Aihearkisto: Retro Klaanon

Vanhan foorumin rope.

Guardian

Klaani
Sairasosasto

”Hei. En tiedä, kuuletko minua. En välitä.”

Raskaat verhot estivät vähäisenkin valon pääsyn huoneistoon. Hämyisässä sairaalaympäristössä valkoinen ja musta sekoittuivat harmonisesti. Harmaata ei ollut. Oli vain mustia siluetteja, jotka liikkuivat valkoisuudessa.
Aivan ikkunaa vasten nojasi tuoli, jolla istui sotilaallinen hahmo. Metrin päässä hahmosta löytyi peti, jolla makasi huoneen ainoa potilas. Tämä nukkui rauhallista unta.

”Ne sanoivat, että jotain oli tapahtunut aiemmin. Kielsivät astumasta tänne. Juuri nyt en välitä.”

Tuolilla istuva hahmo laski suuret kasvonsa kämmeniinsä. Se huokaisi syvään ja haki ajatuksiaan. Huoneen seinäkello piti piinaavaa tikitystä. Piinaavampia olivat vain hahmon sydämenlyönnit.

”Tulin tänne, koska haluan kysyä sinulta jotain. Sano vain täydeksi Karzahnin tolvanaksi, jos edes pieni osa sinusta on hereillä. Mutta… haluan vain… en tiedä, puhua… puhua ystävälle.”

Aivan sairaalavuoteen vieressä oli pöytä. Vesimaljakkoon istutetut kukat olivat hoitamattoman näköisiä, osa jopa lakastuneita. Terälehtiä lojui pöydällä ja lattialla. Vesimaljakon takana oli valokuva, jossa oli neljä enemmän tai vähemmän hymyilevää hahmoa. Kuva oli käännetty toipilasta kohti.
Kukat olivat kuolemaisillaan ja pöytä oli pölyssä, mutta valokuva ei. Lasi heijasti edelleen verhojen läpi huokuvaa valoa.

”Tunnen itseni taas petetyksi. Se olisi ehkä hauskempaa, jos tämä olisi ensimmäinen kerta.”
Mies naurahti kuivakasti eikä kovin aidosti. Se otti pitkän hörpyn vyötäröllään roikkuvasta vesipullosta ennen kuin jatkoi puhettaan.
”Minulla on hyvin pitkäaikainen ystävä. Toveri. Aseveli, jos niin voi sanoa. Sellainen sekopää, jonka kanssa on tullut koettua ties mitä ja selviydyttyä niin taisteluista kuin muustakin. Hyvä mies. Moraaliltaan muistuttaa lähinnä bumerangia.”

Mieshahmo otti toisen äänekkään hörpyn.
”Kiero, vaarallinen. Käsittely vaatii vuosien harjoittelua. Mutta palaa aina luokseni hädän hetkellä.”
Kenttäpullo niksahti takaisin paikalleen varustevyöhön. Hahmo nousi täyteen mittaansa ja ravisteli raajojaan.
”Kuvittele ilmeeni, kun se mies lähettää minulle henkilökohtaisen viestin, jossa se kertoo kääntäneensä takkinsa. Niin, joo. Tosi kirjaimellisesti.”

Huoneen ainoa potilas ei reagoinut mitenkään. Vain raskas hengitys vastasi miehelle.
”Olen vihainen, tietysti. Vihainen ja hämmentynyt. Haluan lähinnä lyödä sen tyhmää vihreää naamaa silmien väliin jollain tylpällä uudelleen ja uudelleen. Ja se olisi näissä olosuhteissa… sodassa jopa oikeutettua. Mutta kun ei. Helvetin helvetin helvetti, ei.”

Hahmon kämmenet puristuivat tehokkaasti nyrkeiksi ja tärisivät hetken. Hahmo kuitenkin nieli vihansa. Se horjui hetken paikallaan ennen kuin istui taas tuolilleen.
”Kysyn sinulta jotain. En tiedä, voisitko vastata edes hereillä, mutta haluan silti edes kysyä. Se on vaivannut minua niin pitkään kuin olen ollut… täällä. Joskus linnoitus ei ollut tällä paikalla, ei näin vankalla pohjalla. Ja silloin se oli puuta ja tiiliskiveä.”
Mieshahmo katsoi syvään potilasta, yrittäen etsiä tämän katsetta. Silmät oli kuitenkin suljettu eivätkä ne antaneet minkäänlaista vastausta.

”Niihin aikoihin tänne saapui skakdinuorukainen, joka ei suostunut antamaan oikeaa nimeään. Varusteinaan nuorukaisella oli lähinnä teräaseita ja hyvin, hyvin harvinainen kiikarikivääri sodasta, joka oli niihin aikoihin loppunut vasta vajaa vuosikymmen aikaisemmin. Nuorukainen oli täynnä haavoja ja vammoja, joista osan täytyi varsin yksiselitteisesti olla itseaiheutettuja. Lisäksi vaikka hän yritti parhaansa mukaan asiaa piilotella, oli hän ollut joskus Pimeyden metsästäjä.”
Hahmo katsoi kämmenpohjaansa. Hän oli valmis jättämään ne ajat unholaan.

”Kysyn nyt vain, miksi. Miksi annoit nuorukaiselle anteeksi kaiken sen, mitä nuorukainen oli tehnyt. Kaiken, mitä hän edusti. Miten kykenit ottamaan sen riskin? Mistä sinä löysit sen verran anteeksiantoa.”

Hahmo huokaisi.

”Ja miksi se nuorukainen istuu nyt tässä.”

