Älä välitä
Metsästysmaja
Lehu-Metsä
Gaggulabio heitti kolme kivistä noppaa. ”Kaksi kutosta”, Kenraali totesi. ”Taisit menettää Vartijasi.”
”Ei niin nopeasti”, Metorakk vastasi ja joi kirkkaasta kristallilasistaan. ”Vartija tappaa kuollessaan hyökänneen komentajasi.”
”Jep”, Labio vastasi ja tyhjensi linnakeruudun. ”Mutta minulla onkin reservi täällä.”
Sininen skakdi otti pokerinaaman ja seurasi kiven skakdin siirtoa. Nektannin armeijoita symboloivat palaset marssivat halki etelä-Zakazin aavikon ja ottivat haltuunsa linnoituksen. Labio sytytti paksun sikarin, jonka haju etoi Metorakkia.
”Käytän kaloja”, Labion kakkosmies julisti ja siirsi rumankarmeiksi kaiverrettuja syväläisiä Keski-Järvestä pinnalle.
”Hmm”, Labio mutisi imiessään nikotiinia ja analysoidessaan pelikarttaa. ”Yrität saada minut rantaan.”
”Kuka tietää?” veden skakdi vastasi ja virnisti. Hänen hymynsä ei oikeastaan edes ollut niin tappava kuin mitä monella muulla lajitoverillaan. Hän kävi avaamassa puisen mökin ikkunan ja antoi öisen syystuulen virrata sisään tupakansavun päälle.
”En hylkää vartijalinnoitusta. Otan kakkosarmeijani sen sijaan tähän”, Labio siirsi piikikkäitä Nektann-palasia saaren länsiosissa.
Metorakk katseli lautaa seisaaltaan. Hän nojasi pöydän reunaan ja mietti tilannetta. Etelän joukot olivat hajallaan ympäri kallioita.
Hän siirsi syväläisyksikköjään länteen.
Labio lähti niitä vastaan toisella armeijallaan. Ne marssivat yhä etelämmäs ja etelämmäs psykologisessa taistelussa kalaisia meriyksiköitä vastaan.
Metorakk siirsi luoteeseen, kohti rantaa.
Labio katsoi lautaa hetken.
”Jumalauta, Meto”, hän totesi ja korkkasi rommipullon.
”Sinun siirtosi, Labio”, Metorakk virnisti.
Kenraali mietti tilannetta. Syväläiset pääsisivät nopeammin Nektannin linnakkeeseen kuin hän saisi sinne etelään marssittamansa sotilaat. Ja jos syväläiset saisivat sen haltuunsa, hän ei välttämättä saisi sitä enää takaisin vara-armeijallaan. Ja jos pääarmeija lähtisi Vartija-linnoituksesta, etelän kapinalliset saattaisivat ottaa sen takaisin.
Hän päätti valloittaa etelän pääjoukoillaan ennen kuin Metorakk ehtisi ottaa hänen puolustamattoman pohjoisensa, ja jakoi Vartija-linnakkeen varuskunnan kolmeen osaan. Kaksi niistä lähti etenemään kohti etelän satamia.
Metorakkin syväläiset aloittivat pohjoisen polttamisen. Se oli jotakin, mistä hänellä oli kokemusta.
Labio hyökkäsi etelän minimaalisten joukkojen kimppuun. Noppa ei ollut hänen puolellaan, sillä sissiorjat verottivat hänen joukkojaan ankarasti.
Nektannin linnoitus joutui syväläisten piirittämäksi. Se romahti seuraavalla vuorolla.
Labion vara-armeija eteni tasaisesti kohti pohjoista. Mutta se ei koskaan tullut.
Metorakk kokosi yhteen etelän joukkojaan ja antoi Nektannin sinisen vieriä alueilleen. Hän menetti tasaisesti alueitaan, ja hetken Gaggulabio näki tilanteen tasoittuvan.
