Aihearkisto: Sivutarinat

Klaanonin ropeen kuulumattomat sivutarinat

24: Lomakkeiden täyttämisen yllättävistä iloista

NIMEÄMISPÄIVÄVIERAILIJALOMAKE

Täytä kaikki kentät huolellisesti ja totuudenmukaisesti syöttämällä vaaditun kaltainen matoranin kielen sana annetussa sijamuodossa. Jos et niitä muista, katso vaikka täältä. Haha, källi! Tämä on paperinen lomake, ei mikään hyperteksti, joten oikeasti edeltävän "linkin" klikkaaminen ei ole mahdollista. Haista paska.

Adjektiivi (monikon partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (monikon nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (yksikön partitiivissa)
Substantiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (monikon elatiivissa)
Adverbi
Adverbi
Ruokalaji (partitiivissa)
Ruokalaji (partitiivissa)
Sairaus (yksikön nominatiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Koriste (monikon partitiivissa)
Sopiva loppuvirke nimeämispäiväiselle kertomukselle

23: Matkan viimeinen este

Vo-Metru lähestyi ja lähestyi, niin paljon että sen saattoi kuvitella näkevänsä kiemurtelevan polun päässä. Sitten se melkein näkyi, lähestulkoon näkyi, hädin tuskin oli näkymättä. Lopulta oli havaittavissa viimeinen palkinto lukuisten kiojen, askelten ja luukkujen lopussa: oikea, aito Vo-Metru.

”Viimein”, huokaisi helpotuksesta Nerva – siis jokin Nervoista. Täsmennys ei olisi tarkoituksenmukaista, sillä kaikki olivat samaa mieltä.

Rakasetankki päästi sille ominaisen äänen hirnahtamalla nopeatempoisesti monta kertaa peräkkäin. Aika kirottuja elukoitahan ne olivat. Tohvelit yksi Nervoista oli tunkenut laukkuunsa, sillä yleensä ne kulkivat paikasta toiseen kierimällä tuskallisen hitaasti ympäri.

He tassuttelivat Vo-Metrun porteille, mutta teräväkärkistä keihästä kantava vartijamatoran huudahti uhkaavasti: ”Seis! Tänne on kutsuttu yksi Nerva, mutta minä näen kaksi Nervaa ja jotain ihme peikkoja.”

”Minäkin olen Nerva”, mutisi Särkän kehoa lopullisesti lainaava sielu.

”Ei kai tästä tule mitään ongelmaa?” mutisi Särkä tietämättä, osoittiko sanojaan Nervalle vai vartijalle. Matoran laski keihäänsä ja kaivoi jotakin repustaan.

”Olisi täytettävä tällainen lomake…”

22: Totuus tohveleiden ruokavaliosta

Loput Nervat, yksi Särkän kehossa ja yksi omassaan, kuuntelivat Varpatinen selostusta kauhuissaan puun takana. He olivat juosseet sinne piiloon mielestään melko pahasti myöhässä, mutta tohvelit eivät näyttäneet välittävän. Ehkä ne ei eivät olleet huomanneet, kun eivät kuitenkaan vaikuttaneet omistavan esimerkiksi silmiä.

”Meidän täytyy tehdä jotain”, supatti Nerva. ”Kuka tietää, millaisia ässiä noilla tohveleilla on hihassaan?”
”Kuten mitä?” mutisi Särkä-Nerva takaisin.
”En minä tiedä, mutta jotain!”

”Särkä”, lausuivat tohvelit, ”me olemme olleet jokainen päässäsi kopiseva ääni, jokainen mieltäsi hiertävä unikuva. Jokaisen askeleesi olemme me tarkoin suunnitelleet. Vaikka olit Valtiaalle surkea apupoika, et saanut kenkää, sillä me pidimme siitä huolen. Nyt sinun on tehtävä, kuten haluamme: tapa Nerva, tai tapamme hänet itse!”

Särkän haulikko ei liikahtanut viiruakaan kohti mainittua suuntaa. ”Miksi minä niin tekisin?”

”Hah! Tiesimme, että kieltäytyisit, joten se ei ole takaisku eikä mikään – todellisuudessa tahtomme onkin, että Nerva elää!”

”En minä tiedä…” vaikeroi Nerva kurkistaen aina välillä taistelutantereen suuntaan. Toistaiseksi se muistutti tosin enemmän puhetanteretta, jos sellainen edes oli mikään oikea asia. ”Mutta… ööh, jos olet Särkän kehossa, onko sinulla mitenkään pääsyä hänen muistoihinsa? Ehkä hän tietää jotakin tohveleista!”

