Ga-Metru
Metru Nui

Vuorokaudenaika läheni aamua Klaanilaisjoukon saapuessa vihdoin Bauinuvalle. Ga-Metrun kirjastossa vietetyn päivän jälkeen joukko oli toivonut välttävänsä vahkit yön pimeydessä, ja tähän asti suunnitelma oli onnistunut. Valkoinen mielisairaalarakennus levittäytyi heidän eteensä kaikessa Metru Nuille tyypillisessä moderniudessaan.

“Sisäänkäynti”, Kapura kommentoi ja osoitti ovelle, jolla haukottelevat työntekijät aloittivat juuri työpäiväänsä. “Näkeekö kukaan vahkivartijoita?”

Jään toan viretila ei ollut varsinaisesti huipussaan viime aikojen jäljiltä. Teleskooppisilmissä oli se yllättävä etu, että ne pysyivät auki (vaikka niiden linssit olivat melko kärsineitä Mustan Käden kaaoksen jäljiltä) vaikka väsymys painoikin päälle. “Ei. Ei näy”, hän mutisi yrittäessään pitää silmällä ympäristöään. Aamun lehdet kertoivat toissailtaisesta mystisestä kahakasta eteläisessä Ga-Metrussa – otsikko vakuutteli vahki-joukkojen tutkivan asiaa ja että matoranit voisivat luottaa täysin koneisiinsa.

Edellisenä yönä oli ollut joitakin läheltä piti -tilanteita. He olivat onnistuneet välttelemään Bordakh-partioita lähinnä kanohi Cencordin mielitutkan avulla, mutta he olivat olleet lähellä kiinni jäämistä lain saartaessa akateemisen kirjaston alueen. Oli vaatinut useita muuannen selakhi-moderaattorin Umbralle opettamia hiiviskelykikkoja päästä lainvalvojien ohi.

“Bauinuva – Metru Nuin Keskusmielisairaala” luki suurella matoran-tekstillä valkoisessa seinässä. Neljä toaa seisoskelivat sairaalan pihamaan puistoalueella – Ga-Metrun suihkulähteet ja istutukset koristivat ympäristöä – ja katselivat pensasaitojen takaa vilkuillen sairaalan vartioimatonta lasiovea.

“Toivottavasti tuolla on kahvio”, Kapura mutisi. “Maistuisi kahvi. Vaikka kaikki kahvi Metru Nuilla.” Niin mukavaa kuin Arupakin jäljille pääseminen olikin, ei yksikään toa ollut erityisen hyvässä toimintakunnossa. Joka odotteluun tai tutkimustyöhön käytetyn minuutin myötä Kapura tuli vain tietoisemmaksi siitä, että muut sirua tavoittelevat osapuolet olivat kirimässä heidän edelleen. Zairyh oli pysynyt hiljaa, mikä ei tulen soturia lohduttanut, sillä se todennäköisesti kertoi kasvin hylänneen aikeensa yhteistyöstä.

“Kaupungin kahvi tulee Meksi-Korosta”, Umbra saivarteli. Hänellekin kahvi maistuisi, mutta hän oli perin ärtynyt. Huonosti nukutut ja todella vähäiset unet, stressi ja koko oman menneisyyden uudelleenkokeminen eivät olleet tehneet hänen kunnolleen erityisen hyvää. Valon toa oli myös todella väsynyt ja ilman voimiaan – naamiosta tai valokyvyistä ei olisi enää apua. Valon toan elementti oli alkanut taas korvautua varjolla, millä voisi olla myös vaikutusta hänen mielentilaansa.

“Mennään”, Matoro totesi ja lähti ensimmäisenä. Pari ga-matorania, jotka istuskelivat kirjoineen puistossa, vilkuilivat kummallista toa-joukkoa kiinnostuneina. Jään Sotilasta seurasivat kolme muuta, Kapura etummaisena.

Hyvin kliinisen ja puhtaan sairaalan pääsisäänkäynti oli lasinen kierreovi. Rakennuksen vaaleanharmaa arkkitehtuuri oli tyylisuunnaltaan jostakin vuosisadan alusta ennen sotaa; ajalta jolloin Musta Käsi oli vasta syntynyt ja alkanut tuomaan xialaisia elementtejä Metru Nuin katukuvaan. Suorat ja kulmikkaat muodot erosivat huomattavasti Metru Nuin perinteisemmistä kupoli- ja holvimuodoista, jollaisia matoranit perinteisesti rakensivat.

Valoisa ja avara aula oli vielä melko hiljainen – aikainen ajankohta saattoi vaikuttaa siihen. Monet huonekasvit (Kapura sai kylmiä väreitä niitä katsellessaan) ja akvaariot tekivät aulasta rentouttavan ja erittäin eläväisen piristävän. Päivystäjä jonkinlaisella vastaanottotiskillä, joka sijaitsi ikkunan takana kopissa, katseli neljää toaa hieman epäilevä ilme kasvoillaan.

“Päivää”, Matoro tervehti välittämättä päivystäjän katseesta. “Haluaisimme tavata tri. Cehayan.”

Päivystäjämatoran selasi hetken jonkinlaista rekisteriä. “Valitettavasti joudutte odottamaan hetken. Hän saapui töihin juuri hetki sitten, ja hänellä on monia velvollisuuksia tämän sairaalan johtajana”. Deleva huokaisi siihen äänekkäästi.

“Anteeksi”, Kapura kysyi. “Onko täällä jonkinlaisia julkisia arkistoja?”

“Toki”, päivystäjä vastasi ja osoitti eräälle ovelle.

“Uhraudun kahvio- eikun siis- arkistoryhmään”, Kapura sanoi välittömästi ja lähti harppailemaan kohti matoranin osoittamaa suuntaa. “Tulkoon joku vaikka mukaan.”

“En jaksa tätä odottelua”, Deleva mutisi ja lähti tulen toan perään alistuneena. Matoro ja Umbra katsoivat toisiaan sekä huoneen toisella laidalla sijaitsevia tuoleja.
Luvassa lisää odottelua.

Bauinuvan Arkistot

Suurien Arkistojen ja Ga-Metrun akateemisen keskuskirjaston jälkeen Metru Nui-matkaan oli kuulunut yllin kyllin kirjoja ja dokumentteja, joten Bauinuvan arkistot eivät varsinaisesti hämmästyttäneet toia. Silti Kapuran ja Delevan edessä kohoava kirjahylly oli todennäköisesti Metru Nuin suurin harvinaisten psykologisten opusten keskittymä. Muu arkiston sisältö vaikutti olevan lähinnä potilaslistoja ja työntekijärekistereitä. Kaikki se byrokratia, jota mielisairaala Metru Nuissa tarvitsi. Arkistokaappirivit jatkuivat siistissä aakkosjärjestyksessä halki huoneen.

“Tiedätkös”, Kapura sanoi. “En välttämättä usko, että täällä on Arupakista mitään, mitä nuo eivät saa selville. Suunnataanko vain suoraan kahvioon?”

Deleva mutisi vastaukseksi jotain epäselvää. Kapura aloitti jo kävelyn takaisin aulaan, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja pysähtyi.

“Oikeastaan voisinkin tarkistaa pari asiaa”, tulen toa mutisi. “Hyvällä salaliittoteoreetikolla on monta rautaa tulessa.”

Deleva huokaisi ja seurasi tylsistyneenä Kapuran kolutessa potilastietoja. Hän yritti löytää itselleen kiinnostavaa ajanvietettä, mutta arkistoissa oli vain kirjoja. Ja niitä reissu olikin sisältänyt reilusti yli sen, mitä keskivertotoan kuvittelisi kestävän. Silti Deleva yritti uppoutua Tohtori Puukkosilmän elementaalipsykologisiin ajatuksiin, mutta teksti oli aivan liian tylsää ja useimmat päätelmät liian kaukaa haettuja. Kapura puuhasi J-arkistokaappirivin parissa, muttei ilmeisesti löytänyt etsimäänsä. Delevan seuraavassa kirjavalinnassa joku väitti, että romanttiset suhteet voitiin jakaa useisiin kategorioihin. Toa kuuli Kapuran mutisevan jotain kahviosta kävellessään ohi.

