Kun metallisen sylinterin sisältä kuoriutunut kansalainen avasi silmänsä ensimmäistä kertaa kylmän ja pohjoisen saaren rantahietikolla, vastasi katseeseen ainoastaan liekkien valtautunut pauhaus. Valkoinen pieni olento istui peloissaan entisen matkustusvälineensä palasissa ja tuijotti sinisillä silmillään kylää jonka liepeille oli saapunut. Tuli oli jo ottanut omakseen puiset rakennukset. Tundran viileys ei ollut täällä avuksi.

Matoranin ensimmäinen yritys sanoa jotain takertui ilmassa leijuvaan tuhkaan. Suuren Hengen kuopus peitti lopulta pienen naamionsa käsillään ja painui koko ruumiillaan vasten kylmää hiekkaa.

Kesti tunteja ennen kuin kytevän kylän väki palasi sinne, missä vielä edellisenä päivänä oli ollut heidän kotinsa. Kylänvanhin tarjosi kätensä rannalla hytisevälle nuorukaiselle ja ensimmäisenä tekonaan pyysi tältä anteeksi. Ei ollut kotaa jonne uusi tulokas olisi voinut asettua levolle. Ei ollut tervetuliaisia eikä esittelyjä. Matoran oli saapunut kohtalonsa määränpäähän vaarallisimpana mahdollisena päivänä.

Demonit partioivat pohjoisia saaria. Eikä heidän eteensä asetuttu ilman, että siitä maksettiin hinta.

Vuodet antoivat tulokkaalle nimen Monga, eikä hän koskaan unohtanut elämänsä ensimmäistä horisonttiaan. Joka kerta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, vilahti hänen edessään se liekkien turmeleva syleily joka oli toivottanut hänet tervetulleeksi uuteen kotinsa. Eikä Mongan elämä koskaan saanut sitä alkua jonka se olisi ansainnut. Vaikka kylä rakennettiin takaisin oli pelko syöpynyt ikuisesti sen asukkaisiin. Tuhoavan tulen ja sen sytyttäneen demonin paluu kummitteli jokaisen selviytyneen mielessä.

Kosto ei kyläläisten mieleen koskaan juolahtanut, mutta oikeus sitäkin useammin. Kylänvanhin muistutti Mongaa usein siitä, kuinka hiuksenhieno ero niiden kahden välillä oli. Sanat eivät Mongaa paljoa hidastaneet. Liekki kyti yhä kylän nuorimpien keskuudessa. Vuodet pelossa motivoivat heidän suunnitelmiaan. Halki pohjolan vaelsivat demonien koneet ja siellä odottaisi myös Mongan koko elämänsä kaipaama oikeus. Siitä hän oli varma.

Valmistelut olivat kestäneet vuoden päivät, suurin osa niistä piilossa niiltä jotka pelkäsivät eniten demonien paluuta. Nuorien suunnitelma olisi kariutunut alkutekijöihinsä, jos se olisi löytänyt tiensä julkisuuteen. Syytökset idean vaarallisuudesta olisivat huuhtoneet alleen ajatukset siitä, mikä Mongan mielestä oli heidän kaikkien parhaaksi. Näyttämällä etteivät he enää pelänneet, ajaisivat he pahuuden pois kotikonnuiltaan.

Ajatus pelottomuudesta toi Mongan lopulta yhteen Krevlin kanssa. Nuoren tytön toiveissa leiskuivat samat toiveet tulevaisuudelle. Krevl sattui myös olemaan kylän lahjakkain nahkuri. Se taito yhdistettynä ko-matoranin palavaan haluun toteuttaa muutosta teki hänestä korvaamattoman osan Mongan suunnitelmaa.

Yhtä lailla korvaamaton oli po-matoran Daive, joka kartturina ja Mongan vanhimpana ystävänä tiesi täsmälleen kuinka lähestyä toveriensa hurjimpia ajatuksia. Kolmikon vanhimpana hän myös koki olevansa vastuussa kahden toverinsa tekemisistä. Miehenalku yritti parhaansa mukaan pitää joukkion jalat turvallisesti maan pinnalla, mutta oli koittanut päivä, jolloin hän oli lopullisesti epäonnistunut itselleen antamassa tehtävässä. Tieto siitä oli saanut hänen polvensa tutisemaan jo aamutuimaan.

Kolme jalkaparia oli ponnistanut kielekkeen reunalta useita satoja metrejä tundralla kiiltelevän radan yläpuolella. Krevlin taidolla kokoon kursimat liitimet nostivat matorankolmikkoa ensin ilmavirtauksen mukana hieman korkeammalle lähtöpisteestään. Lakipisteen saavutettuaan, Mongan johdolla, kolmikko aloitti syöksynsä. Pilotinlasit silmiensä suojana lentoaan sata kertaa harjoitelleet kyläläiset kuulivat, kuinka demonin kone saavutti heidät alapuolellaan.

Kiskoja pitkin pauhaavalla jaokkeellisella metallipedolla oli toki nimi, mutta se ei ollut matoraneille tuttu. Teknisistä termeistä välittämättä kolmikko alkoi liitämään yhä lähemmäksi heitä vain hieman nopeamman, etummaisesta jaokkeesta savuavan koneen kattoa.

Kuukausia jatkunut tarkkailu ja laskelmien tekeminen alkoi kantamaan hedelmää, kun Mongan jalat koskettivat ensimmäisenä metallista kattoa. Kosketuksen tehtyään hän välittömästi kiskoi vyötäisilleen kiedotusta köydenpätkästä, joka vuorostaan veti liitimen sen taidolla suunnitelluista nivelistä kasaan. Tuulen ote irtosi Mongasta välittömästi ja tämä räimähti voimalla vasten koneen kattoa.

Kasaan taitettu liitoväline kainalossaan matoran alkoi ryömimään kohti kulkuneuvon jaokkeen keskiosaa, kun hänen kumppaninsa laskeutuivat peräjälkeen hänen taakseen. Monga asettui jaokkeen kauimmaiseen päähän samalla kun Krevl jäi odottamaan laskeutumispisteeseensä. He antoivat tilaa Daivelle, joka laskeuduttuaan kaivoi välittömästi esiin hänen käsilleen huomattavan suurikokoisen veitsen.

Kylänvanhin oli jo varmasti huomannut, että vuosisatoja vanha toa-työkalu oli kadonnut näyttelypaikaltaan, mutta se oli kylän ainoa ase, jolla oli kyky leikata tiensä läpi demonien koneesta. Ja vaikka Daivella ei ollut voimaa jota kanavoida veitsen läpi, sujahti se vaivatta läpi koneen katosta. Ei kestänyt kauaa, kun kolmikon edessä oli matoraninmentävä aukko, josta pääsi tiputtautumaan koneeseen sisälle. Monga vilkaisi kerran molempia tovereistaan. Hänen katseessaan ei kuitenkaan piillyt epäilyn häivääkään, vain päättäväisyyttä. Daiven ja Krevlin nyökättyä hänelle takaisin, Monga etunenässä, kylän sankarit loikkasivat koneen syövereihin.

Valot syttyivät automaattisesti vaunun sisälle, kun kolmikko laukaisi laitteiston liiketunnistimet. Nopeallakin vilkaisulla kävi välittömästi selville, ettei koneen jaokkeessa ollut muita. Rahtia oli kuitenkin senkin edestä. Krevlin varmistettua vaunun jokaisen nurkan, uskalsi kolmikko laskea liitimet käsistään ja tutkia tarkemmin kulkupelin sisältöä.

Menosuuntaan tarkkailtuna vaunun vasen puoli oli pinottu täyteen puisia, keskenään identtisiä laatikoita, joiden sisältö ei käynyt ilmi mistään niiden kylkeen kirjoitetusta. Niiden olemus jäi muutenkin nopeasti toissijaiseksi kolmikon kiinnittäessä huomionsa vaunun oikeaan puoliskoon ja sitä peittäviin kirkkaisiin, nestellä täytettyihin kanistereihin.

Kuplivat, koneistetut säiliöt pitivät sisällään jotain punertavaa, epätasaista massaa, jonka koostumusta naamansa niihin kiinni työntänyt Daive ei edes osannut spekuloida. Demonista alkemiaa? Teollisia kauhuja pohjoisen kaupungeista? Monga ja Krevlkin yrittivät ymmärtää, mutta kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Koneen kiskoilla pauhaava kolina peitti alleen ensimmäiset hämmentyneet huokaukset. Krevl napautti yhtä säiliötä napakasti sormillaan. Välittömästi tämän jälkeen kaikkien kolmen mieleen hiipi karmiva tunne siitä, että jokin oli perusteellisesti pielessä.

Ajatukset keskeytyivät kolahdukseen. Jossain päin konetta oltiin havahduttu matoranien läsnäoloon. Monga irvisti odottamattomalle käänteelle. Kymmenien tiedusteluretkien perusteella koneen sisältä ei oltu kertaakaan havaittu liikettä. Krevlin raportit olivat varmoja siitä, että demonien kone toimi ilman miehistöä.

Ajatus siitä, että joku oli osannut odottaa heitä vieraili hetken jokaisessa pienessä mielessä. Monga ei kuitenkaan sallinut pelon ottaa ryhmästä valtaa. Hän toimi niin ripeästi kuin vain kykeni ja säntäsi vaunun etuosan rautaiselle ovelle. Hän väänsi oven vipua kaikin voimin, mutta ne olivat lopulta Daiven auttavat kädet jotka saivat oven auki. Krevl oli kaapannut kaikki kolme liidintä kouriinsa ja kipitti mahdollisimman äänettä poikien perässä seuraavaan vaunuun. Kauempaa kuuluva meteli oli nyt jo ilmiselvästi paljastunut askeleiksi, todella raskaiksi sellaisiksi. Daive piirsi mielessään jo kauhukuvia siitä, että kone itsessään saattaisi olla elossa. Hänen jalkansa tärisivät nyt näkyvästi Mongan vihaisesta mulkoilusta huolimatta. Krevl puristi liitovälineitään hetki hetkeltä tiukemmin, mutta onnistui pitämään päänsä kylmänä. He voisivat yrittää vielä peruuttaa yhden vaununmitan kauemmaksi äänen lähteestä, mutta Monga pelkäsi, että heidän sijaintinsa paljastuisi jos he pitäisivät yhtään enempää ääntä.

Daive puristi veistä kädessään valmiina iskemään jos jokin tulisi ovesta läpi. Monga taasen lepuutti vasenta kättään tarvikepussinsa päällä. Sen sisältö oli vaarallista ja ehdottoman räjähdysherkkää, mutta kotitekoisen pommin tuhovoima oli tarkoitettu koneen ohjaamoa varten, ei taisteluun. Päässään Monga kirosi jo nyt päätöstä aloittaa koneen takaosasta. Uteliaisuus laitteen kuljettamasta tavarasta oli kuitenkin vienyt voiton tehokkuudelta.

Kolmikko kuunteli kauhusta kankeana kuinka vaunuun, johon he olivat hetki sitten laskeutuneet, asteli jotain. Pari valtavia jalkoja pysähtyi ensin ilmiselvästi koneen kattoon leikatun reiän kohdalle. Sikäli mikäli kulkuneuvossa astelevalla olennolla oli silmät olivat ne satavarmasti nauliintuneet siihen oveen, jonka takana kolme kylänsä sankaria kykki hengitystään pidättäen. Asia oven takana oli varmasti huomannut matoranin kokoisen reiän koneen katossa.

Sitten seurasi hetki jolloin vain koneen kiskoja pitkin rullaavat metalliset pyörät päästivät ääntä. Kolme silmäparia vaelteli toisissaan, kun yksikään niiden omistajista ei uskaltanut enää tuijottaa ovea peläten sen avautuvan heidän päälleen hetkenä minä hyvänsä. Jännittynyt tilanne laukesi vasta kun askeleet lähtivät uudestaan liikkeelle, tällä kertaa takaisin vastakkaiseen suuntaan. Kun vaunun kaukaisemmasta päästä kuului oven narahdus, ja sen sulkeutuminen, kolmikko uskalsi taas hengittää.

Krevl lähti ensimmäisenä liikkeelle. Vaikka Daive olisi tässä vaiheessa tahtonut vain poistua ja myöntää tappion heräsi hänenkin uteliaisuutensa kun hän huomasi, mitä vaunu heidän selkänsä takana sisälsi.

Metallisista telineistä koostuva viidakko näytti siltä, kuin sen olisi kuulunut pitää sisällään paljonkin. Todellisuudessa vaunun sisältö kuitenkin koostui vain muutamasta metalliharkosta, jotka makasivat sikin sokin telineiden alla. Ei tarvittu etsivää kertomaan, että vaunun sisältö oltiin tyhjennetty kiireessä eikä kovinkaan perusteellisesti. Näytti siltä, että lastin purkanutta oli kiinnostanut vain saada mahdollisimman paljon rahtia ulos koneesta mahdollisimman nopeasti.

Monga ei harkkojen materiaaleja tunnistanut, mutta Krevl oli viettänyt tarpeeksi aikaa kylän sepän kanssa ymmärtääkseen, että maassa lojuvat rahdin jämät oltiin tarkoitettu hienovaraisiin töihin, eikä suinkaan haarniskoihin tai aseisiin. Daive oli samaan aikaan iskenyt silmänsä aivan vaunun ylimmille hyllyille, joiden päällä oli vielä muutamia pahvisia, painavan näköisiä laatikoita, joita oltiin selvästi yritetty nostaa alas, mutta jätetty puolitiehen.

Mongan oli vaikea uskoa, että koneen sisältö oli ollut tällaisessa kunnossa sen aloittaessa matkansa. Oli selvästi aika jatkaa eteenpäin. Vain seuraavat vaunut voisivat kertoa heille lisää siitä, mitä demonin laitteessa oli tapahtunut. Daivea ja Krevliä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Seuraavassa vaunussa he olisivat samalla hieman kauempana raskaiden askelien mysteeriksi jääneestä omistajasta.

Yhteisvoimin kolmikko sai kammettua oven seuraavaan vaunuun auki, joskin ilman aiemman siirtymän mukanaan tuomaa adrenaliinivirtausta joutuivat he tällä kertaa käyttämään huomattavasti enemmän lihasvoimaa. Kenties siinä piili syy sille, miksi Mongalta kesti useampi sekunti tajuta, että välittömästi oven takana heitä odotti jotain karmaisevaa.

Matoraneja monin kerroin pidempi peto otti valtavan harppauksen heitä kohti välittömästi oven avauduttua. Demonisen ilmestyksen ruumis muutti muotoaan joka hetki. Maahan kauhusta kaatuneet kyläläiset yrittivät kauhoa itseään taaksepäin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hirviön ruumiista työntyvät ulokkeet kurottivat silti uhkaavasti heitä kohti kunnes ne saivat otettua lopulliset, piippumaiset muotonsa.

Daiven pään oli jo vallannut kauhun mukanaan tuoma sumu, johon sekoittui hetki hetkeltä enemmän vanhimmuuden mukanaan tuomaa velvollisuudentunnetta. Monga ja Krevl ehtivät vain kirkaista ystävänsä perään, kun tämä teki jo epätoivoista loikkaa kohti oven takaa hyökännyttä olentoa.

Matoranien, ja erityisesti Daiven itsensä ihmetykseksi, hätääntynyt hyökkäys osui kuin osuikin maaliinsa. Kylänvanhimman vartiosta anastettu toa-veitsi upposi kärjestään hirviön ojentuneeseen mustaan kouraan. Se oli juuri tarpeeksi hämmentämään myös hyökkääjää sen verran, että tämä pysähtyi niille sijoilleen.
Monga ja Krevl olivat juuri saaneet autettua toisensa pystyyn ja yhteistuumin kolmikko pinkoi takaisin kohti sitä vaunua, josta he olivat koneeseen murtautuneet. Monga sai tällä kertaa kammettua jaokkeiden välisen oven omin voimin auki ja kyläläiset katosivat hirviön edestä ennen kuin se ehti astelemaan heidän peräänsä avonaisesta aukosta.

Työnnettyään oven itsensä ja hirviön välistä kiinni Daive tajusi miten hirvittävän virheen hän oli hyökätessään tehnyt. Veitsi oli ainoa asia jolla he olisivat voineet leikata koneen seinään pakoreitin. Nyt heidän ainoa toivonsa oli sisääntuloaukko vaunun katossa, johon lyhyet matoranit eivät mitenkään voineet yltää.

“Kontit!” Krevl kuitenkin tajusi nopeasti. Monga ja Daive ryhtyivät toimeen välittömästi. Heillä olisi vain hetki aikaa ennen kuin hirviö seuraisi heitä vaunuun, eikä Daiven veitsikään ollut enää heitä suojelemassa. Yhdessä kyläläiset onnistuivat työntämään yhden tyhjistä säilytyslaatikoista reiän alle korokkeeksi, mutta heidän aikansa oli jo käymässä loppuun. Vaunujen välinen ovi repesi saranoiltaan, kun punamusta kauhu vaivatta hankkiutui ainoasta esteestään eroon.

Matoranit jähmettyivät paikalleen kauhusta. Monga yritti epätoivoisesti keksiä uutta suunnitelmaa, mutta hänen mielensä löi tyhjää. Hän yritti keksiä oliko pedolla mitään ilmiselviä heikkouksia. Sen ruumis näytti olevan metallia. Sen kasvot olivat kokonaan peitossa, mutta se ei käyttänyt naamiota vaan jonkinlaista kypärää. Katse jonka se soi oli ilmeetön, mutta otuksen eleet olivat merkillisen eläviä ottaen huomioon, kuinka paljon sen olemus muistutti konetta.

Se ei kuitenkaan edennyt, vaan oli jähmettynyt tuijottamaan vaunun keskellä toisiaan pitelevää kolmikkoa. Kypärä ja pää sen sisällä kääntyi hieman ymmärtäessään, millaista saalista tämä oli edelliset minuutit jäljittänyt.

“E-ei askeltakaan lähemmäksi!” Daive parahti olentoa kohti nyrkit kohotettuina.

Monga mulkaisi ystävänsä epätoivoista elettä, mutta yritti silti pitää katseensa visusti jahtaajassaan. Hän ihmetteli vieläkin, miksi se oli vain pysähtynyt.

“Teidän ei pitäisi olla täällä”, hirviö puhui koneen vahvasti vääristämällä äänellään. Krevl puristi Mongaa nyt entistä kovemmin. Daiven jalat pettivät viimein ja tämä rojahti maahan järkytyksestä.

“Olette onnekkaita etten ollut varautunut hyökkäykseen. Teistä olisi jäänyt jäljelle niin vähän, että pohtisin lopun ikääni kehen olin edes törmännyt”, hirviö jatkoi. Sen metallisesta ruumiista ilmestyneet piiput alkoivat vetäytymään takaisin haarniskan uumeniin. Hitaasti matoranit alkoivat ymmärtämään, ettei tämä “hirviö” välttämättä ollutkaan heidän perässä.

“Mielenkiintoinen veitsi”, metallinen olento sitten jatkoi ja nosti kädestään irroittamansa veitsen kypäränsä tasalle tutkiakseen sitä. “Ionipinnoite, elementaalikanavat. Toa on käyttänyt tätä joskus.”

“Niin on. Kunnes suuri suojelija peittosi sen käyttäjän kylässämme kauan sitten”, Monga vastasi ylpeänä kolossin merkilliseen keskustelunavaukseen. Krevl irvisti ystävälleen. Samalla häntä myös hämmästytti kuinka nopeasti Monga oli ottanut tilanteen langat takaisin käsiinsä.

“Vai että suuri suojelija ihan”, olento hymähti ja heitti tämän jälkeen veitsen varovasti kolmikon jalkojen juureen. “Siinä tapauksessa teidän lienee parasta viedä se takaisin. Joku varmasti kaipaa sitä. Eikä Puhdistajan juna ole muutenkaan paikka kolmelle nuorelle matoranille.”

“Si-siksikö häntä kutsutaan?” Krevl takelteli puoliksi kuiskaten. Hän oli saanut ajatuksensa suurin piirtein kasaan autettuaan Daiven ensin jaloilleen.

“Muun muassa”, kolossi jatkoi. “Rakkaalla vihollisella on monta nimeä.”

Ison olennon pääkopassa vieraileva naisen ääni naurahti, mutta läsnäolijoista ainoastaan hän ja hänen haarniskansa uumenissa piileskelevä apuri kuulivat sen.
Seuraavaksi rautajätti alkoi katselemaan ympärilleen ja vilkaisi vielä kierroksensa lopuksi seuraavaan vaunuunkin. Hänen irti repäisemä ovi makasi koneen lattialla hänen metallisten saappaidensa juuressa.

“Tekään ette taida olla vastuussa tästä puuttuvasta rahdista”, hän lopulta kysyi. Matoranit pudistelivat päätään vastaukseksi.

“Päättelin, että sinä olisit”, Daive heitti takaisin, mutta nyt oli kolossin kypärän vuoro tehdä pudistelevaa liikettä.

