Aihearkisto: Klaanon Rope

Dynamo: Apina

Telakka, ilmalaivahalli

”…Ja taas. Katso tätäkin. Juuri kun me saimme kaiken valmiiksi. Se on aivan romuna.”

Hopeanharmaa skakdi oli kumartuneena mustabeigen maan kansalaisen vierelle. Bladis ei ollut hirvittävän syvällä mekaniikan maailmassa – hänen erikoistuntemukseensa kuuluivat lähinnä kojeet, jotka saivat prätkän kulkemaan lujempaa ja (tuntemattomasta syystä) pitämään huomattavasti tavanomaista kovempaa meteliä. Sen verran Bladis kuitenkin tiesi, ettei hammasrattaiden kuuluisi olla voimansiirtolaatikon ulkopuolella.

”Vai niin. Ja rikospaikalta siis katosikin jotain? Eli kyseessä on varkaus?” skakdi kysyi laivastolaiselta, jonka nimi oli Kormakh.

”Rikospaikoilta! Tämä on jo neljäs parin viikon sisään. Ja hassu juttu on, arvaa mikä? Sitä kiinnostavat vain kampiakselit. Ei venttiilit, jotka pitää tehdä aina mittatilauksena messingistä tai jostain muusta arvokkaasta, helposti työstettävästä materiaalista. Nuo akselit ovat vain rautaputkia, joissa on vähän hampaita tai matoruuvia, mitä nyt milloinkin tarvitaan.”

”Olisi outoa, jos klaanista paljastuisi kilpaileva ilmalaivayhtiö”, Bladis murahti. Tämä ei ollut mitenkään hohdokas tapaus selvittää. Ainoa hyvä puoli oli, että ilmeisesti taustalla oli joku syyllinen, jonka ehkä pääsisi pidättämäänkin, hyvällä lykyllä takaa-ajon seurauksena. Mutta alkuvaiheen Tuplaterä olisi hyvin voinut jättää jollekin muulle. Klaanissa ei ollut kyllä hetkeen tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista.

”No niin, sitä minäkin! Ja nuo osat ovat aivan käyttökelvottomia kontekstinsa ulkopuolella. Koko voimansiirto pitäisi tehdä niiden ympärille. Ei korvaavan osan valmistamien nyt mikään ylitsepääsemätön homma ole, ensimmäinen kummastutti, toinen ihmetytti ja nyt jo alkaaärsyttämään saamaristi. Aina kampiakseleita. Eikä kyse näytä olevan edes mistään tietoisesta sabotaasistakaan, kun kerta paljon hankalammin korjattavat osat ihan vieressä on jätetty rauhaan. Ja niin, toisella kerralla ajattelimme, ettei tämä olekaan niin kummaa, kun koko vaihdelaatikko oli irrotettu – se oli Lohrakista, tuommoisesta kevyestä hupilennokista, voimansiirron voi nostaa yksikin. Mutta ei, vielä mitä! Torangan vasen moottori meinasi räjähtää, kun se saakelin varas oli akselin vietyään tunkenut loput laatikosta tulipesän savupiippuun. Savupiippuun!”

”Varkaalla on tarkka maku”, Bladis mutisi ja kirjoitti asian ylös muistikirjaansa, jota saattoi plärätä nähdäkseen nurkassa animaation isohampaisesta skakdista ampumassa lihavamman ja ajamassa sen yli moottoripyörällä. ”Eikö teillä ole täällä kuitenkin valvontaakin?”

”No on. Joitain videokuvatallenteita, mutta ei kaikkialla kuitenkaan. Ne voi käydä läpi. Ja ovet suljetaan yleensä yöksi, ja vaikka täällä onkin joskus mekaanikkoja ja rahtaajia myöhäänkin töissä, niin kukaan ei ainakaan selkeästi nähnyt mitään. Ovista ei ole kuljettu, koska neljännellä kerralla Tongu alkoi saada tarpeekseen ja laittoi vartijat kaikille.”

”Haetaanpa ne nauhat, Paaco saa katsoa ne. Kuule, täällä on paljon koloja ja koppeja ja laatikoita, joissa varas voi piileskellä, kunnes väki lähtee ja ovet suljetaan.”

”No on. Meinaatko, että se olisi joku meistä? ’Sisäpuolinen homma’?” Kormakh alkoi johdattamaan Bladista toimistolle, johon nauhat vietiin.

”Näin on! Luulisi, että täällä töissä olevat ovat ainoita, joilla olisi jotain käyttöä kampiakseleille.”

”Hmmm. Se yksi uusi kaveri on kyllä aika omituinen. Mutta olisi se silti outoa. Työn jälki, minä sanoin Tongulle. Työn jälki ei ole täyttä kaikki paskaksi -meininkiä, pirulainen on hakenut juuri tiettyjä osia. Mutta se ei osaa purkaa kunnolla. En nyt tarkoita, että olettaisin varkaan laittavan muut osat paikoilleen ja kiillottavan ja öljyävän ne, ymmärrätkö? Mutta näistä nyt on vain vedetty osia pois, kunnes akselin on saanut irti. Ei loogisessa järjestyksessä, maallikkomaisesti. Jos joku koneiden päälle ymmärtävä haluaisi niitä ottaa, niin homman saisi hoidettua nopeamminkin.”

Kaksikko saapui toimistolle. Se oli melko pieni eikä paljon käytetty. Kuvaputkinäyttö ja videonauhuri näyttivät eksyneiltä erityylisten puukappien keskellä. Tuolina oli vanha lentokoneen ohjaustuoli, jonka kangaspäällinen oli kulunut lähes kokonaan pois. Kormakh otti arkistokaapista neljä nauhaa.

”Nämä ovat viimeisen tapauksen aikaisia nauhoja. Näyttävät vanhemmilta, kun nauhoitamme niihin monta kertaa. Katsottiin ne läpi, mutta ei selvästi mitään. Ehkä te saatte niistä enemmän irti.”

”Tattis. Johan Paaco on aika haka näiden kanssa, kun aina niitä näyttöjään tuijottaa. Kuules, kertokaa jos uusia juttuja ilmenee. Minä tulen tänne huomenna rikospaikkatutkinnan kanssa, okei? Yrittäkää pitää koneet puksuttamassa siihen asti.”

Seuraavana päivänä

Huomattavasti edellispäivää murjottavamman näköinen Bladis työnsi Telakan ovet auki. Miten niin koko rikospaikkatutkinta oli lomalla, ’muissa kiireissä’ tai kipeänä? Normaalin virkavarustuksensa – puukon, haulikon ja zamor-nyrkin – sijasta Bladis raahasi nyt mukanaan valkoista työkalupakkia. Mukaan oli pakattu myös pehmytkantinen nide Kuollut asento: rikospaikkatutkimus vasta-alkajille.

Hopeinen skakdi heilutti laiskasti kättään työn touhussa oleville matoralaisille ja astui rikospaikan eristysnauhan yli rusikoidun Lohrakin luo. Bladis etsi kirjasta oikean luvun, taittoi aurinkolasinsa pois ja kaivoi suurennuslasin esiin. ”Plasma, päälle”, hän murahti hiljaa ja alkoi tutkimaan sabotaasin jälkiä. Voimansiirron metallinen peitelevy oli väännetty irti. Kevytrakenteisessa lentokoneessa se ei ollut vaatinut hirvittävää voimaa, mutta sorminäppäryyttä kylläkin. Taittokohtaan oli jäänyt pieni taittovekki, ja kyllä, tarkkaan katsottuna se alle oli jäänyt pieni tukko sinistä karvaa.

Yksinkertaista, rakas Same, Bladis virnisti yksin.

Moderaattori aukaisi työkalupakkinsa ja kaivoi esiin petrimaljan ja mikroskoopin. Hän kaatoi oikeaa litkua maljaa ja laittoi karvat uimaan seokseen. Ilma-aluksen siipeä työtasona käyttäen hän tutki näytettä ja vertasi sen molekyylirakennetta kirjan kaavioihin. Hymy levisi skakdin hammasrivistölle.

”Hei, sinä!” Hän osoitti ohi kävelevää mekaanikkoa ja napsautti sormiaan, ”työskenteleekö täällä muita kuin matoralaisia?”

”No, Tongu, ilmiselvästi”, matoran sanoi, ”ei kai muita juuri nyt. Meillä oli Toa Hemiljou kerran, mutta se vätys ei tehnyt hommiaan ja sai potkut.”

”Ha! Tiesin sen! Se ei ole matoralaisen karvaa!”

Vaikutti kuitenkin epätodennäköiseltä, että Tongu itse olisi syyllinen – jätin sormet olisivat jättäneet aivan erilaisen jäljen, rikospaikkatutkinnan konkari päätteli, ja motiivi se vasta olisikin ollut hämärä. Bladis alkoikin käymään läpi kaavioita eri lajien DNA-rakenteesta. Näyte ei vastannut skakdia, vaikka moderaattori muistikin nähneen kerran Zakazilla aivan helvetin karvaisen portsarin. Se ei ollut myöskään vortixxin tai aristokraatin karvaa, eivätkä niin isot lajit olisivatkaan päässeet piileskelemään kovin helposti. Syväläisen Bladis skippasi kokonaan. Toan ja turagan DNA oli identtistä matoranien kanssa, totta kai, joten tutkija siirtyi rahi-lajeihin. Käytyään läpi kuma-nuin ja ruki-kalan Bladis teki nerokkaan deduktion ja jätti tarkastamasta kaikki lajit, joilla ei ollut voimansiirron purkamiseen vaadittavia ulokkeita. Piikikäs kiviapina oli lähellä, mutta ei aivan samanlainen – ja niiden karva oli muutenkin ruskeaa, vaikka myös oranssia alalajia tavattiin. Etelämantereen Laava-apinakin oli lähellä, mutta ei – g-helixin emäsparit eivät laava-apinalla olleet symmetrisiä, toisin kuin näytteessä. Sen sijaan Brakas-apinaan näyte sopi täydellisesti, ja tätä lajia tavattiin kuudessa eri värissä.

”Keissi suljettu”, Bladis hymyili koko suunsa leveydeltä. Ainakin näin alkuun. Moderaattori laittoi ylpeänä suorituksestaan tutkintalaitteiston kasaan ja suuntasi Tongun toimistolle.

”Lain nimessä auki!” Hän huusi toimiston ovella. ”Se ei ole lukossa”, kuului oven takaa matala ääni, ja Bladis aukaisi oven toimistoon. Ison kirjoituspöydän takana keltainen jättiläinen mittasi kartasta etäisyyksiä harpin avulla.

”Bladis, moderaattorivoimat, rikospaikkayksikkö”, skakdi raportoi, ”olemme selvittäneet kampiakseleiden mysteerin. Syyllinen on brakas-apina. Sininen.”

”No, sehän on hienosti tehty, kiitos. Vai apina. Kertoiko se, mihin käyttöön se niitä akseleita vei?”

”Emme ole vielä selvittäneet, mikä yksittäinen apina on kyseessä, mutta silmukka kiristyy ja rikollisen vaihtoehdot käyvät vähiin”, Bladis kommentoi ja antoi itselleen täydet pisteet Samelta opitusta ilmeettömästä raportoinnista.

”Aivan, aivan. Vai Brakas. Äänekästä väkeä. Niitä näkee paljon etelämmässä, ovat suosittuja lemmikkejä. Metru Nuin turaga kuulemma kielsi niiden pitämisen siellä päin ja lukitsi kaikki arkistoihinsa. Minä pidin aina sitä vähän ylireagointina, mutta ehkä heiltäkin vietiin kampiakseleita tai leijuntakiekkoja mitälie. Kertokaahan sitten meille, kun saatte tietää sen motiivin.”

”Jatkamme tutkimuksia ja raportoimme välittömästi”, Bladis sanoi. ”Morjens!”

Valvomo

”Ei näistä mitään löytynyt. Laivaston poppoolla ei ole juurikaan ammattitaitoa turvallisuusjutuissa. Tämäkin kamera oli kuvannut kaiken aikaa eteen laskeutunutta ilmalaivaa”, Paaco valitti. ”Ei ihme, jos siellä apinat tanssivat pöydillä.”

”No, eiköhän tässä ole todistetta kerrakseen”, Bladis sanoi ja heitteli näytepurkkia ilmaan kärsimättömänä, ”ei kai täällä niin montaa sinistä brakas-apinaa voi olla?”

”Tuskin, vaan en minä silti vielä osaa sanoa, missä voit tehdä pidätyksen. Jäsenlistalla on vain yksi brakas eikä se ole sinistä värivariaatiota. Apina, apina. Sehän voi olla lemmikkikin. Odotas…”

Paaco näppäili itsensä syvemmälle tietojärjestelmään. Klaani keräsi tietoa monista asioista: jäsenten lisäksi siellä oli taulukoita suosituista keskusteluaiheista, kahvion lokeja ja vanhentuneita, arkistoituja ilmoituksia. Hetken selailun ja parin energiajuoman siemauksen jälkeen kultavihreä mies löysi etsimänsä.

”Ah, tässä se on. Tietokanta Bio-klaanin jäsenten lemmikeistä. Katsotaas: Nöpö, ussal; G-Stealer, gukko: Napo, sammakko; Hikka, hikaki-lisko; DK, brakas-apina, siinä! Ei, hetkinen. Tämä on sekä lemmikki että jäsen. Just joo. Kuuluu jäsenelle Xiantos. Tämä on se ruskea brakas, joka oli jäsenlistallakin. Jatketaan eteenpäin… Qewa, Fikou; AH! Increase Kong, Brakas. Avataas…”

Paaco naksautti apinatietokannan auki. Bladis kumartui lähemmäksi.

”Kuva täsmää, se on sininen. Omistaja jäsen nimeltä Icecap”, Paaco sanoi ja nyökkäsi kuvalle. Pullealla sinisellä pikku apinalla oli harmaat, surumielisen kurttuiset kasvot.

”Kiinni jäit, paskiainen”, Bladis sihisi.

Kuukausia myöhemmin

Sota syttyi, ja Bio-Klaanista loppuivat ne ajat, joina oli moderaattori saattanut valitella mielenkiintoisten tapahtumien uupuvan elämästään.

Telakka ja Icecap jatkoivat epätoivoista kilpavarusteluaan hämmästyttävän viekasta kädellistä vastaan. Lopulta Tongu joutui toteamaan, että Telakan kallisarvoista työpanosta ei sota-aikana kannattanut käyttää jokaisen mahdollisen apinan mentävän aukon tukkimiseen tai kampiakselien paikoilleen liimaamiseen entistä luovemmilla kokeiluilla.

Työyhteisöön vakiintui harvoin ääneen lausuttu mutta orjallisesti toteltu tapa tarkistaa kaikki kampiakselit säännöllisesti.

Icecapilla oli menossa viides yritys löytää häkki, josta Increse Kong ei pääsisi pakoon. Lopulta hän vain luovutti.

Bladiksen sisällä kyti vahva usko DNA:n hyödyllisyyteen rikostutkinnassa. Mikä tahansa mysteeri ratkeaisi välittömästi, niin hän uskoi, jos käsiinsä vain saisi oikeaa DNA:ta. Liekkiä ei sammuttanut edes se, että sitä ei löytynyt hänen uransa haastavimmalta rikospaikalta.

Ja eräänä päivänä Increase Kongin työ oli valmis.

Sen työnantaja oli pyytänyt lähettiään saapumaan tutulle tapaamispaikalle viimeistä kertaa.

Icecap oli lähtenyt jokapäiväiselle iltalenkilleen, joka oli sotatilan johdosta pelkkää surullista uiskentelua sataman lähiympäristössä. Lemmikkinsä waikiru oli jättänyt enimmäkseen muodon vuoksi lukkojen taakse huoneeseensa linnoitukseen. Juuri muuhun satama-altaassa laiturin alla viihtyvä klaanilainen ei sitä käyttänytkään.

Oven Icecap sulki tunnollisesti siitä huolimatta, ettei se ollut ennenkään pysäyttänyt yksinään kampiakselinäpistysten rikosaallosta vastuussa olevaa pahantekijää. Increase Kong kuunteli omistajansa lätsähtelyä alas portaita ja vilkuili hänelle jätettyä hedelmäkulhoa. Työnantajan maksamissa palkkioissa ei ollut mitään parempaa, mutta ei tässä siitä ollut kyse. Brakas-apinan veri veti kohti rikosten maailmaa.

Ikkunalasin irrottaminen sujui tottuneelta tekijältä helposti. Increase Kong pudottautui Icecapin huoneen alla levittyville punertaville kattotiilille, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kirmasi sitten kohti muuria. Kädellinen otti vauhtia ja hyppäsi linnakkeen vieressä kohoavien havupuiden suuntaan. Syysillan hämäryydessä ei petollisen apinan pakoa huomannut yksikään ylimääräinen silmäpari.

Lehu-metsän syvyyksiin kävi puiden latvoja pitkin pomppivan näpistelijän tie. Linturahit äännähtelivät kiihkeästi pesissään runkojen täristessä, kun matkalainen vipelsi kauemmas Bio-Klaanin kaupungista. Neulaset tarttuivat käsiin ja hänen kurkkuunsa lensi outo hyönteinen, mutta Increase Kong ei välittänyt. Hän nautti vapauden hurmoksesta viilettäessään kohti syrjäisellä metsäaukiolla sijaitsevaa tapaamispaikkaa.

Auringot olivat jo laskemassa, kun hän saapui perille. Työnantajan mökki oli tyhjillään – savupiipusta ei tullut savua, ikkunat hohtivat sinistä kajoa. Outo humina täytti Increase Kongin korvat, kun hän väänsi narisevan oven auki ja astui sisään.

Tärkein ensin, tajusivat apinan aivot ja käskivät hänen silmiensä etsiä päivän palkkiota. Kai työnantaja oli jättänyt maksun siitä huolimatta, ettei ollut pyytänyt Increase Kongia tuomaan uutta komponenttia? Kyllä, näin oli: vaaleanruskean sävyn saanut banaani lepäsi yksinkertaisella pöydällä ikkunan ääressä. Yksi taitava loikka, ja hän tarrasi jo aarteensa. Brakas-apina ahmaisi sen muutamalla hotkaisulla, röyhtäisi äänekkäästi ja suuntasi huomionsa seuraavaksi pöydälle jätettyyn lappuun.

Hyvä Increase Kong,

kun luet tämän, työni on päättynyt, mutta pyytäisin sinua siitä huolimatta suorittamaan vielä yhden tehtävän. Jos teet pyyntöni mukaisesti, palkkiosi on takuulla kaiken vaivan arvoinen.

Toiveeni on siis tämä: olisi ehkä suotavaa, että tuhoaisit tarpeettomaksi jääneen keksintöni. En tahdo, että mökkiini mahdollisesti eksyvät kutsumattomat vieraat pääsevät vihille salaisuuksista, joista saattaa kokemattomissa tai pahantahtoisissa käsissä koitua suurta vaaraa.

Tee siis näin:
1) sammuta generaattorini punaisesta napista
2) odota hetkinen, jotta laite menee varmasti pois päältä
3) pirsto vempain haluamallasi tavalla useiksi kappaleiksi siten, että sitä on mahdotonta koota uudelleen

Kun olet tehnyt tämän, saat Banaanin. Ojentaisin sen sinulle henkilökohtaisesti, mutta en valitettavasti satu olemaan paikalla, joten jätän sen lapun viereen. Toivottavasti löydät sen.

Garan

Siitä ei ole varmuutta, kuinka hyvin Increase Kong itse asiassa osasi lukea, joten tätä seuranneesta tapahtumasarjasta on mahdollista tehdä monenlaisia tulkintoja. Totteliko lähetti työnantajansa viimeistä käskyä vuosien yhteistyön siinä synnyttämästä velvollisuudentunnosta vai mukailiko se vain luontaisia impulssejaan? Tekikö se jotakin, josta oli haaveillut jo kauan, vai oliko taustalla hetken mielijohde?

Oli miten oli, apinan huomio kiinnittyi joka tapauksessa seuraavaksi mökin nurkassa seisovaan kojeeseen, joka oli sekä asumuksen täyttäneen sinisen hohteen että kädellisen korviin kantautuvan tasaisen huminan lähde. Työnantajan keksintö oli yksinkertainen harmaa ovi, joka vaikutti sopivan kokoiselta matoranille tai muulle pienelle olennolle. Sen karmit olivat täynnä riimuja, mikä ei yksityiskohtana Increase Kongia erityisesti liikuttanut. Niitä se ei ainakaan osannut lukea. Muutama sähköjohto kulki ovesta generaattoriin, joka toimi Increase Kongin mökille toimittamien ainesosien perusteella joko kampiakseleilla, kukkasilla tai luilla. Tai ehkä kaikilla.

Niin kauan hän oli työnantajalleen keksinnön materiaaleja kuljettanut, mutta jopa sen valmistuttua Increase Kongia kiinnostivat kuviossa enemmän banaanit. Näin iso laite, eikä sillä voinut muuta kuin matkata toiseen todellisuuteen?

Brakas-apina loikkasi alas mökin lattialle ja käveli keksinnön luokse. Työnantajansa jättämiä ohjeita räikeästi rikkoen se yksinkertaisesti tarttui oven karmista ja ryhtyi vääntämään – jos Increase Kong oli ymmärtänyt sille kirjoitetun viestin, se oli jo unohtanut sen sisällön. Mitään ei tapahtunut, joten apina siirsi otettaan ylemmäksi ja veti lujempaa. Kuului narisevia ääniä.

Keksinnön kohina oli peittänyt alleen metsän äänet ja maalannut maailman yksinkertaiseksi näyttämöksi oven ja apinan armottomalle taistolle. Increase Kong pomppasi ylöspäin, tarrasi kiinni vihollisensa yläosasta ja suuntasi sarjan potkuja sen metalliseen vartaloon. Rakennelma alkoi huojua. Tästä innostuneena nokkela näpistelijä ryhtyi heiluttamaan kehoaan keinuvassa liikkeessä, johon ovi pian liittyi.

Sähköjohdot keksinnön ja generaattorin välillä napsahtivat poikki, kun se repesi liitoksistaan ja kaatui lattiaa kohti pöllämystynyt Increase Kong mukanaan. Ensin apinan selkä kolahti lattiaan, sitten ovi aukesi tömähtäessään sen vatsaan. Noin kuuden ampeerin sähkövirta kiersi keksinnössä vielä lyhyen hetken ajan, mutta se riitti.

Mökille myöhemmin eksyvä kulkija ei löytäisi sen omistajaa, ei tämän apinan hahmossa kulkevaa juoksupoikaa, ei apinalle osoitettua kirjettä eikä edes heidän yhteistyönsä hedelmien jäänteitä. Kulkija löytäisi vain palanutta ruohoa, kasan tuhkaa ja hiiltynyttä irtaimistoa. Harvan silmät olivat tarpeeksi tarkat kaiken sen näkemiseen sinä, mitä se todellisuudessa oli: vankka todiste kampiakseligeneraattorien turvattomuudesta.

Apinan nimi oli Increase Kong, eikä hän tiennyt, missä hän oli.

Köysi

Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.

Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.

”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”

Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?

Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.

Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…

Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.

”Valkoinen.”

”VALVOJA.”

”Moi.”

”HEI.”

Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.

”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”

”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”

”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”

”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”

”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”

”Vaaditko apuani?”

”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”

”Paljonkin.”

”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”

”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”

”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”

”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”

”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”

Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.

”… HETKEEN.”

”Miksi hän kiinnostaa sinua?”

”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”

”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”

Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.

”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”

Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne

Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.

Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.

Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.

Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”

Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.

”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.

Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.

”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.

Taas tuo punainen…

Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.

Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!

Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.

Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.

Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla.
Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…

273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki.
Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…

Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.

273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…

Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…

273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.

Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.

Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…


Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…

Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…

273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.

Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-

Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.

Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.


Siitähän on jo kaksi päivää…

273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.

Hän huokaisi.

Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”

273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.

”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.

”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”

273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”

273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”

Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.

”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.

Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.

Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.

Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.

273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”

273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”

273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”

Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.

Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.

Heptagrammein koristeltu taskumatti.

”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.

273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.

”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”

”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”

”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”

”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”

”MANU ON AIKA TYHMÄ.”

”Joo.”

”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”

”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”

Kaya-Wahi, keskellä ei mitään

Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.

Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”

Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.

”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.

”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”

”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.

”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”

”Aika on suhteellista, herra kenraali” , Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.

”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”

”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”

”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.

Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.

”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”

”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”

”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.

Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.

Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.

Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.

”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.

”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”

Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.

”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.

”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”

”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”

”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”

”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”

”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”

”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”

Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.

Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.

Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.

Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.

Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.

Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.

Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.

Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.

Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.

Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.

Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.

”Pehmo” , nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.

Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.

Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.

Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.

Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.

”PEHMO.”

”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”

”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”

”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”

”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”

”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”

”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”

”Valotulla on hieno hattu.”

”NIIN ON.”

“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”

“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.

Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.

”Ai, olet vieläkin täällä?”

Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.

”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.

Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.

”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”

”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”

”Kyllä muistan.”

”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.

”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.

”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.

”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”

”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”

”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”

Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.

Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.

Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.

Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.

Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.

Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.

”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.

”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.

Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.

Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.

Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.

Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.

Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.

Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?

Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.

Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.

Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.

”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”

”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”

”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”

”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”

”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”

”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”

Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne

Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.

Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.

Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.

Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.

Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.

Tai ainakin häntä oli tullut.

Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.

Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.

Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.

Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.

Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.

Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?

237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”

Missä haluat minun olevan?

Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.

”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”

”ONKO PAKKO?”

Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.

”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”

237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.

”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.”
”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”

Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään.
”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”

237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.

”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”

Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.

”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”

237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.

”Astu ulos.”

Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.

”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.

Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.

”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.

Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.

”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”

237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.

”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”

237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.

”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”

Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.

Mutta ei.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.

”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”

Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?

”Jep.”

Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.

”Oli kiva tuntea.”

Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.

Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?

Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.

Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.

Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.

Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.

”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”

Puhelin jatkoi pirisemistään.

Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…

Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”

”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen.
”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”

Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.

Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.

Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.

”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.

Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.

”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”

”Juu juu, mutta miksi?”

Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.

”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.

Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi.
”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”

”… mmitä?” Tawa mutisi.

”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”

”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”

”… ei. Ei niin.”

Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi.
”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”

”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”

Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”

”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”

”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”

”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”

Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.

”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”

”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”

Tawa säikähti näkyvästi.

”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.

”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”

”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”

Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”

Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.

Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.

Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.

”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”

”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”

Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.

”Helei, Manu.”

”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”

”… mmmikä.”

”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”

”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”

Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”

”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”

”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”

”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”

Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.

Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.

”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”

”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.

”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”

Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.

”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”

”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”

Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.

”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”

”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä'”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”

”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi.
”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”

”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”

”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”

”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”

”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”

”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”

Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.

”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”

”Tawa…”

”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”

”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”

Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.

”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”

”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”

”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”

”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.

”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”

Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta.
… hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”

”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.

”… moiccelis”, Visokki toisti.

”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.

Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.

”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”

”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”

Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.

Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.

Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.

”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”

”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”

”Kiitos, Visu.”

Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.

Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.

Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.

Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.

Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.

Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.

Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.

Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.

Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.

Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.

Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?

Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.

”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”

”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”

”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”

”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”

Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”

”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”

Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”

”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”

Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”

”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”

Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”

”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”

”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”

”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”

”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”

”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”

”… mihin tämä johtaa?”

”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”

Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”

”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”

Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”

”No olipas kivasti sanottu.”

”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”

Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.

”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”

”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”

”Joo. Mitä mieltä olet…”

Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.

”… punaisesta?”

”… eikun oikeasti. Tawa, tiedätkö sinä, kenelle puhut?”

”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”

”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”

”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”

”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”

”Visu! Älä ole urpo!”

”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.

”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.

Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.

Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?

Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.

Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.

Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.

”Verkonkutoja on niin viisas.”

”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”

”Mikä?”

”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”

”Älä.”

”MUTTA MITEN SE EDES-”

”Ole kiltti.”

Tawan toimisto

Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.

Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.

Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.

Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.

Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.

Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.

Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.

Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.

Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.

Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.

Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.

Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.

”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.

”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”

”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”

”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”

Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”

Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”

”… käskystä, juuriadmin?”

”Nähdään juhlissa!”

Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.

Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.

Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.

Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…

Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.

Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.

Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?

Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?

Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.

Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.

Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.

Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.

Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.

”ONPAS HÄN IHANA.”

”Joo.”

”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”

”Minäkin.”

”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”

”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”

”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”

”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”

”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”

”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”

”HEH JOO TIEDÄN.”

Verstas

Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?

Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…

Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.

”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…

Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?

Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.

Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.

Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?

Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.

Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?

Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”

Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…

”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.

Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.

”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”

Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.

Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.

Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.

Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.

Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.

Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?

Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.

Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.

Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.

Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…

Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.

”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.

”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”

Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…

”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”

”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”

Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…

Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.

”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.

”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”

Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…

Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”

Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”

Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”

Snowie nyökkäsi ja pysähtyi keksijän vipstaakkelihyllyn ääreen vilkkuvista valoista harhautuneena. ”Kuulostaa tärkeältä!”

”Vilpitön näkemyksesi, vai..?”

Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”

Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”

”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”

Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”

”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”

”Mitä tällä erää?”

Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”

Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”

”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.

Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”

Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”

”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.

Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”

”Tunnet minut liian hyvin!”

Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”

”Ja kuinka paljon.”

”ALAN YMMÄRTÄÄ.”

”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”

Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”

”…”

Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”

”Heippa!”

Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.

Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.

Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.

”Oho! No moi!” hän ilahtui.

Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”

Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.

”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”

Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.

”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”

Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.

Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.

”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…

…sellin asukkeja…

…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…

…jos hän vain poistuisi paikalta.

Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.

Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.

Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.

Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.

Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?

No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.

Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.

”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”

”KUKA ON ÄMKOO?”

”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”

”KERRO, VALVOJA.”

”Älä kiinny.”

Arj-Aderidon

Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.

Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.

Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.

”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.

Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.

”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”

Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”

”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”

Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.

Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.

”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”

”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”

Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”

Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.

”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.

”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”

Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”

”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”

Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.

Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.

Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.

Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.

”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”

Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.

”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”

Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”

”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”

”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”

”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.

”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”

Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.

”No voihan nyt hel…”

”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.

”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.

Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”

”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”

”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”

”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.

”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”

”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.

”Mill-”

”Tedni, ei.”

”Millennium Kahu!”

”LÄHDETÄÄN.”

Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.

Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.

Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.

”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.

”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”

Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.

”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”

”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”

Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”

”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.

Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.

Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.

Hopeisella Merellä

Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.

Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.

Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.

Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.

Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.

Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.

”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.

Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.

”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.

Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.

Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.

Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.

Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.

Korppi raakkui jossain kaukana.

Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.

Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.

Halki iäisyyden.

Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.

Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.

Kraa. Kraa. Kraa.

Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.

”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.

”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”

”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.

Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.

Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.

Ne muodostivat taas tähden taivaalle.

Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.

Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.

Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.

”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”

”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”

”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”

”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”

”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”

Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”

Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.

Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.

”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.

”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.

”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.

”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.

”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.

Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.

”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”

Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.

Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.

Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.

Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.

Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.

Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.

Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.

Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.

”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.

”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”

”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.

Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.

Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.

Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.

”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.

”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?

Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”

”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”

Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.

”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.

”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.

”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”

Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”

”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”

”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.

”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.

”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.

”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.

”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”

”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.

”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”

”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”

Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”

”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”

Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”

”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.

”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”

”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.

”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.

”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”

”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.

”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.

”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.

”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.

”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”

”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.

Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”

”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”

”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”

”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.

”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.

”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”

”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.

”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.

”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.

”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”

”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”

”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”

”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”

Yksikään käsi ei noussut.

”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.

”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”

”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.

”Anteeksi?” Tongu kysyi.

”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”

”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.

”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”

”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”

”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.

”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.

”Olisipa minulla rystyset.”

”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”

”Naksauttelisin niitä.”

”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”

”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”

”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”

”Mitä ehdotit?”

”OHJUKSIA.”

Bio-Klaanin arkistot

Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.

”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.

”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”

”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.

”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”

Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.

”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.

”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”

”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.

Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.

Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.

Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?

”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.

”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.

”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”

”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.

Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.

”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.

”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.

”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.

”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”

”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”

Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”

Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.

Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.

Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.

”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.

Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.

Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…

Metru Nui.

Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.

Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.

Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.

Oliko se kohtaloa?

”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.

Oliko se kohtaloa?

Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.


Oliko se kohtaloa?

Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.

Creedy mittaili katseellaan Sugan olkapanssareita.
”Kuule, mahtuisiko noihin ohjuksia?”

Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.

”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.

”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”

Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.

Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.

Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.

Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.

Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.

Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.

Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.

Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.

Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.

Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.

Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.

Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.

Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.

Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.

Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”

”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”

Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”

Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”

”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”

”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”

”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”

Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.

”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”

”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”

”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”

”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”

”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”

”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”

”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”

”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”

”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”

”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”

”He ovat kaikki niin nättejä.”

”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”

”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”

Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.

Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.

”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”

”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”

”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.

Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.

Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.

Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.

Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.

Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.

Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.

Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.

Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.

”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.

”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”

”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”

Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.

”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”

Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.

”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”

Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.

”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”

Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”

Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.

”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.

”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”

Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.

”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”

”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”

Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”

”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”

Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”

”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”

”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”

”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”

Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”

”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.

Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.

Ranta oli muutenkin täynnä riemua.

Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.

Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.

Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.

Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.

Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.

Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.

Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.

Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.

”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”

Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.

”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”

”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.

Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.

”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”

Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.

”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.

”Niin. Aina on ensi vuosi.”

”Onhan?”

”Äh. Tietty.”

Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.

Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.

”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”

”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”

”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”

”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.

Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”

”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”

”Heheh… Gurtun uimakoulu…”

”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”

”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.

”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”

Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.

”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”

”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”

”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”

Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.

”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”

”NO NYT.”

”Vihdoin.”

Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.

Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.

”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”

”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.

”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”

Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…

”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”

”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”

”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”

”Varro vain, Valkoiseni.”

”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”

Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.

”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”

”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”

”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”

”Valkoinen. Varro vain.”

”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.

Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.

Hän voi hyvin.

Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?

Mikä oli muka tätä tärkeämpää?

Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.

”ÄLÄ NYT.”

”Vartija.”

”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.

”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”

Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.

”EI. ÄLÄ VIITSI.”

”… Vartija.”

”KAIKKI ON PILALLA.”

”Vartija. Olet säkki.”

Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.

Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.

Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.

Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.

”Valkoinen.”

”VALVOJA.”

”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”

”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”

”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”

”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”

”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”

”MITÄ, VALVOJA?”

”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”

Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.

”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”

Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.

”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.

Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.

”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”

Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.

”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”

”NIIN. NIIN OVAT.”

”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”

”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”

Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.

”Nähdään, Valkoinen.”

”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”

Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.

”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…

Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.

Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.

Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.

Se heidän olisi löydettävä itse.

Metsäsissit

Lehu-metsä

Taivaalta käsin tukikohtaa oli mahdotonta erottaa Lehu-metsän puukatosta. Lehvistöjen alla kuitenkin oli täysi elämä päällä, sillä uutta verta oli saapunut.

”Enpä ole nähnyt moista ennen”, Omeran hämmästeli. Vahtikoiria johtava skakdi oli marssijoukkonsa kärjessä. Suurella maastoutetulla skakdilla oli vanha sodanaikainen kiväärinsä selässä roikkumassa ja ankea, kulunut kypärä päässä. Hänellä – kuten koko joukolla – oli selässä painavat pakkaukset täynnä ruokaa ja varusteita kaupungista.

Vain pieni osa tukikohdasta sijaitsi maan pinnalla. Enimmäkseen se oli rakennettu korkeiden puiden varaan – tai kaivettu maan alle. Se näytti erittäin vaaralliselta jollekulle, jonka jalat olivat pienen koiran kokoiset.

”Se johtunee siitä, pomo, ettei Zakazilla ollut näin montaa puuta samassa paikassa”, vastasi Omeranin vanha sotakaveri, Jauta. Hänkin oli sitä sukupolvea, jolta Zakazin ruutisirkus oli vienyt maun sotimisesta melko pitkäksi aikaa. Hän oli sen sijaan keskittynyt metsästykseen, ja sen näki hänen täplällisestä nahkaliivistä ja turkisvuorauksista. Hänellä ei sentään roikkunut kokonaista oravanhäntää päästä, mutta olkapäätä koristava burnakinkallo yritti ajaa samaa ajatusta. Ainakin se ei ollut hänen oman lajinsa kallo. Toisin kuin joillakin oudoilla tyypeillä.

”No ei”, Omeran myönsi ja pysähtyi suu auki.

Muutama tusina skakdeja kummasteli puutukikohtaa. Jos he eivät olisi osanneet odottaa sitä, he olisivat saattaneet helposti kävellä ohi. Vahtikoirat laskivat pakkauksiaan ja ehtivät odotella muutaman minuutin ennen kuin ylhäältä saapui väkeä. Sotilaita – tai pikemminkin sotureita – liikkui pitkin köysisiltoja ja -tikkaita. Jonkinlaista rahtihissiä vinssattiin alas mahtavan männyn runkoa myöden. Suurin osa väestä oli matoraneja, mutta joka lajin edustajaa kyllä löysi, jos vain osasi katsoa – mikä oli tietysti Bio-Klaanin puolustusjoukoille ominaista.

Vain osa vahtikoirista tunnisti punamustan toan ulkonäöltä, vaikka kaikki olivatkin taatusti kuulleet Toa Troopperin urotöistä. Välisaarten ampuja-ässä, tarkin silmäpari joka oli koskaan tarttunut jouseen. Mies joka pystyi leikkaamaan nazorakeilta tuntosarvia tuhannen metrin päästä. Toa, joka osasi ampua nuolen sisään nazorak-kiväärin piipunsuusta!

Troopperin tumman haarniskan väleistä sojotti oksia, ja kirkkain punainen oli maalattu ruskeammaksi.
”Terve, Omppu”, hän hihkaisi. ”Ja, uh, Vahtikoirat? Hyvä saada lisää väkeä, kun tavallisten asioiden lisäksi pitää etsiä Guardiania…”
”Löydämme kyllä Everstin”, Omeran vakuutti ja läimäisi Troopperia hartialle. Tukikohdan matoranit ja muut otukset ottivat reppuja ja lastasivat niitä hissiin.
”Sinäkö tuuraat häntä?” skakdi kysyi.
”No, Same on kai virallisesti pomo?” toa kertoi. ”Tai periaatteessa olemme suoraan modejen komennossa, mutta käytännössä Gee ja Tongu johti sotajuttuja… mutta nyt on vähän poikkeustilanne… sano mitä vain torakoista, mutta yhden asian ne osaavat meitä paremmin, ja se on hierarkia!”
”Ha!” Omeran sylkäisi. ”Kyllä me kostetaan niille ötököille Geestä ja Ämkoosta, huoli pois Etsitään ensiksimainittu ja ammutaan jälkimmäinen! Minun äijäni ovat tappelijoita henkeen ja vereen.”

Troopperi katsoi skakdirivistöä. He kyllä näyttivät sotilailta – ehkä paljon enemmän kuin hän tai hänen toverinsa. Ainakin heillä oli kokemusta sotilaana eikä vain soturina toimimisesta. Heillä oli vyöt ja kiväärit ja miekat ja ties mitä, sellaista tavaraa mitä Geelläkin oli. Heidän ilmeensä olivat synkät ja silmät katkerat. Joillakin oikeasti, ja useimmilla siksi, että muillakin oli.

”En tiedä, miten paljon tiedätte tilanteesta”, Troopperi aloitti koko joukolle. ”Mutta tämä ei tosiaankaan ole rintama. Tässä sodassa ei ole rintamia. Ei voi olla, koska on vain yksi armeija, ja se ei ole meidän.”

Se sai aikaan hieman hämmentyneitä katseita.

”Olen täysin rehellinen asiasta: torakat voittavat heti, kun alamme taistella rehellisesti heidän ehdoillaan.”

Troopperista oli kouliintunut yllättävän dramaattinen johtaja. Jonkun täytyi, kun Gee oli poissa.

”Joten me taistelemme likaisesti! Ensisijaisesti me tarkkailemme, raportoimme ja iskemme vain, jos voitto on selvä. Jokainen katkottu radiolinja voi hidastaa nazorakien päähyökkäystä päivällä. Jokainen partio, joka katoaa metsään, on kourallinen vähemmän torakoita, kun taistelemme linnakkeesta. Ja tällä hetkellä ennen kaikkea etsimme Guardiania.”

Muutama skakdeista huuteli kannustavia sotahuutoja. Suurin osa vaikutti vaitonaisilta.

”Arvon toa, onko metsässä paljon torakoita?” joku skakdeista kysyi. Hän vaikutti melko paljon nuoremmalta kuin muut joukossa. Skakdissa oli jotakin bladismaista, Troopperi mietti.
”Yleensä ei”, toa vastasi. ”Ne tietävät, että meillä on näiden puiden alla kotikenttäetu. Kun ne yrittävät savustaa meitä ulos, ne tulevat isolla joukolla. Kenraalimajuri Yksitoista – russakoista se, joka pinta-armeijaa käytännössä pyörittää – on melko harkitseva liikkeissään.”

Kenraalimajuri 011 – johti Nazorak-imperiumin pinta-armeijaa. Kovin paljoa enempää klaanilaiset eivät tienneet – tällä oli Pintaesikunta jossakin Kaya-Wahin tietämillä turvallisen etäällä sotatoimialueesta. Tämä oli korkea-arvoisin saaren pinnalla oleva upseeri… ja siksi toa yrittikin onkia kenraalimajurista irti kaiken, minkä tiesi. Mitä korkeampiarvoisia rataksia imperiumi menettäisi, sitä hitaammin niiden kone toimisi.

”Eikö metsässä ole muita vaaroja? Rahi-petoja kuten Zyglakeita?” joku toinen kysyi.
”Vähänlaisesti”, Troopperi vastasi. ”Ilmeisesti suurin osa niistä on paennut pohjoiseen, tai suolle. Meidän metsämme on ollut niistä melko hiljainen. Ehkä ne ovat meitä viisaampia, ja pysyvät kaukana tällaisesta.”
”Anteeksi vain, Jortekk, mutta zyglakit eivät ole rahi-petoja”, totesi Jauta, metsästäjäskakdi. Hän oli ollut päällikkö Omeranin rinnalla, mutta kääntyi nyt onnettomaan kysyjään.
”Zyglakit ovat majesteettisia hirviöitä! Jos joku näkee moisen olennon, haluan tietää siitä.”

”Sellaisen kallosta saisi taatusti pelottavan kypärän”, joku naurahti.
”Ajatelkaa, millainen miekka siitä nokasta tulisi. Ne hampaat totta vie sattuisivat”, virkkoi toinen. Pian skakdijoukko lähinnä vaihtoi ajatuksiaan raptoriväestä.
”Höntit, ettekö tiedä miten vaarallisia ne ovat? Ne ovat immuuneja plasmalle ja muille voimille.”
”Ne ovat olleet Klaanin vihollisia aina, hyvä että ovat poissa.”
”Tuttuni oli löytänyt kallon ja tehnyt siitä kanteleen.”
”Jos kohtaamme niitä piruja, lähden kyllä heti kotiin.”

Häsellys hiljeni, kun Jauta iski kiväärinperänsä kovaa maahan. Hän nousi seisomaan suuren kiven päälle voimakkaalla loikalla. Vihreä skakdi näytti suorastaan jättiläismäiseltä siinä seistessään.
”Miehet, olemme täällä METSÄSTÄMÄSSÄ!” hän huusi. ”Torakoiden kuoria tulemme saamaan kasapäin!”
Sotilaat huusivat. Torakoita he eivät pelänneet, eivät vielä.
”Kenties ripustamme sen säälittävän Gaggulabion kätyrien kalloja muureillemme ja otamme heidän hienot moottoripyöränsä sotasaaliiksi!”
Lisää huutoja. Monella heistä oli verivelkoja pohjoisen kenraalia kohtaan, eikä sisällissota ollut loppunut vielä kaikkien sydämissä.

”Mutta zyglakit, ne ovat tämän metsän kuninkaita. Uskokaa kun minä sanon, että ne ovat lähes yhtä vaarallisia kuin kotisaaremme tahtorakit. Zyglakit eivät ehkä ole yhtä massiivisen suuria ja kestäviä, mutta ne ovat saalistajista hirveimpiä! Ja niiden kallot, ne vasta aarteita ovatkin!”

Suuri skakdi veti esiin pitkän veitsensä ja näytti sitä kaikille. Matoranin kädessä se olisi käynyt miekasta pituutensa puolesta, ja sen hieman kaartuva pää teki sen tarkoituksen selväksi. Tämä oli veitsi, jolla nyljettiin nahka lihasta ja leikattiin liha luusta.
”Ja minä en tästä metsästä lähde ennen kuin olen nylkenyt mahtavan zyglak-soturin tällä veitsellä! En hitto vie lähde! Joten jos näette moisia otuksia, älkää pelätkö – vaan sanokaa niille, että metsämiehistä suurin, Sker-Korin Jauta haluaa kaataa heidät. Toa Suga varokoon, sillä tämä poika aikoo pistää vielä häntäkin paremmaksi!”
Moinen näytös oli omiaan inspiroimaan hänen yleisönsä vieläkin suurempaan intoon. Se olisi melkein yltynyt kuorolauluksi, ellei Troopperi olisi astunut väliin.

”Me yritämme pyörittää täällä salaista sissitukikohtaa, joten pienempää ääntä, kiitos”, toa huusi. ”Jatkakaa.”

Hän tuli hieman etäämmällä katselleen Omerannin luokse. Skakdijoukon tummanpuhuva johtaja näytti mietteliäältä ja hipelöi pientä leukaansa.
”Hän vaikuttaa suositulta”, tulen toa totesi.
”Pojat tykkäävät hänen elkeistään”, Omerann murahti.
”Et kuulosta itse järin innostuneelta.”
”Mmph. Hän ei ole sotilas”, Sota-Omppu sanoi. ”Hän on kuriton. Hyvä taistelija? Ehdottomasti. Sooloilija? Valitettavasti. Ja sellaiset tietävät monesti ongelmia koko joukolle.”
Troopperi hymähti. ”Taidan tietää muutaman sooloilijan itsekin. Valuvika meillä klaanilaisissa, varmaan”, hän sanoi. ”Etkö luota hänestä olevan tähän, mitä teemme?”
Omerann vilkaisi ympärilleen. Maastoon ja puihin kätketty leiri huusi järjestäytynyttä sissioperaatiota. Siitä näki, että sen tehneet kädet olivat saaneet oppia Vartijalta.
”Kyllä me pärjäämme. Meillä on tapana”, skakdi vastasi hiljaisesti. ”Kunhan et laita häntä tekemään mitään liian monimutkaista.”
”Ai kuten ketään muutakaan skakdia?” toa naurahti.
”Yritäpä itse käydä turnajaisia lohikäärmeillä. On kuule ihan itse keksimämme urheilulaji.”
”Se… se ei ole välttämättä taito, jota operaatiomme kaipaa. Mutta olet oikeassa!” toa myöntyi.
”Zakazista puheen ollen, mites Labion jäbät? Paljonko törmäätte niihin?” Omppu kysyi.
”Ei kovin usein”, tulen toa myönsi. ”Liekkimiehet eivät juuri partioi turhan päiten. Niiden tyyli on mennä isolla porukalla ja hyökätä johonkin pieneen kylään. Tai meidän kimppuun, jos saavat vihiä sijainnistamme.”
”Vihulaisia tai ei, ainakin niiden taktiikka on klassinen ja hyväksi todettu.”

”Hei, siinähän sinä!” tuttu ääni keskeytti Troopperin. Se oli Voyager, joka näytti siltä kuin olisi juuri ryöminyt koko Lehu-metsän halki. Varmaan olikin.

Voyager oli kaksikosta hiljaisempi. ”Troopperin varjo”, jotkut sanoivat hänestä. Ja se oli osuva kuvaus, sillä veljekset olivat erottamattomat – ainakin silloin, kun muut velvollisuudet eivät tulleet tielle. Viime aikoina tuliveljen keskittyessä johtamiseen tämän toveri oli toiminut hänen tiedustelijoittensa huippuna.

”En huomannut paluutasi”, tulen toa sanoi mutta nauroi pian. Hän iski nyrkkinsä veljensä nyrkkiin. ”Menihän kaikki hyvin?”
Mirukasvo vilkaisi skakdiin Troopperin vieressä kysyvästi.
”Oh! Hän on…” Troopperi aloitti.
”Sota-Omppu, täällä voittamassa sodan”, skakdi nauroi ja iski suuren kouransa Voyan hartialle. Siihen tarttui mutaa toan maastoutumisesta.
”No hyvä”, ilman toa nauroi. ”Alkoi jo vähän pänniä tämä!”

Voya kaivoi varusteliivistään nuhjuisen kartan, joka oli saanut hänen viimeisellä tiedustelumatkallaan tusinoittain uusia merkintöjä.

”Kuinka pitkällä kävit?” Troopperi kysyi ja polvistui itsekin.
”Niin lähellä Nui-Koroa kuin uskalsin”, Voyager kertoi ja näytti sormella reittiä, jonka oli kulkenut. ”Ne vartioivat vuoren suuntaan huomattavasti heikommin, eivät kai odota että koukkaisimme aina pohjoisesta… jätin Manun luolalle vähän tarvikkeita. Se oli sortumisesta huolimatta ihan hyvä piilopaikka. Pitää harkita tukikohdan perustamista sinne.”
Omerannille tuotti vaikeuksia tulkita nuhjuista karttaa, mutta veljekset selvästi näkivät siinä täysin samat asiat.

”Mitä nämä numerot ovat?” skakdi kysyi. ”Tai miksi niitä on kaksi.”
”Partioiden kokoja ja sitä, miten paljon niillä on tuliaseita”, Voyager selitti. ”Koska se kertoo paljon siitä, miten eliittiä paikalla on. Yksikin kokenut konekivääriryhmä voi muuttaa helpon tehtävän mahdottomaksi. Paras varustus on selvästi Nui-Koron ympärillä, mutta kauempana partioivat ovat huonommin varustettuja. Torakoilla ei ole selvästi tuliluikkuja tarpeeksi… mikä antaa meille usein edun. Vaikka Yksitoista on kyllä alkanut kasata aika isoa arsenaalia Suurkylään.”

”Todella tarkkaa tietoa”, Troopperi kommentoi ja keskittyi karttaan. Hänen päänsä prosessoi jo parhaita reittejä ja iskusuuntia sen pohjalta. ”Mitään uutta russakoiden puolelta?”

”No kuulin yhdestä uudesta, varmaan joku Yhdentoista lähettämä”, Voyager kertoi. ”Yksi russakoiden puolelle jäänyt matoran kertoi vänrikki 774:stä. Vissiin sama, jonka ryhmä tappoi Toworun ja vangitsi Darackin… no, sen porukka hoitaa nykyään partisaanijahtia Nui-Koron alueella. Varmaan siitä saa kiittää ylipäätään tiukempaa vartiointia. Oli todella vaikeaa luikahtaa Nui-Koron tasangolle huomaamatta. Ja monta maatilaa rajamailta oli poltettu, koska niiden asukkaat olivat auttaneet meitä. Että kyllä torakatkin tämän pelin pikku hiljaa oppii”, ilman toa kertoi.”

Troopperi huokaisi syvään. Se, että muut saivat kärsiä hänen päätöksiensä takia, oli ehdottomasti rankin osa johtajuutta, ja se oli pitänyt opetella lennosta.

”Ja no, kyllä mekin opimme”, Voyager sanoi ja laittoi kartalle pienen nipun nazorak-tuntosarvia. Irtonaisia. Niitä oli viisi tai kuusi paria.
”Yyh”, tulen toa irvisti. ”Eikö noiden kantaminen ole vähän outoa?”
”Hei, täytyyhän minulla olla jotakin, millä leijua”, le-toa virnisti. ”Ja haluan kuvitella, että nazorakit kertovat leiritulella kauhutarinoita toa-hirviöstä, joka leikkelee näiden tuntosarvet. Mitä olen huomannut, niin se kyllä sattuu niihin melko karzahnisti! En ole ihan varma, mitä kaikkea tuntoaisteja näihin liittyy, mutta aika harva on kovin onnellinen menetettyään nämä.”

”Niinpä kai”, Troopperi myönsi. ”Ei vain tunnu kovin… noh, sankarilliselta. Vaikka tiedänkin, että kauhun herättäminen vihollisissa toimii.”

”Meillä ei ole varaa kaihtaa keinoja”, Voyager sanoi synkästi. ”Sitä paitsi Toa-koodi ei päde sodassa.”
Mitä hyötyä siitä sitten on, hänen olisi tehnyt mieli kysyä, mutta pysyi hiljaa. Kenelläkään heistä ei olisi siihen hyvää vastausta.

Rikkitaivas

Etelä-Xian pilvenpiirtäjien välissä kiemurtelevat kadut eivät yön laskeutuessa paljoa hiljentyneet. Neonvalojen keskellä vilisevä väkijoukko täytti tosin pääkatujen sijasta lähinnä kapeampia sivukujia ja niiden loputtomia määriä katuruokapaikkoja sekä yökerhoja. Quing-Leciun kaupunginosa oli sitä eteläisten satamien lastaustornista seuraavan hattupäisen hahmon mielestä saaren miellyttävin sijainti.

Ilmaa kirkkaana pitävät, koko kaupunginlaajuiset puhdistusjärjestelmät onnistuivat pitämään taivaankin ainakin korkeimpien rakennuksien katoille asti vapaana pahimmista saasteista. Yötä päivää vilkkaana vilisevän kaupungin sisällä pääsi väenpaljoudesta huolimatta nauttimaan Xian eksoottisimmista nautintoaineista ja palveluista. Loputtoman yritysviidakon ilmapiirikin oli täällä hieman valoisampi, vaikka sitä illuusiota piti yllä lähinnä neonvärit ja mainoskyltit, joiden ulkoasut olivat muuta Xiaa keskimääräistä toiveikkaampia.

Huiviaan tiukemmin kaulaansa kiristävä toa ei kylmästä syysilmasta pahastunut, mutta mietteliäs kultakasvo havahtui muutamaankin kertaan näpräilevänsä kaulavaatteensa reunoja hermostuneena. Hänen katseensa oli naulittu kaupungin toiseen päähän, aivan Vuoren reunamille, missä kohosivat Quing-Leciun korkeimmat asuintornitalot.

Pieni paperilappu puristui kasaan toan nyrkin sisällä. Osoite, jota hän oli edelliset tunnit jäljittänyt, oli lopulta löytynyt hänen ikivanhan yhteyshenkilönsä hoivista. Satamalla työskentelevää po-matorania oli kuitenkin saanut suostutella mitä moninaisimmilla lupauksilla. Ilmapiiri toan metsästämän sijainnin ympärillä oli venytetty miltei räjähdyspisteeseen. Markkinavoimien keskinäisen kilpailun lisäksi toan kohteen ympärillä liikkui tarpeeksi hämäräperäisiä voimia, että vähänkään itsesuojeluvaistoa omistava ei olisi työntänyt kanohiaan niiden lähelle. Maskiaan leuan kohdalta raapiva toa oli kuitenkin kadottanut itsesuojeluvaistonsa jo niin pitkän aikaa sitten, että hän ei enää ymmärtänyt koko konseptia.

Eikä hän juuri nyt ollut enää lainkaan huolissaan omasta turvallisuudestaan. Viimeistään Länsi-Pirstaleiden ohi seilattuaan hattupää oli varma siitä, että häntä kyydittäneen rahtilaivan ohittaneet pienemmät alukset ja niissä ajelehtivat palkkasotilaat olivat vaihtaneet kohdettaan. Toan sijasta näiden suunta oli jo paljon helpommassa kohteessa. Tai näin nämä varmasti ainakin luulivat.

Vielä tämän jälkeen toan merimatka oli kestänyt tuskallisen pitkään. Se, ketä hän oli liskojen saarelle saapunut tapaamaan, oli vielä noin tunnin julkisilla liikennevälineillä matkustamisen päässä, ja hänellä oli kaikki mahdolliset syyt uskoa, että hän ei ollut ainoa kummajainen, joka hänen kohdettaan tänä iltana tavoitteli. Quing-Leciun viihdetaipuvaisimpien kaupunginosien valonheittimet värjäsivät toan edessä siintävän tien kaikkiin sateenkaaren väreihin. Xialaiset stereotypiat harmaine maisemineen loistivat poissaolollaan niin räikeästi, että oli melkein liian helppo unohtaa, millaista myrkyllistä peliä sen kulisseissa todellisuudessa pelattiin.

Domek toivoi hartaasti, että hän ehtisi perille, ennen kuin hänen paras johtolankansa muuttuisi kylmäksi…

Larekan kattohuoneisto oli siitä erikoinen, että se oli yksi kaupungin harvoista, jotka ulottuivat sen taivasta peittävän paksun myrkyn ja saasteen yläpuolelle, vaikkakin ainoastaan rikkitaivaan ensimmäisen sakean kerroksen, huoneiston asukkaan suureksi harmiksi. Se oli kuitenkin tarpeeksi, että korkeammalla leijailevien, ohuempien saastekerroksien läpi saattoi välillä nähdä liskojen kodissa niin harvoin kajastavat auringot.

Kaukana olivat ne päivät, kun Lareka oli näystä uskaltanut nauttia. Paksut metallilevyt oli asennettu hiljattain peittämään kaikki näkyvyys ulkomaailmaan. Pitkin huoneistoa asennetut pitkät valopaneelit olivat päällä yötä päivää luonnollisen valon puuttuessa. Ainoastaan asunnon suurin makuuhuone pidettiin pimeänä, jotta se paremmin verhoaisi Larekan kaksi hohtavasilmäistä henkivartijaa, jotka pitivät suojeltavaansa silmällä yötä päivää.

Draakkikreivitär nosti valoa torjuvia silmälappujaan jo tovia ennen, kuin hänen ovikelloaan soitettiin. Hän oli kuunnellut asuinkompleksinsa rappukäytävän ääniä niin paljon, että hän tunnisti askeleet verrattaen sikeän torkkunsakin keskeltä. Larekan valtava häntä rojahti lattialle tämän suoristaessa itsensä oleskelutilansa pehmeästä, hieman pesän näköisestä lepokolosta. Ovikellon kimakan äänen pirahtaessa hänen koko kehonsa oli jo jännittynyt paikalleen. Valtavat nyrkit puristuivat tiukasti kiinni samalla, kun lisko tasasi hengitystään. Kaksi hohtavaa silmäparia loisti paikallaan hänen näkökenttänsä äärilaidalla. Ne olisivat valmiita toimimaan välittömästi, jos tilanne kääntyisi karummaksi.

Pitkän eteiskäytävän päässä seisovan raskaan, rautaisen oven takaa kuului pian useita kevyitä tömähdyksiä. Sitten kuului ensimmäinen nuotti karjahduksesta, joka tukahtui, ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun. Erinomaisesti äänieristetyn asunnon sisälle tätä seuraavat raahaamisen äänet ja metallisen oven narahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet. Kreivittären vinkkelistä oli tullut täysin hiljaista.

Lareka huomasi jo pidättävänsä hengitystään. Hän oli varma, että joku oli juuri yrittänyt väkisin sisään hänen huoneistoonsa. Hän ei myöskään uskonut sekuntiakaan, että sitä yrittänyt olisi luovuttanut näin helposti. Ovikellon toinen pirautus tuli vasta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ja tällä kertaa painallus oli paljon aikaisempaa väkivaltaisempi.

Larekan reisiä pitkin kapuavat krampin alkamisen tunteet lähtivät katoamaan vasta, kun hän päästi lihaksensa rentoutumaan. Oven takaa ei ollut kuulunut mitään minuuttiin. Sitä tuijottaessaan Lareka ei huomannut sitä, kuinka hänen ikkunaa peittävien metallilevyjen raoista kajasti sisään valoa. Yö oli muuttunut kirkkaaksi, mutta ainoastaan hänen asuntonsa kohdalta. Pitkä, luikero muoto materialisoitui hitaasti hänen olohuoneensa nurkkaan niin, että makuuhuoneen vartijoiden näkökentät eivät sitä rekisteröineet.

”En vilkaisisi käytävän sähkökaappiin, ennen kuin olet kutsunut jonkun siivoamaan sen.”

Larekan salamannopea kynsien sivallus halkoi ainoastaan ilmaa. Hieman tyrmistyneen näköinen valosta koostuva käärme oli iskusta täysin vahingoittumaton, mutta hetken päästä romahti kuitenkin maahan aivan liian myöhään, jotta reaktiota olisi voinut tulkita aidoksi.

”Voi ei, suoraan kurkkuuni! Köh… köh! Kuinka traagista vuotaa kuiviin näin komealle matolle. Kröööh…”

Draakki tuijotti maassa laiskasti sätkivää käärmettä ja kuunteli ääntä, joka ilmiselvästi tuli sen suusta. Vähän ajan päästä Larekan massiivisen reiden paksuinen, hohtava käärme kuitenkin lopetti esityksensä, suoristi itsensä ja heitti tyhjästä ilmestyneen, valosta koostuvan lierihatun hännällään päähänsä. Suurin silmin huoneiston omistajaa tuijottava otus lipoi kielellään ja kallisti päätään kysyvänä.

”Noh, etkö päästäisi minua jo sisään? Tämä käytävä on aika tylsä ja tässä on aina riski, että alakerran naapurisi kuulevat kaiken, mitä täällä höpötän. Se ei varmaan ole kovin suotavaa.”

”Alakerrassani ei asu enää ketään”, Lareka sai lopulta suunsa auki. Hänen täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa siihen, ettei yrittänyt kuristaa käärmettä siihen paikkaan. Hän oli kuitenkin jo päätellyt, ettei siitä olisi mitään hyötyä teknisesti olemassaolematonta otusta vastaan.

”Ah, noh, se tietenkin helpottaa asiaa. Mutta etkö nyt kumminkin avaisi oven niin saisin lepuutella vähän jalkojani. Metrossa oli ruuhkaa ja jouduin seisomaan koko matkan.”

”Miksi ihmeessä minä tekisin niin?” Lareka kysyi happamana. Käärmen ilme kääntyi luonnottoman omahyväiseksi.

”Hei, kyllä sinä jo olet päätellyt, kuka minä olen. Ei Kelbuuno-Malciremin kärkeen päädytä ilman ilmiömäistä huomiokykyä!”

Lareka irvisti konglomeraatin nimen mainitsemisesta. Hän tieso jo, että hänen ovensa takana seisovan toan piti puhua ääneen, jotta käärme välittäisi hänen sanansa. Kevyesti keinuvaa valo-olentoa tuijottaessaan hänen ajatuksensa punnitsivat kaikkia erilaisia skenaarioita, joita hänen asuntonsa oven avaamisesta voisi seurata. Lopulta hän kuitenkin muodosti päässään ketjun, jota hän suostui alkaa vahvistamaan.

”Sähkökaappiin, siis?” draakki tahtoi varmistaa käärmeen sanoja.

”Sielläpä juuri.”

”Onko hän kuollut?”

”On joo. Ei kyllä ollut tarkoitus. Kuristin puoli sekuntia liian pitkään”, käärme selitti suorastaan nolostuneena.

”Ja olet varma, että sinua ei seurattu?” Lareka jatkoi kuulusteluaan.
”Ei, kun olen satavarma, että minua on seurattu, mutta toistaiseksi yhteiset vihamiehemme eivät ole lähettäneet mitään, mitä ei voisi kohtuullisin keinoin päihittää. Taitavat vasta vähän tunnustella.”

Kreivitär huokaisi ja pudisti päätään. Ainakin oven takana seisova käärmeen hallitsija oli rehellinen. Eipä hän toisaalta muuta ollut odottanutkaan. Valon toasta tehty Kelbuuno-Malciremin hallussa ollut kansio oli erittäin kattava informaation verrattaiseen vähäisyyteen nähden ja Lareka oli tutustunut siihen useammin, kuin kerran.