Nyt Delevan uteliaisuus heräsi.
Mitä Kapura oli oikein tutkinut?

Tulen toa oli tainnut käydä viimeiseksi D-osastolla. Siellä Deleva huomasi huonosti suljetun DE-arkistokaapin. Ei kai Kapura häntä ollut tutkinut? Deleva sysäsi vainoharhaiset ajatukset syrjään. Bauinuvassa Deleva ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, joten tuntui kaukaa haetulta, että mielisairaalan arkistoissa olisi jotain hänestä. Toa aukaisi arkistokaapin ja yritti päätellä, mitä siistin paperijonon yksilöä Kapura oli tutkinut. Eräs DES-alkuisen potilaan paperi oli vinoin, joten Deleva nosti sen luettavakseen.

Psykologiset termit ja tylsät hoitomerkinnät vilistivät Delevan silmillä. onnettomuus… työkyvytön… hoidettu siten ja täten… Paperissa ei tuntunut olevan mitään erityisen tärkeää, joten Deleva laittoi sen takaisin muistaen vielä tarkistaa potilaan nimen. Desable. Aika erikoinen. Jäi mieleen. Toa ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä mihinkään. Ehkä hän voisi kysyä myöhemmin Umbralta tai Matorolta, mutta nyt toaa lähinnä ärsytti se, että hänestä oli tulossa yhtä vainoharhainen kuin Kapura.

Varmaankin väsymyksen vika.

Kapura oli kai kadonnut kahvioon. Tohtoria haastattelemaan lähteneistä ei kuulunut mitään, joten Deleva päätti liittyä joukkoon ja mahdollisesti ravita itseään jollain. Oikeastaan aika paradoksaalista, että seikkailu oli tähän asti ollut lähinnä odottelua ja tutkimustyötä, mutta nukkumiseen tai syömiseen ei kuitenkaan riittänyt aikaa.

Deleva astui kahvioon, ja…
ja…
mitä karzahnia?

Kahvio

Kapura astui kahvioon ärtyneenä tutkimusten vähätuloksisuudesta. Mutta toisaalta sellainen salaliittoteoreetikko, joka jättää yhdenkin kiinnostavan arkiston tutkimatta, on todennäköisesti huonompi kuin sellainen, jonka tutkimuksissa ei löydy mitään. Jono kahviossa oli pitkä, sillä ruokaa halusivat paitsi työntekijät myös ne potilaat, joiden tila oli tarpeeksi stabiili kahvioon päästämiseen. Tulen toa asettui jonoon ja ajatteli, että mielisairaala varmaankin tienasi mukavasti salliessaan potilaille tavan tuhlata säästöjään.

Ruokajonossa tulen toan edessä keskusteltiin kovaan ääneen toa Puukkosilmän (Kapura piti elementaalipsykologin tohtorinasemaa vähintäänkin kyseenalaisena) uusimmasta teoksesta. “… pidin erityisesti siitä, että Puukkosilmä tunnistaa romantiikan loogisen perusluonteen yhteiskunnassamme!”

Kapura ei voinut olla naurahtamatta. Olihan kyseessä koko universumin naurettavin salaliittoteoreetikko. Elementaali-inversio? Oikeasti, toa Puukkosilmä? Teorioisit mieluummin vaikkapa reptiliaaneista.

Äskeisen lausunut po-matoran kääntyi kohti Kapuraa. Tämän jalossa Komaussa oli pysyvät jäljet ilmeisesti liiallisesta hymyilystä.

“Anteeksi?” po-matoran sanoi. “Onko täällä jokin ongelma?”

“Ööh”, Kapura sanoi. Hän voisi olla kypsä ja käyttäytyä asianmukaisesti tilanteessa, jossa sekä hän että muut toat olivat vaarassa saada niskaansa kasan vahkihälytyksiä.
Mutta toisaalta, elementaali-inversio.

“Lähinnä vanhan kunnon Puukkosilmän teoriat ovat vähän naurettavia.”

Po-matoranin kasvoille nousi hymy, joka näytti erittäin huonosti peitetyltä tapan-sinut-ilmeeltä.

“Onneksi kaltaisemme loogiset yksilöt voivat keskustella asiasta järjen rajoissa”, po-matoran sanoi ja hymyili yhä leveämmin. “Onneksi olen tutustunut arvon tohtori Puukkosilmän tuotantoon niin loistavasti, että loogisessa ajattelussa ei minun kannaltani ole minkäänlaisia esteitä! Suo anteeksi, mutta toivon vain kykeneväni varmistumaan siitä, että me kaikki keskustelemme, näin sanoakseni, samalla tasolla.”

Kapuralta oli mennyt noin puolet ohi, mutta hän nyökkäsi hätäisesti.

“Oletko Puukkosilmäisti? Mitä nimikettä suosit käytettävän?”

“Ööh-”

Po-matoran rykäisi ja jatkoi. “Onko mielestäsi oikein, että tohtori Puukkosilmän vastustajat valehtelevat ja muutoin levittävät väärää tietoa? Onko mielestäsi sallittavaa takertua väittelyssä vastustajan jokaiseen sanaan jättäen huomiotta kokonaisuus?”

“Minä-”

“Miksei elementaali-inversio voi olla totta, jos ajattelet näin? Kuinka hyvin ymmärrät elementaali-inversion perusluonteen? Pitäisikö tieteenteossa mielestäsi keskittyä logiikan opettamiseen ja tarkastelemiseen? Onko oikein suhtautua pilkallisesti teorioihin ja käsityksiin, joiden todenperäisyyteen nykytiede ei vielä pysty ottamaan kantaa?”

“Mitä-”

“Haluaisitko invertoida elementtisi? Kuinka hyvin ymmärrät elementaalipsykologisia käsitteitä, kuten elementin yliomaksumista, elementtipareja, elementaalikaavioita, neliulotteisinversiota ja matoranien roolia elementaalisessa yhteiskunnassa? Hyväksytkö sokeasti kaiken, mitä sinulle kerrotaan? Oletko harkinnut, että anti-inversioistinen maailmankuvasi voi olla väärässä? Miten selität useat todisteet elementaali-inversion puolesta?”

“Nyt Karzahni”, Kapura sanoi po-matoranin kyseenalaistaessa toan kykyä myöntää olevansa väärässä, “‘tohtori’ Puukkosilmä on huijari, ja niin olet sinäkin.”

Jostain kuului… kohahduksia? Kapura katsoi ympärilleen ja huomasi, että pieni väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen.

“Toimit hyvin epäloogisesti”, po-matoran hymyili. “Teit juuri loogisen virheen olettaessasi, että aiemmat (väärät) käsityksesi tohtori Puukkosilmästä yleistyvät myös kaikille hänen ajatuksiensa kannattajille! Emmehän halua, että kukaan keskustelun osapuoli tuntee olonsa surulliseksi siitä, ettemme noudata loogisen keskustelun kaikkia sääntöjä!”

“Ai”, Kapura sanoi. “Eikö olisi ihan kivaa keskustella, ööh, aiheestakin?”

“Suo anteeksi! Pidättäydyn analysoimasta nykyisten repliikkien monia ja monia logiikkavirheitä”, po-matoran sanoi yhä hymyillen. “Sen sijaan voimme jatkaa hedelmällistä keskustelua aiheesta, jota olin käsittelemässä juuri ennen epäkohteliasta keskeytystä.”

“Minä en-”

“Rakkaus!” po-matoran sanoi. “Tuo aikaisemmin vain hyödytön, mutta tohtori Puukkosilmän ansiokkaasta tutkimuksesta lähtien myös vaarallinen, tunne! Loogisesti ajatellen voimme helposti hyväksyä tohtorin kannan siitä, etteivät romanttiset tunteet ole mitään muuta kuin sosiaalinen konstruktio, jolla vallanpitäjät-”

“Naurettavaa”, Kapura totesi. Po-matoran katsoi häntä pahasti, mutta samalla jotenkin myös yhä hymyillen.

“Vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi-”
“Sanoisin jotain järkevämpää-”
“Anteeksi. Kuten olin sanomassa, vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi ovatkin väittelyn toisen osapuolen ainoa puolustus, jätän ne huomioonotettavana loogikkona huomiotta. Palaten aiheeseemme! Rakkauden tunteet ovat askarruttaneet psykologeja kauan, koska niillä ei täydellisesti luodussa universumissa ole minkäänlaista käyttötarkoitusta. Tekikö Suuri Henki siis virheen? Tohtori Puukkosilmän ansiosta voimme vihdoin todeta asioiden todellisen luonteen! Hänen loistavia aatteitaan hyödyntäen voimme jopa todeta, että rakkausuhteet ovat vain huijausta, jolla toinen osapuoli-”

“Nyt meni henkilökohtaiseksi”, Kapura mutisi ja katsoi po-matorania murhaavasti. “Eikö se ole logiikkavirhe?”

“Ottaen huomioon nykyisen ruumiinasentosi voin huomauttaa, että ehkäpä logiikkavirheistä pahin on tämä ‘nyrkillä-päähän-vastustajaa’, joka-”

“Mitä hemmettiä Kapura?” Deleva huusi yhtäkkiä jostain. Kapura kääntyi ympäri ja näki plasman toan tuijottavan tilannetta erittäin suurella tunnekirjolla.

Kapura oli vastaamassa jotain, mutta ringin sisäpuolelle tunkeutui pari ilmeisesti hoitohenkilökuntaa edustavaa ga-matorania, jotka tarttuivat välittömästi po-matoraniin kiinni tämän käsistä.

“Oliko hänestä taas vaivaa?” toinen kysyi pahoittelevasti. Kapura oli sanomassa jotain järkevää, mutta po-matorania raahattiin jo pois hyvää vauhtia.

“-onko teillä koskaan vaikeuksia myöntää, että-”

Piiri hajautui hiljalleen ja palasi ruokajonon muotoon. Yhä hämmentynyt Deleva liittyi Kapuran seuraan ja avasi suunsa useasti kuin moittiakseen Kapuraa liiasta huomionherättämisestä, muttei sanonutkaan mitään.

“-MITKÄ OVAT TARKAT MORAALINNE LIITTYEN-”

Ja po-matoranin huudot eivät enää kuuluneet.

Toat valitsivat ruokansa ja juomansa olettaen, että tämä olisi viimeinen tilaisuus syödä pitkään aikaan. Kapura osti matkamuistoksi bro-korolaista suklaata (valmistusaineet bioritos ja mangaia dew) ja seurasi Delevaa mahdollisimman autiolle istumapaikalle. Paikallislehdessä haastateltiin Brohatua, joka omisti bro-koron suurimman solmiokokoelman ilmeisesti ironisista syistä. Kapura hylkäsi psykologiset julkaisut nähtyään toa Puukkosilmän erään kannessa ja päätti keskittyä vain ruokailuun.

Mutta silloin häneen otti mielellisesti yhteyttä eräs, jota Kapura oli toivonut pystyvänsä välttelemään.

Kapura.

Tulen toa hätkähti (Deleva ei huomannut keskittyessään juttuun Brohatusta) ja oli kaataa kahvinsa. Zairyh meni suoraan asiaan.

Meillä on puhuttavaa.

“Mitä nyt?” Kapura mutisi ja sai Delevan sekä ohikulkevan matoranin katsomaan itseään. Luulisi, että olisivat suvaitsevampia itsensä kanssa puhumista kohtaan mielisairaalassa, Kapura ajatteli vaihtaessaan ajatuskommunikaatioon.

Zairyh meni suoraan asiaan. Kaikesta päätellen olet hylännyt ajatukset välisestä yhteistyöstämme.

Minäkö?

Sinä, Kapura. Suojaamattoman mielesi sisäistä dialogia on hyvin helppo havaita.

Kapura tuhahti. Mitä sitten, vaikka tulin siihen lopputulokseen, että tämän liittoutuman voimasuhteet eivät ihan mene minun edukseni? Et ole tarjonnut minulle hirveästi syitä uskoa, että saavuttaisin tässä minkäänlaisia hyötyjä.

Suurin hyötysi on se, että jätän sinut henkiin.

Siinä tapauksessa pidä hauskaa Nimdan saamisessa.

Zairyh piti pienen tauon. Minä en halua Nimdaa. Olen nähnyt, mitä se voi saada aikaan. Haluan ainoastaan… lainata sitä.

“Ja sitten viedä Ab-”, Kapura sanoi ennen kuin huomasi taas puhuvansa ääneen. Deleva katsoi häntä jälleen oudosti. Abzumolle.

Mistä tiedät?

Älä väitä, ettet aio tehdä sitä.

Sinulta on jäänyt jotain huomaamatta, Zairyh sanoi. Oletat, että pystyt pitämään sirut klaanilaisjoukon hallussa. Todennäköisesti et pysty. Tällä saarella on liikaa osapuolia ja liikaa muuttujia. Yksikin väärä liike, ja kumpikaan meistä ei saa Nimdaa.

Kapura ei vastannut.

Mutta tiedätkö, millä liittoutumalla on paras mahdollisuus sirun anastamiseen? Huomaamattomalla mielenvoimaisella kasvilla ja petturitoalla. Minä pystyn huolehtimaan muista ja varmistamaan, että siru jää klaanilaisille. Paluumatkalla pidän keskusteluni Itrozin kanssa. Sitten yllätämme pahaa aavistamattomat toat ja tapan siruilla Joueran, minkä jälkeen tuon ne sinulle.

Voi, varmasti aiot tuoda ne minulle, Kapura totesi yrittäen ajatella mahdollisimman sarkastisesti.

Mitä muuta voit tehdä? Saan sirut yksinkin, mutta se on vaikeampaa. Sinulla ei ole neuvotteluvaraa.

Kapura ei taaskaan vastannut.

Olemmehan ainakin yhtä mieltä siitä, että Metru Nuin muut siruntavoittelijat saattavat koitua ongelmaksi. Joten me voimme ohjata Nimdan tietä, ja-

“Ei”, Kapura sanoi ja kirosi puhuttuaan taas ääneen. Deleva esitti olleensa huomaamatta, mutta Kapura ei halunnut tietää, mitä toa juuri nyt ajatteli. Ennen olisit ehkä onnistunut manipuloinnissasi. Mutta et enää.

Valitsit oman tiesi, Zairyh sanoi. Ja päätit typerästi luottaa toatovereihisi. Mutta jos se, miten olet heitä vastaan juoninut, tulee ilmi…

Deleva käänsi sivua ja katsoi ohimennen Kapuraan kuin tarkistaakseen, höpisikö toa enää itsekseen.

… oletko varma, että he luottavat sinuun?

Kapura ei vastannut.

Hyvästi, tulen soturi.

Ja Zairyh hiljeni. Kapura otti palan bro-korolaista suklaata ja huomasi vasta nyt hengittävänsä tiheään tahtiin.

Vastaanotto

http://youtu.be/DqasC6rUTXA

Sininen hissivalo metrin päässä päivystyspöydästä syttyi kilahtaen. Metalliset ovet liukuivat sihahtaen auki, ja jonkinlaisen kosketusnäyttölaitteen parissa työskentelevä ga-matoralainen astui esiin. Matoro hämmästyi havaitessaan naisen naamion – se oli Tryna. Ei ehkä voimallinen sellainen, mutta harva piti kauhistuttavan kuolleiden nostattamisen naamion symboliikkaa kovin soveliaana.
Mutta tämän naisen kasvoilla sitä ei olisi sellaiseksi tunnistanut, jos ei kanohien mystiikkaa tuntenut. Solakan hopeisen naamion silmäaukot yhdistyivät visiirimäiseksi linssiksi, joka toi naisen kasvoihin ammattilaismaisuutta. Luotettavuutta.

