime vuoden ajan hänen kotinsa.
“Rouva kirkkoherran saarnasta huolimatta kaupunki näyttää voivan hyvin.”
Edelleen krikcitin käsipuolesta kiinni pitävä matoran pudisteli päätään.
“Viime kuukaudet ovat olleet henkistä koettelemusta meille. Ensiksi yritimme pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli Katedraalin tuhosta. Heti sen perään Isä Bartax kokosi kaikki kaupungin soturit mukaansa ja lähti täällä vierailleiden bio-klaanilaisten perään. Kaupunki jäi ilman suojelioitaan. Kaupunkiin jääneet munkit ovat yrittäneet valaa matoraneille uskoa henkiseen elämään ja parempaan tulevaisuuteen.”

“Siitä minun pitikin kysyä sinulta”, Paradox viesti mielensisäisesti. “Tiedätkö mitään Bartaxin seuraavasta päämäärästä? Kävin Bothanan seurakunnan saarella, ja uusi ‘Mestarinne’ oli jättänyt sinne kädenjälkensä. Eli paljon raunioituneita taloja ja ruumiita.”
Magentan väriset silmät huomasivat vanhan opettajansa eteenpäin tuijottavan katseen
värähtävän. Hän raotti suutaan hieman.
“Oletko jatkanut treenausta?”
“Aina kun on ollut aikaa. Liikesarjoja lähinnä yksikseni, ettei taidot ruostu. Välillä paritekniikoita oppi-isän kanssa, kun on ollut enempi aikaa.”

Honnhilt vilkaisi krikcitiä nopeasti.
“Olet siis edelleen Oraakkelin asioilla?”
“Kyllä. Ja siksi halusinkin puhua juuri sinulle. Kuulin hieman huhuja, ettei täkäläiset oikein pidä Pyhän Äidin seuraajista. Siksi yritän pitää matalaa profiilia. Olet ainoa, johon saatan luottaa.”
“Ymmärrän.”

Paradoxin suu vääntyi mutruun, kun hän tunsi epämiellyttävän tunteen vastassaan.
“Hei. Vähän matkan päässä tästä on muistaakseni lempiravintolani. Käydäänkö syömässä päivällistä? ”
“Juu, sopii vain.”

Ravintola oli sisustettu perinteisesti etelämaisittain. Kaikki pinnat ja pöydät olivat punaruskeaa puuta. Varjostetut lamput loivat ruokapaikkaan sopivan hämyisen tunnelman.

Kaksikko oli tilannut annoksensa ja istuutunut seinustalla olevaan pöytään. Seinustan pöydät oli erotettu toisistaan kapeilla seinillä omiksi sisennyksikseen, mikä toi mukavaa yksityisyyttä. Huonekalut oltiin suunniteltu pääosin matoranin kokoon, mikä oli tuottanut pitkälle krikcitille vaikeuksia ahtautua pöydän ja tuolin väliin.
“Täällä tehdään aivan mahtavaa currykanaa! Lempiruokaani. Puolivuotta sitten kävin täällä yhtenään syömässä”, Paradox totesi. Hän oli laskenut huppuaan vain hieman niin, että se kuitenkin pysyi ylhäällä riippuen krikcitin takaraivosta. “Entä sinä? Oletko käynyt usein?”
Onu-matoran kohautti olkiaan. “Harvemmin”, hän totesi tapansa mukaan asiallisen hiljaisella äänellä.

Honnhilt kohotti kysyvästi toista kulmakarvaansa, kun jokin kosketti hänen jalkaansa. Paradox oli tökännyt varpaansa matoranin jalkaterään. Oraakkelin oppipoika risti pöytään kyynärpäistä nojaavat kätensä ja laski leukansa nyrkkiensä päälle.
“Voisinko kysellä muutamia juttuja?”
“Yritän vastata parhaani mukaan.”
“Mitä täkäläiset ylipäätään ovat kuulleet Katedraalin tuhosta? Uskon, että olette kuulleet eri version tapahtuneesta kuin minä.”

Honnhilt uppoutui syvemmälle tuolinsa pehmusteeseen. “Sinä hetkenä, kun Katedraali paloi, hirvittävyys jostakin toisesta maailmasta leijui Pyhättömme yllä. Jotkut puhuivat että se oli makutojen tekele, toiset taas että se oli jonkin ‘Bio-Klaanin’ sotakone, jotkut molempia. Kuitenkin ilmassa kiiri viesti, että klaanilaiset olivat ryöstäneet Nimdan sirun, tappaneet Pyhän Äidin ja että he julistivat sodan kaikille, jotka vastustaisivat heitä. Isä Bartax vahvisti tiedon ja kokosi kaikki soturit kostoretkelle. Myöhemmin saimme kuulla, että Pyhä Äiti olikin elossa, pettänyt kirkkomme ja liittoutunut klaanilaisten kanssa…”
“Ah, ruoka tuleekin.”