Potilas ei vastannut, vaan jatkoi levollista untaan. Yksinäinen punainen silmä katseli mustan ja valkoisen kontrastista. Sen omistaja kuunteli potilaan levollista hengitystä. Vieraan kämmen kävi vielä kerran otsalla. Tämän jälkeen sotilas nousi hitaasti seisomaan ja asteli vuoteen vierelle. Puoliksi alas vuoteelta valahtanut huopa aseteltiin takaisin paikoilleen.
Hahmo seisoi hetken vuoteen vieressä sanomatta mitään. Sitten se asteli hitaasti huoneen ovelle.

* * *

Admin-siipi

Punainen Visorak asteli kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin astellen vuorotellen lattialla ja seinillä. Visokki tunsi vaistollaan jo kaukaa, että admin-siivessä oli tyhjää. Pitkään oli ollut vain hiljaisuus. Vain yhden olennon ajatukset kimpoilivat syvälle linnoituksen muuriin piilotetun huoneiston sisällä. Ei kestänyt kauaa päätellä, kenen.
Neljän hämähäkkimäisen jalan harppova askel ei arvioinut, tarttuiko se lattialautaan vai seinämiin.
Lopulta Rahi saavutti hieman avonaisen oviaukon, jonka välistä kajasti työvalo. Hämähäkki työnsi oven varovaisesti auki otsallaan. Hän jäi seisomaan odottavasti oviaukkoon.

”G”, Visokki sanoi. Kumea telepaattinen kaiku saavutti kohteensa, mutta ei saanut vastakaikua. Skakdi istui pöydän ääressä työstäen jotain. Punainen työvalo pöydän yllä toi nuotiomaista hehkuaan muuten tyhjään huoneeseen ja värjäsi sinisen skakdin purppuraiseksi.
”No mutta hyvää iltaa”, väsynyt ääni vastasi.

”Minä tiedän, mitä sinä aiot”, Visokki sanoi vakavasti. ”Se ei ole sen arvoista.”

Työpöydälle oli aseteltu sotilaallisen tarkkoihin riveihin kymmeniä, ehkä jopa satoja plasmapatruunoita. Niiden punertavat kärjet hehkuivat pöytälampun valossa, kun Guardianin kookas kämmen lipasti niitä yksi kerrallaan. Vartija-kivääri oli purettu siististi, ja sen aseöljystä kosteat osat oli sijoiteltu ympäri suuren työpöydän pintaa. Pitkäpiippuinen zamor-revolveri lojui pöydän reunalla. Sen rumpuosan panosaukot oli täytetty kelmeän vihreillä kuulilla, joiden sisältä löytyi kaikkea lyijystä napalmiin.
Punaisen valon kajo täytti muuten pimeän huoneen. Seinillä olevissa telineissä oli kymmeniä teräaseita, kiväärejä, pistooleita ja lippaita. Aseista jokainen oli välittömässä käyttökunnossa.
Askeettisella mutta suurella sängyllä lojui skakdisoturin varustevyö, jonka lipastaskut oli tyhjätty pöydälle.

Aukinainen ikkuna varmisti, että huoneessa ei ainakaan ollut liian lämmintä. Oli liiankin selvää, että Guardian oli ollut hereillä jo pitkään.
Guardian laski viimeisimmän lippaan samaan pinoon kuin aiemmat. Hän tarttui Vartija-kiväärin hyvin öljytystä rungosta ja pyyhkäisi metallipintoja vanhalla rätillä. Sitten admin kasasi osa kerrallaan tottunein ottein kiväärinsä. Siinä kesti viisi sekuntia.

Latausliike. Varmistus.
Ase laskettiin pöydälle. Guardian nosti vesipullon pöydältä ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän kääntyi tuolillaan kohti Visokkia. Skakdi ja visorak jakoivat pitkän katseen, jonka aikana huoneen valtasi hiljaisuus.
”Niinkö? Mitäköhän minä aion?” Guardian kysyi katsellen kaukaisuuteen.

”Minä ymmärrän, että olet vihainen!” Visokki sanoi rauhoittavalla äänellä. ”Sinulla on kaikki syy olla! Minäkään en ymmärrä… en ymmärrä enkä käsitä, miten Ämkoo voisi tehdä mitään sellaista… mutta harkitse, mitä olet tekemässä.”

Visorak otti kaksi askelta skakdia kohti ja katseli vihreillä silmillään skakdia arvioiden ja harkiten sanojaan. ”Hän on ystäväsi, G.”

Guardian huokaisi.
”Niin. Arvaa, tekeekö se tästä yhtään helpompaa.”

”Takuulla ei, mutta… mutta… yritä ymmärtää. Se on sentään Ämkoo, hänellä täytyi olla jokin syy sille. Ehkä häntä… kiristetään? Ehkä hän on vihdoin menettänyt hallinnan?”
Kylmät väreet kiipivät pitkin Visokin olemusta. Vaikka Ämkoo oli vanha ystävä, oli jossain tämän sisällä edelleen vankina edesmenneen makutan rikkinäinen sielu. Makutan.

”En usko, että kyse on siitä”, Guardian sanoi pudistaen päätään. ”Olen katsonut sitä pätkää uudelleen ja uudelleen. Ämkoo tietää, mitä tekee. Niistä silmistä ei katsonut makuta.”
”Vaan?” Visokki sanoi.
”En enää tiedä”, G vastasi. Skakdin oikea käsi kurottui takana olevalle työpöydälle. Kämmen tarttui zamor-pistooliin varmasti. ”Jotain sellaista, jota haluan katsoa silmiin lähinnä tähtäimen läpi.”