Nainen ei ollut enää nuori, mutta sitä ei heti nähnyt. Lyhyt veden kansalainen oli pysynyt solakkana ja hyväryhtisenä. Ainoastaan vuosia nähneet keltaiset silmät ja aikaa kestänyt Kanohi paljastivat, kuinka pitkään tämä oli elänyt.

Tryna-kasvo pysähtyi vastaanottotiskille ja puhui päivystäjän kanssa jotain, jota toat eivät kuulleet. Yhtäkkiä päivystäjä osoitti heitä ja keltaiset silmät kääntyivät kummastuneina. Tummansinisillä sormillaan laitteensa näyttöä näpytellen matoralaistohtori käveli Matoron ja Umbran penkeille.

“Huomenta”, sanoi tohtorin sulava, rauhallinen ääni. Juuri sellainen, jolla käsiteltiin niitä joiden mielet olivat särkymispisteessä. Cehaya oli nimi, joka luki metallisella laatalla tämän rintapielessä.
“Zanya kertoi, että etsitte minua. Jos vastaanottoa pyydätte, joudun tuottamaan pettymyksen. Aikatauluni on täynnä seuraavalle kolmelle viikolle.”

“Olemme saaneet tietoomme, että täältä voisi löytyä tietoja eräästä Arupak-nimisestä merirosvosta”, Umbra kertoi. “Hänen löytämisensä on aika tärkeä asia ihan vain koko universumia ajatellen. Joo tiedän, että teillä on kaikenlaiset vaitiolovelvollisuutenne ja muut, mutta tämä on vähän erilainen asia.”
Matoro kavahti toverinsa suoraa kommenttia sanattomasti. Valon toan kanohilta paistoi väsymys ja kyllästyneisyys. Ja jokin paljon, paljon syvempi ja arempi.

Sen näki myös tri. Cehaya. Naisen trynankasvoinen ilme oli ammattitaitoisen viileä. Hymy ei ollut täysin aito, mutta siitä näki, että hänellä oli tilanteen hallinta.
“Ette ole varsinaisesti esittäytyneet”, tohtori lausui tyynesti. Hänen katseensa jahtasi molempia toia takaa. Mahtoiko hän arvioida heitä tälläkin hetkellä?

“Olen Umbra, valon toa ja tämä on Matoro, jään toa. Olemme Bio-klaanin asialla ja Arupak oli ainakin tuolla toisella suurin syy lähteä tänne teidän `Legendojen kaupunkiinne’”, Umbra sanoi väsyneesti. Hän toivoisi, että merirosvo löytyisi, tai edes sen jäänteet ja siru. Sitten he palaisivat klaaniin pikimmiten ja tuhoaisivat Allianssin siruilla. Sen jälkeen voisi mennä Etelämantereelle lomailemaan. Mutta asiat eivät ikinä menneet helpon kaavan kautta, joten tuokin jäi vain hänen omaksi haaveekseen. Aina löytyi joku viheliäinen, joka laittaisi kapuloita rattaisiin tai ruuvaisi rattaat irti.

Ja nyt hän toivoi, että se joku ei ollut Bauinuvan parantolan tohtori Cehaya. Ja aivan heti hän ei ollut huomannut sitä, mutta nainen reagoi näkyvästi, kun nimi ‘Arupak’ sanottiin ääneen.
Psykiatri piti näytöllistä laitettaan tiiviisti kädessään ja porautui Umbraan silmillään. “Arvon toa”, hän lausui, “en halua uhkailla, eikä tämä ole uhkaus. Mutta tiedätte kyllä, mitä Uusi-Uljas-Suunta sanoo vieraan vallan agenteista, olivat ne toia tai eivät. Rikon lakia joka sekunti kun viivytän Bordakhien kutsumista.”

Umbra laittoi uuden Mustasta kädestä saaman proteesikätensä otsalleen. Nyt hän toivoi, että hänen naamiossaan olisi ollut Komaun tai jonkun muun mielinaamion voimia varastossa, mutta naamio oli yhtä tyhjän kanssa. Toa päästi syvän huokauksen ja katsoi lasittuneilla silmillään tohtoria. Hänen suunsa mutristui. Vahkit tästä vielä puuttuisivat. Ei tämä reissu loppuisi johonkin po-metrulaiseen salavankilaan. Ei todellakaan.

Matoro oli ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Jään toa oli jostain syystä ihan muissa aatoksissa, vaikka Arupakin löytyminen olisi lähempänä kuin koskaan.

Kumpikaan heistä ei vastannut naiselle. He vain odottivat tuomiota.
“Zanya?” Cehaya sanoi yhtäkkiä niin kovaa, että toat hätkähtivät. Nainen ei koskaan kääntynyt heistä poispäin, vaan jatkoi tuijottelua vanhoilla keltaisilla silmillään. Tähänkö se loppuisi?
“Rouva tohtori?” kuului huolestuneesti päivystyspöydän takaa.
“Siirrä loput tapaamiseni huomiselle.”
“M-mutta rouva tohtori, kello kolme oli varattu a-apotil-”
“Tiedän. Eiköhän hän ymmärrä.”

Valon ja jään toien silmät pullistuivat. Tohtori Cehaya viittoi heitä peräänsä hissiin. Epäröinti ei tuntunut hyvältä idealta.
“Arvon tohtori”, Matoro yritti epätoivoisesti puhua, “oletteko ihan varma tästä?” Viimeinen asia, mitä hän halusi oli vetää taas yksi viaton mukaan melko hankalaan sotkuun, jota hän oli joskus virheellisesti kutsunut seikkailuksi ja nyt kutsui elämäkseen.
Visiirin takaiset silmät katsoivat Matoroa hissipeilin kautta silmiin. “Toa Matoro, jos vahkit kaivelisivat toimiani hetkenkin perusteellisemmin, ne löytäisivät auttamistanne painavampiakin syitä pidättää minut.”

Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hämmästynyt Cehayan yhteistyökykyisyydestä. Valon toa oli kysymässä näistä painavista syistä, mutta päätti olla vain hiljaa.

Ja hiljaa he pysyivätkin. He tunsivat naisen arvioivan hiljaisuutta kaiken aikaa. Mutta jokin tässä matoralaisessa tuntui luotettavalta. Vastaanottavalta.
Hissin kilahdus. Toimiston oven saranat. Mieto tuoksukynttilän aromi ilmassa.
Toimisto ei vastannut Bauinuvan parantolan tulevaisuushakuista ja rauhoittavan, tahrattoman valkoista värimaailmaa. Se oli arvokkaalla tavalla vanhentunut kuin omistajansakin. Futuristinen itsensä puhdistava lattia muuttui ovenkarmin jälkeen tummaksi puuksi.

Seinät olivat täynnä valokuvia. Vain yksi kehys oli päässyt kunniapaikalle suurten ikkunoiden edessä olevalle työpöydälle, joka oli muilta osin irtaimistoa vailla. Valokuva oli käännetty ikkunaa ja sen äärellä olevaa tuolia kohti, eikä sitä juuri nähnyt.
Vasta silloin toat huomasivat perinteisen matoralaisen kihlauskorun naisen sydänvalon päällä.

Auki oleva ikkuna päästi tuoksukynttilöiden hajun sekaan raikasta ilmaa. Cehaya istui tuolilleen. Matoro otti pöytää vastapäätä olevan vastaavan, Umbralle jäi ainoastaan seinänvieressä oleva punainen, suorastaan kliseinen sohva.

Keltaiset silmät katsoivat vuorotellen työpisteeltään toia. Silloin kävi ilmi, että Cehaya ei aikoisi puhua ensimmäisenä.

“Niin. Arupak. Jäimme siihen nimeen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Hän yritti istuutua mahdollisimman rennosti ja vapautuneesti, mutta se jäi vain yritykseksi.
Rouva tohtori naputti kynää pöydän pintaa vasten vaiteliaana. “Uskoin vaitiolovelvollisuuden voimaan vielä niihin aikoihin. Mutta nyt ‘bio-klaanilaisetkin’ ilmeisesti tietävät.”

Jään toa mietti hetken sanojaan.