Tarjoilijana toimiva po-matoran ojensi kaksi lautasta pöytään. Honnhilt oli tilannut lohta ja juureksia, kun taas Paradox sai eteensä vadillisen hedelmäsalaattia. Krikcitin alkaessa syömään, matoran kaatoi lasiinsa vettä samalla kun katsoi oppilastaan kummastunut ilme kasvoillaan.
“Luulin että ottaisit lempiruokaasi?”
“En. Rupesin vegaaniksi. Kannatan rahien oikeuksia.”
Honnhilt tyytyi vastaukseen.

“Ja te uskotte tuota tarinaa?”
“Kaikki paha kukoistavassa kaupungissamme alkoi, kun he tulivat”, Honnhilt totesi syödessään kalaansa. Telepatiakeskusteluissa oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut keskeyttää kun suu oli täynnä.
“Tosin… kuulin, että eräs kalastaja oli löytänyt satama-altaasta pullon, joka olisi ollut myös viesti klaanilaisilta. Siinä he kuulemma kiistivät kaiken, mitä olivat aiemmin ilmoittameet ja väittivät sitä lavastukseksi. Isä Bartaxin soturit tosin ottivat viestin ja tuhosivat sen pitäen huiputuksena…”
Paradox mutusti kiivin ja appelsiinin paloja. Kaikki sopi kuvaan. Bartax vaikutti olevan aikamoinen satusedö.

“Ja kumpaa versiota sinä uskot?”

Hetken onu-matoran keskittyi vain ruokaansa.
“Minun on hankala uskoa, että Pyhä Äiti olisi pettänyt uskomme”, taistelutaitojen opettaja katsoi krikcitiä kulmiensa alta.
“Sinä taidat tietää hieman erillaista tietoa?”
“Tiedän sen, mitä Oraakkeli on minulle kertonut. Bartax petti meidät ja klaanilaiset ja räjäytti Katedraalin, sitten joku hullu makuta vei Pyhiksen ja Sadjen, muutaman klaanilaisen sekä sirun. Sitten Oraakkeli ja muutama klaanilainen tunkeutuivat makutan hirviöilmapalloon ja tiputtiva sen mereen, pelastaen Mestarin. Nyt he ovat turvassa Klaanin saarella.

Tai, no, pientä sotaa lukuunottamatta kai turvassa.”
“Okei. Huojentavaa kuulla…”

“Niin maukkaita omenia.”
“Hmm.”

“Sitten eräs toinen asia. Sanoit, että Bartax otti mukaansa kaikki taistelutaitoiset munkit. Entäpäs sinä ja rouva kirkkoherra? Sillä naisella on soturimunkin kasvoriimut ja sinä taas olet parhain taistelija, jonka olen koskaan nähnyt.”
Munkkikokelas ei koskaan tulisi unohtamaan sitä kertaa, kun opettaja oli demostroinut Merimetso-taistelutyyliä.
“Hmm, minut varmaan jätettiin tänne näköni takia”, putkinäöstä kärsivä opettaja liikkautti huomaamattomasti sormeaan silmiään kohti.
“Sisar Dahij taas on vakaumuksellinen Bartaxin kannattaja. Salaman kansaa. Hän jäi tänne pitämään järjestystä ja suojelemaan seurakuntaa ryöväreiltä.”
“Kuten arvelinkin. Pitänee pysyä kaukana hänestä.”

Paradox oli jälleen työntämässä uuden lusikallisen suuhunsa, kunnes hänen kätensä pysähtyi. Paradox huomasi lusikallaan jotain keltaista…

Keltaiset silmät tuijottivat oluttuopin vielä juoman peittämää pohjaa. Mustaa akakua kantava ta-matoran otti toisen kulauksen, jonka jälkeen hän vilkaisi sivusilmällään ruokapaikan liikehdintää. Hän istui yksin syrjäisessä nurkkapöydässä kuluttamassa aikaa, kunnes hän äkkäsi tutun hahmon. Siniseen kaapuun pukeutunut matoran istuutui ta-matorania vastapäätä.
“Tervehdys”, akakukasvo totesi juodessaan.
Siniviittainen matoran ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Ta-matoran katsoi keskustelukumppianiaan hetken ja nyökkäsi.

