Vuosikymmeniä sitten

Kevyt tuulenhenkäys ylitti aavan niityn. Päivä oli kaunis. Kaksoisauringot lähestyivät kupolin lakipistettä, ja niiden paiste sai niityn hohtamaan vihreänä. Pilvet lipuivat hitaasti loputtoman sinen keskellä. Maantasalla sudenkorento upotti hampaansa saalistamansa perhosen kehoon.

Maisemaa ihaillut kadetti henkäisi syvään. Hän vei kätensä vyölleen ja avasi sen soljen. Hän riisui vyönsä, miekkansa ja univormunsa tien reunaan. Tuuli tuntui raikkaalta hänen kuorellaan ja tuntosarvillaan.

Kadetti kääntyi ja suuntasi taas katseensa kohti sinistä taivaanrantaa, ja silloin hänen selästä kuului naksahdus. Hänen selässään ollut kitiininen kupu halkesi kahtia, ja sen puoliskot – niitä kutsuttiin peitinsiiviksi – kohosivat hänen olkapäidensä yläpuolelle.

Nazorak levitti siipensä. Nuo läpikuultavat siivet avautuivat täyteen mittaansa kokoontaiteltujen origamien lailla, ja niiden läpi paistavat auringot saivat siipisuonet hohtamaan sateenkaaren väreissä.

Kadetti henkäisi ulos ja asteli tietä päättäväisesti eteen päin. Maantie alkoi viettää loivasti alas, mikä oli sopiva kohta kadetille aloittaa hölkkäämään. Lopulta hän juoksi. Hän juoksi yhä nopeammin ja nopeammin, ja hänen siipensä värisyttivät ilmaa. Kadetin hengitys tiheni. Hän tiesi, että pian mäessä tulisi pieni nyppylä. Hän saattoi vannoa, että hän tunsi hienon nosteen selässään. Tuntuivatko hänen jalkansa kevyemmiltä?

Kadetti äkkäsi kohoaman tiessä. Hän veti syvään henkeä, värisytti siipiään niin lujaa kuin kykeni ja ponnisti.

Kadetin jalat irtosivat tiestä, ja pienen hetken ajan hän lensi.

Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kadetin siivet eivät kyenneet haastamaan painovoimaa, ja sen seurauksena kadetin kuono joutui tekemään tuttavuutta maantien kanssa. Tämä parkaisi, pyörähti ympäri ja tajusi kierivänsä kovaa vauhtia mäkeä alas. Taivas ja horisontti pyörivät hänen silmissään.

Lopulta hänen kierimisensä pysähtyi, ja kadetti jäi huohottamaan vatsalleen. Hänen suupielensä olivat naamuilla ja hänen siipiään vihloi.

Olin varma, että onnistuisin tällä kertaa. Enkö… enkö minä ole vieläkään tarpeeksi vahva..?

Kadetti havahtui huutoihin. Hän kohotti kasvojaan hiekasta. Osa hänen luokkalaisistaan heiluttivat käsiään ja huusivat jotain, mutta tuuli vei heidän sanat mennessään. Kadetti kuuli jonkun nauravan. Hän irvisti.

Noustuaan polvilleen kadetti löi nyrkkinsä tuskastuneesti maahan. Hitto! Hiton hitto! Mitä minä teen väärin? Siipeni ovat kasvaneet vaikka kuinka. Minkä vuoksi meillä edes on siivet, jos niillä ei voi edes lentää!?

Kadetti nousi seisomaan ja henkäisi syvään. Hän sulki silmänsä, ja hetken aikaa hän keskittyi vain tuulen henkäykseen tuntosarvillaan.

Hän avasi silmänsä, ja katsoi haikeasti taivaalle, missä sudenkorennot, paarmat ja kangasperhoset lensivät. Korkeammalla yläilmoissa nui-rama ja kahu taistelivat.

Niin… miksi nazorakeilla edes on siivet, kun kerran elämme pinnan alla? Tekivätkö Esinazorakit virheen…?

Kadetti puisteli moisen ajatuksen mielestään. Ei, hän ei saisi antaa periksi. Hän ei suostuisi luopumaan unelmastaan. Kadetti suoristi siipensä ja kohotti kätensä kohti loputonta taivasta. Kohti aurinkoja.

Jonain päivänä hän lentäisi omilla siivillään…

Nazorak-pesä

Näytöllä pyörivä kuvamateriaali oli heikkoa, paikoin suorastaan kelvotonta. Linssillä oli pisaroita joiden läpi myrskyinen merimaisema näyttäytyi helmeilevänä utuna. Useampi Munakennon kamera oli tuhoutunut, mutta ne olivat kuvanneet aivan tarpeeksi — Kenraali oli nähnyt ainakin aivan riittävästi ymmärtääkseen kärsimysnäytelmän luonteen. Videokuvaa oli myös laivaston taholta. Kaikessa siinä Tahtorak kiiti eteenpäin kuin myrsky huolimatta siitä mitä nazorakit sille tekivät. Tulen, sateen ja lyijyn läpi. Juuri sellaista vauhtia, mitä heidän puoli vuotta vanhat tiedustelutietonsa olivat antaneet ymmärtää, ja sitäkin nopeampaa. Ikivanhalla ilmailumekaniikalla rakennettua laivaa kannatteli taistelun läpi vain sen kapteenin jääräpäisyys. Määrätietoisuus. Optimismi, ehkä?

Kenraali tunsi iljettävän maun suussaan. Moukan tuuria, onnekkaiden idioottien toimintaa. Rohkeutta hän voisi kunnioittaa, ehkä röyhkeyttäkin… mutta jälleen kerran oli Bio-Klaanin laivasto vain onnistunut epätodennäköisessä.

Kirkkaasti valaistussa kammiossa pitkän pöydän ympärillä oli vain muutama henkilö. Kenraali 001 istui lähinnä projektoria, mutta ei edes katsonut ruudulle. Hänen katseensa oli tiukasti kokouksen muissa osanottajissa. Arvioiden. Odottaen. Ei ehkä syyttäen, mutta ei ollut hänen ongelmansa, jos he päätyisivät ajattelemaan niin. Häpeä oli yksi tapa pitää sotilaat ruodussa.