Sitten Metorakk hyökkäsi kapinallisista ja aavikkosisseistä kootulla joukollaan Vartija-linnakkeeseen, jonka pienikokoiseksi jätetty puolustusjoukko kaatui pian.
”Skarrar”, Labio murahti ja tiesi hävinneensä. ”Hyvä peli”, hän sanoi ja otti rommia.
”Ihan hyvä, ettei sinulla ole koko sotaa johdossasi”, sininen skakdi hymähti. ”Laittaisit kaiken hyökkäämään ja sillä välin Klaanin ussalit koukkaisivat taaksesi.”
”No, onneksi ötököillä on sota-akatemiansa näiden asioiden opiskeluun. Meidän piti opiskella kokeilemalla.”
”Kokeilemisesta puheen ollen”, sininen skakdi, joka kaivoi puukaapista vesikannua, aloitti. ”Huomenna on taas se päivä.”
Kenraali hörähti. ”Sinä ja perinteesi. Tiedätkö jo, minne menet?”
Metorakk nyökkäsi ja joi.
”Auringonnousuun on vielä tunteja. Eiköhän käydä saunomassa”, Labio ehdotti.
Metsästysmaja oli ollut joskus klaanilaisten käytössä. Skakdien tullessa sinne sieltä oli löytynyt kaikenlaisia hämäriä asioita, kuten kuvia Biolinnakkeen visorak-johtajasta ja tynnyrillinen sieniä. Joissakin vihkoissa oli ollut jollakin taikakielellä kirjoitettuja matemaattisia kirouksia, jotka skakdit olivat polttaneet välittömästi. Muuten metsästysmaja oli vallan mainio paikka viettää aikaa. Kenraalikin kaipasi rauhaa erossa Nazorak-pesän sotilaallisesta hälinästä.
Sauna, joka talon yhteyteen oli rakennettu, oli mukava puulämmitteinen hirsisauna. Ei mikään typerä plasma- tai ionisauna, joita esimerkiksi Metru Nuilla ja Xialla näki, mutta ihan kunnon puusauna. Kaksi skakdijoukon korkeinta kävivät pilkkomassa puita ja kantoivat vettä paikalle. Eikä aikaakaan, kun kaksi ammattisotilasta istui kuuman saunan ylälauteella nauttimassa poltteesta ja kosteudesta.
”Tämä paikka on kyllä loistava”, Gaggulabio totesi ja nojasi pitkälle taaksepäin. Se oli lyhyen harjan tarjoama luksus, jota kaikki skakdit eivät voineet tehdä. Metorakk nyökkäili ja heitti vettä kiukaalle.
”Olen vähän harkinnut, että jäisin tänne vähäksi aikaa, kunhan ötökät ovat jyränneet ussalit. Hieno saari – mukavan lämmin ja vihreä”, Labio jatkoi.
”Minusta tuntuu, että nazorakit pilaavat tämän saaren, kun voittavat”, Metorakk vastasi nauttiessaan löylystä silmät kiinni.
”Mniin”, Labio murahti ja ajatteli ärsyttävän kaikkitietävää nollanollaykköstä. ”Nazot kai yrittivät jotain maanmuokkausta tuolla itäosissa. Kajanahi, tai joku sen alueen nimi on. Ne tekivät siitä ihan skarrararin masentavaa seutua.”
”Se paikka on kyllä kuin Zakaz mustavalkoisena”, Metorakk vastasi.
”Jep. Toivottavasti ötökät eivät suunnittele samaa koko saarelle.”
”Vaikkeivät ne tekisi sitä, ne pilaisivat tämän kuitenkin. Rautasiiven tykistökeskitys loi kraaterin, johon voisi mahduttaa pienen syväläisyhteiskunnan.”
”Irnakkin superlaiva”, Labio tuhahti. ”Nazojen tapa sotia on niin epäsopiva meikäläisille.”
”Se tuntuu silti toimivan. Torakat etenevät päivä päivältä. Hitaasti, mutta varmasti.”