”Sinä et tiedä itsekään, mistä puhut”, Visokki sanoi. Hämähäkkiolento hieroi päätään Guardianin jalkaa vasten. ”Mitä sinä teet, jos saat hänet tähtäimeesi?”
”Se hetki pelottaa minua itseänikin.”
G pyöräytti kuudestilaukeavan rumpulippaan auki ja katseli kelmeän vihreitä zamoreja valoa vasten, jolloin niiden tyhjiössä kelluskelevat sisällöt näkyivät entistä paremmin.
”Mitä teemme Allianssilla, jos ystävätkin ovat tällaisia?” Guardian sanoi hymyillen. Kevyt ranneliike ja revolverin rumpulipas pyörähti paikalleen metallisesti kilahtaen.

”Sanot edelleen häntä ystäväksi”, Visokki vastasi. ”Se kertoo minulle, että et vetäisi liipaisimesta.”
Guardian osoitti revolverilla kohti seinää, sormi liipaisimella ja katse tiukkana. Hitaasti ase laskeutui takaisin pöydälle.
”Piru vie sinun kanssasi”, Guardian sanoi naurahtaen ja laski kätensä visorakin päälaelle. Skakdi rapsutti isolla kämmenellään telepaattisen araknidin päätä. Visokki oli liian älykäs ja ylpeä myöntääkseen pitävänsä siitä.
Sitä oli vaikea päätellä suuren Rahin kasvoilta, mutta Visokki hymyili tai ainakin yritti kovasti.
”Jokin kertoo minulle, että et silti aio hylätä tätä ajatusta”, visorak viesti.

”En niin.”

”Onko jotain, jolla voisin muuttaa mielesi?”

”Sinä voisit syöttää minulle idean, jota luulisin omakseni. Tai ottaa ruumiini haltuun ja estää minua. Mutta et tee sitä.”
”Ei. En ikinä.”

Guardian taputti Visokin päätä.
”Minä lähden hänen peräänsä. Minä etsin hänet ja saan hänet tähtäimeeni. Minä nappaan hänet ennen kuin hän nappaa minut. Ja sitten kun se mies seisoo piippulinjani edessä, teen valinnan. Sen pidemmälle en ole suunnitellut.”

”Tämä voi olla vain juoni”, Visokki ehdotti. Argumentit alkoivat loppua, mutta jotain oli tehtävä. ”Ehkä ne yrittävät provosoida juuri sinua. Avde tekisi jotain juuri sellaista. Usko minua, minä tunnen hänet.”

”Olen valmis ottamaan sen riskin”, Guardian vastasi. ”Olen sen verran velkaa Ämkoolle.”
G nousi ylös tuoliltaan. Hän sammutti työvalonsa. Huone jäi pimeäksi.
Sekä skakdi että visorak astuivat ulos huoneesta samanaikaisella askeleella. He lähtivät kävelemään hitaasti pitkin admin-siiven himmeästi valaistuja käytäviä.
”Mitä minä teen, jos sinä lähdet hänen peräänsä?” Visokki sanoi hieman huolestuneena. ”Jään yksin. Yksin johtamaan sekasortoista Klaania keskellä sotaa. Minä… en tiedä, onko minusta siihen.”

”Yksin?”,Guardian kysyi hymyillen. ”Sinulla on paras opettaja tähän aiheeseen. Vie Nöpö muuten joskus katsomaan häntä. Minua se otus lähinnä puree.”
”… kun sanot ’puree’, puhutko Tawasta vai Nöpöstä?”
Guardian teki parhaansa pidätelläkseen naurua. Hän epäonnistui. Näinä aikoina se ei välttämättä ollut pahasta.

Kaksikon tiet erkanivat admin-siiven ovilla. Molemmat aikoivat kohdata vanhan ystävän. Mutta hyvin, hyvin eri merkeissä.

The Snowman

[spoil]Tuplaposti lol lol lol[/spoil]

Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
”…aika laskeutuminen.”

Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
Hmm…
”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

Makuta Nui.

”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
”Taidat olla oikeassa.”
Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
”Rauhoitu, kaik-”
”Rakastan!”

Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
”Joten sen pitäisi toimia?”

Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
”Olenhan ammattilainen.”
Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
”En minäkään.”

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
”Pitäisikö meidän-”
”Juu.”
Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
”Ja kukakohan tämä ’hän’ on?”
Toa näytti järkyttyneeltä.
”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”

The Snowman

Bio-Klaanin saari, itärannikon kalastajakylä

Puiset rakennukset oli maalattu keltaiseksi kylän perinteiden mukaisesti. Vuosien varrella merituuli oli kuitenkin syönyt värin pois laudoista. Samoin myös laituri oli romahtanut mereen voimakkaan aallokon hakatessa sen perustuksia. Leveitä teitä reunustaneet kivet vierivät pois asemistaan luonnonvoimien tehdessä työtään. Missään ei näkynyt ainuttakaan Matoralaisista.

Mutta rakennukset voitiin aina maalata uudelleen, ja sen kylän asukkaat tekivät niin kerta toisensa jälkeen. Tuhoutuneen laiturin tilalle pystytettiin uusi, ja uudet kivet asetettiin markkeeraamaan teitä. Vuosi vuoden jälkeen, aina uudelleen tuon pienen kylän pienet asukkaat tekivät tyhjäksi sen, mitä luonto yritti saada aikaan. Joka vuosi kaikki laitettiin jälleen kuntoon, niin että sen myrskyisän niemenkärjen asukkaat saivat elää kallioisella rannallaan rauhallista, joskin työteliästä elämää. He olivat jopa nimenneet kylänsä uudestaan: Komau-Kaja-Koro oli ehkä nimihirviö, mutta asutuskeskuksen väki ei olisi voinut olla ylpeämpi kylänsä nimestä. Sen alkuosa tuli mielenhallinnan naamiosta, Kanohi Komausta, ja se kuvasti päättäväisyyttä. Toisin kuin voimakas naamio, tämä Komau ei kuitenkaan tunkeutunut toisten mieliin, vaan se piti itse itseään tiukassa otteessa karuissa oloissa.