Kenraaliluutnantti 003 aloitti.
”Me olimme näin lähellä suurta voittoa”, hän sanoi ja teki dramaattisen eleen oikealla kädellään.

”Upseeri, jonka täytyy uhkapelata voittaakseen, ei ole erityisen luotettava upseeri”, Kenraali sanoi.

Arkkiagentti 007 piti kasvonsa peruslukemilla. Gaggulabio ryysti kahvia pitkään ja äänekkäästi. Sitten hän kolautti kupin pöytään ja maiskutteli. Nazorakit odottivat häneltä kommenttia pitkään, mutta luopuivat haaveesta kun Gaggulabio nostikin kupin uudestaan huulilleen.

”Kaikella kunniotuksella, Kenraali”, 003 sanoi. ”Käskyni oli yrittää pudottaa Tahtorak taivaalta. Nähdäkseni Majuri 087:n lennosto teki kaiken voitavansa. Tappiot ovat korvattavissa, mutta tällaisia tilaisuuksia on harvoin.”

”Tiedän”, Kenraali vastasi. ”He toimivat hyvin. Mutta Munakennon riskeeraaminen ei ollut mahdollisen voiton arvoista. Alusta ei voi korvata nopeasti ja se on joka tapauksessa pois vahvuudestamme pitkään. Meidän täytyy ajatella pitkällä aikaikkunalla, Kenraaliluutnantti.”

Kenraali kääntyi taas videokuvaa kohti.
”Tällä on seuraamuksia. Mitä kaikkea Bio-Klaani ikinä matkalta toikaan mukanaan, se varmasti pidentää linnakkeen selviytymistä talven läpi ja parantaa heidän puolustuskykyään. Juuri tällaisen estämiseen tarvitsemme merisaartoa — ja sen vuotaessa odotin parempaa myös ilmavoimilta. Tarvitsimme kirurgisen tarkkoja iskuja, emme moottorien huudattamista. Olen sanalla sanoen erittäin pettynyt, että ette onnistuneet kukistamaan puulaivaa liekinheittimillä.”

Ilmavoimien komentaja murahti ja nyökkäsi. Hän oli ensin sanomassa jotakin Koin käyttämisestä vihollisen ilmapuolustuksien testaamiseen, mutta toisaalta: hän oli kannattanut operaatiota vähintään yhtä paljon kuin Kenraalikin.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Suokaa anteeksi mahdolliset virhearvioni — mutta minun nähdäkseni saimme kohtaamisesta paljon arvokasta tietoa. Ensinnäkin, uudet Zhunke-Zhot toimivat suorassa ilmataistelussa, mutta meiltä puuttuu selvä vastaus Lohrak-hävittäjille. Lentävät jääkärimme eivät ole tarpeeksi tehokkaita saattajia.”

”Hävittäjäohjelma etenee niillä resursseilla, mitä sillä on. Voidaan kyseenalaistaa, miten paljon saamme aikaan puhtaalla hävittäjällä, kun suurimmalla osalla vihollisistamme ei edes ole ilmalaivastoa. 437 kävi lähellä ilman toan surmaamisessa, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tulitukea”, Kenraali puhui rauhallisesti. ”Tohtori 006 suositteli sen sijaan panostamista ohjuskehitykseen, mikä toimisi myös Bio-Klaanin… muita lentäviä maanvaivoja vastaan.”

Vaikka 003:n ehdotus ei ollut huono, ei tätä pitänyt palkita sellaisesta riskinotosta – ja kaikkien asejärjestelmien piti palvella Imperiumia kokonaisuutena, ei vain yhden aselajin haaveita.

Kenraali uskoi pohjimmiltaan maasotaan. Maaperä kuului heille. Meret olivat vanhojen jumalten taistelukenttä, ja jokainen joka luotti ilmalaivoihin liikaa putosi lopulta korkealta — jonain päivänä myös Tahtorak komentajineen.

003 nieli turhautumisensa.
”Siinä tapauksessa haluan omia insinöörejäni mukaan ohjusohjelmaan.”

Kenraali nyökkäsi. ”Toimita suosituksesi Tohtorille.”

Toki nazorakeilla oli ohjuksia, mutta kuten ilmavoimat, ne elivät varhaisia kehitysasteitaan. Kenties nerokkain malli ovat pienoisohjukset, joita eliittihaarniskoihin oli asennettu, mutta niissä ei ollut räjähdys- tai läpäisyvoimaa ajoneuvoja vastaan. Ne toimivat loistavasti esimerkiksi Toa-haarniskaa vastaan nopeatempoisessa tilanteessa, mutta suurempi tuho vaati suuren määrän niitä, eivätkä ne olleet erityisen halpoja tuottaa. Koissa oli testattu useampaa eri ohjustyyppiä keskinkertaisella menestyksellä, mutta kehitys kulki harppauksin.

003 vilkaisi pientä vihkoa, joka hänellä oli lentäjäntakkinsa taskussa.
”Toiseksi”, hän sanoi. ”Taistelu osoittaa, että Tahtorak ei ole niin suuri uhka kuin olimme ehkä laskeneet. Sen aseistus oli yllättävän kevyt. Suurempi murhe meille oli heidän toa-taistelijoistaan ja hävittäjistä. Syy sille, mikseivät he olleet käyttäneet Tahtorakia taistelussa saattaa olla se, että se on vain paperitiikeri. Vauhdikas sellainen, mutta pakenemalla ei sotia voiteta.”

Kenraali hieroi leukaansa.
”Sekö on ilmavoimien esikunnan näkemys?”

Kenraaliluutnantti nyökkäsi.
”Analyysi on luonnollisesti vielä kesken, mutta saimme melko paljon dataa sen kyvyistä. Puulaivat kuuluvat merirosvosatuihin tai museoihin.”

Siinä vaiheessa Arkkiagentti korotti hieman ääntään.
”Jos saan huomauttaa.”

Kenraali nyökkäsi tämän suuntaan.

”Varoisin toiveajattelua”, 007 sanoi. ”Se, että Tahtorakin aseistus oli kevyt tässä taistelussa ei tarkoita sitä, että näin olisi aina. Ymmärtääkseni heidän aluksensa ovat paljon modulaarisempia kuin meidän. Olisi loogista, että kun tehtävä on kuljettaa henkilöitä ja rahtia mahdollisimman nopeasti, aseistus olisi riisuttu.”