”Vähän sääli, ettei sota toimi siisteyden – skararar, miehekkyyden – perusteella. Zer-Korin taistelukin oli oikeasti paljon laimeampi kuin se elokuva”, Labio mutisi hörppiessään saunarommiaan.
”No se Mihelbaykkin elokuva on jo itsessään aika laimea. Tarkoitan, räjähdykset eivät edes levitä verta kaikkialle? Päähenkilöt ovat käytännössä kuolemattomia. En pidä sen epärealismista.” Metorakk heitti löylyä pisteeksi lausunnolleen.
”Mihelbaykkin elokuvat ovat sellaista hienoa viihdettä, jossa voi vain lakata ajattelemasta ja nauttia räjähdyksistä, naisista ja moottoripyöristä”, kenraali puolustautui. ”Ei niissä pidäkään olla mitään syvällisempää.”
”Kyllä kaikki oikeat elokuvat ovat Quentarin tekemiä – niissä on väkivaltaa, realismia ja ajattelua”, Metorakk kommentoi. ”Kaikkea sopivassa auhteessa.”
”No ne ovat kyllä hyviä myös”, Labio vastasi ja joi. ”Oletko nähnyt sen uusinta? Sitä yhtä, mikä kertoo Irnakkin enkeleistä sodassa?”
”Minulla on ollut sota sodittavana” toinen vastasi. Kenraali hörähti nauramaan. ”Mutta katsotaan se, kun olemme voittaneet tämän.”
”Pullo sille”, Labio julisti ja kohotti rommipullonsa.
“Pullo sille”, kenraali Warrek julisti ja kohotti rommipullonsa. Skakdit nauroivat ja lauloivat. Suuri puinen sali oli valaistu lämpimästi.
“Pullo kenraalille!” yksi skakdeista komentajan pöydässä hurrasi. Ja niin etelän armeijan eliitti juhli.
He olivat valmistautumassa kuolemaan, nuori skakdi ajatteli synkeänä jossakin salin nurkassa. Kuolemaan Nektannin rautavaunuja ja teräshirviöitä vastaan. Vaikka sali oli täynnä – siellä oli kirjaimellisesti enemmän skakdeja, kuin mitä hän oli koko elämänsä aikana aikaisemmin tuntunut – hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.
Kaikki ne skakdit olivat julistaneet pulisongikkaan salaman skakdin – nuoren, säihkyvän ja karismaattisen idolinsa – johtajakseen. Hänestä oli tehty heidän symbolinsa. Vapautuksen symboli. Aivan kuin Vartijatkin. Kun pieni veden skakdi katseli suurta kenraalia kaukaa, hän saattoi kyllä nähdä, miksi. Oli kuin Warrek olisi siunattu kaikella maailman itsevarmuudella ja tahdolla, jolla hän ei ollut.
Sotilaiden revolverit ja kiväärit säihkyivät lyhtyjen valossa. Nuoren veden skakdin ase tuijotti omistajaansa syyttävästi. Vaativasti. Skakdi ei halunnut sitä. Hän vain halusi takaisin maatilalleen hoitamaan vuohiaan. Takaisin Tenorakkin ja Meigrannan luo. Hän pyöritteli oluttuoppiaan ja maisteli kitkerää juomaa varovaisesti. Sota teki jopa oluesta ankeaa, hän ajatteli masentuneena. Hän antaisi mitä tahansa saadakseen asiat ennalleen.
Mutta se ei ollut enää mahdollista. Hän oli matkallaan Warrekin sotaleiriin nähnyt, miten kaikki tuttu ja turvallinen paloi tuhkaksi, ja jätti vain hiekkaa. Hänellä ei ollut mitään toivoa, ei mitään elämäniloa. Oikeastaan hän vain odotti taistelun alkamista. Ainakin kaikelle tulisi loppu.
