Aihearkisto: Klaanon Rope

Polte

Polte

Poltteen tunsi, jos pysähtyi paikoilleen hetkeksikään. Se tunkeutui lattiasta jalkapohjiin ja kulki kehoa pitkin sormenpäihin saakka. Mitä kauemmin pysyi aloillaan, sitä vankempaan otteeseen se ruumista puristi; lopulta oli noustava seisomaan, käveltävä ympäriinsä, juostava pois.

Askeleet jättivät jälkeensä hitaasti pois sihiseviä kuumia painaumia.

Vankiloissaan rypevät kiersivät raivoisasti häkkejään. Ne, joille oli suotu enemmän liikkumavaraa, eksyivät uusille poluille ja kolusivat vanhat uudelleen. Harvalla oli antaa nimeä voimalle, joka pakotti liikkeeseen, mutta kaikki tunsivat sen omalla tavallaan.

Kaikkeuden läpi uhkuva paahde enteili ratkaisun hetkiä. Paine oli kasvamassa liian suureksi. Matkoja alkaisi ja loppuisi; reittejä haarautuisi ja kuluisi umpeen. Totuuden liekki korventaisi pois tieltään valheita; uusia luotaisiin tilalle. Elämän ja kuoleman rajamailla viruvat sielut sysättäisiin ikuiseen haudan lepoon tai palautettaisiin maan pinnalle.

Mutta siihen oli vielä aikaa.

Ja jokainen loppua edeltävä sekunti, tunti, päivä oli piinaavan pitkä.

Kapura kiihdytti askeliaan.

Keskipäivän auringot, jotka olivat kesällä helottaneet tungettelevan kirkkaina, olivat pelkkiä varjoja entisistä itseistään. Enää niiden paistetta ei tehnyt mieli paeta; silloin harvoin, kun oli lämpimämpää, jokaisesta säteestä nautti kuin syksyn viimeisestä.

Pääkadun väenpaljoudessa oli liikaa kaikkea. Liikaa kävijöitä, liikaa keskusteluja, liikaa tarinoita. Jokainen ympäriltä kuuluva lause oli oma narunsa – jos siitä vetäisi ja jäisi kuuntelemaan, ajautuisi keskelle aivan uutta tapahtumasarjaa.

Hän voisi elää koko loppuelämänsä niin. Hyppäisi mukaan jokaiseen mahdollisuuteen ja ratkoisi ongelmia kaikkialla ympärillään kuin kiertelevät toa-soturit aikoinaan. Ravintoloitsijalla oli velkoja, käsitöitä valmistavalla pulaa aineksista. Entinen Pimeyden metsästäjä poti kipua sielussaan ja kaipasi jotakuta viitoittamaan elämälle uuden suunnan. Matoranit halusivat suojelua, toat sparrauskumppanin, skakdit turpiinsa. Tekemistä oli loputtomasti siitä huolimatta, että hänet oli kahlittu Bio-Klaanin kaupungin sisuksiin.

Mutta hän ei voinut nostaa katsettaan siitä, millä oli väliä. Hän tarvitsi itseään enemmän kuin koskaan.

Taguna pysähtyi Admin-aukion laitamille.

Kaupungin koleaan syleilyynsä lukinnut viima ulvoi. Mukanaan se toi vain kaduille ja kujille laskeutuneen viileän harson, jota kesällä voimansa loppuun käyttäneet auringot eivät saaneet väistymään. Talven lopullinen voitto häämötti edessä.

Hän vilkuili kirjavaa väkijoukkoa osittain rutiinin vuoksi, osittain siksi, että olisi tuntunut hölmöltä pysähtyä ilman mitään erityistä syytä. Sitä paitsi tarkkaavaisesti ympäristöään seuraava lainvalvoja oli hyvä turvan symboli. Hänet ohimennen näkevät voisivat sentään olla tyytyväisiä siihen, että jos jotain tapahtuisi, apu olisi lähellä.

Se kai oli hänen ensisijainen työpanoksensa Bio-Klaanin hyväksi näinä aikoina. Tuijottelu.

Eikä hänestä paljon apua kuitenkaan olisi, sillä sitä tarvinnut sanoa ääneen, mitä kaikki pelkäsivät eniten – pommitusta. Linnakkeen muurit pitivät niin vankasti, että kauhujen yön saattoi pessimistikin uskoa jäävän yksittäistapaukseksi. Kunhan petturi savustettaisiin ulos, sellaiset jekut eivät enää pelaisi.

Siitä, kun pommikoneet olivat vyöryneet taivaan halki, oli jo kauan, mutta niiden varjo ei ollut lähtenyt milloinkaan. Se oli kai ollut tarkoituskin.

Hän vilkaisi hetken mielijohteesta pilvettömälle taivaalle, mutta vihollisia ei näkynyt. Hyvä niin. Hän voisi keskittyä olemaan hyödyksi projisoimalla silkalla läsnäolollaan kuvaa siitä, että homma oli hoidossa.

Jouera makasi suola-aavikolla kehoaan raastavien liekkien syömänä. Niiden nälkä ei kaikkoaisi, kunnes hänen rankansa tilalla olisi pelkkä kasa tuhkaa.

Kapura livahti risteyksestä Hagahinkadulle.

Hämärtyvä ilta odotti maltillisesti vuoroaan horisontin takana; auringot olivat vasta laskemaisillaan. Sadetta oli ilmassa, mutta jokainen yksittäinen pisara oli jäänyt tyhjäksi varoitukseksi ei mistään. Jossain vaiheessa niihin lakkasi kiinnittämästä huomiota.