”Mahdollista”, 003 myönsi hieman ärtyneenä. ”Ainakin vastustajamme taitaa uhkapelin taidon.”

”Ja he vetivät siinä meitä pidemmän korren”, 001 sanoi happamasti. 003:n pihtihampaat tekivät ylitöitä pysyäkseen tyynen rauhallisina.

Kenraali nousi seisomaan ja katsoi poispäin.
”Onko meillä vielä tietoa rahdista?”

Nyt Gaggulabiokin heräsi. Hän viittoi laiskasti puheenvuoroaan, mutta pisti ensin muut odottamaan että ryysti pitkän siemauksen kahvia. 001 katsoi häntä pistävästi.

”Joo, meillä on Rumisgonessa pätevää väkeä, tosin lähinnä leipuria ja sellaista”, skakdi lopulta sanoi. ”Ne piti vähän hommaa silmällä. Tiedämme että klaanilaiset osti Merirosvokuninkaalta aseita – helvetisti aseita, monta vankkuria vietiin kunkun asevarastosta – ja perkeleesti ruokaa.”

”Omat lähteeni varmistavat tämän”, 007 sanoi. ”Iskussa pudonnutta lastia on nostettu merestä ja analysoitu.”

”Se ei siis ollut ryöstöoperaatio. Ymmärtääkseni Tahtorak tunnetaan lähisaarilla kauppalaivana. Kenties heillä on vanhoja sopimuksia voimassa. Kuinka tarkka käsitys meillä on Rumisgonen sotilaallisesta vahvuudesta?” Kenraali kysyi.

Arkkiagentti katsoi vihkoaan. Tämä oli joutunut kaivelemaan tiedustelutietoa osapuolesta, josta ei ollut järkevää tapaa pitää kirjoja. Rumisgone oli merkittävä satama, mutta ailahteleva luonteeltaan.

”Merirosvokuninkaalla on parikymmentä sotalaivaa. Puisia kaljuunoita. Sen lisäksi kaupungissa on noin viisikymmentä yksityisten merirosvojen tai kaapparien alusta, jotka ainakin nimellisesti vannovat uskollisuutta merirosvokuninkaalle. Näiden lisäksi pienempiä aluksia on vaihteleva määrä. Suuri määrä merirosvoja käyttää kaupunkia välisatamana. Järjestäytyneitä maavoimia ei ole. Ilmavoimia ei ole.”

”Entä raportit ilmarosvoista Cobs Nuin tukikohdan lähellä?” Kenraali kysyi. Ja vihasi sitä, että joutui ottamaan tällaiset asiat vakavissaan.

”Eversti Ämkoo hoiteli heidät ollessaan vielä Klaanin riveissä”, 007 sanoi. ”Varmistin tämän varhaisissa kuulusteluissa.”

001 nyökkäsi. Ehkäpä Miekkapirussa oli ollut lupausta jo pitkään.

”Tai ehkä tarkemmin he hoitelivat itsensä keskinkertaisella aseistuksella, en ole varma”, 007 täydensi.

”Kuulostavat piraateilta”, 001 murahti. ”Samanlaisia luteita maalla, merellä tai ilmassa.”

”Minusta meidän pitäisi tehdä kostoisku saman tien”, Kenraaliluutnantti iski nyrkin pöytään. ”Merirosvot kehtaavat asettua Imperiumia vastaan! Eikö tässä ole Rautasiivelle seuraava kohde, Kenraali?”

Kenraali pudisti päätään.
”Niin tunnetun kaupungin pyyhkiminen kartalta vetäisi meihin aivan liikaa huomiota muusta maailmasta. Ja viimeisin täyslaidallinen söi sen ammusvarastoa aivan riittävästi — kohteet täytyy valita harkitummin.”

Ilmavoimien komentajan kasvoille ilmestyi pieni hymy — tämä näki tilaisuutensa tulleen.

”No, voimme myös pommittaa paikan. Etelän tukikohdasta yltää sinne, jos koneisiin laitetaan varapolttoainetankit”, 003 selitti. ”Lähettäisi ainakin niille viestin, että pysyvät erossa Imperiumin asioista. Ja sekin kaupunki on puuta.”

”Kuulostaa uhkapeliltä, 003.”

Arkkiagentti ehdotti:
”Kenties meidän pitäisi antaa… liittolaistemme toteuttaa isku. Imperiumin resursseille on parempaa käyttöä, eikä meitä voisi liittää tapahtumiin yhtä selvästi.”

Kenraali nyökkäsi. ”Rumisgoneen on iskettävä, se on selvää. Sen pitää olla tarpeeksi tuhoisaa — ja mielellään kohdistua heidän laivastoonsa — että he ymmärtävät meidän olevamme tosissamme. Mutta se ei saa olla niin mittavaa, etteivät he näkisi muuta mahdollisuutta kuin liittyä sotaan. Ammumme heitä jalkaan varoituslaukauksena.”

Gaggulabio havahtui jälleen, tällä kertaa siksi että häntä tuijotettiin odottavasti.

”Liittolaisten? Ei meillä ole pommikoneita…” Gaggulabio mutisi.

”Sinun väkesi ovat käytännössä sivutoimisia merirosvoja”, Arkkiagentti parahti. ”Kyllä te osaatte tällaisen. Iskuryhmä Rumisgoneen satamaan, laivat tuleen, takaisin tänne.”

”Rumisgone on Lieggimiesten logistiikan solmukohta”, Labio puolustautui. ”Minun pitää ensin järjestää varastot ja pojat pois sieltä. Ei nyt omaan jalkaan kannata ampua!”

”Saat viikon”, Kenraali tuhahti. ”Haluan sen merirosvokuninkaan ymmärtävän, mihin hän on sotkeutunut. Ilman laivastoa hän tuskin on niin ylpeä.”

Labio ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hän lohduttautui miettimällä kaikkea saalista, mitä Rumisgonesta irtoaisi. Mutta mitä bisnesmahdollisuuksia menetettäisiin… jos hän vain saisi iskun jotenkin sellaiseksi, ettei Lieggimiehiä syytettäisi siitä. Kukahan ääliö suostuisi ottamaan syyt niskoilleen?