Ta-matoranin keltaiset silmät kääntyivat katsomaan siniviitan olan yli ravintolan toiselle puolelle. Pöytään, jossa istui onu-matoran ja pitkä olento. Akakukasvo näki hujopin kaatavan vatinsa sisällön pöydän alle, kun hänen seuralainen katsoi muualle.
Krikcitkö…?

Ta-matoran joi tuoppinsa loppuun ja nyökkäsi.
Ymmärrän. Haen varusteeni.


“Onko sinulla suunnitelmia seuraavaksi? En antanut paljoa vihjeitä Bartaxin olinpaikasta.”
Älä huoli. Käyn vielä tapaamassa yhtä henkilöä, joka saattaisi tietää paremmin. Jos sekin vetää vesiperän, tämä menee aika salapoliisityöksi.”
Paradoxin ilme oli helpottunut melkein saatuaan oksennusrefleksin ananaspalan takia. Honnhilt ei onneksi ollut huomannut kuinka krikcit oli hienovaraisesti hankkiutunut eroon salaatistaan.

“Hei, opettaja. Onko sinulla sitä öljyä matkassa? Oma pulloni loppui hetki sitten, enkä ole ehtinyt hankkia uutta.”
Honnhilt pyyhki suunsa paperiin. Hän nosti olkalaukkunsa pöydälle ja tunnusteli sen sisältöä. Lopulta hän ojensi ruskeaa nestettä sisältävän pullon. “Ostinkin tänäänä juuri lisää.”
“Ah, kiitos.”
Paradox otti pullon ja hivuttautui pois tuolin ja pöydän välistä. Hän suoristautui ja venytteli hieman jäseniään.
“Lähden vilkaisemaan Katedraalia ennen lähtöä.”
Honnhiltin ilme muuttui huolestuneeksi. “Kannattaakohan? Siellä on edelleen sortumavaara.”
“Käyn vain vilkaisemassa tiluksia”, Paradox totesi vetäen huppunsa kasvojensa peitoksi. “Oli hauska nähdä, opettaja.”
Onu-matoran nyökkäsi. “Juuh, nähdään.”

Kuin vihkosensa kotiin jättänyt opiskelijamatoran kysyisi vierustoveriltaan paperinpalaa, jotta hän voisi tehdä muistiinpanoja, ja vierustoveri repisi omasta vihkostaan arkin, mutta repeymä lähtisi etenemään aivan väärään suuntaan kuin siististi suoraan.

Se oli ensimmäinen asia, mikä Paradoxille kohosi mieleen, kun hän tuijotti tuhoutunutta Katedraalia. Suuren, tornimaisen rakennuksen vasen puoli oli sortunut krikcitin mielessään kuvailemalla tavalla. Sortuma oli vienyt myös satoja metrejä pitkän Ath-patsaan yläkropan olkapäistä asti. Rakennukseen vieneet portaat olivat tuhoutuneet ylhäältä tippuneiden kivenlohkareiden alle. Paradox saattoi erottaa myös ympärillään olevassa sademetsässä ikivalkoisia kivenpaloja, jotka aluskasvillisuus yritti haudata alleen.

Vielä noin puolisen vuotta sitten munkkikokelas oli suorittanut opintojaan ja tutustunut athismin mystiikkaan Oraakkelin avustuksella.
Siitä tuntuu olevan niin kauan…

Krikcit seisoi tarkoituksella syrjemmällä, koska raunioiden luona näkyi olevan muitakin athisteja. Tuhoutumisensakin jälkeen Athin talo oli paikalliselle seurakunnalle tärkeä.
Nuori athisti näki huppunsa sisästä peilaavilla aurinkolaseillaan vasemmalla puolellaan jotain mielenkiintoista, raunioiden vasemmalla puolella.
Kädet kirjaillun takkinsa taskuissa krikcit loittoni entisen Katedraalin pääsisäänkäynnin luota. Hän käveli puiden siimeksessä, piilossa katseilta.

Muutaman metrin päässä rakennuksen romahtaneesta seinästä sijaitsi iso kivilohkare, jonka eteen oli kerääntynyt noin 20 matorania. Paradox hiipi huomaamatta athistien selkäpuolelle nähdäkseen, mikä kivessä oli töllistelemisen arvoista.
Oho…


Murikka oli Ath-patsaan pää.