Ei ollut mielelle hyväksi kulkea samoja reittejä joka päivä. Aivot rakastivat rutiineja, koska ne olivat oikoreitti kaikkeen muuhun – kun askeleet ottivat itse itsensä, aikaa riitti kaiken muun pyörittelyyn. Se oli mielihalu, jolle ei saanut antaa periksi. Uusia näkyjä, uusia virikkeitä, mitä tahansa uutta. Tutut reitit toisin päin. Lista sivukujista, joilla ei ollut Bio-Klaanissa viettämiensä vuosien aikana sattunut piipahtamaan.

Sellainen hänellä olikin Arkistoista noudetun kaupungin kartan ansiosta. Ympärillä risteilevien sokkeloiden nimistöön tutustuminen oli tämän tarkoituksen palvelemisen lisäksi paljastanut, että kujia oli nimennyt joku, jolla oli outo huumorintaju tai jotain muuta pielessä.

Mikähän oli Spibaranus.

Bulevardille jatkettuaan hän vilkaisi ylävirralla häämöttävän Rapusaaren suuntaan. Hänen kävelyretkensä olivat muodostuneet salaiseksi rituaaliksi, jolla oli omat sääntönsä, ja niihin vaikutti lukeutuvan, että hän kiersi Pohatu seitsemännen huvilan kaukaa.

Miksi? Heillä olisi ollut paljon puhuttavaa, eikä tilavassa puutalossa ollut mitään vikaa tapaamispaikkana. Ahdasta ei ollut, vaikka evakkoja oli enemmän kuin hän oli onnistunut viime visiitillä laskemaan – fantasiakirjailijoiden palkalla sai paljon parempaa kuin hän oli ollut valmis uskomaan.

Kaipa ongelman ydin oli siinä, että ihmisroolipeli oli liiankin valmis. Pian pitäisi etsiä pelaajia tutuista porukoista tai houkutella mukaan niitä tuttavia, joiden tiedettiin rakastavan huonoja valintoja. Ensimmäiselle pelisessiolle sovittaisiin aikataulu; he kummatkin kiertelisivät juttelemassa pelaajien kanssa yksityisesti ja käsikirjoittaisivat keskenään niin pitkälle kuin uskaltaisivat.

Nyt hän ei halunnut aikatauluja. Ei nyt, kun kaikki muu oli niin epävarmaa.

Taguna kääntyi automaattisesti Kastanjakadulle.

Kosteutta tihkuva aamu ennusti sadetta, joka oli eilen jäänyt tulematta. Taivas revähtäisi auki kuin ylikiehunut kattila ja kastelisi tarkasti Bio-Klaanin kaupungin katujen jokaisen neliösentin. Ulos väärään aikaan eksyvät palkittaisiin ilmaisella suihkulla.

Lenkkipolku oli niin vakiintunut, ettei hän olisi pystynyt muuttamaan sitä edes jostain syystä niin halutessaan. Jalkapohjat olisivat sanoneet hyvästit, hylänneet sekopäisyyteen laskeutuneen muun ruumiin ja hölkänneet matkan loppuun itsekseen.

Kuvittelemassaan skenaariossa hän oli ehdottomasti jalkojen puolella. Joissakin jutuissa oli pielessä niin vähän, että niiden muuttamiselle oli mahdotonta keksiä hyviä syitä. Sillä yhteiskunta pyöri, että tehtiin asioita, joita ei ollut syytä jättää tekemättä.

Jos aamulenkin tiedettä hipovassa täsmällisyydessä oli jokin varjopuoli niin se, että ajatukset karkasivat helposti muualle. Usein siinä ei ollut mitään pahaa – se, että saattoi samalla pelata mielessään mätäkkää itseään vastaan ja miettiä jonkin strategian heikkouksia ja vahvuuksia, ei ollut vain kiva bonus vaan koko jutun juuri. Viime aikoina vikkelät ajatukset olivat vain tahtomattakin livahtaneet juuri tiettyyn aiheeseen.

Kokous. Kokous. Kokous. Ei sitä voinut mitenkään välttää. Kun päivä oli lyöty lukkoon, ajan ulottuvuus oli osannut vain kutistua. Tila kalenterissa hupeni sekä pelottavan nopeasti että armottoman hitaasti.

Jotenkin hänen oli keksittävä, miten kertoa Kissabio-tutkimuksesta siten, että se ei näyttänyt maailman huonoimmalta idealta. Rikostutkija sai osua oikeaan ihan millä menetelmillä ja päähänpistoilla halusi, mutta väärässä ei saanut olla, ainakaan paljon. Ainakaan jos välitti siitä, että vaikutti ammattitaitoiselta.

Jossain vaiheessa hän oli myöntänyt itselleen, että oli myöhäistä kääntää tilanne voitoksi. Nyt piti vain nolata itsensä mahdollisimman vähän esittämällä hyvä selitys sille, miten näin oli päässyt käymään.

Mutta oliko hänellä sellaista? Ei, ei ainakaan vielä, ja kokous lähestyi askel askeleelta. Tulevaisuutta ei voinut väistää mitenkään.

Jouera tunsi sinertävän tulen ahmivan sisuksiaan.

Kapura astui ulos linnakkeesta sateen vaiettua hetkeksi.

Pilvipeite ei rakoillut vieläkään. Koko päivän kaupunkia piiskannut saderintama oli yhä voimissaan. Ainakin tämän yön se vielä jaksaisi jauhaa.