”Viikko riittää”, Gaggulabio mutisi. ”Ainakin jos tuo meri rauhoittuu vähän tuosta.”

”Se pitää ainakin merirosvolaivat satamassa hetken. Oliko vielä muuta?” Kenraali kysyi ja katsoi ilmavoimien komentajaa.

”Ei, arvon kenraali”, kenraaliluutnantti 003 vastasi. ”Na zora.”
Tämän sanottuaan Kenraaliluutnantti kumarsi ja poistui.

Gaggulabiolla kesti hetki ymmärtää, että hänen oletettiin myös poistuvan, joten hän otti kahvikupin mukaansa ja lähti. Santsattuaan ensin kupillisen sivupöydältä. Jäljelle jäivät vain Kenraali ja Arkkiagentti.

Kun askeleita ei enää kuulunut huoneen ulkopuolelta, Kenraali istui alas. Ja huokaisi.

”Mainitsit, että Sonnenradilta on tullut uusi raportti?”

Arkkiagentti nyökkäsi.
”Se on melko rutiininomaista tiedustelutietoa. Teidän ei tarvitse käydä niitä kaikkia läpi. Pidän kyllä huolen, että kaikki tärkeä päätyy pöydällesi.”

Hän työnsi tulostetun liuskan Kenraalille.

”Koen tärkeänä olla informoitu Sonnenradin asioista viimeistä piirtoa myöten. Kenties siinä on jotakin rauhoittavaa. Niin pitkän etsinnän jälkeen se on käsissämme. Keskinkertainen tiedusteluraportti Kotimaan kamaralta voittaa tiedot suurestakin voitosta täällä epäpuhtaassa maailmassa.”

Arkkiagentti nyökkäsi ja vastasi.
”Se on laittanut monta asiaa uuteen… perspektiiviin. Rutiininomaiset velvollisuudet tuntuvat mitättömiltä verrattuna siihen, mitä siellä tapahtuu.”

”Rutiininomaiset velvollisuudet eivät ole milloinkaan olleet yhtä tärkeitä”, Kenraali sanoi ja otti raportin. ”Emme saa tehdä typeriä virheitä viimeisellä suoralla.”

”Tietenkin, Kenraali.”

001 laski katseensa raportin sanoihin. Teksti oli korutonta ja helppolukuista. Käsittämättömältähän sen sisältö tuntui täältä sateiselta horisontilta ja hitaasti eteneviltä rintamilta käsin. Nuorempi ideologi joka tunsi vielä samanlaista paloa kuin joskus ennen saattaisi mennä noista sanoista tolaltaan ja tehdä turhia virheitä — ottaa liian isoja riskejä vain, koska ajatteli, että millään tästä muusta ei olisi enää mitään väliä, kun Lopullinen Voitto saavutettaisiin.

Typeryyttä, pyhiinvaeltajien kiihkoilua. Sellaista, jolla etelän titaanit tuhosivat itsensä spektaakkelimaisin tavoin. Kenraalille Luvattu Maa ei ollut maaliviiva, jolle pysähtyä hurraamaan. Hänelle se oli peruskallio, joka heiltä puuttui. Se, jota vasten he nojautuisivat, kun matoralainen maailma yritti heitä kuristaa. Sen aurinko ei vihannut heitä.

Ehkä siihen turvautuminen tuntui sopivalta, kun Uusi Sukupolvi oli kohdannut jälleen kerran umpikujan. Ehkä oli kaiken aikaa virhe olettaa voivansa löytää todellista puhtautta fundamentaalisesti epäpuhtaasta maailmasta. Ja epäpuhtailta käsiltä.

Sota täällä pinnalla jatkui, että he voisivat lopulta nousta Asepsiksen kukkuloille. Sinne, missä taivas olisi tyhjä toa-tähtien ikeestä.

Mutta oven ulkopuolella Kenraaliluutnantti 003 ei tahtonut tyhjentää taivasta tähdistä – hän tahtoi tehdä niistä omansa. Turhautumistaan purren hän otti adjutanttinsa mukaansa ja marssi pois esikunnasta. Pesän pääesikunnan edustalla oli suuri rautatieasema, jossa kulki viidet vierekkäiset raiteet. Sotilaat tekivät kunniaa, eikä upseeri kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän astui junavaunuunsa. Ulkopuolelta se näytti tuiki tavalliselta panssaroidulta upseerien vaunulta, mutta sisäpuoli oli luksusta: punaiset penkit oli päällystetty punaisella sametilla ja perässä oli viinakaappi.

”Arvon kenraaliluutnantti, oliko tapaamisenne kenraalin kanssa miellyttävä?” adjutantti kysyi.

003 tuhahti.

”Tarvitsen juotavaa. Arvon kenraali ei aina jaa näkemyksiäni.”

Adjutantti kipitti vaunun perälle ja kaatoi vakaalla otteella kirkasta juomaa pullosta, jossa oli matorankielinen etiketti. Hänestä näki, että hän oli käsitellyt enemmän snapsilaseja kuin vyöllään olevaa pistoolia.

”Olen varma, että hän ymmärtää näkökulmanne aikanaan”, adjutantti hymyili tyhjäpäisesti ja ojensi pienen lasin esimiehelleen. Tämä ei oikeastaan jaksanut jatkaa keskustelua, ja sen sijaan kaivoi salkustaan Tuhkasaaren lennoston tehtäväraportin. Hän oli lukenut sen jo kahdesti. Se sai hänen verensä kiehumaan, mutta hänen oli pakko myöntää kokevansa ylpeyttä siitä, miten uhkarohkeasti hänen ilmavoimansa olivat täyttäneet velvollisuutensa Imperiumia kohtaan.

”Tiesitkö, että Koin dekapitoi Bio-Klaanin lentäjä, joka syöksyi sen komentosillalle koneellaan?” 003 kysyi. Kyllä adjutantti tiesi. Hän oli kuullut esimiehensä puhuvan asiasta ainakin tusina kertaa. Kaikki ilmavoimissa tiesivät siitä: Koi oli heidän veriuhrinsa, heidän esikuvansa, heidän ideaalinsa. Se oli lentänyt aurinkoon ja vienyt vihollisensa mukanaan.