Paradox ei ymmärtänyt, miten Athin kasvot olivat pysyneet niin hyvässä kunnossa valtavasta pudotuksesta huolimatta. Toki monia halkeamia kulki sen sen kolmion muotoisten kasvojen läpi, mutta krikciti olisi olettanut koko paasin menneen tuusannuuskaksi.
Patsaan pää makasi oikealla ohimollaan, kolmion muotoisten kasvojen oikean kärki murskaantuneena ja maahan uponneena. Pienet, valkoisista kivistä kootut portaat johtivat Athin kasvojen eteen rakennetulle alttarille. Alttarille oli kerätty monia kynttilöitä ja suitsukkeita, joita portaiden eteen kerääntyneet matoranit olivat tuoneet tulipalossa menehtyneiden uskonsisarusten muistoksi. Kukaan ei kuulostanut itkevän, vaan kaikki olivat hiljaa. Alttarin molemmin puolin seisoi keihäin ja miekoin aseistautuneet athistit, jotka vartioivat ettei kukaan ulkopuolinen kajoaisi patsaan silmänä toimivaan suureen rubiiniin.

Paradox huokasi. Hän päätti hiipiä pois paikalta, ettei herättäisi vartijoissa liikaa epäilyksiä. Krikcitiläisen mieleen kantautuivat muistot hänen ensimmäisiltä kuukausiltaan Katedraalin opissa. Paljon oli muuttunut…

Noin puolitoista vuotta sitten

“Hyvä. Tunti alkaa olla ohi! Kokoonnutaan vielä kaikki yhteiseen lopetukseen”, taistelulajien opettaja Honnhilt totesi salissa harjoitteleville soturimunkkikokelailleen. Kaavuttomat matoranit kokoontuivat riviin calixpäisen opettajan eteen. Putkinäköinen matoran puristi oikean kätensä nyrkkiin ja laittoi sen avoimeen vasuriinsa. Hän laski painonsa edessä olevalle vasemmalle jalalleen ja ojensi kätensä oppilaitaan kohti. Munkkikokelaat tekivät samoin. Lopuksi he piirsivät Athin kasvot ilmaan.

Honnhiltin suora katse kiersi jokaisen rivissä olevan vielä läpi. Opettajan huomio kiinnittyi erityisesti rivin vasemmanpäätyiseen kokelaaseen.
“Hyvä. Lopetetaan tältä erää. Sinä, öhmm, pitkä henkilö. Voisitko jäädä hetkeksi?”

Muiden athistien poistuessa salista vain yksi jäi paikalleen. Ei sillä että hän olisi ollut muutenkaan minnekään hetkeen menossa.
Aurinkolasipäinen krikcit seisoi edelleen jähmettyneenä tervehdysasentoon. Hänen kuultava ihonsa kiilsi hiestä, ja hänen ohuet jalkansa vapisivat.
Oi tuskaa… oi kii-puu-aa-aaa!

“Niin. Paralekhän se oli?” opettaja varmisti.
“…dox. Äksällä…” Paradox puristi suustaan.
“Niin, dox siis. Olen huomannut, että olet jäänyt aika paljon jälkeen opetuksesta. Tietty jokainen on erilainen oppimaan, mutta sinun jälkeenjääminen on… aika huomattavaa. Osaatko itse sanoa, mikä on hankalaa?”

Paradox tuijotti hetken hiljaa opettajaansa. “Opettaja, saanko sanoa aivan suoraan?”
“Tietysti.”
Krikcit hengitti hetken syvään. Sitten hän kumartui aivan matoranin kasvojen tasolle. Honnhilt pääsi tarkastelemaan lähemmin krikcitiläisiä laseja.
“Tätä lajia ei ole suunniteltu minunlaisilleni…” krikcit hengähti.

Onu-matoran tuijotti hetken Paradoxia.
“Ahaa… joo. Nyt kun tarkemmin mietin, niin tapani opettaa ei ehkä oikein sovellu muille kuin matoraneille. Kun sinulla on hieman erillainen ruumiinrakenne…”
“Jeeep! On perin hankalaa harjoitella lyöntejä parin kanssa, kun toinen hakkaa jalkojani.”
Honnhilt hieroi leukaansa. “Periaatteessahan siis tämä laji soveltuisi fyysisesti lähes kaikille kahdella jalalla käveleville ja käsiä käyttäville olennoille. Monet liikkeet ovat mahdollisia hieman suurempikokoisillekin, sehän on vain mittasuhdekysymys. Mutta liian suuri kokoero ei ole hyvä. Mitenhän tämän ratkaisisi…”
Paradox venytteli käsivarsiaan samalla kun Honnhilt pälyili katseellaan ympäri salia. Hän jäi katselemaan huoneen seinustalla koottuja puomeja, joita käytettiin tasapainon harjoitteluun.
“Hmm. Tuleppas. Saatoin keksiä idean.”