Yö oli tuskaa. Monet juhlivat, monet iloitsivat. Hänen kaltaisensa vain yrittivät nukkua jossakin salin kulmissa. Kaikki nauru ja puheensolina vain saivat hänet tuntemaan itsensä yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi.
Aamu oli kitkerä. Aurinko pysyi kauan pölypilvien takana. He kerääntyivät ulos, lähtivät marssimaan. Metorakkin kivääri – Vartija-kiväärin näköiseksi tyylitelty zamor-ase – painoi nuorukaista alas. Hänellä oli päällään tomunharmaa haarniska sekä hiertävät taisteluhenkselit, jotka oli tehty köydestä ja pärekoteloista. Niissä olivat hänen viisikymmentä ammustaan sekä veitsi.
Ne olivat hänen elämänsä arvo.
Metsästysmaja
Skakdi nousi ylös rauhaisasta unestaan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun skakdi puolenpäivän aikaan heräsi. Se oli tärkeä päivä.
Hän kömpi kovia kokeneesta makuupussistaan pyyhkien unta silmistään. Hänen sininen, terävä harjansa muljahteli ikävästi hänen noustessaan. Skakdi suki sen pystyyn ja pesi kasvonsa vesiastiassa mökin pöydällä. Hän harjasi hampaansa kiiltäviksi ja hyräili zakazlaisia pop-biisejä ajalta ennen sotaa. Hänen mielialansa oli erinomainen.
Metorakk puki päällensä nazorakien teknologialla viritellyn haarniskansa ja asetti teräksisen kypärän päähänsä. Hän hymyili likaiselle peilille ja virkisti itseään vesilasillisella. Hän tarkisti vuoristomaisemia kuvaavasta kalenteristaan päivän. Hän päätti olla herättämättä Labiota, joka varmaankin poti ankaraa krapulaa sänkynsä pohjalla. Saunailta oli venynyt.
Skakdi avasi puisen asekaapin ja työnsi veitsensä reisiremmeihinsä. Sitten hän asetti piikkimoukarinsa kotelossaan roikkumaan hänen vyölleen, ja tasapainotti sen asettamalla toiselle lanteelleen zamor-pistoolin lippaineen sekä rivin kranaatteja. Mustalumen valkean miekan hän pujotti vyölleen. Viimeisenä hän otti peltirasiasta ketjun, jossa roikkui yksi, kauniiksi valkoiseksi pisaraksi hiottu hammas. Sen hän oli saanut ensimmäisellä kerrallaan, ja oli pitänyt sitä uskollisesti mukana jokavuotisessa perinteessään.
”Labio, lähden nyt. Hyvää jatkoa!” skakdi huusi ovensuussa.
”Äbd”, hän kuuli väsyneen vastauksen naapurihuoneesta.
Aurinko paistoi Metorakkin hypätessä oman moottoripyöränsä selkään. Se oli Benzekk-pyörä, mallia Cordak 5. Moottori kirjaimellisesti räjähti käyntiin Metorakkin polkaistessa sen käyntiin.
Lehu-metsä ei ollut parasta maastoa moottoripyöräil- ei tässä ketään huijata, kaikki oli parasta maastoa moottoripyöräilyyn. Metorakk kiisi yli kantojen ja mättäiden, väistellen puita ja kiviä suurilla nopeuksilla. Tuore metsäilma oli raikasta ja rentouttavaa. Toisin kuin valtaosa skakdeista, sininen leukarakk ei nauttinut erityisesti bensan ja öljyn tuoksusta. Mutta se ei vienyt nautintoa kiitämisestä halki tiheikköjen.
Skakdi-leiri ilmestyi näkyviin puiden lomasta. Se oli mukavaksi telttakyläksi kehittynyt asutuskeskus, jossa asui lähes vakituisesti puolisensataa skakdia syvällä Lehu-metsän siimeksessä. Rivit moottoripyöriä odottivat aukiolla leirin ulkopuolella. Metorakk pysäköi sarvin ja terin koristellun ajokkinsa pyörärivistöön ja marssi kohti leirinuotiota, jonka ympärillä skakdit tekivät lounasta.