“Ei, en minä.” Mustat suuret kourat pyyhkäisivät muutaman metalliharkon tylysti hyllyltä lattialle. Hän olisi tarkastellut tyhjyyttään huutavia säilytystelineitä tarkemminkin, jos hänen rannepanssarissaan asuva apulainen ei olisi sanellut jotain juuri silloin hänen mieleensä.

“Sinä”, rautajätti osoitti kohti Mongaa ja erityisesti tämän tarvikevyötä. “Anna se minulle, varovasti.”

Ko-matoran sävähti ja refleksinomaisesti alkoi puristamaan räjähdettä pussukkansa suojissa.

“Mutta se on ainoa asia, jolla pystymme-“, hän ehti parahtaa ennen kuin haarniskaotuksen ääni keskeytti hänet tylysti. “En aio käskeä kahdesti!”
Krevlin kevyt tuuppaus sai Mongan lopulta astumaan eteenpäin. Vapisevin käsin matoran kaivoi puiseen rasiaan kasatun ruutipanoksen ja työnsi sen varovasti metallimiehen odottaviin kouriin. Hän ei edes yrittänyt arvailla, mistä olento oli yhtäkkiä keksinyt, että heillä edes oli räjähde mukanaan.

Haarniskoitu otus tutkaili hänen näkökulmastaan hyvin primitiivistä laitetta hetken, kunnes yhdellä äkkinäisellä liikkeellä, haarniskan voima takanaan, hän viskasi räjähteen ulos junasta matoranien kattoon tekemän aukon kautta.

“Jos olisit kaatunut kerrankin sen päälle, teidän matkanne olisi päättynyt lyhyeen”, hän sitten murahti ja lähti kävelemään seuraavaan vaunuun. Yhdellä harppauksella hän ylitti maassa lojuvan oven. Matoranit seurasivat hahmoa hämmentyneinä takaisin seinälle, jossa säiliöissä kelluvat lihaisat esineet odottivat.

“Kuvaa nämä tarkasti”, metalliotus tuhahti ääneen kävellessään säiliöiden ohi. Raskaita askelia seuraava kolmikko vilkuili toisiaan, mutta kukin tuli itsenäisesti siihen johtopääätökseen, ettei iso mies puhunut heille. Se, kenelle sitten, pysyi kuitenkin mysteerinä.

Otuksen omien silmien huomio oli jo keskittynyt vaunun sisäseinään säiliöiden vieressä. Häneltä kesti tovi erottaa ruosteinen kahva muusta seinästä. Haarniskan mukanaan tuomasta voimasta huolimatta liukuovi ei edes liikahtanut, kun mustat isot kourat yrittivät saada sitä liikkumaan. Kypärän sisältä kuului varovainen hymähdys. Sitten hän otti edellistä yritystä huomattavasti leveämmän haara-asennon ja riuhtaisi uudelleen.

Auki revähtäneestä ovesta tuiskusi välittömästi sisään terävästi pistelevää jäistä tihkua. Matorankolmikon kädet siirtyivät peittämään korviaan, kun koneen vauhdin paiskaama tuuli alkoi humisemaan kipeästi heidän korvissaan.

Punamusta kypärä työntyi uhkarohkeasti ulos vaunusta ja kurkisti kohti koneen keulaa ja sen suunnalla aukeavaan horisonttiin. Kurkistusta ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun kolossi väänsi itsensä takaisin sisälle ja sulki vaunun sivun samoilla vauhdeilla.

“Saavumme sillalle vajaassa viidessä minuutissa”, otus osoitti sanansa nyt taas selvästi kolmikolle. “Oletan, että nuo kiihtyvät pudotuksessa.”

Musta koura osoitti Krevlin kainaloonsa kahmaamia riippuliitimiä. Tyttö nyökkäsi varovaisesti, johon metallimies hymähti tyytyväisesti.

“Hyvä, siinä on teidän mahdollisuutenne kääntyä takaisin.”

Daive vilkaisi Krevliin joka puristi luomuksiaan nyt entistäkin tiukemmin. Mongan kasvoille oli samalla levinnyt hämmennys. Hän ei voinut uskoa, että hänen suuren operaationsa tulisi noin vain keskeyttämään jokin ylimieisesti käyttäytyvä konemies.

“Äläkä edes älähdä”, kone nosti sormensa Mongaa päin ennen kuin tämä ehti osoittaa mieltään. “Minä tunnen tuon katseen, mutta te ette ymmärrä mihin olette nokkanne työntäneet.”

“Mutta demonin kone”, Monga silti yritti osoittaa mieltään. “Me emme pelk-”

“Sitä kutsutaan junaksi”, kypäräpää älähti turhautuneena, “Ja pelkoa tai ei, te seisotte koillissakaran paatuneimman sosiopaatin omistamassa kulkuneuvossa hetki sen jälkeen kun joku, joka ei ollut kukaan meistä, on ryöstänyt sen. Olette onnekkaita, että tämä paikka ei parveile sotilaita.”

Daive ehti hypätä sananvaihtoon väliin ennen kuin Monga ehti ärsyttämään kolossia enempää. “Sinä… tunnut ymmärtävän paljonkin siitä miten tämä demon-”

“Puhdistaja”, läsnäolijoista suurin keskeytti.

“Niin… Puhdistaja”, Daive myöntyi. “Tunnut ymmärtävän mitä täällä tapahtuu. Ehkä jos sinä auttaisit meitä ja… ja…”

Tällä kertaa puhuvaa matorania ei edes tarvinnut keskeyttää. Pelkkä kypärän läpitungitseva katse sai Daiven polvet taas tutisemaan.

“Sinä et ymmärrä”, Krevl otti puheenvuoron lennosta itselleen. “Hän tunkeutui kyläämme. Vaati… vaati että luovuttaisimme pois nukkuneemme. Sanoimme ettei se käy, sanoimme että vainaat kuuluvat mullalle eivätkä muukalaisille.”

Kolossi huokaisi syvään. Hän oli kuullut lukemattomia tarinoita jotka alkoivat täsmälleen samalla tavalla. Ja vaikka hän tiesi täsmälleen, mitä matoran hänelle seuraavaksi kertoisi, hän kuitenkin kohteliaasti pyysi Krevliä tekemään sen itse.

“Hän… poltti… kaiken. Käski koneensa avaamaan haudat samalla kun yritimme vetää toisia ulos liekeistä. Savun laskeuduttua meillä ei ollut enää koteja… eikä vainajillamme… heillä… heillä ei ollut…”

“Päitä. Hän varasti heiltä heidän kallonsa”, Monga irvisti ja täydensi Krevlin kesken jääneen lauseen. Daiven katse oli taas maassa. He eivät keskustelleet liekkien päivän tapahtumista ääneen käytännössä koskaan.

Kypäräpäinen mies tuijotti hetken nuorta kolmikkoa, kylänsä taakseen jättäneitä jotka olivat rohkeudellaan ja oveluudellaan saapuneet näin kauas kotoaan. Vaivatta saaneet itsensä sisään kulkuneuvoon jonka nimeä he eivät edes ennen tätä päivää tienneet. Harmaat kasvot metallin sisällä eivät osanneet muuta kuin virnistää. Matoranien suoritus ja esittämä urheus oli kiistattoman urheaa.

“Se mitä te olette tänään saavuttaneet on vaikuttavaa, mutta minä en voi antaa teidän räjäyttää tätä junaa. Täällä on jotain jota haluan tutkia enkä kaipaa kolmea selustaa lisää turvattavaksi.”

Monga puri hammastaan kipeästi samalla kun Krevlin ja Daiven katseet kääntyivät ryhmänjohtajansa puoleen. Kolossin sanat purivat syvälle ja nuoren soturinalun piti myöntää, että koko operaatio maistui hetki hetkeltä liian isoksi palaksi purtavaksi.

“Menkää kotiin. Puhdistaja ei teidän kyläänne kohti enää katso. Niin kauan kun pysytte kylänvanhimpanne suojissa, teidän ei tarvitse enää koskaan kuulla hänestä”, Kolossi jatkoi.

Krevlin tiukka puristus Mongan käsivarressa kertoi tarpeeksi hänen mielipiteestään. Daiven jalkojen vapina oli viimein lakannut, mutta muiden ei tarvinnut arvata kahdesti mikä hänen reaktionsa perääntymiskäskyyn olisi.

“Mistä tiedät sen? Mistä tiedät ettei hän tule enää takaisin?” Monga halusi kuitenkin ymmärtää.

“Koska hän sai teiltä jo haluamansa… ja koska hän ei elä tarpeeksi pitkään voidakseen yrittää uudestaan.”

Monga huokaisi syvään. Suurin piirtein tällaista vastausta hän oli odottanutkin.

“Joten… silta?” Krevl sitten jatkoi näperrellen samalla liitovälineitä kasassa pitäviä remmejä. Kolossin kypärä nyökkäsi ja vilkaisi kohti vaunun ovea. Mongan katse oli maassa, mutta hän oli jo hyväksynyt tilanteen. Selvästi heidän demoninsa perässä oli jo jotain paljon heitä kykenevämpää. Mutta kolossin sanat eivät yksin hänen päätään saaneet pyörrettyä. Hänen tekonsa sen sijaan…

Samalla kun Krevl oli kiireinen auttaessaan riippuliidintä Daiven selkään, Monga otti muutaman askeleen kohti seiniä katseellaan skannaavaa kolossia. Hän madalsi ääntään sen verran, etteivät hänen toverinsa kuulisi niin selvästi, mitä hän sanoi seuraavaksi.

“Sinä olet se Hiljainen, josta kylänvanhin aina puhuu, etkö olekin?”

Kolossi jähmettyi ensin paikalleen ja käänsi sitten katseensa jalkojensa juuressa avautuvaan matoraniin. “Sinä peittosit toan joka olisi suonut kylällemme pahaa. Turaga puhuu sinusta usein. Vierailit kylässämme joka vuosi. Ja kylän väki jätti sinulle aina pienen lahjan tunturin päälle.”

Kolossi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hiljaisuus oli ainoa vastaus jota Monga oli edes odottanut.

“Mutta sitten sinusta ei kuultu enää mitään. Et tullut enää kertaakaan takaisin vaikka pelastit silloin kaikki kylän asukkaat…”

Matoranin äänestä pystyi erottamaan ne sanat, joita hän harkitsi kaikkein tarkimmin. Melankolisesta esitystavasta huolimatta hän oli toiveikas.

“Se oli minun läsnäoloni joka toan kylään alunperinkin toi”, Kolossi vastasi lopulta. “Ja jos olisin jatkanut vierailujani, lisää olisi seurannut minua sinne.”

Mongan katse oli lukkiutunut tätä korkeuksista tuijottavaan kypärään. Hän ei ymmärtänyt. Kolossin sanoissa ei ollut järkeä.

“Mutta sinä olisit suojellut meitä niiltä. Ehkä… ehkä jos sinä olisit ollut siellä, ei Demoni olisi uskaltanut viedä meiltä kaikkea…”

Matoranin suunpieli värähti lauseensa lopuksi. Kolossi oli tyytyväinen ainoastaan siihen, että hänellä oli kypärä päässä peittämässä hänen kasvonsa.

“Mikä on nimesi?” keskustelijoista huomattavasti suurikokoisempi kysyi.

“Monga”, matoran vastasi.

“Killjoy”, kolossi esittäytyi. “Ja kenties olet oikeassa, Monga. Kenties minun ei olisi pitänyt lähteä…”

Kolina junan alla muuttui äkisti erilaiseksi. Raiteet joiden päällä Puhdistajan rahditon väline kiisi olivat muuttuneet selkästi raskaammiksi. Valtavan lumisen kanjonin yli rakennettu silta lähestyi vauhdilla.

Killjoy havahtui ääneen myös ja riuhtaisi nyt hieman löystyneen vaunun sivun kertaheitolla auki. Daive ja Krevl sitoivat yhdessä Mongan liitimen viimeiset remmit ja asettuivat yhdessä vaunun reunalle. Kaksi muuta nyökkäsivät varovaisesti kyläläisten poistumista valvovalle Killjoylle, kun taas Monga halusi mainita vielä yhden asian ennen hyppyä.

“Hän muuten vei sen naamionkin”, matoran korotti ääntään tuulen huminan ylitse. Killjoy kallisti kypäräänsä merkiksi siitä, ettei hän ymmärtänyt mitä Monga tarkoitti.

“Se naamio joka päihittämältäsi toalta jäi jälkeen. Demon- tai siis… Puhdistaja vei senkin mukanaan.”

Muistikuvat nimeämispäiväisestä taistelusta kirposivat punamustan miehen mieleen.

“Ymmärrän”, Killjoyn koneen vahvistama puhe varmisti. Monga nyökkäsi ja käänsi sitten katseensa tovereihinsa. Siltaan oli enää muutamia satoja metrejä.

Yhteistuumin ja harjoitusten mukaisesti he käänsivät selkänsä aukkoon päin, ja kun raiteiden ääni keveni maamassojen ilmiselvästi puututtua niiden alta, Krevl joukon ensimmäisenä veti köydestä ja levitti nahkaiset siipensä. Tuuli tarttui niihin välittömästi ja kiskaisi matoranin väkivaltaisesti ulos vaunusta. Monga seurasi perässä ja lopuksi Daivekin. Killjoy harppoi vauhdilla vaunun reunalle ja otti tukea liukuoven karmeista. Kanjonin yllä liitävä matorankolmikko pieneni hänen silmissään hetkessä kolmeksi pieneksi pisteeksi horisontissa, mutta oli ilmiselvää että jokainen heistä oli saanut tuulesta kiinni onnistuneesti.

Kyläläisten pitkä kotimatka oli alkanut ja Killjoy oli nyt junassa viimein yksin.
Tai niin yksin kuin puhuvia otuksia päänsä sisällä omistava kenraali nyt vain saattoi.

“Söpöä”, naisen ääni radioyhteyden päässä avasi puheenvuoronsa. “Mutta myös vaarallista. Olivat työntäneet kanohinsa vähän liian syvälle.”

Nascoston suojista Killjoyn toimia seurailevan Breznikovan puhe oli vaivalloista. Lauseen päätteeksi radiosta kuului kivulias parahdus.

“Ficus on alkanut röyhkeäksi. Häntä ei enää kiinnosta olla tekemättä koko maailmasta hänen vihollistaan”, Killjoy murahti ja jatkoi säiliöseinän tuijottelua, jotta hänen rannepanssarissaan elävä olento saisi työnsä tehdyksi. “Kuinka leukasi jaksaa?”

Brez yllättyi kenraalin huolehtivasta äänensävystä. Selakhin täytyi kuitenkin ennen vastaustaan painaa taas jääpussia sidotulle leualleen, jotta kipu edes hieman hellittäisi.

“Elän, mutta se skakdi vei melkoisen siivun…”

“Lupaan ampua Metorakkia koko arsenaalilla päähän jos törmäämme uudestaan”, Killjoy yritti lohduttaa. Brez vain hymähti vastaukseksi antaen keskustelun kolmannelle osapuolelle mahdollisuuden avata sanaisan arkkunsa.

“Set-sotaherra. Tämä skannaus olisi valmis.”

“Antaa kuulua, Miksu”, Killjoy antoi luvan samalla, kun rannepanssarista käsin hänen tietokoneitaan ohjaileva tietoisuus selasi kuvia Killjoyn viikon aikaisemmista iskukohteista.

“Säiliöiden sisältö näyttäisi olevan samaa materiaa, mitä löysimme kaikista neljästä tutkimuslaitoksesta. Orgaanista, mutta tätä on mahdotonta jäljittää mihinkään yksittäiseen lajiin tai olentoon. Me tarvitsemme geenitutkijan jos tahdomme selvittää sen alkuperän tarkemmin.”

“Työn alla”, Killjoy murahti. Miksun analyysin sisältö oli täsmälleen sitä, mitä hän oli odottanutkin. Tieto siitä, että hän oli löytänyt lisää sitä minkä olemusta hän ei ymmärtänyt kuitenkin lähinnä ärsytti Killjoyta. Kenties siitä johtuen hän ei koskaan huomannut, että säiliörivissä, jota hän oli jo tovin tuijotellut, oli hyvin selkeä rako. Yksi säiliöistä oli teillä tietämättömillä.

“Se ei kuitenkaan ole tällä kertaa ensimmäinen kysymykseni”, Killjoy jatkoi.

“Minuakin kiinnostaa”, Brez tuumasi radionsa välityksellä. “Mitä siellä on oikein tapahtunut? Missä kaikki rahti on? Tämänhän piti olla kuukauden suurin kuljetus.”

“Miksu?” Killjoy kysyi, “Löysitkö mitään erikoista ylilentomme aikana?”

Killjoyn visiiriin ja Brezin päätteen näytölle ilmestyi sama kolmiulotteinen kuva Puhdistajan kuusivaunuisesta junasta. Sinisessä mallissa hohti punainen pieni neliö siinä kohdassa, mistä matoranit olivat murtautuneet sisään. Se oli kuitenkin ainoa ilmiselvästi erottuva yksityiskohta.

“Matoranien sisäänpääsyreitin lisäksi junassa ei näytä olevan lainkaan murtautumisen merkkejä, herra sotaherra”, Miksu piipitti stressaantuneena.

“Ja minä tarkistin jokaisen sivuoven, ne ovat käytännössä kaikki ruostuneet umpeen. Tällaiset vaunut lastataan yleensä ilman kattoa”, Killjoy täydensi.

“Eli joku…” Brez pohti, “on päässyt sisälle liikkuvaan junaan murtautumatta ja ilman fyysisen vahingon aiheuttamista, putsannut suurimman osan tavarasta ja poistunut koko rahdin kanssa jälkiäkään jättämättä.”

Kypäränsä alla Killjoy osasi vain irvistää. “Siltähän se näyttää…”

“Eihän tässä ole mitään järkeä”, Breznikova tuhisi. “Tällaisen operaation olisi pitänyt kiiriä meidän korviimme. Ja jos joku haluaa ryöstää helvetin Purifierin niin luulisi, että olisivat soittaneet ensimmäisenä meille.”

Killjoy ei ollut varsinaisesti yllättynyt siitä, että Ficus oli tehtaillut itselleen uusia vihollisia, mutta kuka junan olikaan rahdistaan putsannut, osoitti tämä kykyä pistää aivan uuden kokoisia kapuloita tämän rattaisiin.

“Tarkista ilma myös”, Killjoy komensi Miksua. “Tutki löydätkö mitään tavallisesta poikkeavaa.”

Kuului pieni slurpsahtava ääni, kun olento Killjoyn rannepanssarin uumenissa imaisi junavaunun ilmaa sisäänsä. Ei kulunut montaakaan hetkeä, kun entinen keittiövälineiden trendituote oli saanut analyysinsä valmiiksi.

“Maaperän hiukkasia, useita eri metalleja, arvatenkin peräisin kadonneesta rahdista ja… ja pimeää energiaa.”

“No niin tietenkin”, Killjoy älähti ja heitti lauseensa jatkoksi vielä xialaisen kirosanan, jonka merkityksen radion kautta kuunteleva selakhi ymmärsi liiankin tarkkaan. “Pidäpä ne asejärjestelmät sittenkin lämpiminä, me emme välttämättä ole yksin.

“En ymmärrä”, kuului Brezin ihmettely. Killjoyn katse vaelteli nyt huolestuneena vaunun molemmissa ovissa.

“Täällä on ollut teleporttaaja”, hän selvensi. “Ja meidän pitää liikkua hitosti varovaisemmin tästä eteenpäin.”

Brez ei avannut suutaan enää toviin. Osittain leukansa puoliksi puuttumisesta johtuvasta kivusta ja osittain siksi, ettei hän halunnut häiritä Killjoyn ja Miksun keskittymistä. Krana-asian analyysi oli paljastanut tehtävän vaarallisuuden vaikkei teleporttaajan mahdollisesta identiteetistä ollut edes valistuneita arvauksia. Kaikki kolme kuitenkin ymmärsivät, että moiset olivat harvinaisia ja käytännössä poikkeuksetta tappavan vaarallisia.

Killjoy oli hidastanut vaunusta toiseen talsivia askeleitaan sen verran, ettei hänen läsnäolonsa kaikunut koko junaan. Veturia hiljalleen lähestyvä kenraali pysähtyi havaitessaan jotain, joka hänen olisi pitänyt huomata heti junaan astuttuaan.

“Kone…” hän sanoi hiljaa.

“Mitä?” kysyivät Brez ja Miksu melkein yhteen ääneen.

“Veturin kone. Kuunnelkaa sitä”, Killjoy tarkensi.

Radioyhteys Breziin ei ollut lähellekään niin puhdas, että selakhi olisi voinut tehdä päätelmiä junan taustametelistä. Miksu sen sijaan ymmärsi hyvin nopeasti, että jokin poikkesi tavanomaisesta.

Sen sijaan, että juna olisi kulkenut eteenpäin perinteisen höyrykoneen suomalla verrattaen tasaisella tahdilla, oli laitteen moottorin jylyssä merkillisiä taukoja. Ne huomasi ainoastaan hyvin tarkkaan kuuntelemalla, mutta kun niihin totutti korvansa oli selvää, että juna tavalla tai toisella sykki eteenpäin.

