Aihearkisto: Joulukalenteri 2012

Klaanon-joulukalenteri vuodelle 2012

24: Yli merten ja halki historian

Saari
Valonpilke historian alkuhämärissä

Pitkä kesä oli muuttumassa syksyksi, mutta sitä ei syvältä maan povesta havainnut. Vähäinen auringonvalo valaisi vain luolan suuaukon eikä lämmittänyt kammiota sen enempää kuin talven kylmyydessäkään. Katosta stalaktiittien välistä roikkuvat valokivet valaisivat luolan perällä innokkaana työskentelevän onu-matoranin työtä. Työtä oli jatkunut jo tuntikausia.

Pienellä hakuntapaisella seinää koputteleva huna-kasvoinen onu-matoran oli innoissaan. Tunnin päästä laiva lähtisi matkaan. Kohti pohjoista, jossa odotti huhujen ja legendojen mukaan vehreämpi maa. Kotisaari jäisi taakse.
Oli kuitenkin jotain, jonka nuori mies halusi mukaansa. Maan povessa oli odottanut… nukkunut pitkään jotain. Jotain kaunista, jota onu-matoran oli ihaillut pitkään.
Hakun viimeiset kilahdukset kaikuivat graniitissa. Kivi muuttui jauhoksi ja laskeutui lumihiutaleiden tapaan maata kohti.
Hymy matoranin kasvoilla leveni levenemistään, kun pieni asia lopulta irtosi nukkumasijastaan. Hän siveli sitä hellästi ja katseli kaunista, vihreänkirjavaa esinettä pitkään. Se oli niin kaunis. Se oli niin kaunis, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää.

Paitsi yksi. Yhteen onu-matoran luotti yli kaiken.
Kahden tummanharmaan käden hellä ote laski seinästä irronneen kaunokaisen ruskeaan pahvilaatikkoon. Kuin kehtoon.
”Ehkä ne joskus ymmärtävät sinua”, onu-matoran sanoi haikeasti katsoen laatikon sisälle. ”Ehkä joskus.”
Laatikon kansi sulkeutui hitaasti ja jätti sisällön pimeyteen. Nukkumaan.


Vanha Bio-Klaanin linnake
Vuosia sitten…
… vaan ei monia.

Ikkuna huuruuntui. Lumisade teki maisemien ihailemisesta hyvin vaikeaa. Kimaltelevat taivaan lahjat kasautuivat ikkunalaudalle peittäen sitä vähitellen alleen. Toinen toimiston ikkunoista oli raollaan, ja viileä tuuli vaihtoi tunkkaisen toimiston ilmaa.
Tammipuisella pöydällä lojui ruskeaan, vuosien riekaleiksi repimään käärepaperiin piilotettu pahvilaatikko. Lojuessaan pöydällä patruunojen, tyhjien lippaiden ja sulkakynien keskellä se näytti siltä kuin ei olisi kuulunut minnekään. Pöydän takana seisova kiikarisilmäinen sininen skakdi piteli kiinni työtuolistaan, mutta ei tohtinut istua. Skakdi hieroi leukaansa. Yrmyistä kasvoista näki, että soturi mietti pitkään ja hartaasti, mitä yllättävästi toimistoon ilmestyneelle paketille voisi tehdä.

Oli olemassa mahdollisuus, että se oli vain lahja.
Skakdi oli kuitenkin elämänsä aikana hankkinut liudan vihollisia. Se ei ollut välttämättä ongelma. Vihollisia oli kaikilla. Ekosysteemit pyörivät niin. Muakat ja kikanalot vihasivat toisiaan, koska luonto niin halusi. Jokaisella älyllisellä olennolla oli joku, jonka näkeminen aiheutti kynsiä liitutaululla vastaavan inhoreaktion.
Ongelma oli lähinnä siinä, että skakdin viholliset olivat poikkeuksellisen nimekkäitä. Oli vaatinut vuosien pakomatkan, että hän oli lopulta saanut hukattua jälkensä jollekin Hopeisen meren tuhansista pikkusaarista. Hän oli kulkenut kymmenillä eri salanimillä ja pseudonyymeillä. Useimmat näistä valehenkilöistä, joiden varjossa hän oli astellut kauemmas entisestä työnantajastaan, olivat kuolleet hyvin epäselvissä olosuhteissa ruumista jättämättä. Ja kenelläkään näistä varjohenkilöistä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Skakdi oli pyyhkinyt itsensä pois maailmankartalta niin monta kertaa, että edes Pimeyden metsästäjien parhaat jäljittäjät eivät voisi häntä löytää.

Silti hän ei voinut olla tiedostamatta, että Zamor-kuulan sisällä olevaan tyhjiöön voisi tarvittaessa pusertaa vaikka kolmen Selecius 1.4 -kaliiberin panssarinyrkin räjähdysvoiman. Oman lisävivahteensa toi se trivianjyvänen, että Zamor-kuulan sai vapauttamaan sisältönsä myös automatisoituna ilman minkäänlaista laukaisijaa.
Kaikkein olennaisin informaationhippunen oli kuitenkin se, että useampikin täytetty Zamor-kuula mahtuisi juuri pöydällä olevan kokoiseen pakettiin.

Skakdi ei pitänyt itseään vainoharhaisena miehenä, mutta hän ei myöskään uskonut, että joku kokisi asiakseen muistaa häntä nimeämispäivälahjalla. Hän ei ollut asunut tässä puisessa linnoituksessa kauaakaan, vaikka olikin luonut itselleen jo uran ylläpitotoimissa. Harva tiesi vielä edes hänen kutsumanimeään. Kukaan ei oikeaa.
Sininen koura tarttui ruskeaan pakettiin ja nosti sitä varovaisesti ylöspäin pöydän pinnasta. Hän ravisti pakettia kevyesti. Sisällä oleva asia ei ollut ainakaan kovin iso tai painava. Sillä ei ollut väliä, sillä suunnaton voima mahtui usein pieniinkin paketteihin.

Sillä aikaa hyvin kaukana aivan toisella saarella hyvin pienikokoinen Toa todisti skakdin ajatusmaailman oikeaksi antamalla esi-isiensä raa’alla ja alkukantaisella voimalla köniin itseään kymmenen kertaa isommalle gorillarahille. Se oli kuitenkin tämän tarinan kulun kannalta hyvin toissijaista.

”No skarrararr”, Guardian sanoi itsekseen. ”Syteen tai saveen.”
Guardian tuhahti. Jos joku oli nähnyt tarpeeksi vaivaa toimittaakseen pommin lahjapaketissa aivan toimistoon asti ja oli tarpeeksi kiero paskiainen tehdäkseen sen nimeämispäivänä, skakdi oli valmis antamaan kyseiselle vihamiehelle hatunnoston ja oman henkensä hopealautasella.
Guardian veti syvään henkeä. Hän tarttui ruskean pahvilaatikon kanteen ja kurkisti sisään.
Ja tunnisti näkemänsä.

Se oli kaunis, sen Guardian myönsi. Sen oli varmasti hyvinkin moni lahjapaketin sisällön edellisistä omistajista myöntänyt.

Hyvin harva oli tajunnut, mikä sisältö todella oli.

Se ei ollut välttämättä ainakaan enää vaarallinen, mutta ymmärrettyään sisällön todellisen olemuksen hyvin moni aikaisemmista omistajista oli takuulla yrittänyt hankkiutua siitä eroon.
Oli asioita, joilla oli symboliarvoa. Aivan kuin kolmeen hyveen merkki tarkoitti tänä talvisena iltapäivänä hyvää kaikelle Mata Nuihin uskovalle kansalle, tämän paketin sisältö oli kuin näyttäisi Kraahkania av-matoranille.

Ja silti Guardian tiesi henkilön, jolle lahja voisi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja kauniilta eleeltä.

Admin tajusi elävänsä todella hämmentävässä maailmassa. Hän päätti jättää paketin omaan arvoonsa. Niin oli ehkä parempi.

Vuosia kului. Klaani kasvoi ja vaurastui. Lopulta puulinnoitus hylättiin, kun viileän rannikkotuulen piiskaamalla rannalla alkoi vähitellen seisoa uusi, kivinen ja metallinen linnoitus. Se olisi valmiina ottamaan vastaan suurenkin vihollisen iskut.
Sen väestö ei vain olisi ikinä valmis siihen, mitä oli luvassa. Harva olisi.


Syksyisen yön viileät tuulet eivät pysähtyneet. Linnoituksessa ei ollut monia hereillä. Joku kuitenkin jatkoi taukoamatonta työtään postitoimistossa aina yhtä pirteänä kuin yleensäkin.

Hän oli ga-matoran, Dinem nimeltään. Hänen limenvihreän Haunsa silmäkulmassa oli kellertävä auringonkukka, hänen kasvoillaan ikuinen pirteys ja päässään kuulokkeet, jotka soittivat melodiaa, joka peitti alleen kaikki linnoituksen öiset äänet. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjeitä odottamassa lajittelua, kun taas toisessa oli paketti.

Vanha paketti.

Hyvin, hyvin vanha. Jokin herätti Dinemin mielenkiinnon juuri tässä paketissa.
Postilaitoksella oli sääntönsä. Posti kuului vastaanottajille. Yhteenkään kirjeeseen tai pakettiin ei kajottaisi ilman todella pätevää syytä.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että vastaanottajaa tai edes lähettäjää ei ollut. Tämä sama vuosien syömä nimeämispäivänlahja oli pyörinyt Bio-Klaanin postitoimiston lähtevien ja saapuvien lähetysten kokoelmissa jo todella pitkään. Uudelleen ja uudelleen se kävisi läpi kaikki mahdolliset saapuvan ja lähtevän postin prosessoinnit päätymättä lopulta kenellekään. Ja kiertokulku alkaisi alusta.
Dinemin siro käsi laski paketin varoen yhdelle pöydistä. Siniset sormenpäät sivelivät ruskean paketin pintaa ja tarttuivat sen huterasta kannesta. Kansi nousi, ja valo pääsi lahjapaketin sisälle ensimmäistä kertaa vuosiin.

Pölyhiukkaset pakenivat muinaisen laatikon uumenista. Jadenvihreät silmät hehkuivat innosta.
Minua vanhempi pahvilaatikko, Dinem pohti. Hullun siistiä!