Hänen mahdollisuutensa olla kastumatta eivät vaikuttaneet hyviltä, mutta aivan sama. Sisällä ei jaksanut mädäntyä koko päivää samoja ajatuksia miettimässä. Keho huusi fyysistä toimeliaisuutta. Oli päästävä pois, mihin tahansa muualle; polte hyökyi seinien ja lattioiden läpi ja hukutti sisäänsä.

Adminkadun epätasainen pinta oli täynnä vesilätäköitä. Sade oli ajanut kaupungin katuja pitkin yleensä talsivat sisätiloihin. Oli hiljaista.

Pienen hetken hän saattoi kuvitella olevansa tässä maailmassa yksin, että muurien sisäpuolella levittyvä suhteiden ja vallan verkosto oli pelkkää harhaa. Että sivilisaation merkit ympärillä olivatkin pelkkiä raunioita, joissa kummittelisi jäänteinä menneistä ajoista vain haalistuneita luita ja merkityksensä menettänyttä irtaimistoa.

Olisikin niin.

Taguna kuunteli pisaroiden ropinaa ikkunaa vasten.

Myrsky oli illan edetessä puhjennut uudelleen – pelkkä lyhyt riehunta päivällä ei ollut taltuttanut sen mielihaluja. Nyt sade pyyhki ahkerasti pölyn ja lian kerrosta pois Klaanin kaupungin kaduilta.

Viimeiset illat ennen kokousta hänen olisi kuulunut vastuullisena yksilönä viettää raporttiaan viimeistellen. Töissä oli ollut muitakin kiireitä; ei Bio-Klaanissa tekeminen loppunut. Kun kokouksen ajankohta oli varmistettu, vapaaillatkin oli syytä käyttää siihen, minkä oli ehdottomasti tultava tehdyksi sitä ennen.

Mutta silti hän istui siinä lajittelemassa mätäkkävarastojaan.

Olihan sekin tietyssä mielessä vastuullista toimintaa, ei siinä mitään. Mitä organisoidummalla tulokulmalla asiaa lähestyi, sitä hyväksyttävämmältä tuntui omistaa tuhansia värikkäitä paperiläpysköjä. Raja hulluuden ja harrastuksen välillä oli tismalleen siinä, kuinka siistinä onnistui kämppänsä pitämään.

Olosuhteiden realiteetit huomioiden se oli silti tapana viettää vapaailta hieman kyseenalainen. Myös yksinäinen – työporukkaa oli painunut Selvään pyyhyn, mutta hän oli jättäytynyt joukosta ihan vain siltä varalta, että inspiraatio iskisi raportin suhteen.

Juuri yksinäisyyden tunnetta korttien mekaaninen lajittelu ei auttanut sivuuttamaan. Ensimmäiseen kertaan moneen kuukauteen Taguna ajatteli häntä.

Se oli huono ajatus. Hän pystyi helposti kuvittelemaan, että asiat olisivat menneet toisin; sinä hetkenä koko todellisuus oli pelkistynyt yhdeksi valinnaksi, lähteä vai jäädä. Hän oli painunut Bio-Klaaniin Guartsun mukana ja halusi ajatella, ettei se kaduttanut. Että se toinen elämä oli pelkkä harhakuva, joka ei olisi kuitenkaan tehnyt häntä onnelliseksi; että ajan myötä hän olisi joka tapauksessa lähtenyt, jos ei Klaaniin niin vaikka viljelemään punajuuria Pohjoiselle mantereelle.

Kaikkea ei voinut aina saada, jotain piti aina hylätä ja jotain ottaa itselleen. Oli turha toivoa, että voisi olla toisin.

Joueran ruumiin ympäröi polte, jota ei päässyt pakoon. Mikä ikinä jähmettikään hänet paikoilleen suola-aavikon keskelle, ei suostunut hellittämään; raajat eivät totelleet käskyjä juosta, kieriä, tai tukahduttaa tuli käpertymällä kasaan, mutta myöskään hänen elementtivoimansa eivät rientäneet apuun.

Ilman niitä, ilman linkkejä minuuttaan ja todellisuutta muovaaviin voimiin, hän oli avuttomampi kuin oli ikinä ollut.

Mikään ei auttanut murtamaan kahleita, jotka häntä puristivat.

Kapura oli kuullut siitä vain ohimennen, sattumalta.

Telakan pojilla oli yleensä jotain tähdellistä asiaa tekniikasta. Häntä kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki, mikä auttoi rakentamaan vähemmän räjähdysherkkiä keksintöjä. Siksi hän oli aamulla pysähtynyt hetkeksi näiden pöydän eteen Kahviossa siltä varalta, että sen äärellä olisi tapahtunut häntäkin kiinnostavaa jutustelua.

Mutta sen sijaan hän olikin kuullut, että Visokki oli auttanut näitä hiljattain jossain, jonka luonnetta hän ei ollut saanut selville ollessaan liian häkeltynyt kysyäkseen lisätietoja.

Samapa tuo. Admin, joka oli tarpeeksi hyvässä kunnossa avustaakseen joitain matoraneja, oli myös tarpeeksi hyvässä kunnossa käydäkseen hänen kanssaan lyhyen ja asiallisen keskustelun erinäisistä tärkeistä asioista. Jos Visokin tila oli alun perinkin ollut pelkkä valhe, nyt hänellä oli ainakin jotain, jolla iskeä takaisin.

Ja se keskustelu olikin ainut, mikä häntä oli viime viikot pidätellyt aloillaan. Ilman varmuutta siitä, mitä hänen päänsä sisällä oli tapahtunut, olisi ollut liian uskaliasta tehdä suuria peliliikkeitä.