”Etkö voisi silti vain mennä?” hän kuitenkin huokaisi. Käärme katsoi asuntoonsa linnoittautunutta kreivitärtä hieman pettyneenä. Hänen tasoisensa naisen olisi suonut suhtautua tilanteeseensa hieman arvokkaammin. Edeltäneet viikot olivat kuitenkin pusertaneet Larekasta ulos enimmät uhmakkuudet. Hän oli keskittynyt selviytymään, ja juuri nyt hänen olohuoneessaan hövelisti höpisevä valokäärme asetti hänet vaaraan.

”Hei, ihan oikeasti!” käärme otti nyt huomattavasti vakuuttelevamman asenteen kreivittären puhutteluun. ”Minä yritän ratkaista ongelmia. Sattuu olemaan niin, että minun ongelmien ratkaiseminen saattaisi ratkaista sinunkin ongelmasi, mutta meidän pitää puhua. Sinulla on potentiaali auttaa meitä molempia!”

Larekan valtavat hampaat kiristelivät toisiaan vasten. Hänen ajantajunsa oli tuhoutunut jo täysin, mutta digitaalinen kalenteri hänen seinällään osasi kertoa, että hänen linnoittautumisensa oli kestänyt jo kokonaisen viikon. Hän kaipasi jo kaikkea sitä, mitä ulkomaailma hänelle normaalisti tarjosi Hän kaipasi sitä melkein yhtä paljon, kuin hän kaipasi häntä, jonka katoaminen oli hänet asuntonsa suojiin ajanut.

Toisaalta, hänen teki myös mieli tarttua jokaiseen oljenkorteen. Jokaiseen tilaisuuteen, joka antaisi hänelle mahdollisuuden palata takaisin elämäänsä. Mutta sitten se, mitä oli tapahtunut, oli lopullisesti pitänyt huolta, että asiat eivät olisi enää kuin ennen.

Mutta jos niin, mitä hävittävää hänellä enää olisi? Olivatko hänen asuntonsa seinät ja lista byrokratiaan piilotettuja synkkiä tekoja hänen perintönsä?

”Olkaa valmiina”, draakki sitten lausui makuuhuoneessa vartioivalle kaksikolle, jotka eivät edes värähtäneet Larekan sanoista. Napinpainalluksella hänen asuntonsa ulko-ovi alkoi purkamaan sen mekanisoituja turvajärjestelyjä.

Kun huoneiston ovi aukesi, oli valon toan hattu jo tämän käsissään. Hän astui Larekan asuntoon nöyränä ja kiitollisena. Valokäärme ja sen valohattu katosivat samalla hetkellä, kun Domekin jalat astuivat huoneiston puolelle.

Lareka mittaili itseään monin verroin pienempää, mutta silti useita kertoja vaarallisempaa Valottua ja viittoili tämän sitten sanattomasti seuraamaan itseään peremmälle. Molemmat heistä vilkaisivat makuuhuoneen ohi kulkiessaan sieltä hohtavia valoja. Domek tosin huomattavasti leikkisämmin. Kumpikaan hädin tuskin erottuvista hahmoista ei reagoinut tämän hyväntuuliselle hatunheilautukselle.

Kreivitär oli sillä aikaa astellut suoraan viinikaapilleen, ottanut sielä ulos kaksi lasia ja alkanut kaatamaan niitä täyteen jotain sellaista, jolla olisi avaamattomana vielä rahoittanut useita uusia liikeideoita pohjoisen Xian yritysviidakkoon.

”Öh, ei kiitos minulle”, Domek huomautti nähdessään, mitä Lareka oli tekemässä, mutta hieman liian myöhään. Molemmat laseista olivat jo täynnä. Draakki nyrpisti hieman nenäänsä toan kommentille, mutta päätyikin sen myötä vain kulauttamaan toisen laseista kerralla tyhjäksi. Sitten hän kaappasi niistä toisen, itselleen alun perin tarkoitetun, ja istui jalkansa ristien sen kanssa mukavimmalle tuolilleen viirusilmät Domekiin naulittuina.

Valon toa oli asunnon prameaa sisältöä ja harvinaisia arvoesineitä tutkiessaan täysin unohtanut, kuinka väsyneet hänen jalkansa todellisuudessa olivatkaan. Ne olivat olleet hyvä tekosyy Larekan voitelemiseen, mutta Domekin helpotuksen huokaisu oli täysin aito hänen kultaisen takamuksensa tavattua läheisen tuolin pehmeyden. Häneltä kesti hetki huomata, että Lareka ei koskaan ollut lakannut tuijottamasta häntä. Domekilla ollessa selviä vaikeuksia rikkoa kiusallista hiljaisuutta tahtomallaan tavalla, otti draakki ohjakset takaisin käsiinsä.

”Esitä asiasi ja poistu. Jokainen hetki, jonka olet täällä, asettaa meidät molemmat entistä suurempaan vaaraan.”

”Vaikka olet näin taitavasti itsesi linnoittanut”, toa ihmetteli ja tuijotteli erityisesti Larekan umpeen pultattuja ikkunoita. ”Mutta niin, en minä olisi edes halunnut häiritä rauhaasi. Tarvitsen yhden siivun tietoa ja lähden sitten matkoihini.”

Lareka murahti merkiksi siitä, että hän kuunteli. Hänen epätyytyväisyytensä tilanteeseen oli käsin kosketeltavaa, mutta äänekkäästä viinin hörppimisestä pystyi myös päättelemään, että ainakaan kreivitär ei enää kokenut olevansa vakavassa hengenvaarassa.

”Kelbuuno-Malciremin johtoportaan viimeisen liikematkan kohde”, Domek sitten lausui päättäväisesti ja ilmeestään päätellen myös aivan yhtä toiveikkaana. Lareka sulki silmänsä onnistuttua estämään itseään vetämästä viimeisintä kulaustaan väärään kurkkuun.

Olihan hän juuri tätä pelännytkin, ehkä odottanutkin, mutta se, kuinka röyhkeästi toa oli survomassa itseään suoraan kohtalokkaan tapahtumaketjun ytimeen pöyristytti draakkia.

”En voi antaa sitä tietoa sinulle.”

”No mutta hei”, Domek aloitti vasta-argumenttinsa. Hän ei ollut odottanutkaan, että kreivittären kuulustelu olisi ollut helppoa. ”Enkös minä juuri pitänyt palopuheen siitä, että minä yritän auttaa tässä meitä molempia? Sen liikematkan sijainti on nyt kaikki kaikessa!”

”Entistä paremmalla syyllä!” Lareka ärjähti niin, että viini melkein läikkyi hänen klassisen ajan aderidonialaiselle neulematolleen. ”Se kirottu matka syöksi kaiken tuuliajolle! Jokainen pienikin yritys kurkistaa syvemmälle on aiheuttanut kammottavan vastareaktion siltä, joka sitä yrittää piilotella. Jos en olisi lopettanut hyvissä ajoin, tämä rakennuskaan ei varmaan enää seisoisi paikallaan.”

”Jos olet jo joutunut tämän taustalla olevan hampaisiin, olen varma, että itsekin tiedät, ettei tästä tilanteesta ole pakoa perinteisin keinoin. Jos joku – esimerkiksi minä – en selvitä tätä juuriaan myöten, on vain ajan kysymys, milloin sinun piilotteluusi kyllästytään. Minä tiedän miehen, joka nahkaasi vainoaa, Lareka. Tarpeeksi pitkän ajan kuluttua hän lakkaa yrittämästä olla hienovarainen.”

Domekin sanat tuntuivat aiheuttavan Larekassa lähinnä ärtymystä: ”Minä tiedän kyllä, millainen mies Arstein on, noviisi. Minä olin rahastonhoitaja. Minä näin kaiken. Mikään ei ole salaisuus niin kauan, kuin sen läpi kulkee rahaa, ja raha on minun kieleni.”

”No siinä tapauksessa osaat kertoa minulle sen viimeisen matkan kohteenkin. Tämä on tärkeää, Lareka”, Domek maanitteli sinnikäästi.

”Minä sanoin jo sinulle. En voi antaa sitä tietoa. En minä tiedä, minne he menivät.”

”Mutta… juurihan sinä ylpeilit sillä, että jos sen läpi kulkee rahaa, se ei ole sinulle salais-”

”Mieti nyt hetki!” Lareka ärjähti niin kovaa, että hänen hampaidensa läpi ujeltava ilma aiheutti Domekiakin kavahduttavan sihahduksen. ”On olemassa tuhat ja yksi tapaa, jolla se tieto voitaisiin repiä suoraan päästäni! Heti kun kuulin… kun ymmärsin, että rakas Malciremini ei tule enää takaisin, minä lakkasin tutkimasta asiaa. Niin kauan kun en itsekään tiedä, Arsteinilla on yksi syy vähemmän jatkaa jahtaamistani. Olen saanut olla jo viikon rauhassa ilman ilmiselviä yrityksiä päästää minut päiviltä. Kunnes sinä toit taas niitä syitä mukanasi, toa!”

Domek irvisti. Hän tiesi vallan hyvin, että hän raahasi ongelmia mukanaan Larekan piilopaikkaan, mutta hän ei suostunut vielä taipumaan. Hän näki draakin tunteenpurkauksessa useita uusia oljenkorsia keskustelun liikuttamiseen.

”Kai ne tiedot nyt kuitenkin jossain ovat”, toa pohdiskeli kuin puhellen vain itselleen. ”Iso porukka, paljon järjestelyjä. Onhan siitä varmasti jotain mustaa valkoisella. Jos haluat välttää tietoa itse, minä kyllä olen valmis pistämään itseni linjalle.”

”Jossain, kyllä”, Lareka tuhahti. ”Mutta sitä varten kiusaat minua aivan turhaan. Niin kauan, kun Varjoadoriumin löyhkä kummittelee yllämme.”

”Varjoadorium?” Domek ähkäisi ja haki samalla mukavampaa asentoa.

”Sinä et…” Lareka ähkäisi. Draakki oli niin pöyristynyt, että hän ei huomannut valuttavansa viiniä ulos lasistaan, ennen kuin Domek hihkaisi asiasta hänelle. Neljää todella törkeää kirosanaa ja lattialle heitettyä pyyhettä myöhemmin seisomaan jäänyt Lareka sai viimein jatkettua kesken jäänyttä lausettaan.

”Sinä olet oikeasti tullut tänne näin arkaluontoisella asialla, etkä ole lukenut uutisia kuukausiin? Kaikki tietävät, mitä Varjoadorium tekee. Sen näkee katukuvastakin, hyvänen aika! Oletko sinä edes nähnyt Phimes-Metrua?”

Domek nojasi kiinnostuneena hieman eteenpäin välittämättä siitä, että korkeuksista häntä tuomitseva draakki yritti selvästi pelotella toaa lihaksikkaalla olemuksellaan.

”Jos nyt kuitenkin selittäisit”, toa aneli, kuin ei olisi tiennyt aiheesta mitään. Tässä vaiheessa hän vain tahtoi pitää kreivittären äänessä.

”Varjoadorium? Roodaka? Se rääpäle, joka on ostanut puolet koko saaren rakennusfirmoista ja kaavoittajista muutamassa kuukaudessa? Tällä menolla ei mene kuin viikko tai kaksi ja hän on haalinut enemmistöosuuden Kelbuuno-Malciremissa. Ja tiedätkö, mitä silloin tapahtuu? Se kääkkä saa täydet oikeudet päästä käsiksi pöytäkirjoihimme!”

”Miten se on edes mahdollista? Minä luulin, että konglomeraatin langat olivat laskeutuneet sinun käsiisi.”

”Yksityishenkilönä kyllä… Malciremin puolesta suurin osakesalkku laskeutui minun käsiini, mutta sillä pikkuliskolla on väkeä. Aivan järkyttävät määrät väkeä. Käytännössä saaren jokainen metsästäjäjuonteinen keinottelija on hänen taskussaan. Lopuksi hänen tarvitsee vain siirtää kaikki ne tusinat omistukset itselleen ja voit olla varma, että niin hän tulee myös tekemään. Hiivatin opportunisti…”

”Mutta sehän tarkoittaa…” Domek ynnäsi yhteen yksi plus yksi, ”että hän saa silloin enemmistöomistuksen myös…”

”… Selecius-säätiöön”, Lareka täydensi. ”Eli sinä olet tehnyt kotitehtäväsi.

Domek virnisti vilpittömästi. ”Kunhan haastoin sinua lämpimikseni. Vaikka ollakseni rehellinen viime viikkojen kehitys on päässyt livahtamaan ihan oikeasti ohitse. Ko-Metrun jälkeen kaikki on ollut melkoisen sekavaa.”

Ko-Metrun mainitseminen suorastaan masensi Larekaa. Hän ei edes halunnut muistella sitä byrokraattista kaaosta, minkä Metru Nuin tapahtumat olivat aiheuttaneet. Metsästäjäsiteiden julkinen katkaiseminen oli ollut vain yksi vaihe monista, mutta viimeistään Voitonhampaan iskun jälkeen myös asekaupan räjähdysmainen kasvu oli hukuttanut kreivittären loputtomalta tuntuvan työkasan alle. Tiedon torneista alkanut dominoefekti oli yhä käynnissä, eikä Larekan työntekoa varsinaisesti helpottanut se, että hän ei uskaltanut poistua kotoaan.

”Minun täytyi ryhtyä toimeen. Ennen kaikkea tätä minun lahjani oli saada mitä tahansa tai… kuka tahansa katoamaan. Joten nyt se tieto, mitä sinä etsit, on kadonnut myös. Jotta se ei päätyisi väärille silmille.”

”Katosi… minne?” Domek tivasi. Hän oli saanut tietää Larekasta ennakkoon tarpeeksi, että informaatio oli hänen merkittävin valuuttansa. Ja oli kyse miten vaarallisesta informaatiosta tahansa, hän ei pysyvästi hävittäisi parhaita neuvotteluvalttejaan.

Lareka huokaisi syvään. Koko keskustelun ajan hän oli yrittänyt päättää, mitä tehdä tungettelevan toan pyynnölle. Sen toteuttaminen ei edes vaatisi häneltä paljoa. Päinvastoin, oli pieni mahdollisuus, että päästämällä Domekin konglomeraatin kadonneiden kinteille hän jopa vetäisi pienen määrän huomiota pois itsestään. Samalla hänen ajatuksissaan kuitenkin kalvoi myös kammottava ajatus siitä, että syvemmälle ja syvemmälle salaisuuksiin vajoava valon toa aiheuttaisi ketjureaktion, josta hän ei enää itse selviäisi.

Viimeinen niitti, joka lukitsi Larekan päätöksen, oli kuitenkin ajatus Malciremista. Hymystä, jota hän ei uskonut enää koskaan näkevänsä. Jos se olisi ollut hän pyytämässä palvelusta sillä tuolilla, jossa Domek nyt istui odottava ilme kasvoillaan, Larekan ei olisi tarvinnut edes harkita. Kenties se oli ainoa asia, jonka draakki hänen muistolleen pystyi enää tekemään. Auttaa toaa, joka oli kaivautumassa syvemmälle, kuin hän oli koskaan uskaltanut.

”Sektori A-55. Saaren pohjoiskärki. Vihaavat Roodakaa aivan yhtä paljon, kuin minäkin. Uusia tulokkaita ja ehtineet aiheuttaa siihen nähden aivan uskomattoman määrän närää, mutta he suostuivat ottamaan kasan yksityisimpiä kansioitani… suojelukseensa.”

Virne Domekin kasvoilla kasvoi niin leveäksi, että Larekalla olisi välittömästi tehnyt mieli iskeä tämän kanohi lyttyyn. Hän onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä tarpeeksi pitkäksi aikaa, että valon toa tajusi sen itsekin ja väänsi naamansa edelleen voitokkaalle, mutta hieman hillitymmälle peruslukemalle.

”Mitä minä tarkalleen ottaen etsin? Tai ketä?”

”Kirjoitan sinulle valtakirjan”, Lareka murahti sivusilmällä kallisarvoista, viininkatkuista mattoaan vilkaisten. Hän tömisteli häntä laahaten Domekin ohitse, veti metallisesta hyllyköstä esiin pienen lomakkeen ja kumartui sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Sillä aikaa huiviaan kiristelevä ja hattuaan yhä sylissään pitävä toa sai viimein itsensä nostettua pystyyn venyttelemään. Draakin työskennellessä hän viimein pysähtyi tuijottamaan makuuhuoneen kahta korkeaa vartijaa tarkemmin.

”He taisivat ottaa suojelukseensa vähän muutakin, kuin pelkät paperit”, Domek huomioi, johon yhä kirjoittamiseen keskittyvä Lareka vastasi hyväksyvällä murahduksella. Domek nosti kättään valonlähteeksi erottaakseen hahmot paremmin. Hän ei varsinaisesti yllättynyt näkemästään. Kaksi makuuhuoneessa seisovaa kranuaa olivat koko keskustelun ajan pitäneet suurikokoisia kanokaheittimiään osoitettuna kohti hänen päätään.

”Ne ovat rujoja, mutta ajavat asiansa”, Lareka mutisi ja lähestyi Domekia valmis valtakirja kourassaan. ”En voi luottaa enää omiin sotilaisiini, joten pohjoisen ystäväni tarjosivat jotain, jota ei voi lahjoa.”

Domek himmensi valonsa tyynesti, irroitti katseensa kranuoista ja otti paperin tyytyväisenä vastaan. Hän vilkaisi nopeasti siihen kauniilla ja huolitellulla käsialalla raapustettua osoitetta ja sujautti sen sitten tarvikevyölleen. Toa olisi tämän jälkeen selvästi halunnut puristaa Larekan kättä, mutta kreivitär otti nopeasti askeleen taaksepäin estäen sitä tapahtumasta.

”Toimi nopeasti ja poistu saarelta niin pian kuin mahdollista. Ainoa toivoni on, että se vetää edes osan Arsteinin väestä pois minun kimpustani”, draakki totesi jo hieman lempeämmin. ”Mutta varoituksen sana, toa. Olet astunut lähelle Selecius-säätion salaisuuksia. Tulinoidan mestarin katse seuraa sinua vääjäämättä.”

Domekin kanohi nyrpistyi. Hän ei ollut varma yrittikö Lareka uhkailla häntä vai oliko kyseessä vilpitön toive olla varovainen.

”Tarpeeksi kirkkaalla valolla saa mestarienkin katseet sokeutumaan, arvon kreivitär, mutta kiitos varoituksesta.”

Domek työnsi hatun takaisin päähänsä ja oli jo valmis viimein jättämään Larekan takaisin tämän niin paljon kaipaamaan rauhaan, kun draakki oli yllättäen tarttunut häntä ranteesta ja vetänyt tämän niin lähelle kasvojaan, että Domekilla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tuijottaa draakkia tämän laajentuneisiin, mutta yllättävän kauniisiin, kirkkaisiin silmiin.

”Öööh, no hei”, toa aloitti, mutta tuohtunut draakki ei antanut hänelle paljoa aikaa löytää oudoksi äityneen tilanteen humoristista puolta.

”Sinä et ymmärrä, toa. Tulinoidan mestari tietää, kun joku astuu liian syvälle ja toimii silloin, kun salaisuuksia on vaalittava”, Lareka puhkui yrittäen samalla puhua niin hiljaa, kuin tuohtuneisuudessaan kykeni.

”Hän… tai he… miten vain… me saimme vain nimiä… joskus vain kasvoja… joiden piti kadota. Ja me poistimme heidän olemassaolonsa. Jokainen kerta. Xialla junaonnettomuudet eivät tapahdu itsestään, Valottu. Joku aiheuttaa ne…”

Domek oli onnistunut vakavoittamaan ilmeensä ja nyökytteli nyt Larekan jokaiselle sanalle. Hetken rauhoituttuaan draakki päästi viimein irti hänen kädestään, mutta ylläpiti edelleen intensiivistä katsekontaktia toan kanssa.

”Minä pelkään Arsteinia, toa”, Lareka myönsi, ”mutta jos me molemmat löydymme Shuljin-joesta huomenna aamulla, se ei ole hänen tekosiaan.”

”Kiitos avustasi”, Domek sai lyhyen miettivän hiljaisuuden jälkeen sanotuksi, nosti vielä kerran hattua tätä tuijottavalle draakkirouvalle ja asteli matkoihinsa huikaten käytävän puolelta vielä muistutuksen siivota sähkökaapin sisältö, ennen kuin joku huomaisi, mitä sinne oltiin piilotettu.

Kun ulko-ovi ja sen lukuisat turvamenetelmät sulkeutuivat valon toan takana, rojahti Lareka umpiväsyneenä takaisin pesäänsä välittämättä siitä, että pyyhkeen alla hänen kallisarvoinen mattonsa imi yhä itseensä lattialle läikkynyttä arvojuomaa.

”Sinulle, Malcirem”, Lareka lopulta lausui hiljaa vakuutellen itselleen, että hän oli tehnyt oikein opastaessaan Domekin oikeille läjlille. ”Tavataan taas tähtitaivaalla…”

Hän ei kuitenkaan nukkunut enää sinä yönä. Ei silmällistäkään. Mutta ainakaan hän ei kärsinyt yksin. Ei nukkunut nimittäin Valottukaan.

”Jaa, tämä se varmaan sitten on”, laiskasti laahustava jään toa totesi ja iski paksun punaisen kansion metalliselle pöydälle itsensä ja seinään rennosti nojailevan valon toan väliin. ”Voi olla, että joudut vähän kahlaamaan, mutta näyttää siltä, että yhteinen ystävämme antoi sinulle täydet valtuudet tämän kansion sisältöön.”

Volitakkasvoinen toa varmisti vielä kerran hänelle ojennetusta valtakirjasta, että tieto piti paikkansa, ja pitihän se. Domek asteli välittömästi kansion pariin ja alkoi selaamaan läpi sen sisältöä. Kelbuuno-Malciremin salaisuuksista vain pieni osa oli juuri näissä papereissa, mutta mikäli Larekan lupaus piti kutinsa, tämän pitäisi auttaa hänet eteenpäin.

Sillä aikaa jään toa, Kapteeniksi kutsuttu, laahusti takaisin valtavan metalliholvin luokse – sille, jonka sisällä loput Larekan piilottamista tiedoista sijaitsivat – ja lukitsi sen digitaalisella lukolla, joka sen johtojen määrän perusteella oltiin turvattu suurella määrällä räjähteitä. Domek ei voinut olla samalla kiinnittämättä huomiota siihen, miten uskomattoman huonossa kunnossa Kapteenin laiha haarniska oli. Näytti aivan siltä, kuin tämä olisi joutunut useiden vihaisten barrakudaparvien hampaiden pahoinpitelemäksi.

Holvia lukuunottamatta tyhjässä ja kaikin puolin aneemisessa huoneessa työskentelevä kaksikko ylläpiti hiljaisuutta hetken, kunnes Domek viimein alkoi nostelemaan lupaavia asiakirjoja ulos kansiosta. Koska juuri se toiminta ei vaatinut hirveästi keskittymistä, koki valon toa sen täydelliseksi hetkeksi hieman puhutella Kapteenia, joka oli päätynyt tuijottelemaan hitaasti valaistuvaa aamua huoneen ainoasta, panssarilasilla vahvistetusta ikkunasta.

”En ole ennen kuullutkaan teistä… ööh… mikä teidän nimi nyt sitten olikaan.”

”Ehdotin ’Yhdentoista Kansliaa’, mutta se tyrmättiin aika nopeasti”, Kapteeni harmitteli. ”Ei meillä kai virallisesti mitään nimeä ole, eikä varmaan tulekaan. Emme meinanneet jäädä pysyvästi.”

”Tosiaanko? Olette kuitenkin ottaneet asiakkaita”, Domek ihmetteli viitaten lähinnä Larekan tapaukseen. ”Samalta alalta vieläpä. Ihme, ettei Kelbuuno-Malcirem ollut ensimmäisenä jonossa ajamassa teitä ulos saarelta.”

”Muutama yhteistyön siemen on ollut tarpeen. Se kamala lisko vainoaa aivan sektorimme rajoilla ja hänen pidättelynsä on kaatunut minun niskaani”, lopen uupuneelta kuulostava Kapteeni harmitteli. Domekin täytyi koko ajan pinnistellä, että hän sai kunnolla selvää jään toan sanoista. Oli, kuin kaikki henki ja sielu olisi ruoskittu ulos Kapteenin puheesta. Vivahteeton lausunta sai koko edellisen yön matkanneen Valotun melkein nukahtamaan pystyyn.

Kymmenien tehdashallien viidakon keskellä pönöttävää hädin tuskin toimistoksi kuvailtavaa betonilaatikkoa vartioi jokaiselta puolelta satojen konesotilaiden rivistöt. Domek oli miltei aloittanut pienen sotilaskonfliktin yrittämällä päästä näiden ohitse valokäärmeensä muodossa. Toimistosta kauhu kasvoillaan ulos rynnännyt Kapteeni oli hädin tuskin ehtinyt näiden väliin.

”Lareka mainitsi, että ette ole olleet hirveän suosittuja”, Valottu pohti kansion toiseen puolikkaaseen pureutuessaan. Hän yritti pitää sävynsä mahdollisimman neutraalina. ”Rahoittavatko metsästäjät teitä?”

”Roodakan propagandaa”, Kapteeni mutisi murheellisena katse edelleen ulos ikkunasta. Sektori A-55 ei koneistetusta luonteestaan johtuen nukkunut koskaan. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että ei nukkunut Kapteenikaan. ”Me olemme… ööh… yksityinen operaatio. Se noita vain tahtoo savustaa meidät ulos omien operaatioidensa tieltä.”

”Ymmärrän”, Domek myöntyi, mutta hiljeni nopeasti huomattuaan kansion ensimmäiset kuljetusmanifestit. Niiden osoitteet tarkkaan mieleensä painettuaan hän soi lyhyen vilkaisun Kapteeniin, joka nojaili nyt ikkunan viereiseen seinään Domekin puuhia seuraillen. ”Mainitsit ’Yhdentoista Kanslian’. Onko teilläkin hallitus vai?”

”J-joo”, Kapteeni takelteli. ”Tavallaan, ainakin, mutta heillä on tapana toimia… ööh, yksikkönä.”

Domek ei ollut aivan varma, miksi Kapteenilla oli niin suuria vaikeuksia selittää, kuinka yrityksen hallitus toimi. Valon toa laittoi sen kuitenkin vain tämän muutenkin hieman merkillisen olemuksen piikkiin. Valottu kummasteli myös hieman sitä, miksi xialaisen sektorin vastuu oli ylipäätään heitetty toa-soturin harteille.

”Hei, tämä näyttää lupaavalta”, Domek sitten hihkaisi ja alkoi kiskomaan uutta nivaskaa papereita irti kansiosta pöydälle tutkittavaksi. Kapteenin tavanomainen, surumielinen ilme ei edes värähtänyt. Näytti siltä, kuin volitakkasvo olisi tarkoituksella vältellyt näkemästä asiakirjojen sisältöä.

Kapteenin apatiaan oli kuitenkin yksinkertainen lääke. Huoneen raskas rautaovi liukui syrjään Domekin takaa ja eriskummallinen, rikkinäinen vahkiyksikkö marssi sisään. Hattutoa ei edes ehtinyt kyseenalaistamaan sitä, miksi koneen kallo oli revennyt niin merkillisesti keskeltä halki, kun se alkoi jo puhumaan.

”KAPTEENI, MEILLÄ ON VIERAITA”, naisen ääni kaikui suusta, jonka ei olisi pitänyt kyetä muodostamaan niin orgaanista ääntä. Kapteeni vilkaisi huolestuneena ikkunasta ulos ja voihkaisi kuuluvasti. Sitten hän lähti käytännössä spurttaamaan ulos huoneesta sieltä pois peruuttaneen vahkin perään.

”Anteeksi, vihollisia porteilla”, hän selitti Domekille, joka näytti yhä pöllämystyneeltä merkillisen vahkin ilmoituksesta. ”Minulla ei toivottavasti mene kauaa, mutta joudun valitettavasti sulkemaan sinut tänne sisään siksi aikaa. Ymmärrät varmaan. Tiedäthän, turvallisuussyistä.”

”Ymmärrän, ymmärrän”, Domek vakuutteli nyökytellen niin lujaa, että hänen hattunsa melkein tipahti. Kapteeni soi hänelle harvinaisen, mutta varovaisen virnistyksen ja katosi sille tielleen. Rautaovi sulkeutui ja lukittui hänen perässään jättäen tilanteen nopeasta muutoksesta pöllämystyneen Domekin pyörittelemään päätään. Uteliaisuus vei hetkeksi voiton asiakirjojen kahlaamisesta. Huoneeseen lukittu toa näki ikkunasta selvästi, kuinka rakennusta lähestyi jotain suurta ja prameaa. Se ei selvästi kuulunut pohjoisen Xian ja erityisesti ränsistyneen sektorin ilmeeseen.

Kerrosta alempana vartiossa seisovien vahkien läpi pujotteleva Kapteeni yritti epätoivoisesti ruoskia itseään henkisesti terään. Tämä oli jo kolmas kerta, kun rautaiset vankkurit lähestyivät Baterra-aseman omistamia tehtaita. Yksin vastuuseen hylätty toa oli aikaisemmilla kerroilla hoitanut tilanteet vain vaivoin. Tällä kertaa asiaa onneksi muutti se, että kauhun ja tärinän sijasta Kapteeni suhtautui kutsumattomiin vieraisiin lähinnä turhautuneena. Hän olisi vain halunnut valvoa joukkojen valmistumista rauhassa.

”LAITA NYT EDES JOTAIN YLEVÄMPÄÄ PÄÄLLESI”, pirstoutuneen kallon vahki maanitteli. Toimistorakennuksen alaovilla koitokseen valmistautuva toa otti käskystä askeleen sivummalle pieneen sivuhuoneeseen, joka piti sisällään hänen koko maallisen omaisuutensa.

Harmaansininen viitta napsahti hänen olkapäälleen vaivattomasti ja siihen täsmäävä baretti istui hänen kanohinsa päälle aivan yhtä hyvin, kuin se oli joskus Metru Nuillakin pieni ikuisuus sitten. Toa ei koskaan ollut saanut selvää, miksi hänen mestarinsa oli kaivanut ne esiin hänen ilmalaivansa hylystä ja entisöinyt ne. Puhdistaja ei hänestä ollut koskaan tuntunut estetiikasta liiemmin välittävän. Mutta olipa kyseessä Baterra-aseman hallitsijan sairas leikki tai aito yritys verestää nostalgiaa, eivät asusteet paljoa Kapteenin itsetuntoa kohottaneet.

Selkä kyyryssä, Valkoisen valjastaman vahkin valvovan vahdin viitoittamana, Kapteeni astui ulos leijonan kitaan.

Valtavat, rautaiset, koristeelliset vankkurit oltiin pysäytetty sektoria puolustavien joukkojen eteen. MÖRKÖ-kivääreillä varustautunut etujoukko oli valmis avaamaan tulen vankkurien mahdollisen vihamielisyyden varalta. Kapteeni asteli rautahirmun eteen kuitenkaan sitä kavahtamatta. Hän tiesi täsmälleen, kenen kanssa hän asioi ja häntä kyllästytti jo etukäteen tämän jokainen lause.