Nähtyään sisällön innokas ga-matoran ei voinut kuin miettiä, miksi se ei kelvannut kenellekään. Sisällä oleva asia oli hyvin kaunis. Ja ehkä arvokaskin, mutta sellaisesta postineiti ei välittänyt.
Kuka hölmö tekee töitä rahasta?, Dinem tirskahti itsekseen laskien laatikon kannen takaisin paikalleen. Tasan kahden sekunnin ajan hänen mielessään kävi kiivas taistelu siitä, mitä paketin ja sen sisällön suhteen pitäisi tehdä. Kolmannen sekunnin jälkeen joku olisi voinut luulla hänen unohtaneen koko laatikon, kun yksi matoranin suosikkikappaleista pärähti soimaan kovaäänisesti tämän kuulokkeista.
Klaanin moderaattori toa Paacon tuore tanssihitti Käsitä Hämähäkki taustamusiikkinaan Dinem loikki ja tanssahteli ympäri tyhjää postitoimistoa välittämättä mistään linnakkeen ulkoisista äänistä. Yöajan huomioon ottaen äänet olivat mittavia. Itseasiassa todella, todella mittavia. Nukkumista yrittävä asujaimisto ei mitä todennäköisimmin enää nukkunut, ja yövartiovuorossa olevat kuulostivat saaneen elämäänsä uudenlaista jännitystä.
Kumpikaan näistä ei käynyt Dinemin mielessä, kun hän ”käsitti hämähäkkiä”. Tanssahtelun ohella hän kuitenkin lajitteli kirjeitä, iski leimoja ja nuoli postimerkkejä. Dinemin työtahti oli ihailtava.

”Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”

Dinem ei ollut varsinaisesti varautunut seuraavaan. Jos hän olisi keskittynyt kuuntelemaan öisen linnakkeen sekasortoa enteilevät äänet, olisi hän ehkä osannut päätellä jotain.
Tanssahtelu lakkasi, kun jokin syöksyi postitoimiston seinän läpi räjäyttäen sen puunsäleiksi. Tuo jokin heitteli ympäriinsä toimiston irtaimistoa, kaatoi kirjepinoja ja pudotti kattolamppuja. Musta käärmemäinen jokin katseli sekuntien ajan Dinemiä sadalla punaisella silmällään ja rynni aggressiivisella voimalla koko toimiston läpi jättäen jälkeensä vain piinallisesti kaikuvan naurun, joka läpäisi jopa kovaäänisenä kaikuvien kuulokkeiden musiikin.
Syvä nauru ja suu, josta se oli kaikunut, olivat poissa aivan yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.

Dinem oli kaikin puolin hölmistyneen näköinen. Musta kummajainen oli poissa.

Mutta niin oli sen jäljiltä myös ruskea paketti.


Rajamaa, unen, toden ja valheen

Visokki avasi silmänsä, mutta hän ei voinut olla täysin varma, oliko niiden eteen avautuva näkymä todellinen vai harhakuvaa. Hän oli jo tottunut tunteeseen. Päivät, jotka hän oli viettänyt Syvän Naurun seurana olivat vääntäneet todellisuudentajun täysin nurinkuriseksi. Unen ja valvetilan raja oli hämärtynyt, ja illuusioita oli jo mahdoton erottaa todesta. Siellä, missä hyvin kylmä ja todentuntuinen kivilattia loppui saattoi hyvinkin helposti alkaa syvä ja upottava suo, jonka vetisestä pinnasta hämähäkkiä katseli liuta punertavia silmiä. Siellä, minne unenomaisen tilan utuisen harmaa ja valkoinen taivas loppui, ei välttämättä alkanutkaan horisontti, vaan pohjaton kuilu. Ja juuri nyt Rahi käveli varovaisesti pitkin jotain, joka muistutti hämähäkinverkkoa. Vaan tällä verkolla ei ollut väriä, olemusta tai koostumusta. Se oli läpinäkyvä, ja sitä katsellessaan Visorak näki muistoja ja haaveita. Osa niistä oli hänen omiaan. Osa kuului Avdelle.
Visokki pyrki olemaan katsomatta harhakuvia liian pitkään. Hän tiesi, että Avde yritti sekoittaa haaveensa ja unelmansa saumattomasti Visorakin omien joukkoon. Eniten hän pelkäsi sitä, että jonain päivänä se toimisi.

Visokki jatkoi kävelyään pitkin hämähäkinverkkoa, jonka koostumusta hän ei tuntenut jalkojensa alla. Verkko kaartoi kohti taivasta ja kurottui vähitellen loputtomien tikapuiden lailla kohti aurinkoa, jota ei ollut.
Sen paikan oli vienyt valtava, yönmusta hämähäkki, jonka pohjatonta kuilua muistuttava ruumis oli täynnä punertavia silmiä. Pitkillä raajoillaan se roikkui käytännössä ei mistään. Sen kasvot eivät olleet samaa mustaa hahmottomuutta kuin hämähäkki itse – ne olivat Visokin omat.

Hei, ystäväni”, Avden petollisen lempeä ääni puhui mustan kummajaisen suulla. ”Miten voit?”

Hyvin, jos tässä sinun loukossasi voi ylipäätänsä edes voida hyvin”, Visokki sanoi ivallisesti ja vältteli katsomasta vastapäätä olevia kasvojaan. Visorak oli jo aikoja sitten hyväksynyt sen, ettei hänen elämässään mikään olisi enää mahdotonta.

Luulin sanoneeni sinulle jo monesti, pikku ystäväni, että tämä maailma, johon sinut olen tuonut… on vain niin painajaismainen kuin itse siitä teet”, hirviömäinen hämähäkki sanoi. ”Taistelusi sitä vastaan tekee siitä sen, mikä se on. Antaudu sille… ja löydät itsesi omasta henkilökohtaisesta taivaastasi. Vain mielikuvitus on rajanasi.

Minä olen kuullut tuon aivan liian monta kertaa”, Visokki tokaisi välinpitämättömästi.

Miksi jatkat mieltäni vastaan taistelemista, kun voit saavuttaa rauhan vain antautumalla? Toisaalta taas… ehkä se on vain rotusi luonto. Taisteluntahto.

Minä en antaudu sinulle koskaan, eikö sinun pitäisi jo tajuta se.

Maailma muuttui yhä sekavammaksi värien ja värittömyyden taistelukentäksi. Visokki ja Avde olivat myrskyn silmässä. Mikään ei vaikuttanut heihin, mutta maailma ympärillä muuttui joka sekunti. Läpinäkyvä muistojen ja haaveiden verkko petti ja sirpaloitui.
Yhtäkkiä kaksikko huomasi olevansa lumimyrskyssä. Kova, jäinen hanki tuntui kylmänä molempien hämähäkkimäisten olentojen jaloissa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta Visokki kieltäytyi tästä todellisuudesta. Hän ei hyväksynyt sen olemassaoloa.
Sinä olet sitkeä, tyttö kulta. Arvostan sitä. Mutta ymmärrä… ymmärrä vain, että en ole koskaan halunnut sinulle tai ystävillesi mitään pahaa.

Minä en voi sille mitään, etten luota sinuun. Ei tällaisen maailman keskellä pysty luottamaan”, Visorak halusi vain mahdollisimman pian koko tilanteesta pois.

Sinä et pelkää minua”, Avde sanoi lempeästi. ”Tiedän, ketä ja mitä pelkäät. Mutta sinä et pelkää minua. Ja jos haluaisin tehdä sinulle jotain pahaa, olisin varmasti jo pystynyt siihen, eikö niin?

Minä en halua käydä tätä keskustelua taas uudelleen. Voitko lopettaa?

Avde teki jotain odottamatonta. Hän hiljeni. Hetkellisesti vain hiljaisuus valtasi tilan. Muotojen ja muodottomuuksien unenomainen kaaos rauhoittui, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.
”Hyvä on, ystäväni”, sanoi ääni, joka kuului punaiselle matoranille eikä mustalle pelon ja kauhun massalle. ”Pyydän anteeksi, jos olen ollut tungetteleva. Onko mitään, mitä voin tehdä parantaaksesi oloasi?”

Avde piti jälleen hiljaisuuden.
”Haluan tehdä kuin hyvän isännän täytyykin. Haluan, että vieraani viihtyvät.”

Visokki katsoi vihdoin suoraan Avdeen: “Jätä minut rauhaan, pyydän.
Visokin kasvoja käyttävä Avde nyökkäsi ja vastasi: ”Tänä iltana, ystävä. Tänä iltana. Tämä on erikoinen ilta. Onko… ketään, jolle haluaisit erityisesti puhua minun sijaani? Uskon, että voin… järjestää asian.”

Totta kai sinä voit järjestää mitä vain, kun itsekin voit olla mikä vain”, Visorak alkoi tuohtua.
”En mitä tahansa. En sellaista, mitä sinä et anna minun olla. On tiettyjä koloja mielessäsi, joihin en pääse, vaikka yrittäisin kuinka kovaa. Sinulla on valinnanvara alusta loppuun.”
Avde piti tauon ja huokaisi.
”Petturillannekin oli. Minä en voi hallita kenenkään mieltä. Enkä etenkään sinun.”

Visokki syventyi hetkeksi ajattelemaan ja yhtäkkiä säikähtikin omia ajatuksiaan.
Minä… Minä haluaisin puhua Dinemille.

Avde ei sanonut enää sanaakaan. Musta massa katosi tyhjyyteen eikä palannut.
Sieltä, mistä Avden tyhjät sanat olivat kaikuneet, käveli sininen nuori ga-matoran, jonka limenvihreän Haun silmäkulmassa oli keltaterälehtinen auringonkukka. Matoran piti käsiään selkänsä takana ja hymyili.
”Hämis!” innokas, tuttu ääni sanoi. Visokki alitajuisesti kuitenkin aisti, että se ei ollut Dinemin ääni. Sillä ei ollut väliä juuri nyt.

Hei, Dinem!” Visorak puhui matoranille sävyyn, jolla ei koskaan ennen ollut puhunut kyseiselle henkilölle. Dinemin kohtaamisessa oli ensimmäistä kertaa suurta helpotuksen tunnetta, vaikka kyseessä ei ollutkaan oikea henkilö.

”Oletko yksinäinen?” matoran kysyi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Ei kenenkään pitäisi olla, vaikka välillä onkin kivaa olla omassa rauhassa, vaikka toisaalta… heh, minä taidan lörpötellä taas. Anteeksi, Hämis.”
Nääh, et sinä mitään lörpöttele. Ole vain oma itsesi”, Visokki ihan odotti matoranin ainaista puhetulvaa, johon visorakinkin oli aina vaikea päästä ajatuksen tasolla väliin.
”Hänellä on sinulle lahja, Hämis”, Dinem sanoi oudon vaiteliaana, mutta hymyillen. ”Tiedäthän… isännällämme. Hän halusi minun toimittavan sen sinulle.”
Matoranin siniset kädet toivat hitaasti selän takaa esiin ruskean lahjapaketin, jonka käärepaperi alkoi rapistua käsiin.
Visokki otti paketin vastaan kiinnostumatta siitä ja menettäneenä kaiken hetkellisen hyväntuulisuutensa. Adminin selkäpiissä meni kylmiä väreitä Dinemin sanoman “isännän” kohdalla.
Avde, sinä et osaa. Ei tuo ole yhtään Dinem…”, Visorak mietti tietäen, että Avde kuulisi.
”Hän ei tarkoita sillä mitään pahaa”, Dinemin kuvastus sanoi yhtä iloisena kuin oikeakin. ”Hän on oikeastaan aika mukava tyyppi, vaikkakin tosi mömmöisä ja varjoisa ja uhkaava ja ja ja ja ja… silmäisä! Mutta vanha turaga Krizel tapasi sanoa, että ulkonäkö pettää, joskin Krizel-täti sanoi myös aika paljon hassuja asioita.”
Visorak ei voinut olla hymyilemättä mielessään Dinemin Avde-puolustukselle, vaikka ei allekirjoittanutkaan sitä.
”Krizel-täti sanoi joskus, että energiahurtat eivät osaa katsoa ylöspäin. Höpsö täti. Oli miten oli, isäntämömmö…lonkero…silmä…veikko haluaa sinun varmaan avaavan sen. Hän on kuulemma anteeksipyynnön velkaa.”
Visokilla meni taas hetki, ennen kuin yhdisti “Avden” ja “anteeksipyynnön” kuuluvan yhteen ja muisti sitten paketin olemassaolon. Mitä kovin erikoista muka ruskea, ruhjuinen ja vaatimaton paketti pystyisi pitämään sisällään?