”Se on vain murto-osa siitä uhrimielestä, jota teidän jääkärinne osoittavat”, adjutantti vastasi. Se oli täysin tyhjänpäiväinen vastaus, mutta toisaalta, 003:n adjutantin tehtävä ei ollut tarjota mielipiteitä.

”Se riivattu matoran piinaa minua! Bio-Klaani, kaiken epäyhtenäisyyden ja epäpuhtauden kaupunki, ja silti heidän ilma-aseensa ei ole ainoastaan teknisesti vaikuttava, mutta kaiken lisäksi heidän henkensä on ihailtava. Epäpuhtaita tai ei.”

”Heidän aikansa tulee vielä”, adjutantti vastasi. 003 ei vastannut. Tasainen loiva ylämäki alkoi päättyä.

Rautatie nousi maan alta, mutta vaunun sisältä sitä ei voinut huomata, sillä vaunussa ei ollut ikkunoita. Ohuista aukoista ikkunoiden kohdalla olisi normaalisti tullut sisään luonnonvaloa, mutta pinnalla aurinkoja hädin tuskin näki. Sade ropisi kovaa vaunun metallipintaan.

Jos vaunusta olisi nähnyt kunnolla ulos, olisi matkalainen nähnyt ensimmäisenä lennonjohtotornin sekä suuret, ruskeat lentokonehallit, joiden kangas valitti tuulessa. Imperiumin punaiset liput liehuivat kovaa. Oli kuin taivas itse olisi halunnut repiä ne syleilyynsä. Lentokonehallien takana alkoi suuri rakennuskompleksi, jossa Ilmavoimien esikunta sekä tekninen pintaosasto toimi. Maa oli aidatun tukikohdan ympärillä karu ja autio, ja vaivaiskoivut oli hakattu alas edistyksen tieltä. Lännessä avautui suuri avara nevasuo. Idässä oli tunturi, jolta nousi korkea radiomasto.

Sen kaiken Kenraaliluutnantti 003 näki ilman ikkunoitakin, sillä mitään siitä ei olisi ilman häntä.

Juna puksutti eteenpäin vielä viisi minuuttia. Sitten se pysähtyi vavahtaen. Kenraaliluutnantti tyhjensi vielä yhden lasillisen kulauksella, ei osannut nauttia sen mausta, veti takkinsa kaulukset pystyyn ja asteli ulos. Sade ja tuuli iski välittömästi hänen kasvoihinsa. Hän veti kaulahuivin tiukasti kiinni ja lentäjänlasit silmiensä suojaksi.

”Haluan yhteyden Tuhkasaarelle”, 003 sanoi adjutantilleen.

”Kyllä, arvon kenraaliluutnantti”, upseeri vastasi. Hänen irvistyksestään näki inhon sitä säätä kohtaan. Huoliteltu univormu kastui välittömästi. ”Minne te menette?”

”Konehalliin”, 003 vastasi ja asteli sadetta vastaan. Adjutantti mietti hetken ja lähti sitten juoksujalkaa kohti esikunnan lämpimänä tervehtiviä ovia. Tämän johtaja puolestaan oikaisi loikkaamalla matalan aidan yli suoraan kiitoradalle, ja käveli kohti sen päässä odottavaa lentokonehallia. Hänellä ei ollut edes kiire, vaan nazorak pysähtyi hetkeksi kiitoradalle ihailemaan sen kaiken mittakaavaa. Lähimmäisissä kahdessa hallissa oli nimenomaan lentokoneita ja lentovaljaita, kun taas kahdessa taaemmassa oli kummassakin ilmalaiva – Munakennon sisaret. Viides halli oli toistaiseksi tyhjä.
Ja rivin viimeisenä oli itse Tulikärpänen. Myrskyn takia sen valmius oli laskettu minimiin, ja sen kaksi valtavaa nostopalloa oli tyhjennetty. Toistaiseksi pinnalla ei ollut sille tarpeeksi suurta hallia. Jopa torneihin köytettynä ja alas ajettuna sen koko ja voima sai 003:n sydämen jättämään lyönnin välistä.

Ulkona ei ollut juuri muita: vain muutamalla sotilaalla oli surkea nakki kulkea kiertopartiossa kentällä. Alue oli aidattu, keskellä erämaata ja niin kaukana pohjoisessa, että jokaisessa suunnassa oli nazorak-varuskuntia. Lähin asutus oli ollut Tho-Koro, ja sinnekin oli sata kilometriä linnuntietä itään. Se oli ollut Ilmavoimien ensimmäinen voitto: Klaanilaisten yritys suojata kylää oli päättynyt huonosti. He olivat sittemmin oppineet. Nykyään kylän paikalla sijaitsi maajoukkojen koulutuskeskus.

Kenraaliluutnantin ruskea takki oli litimärkä siinä vaiheessa kun hän saavutti hallin. Hän riuhtaisi metallioven auki ja tuli sisään.

Työläiset ja mekaanikot nyökkäsivät hermostuneesti komentajalleen kävellessään ohi. Kolmas marssi suurikokoisen aluksen luo. Potkurimoottorien alapuolelle oli kerääntynyt joukko nazorakeja, joista kolme oli syventynyt keskustelemaan mekaanisista piirroksista samalla kun kaksi muuta pystytti A-tikkaita. Insinöörit havahtuivat Kenraaliluutnantin läsnäoloon ja tekivät kunniaa. Yksi insinööriestä virnisti hänet nähdessään.

”Insinöörieversti, valitettavasti joudun häiritsemään uurastustasi. Te muut, jatkakaa.”
”Haah, mitä sinä nyt olet vailla”, insinöörieversti 062, ilmavoimien teknisen osaston johtaja, huokaisi sarkasmia äänessään. ”Vastahan sinä käskit vaihtaa Zhunke-Zhoihin T6-moottorit. Ethän muuttanut jo mieltäsi.”

003 oli joskus käyttänyt tästä kuvauksia ”persjalkainen” ja ”kynäniska”. Myös tämän itsensä kuullen. Kaksikko asteli sivummalle muista työläisistä.