Suhatt, skakdikomentajan oma lähetti, syöksyi jostakin Metorakkin luo. Moottoriöljyltä tuoksuva rautaskakdi näytti kiireelliseltä.
“V-viidakkosaaren pojat lähettivät juuri tiedon, että saivat pahasti turpaansa”, tyttö informoi. Metorakk pysähtyi.
“Huomenna, Suhatt. Minulla on täksi päiväksi ohjelmaa”, veden skakdi vastasi. Lähetti näytti erittäin yllättyneeltä siitä, ettei Xar-Nekkin teurastaja edes vilkaissut häntä murhaavasti. Hän luuli näkevänsä komentajansa ilmeessä jopa hyväntuulisuutta.
No, kaikilla oli huonoja päiviä, hän mietti jättäessään Metorakkin rauhaan.
Alfa-skakdi asteli leirin keskelle. Tarjolla oli kahden loistavan kokki-skakdin kilpaa tekemää lounasta – toinen tarjoili karhumuhennosta ja toisella oli kahu-rommi-munakasta. Metorakk otti karhua lautasellisen ja istuutui joukkojensa keskelle syömään. Kaksi tuttua skakdia, Werekk ja Lauren vitsailivat selatessaan löytämäänsä Klaanilehden numeroa. Karhufilettä pilkkova Härmärr heitti rivon vitsin lehden kantta koristavasta salaman toasta, joka sai aikaan naurunremakan skakdien keskuudessa.
Normaalisti hän olisi saattanut puuttua vastustajien halventamiseen, sillä se osoitti vain heikkoutta, mutta hän ei viitsinyt pilata loistavaa aamua sotilaallisuudella. Hän tiesi, että kaikki nuotion skakdit vaikka kuolisivat hänen määräyksestään, jos hän niin haluaisi. Lisäksi, karhumuhennos oli loistavaa ja olihan se zakazlainen ystävänpäiväkin. Kohta pitäisi tosin lähteä liikkeelle, sillä juhlapaikkaan oli runsaasti matkaa.
Tie oli kova ja etelän kuivuudessa halkeillut. Pellot olivat vielä hetken vehreitä, mutta mitä kauemmas armeija kulki, sitä kuolleemmaksi ruohoaavat muuttuivat. Ja kun he kulkivat tarpeeksi pohjoiseen, myös sotilaita alkoi muuttua tavallista kuolleemmaksi. Ja se oli Metorakkin ensikohtaaminen mielettömän kuoleman kanssa.
Mieletön kuolema tervehti häntä ystävällisesti. Plasma ja lyijy nostivat ilmaan patsaita maata ja tomua tuskanhuutojen ja korvatsärkevien järähdysten luodessa maailman ääniraidan.
Metorakk tervehti mieletöntä kuolemaa ystävällisesti. Hänen kiväärinsä iskin puski ulos ruudinkatkua ja savua, joka pisti hänen silmiään.
Metorakk ja mieletön kuolema kättelivät. Kuoleman käsi oli laiha ja kärsinyt. Heidän katseensa kohtasivat. Nuori skakdi aneli mieletöntä kuolemaa, loppua maailmasta jossa ei ollut hänelle mitään. Mutta mieletön kuolema ei antanut sitä. Mieletön kuolema puhui hänelle.
“Älä välitä”, mieletön kuolema rohkaisi nuorta skakdia. Ääni oli kaukainen mutta niin lähellä hänen sydäntään. Kuin vanhan ystävän, joka ymmärsi häntä kaikkien muiden kääntäessä selkänsä.
“En”, Metorakk nielaisi ja vastasi. “En välitä.”
Ja silloin kaikki oli yhtäkkiä muuttunut niin paljon yksinkertaisemmaksi. Ei ollut enää yksinäisyyttä, ei mennyttä tai tulevaa. Ei ideoita tai aatteita. Ei kaipuuta.