Mutta kaikesta kunnostustyöstä huolimatta se oleellisin puuttui. Matoralaiset olivat tiessään. Tilalla oli vain parvi bio-lokkeja ja kaksi Zyglakia.

”Mei”, aloitti liskoista kookkaampi varovaisella äänellä. Puhuja oli Calibus, nuori ja vetreä miespuolinen Zyglak, joka oli väriltään sinivihreä. Hänellä oli matalahko ääni ja leveät hartiat, mutta hän oli hieman keskimääräistä Zyglakia lyhyempi. Kasvoiltaan Calibus oli kuitenkin hienostunut, ja monet liskoneidot pitivätkin häntä sangen viehättävänä.

Mei, nuori ja tummanpunainen naaras-Zyglak ei näyttänyt kuuntelevan, katseli vain tarkkaavaisena ympärilleen. Ja puhui Calibuksen keskustelunavausyrityksen päälle.
”Tunnetko tämän paikan legendan?” hän kysyi katsomatta kuitenkaan matkakumppaniinsa, joka käveli muutaman metrin hänen jäljessään.
”Mei.”
”Matoralaiset kertovat, että tämä paikka oli aikoinaan pyhä ja kielletty, että yksikään kuolevainen ei saisi sille rakentaa majaansa. Paikalliset eivät kuitenkaan välittäneet, vaan asuttivat juuri tämän kaistaleen rannikkoa.”
”Mei”, Calibus sanoi jo hieman kärsimättömänä.
”Tänne muuttanut heimo rakensi mökkinsä ja majansa muiden varoituksista piittaamatta, mutta Matu Nu tuimistui ja upotti kaikki rakennukset mereen. Kyläläiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan rakensivat majansa uudelleen. Matu Nukaan ei kuitenkaan aikonut luovuttaa…”
”Se on Mata Nui.”
”…vaan tuhosi kylän uudella myrskyllä.”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä, hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Oikeastaan, aivan pienestä pitäen, Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta, siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat. Calibus tyytyi osaansa ja kuunteli päättäväisen nuorukaisen hieman epätäsmällistä kertomusta.

”Sama jatkui vuosi vuoden jälkeen. Kylä rakensi, Matu Nu tuhosi. Lopulta, eräänä vuonna, kun kevät taas koitti ja jälleenrakennus oli valmis, Matoralaisten Suuri Henki muutti mielensä. Hän ymmärsi, että vaikka Matoralaiset eivät ole kuolemattomia, Velvollisuus eli heissä näkyvintä ilmentymäänsä. Ja Velvollisuus on kuolematon. Matoralaiset siis lunastivat pyhän paikan työnteollaan ja uutteruudellaan.”

Mei piti tauon, jonka Calibus päätti käyttää hyväkseen. Kumpikin lisko oli nyt pysähtynyt, ja he alkoivat pikku hiljaa kuivua pitkän uintireissunsa päätteeksi, kosteasta meri-ilmasta huolimatta.

”En koskaan pitänyt sinua tarinankertojana. Mistä… Mistä tiedät tämän kaiken?”

Mei kääntyi ympäri ja katsoi jäänsinisillä silmillä suoraan keskustelukumppaniinsa. ”Guechex kertoi tätä tarinaa minulle usein. Mutta hän kertoi myös, mitä pyhä paikka oli merkinnyt. Paikka oli pyhä, mutta ei Matoralaisille. Vaan meille.”
Sinivihreä Zyglak kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Meille?”
”Kuulemma. Tämä niemenkärki oli Zyglakien pyhä paikka, ja Matoralaiset veivät sen. Ennen kuin uskonnostamme tuli, no, mustekalakultti.”

Mei piti pienen tauon, ja varmisti taas että nahkainen, pitkä lieriö roikkui turvallisesti hänen vyöllään. Se sisälsi palan paperia, joka oli tärkein pala paperia hänen tähänastisessa elämässään. Se oli viesti tiedemieheltä erämaassa, viesti, jonka takia hän oli yön turvin paennut entisestä Zyglakien, nykyisestä Zyglakien ja Skakdien leiristä. Calibus oli seurannut häntä, koettanut estää häntä lähtemästä, mutta nyt oli jo myöhäistä kääntyä. Siitä huolimatta sinivihreä lisko seurasi häntä, aina tänne asti, näin kauas etelään. Mereltä maalle noustuaan he arvelivat tämän olleen turvallisin reitti: tämän etelämpänä saattoi olla vielä Matoralaisia, ja pohjoisempana taas, no, Nazorakit eivät kuulemma olleet turhan tarkkoja siitä, mitä tai ketä pommittivat.

”Hän käytti kertomusta…” Mei jatkoi, ”…muistuttaakseen minulle, että Matoralaisten ’työnteko ja uutteruus’ ovat joskus kaiken pitämistä omaa lajiaan varten luotuna. Näin ainakin luulisin. Mutta en voi kysyä häneltä, koska, hän…”
”Mei”, Calibus sanoi rauhoittavasti. ”Tiedät, että hän on kunnossa. Mitä voisi sattua Gu-”
Mein tuima katse vaijensi sinivihreän liskon. Se oli loukkaantunut ja äkäinen, siis enemmän kuin tavallisesti.
”No, oli miten oli, tyhjää täällä minusta on”, Mei totesi. ”Kaikki ovat evakoituneet ötököiden sotakoneen tieltä kohti etelää. Ja jos täkäläiset voittivat jumalan asuakseen täällä…”

Mei piti tauon ja puristi sormensa pitkän veitsen ympärille.

”…niin minkä kanssa me sitten olemme todella liittoutuneet?”