”En! Annan sinulle lisää työtä. Kenraali lupasi lisää resursseja Tohtorin ohjusohjelmaan, ja haluan sinut hänen suunnitteluryhmäänsä pitämään meidän puoliamme.”

062 nyökytteli. ”Onnistuu. Delegoin vähiten kiireiset hommat alaisille. Mitään erityistoiveita?”

Kolmonen sipaisi leukaansa mietteliäänä. Hän madalsi hieman ääntään. ”Meidän pitää kehittää kerralla kapasiteetti maa-, meri- ja ilmajoukkoja vastaan. Tarpeeksi kevyt ammuttavaksi siiven alta. Kunnollinen läpäisykyky – ei mitään vain puualuksia vastaan suunniteltua kompromissia, vaan sellainen, millä uppoaa teräslaivakin..”

062 naksutteli pihtihampaitaan merkitsevästi. ”Sain.”

Tämän jälkeen Kenraaliluutnantti asteli lähemmäksi ja silmäili tarkasti lentokoneen avattua moottoria. Sitten hän vilkaisi insinööriään.

”Huomaan, ettei tämä ole aivan tavallinen T6”, hän virnisti.

Insinööri nyökkäili innostuneesti. ”Juu, minä virittelin sitä hieman. Vaihdoin pakosarjan tuollaiseen, minkä luulen toimivan paremmin. Emme kyllä voi testata sitä lennossa ennen kuin tämä keli tästä vähän paranee.”

”Luulin, että imuventtiilin koko asettaa joka tapauksessa ylärajan sille, mitä T6:sta saa irti”, 003 mietti.

”Kyllä, mutta meillä on ensimmäinen erä korkeaoktaanisempaa seideliä, mistä lähtee enemmän tehoa. Laskin, että uusi pakosarja toimisi sen kanssa paremmin.”

003 nyökkäili hyväksyvästi.
”Loistavaa työtä. Suoraan sanottuna tekisi mieli lentää koelento henkilökohtaisesti, mutta Kenraali ilmaisi jo kertaalleen tyytymättömyytensä sellaiseen ’riskinottoon aselajin komentajalta.'”

”Synkkä kohtalo”, 062 naurahti kuivasti.

”No sanos muuta. Älä käsitä väärin, Tulikärpänen lentää kuin unelma, mutta toisinaan kaipaan vähän nopeamman ja ketterämmän koneen puikkoihin. Se tuntuu, tiedäthän, välittömämmältä.”

”Luulin ettei ilmalaivaa pienempi härveli enää kykene kannattalemaan mainettasi.”
Tai 003:n egoa, joku toinen olisi saattanut ajatella.

Kolmonen tirskahti. ”Lärvi umpeen. Ai niin, ennen kuin lähden…”

Kolmonen kaivoi takkinsa taskusta vihreän kirjekuoren ja ohjensi sen 062:lle. ”Tervetuloa gaalaan. Toivottavasti ajankohta sopii sinulle. Olisi sääli juhlia nazorakien ilmailun merkkipäivää ilman sinua…”

062 silmäili kutsukirjettä ja hymyili. ”Varmasti onnistuu. Jollei onnistu niin sanon että Kenraaliluutnantti määräsi olla paikalla.”

”Heh, loistavaa!” Kolmonen sanoi aitoa iloa äänessään. ”Varaudu koviin pirskeisiin. Pesään on tullut uusia ulkomaalaisia, aatelisia jopa. Heille pitää näyttää että nazorakit osaavat juhlia!”

Ilmavoimien esikunta oli suuri suorakaiteen muotoinen kivirakennus. Ulkopuoli oli harmaa, mutta räystäillä toistui koristeellinen kiviaihe. Ulko-ovea reunustivat suuret pylväät, ja holvikaareen oli kaiverrettu koristeellisin aakkosin ilmavoimien tunnuslause:

Kenraaliluutnantti ravisti vettä paksulle eteismatolle. Hän sysäsi märän takin ja kaulahuivin lähimmälle sotilaalle. Aula oli korkea ja juhlavampi kuin sillä oli mikään lupa olla. Suuriin seinävaatteisiin oli kudottu taivaan sinessä lentävien nazorakein siluetteja. Päivystäjän pöydän takana oli seinävaate tähtitaivaasta, jota nazorakin käsi tavoitteli. Kalustus oli koristeellista ja maksimalistista. Kenraaliluutnantin kriitikkojen mielestä jopa turhamaista.

”Arvon kenraaliluutnantti”, päivystäjä hienossa univormussa aloitti. ”Majuri 087 on linjan takana. Ohjaan sen työhuoneeseenne. Ennen sitä-”

”Selvä”, 003 keskeytti eikä jäänyt kuuntelemaan, mitä turhanpäiväistä päivystäjällä olisi. Sen sijaan hän kääntyi oikealle ja suunnisti operatiivisen osaston ohi omaan työhuoneeseensa.

Se oli yhtä ylitseampuva kuin hänen junavaununsakin, mutta ei vetänyt vertoja Tulikärpäsen upseeritilojen koristelulle. Toimiston arvopaikalla kahden suuren kirjahyllyn välissä lepäsi nazorakin muotoisen mallinuken päällä hyvin vanha siipireppu. Vasen siipi oli kärsinyt pahoin, ja repun nahkaiset remmit olivat kärventyneet. Kypäräkin oli mallia, jota nykyiset lentäjät eivät enää käyttäneet. Laseja siinä ei ollut, sillä ne roikkuivat yleensä Kenraaliluutnantin kaulassa. Toisella seinällä oli kehystetty kuva Kenraali 001:sta.

Kenraaliluutnantti istui alas. Hänen pöytänsä oli hyvässä järjestyksessä: hän ei oikeastaan viettänyt siellä kovin paljoa aikaa. Mutta kun Tulikärpänen oli maassa, hänet oli pakotettu pysymään itsekin maassa. Tuhkakupin vieressä oli koristeellinen selakhialainen tikari, joka palveli paperiveitsen virkaa. Ikänsä ja väriensä puolesta kyse saattoi olla Keisari Pridakin aikaisesta aarteesta. Hän tarttui puhelimen luuriin.