“Oletteko kuulleet koskaan Nimdasta?” hän kysyi, säilyttäen katsekontaktin psykiatrin syviin, keltaisiin silmiin.
“Jos olen, hän ei kutsunut sitä sillä nimellä.”

Toa nojasi eteenpäin. “Me… minä tiedän, mitä- mitkä Arupak kohtasi, kun hän…” Matoro kangerteli. “Kun hän löysi Deltan.”
“Minäkin tiedän”, sanoi tohtori nojaten eteenpäin ja laskien kyynärpäänsä pöytää vasten. “Hän ei koskaan lakannut piirtämästä painajaisistaan kuvia.”

Ymmärrän miksi, Matoro meinasi sanoa, mutta sulki Nuk- voi helvetti, pitikö sekin mainita… Jään Toa hengähti syvään ja nojasi pitkälle taakse. Tuskallisen pitkien sekuntien jälkeen hän aloitti:

“Me etsimme sitä sirua, joka ajoi Arupakin hulluksi. Me kävimme siinä paikassa, mistä Arupak sen löysi. Arupak on ainoa johtolankamme eteenpäin Nimdan etsinnässämme, ja olemme tulleet pitkän matkan sitä varten.”
Nainen kohotti kulmaansa. Hän pysyi yhä edelleen jollain tavalla uhkaavan rauhallisena. “Haluatteko siis löytää potilaani vai hänen suurimman pakkomielteensä?”

“Hänen pakkomielteensä.” Meidän pakkomielteemme Matoro ajatteli.
Cehaya puhui. “Arupakin tapaus käytännössä aiheutti sen, että vahkien tehovalvonta ulottui potilaskertomuksiimme asti. Metru Nuin turvallisuus vaati ilmeisesti sen, että kaikesta tuli julkista. Kaikki käännettiin ympäri. Mutta ennen kuin koneet ehtivät tänne asti, takavarikoin kaiken tutkimusaineiston Arupakista. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan hänen taakkaansa.”

Umbra oli ollut hetken hiljaa. Hän ei tiennyt hirveästi näistä Nimda-saaren painajaisista, koska Matoro ei ollut erityisen puhelias näistä jutuista. Toa tiesi jotain huhupuheita, muttei mitään varmaa. Jotain pelottavaa sen oli pakko olla, jos jään toa ei ollut ollut halukas puhumaan asioista.

“Saammeko nähdä nuo piirrustukset nyt vai?” toa kysyi Cehayalta. “Niissä tuskin on mitään niiiin pelottavaa, etten uskaltaisi niitä katsoa. Ei se voi olla mitään tuntematonta väriä tai muuta, mikä ajaisi hulluksi”, toa järkeili.

“… Umbra, en tiedä onko se paras siirto- tai siis, me emme tee niillä piirustuksilla mitään. Me emme kaipaa tietoja Arupakin yksityiselämäst-”

“Niissä voi olla tietoja niistä pelottavista asioista, joista et halua minulle kertoa-”

“Umbra! Minä en halua hitto vie nähdä niitä! Haluan vain saada selville sirun sijainnin, en mitään muuta!”
Tummansinisen naistohtorin tyyni katse näytti astetta hämmästyneemmältä Matoron äkillisen kivahduksen jälkeen.
“Jos se sinua yhtään auttaa, hävitin kaiken aineiston. Piirustukset ensimmäisinä. Minulla ei ole ollut tapana jakaa potilaideni painajaisia.” Cehaya piti merkitsevän tauon. “Kaikki se tieto on jäljellä vain minun päässäni.”

Jään toa huokaisi kasaten itsensä. “Voitteko kertoa jotakin siitä sirusta, joka aiheutti Arupakin hulluuden?”
Nainen huokaisi hillitysti. Oikeastaan se oli enemmänkin henkäys. Hän veti sisään tuoksukynttilän terapeuttisia aromeja ja raikasta ulkoilmaa. “Pahoittelen, toat Matoro ja Umbra, mutta puhutte nyt urani suurimmasta epäonnistumisesta. Haluan edes tietää, miksi olette tarttuneet samaan pakkomielteeseen, joka rikkoi potilaani.”

“Nimdan avulla voimme vihdoin elää vapaina ilman Allianssiksi kutsuttua epäpyhää liittoumaa”, Umbra kertoi. “Jo yhdenkin sirun mielenvoimat ovat niin valtaisat. Olen kokenut sirun mahdin ja haluan käyttää sitä vain hyvään.”

Hopeinen Tryna-kasvo kääntyi kokonaan Umbraa päin. “Minulla ei ole siinä tapauksessa teille siitä sirusta paljoa kerrottavaa. Arupak kertoi siitä minulle, mutta hän ei kertonut missä sitä piti. Kukaan meistä ei uskonut siihen. En ollut pitkään varma, uskoiko hän itsekään. Mutta nyt te tulette vuosien jälkeen luokseni puhumaan ainoasta mielestä, jota en osannut korjata… ja alan pelätä, että hän ei koskaan ollutkaan rikki.”

Tummansininen käsi nousi ja tarttui visiirilasiin Trynan kasvoilla. Yllättäen se irtosi ja Cehaya laski visiirinsä pöydänpintaa vasten. Silloin toat näkivät, kuinka vanhat keltaiset silmät olivat. Vanhat ja väsyneet. Vuosia vanhemmat kuin he luulivat naisen olevan.
Tohtori siirsi sinertävän kämmenensä valokuvakehykselle pöydällään ja vilkaisi sitä kuin turvaa hakien.

“Entä jos hän ei ollut koskaan mieleltään sairas”, Cehaya kysyi yhä samalla tyynellä äänellä. “Entä jos se kaikki hänen päässään oli todellista myös kaikille muille… mutta hän oli ainoa, joka sen pystyi näkemään.”

Jostakin syystä tämä sai kylmät väreet nousemaan jään toan selkäpiitä pitkin (mikä on Matoron elementin huomioon ottaen ironista), kun hän kuunteli psykiatrin monologia oireista, jotka tuntuivat pelottavan tutuilta.

“Se- se on tavallaan se, mitä siru- sirut tekevät. Ne tekevät siitä, mitä ajattelen, totta. Me pelkäämme niiden joutuvan vaarallisiin käsiin. Bio-Klaani haluaa tuhota sirut”, Matoro kertoi.
“Sirut tuntuvat olevan paljon mielessäsi, Toa Matoro”, Cehaya sanoi pehmeällä äänellään.

Epsilon säteili psyykkistä voimaansa jossakin toan tumman haarniskan sisässä. Toa harkitsi hetken sen näyttämistä, mutta ääni hänen päässään vakuutti hänet ajatuksen huonoudesta.

“Niinkin voisi sanoa”, Matoro vastasi. “Olen etsinyt siruja Bio-Klaanille viime kuukaudet aika intensiivisesti.”
“En voi olla ajattelematta”, tohtori lausui ilmoille, “että entä jos en kyennyt kokemaan sitä, mikä potilaani pimeyteen ajoi, koska en uskonut siihen. Enkä usko vieläkään. Kapteeni Arupakin tarinassa oli paljon asioita, joita oli vaikea uskoa. Hän kertoi sen joka kerta eri tavalla. Eikä hän edes kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin. Kukaan ei ollut aivan varma, mistä hän oli… mutta hänhän meiltä turvapaikkaa haki. Ja hänen tapauksensa hoitamiseen oli takuuvarmasti poliittisia intressejä.”

“Voit olla tyytyväinen, ettet tiedä… sitä, mitä siellä oli. Yritän jättää sen taakseni. Ja minä saan sen taakseni, kunhan saamme tämän tehtävämme hoidettua. En halua olla epäkohtelias, mutta toistan kysymykseni: onko teillä mitään tietoja sen sirun sijainnista?”
Siru, siru, taas siru. Matoro ei pitänyt siitä, että hän näki tohtori Cehayan tarttuvan sanaan uudestaan ja uudestaan. Hopeinen tryna-kasvo mietti tavallista pidempään, ennen kuin puhui, nyt suoraan Umbralle.