Mutta jos Avden ja Joueran häntä puristavat kahleet oli viimein katkottu? Jos hän voisi olla varma siitä, että loisen uhkaus oli ollut pelkkä uhkaus? Sitten häntä ei pidätellyt mitään.

Hänen täytyisi tehdä se jo huomenna. Kun ensimmäisen dominopalikan iski alas, aikaa ei ollut paljon. Korttitalon romahtaessa oli vain pieni hetki, jona paeta seinien väliin ilmestyvistä raoista; jos epäröi, jäi alle.

Hän pysähtyi Huonolle satamakadulle ja katsoi merelle.

Täytyi uskoa, että polte helpottaisi, kun jalkansa kastaisi meren viileään syleilyyn.

Täytyi uskoa, että Visulahden tuolla puolen odottaisi jotakin parempaa.

Niin olivat aina uskoneet historian kaikki suurmiehet ja idiootit – heitä erotti vain se, minkä meren laidalta oli pelastuksen kuviteltu löytyvän.

Joulutähtien sota

Voitonhammas, nimeämispäivä, vuosi 1863 (jollain ajanlaskulla, ehkä)

Kirkas keskipäivän aurinko paistoi DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN työhuoneeseen Voitonhampaan huipulla. Paroni siirteli työpöydällään asiakirjoja ja silmäili useita meneillään olevia projektejaan. Voitto Korporaation kokeellisen viktornium-reaktorin pyöreä muoto piirtyi yhdessä paperissa, huolto-osaston kopterirepun versio 1.0 oli kuvitettuna näyttävästi toisessa. Molemmat vaatisivat vielä hiukkasen hiomista, harmitteli paroni.

Viktornium-reaktori oli konseptitasolla uraauurtava ja ratkaisisi monen montaa sakaranlaajuista energiakriisiä, mutta valitettavaa kyllä, alkuainetta nimeltä viktornium ei ollut vielä löydetty. Nimi oli kyllä aika hyvä, ja se oli jo alku! Sellaista se inspiraatio oli, alkuun pääseminen oli vaikeinta.

Kopterirepussa taas oli useita käytännön ongelmia, joista budjetin jälkeen räikein oli se, miten käyttäjä pyöri villisti mukana, kun repun käynnisti. Paroni vilkaisi raapustusta ja hieroi mietteliäästi leukaansa. Hieman noloahan tästä teki se, että hän oli onnistunut luomaan toimivan version kerran aiemmin, mutta nyt se tuotti lähinnä ongelmia. Tiede oli joskus sellaista! Vähän kuin kokkaamista. Aina niitä reseptejä ei saanut ylös. Joku intellektuelli ratkaisu tähän takuulla oli. Eräs hänen vanhoista opiskelukavereistaan oli kehottanut ratkaisemaan ongelman lisäämällä toisen propellin, mutta sekään ei tuntunut oikealta. Jos jo yksi aiheutti villiä pyörimistä, mitä toinen sitten aiheuttaisi? Eikö ainoa tapa pysäyttää se olisi poistaa propelli kokonaan?

Hmm? Mitä jos olisi jonkinlainen ’pyörimisen naamio’, joka hallitsisi kaikkea pyörimistä? Jokin todella voimallinen naamio! Ja jos sen tuhoaisi, kukaan tai mikään universumissa ei voisi enää pyöriä.

Herran pieksut, sehän kuulosti nerokkaalta! Ideastaan innostunut paroni kaiveli pöydältä kynää ja paperia luonnostellakseen uutta ideaansa, siirteli pois muutamia potilastietolomakkeita ja röntgenkuvia… ja huomasi paperipinon pohjalla olleen kirjeen.

”Mikäs tämä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi ja tarttui varoen kirjeeseen.

Ja mitä syvemmälle hän luki sitä… sitä suurempi kauhu saavutti hänen sielunsa.

Xian verohallinto

Verotuspäätös 1(4)
Viivakoodi
.630B.J0020103432
Päätöspäivä: 6.12.1863
Paroni Doktor Viktor von Nebula
Voitonhammas
00022 XIA
Päätösnumero
P2993434567

Verotuspäätös tuontiverosta

Verovelvollinen: Voitto Korporaatio OY
Y-tunnus: 1042526-V
Verotuksen päättymispäivä: 25.12.1863

Laskelma verosta
Von Nebula™ PARONI Tumma Paahto, vähintään 1 600 kg

  • Markkina-arvo verotuskautena: 4,49 mutteria / 500 g
  • Veroprosentti: 2,19
  • Maksettavan veron määrä: 314,66 mutteria

Lihaasyövät nanobotit™, vähintään 50 kg

  • Markkina-arvo verotuskautena: 12 800 mutteria / kg
  • Veroprosentti: 0,00
  • Maksettavan veron määrä: 0,00 mutteria

Zamor™-kuula, sininen, vähintään 15 000 kpl

  • Markkina-arvo verotuskautena: 18 mutteria / kpl
  • Veroprosentti: 0,02
  • Maksettavan veron määrä: 54,00 mutteria

Steltiläinen hengityskelpoinen ilma, vähintään 125 000 m3

  • Markkina-arvo verotuskautena: 24,59 mutteria / m3
  • Veroprosentti: 39,24
  • Maksettavan veron määrä: 1 206 139,50 mutteria

Maksettavan veron määrä yhteensä: 1 206 508,16 mutteria

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi kauhusta katsellessaan kirottuja sanoja.