Lokit rääkyivät, liskot olivat hiljaa. Aaltojen iskut rantakallioon kuuluivat halki kylän. Kaikkialla tuntui meren suolainen haju. Vaitonaisuuden vallitsessa Calibus päätti yrittää mahdotonta tehtäväänsä vielä kerran.
”Mei. Jos kuitenkin vain palai-”
”Naama kiinni.”

Tummanpunainen Zyglak kääntyi kannoillaan ja alkoi tarpomaan kohti sisämaata.

Kannatti yrittää, Calibus totesi mielessään ja lähti seuraamaan vanhaa ystäväänsä.

[spoil]Kiitos Geelle Calibuksen nimestä, anteeksi kaikille bio-lokeista.[/spoil]

Guardian

Jäiset rannat

Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.

Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.

Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.

Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä. Täällä eli toivo.

Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.

”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”

”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”

Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.

Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.

”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.

”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”

Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”

”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”

”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”

”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”

”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.

”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”

”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.

”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”

”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
”Ystävä. Aina.”

Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”

”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”

”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”

Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.

Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”

Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”

Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”

”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä. Olet parempi mies kuin haluat myöntää.”
Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.

Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.

Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.

MahriKing

Laguuni

Amazua istui puisella tuolilla Nazorakien laivaan tunkemien teknisten laitteiden äärellä. Fe-Matoran Kiro seikkaili pöydän alla johtojen ja vibraattorien kätköissä työkaluineen. Ylhäältä katsottuna pyödän reunan alta pilkottivat vain piskuiset kintut. Palkkaosturi katsoi yläkantilta kuinka toinen matoranin koukkukäsistä ilmestyi näkyviin ja poimi lattialta jonkin kolvintapaisen. Amazua yritti olla ihmettelemättä asiaa sen enempää, se ylitti kirkkaasti hänen käsityskykynsä.

”Okei, josko se nyt…”, Kiro tuikkasi pöydän alta. Amazua alkoi pian käännellä kommunikaatiolaitteen taajuutta säätelevää nappulaa. Pienen härpäkkeen kaiuttimen ritilän kätköistä alkoi kuulua mitä erikoisimpia ääniä. Amazua testaili pienten hetkien välein laitteen kuuluvuutta yrittäen saada yhteyden Skakdeihin, tuloksetta.
”Ehkä heidän laitteensa eivät ole toiminnassa”, Kiro kysähti ryömien esiin pöydän alta.

”Gaggulabio käski ennen lähtöämme heidän pitää laitteensa täydessä valmiudessa”, Amazua jatkoi laitteen kimpussa. Hän yritti vielä saada yhteyden Skakdeihin, laitteen monitoriruudun kuitenkin vastaanottamatta vastasgnaaleja. Kaiutin jatkoi kohinaansa.
”Kirottua”, Amazua totesi paiskaten kommunikaatiolaitteen pöydälle astellen ulos huoneesta. Kiro jäi hetkeksi kuuntelemaan kuinka ujeltamisen ja kähinän jälkeen laitteesta alkoi kuulua halpaa jonotusmusiikkia…

Ankkuri sanoi MOLSKIS suuren yönmustan laivan asetuttua veden ja viidakon rajaille. Rantaa saati hiekkaa ei näkynyt mailla halmeilla. Lähes koko laguunin kasvuston ja veden raja oli pelkkää jyrkännettä ja teräviä kiviä. Pitkä kaislisto hieroi mustan aluksen alakylkeä. Vaikutti siltä kuin laguunin kirkas vesi olisi hiljalleen jyystänyt saaren maaperää. Siellä täällä oli kallellaan vettä päin olevia pitkiä lehtipuita köynösrakenteineen.

”Vielä vähän vasemmalle, se ei ole tasapainossa.”
”Nörtti hiljaa.”
Paku, Lyan, Kiro ja Ardo asettelivat leveää lankkusiltaa laivan kannen ja maarajan välille. Ardo testasi asetelman kestävyyden pistäen hieman tanssien. Amazua nojasi mastoon kädet puuskassa naputellen vasemman kätensä sormia oikeaa käsivarttaan vasten. Kokki ja se pieni tuliaseista pitävä nutipää olivat valmistelleet lähtöä omalta osaltaan jo hyvän aikaa. Paku ja Lyan olivat jo valmiina omine varusteineen. Mikäli Matoranmittakaavassa lievästi isohko kivivasara ja ympäri pientä torsoa kiedotut köydet oli laskettavissa varusteiksi.

Pienen hetken päästä alkoi kauhea kilinä ja kolina. Tokka asteli kannelle kapyysiin johtavia portaita pitkin. Sinivihreällä Matoranilla oli selässään ylisuuri selkäreppu kattiloineen ja pannuineen. Kokkimatorania vastassa olivat hänen laivatovereidensa ihmetteleväiset ilmeet.
”…oikeasti”, Paku heitti ilmoille kysymyksen.
”Hyvä valmistautua kaikkeen”, Tokka heitti vaitonaisen vastakysymyksen.
Lyhyt hiljaisuus.

Pian alakannelta kuului uusi ääni.
”Mahtisiko kantamukseen mukaan vielä pienoista konekivääriä”, Gatta viittoi portaiden päästä. Paku vastasi heittämällä toverilleen tämän kannelle jääneen kiväärin.
”…ette ilmeisesti tee tällaisia reissuja usein.” Amazua sai Matoranit vaitonaisiksi letkaisullaan.

Vaikka piraatteja pidettiinkin yleismielessä hurjina merten seilaajina, joukko pieniä piipertäjiä oli yleistasolla mitattuna melko voimatonta sakkia. Yksikään miehistöstä ei ollut kokenut niin vaarantäytteisiä seikkailuja kuin mahdollista. Oikeastaan heidän seilailunsa ei ollut ollut juuri muuta kuin seilaamista sinne tänne romminjuonnin ja yleisen pröystäilyn merkeissä, kalleuksien vohkimista itseään heikommilta.