”Majuri. Miten minun Munakennoni voi?” 003 aloitti. Sotilasarvo alussa oli enemmänkin muodollisuus: äänensävy oli suhteellisen vapautunut. He olivat lentäneet kauan yhdessä.

Toisesta päästä kuului käheä naurahdus. Majuri 087, Tuhkasaaren lennoston komentaja vastasi.
”Kenraaliluutnantti. Saimme sen hinattua rantaan. Helvetillinen keli. Näin, miten vihollisen toa lietsoi tämän myrskyn.”

”Muuten hyvä teoria, mutta tämä myrsky oli pohjoisessa jo ennen taistelua. Ilman toa? Ajattele, mitä kohtalon ivaa, että meillä on siivet mutta emme ole ilmojen valtiaita… mutta oikean värinen matoran voi vain komentaa tuulta.”

”Niin. Olisimme taatusti pudottaneet vihollisen ilman sitä.”

”Ei sinun tarvitse minulle puolustautua, kävimme jo läpi tapahtumat. Minä kyllä tiedän että teit parhaasi. Se oli hyvä yritys. Kenraali ei arvostanut yhtä paljon, mutta älä anna sen latistaa mieltäsi.”

”Rohkaisevaa kuulla, että et ole menettänyt vielä seikkailijan sydäntäsi, kenraaliluutnantti.”

”En koskaan”, 003 hymähti. ”Joten, Munakenno. Nyt kun insinöörit ovat ehtineet katsoa sitä, mikä sen tilanne on? Milloin poloinen on takaisin ilmassa?”

”Näyttää pahalta. Ensinnäkin, se on ihan vaan kiskottu rantaan nyt. Voimme aloittaa korjaukset vasta, kun myrsky laantuu, ja saamme sen siirrettyä tukikohtaan.”

”Hmph. Ilmatieteen laitos sanoo, että tämä voi kestää hetken. Säätutkija oli aivan hämillään.”

”Myrskyt, lentäjien pahin vihollinen”, naurettiin toisessa päässä.

”Mutta sitten kun korjaukset saadaan alkuun?”

”Kuukausi, ainakin. Pääinsinöörillä oli joitakin ehdotuksia sen päivittämiseksi.”

”Lupa myönnetty. Lähetän sinne myös korvaavia joukkoja menetettyjen tilalle. Säälittävää, miten paljon teiltä putosi, mutta se ei pelaa joka pelkää.”

”Niin. Se oli monen hyvän lentäjän viimeinen lento.”

003 kuuli melankolian toverinsa äänessä. Pieneksi hetkeksi se meinasi tarttua häneenkin. Kuinka moni urhea lentäjä putoaisi vielä taivaalta ennen kuin Kolmas saavuttaisi hänen unelmansa?

003 selvensi hieman kurkkuaan. ”Epäonnistumisesta huolimatta minä olen ylpeä siitä, mitä sotilaasi yrittivät, välitä se heille ylimääräisten alkoholiannoksien ja vapaapäivän kera. Bio-Klaanin lippulaivan haastaminen taivaalla jää kaikesta huolimatta elämään yhtenä tämän sodan sankariteoista. Me olemme tappioista huolimatta tehneet paljon enemmän Imperiumin eteen kuin muut. Maavoimat valtavaat tyhjiä kyliä ja menettävät miehiä metsässä. Merivoimat pitävät yllä saartoa, joka ei toimi, ja tasaisin väliajoin menettävät aluksia vihollisen ilmaiskuille, ja heidän suurin saavutuksensa on uusi järvi. Jokainen ilmavoimain operaatio on kirjattu nazorakien sankaritekojen historiaan…”

Kenraaliluutnantin paasaaminen oli muuttunut monologiksi, joka jatkui ja jatkui. Hän manasi maan rakoon pesävarainministeriön, totuusministeriön, ilmatieteen laitoksen ja suurin piirtein kaikki muut tahot paitsi ilmavoimat. Majuri 087 kuunteli kärsivällisesti lähinnä vanhasta ystävyydestä ja komentohierarkian tähden.

”No, kuten aina sanot – vaikeuksien kautta tähtiin”, hän lopulta vastasi.

Kenraaliluutnantti huokaisi syvään. ”Niin. Vaikeuksien kautta tähtiin.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.

”Krhm. Minulla oli myös virallisempi syy soittaa sinulle. Olethan tulossa gaalaan merkkipäiväksi? Tahdon mukaan myös kolme sankaria, jotka olivat mukana taistelussa. Jätän heidän valitsemisen sinun käsiisi.”

”Totta kai olen tulossa. 087 kuittaa.”

Markiisimaat, Eteläinen Manner
Vuosikymmeniä sitten

Armeijan Ilmatiedustelun kapteenin lentopuku leikkasi taivasta. Hän ei ollut vielä Ilmavoimien komentaja 003. Niitä ei oltu edes perustettu.
Tuuli piiskasi sitä osaa lentäjän kasvoista, joka jäi kypärältä avoimeksi. Pilvet olivat niin matalalla, että hän ja hänen siipimiehensä viilsivät niitä. Hänen siipimiehensä ei ollut vielä Tuhkasaaren lennoston komentaja 087. Tuhkasaari oli vielä trooppinen paratiisi täynnä lintuja.

Kaksi paria puisia, suoria lentokoneensiipiä kiinnittyi raskaaseen lentoliiviin. Se kiristyi äärimmilleen liikkeen voimasta. Siivissä komeilivat vihreät Imperiumin heptagrammit. Jonakin päivänä ne kylväisivät kauhua koneen siivissä, mutta näitä siipiä kovin moni vihollinen ei ollut edes nähnyt. Niiden tehtävä oli vain noste. Kapteenin omat siivet hakkasivat suurella nopeudella kuin sudenkorennolla. Ne olivat kaikki ainoa moottori, mikä puvussa oli.

