Bio-Klaani
Suuren Hengen Temppelin puutarha

Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.

Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.

Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.

“He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.

“Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”

Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
“Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. “Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.

“Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
“Oh, juu!”

Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.

Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
“Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. “Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”

“Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
“Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. “Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”

Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.

“Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
“Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. “Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
“Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. “Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”

Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.

“Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”

“Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
“Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”

“Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
“Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. “Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”

“Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”

Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.

“Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. “Otatko uuden palan?”
Mata-Antro Rusko nyökkäsi. “Mutta vain pienen.”

Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. “Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”

Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. “Kysy pois, utelias lumiukko.”

“Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. “Mistä maailma koostuu?”

Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.

“Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
“Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
“Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. “Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”

Lisää kahvia.

“…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
“Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”

“Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”

Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
“Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. “Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”

En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.

“Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. “Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”

Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.

“Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
“Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.

Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
“Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. “Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
“Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”

“Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
“Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”

Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
“Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”

Rusko hieroi leukaansa. “Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”

Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.

Vai että santsikierrosta…

Bio-Klaanin kaupunki
Tuokiota myöhemmin

Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.

Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.

“Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.

Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?

“Hiljaa!”
Ei sitten.

Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.

“Mm-hm.”

Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.

“Jep.”

Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-

“Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- “Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”

Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.

“Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. “Enhän häiritse?”

Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
“En keskeytä mitään?”

Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
“E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, “kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.

Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.

Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
“Isä Zeeron.”
“Isä Zeeron.”

Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.

Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.

“Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.

“Rauhaa, Z-mies”, mintunvihreä sanoi.
“Iisisti, pappa Z”, violetti jatkoi.

Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.

“No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. “Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
“No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. “Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”

Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.

“Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ‘meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
“Mm, niin, aivan…”

Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.

Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.

“Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. “Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”

Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
“He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
“Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon “sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”

Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. “Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”

“Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”

“Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, “koskaan kuullutkaan…”
“Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
“Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ‘ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
“Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”

“No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”

Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.

“Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
“Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”

“Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. “Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”

“Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. “Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
“Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
“Öh siis vertauskuvallisesti.”

Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. “Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”

Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
“Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”

Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.

Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.

Eihän?

“Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”

Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.

“Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”

Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.

“Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”

Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.

“Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”

Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.

“Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. “Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
“Onko?”
“Niin, onko?”
“Niin niin, onko?”
“Mu-… Mu-mutta. Eäh.”

Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
“Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, “olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
“Nooh, omasta mielestäni juu.”
“No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”

Zeeron levitti villinä kätensä. “Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”

“Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. “Ha! Joo joo!”
Innostus syttyi lumiukon silmiin. “Joo!”

Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
“Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!”
“Mitä aiot, poika?”
“Aion oppia!”

Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
“Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”

Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.

“Niin, kiitos niistä! Tsau!”

Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
“Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.