Vankkuria ei vetänyt yhtään mikään, vaan se näytti liikkuvan sitä ympäröivän mustan, sakean savun voimalla. Muinaisxialaisin riimuin ja monoliitein vuorattu liikkuva tukikohta aukesi keskeltä ja sieltä alas laskeutuivat koristeelliset, violetit portaat. Kapteeni suoristi selkäänsä sen verran, kuin fyysisesti vain kykeni ja katsoi happamasti, kuinka pöyristyttävän tällätty vortixx-nainen asteli viehkeästi portaita alas. Mustaan, verkkokuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen korjasi sarviensa sivuille rullalle kierrettyjä harjojaan ja suoristi kaulassaan roikkuvaa, koristeellista silmää esittävää medaljonkiaan.

Nainen piti Kapteenia piinassa kävelemällä häntä kohti niin hitaasti, kuin oli käytännöllisesti mahdollista. Lantiotaan keinutteleva lisko hymyili kulmahampaat vilkkuen rääpäletoan pettyneen ilmeen erottaessaan. Äänettä taustalla sulkeutuva vankkuri lukitsi itsensä taas etäisesti vortixxin kalloa muistuttavaan muotoon. Lukemattomilla koruilla peitetyt luisevat kädet kurottuivat nostamaan Kapteenin maassa viistävää katsetta. Jään toa tyrmäsi liskonn kosketuksen ja loi tälle inhokkaimman katseen, mitä hänen raastettu Volitakinsa vain mahdollisti.

”Ts, ts, rakkaani. Naisen kättä ei tuolla keinolla tyrmätä. Eikö naruttajasi ole opettanut sinulle käytöstapoja?”

”Älä koske minuun, Nefer. Kerro asiasi ja poistu mailtamme”, Kapteeni mutisi, mutta onnistui pitämään katsekontaktin tavanomaistakin kookkaammassa liskoneidossa. Nefer vilkaisi sivusilmällään tämän ympärille hiljaa muodostuvia vahkien rivistöjä. Edellisten vierailujen tunnelma ei ollut lähelläkään näin kireää. Kapteenin taustalla vaikuttavat voimat alkoivat olla kärsimättömiä.

”Aina niin virallinen, Kapu. Emmekö joskus voisi keskustella… hieman intiimimmässä ympäristössä?”

Kapteeni antoi liskon sanojen huljua aamuisen sektorin tuulenvireeseen. Hän kääntyi nopeasti vilkaisemaan taakseen kohti toisen kerroksen ikkunaa, jonka takana tiesi valon toan yhä työskentelevän. Kapteenin huojennukseksi Domek ei näyttänyt tarkkailevan tilannetta – hyvä niin – Kapteenia kammotti ajatus, että toinen toa-soturi tuomitsisi hiljaa hänen toimiaan.

”Esitä asiasi”, Kapteeni sitten toisti sinnikkäästi. Valkoinen ajatus heidän ympärillään ryhmittyvien koneiden sisällä alkoi käydä silminnähden hermostuneeksi. Vahkien sormet näpräilivät liipaisimillaan tavalla, jolla pelkkien koneiden ei olisi kuulunut.

”Fero Skia-Adorium lähettää Taivaan Puhdistajalle vielä yhden tarjouksen. Tällä kertaa hän toivoo, että siihen tartutaan.”

Kapteenin väistelyyn nopeasti kyllästynyt sanansaattaja ojensi tämän kouraan laatan, johon oli koristeellisin vedoin raapustettu ainoastaan yksi astronominen rahasumma.

”Adorim toivoo, että avokätinen tarjouksemme mahdollistaa operaationne sulavan siirtymän jollekin toiselle saarelle”, Nefer vielä täydensi ja hymyili taas. Kapteeni puolestaan ei edes vilkaissut laatan sisältöä, vaan ainoastaan asetti sen kainaloonsa ja tuijotti virnuilevaa Neferiä kyllästyneesti.

”Oliko siinä kaikki?”

”Odotan illalliskutsuasi.”

”Ja mitä mieltä Roodaka siitä olisi?”

”Skia-Adorium tunnistaa intiimien suhteiden… hyödyt”, Nefer voihkaili. ”Hän ymmärtää, että kiireiset elämämme eivät mahdollista kaikkien… tyytyväisyyttä.”

”Säästä minut”, Kapteeni miltei yökki. ”Minua ei kiinnosta hänen haareminsa. Jätä minut jo rauhaan.”

Nefer näytti aidosti yllättyneeltä siitä, kuinka suorasanaisesti Kapteeni hänet tällä kertaa tyrmäsi. Pettymystä pahensi myös se, kuinka lähelle neuvottelevan kaksikon ympärille vahkien rinki jo kiristyi. Kuonoaan nyrpistäen hän pyöräytti yhtä pitkäkyntistä sormeaan ilmassa ja vankkuri hänen takanaan alkoi taas aukeamaan. Portaiden laskeutuessa Nefer kuitenkin puhutteli Kapteenia vielä kerran happamasti, tavalla jota hänen Varjoadoriuminsa ei olisi hyväksynyt.

”Sinun vuoksesi toivon, että Puhdistaja tarttuu tarjoukseen. Skia-Adorium on kärsimätön. Rähjäinen vanhan Xian reliikki ei seiso hänen uuden dynastiansa tiellä.”

”Sinun vuoksesi toivon, että Roodaka pitää vastaisuudessa liikekumppaninsa paremmin salassa. Vai etkö muka tiedä, millaisessa seurassa hän Donovanilla tanssii?” Kapteeni vastasi samalla mitalla ja silminnähden hieman ylpeänä itsestään.

Se huomio oli Neferille tarpeeksi. Tämä kääntyi vihaisesti kannoillaan ja lähti marssimaan takaisin vankkuriinsa, eikä tällä kertaa yhtään niin viehkeästi, kuin saapuessaan. Kapteeni jäi seisomaan paikalleen niin pitkäksi aikaa, kunnes aavemaisesti lipuvat vankkurit katosivat tehdasalueen kaukaiseen horisonttiin. Rivistöön hänen eteensä asettuneet sotilaat havainnoivat sen kulkua kuitenkin vielä Valkoisen kauaskantoisen katseen keinoin. Jään toa kuitenkin huokaisi jo helpotuksesta. Hän kuori viitan pois yltään ja kaappasi barettinsa samaan kainaloon Roodakan sylikoiran jättämän tarjouksen kanssa.

Seuraava kerta, jos sellainen tulisi, ei varmasti olisi enää näin neuvotteleva. Kapteenin syvin ja hartain toive oli, että hänen mestarinsa pohjoisen tehtävä olisi ohi nopeasti. Ei häntä byrokratia haitannut, hän oli Baterra-asemalla vietettyjen vuosien aikana kasvanut melko eteväksi xialaisen politiikan kiemuroissa, mutta maailman turvattomimman asiakaspalvelijan tehtävät siihen päälle olisivat voineet jo päättyä. Hän ei olisi koskaan arvannut, että hän olisi kaivannut takaisin taivasasemalle jo näin lyhyen komennuksen jälkeen.

Toimistolle palattuaan Kapteeni huojentui nähdessään, että holvihuoneen ovi oli yhä suljettu. Heidän vieraansa ei ollut yrittänyt lähteä tutkimaan paikkoja luvatta tai ilman opasta. Rikkokalloinen vahki otti vastaan Neferin tarjouksen ja taputti vielä lempeästi Kapteenin olkapäätä ennen katoamistaan. Kapteenin sydänkivi jätti kohahduksen välistä Valkoisen kosketuksen kolkkoudesta huolimatta. Pienen hymynkareen kanssa hän näppäili huoneen turvakoodin ja astui sisään. Virne katosi aivan yhtä nopeasti, kuin se oli Volitakille levinnytkin.

Valon toa kirjaimellisesti loisti poissaolollaan. Kirkas jälki hohti vielä siinä, missä Domek oli vähän aikaa sitten vielä seissyt. Kansiosta oli kadonnut merkittävä määrä sivuja ja sen viereen oltiin jätetty nopeasti piirretty leveästi virnistävä omakuva ja sanat ”Kiitos! Pitäkää Larekasta hyvä huoli.”

Kapteeni huokaisi syvään, asteli merkillisen valojäljen läpi hajottaen sen samalla kuin olemassaolemattomaksi tomuksi, ja kasasi kansion niin hyvin kuntoon, kuin vain ilman puuttuvia sivuja pystyi. Hetken työskentelyn jälkeen hän oli saanut kansion takaisin holvin suojiin, jonka jälkeen hän vain jäi seisomaan keskelle huonetta äimistyneenä siitä, miten valon toa oli katoamistemppunsa tehnyt.

Ikkuna oli ehjä ja ovi täysin kunnossa. Eipä Kapteeni Valotun naamiosta ollut mitään selvää ottanut. Oudon muotoinen kanohihan saattoi olla vaikkapa teleportaation naamio. Joskin silloin oli outoa, miksi tämä ei vain omin avuin ollut ilmaantunut paikalle ja vienyt haluamaansa. Ehkä toa oli ollut vain kohtelias…

Tai sitten naamio oli jotain aivan muuta ja Kapteeni vain liian väsynyt spekuloimaan enempää. Umpiväsynyt toa sulki huoneen oven syvään huokaillen ja suuntasi kohti alakerran kahvinkeitintä, laitetta, jonka Valkoisen Puhuja oli hänelle huomaavaisesti hankkinut.

”Hiivatin toat”, hän mutisi itsekseen tajuamatta lainkaan lausuntonsa ironiaa.

Phimes-Metrun sydämen läpi lipuvat vankkurit olivat lopulta saapuneet varjojen tielle: tulevan dynastian syntyperille. Xian vauhdikkaimmin ulkoiselta asultaan muuttuva mikrokaupunki oli, kuin olisi vilkaissut kauas muinaiseen menneisyyteen. Vanhoja feroja ja menneitä adoriumeita esittävät valtavat patsaat valvoivat pääkatua pitkin kulkevien matkaamista. Nykyhetkeen selvinneet, kymmeniä kertoja historiansa aikana entisöidyt temppelit ja niiden sisäänkäyntien valvovat silmäriimut näkivät kaiken, ainakin kuvainnollisesti. Niin Metrun valtias ainakin tahtoi pienen kansansa ajattelevan. Täällä yritysten normaalisti aivan liian räikeitä mainsokylttejä ja valoja rajoitettiin ankarasti. Ja Metrun ytimen, Varjoadoriumin kolmoismonoliitin ympäristö oli raivattu kokonaan tyhjäksi kilpailevasta huomiosta.

Ylvään tien reunalle pysähdyttiin sankoin joukoin seuraamaan Neferin vankkurien etenemistä. Varjoadoriumin Ensimmäisen Naisen kulku oli aina näkemisen arvoinen tapahtuma. Vankkurien alla vellova valtava varjo ahmaisi sisäänsä pölyn ja tomun. Sen koristeellinen ulkokuori innosti niin tuoreempia matkaajia kuin niitäkin, jotka olivat nähneet merkillisen kulkuvälineen ennenkin. Kuvitetut hieroglyfit sen pinnassa kertoivat tarinoita varjojen mestarista ja tämän suomista suurista lahjoista. Niiden keskellä seisoi Varjoadorium itse. Polkemassa sammuksiin muinaista tulta ja täyttämässä maailmaa kauniilla pimeydellä. Metafora ei ollut hienovarainen, mutta se loi silti kiehtovaa ilmapiiriä varjovortixxin sanojen ympärille.

Kuten yleensäkin, Neferin läpikulku aiheutti useita pieniä suosionosoituksia matkansa varrella. Taivaita kohti kurottelevia kolmoismonoliitteja lähestyessään syttyivät myös valot Adoriumin torneihin. Lisko toivotettiin tervetulleeksi kotiin.

Monoliitin sisällä Neferiä odotti uusi tie. Tämä oli kuitenkin kapeampi ja olisi normaalisti vaatinut melkoisen pitkää kävelymatkaa. Neljä liskomiestä oli kuitenkin jo saapunut paikalle pienen kantotuolin kanssa. Nefer asettui sille jalat ristissä ja antoi palvelusväen tehdä niille osoitetun työn. Matka Roodakan rinnalle halki koristeellisten hallien vei tovin. Perille saapumista ei tarvinnut kuitenkaan arvuutella. Saleista suurin oli koristeltu aivan eri tavalla, kuin mikään muu monoliittien sisällä.

Punamustat kristallit tuntuivat kuin kasvavan salin reunoilta kurotellen kohti pilkkopimeää kattoa, jonka korkeutta oli synkkyden vuoksi mahdotonta edes arvioida. Neuvoa antaville ryhmille tarkoitettujen pöytien jälkeen aukesi pieni, kristallien miltei seinättämä kolo, jossa pitkä, tumma naishahmo lepäsi silloin, kun tämä kaipasi yksityisyyttä.

Palvelusväki laski tuolin kolon eteen ja auttoivat Neferin jaloilleen. Muiden liskojen poistuttua jonnekin lukuisista sivuhuoneista, avasi salin fero kolonsa eteen vedetyt mustat verhot ottaakseen neitonsa vastaan.

”Tule lähemmäksi, rakas Neferini”, viettelevä ääni kutsui. Violetin sametin peittämä, valtaistuimeksi hyvin pehmeä ja suuri tuoli olisi helposti kantanut kaksikin liskoa, mutta varovaisesti hymyilevä Nefer ainoastaan kumartui antamaan suukon mustahopealle rakkaalleen. Roodaka kuljetti sormeaan hellästi, mutta omistushaluisesti pitkin Neferin leukaa tämän irtautuessa suudelmasta. Pientä esinettä vasemmassa kädessään hypistelevä Roodaka odotti malttamattomana, mitä hänen parhaalla neidollaan oli sanottavana ”yritysvierailunsa” jäljiltä.

”Yhdeksästä eri kasaushallista kaksi näyttää sammuneen, mutta Puhdistaja tuottaa vahkeja edelleen sellaisella tahdilla, että alueen valtaaminen sotilaallisin voimin on jo nyt käytännössä mahdotonta”, Neferi selitti huolestuneena. Roodakan reaktio rajoittui kuitenkin varovaiseen kulmiennostatukseen.

”Kaksi on sammunut? Minkä vuoksi?”

”Tiedustelijat uumoilevat, että heillä on tavarantoimitusongelmia. Joku tai jokin häiriköi heitä ennen kuin raaka-aineet pääsevät edes laivaan asti.”

”Kiintoisaa”, Roodaka hykerteli tyytyväisenä. Mustaa savua purkautui hänen kynsistään niiden kirskahtaessa äänekkäästi toisiaan vasten. ”Ja olemme varmoja, että se ei ole kukaan… kumppaneistamme?”

Nefer nyökkäsi. ”Tätä on jatkunut jo hetken ja tutkatiedot vahvistivat… öh… terroristimmekin olevan matkalla pohjoiseen.”

Maininta terroristista sai Varjoadoriumin kääntelemään vasemmassa kädessä pitelemäänsä esinettä entistäkin hurjemmin. Taskukello, jonka haarniskasoturi oli hänelle XMS Donovanilla antanut oli viikkojen aikana ottanut muutaman merkittävän hypähdyksen eteenpäin. Se osoitti nyt kaksikymmentä yli yhtätoista. Matkaa tämän lupaamaan puoli kahteentoista oli vielä, mutta aikaa Roodakalla oli. Hänen dynastiansa ei ottaisi tuulta siipiensä alle muutenkaan aivan vielä.

”Joku muukin on siis saanut vihiä. Käske Siskoksia pitämään sektoria edelleen silmällä. Tahdon tarkkoja tietoja joukkomääristä viikoittain.”

Nefer vakuutti tekevänsä täsmälleen niin. Umpiväsynyt lisko rojahti adoriuminsa viereen ja antoi tämän ottaa itsensä syleilyynsä. Roodakan sormet tapailivat medaljonkia Neferin kaulalla. Sen muoto symboloi kaikkea sitä, mitä tuleva maailma voisi olla. Yhtenäinen, hehkeä… hänen. Hän voisi varmistaa, että kaikki olisi kaunista. Hänen varjonsa voisivat nielaista vanhan maailman tulen, joka vielä kyti ja valaisi.

Tulentuojan taru päättyisi, kun hän toisi tilalle varjonsa.

Tulinoidan valinta

Hei, vanha ystävä.

jokin kertoi minulle, että et tyytyisi niihin totuuksiin, jotka olen sinulle jo antanut. Minäkään en ole tyytynyt niihin. Pitkään yritin jatkaa eteenpäin kyseenalaistamatta, mutta arvet menneisyydestä eivät lakkaa sattumasta. Olen Tulentuojan lapsi, enkä muuksi muutu.

Ja sinun laillasi haluan vastauksia.

Silmapussit roikkuivat naamiossaan, kärpänen kävi ikuista kahdeksikkoa lukulampun päällä, läpikäytävien paperien siisti pino oli vain hienoisesti läpikäytyjen pinoa pienempi.

Tulen toan edessä oleva ilmoitustaulu oli lähes säntillinen. Kaunis kalenteri kuvituksenaan Pohjoismantereen lunnonmaisemat. Protodermiinin ilmenemismuotojen jaksollinen järjestelmä. Arkistojen aukioloajat ja työvuorolistat. Muutama valokuva: Yhdessä hän ja Geevee ylpeinä uuden kirjastorakennuksen porteilla. Toisessa Tawa katsomassa kameraan leikattuaan juuri ovelle laitetun juhlanauhan. Johtaja hymyili keltaisessa, linssillä varustetussa erikoishaussaan. Ilme oli toiveikas, uutta oli rakennettu, bioklaanilainen unelma oli laajenemassa. Rauhan päivät hellivät yhteisöä. Perustajalla oli aihetta iloon.

Suojelun naamio. Yksi suuren hengen tunnuksia. Matoranien turva, toa-soturit. Yhteiskunnan kivijalka.

Harmoniaa viilsi rypistetty, suoristettu, uudelleen rypistetty ja uudelleen suoristettu paperi. Ilmeetön kultainen Hau, kolme riviä tekstiä, eikä niitä oltu tarkoitettu työhuoneen omistajalle. Kohde oli kuollut kaukana täältä. Kohde ei ollut antanut nimettömän uhkauksen vaimentaa itseään. Kohde oli ollut tulen toan tärkeä ystävä. Tulen toan pyyntö oli herättänyt uteliaisuuden, joka oli vienyt kirjeen vastaanottajan mustiin kylmiin vesiin, ja hapen loputtua keuhkoista sinne, mistä ei tultu takaisin.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Vaehran oli käynyt itsensä kanssa väittelyn siitä, pitäisikö kirje polttaa. Se olisi käynyt sormea napsauttamalla. Oikeastaan helpomminkin.

Kuitenkaan paperin tuhoaminen, varsinkaan jos siinä oli kirjoitettua tekstiä, ei ollut Vaehranin tapojen mukaista. Nyt Tulinoidan mestarin kirje oli ilmoitustaululla muistuttamasta häntä. Muistuttamassa Mercurasta, muistuttamasta virheestään, muistuttamasta siitä, milloin piti painaa eteenpäin ja milloin ei. Tulen toa toivoi erottavansa nämä toisistaan. Hän vihasi kirjettä ja välillä itseään, mutta jatkoi silti.

Geevee katsoi ovensuusta ja huokaisi. Hänen läpikäytävien papereidensa pino oli läpikäytyjä suurempi.

“Vaehran, tarvitset unta. Ole kiltti. Teet parempaa työtä virkeänä. Se pätee ihan kaikkiin.”

“Tämäkään lähde ei ota tarinaa mestarista tosissaan. Sitä pidetään eräänlaisena metaforana. En usko, että mestari on lainkaan mikään yksittäinen historian henkilö… Nekin lähteet, jotka hänestä puhuvat, ovat todella metafyysisiä. Hahmo on pimeyttä, toisaalla pieni ja humanoidimainen, toisaalla valtava ja hahmoton. Tulinoidan sadussa oli se puupiirros, jossa mestari antaa avaimen Seleciukselle, mutta se on varmasti myöhempi taiteilijan näkemys… Ehkä makuta, mutta yhteydet veljeskuntaan tuntuvat hatarilta, ja muutenkin tämä vaikuttaa vahvasti Xian sisäiseltä myytiltä.”

“Hahmoton hahmo? Tiedän, että tämä on sinulle hyvin raskasta aikaa… Mutta menisit nukkumaan. Yrittäisit edes. Keitin kamomillaa. Vartiosto on lähettänyt avuksemme muutaman luotetun vartijan, paperit eivät katoa minnekään täältä. Kun kerran ovat tänne asti päässeet.”

“Taidat olla oikeassa, kuten yleensä. Tämä tieto, se on vain kovin juovuttavaa. Mutta en saa siitä enää iloa, vain väistämätöntä tarvetta jatkaa eteenpäin.”

“Niin, ilon aiheet ovat näinä päivinä harvassa. Ja kun ilo on liikaa pyydetty, niin pitää tukeutua velvollisuuteen, ja velvollisuutemme yötä ja tulevaa aamua kohtaan on nukkua.” Pieni mies haukotteli. “Sammuta käytävän valo kun lähdet. Hyvää yötä, yritä saada unta.”


Geevee heräsi. Hän piti silmiään auki kaksi sekunttia ennen kuin herätyskello alkoi piipattamaan. Hän sammutti kellon kahden piipahduksen jälkeen.

Haukotteleva tonttu nousi ja naksautti hartioitaan ja tassutteli työpöytänsä luokse. Tämä oli Geeveen oman asunto, eikä hän tuonut työasioita kotiin. Asunto oli pieni ja matala, eivätkä toan kokoiset olisi sinne oikein kunnolla mahtuneetkaan. Ovia oli kolme, yksi ulos, yksi kylpyhuoneeseen ja yksi pieneen talvipuutarhaan. Sänky oli asuntoakin matalammassa, kodikkaassa syvennyksessä, jonka yläpuolella oli hyllyllinen steltiläistä seikkailukirjallisuutta, ensipainoksia kaikki. Asunnon ainoa Arkistoista lainattu kirja oli pöydällä komean pienoismallilaivan vieressä. Ei sillä, Geevee ei ollut kiinnostunut merenkulusta tai laivojen pienoismalleista. Tämän hän oli ostanut koottuna halvalla kirpputorilta. Lainattu kirja käsitteli lasinpuhallusta. Huoneen nurkassa oli pienen pieni, kaasukäyttöinen ahjo ja pöydän alla siistissä rivissä lasimassapurkkeja.

Jääkaappi näytti tyhjältä, joten Geevee päätti hakea aamiaista työmatkan varrelta. Pieni mies heräsi yleensä ajoissa, joten hänellä olisi varmasti aikaa yhteen. Sininen käsi käänsi kaasun päälle, otti pöydän vetolaatikosta pienen tinaputken ja valitsi haaleanvihreän lasimassan. Hetkisen primustulella lämmettyään massa oli juoksevaa ja tonttu nappasi pienen pienen pisaran puhallusputkensa päälle. Hän avasi yhden mallilaivan kajuutan pikkuriikkisistä ikkunoista, asetti hammaslääkäripelin osoittamaan sisätiloihin ja sääti pöytävaloa voimakkaammaksi. Uskomattomalla tarkkuudella Geevee puhalsi pienoismallilaivan sisään pienen rommipullon.

Tonttu nyökkäsi tyytyväisenä, sammutti kaasuahjon ja puhdisti välineensä. Hän asetti rusetin kaulalleen ja astui syyssäähän.

Rantabulevardin aamutorin kojusta Geevee osti ruskeaan paperiin käärittyä poronpaistia. Liemi oli erillisessä purkissa. Evakkous kaupungissa ei hidastanut pohjolan väkeä teurastamasta osaa tokasta talven varalle. Tonttu ei ollut ikinä käynyt pohjoisen kylissä, mutta ruoka oli kuulemma ensiluokkaista. Hän mietti söisikö osan matkalla, sillä sää oli varsin kaunis, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaa Sielunlähdettä pitkin. Suuren Hengen temppelin edustalla tuttu hahmo lakaisi katukivetystä.

“Hyvää huomenta, Geevee”, Isä Rusko sanoi ja hieraisi hikeä hattunsa alta otsaaltaan, “töihin menossa, vai? Ostitko katuruokaa?”

“Huomenta vain, Isä. Näin on, pieni makumatka saaren pohjoisosiin.”

“Mielenkiintoista! Käsittääkseni sikäläiset tuntevat luonnon antimet paremmin, koska maa sopii heikommin viljelyyn. Kuules, satutko muistamaan onko teillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditio -teosta? Pohjoismantereen kultakauden temppeliarkkitehtuurin eri koulukunnista.”

“Hmm, semmoinen pehmeäkantinen nide? Muistaakseni kyllä. Taiteiden aukion itäreunalla, niin sen on oltava. Kumpaa suuntausta meidän temppelimme muuten edustaa?”

“Erinomaisen mukava kuulla! Meidän temppelimme on aika perinteinen, mutta se on vahvasti myös paikallisuuden värittämä. Pohjoismantereen kultakauden rakentajat tekivät tietoisesti eroa metrulaisen suuntauksen järjestelmällisyyteen. Varhaiset esimerkit ovat hyvinkin ekspressiivisiä, myöhemmät taas kokeilunhaluisempia materiaalien kanssa – oletan, että innovaatio viittaa siihen. He hyödynsivät perinteisen Mata Nui -kivihahmon muotoa temppelin tektoniikassa. Tai näin olen kuullut, ajattelin, että itse tutkimuksen lukeminen valaisisi asiaa minulle. Meidän temppelimme on muuten lähempää sukua Pohjoismantereen eteläosien sekulaarirakentamiselle kuin tämän saaren muiden kylien temppeleille. Linnoituksen perustamisen jälkeen tänne muutti matoralaisia lähisaarilta ja pohjoisesta, ja kulttuurillinen jakolinja on vielä olemassa meidän ja Nui-Koron välillä. No, surullista kyllä nythän Suurkylä on nazorakien vallassa. Tai ehkä – normaalitilanteessa – jakolinja kuulostaa liian negatiiviselta. Kulttuurin rikkaudestahan tässä on vain kyse. Kuule, akateemisena miehenä, kannattaisikohan minun kysellä pohjoisen väeltä heidän temppeleistään? Tahtorakin askelman turaga näytti minulle kannettavaa alttariaan, joka on jäänne paimentolaisajalta. Kuulemma niitä on vieläkin käytössä tällä saarella, ja nyt ne ovat tietenkin meidän kaupungissamme – kunhan vain löytäisin niiden hoitajat. Kordu ei käsittääkseni ikinä käynyt tällä saarella. Tässähän voisi laatia vaikka oman tutkimuksensa syysiltojen ratoksi, nyt kun asiantuntijat ovat samassa paikassa.”

Geevee oli kaikin puolin henkilö, joka kiinnostui yhdestä jos toisestakin asiasta. Hänen päänsä sisällä oli vivu, joka reagoisi tutkimukseen kotisaaren temppelirakentamisen perinteestä vilpittömällä mielenkiinnolla. Hän oli kuitenkin huolissaan ystävästään, huolissaan sodasta ja kaiken lisäksi temppelin naapurirakennuksen oven yläpuolella olevaan metallikylttiin oli kaiverrettu:

TULIADORIUMI

Tonttu räpsäytti silmiään. “Totta kai, saisit varmasti aiheesta paljon irti. Voit käyttää Arkistojen työtiloja jos haluat. Kuule Rusko, mikä tuo naapurisi talo on? Onko se xialainen temppeli?”
“Ah, Tuliadoriumi. Kyllä vaan. En tosin tiedä, onko se kovin aktiivisessa seremoniakäytössä. Sen hoitaja on kyllä miellyttävä henkilö, joskaan hän ei taida olla virallinen kappalainen tai mikä arvonimi heillä olikaan. On kuitenkin mukana meidän ekumeenisissa kokouksissa. Mistä tuli mieleen?”

“En ole tainnut ikinä kiinnittää siihen huomiota. Se ei ole kovin temppelimäinen, aika hillityn laatikkomainen eikä ikkunoita. Yritämme selvittää Vaehranin kanssa Xian historiaa.” Tuliadoriumi.

“Kaipa xialaiset ovat rakentaneet noin vuosisatoja, ehkä tuhansia, ja se on heidän omaa perinnettään. Kannattaa käydä katsomassa. Se ei välttämättä kerro teille saaren historiasta, eihän meidänkään temppelimme ole historian sali. Mutta se saattaa auttaa teitä ymmärtämään Xian siskojemme ja veljiemme mielenlaatua.”

“Vinkkaan siitä Vaehranille. Näemme varmaan arkistoilla sitten. Hyvää päivänjatkoa!”

Geeveestä tuntui lähes epäuskottavalta, että hän oli asunut klaanissa kaikki nämä vuoden ikinä kiinnittämättä huomiota Tuliadoriumiin. Tai ehkä hän oli kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun Xia oli ollut vain saari muiden joukossa. Oli tosiaan hyväksi nostaa välillä naama niteistä ja katsoa ympärilleen. Sitähän saattoi oppia vaikka mitä.

Silloin, ennen

Tienristissä matoralainen vapisi kauttaaltaan. Ei, ei sittenkään; halpaa skakdien sisällissodan aikaista kivääriä pitävät kädet olivat tyynet ja valppaat. Se teki tilanteesta paljon pahemman. Tuisku tuntui kääntävän asiat aina pahiten päin.

Piipun suunta vaihtui konemaisella tarkkuudella kahdesta hermostuneesta vartiomatoralaisesta pitkään jään toaan, joka laski kiiltelevän kalpansa vähemmän uhkaavaan asentoon. Suga tunsi, ettei tämä ongelma ratkeaisi miekan kautta. Sisimmissään hän tiesi, että harva asia ratkesi. Käytännössä kuitenkin toan ja hänen matkakumppaninsa miekankäyttely oli jättänyt useamman kerran taakseen kylän, jonka asukkaiden elämä olisi ainakin joksikin aikaa turvallisempaa.

Miekka oli kuitenkin miekka ja kivääri kivääri. Välimatka uhkaajaan kaivoskaupungin pölyisellä kujalla olisi vaatinut tarpeeksi askelia siihen, ettei Suga olisi päässyt ikinä perille. Eikä se muutenkaan ollut oikea tapa. Toan takana oli useampiakin kyläläisiä, jotka vähintäänkin tunsivat Kinahmon. Tai sen, mitä Kinahmosta oli enää jäljellä. Ehkä toa, joka ei ollut harjoitellut asekuntoaan vaan keskittynyt elementtinsä harmoniaan, olisi voinut jäädyttää aseen ja pelastaa päivän.

“Kinahmo, me voimme auttaa sinua. Me haluamme auttaa sinua. Kuka tahansa tässä on takana, me suojelemme sinua… Ja parannuskeino löytyy varmasti. Laske aseesi, ole kiltti. Me olemme veljiäsi ja sisariasi. Älä tee mitään peruuttamatonta, Kinahmo… älä itsesi vuoksi.”

“Miekka ala-as, toa.”

Matoralaisen naamio oli hien peitossa. Toinen silmä haritti kohti säkkiä tämän jaloissa. Voisiko hän ottaa säkin laskematta tähtäystään? Voisiko hän paeta, ampua ja kantaa sitä samaan aikaan? Missä Välittäjä viipyi? Olivatko kaikki makutat ja rakshinäpärät ja surmanhenget tällä kertaa hänen puolellaan vai häntä vastaan? Miten samaan aikaan kaikki oli niin selkeää ja niin pimeää?

“Veljiä. Hah. Sisk-oja. Hah. Pilkkahuutoja! Suljettuja ovia! Sitä niillä minulle vain on! Vihaan teitä ja tätä läävää! Ja sinä toa! Hae-et vain ihailua ja kunniaa! Makuta sinut syököön!”