Tai olisi huutanut, ellei olisi ollut järkytyksestään tukehtua sivettikahviinsa. Tukehtumisvaarasta väkivaltaisella yskimisellä selvittyään ponkaisi paroni pystyyn tuoliltaan. Hän hoiperteli toimistonsa lattiaa pitkin, haukkoi henkeään ja otti nojaa ikkunalasista. Miten häntä kohtaan oli hyökätty tällä tavalla? Miten maailma saattoi olla näin julma ja kurja? Näinkö vallitsevat elimet kiittivät siitä, että hän oli läsnäolollaan tuonut eteläiselle Xialle uskomattoman määrän työpaikkoja? Ei ihme, että perinteikkäät perheyritykset näivettyivät ja kuolivat pystyyn täälläpäin maailmaa!

Tällaista ei voinut sietää. Ei enää!

”Hyvä on!” hän huudahti, ja hänen viiksensä pölläyttivät pilven ilmoille. Paroni katsoi intensiivisesti paperia, ja kauhu hänen kasvoillaan muuttui vihaksi. ”Pakenen siis ainoaan paikkaan, jota tällainen kommunismi ei ole korruptoinut!”

Paroni nosti katseensa pöydästään ikkunalle ja sen läpi erottuvalle taivaalle, jonka vain myrkkypilvien verho piilotti. Hän hieroi käsiään yhteen. Sairaalloinen hymy hiipi hänen kasvoilleen.

”AVARUUTEEN!”

Joulutähtien sota

Kylmä hahmoton pimeys, jota taivaankanneksikin kutsuttiin, häämötti kaiken yllä. Se oli muuri, jota ei mikään läpäissyt; seinä, jota pisteiden lailla koristivat kirkkaista kirkkaimmat tähdet. Sitä olivat tutkineet ja tulkinneet tuhannet silmät ajanlaskun alusta asti, yrittäneet hahmottaa sen saloja. Miettineet hiljaa, mikä sen takana saattoi odottaa, jos mikään.

Vaan harva oli tutkaillut sitä näin läheltä. Alla tuon maailman katon hiljaisen kauhistuttavan pimeyden kulki alus, jonka tehtävä oli yksinkertainen. Sen kuuluisi kartoittaa tuota hahmotonta pimeää ja tuoda kulttuurin ja sivistyksen valo sen keskelle. Sen kuuluisi löytää merkitys merkityksettömyydestä. Sen kuuluisi tutkia, minkälaista elämää siinä tähtitaivaan pimeässä eli ja mitä me voisimme heiltä oppia.

Ennen kaikkea sen kuitenkin kuuluisi suojella matkustajiaan maan pinnalla odottavilta pahasti rästiintyneiltä yritysveroilta.

Tähtilaiva VCS Viktorprise lipui moottorit hehkuen läpi pimeän. Sen kaksi rakettia työnsi sen massiivista runkoa uskomattomiin nopeuksiin tyhjissä avaruuksissa tähtien tuikkeen lomassa.

VCS Viktorprise

Voitto Korporaation tähtienvälisen tutkimusprojektin silmäterä oli neitsytmatkallaan kohdannut siihen asti lähinnä aika outoja isoja koiperhosia, jotka törmäilivät kattoon yrittäen saada tähdet kiinni, toismaailmallista tähtisumua, joka ei ollut mitään väriä, mitä maan pinnalla voisi kohdata, ja yhden Voitto Korporaation oman tutkimussatelliitin, jonka ei tutkan mukaan olisi pitänyt olla siellä ja kieltämättä se nyt olikin kolahtanut vasenta moottoria vasten aika kurjasti, mutta siinä tuskin oli minkään maailman vaurioita, jotka estäisivät lentämistä. Ei tasan. Ei varmana. Toivottavasti.

Tietty olisi auttanut, jos vaurioita olisi voinut arvioida ulkopuolelta, mutta se oli osoittautunut vähän hankalaksi. Paronin arvio siitä, että taivaankannella olisi ollut painoton tila, ei ollut sataprosenttisen totta. Tämän he olivat huomanneet, kun eräs huoltoukoista oli syöksynyt traagisesti suoraan alaspäin yritettyään käydä korjaamassa aiempia vaurioita.

Paroni ei mielellään ajatellut sitä ihan hirveästi. Toisaalta suurimman osan ajasta he lensivät tavallaan kuitenkin meren yllä, eivätkö? Ainakin isoimmalla todennäköisyydellä. Vesi oli tunnetusti pehmeää, joten osuma siihen tuskin ainakaan tappaisi. Ainakaan, jos osasi uida!

Sisällä ohjaamossa oli vilkas tunnelma.

Näyttöpäätteet välkkyivät, tutkakuvat kaikuivat ja miehistö juoksenteli komentosiltaa eestaas. Kapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istui syvällä tuolissaan Voitto Korporaation avaruustutkimusohjelman ihonmyötäisessä univormussa ja katseli voitonriemuisena, kuinka mitä monituisemmista lajeista koostuva miehistö työskenteli näyttöpäätteillään.

VCS Viktorprisen komentosillalla

Oranssihaarniskaisen shasaalin pienet sormet näppäilivät päätteen näppäimistöä melankolisella hitaudella ja jakoivat tiedoston ”avaruuskartta.vik” päänäytölle.
”Курсси вакаа, нопеус колмесатаанелйäкымментä биовуотта секуннисса”, totesi aliluutnantti ЯФГФЯ navigaatiopisteeltään.

Hänen takanaan keltainen yksisilmäinen laiheliini seurasi intensiivisesti katseellaan käyriä, jotka kuvasivat aluksen moottorin lämpötilaa. Jokainen vilkkui punaisella näytön ylärajassa, mikä oli varmastikin hyvä asia. Enemmän lämpöä oli kuitenkin enemmän virtaa.
”Porinavakaimet stabiileja, reaktorin lämpötila 745 000 000 kelviniä!” hihkaisi tiedepäällikkö ja päälääkintäupseeri Meltdown.