”Yritetään”, vastasi toinen lyhyesti. Hän uskoi Särkän tietävän paljonkin tohveleista, mutta muistojen ja tietojen erottaminen niistä, jotka koskivat nimenomaan älyllisiä, pahoja tohveleita, ei varmaankaan ollut helppoa.

Varpatine nauraa räkätti kolkosti. ”Me tiesimme, ettei Nerva suostuisi asettamaan meitä jalkoihinsa kolmen piparin maksusta. Mutta mitä jos kertoisin… että kontaktillani syvällä Pohjoisen mantereen kartoittamattomilla alueilla onkin keittiökaapinsa perukoilla itse asiassa neljä piparia?”

Särkä-Nerva kaiveli itselleen vieraan kehon aivoissa piileviä asiatietoja tohveleista. Hän palautti mieleensä, että tohvelit eli tossut ovat pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Hän sai tietää, että niiden materiaalina voidaan käyttää esimerkiksi mokkanahkaa tai huopaa. Hämmästykseensä hän oppi, että tohveleissa voi olla pehmeä vuori ja karvakoristeita.

Sitten tärppäsi. Hänen tajuntansa täytti mielikuva Särkästä lukemassa paksua jalkineista kertovaa opaskirjaa BIONICLE: Footwear. Valtias oli hyödyntänyt teoksen tietoja käydessään syysmarkkinoilla ostamassa mahdollisimman mukavia ja mahdollisimman hyvin kipua lieventäviä tohveleita. Yhden sivun yläkulmassa luki näin:

Tohvelit ovat loistavia metsästäjiä, joilla on tehokas hajuaisti. Yllättävää kyllä, tohvelit selviytyvät muita jalkineita paremmin nimeämispäiväkinkun sisältämästä suolasta ja rasvasta. Tohveleillenne sopinee mainiosti pari siivua kinkkua herkkupalana.

”Nerva, onko laukkusi pohjalla vielä yhtään kinkkua?”

”Me näimme ennalta senkin”, uhkasivat tohvelit, ”ja varmistimme, että rakasetankin myyjältä oli vaihtoraha loppu sinä päivänä. Tiesimme, että kaltaisesi lempeä sielu maksaisi suosiolla kolme mutteria ylimää–”

”Seis!” huusi puun takaa esiin ryntäävä Nerva. ”Tohvelit, syökää tämä!”

Varpatine ei ehtinyt reagoida matoranin heittäessä pienen palan kinkkua sisään tohveleihin, joihin heidän tietoisuutensa oli pesiytynyt. He ajattelivat sylkevänsä makupalan suoraan ulos, vastustavansa suolaisen lihan reheviä aromeja, mutta kinkku oli liian viettelevä jopa Nervan repun pohjalla päiviä viruneena pikkupalana. Varpatinen toisen tohvelin aukko sulkeutui ja avautui hitaasti matoranien ja peikon odottaessa hermostuneina.

Kului hetki.

”Ehkä kenenkään ei tarvitse kuolla tänään”, sanoi Varpatine lopulta.

Nervat huokaisivat helpotuksesta ja vilkaisivat toisiaan. Särkä uskalsi laskea haulikkonsa alas.

Olihan kuolemaa ollut jo riittämiin tälle reissulle.

21: Tohvelit

”Tervehdys, Särkkä. Tervehdys, pikkuinen”, Valtiaan tohvelit lausuivat yhteen ääneen. ”Olette saapuneet ristiriitaisia aikalinjoja pitkin juuri siihen pisteeseen, mihin teidät toivoimmekin. Kaikki on kulkenut juuri siten kuin palaset teille asettelimme.”

Matoran äimisteli näkemäänsä ja kuulemaansa kauhistuneena. Tohvelien ääni oli viettelevä, tilanteen hallinnassa. Ne näyttivät pehmeiltä, mukavilta jalassa. Nerva halusi hieman kokeilla, ja oli jo ottamassa askelta eteenpäin, kunnes ensimmäisen hänen kohtaamansa Särkän roteva peikonkoura pysäytti hänet.

”Tapoin Valtiaan”, Särkkä murahti haulikkoaan pidellen. ”Tapan teidätkin.”

Vastauksena sille tohvelit nauroivat juuri niin pirullisesti kuin kaksi jalkinetta voi. Ne läpättivät rytmikkäästi vasten routaista maastoa.

”Me loimme Valtiaan”, tohvelit hymähtivät, ”ja tapoit hänet meidän ehdoillamme.”