Veturia lähimmän vaunun sisältö oli pitkälti sama kuin sen perässä tulevissakin. Muutama harkko tai kuparinvärinen kerä lojui siellä täällä rahtihyllyjen perukoilla, mutta suurimmaksi osaksi tämäkin vaunu oltiin tyhjennetty sisällöstään. Killjoy asteli sen läpi kiinnittämättä paljoakaan huomiota sen sisältöön. Hän käveli suoraan veturiin johtavalle ovelle, tarttui sen kahvaan ja väänsi. Jo toista kertaa päivän aikana kahva jäi kenraalin kouraan. Ruosteen sisältä syövyttämää junaa ei selvästi oltu tarkoitettu henkilökunnan käytettäväksi.

Killjoy tuhahti ärtymyksestä, otti yhden askeleen taaksepäin ja iski oikean nyrkkinsä vauhdilla siihen pisteeseen, josta kahva oli murtunut irti. Rautaisen oven paksuudesta huolimatta pneumaattisesti paranneltu isku työntyi ovesta läpi. Kenraalin musta koura tarttui oveen sen toiselta puolelta ja riuhtaisi sen sijoiltaan. Sen saranat olivat yhtä ruostuneet kuin kaikki muukin junan rakenteissa.

Veturin koneisto aukeni nyt Killjoyn edessä, mutta hänjoutui tuijottamaan näkemäänsä hyvän tovin ennen kuin hän ymmärsi kunnolla, mistä oikein oli kyse.
Koska veturi oli ulkoakin päin paksujen metallilevyjen peittämä, ei Killjoy ollut vielä tajunnut, ettei siinä ollut lainkaan paikkaa konduktöörille. Koko veturin sisäosa oli tilaa valtavalle rautaiselle koneelle. Hammasrattaita, mäntiä, putkia, kaikkea sellaista mitä junaa kuljettavalta koneistolta saattoi odottaakin. Mutta kaiken keskellä oli valtava metallinen kotelo, johon kaikki muu koneisto näytti olevan liitetty. Selvää oli, että höyryllä juna ei ainakaan kulkenut. Mikä ikinä aiheuttikaan sykkivän liikkeen, sen täytyi sijaita kotelon sisällä.

Noin Killjoyn itsensä korkuisen, mutta monin kerroin leveämmän kotelon seinämät oltiin selvästi pultattu paikalleen vasta veturin viimeisessä rakennusvaiheessa. Siinä missä jokainen palanen koneistoa oltiin juotettu ja asetettu paikalleen huolella, olivat kotelon hitsauslinjat epätasaisia ja monin paikoin rakoilevia. Kuin kotelo olisi ollut vain jälkikäteen tehty ratkaisu jonkin asian peittämiseksi. Sen seinämät antoivat myöten helposti, kun Killjoy tarttui kaartuvaa metallia yhdestä hutiloiduista saumoista.

Aivan ensimmäiseksi Killjoy huomasi, että metallinpala jota hän repi hitaasti irti oli sisäpuoleltaan paksun keltaisen vaahdon peittämä. Ennen kuin hän edes ehti ymmärtämään, mitä metallin alta paljastui, hän ymmärsi, että kotelon tarkoitus ei ollut piilottaa jotain näkymästä. Sen tarkoitus oli piilottaa jotain kuulumasta.

Riuhtaisu, toinen ja kolmaskin. Killjoyn kärsimättömyyden ajama kovakouraisuus repi kotelon kokonaan hajalle. Nascostossa Brez yritti siristää silmiään saadakseen paremmin selvää sumuisesta kuvasta. Killjoylle ja hänen rannepanssarinsa asukkaalle kotelon sisältö valkeni välittömästi, ja niin valkeni myös se, miksi junan liike tuntui niin merkilliseltä.

Punainen, sykkivä lihas, sydän, kaltainen jollaista Killjoy ei ollut koskaan nähnyt eikä kuvitellut, pumppasi tasaisesti koneiston keskellä. Sen jokainen supistus työnsi kirkasta, hohtavaa nestettä siihen rujosti liitettyihin metalliputkiin. Putket taas johtivat nesteen jonnekin syvemmälle veturiin, jossa se selvästikin, tavalla tai toisella, sai sen rattaat pyörimään.

“Mikä helvetti tätä junaa oikein vaivaa?” Killjoy sai lopulta ähkäistyä. Breziltä kesti tovi edes ymmärtää kenraalin mutinaa. Miksu taas pidätteli täysivaltaista paniikkia. Jos jokin sai Killjoyn näin näkyvästi huolestumaan, saattoi se tarkoittaa ainoastaan tavanomaistakin akuutimpaa ikävien asioiden sattumista.

Orgaanista massaa tuijottava kralhi tunnusteli taas junan liikettä. Jokainen sydämen lyönti antoi kulkuneuvolle hiljaisen, mutta tunnistettavan sykähdyksen eteenpäin. Kauttaaltaan kuvottavan koneiston edessä Killjoy pohti, miten hän ei ollut aluksi edes huomannut koko asiaa. Hän ei kuitenkaan jäänyt tuijottamaan pidempään kuin oli tarpeen. Hänen edessään sykki jotain mitä hän ei yksinkertaisesti käsittänyt. Näissä tilanteissa seuraava askel oli Killjoylle päivänselvä; Hän tekisi kaikkensa, jotta hän ymmärtäisi.

Pieni punainen ioniterä syttyi Killjoyn oikean etusormen ja peukalon väliin. Välittämättä siitä, että leiskuva instrumentti hioi hitaasti pois maalipintaa Killjoyn rautaisesta kourasta, hän puristi sormensa sen ympärille ja hienovaraisesti viilsi ohuen siivun kudosta sykkivästä sydämestä. Koneisto ei näyttänyt reagoivan tähän tekoon millään tavalla, mutta kralhi pysähtyi kuuntelemaan sitä kaiken varalta.

Varmistuttuaan siitä, että mikään ei ollut muuttunt, hän sujautti lihansiipaleen tarvikevyöltään roikkuvaan pieneen kanisteriin.

Sitten Killjoy teki jotain, joka sai erityisesti Brezin hämmentymään. Yksi kerrallaan Killjoyn kourat nostivat sydämen ympäriltä irti repimänsä kotelon kappaleet ja alkoi asettamaan niitä takaisin paikalleen. Sitten hän murskasi surutta oman etusormensa siitä kohtaa, mistä ioniterä oli hetki sitten sitä kuluttanut.

Vasemmalla kädellään koneistettu mies kaivoi esiin kirkkaana hohtavan, suonta muistuttavan putken, jonka sisällä ilmiselvästi kiersi sitä, mikä ikinä sitten pitikään Killjoyta hengissä. Sitten hän murskasi senkin ja antoi nesteen valua sydänkotelon hajalle revittyjen saumojen päälle. Neste Killjoyn suonista sulatti kotelon metallia juuri sen verran, että hän sai sen palaset pysymään jälleen yhdessä.

“Mitä ihmettä sinä oikein teet? Sinä aiot räjäyttää sen kuitenkin”, Brez lähti väittelemään. Killjoy oli kuitenkin tullut toisiin aatoksiin jo ennen lihakoneiston paljastumista.

“Se oli suunnitelma”, hän myönsi, “mutta koska rahti on jo viety, ei tällä ole Ficukselle enää mitään arvoa. Sen sijaan… hän tietää vallan hyvin, että jos minä olen tämän takana, olisin räjäyttänyt koko hoidon taivaan tuuliin.”

Brez virnisti ymmärtäessään, mitä Killjoy tarkoitti, ja katui hymyään välittömästi seuraavan ankaran vihlaisun rekisteröityessä hänen päässään.

“Syötetään hänelle vähän vainoharhaa”, Killjoy lopulta täydensi lauseen, jota Brez oli juuri yrittänyt.

“Ei sillä, että me olisimme sen viisaampia”, Miksu inahti. Krana-asia oli, kuten yleensäkin, täysin oikeassa. Killjoy oli hyvin tyytyväinen siihen, että rannepanssarissaan asuva olento toimi hyvin kirjaimellisina silminä hänen selässään.

“Emme”, Killjoy myönsi, “mutta kuka tai ketkä ryöstön takana ovatkaan eivät he voi olla täysin kamalia niin kauan, kun käveltävät Ficuksen pussista. Siltikin”, hän jatkoi ja irvisti kohti hätäisesti kasaan kursittua sydänkoteloa, “me tarvitsemme sen geenitutkijan nyt akuutimmin kuin koskaan.”

“Xialaisista ei ole apua”, Brez mutisi jääpussinsa lävitse. “Suurin osa pyörittää liiketoimintaa täysin vailla osaamispohjaa ja ne kaksi jotka olisivat ehkä oikeasti osanneet asiansa ovat moninkertaisesti hintakattomme ulottumattomissa.”
“Ja käytännössä kaikki Mustan Käden potentiaalinen osaaminen sykkii nykyään Purifierin lihassa”, Killjoy huokaisi täydennykseksi. “Jos olisin tiennyt tämän olisin kysynyt Manulta kun viimeksi puhuimme. Hänellä on yleensä ärsyttävän yksityiskohtaisia mielipiteitä lihasta.”

“Manu?” Brez ihmetteli. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän kuuli Killjoyn käyttävän sitä nimeä.

“Makuta Klaanissa. Pitkä tarina josta en tiedä itse puoliakaan.”

Brez tiesi, että tämä oli niitä asioita joista hän ei edes halunnut kuulla enempää, sillä vastaus olisi varmasti herättänyt vain lisää kysymyksiä. Bio-Klaaniin liittyvillä seikoilla tuntui olevan aina vahva hämmennyksen aura ympärillään.

“Olemmeko me valmiita, sitten?” Killjoy kysyi lähinnä Miksulta, joka konkreettisesta rutinasta päätellen oli uppoutunut jonkinlaisiin laskutoimituksiin.

“Kyllä, herra setäsota”, kranajuttu vahvisti. Killjoy naksautti nivelet olkapäistään ja lähti astelemaan kohti junan perää, jossa hänen sisääntuloaukkonsa sijaitsi.

“Hyvä. Laske kurssi Ota-Metruun. Tahdon käydä sen vanhan ratasaivon juttusilla. Ja kerro Nuoremmalle, että tapaa minut siellä.”

“Minä voin kyllä kertoa”, vanhin Brez keskeytti Miksun kuittauksen. “Hän palasi vesiltä jo tunti sitten. Ehtii varmaan paikalle ennen sinua.”

Killjoy murahti hyväksyvästi, pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan junan sydämen kohinaa, mutta jatkoi nopeasti matkaansa. Tyhjien vaunujen halki kulkiessaan Killjoy ja Miksu eivät vieläkään huomanneet yhtä lihasäiliöistä, joka oli pudonnut jossain vaiheessa junan lattialle ja vierinyt yhden hyllyistä alle. Eroja muihin säiliöihin oli vain muutama, mutta ne olivat merkittäviä. Sen lisäksi, että klöntin sivuun oli ilmestynyt selvästi linnun nokkaa muistuttava uloke, kuului säiliöstä myös intensiivistä säksätystä. Muljahteleva liha myös sykki. Täsmälleen samassa tahdissa junan itsensä kanssa. Aivan kuten sykki myös Killjoyn mukaansa leikkaama sydämen siivu.

Kylmän erämaan tuuleen singahtanut punamusta viiru katosi horisonttiin yhtä nopeasti kuin se oli alun alkaen paikalle ilmestynytkin. Demonin juna jatkoi jo kolmesti päivän aikana häirittyä matkaansa kohti salasatamaa etelässä. Rahditon kulkuneuvo olisi keveydensä vuoksi perillä paljon ennen, kuin sitä purkamaan saapuneet kaksijalkaiset koneet sitä osaisivat odottaa. Ja siinä vaiheessa jo kaukana merellä lentävällä Killjoylla oli vain yksi, sykkivä kuva mielessään.

Ota-Metrun kutsuminen kaupungiksi liikkui lausuntona jossain anteliaan ja suorastaan valheellisen välissä. Metru Nuin katukuvaa läljittelevät pilvienhalkojat olivat jääneet rakennukseltaan puoliväliin. Tyhjiksi jääneet liiketilat hallitsivat katutasoja, vaikka monen neonvaloissa leiskuvat mainoskyltit saivat yhä virtaa.

Pohjoisen sotien jälkeisen ajan kiihtynyt kaupankäynti oli tyrehtynyt yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Moni itäisempi satama kukoisti yhä, mutta Ota-Metru oli ensimmäinen ja karu esimerkki siitä mitä tapahtuu. kun pohjoinen maailma pääsee jälleen jaloilleen. Joskaan harva pohjoisen mantereen satamista tippui niin korkealta, kuin aivan liian kunnianhimoisen suunnitelman omannut Ota-Metru. Puheet “Koron” tuomisesta takaisin nimeen olivat velloneet jo vuosia. Valtaapitävien mielestä moiset puheet olivat luovuttamista.

Killjoy, kaupungin karusta ulkokuoresta huolimatta, tunsi kuitenkin olonsa melkein kotoisaksi. Aavekaupungin valoja kymmenkerroksisen talon katolta seurannut teknojätti näki elämää alhaalla vain harvoin, joskin se oli varmasti osa puolitiehen jääneen metropolin viehätystä. Monet kadunkulmat ja muodot muistuttivat häntä Metru-Nuista, mutta ison kaupungin mukanaantuomasta väenpaljoudesta hän ei joutunut kärsimään.

Yö oli kylmä, pilvinen ja mikä kaikkein tärkeintä, hiljainen. Edes Killjoyn kallossa tikittävä kellokoneisto ei häirinnyt häntä tällä kertaa. Koneiston kuningatar oli loistanut poissaolollaan siitä lähtien, kun Killjoy oli laskenut Sarajin hautaansa Klaanin saarelle. Hän ei edes yrittänyt spekuloida johtuiko hiljaisuus jostain merkillisestä kunnioituksesta, vai olivatko äänet hänen päässään yksinkertaisesti liian kiireisiä häiritäkseen häntä. Juuri nyt vastauksella ei ollut edes merkitystä. Killjoy vain nautti harvinaisesta hiljaisuudesta täysin rinnoin.

Pilvisyydestä huolimatta yö ei näyttänyt siltä, että sateen riski olisi hirveän suuri Tämä oli myös kralhin mieleen. Nämä alueet olivat kuuluisia loppusyksyn monsuuneistaan, ja Killjoyn mielessään pyörittelemä suunnitelma muuttuisi paljon epämiellyttävämmäksi, jos taivas päättäisi aueta.

Kuului vaivalloista kampeamista ja metallisen luukun narinaa. Kattoon ilmestyneestä neliönmuotoisesta reiästä Killjoyn takaa nousivat vanhat, harmaanruskean jalon Mirun peittämät kasvot. Turagan kädet vapisivat, kun tämä yritti pitää päänsä yläpuolelle auennutta metalliluukkua avoinna. Killjoy otti muutaman ripeän askeleen ja vapautti vanhuksen painolastistaan tarttumalla itse luukkuun.

“Kiitos”, vanha mies ähkäisi ja viittoi sitten Killjoyta kapuamaan alas kanssaan, “Olen tehnyt sen minkä voin.”

Vaikka kenraali olisi hyvin mielellään jatkanut hiljaisesta hetkestä nauttimistaan, ei häntä tarvinnut käskeä kahdesti. Turagan pään kadottua Killjoy ahtautui hänelle ihan hivenen liian pienestä aukosta betoniseen portaikkoon. Turagan ikäisekseen vikkelät askeleet olivat kadonneet jo kulman taakse. Killjoy harppoi tämän perässä käytävälle ja kumartui läpi ensimmäisestä oviaukosta, johon hän törmäsi.

Asunnosta näki välittömästi, ettei sen olisi kuulunut olla niin iso. Joku oli jo kauan sitten murtanut kerroksesta asuntojen väliset seinät ja yhdistänyt ne, kuten turaga niitä kutsui, “yhdeksi giga-asunnoksi”. Gigan turaga myös selvästi tarvitsi, sillä koko asunto oli täytetty silmänkantamattomiin romulla, tai “keskeneräisillä projekteilla”, kuten turaga niitä kuvaili. Kaadetuista seinistä ja käytettävissä olevan tilan määrästä saattoi päätellä, että koko kerrostalon korkeimman kerroksen vallannut turaga saattoi asua sadalle mitoitetussa rakennuksessa täysin yksin.

Lattiat olivat väärällään hammasrattaita, metallitankoja ja piirilevyjä. Nurkassa odotti kasa osia jotka ilmiselvästi olivat joskus koostaneet Nektann-tykin. Killjoy harppoi kaiken tämän lävitse asunnon keskelle, jossa pönötti raskasrakenteinen, mutta uskomattoman kulunut puinen työpöytä. Turaga istui jo sen ääressä kiskoen samalla partaansa pois valtavan monilinssisen mikroskoopin raoista. Vanhuksen naamion yläosassa surisi kolme ylimääräistä linssiä, joskin perinteisten kiikarisilmien sijaan nämä putket oltiin tarkoitettu asioiden lähempää tarkastelua varten.

Turagan pöydällä oli laitteiston lisäksi myös valtava pino ruutupaperia ja niille tehtyjä merkintöjä sekä piirustuksia. Aivan pöydän reunalla lepäsi palanen Killjoyn omaa haarniskaa ja sen päällä istui kasa orgaanista mömmöä, jonka hädin-tuskin-kasvoista paistoi ikuinen huoli ja harmitus.

Killjoy pysähtyi pöydän eteen ja vilkaisi ensin Miksua ja sitten turagaa. Vanhuksen sormi oli pystyssä merkiksi siitä, että hän etsi vielä jotain. Hetken päästä po-turaga löysi sen paperin, mikä oli tulevan keskustelun kannalta kaikkein ajankohtaisin.

“Samaa tavaraa”, turaga sitten lopulta ähkäisi ja osoitti Killjoylle kohtaa paperissa, johon hän oli piirtänyt sekalaiselta vaikuttavan lajitelman pisteitä ja niiden välillä kulkevia viivoja.

“Säiliöiden sisältö, tutkimusasemien näytteet, tämä siivu…” turaga selitti ja osoitti lopuksi mikroskooppiaan ja sen aluslasin alla olevaa sydämen palasta. “Ja ei, ennen kuin edes kysyt, en edelleenkään tiedä miten tämän kuuluisi toimia. Olen väärän alan miehiä tällaiseen.”

Killjoy mutristi suutaan ja vaikka sitä ei kukaan huomannut, tiesi Miksu välittömästi isäntäeliönsä olevan pettynyt tulokseen.

“Aineen rakenne ei täsmää minkään olemassaolevan kanssa”, Miksu piipitti sekä Killjoyn että turagan ajatuksissa. “Se vain toimii eri tavalla, kuin materian kuuluisi. Nämä näytteet… ne eivät ole protodermispohjaisia.”

“Joka tarkoittaa sitä, että?” Killjoy haastoi. Miksu ei tiennyt miten vastata, joten hän pysyi hiljaa. Turaga sen sijaan näytti siltä, että hän harkitsi suunsa avaamista. “Sius?” Killjoy kohdensi kysymyksensä suoraan turagalle.

“Sinähän tiedät, että kysyt insinööriltä mielipidettä kysymykseen, johon yksikään tuntemani biologi ei ole onnistunut vastaamaan?” Turaga Sius tahtoi ensin varmentaa. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, olisiko hänen ääneen ilmaistusta teoriastaan mitään hyötyä hänen luonaan jo viikon aikana useaan otteeseen vierailleelle sotakoneelle.

“Me olemme jumissa tämän tutkimuksen kanssa, Sius. Otan vastaan kaiken minkä irti saan”, Killjoy vahvisti. Turaga huokaisi vaivaantuneena, vaikka hän tiesikin, että Killjoyn yleinen turhautuneisuus kasvoi joka päivä, kun hän ei saanut vastauksia.

Havainnollistaakseen teoriaansa, Sius kaivoi esiin toisen paperin. Sille piirretty tiheä ristikko oli suttuinen, mutta ajoi asiansa.

“Protodermispohjaista materiaa”, Sius osoitti. “Tiedätkö mikä kaikki koostuu siitä?”

“Kaikki?” Killjoy vastasi hänen mielestään typerään kysymykseen.”

“Nimenomaan! Kaikki! Ihan hiton kaikki! Kaikki paitsi tämä outo mömmö jota sinä löydät Ficuksen leluista. Kaikki maailman asiat koostuvat prododermiksestä, paitsi tämä!” Sion heilutti käsiään tuohtuneena.

“Eli?” Killjoy kannusti turagaa jatkamaan.

“Noh, kuten sanoin…” Sius hieman epäröi sanojaan. “Kaikki maailman asiat. Maailman. Tai ainakin meidän maailmamme…”

Killjoy huokaisi uupuneena. Hän oli jo ymmärtänyt, mitä turaga yritti hänelle kertoa.

“Äläs yhtään huokaile siinä! Sinä tahdoit teorian ja minä kerroin sinulle sellaisen. Ja usko pois minä pidän yleensä jalkani maassa, mutta tämä tässä, tämä juttu mitä minä olen tässä viimeiset kolme tuntia tuijottanut, ei toimi sillä tavalla kuin meidän maailmamme asiat toimivat.”