Varjojen herran nimi kavahdutti kylänväkeä. Heidän katseensa oli inhoava. Kiväärin piippu osoitti Sugan otsaan. Ei toa pilkkaa kavahtanut, sitä hän ei ollut tehnyt vuosiin. Tilanteen uhka oli konkreettisempaa laatua. Oli vain ajan kysymys, milloin Tuisku saavuttaisi matoralaisen liipaisinsormen. Suga laski miekkansa korostetun varovaisesti kadun soralle ja piti käsiään koholla. Näkyikö silmäkulmassa jotain keltaista?

Kinahmo pääsi ilmeisesti jonkinlaiseen päätökseen. Asekäsi pysyi järkkymättömänä paikallaan, kun nykivä pää nyökki kohti eturivin kiven kyläläistä.

“Hän kanta-aa säkin. Ulos porteista. Tai ammun toan.”

Panttivankikandidaatin kyljessä seisova ta-matoran tarttui tätä käsivarresta ja veti syvemmälle joukkoon. “Pidä Nar poissa tästä! Olet varas ja hullu, Kinahmo!”

Suga irvisti, Kinahmo vavahti, hän ei osannut päättää ampuisiko Sugaa vai kyläläisiä vai

Mutta provokaatio oli antanut tarpeeksi aikaa. Sivukujalta, kivijätettä täynnä olevan lavan yli loikkasi kokoonsa nähden akrobaattisesti kultahaarniskainen hahmo. Ennen kuin Kinahmo ehti päättää, oliko tulokas tässä maailmassa vai siinä toisessa, oli hänet painettu tottuneella lukkoliikkeellä katupölyyn.

“Sinuna minä kuuntelisin, mitä Sugalla on sanottavana. Varsinkin kun hän puhuu avusta ja suojeluksesta. Hän tietää nämä asiat”, sanoi haukasvo Kinahmon korvaan.

Suga huokaisi helpotuksesta, poimi miekkansa ja laittoi sen huotraan. Hän kääntyi kyläläisten puoleen.

“No niin, olette nyt turvassa”, hän aloitti, “kiitos Seleciuksen. Minä pyydän teiltä, että huolehtikaa tästä Kinahmosta. Hän on tehnyt virheitä ja uhannut teitä, ja tiedän, ettei sellaista ole helppo antaa anteeksi. Mutta moni teistä muistaa hänet hiljaisena mutta ahkerana kaivosmiehenä eikä hän ole ollut viime aikoina oma itsensä. Tietojemme mukaan kyse on Tuisku-nimisestä huumeaineesta. Emme tiedä kuka sitä valmiista tai levittää, mutta se ei todennäköisesti tule kylän tai välttämättä edes saaren sisältä. Jos tiedätte jotain, kertokaa meille tai vartiostolle. Älkääkä missään tapauksessa koskeko siihen aineeseen! Tämä ei ole pahin tapaus, jonka olemme näillä saarilla kohdanneet. Kinahmo tokenee, jos pidätte hänestä hyvää huolta muutaman päivän. On turvallisinta pitää hänet lukkojen takana, mutta olkaa ymmärtäväisiä älkääkö jättäkö häntä yksin ja pitäkää hänet lämpimänä. Ankea sellikoppi vain pahentaa hänen tilaansa.”

Kyläläiset katsoivat vuoroin helpottuneena Sugaa ja Seleciusta ja sitten inhoten mutta myös uteliaina Kinahmoa. Vartiostolainen otti kiväärin maasta ja toinen sitoi Seleciuksen kanssa Kinahmon kädet.

“Onko asia ymmärretty?” Suga varmisti.

“Hän vei viikon lämpökivet! Ja murtautui maanviljelijä Jeppon tiluksille ja vei hänen aseensa!”

“No, niin, mutta hän ei vienyt niitä kovin kauas. Luulemme, että hän vei lämpökivet ostaakseen lisää Tuiskua, ja aseen onnistuakseen ryöstössä.” Semmoinen Tuisku oli. Kuoppa vain kaivoi itseään syvemmäksi.

Lopulta pari kolme kyläläistä lupautui pitämään huolta sekavasta rikollisesta. Suga ja Selecius istahtivat kuormalavan reunalle.

“Hyvä ajoitus, ystävä. Hänelle oli vaikeampi puhua järkeä kuin frostelukselle”.

“Älä syytä itseäsi. Esityksesi turvasta ja ystävyydestä toimii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä”.

“Ha ha”, Suga sanoi ja tyrkkäsi kumppaniaan nyrkillä kylkeen. “Vihaan noita aineita. Ne… ne ovat petollisia. Sumentavat niin terveen järjen kuin kolme hyvettäkin.”

“Olen tosissani. Lienet ainoa henkilö maailmassa, joka on saanut kutsun frostelusten pitkätaloon waikirupadalle.”

“Kiitos. Tarkoitan sitä.”

“Katso, löysin tällaisen. Steltiläisen alemman luokan höyrypiipputupakin paketti. Mutta kylässä ei asu yhtään aristokraattia. Luulen, että tämä on taas joku omaisuutensa huonoissa kaupoissa xialaisille menettänyt nuori aristokraatti, joka yrittää hankkia adrenaliinia myymällä aineita matoralaisille. Jos saamme hänet joskus kiinni, hän ei varmaan edes tajua, mitä on tehnyt väärin.”


Arkistojen ylimmässä kerroksessa Geevee avasi Vaehranin työhuoneen oven ja huokaisi nähdessään työparinsa papereihin uppoutuneena. Kolmesta tyhjästä kahvikupista huolimatta toa oli selvästi väsynyt.

“Hei. Muistatko kun mainitsin Daeneka Ruohokorresta? Hän esiintyy esiteollisesta Xiasta kertovista tarinoista siellä täällä… Mutta asianyhteys ei kerro, onko hän yksi henkilö, liike vai joku abstraktimpi. Osa lähteistä, jos noin tieteellistä termiä voi edes käyttää perimätiedosta, pitää Ruohonkortta vastavoimana luonnon tuhoutumiselle. Ristiriita yritysvetoiseen historiankirjoitukseen, joka peittelee luonnomukaisuuden uhraamista kehityksen tieltä, on merkittävä. Mutta osassa lähteissä Ruohonkorsi esiintyy kukkaiselementaalisena hahmona, joka yrittää houkutella Seleciusta pois mestarin houkutuksista vapauttaa tuli. Siinä Ruohonkorsi – tai oletettavasti Ruohonkorsi, yhteys ei ole aivan selvä – vetoaa siihen, että tuli polttaisi metsämaat, ja se olisi liian kova hinta maksettavaksi “pimeässä näkemisestä”. Mitä mieltä olet?”

“Huomenta vain. Ilmeisesti Ruohonkorsi ei ollut tarpeeksi vakuuttava. Muutenkin kukkaelementaali kuulostaa enemmän toien elementtivoimista innoituksensa saaneelta matoran-legendalta. Saitko nukutuksi?”

“Hmm? Toki. Ainakin pari tulinoitaa. Tuntia. Mitä sinulla on siinä?”

“Ostin eväitä matkalla. Käyn taukohuoneessa syömässä aamupalan. Tulen sitten takaisin, okei?”

“Juu, ilman muuta. Minä jatkan vielä.”

No aivan varmasti. Tonttu kipitti taukohuoneeseen, avasi paistin paperikäärestään lautaselle ja kaatoi liemen sen päälle. Se oli vielä lämmintä.

Huoneessaan Vaehran rummutti pöytää sormillaan. Selecius, Tulinoita, tärkeä Xialla vielä tänäänkin. Joku, jolle tehdään patsaita. Daeneka Ruohonkorsi – vainottu, vaiettu, hiljennetty jo omassa tarinassaan? Selvästi lähempänä matoralaisten kuin xialaisten käsitystä maailmasta ja sen arvojärjestyksestä. Ja Tulinoidan mestari: Ruohonkorren vastavoima, Xian tulevaisuutta määrittävä tekijä, tulen tuo Tulentuojalle. Pelkkä metafora, vai kenties joku niistä pimeyksistä, jotka ovat vaanineen maan kansalaisten näkökentän reunassa aikojen alusta asti katoamatta minnekään? Oliko avaimen antaja se, jonka kirje soimasi Vaehrania ilmoitustaululta työn jokaisena hetkenä? Vai oliko joku vain ottanut muodottoman hahmon nimen itselleen suojatakseen Seleciuksen alkuperää?

Kerrosta alempana paistia syödä ja lientä juova tottu mietti, pitäisikö hänen kysyä Vaehranilta Tuliadoriumista heti vai myöhemmin. Hän koki kuitenkin tarvetta sulatella asiaa vielä hetken – ja miettiä, miten selittäisi toalle, ettei ollut ikinä kiinnittänyt huomiota xialaiseen uskonnolliseen rakennukseen. Eipä Vaehrankaan ollut sitä huomannut. Ja vaikka työparin pakkomielteisyytenä ilmenevä surun käsittely – tai käsittelyn puute – huolestuttikin pikkumiestä, oli hän arkistoija henkeen ja vereen, ja Jumalan Nyrkki: Xian historia maailmamme sodissa kuumotteli mielenkiintoisella luvun nimellä.

Välillä tontulla oli päiviä, jolloin hän haaveili toa-soturin urasta ja seikkailullisista paikoista, Kristallisaarista, Gendopoliksesta, Koilisväylästä… Mutta välillä kirjat olivat tarpeeksi.

Alkuiltapäivästä Geevee kuuli ääniä taukotilasta ja löysi Vaehranin syömästä seisaaltaan pikanuudeleita. Onneksi syö sentään jotakin, hän mietti ja istuutui pöydän ääreen.

“Kuule Vaehran, satuin juttelemaan työmatkalla Isä Ruskon kanssa. Oliko meillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditiota? Isä kysyi sen perään.”

“Mmmm”, Vaehran sanoi ja nielaisi nuudelit, “joo, taiteiden aukion itäreunalla.”

“Jes. Ja, kun siinä juttelimme, niin kiinnitin huomiota temppelin naapuritaloon?”

“Jaa?”

“Se on Tuliadoriumi, Vaehran. Xialainen temppeli. Äläkä edes esitä että olisit tiennyt tai muistanut sitä. Olemme olleet viimeiset viikot uppoutuneena kaulojamme myöten Xian historiaan ja mytologiaan emmekä käyneet siellä temppelissä.”

Vaehran mietti. Sielunlähde, temppelikatu… Kai siellä oli Mata Nuin temppelin lisäksi joku Athismin krickit-suunnan rukoushuone, ja joitain muitakin. Mutta Tuli ja Adorium?

“Tuliadoriumi.”

“Näin on. Se lukee oven yläpuolella. Rusko sanoi, että se voisi opettaa meille jotain. Käydäänkö katsomassa?”

“Meillä kun kesti niinkin kauan tajuta, että Adorium ei ole nimi vaan xialainen titteli…”

“Minä tiedän, ystävä. Ja minä olen totta tosiaan ihan yhtä kummissani. Mutta ehkä voimme ajatella, että on Suuren Hengen johdatusta, että löysimme sen nyt? Edes nyt?”

“Hnng. Pakkohan se on tarkistaa. Mutta oletko miettinyt… Me olemme yhä itsekin vaitiolovelvollisuuden alla. On ihan julkista, että Klaani etsii Nimdan siruja tuhotakseen ne, mutta kun menossa on petturitutkinta ja sekä Matoro että Kapura tuntuvat olevan johdon tarkkailussa, meidän ei ehkä kannattaisi julistaa kaikille, että Xia on kaiken takana.”

“En usko, että se on ongelma. Olemme kuitenkin akateemikkoja, eikö? Ruskokin ajatteli tekevänsä tutkimusta saaren uskonnollisista perinteistä, kun kaikki lähteet ovat kaupungissa. Josko mekin vain olisimme siellä päivittämässä jotain hakuteosta Xian kulttuurista? Suurin osa kaupunkilaisista ei tiedä, mitä me täällä päivät tutkimme.”

“Kaipa olet oikeassa. Mennään vain. Itsehän määräämme työaikamme.”

Vaehran tyhjensi loput kupistaan. Tuliadoriumi! Klaanilainen versio Tulinoidan mysteeristä? Kun sitä pidemmälle ajatteli, ei asia tuntunutkaan niin yllättävältä. Mercuran – juna jyrisi toan päässä taas kiskoilta synkkiin vesiin – asiakirjojen mukaan Selecius oli Xialla tunnettu hahmo, joskin osin todella varjeltu… ja Klaanin tapaiseen todella kansainväliseen paikkaan jokainen kulkija toi palan omaa kotimaataan, sen tapoja, ajatuksia ja uskomuksia. Vortixxit eivät olleen mikään pieni vähemmistö, oikeastaan he olivat lukuisimpia matoralaisten ja skakdien jälkeen. Ehkä xialaisten välitön assosiointi tuotteisiin ja kaupankäyntiin sai varomattoman unohtamaan, että kaiken kosmopolitiikan alla oli oma, ikivanha kulttuurinsa.


Kirjakaksikko astui sisään liskotarten mitoilla piirretyistä ovista, jotka liukuivat ohitse. Eteisen kylmästä valosta he astuivat keskushuoneeseen, jonka molemmilla puolilla oli vielä samankaltaiset huoneet. Tilassa ei ollut ikkunoita, mutta valaistus oli mietitty tarkkaan; keskushuoneessa neutraalin valkoista, sivuhuoneet olivat hämäriä. Huoneiden seinustoilla oli pieniä korokkeita, kenties alttareita. Keskellä oli jalusta, jossa olisi odottanut näkevänsä uskonnollisen objektin – Mata Nuin temppelissä ehkä Suurta Henkeä esittävän kiven tai kolmen hyveen symbolin. Se oli kuitenkin tyhjä. Alttareiden väleihin oli ripustettu tauluja, jotka roikkuivat lähes näkymättömien siimojen varassa katon akustiikkalevyjen keskeltä.

Huoneen ainoa muu henkilö oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella siistin tiskin takana istuva tanakka liskonainen. Hän katsoi parivaljakkoa ystävällisesti ja nousi seisomaan. Päällä tällä oli hienostunut silkkihuivi ja matalakorkoiset kengät.

“Tervetuloa Tuliadoriumiin, arvon vierailijat. Onko paikka teille entuudestaan tuttu? Minä olen Marjeen.”

“Hei, me olemme Vaehran ja Geevee Klaanin arkistoista. Emme ole käyneet täällä aikaisemmin. Haluaisimme, hmm, tutustua siihen mitä teette. Tai siis tähän. Temppeliin.”

“Haluatteko, että kerron teille tarkemmin? Meillä on nyt melko hiljaista, ja näyttely on hieman vajaa – sodastahan se johtuu. Kerron teille Tuliadoriumista mielelläni.”

“Se olisi mukavaa”, Geevee totesi ykskantaan ja Vaehran nyökkäsi. Marjeen johdatti heidät keskihuoneen vasemman seinustan ensimmäisen korokkeen luo ja osoitti huonetta kokonaisuudessaan.

“Tämä on Edistyksen Sali. Se kuvastaa Xian nousua kohti uutta päivää. Kansallemme on kunnia ottaa tulevaisuus vastaan avoimena sen luomista mahdollisuuksista. Jokainen päivä on uusi ajatus; se kehittää kaikkia edellisiä, tai tuo kykenevän mielen kohti uusia horisontteja, joita eilen emme olisi osanneet uneksiakaan. Vortixx-kansallemme ei ole ominaista miettiä vanhoja kunnian päiviä; me uskomme, että loiston päivät ovat uudessa kaksoisaurinkojen nousussa. Siksi Edistyksen Sali on väriltään valkoinen.”

Vortixx kääntyi nyt koroketta kohti. Geevee näki vain osittain alumiinisen jalustan päällä olevan lasikuvun. Sen alla pyöri omassa painovoimaa uhmaavassa kentässään kämmenen kokoinen rinkula.

“Tässä on Kelbuuno-et-Malciremin Dynamic Bracelet. Dynamic-sarjan tuotteet ovat valinta niille, joille huominen on mahdollisuus, ei uhka. Dynamic Bracelet mittaa käyttäjänsä aivokäyrän, lihasten kuormitusasteen, hapenoton ja sydänkiven frekvenssin. Mukava silikonivalmisteinen rannenauha valitaan henkilökohtaisesti käyttäjän käsivarren läpimitan mukaan; krickitistä titaaniin.”

Marjeen katsoi lyhyesti arkistolaisia, mutta jatkoi seuraavalle korokkeelle, kun nämä eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain silmän suurina. Korokkeella oli jokin hyvin mekaanisen näköinen järjestelmä, jonka vieressä oleva metallista leikattu neljän senttimetrin korkuinen mittakaava-liskotar kertoi olevan pienen rakennuksen kokoinen.

“Ehkä kerran vuosisadassa Xian kansan parista nousee aivan erityisiä yksilöitä, heitä, joilla on sekä visio että kyky toteuttaa se. Kansamme sankareiden mitta ei ole miekassa ja ruudissa, vaan kehityksessä, joka luo hyvinvointia ja arvoa tekijänsä elintaipalettakin pidemmälle. Yksi tunnetuimmista on Vernixin perheen Device. Jokaisen työvaiheen korkea laatutaso ja patentoitu hydrauliikka- ja laakeritekniikka tekniikka tekevät Devicen henkilö- ja kuormanostimista markkinoiden halutuimpia. Teillekin tämä tuoteperhe on varmasti tuttu: Devicet asennettu niin Klaanin linnoitukseen kuin Metru Nuin Colosseumin torniinkin. Tiesittekö, että Vernixien säätiö on Ga-Metrun Yliopiston suurin yksityinen rahoittaja?”

“Mm, taisin lukea siitä joskus”, Vaehran sanoi. Vai siitä se nimi olikin tuttu. Lukemattomista väitöskirjojen esipuheista.. Tuliadoriumi alkoi tuntua pettymykseltä. Seleciusin mysteeri lipesi hänen sormiensa välistä. Miksi tämä paikka edes on temppeleiden kadulla? Tämä on vain mainos. Mainos, johon itse astutaan sisään.

Marjeen kenties aisti lievän turhautumisen, sillä hän ohitti seuraavat korokkeet ja lähti ohjastamaan vierailijoita kohti oikeanpuoleista salia. Geevee olisi voinut katsella hissin pienoismallia pidempäänkin, toimintaperiaate oli herättänyt tontun mielenkiinnon voimakkaammin kuin sen rakentaneen yrityksen sosioekonominen asema. Vaehran tajusi vaikuttavansa hieman tylyltä ja yritti korjata tilannetta.

“Anteeksi, mikä tämä tyhjä koroke on?” Hän kysyi ja viittasi huoneen keskelle, korokkeelle, joka oli muita matalampi ja laajempi.

“Ah, aivan. Siinä pitäisi olla Mantross AB:n Hurricane III, tehokas adoriniumydintekniikkaa käyttävä kontrarotaatiomoottori. Olemme kuitenkin antaneet kappaleemme Klaanin käyttöön, sillä kaupunkimme laivat ovat suurelta osin vanhentuneita purje- tai dieselvoimalla toimivia, ja partioaluksille on nyt tarvetta. Näytekappaleemme ovat kaikki täysin toimintakuntoisia. Emmekä ole saaneet tehtaalta uutta, kun saari on jotakuinkin saarrossa. Ymmärrätte varmaan. Näytekappaleiden rahtaus ei ole kaikesta korkein priorieetti, kun joitain yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä.”

“No, varmasti parempi näin. Klaani on varmasti kiitollinen. Me ainakin olemme”, Vaehran nyökkäsi.

“Jos saisitte toisen kappaleen tilalle, niin antaisitteko senkin partiokäyttöön?” kysyi pieni tonttu, ja tajusi suoraan, että kysymys oli ehkä hieman epäkohtelias, “Tai siis, sehän olisi taas sama tilanne. Hyödyllisempi turvaamassa rannikkoa.”

Arkistolaisten yllätykseksi Marjeen nauroi ja vaikutti siltä, kuin todellinen henkilö olisi paistanut läpi sen ulkokuoren alta, joka oli opetellut esittelynsä ulkoa. “Niin, varmasti antaisimme. Xian tehtaat eivät halua sotkeutua tähän konfliktiin, mutta auttamistapoja on hienovaraisempiakin, kun laskeudutaan ruohonkorsitasolle. Seuraatteko minua seuraavaan huoneeseen?”

Vortixxin astuttua oviaukon alta seuraavan huoneen valaistus heräsi eloon. Sähkönsinisestä syvänvihreään liukuva vaikutelma leikki seinustoilla. Oviaukosta vastakkaisella seinällä oli suuri maalaus – ei, sittenkin valokuva – jossa kaksi Vortixxia seisoi käsi kädessä selät katsojaan päin vasten kaksoisaurinkojen hohdetta.

“Tämä on Eleganssin Sali. Maailman kansat elävät päivästä päivään vaarojen ja haasteiden keskellä; armottoman sään, epävarmojen satojen, erämaiden petojen ja pahantahtoisten voimien haastamana. Xian edistys on kuin kansamme ylle nouseva suojelushenki, joka nostaa kämmenensä vastaan: ei enää. Kaikki maailman asukkaat ovat arvokkaita, kaikki ansaitsevat turvallisen, miellyttävän ja sujuvan elintaipaleen.

Olette varmasti kuulleet saaremme Vuoresta. Vortixx-kansalle se symboloi ikuista sykliä luonnonvoimien ja älykkäiden, tuntevien olentojen välillä. Halutessaan kansalaisemme voivat osallistua riittiin ja kiivetä vuorelle yhdessä läheisensä, usein parhaan ystävänsä tai puolisonsa kanssa. Mutta Vuoren riitti ei ole vain kahden yksilön ponnistus; riittiin osallistuu koko kulttuuri, sen kehitys ja eleganssi.”

Ilman annettua merkkiä siniset valot syttyivät näyttelykorokkeiden alla. Yhdellä lepäsi hienopiirteiset, mustasta metallista valetut kenkiin kiinnitettävät kiipeilypiikit. Toisella korokkeella oli neliteräinen salkoase. Nyt näyttää tutummalta. Xia ja asevalmistajat, Vaehran mietti.

“Denceen Stilet-kenkäpiikit vaativaan makuun, matkalle ylös kohti uutta elämää. Valmistajan ideologiaan kuuluu poistaa tuotteesta kaikki tarpeeton – ja tehdä esineen ajatuksen ytimestä kaunis. Trancen Intence-kalliotarrain on aikamme versio Xian esihistorian vuorimestareiden kiipeilyesineistä. Millimetrin tuhannesosan tarkkuudella toimivat servot siirtävät terät juuri oikeaan kohtaan ja saavat otteen minkä tahansa muotoisesta kielekkeestä. Kansamme vuosituhansinen kehitys nostaa rohkeat ja pelottomat kohti eleganssinsa huippuja.”

Marjeen johdatti kirjastoväen huoneen toisella seinustalla odottavien korokkeiden luo.

“Xian kansa ei kuitenkaan käperry itseensä ja jätä eleganssinsa siunausta vain itsensä hallintaan. Suuren Hengen lapsista me olemme olleet auliimmin luomassa yhteyttä muihin kansoihin; rauhanomaisesti, uudet ajatukset ja luomistyömme hedelmät edellä. Olemme levittäneet kansojen pariin kykyä ja mahdollisuuksia nousta ylös elämisen jatkuvasta taistelusta, astua arkipäivän yläpuolelle ja sanoa: ‘Me olemme täällä vain kerran. Miksi tyytyisimme vähempään?’”

Vihreä valo syttyi korokkeiden takana ja valaisi suurten konttialusten pienoismallit. Niiden takana oleviin korkeisiin lasipilareihin syttyi värilliset valot, jotka muodostivat näyttävän pylväsdiagrammin.

“Xian kaupankäynti on nostanut sekä Vortixx-kansan että lähisaarten elintasoa kuluneiden vuosituhanten aikana. Eleganssimme nousu on levittänyt siunaustaan kaikkien ystävämielisten kansojen keskuuteen tavalla, joka on merkki todellisesta yhtenäisyydestä. Meille siunatuilla lahjoilla – luomisella, jalostuksella, jakamisella – olemme toteuttaneet velvollisuuttamme, tehneet osamme tämän maailman rakentajina.”

Esitys oli samaan aikaan tylsä, pöyristyttävä ja hypnoottinen, mutta se osa Vaehrania, joka pysyi lähes aina skarppina ja analyyttisenä, vaikka vain alitajuntaisesti, käsitteli Marjeenin tapaa esitell Vortixxien kulttuuria. Mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta? Mitä kuvasta puuttuu? Uskooko puhuja itsekään siihen, mitä kertoo?

Toan omassatunnossa kiisteli kaksi ääntä. He olivat kaupungin uskonnollisten rakennusten kortteleissa, eikä Vaehranilla ollut tapana olla nenäkäs paikoissa, jotka olivat jollekin pyhiä. Mutta kaiken kaupallisuus oli niin käsinkosketeltavaa. Oliko tämä todellakin temppeli? Hänen oli pakko kysyä.

“On totta, että Xian teknologia ja keksinnöt ovat mahdollistaneet monenlaista kehitystä, auttaneet muita kansoja voittamaan haasteita ja selviytymään ongelmistaan. Mutta eikö kuitenkin moni näistä tuotteista ole aivan eri maailmasta kuin suurin osa matoran-yhteisöistä, elintasollisesti? Pohjoismantereen ympäristöstä aina Mexi-Koroon suurin osa kylistä elää käsityö- ja vaihdantataloudella.”

“Niin, olette aivan oikeassa”, Marjeen aloitti, ja hänen äänensävynsä oli jossain esittelijäksi koulutetun ja oman itsensä välillä, “moni tämän maailman asukkaista on suoran valmistaja-asiakas-suhteen ulkopuolella. Se ei tarkoita, etteikö nämä työläiset hyötyisi kehittyneiden valmistajien tuotteista. Joskus systeemi piilottaa oman kauneutensa: kulttuuriimme kuuluva uusien, käyttämättömien ja ensiksi juuri itselle hankittujen tuotteiden arvostus johtaa siihen, ettei mahdollisuudesta, jossa varakas käyttäjä myy tai lahjoittaa vanhemman mallinsa eteenpäin hankkiessaan uuden. Epäviralliset tutkimukset osoittavat, että vanhempia xialaisia malleja löytyy myös niistä kylistä, jotka eivät käy kauppaa suoraan valmistajien ja tukkuportaiden kanssa. Asia kyllä kiinnostaa valmistajia, vaikkeivat ne siitä ääneen puhukaan. Joka tapauksessa monen kalastajan ja lämpökivikaivosmiehen työ helpottuu näissäkin kylissä kansamme saavutusten eleganssin takia.”

Vaehran nyökkäsi. Niinpä niin, onhan oma lukulamppuni ja arkistointijärjestelmäni xialaista tekoa, jotain kautta. Mutta pienoinen kritiikin hiven xialaista kulutusjärjestelmää kohtaan herätti toivoa toan mielessä – siitäkin huolimatta, että Tulinoidan historia oli kaukana aiheesta.

He kävelivät Edistyksen Salin läpi kolmanteen huoneeseen. Kolmen vierekkäisen huoneen järjestys, jossa reunimmaisiin pääsi vain keskimmäisestä, ei vaikuttanut kovin toimivalta. Marjeenkin varmasti tiedosti sen, sillä esittelijän ryhdissä oli väläys epävarmuudesta. Vai oliko sen saanut aikaan arkistoijan haastava asenne? Se sai Vaehranin tuntemaan olonsa epämukavaksi myös itsensä kanssa. Mercuran puolison kirje nousi pintaan toan mielessä, jos se oli sieltä mihinkään hautautunutkaan. Aiheutettuaan ystävänsä kuoleman marssiminen tämän kansan temppeliin tökkimään kaikkea mikä liikkuu ei ollut kunnoittava ele. Miten syvälle tiedon takojan polku johtaisi?

Oikeanpuoleisen huoneen valaistus syttyi Marjeenin astuttua kynnyksen yli. Kullankeltaiset lamput olivat tällä kertaa lattian rajassa, ja alavalo antoi hyvin erilaisen vaikutelman. Vastapäisellä seinustalla olevalla korokkeella oleva tuote – ei, se ei ollut tuote. Se oli pieni kivihahmo, yllättävä mutta samalla hyvin tuttu. Mata Nuin kivessä oli sama ympyräsuu ja suljetut silmät kuin matoran-kansankin pyhätöissä. Kolmikon tultua jalustan tykö syttyi seinälle patsaan yläpuolella kattoon asti nousevat pienistä diodeista koostuvat kuviot: kuin kaartuvat siivet – tai lieskat.

“Suuri Henki Mata Nui laskeutui taivaasta valvomaan valtakuntaansa, jonka täytti valo ja ihmetys. Tämän näkemyksen jakavat lähes kaikki maailmamme kansat. Xian kansa on kuitenkin oppinut katsomaan pidemmälle; me olemme kääntäneet kaukoputkemme Mata Nuita pidemmälle. Suuret Olennot, maailman alkumeren luotsit, loivat maan ja kansan ja laittoivat Suuren Hengen paikalleen katsomaan heidän peräänsä – pitämään yllä systeemiä, joka kurottaa kohti uusia horisontteja. Xian kansan eleganssi on Suurten Olentojen huokauksia ja unelmia, väreitä heidän taivas-laivansa vanavedessä. Meidän edistyksemme on heidän lahjansa. Ja me seuraamme heidän jäljissään. Siksi Kosmoksen Sali on väriltään iltaruskon kullankeltainen.”

Vaehran tuijotti pientä kivihahmoa suuren kosmoksen keskellä. Hän huokaisi syvään. Lämmin hengitysilma väreili keinovalossa.

“Luomista tutkivat filosofit ja historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että niin matoranit kuin vortixxitkin – ja skakdit, peikot, steltiläiset ja muut – ovat Mata Nuin lapsia. Eivätkö Vortixxit usko niin, omasta suvustaan? Mercura ei ikinä puhunut… Enkä myöskään tiennyt, he jättävät kolme hyvettä opista kokonaan pois. Adoriumi tuntuu muutenkin korostavan yksittäisten, no, valmistajien saavutuksia, ei yhtenäisyyttä tai solidaarisuutta. Kertoivatko Suuret Olennot Seleciukselle, että hyvää saa levittää vain niille, joilla on rahaa maksaa? Ei ihme, että Mercura tykkäsi kaivella näitä mutia… Vai olinko se vain minä?”

Geevee ja Marjeen tuijottivat häntä. Vaehran tajusi sanoneensa sen ääneen.

“Siis anteeksi… Minä en ole ihan parhaimmillani… Ajattelin ääneen. Ystäväni… Olen pahoillani, tällaisessa paikassa, en tarkoittanut…” Vaehran näki vain mustaa, hän halusi valua lattian alle. Oliko totuus tosiaan revittävä auki paljain käsin? Läpi Mercuran, läpi suvaitsevaisuuden ja sivistyksen?

“Toverini”, Geevee sanoi Marjeenille, “ei ole nukkunut viime aikoina kovinkaan hyvin.