”Lentosää sellainen aika rapsakka ja miellyttävä”, avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja helkkarin iso sininen peikko Vapor lausui rauhallisesti tiskaten kahvipannua.

Punainen skakdi siirsi miksauskonsolin säätimiä ja nyökytteli takapiiskan koristamaa päätään.
”Volyymitasot 85 ja meininki helt okej”, luutnantti, seremoniamestari ja musiikkialan ammattitermiä käyttäen ’dänkki jäbä’ Xplode totesi.

Skakdin viereisellä istuimella luutnantti Tavish otti pitkän kulauksen viskipullostaan ja laski kätensä takaisin aluksen ruorille.
”Aye aye! Promilletasot 3,5 ja nousemassa!” draakki huudahti.

Komentosiltaa pitkin kapteenin luokse juoksi punaista univormua käyttävä kuriiri, nuori sininen selakhi alikersantti Wilhelm. Hän otti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN edessä asennon ja kertoi viestinsä silmät kirkkaana selakhialaisesta Kadinistaan hohtaen.

”Paarpuurin puoleinen reikä tilkitty, Herr Doktor!”

Paroni nyökkäsi hymyillen punanuttuiselle nuorukaiselle, joka poistui pian samaa reittiä kuin oli saapunutkin. Kelpo mies, nuori Wilhelm, hän ajatteli. Ehdottomasti paras työssään ja yksi aluksen todellisista tukipilareista, ja herranjestas miten punainen miehistöunivormu pukikaan häntä! Hänellä olisi varmasti vielä loistokas tulevaisuus edessään, eikä sitä uhkaisi mikään!

”Loistavaa, loistavaa, toverit!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti ja otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Täyttä vauhtia eteenpäin!”
Miehistö teki työtä käskettyä. Viktorprisen nopeus kiihtyi, ja tähtien valot muuttuivat ikkunoissa pisteistä viiruiksi.

Hieman kauempana kapteenintuolin takana asennossa seisoi perämies, turvallisuuspäällikkö ja intergalaktinen taikinakonsultti Corrodér, joka piteli rynnäkköpatonkiaan levollisessa otteessa. Syväläinen kohensi barettiaan evämäisellä kädellä, käveli kapteeninsa vierelle ja nyökkäsi tämän suuntaan.
”Kurssi vakaa, capitaine. Tällä vauhdilla saavutamme kohteemme noin 23 avaruusminuutissa.”

”Hahaa!” paroniskapteeni naurahti. ”Täydellistä, täydellistä. En malta odottaa, oliko matkamme todella kaiken tämän arvoinen!”

”Niin”, syväläinen nyökkäsi. ”Uskoisin kyllä, että ensisijaisessa tavoitteessanne olette jo onnistuneet.”

”Ehdottomasti, vanha veikko! Yrittäkääpä täältä tulla perimään, hah! Tämä on ollut antoisaa vaihtelua melko uuvuttaviin työpäiviin hammaslääketieteen parissa! Niin ja onhan se ihan siistiä että saimme ensimmäisen miehitetyn avaruuslentomme onnistumaan, ehkä.”
Paronin virneeseen ilmaantui ripaus mystillistä.
”Mutta kohteen löytyminen olisi erinomainen lisä. Corrodér, näin meidän kahden kesken… tiedäthän, mikä on toinen syyni tälle matkalle?”

Syväläinen oli hetken hiljaa hämmentyneenä.
”En ole aivan varma, ymmärränkö, monsieur. Olin kuitenkin samassa tehtävänannossa kuin kaikki muutkin.”

Paroni ei tuntunut ottavan sitä kuuleviin korviinsa, vaan katsoi varovaisesti olkansa yli ja viittoi häntä kumartumaan kohti. Seuraavat sanansa hän kuiskasi.
”Kuten tiedät, sain vähän aikaa sitten kuulla, että koillissakaran taivaalle on noussut uusi tähti! Tämähän ei ole erityisen poikkeuksellista, sillä niin käy aina kun uusi toa syntyy. Mutta! Se, miten tämä tähti ilmaantui… oli hyvin kiinnostavaa!”

Aivan, Corrodér ymmärsi. Paroni uskoi, että hyvä ’ekspositio’ paransi seikkailun ’dramaattista narratiivia’. Välillä se piti vain ottaa vastaan, vaikka olisi käyttänyt koko viikon tehtävänannon läpikäyntiin.

”Niin”, hän nyökkäili selvästi tilanteen hyväksyneenä.
”Tiedätkö, miksi se on kiinnostavaa, ystäväiseni?”
Capitaine, minä…” syväläinen aloitti, mutta sitten jatkoi. ”En. En tiedä.”

”Tähtiä välillä putoilee, niin ne tekevät. Mutta! Tämä tähti nähtiin nousemassa maasta taivaisiin! Olen saanut useita silminnäkijähavaintoja siitä, miten… jotain nousi eräältä vähemmän asutetulta Kristallisaarelta taivaankannelle suuren punaisen hohteen ympäröimänä uskomattomilla vauhdeilla! Kukaan ei tiedä, miksi niin tapahtui, Corrodér, eikä se näytä tottelevan muitakaan toa-tähtien sääntöjä. Toa-tähdet eivät vaihda korkeutta mielivaltaisesti!”
Paronin suuri tumma käsi kurotti kohti aluksen ikkunaa kuin olisi halunnut kahmaista yhden tähtikuvioista kouraansa.