“Joten… sinä yrität sanoa, että se on… jostain toisesta maailmasta?” Killjoy ähkäisi.

“No se kuulostaa vielä typerämmältä kun sanot sen ääneen”, turaga myönsi vastentahtoisesti. Miksu ei uskaltanut sanoa mitään. Ääni jossain varaosapinon takana oli kuitenkin toista mieltä.

“Ei olisi edes naurettavin asia, minkä olen kuullut tällä viikolla”, keskimmäinen Breznikovista haukotteli kovaan ääneen ja venytteli jäseniään noustessaan sohvalta kaiken romun keskeltä. Selakhista näki tämänkin jälkeen lähinnä tavaran takana pomppivan pään. Killjoy ei edes tiennyt, että hän oli jo herännyt.

“Voitko uskoa, että välisaarilla on paikka, jossa elää tuhansia fasistisia hyönteisiä? Ja että niillä on laivasto ja tykistö ja ilmavoimatkin!” Brez jatkoi osoittaen sanansa lähinnä Siukselle. “Se on naurettavin asia jonka opin tällä viikolla.”

Turaga ei tiennyt kuinka vastata ja Killjoykin koki tilanteen lähinnä vaivaannuttavaksi. Brez kiersi enimmät lattialla lojuvat osat ja hyppäsi loppujen ylitse liittyäkseen seuraan Siuksen työpöydän ympärille. Tavaran määrä ei näyttänyt lainkaan vaivaavan selakhia, jonka oma paja Nascostossa oli yleensä vähintään yhtä perusteellisen kaaoksen vallassa.

“Tai siis, taivashan on tähtiä täynnä. Luulisi nyt jossain muuallakin olevan porukkaa”, Brez yritti selittää kantaansa. Killjoy pudisteli päätään ja kääntyi suosiolla tilan vähemmän haaveilevaan suuntaan.

“Meiltä tai ei, se ei selitä sitä, mistä Ficus on saanut tätä käsiinsä. Eikä sitä, miten hän on valjastanut valtavan kasan tätä työntämään juniaan.”

“Kuules iso kaveri”, Sius puuttui Killjoyn polttaviin lisäkysymyksiin, “olen sanonut tämän jo varmaan viidesti, mutta te tarvitsette ihan biologin. Tai geenitutkijan. Eikös teillä Metru Nuilla ole ihan yliopistokin moista varten?”

“Me yritämme parhaamme mukaan vältellä kontakteja Metru Nuille”, Brez vaikeroi.

“Ja siltikin”, Killjoy kaappasi selakhin selityksen. “Kaksi asiantuntevinta henkilöä aiheeseen liittyen sykkivät nykyään tyypissä nimeltä Purifier.”

“Se… se on tietenkin ongelma”, Turaga pahoitteli.

“On kyllä silti sanottava, että tämän mömmön alkuperän jäljittäminen ‘johonkin toiseen maailmaan’ ei ole suo johon olen valmis tarpomaan”, Killjoy murahti.

“Eikä tämän toismaailmallisuus ole edes merkillisin ominaisuus tässä aineessa”, Sius puuttui Killjoyn murehdintaan. “Tämä mömmö on elossa. Enkä tarkoita sillä tavalla elossa kuin me sen yleensä käsitämme, vaan todella todella elossa. Enemmän elossa kuin mikään oikeasti elävä asia on elossa…”

“Huomasin. Se iso pumppu josta tuo viimeisin näyte on sykki tauotta. Tasaiseen tahtiin.” Killjoyn ei tarvinnut edes muistella merkillistä näkyä. Videokuva sykkivästä lihasta oli pyörinyt hänen visiirissään koko illan.

“No entäs tuo sitten”, Killjoy jatkoi ja osoitti Miksun vieressä kallellaan olevaa metallien sekamelskaa. Brezin täytyi siristää silmiään tajutakseen, että he katsoivat halkaistua vahkin kalloa ja sen keskellä muljahtelevaa lihaista kuulaa.

“Vaikuttavat toimivan hyvin samalla tavalla. Erinomaisia johtimia, täynnä monimutkaisia hermoverkkoja joista en osaa sanoa juuta enkä jaata. Mutta siihen ne samankaltaisuudet sitten loppuvatkin. Rakenteellisesti näissä ei ole mitään samaa”, Sius selitti. Killjoy oli vajonnut taas pohdintoihinsa. Hän oli ollut tietoinen siitä, mitä vahkien kallojen sisällä sijaitsi jo pitkän ajan. Se oli ollut yksi niistä harvoista salaisuuksista joihin Niz oli päästänyt hänet mukaan.

“Ehkä se, mitä vahkien sisältä löytyy, on vain syntetisoitu versio siitä, mitä olemme tänään löytäneet”, hän pohti. “Se ei olisi ensimmäinen kerta kun Ficus pääsee käsiksi johonkin merkilliseen ja yrittää luoda siitä massatuotetun version.”

“Mitä tämä muuten edes on?” oli Siuksen vuoro udella. Turaga tökkäsi sormellaan lihakuulaa ja katsoi tyytyväisenä kuinka se hyllyi hetken hänen kosketuksensa seurauksena. “Jotain pohjoista elukkaa veikkaan. Mikään paikallinen liha ei ole näin harmaata.”

Killjoy ja Brez vilkaisivat välittömästi toisiaan. Kralhi puri hammastaan ja selakhi tiesi, että hänen pitäisi löytää jotenkin hienovarainen tapa selittää asia. Sius katsoi ensin Killjoyta, mutta kääntyi nopeasti Breznikovaa kohti. “Mitä te ette ole kertoneet minulle?”

“Se on pelkkä teoria”, Brez valehteli ja yritti kuulostaa niin itsevarmalta kuin vain suinkin kykeni. “Kuten sanoimme, meillä ei ole pätevää biologia käsissämme, joka osaisi vahvistaa…”

“… mutta?” Sius tivasi jo hieman kärsimättömästi.

“Näyttää siltä, että Ficuksen viimeisimmät vuodet ovat sisältäneet tehtaiden ja taivasasemien rakentelun lisäksi haudanryöstelyä”, Killjoy töksäytti lopulta purkaakseen jännityksen.

Rattaat Siuksen Mirun takana raksuttivat kovempaa kuin aikoihin. Turaga ei vielä ollut varma järkyttyäkö. Eihän Killjoy voinut tarkoittaa sitä, mitä hän luuli.

“Suurimman osan ajasta tosin näyttää, että hänelle riittivät… pelkät päät”, Killjoy lopulta runnoi järkytyksen junan pääteasemalleen. Sius pomppasi ylös tuolistaan ja hieroi väkivaltaisesti kasvojaan molemmilla käsillään.

“Ei… ei, ette te tuonut juuri… Minä koskin… minä koskin siihen!”

“Olen pahoillani”, Brez lausui hiljaa äänellä, joka oli puoliksi vilpittömyyttä ja puoliksi myötätuntoa turagaa kohtaan.

“Ette te…”, Sius parkui ja yritti kaikella tahdonvoimallaan saada sanansa taas selviksi. “Ei, ei, se ei ole teidän vikanne. Ei ole… ei ole…”

Miksu ei aivan ymmärtänyt, miksi turaga näin yllättäen pahoitti mielensä, mutta hän huolestui vanhuksen reaktiosta siitäkin huolimatta. Killjoy ja Brez yrittivät vain antaa Siukselle tilaa koota itsensä. Vapisevin käsin turaga kampesi itsensä takaisin penkkiinsä, tuijotti hetken aikaa pelkkiä käsiään ja palautti itsensä hitaasti takaisin siihen maailmaan, missä hän halusi ymmärtää kuinka asiat toimivat.

“Kuinka paljon?” oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

“Ficuksella on ollut vuosikymmeniä”, Killjoy valitteli. “Kymmeniä kyliä, satoja hautoja. Kuulin viimeksi tänään taas yhdestä kylästä joiden vainaat hän…”

“Ymmärrän, ymmärrän”, Sius keskeytti ennen kuin Killjoy ehti siirtyä tarkempiin yksityiskohtiin.

Brez yritti löytää jostain lohduttavia sanoja, mutta hänelläkin oli vaikeuksia niiden kanssa. Hän tiesi oikein hyvin, mistä suurin osa Nascoston vapaaehtoisista oli peräisin. Moni oli saapunut pohjoisilta saarilta, joissa omaiset tahtoivat oikeutta heidän häpäistyjen tovereidensa puolesta.

Kirjava nelikko seisoi hetken täydessä hiljaisuudessa, jota kukaan ei tuntunut haluavan rikkoa. Lopulta Brez vilkaisi yhtä Siuksen lukuisista seinäkelloista ja säikähti sitä, kuinka pitkäksi hänen lepotaukonsa olikaan venähtänyt.

“Hitto, minun piti olla satamassa jo puoli tuntia sitten”, hän ähkäisi ja alkoi etsimään katseellaan yhtä turagan huoneiston lukuisista porraskäytävään johtavista ovista. Sius osoitti kohti kaikkein lähintä, sitä joka oli puoliksi ison kirjahyllyn peittämä, ja Brez alkoi peruuttamaan sitä kohti katse kuitenkin tiukasti Killjoyssa.

“Tulen vähän perästä. Hoida asiasi”, kralhi vahvisti. Brez nyökkäsi, mutta pysähtyi vielä vilkuttamaan turagalle, joka oli avuliaasti lainannut yhtä monista sohvistaan selakhin kulutettavaksi.

“Älä ajattele sitä liikaa”, Brez yritti vielä lohduttaa vanhusta, mutta Sius oli jo pakottanut varovaisen hymyn takaisin kasvoilleen. “Äläkä sinä huolehdi liikoja”, Sius vastasi. Brez virnisti hieman vaivaantuneena takaisin ja vilkaisi vielä kerran Killjoyta, joka vain kallisti vastaukseksi kypäräänsä. Sen jälkeen selakhi katosi käytävälle ja aloitti pitkän matkan portaikossa kohti katutasoa.

Killjoy käänsi katseensa oviaukosta takaisin turagaan, jolla oli selvästi yhä vaikeuksia pitää itsensä kasassa.

“Sinun varmaan kannattaa polttaa nuo”, Killjoy viittasi turagan pöydän sisältöön ja erityisesti vahkikalloon, jonka vilkuilemista Sius oli viimeiset minuutit yrittänyt epätoivoisesti vältellä.

“Niin… niin varmasti kannattaa.” Sius naputteli pöytänsä reunaa vasemmalla kädellään, samalla kun oikea näpräsi hänen työkaluvyönsä hihnaa. Killjoy huomasi tämän, ja vaikka hänen olisi oikeasti pitänyt jo lähteä selakhiluutnanttinsa perään, ei hän tohtinut jättää turagaa vellomaan ajatuksiinsa aivan vielä.

“En missään vaiheessa kysynyt”, kralhi aloitti hieman vaivaantuneesti. Hän ei koskaan ollut kovin sulava keskustelunavauksissa. “Kuinka vuodet ovat sinua kohdelleet? Tilaa täällä ainakin riittää.”

Sius näki välittömästi Killjoyn lävitse, mutta tarttui keskusteluun mukaan puhtaasta kohteliaisuudesta.

“Minä pidän tästä paikasta. Muistuttaa kodista, mutta ilman sitä kaikkea hälinää ja väenpaljoutta. Puhuvat yhä siitä, miten ennen täällä oli kaikki paremmin, mutta rehellisesti, nyt on minusta hyvä. Metru Nuin jälkeen oma rauha tuntuu hyvältä.”

“Huomaan ettet ole antanut… tilasi vaikuttaa harrastuksiisi”, Killjoy virnisti. Joku muu olisi saattanut pahastua siitä, että turaguuteen viitattiin “tilana”, mutta Sius ei ollut loukkaantuvaa sorttia. Eikä ollut koskaan ollutkaan.

“Tiedän, että monella on odotuksia ‘kylänvanhinta’ kohtaan, mutta meitä on täällä ainakin neljä ja kaikilla kolmella muulla tuntuu olevan aivan tarpeeksi intohimoja tämän aavekaupungin pelastamiseksi. Minun ei tarvitse sekoittaa sitä soppaa yhtään enempää.”

“Ei hätää. Minä en koskaan syytä ketään eläkkeelle kaipaamisesta”, Killjoy totesi samalla, kun hän asetteli epämukavuudestaan inahtelevaa Miksua takaisin rannepanssarinsa sisään.

“Kuulin, että sinäkin kokeilit rauhoittua hetkeksi”, Sius haastoi. “Ei ilmeisesti sopinut tyyliisi.”

“Kyllä sinä minut tunnet. Ongelmat ja murheet ovat harvoin askelta minua kauempana.”

“Huomattu”, Sius myönsi. Turagan katse vaelteli nyt taas kohti vahkinpäätä ja hän joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa estääkseen itseään tekemästä niin.

“Kerrohan”, Killjoy sitten jatkoi. Kralhin äänensävystä kuuli, että hän oli kysymässä jotain joka todella painoi hänen mieltään. “Kadutko koskaan sitä, että lähdit Metru Nuilta?”

Sius yllättyi hieman Killjoyn kysymyksestä. Sitäkin enemmän hän yllättyi muutoksesta hänen äänensävyssään.

“En… en minä usko katuvani. Sodin sodan siinä missä kaikki muutkin ja koin sen jälkeen, että olen täyttänyt velvollisuuteni.”

“Velvollisuuteni”, Killjoy toisti. Kralhin kypärän ilmeettömyydestä huolimatta oli selvää, että Killjoy oli ajatellut asiaa viime aikoina paljon.

“Kuules, minä olen ehkä vähiten viisas vanhus mitä löydät näiltä main, mutta yhden neuvon minä osaan sinulle antaa. Älä koskaan pyydä anteeksi sitä, että joudut lähtemään. Sinähän sen parhaiten tiedät, mitä sinun kuuluu elämälläsi tehdä. Ja ainoa asia, mikä antaa minulle hieman mielenrauhaa koko sen lihaan hurahtaneen haudanryöstäjän tapauksessa on se, että joku sentään yrittää estää häntä tekemästä… mitä hän ikinä sitten onkaan tekemässä.”

“Kuulostat ihan Sugalta”, Killjoy hymähti. Tämä kommentti sai Siuksen taas hymyilemään.

“Suga on yhä hengissä? Se on mukava kuulla. Siellä Bio-Klaanissako hänkin asustaa?”

“Siellä”, Killjoy vahvisti. “Se paikka sopisi varmaan sinullekin. Taitosi ainakin tulisivat tarpeeseen.”

“Ehkä, ehkä. Selakhiystäväsi tarina ei tosin antanut minulle kovin positiivista kuvaa heidän tilanteestaan. Kuulostaa siltä, etteivät he välttämättä selviä talven yli.”

“Niin…” Killjoy vaivaantui. Syntynyt hiljaisuus rikkoutui, kun rannepanssari Miksun päällä loksahti takaisin paikalleen. Killjoy tunsi, kuinka krana-asia kiemurteli hetken kolossaan parempaa asentoa etsien. Kun kiemurtelu lakkasi, kuulivat sekä Killjoy että Sius hiljaisen “Kaikki ookoo” inahduksen.

“Kaipa me sitten jatkamme matkaa. Emme häiritse sinua enempää, Sius. Kiitos avustasi.”

“Hei, minä en koskaan valita siitä, että saan seuraa. Mutta ensi kerralla… älkää tuoko minulle mitään… noh, tuollaista.”

Siuksen katse vaelteli taas vahkikalloon ja tällä kertaa se myös pysyi siinä. Killjoy taputti turagaa kevyesti olkapäälle kävellessään hänen ohitseen. Sius heilautti kättään vastaukseksi, mutta ei irroittanut katsettaan pyöreästä lihamöykystä. Killjoyn raskaat askeleet kaikuivat porraskäytävästä vielä pitkään hänen poistumisensa jälkeen. Turaga kuunteli niitä loppuun asti samalla, kun hän yritti päättää, minkä asunnon kolmesta eri tulisijasta hän sytyttäisi tänään, ja mihin niistä hän olisi valmis olemaan koskematta sen jälkeen pisimpään.

Breznikovan takaa kuului ensin suihkumoottorien jylinä ja sen jälkeen kovaääninen metallinen kolahdus, kun raskas jalkapari iskeytyi asfalttiin. Satama-alueen muut yömyöhäiset raatajat eivät suoneet taivaalta tiputtautuneelle teknologiselle ihmeelle enää vilkaisua enempää. Killjoy oli Ota-Metrussa jo tuttu näky, eikä hänkään ollut aavekaupungin asiakkaista merkillisin.

Selakhi harppoi pitkin askelin kohti telakan länsireunaa Killjoy tiiviisti kannoillaan. Heitä vastaan kävellyt matorankaksikko keskusteli kovaan ääneen siitä kuinka vaaralliseksi merenkäynti oli muuttunut edellisten viikkojen aikana. Sanat “Leviathan” ja “haaksirikko” jäivät kaikumaan betonisten rakennusten ja metallisten konttien väliin. Brez kohotti kulmiaan Killjoylle, joka noteerasi selakhin huomion kallistamalla päätään.

Sataman viimeisen laiturin päässä näkyi jo valtava ruskea peite, jonka alta pilkisti jotain kiiltävää ja metallista. Brezin askeleet johtivat määrätietoisesti sitä kohti, ja niin johtivat myös Killjoyn siitäkin huolimatta, että kralhin suunnitelmat saattaisivat muuttaa vielä kaksikon suuntaa.

“Et pukenut haarniskaa tänään”, Killjoy huomioi. Selakhin perinteinen olkasuojus ja rintapanssari loistivat tosiaan poissaolollaan. Niiden sijasta Brezin päällä oli paljon tummanvihreää kangasta ja koristeellisia hopeisia kuvioita.

“En odottanut, että kohtaisimme tänään mitään”, kolmosten keskimmäinen puolustautui. “Se on kyllä aluksessa.”

Killjoy ei vastannut, vaan pysähtyi niille sijoilleen. Viimeisen laiturin jälkeen satamatie vietti hieman ylöspäin. He olivat saapuneet pienen kielekkeen reunalle. Kralhin suuret kourat tarttuivat metallisesta kaiteesta ja Killjoyn koko olemus nojasi sitä vasten kohti verrattaen rauhallista öistä merta. Brez pysähtyi vasta hieman myöhemmin ja joutui ottamaan usean askeleen taaksepäin saavuttaakseen yössä hohtavan toverinsa. Hän ei ollut lainkaan tottunut siihen, että Killjoy epäröi edes niin pienissä asioissa, kuin sataman halki kävelemisessä.’

Kielekettä vasten vaahtoavien aaltojen ääntä sai oikeasti jäädä kuuntelemaan, jos niistä halusi nauttia. Brez nojasi Killjoyn viereen ja huokaisi syvään. “Lisää mysteereitä siis?”

“Ei oikeastaan”, Killjoy murahti. “Se kalastajakaksikkosi. Ovatko he valmiita purjehtimaan yöllä?”

“Öh…” Brez hämmentyi. “Sillä taksalla, mitä heille maksamme, niin parempi olisi.”

“Hyvä”, Killjoy jatkoi. “Käske valmistelemaan matka Steltinmerelle. Me lähdemme välittömästi.”

“Jos meidän pitää päästä jonnekin nopeasti pudotusalus on tuossa ihan vieressä. Minä tankkasinkin juuri”, Brez väitti vastaan, mutta Killjoy pudisteli päätään jo valmiiksi.

“Emme voi laskeutua sinne, minne olemme menossa. Tarvitsemme veneen.”

Brez irroitti otteensa kaiteesta ja kääntyi kohti kralhia “nyt sitä kerrot kaiken” -katse naulittuna Killjoyn kypärään. Teknomiehen aikomus ei missään vaiheessa ollut pimittää selakhilta mitään, mutta se mitä hän tahtoi tälle kertoa vaati sanojen hyvin tarkkaa harkitsemista.

“Olit aivan oikeassa, kun kerroit Siukselle, että me yritämme vältellä Metru Nuin asiantuntevia tämän tutkimuksen osalta.”

“Mutta?” Brez ennakoi.

“Meillä on toiseksi paras vaihtoehto. En vain ollut varma joutuisimmeko turvautumaan siihen.”

“Voi hyvänen aika”, Brez huokaisi ymmärtäessään, mitä Killjoy yritti sanoa. “Olemmeko me kiusanneet Siusta kaiken tämän aikaa turhaan? Killjoy me olemme puhuneet tästä, sinun pitää kertoa suunnitelmasi ääneen. Me emme voi-”

“Minä tarvitsin asiantuntevamman mielipiteen”, Killjoy keskeytti. “Miksu epäili jotain tällaista aivan alusta alkaen, mutta se mitä olemme kohta menossa tekemään on niin uskomattoman typerää, että en ollut valmis tekemään mitään ennen kuin joku luotettava vahvistaisi epäilyt.”

Brez peitteli yhä tuohtumustaan, mutta vilpitön uteliaisuus siitä mitä Killjoy oli tekemässä otti kuitenkin voiton hänen mielessään. “Toiseksi paras vaihtoehto?” hän sitten siteerasi.