Oli vain liipasin.
Skakdi katsoi taivaalle läpi taistelun savun. Läpi nousevan tomun, hiekan ja pölyn. Läpi haavojen, tuskan ja väsymyksen.
Hän katsoi taivaalle ja ymmärsi sen.
Nektannien plasma poltti ilmaa ja khiroksiiniraketit satoivat alas kentälle. Sotahuudot kaikuivat, ja raivokkaat rynnäköt puskettiin yhä uudelleen takaisin maahan, josta ne olivat nousseetkin.
Hän ymmärsi, mistä elämässä on kyse. Ymmärsi kaikki ne valheet ja harhat. Ymmärsi kuoleman ja ymmärsi elämän.
Mutta ajatusten sekunti on taistelun keskellä pieni ja mahdoton ylellisyys, jota ei kuolevaisille suoda. Skakdin rintaan iskeytyi tomun patsaiden läpi zamor-laukaus, ja loputon tuska repi hänen hermojaan. Eikä hän välittänyt.
Ja skakdi kaatui maahan kivääriinsä kuin hukkuva tarrautuen.
Bole-Koro
Kylä oli sangen mukava, oli johtopäätös johon Ikneram oli päätynyt. Se oli pieni, puinen ja rauhallinen paikka Lehu-metsän etelälaidalla. Ei Bole-Koro ole koskaan ollut mikään suuri geopoliittinen vaikuttaja, skakdi oli oppinut, mutta se ansaitsi silti miellyttävät tulot kaupastaan ortonien kanssa.
Se oli jo hänen ja Ilevhovin kolmas kauppareissu kylään. Turaga Derra oli miellyttävä vanha ukko, joka kehui aina kovasti heidän leivonnaisiaan. Juuri sillä hetkellä kyseinen vanhus maisteli Ikneramin rinkeleitä kylän suuressa hallissa. Ystävänpäiväjuhlat olivat käynnissä, ja kylän kuusikymmeninen väestö oli ahtautunut tanssimaan saliin. Matoran-bändi loihti ilmoille reippaita rytmejä rummuin ja torvin.
Ikneramin tähdenmuotoiset aurinkolasit heijastivat kattoikkunoiden auringonvaloa, ja hänen kulmakarvansa kimaltelivat sateenkaaren väreissä. Hän jammaili viinitynnyrin päällä ja viihdytti matoraneja tempuilla tahtorakinluukepillään. Hänen vähäharjainen ystävänsä Ilevhov istuskeli sivummassa ja maisteli matoranien viinitarhojen antimia piraatti-Vartija selässään. Normaalisti niin apean skakdin oli pakko hymähdellä matoranien hilpeille tansseille.
Turaga Derra kopautti puupöytää pari kertaa voimakkaasti pyytääkseen huomiota. Tanssi hiljeni musiikin kanssa hiljalleen, vaikka joku le-matoran jatkoi muita huomioimatta steppaustaan. Turagan edessä olevalla pöydällä oli tarjolla suuri valikoima erilaisia viljaisia herkkuja, joita skakdit olivat kylään myyneet. Bole-Koro oli saanut huomattavia alennuksia jo pari kertaa. Ikneram ei hennonnut pyytää liikaa pieneltä kylältä, joka suhtautui heihin – kahteen palkkasoturi-skakdiin – niin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti.
”Krhm, Bole-Koron väki!” turaga aloitti kuuluvalla äänellä.
”Tiedän, että meillä on ollut usein kurjaa – on ollut raivoisia petoja ja huonoja vuosia. On ollut zyglakeja!” Derra kertoi. Muistot masensivat juhlaväkeä.
”Mutta sitten tulivat nämä herrasmiehet”, turaga osoitti gukonpääksi muotoillulla kepillään Ikenramia (ja Ilevhovia, jonka tämän toveri oli kiskonut pystyyn käytöstapojen nimissä). Tähtiaurinkolasipäinen skakdi kumarteli elegantisti matoranien aplodeille.