Hujoppi seurasi matorania huoneen toiseen päähän, ja pyynnöstä auttoi siirtämään yhden korkeista puomeista hieman kauemmas seinästä. Onu-matoran kiipesi korkean puomin päälle. Nuori athisti ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt pitää käsiään valmiina siltä varalta että opettaja olisi pudonnut.
“Noniin. Kokeillaan nyt, josko sujuisi paremmin”, matoran sanoi. Hänen lantio oli nyt melkein samalla tasolla kuin krikcitinkin.
“Pysytkö sinä nyt varmasti sen päällä?”
“Älä siitä huoli. Kokeillaan vaikka etulyönti-takanyrkki-koukku-pikkurillisyrjä -sarjaa.”

Paradox nosti kätensä eteensä taisteluasentoon ja löi vasemman suoran. Matoran torjui sen heilauttamalla oikean kätensä ylös ja käänsi rannettaan, astuen askeleen taaemmas puomilla. Paradox kohotti oikean kätensä ylös, puristi sen nyrkkiin ja löi alas kyynärvarren ulkosyrjällä, astuen samalla eteenpäin oikealla jalallaan. Honnhilt torjui iskun tarkasti nostaen ranteensa Paradoxin kyynärvarren päälle ja lantiota kääntämällä ohjasi sen syrjään. Paradox astui eteenpäin ja teki vasemman alakoukun kohti opettajansa vatsaa. Onu-matoranin nyrkit kopahtivat krikcitin kyynärvarren sisäpuolelle. Krikcit kiristeli hampaitaan, kun opettaja astui taas taaemmas. Sininen sirkkamies kohotti sekä etummaisen, oikean jalkansa että kätensä ylös, ja sitten tömäytti jalkansa maahan ja huitaisi oikean kätensä pikkurillisyrjällä kohti matoranin kaulaa. Mustat kädet kolahtivat rannetta vasten ja löivät sen kauemmaksi.

“Hmm”, opettaja äännähti ja vilkaisi taakseen. Puomin pituus riitti juuri sarjaa varten. “Hyvä. Ja sitten toiseen suuntaan.”
He tekivät sarjan kolme kertaa puomin päästä päähän, toisen aina hyökäten ja toisen torjuen. Paradox huomasi torjumisen olevan paljon vaikeampaa kuin lyömisen.

“Noniin. Sehän meni paremmin”, Honnhilt totesi kun he olivat taas puomin toisessa päädyssä. “Joissakin sinun liikkeissäsi on tosin vielä hiomista. Kun torjut etulyönnin, niin sinun pitää kääntää rannetta. Se hieman kuin pehmentää kolahdusta. Nyt sinun luusi kolahtaa suoraan minun panssariani vasten, mikä ei varmaan enempi kipeää”, matoran selitti näyttäessään samalla kädellään liikettä hitaasti. Paradox tyytyi vain nyökyttelemään.

“Ja sitten hyökätessä sinulla aina välillä unohtuu asennon taaempi käsi alas. Lyödessä ja potkiessa pitää aina pitää se toinen käsi suojaamassa kroppaa, jos vastustaja vaikka torjuu tai väistää. Näytän esimerkin. Hyökkää hitaasti.”
Paradox teki työtä käskettyä ja ojensi toisen kätensä kohti calixkasvon rintaa. Honnhilt pyöräytti kätensä ylös iskun tielle. “Nyt, jos sinulla ei ole toista kättä suojaamassa, sinun rintakehäsi on auki. Tästä asennosta voinen helposti vain astua eteenpäin ja lyödä sinua toisella kädellä rintaan.”
“Et maassa.”
Honnhilt hymähti. “Niin, totta! Mutta sama pätee isompaan vastukseen.”

Honnhilt hypähti alas puomilta. He kävelivät huoneen laidalle, jossa oli molempien kaavut. Honnhilt kaivoi kaapunsa taskusta ruskeaa nestettä sisältävän pullon ja antoi sen Paradoxille. Taistelutaitojen opettaja selosti kuinka harjoittelussa kolahtaneet paikat hierottiin oikein, ettei pahempia vammoja ja mustelmia syntyisi.
“Milloin opetat kuinka mielenvoimia käytetään taistelussa?” Aurinkolaseja käyttävä hujoppi kysyi samalla, kun hieroi kyynärvarttaan istuessaan. Hierontaöljy tuoksui pistävältä. Hän piti tuoksusta, vaikkei osannut kuvailla mitä se muistutti.
“Ensin on munkkikokelaan on osattava lajin fyysiset perusalkeet. Vasta sen jälkeen alamme soveltamaan mielensisäisiä lahjojamme kamppailussa. Jos pääset kiinni opetuksesta, voi olla että vuoden sisällä alan opettamaan teille niitä.”
“Okei.”