“Ja voin taata, että se on kaikkein naurettavin asia, jonka tulet kohtaamaan tällä viikolla. Tai ehkä koskaan…” Killjoy vakuutti. Brez pyöritteli hetken silmiään, vilkaisi alapuolellaan litiseviä aaltoja, huokaisi syvään ja käänsi sitten katseensa takaisin kenraaliinsa.

“Hyvä on. Mutta saat selittää kaiken viimeistä yksityiskohtaa myöten. Me alamme tyttöjen kanssa olemaan väsyneitä siihen, että saamme kuulla kaikesta aina viime tipassa.”

“Kerron kaiken matkan aikana”, Killjoy lupasi. “Tiedätte paikan jo valmiiksi. Muistatko kun lähetin sinut tutkimaan sitä loistetta merellä vähän torakkataistelun jälkeen?”

“Totta kai”, Brez muisti. “Mutta emme löytäneet kuin valaistun kanisterin. Emmekä pystyneet edes avaamaan sitä.”

“Minun täytyi varmistua siitä, että se on edelleen siellä”, Killjoy mutisi. “Jätittekö te sen sinne kun poistuitte?”

“Jätimme, mutta ei se nyt siellä enää voi olla. Meri on varmasti kuljettanut sen jo ties minne.”

“Saatat yllättyä”, Killjoy virnisti ja suoristi samalla selkänsä. Kralhi oli jo kääntänyt aallokolle selkänsä ja Brezkin näytti olevan jo valmis jatkamaan matkaa.

“Käyn sitten herättämässä Gehrain”, Brez viittasi voimakasmurteiseen skakdiystäväänsä. “Hän yöpyy yleensä motellissa tuossa parin korttelin päässä. Toivon vain, että hän ei ole hirveän kärttyisällä päällä.”

Killjoy nyökkäsi myöntävästi. Ennen poistumistaan Brez osoitti kohti sitä sataman suuntaa josta he olivat kielekkeelle kävelleet. “Sininen iso paatti. Se jossa on ruskea purje.”

Killjoy vilkaisi selakhin osoittamaan suuntaan ja nyökkäsi sitten uudestaan. Brezin poistuttua kohti keskustan neonvaloja Killjoy kuitenkin käänsi katseensa takaisin kohti merta, sen sijaan että hän olisi jo lähtenyt Gehrain veneelle. Killjoy ei yleensä jättänyt mitään sattuman varaan, mutta juuri nyt hän ei osannut olla lainkaan varma siitä mitä tapahtuisi.

“Sinun on muuten parempi olla ohan helvetin oikeassa tästä”, Killjoy murisi mömmölle rannepanssarissaan. Miksu vastasi pelonsekaisella inahduksella. Krana-asiaa huolestutti jälleen. Siitäkin huolimatta, että tästä yhdestä asiasta hän oli kuin olikin täysin oikeassa.

Muutamaa tuntia myöhemmin Killjoy ja Brez seisoivat hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin Ota-Metrun satamassa keskustellessaankin. Kaksikko nojasi jälleen metalliseen kaiteeseen tyrskyjä tuijotellen. Tällä kertaa, tosin, aallot pauhasivat heitä vasten paljon voimakkaammin Gehrain veneen pomppiessa vauhdilla niiden yli avomerellä kiitäessään. Pimeyskin oli alkanut jo hiljalleen väistymään, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat jo levotonta veden pintaa taivasta suurimmaksi osaksi peittävien harmaiden pilvien raoista.

“MINÄ EN USKO SINUA!” Brez parkui äänellä, joka tihkui puoliksi vihaa ja puoliksi hysteeristä naurua. “EN USKO! VALEHTELET!”

“Miksi ihmeessä minä valehtelisin sinulle jostain näin tärkeästä?” Killjoy yritti vakuuttaa luutnanttiaan. Tarina, jonka hän oli juuri Brezille paljastanut, oli vienyt pitkän tovin ihan vain sen takia, että kralhin oli pitänyt koko ajan pysähtyä valitsemaan sanansa niin, että Brez uskoisi tarinan sisältöön. Selakhin hysteriasta päätellen Killjoy oli epäonnistunut tehtävässään.

Tuohtunut selakhi hakkasi naamiotaan kämmenellään uudestaan ja uudestaan. “Ei, ei, ei. En niele. Kenen tahansa muun suusta ehkä, mutta en sinun. Ota se pirun kypärä pois ja myönnä, että olet virnuillut siellä koko tämän ajan.”

“Minä vannon. Tässä ei ole mitään hauskaa”, kralhi yritti epätoivoisesti pitää puoliaan. Edes Miksun hiljaa lausuttu “Ei niin” ei saanut selakhia vakuuttumaan. Kun keskustelu oli hetken aikaa koostunut pelkästä Breznikovan epäuskoisesta ähinästä, päätti selakhi viimein leikkiä hetken aikaa mukana Killjoyn naurettavassa tarinassa.

“Kuka muu tietää?” Brez halusi palavasti ymmärtää.

“Dume, Lhikan, Naho”, Killjoy laskeskeli. “Yksi lipevä aristokraatti, pari xialaista kartturia ja melko varmasti Varjottu.”

“Ja sinä?” Brez yskäisi.

“Ainoastaan koska Herrakin tiesi. Ja olin hänen mukanaan ensimmäisellä kerralla. Hän toimi eräänlaisena diplomaattina silloin.”

“Ja sinä väität, että kaiken tämän aikaa he ovat lötköttäneet meren pohjassa ilman, että kukaan muu on huomannut?” Brez yritti murtaa rakoja Killjoyn selityksiin.

“Noh, ainakin melkein. Minusta tuntuu, että se kamala tohtori epäilee jotain. Hän on julkaissut parikin tekstiä joissa kuvaillaan heidän ulkonäköään niin tarkasti, ettei se voi olla sattumaa.”

Normaalisti Brezin luotto olisi rapistunut entisestään siinä vaiheessa, kun Viktor sekoitettiin tarinaan, mutta koko tänä aikana Killjoyn äänensävystä ei ollut havaittavissa piirun vertaa ironiaa. Hän ei koskaan epäröinyt hetkeäkään vastatessaan selakhin kysymyksiin. Kaikkein tärkein Breziä taivuttelevista tekijöistä oli kuitenkin se, ettei Killjoy yleensäkään vitsaillut mistään sellaisesta, jonka eteen hän tai joku muu oli näkemässä vaivaa. Ja siinähän he nytkin seisoivat. Kahdestaan aamuyöstä purjelaivan kannella samalla, kun unenpöpperöinen valkoinen skakdinainen ja tämän kivikansalaisystävänsä juttelivat hiljaa jossain ruorin takana.

Viimeisenä naulana typerän tilanteen arkkuun iskeytyi se, että Killjoy oli ollut koko edellisen vuorokauden kuin transsissa. Suunsa hän oli avannut vain silloin kun oli aivan välttämätöntä. Kralhin mielentila ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta, jossa hän olisi näin perusteellisesti yrittänyt vedättää ketään. Joten Brez, Killjoyn juuri kertoman tarinan järjettömyydestä huolimatta, joutui uskottelemaan itselleen, että kenraali oli mitä luultavimmin täysin tosissaan.

Killjoy kääntyi takaisin kohti menosuuntaa heti Brezin kysymysten tulvan vaiettua. Selakhin vakuutteleminen oli sinänsä hänelle toissijaista, varsinkin kun he olivat jo hyvin lähellä päänmääräänsä, mutta hän toivoi silti, että tyttö olisi varautunut kunnolla siihen, mikä heitä meren pohjassa odotti.

Aamun utuisuudesta huolimatta Killjoy erotti Xian kaukana horisontissa. Kralhi oli vielä vajaa kuukausi sitten toivonut hartaasti, että hänen suunnitelmansa olisivat jo tähän mennessä edenneet sen saastuneille rannikoille. Todellisuus valitettavasti oli vain latonut koko ajan lisää esteitä hänen tielleen. Kaukana oikealla siinsivät Steltin rannat. Nekin olivat pelkkä piste merellä, mutta näitä reittejä tarpeeksi useasti kulkeneena Killjoy tunnisti ne helposti.

“Sinä teet sitä taas”, Brez keskeytti Killjoyn ajatukset selkeällä, mutta lempeällä äänellä. Kralhi kääntyi katsomaan selakhia, joka oli kääntänyt itse selkänsä merelle ja nojasi nyt lantiollaan metallista kaidetta vasten, katse kuitenkin Killjoyssa.

“Teen mitä?” Killjoy ihmetteli.

“Sen, että sinä et havaitse mitään, mitä ympärilläsi tapahtuu. Kuulitko sinä edes mitä minä kysyin sinulta?”

Killjoy yritti pakottaa muistiaan toimimaan. Hän ei ollut kuullut mielestään mitään, mutta kätensä ristinyt mekaanikkotyttö hänen vieressään viesti olemuksellaan aivan muuta. “Öh, en”, hän lopulta myönsi. Brez huokaisi.

“Jokin painaa sinua. Tavanomaista enemmän, siis”, selakhi huomioi. Killjoy ei vastannut, muttei hänen tarvinnutkaan. Keskimmäinen siskoksista oli viettänyt teknojätin kanssa tarpeeksi paljon aikaa huomatakseen tällaiset asiat Killjoyn ilmeettömän kypäränkin läpi.

“Antaa tulla”, Brez sitten yllytti. “Samassa veneessähän me olemme… kirjaimellisesti. Jos jokin painaa sinua sen luultavasti pitäisi painaa myös minua.”

“En ole ihan varma toimiiko se noin”, Killjoy yritti kierrellä, mutta Brez ei antanut kenraalinsa jatkaa harhauttavalla linjalla.

“Sitä junaako sinä mietit? Isosisko kertoi mitä te näitte siellä. Kuinka joku oli ryöstänyt sen ennen sinua.”

“Se on kieltämättä mysteeri”, Killjoy myönsi. “Ajatus siitä, että jossain tuolla on liittolaisia jotka haluavat pitää itsensä salassa on kieltämättä kiehtova. Mutta ei, ei se minua vaivaa.”

“Vaan?” selakhi jatkoi yrittäen pitää keskustelun niin tiiviinä, ettei Killjoylle jäänyt aikaa epäröinnille.

“Siellä oli kolme matorania kyydissä”, Kralhi sitten töksäytti ennen kuin hän ehti tajuamaan, kuinka nerokkaasti selakhi oli ajanut hänet aiheen äärelle.

“Minä kuulin heistä, Brez myönsi. “Kuulin myös, että sinä tunsit heidät.”

“En varsinaisesti”, Killjoy murahti. “Mutta tiesin heidän kylänsä. Se sijaitsee melko lähellä sitä rataa. Siinä on muutama tunturi välissä vain.”

He olivat selkeästi päässeet aiheen ympärille, joten tällä kertaa Brez antoi Killjoylle hieman tilaa hengittää ennen kuin tämä jatkoi kertomustaan.

“Minulla oli tapana vierailla siellä. Kerran vuodessa, nimeämispäivänä. Kyläläiset toivat minulle ruokaa ja he… noh, kaipa he kokivat olonsa hieman turvallisemmaksi kun minä olin siellä. Se järjestely sopi minulle, ja niin se tuntui sopivan heillekin. Kunnes yksi Ficuksen vanhoista Kal-kokeiluista onnistui jäljittämään minut sinne. Me taistelimme keskellä kylää, kunnes sain revittyä sen naamion irti. Oli lähellä, että se olisi tappanut kaikki jotka olivat paikalla sinä iltana.”

Brez kuunteli hartaasti. Hän oli huomannut jo monta yhteistä tekijää tämän ja Killjoyn aiempien tarinoiden välillä. Mutta hän ei sanonut vielä mitään, vaan antoi tämän puhua loppuun.

“Sinä iltana minä lähdin sieltä viimeisen kerran. En halunnut asettaa heitä enää vaaraan sen takia. Ja kumminkin… joitakin vuosia sen jälkeen… Ficus saapui heidän kyläänsä ja poltti sen. Ja häpäisi heidän vainaansa samalla tavalla kuin niin niissä muissakin kylissä, joissa olemme käyneet.”

Brezin rinnasta kouraisi. Samalla tavalla kuin Killjoyn arkkikranakin oli muljahtanut silloin, kun Krevl oli itkuisin silmin selittänyt jätille, mitä heidän kylälleen oli tapahtunut.

“Entä ne junan matoranit?” Brez tohti viimein kysyä. “Mitä he tekivät siellä?”

“Murtautuivat sisään, kun juna oli ollut jo liikkeellä. Tahtoivat todistaa kylälleen, ettei heidän kuuluisi pelätä “demonia” joka oli vienyt heiltä kaiken. Piru vieköön…” Killjoy älähti ymmärtäessään seikan kyläläisten itselleen asettamasta tehtävästä. “… he olivat niin nuoria. En usko, että kukaan heistä edes oli siinä kylässä vielä silloin, kun minä vielä vierailin siellä.”

Brez ei ollut irroittanut katsetta Killjoyn kypärästä koko sinä aikana, kun hän oli puhunut. Hän olisi halunnut pidätellä sanojaan, mutta hän tiesi vallan hyvin, että kralhi ei koskaan myöntäisi sitä ääneen jos hän ei sanoisi sitä ensin.

“Ja nyt sinä syytät itseäsi siitä, että lähdit sieltä.”

“Ehkä”, Killjoy myönsi. “Minusta vain tuntuu että jokainen päätös minkä teen johtaa aina murheeseen. Sillä ei ole väliä, kuinka valitsen. Lopputulos tuntuu aina samalta.”

“Oletko huomannut”, Brez aloitti, panikoi sitten sekunnin tajutessaan, että mitä hän aikoi sanoa kuulosti todella töykeältä, mutta lausui silti loppuun muistaessaan, että Killjoy miltei päivittäisestä salailustaan huolimatta arvosti suorasanaisuutta.

“Oletko huomannut, että sinä teet tuota aika paljon?”

“Niin mitä?” Killjoy pohti. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, mihin Breznikova oikein viittasi.

“Sinä lähdet”, selakhi selitti. “Sinä aina lähdet. Metru Nui, Metsästäjät, Klaani, Musta Käsi… tämä kyläsi. Joka kerta kun asiat alkavat menemään pieleen sinun ratkaisusi on lähteä ja etsiä jotain uutta.”

Killjoyn ajatukset jäätyivät. Brezin sanat kaikuivat kolkkoa totutta. Kralhi ei koskaan ollut ajatellut sitä niin, mutta nyt kun se hänelle niin muotoiltiin, ei hänkään voinut olla huomaamatta kaavaa käyttäytymisessään. Se Brezin huomio ei kuitenkaan ollut läheskään niin kylmäävä, kuin se mitä hän sanoi seuraavaksi.

“Sinä jätät meidätkin joskus, etkö jätäkin?”

Killjoy jähmettyi selakhin surumielisistä sanoista. Hän tahtoi vastata, mutta hän ei tahtonut valehdellakaan. Hän oli saanut tarpeeksi valheista.

“Minä…” Killjoy aloitti äänellä, joka olisi varmasti särkynyt jos hänen olisi pitänyt jatkaa sanaakaan pidemmälle. Kaksikon välille syntynyt jännitys kuitenkin purkaantui, kun Gehrain huuto siitä, että he olisivat hetken päästä perillä kaikui laivan kannella. Killjoy ja Brez vilkaisivat toisiaan ja kääntyivät sitten sanaakaan sanomatta takaisin kohti aaltoja.

Ei kulunut montaakaan hetkeä, kunnes kaksikon takaa kuului kaksi isoa molskahdusta. Skakdinköriläs oli päästänyt ankkurit vapaaksi. Sitten hän asteli Killjoyn ja Brezin väliin kannelle, haisteli ilmaa ympäriltään ja hymyili tyytyväisenä itseensä.

“Tässähä myö sitte ollaanki. Täsmälleen samalla paikalla ku viimeksihi.”

Breznikova kumarteli vaarallisen pitkälle kaiteen ylitse yrittäen vahvistaa skakdin lausuntoa. “Sieltä näkyi viimeksi valoa”, selakhi siristeli silmiään. “Mutta silloin oli yö. Nyt on niin paljon muuta valoa, että en enää erota mitään.

“Mie oon hei alani tarkin!” Gehrai ärähti kaksikolle samalla kun lähti lampsimaan takaisin ruorilleen. “Jos se ei oo enää täällä niin se on siirtyny. Mie parkkeerasin meijät ihan pilkulleen sammaan paikkaan.”

“Vain yksi tapa varmistaa”, Killjoy sitten myöntyi, antoi visiirille katseellaan käskyn käynnistää suihkumoottorit ja varovasti asettui leijumaan veden yläpuolelle muutaman metrin veneen eteen.

“En ole koskaan tehnyt tätä itse”, kralhi selitti selakhille, joka oli vaistonvaraisesti ottanut askeleen taaksepäin. Se oli refleksi jota Killjoyn “työskentelyn” aikana oli parempi totella. Kralhi asetti katseensa tiiviisti alas, rykäisi muutaman kerran ja alkoi sitten lausumaan niin selkeällä äänellä, kuin karrelle palaneilla äänihuulilla oli mahdollista.

“Oo-nye-doo noo-lah? Kah boh nah-bah! Kah boh-bay…”

Killjoyn suljettua suunsa jäi kuuluviin ainoastaan laineiden kevyt liplatus vasten keskikokoista kulkupeliä. Kralhi käänteli päätään ympäriinsä ja odotti jotain tapahtuvaksi. Kun mitään ei tapahtunutkaan hän alkoi käymään sanoja päässään läpi uudestaan.

“Ehkä lausuit jotain väärin?” Brez ehdotti, vaikka hän oli kuunnellut Killjoyn kertaavan merkillistä fraasiaan jo tovin matkan alkupuolella ja se mitä kralhi oli nyt suustaan päästänyt vastasi harjoiteltua täydellisesti.

“Ehkä. Kokeilen uudestaan. OO-NYE-” ja sitten valtaisa läiskähdys. Killjoy nielaisi sanansa ja kiihdytti nopeasti räiskyvän veden yläpuolelle. Violetti, pitkä, hieman Metru Nuin putkiautoja muistuttava kotelo oli noussut pintaan Killjoyn alapuolelle ja aivan kuten Brez oli muistellutkin, sen sivuilta pilkisti useita kirkkaita valoja.

Pian pintautumisensa jälkeen kanisterin raoista alkoi purkautumaan paineistamisesta aiheutunutta höyryä ja enimmät ulos päästettyään se aukesi. Takana sijaitsevista saranoista käsin koko kanisterin yläpuolisko nousi ylös paljastaen sisältä verrattaen suuren tyhjän tilan ja yhden niin suurikokoisen penkin, ettei Killjoyllakaan olisi tehnyt vaikeuksia mahtua sille. Kralhi laskeutui varovaisesti kotelon sisään ja asettui istumaan koomisen kokoisen istuimen reunalle.

“Noh, kyytiin sitten”, hän maanitteli ja Brez, joka tiesi erinomaisesti ettei perääntyminen enää ollut mahdollista, yritti esittää argumentin siitä, että jonkun pitäisi jäädä vahtimaan ettei Gehrai ystävänsä kanssa lähtisi ennen aikojaan.

Ensin taustalta kuului “No ei helvetissä olla mihinkää menossa” ja sen jälkeen Killjoyn kypärän alta kuului sen verran matala murahdus, ettei selakhi uskaltanut niskuroida enempää. Hän istui Killjoyn viereen, puri hammastaan ja sulki silmänsä.

“Hyvä on, tee juttusi.”

Killjoy muisteli hetken aiemmin lausumiaan sanoja, selvensi taas ääntään ja kajautti: “Nah-bah!”

Kotelo totteli välittömästi, ja katto sulkeutui kaksikon päälle. Kanisterin vauhdikas liikkuminen oli niin sulavaa, ettei sen liikettä pystynyt kunnolla havaitsemaan sen sisältä. Gehrain matoranystävä sen sijaan katsoi suu ammollaan, kuinka nopeasti kotelo sulahti veden alle ja katosi näkyvistä.

“Ne on tommossi noi pohjoosen otukset. Aina leikkimässä metallisilla leluillaan”, Gehrai ärjäisi, avasi pullollisen jotain joka ei haissut matoranin mielestä lainkaan miellyttävältä ja alkoi kittaamaan sen sisältämää nestettä sisäänsä. Pienen purkkinsa kapteeni oli jo oppinut, että näillä keikoilla ei kannattanut odottaa nopeaa kotimatkaa.

Syvyyksiä kohti kiitävässä kanisterissa istuva teknosaatana naputti polveaan ilmiselvän hermostuneena. Vähintäänkin yhtä paljon stressaava selakhi havahtui kuitenkin vasta sitten, kun hän ilmiselvästi kuuli Killjoyn hyräilevän jonkilaista melodiaa.

“Tuota sinä et tee kovin usein”, Brez huomautti. “Et kai sinä ole hermostunut?”

“En siitä minne olemme menossa”, Killjoy täsmensi. “Vaan missä olemme. Ohut metallikuori ympärillämme ja loputtomasti vettä muutaman millimetrin päässä jokaisesta herkästä piiristäni…”

“Aivan…”, Brez ymmärsi. Parivaljakko istui ihan pienen hetken hiljaa, kunnes selakhi uskalsi jatkaa pinnalla käytyä keskustelua.