Joukkion kapteenipalkkasoturi odotti hetken kunnes hänen pienet alaisensa palasivat maan pinnalle. Edellinen koko hänen matkaseurueensa vaatinut reissu oli takanapäin. Tämä olisi vain hänen työnantajansa joukkion noutaminen pöpelikön keskeltä, ilman tunneleita, Trollereita, ansoja, vedenpaisumuksia tai…

Amazuan ajatukset herpaantuivat hetkeksi. Hän pystyi jälleen näkemään edessään kaapuun kietoutuneen, munkkimaisen hahmon metallisine kasvoineen, sekä mustine, tyhjine silmineen… Mielensä sisällä Amazua oli hyvin hämmentynyt. Hän oli aina onnistunut jättämään kaiken menneen taakseen. Tällä kertaa tuo yksi mystinen hahmo oli jäänyt kummittelemaan hänen mieleensä… Miksi?

Palkkasoturi havahtui pian. Hänen matkaseurakseen pestaamansa osa miehistöä seisoi hänen vierellään lähtövalmiina. Hänen pieni ”traumansa” varmasti korjaantuisi kunhan he suorittaisivat tehtävänsä ja palaisivat takaisin…

Amazua päästi vaimean yskähdyksen: ”Selvä sitten.”
”Aye, kapteeni”, Lyan huudahti riemuisasti. Vikkelä Le-Matoran kipitti etummaisen maston luo ja alkoi kiivetä muiden seuratessa kannelta.
Mitähän tuolla lie mielessä, Amazua mietti.

Huivipäisen köysimiehen saavutettua tähystyskorin, nappasi hän yhden roikkuvista liaaneista käteensä, tarkistaen että se oli kyllin sitkeä. Matoran yskähti muutaman kerran kohentaen ääntään. Matoran otti tukea korin reunasta saadakseen hyvän ponnistuksen. Matoran vetäisi syvään henkeä ja heittäytyi liaanin vietäväksi:
”Menoksi!”

Hetkessä Matoran oli kadonnut puiden kätköihin. Laivalle jämähtänyt miehistö vaikutti odottaneen äskeisestä jotain vähän muuta…
”Kuten todettu”, Amazua tokaisi vaimeana. Kapteeninsa johdolla joukkio astui lankulle…

Matoro TBS

Ilmaraptori

Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt.
Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon.
Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.

”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen.
Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta.
”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti.
”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut.
Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä.
”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä.
”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi.
”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?”
Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.”
Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.”
Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut.
Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää.
Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.

Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset.
”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi.
”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan.
”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”

Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan.
Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää.
”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.”
Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa.
Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.

Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut.
”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”

Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen.
Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut.
Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä.
”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.”
”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!”
Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”

Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta.
”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…”
Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.

”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin.
Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut.
Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman.
”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”

Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.

”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.”
”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi.
”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.”
Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.

”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.”
Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?”
Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt.
Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.”
Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.

”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan.
”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”

Oraakkeli oli hetken hiljaa.

”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.”
Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti.
”Ja näytä minulle Nimda.”
Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.

Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun.
Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä.
”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”

Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa.
”Anna se minulle.”
”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä.
”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.”
Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa.
Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.

Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.

”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut.
”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.”
Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi.
Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.

”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta.
Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.

”Epsilon”, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. ”Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?”

”Se vajosi mereen Abzumon mukana”, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa.
”Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin”, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.

”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.

”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille.
Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä.
”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.”
Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin.
”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”

Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia – hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille.
”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.”
Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt.
”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.”
”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…”
Matoro katsoi – kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel.
Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä.
”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”

Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.

”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. “Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla
Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle.
“Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä”, Mestari sanoi lempeällä äänellä. “Ei enää.”
Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana.
Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.

Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.

Spoileri ValitseNäytä

keetongu

Ilmaraptori

Tunnelmat höyryaluksessa olivat vähintäänkin vaihtelevat.

Juuri alukseen harppuunakaapelilla rullanneet Matoro ja Oraakkeli kömpivät sisään Ilmaraptorin alaluukusta ja tapasivat normaalia hiljaisempaa vauhtia lentävän Ämturin, poissaolevana näköisen Blozarin, jalkojaan heiluttevan ja loukkaantumisestaan paranevan Ontorin, tämän vieressä penkillä totisena istuvan torakkapanttivanki 1034:n, konehuoneessa hiiliä hutkivan Ternokin, aluksen yläosan Matoran-riippukeinuun lepäämään käpertyneen Troopperin ja Pyhää Äitiä ja Sadjea vanhojen juoksuhautakokemusten perusteella hoitavan Hain. Matoron Troopperille jäänyttä parannuskiveä oli kierrätetty vaivaisten kesken, ja heidän olotilansa eivät enää olleet täysin kestämättömiä. Abzumon vankeusaika oli kuitenkin tehnyt pahaa jälkeä etenkin Sadjeen.

Muuta ajattelematta Matoro kuitenkin syöksyi ensin ikkunaan. Näkymä oli kuin painajaisesta, vaikka se saikin Matoron tuntemaan suurta iloa..

Arkkienkeli jatkoi vajoamistaan. Kun hidastettuna aallot söivät sen kuorta, velloivat tornien perustuksissa ja vaahtosivat sen kupeilla. Vesi näytti kiehuvan mustan pallon ympärillä, kun Makutan tuomionkone kävi viimeiseen taisteluun itse luontoa vastaan. Mutta sydän sen sisuksissa ei enää sykkinyt ja meri oli mahtavampi. Pian viimeinenkin piikkipinaakkeli oli kadonnut Hopeiseen Mereen.

”Whii”, Ämtur kommentoi. Matoran ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä koskaan tulisi näkemäänkään.