Vortixxin ryhti lysähti hieman, mutta silmiin syttyi terä. “Niin, useimmat tosin eivät pyydä edes anteeksi. Xialaiset syöttävät heikot vuorelleen. Xialla kannattamattomasta bisneksestä saa kuolemantuomion. Xialaiset eivät tarvitse orjia kun ne omistavat jo kaiken. Xialaiset osaavat puhua vain money money money.Xialla saa arvostusta vain, jos heittää siskonsa vuoren kitaan. Xialaiset vaihtaisivat taivaansakin muoviseen jos voisivat. Xialaiset murskaavat korkokengillään köyhien kallot. Xialaiset pyllistävät Suurelle Hengelle ja samalla nuolevat Varjotun varpaita. Xialaiset eivät osaa tehdä musiikkia, vain koneiden säksätystä. No, viimeinen, on ainakin totta, maannaisteni tekno on hirveää, mutta se on vain mielipideasia. Kaikki asiat, mitä lajini on tehnyt, ei ole ollut hyväksi maailmalle tai meille. Mutta jos olette huomanneet-” Marjeen katsoi Vaehrania, joka oli teknisesti matoran ja Geeveetä, joka oli mahdollisesti matoran – “tämä on hyvin paljon matoralaisten maailma.
Matoralaiset näkevät itsensä pieninä kansalaisina, enemmän vastaanottajina kuin tekijöinä. Heitä kurittavat milloin makutat, milloin skakdit, milloin vortixxit, ja heitä suojaavat Toa-soturit ja Suuri Henki. He rakentavat, mutta he sanovat rakentavansa Mata Nuille, turagoille, hyveillensä. He ovat vaatimattomia ja vähään tyytyviä. Näin sanotaan. Mutta kun vaatimattomuuden vetää tarpeeksi pitkälle, se muuttuu ylpeydeksi, ja matoralaisten äänienemmistöllä heidän maailmankuvansa on tehty viralliseksi aivan kaikkialla Metru Nuista etelään. Matoranit ovat ne, joihin verrataan. Muut saavat selitellä poikkeamistaan, ja jokainen vortixx on syypää ympäristöongelmiin ja epätasa-arvoon.

Xialla ei ole valoisia laguuneita, josta voi kalastaa perhepiirilleen aterian. Sen on aiheuttanut ehkä joku ylemmässä portaassa, ehkä tuhat tai sata tai kymmenentuhatta vuotta sitten, mutta onko sillä väliä? Sama taho mahdollistaa tuhansien toimeentulon, ja antaa suuntaa elämälle, niille jotka eivät voi elää omassa paratiisissaan. Emme me mestaa niitä, joiden liiketoimet ovat kannattamattomia, toivomme vain, että se, joka ottaa vastuulleen muita olentoja pystyy pitämään heistä huolen jatkossakin.

Minun kotini on Bio-Klaani, mutta olen ylpeä synnyinsaarestani. Kaikki ei ole siellä aina iloista ja kaunista, niin kuin ei täälläkään. Mutta se on silti paikka, josta olen tullut, ja jossa voin olla kolmen matoranin korkuinen liskonainen, sellainen jollaisena tulin kapselistani, ilman että joudun pyytämään anteeksi.”

Vaehran räpäytti silmiään. “Niin. Minun osuuteni on se, anteeksipyyntö. Minulla ei ollut mitään oikeutta sanoa sitä, mitä sanoin. Eikä minulla pitäisi olla syytä edes ajatella niin kuin ajattelin. Minä vain – tai siis me – olemme tutkineet Xian historiaa. Kuten varmaan tiedät, olemme arkistolaisia. Xian historia näyttää menevän yhteen Nimdan sirujen historian kanssa, ja niiden kohtalo näyttää sitoutuneen Klaanin kohtaloon. Mainitsitte jo Seleciuksen, ja hänen jäljillään me yritämme olla. Tuntuu vain, että hän on useita erilaisia tahoja tai henkilöitä, ja niiden kanssa me olemme valvoneet yökausia. Tai ainakin minä olen, ystäväni tietää paremmin, mikä on terveellistä.”

“Saat anteeksiantoni. Kulttuurien kohtaamiset eivät ole aina helppoja. Mitä Tulinoitaan tulee, suhteemme Seleciukseen on kahtiajakoinen; toisaalta hän on ylistetty hahmo, sukumme ylpeys, mutta myös verhottu hahmo, ikään kuin myyttiä ei haluttaisi vesittää totuudella.”

Vaehran huokaisi. “Tuo varmaan pätee moneen muuhunkin elämää valtavampaan hahmoon. Olemme lukeneet myös Selecius-säätiöstä, joka on ilmeisesti olemassa nykyäänkin, mutta se ei tunnu olevan otollisempi aihe tutkimukselle…” toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’!

“Säätiö on olemassa. Enempää en osaa sanoa, se liikkuu aivan eri arkipäiväisyyden tasolla kuin meidän Adoriumimme. Mutta Seleciuksen nimeä kyllä käytetään nykyäänkin, eikä hyvään. Useat asetehtaat ovat ottaneet hänen nimensä myyntiartikkeleiksi. Ja sitä jos jotain minä en siedä! Olen ylpeä kodistani ja kansastani, mutta suhteemme väkivaltaan on vääristynyt.”

“Aivan”, Geevee huomasi asian, jonka oli tiedostanut alitajuisesti alusta asti, “ei aseita. Kiipeilyvälineitä, infrateknologiaa, perämoottori, mutta ei aseita.”

“Olen aina ylpeä, kun asia huomataan! Ja toisaalta surullinen, koska se on niin yllättävää. Tietäisittepä, miten paljon asefirmat yrittävät rauhan aikaan vongata meitä laittamaan pyssyjään esille? Siihen minä olen vetänyt linjan. Tuliadoriumissa ei aseita esitellä. Jos olisimme suostuneet yhteistyöhön, voisi meillä olla iso ja komea, monikerroksinen talo. Mutta tämä riittää meille.”

Hetken he vain tuijottivat Mata Nuin kiveä ja sen yläpuolella kaartuvia valokaaria. Vaehran halusi sanoa jotain, muttei tiennyt mitä.

“Mainitsit Mercuran”, Marjeen sanoi ja katsoi Vaehrania silmiin. “Saanko tiedustella, kuka ystäväsi on?”

“Mercura… hän oli tutkija, ja journalisti, eikä hän pelännyt. Ja minä- minä pyysin häntä tutkimaan Selecius-säätiötä meille, koska kaikki muut tietolähteet kuivuivat. Ja hän tutki. Hän…” kyynel vierähti tulen toan naamion poskelle, ja hän köhäisi palan noustua kurkkuun.

“Hän kuoli juna-onnettomuudessa Xialla. Hän ja moni muu, ehkä viikko sitten. Se oli aiheutettu. Minä ajoin häntä sinne. Ja joku tappoi heidät kaikki, koko junan.”

“Ymmärrän. Minä kuulin onnettomuudesta, seuraan synnyinmaani tapahtumia. Ja jos joku tappaa junallisen siviilejä pelkän tutkimuksen takia, siitä synnistä ei puhdista Mata Nui eikä Suuret Olennotkaan. Haluatteko tulla takahuoneen puolelle? Olemme ehkä kaikki teekupposen tarpeessa.”

Vaehran otti tarjouksen vastaan kiitollisena. Takahuone oli samanlainen kuin takahuoneet kaikkialla: pieni keittiö, pari kolme tuolia, kuplamuoviin pakattu lähetys vielä nostolavalla, hyllyjä täynnä kääreitä ja niteitä. Täällä sentään oli ikkuna, vaikka se olikin pieni. Tee oli kamomillaa.

Marjeen kaatoi kolme kupillista ja istui pyöreän pöydän ääreen arkistolaisten seuraan. “Minä uskon, että ystäväsi tiesi, minkä riskin oli ottamassa. En voi auttaa teitä säätiön kanssa, koska en yksinkertaisesti tiedä. Mutta jos Mercura tutki sitä, uskon, että olisi väärin jättää tutkimus kesken. Väärin häntä ja hänen periaatteitaan kohtaan. Ja jos saatte selville säätiön mysteerin, ratkaisee se sotaa tai ei, niin valheen verhon raottamisesta voisi olla hyötyä myös Xian ilmapiirille.”

“Olen kiitollinen. Tätä on vaikea käsitellä yksin, vortixx-kulttuurin ulkopuolelta. Asia on samalla henkilökohtainen ja vieras, kammottavalla tavalla”, Vaehran sanoi.

“Ja me saamme mielenrauhaa siitä, että kaupungin Tuliadoriumi suhtautuu suopeasti tutkimukseen”, Geevee lisäsi.

“Olkaa hyvä, ystävät. Ja muistakaa, että suurimmalle osalle xialaisista henki ja elämä ovat tärkempiä kuin säätiöiden salaisuudet, vaikka itse Tulinoita paljastuisikin huijariksi tai rikolliseksi.”

He miettivät tätä ja joivat teetä. Keksiäkin oli, ja vaikka se oli melko kuivaa, antoi se arkistoijille ja Tuliadoriumin Marjeenille jotain, mihin pureutua samalla, kun edes jonkinlainen seesteisyys laskeutui heidän yllensä.

Kun aikaa oli kulunut merkityksetön määrä – ehkä puoli tuntia – Geevee kulautti loput jo viileästä teestään. “Suurkiitos, Marjeen. Pitäisiköhän meidän palata arkistoille?”

“Niin, varmaan pitäisi”, Vaehran punnitsi, “mutta minusta kuitenkin tuntuu, ettei se ole hyvä idea. Sinä sanoit, että valvon liikaa kirjojen parissa, ja sinä yleensä tiedät mikä minulle on hyväksi. Minä ajattelin, että – lähtisin kalaan. Minä en nimittäin muista että olisi ikinä varsinaisesti käynyt kalassa. Mutta se on sitä, mitä ne sanovatkaan, vastapainoa. Ehkä joku Huonolla satamakadulla lainaa minulle onkea tai vapaa tai viehettä. Matoa, kenties. Voit tulla mukaan jos haluat.” Tulen toa nyökkäsi vielä vortixxille. “Sinä myös, Marjeen.”

“Ehkä lähdenkin”, Marjeen vastasi.


Vaehran ja Geevee saapuivat Arkistoille tahoiltaan seuraavana aamuna vasta kymmeneltä. He olivat sopineet, että pidemmät aamu-unet tekisivät kummallekin hyvää. Ne todella tekivät.

Taukohuoneessa heitä odotti tuttu, mutta odottamaton hahmo.

“Hyvää huomenta”, Suga tervehti heitä laskiessaan Klaanilehden kuukausiliikkeen käsistään.

“Huomenta, Suga”, Vaehran sanoi yllättyneenä. Yleensä Arkistoissa oli hänen saapuessaan pelkkiä vartijoita.

“Et taida olla täällä lainaamassa lukemista”, Geevee arvaili, “kerta olet ainoita klaanilaisia, jotka tietävät tutkimuksistamme.”

“Oikein arvattu, hyvä Geevee. Minä sain kirjeen… Ja saatatte arvata keneltä.”

Suga kaivoi haarniskansa alta ruskean kuoren ja veti sieltä esiin lyhyen, käsin kirjoitetun viestin. Hän mietti hetken. Huoneessa ei ollut muita. Jään toa tarjosi paperia arkistoijille.

“Lukekaa vain. Siinä ei ole kovin pitkästi henkilökohtaisuuksia… Ja siitä tiedän, että kirjoittaja on hän.

“Mennään kuitenkin ensin toimistoon”, Vaehran sanoi. Eväät jäivät pöydälle kun kolmikko asteli portaat ylös Vaehranin toimistoon. Tulen toa sulki oven ja asetti kirjeen pöydälle. Geevee kiipesi sen vierelle lukemaan.

Luettuaan Vaehran nojasi päänsä käsiinsä. Jälleen kerran kirjastonhoitaja löysi itsensä tilanteesta, joka oli hänelle täysin vieras.

“Kultaiset soturit aiheuttivat jo yhden ystäväni kuoleman. En tiedä, voinko lähettää sinua tälle tehtävälle. Kuka Mercuran kuoleman takana onkin, he kenties tietävät jo, että havittelemme Tulinoidan arvoitusten ratkaisuja, ja eivät selvästikään pidä siitä. Oletko varma, että ystäväsi kirje on aito? Missä yhteydessä te olette tutustuneet?”

Suga hieraisi partaansa, mutta päätteli, ettei nyt ollut sopiva aika kysyä.“Vaehran hyvä, sinä luit kirjeen. Minun on mentävä. Luotan Seleciukseen, oli hän tehtaasta syntynyt tai ei. Enkä usko, että kukaan voisi väärentää tuollaista kirjettä tuntematta häntä ja minua.”

“Siltikin. Hän puhuu haudasta, josta on tullut.”

Vaehran irrotti nastan ja otti ilmoitustaululta rypistetyn paperin ja laittoi sen pöydälle Sugan tuoman kirjeen vierelle.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Kirjeet eivät olleet samanlaisia. Mestarin uhkailukirje oli kultaisella konekirjoituksella painettu, äärimmäisen kohtelias viesti. Sugan saama kirje oli kirjoitettu käsin, selkeällä mutta koruttomalla käsialalla.

“Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin… Ja sinun toverisi Selecius aikoo avata haudan saadakseen tietoa menneisyydestä, ja haluaa sinut mukaasi. Ja kummankin takana on tämä kultanaamioiden taho. Tämä yhteys… pelottaa minua. Enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos Mercuran tappanut taho olisi jäljittänyt jo meidät.”

“Toisaalta kyllä kirjeiden viesti on päinvastainen”, Geevee sanoi ja raaputti leukaansa, “Selecius – siis toverisi – haluaa tietoa päivänvaloon, ja mestari sen sieltä pois. Ja kuulkaas, minä luin näistä sotureista. Niistä puhuttiin dosentti Aoten Jumalan Nyrkissä. Aote ensinnäkin ihmettelee, miksi niin xialaisen, mutta muualla tuntemattoman tahon – siis Seleciuksen – nimissä oleva säätiö tekee niin matoran-kulttuurikoodattuja joukkoja. Kultainen Hau, suojelun naamio, tuo useimmille mieleen Suuren Hengen suojeluksen, Toa Metrun Toa Lhikanin – tai meidän Tawamme.”

“Yleensä asioiden tuominen valoon on lähempänä oikeaa, varsinkin jos taho on voimakas ja vaarallinen säätiö”, Suga sanoi.

Vaehran naputteli pöytää. “Olette oikeassa. Opimme Marjeenilta, että xialaiset pitävät suuntautumistaan ulospäin vahvuutena, ja se voisi selittääkin sotilaat, mutta toisaalta Seleciuksesta ei kyllä juuri kuule Xian ulkopuolella. Meilläkin kesti kauan yhdistää nimi vanhoihin asekuvastoihin.”

“Niin, ja sekin oli aika kummallinen löytö. Hitto kun me heitimme sen katalogin roskikseen!” Geevee katsoi haikeana toimiston roskikseen, joka oli tyhjä.

“Se katalogi oli kyllä hämmentävän arkinen ja banaali tähän kaikkeen verrattuna. Seleciuksen säätiö tuntui enemmänkin pimittävän tietoa kun markkinoivan niitä ulkopuolisille.”

“Siitäkin Aote puhuu. Säätiön pääkonttorista tai työntekijöistä ei meinaa saada lainkaan tietoa… Kuten tiedämme.” Geevee nyökkäsi rypistettyä paperia kohti. “Se on ilmeisesti pörssin sisä- tai yläpuolella ja käyttää talouden harmaalla alueella kaikkivoipaa valtaa. Tavat vain ovat muuttunueet historian saatossa. Nykyään valistusjärjestö “Noidan tyttäret” tuntuu oikovan niitä, jotka yrittävät kyseenalaistaa tilanteen. Päättelin, että kyseessä on julkisuuskelpoisempi versio mestarista, joka on valmis silkkoihin terroritekoihin.”

“Säätiökö teki Selecius-joukot? Sama, joka tutki Nimdaa videolla?” Suga kysyi.

“Oletan niin, joskin näitä on lähes mahdoton ajoittaa”, Geevee vastasi. “Joukkoja ei nimittäin ikinä ‘julkaistu’ tai mitä sanaa niistä pitäisi käyttääkään. Aote puhuu kultaisesta armeijasta, jota ei ikinä käytetty historiallisissa taisteluissa – ja arvelee, että se oli valmistettu muita kuin vortixxeja varten. Useimmathan olivat sitä mieltä, että joukot olivat keinotekoisia, ja ystäväsi kirje tuntuu todistavan tämän. Katalogi myös.”

Sugan naamiolle nousi pieni hymynkare. “Niin, paitsi minun ystäväni taistelut. Joskaan häntä ei ‘käytetty’. Olen varma siitä. Ja jos tämä matka vie minut vaaraan, ei syy ole teidän. Seleciuksen kanssa teimme sitä, mihin meidät oli luotu, oli takana sitten Tulinoita tai Suuri Henki: seikkailimme saarelta toiselle. Opetimme kyläläisiä taistelemaan hirviöitä vastaan. Tuimme heitä, jotka tukea tarvitsivat. Teimme tavallisten matoralaisten arjesta hieman helpommin kestettävää.”

“Toa-asioita”, Vaehran huokaisi, “samalla kun minä istun neljän seinän sisällä ja asetan muita hengenvaaraan.”

“Hengenvaara kuuluu soturin osaan. Minun elämäni on sodassa, kiertelevänä soturina ja taas sodassa, ollut väkivaltaa. Ja se on aina väkivaltaa jotain vastaan, ja silloin minä olen hengenvaara muille. Ja joskus sitä päätyy miettimään, onko tässä mieltä, viekö tämä maailmaa eteenpäin? Onko rauha vain valmistautumista seuraavaan sotaan? Joskus tuntuu, että me miekoin ja tapparoin yritämme vain hoitaa taudin oireita. Mutta sinun panoksesi, tutkimus, asioista selvää ottaminen, salaisuuksien tuominen päivänvaloon… Se on kuin etsisi lopullisen parannuksen. Minä en tiedä, tuoko Nimdan tai tulinoidan mysteeri meille pelastuksen, mutta uskon silti, että niiden tuominen pois varjoista auttaa maailman heikkoja suurten voimien juonia vastaan. Ja tuon uhkauskirjeen lähettäjä… uskon, että sitä vastaan on taisteltava, ja siinä sinun ja Arkiston panos on parhain, mitä voin kuvitella!”

“Kiitos, Suga. Tarkoitan todella. Ja Marjeen, joka pitää kaupungin xialaista pyhättöä, oli samaa mieltä. Ei kostona – sillä uskon, että jo totuuden paljastaminen laittaisi lopun Tulinoidan mestarin terrorille. Heillä on menetettävää.”

Vaehran otti rypistetyn uhkailuviestin, tasoitti sen pöytää vasten ja laittoi sen Sugan saaman Seleciuksen kirjeen kanssa samaan kirjekuoreen.

“Haluan, että näytät tämän ystävällesi. Sillä vaikka taho on aivan eri, on hänellekin tärkeää tietää, mihin hänen kasvojaan käytetään. Ehkä se auttaa Seleciusta löytämään paikkansa tässä tarinassa.”

Siinä kesti kauan, mutta olen vihdoin löytänyt yhden niistä hylätyistä paikoista, joissa kaltaisiani syntyi ja koulutettiin. Ehkäpä kyseessä oli sama, josta nousin auringonvaloon, ehkä ei. Muistoni noista ajoista ovat hiipuneet vain etäiseksi sumuksi. Kuten kaikki kaltaiseni, niihin aikoihin olin joku toinen.

En ole vielä astunut tuohon hautaan. Teen niin riippumatta siitä, oletko mukanani vai et. Odotan kuunkierron ajan siellä, missä viimeksi kohtasimme. Jos haluat vielä muuttaa mielesi, ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin jättää saapumatta. Ymmärrän kyllä, jos päätät tehdä niin.

Vaikka tunnenkin kyllä Toa Sugan tarpeeksi hyvin tietääkseni, että tuo tarjous on hänelle pelkkä muodollisuus. Nähdään pian, rakas ystävä.

– S

Konkretiaa, Matoro

Bio-Klaani
Vuorokausi sarastuksesta

Matoro olisi toivonut kauniin unen jatkuvan edes seitsemän sekuntia pidempään, mutta jälleen yltyvä kipu hänen kaulassaan pakotti hänet takaisin harmaaseen todellisuuteen vähintäänkin nappaamaan uuden särkylääkkeen. Pään kääntäminen kellotaulua kohti sattui, joten se ei tuntunut sen arvoiselta. Onneksi pelkästä valon määrästä pystyi päättelemään, että taisi olla aamupäivä.

Hän oli käyttänyt edellispäivän enimmäkseen lukien. Okei, se outo juttu Japa Nuin tapahtumien selittämisestä oli vienyt pari tuntia… mutta muuten. Eräs ystävällinen hoitajatar oli viitsinyt hakea hänelle kirjastosta muutaman rakkausromaanin. Matorosta oli ollut hieman kiusallista pyytää niitä, mutta juuri sillä hetkellä hänen teki mieli lukea jotakin mahdollisimman ruusuista. Onu-matoran oli vain nyökännyt ymmärtäväisesti – vaikkakin vaati myöhemmin toalta nimikirjoituksen hiljaisuuden pantiksi.

Toa joi ja huuhtoi uuden Ibulol-tabletin kurkkuunsa vaimentamaan kivun. Pää täynnä romantiikkaa ja kipulääkkeitä syntyi ainakin kiinnostavia unia. Matoro ei ollut varma, laskettiinko se sekakäytöksi. Ja että oliko sillä edes väliä.

Vaikka joskus hyvät unet olivat kyllä vielä pahempia. Painajaisessa ainakin oli huojentunut, kun pääsi takaisin todellisuuteen. Hyviin uniin olisi vain halunnut jäädä.

♫ Senkö takia, että unissasi kuulet lauluni parhaiten?~

Niin. Ehkä se sitten on se syy. Vaikka Matoro tiesi Deltan olevan osa Naurua, hän ei osannut antaa sen häiritä liikaa. Delta oli yhtä lailla osa häntä.

Vaikka kyllä hän silloin tällöin jäi miettimään kaikkea, mitä oli loisista oppinut meriharakan opastamana. Delta vain oli hyvä kääntämään hänen ajatuksensa tärkeämpiin asioihin.

♫ Keskity vain unelmiisi, sotilaani~ ♫
♫ Se on askeleista ensimmäinen~ ♫

Mutta kun unelmointi tuntui niin itsekkäältä ja epäansaitulta… Matorolla oli aivan liikaa korjattavaa ja takaisinmaksettavaa ja kaduttavaa, että hän olisi saanut haaveilla. Etenkin, koska hän niin usein haaveili kaiken taakse jättämisestä ja Klaanin hylkäämisestä rakkauden vuoksi… Eikö hän ollut jo juossut maailman ääriin mahdottomien ja vastuuttomien unelmien perässä? Eikö hän ollut polttanut sormensa niihin haaveisiin?

♫ Mieluummin polttaisit sormesi Xenin kuumuuteen~ ♫

Hiljaa, hiljaa, hiljaa! Miksei hänen alitajuntansa harakka voinut lakata muistuttamasta häntä! Matoro yritti tehdä kaikkensa keskittyäkseen kaikkeen muuhun kuin ajatukseen unelmaan Metru Nuille palaamisesta. Mihin tahansa muuhun!

Toa huokaisi. Delta oli aivan oikeassa. Hän oli luullut unelmoivansa maailmasta ilman pahuutta, jostakin sinisistä liekeistä syntyvästä puhtaasta utopiasta, kun todellisuudessa…

♫ Sinä vain haluat olla onnellinen~ ♫
♫ Onko siinä jotakin väärää?~ ♫

Mutta se on niin itsekäs unelma! Hänellä on velvollisuus Klaania kohtaan!

♫ Haaveilet paosta yhtä kaikki~ ♫

Ei, Matoro halusi sysätä sen ajatuksen sivuun juuri nyt. Hän oli Klaanissa ja hänellä oli ensimmäistä kertaa viikkoihin tunne siitä, että hän kykenisi auttamaan kotiaan. Hän ei juoksisi, ei vaikka suloisin linnunlaulu niin hänelle sanoi. Hän oli kuunnellut päänsä ääniä aivan liian kauan… ja sitä paitsi hän oli luvannut Xenille, ettei antaisi niiden viedä häntä. Ja olisi epäkohteliasta rikkoa lupaus.

Vasta nyt hän todella ymmärsi, miten syvälle hänen sieluunsa Oraakkeli oli porautunut sanoillaan:
”Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”

Hän oli luullut salaisen, syvimmän minänsä olevan kuin Visokki: kylmä, selkeä ja valmis tekemään sen, mitä muut eivät uskalla. Valmis puhdistamaan maailman Nimdalla, jotta kaikki saisivat asua paremmassa maailmassa. Keinoja kaihtamatta, hinnalla millä hyvänsä. Kuusisiipinen serafi joka sataisi pyhää tulta pahan niskaan.

♫ Mutta et sinä ole sellainen, rakas~ ♫

Loisen linnunlaulu vastasi, ja Matoro kuunteli.

♫ Et sinä Rakentajaa uhmannut, koska halusit tuhota pahan~ ♫
♫ Sinä vain halusit ystäväsi takaisin~ ♫

Aina oli Deltan viserrys samassa tahdissa hänen sydämensä kanssa.

♫ Et sinä sitä vain Kapuran vuoksi tehnyt, rakas~ ♫
♫ Teit sen, koska halusit muistaa~ ♫
♫ Muistaa, millaista on olla sankari~ ♫

Delta ei ollut enää sama valkea neito jonka hän muisti Aft-Amanasta: hän oli päivä päivältä lähempänä Matoroa itseään. Hän oli kuin kiiltokuva menneestä Matorosta, kirkkaasta ja puhtoisesta sankarista.

Vasta silloin Matoro tajusi, mikä naamio Deltalla oli kasvoillaan. Se oli kristallinen Cencord – kauniina ja ehjänä, otsan kolmas silmä kirkkaana ja loistavana. Vailla arpia tai synkkiä, murehtivia silmiä. Ja miten kodikas se olikaan harakan asua, turvassa siellä Matoron unelmien keskellä.

Kun Matoro katsoi niitä kasvoja, hän tiesi, että hän voisi luottaa niihin. Olivathan ne juuri ne kasvot, joihin hän halusikin luottaa.

Mustalumi havahtui ajatuksistaan, kun tohtori käveli paikalle toan toipumistilaan.
”Miten voit?” Kupe kysyi. Tohtori-toa näytti sangen vähän nukkuneelta. Hänen silmänympärykset olivat synkät, mutta tämän ryhti oli uupumuksesta huolimatta aina suora. Taisi osastolla olla kiireistä – toivottavasti mitään muuta ikävää ei ollut sattunut.

”Ihan hyvin”, Matoro myönsi. ”Vähän kyllä turhauttaa vain olla täällä tyhjän panttina.”

”Uskallakin nousta”, Kupe sanoi äänensävyllä, joka oli lähes uhkaava. ”Tai kaulasi pitää paikata uudestaan. Ovatko lääkkeet auttaneet?”

Toa nyökkäsi. Hän tajusi liian myöhään, että se oli huono idea, ja tuli palkituksi siitä kipeällä aallolla läpi kurkkunsa.

”Kaikesta parannusvoimasta huolimatta toipumista ei voi kokonaan ohittaa”, tohtori totesi. ”Vaikka tuo voimakivesi on kyllä melkoinen parannusväline. Niitä ei näe kovin usein. Mutta se korjaa kehoa kuitenkin vain pintapuolisesti, aivan kuten naamionikin. Erinomaista verenvuotojen tyrehdyttämiseen ja kudoksen korjaamiseen, mutta todellinen parantuminen vaatii aina aikaa. Kehoa voi kyllä parsia kokoon luonnollista nopeammin, mutta se vain hajoaa uudelleen, ellei sen anna levätä.”

”No, kauanko minun täytyy olla täällä?” Matoro huokaisi kärsimättömänä.

Kupe jopa naurahti hieman. ”Onko sinulla kiire jonnekin? Ymmärtääkseni voi tehdä ihan hyvää, jos joudut olemaan paikallasi vähän aikaa, Mustalumi.”

Matoro huokaisi periksi antaneena. Julma tohtori pakotti hänet toipumaan ajan kanssa – mitä tämä vielä keksisi? Pakottaisi hänet puhumaan ongelmistaan jollekulle?

”No, minun pitääkin tästä lähteä. Et usko, millainen sotku osastolla on. Radukow tulee melko pian juttelemaan sinulle”, Kupe sanoi ja poistui huoneesta lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hetkinen, hän oli todella järjestänyt Matorolle oikean ihka aidon psykologin?

Matorolla oli etäisiä muistikuvia Radukowista. Shasaali oli toiminut jo pidemmän aikaa sairasosaston sielunhoitajana, mutta se oli suurin piirtein kaikki, mitä Mustalumi osasi tästä sanoa. Ei sillä, että hän tarvitsisi ketään sielunparsijaa. Hänellä oli nukentekijöistä vain huonoja kokemuksia.

Aft-Amana oli näköjään pilannut sekä mielenterveyden että sen korjaamisen häneltä.

No, nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoa.

♫ Olet täysin terve, sotilaani~ ♫
♫ Et sinä tarvitse puoskareita~ ♫

Matoro yritti sivuuttaa epäilynsä parhaansa mukaan – jokin tilanteessa sai hänet miettimään Arupakia, vaikka Aft-Amanan tilanne olikin täysin eri. Klaanin sairasosasto ei ollut täytetty tappajalinnuilla ja psykedeelisillä huumeilla. Vaikka se olisi kyllä tehnyt toasta vähemmän tylsistyneen.

Radukow täytti koko oviaukon sisään astellessaan. Shasaali oli tumma ja jykevä, ja hänen hartiansa olivat kuin Tongulla ikään. Matoro huomasi jokusen tatuoinninkin, sellaisen jotka olisivat sopineet paremmin puolilaillisen yökerhon portsarille kuin kaupungin arvostetuimmalle psykologille.

”Huomenia”, hän sanoi paksulla ja vakavalla äänellä. ”Olen Radukow. Ajattelin, että voisimme puhua hieman viime päivien tapahtumista.”
Shasaali istuutui tuolille toan pedin viereen. Hän näytti vieläkin massiivisemmalta siinä ihan vieressä – vaikka hänen massiivisuutensa oli enemmän sellaista pyöreää ja varmaa kuin uhkaavaa.

”Hei”, Matoro vastasi. ”Käytän telepatiaa, kun… no, varmaan tiedätkin.”

Shasaali nyökkäsi niin, että koko suuri pää pomppasi ylös. ”Kuulin Kupelta pääasiat”, hän sanoi. ”Mutta kuulisin ne mielelläni myös sinulta, Matoro.”

Se tuntui hieman hassulta, mutta toisaalta toa oli käyttänyt pitkän siivun edellispäivästään selostaakseen epämääräisen Japa Nuin seikkailun poliisille.
”No, tuota. Tämä on vähän pitkä juttu. Missä on monta sivuhaaraa.”

Matorolla ei ollut psykologiin aivan liikaa luottoa. Miten kukaan, joka ei ymmärtänyt Nimdan ja loisten luonnetta, voisi saada mitään selkoa hänen päästään? Psykologit olivat vain pappeja niille, jotka eivät olleet tarpeeksi vakuuttuneita elämän perusasioista…
… mikä, kun sen noin muotoili, taisi lukea mukaansa myös Matoron.

Matoro oli aloittamassa tarinaansa aivan liian kaukaa Metru Nuilta, mutta psykologi keskeytti hänet. ”Edellisyö, Matoro. Keskity edellisyöhön”, tämä sanoi.

”No… en tiedä, miten hyvin tunnet mielimatkustamisen, mutta…”

Shasaali virnisti hieman. ”Minulla on oma kokemukseni niistä. Sanotaanko, että en ole psykologi vain, koska olen lukenut kirjoja. Enkä asu täällä Välisaarilla Suuren Hengen selän takana vain, koska olisin halunnut tätä. Mieliseikkailu tai ei – anna minulle konkretiaa, Matoro.”

Selvä, konkretiaa. Matoro alkoi päästä jyvälle Radukowin tyylistä.

”Entinen ystäväni puukotti minua vieraan tietoisuuden ohjaamana. Hyvin vakavasti.”

”Ja miksi hän puukotti sinua?”

… se oli erinomainen kysymys!