“Tunnet ystäväsi varmasti hyvin”, nainen totesi valon toalle.

“Olen tuntenut Matoron jo vuosia eli kyllä”, toa vastasi.
“Onko tämä hänelle normaalia?” sininen nainen kysyi ja esitti saman kysymyksen Matorolle pelkällä katseella. Jään toa näytti lyhyen hetken loukkaantuneelta, mutta pysyi hiljaa.

“Hän on aina ollut intohimoinen seikkailija ja harrastelijatutkija. Aina etsimässä vaaroja ja selvittämässä mysteerejä, mutta tuntuu, että siruista on tullut pakkomielle Matolle”, Umbra sanoi suoraan.

“Itse asiassa”, Matoro aloitti puolustuksekseen. “En- tai siis, Umbra, se siru on meidän koko
tehtävämme täällä. En etsi sitä sen itsensä takia… tai toivon niin – vaan Klaanin takia.”

“Välillä mietin, että Bio-Klaanin olisi ollut järkevämpää lähettää hiukan tasapanoisempi porukka hakemaan tuota sirua…” toa mutisi.

Matoro huokaisi turhautuneena. “Arvon tohtori. Se. Siru. Tiedättekö te siitä?”
“En tiedä”, Cehaya sanoi vahvasti. “Mutta tiedän sen omistajasta.”

“Missä on Arupak?” Matoro lähes kuiskasi tiensä koko seikkailun ytimeen. Se oli kysymys, jonka hän oli esittänyt ensimmäistä kertaa Deltan temppelissä. Toivottavasti tämä olisi viimeinen.
“Ennen Bauinuvan rakentamista toimimme aivan pohjoisessa niemenkärjessä, vanhassa Aft-Amanassa”, sanoi nainen harkiten jokaista sanaansa aivan uudella tavalla. Hän ei selvästikään ollut enää varma, oliko tämän tiedon jakaminen kannattavaa. “Siellä hoidin kapteeni Arupakia. Siellä hänet viimeistä kertaa näin. Mutta…”

Oli kuin naisen ääni olisi säröillyt, mutta hän pysyi yhtä vahvana ja hallitsevana kuin aiemminkin.
“Älkää menkö Aft-Amanaan.”

“Kyse ei ole siitä mitä haluamme tehdä. Meidän pitää saada se siru, ja jos se edellyttää Aft-Amanan tutkimista, me menemme sinne. En usko, että voisin törmätä siellä mihinkään pahempaan kuin mitä olen jo kohdannut”, jään toa selitti vakavissaan.

“Älkää menkö Aft-Amanaan.”

Toat suorastaan säikähtivät Cehayan yhtäkkistä kivahdusta. Se oli ollut tiukka. Mutta ei vihainen.
“Se ei ole käsky, koska en voi teitä käskeä. Se on vanhan tohtorin pyyntö.”

“Meidän on pakko,” Umbra sanoi ja katsoi syvälle tohtorin vanhoihin silmiin. “Emme voi jättää tätä näin pitkällä, vaikka siellä olisi mitä.”
“En tiedä enää, mitä sanoa teille”, Cehaya jatkoi hieman lannistuneena. “Kapteeni Arupak on ainoa potilaani, joka jäi Aft-Amanaan. Minulla ei ole syytä uskoa, että hän olisi kuollut. Mutta minulla ei ole syytä myöskään uskoa hänen elävän.”
Sinisen naisen hopeiset kasvot kääntyivät ikkunaa päin. Hetken hän katseli aurinkoiseen ulkoilmaan ja kuunteli lintujen kaunista laulua. Tummat varikset raakkuivat puiden oksilla.
Auringonvalossa oli pakko myöntää, että tohtorin kasvot olivat pysyneet kauniina. Mutta aika oli syönyt hänen silmistään jotain, ja ilman sitä jotakin hän ei vaivautunut taistelemaan toien tahtoa vastaan.

“Haluatteko tuntomerkkejä?” nainen kysyi. “En voi vannoa, että hän näyttää enää samalta.”

“Kaiken, mitä voitte kertoa”, jään toa vastasi. Hänen silmissään kimmelsi pitkästä aikaa innostus – innostus siitä, että informaatiottomuuden seinämä oli viimein murrettu, ja siitä, että he viimein saivat konkreettista tietoa siitä, mitä olivat kaikki viikot jahdanneet.
“Hän oli ruskea, ei, suorastaan pronssinen iholtaan – ja kantoi kuparista Pakaria. Mitä ilmeisimmin suurta ryöstösaalista merirosvousajoiltaan. Hän esitteli sitä aina ylpeänä, mutta kykenin aina aistimaan, että siinä oli myös häpeää. Hän katui niitä päiviä. Ehkä siksi, koska ne ajoivat hänet lopulta luoksemme. En osaa kertoa teille, mistä hän tuli luoksemme. En osaa paikallistaa hänen puhetapaansa. Minusta tuntuu, että se oli opittu. Eniten hän halusi vain kadota koko maailmalta.”

Jään toan kasvoilla häivähti haikeus kuunnellessaan surullisia detaljeja siitä hahmosta, joka oli ollut hänelle pitkään olemassa vain nimenä ja tavoitteena.

“Mitä… mitä Aft-Amanassa tapahtui? Miksi se hylättiin?” toa kysyi.

Siihen tohtori Cehaya vastasi vain kylmällä katseella.
“En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”

Sitten hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti esiin suljetun kirjekuoren. Hetken harkiten nainen katsoi kuorta ennen sen avaamista.
Toien käsiin ojennettiin valokuva. Kaikkea aineistoa ei Cehaya ollutkaan hävittänyt.

Matoro ja Umbra eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät rivistön hoitajia, joiden silmät hohtivat samaa sielutonta sinistä.
“En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan.”

Hiljaisuus.

Varikset raakkuivat.

“Oletteko aivan varma, että ette voi enää perääntyä?”

“Jep”, Matoro vastasi kasuaalisti uhraamatta asialle juuri ajatuksia. Umbra nyökkäsi varovasti.

Väsynyt nainen nousi tuoliltaan. “En tiedä, voinko sitten tehdä teidän hyväksenne enää mitään.”

“Olette tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos. Arvostamme todella tietoja, jotka kerroit meille”, piristynyt jään toa nousi nojatuolista.

Umbra nousi psykiatrisohvalta ja venytteli jalkojaan. Hän oli tyytyväinen, että uusi johtolanka palapelissä saatiin kasaan, mutta tiesi, että Arupakia ei löydettäisi vain astumalla Aft-Amanaan.
Cehaya asteli vaiteliaana toien luokse ja kätteli molempia väsyneellä mutta varmalla otteella.
“Jos löydätte kapteeni Arupakin, sanokaa että olen pahoillani”, Cehaya sanoi heille. Umbran kättä hän katseli pidempään. Ehkä hieman epävarmana. Arvioiden. Toa ei ollut varma, mitä mieltä hän siitä oli.

Hyvästit jätettyään toat lähestyivät ovea. Mutta Cehaya puhuikin vielä.
“Toa Umbra?” hän sanoi kysyvästi, ja valon toa kääntyi hämillään. “Voisitko vielä jäädä hetkeksi luokseni? Tämä ei vie kauaa.”

Umbra epäröi, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänellä oli kyllä paljon mielessä, asioita mitä voisi käydä läpi ammattilaisen kanssa. Asioita, joista Matorokaan ei tiennyt.
“Voisitko vielä istua hetkeksi?” Cehaya jatkoi. Umbra nyökkäsi hiljaa totellen.

Kapura ja Deleva jatkoivat muiden odottamista kahviossa. Bro-Korolaisen suklaan pino pieneni huolestuttavasti. Deleva nosti kolmionmuotoisen palan tylsistyneenä ilmaan. “Hmm”, plasman toa mietti ääneen. “Kolmion muotoinen. Athismin symbolin muotoinen. Ehkä yksi Nimdan siruista on kätketty Bro-Koroon?”

“Hieno teoria, Del-”, Kapura aloitti, mutta huomasi erään tutun jään toan saapuneen.