”Me teimme sen”, Troo sanoi riippumatosta, ”Te teitte se”, hän tähdensi Matorolle ja Oraakkelille. Ikivanha Av-Matoran oli kääntynyt Pyhän Äidin puoleen. Ontor olettivat hänen hokevan mielessään jotain Ath-uskontoon liittyvää diipadaapaa. Kolme Matorania olivat tulleet Laivaston alukselle täysin tuntemattomasta seikkailusta (varsinkaan vanhasta miehestä Toat eivät olleet sanoneet sanakaan), mutta ilmeisesti se olivat erinomaisen tärkeitä henkilöitä.

”Me teimme sen”, Matoro vastasi. ”Joo. Me tosiaan teimme.”

”Mitä siellä oikein tapahtui?” Troo kysyi. Totuus kuolemaa uhkuneen varjoplaneetan häviöstä loivat häneen voimaa vaivoistaan huolimatta. Hän kipusi alas riippumatosta ja katsoi Matoroa ja sitten ikkunasta merelle kohti pohjoista.

”Me taistelimme”, Matoro mietti sanojansa, ”Mutta en muista kaikkea. En nyt, enkä tiedä tulenko muistamaan,” Toa sanoi ja hieroi Cencordin otsalohkoa.

”Entä Abzumo?”

”Hän poissa, toistaiseksi ainakin, eikä taida palata ihan heti. Makutoista ei koskaan tiedä, mutta tuo näyttää aika vahvalta haudalta. Hän menetti ruumiinsa.”

”Varmaan löytää sopivan kahvipurkin jostain, mikäli tulee Manuun”, Ontor sanoi. ”Vaikka ehkä meren pohjassa ei hirveästi kahvipurkkeja ole.”

Matoro ja Troopperi katsoivat miettiliäni merelle pohjoista kohti. Siellä jossain oli koti. Hopeinen meri kimalteli auringossa, mutta edessä oli pilviä.

”Mikäs tuolla kelluu?” Troo sanoi ja osoitti valkoista länttiä hopean keskellä.

Matoro zoomasi naamionsa kiikarilla kohteeseen. Seikkailijatoan sydän hypähti.

”Laskeudu tuonne. Heti.”

Ämtur alkoi laskeutumaan kiertäen kohti valkoista läiskää vaivautumatta katsomaan sitä itse kiikareillaan. Onu-Matoranin Akakun kiikarista oli kuitenkin hyötyä aluksen ohjaamisessa kohteen luokse.

”Mitä näit?” Troo kysyi ja yritti tähyillä kohdetta.

”Jotain mitä tulimme hakemaan. Se on Suga.”

Tämä hätkähdytti Hain ja Blozin katsomaan aluksen tuulilasista kohti merta. Ternokin kiipesi konehuoneesta paikalle.

”Entä jos se on ansa?” Hai kysyi.

”Ehkä se kuitenkaan ei ole,” Matoro vastasi kääntämättä katsettaan. Tämä tuntui liian hyvältä, mutta Abzumon mahdollisuudet kostoon tuntuivat aika pieniltä. Ilmaraptori kiersi kaaressa alaspäin ja laskeutui meriveteen kymmenen metrin päähän jäälautasta. Ilma-alus lipui jäälautan viereen, ja Matoro hyppäsi avatusta sivuovesta lautalle. Ulkona ripsi hiljalleen vettä. Suga makasi lautalla liikkumattomana ja Matoro tarkisti ensitöikseen suuren soturin pulssin.

”Hän on elossa, mutta ilmeisesti tajuttomana tai lumottu,” hän huikkasi alukseen, ”Abzumon temppu tai ei, tulkaahan auttamaan. En jaksa kantaa tätä sankaria yksin varsinkaan yhdellä kädellä!”

Hai ja Troo hyppäsivät jäälautalle, joka upposi hieman syvemmälle, mutta näytti silti tarpeeksi kestävältä. Vaikka Toa-sankarit olivatkin seikkailun ja mäiskinnän uuvuttamia, he saivat kannettua Sugan alukseen. Leveähartijainen soturi ei mahtunut matkustamon sivustoilla oleville sohville makaamaan, mutta Matoranit kokosivat pikaisen vuoteen Keetongun valtavan lentotuolin tyynyistä ja muusta Ilmaraptorin pehmeästä irtaimistosta.

”No oho”, Ontor sanoi äimänä, ”Tämä on vähän kuin silloin, kun löysimme Tongun, Guartsun ja Manun siltä luodolta.”

”Nyt kaipaamme enää mekaanisella lautalla makaavaa sammutettua Killjoytä”, Troo totesi.

Hai ja Mato tutkivat Summerganonin. Soturi ei ollut fyysisesti vammautunut muutamia ruhjeita lukuunottamatta, mutta ei vastannut juurikaan ärsykkeisiin. He kokeilivat jopa irrottaa voimattoman Hunan Sugan kasvoilta, mutta sankari pysyi höyhensaarilla.

”Minä tiedän mikä toimii”, Ontor sanoi, ”Ternie, pistähän kierros viskiä kiertämään. Tynnyri on vielä puolillaan, ja muutkin kaipaavat vähän lämmikettä. Ja onhan meillä teetäkin jos joku on siitä kiinnostunut.”

”Puolikas minulle”, Matoro sanoi.

”Lasillinen tänne”, Troo ja Hai sanoivat.

”Isä Ath ei luonut Matoranien aivoja sotkettaviksi”, Oraakkeli sanoi myös Sadjen ja Pyhän Äidin puolesta, ”Me otamme teetä”.