Paradox nousi risti-istunta-asennostaan ja puki kaapunsa päälleen. Hän pujotti myös kultaisen kolmioriipuksensa kaulaansa.
“Minun onkin jo mentävä. Sovin että tapaisin oppi-isäni.”
“Selvä, seuraavaan kertaan”, opettaja totesi.

Soittimen kielet toivottivat doxin tervetulleeksi askeettiseen kammioon. Oraakkeli istui muuten tyhjän huoneen rukousmatolla silmät kiinni kuin unessa. Kirjainmerkein kaiverretun muinaisen kolmiokanteleen puinen kaikukoppa lauloi vanhaa athilaista laulua iänikuisen ennustajan käsissä. Kivusta huutavilla raajoillaan huoneeseen vaappunut sirkkamies pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Kukapa hän oli keskeyttämään Laulua Ritarista? Paradox ei vielä tuntenut kaikkia sen sanoja, mutta ei voinut olla laulamatta niitä päässään melodian kuullessaan.

Knihti sinen sirpovi
Siruiksi säpälöivi
Palasiksi maailmalle
Kuu’eks Athin kansalle


Ja sitten se jatkui jollain tapaa, mutta Paradox muisti lähinnä nuo, eikä ollut niistäkään aivan varma. Jonain päivänä hän vielä kehtaisi kysyä joltakulta, mitä “knihti” tarkoitti.

Ennustajalta ei kestänyt kauaa huomata oppipoikansa läsnäoloa – ehkä hän oli aistinut tämän jo kaukaa. Toinen sininen silmäluomi raottui katsomaan sirkkamiestä, mutta puisen kolmion pyhä virsi ei katkennut.

“No”, valon matoralainen sanoi melodian alta, “opitko tänään jotain, Paradox Krikcitiläinen?”
“Sen, että matoranien täytyy kiivetä vyötäröni tasalle että voimme taistella rehdisti”, Paradox hymähti, hieroen samalla kipeää olkavarttaan.

Oraakkeli ei vastannut aivan heti, vaan antoi sormenpäidensä jatkaa tanssiaan kielillä. Paradox jatkoi äänetöntä hymäilyä mukana, sillä ei muistanut tämän osion sanoja.
“Poikaseni”, vanhus lopulta sanoi, “luuletko että kiinnitit huomioni siksi, koska olit rehti? Joko olet unohtanut ensimmäisen keskustelumme?”
“Se- se ei hevillä unohdu. Mitä tarkoitat?”

Pakarikasvo huokaisi ja jatkoi musisointia, nyt entistä painokkaammin.
“Toa, josta sinulle kerroin – Miekkapiru – liikuskelee näilläkin hetkillä eteläisillä välisaarilla. Ja uutiset sieltä… saavat minut huolestumaan. Jotain on tapahtumassa, Paradox. Näen merkkejä mullistuksesta. Uhkasta Ath-Korolle. Elämme muutoksen aikoja. Hitaan muutoksen, mutta jotain on tulossa…”
Vanhus pysäytti soinnut hetkeksi kuin olisi aina suunnitellutkin tekevänsä niin, ja katsoi Paradoxiin pitkään.
“Jos jotain synkeää on nousemassa esiin, tarvitsen sen tuntijoita. Tarvitsen epärehellisiä… mutta en sellaisia, jotka ovat epärehellisiä myös itselleen.”
Ja musiikki jatkui.


“Meinaatko siis lähteä tapaamaan sitä hiekkapirua?” dox varmisti.
Oraakkeli tuijotti hetken kummastuneena. “Se on tarkoitukseni… mutta en puhunut hänestä.”
“Ai?”
“Puhuin sinusta”, matoralainen totesi, “jos Athin seurakunta aikoo astua peliin, jota pelaavat epärehelliset, tarvitsemme puolellemme mestarihuijarin.”

Paradoxin suu vääntyi mutruun. Vaikka hän oli hetki sitten hikoillutkin liikkeessä, hän tunsi kuinka hiki alkoi taas valua hänen kaulallaan nolostuksesta.
Ei krikcit varsinaisesti itseään koskaan pahana ollut pitänyt. Hän oli pikemminkin aina ajatellut olleensa olosuhteiden uhri.
Toisaalta… kaipa ne asiat olisi toisinkin voinut hoitaa.

Paradox yskäisi nyrkkiin peittääkseen sen, kuinka vaikeaksi hänen olonsa kävi. Vaikka Oraakkeli todennäköisesti aistikin jo sen.
“Oraakkeli. Mitä odotat minun tekevän, jos saan tiedustella?”