”Se ei ole ihan mikä tahansa paketti”, Dinemin heijastus sanoi aavemaisesti. Puhuja ei ollut enää Dinem. ”Se ei ole koskaan ollut ihan mikä tahansa. Sen antaja rakasti sitä yli kaiken… kun taas muu maailma katsoi sitä pelokkain katsein. Isäntämme arveli, että… sinä arvostaisit sitä.”
Visorak piteli pakettia ja pohti heijastuksen sanoja epäillen. Admin pudotti nuhjuisen paketin maahan ja alkoi repäistä ruskeaa käärettä pihtimillään auki. Paperi mureni helposti haurautensa vuoksi ja paketin sisältö paljastui silmänräpäyksessä.

Kaikki Visokin pienet odotukset paketin sisällöstä lyötiin nurin salamana. Visorak näki edessään jotain, jonka äärelle ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä. Adminilla kesti pitkään, ennen kuin pystyi edes uskomaan näkemäänsä. Visorakin päähän tulvi yhtäkkiä valtava määrän muistoja, muistoja, jotka hän luuli jo melkein unohtaneensa. Ja Visokin kaltaisen mielenvoimien käyttäjän oli ylipäätänsäkin vaikea unohtaa muistojaan. Rahi ei saanut katsettaan irti paketin paljastetusta sisällöstä millään. Miten se- Miten se voi olla nyt tässä? Senhän täytyy olla aivan ikivanha. Miten se silti on säilynyt? Liikaa kysymyksiä tulvi Visorakin mieleen, joka yleensä tiesi kaiken. Admin ei ollut eläissään kokenut moista tunnetta. Yhtäkkiä kaikki oli vain tyhjän päällä, eikä tiennyt enää mistään mitään eikä kukaan osannut sinulle vastata. Siinä se nyt vain oli, ikuisuuden matkanneen paketin sisältö. Ketä tahansa se ei olisi heilauttanut mitenkään, mutta Visokkia se heilautti aivan liikaakin. Melkein mikään ei ollut järkyttänyt visorakin mieltä niin paljon kuin tämä yksi paketti. Yksi paketti. Yksi nuhjuinen paketti.

”Miksi?” telepaattinen ääni kaikui tilan läpi voimakkaana. ”Miksi, Avde? Mitä sinä luulet saavuttavasi tällä?”
Hämähäkin ääneen syntyi painokkuutta. Sanat olivat kylmiä ja teräviä ja viuhuivat ilman halki kuin heittotähdet.
”Rauhoitu, Hämis”, heijastus Dinemistä sanoi hiljaa, hymyillen yhä samaa hymyä. Mutta Visokki tiesi sen olevan valheellinen. Dinem ei ollut t äällä. Visorakille puhui vain jälleen yksi Avden sorminukke. Rahin silmät paloivat vihreää tultaan. Unien ja harhakuvien maailma pyöri jälleen kuin myrsky. Todellisuus itsessään halkeili lasi-ikkunan lailla.
Ei ollut monta asiaa, jotka olisivat pelottavampia kuin visorakin raivo.
Ole hiljaa!” Visokki huusi, ja säröt repesivät suuremmiksi. ”Sinä… sinä olet kuin tämän paketin sisältö. Sinä ja tämä olette taas vain ’isäntämme’ tapoja päästä ihoni alle. Hän tietää aivan hyvin, mitä on antanut minulle! Hän tietää, minkälaisia muistoja se… se… herättää minussa!”
Visokki huohotti kovaäänisesti. Muistoja palautui mieleen. Tuhatsilmäisen parven tuhannen hämähäkkijalan yhtäaikainen marssi. Vihreä seitti, joka kietoi, pyyhki ja hukutti alleen saaria ja teki niiden asukkaista luonnottomia hirviöitä.
Se oli maailma, jonka osana hän ei halunnut olla. Ei enää.

”Se kaikki… minä jätin sen taakseni… minä toivoin, että Klaani olisi tapa paeta sitä. Mutta Avde. Hän – ei – välitä!
Visokin äänen viha oli laantunut epätoivoksi. Huuto lakkasi siihen paikkaan. Dinemin vääristynyt varjokuva katseli häntä. Tekohymy oli kadonnut. Viattoman ga-matoranin harhakuva käveli lähelle lannistunutta Visokkia. Ja silitti tämän päätä.
”Ehkä… ehkä hän ei halunnut päästä sillä ihosi alle, Hämis. Oletko ajatellut sitä.”
”Mitä hän sitten haluaisi”, telepaattisen Rahin hiljainen ajatus kaikui.
”Ehkä hän vain halusi antaa sinulle lahjan.”

Visokki oli pitkään hiljaa.
”Miksi.”

”Koska hän on pahoillaan kaikesta. Kaikesta, mitä olet saanut kokea.”
Se oli viimeinen asia, jonka Dinemin heijastus sanoi ennen haihtumistaan muistojen ja muistikuvien mereen. Visokki jäi yksin pahvilaatikon ja sen sisällön kanssa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.


Bio-Klaani
Ei kaukana nykyhetkestä

Klaanin postikonttori kuhisi. Vaikka nimeämispäivä oli vielä kaukana, toimitettavat nimeämispäiväkortit ja -paketit odottivat päätymistä vastaanottajilleen. Visokki katseli työntouhuisia postin matoraneja. Onneksi heidän työpäivänsä oli pian loppumassa.

Sitä ennen oli kuitenkin saatava yksi hyvin tärkeä paketti vastaanottajalleen. Paketti, joka oli kiertänyt ikuisuuden päätymättä vieläkään perille. Visorak oli päättänyt, että täksi nimeämispäiväksi se päätyisi vihdoinkin sinne, minne sen kuului päätyä. Admin katseli ruskeaa risaista pakettia hieman haikein mielin. Nyt siitä olisi luovuttava. Vielä kerran Visokki halusi kuitenkin syventyä pakettiin ennen kuin päästäisi sen lähtemään.

Visorak uppoutui tilaan, jossa näkyi kohtauksia hänen ympärillään. Ne olivat paketin muistoja, kaikki antajan ja saajan väliset kohtaamiset. Näitä muistoja oli niin paljon, etteivät ne kaikki edes mahtuneet Visokin ympärille menemättä päällekkäin. Admin katseli näkymää tietäen, että oli yksi harvoista tämän kokijoista. Visokille se oli kuin olisi katsonut kaunista Klaanin syksyistä pihamaisemaa, paitsi että tämä maisema sisälsi paljon enemmän. Paketin kulkema reitti näkyi selvänä visorakin mielessä. Ruskea paketti oli kulkenut melkein kaikkien erilaisten universumin olentojen käsissä. Myöskin kaikki universumin eri paikat oli kierretty läpi. Paketti oli nähnyt rakkautta ja pelastustarinoita, mutta myöskin allianssin käsiä, sotaa ja ristiriitoja. Ja tämän, vain tämän hetken ajan Visokki pystyi katselemaan paketin silmiin. Silmin, joita ei ollut, mutta jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään levoton matkalainen tai seikkailija.

Toisaalla hyljeksityn varkaan hyönteismäinen käsi vei laatikon sen edelliseltä omistajalta ilman, että omistaja sai edes tietää. Toisaalla mahtava sotaherra asetteli laatikkoa muun ryöstösaaliinsa päälle. Ja toisaalla rakastunut matoran antoi sitä sydämensä valitulle.
Muinaisessa laatikossa roikkui muistoja kuin kynttilöitä nimeämispäiväkuusessa. Mutta niistä vanhin oli vahvin. Lopulta Visokki näki alun.
Pakettiin oli koskenut tuhat kättä ja sen sisälle oli katsonut sata silmää. Mutta vain yksi mieli oli ymmärtänyt.
No, viimeinen ajatus kulki hämähäkin mielen läpi. En tunne sinua. Enkä usko, että tulen tuntemaankaan. Mutta… hyvää nimeämispäivää.

Ja niin Visokki jätti paketin postin vietäväksi. Se tekisi vielä yhden matkan Hopeisen meren yli, kunnes lopulta päätyisi sinne, minne sen oli aina ollut tarkoitus päätyä.
Vielä yhden pienen hetken ajaksi Visorakin ajatukset kävivät paketissa ja sen sisällössä. Vaikka Avden painajaismaailmasta vapautumisesta oli jo yli viikko, hän ei ollut vieläkään päässyt täysin sen yli.
Sisältä häntä oli katsonut jokin, joka oli nukkunut ikuista untaan vihreässä kehdossaan, mutta joka ei ollut pienestä vankilastaan koskaan noussut.
Kauniin, suorastaan jalokivimäisen vihreän kotelon sisällä oli nukkunut pienen pieni visorak. Se oli ollut poikanen, joka oli istutettu muiden lajitoveriensa kanssa syvälle maan poveen nukkumaan, kasvamaan ja valmistautumaan yläpuolella odottavan saaren valtaamiseen ja sen väestön orjuuttamiseen. Mutta poikanen ei ollut koskaan kasvanut aikuiseksi. Se ei ollut koskaan kuoriutunut, vaan oli jäänyt nukkumaan rauhanomaista, ikuista untaan kotelonsa sisälle.

Onu-matoran, joka kotelon oli vapauttanut maan povesta ei tiennyt, mitä oli kantanut mukanaan. Hän ei ollut tiennyt, minkä oli kaivanut ylös ja laittanut pahvilaatikkoon odottamaan. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää siitä huolta, sillä nuori mies ei ollut nähnyt laatikossa kehittymässä olevaa tappokonetta, vaan viattoman poikasen.

Kun paketti käärittiin uudenkarheaan lahjapaperiin ja laitettiin sivuun, Visokin mielessä kävi vielä yksi ajatus.
Jos yksi pieni nuori esimatoran kykenisi antamaan Visorak-rodulle anteeksi ja katsomaan yhtä pientä, viatonta poikasta ystävänään, ehkä hänkin siihen pystyisi vielä jonain päivänä.