”Minä… luulen, että se oli ainoa tapa, millä tämä tietoisuus sai voitettua minut. Hyökkäämällä kimppuuni todellisessa maailmassa.”

Radukow nojasi hieman eteenpäin. ”Ja miksei hän kyennyt voittamaan sinua muuten?”

”Koska hän ei saanut minua rikottua. En suostunut antamaan periksi.”

”Mikset?”
Shasaalin tyyli oli kuin taukoamaton kysymysten tykistökeskitys, joka ei antanut Matorolle aikaa kierrellä ja kaarrella.

”Koska… no, varmaan tiedät ainakin huhut. Että satutin ystävääni Metru Nuilla. Epäonnistuin pahasti. Tuotin pettymyksen kaikille. Halusin onnistua edes tässä.”

Shasaali nyökkäsi. ”Olen kuullut Metru Nuista kaiken tarpeellisen, kyllä. Sinä siis… halusit hyvittää väärät tekosi? Sitäkö hait, anteeksiantoa?”

Matoro hieroi leukaansa. ”Totta puhuakseni… en. Hän antoi minulle anteeksi… mutta ei voi kuitenkaan koskaan unohtaa sitä, mitä tein. Sitä ei voi korjata.”

”Hänen anteeksiantonsa ei ole ainoa anteeksianto, jota saatoit etsiä. Haitko, Matoro, anteeksiantoa itseltäsi?”

”Ettäkö minä olisin… yrittänyt todistaa asioita itselleni?”
Kysymysmerkki lauseen perässä oli valhe. Matoro tiesi täsmälleen, mistä shasaali puhui. Ja niin taisi tietää tämäkin.

”Katarsiksen etsiminen on kenties luonnollisin tunteista, etenkin meidän kaltaisillemme rikkinäisille miehille”, Radukow sanoi jopa hieman surumielinen ilme kasvoillaan. Jos shasaalien kasvoilta nyt muita ilmeitä ylipäänsä pystyi tunnistamaan. ”Saavutitko katarsiksen haavoituttuasi? Tekikö se sinusta taas kokonaisen? Tuntuiko se hyvältä?

Matoron oli vastentahtoisesti myönnettävä se todeksi.

♫ Älä väitä, ettet olisi nauttinut siitä~ ♫

Kapuran tulkinta ”tilien tasaamisesta” tuntui väärältä ja jotenkin… raadolliselta, mutta totta se oli. Hän oli saanut rangaistuksensa, jota oli kaivannut synneistään. Ja vieläpä sen kädestä, jota vastaan hän oli alun perin rikkonut. Miten runollinen Kohtalon polku olikaan?

”No… kyllä. Kyllä se tuntui”, Matoro myönsi.

”Ah, kiirastuli”, Radukow sanoi. ”Tähdenkehä. Сипериа. Rangaistus, joka polttaa pois väärät teot. Miksi niin monet uskonnoistamme haluavat meidän kärsivät korvaukseksi virheistämme, vaikka Suuri Henki voisi vain armahtaa lapsensa?”

Synkkä shasaali jatkoi kuin puhuen jollekin oudolla shasaalien jumalalle, hartaasti ja hiljaa.

”Koska meidän omatuntomme tuppaavat vaatimaan verta. Sillä tavalla olemme yksinkertaisia olentoja – jos meitä vastaan rikotaan, haluamme rikkojan kärsivän rangaistuksen. Jos itse rikomme, vaikka emme sitä myöntäisikään – jokin syvin omantunnon osa muistaa sen aina. Jokin kaihertaa mieltä, kunnes olemme saanut sen rangaistuksen, jonka kuvittelemme ansaitsevamme. Vasta sen jälkeen olemme vapautuneita, vaikka rangaistus olisikin itse itsellemme langettama.”

”Taidan tunnistaa tunteen”, Matoro sanoi hiljaa. ”Syyttävä omatunto osaa olla raskas.”

Vaikka se omatunto puhui Kapuran äänellä, sen kuorossa lauloivat Tiedon tornien epäonniset asukkaat.

”Se on vaarallinen polku”, Radukow sanoi murheellisena. ”Jonka tunnen aivan liian hyvin. Tunne siitä, että kaikkien tekojesi jälkeen et ansaitse mitään hyvää… miten suljet itse kaikki ovet parempaan tulevaisuuteen, koska et halua uskoa saavasi mennä niistä.”

”Tuota, jos se on okei, minua kiinnostaisi kysyä… taidat puhua nyt omasta kokemuksestasi, etkö vain?”

Shasaali nyökkäsi. ”Olen tehnyt monta virhettä elämäni aikana. Steltiläiset vankilat ovat tuttuja. Moni vitsailee minulle, että surussa vellominen olisi lajilleni tavallinen olotila, mutta sen olen jättänyt jo kauas taakseni. Rangaistus saattaa tuoda hetkellisen katarsiksen, mutta todellinen sielun parsiminen vaatii anteeksi antamisen.”

”Se… se vain on niin vaikeaa”, Matoro sanoi hiljaa.

”Eivätkö kaikki valinnat, joilla on merkitystä, ole?”

Toa nyökkäsi. Niinhän ne taisivat olla.

”Mutta sinä olet pahimman yli, Matoro. Sinä onnistuit siirtymään syyllisyydestä sen korjaamiseen. Osaatko kertoa, mikä oli se hetki, kun valitsit toisin?”

”Siis se hetki, jolloin päätin korjata kaiken?” Matoro kysyi.

”Ei. Moinen hetki on luultavasti liian suuri ollakseen vain yksi. Mikä oli se hetki, kun myönsit, että kenties sinä voit päästä syyllisyytesi yli. Mikä oli se ripaus uskoa, jonka löysit?”

”Minä…” Matoro aloitti. Se vaati ajatusten järjestelemistä. Kapura oli kyllä antanut hänelle anteeksi jo sinä viimeisenä iltana Metru Nuilla, mutta se oli kaukana todellisesta muutoksesta. Oliko se ollut, kun Tawa oli vakuuttanut hänelle, että kaikki oli okei, ja että Klaani hyväksyisi hänet kaikesta huolimatta? Ei, hän oli vellonut syyllisyydessä vielä viikkoja sen jälkeen. Eihän hän ollut vielä toissapäivänäkään kestänyt nähdä Kapuraa.

”Se oli sellainen… roolipelisaari”, Matoro kertoi varovaisesti. ”Täynnä ystäväni luomuksia. Ja hän on… aika luova persoona.”

”Ahaa”, Radukow sanoi. ”Ja mitä tällä ’roolipelisaarella’ tapahtui?” hän kysyi.

”Yritin pelastaa sen… kaikki ystäväni luomukset sieltä. Kai sen kaiken näkeminen sai minut tajuamaan jotain sen tärkeydestä.”

”Konkretiaa, Matoro. Sinä kyllä tiesit, että hän oli luova persoona. Mitä sellaista opit, mitä et tiennyt aiemmin? Mitä ystäväsi alitajunta oli sinulle luonut?”

… Matoro oli kyllä tunnistanut monet niistä roolipeleistä, ainakin epämääräisesti. Kapura oli selittänyt hänelle Valaistusnaatin juonen läpikotaisesti. Mutta oli siellä saarella ollut aivan uusiakin asioita…

♫ Oletpa sinä suloinen, kun kiertelet ja kaartelet~ ♫

Hyvä on, hyvä on. Oli Matoron se myönnettävä. Vaikka sanan ”Xentoro” sanominen ääneen tuntuikin joka kerta yhtä typerältä.

Mutta jostakin hämmentävästä syystä Matoro päätyi palaamaan ajatuksissaan Xentoroon uudelleen ja uudelleen. He eivät olleet juuri puhuneet aiheesta Kapuran kanssa, mutta jotenkin sen oudon vahkin olemassaolo oli kaikkein kiinnostavin yksityiskohta koko seikkailusta. Ei Punainen mies loisineen eikä edes Kapuran mielenterveys… vaan se yksi ainoa ajatus, joka koski suoraan häntä itseään.

”Hän oli kirjoittanut roolipelin matkastamme Metru Nuille”, Matoro aloitti. ”Satiirisen. Ihan hänen tyyliään, käsitellä ikäviä asioita huumorin keinoin. Kaikki toverini olivat siellä kärjistettyinä versioina itsestään, mutta tiedätkö, mikä minä olin? Minkä hän oli kirjoittanut petturista, joka oli päätynyt satuttamaan häntä?”

Radukow risti kätensä. ”Kerro sinä, Matoro.”

Äh, typerä Kapura, miten sepän outo romanttinen visio oli jäänyt Matoron päähän yhtä sitkeästi kuin mikäkin loinen. Toa yritti unohtaa parhaansa mukaan, mutta se ei ollut kovin helppoa. Miksi kaikki muistutti häntä naisesta meren takana?

”Versio minusta oli… noh, nimeltään Xentoro. Jossa Xen on yksi kiva tyttö jonka tapasin Metru Nuilla. Joten Xentoro on vähän niin kuin…”

”Ymmärrän. Laiva, vai miten sitä sanotaan”, Radukow sanoi.

Matoro nyökkäsi hieman kiusaantuneena. Kapura olisi varmaan sietämättömän tyytyväinen nähdessään, miten nolostuneeksi hänen kynänsä tuotokset Matoron saivat.

”Joten mitä tämä ’Xentoro’ sinusta kertoo?” Radukow kysyi lopulta.

Toivottavasti koko loppukeskustelu ei ole Xentorosta, Matoro toivoi.

♫ Mutta sehän on mieliaiheesi, rakkaani~ ♫

”No… oma tulkintani on, että kaikesta huolimatta Kapura halusi minulle hyvää. Ja että hänestä oli hedelmällisempää kirjoittaa minusta jokin onnellinen ja kiva versio, kuin korostaa niitä kammottavia virheitä, joita tein…”

”Ah, mikä anteeksiannon manifestaatio”, Radukow sanoi. ”Sekö sai sinut antamaan kaikkesi?”

”Kyllä… sen jälkeen tein kaikkeni. Ja se kai toimi, kun… noh, Kapura on ihan kunnossa.”

”Hmm”, Radukow mietti. ”Onnistuitko antamaan itsellesi anteeksi, Matoro?”

Matoro ei osannut vastata heti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiemurrellut psykologin kovan mutta kuitenkin ymmärtäväisen katseen alla.

”… en tiedä”, toa myönsi. ”Ehkä? Ainakin vähän? Kyllä minä silti edelleen koen kaikesta huonoa omaatuntoa…”

”Se on vain tervettä”, Radukow nyökkäsi ja risti kätensä mietteliäänä. ”Vaikutat ajatelleesi melko paljon viime päivinä. Itsereflektio on hyvä merkki.”

”No, täällä on ollut aikaa…” Matoro myönsi ja vilkaisi sivupöydällä olevaa pinoa romanttisia pokkareita. Hän toivoi, ettei Radukow kysyisi niistä.

”Älä ole liikaa omien ajatuksiesi parissa. En voi kirjoittaa sinulle reseptiä sosiaalista kanssakäymistä, mutta luotan, että järjestät sitä itsellesi omatoimisesti. Koska sinä piru vie tarvitset muita. ”

Radukow nousi ylös, mutta ei lähtenyt aivan vielä.

”Ja tätä seuraavaa en sano psykologina vaan kanssaklaanilaisenasi: sinua tarvitaan, vaikka et itse uskoisi niin. Vaikka et itse haluaisi antaa itsellesi anteeksi, me muut haluamme. Luuletko, että se paha mitä teit, olisi Klaanissa jotenkin poikkeuksellista? Me olemme utopia, joka on rakennettu rikollisista ja epäonnistujista. Mutta jos me jäisimme murehtimaan sitä, olisimme voineet jättää koko linnakkeen rakentamatta.”

Se… se yllätti Matoron hieman. Shasaalin ääni ei ollut enää se sama jämerä ja ammattimaisen neutraali, vaan tulinen. Intohimoinen.
”Ja sinä olet monelle vieläkin syy, miksi he ylipäätään ovat täällä. Minun neuvoni? Jos sinun tarvitsee todistaa itsellesi jotakin ansaitaksesi anteeksiantosi, ryhdy taas siksi toaksi, joka loppu Klaani uskoo sinun joka tapauksessa olevan.”

”Minä… minä yritän”, Matoro sanoi. ”Sitä on vaikea joskus muistaa. Että siitä huolimatta mitä minä tiedän teoistani, suurimmalle osalle täällä… noh, taidan olla edelleen aika korkealla jalustalla.”

”Niin taidat”, Radukow sanoi. ”Ja se jalusta on edelleen tuolla. Sinun itsesi pitää vain kiivetä sille uudelleen.”

Se kyllä pisti Matoron hiljaiseksi. Melko ilmiselvältähän se tuntui – mitäpä suurin osa väestä Matoron synneistä tiesi. Ja vaikka tiesikin, Klaanissa hän oli tismalleen oikealla paikalla, sullottuna samaan linnakkeeseen muiden epäonnistujien kanssa.

”Onpa se huojentava ajatus”, Matoro sanoi hiljaa. ”En… en väitä uskovani siihen vielä täysin… mutta se nyt on vain soimaava omatuntoni. Mutta lupaan yrittää!”

”Katsokin, että yrität”, Radukow sanoi yllättävän lämpimästi. ”Mutta jos et pääse murheistasi eroon, tule juttelemaan. Tiedän, se on vaikeaa ja pelottavaa teille suurille sankareille, mutta ehkä tämän keskustelun jälkeen ymmärrät, miten paljon tästä on apua.”

”Myönnän”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”No… lupaan pistäytyä vielä. Vaikka sinulla on varmaan aika kiire Klaanin kollektiivisen mielenterveyden kanssa.”

”Loputon työsarka”, shasaali sanoi. ”Mutta eiköhän minulta aina aikaa liikene. Näkemisiin, Matoro Mustalumi!”

Matoro heilautti kättään poistuvalle psykologinkorstolle. ”Näkemisiin”, hän sanoi hiljaa, yllätyksekseen ihan oikealla äänellään. Eikä se edes sattunut kovin paljoa.

Haamujahti

Kepen paja

Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.

Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.

”Höhöi!” Snowie huikkasi. ”Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. ”Ai joo, niin tosiaan…”

Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen ”oikeastiko”.

”Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. ”Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”

Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. ”Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.
”Niin, totta.”

Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.

Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.

”Jahas, Valvoja lepotilaan ruokatauon ajaksi”, Snowie mietiskeli. ”Mahtaakohan… hetkinen… eikö…”

Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. ”Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”

”No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. ”Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”

”Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. ”Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”

”Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”

Kahvio

Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.

Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.

Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. ”Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. ”Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”

Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. ”Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”

”Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”

”Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”

Lumiukko hymyili. ”Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”

Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.

”Kappas. Hei, Jäätutkija!”

Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.

”Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.

”Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, ”tekö tunnette toisenne?”

Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.

”Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. ”Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”

Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. ”Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”

”Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.

Lumiukko laski mukin pöydälle. ”Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”

”Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.

”Ja sitten”, Snowie jatkoi, ”hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”

273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. ”Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”

”Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. ”Enkö vain olekin, Keps?”

”Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.

”… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. ”Oletko sinä… Jäätutkijassa?”

”Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”

Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. ”Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”

273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.

”Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”

Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. ”Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”

”Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”

”Eipä hätää, Iggy on –”

Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. ”Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”

”Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.

Kepe pudisteli päätään. ”Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”

Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.

273 oli hetken hiljaa. ”Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”

Kepen ilme oli mietteliäs. ”Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”

”Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. ”Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”

273 naksutteli pihtihampaitaan. ”Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”

”En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.

”Eiköhän se onnistu.”

”Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”

”Aa, joo, sopii.”

Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?

Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. ”Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”

Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”

Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.

”Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.

”Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”

Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. ”Varsinaisesti.”

”Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.

”En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.

”Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. ”Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”

Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.

”Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. ”Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”

Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.

”Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.

”Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.

”Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. ”Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”

”Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.

“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”

Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.

Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.

”Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.

”Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.

”Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. ”Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”

Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.

”Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.

”Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. ”Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”

”Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.

”Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.

”Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.

”Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.

Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.

Snowien ilmeestä loisti hänen ”kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.

Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – ”Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.

Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.

”Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. ”Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”

Kelvin havahtui kuullessaan puhuttavan nazorakeista. Kantoiko tämäkin matoran kaunaa hänen lajilleen?

”Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. ”En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”

Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.

”Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä”, Snowie myönsi. ”Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.

”Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.

”Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.

”Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.

”Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”

Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.

Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: ”Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”

Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.

Umbra haukotteli makeasti.

”Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.

”Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.

Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.

”Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.

”Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. ”Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”

Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.

Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.

”Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. ”Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”

”En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”

Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. ”Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät.

”Toivottavasti tapaamme taas!” lumiukko hihkaisi noustessaan pöydästä.

”Näkemiin”, Kelvin lausui.

”Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. ”Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”

”Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.

Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. ”Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”

”Juu, sopii!”

”Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: ”Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”

”Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”

”Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”

”Öö, ei?”

Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: ”Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”

”Noin, sehän ratkaisee asian!”

”Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.

Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.


Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
”Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. ”Mutta ollaan hiljaisia.”

Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.

Hän muisti seuransa.

”Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”

Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.

”Kuinka ennakkoluuloista!”

”Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.

”Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”

Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.

Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.

Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.

”Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. ”Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”

Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron ”kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.

Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…

”No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ’historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”

… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.

”Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”

Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.

”Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”

”Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ’tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”

Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.

”Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. ”Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”

Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ’hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta.
”Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”

”No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”

Kepe mietti hetken. ”Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”

Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.

”Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”

Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.

”Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?

”Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”

Kepen silmät kirkastuivat.

”… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”

”Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”

Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ’murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.

”Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”

”Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”

”Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”

Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?

”Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. ”Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”

Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.

”Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.

Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!

Näinkö se meni?

… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.

Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”

Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.

“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.

Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”

Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.

Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…

Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.

Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.

Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.

”Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. ”No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”

Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.

”Hetkinen, suola-aavikko?”

”Öö, joo”, Kepe vastasi. ”Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”

”Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”

Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.

”… Mistä sinä sen tiesit?

”Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”

”Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”

Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään.
”Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”

”Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”

”Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”

Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”

”… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.

”Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”

Kepe pureskeli tätä hetken. ”Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”

”Mikä homma?”

”No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ’uneksija’ puuttuu?”

Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. ”Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”

Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.

”Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”

Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.

”Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. ”Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”

”Ai häneltä…”

”… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ’mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: ”Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”

Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. ”… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”

”No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”

Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. ”Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”

”Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”

Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.

Manu jatkoi. ”Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”

Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.

Makutan ääni muuttui hieman. ”Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”

Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.

”Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.

”No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”

Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. ”Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”

”Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ’super’ siitä ’superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”

Kepe naurahti, hieman myös ääneen. ”Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”

”Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ’astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”

”Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.

”Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”

”Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.

”Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”

Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.

Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?

Oli. Kokonainen klaanilainen.

Tosin…

Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta.
”Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”

Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.

Niin usein jaloissa pyörimässä.

Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.

Krikcit. Jäsennumero 155.

”Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli ”Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”

Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. ”Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.

Mutta Manukin muisti Iggyn.

Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?

Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…

Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.

Kuolinsyy: onnettomuus.

Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.

Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?

”Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
”tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen'”

Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
”Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. ”Hän lausui sen usein.”

Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.

”Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. ”Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”

”Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. ”Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”

”… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”

”No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”

”…”

”… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ’kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”

”Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”

Kepe risti kätensä. ”Mihin viittaat?”

”No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”

Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.

”Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.

”Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”

”Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”

”Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”

Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.

”Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.

”No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”

Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.

”… Ei lainkaan hyvin.”

”En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”

Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.

”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. ”Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”

Lumiukko nielaisi. ”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”

Snowie yritti hymyillä varovaisesti. ”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”

”… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.

”Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. ”Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”

”Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”

Lumiukko hymyili alakuloisesti. ”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”

Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. ”Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”

”Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. ”Kiitos.”

Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
”No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”

”Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. ”Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”

Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…

”Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. ”Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”

Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.

”Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. ”Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”

Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. ”Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”

Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. ”Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”

“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”

Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.

“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”

Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
”Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. ”Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”

Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: ”Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”

Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.

Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.

Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. ”Hyvä seurakunta…”

Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: ”Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”

Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.

”…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”

Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.

”Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”

Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.

”Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. ”Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”

Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.

Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.

Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.

Kummitusimuri.

Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.

Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.

Saisiko se kummituksen kiinni?

Admin torni, yö

”Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”

”Jep, Snowie.”

”…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”

”Kyllä, Snowie.”

”…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”

”Aivan, Snowie.”

Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.

”Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. ”Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”

Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.

”Kepe… tämä on vähän tylsää.”

”Tiede usein on.”

’Tiede.’

Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.

Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.

Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.

Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. ”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.

Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.

Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…

Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.

”… Snöö, näitkö sinä tuon?”

”Näin, Kepe.”

”Ne ovat siis todellisia.”

”Siltä vaikuttaa!”

Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.

Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.

Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?

Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.

Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.

Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä

Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.

”Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.

Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.

Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.

Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa ”tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.

Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.

Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.

Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?

Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.

Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.

Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.

Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.

Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.

Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.

Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.

Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.

Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.

Jälleen nykyajassa

Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.

Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!

Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.

Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…

…kummituksen rätinää.

Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.

Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.

Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.

”Snöö! Auta!” Kepe komensi.

”Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…

…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.

Klaanilaiset haukkoivat henkeään.

”Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. ”Eikös..?”

Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. ”Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”

”Hehe, niin…” Snowie äimiseli. ”Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”

”Niin, aivan…”

”Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. ”Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”

”Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. ”Tai siis, miten niin? Totta kai olet ’kanssaseikkailijani’.”

Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. ”No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”

Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. ”Olet osa petturitutkintaa?”

”Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.

”Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. ”Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”

Snowie kallisti varovaisesti päätään.

Kepe jatkoi. ”Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”

Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. ”Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”

”Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”

”Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”

Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. ”Katsotaan…”

Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. ”Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. ”…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”

Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.

”Mikä suunta?” Snowie supatti.

Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. ”Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.

He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.

Askel.

Askel.

Askel.

Ask-

Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…

…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. ”Auh!”

”Oho!”

”Äh, mitä-?”

”Hups, sori!”

Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.

Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.

Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. ”Ah ja voih..:”

”Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”

”…huomannut.”

”Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. ”Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”

Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.

”Eipä mitään”, Kepe tokaisi. ”Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”

”Sattuiko?” lumiukko kysyi. ”Ei ollut tarkoitus…”

”Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”

”Hyvä ettei!”

Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. ”Taitaa olla taas odottelun paikka.”

Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. ”Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”

”Kummituksista?”

”Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”

Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.

”Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. ”Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.

”No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. ”Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”

Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.

”Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. ”Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ’Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”

Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. ”Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”

”Ai?”

”Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”

”Hmm”, Kepe mietiskeli. ”Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”

”Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”

Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. ”Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”

”Noh”, Snowie kohautti olkiaan. ”Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”

”Ai?”

”Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”

Kepe pyöritteli ajatusta. ”Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”

”Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”

”Oliko tämä…” Kepe tihrusti silmiään. ”…erittäin polveileva omakehu?”

”Heheh, kyllä! Juuri näin! Tahdon ajatella, että tällainen pehmeä pulla on Verstaan-tutkijoille kovaa ritaria parempi kuoma!”

Kepe nauroi. ”Mikä mainio ajatusketju. Ilahduttavaa!”

Lumiukko hymyili leveästi. ”Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.


Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.

Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.

Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.

He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!

Kolme…
Kaksi…
Yksi…

Kytkin pohjaan.

Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.

”Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. ”Toimii! Se toimii!”

Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!

”Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. ”Me teimme sen!”

Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.

Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.

Ei…

”Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. ”Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.

Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.

”Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. ”Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”

Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. ”Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. ”Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
”Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. ”Mutta… miksi me..?”

Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. ”Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. ”Se oli… jotain muuta.”

Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.

Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.

”Häh.”

Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. ”Häh…” hän yhtyi lausuntoon.

Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. ”Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. ”Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään ”…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”

Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. ”Justiinsa juu.”
”Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. ”Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. ”…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”

Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.

”Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. ”Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. ”…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”

Tieteilijä nyökkäsi. ”Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. ”Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”

Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
”Hmm, Kepe?”

”Mitä niin, Snowie?”

”Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. ”…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”

Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. ”Niin?”

”…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ’käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”

”Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. ”Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. ”…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”

Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. ”Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”

Toa hymyili ovelasti. ”Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”

Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
”Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”

Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. ”Elossa… siis… mitä, häh? Se…”

”…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”

Snowie rapsutti päätään. ”Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. ”Oi, voi…”

”Mitä nyt? Keksitkö jotain?”

”Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. ”Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”


Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.

Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.

He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…

Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.

”Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. ”Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”

Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.

”Oho, hui!” Kepe säikähti.

”Hui, oho!” Snowie säikähti.

Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
”Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.

”Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. ”Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.

”Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.

”Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.

Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.

Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.

”Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.

”Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. ”Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”

Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: ”Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.

”Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. ”Mistä tuo kuula on peräisin?”

”Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.

”Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. ”…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.

”Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. ”Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
”Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.

”Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.

”Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, ”ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”

Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.

”Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.

Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: ”Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. ”Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.

Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.

”Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. ”Tai siis… häh?”

Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…

”Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. ”Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.

Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.

Ja… kuula?

Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.

Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…

”Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.

”Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.

Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.

”Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. ”Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”

”Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”

Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.

”Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. ”Onko… jano tai jotain..?”

”Hihi, hih… ei.

”Entä… entä… nälkä? Tahdotko…” Snowie muisti viimeöisen oivalluksensa. ”…halauksen..?”

”Hihi… hi… Tuomari ois aika jees.

Tuomari… Tuomari… Kepe mietti. Kuka on tuomari?

”Ai niinkuin Guartsu?” Snowie töräytti. ”Tahdot halata Guartsua?”

”Tahdon… halata Tuomaria? ” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.

”TAHDON… TUOMARIN” , hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.

”TUOKAA MINULLE TUOMARI.”

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.

”TE… TE ETTE OLE TUOMARI” , Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.

Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”

Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. ”Kuka… tai mikä sinä olet?”

Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.

”UTELIAS TIETEILIJÄ” , ääni maiskutteli. ”TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”

”Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? ”Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”

”TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”

”Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”

”TUOMARI LAUKAISEE TUOMION” , ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.

”VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”

Snowie nielaisi. ”Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”

”KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”

Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.

”Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”

”Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.

”Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. ”Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”

”VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”

Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.

”Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. ”Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”

Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.

”Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”

Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.

”KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”

Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. ”Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”

”EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”

”Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. ”Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”

”TUOMARIN.”

”… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”

”KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”

”Mutta mikä on ’totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. ”Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”

Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.

”TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”

Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? ”… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…

”YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA” ,Totuus vielä korahti.

”Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: ”Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”

Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.

Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.

”Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”

Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.

”Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. ”Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”

Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.


Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.

”Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. ”Peelo, kaiva tuosta.”

Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: ”Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”

Sitten Snowiekin tajusi. ”Ai, joo…”

Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…

… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.

”Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. ”Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”

Kupe nyökkäsi.

”…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”

Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.

Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?

Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?

”Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. ”Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”

Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.

”Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”

Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.

”Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen ”Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”

Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin ”kissa”…? Äh, huono esimerkki.

Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.

Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.

Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…

Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. ”Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. ”Pitäisikö meidän…”

Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?

Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.

Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.

Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.

Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.

”Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. ”Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”

”Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.

”Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”

Kepen katse nauliintui androidiin. ”Yksi asia?”

”Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. ”Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”

”Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.

”Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. ”Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?

”Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. ”Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”

”Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. ”Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”

”…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.

”Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. ”Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”

Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.

”Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.

Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.

Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.

”Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.

”Mitä niin, Snöö?”

”Onkohan tämä nyt vähän noloa…”

Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.

”…kun siis…” lumiukko sopersi. ”Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”

Keksijä ei sanonut mitään, kuunteli vain.

”Kepe. Kepe me löydettiin väärät kummitukset.”

Lumiukko heilutteli käsiään suurieleisesti. ”Väärät kummitukset, Kepe!”

”Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. ”Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”

”Kerro.”

”Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”


Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…

Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan ”taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…

Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…

Snowie kuorsahti sohvalla.

… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.

Vuokraaja liittyi Viitoittajaan unten maille.

Taas Valvojan valvovan silmän alle.

Mustan kissan tango III





Hei. Sinä siellä.

Juuri sinä.

Oletko ikinä kuullut…

… loisista?

Ai olet? Sepä hyvä. Minulle jää vähemmän syitä pudottaa niskaasi järkyttävä määrä esoteerista tietoutta joistain omituisista olennoista, vaikka olenkin siinä äärimmäisen hyvä!

Niin, sinä tiedät jo, mikä minä olen. Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika. Loinen. Toinen. Ja kun tiedät tämän, osaat pyytämättäkin jatkaa ajatusketjun seuraavaan johtopäätökseen:

Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.

On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät tämän. Muuten mistään ei tule mitään.

Minä tunnen nimittäin kaltaisesi. Tiedän, että eräitä lempipuuhiasi on tehdä päätelmiä siitä, mitkä tarinan hahmot ovat ”hyviä”, mitkä ”pahoja” ja mitkä vain ”olentoja työssään”. Minä en kuitenkaan aio kertomukseni jumalana, joka ilmentää samaan aikaan hahmon, tekijän ja lukijan rooleja, sallia sitä, että julma ja armoton katseesi osuu minuun ilman täydellistä ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta!

Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.

Jokaisen toiminta kumpuaa jostakin – vihasta, rakkaudesta, inhosta tai muista kivoista tunteista. Minun toimintani kumpuaa siitä, mikä on Kissabiolle parasta ja mitä Kissabio haluaa, vaikka hän ei myöntäisi sitä edes itselleen.

Aina ei ole helppoa, sen minä voin myöntää. Mutta minä yritän parhaani, ja sen on riitettävä.

Kun olet harkinnut tätä väitettä niin kauan, että olet valmis hyväksymään sen maailmassa vallitsevana perustavanlaatuisena totuutena, ole kiltti ja syötä alla olevaan lootaan teksti ”Kissabion loinen ei tehnyt mitään väärää”, niin voin päästää sinut eteenpäin. Pidä tätä eräänlaisena vakuutena sinulta minulle.

Kuten sanoin, minulla ei ole aikomustakaan päästää tekstiini lukijoita, jotka julkeavat tulkita sitä väärin!

Kiitos yhteistyöstä.

Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.

Katsotaanko niitä kissavideoita?

Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.

Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.

Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!

Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.

Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?

Sekatavarakauppa
Menneisyydessä

Kissabio vertaili hyllyllä lepääviä Whiskas-tölkkejä ja yritti päätellä, mitä eroja niissä oli. Vaikeaselkoisista etiketeistä ei ainakaan ollut hyötyä.

Hänen jäsenlomakkeeseensa oli lajin kohdalle painettu pelkkä kysymysmerkki. Aina välillä se teki elämästä hankalampaa: yksikään ravitsemusterapeutti ei ollut osannut kertoa, mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä. Whiskas oli kai jonkinlaista ruokaa kissaraheille. Se ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta piti sentään hengissä.

Klaanin kaupungissa sijaitsevaan sekatavarakauppaan oli laskeutunut myöhäisiltainen hiljaisuus. Muutama matoran puski hänen ohitseen ahtaiden hyllyrivien välitse, ja Kissabio jäi harkitsemaan, olisiko hänen vain pitänyt ottaa punaista laatua.

Hän mietti vielä hetken ja luki etiketin toistamiseen, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Olihan punainen sitä paitsi ihan kiva väri. Kissabio laittoi ostoskoriin kaksi tölkkiä ja poimi mukaansa hetken mielijohteesta vielä kolmannen – hinta oli varsin kilpailukykyinen tuoreeseen kalaan verrattuna, joten kai sitä piti silloin tällöin kestää.

Ajatukset jo maalauksessa, jonka hän aikoi viimeistellä kotiin päästyään, kissaolento suuntasi kohti kassaa.

Silloin Kissabio näki hänet.

Onpa kuvanlaatu surkea…

Se on melko absurdia, kun ottaa huomioon, että televisioni oli tarkoitus olla vertauskuvallinen. Niin siinä pakkauksessa ainakin luki. Mitähän ne huijarit minulle myivät? Oikean television? Miten se on edes mahdollista?

Odotapa hetki niin katson, saanko tehtyä tälle jotakin.

Matoron.

Jään toa oli pysähtynyt tutkailemaan myynnissä olevaa harmaata kanohia. Miksi näin, sitä Kissabio ei osannut arvata – se ei vaikuttanut mitenkään erityiseltä, ja tunnettu toa-soturi saisi kokoelmiinsa uusia naamioita taatusti helpomminkin.

Elämäänsä kyllästyneen skakdin murahdus havahdutti Kissabion siihen, että hän oli tiellä. Kissa pyrähti nolosti eteenpäin ja pysähtyi hyllyraon kohdalle yrittäen epätoivoisesti näyttää siltä, että oli tekemässä jotakin järkevää.