Liiveistä ja siivistä haarautui kaksi kaarta, lentäjän kummallekin puolen, joihin oli kiinnitetty välttämättömän ohjaimet. Kummallakin puolella oli vipu, joka ohjasi siivekkeitä nopeita ohjausliikkeitä varten. Ne oli mitoitettu alakäsille, jotta lentäjän parempi käsipari jäi vapaaksi improvisoimaan. Vasemmalla oli laskuvarjon laukaisin. Oikealla puolella oli kamera, jonka kulmaa oli mahdollista säätää lennossa. Aseita ei puvussa ollut, mutta Kapteenilla oli vyössään kaksi kranaattia sekä zamor-konepistooli. Jos he kohtaisivat vastarintaa, nopeus ja nokkeluus olisi silti paras tapa pysyä hengissä. Armeijan Ilmatiedustelun tehtävä ei ollut ampua vihollisia, ainoastaan osoittaa vihollisen sijainti ja antaa tykistön moukaroida se kappaleiksi. Ja siinäkin tehtävässä he olivat vasta todistamassa hyödyllisyyttään.

Kapteeni heilautti kättään niin, että sata metriä hänen takaoikealla lentävä luutnantti huomasi merkin. Se tarkoitti: vihollista edessä.

Maasto alhaalla oli tasaista. Siellä kasvoi lähinnä heinää ja nahkealehtisiä pensaita ja pieniä puita. Beigellä tasangolla kuitenkin marssi sotajoukko. Ne olivat päässeet yllättävän pitkälle, yllättävän nopeasti. Esikunta oli olettanut vihollisen liikkuvan hitaammin. Yläilmoista lentäjät näkivät, miten vihollisarmeija kulki vailla pelkoa tai kunnioitusta vihollista kohtaan, yhtenä maa-armeijana valmiina murskaamaan rannan sotilastukikohdan rynnäköllä. Aristokraattiruhtinas Rovages ratsasti kikanalon selässä. Suurin osa armeijasta vastasi odotuksia – ratsuväkeä, peikkokaartilaisia. Heillä oli kuitenkin mukana myös raskasta tykistöä, jota härät vetivät. Hyvä, ei xialaisia – heistä oli ollut kaikkein eniten harmia. Suuri osa pohjoisen maailman sotajoukoista oli sillä hetkellä kiinnostuneempi pohjoisen Suurkaupungin verimyllystä, mikä jätti nazorakeille mahdollisuuden operoida niinkin lähellä Steltiä.

Lentäjät ottivat nopealla tempolla valokuvia. Vielä ei näyttänyt siltä, että heitä olisi huomattu. Oli turhauttavaa vain havainnoida vihollista: nazorakit olivat kyllä tietoisia muun maailman lentokoneista ja olivat joutuneet pari kertaa taistelemaan niitä vastaan Fexian rannikolla, mutta Imperiumilla ei ollut edes itsenäisiä ilmavoimia. Että muka vain tulenjohtoa armeijalle ja laivastolle? Jos kapteenilla olisi ollut komennossaan edes kolme xialaista hävittäjää, ne olisivat pakottaneet ruhtinaan armeijan näyttämään edes hieman nöyryyttä. Mutta aika koittaisi vielä. Kenraali ja Amiraali myöntäisivät vielä, että nazorakien paikka oli taivaalla.

Armeija alhaalla oli nähnyt lentäjät. Siellä hälistiin ja osoiteltiin heidän suuntaansa. Kapteeni halusi palavasti tehdä mitä tahansa muuta kuin vain tiedustella, ja kävi katseellaan läpi mahdollisia kohteita. Ruhtinas katseli nazorakeja ylimielisesti, mutta syöksy hänen kimppuunsa sillä aseistuksella mitä Kapteenilla oli päättyisi ainoastaan huonosti.

Hän viittoi siipimiehelleen, että kääntyisi takaisin. Tämä kääntyi loivan u-käännöksen. Kapteeni lennähti armeijan yli. Sieltä ammuttiin häntä monenlaisilla asioilla, mutta ne olivat jatkuvasti liian myöhässä. Siinä korkeudessa vaatisi melkoista taitoa listiä nazorakin kokoinen lentäjä. Nazorak oli pian armeijan perällä… ja teki yllättävän syöksyn suurten sarvikuonojen vetämää tykistökolonnaa päin. Alakäsillään hän kaivoi kranaatit vyöstään. Ne eivät sentään olleet tavanomaisia käsikranaatteja, vaan polttokranaatteja.

Huutoja. Laukauksia. Kapteeni sukelsi pelottavan lähelle kohdettaan kuin petolintu, joka pudottautui taivaalta myyrän kimppuun. Vapaapudotus otti vatsan pohjalta ja huimasi. Nazorak puri leukojaan yhteen. Hän syöksyi niin lähelle kuin uskalsi, pudotti sillä voimalla kranaatit matkaan ammusvankkureita kohti, oikaisi siivekkeensä ja ohjasi valtavan nopeutensa uuteen nousuun.

Alhaalta kuului ensin vain pamaus, mutta sitten alkoi myrsky. Amatöörit eivät olleet tottuneet sellaiseen sodankäyntiin, hän virnisti. Häntä huimasi edelleen. Adrenaliini virtasi valtoimenaan. Vasta ylempänä hän huomasi reiän vasemmassa siivessään. Se haittasi ohjausta, ja hän uhkasi kääntyä takaisin armeijan suuntaan. Vaati hyvin luovia ja väsyneitä liikkeitä kompensoida kaartoa. Puvussa oli toinenkin reikä, mutta se oli pieni – luultavasti nuolesta. Pari ratsusotilasta näytti seuraavan häntä. Hänen oikeiden siipiensä lihakset olivat kuolemanväsyneet. Olisi ollut mukava vain liidellä albatrossin tavoin takaisin pesään, mutta piti kulkea kiertotietä.

Kapteeni päätti ensin lentää pohjoiseen ja tehdä sitten loivan 180 asteen käännöksen. Siipipuku menetti korkeutta tasaisesti, ja alettiin toimia lentäjän oman lentokyvyn äärirajoilla. Hän nielaisi kapselin bentsedriiniä taistellakseen väsymystä vastaan. Jos jotkut jaksaisivat seurata häntä, hän ohjaisi ne maajoukkojen pistimiin. Ja luutnantin olisi pitänyt jo ehtiä tukikohtaan tiedustelutietojen kanssa. Kenraali oli luultavasti jo organisoimassa vastausta aristokraattien lähestyvään armeijaan. Hyvällä tuurilla hän näkisi Imperiumin mahdin yläilmoista käsin.

Miten vähään hän oli ollut silloin tyytyväinen.