Ternok laittoi Haille, Troolle, Ontorille ja itselleen lasillisen sekä Matorolle puolikkaan. Hän ojensi myös toisen paukun jään Toalle Sugan herättelemistä varten. Matoro kippasi tulijuoman Sugan ruokatorveen, ja taikajuoman vaikutus alkoi tuntua jään soturin kehossa. Suga tuhisi ja tutisi, käänsi kylkeä ja alkoi kuorsaamaan voimakkaasti. Selvät elonmerkit olivat helpottavaa (Ja huvittavaa) nähtävää, mutta paukusta huolimatta Sugaa ei saatu hereille. Kuorsaamisen ääni kävi höyrymoottoreiden jylyn ylitse, ja huomattava määrä miehistön aivokapasiteetista kului sen miettimiseen, miksi hemmetissä kuorsaamista merkittiin Z-kirjaimella.

Matoro istui pehmikkeistä ja tavaroista tyhjennettyyn Tongun lentotuoliin ja katsoi merta. Vasta nyt tilanteen lauettua hän tunsi polttavan kivun ainoassa kädessään. Nimdan siru oli turvallisesti Toan mustan panssarin kätköissä, mutta sen käytöstä vapautunut energia oli polttanut pahat palovammat. Matoro meinasi kysyä asiasta Oraakkelilta, mutta palovamma ei näyttänyt erityisen taianomaiselta, joten Toa tyytyi puhdistamaan sen viskitilkalla ja sitoi haavan Ilmaraptorin hanskikaslokerosta löytyneillä sidostarpeilla.

Ternok istahti toipilaana istuvan Ontorin viereen nauttimaan lasillisestaan. Troopperi oli mennyt konehuoneeseen pitämään tulta yllä palautuvilla tulen elementtivoimillaan. Toa halusi pikaisesti Klaaniin, eikä Sugan kuorsaus ollut tähän pienin syy.

Ternok tarkasteli aluksen perällä vastakkaisissa nurkissa itsekseen istuvia torakkaupseeria ja Blozsaria. Kumpikaan ei ollut vastannut mitenkään juomatarjoiluun. Tulen Toa tuntui olevan jonkinlaisessa puoliunessa, eikä Ternok tiennyt, miten Nazorakein elimistö kestäisi alkoholia.

”Lorautahan vähän terästä tuon mummelin teehen. Se vain istuu kuin tatti”, Ontor kuiskasi toverilleen ja osoitti ilmiselvästi sokeaa Pyhää Äitiä. Ternok virnisti. Pannu vihelsi konehuoneessa, jossa se oli keittänyt teetä tulipesän lämmössä. Ternok hipsi hakemaan sen ja kaatoi konehuoneessa teet kolmeen lommoiseen peltikuppiin. Hihitellen hän lorautti lirauksen viskiä yhteen kupeista ja kääntyi palatakseen matkustamoon. Onu-Matoranin sydän hyppäsei kurkkuun, kun hän tuojottikin ikivanhaa rituaalipakaria ja sen takana loistavia ikivanhoja silmiä.

Oraakkeli veti Ternokin konehuoneen varjoihin päättäväisellä liikkeellä tuijottaen tätä suoraan silmiin. Katse oli vaikuttavin, minkä Ternok oli koskaan nähnyt Matoranin –tai kenekään muunkaan- kasvoilla.
”Athistien Pyhä Äiti voi olla sokea, mutta hän näkee pienen mielesi typerimmätkin ajatukset”, Oraakkeli kuiskai, ”Kehotan kunnioittamaan voimaa, joka käy sinun mielesi ylitse, ja minunkin. Selvemmin sanottuna hän voisi tuhota aivosolukkosi siihen paikkaan.”

Oraakkeli poistui rauhallisesti matkustamoon. Suga kuorsasi yhä. Ternokin onneksi pannussa oli vielä teetä yhteen lisäkupilliseen.

Kerosiinipelle

Lehu-metsä

Samen ilmekään ei värähtänyt, kun hän väänsi ohjaustankoa taaksepäin ja vatkasi vaihdesauvaa näennäisesti kolmeen eri suuntaan samanaikaisesti. Kepe hänen vierellään näytti hermostuneelta.
“Luuletko, että saat pidettyä meidät ilmassa?” tiedemies kysyi.
Same ei vastannut, mutta alus kylläkin. Kolmannes aluksesta irtosi lopullisesti, kun mystisen sähkön iskemä peräpää putosi alla vilisevään metsikköön. Mustaa savua nousi kuin keskikesän kokosta, mutta kuin ihmeen kaupalla lentopelin keula nousi ylöspäin ja villi korkeuden menettäminen laantui. Takapenkillä sekä Bladis että Snowie olivat sanomassa jotain helpottavaa, kun klaanilaiset saivat taas yhden perustelun sille, että ukkonen ei ollut ukkonen.

Ukkonen ei iske kaksittain.

Eikä alhaalta ylös.

* * *

Nälkä sai yllättäen toivoa, kun saalis putosi taivaalta. Se katsoi rähjäisten Matoralaisten silmien lävitse kun etelästä saapunut metallinen pääsky putosi taivaalta harvenevan puuston joukkoon toisen sinisen salaman iskettyä siihen. Nälkä lähti johtamaan kaikkia pieniä miehiä ja naisia kohti vuoren siluettia. Tänään herkuteltaisiin monella. Ja nälkä alkoi nykiä ja ajaa koko laumaa kiihtyvällä vauhdilla.

* * *

Jonkin matkan päässä alastaivaaltaromahduspaikasta väijyi tapahtumien kolmas osapuoli. Osapuoli, joka vaikutti erittäin maisemaan kuulumattomalta seistessään kanervamättäällä metsän reunassa.

Kaksi hahmoa, joista toisen sähköinen käsi rätisi pienten purkausten vapauttamasta energiasta.

Hahmot vilkaisivat toisiinsa.

He olivat myös löytäneet saaliinsa.

[spoil]Saatavilla myös klaanon.bioklaani.fissä. Postatkaa muutkin jatkossa sinne. Suurin osa Snowien.[/spoil]