“Oletteko valmiita?” Matoro, joka oli ilmestynyt kahviossa aikaa kuluttaneen toa-kaksikon pöytään, kysyi. Hän nappasi itselleen suklaata siitä pinosta, jonka toat olivat tilanneet.

“Toivottavasti saitte kaiken tärkeän selville”, sanoi Kapura. “Emme löytäneet arkistoista mitään.”

“Jep, saimme tiedot”, jään toa nautti sokeriherkusta. “U tulee kohta; jäi puhumaan tohtorille vielä.”

“Arupak on Aft-Amanassa, Ga-Metrun pohjoiskärjessä. Delta on siellä. Tohtori tosin varoitteli meitä… oudoista asioista”, Matoro aloitti selostuksen hetken hiljaisuuden jälkeen. Se keskeytyi, kun valon toa saapui pian kahvioon. Tämä näytti siltä kuin hän olisi tehnyt raskaan päätöksen.

“Hei tyypit”, Uu huusi muille.

“Mitäs juttelitte?” jään toa kysyi ohimennen kun työnsi loppuja suklaita reisitaskuunsa. Kapura ja Deleva olivat nousseet ja tekivät lähtöä.

“Lähinnä siitä, että miten raskasta on repiä menneisyyden arvet auki näinkin kirjaimellisesti”, toa valehteli. Hän ei vielä kertoisi asioista mistä keskusteli Cehayan kanssa.

“Toivottavasti olet nyt täysissä mielen, sielun ja ruumiin voimissa”, Kapura sanoi, “koska minulle ainakin maistuisi sirun hakeminen kaiken tämän tutkimustyön jälkeen. Lähdetäänkö?”

“Ehkä meidän pitäisi. Tämähän teidän retkenne alkuperäinen tarkoitus oli?” Umbra sanoi ja osoitti kysymyksen Matorolle ja Kapuralle.

“Lähdetään”, pitkästä aikaa vanhaa seikkailumieltään jostakin löytänyt jään toa vastasi. Jokainen askel vei häntä kohti sitä, mitä hän oli jahdannut sitten Rozumin, sitten makuta Itrozin laboratorion.

Takaisin ei ollut enää kääntymistä.

Mutta jos Matoro olisi tiennyt, mitä tohtori Cehayan toimistossa sillä hetkellä tapahtui, hän olisi kääntynyt heti takaisin.

https://www.youtube.com/watch?v=0Fp-9cgcRHE

Metalli lepäsi tohtorin kurkkua vasten tämän tuijottaessa lipeviä käärmemäisia silmiä kymmenen sentin päässä. Tumman liskojätin kasvot olivat tyynet kuin korttipelimestarilla, mutta silmissä oli pilkahdus jotain, jota olento ei saanut piiloon Cehayalta. Niissä oli aina.
Nyt niissä oli hermostuneisuutta.
“Ja siinä oli todellakin kaikki?” hienoon mustaan haarniskaan pukeutunut draakkiolento kysyi huuliaan nuolaisten.
“Oli, arvon herra. En jättänyt mitään pois”, naistohtori nyökkäsi katsekontaktia rikkomatta. Senttiäkään liikahtamatta.

Ei hän liikkua olisi voinutkaan. Lisko-olennon samanhenkinen veli piteli jotain terävää tiukasti Cehayan kaulavaltimoa vasten.

‘Jakajaksi’ aiemmin nimetty draakki nousi kumara-asennostaan koko mittaansa ja oikaisi pitkän häntänsä. Hän vilkaisi tohtorin kaulalla veistä pitelevää veljeään, ‘Panostajaa’, ja siirsi katseensa sitten punaiselle sohvalle rojahtaneeseen likaisen keltaiseen steltinpeikkoon.

Peikko kiehui raivosta. Toimiston oviaukkoa vartioiva sukelluspukuhahmo ja aurinkolasipäinen shasaali tuijottivat tätä mykistyneinä.
“Mrh”, sukelluspuku sanoi.
“Ои вои”, shasaali totesi.

“Toia, saatana!” kellertävä mörökölli ärähti. ‘Kersantiksi’ kutsuttu hahmo oli selvästi johtaja-asemassa muihin pimeyden metsästäjiin. Sen Cehaya aisti jo elekielestä. Jäntevä ja lihaksikas, mutta poikkeuksellisen pieni peikko-olento oli juuttunut kahden keskustelun väliin. Hän puristi toisessa kädessään pienikokoista pistoolia ja toisessa radiopuhelinta ohimollaan. Epäuskoinen naisääni yritti lausua linjalta jotain, josta Cehaya ei saanut selvää.

“Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. “Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”

Kersantti pomppasi ylös sohvalta ja alkoi kierrellä sitä hermostuneena. Cehaya seurasi peikon askellusta katseellaan yrittäen kuunnella radiohälinän keskellä puhuvan naisen sanoja.
Se kuitenkin katkesi, kun metsästäjien kenttäjohtaja paiskasi radiopuhelimen Cehayan olan yli, ulos toimiston ikkunasta.

“Kessu”, Panostajaksi kutsuttu lipevä-ääninen olento puhui tohtorin takaa, ja sanojen yhtäkkisyys sai naisen säpsähtämään. “Toat eivät ole ongelma.”
“Totta skrallissa ne on! Ne on toia!” Kersantti karjaisi potkaisten tuolia Cehayan pöydän edessä. Ja satuttaen samassa jalkansa. “AI MATANAUTA!”
“Minä ja Panostaja pidämme huolta, että eivät ole”, Jakaja sanoi pyöritellen veistä tummassa kädessään. “Siitä ei tule hiljaista, mutta luulen että yllätysiskulla meillä on ehkä etu.”

“No entä toi akka?” Kersantti ärähti osoittaen tohtorin suuntaan.
“Siitä taas tulee hiljaista”, Jakaja sanoi ja katsoi suoraan naista silmiin.

Cehayan sydän pysähtyi sekunneiksi. Hän tunsi vatsanpohjassaan pudotuksen kuin olisi notkunut kuilun reunalla.

“Herra Kersantti”, ga-matoralainen lausui. Koko metsästäjäjoukko yllättyi, että tämä oli edes uskaltanut puhua.
Cehaya ei voinut kuin jatkaa sitä.
“Mi-minulla ei ole varmaan paljoakaan neuvotteluvaraa”, psykiatri sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, “mutta tämän ei tarvitse loppua vereen. Tämän. Ei tarvitse. En halua kutsua Bordakheja. En voi kutsua Bordakheja. Se olisi omakin loppuni. Tulitte hissikuilun kautta, ettekö niin?”
“Mmmiten sinä sen-“, Kersantti örisi.
“V-vältitte siis silminnäkijöitä”, Cehaya tokaisi varmempana. “Minä olen ainoanne. Jos pysyn hiljaa… jos pysyn vahingoittumattomana, ei kukaan edes tiedä teistä.”

Cehaya hämmästyi. Sanat upposivat. Raivopäissään Kersantti jakoi katseita kaikkien alaistensa kanssa. Suuri sukelluspukuinen syväläinen murahti, mutta hyväksyvästi. Tanakka shasaali nyökkäsi kaulattomasti.

Jakaja ja Panostaja olivat ilmeettömiä kuten aiemminkin. Mutta Cehaya tunsi kuinka jälkimmäisen veitsen terä irtosi hänen kaulastaan. Hengitys helpottui, jos ei paljoa.
“No”, peikkokriminaali murisi paksu kuono nyrpeänä ja pyöreät kiikarimaiset silmät ärtyisinä, “me mennään niemeen. Etitään tämä mielisairaala. Kaivetaan toille haudat.” Keltainen kääpiöpeikko osoitti molemmilla käsillään draakkiveljeksiä. “Ja hankitaan teitin kummisedälle se siru. Ja lähetään Karzahniin täältä!”

Toivottavasti kirjaimellisesti sinne, Cehaya ei voinut olla ajattelematta. Hän ei tiennyt, miten voisi ostaa toa Matorolle ja Umbralle tarpeeksi aikaa.
Ehkä hänen olisi kuitenkin kutsuttava jotenkin Bordakhit. Ja pilattava uransa.