Nerva näki sivusilmällä, kuinka Särkän hymy hyytyi. Se, mitä hän ei tiennyt, oli että muisto palasi peikon mieleen. Se oli outo muisto, jota hän ei ollut ymmärtänyt tätä ennen: muisto lasisesta purkista Valtiaan hyllyllä, jonka sisällä oli ollut kurttuinen, epämuodostunut, pienempi Valtias. Ymmärryksen avaimet oli tarjottu hänelle jo aiemmin, mutta hän ei ollut osannut tarttua niihin.

”Saanemme esitellä itsemme”, tohvelit lausuivat synkeällä päättäväisyydellä. ”Me olemme Varpatine. Johdatimme kaiken niin, että te kaksi kohtaisitte. Ja voimme kertoa, että ette poistu tästä metsästä elävinä.”

20: Nerva³

Nelikko eteni Vo-Metrun tiellä. Kuutamo kulki kuusenlatvojen takana, mutta kukaan ei ehdottanut yöpuulle vetäytymistä. Kaiken tapahtumisen jälkeen unen epätodellinen haamumaailma olisi ollut liian sekava lisä olemassaolon kerroksiin. Rakasentankin vierellä tallustava Särkältä näyttävä Särkkä oli kuitenkin välillä kuulevinaan hitaan, kuudennen olennon tassuttelun takanaan. Mutta kääntyessään katsomaan siellä ei näkynyt ristin sieluakaan.

Särkältä näyttävää Särkkä ei yhtään helpottanut ajatus, ettei seuraajalla olisi sielua lainkaan. Hän hytisi hieman.

”Eli se rasia oli siis eräänlainen batyskafi, jolla voi lymyillä todellisuuden pinnan alla? Ja sinne voisi piilottaa… eläviä sieluja?” Yritti Särkän näköinen Nerva vielä kerrata hämäriä tapahtumia.

”Mikä hitto on batyskafi?” kysyi Särkän näköinen Särkkä tyytyväisenä siitä, että sai muuta ajateltavaa.

”Ei se minusta batyskafi ollut”, Nerva sanoi. Hän ei ollut innokas puhumaan oman rasiansa sisällöstä.

”Se on semmoinen veden alla menevä laite. Vähän niin kuin hylkeen ja rakasentankin risteytys. Tankeissa oleva bensiini on kevyempää kuin vesi ja niin edelleen. Hauleja pudottamalla korkeutta voidaan säätää.”

”Kuulostaa aika sakealta”, Särkkä sanoi.

”Mutta”, Nerva mietti, ”Minun rasiassani piili siis oma, muinainen sieluni. Joka oli tullut sinne glönkulla Nimeämispäivän tähdeltä. Vartioni herpaantui ja se pääsi ulos, ja sitten matkustimme lopulla pelastamaan teidät kaksi. Mitä on toisessa rasiassa?”

”Eikö sinun pitäisi tietää? Me olimme sama. Sinä toit sen metsään”, Nerva vastasi hieman ärsyyntyneenä koko juttuun.

”Ja eikös tuo minun näköiseni tyyppi ole te myös”, Särkkä puuttui keskusteluun.

”Joo, mutta minä olen vanha ja muinainen! Vuosituhansien opettama!” Särkän näköinen Nerva sanoi tavalla, joka oli vähintäänkin pompöösi.

”Eikö sinulla ollut vain kokemusta laatikossa lymyämisestä?” huomautti toinen toisista Nervoista.

”Niin ja. Sinä tulit laatikosta ja otit vain minun ruumiini käyttöösi! Se ei kuulosta oikein reilulta!” sanoi Särkkä.

”Paraskin puhuja, peikko. Olit ampunut minua päähän tuliaseella. Ja minä sitä paitsi pelastin sinut vanhan pomosi pretoriaanikaartilta.”

”Missä Pretoria edes on?” mietti Nerva.

Hän ei kuitenkaan saanut ikinä vastausta. Hyy hiipi kaikkien Nervojen ja Särkkien selkäpiihin. Kuin lumotuneina he kääntyivät katsomaan taakseen.

Kuun kajossa, pehmeiden jalanjälkien päässä, olivat uhkaavina Valtiaan kultaiset, karvaiset tohvelit.

19: Kuin lupaus uudesta alusta

Vo-metruun johtava tie oli viimein muuttunut pehmeästä metsäpolusta kivikkoiseksi. Nervan leirin purkamisen jälkeen matkanteko oli ollut kuitenkin paljon aiempaa hitaampaa. Tähän vaikutti lähinnä se, että rakasentankin selkään mahtui ainoastaan kaksi Nervaa. Kolmas, Särkältä näyttävä Nerva ja Särkältä näyttävä Särkä joutuivat astelemaan hitaasti ratsun vierellä. Matkanteko oli kuitenkin sujunut leppoisasti, kun Särkältä näyttävä glögidemoninerva oli kertonut muille tarinaa siitä, kuinka monimutkaiseksi elämä voi muuttua, kun elämään esittelee liikaa merkityksellisiä valintoja.