Saari
Nimeämispäivänä

Talviyön jäinen viima pyyhki kivenkovaa pakkaslunta alas harjakatoilta. Lumimyrskyn ilman halki tuomat ainutlaatuiset hiutaleet laskeutuivat mukulakivikaduille, joiden kulmia valaisi joukko kovalla lämmöllä palavia soihtuja. Lumi oli sulanut harmonisen pyöreäksi rinkulaksi soihdun ympäriltä.
Kulahtanutta postilaukkua kantavan le-matoranin askeleet narskuivat lumessa jättäen joukon pieniä jalanjälkiä kylän keskustaan. Postinkantajalla oli vielä yksi lähetys kuljetettavanaan. Laukussa odottava ruskea paketti ja sen kantaja päätyivät lopulta kylän keskellä olevan koivupuisen mökin lumisille portaille. Nuoren miehen vihreä nyrkki koputti kylänvanhimman asuinsijan ovea hitaasti ja rauhallisesti.

Kesti minuutteja. Postimies alkoi olla jo varma erehtyneensä paikasta.
Lopulta vanha ovi aukesi hitaasti kuin raukean vanhuksen silmät ja vapautti talviyöhön mökin sisällä hohtavan kuulaan kynttilänvalon. Vanha turaga-nainen seisoi oviaukossa tukeutuen kävelykeppiinsä. Purppuraisen Mahikin silmäaukoista katsoivat väsyneet silmät.

”Turaga Vicandra?” postilaukkua kantava le-matoran sanoi virallisesti.

”Hyvää iltaa?” vanhan naisen väsynyt ääni vastasi.

”Teille on paketti. Hyvää nimeämispäivää.”

Postimies raotti laukkuaan ja nosti sieltä hehkuvan punaiseen käärepaperiin piilotetun laatikon ja tarjosi sitä turagalle. Vanha nainen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pakettia vastaan.
”Minä olen sanonut kyläläisilleni, että en tarvitse mitään”, Vicandra sanoi lempeästi. ”Rauhallinen nimeämispäivä riittää minulle.”

”Lähettäjä oli ehdottoman tiukka sen suhteen, että toimitan tämän juuri teille juuri tänä päivänä. Pyydän, ottakaa se.”

Vanhan naisen kulma nousi kysyvänä. ”Lähettäjä? Kuka minua muistaisi? Kautta vanhojen luideni… kun elää näin kauaa, huomaa pian, että… kaikki läheiset ovat kadonneet ympäriltä.”
”Virallisesti lähetys tulee Bio-Klaanin ylläpidolta”, postimies sanoi virallisesti. ”Mutta henkilö, joka minut laittoi tälle tehtävälle pyysi tarkentamaan, että lähettäjä on onu-matoran nimeltään Lazoren.”

Vanha sininen käsi tarttui välittömästi punaiseen käärittyyn pakettiin. Turaga tiesi heti, mitä siinä oli.
Kiitos”, turaga sanoi ja rutisti postimiehen tiukempaan halaukseen kuin niin vanhan naisen olisi pitänyt pystyä. Kyynel valui vanhaa poskea pitkin. ”Kiitos kaikesta.”
Le-matoran oli hölmistynyt. Hän hymyili hieman ja taputti vanhan naisen selkää.
”Eipä… tuo… mitään. Hyvää nimeämispäivää.”

Kylmä talvituuli jatkoi puhaltamistaan, mutta tämä saari sai levähtää hetken. Sillä tänään se oli kaukana kaikesta konfliktista. Ja etenkin siitä, joka oli puhjennut toisella pienellä saarella mantereiden välillä. Tänään oli nimeämispäivä, ja koko maailma sai hetken levähtää.
Ja vaikka elämä ei ollut ikuista, ystävyys ei kuollut. Sillä niin kauan kuin tuo paketti oli olemassa, se muistutti siitä illasta, jolloin kaksi matorania oli seissyt Mata Nuin tikapuiden huipulla käsi kädessä, hymyt kasvoillaan, ja toistellut toistensa nimiä.

Uudelleen ja uudelleen.

Lumihiutaleet lopettivat matkansa painovoiman ja tuulen siivittäminä ja yhtyivät hankeen. Vanhaakin vanhempi pahvilaatikko ja sen sisällä päättymätöntä unta nukkuva poikanen päättivät tänä iltana myös matkansa yli merten ja halki historian.

23: Tyttö ja punainen kukka

Bio-Klaani, puinen rakennus lähellä keskusaukiota

Ulkona hitaasti leijailevat valtavat lumihiutaleet ja illan pimeydessä hohtavat koristevalot mökkien ikkunoissa vastasivat Himen käsitystä täydellisestä tunnelmasta. Yksin työhuoneessaan istuva veden toa oli jo puolikkaan tunnin ajan tuijottanut ulkomaailman kauneutta. Täydellisen rentoutuneisuuden tilan löytänyt toa koki ansainneensa lepotaukonsa. Viimeinen pitkä työpäivä ennen pyhiä oli jo miltei takana. Edessä häämöttävä loma tulisi olemaan Himen ensimmäinen Klaanissa.

Toa valahti puisessa työtuolissaan rennompaan asentoon ja huokaisi raukeasti. Nimeämispäivän tuomat velvollisuudet ja kiireet olivat saaneet Klaanin ylläpitopalvelun vastuussa olevan naisen uupuneeksi. Ironista kyllä, Himen kiireet olivat olleet niin valtaisat, ettei hänellä ollut koskaan aikaa siivota omaa työhuonettaan. Kalenterit, aikataulut ja satunnaiset tarviketilauslistat olivat sekaisin hänen työpöydällään. Himen alitajunnassa kalvoi koko ajan se syyllisyyden tunne, joka tulisi syntymään lomatuuraajan saapuessa sotkun keskelle. Tämän tiedostaessaan Hime hitaasti raahasi itsensä ryhdikkäämpään asentoon ja lasit päähänsä laitettuaan alkoi kasaamaan papereita edes jollain tasolla loogiseen järjestykseen.

Kuusilankuista kasatut työhuoneen tummat seinät olivat täynnä aikatauluja ja osoitteita. ”Siivouspalvelu torstaisin vastaanottoaulassa” ja ”lounaspalvelu veteraaneille ensi tiistaina” olivat yleisimmin esiintyviä tiedotteita eri työntekijöiden tehtävälistoissa. Laiskasti tavaroita siirtelevä veden toa ei kuitenkaan ollut kiinnostunut niistä, vaan jossain niiden alla olevasta kellosta, joka vihjaili illan viimeisen tehtävän olevan aivan kulman takana. Himen tulisi opastaa yksi uusi työntekijä tehtäviinsä ennen lomalle lähtöään. Ollessaan tyytyväinen pöytänsä ulkoiseen antiin, valahti Hime takaisin tuolinsa syövereihin odottamaan tulokkaan saapumista.

Työ ylläpitopalvelussa oli rankkaa, mutta palkitsevaa. Himen alaisuudessa työskentelevät kahdeksan työntekijää huitelivat päivät ympäri puulinnaketta siivoten, tehden ruokaa tai istuen aulassa vastaanottamassa vieraita. Ainoastaan respatyöt eivät Himeä itseään kiinnostaneet. Siihen työhön hän määräsi mielellään ”jonkun komean Ta-matoranin”. Yksi työn eduista oli linnakkeen parhaimmistoon kuuluva mökki Himen työpöydän taakse sijoitettu miltei koko seinän kattava iso ikkuna tarjosi komean näyn linnakkeen keskusaukiolle. Erityisesti myöhäisinä talvi-iltoina se tarjosi silmäniloa ja tunnelmaa väsyneille työntekijöille. Suuren ikkunan varjopuoliin lukeutuivat innokkaasti siitä tirkistelevät matoranit, joille ehti siunaantua suuret määrät iloa työvaatteitaan vaihtavasta Himestä. Kun eräänä aamuna toa huomasi erittäin huonosti naamioituneen jään toan passista ikkunan takana, päätti hän vihdoin asentaa ikkunaan verhot. Niitä ei kuitenkaan nyt tarvittu. Ilta oli jo pitkällä ja suurin osa väestä istui asunnoissaan ystäviensä seurassa.

Pitkä työpäivä alkoi jo vaatia veroaan ja Himen pää nuokkui sen näköisenä, ettei olisi voitu varmaksi sanoa, oliko hän enää edes hereillä. Nukahtanut hän luultavasti olisikin, jos ei olisi sattunut olemaan kääntyneenä juuri ikkunaansa päin. Sen toisella puolella nimittäin oli joku ja se joku oli kaatunut ikkunan alle jääneeseen metrin korkuiseen kinokseen, jysäyttäen kasvonsa suoraan päin lasia.

Kunnolliseen valvetilaan hätkänyt Hime sai katseensa nostaessaan tuijottaa toisia kasvoja. Sininen Kaukau oli litistynyt voimalla ikkunalasiin. Kaksi veden toaa tuijotti toisiaan hyvin likeltä toisiaan. Hämmennyksestä toivuttuaan Hime viimein tajusi. Tämän täytyi olla se uusi tyyppi.

Nainen nappasi mustan talviviittansa tuolinsa selkämykseltä ja heitti sen nopeasti ylleen. Salamana ulos rynnännyt Hime jätti ulko-oven perässään auki, antaen tuulenvireelle mahdollisuuden puhaltaa pakkasesta kuivan lumen sisälle mökkiin. Hökkelin toisella puolella hangessa makaava veden toa sai pian sinisen käsiparin avukseen ja hetkessä tulokas oli jo saatu pystyyn. Lunta suustaan pärskivä
toa otti tukea auttajastaan, vetäen samalla toista jalkaansa ulos valtavasta hangesta.

”Pfrblääääääh. Lunta. Lunta kaikkialla. Minä luulin, että tämä oli trooppinen saari.” Hime pidätteli nauruaan koko tulokkaan keskustelunavauksen ajan. Iso lumimöykky oli jäänyt jumiin tulokastoan visiiriin, peittäen puolet tämän kasvoista. Hime kopautti sormellaan muutaman kerran visiirin sivuun ja katseli, kuinka tulokkaan silmät viimein paljastuivat lumen takaa. Ystävällisesti hymyillen Hime lähti opastamaan tulokasta sisälle mökkiin. ”Taisit luulla hieman väärin. Tosin sinä kyllä saavuit lumisimpaan vuodenaikaan. Tervetuloa Klaaniin. Minun nimeni on Hime.”

Tulokas karisteli lumia pois selkäreppunsa päältä, pitäen kuitenkin katseensa tiukasti hymyilevässä Himessä. Toa ei voinut olla hämmästelemättä Himen hehkeitä kasvoja. Toivuttuaan ensikohtaamisen toiminnallisuudesta tulokas viimein ojensi kätensä kohti Himeä ja kätellessään toisiaan hän viimein totesi: ”Ruth. Nimeni on Ruth.”