Ehkä myös loppuelämänsä.

Mutta sitä hän ei näille kertoisi. Oli ostettava aikaa. Nämä metsästäjät eivät olleet kovin älykkäitä, ja hän voisi ehkä-
Toimiston ovi aukesi narahtaen. Kauhu valtasi Cehayan kehon. Kersantin, Jakajan, Panostajan, Ilmanautin ja Spesialistin katseet kohtasivat avaajan.

“R-rouva tohtori?” kakama-kasvoinen päivystäjä sai ulos. Tytön veri jäätyi kun hän näki Cehayan vangitsijan.

Sama veri kasteli toimiston puulattian.

Jakajan veitsi kaulassaan nuori nainen valahti sätkivänä, yskivänä ja kakovana lattialle. Tumma neste pulppusi ulos haavasta ja hukutti sanat tytön suuhun.

Cehaya huusi tuskaisan, särkyneen huudon.
“TEIDÄN EI TARVINNUT TEHDÄ TUOTA!” hän rääkäisi riuhtoen raivoissaan Panostajan otteessa.
Metsästäjien reaktiot olivat vaihtelevia. Shasaali näytti katsovan lattialla kituvaa tyttöä tavallisen alakuloisena. Ja jos Cehaya ei tulkinnut väärin, sukelluspuvun sisältä katsovat kalansilmät eivät enää olleet tuimat. Suuren haarniskan sisällä kuuluva hengitys ja kaasujen vaihtuminen kiihtyi.

Mutta liskoveljeksistä ei reaktiota irronnut.
“Se oli pakko tehdä, Kersantti”, Jakaja sanoi.
“Nainen olisi painanut hälytystä”, Panostaja täydensi.

Ga-matoralainen jatkoi sätkimistä ja kurahtelua lattialla. Vaaleansininen Kakama peittyi naisen suusta pulppuavaan verisuihkuun, kun tyttö yritti epätoivoisesti painaa kaulahaavaansa kylmän kankeilla käsillään.

Lopulta kitujan vieressä seisova ilmasukeltaja liikkui kaksi voimakasta tömähtävää askelta eteenpäin. Metallinen voimaranko naksahdellen ja sen sisällä lilluvat nesteet molskahdellen se kumartui aivan päivystäjän ruumiin viereen ja nosti nuoren veden matoranin oudon hellästi istuma-asentoon.
“Mrh.”
Tyttö kurkotti viime voimillaan kalpenevan, epätoivoisen katseen silmistään sukelluspukuun.
Raks.
Rautakädet taittoivat naisen niskan. Tuskaisa sätkiminen katkesi.

Sukelluspuku antoi päivystäjän ruumiin valahtaa löysän nukkemaisesti tummaan nesteeseen. Koko huone keskitti katseensa siihen sanoja vailla.

“Voi jumankauta”, Kersantti ärähti paniikissa. “Kuinks pian ne vahkit on täällä? Voi… voi jumankauta.”
Hän kääntyi vauhdikkaasti, ja pian Cehayan silmät tuijottivat Kersantin pikkuruiseen revolveriin.
“Ämmä. Näytät meille reitin niemenkärkeen nyt heti!”

Metalliset askeleet tömähtelivät kohti. Cehayasta ei löytynyt voimia taistella vastaan, kun kalansilmäinen hahmo sukelluspuvussa kantoi hänet toimistosta metsästäjät perässään. Naisen keltaiset silmät katsoivat vielä kerran kaiken veren keskelle.

Tohtori Cehaya ei olettanut elävänsä paljon tyttöä pidempään. Loppu ei ollut kaukana. Lintujen laulukin oli jo lakannut pihamaalla.

Hän katui vain, että ei ollut onnistunut pelastamaan kapteeni Arupakin sielua.

Aft-Amana
Aikoja sitten

Arupak keskittyi ja pinnisteli kuullakseen.
Olivatko ne askelia?

Hyvin mahdollista. Ne saattoivat olla liikkeellä taas. Hiiviskellä ympäri mielisairaalan ankeita käytäviä ja astella ohi oven kuin härnätäkseen. Toisinaan Arupak aisti niiden pysähtyvän huoneensa eteen ja seisovan siinä useita tunteja. Niinä öinä merirosvo puristi sirua niin kovaa, että vuosi verta puulattialle.

Kaikki ne halusivat sirun. Sen vaaleansininen hehku oli samaan aikaan kaunein ja pelottavin asia, jonka Arupak oli koskaan nähnyt.

Joten ne voisivat vapaasti jatkaa vainoaan. Arupak ei antaisi periksi. Hän vartioisi sirua, eikä yksikään elävä tai kuollut saanut viedä sitä.
Eikä tehdä samoja virheitä.

Seinät ja niiden vierelle kasatut runokirjat olivat täynnä kirjoitusta. Kirkkaan punaista, osittain vielä märkää kirjoitusta. Hänen kirjoitustaan? Hän ei enää muistanut.
Muisti, hassu asia.

Ei ollenkaan niin pysyvä kuin luulisi.

Ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka Arupak aistikin niiden läsnäolon. Tuuli ulvoi, ja sekä Arupak että oven takana seisova hahmo jatkoivat näytelmäänsä. Sirun hehku oli vuosista huolimatta yhä pahaenteisen puhdas ja täydellinen.

Olivatko nuo toiset askeleet? Ei. Eivät ne olleet. Voi kun ne vain olisivat olleetkin.

Siipien värähdyksiä. Kymmenien, satojen pienten siipien havinaa. Arupak rämähti seinää vasten. Hän ei voinut hengittää. Kaikki ilma huoneessa muuttui lyijyksi.

Kraa kraa.

Linnut.

Linnut olivat täällä.

Arupak ei osannut enää edes vapista. Hän vain tuijotti. Ja kuunteli. Ja haistoi. Haistoi hajuista kammottavimman. Hajun, joka ei ollut tunkkainen, mätä taikka kuollut, vaan hajun, joka sattui.
Hajun, joka nokki itsensä hänen aivoihinsa.

Mutta ei enää kauaa.
Osat olivat vaihtumassa. Tanssi vain kiihtyi, ja pian se saavuttaisi päätepisteensä.

Jokin oli suistanut vaa’an epätasapainoon. Tavoitteliko jokin uusi sirua? Kauhusta huolimatta Arupakin mielen täytti varmuus. Hän oli piiloutunut maailmalta loistavasti. Vaihtanut nimeä, naamiota, väriä. Mutta aina lopulta valheen verho vedetään auki. Aina lopulta piilopaikat löydetään.
Ja pengotaan.

Voimaton Arupak ei ollut.

Tarvittiin vain parempi piilopaikka.

Ne voisivat uhkailla Arupakia. Kiduttaa. Hän ei taipuisi. Siru oli saanut aikaan jo tarpeeksi harmia. Sama ei saanut toistua.
Sama ei saa toistua.
Tätä toistellen Arupak käveli huoneen toiselle puolelle.

Hän katseli toista aarrettaan sirun valossa. Sen kulta oli sirun tavoin säilyttänyt ikiaikaisen kirkkautensa, mutta tämä esine oli kuitenkin voimattomampi.
Ei ehkä kuitenkaan hyödytön.

Arupakille hymyn hetket olivat harvassa, mutta nyt matoran hymyili.

Sama ei saa toistua.

Hän laski sirun käsistään.

Oven toisella puolella siivekkäät raakkuivat sekasortoisena kuorona. Suuret siivet löivät seiniä, lattiaa, kattoa. Jotkut kirkujista törmäilivät seiniin.
Oveen.
Rummuttivat sitä nokillaan.
Nokkivat tiensä toistensa lihan läpi.
Kirkuivat joka sekunti kovempaa.

Arupak pelkäsi lintuja. Mutta hän ei voinut syyttää niitä siitä, mitä ne tekivät.

Nekin pelkäsivät sitä, mikä oli tulossa.