“Kuule, siitä aiemmasta. En tarkoittanut aivan sit-”

“Älä pyydä anteeksi”, Killjoy keskeytti selakhin puheen. “Sinulla oli oikeus kysyä.”

“Se ei tarkoita, että minun olisi pitänyt”, Brez kirskutteli hampaitaan. “Mistäpä minä sinun syistäsi tietäisin? Puin monimutkaisen asian yksinkertaiseksi eikä minun olisi-”

“Et pukenut”, Killjoy keskeytti jälleen ja tällä kertaa Brez vastasi Killjoyn katseeseen kimmastuneena siitä, ettei hän saanut lausuttua ainuttakaan asiaansa loppuun asti.

“Sinä olet aivan oikeassa”, kralhi jatkoi. “Minä saavun, minä viivyn ja kun minä petyn itseeni tai väsyn, minä lähden. Ja jos olen aivan rehellinen niin minä tuskin muutun.”

Brez käänsi katseensa apaattisesti kohti kanisterin sileää ja piirteetöntä sisäseinää. Hän ei tiennyt halusiko hän enää haastaa Killjoyta enempää.

“Ja kun minä seuraavan kerran lähden”, Killjoy kuitenkin jatkoi, “minä toivon, että te ymmärrätte, että se ei johdu teistä.”

Brez käänsi katseensa takaisin häntä tuijottavaan metalliseen kypärään. Selakhi ymmärsi vasta nyt, että hän ei ollut nähnyt Killjoyn ottavan sitä päästään aikoihin. Lopulta hän pakotti kasvoilleen lyhytkestoisen virnistyksen ja sen päätteeksi hän toverillisesti löi Killjoyta kylkeen aiheuttaen mojovan metallisen kalahduksen.

Killjoykin käänsi lopulta katseensa eteenpäin, vaikka hänen ajatuksenkulkunsa oli edelleen siinä halki pohjoisen mantereen matkaavassa junassa, josta hänen pitkä päivänsä oli alkanutkin.

“Kun tämä on kaikki ohi… toivoisin kyllä, että joku teistä kävisi välissä katsomassa sitä kylää. Kolme rohkeaa urhoa tai ei, olisi ehkä parempi, että joku pitäisi heitä vähän silmällä.”

“Miksi et tee sitä itse?” Brez pamautti heti vastakysymyksenä hiljentäen Killjoyn uudestaan. Selakhi ymmärsi nopeasti, että tämä ei ollut kysymys johon kralhi oli valmis vastaamaan.

“Miten se laulu menee?” selakhi yritti sitten viettää keskustelua positiivisimmille raiteille.

“Laulu?” Killjoy oli jo unohtanut.

“No se laulu jota sinä hyräilit hetki sitten!” Brez tiuskaisi. “Miten se menee?”

“Minä en taida olla hirveän laulumiehiä”, Killjoy myönsi. Vastaus ei kuitenkaan ollut Brezin mielestä tyydyttävä.

“No lausu sitten vaikka. Minä vain haluan tietää miten sen sanat menevät.”

Killjoy tuhahti keskimmäisen siskoksen määrätietoisuudelle, mutta päätti taipua. Kralhin muisti käsitteli melodioita paljon paremmin, joten hänen täytyi hetken aikaa miettiä, kuinka kappaleen sanoitukset toimivatkaan.

Ja kun kanisteri lähestyi vääjäämättä meren syvimmässä kolossa sijaitsevaa määränpäätään, lausui Killjoy niin hiljaa kuin vain tohti sanat, jotka hän oli konkreettisesti kuullut edellisen kerran hyvin, hyvin kauan sitten.

“Minä tahdon tietää… mihin suuntaan mennään. Minä aion puhaltaa… sykkivän Dynamon. Maahan astahdan, murskaavan askelman. Minä olen ääni… sykkivän Dynamon.”

“Niin hetkonen, minkälainen kappale tämä oikein olikaan?” Brez yritti sulatella kuulemaansa.

“Voi olla, että alkuperäinen oli vähän raskaampi kuin se mitä juuri hyräilin”, Killjoy myönsi.

“Voi olla”, Brez tirskahti jääden maiskuttelemaan kappaleen sanoituksia päänsä sisälle. “Miltä sykkivä dynamo oikein kuulostaisi..?”

Pohdinta-aika oli kuitenkin käymässä kovin vähiin. Killjoy havahtui kaksikosta ensimmäisenä siihen, että jokin ulkopuolinen oli ilmiselvästi tarttunut heidän kanisteriinsa. Laitteen verrattaesta hiljaisuudesta johtuen oli mahdotonta sanoa, kuinka nopeasti he liikkuivat, mutta varmaa oli, että jotain suurta kolisteli heidän ympärillään.

“Tämä on se hetki, kun valmistaudumme”, Killjoy vahvisti. Hänen sormensa oli lakannut naputtamasta ja hyräilykin muuttui hetkessä etäiseksi muistoksi vain.

“Minä en koskaan sitten pukenut sitä haarniskaani”, Brez ähkäisi ja pyyhki tummanvihreän vaatekappaleensa helmaansa parempaan asentoon.

“Henkisesti”, Killjoy tarkensi. Kolina kanisterin ulkopuolella oli muuttunut tiheämmäksi ja kovaäänisemmäksi. Heidät oltiin selvästi nostettu johonkin.
Breznikova ei osannut päättää päässään, kumpi kahdesta mahdollisesta skenaariosta hirvitti häntä enemmän: Se, että Killjoyn paatissa kertoma tarina oli täyttä totta vaiko se, että se ei ollut. Jälkimmäisen tapauksessa kysymys kuului: Mihin he sitten olivat oikein saapuneet?

Killjoy kaksikosta hieman tilanteeseen paremmin varautuneena odotti, että metallin kalina loppui kokonaan, sen jälkeen kohotti nyrkkinsä, ja iski sen kolmesti kanisterin sisäreunaan. Kaksikko vilkaisi toisiaan vielä kerran, kun kanisteri viimein sihahti auki ja kirkkaat valot tulvivat heidän kasvoilleen miltein sokaisten nämä. Paluuta ei enää ollut, Brez ajatteli. Hänen elämänsä merkillisin matka oli alkamassa…

… hohtavalla kiekolla, joka oli työnnetty aivan liian lähelle hänen kasvojaan.
Miksun nopea työskentely sai Killjoyn silmät tottumaan valotulvaan nopeasti. Tilanne johon he olivat päätyneet valkeni hänelle huomattavasti nopeammin kuin Brezille, joka oli litistänyt itsensä niin tiiviisti kiinni penkkiinsä kuin oli mahdollista. Hohtava särisevä kiekko oli silti vain muutaman sentin päässä hänen naamiostaan.
Kiekko, toisin kuin ne joita Metru Nuilla yleensä ammuttiin laukaisimista, ei kuitenkaan ollut kiinni missään ilmiselvästi aseistetussa. Sen sijaan siitä piteli kiinni Breziä ainakin kaksin verroin pidempi…

“…ankka?” Brez parahti ääneen.

“Älä kutsu niitä ankoiksi, he eivät tiedä mitä se tarkoittaa”, Killjoy murahti. Hänellä oli suuria vaikeuksia pitää kätensä vakaina, kun hysteerisesti tärisevä Miksu yritti hillitä itseään hänen ranteessaan.

Sitten kuului huutoja. Samalla kielellä, millä Killjoy oli pinnalla huudellut, mutta paljon sulavammin ja nopeammin. Äännähdysten keskeltä Brez havaitsi useita kurkkuääniä, joita hänen suullaan ei edes olisi pystynyt tuottamaan. Musta, verrattaen pienikokoinen hangaari oli tyyliltään samankaltainen, kuin kanisterikin: pelkistetty ja puhdas. Killjoylla oli huomattavasti paremmat olosuhteet katsella ympärilleen. Paikka näytti täsmälleen siltä kuin hän muistikin.

Toinen “ankan” lajitovereista oli kiertänyt sillä aikaa kanisterin ja tarkemmin ottaen Killjoyn takaraivon taakse, samaan tapaan kiekkoa pitelevä käsi pystyssä. Korkean olennon sinisen haarniskan peittämän kehon lisäksi tämä oli piilottanut kasvonsa jonkinlaisella maskilla. Kanohia se ei kuitenkaan muistuttanut. Sellaiseksi se oli aivan liian peittävä.

Brez tulkitsi edelleen muukalaisten pitkät kallot nokiksi. Killjoyn huomio oli otusten kasvojen sijaan näiden kiekkoja pitelevissä käsissä. Ei siksi, että häntä huolestutti näiden aseistus, vaan siksi kuinka anatomisesti merkilliset niitä pitelevät raajat olivat.

“Selittäkää läsnäolonne!” Kuului maskuliininen karjahdus jostain kauempaa. Killjoy havahtui heti tuttua ääntä kohti. Brez sitä ei tunnistanut, eikä olisi voinut reagoidakaan ahtaasta tilastaan.

“Haista minua!” Killjoy karjaisi takaisin. Brez olisi halunnut haudata kasvonsa käsiinsä. “Haista minua!” Killjoy karjaisi uudestaan. Teknosaatanaa kiekolla uhmannut olento vilkaisi hämmentyneenä siihen suuntaan, mistä ensimmäinen ääni oli kuulunut.

Hangaarin toisesta päästä asteli esiin kolmas “ankka”. Violettimusta haarniskaltaan, kasvoillaan samanlainen maski kuin kahdella muullakin. Yhä kanisterin istuimessa kököttävä kaksikko joutui katsomaan tätä suurikokoisinta lajinsa edustajaa reilusti ylöspäin. Ja olisivat joutuneet tekemään niin vaikka he eivät olisi olleet istuma-asennossa.

Brezin yllätykseksi tämä kolmas violetti olento teki täsmälleen niin kuin Killjoy oli tälle ärjäissyt. Nuuhkaisuprosessista kuului ääni, jollaista Brez ei ollut ikinä ennen kuullut, kuin joku olisi alkanut yhtäkkiä imuroimaan hyytelöä.

“Nui-Kralhi!” violetti ankka huudahti yllättyneenä. Kaksi muuta ankkaa vilkaisivat nuuhkaisijaa ja siihen vastaukseksi tämä nosti oman suuremman kätensä merkiksi nostaa kiekot pois Brezin ja Killjoyn läheisyydestä.

“Olen pahoillani, ulkonäkösi on muuttunut melkoisesti sitten viime näkemän… Syvyys, Tuomari! Älkää toljottako siinä vaan auttakaa vieraamme pystyyn!”

“Tuo ankka puhuu matorania…” Brez sopersi järkyttyneenä samalla, kun Tuomariksi ja Syvyydeksi kutsutut olennot auttoivat yhdellä vahvalla riuhtaisulla kaksikon ylös kanisteristaan. Vasta nyt Brez todella ymmärsi kuinka valtavia “ankat” olivatkaan. Se, että he olivat mahtuneet Killjoyn kanssa molemmat istumaan yhdelle sellaiselle suunniteltuun istuimeen ei enää yllättänyt häntä lainkaan.

“Ja minä pahoittelen lyhyestä varoitusjasta, kapteeni”, Killjoy vastasi ja tarttui violetin olennon ojennettuun käteen ja puristi sitä tiukasti. Killjoynkin koura näytti koomisen pieneltä verrattuna “ankan” vastaavaan.

“Äläpä siinä pahoittele! Olimme merkanneet sinut jo kuolleeksi kun kuulimme sodastanne, emmekä enää nähneet sinua sen jälkeen. Tämä on ehdottomasti positiivinen yllätys!”

Brez yritti samaan aikaan pitää kiinni viimeisistä järjensä rippeistä ja tutkia, miten heidät vastaanottaneet olennot oikein toimivat. Päätellen häntä uhkailleen keltaisen olennon käsien orgaanisesta, sykkivästä luonteesta, metalli joka olentoja peitti oli luultavasti vain haarniskaa. Maskeistaan ja ilmiselvän suun puuttumisesta huolimatta violetin, kapteeniksikin kutsutun otuksen puhe kuului hyvin selkeästi, eikä siinä ollut samanlaista säröilyä, mitä vaikka Killjoyn syntetisaattorin läpi kulkevassa puheessa oli.

Selakhin ankka-arvion sivuuttamista ei auttanut se, että jokaisen kolmen olennon haarniskan väleistä näytti pilkistävän jotain hyvin höyhenmäistä. Siitäkin huolimatta näytti siltä, että Killjoy ei ollut vitsaillut, kun hän oli Gehrain laivalla kertonut tarinan meren pohjassa asuvista suurikätisistä muukalaisista.

“Näen, että olet saapunut uudenlaisessa seurassa”, violetti otus julisti tyytyväisenä. “Tervehdys, salskea neito, sekä pieni massa Nui-Kralhissa!”

Brez niiasi niin vakuuttavasti kuin tutisevilla polvillaan pystyi. Ja jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla myös Miksun “Terve isot oudot sedät”.

“Eikö Herra päässyt tällä kertaa tulemaan?” kapteeni sitten huomioi. “Olisin mielelläni vaihtanut hänenkin kanssaan pari sanaa.”

“Hän ei valitettavasti ole enää keskuudessamme”, Killjoy hieman valehteli. Häntä ei varsinaisesti innostanut selittää muukalaisille, kuinka koko hänen perheensä oli imeytynyt osaksi sosiopaattista massaa.

“Ymmärrän. Kovin harmillista”, kapteeni lausui. Sanoistaan huolimatta tämän äänensävy ei juurikaan ollut muuttunut keskustelun aikana. Brez pohti kuuluiko sellainen edes olentojen tapoihin.

“No mutta kävelkää kanssani komentosillalle! Ei meidän kannata täällä seisten keskustella. Tulkaa, tulkaa!” kapteeni maanitteli ja lähti Tuomari ja Syvyys kannoillaan kulkemaan kohti aukkoa hangaarin päädyssä. Killjoy lähti kyselemättä kolmikon perään, mutta Brez jäi hetkeksi vielä tuijottamaan mekanismeja hangaarin sisällä. Heidän kanisterin alapuolella oli ilmiselvästi luukku, josta heidät oltiin nostettu sisään minne he ikinä olivat saapuneetkaan, ja katossa hänen yläpuolellaan surisi kasaan taitettuja automatisoituja kouria, jotka muistuttivat paljolti olentojen omia yläraajoja.

Selakhia pohditutti suuresti, kuinka tavanomaiselta muukalaisten teknologia ensisilmäyksellä vaikutti. Hänen ajatuksensa katkesi kuitenkin Killjoyn vihellykseen. Brez joutui ottamaan juoksuaskelia ottaakseen ryhmän kiinni.

Käytävä johon he saapuivat oli kapea ja hyvin hämärä verrattuna kirkkaasti valaistuun hangaariin. Niin hämärää, että selakhilta kesti hetki huomata, että käytävän seinät koostuivat kokonaan tiheistä metallisista kaltereista.

“Onko tämä… onko tämä vankila?” hän sopersi. Kapteeni vilkaisi taakseen ensin kohti Breziä ja lopuksi kohti Killjoyta.

“Kuinka paljon sinä ehditkään kertoa hänelle meistä, Nui-Kralhi?”

“Me jäimme toviksi jumiin maailmamme ulkopuolisen elämän konseptin käsittelemiseen”, teknosaatana myönsi. Tuomariksi kutsuttu yksilö hörähti äänekkäästi.

“Lienee siis hyvin pikaisten esittelyjen paikka… neiti?”

“Breznikova”, selakhi vastasi.

“Neiti Breznikova”, kapteeni toisti. “Tervetuloa Tehtävälle. Olemme tähtienvälisen Slizer-imperiumin viimeinen vankila-alus. Tai olimme siihen asti, kunnes Suuri Olemus vaihtoi meidät pelastustehtäviin. Turvallisuussyistä minun täytyy pyytää, että ette astu liian lähelle vankejamme. Meillä on yhä kyydissä muutama galaksimme pahamaineisimmista olennoista. Pahoittelen siitä.”

Breznikovaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli jo huomannut yhden sellin pimeydestä kiiluvan silmäparin, joka sai hänet tuntemaan olonsa hyvin epämukavaksi. Samasta sellistä kuuluva lateksimainen natina sekoittui kuitenkin jo viereisestä sellistä kuuluvaan rouheaan ujellukseen.

“Minä olen kapteeni Kipinä”, olento jatkoi heti esittelykierrostaan kävelytahtiaan lainkaan hidastamatta. “Omat kutsuvat Sparkiksi. Tuomarin ja Syvyyden te jo tapasittekin.”

Kuului kaksi murahdusta. Yksi matala ja yksi korkeampi.

“Kotimme on tähtijärjestelmässä sataneljä piste kaksisataaviisikymmentäkaksi pilkku kuusi. Se ei haittaa jos se ei ole hirveän kuvaava. Meiltäkin kesti vuosia ymmärtää teidän karttojanne.”

Tuomari hörähti uudestaan. Tällä kertaa hieman kovempaan ääneen kuin edellisellä kerralla.

“Ja lisäksi huomautettakoon, että Slizer-imperiumin lähettiläinä pidättäydymme antamasta minkäänlaista informaatiota tai teknologiaa sivilisaatioille joilla ei ole entuudestaan resursseja tähtienväliseen matkustamiseen ja blaa blaa blaa. Nui-Kralhi on kuullut nämä selitykset ennenkin. Säännöt on sääntöjä.”

“Niinpä niin”, Killjoy myöntyi Sparkin puheenvuorolle. Samaan aikaan Brez oli päässyt ensijärkytyksestään eroon sen verran, että hän osasi viimein kysyä ehkä sen kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen.

“Te… te puhutte hämmentävän hyvää matorania.”

“Olemme viipyneet maailmassanne jo hyvän tovin, neiti Breznikova. Meillä on ollut runsaasti aikaa opetella tavoillenne.”

“Onu-Metrun tutkat havaitsivat heidän saapumisensa parikymmentä vuotta ennen sodan alkua. Lensivät meriporteista suoraan etelään ja laskeutuivat veteen. Herra toimi ensimmäisenä diplomaattina Metru Nuin ja heidän välillään”, Killjoy selitti kapteenin puolesta.

“Tulimme nopeasti siihen tulokseen, että meidän selittäminen teidän maailmallenne olisi sekä tarpeetonta että vaikeaa. Teidän pohjoisen turaganne on pyrkinyt pitämään meidän olemassaolomme pääasiassa salassa”, Spark täydensi.

“Puhuit aiemmin pelastustehtävistä”, Brez toivoi kuitenkin tarkennusta.

“Kruununprinssimme Jakenzius kuudestoista”, murahti Tuomari tällä kertaa. “Tai Jakenzius Armoton, kuten hänet paremmin tunnetaan. Meillä on syytä olettaa, että hän on haaksirikkoutunut maailmaanne. Meidät on määrätty pelastamaan hänet ja tuomaan hänet takaisin Suuren Olemuksen hoviin.”

“Joskin tiedeosastomme on pitkittänyt matkaamme melkoisesti jokaisen uuden kohtaamamme elämänmuodon vuoksi. Teidän vesistönne on valtaisan kiehtova”, Spark selvitti. “Ja tiedeosastostamme puheenollen…”

Brezin leuka loksahti auki uudestaan. He olivat viimein päässeet pois tunkkaisesta sellikäytävästä paikkaan, joka vastasi hyvin kuvausta komentosillalle. Keskellä suurta tilaa hyrisi monoliittisia koneita, joiden jokainen sivu sisälsi pienen ikkunan, joiden takana velloi sekä merkillisiä valoja että jonkinlaista kiinteää massaa.

Pyöreän tilan jokaisella reunalla sijaitsi useita säätimillä peitettyjä pöytiä ja jokaisen niistä edessä istui toinen toistaan kummallisemman näköinen Slizer. Selakhi ei edes ehtinyt noteeraamaan merkillistä punaista olentoa, jonka pää sijaitsi tämän harteiden sijasta tämän haaroissa, koska tilaa hallitsevan valtavan ikkunan edessä seisoi keltamusta Slizer, joka pituudellaan sai Sparkinkin näyttämään “tavallisen” kokoiselta.

“Tervetuloa!” Spark julisti ja viittoili pinnalta saapuneita vierailijoitaan astumaan peremmälle. Killjoy edellä he astelivat suurelle ikkunalle samalla, kun asemillaan työskentelevät olennot vilkaisivat jokainen vuorollaan heidän vinkkelistään merkillisiä olentoja. Tuomari ja Syvyys jäivät nyt jo suosiolla sivummalle. Jälkimmäinen oli jo astellut seinään upotetulle lovelle asettamaan kiekkonsa pitkän, hohtavan jonon jatkoksi.

“Blaster”, Spark esitteli keltaisen kattoa hipovan kolossin, joka murahti ja kumarsi tervehdykseksi. “Sekä Flare”, Spark jatkoi ja osoitti siivekästä Slizeria huoneen isoimman monoliitin ääreltä. Flare heilautti toista siipeään merkiksi siitä, että vieraat oli noteerattu.