Hime ei ollut aikoihin nähnyt niin pienestä ilahtunutta toaa. Lämpimän kahvikupposen käsiinsä saanut Ruth hörppi kuumaa nestettä sisuksiin mitä valtavin hymy kasvoillaan. Tulokkaan matka satamalta oli ollut pitkä, eivätkä korkeat kinokset olleet auttaneet tehtävää.
Hime päätteli Ruthin kasvoista tämän olevan vielä hyvin nuori. Ei Hime itsekään vanha ollut, mutta hänen itsensä rinnalla Ruth vaikutti vielä kovin tuoreelta maailmalle.

Ruthin mukanaan tuoma reppu oli lämpimässä takkatulen läheisyydessä. Tyttö vilkaisi sitä muutaman kerran varmistaakseen, ettei tuli ollut tarttunut siihen, mutta varmistuessaan liekkien ja hänen omaisuutensa välisen eron suuruudesta, kykeni hän palaamaan takaisin kahvin juomiseen. Sinä aikana Hime oli jo ehtinyt kasaamaan pinoon ne paperit, jotka pitäisi täyttää ennen kuin Ruth voitaisiin päästää irti Klaaniin. Nostaessaan kynää sivupöydältä Hime huomasi jotain punaista Ruthin päässä. Tyttö huomasi tämän, kokeillen kyseistä objektia varovaisesti.

”Aah, moni kysyy minulta tästä.” Ruth irroitti asian varovaisesti hiuksistaan ja ojensi tätä sitten varovaisesti Himeä kohti. ”Se on kuivattu Barakukka. Ystäväni antoivat sen minulle kun lähdin sieltä. Sanoivat, että se ei kasva missään muualla.”

Hime tuijotti kukkaa hetken nyökäten sitten. Ruth ymmärsi merkin ja alkoi kiinnittämään kukkaa takaisin päähänsä. Hime näki tilanteen hyvänä tutustumiskeskustelun aloittajana. ”Kaunis ele ystäviltäsi. Kotiseuduillasi on varmasti mukavaa.”

”Mmh. Niin. Niin on. Ja arvaan jo, mitä aiot kysyä. Minulla oli kaikki hyvin, joten miksi minä tulin keskelle ei mitään tarpomaan lumikinoksiin, jotta saisin työpaikan?”

Hime naurahti hieman, mutta vakavoitui nopeasti tajutessaan aiheen olevan Ruthille arka. ”Kieltämättä sen kaltainen kysymys herää. Vaikkakin Klaanin pointti on olla kyselemättä menneisyydestä. Syitä ja tarinoita on yhtä paljon kuin asukkaitakin.”

”Ja siksi minä juuri tulin. Kaikki täällä ovat erilaisia… minä en siis erotu enää joukosta. En olisi uskonut ilahtuvani jonain päivänä siitä, että näen Skakdin satamatyöläisenä matoranien asuttamalla saarella.” Ruthin katseessa oli jotain haaveksivaa. Koko ajan saapumisensa jälkeen hänen mielensä oli yrittänyt käsittää kunnolla uuden asuinpaikkansa koostumusta. Se kuitenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Päänsä sisällä Ruth kuitenkin kiitti siitä.

Hime nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän päätti olla viemättä aihetta sen pidemmälle. Hän ja Ruth tulisivat työskentelemään yhdessä paljon. Kaikki tarinat tulisivat varmasti kerrottua moneen kertaan. ”Niin… Ruth. Nyt kun kerran olemme sopivasti tässä, niin mitäs sanot jos hoidettaisiin kaikki tylsä paperityö ensiksi alta pois? Voisimme molemmat mennä hyvin mielin nukkumaan ilman byrokratian pelkoa niskassamme.”

Ruth nyökkäili parhaansa mukaan. Kuuma kahvi hänen suussaan esti häntä puhumasta juuri sillä hetkellä. Miltei suunsa polttanut veden toa kompuroi ylös tuolilta Himen työpöytää vastapäätä ja kömpi hakemaan nahkaisen reppunsa. Se oli selkeästi vanha ja sen soljissa oli jo nähtävissä ruostumista. Hime oli varma, että reppu oli monta kertaa vanhempi kuin Ruth itse.

Takaisin istumaan päästyään Ruth ojensi repustaan muutaman paperiarkin, joihin hän oli jo valmiiksi täyttänyt suurimman osan tarvittavista tiedoista. Hime kiitti ja alkoi vahasta tottumuksesta kopioimaan tietoja käsin omiin lomakkeisiinsa. Katse liimaantuneena papereihin Hime ei huomannut, kuinka Ruth veti repustaan vielä yhden asian.

”Kuule. Yksi kyläläisistä tuosta jonkun matkan päästä lykkäsi tämän minulle, kun huomasi että olin matkalla tänne. Se oli löytynyt hangesta ulkoa jokunen vuosi sitten ja tämä yksi kaveri oli poiminut sen talteen. Kuulosti siltä, että tyyppi halusi sen vietävän jonnekin säilöön. Minne se pitäisi viedä?”

Hime ei aluksi kiinnittänyt asiaan huomiota. Hän oli aivan liian keskittynyt sarakkeiden täyttämiseen. Yhden sellaisen valmistuttua toa kuitenkin nosti katseensa huomatakseen ruskean paketin pöytänsä kulmalla.

Hime nosti lasit pois päästään nähdäkseen paketin tarkemmin. Juuri kun hän oli mielessään ihmetellyt Ruthin repun suurta ikää, tuotiin hänen eteensä jotain vieläkin hämmästyttävämpää. Paketin ruskea ja osittain jo rapistunut paperi näytti Klaanin kirjaston kirjojakin vanhemmalta. Osittain lytistynyt kansi näytti pysyvän paikoillaan vain vaivoin. Tämä paketti oli kulkenut pitkän matkan. ”Vaikea kuvitella ketään kantamassa mitään noin vanhaa. Tarkistitko, että oliko siinä kenenkään nimeä?”

Ruth nyökytteli. ”Ei mitään. Varmaan se matorankin olisi jo toimittanut sen, jos olisi tiennyt kenelle se kuuluu.”

”No oletko katsonut sisälle?”

”Eikös se olisi… väärin?”

Hime hymähti ja loi merkitsevän, mutta lempeän katseen Ruthiin. ”Tämä paketti on vanha. Niin vanha, että en edes uskalla arvailla sen alkuperää. Kukaan tuskin on kaivannut sitä, jos se on hangesta löytynyt eikä kukaan ole sitä kaivannut. Ainoa vihje omistajasta löytynee sisältä, joten antaa palaa. Teet vain palveluksen.”

Ruth epäröi hetken, punniten Himen sanoja päässään. Tottahan hän puhui. Silti jokin epäilytti. Lopulta Himen häikäisevän kaunis hymy oli se, joka sai Ruthin tekemään päätöksensä. Hime oli jo uppoamassa takaisin papereiden pariin, kun Ruth nosti paketin kannen pois ja kurkkasi sisään.

”Se… se. Hime. Hime. Sinä haluat nähdä tämän.”

Hieman tympääntyneen oloisena Hime työnsi lukulasinsa jälleen syrjään, mutta tuttavallismielisyytensä ansiosta hän nousi istuimeltaan ja käveli Ruthin tuolin taakse, nähdäkseen kunnolla paketin sisällön. Sen tehdessään Himen leuka loksahti auki. Näky ei ollut aivan sitä, mitä toa oli odottanut.

” Se on… se on…”

”…kaunis. Niin kaunis”, Ruth täydensi. Katseet paketin sisältöön naulinnut Hime ei kiistänyt sitä faktaa. Katsoessaan paketin pohjalle hän kuitenkin tiedosti, että kauneus ei ollut sisällön ainoa ominaisuus.

Veden toa irroitti katseensa paketista puoliksi väkisin. Hän käveli takaisin työtuolilleen, mutta ennen istahtamista hän nosti paketin kannen ja sulloi sen paikalleen Ruthin silmien edessä. Hämmentynyt Ruth nosti katseensa Himeen, joka oli vakavoittanut ilmeensä.

”Tiedätkö mitä. Sinä pääset heti käymään pienen kierroksen linnoituksessamme.”

”Huh?”

”Ota paketti, mene ulos ja katso tuota karttaa heti oven ulkopuolelta. Siellä kartan pohjoisosassa on linnoituksen osa, jossa lukee ”Guardian”. Mene sinne ja anna paketti siniselle skakdille. Älä näytä sen sisältöä kenellekään muulle. Hän tietää, mitä tehdä sille.”

”Mutta… entäs nämä paperihommat? Eikö ne pitäisi hoitaa ensin? Byrokratian taakka ja niin edelleen…”

Himen sydäntä lämmitti jokainen kerta kun Ruth avasi suunsa. Nuori. Viaton. Hyväntahtoinen. Kaikkea tuota Ruth oli hänen silmissään. Hime oli varma, että hänellä ja Ruthilla olisi vielä monia hienoja hetkiä edessään. ”Äh. Älä sinä näistä huolehdi. Minä täytän nämä loppuun, jookosta? Tulet sitten takaisin, kun Guardianilla on paketti, okei?”

Ruth nyökkäsi ymmärtäväisesti ja toa alkoikin jo kiskomaan ruskeaa takkiaan takaisin päälleen. Paketti tiukasti kainalossaan Ruth oli valmis katoamaan pimeään talviyöhön. Mutta ennen kuin Hime päästi tätä menemään, hän halusi sanoa vielä yhden asian. ”Ja muuten. Luin nämä paperisi. Tiedätkös, sinun oikea nimesi. Se on oikein kaunis. Minusta sinun pitäisi käyttää sitä.”

Ruth näytti nolostuneelta. Ehkä jopa hieman pelästyneeltä. Käsi edelleen ovenkahvalla hän yritti mongertaa jotain vastaukseksi. ”En nyt oikein tiedä… se on hölmö. Minua pilkattiin siitä ennen.”

Hime loi vielä kerran hehkeän hymynsä kohti Ruthia, joka tuntui saavansa siitä välittömästi lisää itsevarmuutta. ”Mutta Klaani on erilainen. Täällä sinua ei pilkata, Ruki. Eikä varsinkaan nimestäsi.”

Ovesta ulos astuva tyttö hymyili kuullessan Himen sanat. Puinen ovi sulkeutui lopulta hänen takanaan. Ja niin paketista otettaan tiukentava Ruki asteli lumisateeseen ja kohti linnoituksen pohjoisosaa.

22: Nimeämispäiväromantiikkaa

Bio-Klaanin saari

Kaukana, kaukana Legendojen kaupungin vilinästä, yli Pohjoisen Mantereen laajoista erämaista, sijaitsi eräs syrjäinen saari. Vain villit rahit olivat vaeltaneet siellä ja vain muutamat alkuasukasmatoranheimot samoilivat sen jylhissä ja koskemattomissa metsissä.
Ainoa saaren hallitsija oli sen keskellä kohoava vuori, jonka hopeana kimmeltävät lumihuippuiset vuoret vartioivat kesyttämätöntä saarta.

