Zakaz, Neewap

Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:

“Hngääh.”

Tai siis nolla sanaa.

Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.

Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.

Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.

Ja Warrek ei ollut selvä.

“Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.

“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.

“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”

Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.

“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.

“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, “Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”

“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.

“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.

Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.

Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.

“Takahuoneessa”, tummanruskea tarjoilijaskakdi kuiskasi ohimennen.

Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.

“Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
“Hngääh”, Warrek vastasi.
“Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.

Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ‘Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.

Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.

“Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. “Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”

“Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
“… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.

“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.

Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
“Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. “Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ‘Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”

“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…

“Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.

Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.

“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”

Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
“Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”

Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”

Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
“Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, “auttakaa löytämään ‘ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”

“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.

“Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, “mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ‘Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”

Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
“Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. “Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”

“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
“Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”

Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
“En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.

“Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. “Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”

Pegghu hymähti. “Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.”
Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.

“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.

“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. “En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.

“Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”

Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.

“Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, “keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”

“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. “En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”

Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
“Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”

“Luutnantti hei”, Warrek mutisi, “enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”

Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä “muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.

“Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
“Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
“Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
“Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”

Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.

“Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. “Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”

“Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”

“Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.

Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…

Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.

Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…

… ja pahat.

Aavikko
Kumia ja bensiiniä

“IR-NAKK!”

Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.

“RAU-TAA!”

Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.

“TUL-TA!”

Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.

Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä

Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.

“Görann.”

“Va?”

“Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”

“Jassåå… haluaako ne tykkejä?”

“Helvetin isoi sellasii.”

“Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”

“Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”

“Jaahas. Jaahas.”

Aavikko
Rautaa ja kuolemaa

Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.

Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.

Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.

Meri
Valoa ja tuulta

Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.

Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.

Domek.

Painajaiset olivat taas alkaneet.

Valon toa.

Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.

Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.

Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.