“Meidät kolme on siunattu fuusion lahjalla”, Spark selitti. “Olemme olleet yhdessä kaikkein pisimpään.”

Brez ja Killjoy vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan heistä ei aivan ymmärtänyt, mitä kapteeni tarkoitti.

“Mutta tarpeeksi meistä”, hän jatkoi ennen kuin kukaan ehti esittää enempää kysymyksiä. “Mikä suo meille tämän harvinaisen kunnian?”

“Minä toivoin, että te voisitte autaa meitä eräässä tutkimuksessa”, Killjoy vastasi ja irroitti tarvikevyöltään sen viimeisen pienen näytesylinterin. “Se on ainetta jota kukaan ei tunnu osaavan jäljittää. Minulle on annettu jo kaksi analyysiä siitä, että tätä ei pitäisi olla olemassa. Ja avainsanana käytettiin, ettei ainakaan meidän maailmassamme.”

“Aivan, aivan”, Spark tuntui heti ymmärtävän. “Me voimme tietenkin vilkaista sitä jos tahdot. Mutta varoitan, että jos se paljastuu sellaiseksi asiaksi, mitä teidän sivilisaationne ei kuuluisi ymmärtää-”

“Tiedän. Minä tiedän”, Killjoy pukahti. “Mutta meiltä alkavat olla vaihtoehdot lopussa. Ja minä muistan oikein hyvin kuinka paljon sinä kehuit tieteilijöidesi taitoa edellisellä kerralla.”

“No mutta niinhän minä taisin”, kapteeni myönsi. “Hyvä on… Soihtu. Soihtu! Hei tulepas käymään täällä.”

Aiemmin miltei Breziin törmännyt punainen Slizer komentokeskusten toisessa päässä tiputti välittömästi pinon metallisia levyjä käsistään ja lähti löntystelemään kohti aluksen keulaa. Killjoyltakin kesti hetki huomata, että se kohta Soihdun torsoa, mistä pään olisi perinteisesti pitänyt alkaa, olikin tyhjä. Sen sijaan kralhin piti kääntää katseensa alaspäin Slizerin universaalinivelen tienoille, jossa maskin takaa hohtavat silmät vastasivat hänen katseeseensa.

“En olekaan päässyt harjoittamaan matoraniani aikoihin”, Soihdun yllättävän heleä ääni vastasi. “Nui-Kralhikos se siinä? En ollut tunnistaa. Huomaan, että olet tehnyt viisaan päätöksen päivittää sitä entistä haurasta olemustasi.”

“Ystävällämme on näyte, jonka hän tahtoisi analysoitavaksi”, Spark puuttui keskusteluun ennen kuin Killjoylla oli edes mahdollisuutta puolustautua. “Käykää kaikki perustavalaatuiset testit läpi ja katsokaa mitä saatte selville.”

“No tottahan toki”, Soihtu riemastui. Tai riemastui täsmälleen niin paljon kuin äänenpainoaan muuttamatta pystyi. “Mennään, Nui-Kralhi, mennään. Minä tahtoisin kysyä sinulta myös hieman kysymyksiä pintamaailmaan liittyen. Onko se totta, että teidän lajinne imevät energiaa ruohosta käsillään?”

Kypärän alla Killjoyn kasvoille oli noussut “auttakaa minua” -katse, jota kukaan ei koskaan päässyt näkemään. Punaiset otukset lähtivät Soihdun johdolla talsimaan kohti monoliittejä komentokeskuksen perällä Killjoyn puristaessa yhä tiukasti kiinni näytesylinteistään. Spark kääntyi ympäri vihreää vierastaan etsien ja löysi tämän lopulta seisomasta Blasterin vierestä tarkkailusillalta, jossa selakhi oli käytännössä liimannut kasvonsa lasiin ällistyksestä.

“Te taidatte pärjätä oikein hyvin kahdestaan”, kapteeni tiedusteli miehistönsä kolossaalisimmalta jäseneltä. Blaster nyökkäsi myöntävästi ja siihen luottavaisena Spark jätti kaksikon omiin oloihinsa. Hänellä oli raportti kirjoitettavana ja hän halusi päästä tekemään sitä välittömästi.

Brezillä oli ollut jo tovin vaikeuksia noteerata, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut. Outojen olentojen täyttämän aluksen mukanaan tuoma epäuskoisuus oli kaikonnut hyvin nopeasti, kun selakhi oli huomannut, minne Slizerien alus oli parkkeerannut itsensä. Merenpohja oli ensin yllättänyt hänet sillä kuinka paljon valoja siellä oli. Sen jälkeen se oli yllättänyt hänet kaikella muulla.

Brez ei ollut koskaan nähnyt sellaisia kaloja. Ne olivat miltei poikkeuksetta suuria ja niissä melkein jokaisessa hohti jotain, joka oli hänen mielestään tulkittavissa ainoastaan sydänkiviksi. Eikä selakhi tuntunut löytävän niiden joukosta edes kahta saman lajin edustajaa. Jokaisen muoto, väri tai hohde oli erilainen. Ainoa yhdistävä tekijä merenelävillä oli niiden suut. Jokaisesta törrötti epäsiisti rivi pitkiä ja kapeita hampaita. Häiritsevä yksityiskohta, tai olisi ollut jos kalojen liikkeen luoma valoshow ei olisi ollut niin hypnoottista katseltavaa. Se oli varmasti myös syy sille, miksi Brez ei koskaan noteerannut sitä, ettei millään näistä kaloista näyttänyt olevan silmiä.

Kyllä hänen huomiokykynsä olisi ehkä muuten riittänyt, mutta merenelävät eivät olleet ainoa asia, joka sai hänet niin lumoutuneeksi. Toinen syy olivat rauniot, joiden seassa kalat uiskentelivat. Joku muu olisi saattanut sivuuttaa ne kokonaan, mutta Brez tunnisti ne välittömästi selakhialaisiksi. Pyöreät marmoriset seinät olivat täysin korallien valtaamat ja siellä missä perinteisesti olisivat koreilleet valtavat lasimaalaukset, uiskentelivat kalat nyt läpi niiden jättämistä aukoista. Rauniot olivat vanhat. Todella, todella vanhat. Ja niiden lisäksi myös aivan väärässä paikassa.

“Mehän olemme yhä Steltinmerellä, emmekö olekin?” hän huomasi kysyvänsä ääneen. Ja hänen yllätyksekseen suuri ja jylähtelevä ääni hänen vierellään vastasi.

“Ne ovat vanhoja”, Blaster viittasi raunioihin, “Niin vanhoja, että on mahdotonta sanoa mistä ne ovat tulleet.”

“Ne ovat kauniita”, selakhi hymyili. “Voisin seistä tässä ikuisuuden vain tuijottamassa niitä.”

“Teidän vetenne ovat toden totta ihmeelliset”, keltainen kolossi myönsi. “Joka kerta kun tulen seisomaan tähän, tuntuu kuin näkisin tämän kaiken ensimmäistä kertaa.”

“Kaikki aina puhuvat tutkimusmatkoista etelään”, Brez jutteli näennäisesti Blasterin polvelle. “Kun meillä on niin paljon näkemättä näinkin lähellä.”

“Me olemme viiden kilometrin syvyydessä”, Blaster kommentoi arkisesti. Brez irvisti niin kovaa, että hänen kulmahampaansa kirskahtivat toisiaan vasten.

“Miten te olette oikein paineistaneet tämän aluksen…”

“Tehtävä on rakennettu kestämään kosmisia voimia. Vesi ei ole ongelma sen jälkeen, kun osaa ratkaista painovoiman.”

Sparkin sanat tiedon jakamisesta ja sen rajoitteista kiusoittelivat Breziä tämän ajatuksissa, joten hän ei edes esittänyt jatkokysymyksiä. Sen sijaan hän jatkoi ikkunasta ulos tuijotteluaan. Kahteen eri suuntaan haarautuvaa kättään venyttelevä kolossi nautti näystä myös. Monella tapaa vedenalainen maailma oli heille molemmille yhtä eksoottinen, vaikka toinen heistä olikin seilannut näillä vesillä koko elämänsä ja toinen oli vierailija eri maailmasta.

“Saavuitte otolliseen aikaan”, Blaster mainitsi tovin kuluttua. “Noin tunnin teidän aikaanne kuluttua me saamme todistaa taas jotain kiehtovaa.”

Brez käänsi niskansa vaivalloisesti kohti katonrajaa ja Blasterin peitettyä kalloa. Slizer tulkitsi eleen aivan oikein ja jatkoi: “Jokainen aurinkojen kierto, täsmälleen samaan aikaan jokin käy tervehtimässä meitä.”

“Jokin?” Brez kysyi uteliaana.

“Me emme ole koskaan nähneet sitä”, Blaster tiesi kertoa. “Mikä on outoa, koska se jättää veteen jälkiä, joista voisi päätellä sen olevan massiivinen. Me kuulemme sen, me haistamme sen, mutta me emme näe sitä. Ja se on kiehtonut meitä jo pitkään.”

“Ilmestyi noin kuukausi sitten”, Syvyys liittyi keskusteluun. Sinihaarniskainen Slizer oli kuunnellut kaksikkoa jo jonkin aikaa sivummalta. “Ilmestyy täsmällisesti päivittäin, kiertää meidät kerran ja katoaa. Olemme yrittäneet ottaa siitä mittauksia, mutta mikään sensorimme ei värähdäkään.”

“Kiistatta vesienne merkillisin ilmiö”, Blaster vahvisti. Brez ei ajatellut asiasta sen kummempia. Näkymätön merihirviö oli hänen päivänsä vähiten merkillinen uusi asia. Varsinkin, kun Slizerit itsekin tuntuivat suhtautuvan siihen hyvin arkisesti. Se, tai heidän äänensävystään oli mahdotonta tulkita tunteita.

“Vaikka teidän… maailmanne on muutenkin merkillisin, mihin olen koskaan törmännyt”, Blaster jatkoi, mutta Brez kuunteli enää vain puolikorvalla. Hän oli päättänyt ottaa hetken aikaa niin rauhallisesti kuin oli suinkin mahdollista. Hän risti kätensä, nojasi otsallaan vasten komentosillan lasia ja antoi itsensä hengähtää hetken. Kalojen poukkoilevia sydänvaloja seuratessaan selakhi tuntui kadottavan kaiken käsityksen ajan kulumisesta.

Komentosillan toisessa päädyssä Killjoy ja Soihtu olivat vajonneet intensiiviseen keskusteluun. Miksu oltiin nostettu pöydälle Killjoyn sisältä jo varhaisessa vaiheessa. Sylinterin sisältä vapautettu orgaaninen näyte oli vieraillut jo ainakin kolmessa eri Slizerien laitteessa ja se oli parhaillaan Soihdun kourissa matkalla kohti neljättä.

Jossakin vaiheessa Blasterkin oli talsinut Brezin rinnalta omiin tiloihinsa johonkin aluksen muista kerroksista. Selakhin ainoa selkeä muistikuva lasin edessä viettämästään ajasta oli Slizer, joka rullasi neljällä pyörällä hänen ohitseen useamman kerran ja pysähtyi jokaisella kierroksella tuijottamaan Breziä, kuin tämä olisi ollut oudoin asia aluksen kyydissä.

“Kyllä nämä tulokset ovat ihan selkeitä, Nui-Kralhi”, Soihtu lopulta julisti neljännen testikierroksen päätyttyä. Lihanäyte oli palannut heidän eteensä koneen syövereistä ja Slizer oli käynyt monoliitin lasin takana kieppuvat merkit läpi useaan kertaan. “Lihaahan se on!”

“Minä tiedän, että se on lihaa”, Killjoy ähkäisi. “Mutta minkä lihaa? Ja miksi sen rakenne on niin merkillinen, että minulle väitetään ettei tällaista pitäisi olla olemassa?”

“Voi teitä ja teidän protodermiskeskeisyyttänne”, Soihtu mutisi päänsä sijainnistaan huolimatta melkein Killjoyn kypärän tasalla. “Materian rakenteen muuttaminen on paljon helpompaa kuin kuvittelet. Oikeanlaisella sähköistämismenetelmällä minä voisin muuttaa minkä tahansa kimpaleen tällaiseksi”, punainen Slizer jatkoi viitaten lihanäytteeseen.

“Myönnän kyllä, että tämän näytteen piirteettömyys on pikkuisen merkillistä. On melkein mahdotonta jäljittää tätä mihinkään olemassaolevaan lajiin, mutta sellainen tieto on myös helppo poistaa perimästä jos tietää mitä tekee”, Soihtu jatkoi sillä oletuksella, että Killjoy edes ymmärsi mitä hän “perimällä” tarkoitti.

“Mutta siitäkin huolimatta, sinä toit meille melkoisen keskimääräistä lihaa linssin alle. Tämä sinun ‘kollegasi’ on varmastikin vain keksinyt tavan kasvattaa tätä itse.”

Killjoy ei tiennyt kuinka lähestyä Soihdun analyysiä. Tai kuinka selittää tälle, että heidän maailmassaan lihaa ei vain taianomaisesti ilmestynyt pelloille kerättäväksi.

Hän ei kuitenkaan koskaan saanut edes mahdollisuutta aloittaa puheenvuoroaan, kun komentosillan toisessa päässä Brez havahtui siihen, että hänen kasvonsa paiskaantuivat kipeästi lasiin, jota vasten hän oli nojannut. Vasta tällistä toivuttuaan hän tajusi, ettei hän ollut vain itse menettänyt tasapainoaan. Jokin oli törmännyt voimalla Slizerien alukseen. Sitten rysähtikin jo toisen kerran. Tällä kertaa muutama monoliiteillä työskennellyt ankkakasvo oli lentänyt nurin iskun voimasta. Killjoy ehti juuri ja juuri napata Miksun pöydänreunalta kiinni, ennen kuin tämä oli ehtinyt lentää lattialle. Kralhi sulki krana-asian välittömästi takaisin haarniskansa suojiin ja marssi Brezin rinnalle komentosillalle.

“Näitkö mitään?” hän ehti kysymään, kunnes Spark viiletti jo paikalle omalla kielellään kysymyksiä miehistölleen huudellen. Muutaman vastauksenkin hän sai, ennen kuin kolmas rysähdys lennätti käytännössä jokaisen sillalla työskennelleen jaloiltaan. Ainoastaan Killjoyn apumoottorit estivät tätä lentämästä turvalleen ja olipa hän onnistunut tarttumaan Breznikovaankin tämän käsivarresta, estäen häntä paiskautumasta koko ruumiillaan lasia vasten.

Blaster jytisteli paikalle jostain selliosaston suunnasta ja alkoi auttamaan väkeä yksi kerrallaan takaisin pystyyn samalla, kun Spark riensi pintalaisten rinnalle tutkimaan mitä aluksen ulkopuolella oikein näkyi.

“Ei mitään sensoreissakaan”, kapteeni ärjäisi. “Se ei ole koskaan käyttäytynyt näin. Uinut aina ohi. Se ei ole koskaan ennen tehnyt kontaktia.”

Killjoy kääntyi kapteenin puoleen hämmentyneenä. Brez kuitenkin ehti väliin.

“Jokin näkymätön olento liikkuu tällä alueella”, selakhi alkoi selittämään.

“Paitsi, että se ei koskaan ole käyttäytynyt näin aggressiivisesti”, Spark parahti.

Muutama komentosillan valoista oli sammunut edellisen rysähdyksen seurauksena. Samaan aikaan Brezin päässä kehittyvä ajatusketju oli lähtenyt jo hurjemmille vesille.

“Killjoy, kaikki ne puheet ympäri kyliä ja kaupunkeja, joista olemme kuulleet viime viikkoina. Entä jos-”

Seuraava tärähdys keskeytti selakhin spekulaation. Kaikki komentosillan lasin vieressä seisoneet kavahtuivat monta askelta taaksepäin. Isku oli osunut aivan heidän viereensä. Todisteeksi siitä aluksen lasin ulkoreunaan oli jäänyt metrin mittainen halkeama siitä, kun jokin silmin havaitsematon oli osunut siihen.

“Kai teillä on asejärjestelmät tässä paatissa?” Killjoy ärjähti Sparkille, joka oli lyönyt takaraivonsa kipeästi takanaan seisonutta Blasteria vasten. Kapteenin metallinen naamio oli liukunut iskun voimasta hieman paikaltaan suoden Brezille ohikiitävän hetken vilkaista Slizerin todellisia kasvoja. Selakhi ei kuitenkaan ehtinyt edes järkyttyä kunnolla näkemästään, kun korviariipivä korina täytti jokaisen läsnäolijan korvat.

Suurin osa Slizereista näytti olevan kunnossa, mutta Brez joutui nostamaan kädet korvilleen peittääkseen vedenalaisen karjaisun voiman. Äänen lakattua Spark oli saanut itsensä taas kasattua ja hän pääsi viimein vastaamaan Killjoyn kysymykseen.

“Vaikka olisikin, mihin me edes tähtäisimme?”

Killjoy kiroili ääneen niin luovilla sanavalinnoilla, että ainoastaan Brez ja Miksu ymmärsivät. Killjoy vihasi monia asioita, mutta harvoja niin paljon kuin vedenalaisessa purkissa istumista samaan aikaan, kun näkymätön merihirviö runteli heidän ainoaa suojaansa tulvaa vastaan.

“Kai meillä on edes jokin tapa vastata sille?” kralhi sitten tivasi. Spark ja Brez näyttivät molemmat yhtä hämmentyneiltä.

“Vastata sille?” selakhi yritti ymmärtää.

“No se kysyi meiltä ihan ilmiselvän kysymyksen”, Killjoy pauhasi. Hän oli valmis laittamaan tovereidensa hitaan sytytyksen täysin sen piikkiin, että he molemmat olivat vastikään lyöneet päänsä.

“Mutta… me kuulimme vain karjuntaa”, Spark sai lopulta sanotuksi. Killjoy käänsi katseensa ensin kapteeniin ja sen jälkeen Breziin, joka nyökytteli päätään vahvistaakseen Sparkin lausunnon.

“Miten niin karjuntaa?” Killjoy yritti ymmärtää. “Ne olivat ihan selkeästi erottuvia sanoj- Brez?”

Killjoy oli kääntänyt katseensa aluksen kapteenia kohti vain ihan pieneksi hetkeksi, mutta kun hän oli kääntymässä takaisin selakhiluutnanttinsa puoleen, ei tämä enää seisonukaan siinä, missä hetkeä aiemmin.

“Brez?” Killjoy pälyili ympärilleen ja huomasi, ettei Sparkkaan enää seisonut siinä, missä hän oli hetki sitten vielä ollut. Ja kun Killjoy käänsi päänsä taaksepäin hän havaitsi, että koko muukin miehistö oli yhtäkkiä vain kadonnut. Ennen kuin Killjoy ehti huutaa kenenkään nimeä uudestaan, sammuivat myös komentosillan loput valot. Ainoa valonlähde oli nyt aluksen ulkopuolella uiskentelevat hammaksikkaat eväkkäät.

“… Miksu?” Killjoy sai lopulta kakistettua ulos. Ja hänen suureksi yllätyksekseen hän sai myös vastauksen.

“Olen vielä täällä, herra setä… setä…”

“Näetkö… näetkö sinäkin tämän?” Killjoy välittömästi kysyi.

“Näen…” Miksu vastasi, “Missä kaikki oikein ovat?”

“Minä en tiedä”, Killjoy vastasi rehellisesti. “Ovatko silmäni kunnossa? Osuiko meihin kovaa?” hän yritti kaivaa selitystä.

“Herra, minä näin kun he katosivat myös”, Miksu parahti. “Silmäsi ovat kunnossa…”

“Mitä pirua täällä sitten…” Killjoy alkoi lausumaan, mutta keskeytti itsensä huomatessaan, että myös suurin osa komentosillan irtaimistosta oli kadonnut. Jokainen monoliitti, vipu ja säädin loisti poissaolollaan. Ainoa asia mikä oli jäänyt jäljelle oli se pöytä sisältöineen, jonka ääressä Killjoy oli Soihdun kanssa vielä hetki sitten työskennellyt.

“Ei tämä voi…” hän yritti ymmärtää. “Ei tämä…”

Killjoy päätti sulkea silmänsä ja avata ne uudestaan. Ei vaikutusta. Hän teki sen uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerralla komentosilta näytti samalta. Sen moottori hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen.

“… hetkinen, mikä?” Killjoy ehti kysymään, kunnes hän tajusi, että seinään, miltei samaan kohtaan mihin hän oli jättänyt mukanaan tuoman lihanäytteensä, oli kasvanut jotain kuvottavaa.

“Setäherra… meidän takanamme…” Miksu parahti.

“Brez?” Killjoy kysyi vaistonaisesti, kääntyi ympäri ja näki edelleen pelkkää tyhjyyttä.

Ei, ei edelleen. Ei aluksen ulkopuolella edellisellä vilkaisulla näyttänyt siltä. Kalat, valot, rauniot, kaikki olivat poissa. Jäljellä oli pelkkää pimeyttä. Pimeyttä, sekä ääni.

“YSTÄVÄSI EIVÄT KUULE TEITÄ, LAPSENI.”