”Eli… sillä smoothiella voi matkustaa todellisuuksien välillä?” Nerva yritti ymmärtää glögiriivaajan tarinaa.

”No ei, hölmö!” Särkän näköinen Nerva kimmastui. ”Mutta sillä voi paeta Nimeämispäivätähdeltä. Ja näemmä myös pahasti pieleen menneiltä aikalinjoilta”, hän tarkensi.

”Selvisikö sinulle koskaan, mitä siinä litkussa oli?” velvollisuuden todellisuudesta saapunut, tehosekoittimen niellaissut Nerva sai viimein kysyttyä.

”Kinkkua ja glögiä. Sekoitettuna yhteen. En suosittele maun puolesta”, glögikaasuksi muuttunut Nerva Särkän suulla pohdiskeli. Särkä tuijotteli itseltään näyttävää riivattua otusta edelleen kauhulla. Haulikkoaan puristava peikko oli suostunut lähtemään kolmikon matkaan ainoastaan uteliaisuudesta. Käsittämättömän kolmikon pelkkä olemassaolo sai peikon pään jomottamaan. Rakasentankkiaan ohjastava keulaa pitelevä Nerva oli kuitenkin tullut jo tovi sitten siihen tulokseen, että tällaisia asioita ei pitänyt miettiä liian tarkkaan. Nimeämispäivän viettoonhan hän oli vain menossa. Ja nyt hänellä oli sitä varten iso joukko omankaltaista seuraakin! Näin oli parempi.

Nervan, Nervan, Särkä-Nervan ja Särkä-Särkän joukkio ei kuitenkaan ollut toistensa olemassaolosta keskustellessaan huomanneet, kuinka jokin kankainen seuraili heitä etäämmältä. Nervan rasian sisältö odotti yhtä oikeaa hetkeä puiden varjoissa…

18: Kohtalo: Valtias

Metsän keskelle, joskin syvälle sen alle johtava luolasto oli tullut päätepisteeseensä. Valtiaan salin reunoilla seisoi varjoissa useita punaisiin haarniskoihin pukeutuneita vartijoita. Särkä tuuppi haulikollaan Nervaa astumaan kultaiseen kylpytakkiin pukeutuneen kurttuisen Valtiaan eteen. Särkä itse asteli hieman pelokkaana sivummalle nojaillen vaivaantuneena aseeseensa.

”Valtias”, peikko aloitti osoittaen samalla huoneen keskellä seisovaa matorania. ”Se metsään saapunut tunkeilija. Kuten toivoitte.”

Nerva tuijotti inholla Särkää, joka hänen pyynnöistään huolimatta ei ollut päästänyt häntä takaisin leiriinsä. Matka läpi tunneleiden oli ollut pitkä ja ikävä.

”LIKAINEN TUNKEILIJA”, Valtias kähisi istuimellaan. ”KUINKA JULKEAT TUODA NIMEÄMISPÄIVÄN LÖYHKÄN MINUN METSÄÄNI!”

Nerva vilkaisi Valtiaan katsekontaktia vältellen taas kohti Särkää, joka näytti nyt lähinnä vaivaantuneelta.

”KUINKA SAATAT TOIMIA MOISEN LIKAISEN ILON JA HAUSKAN AIRUENA. MINUN METSÄNI ON JO VUOSISATOJA SELVINNYT ILMAN MITÄÄN HYVÄNMAKUISTA JA NAUTINNOLLISTA.”

Nerva ei edes yrittänyt puolustautua. Hänen mielestään kurttuisen Valtiaan sanat päihittivät itse itsensä. Valtias kuitenkin huomasi tämän uhmakkuuden välittömästi.

”SÄRKÄ, TOIMIT HYVIN KUN TOIT TÄMÄN SAASTAN LUOKSENI. NYT SAAT PÄÄTTÄÄ HÄNEN ELÄMÄNSÄ, JOTTA METSÄNI VOI OLLA TAAS SYNKKÄ JA IKÄVÄ JA PUHDAS GLÖGIN JA KINKUN HERKULLISISTA TUOKSUISTA.”

Särkä ei uskaltanut uhmata valtiaansa sanoja. Hän tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Hän latasi haulikkonsa ja nosti sen Nervan pään korkeudelle. Valtias myhäili tyytyväisenä hänen kätyrinsä tottelevaisuudesta.