”Zyglakitkin katosivat lähimetsistä samoihin aikoihin, kuin nämä skakdit alkoivat myydä leivoksiaan tänne. Ruoka-ongelmamme katosivat, kun uhat metsistä poistuivat. Mata Nui siunatkoon ikuisesti Ikneä ja Ileä!”
Ilevhov ei viitsinyt korjata. Olivathan skakdit tavallaan sen takana. He olivat kuitenkin metsästäneet paljon petoja Lehu-metsässä ruoaksi. Ja zyglakit, noh, ne olivat kaikki kuolleet. Ikneramista tuntui kuin toa-sankarista, joka pelastaa matorankyliä pahan ikeen alta. Toa-sankarilta, joka saa palkkansa verisen sisällissodan kenraalilta.
”Kiitos, kiitos, kiitos! Rakastamme tätä kylää!” Ilevhov huusi ja sai riemuisan vastauksen. Bändi aloitti jälleen soittamisen, ja tanssi lähti käyntiin.
Sitten moottoripyörä ajoi oven läpi.
Metorakk hyppäsi alas suuren pyöränsä selästä ja katsoi pelon laskeutuvan tanssisaliin. Muita skakdeja ilmestyi hänen sivuilleen tanssiaskelin. Moottoripyörät piirittivät taloa.
”Kauniit juhlat teillä täällä”, sininen skakdi hymyili. ”Olisi sääli, jos niille tapahtuisi jotakin.”
Skakdi veti esiin zamor-pistoolinsa, ja tyhjensi sen lippaan orkesterin joukkoon. Alkoi kirkuna, paniikki, ja huuto. Iso skakdi ilmestyi takaovelle Metorakkin ja tämän toverien lähestyessä pitopöytää etuovelta. Osa matoraneista aseistautui urheasti kynttilänjaloilla ja keittiöveitsillä, joita tilasta löytyi.
Gueherin skakdit hyökkäsivät nuoren ylikersantin kimppuun. Hän tunsi maan vavahtelun, miinojen räjähtelyn, rumputulen sykkeen. Hän tunsi, miten Xarr-Nekk vajosi kaaokseen Zaktanin Saksikäsien sulkiessa kaupungin rautaiseen pihtiotteeseensa. ”Warrek”, etelän soturit huusivat juostessaan alas korkealta mäeltä. Hiekka ja veri sekoittuivat sementiksi, joka toimi uuden vapauden perustana.
Metorakk heitti ilmaan joukon kranaatteja ja räjähdysten jälkeen syöksyi pitkin huonetta käärmemäisellä ketteryydellä, lävistäen asioita hänen veitsillään. Muut skakdit vain estivät matoraneja pakenemasta. Huuto oli valtava. Lattia peittyi vereen – oli vaaleanvihreää verta le-matoraneista, oranssia po-matoraneista, sinistä bo-matoraneista, keltaista ga-matoraneista. Indigonsinisen skakdipäälikön teräksenharmaassa haarniskassa oli niitä kaikkia.
Skakdista tuli paljon verta, kun sitä ammuttiin. Mutta pian kaupungintalon ja vanhan korttelin ahtaissa taisteluissa ylikersantti havaitsi, miten paljon nautinnollisempaa oli tehdä se paljaalla terällä – kuin syväläisorjat tai köyhät palkkasoturit, joilla ei ollut kivääriin varaa. Hänen upottaessaan käyrää teräänsä vastustajansa lapaluiden väliin hän tunsi voiman.
Skakdi upotti kaksi veistään paenneen le-matoran -tanssijan silmiin ja tarttui toista matorania niskasta. Ga-Matoran pyristeli vastaan, kun skakdi repi eksohaarniskansa voimin matoranin selkärangan ja pään irti, pudottaen ruumiin maahan. Hän lävisti seuraavan matoranin vatsan metallisella selkärangalla.