Mutta vain pari vuotta sitten, tänne luonnon paratiisiin saapuivat kaksi muukalaista. Toinen oli hämähäkkirahi ja toinen Toa. Yhdessä he päättivät perustaa tuolle syrjäiselle saarelle pienehkön hirsilinnoituksen suojapaikaksi kaikille kodittomille, sodissa kotinsa menettäneille, rikollisille ja kaikille suojapaikkaa tarvitseville.

Pian huhut syrjäisen saaren turvapaikasta alkoivat leviämään matoralaisten merimiesten ja kauppiaiden keskuudessa, ja monet turvaa ja uutta mahdollisuutta hakevat lähtivät etsimään tuota kaukaista saarta. Monet heistä eivät löytäneet perille saakka, mutta ne harvat ja onnekkaat jotka jaksoivat uskoa, onnistuivat purjehtimaan Hopeisen meren yli.

Pakolaisten saapuessa saarelle turvapaikan perustajat ottivat heidät täysin sylin vastaan. Sieltä he saivat uuden, rauhallisen kodin ilman pelkoa sodasta tai menneisyyden peloista. Vähitellen saarelle muutti yhä enemmän asukkaita, ja tilanpuutteen takia tuon hirsilinnakkeen ympärille rakennettiin kylä. Kylän rakennukset olivat tammen ja kuusen lankuista rakennettuja mökkejä ja kotia.
Saaren asukkaat olivat onnellisia uudessa kodissaan.


Oli taas erään nimeämispäivän aatto, ja pimeys oli noussut taivaalle. Ainoastaan rakennusten sisältä kajasti lämmin valo ulos lumiseen maahan.

Erääseen talon pihapiiriin oli rakennettu metallikehikoista ja lasipaneeleista rakennettu isohko kasvihuone. Vaikka olikin talvi ja ulkona oli pakkasta, kasvihuoneessa oli hiostavan lämmin, koska sen seiniin ja kattoon oli kiinnitetty hehkuvia lämmityskiviä. Lattia oli paljasta multaa, joka tuntui lämpimältä jalkapohjia vasten. huoneen reunoilla kasvoi erilaisia, niille varattuihin aitauksiin istutettuja kukkia ja muita kasveja. Auringonkukat, tulppaanit, liljat, petuniat ja ruusut hallitsivat koko huonetta kauneudellaan.

Eräs pieni kasvillisuuden matoran oli polvistunut ruusupenkin ääreen ja nyppi tarkasti pensassaksillaan kauniin punaisen ruusun lehtiä. Hän muotoili lehtiä niin että lehdet olivat tuuheimmillaan aivan kukan terälehtien alapuolella. Matoran oli keskivartalostaan limetinvihreä, mutta raajat olivat oliivin värisiä. Hän piti kasvoillaan metallin väristä kanohi Trynaa. Tuo nuori matoran oli nimeltään Figa.

Hän oli vajaa vuosi sitten saapunut Klaaniin, ja hän oli avannut kukkakaupan. Kasvihuoneen rakennus oli maksanut hänelle kamalasti vaivaa, mutta nyt hän saattoi kasvattaa kukkiaan ympäri vuoden. Figa muisteli usein sitä päivää, kun saapui Klaaniin.


Figa oli seissyt metallisen laivan kannella, ja hän katsoi edessään pärskyvää merta.
Hänen kotikylänsä oli palanut valtavassa tulipalossa. Lähes kaikki hänen harvat ystävänsä olivat menehtyneet siinä. Figa oli kuullut Eteläisen- ja Pohjoisen Mantereiden välissä sijaitsevasta saaresta, jolla sijaitsi Bio-Klaanin linnake. Pitkien patikointimatkojen jälkeen, hän oli löytänyt Tren Kromilla eräässä kalastajakylässä asuneen merimiehen, joka tiesi saaren sijainnin. Figa oli kalastajalle ikuisesti kiitollinen, kun tämä suostui viemään hänet saarelle.

Laivan edessä kohosi rehevä ja kaunis saari. Figa ei ollut nähnyt koskaan niin upeaa näkymää. Saari oli kuin jonkin lahjakkaan Ga-matoralaisen taidemaalarin taivaan ja meren väliin maalaama. Sen lahden pohjukassa sijaitsi lukuisat puusta rakennetut mökit ja rakennukset, ja niistä korkeammalla kukkulalla seisoi paaluista rakennettu linnoitus. Meren rantaa ympäröi harmaasta mukulakivestä rakennettu satama, ja sinne suurin osa asutuksesta perustui.
Laiva saapui viimein satamaan ja ankkuroitui puisen sillan viereen. Figa kiitti vielä kerran merimiehelle, ja asteli laituria pitkin satamakiveykselle. Hän kataseli parveilevia asukkaita, jotka kiertelivät satman kaupoissa ja putiikeissa ostamassa laivojen tuomia tavaroita.

Mutta sitten Figa oli nähnyt hänet. Aivan torin reunassa, juuri yhdestä kaupasta ulos asteli siroin askelin pieni matoran. Hän oli lähes kokonaan musta naispuolinen Ba-Matoran. Hänellä oli siro vartalo, mutta hän oli omituisesti muita matoraneja lyhyempi, Figaa noin päätä pienempi. Hän piti kauniilla kasvoillaan muotoiltua, voimatonta Pakaria ja hänen pitkät, tummanruskeat hiukset ylsivät olkapäille saakka. Naamion silmärei’istä paistoi kauniit, merensiniset silmät.
Söpö… Figa ajatteli.

Figa tunsi sydämensä hypähtävän kun näki hänet ensikertaa. Hänen sydänvalonsa välkehti yhä nopeammin, kun tuo viehättävä neitokainen asteli yhä lähemmäs häntä. Tyttö huomasi häntä tuijottaneen matoranin, ja kääntyi kysyvästi katsomaan häntä. Heidän katseet kohtasivat hetkeksi. Figa ei yhtään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän vain juuttui tuon neitokaisen silmiin.

Mutta sitä kesti vain hetken, kun tyttö jo oli ohittanut hänet ja jatkoi matkaansa pois. Pian hän oli kadonnut väkivilinään.

* * *

Ruusun lehti napsahti, kun terävät saksien reunat puristautuivat sen ympärille, ja lehden ohut pinta ei jaksanut vastustaa terien voimaa. Figa huokaisi kaihosti, kun muisteli sitä hetkeä. Hän oli jo pitkään ollut haikaillut sen tytön perään, muttei ollut uskaltanut mennä puhumaan hänelle. Hän oli saanut perin stalkkerimaisella salakuuntelulla tietää, että hänen nimensä oli Janime.

Janime oli todella suosittu matoran ja hänellä oli monia ystäviä. Luonteeltaan hän oli ystävällinen ja hauska ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Figa oli huomannut monien muidenkin kylän matoranien olevan kiinnostunut tästä viehkeästä tytöstä. Monet lemmenkipeät miesmatoranit yrittivät hakea häneltä huomiota kiusoittelemalla ja iskemällä häntä. Figa taas oli ollut aina yksinäinen susi, eikä hän ollut kovin charmaattinen tai hyvä puhumaan naisten kanssa. Hän meni usein lukkoon Janimen lähellä ja hän punastui helposti.

Koska tänään oli Nimeämispäivä, saaren asukkaat ostivat ja tekivät toisilleen erilaisia lahjoja Mata Nuin kunniaksi ja illalla kaikki haluavat saivat tulla järjestön johtajien, Admineiden, järjestämään yhteiseen juhlaan Klaanin linnakkeeseen.

Figan pienessä kukkakaupassa oli ollut tähän aikaan todella kiireistä, koska kuka olivat todella suosittuja Nimeämispäivälahjoja, ja monet ostivat niitä tuodakseen koteihinsa kauniin tunnelman. Figakin oli hankkinut kaikille ystävilleen lahjoja, osa oli hänen itse kasvattamiaan kasveja tai muista kylän liikkeistä ostettuja tuotteita. Hän nousi seisomaan ja käveli kasvihuoneen perällä olleeseen valkoiseksi maalattuun pöytään, jossa lojui valtava pino erilaisia kukkakimppuja, joita asiakkaat olivat tilanneet. Ylimpänä niistä oli oikean iso kimppu violetteja petunioita. Figa aikoi antaa ne lahjaksi Bio-Klaanin pääadminille Tawalle, jonka kanssa oli ystävystynyt. Salaman Toa kävi usein ostamassa itselleen kukkia Figan liikkeessä, ja he tulivat hyvin juttuun keskenään.

Figa otti toiselta pienemmältä pöydältä, jossa lojui monia saksia ja paketointitarvikkeita, rullan kultaista lankaa. Hän kietoi sitä kimpun varren ympärille kierroksen ja lopuksi sitoi siihen kauniin rusetin. Hän katseli ihastellen kimppuaan ja oli varma, että Tawa ilahtuisi. Hänellä oli nyt kaikkien lahjat valmiina. Figa katsahti seinällään olevaan puiseen kelloon. Juhliin oli puolisen tuntia aikaa.
Mutta sitten hän muisti, että yhdeltä henkilöltä puuttui lahja: Janimelta.

Figa lämäisi itseään otsaan. Miten hän oli saattanut unohtaa hänen lahjansa. Figa katsoi äkkiä ympäriinsä ja mietti, mitä voisi antaa tytölle. Sen täytyisi olla jotain erityistä, jos hän haluaisi tehdä vaikutuksen Janimeen. Hän juoksi omaan mökkiinsä ja penkoi sen kaappeja miettien lahjaa, muttei keksinyt mitään erikoista.
”Äh, toivotonta…” hän huokaisi astellessaan ulos mökistään paukkupakkaseen ja käveli takaisin kasvihuoneeseensa. Hän istahti turhautuneena jakkaralle, joka keikahti hieman taaksepäin koska yksi jalosta oli lyhyempi kuin muut kolme.

Mutta sitten hän katsahti lasisen huoneen perällä kasvaviin ruusuihin. Yksi niistä oli kukinnoltaan ja muodoltaan kauniimpi kuin muut. Se oli juuri oikean värinen kaikkialta, ja siinä oli vähemmän piikkejä kuin muissa. Figa muisti, kuinka oli pitänyt siitä kauan huolta, ja kasvattanut sitä parhaansa mukaan. Figa katseli kauniin punertavaa kasvia. Hän ei olisi halunnut katkaista kasvin hentoa vartta, muttei keksinyt parempaa lahjaa ihastukselleen.

Figa otti kullatun sirpin, ja nousi tuoliltaan. Hän kumartui ruusupenkin viereen, asetti srpin terän valitsemansa kukan varren ympärille ja katkaisi sen. Vihreä matoran pyöritteli kasvia käsissään ja hymyili.
”Eipä kummoinen, muttei parempaakaan ole.”