Yksi ainoa laukaus kajahti, mutta ennen sitä Särkä oli ehtinyt kääntymään. Valtias katsoi järkyttyneenä alas, jossa haulit olivat läpäisseet hänen vatsansa. Vain hetkeä myöhemmin tämä lysähti kuolleena valtaistuimeltaan lattialle. Nerva katsoi Särkää yllättyneenä. Savuavaa haulikkoa käsissään pitelevä peikko virnisti. Hän oli saanut lopullisesti tarpeekseen Valtiaan typeristä säännöistä.

Mutta silloin huoneen punahaarniskaiset vartijat heräsivät henkiin. Jokainen niistä kiskaisi esiin mitä erikoisempia kohtavia aseita. Särkä tarttui nopeasti Valtiaan tuolin vierellä lepäävään valtikkaan ja heitti sen Nervalle. He molemmat valmistautuivat puolustamaan itseään…

… mutta heidän ei koskaan tarvinnut. Ennen kuin taistelu ehti edes alkaa, vihreä kanelintuoksuinen kaasu leijaili järjestelmällisesti punaisesta kypärästä toiseen ja glögintuoksuun sekä järkytykseen tuupertuneet vartijat rysähtivät hetkessä maahan. Ällistyneenä tilannetta tuijottavat Nerva ja Särkä seurasivat, kuinka aseistettu glögi leijaili lopulta takaisin varjoihin, joista hetken päästä astelivat… Särkä ja Nerva…

”Mitä…” valtikkaa puristava Nerva ihmetteli.
”… ihmettä?” täydensi haulikkoa pitelevä Särkä.

”Kas tervehdys, täällähän te jo olettekin”, varjoista saapunut Nerva riemastui.
”Sanos muuta”, Särkältä näyttävä glögin riivaama Nerva myöntyi ja ojensi kätensä kohti Nervaa ja Särkää esitellen samalla itsensä.

Nerva, Nerva, Särkän ruumiissa glögistä muodostuva Nerva ja Särkä seisoivat kaikki ringissä Valtiaan huoneessa toisiaan tuijotellen.

”Niin, minun kuuluisi varmaan selittää…” Särkältä näyttävä Nerva sitten lausahti.

17: Velvollisuus: Demonologian miniatyrisoitu oppimäärä

Jokirannalla niveliään naksutteleva, riivattu Särkä lopetti maanisen ja pahaenteisen naurunkohtauksensa vasta, kun Nerva viimein uskaltautui keskeyttämään tämän.

”Mikä ihmeen valinta?” matoran ihmetteli. ”Sekö missä minun piti päättää mitä apetta annan maksuksi läpikulusta?”

”No… no se tietenkin…” Särkän suulla puhuva henkiolento parahti. ”Hyvähän sinun siinä on tietämättömänä pällistellä, kun osasit antaa tälle rumalle katalukselle sen kinkun. Minäpä päädyinkin glögiin ja olen vellonut kymmenen tuhatta vuotta tuolla hiivatin laatikossa siitä asti, kun se kamala käpymies käski minun juoda sen smoothien…”

Nerva ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä liiottelevilla vuosimääreillä tarinaansa höystävä henkiolento saarnasi. Särkä tuhisi pahantuulisesti ymmärtäessään ettei matoran vieläkään ymmärtänyt. Hän yritti havainnollistaa osoittamalla maassa lojuvaa, Nervan nimellä varustettua rasiaa.

”Miksi sinä oikein luulit, että siinä lukee noin?” riivattu peikko rähisi.

”Ööh, koska se on minun rasiani?” Nerva vastasi typerään kysymykseen.

”No ei!” demoni karjaisi. ”Kun siksi että siellä oli Nerva sisällä!”

”Täh…” Nerva pällisteli.

Mutta glöginebulan kaasuihin sulautunut Särkän kehoa riivaava Nerva oli kyllästynyt odottamiseen ja selittelemiseen. Särkän luisevilla sormilla hän tarttui kirstun tekstiilisen sisällön seasta löytyvään, noin senttimetrin korkuiseen tehosekoittimeen. Ennen kuin Nerva ehti reagoida asiaan millään tapaa, peikkoa riivaava Nerva oli tarttunut hänestä kiinni ja pakotti hänen suutaan auki.

”Nielaise sitten kunnolla”, Särkän suu sähisi samalla, kun tämä survoi pikkuruista tehosekoitinta matoranin kurkusta alas. ”Toivottavasti pieni annos on tarpeeksi…”

Ja olihan se. Koomisen pienestä koostaan huolimatta nimeämispäiväelintarvikkeiden yhteinen voima kiskoi Nervat jonnekin aivan muualle.