”Minun täytyy tietää! Jos jokin voi tuolla tavalla vain nousta taivaisiin… ehkä sitä tutkimalla voimme voittaa painovoiman salat???”

”… capitaine”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Mehän… tälläkin hetkellä…”

Paroni iski riehakkaasti nyrkkinsä alas päin käsinojaa.
”Tulevaisuus odottaa tähdissä, Corrodér! Tulevaisuus!”

Syväläinen oli selvästi sanomassa jotain siihen, mutta keskeytyi, kun yksi aluksen näytöistä alkoi välkkyä punaisena ja hätätilasireenit pärähtivät soimaan. Tämähän ei ollut mitenkään poikkeuksellista siinä, että Meltdownin työpisteellä niin kävi aktiivisesti muutenkin. Sisäisen viestinnän mukaan reaktorihenkilöstön kanta oli ollut viimeiset kaksi tuntia ”tää paska räjähtää aivan kohta” ja ”voisiko joku tulla saatana jo auttamaan”, mutta uusi, aivan erilainen hälytysääni sai koko kansimiehistön valppaaksi ja toimintavalmiiksi.

Kapteenin mieliala muuttui innostuneesta hieman huolestuneeksi.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi kovaan ääneen.
”Ei liity reaktoriin”, professori Meltdown naurahti hermostuneesti. ”Jokainen mahdollinen siihen liittyvä hälytys on jo soinut. Ehe. Eh. Tuo on uusi.”

”Ulkona on kyllä aika kipakka pakkanen”, Vapor sanoi kaataen kahvia sivupöydällä kuppeihin. ”Ehkä se on siitä.”

Kapteeni näytti helpottuvan välittömästi.
”Aivan, aivan. Erittäin uskottavaa!”

Corrodérin kasvoille kuitenkin lipui ymmärrys.
”Tuota, monsieur, teidän lienee parasta katsoa ulos ikkunasta.”

Paroni suuntasi huomionsa ulkosalle, ja toden totta, siellä oli huomioitavaa. Avaruuden pimeydestä paljastui valtaisa kolmionmuotoinen varjo. Kun VCS Viktorprisen valo paljasti sen tarkemmat yksityiskohdat, oli näky kauhistuttava. Terävästä pitkänomaisesta ja litteähköstä metallikappaleesta kasvoi orgaanisia lonkeroita, joiden seasta törrötti myös pitkiä metallipiikkejä – ikään kuin joku olisi survonut jättiläismäisen kalmarin täyteen ulospäin törröttäviä piikkejä ja pakannut sen kolmikulmaiseen metallikuoreen, josta lonkerot sitten törröttivät ulos. Se myös liikkui kuin kalmari, työntäen itseään eteenpäin lonkeroillaan, vaikkei avaruudessa kaiken järjen mukaan ollut mitään, mitä työntämällä olisi voinut edetä. Ehkä. Ei kukaan nyt oikeasti tiennyt, toimiko avaruus niin, tai oliko aluksella syytä noudattaa sitä miten se toimi.

Toatähdentuhoaja-alus

Pitkän kolmiomaisen kappaleen kummallakin sivulla pälyili herkeämättä valtava viirumainen silmä. Hyvin nopeasti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että kolmionmuotoinen alus muistutti suunnattomasti Suurta Varjojen naamiota, Kraahkania. Paronin otsalle nousi hikikarpalo. Mitä tämä tarkoitti? Kenelle ihmeessä tuo hirvittävä alus mahtoi kuulua, ja oliko se jahdannut heitä jo pidempään? Olisiko jopa mahdollista, että hän kohtaisi… avaruuden olentoja?

Capitaine, se taitaa kaapata meidät.”
”Ohhoh! Sekö voi tehdä niin??”
Oui.”
”Melkoista! No, pysykää rauhallisina!” kapteeni kailotti miehistölleen. ”Ehkä ne ovat rauhanomaisia!”

Koko alus tärähti ja joka ikinen näyttöpääte iski kipinää. Miehistöä kaatuili komentosillalla ja paniikin huudot kaikuivat. Sitä oli tilanteessa vaikea havaita, mutta Vapor onnistui olemaan läikyttämättä kahvikuppiaan.

”Ei nyt murehdita turhia!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Uskoakseni tuo on vain se, miten slizeroidit osoittavat ystävyyttä!”

Eräällä näytöistä oli kartta aluksen sisäosista. Joukko punaisia pisteitä välkähti huoltokäytäville ja alkoi edetä niitä pitkin. Syväläisen kulmat kurtistuivat paronin vieressä.
Capitaine, ne ovat tunkeutuneet alukseemme! Epäilen niiden yrittävän haltuunottoa!”

Kapteenin viikset käyristyivät jännityksestä. Hänelle teki selvästi kipeää myöntää, että hänen perämiehensä saattoi olla oikeassa.
”Herran pieksut! Siinähän yrittävät. Odotin kanssa-avaruusmatkaajiltani edes sen verran kunnioitusta, että pitävät kaikenlaiset ulokkeensa oman aluksensa puolella! Jos jotain, niin ohjaamon ovi ainakin –”
Ohjaamon ovi räjähti sisään. Komentosilta täyttyi savusta, ja kun paroni kääntyi sitä kohti, näki hän aseita osoitettuna kohti.
”Jaa”, paroni sanoi nostaen kätensä pystyyn. ”Peremmälle sitten vain!”