Figa käveli vielä kerran pieneen taloonsa ja otti ruskeamustaraidallisen kaulahuivinsa ja lierihattunsa. Hän kietoi huivin kasvojensa eteen ja asetti hattunsa tarkasti päähänsä, katsoen samalla itseään peilistä. Hatussa oli pitkät ruskeat lierit ja sen ympärille oli sidottu musta nauha. Figa oli kiinnittänyt mistelin kukinnon nauhan väliin, koska se tuntui jotenkin sopivan hattuun.
Matoran ihasteli hetken itseään, pakkasi sitten Tawan petuniakimpun ja ruusun olkalaukkuunsa ja lähti tarpomaan ulos pakkaseen.

Kylän tiet olivat peittyneet korkean lumikerroksen alle. Ainoat kulkureitit kylässä olivat sen asukkaiden tallovat polut, jotka johtivat talosta toiseen lumikinoksissa. Polut olivat valaistu tunnelmallisesti pitkillä, palavilla puupaaluilla, joita jostakin mielenjohteesta oltiin alettu kutsumaan ”Mäksän kynttilöiksi”. Figa ei tiennyt miten palavat puut liittyivät yhteen Klaanin johtajista, mutta hän ei jaksanut miettiä sitä pidempään.

Figa tallusti lumisilla poluilla ympäriinsä kylässä, etsien oikeaa reittiä niistä tuhannesta sokkeloisesta polusta, joka veisi ylös metsän läpi Klaanin hirsilinnakkeeseen. Vihreän matoranin jalkoja alkoi jo paleltamaan tämä kiinteässä olomuodossa olevan veden päällä käveleminen, ja hän toivoi, että joku keksisi aukaista jonkun päätien rakennusten keskelle. Kun hän viimein oikealle tielle, häntä vastaan käveli pitkä, musta hahmo, tukkien polun. Figa hieman hätkähti tulijaa, kun pimeässä illassa alkaa helposti mielikuvitus laukkaamaan.
Vasta kun molemmat kävelijät lähestyivät toisiaan, matoran tunnisti tulijan.
”Hei, Matoro!” kasvillisuuden matoran tervehti mustanpuhuvaa Toaa, joka hänkin viimein tunnisti tulijan.
”Ai. Iltaa, Figa” Jään Toa vastasi. Figa oli tavannut Matoron melkein heti Klaaniin liittymisen jälkeen, ja heistä oli tullut hyviä ystävyksiä. Toa oli usein auttamassa Figaa hänen pulmissaan, joita matoranille tahtoi kertyä ikävän usein.
”Oletko menossa juhliin?” Matoro kysyi.
”Juu, aioin mennä sinne ajoissa. Entä itse? Näytät juuri tulevan sieltä?”
Musta Toa nyökkäsi. ”Adminit käskivät käydä tarkistamassa, etteivät ketkään ole menossa jäille illalla. Lahden jäät ovat olleet heikkoja tänä talvena, ja jotkut uhkarohkeat matoranit saattaisivat mennä leikkiessään hukuttamaan itsensä.”
”Ai, selvä”, Figa vastasi.

Juuri silloin viereisestä talosta kuului outoa pauketta ja vihaista huutamista. Kun kaverukset kääntyivät katsomaan rakennukseen, sen ovi potkaistiin auki. Vihaisen näköinen Za-matoran heitti koivunlehdistä sidotun puskan ja ruskeaan käärepaperiin kiedotun paketin hankeen.
”Sinäkin vätys et sitten kehdannut minulle mitään parempaa antaa!” närkästynyt naikkonen karjui miehelleen, joka oli säikyn näköinen, Huna-kasvoinen Onu-matoran.
”M-mutta sinä aina valitat, kun täällä on niin likaista, n-niin ajattelin että tuo olisi hyvä harja-”
”Omana piikanasiko sinä minua pidät!? Lisäksi tuo risukimppu roskittaa vielä enemmän! Ja tuo pakettikin on niin ruman ja kuluneen näköinen!”
”M-mutta, rakas…”
Seuraavaksi taas Onu-matoran lensi ovesta ulos hankeen lahjojensa kanssa, ja ovi räiväistiin kiinni hänen takanaan.

Figa ja Matoro olivat hetken hiljaa ja kääntyivät katsomaan toisiinsa.
”Öhm, herra! Tarvitsetteko apua?” Matoro huusi matoranraukalle.
”Phyi!” mies sylkäisi lunta suustaan. ”Äh, ei minua voi auttaa enää mikään. Tuolla naiselle ei ikinä riitä mikään.”
Matoran kömpi seisomaan paksussa hangessa ja pyyhki lunta naamiostaan. Hän käveli pää painoksissa portaat ylös ovelleen ja oli aikeissa astua sisään, kun Figa huusi ”Hei, entä tuo paketti ja vihta?”
”Pitäkää hyvänänne! Löysin sen paketin vain kerran hylättynä metsästä, joten ei se kovin arvokas ole. Hyvää nimeämispäivää.” Ukko murahti ja astui sisään. Talosta kuului hetken kovaa riitelyä.

”… Okei” Figa totesi. Sitten hän nosti lahjapaketin ja kimpun hangesta. ”Mitäs me näille tehdään?” hän kysyi ja ojensi paketin Matorolle. Toa katsoi pakettia ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hän hieman hätkähti.
”Mitä nyt?” kasvillisuuden matoran kysyi.
”Öhm, ei mitään. Tämä… tämä paketti näyttää jotenkin tutulta…”
”Hm?”
”Minä… Voisiko se olla? Ei, ei se voi olla sama paketti… katsos, tämä näyttää eräältä paketilta, jonka sain kauan sitten. Mutta, ei se voi olla sama. Ei se voi ilmestyä niin monen vuoden jälkeen” Toa sopersi.

”Mitä me sille teemme?” Figa ihmetteli.
Toa mietti hetken pyöritellen pakettia, mutta sitten havahtui. ”Ai niin, minun piti mennä satamaan” Matoro totesi kun muisti että he olivat seisoskelleet jo pitkän tovin, ”Tuota, tee sille mitä haluat. Ei se voi olla sama paketti. Minun pitää mennä. Alkaa olla kiire.”

Toa hyvästeli matoranin ja riensi polkua pitkin pimeyteen. Figa jäi seisomaan vielä paikoilleen ja katseli ihmeissään vanhaa, selvästi kovia kokenutta lahjapakettia. Hän mietti, että voisi antaa sen Janimelle, mutta tyrmäsi idean kun muisti viereisessä talossa riitelevän naismatoranin reaktion. Sitten hän jälleen muisti ajankulun ja tajusi, että Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa.

Figa nousi polkua pitkin pimeän ja valoistamattoman metsikön läpi. Keskellä metsää, polun viereen oli rakennettu mustista hirsistä ja laudoista muita isompi talo, jonka sisältä kuului tasaista sihinää, ja sen tiilisestä savupiipuista kohosi paksu savu. Rakennus oli Klaanin sauna, paikka jossa puiden lämmittämään kiukaaseen heitettiin vettä, jolloin se höyrystyi tulikuumissa kivissä. Märät höyryt irrottivat likaa ja epäpuhtauksia hikenä saunojien kehosta. Figa oli monta kertaa itsekin käynyt saunomassa tänä talvena. Figaa kuitenkin eniten ihmetti, miksi joku saunoi nyt, kun Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa. Matoran nousi epävarmasti puisia portaita ylös kuistille. Oven lasilevy oli huurtunut löylystä, eikä sisälle nähnyt.

Figa koputti puiseen oveen kuuluvasti, ja löylyn heiton ääni loppui. matoran odotteli hetken kummastellen, kunnes ovi avautui. oven suussa seisoi noin valkoinen, noin Toan pituinen mies. Hän piti päässään hopeista, kypärältä näyttävää naamiota. Saunoja oli yltäpäältä hikinen, ja hän pyyhkäisi hikeä naamion silmärei’istä.
”No huhhuh. Mitäs asiaa nuorella herralla mahtaa olla?”
Figa hieman nolostui. ”Öhm, halusin vain tulla muistuttamaan, että Nimeämispäiväjuhlat ovat alkamassa, jos olette unohtaneet.” Hän yritti selittää mahdollisimman arvokkaasti.

”Ai jaaha, kiitos mutta ei kiitos. En ole tulossa juhliin.”
”Jaa. Anteeksi, mutta saanen tiedustella miksi?”
Sisältä talosta puski paksua höyryä, joka lämmitti kasvillisuuden matorania hetken.
”Sauna on juuri nyt lämpimimmillään, enkä ole kovin sosiaalinen. En ole kovin tekemisissä kyläläisten kanssa.”
”Ai jaa. No anteeksi häiriö…” Figa pahoitteli.
”Eipä se mittään, täällä olisi paljon tilaa sinullekin, ystäväni, jos haluaisit löylyihin.” Valkoinen mies tarjosi.
”Öhm, en nyt ehdi. Minun pitää mennä sinne juhliin.”
”Hm, no myöhemmin sitten”, saunoja hymyili.
Silloin Figa vilkaisi käsissään kantamiin koivuvihtaan ja pakettiin. Silloin hän keksi.
”Tuota, herra. Haluaisitteko ottaa tämän koivupuskan ja paketin, kun nythän on Nimeämispäivä?”
Pitkä, valkea saunoja katseli matoranin ojentamia lahjoja ja otti ne iloisesti vastaan.
”No eihän lahjasta voi kieltäytyä! Kiitoksia!”

Saunoja näytti olevan kiinnostunut enemmän kiinnostunut vihdasta kuin pienestä paketista. Hän läiskäytti sillä itseään hikiseen selkään ja kuului mojova läiskähdys.
”Tämähän on loistava saunavasta. Tälle tulee käyttöä.”
”Ole hyvä. Mutta, minulla on jo kiire. Hyvää Nimeämispäivää!” Figa virkkoi ja laskeutui takaisin polulle.
”Hyvää Nimeämispäivää vaan!” Mies huusi kiiruhtavan matoranin perään ja katsoi ilahtuneesti koivuista sidottua vihtaa. Sitten hän vilkaisi vanhaa, kulunutta pakettia ja kohautti olkapäitään. Hän laski paketin terassin kaiteelle, ja käveli takaisin sisään. Sisältä alkoi kuulumaan tasaista sihahtelua ja kiivasta läiskintää. Saunoja oli laskenut paketin melkein kaiteen reunalle, ja paketti hiljalleen kallistui ja lopulta se putosi alas lumihankeen. Se alkoi hiljalleen peittyä lumeen, samalla kun sisältä rakennuksesta kuului iloista hohotusta.