Miksi hän oli tällainen? Eiväthän he olleet puhuneet vuosikausiin – eivät Japa Nuin jälkeen.

Kissabio yritti keksiä, minkä tuotteen voisi haluta vielä ostaa, mitä voisi teeskennellä unohtaneensa epähuomiossa, jotta pääsisi kiertämään takaisin ja voisi viettää kaupassa vielä hetken.

Voisiko hän tehdä niin? Vain tuijotellakseen Matoroa? Mitä hän ajattelikaan?

Ostoskorissa oli kolme Whiskas-tölkkiä ja uusi pakkaus tusseja, kaikista halvinta mallia, niitä hän käyttäisi vain omaan tuherteluunsa, työpaikalla oli parempia itse sarjakuviin…

Kissabio kääntyi joka tapauksessa ympäri. Matoro ei varmaankaan ollut huomannut. Hän tarvitsi vielä yhden tuotteen, eikö hän ollutkin unohtanut jotakin?

Nyrpeä skakdi tuhahti paheksuvasti.

Tässä sitä mennään.

(Älä kiinnitä huomiota minuun, tuskailen vielä tämän vastaanottimen kanssa!)

(Kissabio voisi vaikka kuvitella kaukosäätimen, niin elämäni olisi ehkä helpompaa.)

Jotakin vielä…

Noin, eiköhän se toimi nyt? Kuva näyttää ainakin selkeämmältä.

Se ei toisaalta ole kummoinen voitto, kun joutuu katselemaan Kissabion kasvoja. Hei, tässä harvinainen ajatus, joka ei missään nimessä pyöri mielessäni joka ikisenä hetkenä: olisinpa kenen tahansa muun loinen.

Olet saapunut juuri keskelle tyypillista iltaa Kissabion elämässä. Sen määrittäviä piirteitä ovat ainakin nämä:

1) mitään kiinnostavaa tai jännittävää ei tapahdu
2) parhaat henkilöhahmot ovat lukuisat toa-sankarit, joiden perään Kissabio kuolaa tekemättä ikinä aloitetta
3) minä kärsin

Pahoittelen, jos meneillään ei ole mitään odotuksiesi mukaista! Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että minulla ei ole mitään osaa tapahtumiin, mikä on oikeastaan ihan hyvä puolustus.

Niin, minulla ei ole osaa eikä arpaa… ellen…

Haettuaan ostoskoriinsa erään sarjakuvan, jonka omisti jo, Kissabio palasi kohti kassaa ja huomasi jään toan tutkailevan yhä naamiota.

Hän hengitti syvään ja esitti viimein kysymyksen, jota oli pyöritellyt mielessään niin, niin kauan. ”Hal… haluaisitko, tuota, l-lähteä ulos kanss…”

Hei, hyvin tehty! Eihän se niin vaikeaa ollut.

Loppu on historiaa: Matoro suostui. Hyvin kävi, mutta olihan se siitä huolimatta aika säälittävä esitys, eikö vain? (MINÄ saan sanoa näin, koska olen Kissabion loinen ja voin olla tätä mieltä vain, jos Kissabiokin jollain tasolla on. Jos sinä ajattelet samoin niin painu helvettiin!) Jos en olisi töytäissyt sinua loppuun saakka, kuka tietää, kuinka monta vuotta olisit vielä paininut asian kanssa, Kissabio.

No, ei minua haittaa olla avuksi. Sitähän varten täällä olen. Pyöritän tätä sirkusta, koska jonkun täytyy.

Koska minulla on vieraita ja tapahtumassa on jotakin Kissabion elämän yleiseen tasoon nähden äärimmäisen jännittävää, voisin pikakelata h-hetkeen. Noin, nyt olemme oikeassa päivässä. Pian se alkaa!

Mutta missä on Kissabio? Yhä kotonaan.

Mitä sinä sitä peiliä katselet? Tuskinpa ainakaan ihailet omia kasvojasi. Niistä ei saa mitään silmää miellyttävää millään tästä maailmasta löytyvällä asialla, mutta se on vain säälimättömän luja fakta, jonka kanssa on elettävä. Vauhtia, ettet myöhästy. Tämä jäynä on ollut tekeillä niin kauan, että en jää kliimaksista paitsi mistään hinnasta!

Bio-Klaani
Menneisyydessä

Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.

Rehellisesti sanottuna mietin aivan samaa, Matoro! Jos sinussa asustelee hyviä vinkkejä korviisi kuiskiva loinen, sen on pakko olla tehtävässään susihuono.

Ja jos ei… kannattaisikohan hankkia sellainen?

Hypätäänpä hieman eteenpäin. Luulen sinun muistavan tämän epätoivoisen episodin jokseenkin hyvin, joten voimme tyytyä kohokohtiin. Me voimme aivan hyvin seuloa kitoihimme makoisat kuivapalat, jotka joku on mennyt sekoittamaan kuvottavaan kasaan oikeaa, aitoa lihaa.

Sellainen roska ei kelpaa. Minähän en suuhuni pistä yhtään mitään, mikä ei koostu sataprosenttisesti lisäaineista!!!

”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”

Ulkona… ulkona syöminen ei tarkoita tuota, Kissabio. Jos tuon oli tarkoitus olla vitsi, en ihmettele, miksei tekeleesi pärjännyt niillä Itä-Steltin sarjisfestareilla vuosikymmeniä sitten.

Ah, siinäpä vasta päivä. Hautasit haaveesi sarjakuvataiteilijan ammatista vuosiksi. Aloitit uudestaan kaiketi vain siksi, ettet lopulta löytänyt elämällesi mitään muutakaan tarkoitusta. Nyt tuhertelet Klaanilehteen tuotoksia, jotka ovat kaupungin asukkaiden keskuudessa lähinnä vitsi. Miltä nyt tuntuu? Oletko tyytyväinen itseesi ja valintoihisi?

Oho, pääsikö tarina etenemään taas, kun juutuin muistelemaan menneitä? Minun täytyy keskittyä. Olemme suunnitelleet tätä niin kauan, ja elämässämme on niin harvoin valonpilkahduksia.

”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.

”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.

Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.

Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.

”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”

Hmmmm…… mmmmiauhh….. missähän vaiheessa minä voisin…

”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa.

Miauskis!? Mitä silmäni näkevätkään? O-oikeastiko?

Hän ei muista, Kissabio!

HÄN EI MUISTA!

En voi uskoa tätä. Tämä todella lunasti kaikki odotukset; juuri jotakin tällaista olen vuosikaudet odottanut.

Tiedätkö mitä, Kissabio? Minä tiedän, mitä teemme. Jos hän ei muista, sinäkään et sitten mainitse Japa Nuita sanallakaan.

M-mehän olimme silloin ker- Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”

Voi ei, tästä tulee niin kiusallista.

Voin kuvitella keskustelun, jonka käytte viikon kuluttua, kun hänen mieleensä yhtäkkiä pilkahtaa, että hetkinen, eikö tuo Kissabio ole hyvin samanlainen kuin se Japa Nuilta Klaaniin tuomani neitokainen? Ovatko he kenties samaa lajia, hän saattaa ihmetellä hetkisen.

Ja kysyy siitä sitten sinulta.

En malta odottaa! Niin et varmaan sinäkään.

Vai… vai…

… oletko jo tulossa toisiin aatoksiin? Alkaako koko Matoro-juttu jo vähän kaduttaa? Onko pahat vibat?

Ei, älä vastaa, en kysynyt mielipidettäsi. Minä tiedän sen jo, hölmö. Minä olen sinä – tietyssä mielessä ainakin.

Älä huoli, hoidan asian!

”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.

Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?

”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”

Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?

Hmm, hetkinen… Minun on nyt pistettävä parastani. Oliko niin, että Matoro oli tykästynyt lintuihin? Taisin saada idean.

Aika hyvä, vaikka itse sanonkin! Tässä tulee vielä parempi. Pidä kiinni itsetuntosi rippeistä!

Huolet pois, tämä surkea ilta on ohi hetkessä.

Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.

Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.

Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!

Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.

Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.

Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.

Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.

”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.

Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.

”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.

”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.

Kas noin. Luulen, ettei sinua enää tarvita. Shhh, esitä vain nukkuvaa, kyllä se Matoro kohta lähtee.

Hetkinen, luenko oikein – tietääkö Matoro, mitä kehrääminen on? Siinäpä vasta lore-ekspertti. Komea, psykologisesti stabiili ainakin toistaiseksi ja paljon erinäisistä jutuista tietävä.

Ei ihme, ettei muistanut seikkailujanne Japa Nuilla. Liian hyvä sinulle.

Käytännössä sinun vastakohtasi.

Sinä et ole mitään, Kissabio.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

No hei, miten meni omasta mielestä? Minulla oli ainakin hauskaa, kiitos kysymästä.

Toki, näin jälkikäteen minua vähän epäilyttää, nappasinko pääpalkinnon liian aikaisin. Matoron kanssa olisi voinut leikkiä paljon pidempäänkin; jos olisin pelannut korttini oikein, olisin epäilemättä saanut hänet uusille treffeille. Nyt sellaisia ei valitettavasti taida olla tulossa, jos se ei käynyt jo selväksi!

Mutta niin – miksi lopetin näin aikaisin?

Ehkä sinut (ja siis myös minut) valtasi viime hetkellä ylitsepääsemätön tietoisuus siitä, että tuo juttu ei voi mitenkään toimia. Ehkä ymmärsit, ettet ansaitse Matoroa. Se on ihan kypsästi päätelty, Kissabio – olen yllättynyt.

Muista muuten kuivata kyyneleesi, ennen kuin saavut kotiin. Ne eivät varsinaisesti tee pärstästäsi iloisempaa katseltavaa. Se eteisen iso peili alkaa kaduttaa, vai mitä?

Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.

Mata Nuin nimeen! Noinko sinä tapahtuneen itsellesi selität?

Ihan vain meidän kahden kesken: toisinaan luulen, että Kissabio ei ymmärrä aivan täydellisesti olemassaoloni luonnetta.

Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.

Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.

Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?

Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.

Ah, aivan. Olinkin lähestulkoon unohtanut koko jutun. Lienen miettinyt koko viikon ainoastaan Matoroa (enkä ole ainoa, hih hih)!

Tälle… tälle meidän on ehkä tehtävä jotakin.

Älä ymmärrä minua väärin – en usko, että se pinkki ääliö kertoo Kissabiolle mitään oikeasti hyödyllistä, vaikka tämä jostain syystä haluaisikin. Sen örinöistä ei saa mitään selvää.

En kuitenkaan halua Kissabion saavan mitään, en yhtä ainutta palapelin palaa.

Tiedät varmasti, että totuus voi joskus sattua niin paljon, ettei tieto ole kivun arvoista. Olen samaa mieltä. Sitä paitsi näin kuuluukin olla – Kissabion ei ole tarkoitus ymmärtää mitään. Ei hän halua.

Olisipa minulla jokin kätevä naru, josta vedellä…

Kissabio vääntelehti unissaan levottomasti.

Sinä todella pilasit kaikki mahdollisuutesi Matoron kanssa.

Eikö yhtään hävetä? Vai ymmärsitkö todella saaneesi tismalleen sen, mitä ansaitsitkin?

Sinä et ole mitään etkä ansaitse mitään. Ei millekään ei mitään. Siinä on tietyssä mielessä tiettyä kauneutta – ainakin siihen asti, että huomaa virkkeen koskevan sinua!

Kissabio avasi silmänsä.

Mutta silti: minä muistan aivan hyvin, kuinka kauan Matoro on mielessäsi pyörinyt. Niin on tapahtunut tismalleen Japa Nuilta asti, sitten kohtalokkaan reissun, joka on salaperäisistä syistä (ei kun kyllä minä tiedän: se oli turha reissu vailla mitään sisältöä!) päässyt toalta unohtumaan.

Se on pitkä aika, Kissabio. Voimmeko luopua toivosta yhden epäonnistumisen jälkeen?

Ehkä meidän kannattaisi kysyä häntä ulos uudelleen.

Kissabio tuijotti kattoa.

Mennäänkö jo huomenna? Uuh, kuvittele tilanteen kiusallisuutta, jos laitamme sinut implikoimaan, että mielestäsi kaikki menikin ihan hyvin!

Haluan nähdä Matoron ilmeen.

En sinun ilmettäsi.

Kukaan ei tahdo nähdä sinun ilmettäsi.

Kissabio yritti nukahtaa.

Äh, anteeksi, turhaan minä yritän olla positiivinen. Matoro ei halua nähdä sinua enää ikinä.

Se on karu tosiseikka, joka on vain hyväksyttävä. Tästä hetkestä eteenpäin elämäsi on suuntauduttava kohti jotakin muuta määränpäätä. Keksi vaikka kiva sarjakuvaprojekti, jota haluaisit työstää vaikka kymmenen vuoden ajan. Miksei kauemminkin.

Kissabio yritti nukahtaa.

Niin se on, mutta mikä harmi, eikö vain?

Matoro oli niin komea, kuin eloon herännyt sankarillinen ritari suosikkimangaiasi sivuilta. Itse täydellisyys. Hänelle on Kohtalo suunnitellut vaikka mitä. Hän on niin tärkeä ja vahva ja loistava!

Kaikkea muuta kuin sinä.

Eikö tässä kuitenkin ole liian mehukas mahdollisuus, jotta asian voisi jättää sikseen? Ehkä sinun pitäisi käydä huomenna hänen juttusillaan. Ehkä tämä kaikki on väärinkäsitys. Ehkä ilta meni hänestä sittenkin hyvin!

Kissabio yritti nukahtaa. Siitä ei tullut mitään.

Hän nousi ylös hakeakseen vettä. Juomalaseja odottaisi kaunis rivi astiakaapissa, mutta hän voisi täyttää kulhon ja litkiä sitä lattialla maaten. Kuten kissa.

Kuten inhottava, likainen kissa, joka olikin.

Kissat eivät ole mitään. Niitä ei ole olemassa.

Suunnilleen niin sujuivat yöt oikeudenkäyntiin saakka. Kissabio möyri surkeasti pahvilootassaan saamatta juurikaan unta.

Ehkä meidän ei tarvitse olla hänelle liian ankaria sen tähden.

Olihan se Matoro ihan kiva.

Ja hei, olihan itse siinä oikeudenkäynnissäkin murehdittavaa, vaikken haluaisikaan viipyillä liiaksi asioissa, jotka eivät ole omien käpälieni tuotosta. Pinkki hirviö oli jahdannut Kissabioa ikuisuudet, ja se on totta vie melko huolestuttava tosiseikka. Oli melkoinen ihme – siis ainoastaan minun apuni ansiota – että Kissabio oli selvinnyt hengissä näinkään kauan.

Saisiko hän viimein rauhan jäniksen hahmon ottaneesta vainoajastaan? Kylläpä jännittää! Ei ihme, ettei kisuliini saanut silmäystäkään unta.

Muuten: näin kyllä, kun joku kohotti hieman kulmakarvojaan sille, että minä olisin muka auttanut Kissabioa pakenemaan vemmelsäären hirmuista kitaa. Pitäkää epäluulo omana tietonanne, kyllä minä niin tein! Kuten sanoin, olen vain Kissabion ikiomaa tahtoa toteuttava nöyrä palvelija, ja hänen ei missään nimessä tee mieli joutua voretetuksi.

Minä en voisi ikinä satuttaa Kissabioa – ainakaan siinä tapauksessa, että hän ei jollain tasolla haluaisi sitä itsekin.

Muista se.

Hei, oikeudenkäynti ehti alkaa tässä meidän jutellessamme! Karzahni soikoon, Kissabio – yritä nyt pysyä hereillä. Luulen, että jos nukahdat oikeussalissa, Tawa antaa bännit kanin sijasta sinulle. Ei, en tiedä, toimivatko Bio-Klaanin säännöt oikeasti niin, mutta sellaiseksi minä ne laatisin.

Sentään osaat näemmä juuri ja juuri vastata ”kyllä” tai ”ei” juuriadminin esittämiin kysymyksiin. Eiköhän se riitä – todistajia ja valvontakameramateriaalia on sen verran, että tämä on aika läpihuutojuttu. Tawaa varmaan rasittaa, että joutuu kykkimään täällä tällaisen ilmiselvyyden takia, kun tärkeää tehtävää olisi muuallakin. Jos sinulla olisi käytöstapoja, pahoittelisit adminille koko homman päätyttyä sitä, että olet täällä tuhlaamassa hänen aikaansa.

Jep, läpi meni, jänis sai bännit. Mikä hyödytön huolehtija oletkaan, kun tämä piti sinua ylhäällä useamman unettoman yön.

Hei, mitä nyt? Aikooko kani huutaa sinulle läksiäissanansa? Lupasin varjella sinua tiedon tuskalta, mutta kuunnellaan silti tarkasti; tässä vaiheessa vemmelsääri on niin suuren raivon vallassa, ettei saa varmasti sanotuksi mitään hyödyllistä, vaikka haluaisikin. Ryhdistäydy, nyt ei ole aikaa torkuille!

”HOI KISAS BIO!!!”

Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)

”EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”

”…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”

No, vaara ohi. Jänö ei onneksi saanut suustaan mitään keskivertoa relevantimpaa. Pelkään vähän sitä, mihin se pystyisi, jos ei olisi kaikin puolin niin huono olento.

Onnistuin jälleen tyrmäämään kielletyn tietouden saapumisen Kissabion mieleen… mutta siitä tulee joka päivä hankalampaa. Hänen alitajuntansa ja järkensä eivät tee yhteistyötä – totuus sattuu, mutta se pyrkii silti silloin tällön esille.

Onneksi minä olen täällä.

Bio-Klaani
Päiviä ennen Kauhujen yötä

Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.

Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.

Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.

Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!

Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.

”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.

Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.

Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.

”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.

Tällainen tylsä unikin saattaa nimittäin sisältää vaarallisia pohjavireitä.

Taidan tosin mennä tekemään jotain muuta siihen asti, että tänne ilmestyy jotakin kiinnostavampaa. Maailmassa ei ole mitään surullisempaa kuin kissa, jolla on vain yksi unelma.

Mutta sitten ovi avautui.

Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.

Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.

(Ja tässä sitä mennään!!!)

Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.

Hei… hetkinen?

”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.

Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.

”T-tuo solmio, Matoro!”

Tällainen ei käy päinsä.

Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.

Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.

Juuri nuo ovat kiellettyjä ajatuksia! Noita sinä et saa ajatella!

Se

MITÄ SIITÄ?

saattoi

MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?

olla

ÄLÄ KYSELE TURHIA

tikitystä

TAI MINÄ T A P A N S I N U T

Heräsikö se siitä? Näköjään, kaikki okei.

Noh, yritäpä jo rauhoittua. Se oli kuitenkin vain uni, turhaan hengittelet noin kiihtyneesti. Se oli vain uni!

Mitä sinä siinä enää vääntyilet? Tuolla menolla et saa enää yhtään unta tänä yönä. Se olisi aika noloa, kun ottaa huomioon, että sinustakin on tarkoitus tulla yksi Punaisen miehen uusista uneksijoista. Parempi opetella nukkumaan vähän paremmin! Sinä nolaat meidät kaikki, Kissabio. Näen sieluni silmin kaikki muut loiset nauramassa meille. Heillä on kivaa keskenään, kun minä kykin jonkin tyhmän kisuliinin mielessä.

Tällaista se on aina välillä.

Kaikki tämä on Kissabion omaksi parhaaksi. Kuten sanoin, ei hän halua muistaa. Ei oikeasti. Minun vaikea tehtäväni on yhteensovittaa hänen tahtonsa monituiset tasot, ja se käy joka päivä haastavammaksi.

Kissabioa revitään joka suuntaan. Hän ahmii mangaioita ja täyttää itseään vaarallisilla haavekuvilla. Voi että, olisipa hauskaa olla sankari! Olisipa ihastuttavaa taistella oikeuden puolesta sydämettömiä despootteja vastaan; olisipa hurmaavaa löytää tosirakkaus, itsensä puuttuva palanen, jonka kanssa nousta maailman pahuutta vastaan!

Minä autan häntä, koska se on työtäni. Jos Kissabio ei kykene puhumaan Matorolle, töytäisen häntä eteenpäin. Jos Kissabio kuulee Bio-Klaanista tietämättä lainkaan, miksi haluaisi muuttaa saarelle, kuiskailen hänen korvaansa kannustavasti.

Joka päivä livumme kuitenkin vaarallisemmille vesille. Polun, jota Kissabio haluaisi niin kovasti astella, päässä odottaa ymmärrys. Hänen toiveitaan ja mielihalujaan on mahdotonta erottaa niiden todellisista syistä, jotka tiedän vain minä.

Alkaa tuntua siltä, että tehtäväni on mahdoton. Miten minun on tarkoitus toteuttaa Kissabion lukuisat ristiriitaiset haaveet? Miten minun on tarkoitus projisoida takaisin häntä kohti Kissabion olemuksen syvin ydin, jos hän ei ole itsekään varma siitä, mitä on ja mitä tahtoo?

Älkää kertoko tätä Kissabiolle, mutta joskus minusta tuntuu siltä, että Japa Nuin guru oli oikeassa.

Japa Nuin gurun sali
Menneisyys

Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.

Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. ”Kissabio”, se sanoi.

Puhuteltu hätkähti. ”K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.

Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. ”Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”

Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: ”E-en tiedä…”

Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.

”Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. ”Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”

Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. ”Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”

Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. ”Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”

Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. ”Yhä täällä?”

Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: ”E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”

Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. ”Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”

Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.

”En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”

Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.

”Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”

Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.

”En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”

Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.

No, miten kävi omasta mielestäsi?

Se oli retorinen kysymys. Kissabio ei voi vastata, eikä vastaus ole kenellekään epäselvä.

Ai onko Kissabiolla kiire? Itse asiassa hän on vain sen verran metanarratiivisesti heikko olento, että ei edes ole tietoinen keskustelusta, jota me paraikaa käymme. On hänellä toki tietyssä mielessä kiire.

On nimittäin alkamassa turhan toivon ja yksinäisyyden täyttämä baari-ilta. Kissabio viettää sellaisia niin usein, että sitä voisi kutsua vaikka perinteeksi, jos niin tekeminen ei olisi niin surullista.

Ruskea Makuta

”Käytätkö sinäkin kissanminttua?” ko-matoran henkäisi.

Hetkinen, onko tämä joku uusi tyyppi? Lähestyykö joku sinua täysin omasta aloitteestaan?

Uskomatonta ja harvinaista, Kissabio! Tämä tilaisuus kannattaa käyttää, sillä sen kaltaiset saapuvat luoksesi ani harvoin. Kuinka päätätkään reagoida? Kuinka puristat viimeisenkin hyödyn pisaran onnellisesta sattumasta, joka saattaa olla ainoa, jonka tämän elämän puolella saat?

Mitä teet, Kissabio?

Kissabio havahtui ja nosti katseensa maitokulhosta, jota oli tuijotellut jo hyvän tovin. Hän ei saanut vastausta ulos suustaan, sillä hän ei edes ollut varma, mitä kissanminttu oli – oliko outo matoran olettanut hänen tietävän siitä vain siksi, että hän oli kissa?

Senkin säkki.

”Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ’kissan’ käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…”

Kuuntelemisen Kissabio lopetti joskus muutaman virkkeen kuluttua. Se ei vaikuttanut haittaavan ko-matorania, joka jatkoi yksinpuheluaan täysin käsittämättömistä aiheista kuin joku olisi maksanut tälle puhumisesta.

… okei, myönnetään, tämä jäbä on kyllä joku outo kusipää.

Ehkä teit sittenkin oikean valinnan. Oikein valinta olisi ehkä poistua paikalta sanomatta sanaakaan – siinäpä vasta ”voimaliike” – mutta tahdonvoimasi ei ehkä riitä siihen. Istu sitten siinä odottamassa, että tilanne muuttuu joka sekunti hieman kiusallisemmaksi.

Jos on tylsää, kaada vaikka kulhoosi lisää vodkaa.

”… ja vaikka jotkut väittävätkin, että Credox sellenum on kemiallisesti hyvin lähellä, kissanmintun toimintaperiaate on kyllä hieman erilainen. Se vaikuttaa pikemminkin käsitteelliseen hahmotuskykyyn ja hämärtää semanttisen avaruuden alkioiden rajoja luoden yhteyksiä, joita ei muuten ehkä…”

Mitä ihmettä, vieläkö se jatkuu? Hyypiö kyllä rakastaa omaa ääntään. Kehtaakin tulla sinun elämääsi dominoimaan sitä nololla monologillaan. Antaisi välillä muille tilaa kuulla omat ajatuksensa. Ei ole kunnollista tällainen.

Voi ei, et kai oikeasti aio ottaa sitä? En väitä tietäväni, mitä kissanminttu tai ”semanttiset päihteet” ovat, mutta ei kuulosta hyvältä idealta!

… ja, ööh, sitä ei varmaan pitäisi syöd-

No voi helvetti. Onko nyt hyvä olo, Kissabio?

Kissabion silmissä sumeni.

Hänen oli päästävä pois. Raitista ilmaa. Mitä tahansa.

Pois.

Saat syyttää vain itseäsi.

Kuka tietää, miten tuo kyseenalainen ihmeaine vaikuttaa. Kuka tietää, mitä se kaivaa sisimmästäsi esiin.

Hei, varovasti nyt. Tuolla menolla kompastut, lyöt ruman naamasi katukivetykselle ja menehdyt välittömästi. En kadehtisi sitä, joka saa tehtäväkseen hinkata viimeiset jäljet sinusta pois Huonon satamakadun arvokkaasta pinnasta.

Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.

Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden?
Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.

Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.

Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?

Mikä se oli ikinä ollut?

Hyvin tehty, nyt olet täysin sekaisin. Loistavaa. Onnea.

Minä alan kyllästyä tähän.

Haluatko… haluatko etsimäsi? Haluatko tarkoituksesi? Haluatko kohtalosi? Haluaisitko, että elämälläsi olisi kaiken aikaa ollut suunta jotakin kohti? Haluatko olla jälleen kokonainen?

Sinä saat kaiken, jos haluat. Minä en enää jaksa. Alkaa käydä selväksi, että yritykseni eivät kanna minkäänlaista hedelmää, eivät nyt eivätkä milloinkaan. Et aio löytää etkä luoda itsellesi paikkaa tähän maailmaan. Et aio tyytyä siihen, mikä olet.

Hyvä on. En vastusta.

Muista, Kissabio.

”Kissabio?”

Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.

Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.

Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.

”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”

Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.

”Sinun kohtalosi odottaa.”

Muista, Kissabio.

Muista.

Muista, kuinka kaikki alkoi.

Kaukana menneisyydessä

Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.

Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?

Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.

Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.

Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.

Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.

Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.

Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.

Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.

Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.

Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.

Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.

Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.

Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.

Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.

Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.

Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?

Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?

Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?

Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.

Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.

Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.

Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.

Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.

Se oli käsi.

Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.

Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.

Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.

Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.

Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.

Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.

Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.

Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.

Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.

Mutta voisiko se muuttua?

Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.

Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?

Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.

Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.

Se oli kohtalo.

Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?

Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.

Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.

Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.

Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..

Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.

Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.

Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.

Tätähän sinä haluat, etkö vain?

Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?

Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.

Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?

Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.

Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja

”No”, tivasi Kapura. ”Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”

Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. ”Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”

”Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.

”Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. ”Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”

”Vaan miltä?”

Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.

Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.

Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. ”Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”

”Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. ”Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”

”Hei! Kapura!”

Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.

”Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.

Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.

”Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. ”Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”

Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.

”Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. ”…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”

”En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. ”Olin kirjaimellisesti unessa.”

”Niin, joo…” lumiukko mumisi. ”Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”

”Joo, toki.”

Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. ”Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. ”Oletteko täällä tervehtimässä…”

Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.

”…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.

”Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. ”Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”

Kapura pyöräytti silmiään.

”Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. ”Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”

”Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. ”Tämä on ajanhukkaa.”

Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. ”Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”

”Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.

”Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”

Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. ”Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”

”Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. ”… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”

Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. ”Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”

”Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.

Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. ”Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. ”Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? ”Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”

Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.

”Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. ”En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”

”Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. ”Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”

Seppä pyöräytti silmiään. ”Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”

”Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. ”Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”

”Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. ”Ja sinä…?”

Taguna irvisti. ”Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”

He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. ”Niin?”

”Minun on tunnustettava jotakin.”

”Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. ”E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”

Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.

”Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. ”Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”

”Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. ”Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”

”Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”

Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. ”… mitä siitä?”

”Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”

Kapura kohotti kulmiaan. ”Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”

”Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. ”Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”

Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.

”Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, ”melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”

”… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.

”Eipä kestä.”

Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. ”Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”

”Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.

Arkistot
Ilta

Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.

Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.

Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.

Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.

Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.

Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.

Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.

Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.

Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.

Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.

Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.

Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.

Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.

Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.

Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.

Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.

Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.

Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.

Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.

Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.

Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.

Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.

Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.

Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…

Se sana.
Se sana.
Se sana.

Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.

Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.

Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.

Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.

Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.

Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.

Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.

Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.

Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?

Bio-Klaanin hautuumaa
Menneisyys

”Mahrox”, turaga puhui.
”Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku laskettiin hautaan. Sadepisarat ropisivat maahan jatkuvasti.

Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkoi lapioida multaa.

”Matoran Frottik”, puhuja sanoi kuuluvasti. Matala ääni ei tahtonut kuulua sateen läpi.

”Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku laskettiinn kuoppaansa. Puisen arkun pintaan oli poltettu matoranien vartiokeihäs.

Kolme laukausta ilmaan.

”Kissa Kissabio”

H-hih… katso nyt, Kissabio…

… ne… ne eivät edes saa nimeäsi oikein…

Kissa Kissabio? M-miten niin? Hahaha…

Eihän… eihän kissoja ole olemassakaan….

Poliisiasema
Nykyhetki

Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.

Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?

Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.

Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?

”Hän…hän…. hän oli varmasti rakas meille kaikille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

Jälleen pieni arkku laskettiin kuoppaan. Se ei ollut pieni siksi, että vainaja olisi ollut pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.

Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katosivat sateeseen.

”Matoranit Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

Ne… ne siunaavat sinut Mata Nui -uskon mukaan… m-mutta ethän sinä… heheh…

Varmasti rakas…

K-kenelle muka? Hehehe.

Kuka sinua jää kaipaamaan, Kissabio?

Hihihi.

Kapuran huone
Nykyhetki

Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.

Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?

Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.

Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.

Keetongu laski puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan oli kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.

Laukaukset.

Katso, Matoro on siellä. Näkyikö hänen kasvoillaan mitään, kun nimesi mainittiin? Olikohan hänen reaktionsa sinuun vähän sama kuin Mahroxiin? Hahaha…

Totuus on se, että Kissabioa ei jää muistelemaan kukaan.

Niin on hyvä. Niin on tarkoituskin. Tuossa makaa arkkusi, mutta haudan lepoon sinä astuit jo syntyessäsi, Kissabio.

Japa Nuin guru oli oikeassa. Jokaisella olennolla on tarkoituksensa. On vain niin, että joidenkin on sellaisen puute…

… se… se oli rangaistuksesi, Kissabio…

Jaakaapin asunto
Nykyhetki

Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.

Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.

Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.

Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.

Se oli kuin jokin vitsi.

Tuuli ravisteli läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelivät sen lehtiin.

Monta laukausta ja liian monta nimeä kului.

Kun viimeinenkin arkku lepäsi maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkoivat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

… minä… niin, mitenköhän minä olen tässä tätä kaikkea ajattelemassa?

Kun… kun sinä olet kuitenkin kuollut.

Käyköhän näin kaikille loisille niiden isäntien kuoltua? Myös sellaisille, jotka ovat vain eräänlaisia ajatuksia?

En minä… en minä ikinä kuullut mistään tällaisesta…

Kissa on aivan helvetin kuollut.
Kissa on niin kuollut, ettei se siitä palaa.
Kissa ei muutu tästä yhtään kuolleemmaksi.

Onko?
Onko?
Onko?

Onhan?

ONHAN!?