“En rikkovan isä Athin tahtoa vastaan, jos sitä huolit”, matoralainen nyökkäsi, “mutta tiedustelu… lieneekö parempaa sanaa kuvaamaan sitä, mihin sinun toivon pystyvän. Krikcitian lapsena on sinulle siunattu suurenmoiset silmät, jotka näkevät sinne mihin Pyhä Äitimme ei.”
Paradox jos joku tiesi, kuinka hyvän tilaisuuden hänen oppi-isänsä oli juuri antanut nasevalle heitolle, mutta päätti olla tarttumatta siihen. Lisäksi hän oli melko varma, että itse Sokea Näkijä kuulisi tänne asti jos vain haluaisi.
“Synkeää polkua voi astella ilman, että antaa sen tahria omaa sieluaan. Synkeää polkua täytyy astella, sillä miten muuten seuraamme niitä jotka ovat sen valinneet?”

“Haluaisitko minun siis pahojen tyyppien linnoituksiin urkkimaan tietoja? Enhän minä ole vielä valmis soturimunkki.”
“Et vielä, et vielä”, vanhus vastasi, “mutta polku soturimunkiksi voi ottaa minkä tahansa muodon… ja taistelu on joka tapauksessa vasta viimeinen vaihtoehto.”
“Ei kai nyt sentään sulkeutunutta ympyrää tai umpikujaa” kävi krikcitin mielessä, mutta hän pyrki häivyttämään ajatuksen mielestään heti kun sen sai.

Sen sanottuaan pakarikasvo laski kolmiokanteleen kammion kivilattialle ja henkäisi syvään.
“Ja sitä varten minulla onkin sinulle lahja.”
“Ööh, kiva?”

Sanaakaan ei vanha ukko valkokaapu sanonut, vaan nousi ja viittoi oppipoikaansa seuraamaan kaarevia kivikäytäviä pitkin. Sirkkamies lähti harppomaan vauhdikkaan vanhuksen perään yhä kivusta kirkuvilla koivillaan.

Ja katedraalin portaiden alapäässä, lämpimässä ulkoilmassa krikcitin suuria aurinkolaseja tuijottivat kaksi suurta verkkosilmää.
“Mörh.”
“… terve”, krikcit totesi yllättyneenä.
Kun Paradox hieman toisesta kuvakulmasta tarkasteli, hän saattoi huomata silmien kuuluvan sinivihreälle nui-kopenille. Sen pään ympärille oli sidottu löyhästi köysi, josta ruskeaan kaapuun pukeutunut athisti sitä talutti. Varmaankin Oraakkelin pyynnöstä.

“Jos mielit astua polun soturimunkiksi asti, voi se viedä sinut yläilmoihinkin. Rajoittamaton mieli on vapaa ja kahleita vailla. Rajoittamaton mieli menee mihin mielii – tai on jo siellä. Mutta me, joita fyysiset kehot vielä jollain tapaa kahlitsevat, tarvitsemme lentämiseen vielä siipiä.”
Oraakkeli laski valkean kämmenensä ja taputti suuren ampiaisen kuonoa. “Tämä eläin toimikoon sinun ominasi.”
“O- opetatko, miten tu- siis sitä lennetään?” Paradox kysyi. Hän ei oikeastaan koskaan ollut miettinyt, miltä lentäminen tuntui, saatikaan että voisi itse jonain päivänä halkoa taivaan sinimerta.
Oraakkeli hymyili – jäyhän asiallisella kanohilla harvinainen ele. “Voin opettaa vain perusteet, tai ainakin sen, miten olet putoamatta. Tässä lajissa paras opettajasi on kuitenkin eläin itse. Opi tuntemaan se. Opi katsomaan sen silmiin ja ymmärtämään mieltä, joka on hyvin erilainen omastasi.”

Vanhus harppoi verrattain lyhyillä jaloillaan pois nui-kopenin luota kuin antaakseen tilaa Paradoxille ja suurelle hyönteiselle.
“Ensimmäinen virhe, minkä moni ratsastaja tekee, on ratsun näkeminen vain työkaluna. Vain eläimenä. Silläkin on mieli – miksi sinun älykkäämpi mielesi olisi yhtään sen omaa arvokkaampi?”
Sininen krikcit nyökytteli hermostuneesti. Vaikkeivät kopenin silmät voineetkaan näyttää katsovan tiettyyn suuntaan, tunsi Paradox että hänellä ja hyönteisellä oli rikkoutumaton katsekontakti.
“S- selvä. Mikä hänen nimensä sitten on?” krikcit kysyi, kohottaen varovasti kätensä kohti olennon päälakea. Nuori athisti rapsutti varovaisesti karvaista päälakea.
“Jos hänellä on sellainen omalla kielellään, oletatko että kumpikaan meistä osaisi lausua sitä?” Oraakkeli hymähti.
“Voisit vain sanoa, ettei.”
Näkijä jatkoi. “Jos haluat kutsua häntä joksikin, lienee se nimi sinun päätöksesi.”