Figa kiipesi polkua ylös ja viimein hän seisoi Klaanin paalulinnakkeen edessä. Muurin paalujen päät olivat teroitettu teräviksi, että sen ylittäminen olisi tunkeilijoille vaarallisempaa. Nyt kuitenkin suuret puuovet olivat auki, ja sen takana aukeavalta sisäpihalta kuului iloista puheensorinaa ja väkijoukon naurua.
Kymmenittäin Klaanin asukkaita oli kokoontunut Nimeämispäivän viettoon suuren, sisäpihan keskellä sijainneen valtavan kuusen ympärille. Kuusi oli koristeltu kauniisti punaisilla muovipalloilla ja tähtikoristeilla. Kuusen alle oltiin tuotu valtavasti erikokoisia paketteja ja esineitä, Joihin oli kiinnitetty nimilappuja. Matoranit tanssivat piiritansseja kuusen ympärillä ja pitivät muutenkin hauskaa. Pihan vasemmalle puolelle oli koottu pöytään monia ruokia ja juhlajuomia, ja pöydän ympärillä hääri sankka väkijoukko. Pihan päässä oli korokkeella Adminaitio, jossa istuivat Klaanin perustajat, Salaman Toa Tawa ja Visorakkuningatar Visokki.

Klaanin asukkaat kävivät tuomassa lahjansa suoraan Admineiden eteen. Adminkorokkeen eteen olikin kasaantunut valtava pakettikasa, kun lähes jokainen Klaanin jäsen halusi jättää oman esineensä johtajille. Matoralaiset käsityöläiset olivat ommelleet Tawalle pehmeän punaisen viitan, jonka hupussa oli pehmeä karvareunus. Tawa oli heti ihastunut tuohon lahjaan ja oli pukenut sen heti ylleen. Figa vaelsi väkijoukon lävitse aukion toiseen reunaan. Tawa ja Visokki huomasivat vihreän matoranin.

”Ai hei Figa. Hyvää Nimeämispäivää.” Tawa tervehti.
”Samoin. Minulla olisi sinulle lahja”, Figa vastasi ja kaivoi olkalaukustaan petuniakimpun ja ojensi sen visiipäiselle Toalle. Tawa hymyili lempeästi ja nuuhkaisi puskaa.
”Oi, ne ovat ihania. Kiitos todella paljon!”
”Hyvää Nimeämispäivää.” Figa sanoi vielä, ennen kuin palasi takaisin väkijoukkoon.

Kasvillisuuden matoran käveli väkijoukossa ja tervehti tuttaviaan. Hän tähyili ympäriinsä yrittäen löytää tiettyä naishenkilöä. Viimein hän näki siron tytön nojailevan paaluseinään ja katselevan juhlivia kyläläisiä. Figan sydän sykki yhä voimakkaammin ja hänen polvensa vapisivat, mutta hän keräsi kaiken rohkeutensa ja lähti kävelemään tyttöä kohti. Janime huomasi tulijan.
”Hei…” Figa aloitti.
”Hei?” Janime vastasi ja hymyili tulijalle.
”Minä… minulla olisi lahja sinulle.”
”Ai. En tiennyt että oijot hankkia minulle jotain…”
Figaro punastui ja kaiveli hermostuneena olkalaukkuaan. Hän nosti esiin ruusun ja ojensi sen nolostuneen tytölle.
”Öhm, se ei ole kovin paljon. Mutta ei minulla muutakaan ollut.”
Janime katsoi ihmeissään poikaa, mutta sitten hymyili. Hän otti kukan vastaan.
”Kiitos”, hän totesi.
Figa yritti vääntää hermostuneesti hymyään kasvoilleen.
”Tuota, minulla olisi sinullekin jotain”, Janime vastasi ja käveli lähemmäs Matorania. Sitten hän tarttui tämän hattuun, nosti sen pois ja suuteli. Figan sydän hakkasi hullun lailla. Mutta sitten hän rentoutui ja sulki silmänsä. samalla taivaalla alkoi ilotulitus. Se oli parhain nimeämispäivälahja ikinä .

21: Parhain lahja

Oli nimeämispäivän yö. Pienen rannikkokylän öiset mukulakivikadut eivät olleet vuosikymmeniin nähneet niin paljon lunta. Harvat ulos uskaltautuneet kulkijat eivät nähneet sankassa tuiskussa lainkaan eteensä, ja useimmat kalastajakylän matoran-asukkaista olivatkin linnoittautuneet harmaista lankuista ja oljista koottuihin hauraisiin asumuksiinsa. Osa rakennuksista oli jo painunut kasaan myrskyn voiman alla. Tämä oli kylälle vaikea talvi.

Yhdellä kylän ahtaista sivukujista paloi pikkuinen nuotio. Tuli oli jo heikko ja miltei sammunut, eikä siitä riittänyt enää lainkaan lämpöä nuotion vierellä kyyhöttävälle kerjäläiselle. Matoran oli pieni ja harmaa, ja tämän haalistunut sydänvalo hiipui samaa tahtia nuotion tummien kekäleiden kanssa. Yksikään kyläpahasen majataloista ei ollut päästänyt rahatonta sisään lepäämään, ja matorania vaikutti odottavan väistämätön kuolema yhä vain kylmenevän myrsky-yön keskellä.

Matoranin sydän oli jo sammunut miltei kokonaan kun kujalle astui pitkään paksusta tummasta kankaasta kudottuun viittaan sonnustautunut olento. Muukalaisen kasvot olivat kokonaan valtavan ja raskaan hupun peittämät, ja kokonsa puolesta hahmo olisi käynyt pitkästä Toasta. Muukalainen käänsi kätketyt kasvonsa matoranin puoleen, kumartui ja etsi pienen kuolevan pulssia. Sitten olento istui kerjäläisen vierelle ja jakoi paksun viittansa tämän kanssa.

Kului pitkä tovi, ja sitten kerjäläinen heräsi. Tunto ei tahtonut palata kärsineen matoranin kehoon, ja tämä sai silmänsäkin ainoastaan suurella vaivalla auki, tehden sen hitaasti ja epäröiden. Kerjäläisen pieni pää kääntyi hitaasti vierellä istuvan muukalaisen puoleen, ja sitten matoran kokeili epävarmasti huuliaan.
”K-kuka..?” se aloitti, mutta tumma hahmo kohotti toisen kätensä viittansa alta viittoen matorania vaikenemaan.
”Urr, pysy vaiti. Heität henkesi jos et keskity nyt lämpimänä pysymiseen.”
Matoran ei kuitenkaan totellut. Elo tuntui jo hitaasti palaavan pikkuisen jäseniin, ja tämä onnistui jopa korjaamaan hieman asentoaan.
”Kuka olet?” kerjäläinen kysyi uudestaan. ”Miksi pelastit minut?”
”Sinulla oli tulta”, kuului muukalaisen viileä vastaus. ”Olisin tuntenut itseni varkaaksi jos olisin vienyt lämmikkeesi ja antanut sinun kuolla.”
Matoran kurtisti kulmiaan sille, että muukalainen ei ollut esittäytynyt. Matoran yritti varovasti kurkistaa viittahahmon kasvoja tämän hupun alta, mutta muukalainen käänsi päänsä äkisti poispäin ymmärrettyään matoranin aikeet.
Sillä ei ole väliä”, matkaaja murahti ennen kuin matoran ehti edes kysellä tämän henkilöllisyyttä uudemman kerran. ”Kohensin tultasi ja paistoin ruokaa. Syö.”

Hetken päästä matoranin olo oli olosuhteisiin nähden jo paljon parempi. Lumimyrsky ei yltänyt kujalle piiskaamaan tämän kasvoja, ja mystisen matkaajan elvyttämä nuotio tarjosi nyt lämpöä molemmille. Matkalaisen valmistamat kalat olivat ehkä puoliraakoja ja kitukasvuisia, mutta ne olivat silti parhain ateria jonka kerjäläinen oli nauttinut aikoihin.
”Kiitos”, matoran sanoi tehtyään itsensä kylläiseksi. ”Minä taidan olla sinulle velkaa.”
”Et”, muukalainen vastasi. ”Yhden hengen pelastaminen on pieni teko sen kaiken pahan rinnalla jota minä olen saanut aikaan.”
”Vähät siitä”, matoran naurahti varovaisesti. ”En minäkään pyhimys ole. Vähän omaisuuteni olen hankkinut viekkaudella ja varkaudella, joten samassa veneessä olemme, kuoma.”
Muukalainen ärähti sanoja, joista matoran ei saanut selvää. Sitten tämä laski paksun huppunsa ja paljasti kasvonsa.
Sinä et tiedä mistä puhut” Miekkapiru murisi katkerana. Matoran kavahti pois tumman viittakankaan alta ja katsoi säikähtäen vihreäkasvoisen paholaisen naamiolle levittäytynyttä surkeaa ilmettä.
Sitten matoranin järkytys kuitenkin haihtui pois. Matoran katseli Miekkapirua hetken harkiten, nousi ylös ja astui takaisin tämän vierelle. Miekkapirun istuessa ja matoranin seisoessa olivat kaksikon kasvot suoraan toistensa tasalla, ja kerjäläinen katsoi miekkamiestä nyt suoraan tämän verenpunaisiin silmiin.
”Tänä yönä kukaan ei laske syntejämme”, kerjäläinen puhui. ”Vähät menneistä, minä tahdon palkita sinut jotenkin.”

Kerjäläinen penkoi aikansa kujan nurkassa lepäävää pientä harmaata juuttisäkkiä, jossa matoran arvatenkin säilytti kaikkea vähää omaisuuttaan. Säkki vaikutti tyhjältä, ja sen pohjalta nousi esiin ainoastaan kovin kärsineen näköinen juomaleili, tylsä puukko ja palanen jäätynyttä leipää.
”Ei, nämä eivät käy. Jotain parempaa… No mutta, nyt tiedän!”
Säkin pohjalta nousi vielä jotain. Se oli pieni ja nuhjuinen paketti ruskeassa paperikääreessä. Kerjäläinen ojensi sen miekkapirulle ja hymyili heikosti.
”Hyvää nimeämispäivää”, se sanoi ja toi paketin vielä hieman lähemmäs.
”Pah”, miekkamies vastasi yrmeänä, muttei voinut peitellä hetken ajan kasvoillaan käynyttä virnettä. ”Selvä kai sitten. Kerro nyt edes mistä olet vohkinut tämän.”
Kerjäläinen naurahti ääneen ja katsoi käänsi hieman päätään.
”Haha, mistä näitä muistaa”, se puheli ja sulki sitten vähät matkatavaransa. Samalla Miekkapiru nousi seisomaan ja laski paksun viitan harteiltaan. Pian tumma kangasvaate lensi yllättyneen matoranin päälle.
”Mitä sinä-” matoran aikoi kysyä, mutta näki sitten Pirun tekevän jo lähtöä. Matoran huomasi ensimmäistä kertaa miekkamiehen vyötäisillä roikkuvan miekan, jonka kahvaan upotettu syvänpunainen jalokivi loisti kirkkaana pimeässä yössä.
”Hyvää nimeämispäivää”, kuuluivat jäähyväiset lumisateeseen kaikkoavan Miekkapaholaisen huulilta.