Keho oli haavoittuva. Keho oli heikko. Ja ylikersantti oli tajunnut sen. Hän tiesi, että keholla ei ollut merkitystä.
Pieni matoran-joukko yritti hyökätä veitsin skakdin kimppuun, mutta tämä antoi valkoisen miekkansa heilahtaa ja katkoa joukon sormia. Yhdeltä hyökkääjistä hän potkaisi leuan kallon sisälle, ja toinen sai miekan polvensa läpi. Metorakk hymyili repiessään viimeiseltä irti raajoja.
Vain tahdolla oli merkitystä. Tahdolla ja terävällä mielellä.
Skakdikomentaja nappasi kauhusta ja hämmennyksestä paikallaan seisovan Ilevhovin kiväärin.
”Väärennös”, hän tuhahti katsottuaan sitä, ja ampui plasmalaukauksen kiväärin omistajan vatsaan. Maahan ammuttuna kaadunnutta skakdia mitenkään huomioimatta hän syöksyi kiinni seuraavaan matoraniin, jonka kurkkuun hän työnsi vale-Vartijan piipun. Liipasinta painaessaan matoranin alavartalo räjähti veriseksi mössöksi.
Xarr-Nekkin kadut täyttyivät ruumiista etelän vapauttajien käydessään rakennukset läpi yksi kerrallaan, raastaen kaikki kaduille teurastettavaksi. Kaupungista tuli mahtava monumentti Nektannin valtaa vastaan. Vapauden ja tasa-arvon puolesta.
Metorakk otti moukarinsa ja iski voimakkaalla pyöräytyksellä yhtä matorania niskaan. Hän havaitsi, miten ruumiidentäyteinen tanssilattia alkoi näyttää entistä vähemmän elämän merkkejä. Vanha turaga makasi pöydän takana ampumahaava olkapäässään.
Mutta Metorakk tiesi, että se ei ollut monumentti. Ei katastrofi, ei kosto. Hän tiesi, että sillä ei ollut väliä.
”Hyvänen aika, nythän on juhlapäiväkin!” Turaga huusi pedolle, joka hyppäsi veristen leivonnaisten läpi tämän ylle.
”Aivan”, Metorakk hymyili ja upotti haarniskan ranneterän turagan kurkkuun. Hän nappasi yhden verisistä rinkeleistä ja maisteli sitä pyyhkiessään miekkaansa pöytäliinaan.
Se kaupunki ei enää ollut. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä siellä oli tapahtunut.
”Sulkekaa ovet. Testataanpa sitä xian lelua näihin loppuihin”, Metorakk ohjeisti ja potkaisi polveaan pitelevää matorania. Hän asteli skakdeineen ulos rakennuksesta ja laittoi kuulosuojaimet päähänsä.
Suuri moottoripyörän sivuvaunuun kytketty tutkalaite, jonka Labio oli saanut sopimuksestaan Punaisen Miehen kanssa, käynnistettiin. Normaalisti sähköjärjestelmät sammuttava humina voimistui ja voimistui Metorakkin pyörittäessä tehonappia. Hän kuuli, miten haavoittuneiden päät räjähtelivät värähtelystä sisällä talossa.
”Älä välitä”, Metorakk muisteli mielettömän kuoleman sanoja ensimmäisessä taistelussaan. ”En”, hän oli vastannut.
”Hyvää ystävänpäivää”, Metorakk hymähti.
Ikneram syöksyi takaisin veren peittämään tupaan. Hänen aurinkolasinsa peittyivät kyyneleistä.
”Ilevhov”, hän näki ystävänsä ruumiin ja romahti polvilleen tämän viereen. ”Ei. Ei. Ei. Ilevhov, Ilevhov! Herää!” skakdi aneli, mutta vatsaan ammuttu skakdi, jonka aivot olivat räjähtäneet sähkömagneettisen säteilyn seurauksena, ei vastannut. Ei vastannut enää ikinä.