Paradox raapi takaraivoaan. “Olen kyllä surkea nimien keksijä. Enkä koskaan ajatellut hankkivani lemmikkiä.”
“Lemmikki?” av-matoran kysyi. “Tällä kauniilla olennolla on tavallaan korkeampi arvo seurakunnassamme kuin sinulla.”
“Tarkoitin ylipäätään raheja elämäni aikana, jos kerran niin tarkkoja ollaan”, Paradox korjasi närkästyneesti. “Onko oppi-isällä mahdollisesti mielessä jotakin?”

“Oman ratsuni nimi”, Oraakkeli sanoi juhlallisuutta hipoen, “on Bothoss. Sen veli, Repekk, lentää jossain pohjoisempien merien yllä, mutta tiedän että niiden välistä yhteyttä ei välimatka tai aika riko. Tiedätkö, mistä linnut saivat nimensä?”
“Veikkaan, että joistain uskonnollisista hahmoista? En ole historian opinnoissa vielä kovin pitkällä.”

“Bothodos ja Repheccio”, matoralainen virkkoi, “alun ja lopun enkelit. Arkkienkelit, jotka nousevat taivaalle silloin kun Ath palaa. Vanha legenda, suosittelen tutustumaan.”
“… siistiä”, Paradox katseli äimistellen valon matorania. Sitten hän katsoi taas kopenia. “Tosin… yhdellä historian tunnilla opiskelimme Kirkon historiaa. Sieltä yksi nimi pisti minulle erityisesti silmään.”
Oraakkeli luuli jo tietävänsä, kenestä munkkikokelas puhui.


“Orondes.”

“Aivan. Athin kirkon ensimmäinen Isä. Krikcit, kuten sinäkin.”
Hetken oppipoika ja Oraakkeli molemmat maistelivat nimeä. Historian uumenista noussut sana, jota ei toisen krikcitin, Takadoxin hirmuvallan jälkeen suotu sanottavan. Isä Orondes.
“On aikoja siitä, kun kukaan on puhunut hänestä. Suurin osa yrittää vain unohtaa.”

Paradox ei koskaan pitänyt siitä, kuinka aina krikciteistä puhuttaessa nimi “Takadox” nousi esiin. Vaikka sodista olikin kauan, sekä athistit että krikcitit eivät olleet valmiita unohtamaan.

Lopulta Paradox hymähti. “Orondes kyllä kuulostaisi hyvältä. Mitäs mieltä sinä olet siitä?”
Krikcit taputti ison rahin päälakea.
“Mörh”, kopen vastasi.
“Vähäpuheinen kaveri. Tulkitsen myöntymiseksi.”

Nykyhetki

Paradox käveli kaupungin aurinkoisia katuja kädet taskuissaan.
Hmh. Taas kerran vesiperä. Noh, seuraavana pysäkkinä Isä Ariez.
Munkkikokelas suuntasi kohti satamaa, jossa Orondes odotti häntä.

Pitäisiköhän käydä kämpillä, krikcit mietti. Hänen opiskeluaikojensa asunto sijaitsi lähellä satamaa, erään leipomon yläkerrassa.
… nääh, minulla kaikki tarvittava mukana. Ei ole aikaa jäädä tervehtimään tuttuja.

Ja jälleen turkoosivihreä ratsu ratsastajineen nousi halkomaan merta ja taivaita.

Paradoxin asunto

Aurinkoin valo tulvi kapeana kiilana puoliksi pimennysverholla peitetystä ikkunasta sisään. Luonnonvalo valaisi puista lattiaa juuri sen verran, että sille kasaantuneesta pölykerroksesta saattoi päätellä ettei kukaan ollut käynyt huoneessa hetkeen.

Mutta jos joku muukin olisi ollut katsomassa ja vielä tarkkaan, olisi hän saattanut huomata valokiilan reunalle painautuneet jalanjäljet pölyssä.
Sekä tumman viitan helman.
Ja hämärässä hohtavat, keltaiset silmät.

Ta-matoran kohotti riisihattunsa reunaa silmiensä edestä.
Krikcit ei näemmä poikennutkaan kotonaan. No. Ei sillä ole väliä. Ehdin hänen peräänsä vielä. Hän ei ole lähtenyt Ath-Nuilta huomaamatta…