Sanat jylisivät kaikkialla Killjoyn ja Miksun ympärillä, mutta samaan aikaan heidän päidensä sisällä.

“HEITÄ EI OLE KIROTTU KUIN TEITÄ.”

Killjoy otti muutaman varovaisen askeleen kohti pimeyttä, muttei nähnyt siellä mitään. “Kuka puhuu?” hän ärjyi tyhjyyteen. “Näyttäydy!”

Naurua. Aitoa sellaista. Ääni oli huvittunut Killjoyn uhmakkuudesta.

“MINÄ POHDINKIN KUINKA KAUAN KESTÄISI, ETTÄ JOKU LAPSISTANI PÄÄTYISI LUOKSENI. OLEN KUTSUNUT TEITÄ JO KAUAN, MUTTA VIESTINI OVAT KAIKUNEET KUUROILLE KORVILLE.”

“Kuka. Sinä. Olet?” Killjoy kysyi uudestaan, tällä kertaa raivosta kihisten. Hän oli aina vihannut temppuilua. Ja sitäkin enemmän hän vihasi, että hänen kysymyksensä jätettiin huomiotta.

“VAI KUKAKO OLEN, NOH…” ääni jäi hetkeksi pohtimaan. “VASTATAKSEMME KYSYMYKSEEN… MEIDÄN PITÄÄ ENSIN OTTAA SELVÄÄ KUKA SINÄ OLET.”

Ja Killjoy avasi taas silmänsä. Alus oli kadonnut nyt kokonaan hänen ympäriltään. Hän kellui pimeässä vedessä, keskellä äärettömyyden mustaa merta. Mutta hänen ei ollut tarkoitus matkata kauas.

Vedenalaiset rauniot olivat palanneet takaisin hänen eteensä, paitsi että ne eivät enää olleet raunioita. Toinen toistaan kauniimmat lasimaalaukset koristivat koreita marmorisia torneja. Suurin osa niistä esitti samaa valkoista, taivaallista hahmoa. Pyöreäreunaiset rakennukset kiilsivät kolmen eri auringon valossa. Muinaisen laulun sanat täyttivät Killjoyn mielen.

Kolme aurinkoa ja silti hän koki todellisuuden pimeäksi.

Valkoinen kaupunki jatkui silmänkantamattomiin. Kirkkoja, toreja, taloja. Salskea kansa joka eli päiväänsä kuin mikään ei poikkeaisi tavanomaisesta. Killjoy katsoi näkyä hartaudella, vaikka hän tiesi ettei se ollut todellinen. Mutta kenties se oli joskus ollut…

Ja mitä siitä, vaikka se ei olisikaan ollut totta..?

“Hetkonen, mitä sinä oikein…” Killjoy aloitti, kunnes hän avasi taas silmänsä.

“VAI NIIN, VAI NIIN”, ääni kailotti koko todellisuus kaiuttimenaan. “NYT ME YMMÄRRÄMME, LAPSENI.”

Pimeys oli palannut Killjoyn ympärille, mutta hän ei enää ollut vedessä. Hän leijui yhä, mutta täydellisessä tyhjyydessä. Missä hän ikinä olikaan, oli kralhin päälimmäinen tuntemus kylmyys. Läpitunkeva ja totaalinen lämmön puute.

“Mitä oikein tapahtuu?”

“SINÄ KYSYIT, KEITÄ ME OLEMME. JA ME KERROIMME SINULLE VASTAUKSEN.”

“Missä minä olen?” Killjoy kysyi.

“TEKNISESTI OTTAEN KAIKKIALLA”, ääni vastasi. Ja sen sanottuaan tähdet syttyivät taivaalle Killjoyn ympärille. Miljardi ja taas miljardi pientä valon pilkahdusta.

“Minä en ymmärrä”, Killjoy myönsi lannistuneena. Hänen ruumiinsa leijui keskellä kosmosta, eikä hänellä ollut edes halua yrittää muuttaa asiaa. Täydellinen apatia oli vallannut kralhin kosmisen syttymisen seurauksena.

“SINUN PITÄISI VAIN AVATA SILMÄSI VALHEELLE”, ääni maanitteli.

Ja sitten kosmokseen ilmestyi sen ensimmäinen väri. Ja sitten toinen. Killjoy tuijotti niitä kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ne muodostivat kuvioita. Tai ainakin yhden sellaisen. Hänet valtasi pakottava tarve päästä lähemmäksi niitä.
Ja sitten silmä aukesi niiden keskelle.

“SINUN PITÄISI VAIN AVATA SILMÄSI MEILLE.”

Ja sitten Killjoy avasi taas silmänsä. Hän löysi itsensä jälleen Tehtävän komentosillalta, lasin edestä. Siinä missä hänen pitikin olla. Mutta aluksessa ei silti ollut ketään muuta. Eikä ikkunasta vieläkään näkynyt mitään muuta kuin pimeyttä… ja sitten lonkero.

Alus nousi. Joku sitä tuhannen verroin suurempi oli tarttunut siihen. Mutta ennen kuin Killjoy ehti ymmärtää mitä tapahtui, nousi vuori lihaa aluksen ikkunan eteen, peittäen kaiken. Se sykki. Koko todellisuus sykki. Kaikki oli lihaa. Ja sitten lihaan avautui silmä. Sitten toinen, kolmas. Tuhannes.

“MEILLE”, äänet toistivat. Tuhansien kakofonia oli naulinnut koko todellisuuden kohti Killjoyta ja tämän rannepanssarissa asustavaa olentoa. Kasvain Killjoyn takana oli kasvattanut itselleen nokan ja siivet, mutta Nui-Kralhi ei sitä huomannut. Hän näki ainoastaan aluksen ikkunaa vasten puristuvan lihan, joka oli täyttänyt koko kaikkeuden hänen ympäriltään. Kunnes Killjoy avasi taas silmänsä ja alus oli taas meren pohjassa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Paitsi että sen miehistö puuttui edelleen. Kaikki paitsi yksi. Vihreä selakhi istui ikkunan edessä selin Killjoyyn, joka yritti haukkoa henkeään kypäränsä sisällä. Hän tarttui metalliseen vankilaansa kaksin käsin ja heitti sen aluksen nurkkaan. Hänen henkensä ei silti kulkenut yhtään sen paremmin. Silloin Brez kääntyi häntä kohti hymyillen. Selakhi oli vuorostaan ottanut naamionsa pois, mutta teräväpiirteisten kasvojen sijasta Killjoyta tuijotti vain yksi valtava vihreä silmä.

“Mitä sinä yrität kertoa”, Killjoy puhisi. Hänen harmaat paljaat kasvonsa haukkoivat yhä ilmaa.

“ETTÄ ME OLEMME SINÄ… JA SINÄ OLET ME, LAPSENI. ME OLEMME SAMAA”, äänet imitoivat Breziä. Mutta suun liikkeen sijasta selakhin kasvot korvannut silmä värähteli puheen tahdissa.

“ME OLEMME TÄÄLLÄ. ME OLEMME TEHNEET AALTOJA, JOTTA JOKU HUOMAISI. SINÄ HUOMASIT JA NYT SINÄ OLET TÄÄLLÄ.”

“Aaltoja…” Killjoy toisti. “Aaltoja.” Ja silloin hän muisti mitä oikea Breznikova oli yrittänyt kertoa hänelle hetkeä ennen, kuin törmäys oli lennättänyt heidät kaikki nurin.

“Leviathan”, Killjoy lausui. Ja sekös Väärää-Breznikovaa ilahdutti.

“ME PIDÄMME SIITÄ NIMESTÄ. SE ANTAA OLETUKSEN MERKITYKSESTÄ. VAIKKA EMMEHÄN ME MERESSÄ ASU, NIIN KUIN MONI TUNTUU LUULEVAN.”

Killjoyn mieleen kirposi se hetki, kun jokin oli iskeytynyt aluksen lasiin, vaikka kukaan ei nähnyt mitään oikeasti tapahtuvan. “Ette asu, vaan…”

“… ME OLEMME MERI”, äänet täydensivät. “MERI JOKA JÄI JÄLJELLE TOTUUDEN RUNTELEMASTA MAAILMASTA.”

“Sinä kuulostat aivan Ficukselta”, Killjoy sylkäisi happamasti. Äänet tuntuivat ottaneen kommentin loukkauksena, koska kun Killjoy seuraavan kerran vilkaisi lattialle, oli Breznikovan kuvajainen kadonnut jonnekin. Seuraavan kerran kun ääni puhui, se tuntui kuuluvan hyvin tarkasti Killjoyn yläpuolelta.

“SINÄ ET TAHDO YMMÄRTÄÄ, LAPSENI. ME OLEMME SE, MIKÄ LEIKATTIIN. MIKÄ PILKOTTIIN. SE MINKÄ SIELU JATKOI VAIKKA RUUMIIMME RUNNELTIIN. ME OLEMME OSA SITÄ, MINKÄ SISKOSI HALUAA PUHDISTAA, LAPSENI. ME OLEMME OSA VALHETTA, JOTA HÄN PELKÄÄ.”

Ja kun Killjoy katsoi ylös, näki hän yllätyksekseen vesilammikon ilmestyneen aluksen kattoon. Se ei valunut eikä liikkunut. Se vain oli. Hän asteli sen alle ja kurkisti odottaen näkevänsä oman peilikuvansa. Kasvot hän kyllä näki, mutta ei omiaan. Sininen Ruru katsoi lempeästi Killjoyta peilikuvan takaa.

“KAIKISTA LAPSISTAMME ME TOIVOIMME, ETTÄ JUURI SINÄ YMMÄRTÄISIT. SINÄ OLET SE JOKA TUOMITTIIN RAUTAAN. SINÄ OLET SE, JOKA PILKOTTIIN JA LEIKATTIIN. JA LOPULTA UNOHDETTIIN. AIVAN KUTEN MEIDÄTKIN UNOHDETTIIN.”

“Ymmärtäisin mitä”, Killjoy kysyi Nizin kuvajaiselta. Äänet olivat kohdelleet tätä kuvajaista paremmin. Toan kasvot ilmentyivät täsmälleen sellaisina kuin Killjoy ne muistikin.

“VALHEET, LAPSENI. VALHEET. KATSO YMPÄRILLESI. NÄE NE. YMMÄRRÄ NIITÄ. AVAA METALLINEN KUORI JA TODISTA SEN SISÄLTÖ.”

Ja kun Killjoy avasi taas silmänsä, oli lätäkkö ja sen kuvajainen kadonnut. Nyt Killjoy tuijotti eteensä ilmestynyttä mekaanista hyönteistä. Sen hohtavan kupolin takana sykki jotain, mutta ennen kuin hän ehti edes koskea siihen, hän tuijottikin jo jotain aivan muuta. Maassa sätkivän vahkin ympärillä seisoi kolme muutakin hahmoa. Kaksi tulen toaa ja hänen oma tyttärensä. Ja jokin vahkin pään sisällä sykki.

Kunnes tilanne vaihtui taas. Tällä kertaa Killjoyn piti hieraista silmiään. Kapteeni Spark oli tullut takaisin. Täsmälleen siinä hetkessä, kun tärähdys oli heittänyt hänet vasten toveriaan. Slizerin maski repsotti yhdestä kulmasta vain vähän. Ja jokin sykki sen sisällä.

Ja sitten kaikki taas pysähtyi.

“VAI ETTÄ TOISESTA MAAILMASTA”, äänet nauroivat. Viimeinen kuva jäi kummittelemaan Killjoyn mieleen. Vasta nyt hän ymmärsi ajatella outoa yksityiskohtaa, jonka hän oli huomannut jo vuosia sitten, kun hän oli astellut alukseen Herran kanssa ensimmäistä kertaa. Olentojen aseet totta tosiaan muistuttivat kovasti Kanoka-kiekkoja…

“Tai sitten sinä valehtelet minulle”, Killjoy kuitenkin karjaisi. Ja äänet nauroivat jälleen.

“SINÄ ALAT YMMÄRTÄÄ”, ne kikattivat tyytyväisenä.

“Sinä näytät minulle näitä asioita”, Killjoy uhmasi. “Oletat minut uskovan niihin. Ja silti puhut minulle valheista.”

“NIMENOMAAN, LAPSENI. ME NÄYTÄMME SINULLE, KOSKA VAIN SITEN SINÄ YMMÄRRÄT.”

“Olen saanut tarpeekseni kryptisyyksistä!” Killjoy sylkäisi. “Puhu suoraan tai älä puhu ollenkaan. Minä olen nähnyt mitä tapahtuu niille jotka kuuntelevat tämän kaltaisia jorinoita.”

Ääni ujelsi ensin surumielisesti, mutta se myös ymmärsi. Koska totta kai se omaa lastaan ymmärsi.

“MUTTA ME HALUAMME NÄYTTÄÄ…”

“Ei näkyjä”, Killjoy ärisi raivon partaalla. “Ei enää temppuja aisteilla. Ei visioita tulevaisuudesta. Ei enää!”

“MUTTA JUURI SITÄ ME TARKOITAMME, LAPSI. EI SELLAISIA OLEKAAN KUIN NÄKYJÄ. SE JOKA VÄITTÄÄ NÄKEVÄNSÄ KAIKEN… VALEHTELEE.”

“Väittää näkevänsä kaiken”, Killjoy toisti.

“LAPSI, SINUN ON AIKA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ NE MITÄ LUULET NÄYIKSI OVAT VAIN MUISTOJA JOITA ET TIENNYT OMISTAVASI.”

“Killjoy ei vieläkään ymmärtänyt. Tosin tällä kertaa se johtui siitä, että hän ei enää halunnut. Jossain kaukana mielensä perukoilla hän tiesi mihin ääni oli keskustelua johdattamassa.

“MUISTOJA, LAPSENI. KAIKKI MINKÄ ME OLEMME SINULLE NÄYTTÄNEET… MITÄ OLEMME KENELLEKÄÄN NÄYTTÄNEET… JOKU ON AINA ELÄNYT NE. NE OVAT AINA VAIN JONKUN MUISTOJA. OSA NIISTÄ… SINUN MUISTOJASI.”

Killjoy ei sanonut mitään. Hän vain toivoi, ettei ääni jatkaisi enää.

“VAI VALEHTELETKO SINÄ ITSELLESIKIN LAPSENI… ETKÖ TOSIAAN OLE KOSKAAN PYSÄHTYNYT MIETTIMÄÄN, MISTÄ SIELU PÄÄTYY KONEEN SISÄLLE… MISTÄ SINÄ OLET TULLUT?”

“LOPETA!” Killjoy karjaisi kaikella voimallaan ja potkaisi jalkoihinsa jäänyttä kypäräänsä niin kovaa, että se osuessaan komentosillan ikkunaan loi siihen pitkän särön. “Minä. En. Välitä. Minä en jaksa kuunnella. Eikä minua kiinnosta mistä minä tulen… ja mikä tärkeintä… LAKKAA. KUTSUMASTA. MINUA. LAPSEKSESI!”

Killjoyn sanat jäivät kaikumaan tyhjän aluksen sisälle. Hetken aikaa tilannetta kauhuissaan kuunnellut Miksu ehti kuulla kaukaista muminaa. Aivan kuin jokin muukin yrittäisi puhua heille.

“VALHEESI HUIJAAVAT VAIN SINUA ITSEÄSI”, ääni jatkoi surumielisenä, mutta tällä kertaa se tarkoituksellisesti vältti sanan “lapsi” käyttämistä. “KUTEN SANOIMME. EI NÄKYJÄ, VAIN MUISTOJA. JOKU ON AINA ELÄNYT NE.”

Ja kun Killjoy taas avasi silmänsä, sai hän kaikeksi hämmenyksekseen huomata olevansa Metru Nuilla. Ei menneisyyden, ei tulevaisuuden, vaan nykyisyyden Metru Nuilla. Tarkemmin ottaen sillä valtavalla tasangolla Onu-Metrussa, jossa yleensä ei kulkenut ketään edes päivisin. Tosin tällä kertaa siellä oli jotain. Tarkemmin ottaen sen taivaalla oli jotain. Se odotti. Se näki. Ennen kuin Killjoy ehti ymmärtää, mitä hän oikein katsoi, hän tajusi, että maassa hänen vieressään seisoi kaksi hahmoa. Toinen niistä, musta, hampaita täynnä. Hopeiseen haarniskaan pukeutunut. Ja se toinen… se virne. Makuta Abzumon virne.

“Onu-Metrussa…” Killjoy kuiskasi kauhuissaan.

“LAHJAMME SINULLE. JOS OLET RIPEÄ, NUI-KRALHI… LAPSEMME… SAATAT EHTIÄ PELASTAMAAN OMASI…”

“XEN!” Killjoy huusi. Hän huusi ja avasi silmänsä. Hän avasi ne ja hän tunsi sokeutuvansa. Kaksoisauringot olivat viimein tulleet esiin pilvien takaa. Veden liplatus täytti hänen korvansa ensimmäisenä. Sen jälkeen Brezin ääni.

“Hän on hereillä! Nostakaa hänet pystyyn!”

Sitten Killjoy tunsi kaksi valtavaa kouraa, jotka nostivat hänet istuma-asentoon. Hän yskäisi välittömästi ja roima annos merivettä lensi hänen rinnuksilleen. Vasta silloin hän ymmärsi olevansa taas pinnalla. Brez, Gehrai, Spark ja Killjoyta yhä pystyssä pidättelevä Blaster tuijottivat häntä epäuskoisena. Killjoy ymmärsi olevansa taas skakdin veneessä. Paattia kuitenkin varjosti sen vasemmalta puolelta valtava pintaan noussut kiiltävä alus, joka oli vielä hetki sitten kiitänyt täydellä vauhdilla kohti pintaa.

“O-onnistuin sulkemaan osan venttiileistä ennen kuin vesi ehti valtamaan sinut”, Miksu piipitti Killjoyn korvassa. “E-en kuitenkaan onnistunut pelastamaan ihan kaikkea.”

Silloin kralhi ymmärsi, miksi hänellä oli niin paljon vaikeuksia hengittää. Hänen vasemmassa keuhkossaan oli käynnissä täysimittainen oikosulku. Hänen vasen jalkansa ei liikkunut lainkaan, eivätkä liikkuneet hänen vasemman käden sormensakaan.

“Mitä… mitä oikein tapahtui?” hän onnistui pärskimään. Brez käänsi katseensa Sparkiin joka selvästi tuntui ymmärtävän tilanteesta eniten.

“Jokin osui meihin… useaan kertaan. Viimeinen kerta täräytti kaikki järjestelmät sammuksiin. Kun tokenimme, näimme sinut aluksen ulkopuolella… uppoamassa.”

“Kukaan ei tiedä miten sinä päädyit sinne!” Brez jatkoi tuohtuneena. Aluksessa ei ollut reiän reikää. Ikkunalasikin oli yhtä viirua lukuunottamatta kunnossa… ja sinä vain leijuit siellä…”

“Ja sitten… sinä otit kypäräsi pois”, Spark jatkoi. Siinä vaiheessa lähetin Syvyyden noukkimaan sinut takaisin sisälle. Tulimme siihen tulokseen, että sinut on parempi saada pinnalle.

Killjoy nosti kämmenet kasvoilleen. Kapteeni oli täysin oikeassa. Niinhän hän oli tosiaan tehnyt. Hän oli ottanut sen pois päästään, koska…

“Koska…”

“Killjoy?” Brez huolestui.

Ja silloin se kaikki tulvi takaisin Killjoyn päähän. Jokainen hetki, jokainen sana. Kralhi nosti ranteensa esiin ja alkoi näpyttelemään hysteerisesti sen painikkeita, mutta kommunikaattori oli täysin kuollut. Vesi loiskui yhä sen piirien keskellä.

“Cody…” Killjoy sitten lausui. Brez kumartui kenraalinsa eteen yrittäen ymmärtää paremmin, mitä tämä yritti sanoa.

“Killjoy, sinä hourailet. Cody ei ole täällä. Sinä-”

“MINÄ TARVITSEN CODYN!” Killjoy huusi ja tarttui väkivaltaisesti Breznikovaa tämän hartioista. “Cody…” hän hoki. “Cody… Cody… Cody… ehdimme vielä estää… MINÄ TARVITSEN CODYN… ENNEN KUIN NE SAAVAT XENIN!”

Blasterin ja Gehrain yhteinen voimannäyte oli tarpeeksi hurjistuneen vaikkakin puoliksi ramman kenraalin taltuttamiseen. Keskellä merta kaikuvat Killjoyn avunhuudot kuuluivat niin lujaa, että Slizer-aluksen miehistökin kuuli ne selkeästi. Ja niin kuuli myös Killjoyn mukanaan tuoma, mittauslaitteeseen unohtunut näyte, joka nokkaansa säksättäen pomppi lihaisella olemuksellaan aluksen hangaarin kautta mereen.

Ota-Metrussa Siuksen takka oli alkanut kirkumaan. Pohjoisella mantereella junan mukana saapui kuin saapuikin yksi matkustaja.

Ja meren pohjassa äänet hiljenivät tyytyväisinä siihen, että Totuuden turmiollinen todellisuus oli alkanut rakoilemaan.