Heitä puoliautomaattisilla plasma-aseilla osoitteli joukko erikoisen näköisiä sotilaita. Ne olivat noin toan korkuisia ja hyönteismäisiä: niiden päästä sojotti kaksi tuntosarvea, niiden selässä oli pari pieniä siipiä, ja niillä oli kaksi käsiparia yhden sijaan. Alempi käsipari piteli toista, vähän pienempää puoliautomaattista energia-asetta, ja olentojen kankean oloiset haarniskat kiilsivät kuulaina kuin valkean kansakunnan sotisovat konsanaan. Rintapanssareihin oli maalattu musta Kanohi Kraahkan.

”Seis!” huudahti heitä lähin sotilas.
”Liikkumatta!” kivahti toinen heristäen asettaan.

Osa sotilaista lähti levittäytymään ympäri komentosiltaa, ja pian heidät oli piiritetty.
”Ilmoittakaa Valtias Nuille, että meillä on vankeja”, sanoi yksi ovella olevista sotilaista toverilleen, joka nyökättyään lähti kipittämään takaisin sinne, mistä oli tullut.

Pieneen hetkeen mitään ei tapahtunut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA lähes ehti aloittaa vastalauseensa esittämisen, kun viestinviejä palasi ja supisi jotain viestin lähettäneelle sotilaalle.
”Liikkukaa”, tämä sitten huudahti, ja VCS Viktorprisen miehistö sai tuntea aseenpiiput selkiinsä painettuina. Koko joukkio lähti suosiolla kävelemään aluksen käytäville ja sitä myöten myös ulos aluksesta.

Heidät saatettiin suureen hangaariin, jonka massiivisuus oli utuisen savuverhon peittämä. VCS Viktorprise seisoi keskellä hangaaria, ja siihen oli kiinnitetty kaapeleita koukuilla.
”Kas. Oletettavasti tarkoitus on estää meitä poistumasta plasmannopeudella”, Meltdown tuumasi puolihuolimattomasti ääneen.

Sotilaat pysähdyttivät heidät keskelle avointa tilaa. Yhtäkkiä esiin hyppäsi neljä hahmoa, jotka VCS Viktorprisen miehistö tunnisti välittömästi. Pahamaineinen joukkio esiintyi jokaisen viattoman avaruusmatkaajan painajaisissa. Eli siis lähinnä heidän.

Baby Fatt, säälimättömänä palkkionmetsästäjänä tunnettu rakettireppuinen punanahkaskakdi, jonka kypärän visiirin olisi voinut helposti uskoa olevan sisältäkin läpinäkymätön, ja joka kantoi suurta raketinlaukaisinta;

Gatill Mobler, kidutusteknikkona kuuluisaksi tullut schiludomilainen, jonka siivet liehuivat tämän pään päällä uhkaavina, jonka suuta peitti jonkinlainen venttiili ja jonka silmien tilalla oli monitahoiset linssit;

Avallt Vavning, ainakin kolmesta ja puolesta murhasta intergalaktisessa oikeudessa kuolemaan tuomittu droidi, jonka kolme bioa korkea hontelo olemus herätti kunnioitusta ja jonka huhuttiin joskus olleen ahkshikromidi; sekä

ЯҰSҚ PЦDԐL, lapsisotilaiden teurastajaksikin tituleerattu shasaali, joka pukeutui nahkaiseen esiliinaan ja kantoi aseenaan aina tukevaa lihakirvestä ja jonka apeaakin apeampi ilme kuvasti olemassaolon sietämätöntä tuskaa.

”Päivänne ovat luetut, avaruuskoirat”, karjahti Baby Fatt ja osoitti paronia raketinheittimellään. ”Tervehtikää valtiastamme!”

Savu alkoi hälvetä hangaarin yläosasta, ja uloskäynnin edessä olevalla parvella seisova pitkä, synkkä hahmo paljastui. Tämän harteilla riippuva valtava valoa ahmaisevan musta viitta verhoili tämän suuren varjon lailla. Viitan päällä lepäävistä olkapanssareista työntyi kumpaisestakin esiin muutama käyrä piikki. Päässään hahmolla oli kypärämäinen yönmusta Kanohi Kraahkan, jota koristivat kruunumaisen asetelman muodostavat terävät, särmikkäät sarvet. Kun tämä laittoi kätensä ylimielisesti puuskaan, viitta paljasti altaan mustan koristeellisen haarniskan täynnä rubiininpunaa hohtavia muinaisia kaiverruksia.

Darth Manu

Le Makuta Grande!” huudahti Corrodér kiivaasti. Vastaukseksi hän sai kammottavan, hangaarissa kaikkialla kaikuvan synkän naurun, joka jatkui sanoiksi:
”Tervehdys, ’voro’! Ja tiesin, että tapaisimme jälleen,
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

”Makuta Nui!” paroni pihahti pontevasti. ”Sinäkin täällä aluksinesi? Mistä mahdoit moisen nerokkaan idean saada?”

”Hah!” Makuta hymähti ja pui nyrkkiään kohti lattiatasolla häntä tuijottavaa paronia ja tämän palkollisia. ”Olen metsästämässä vaarallista Joulutähteä, koska kuulin, että sinä olet metsästämässä sitä! Enkä aio antaa sinun estää suunnitelmiani!”

Voitonhampaan lairdi ja VCS Viktorprisen kapteeni tuijotti tyrmistyneenä mustahaarniskaisen paholaisen silmiin. Meltdown ja Corrodér jakoivat hänen kanssaan hämmentyneitä katseita, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että hänen olisi otettava tilanne haltuun. Joulutähti? Niinkuin vanhan mataian sana ’joulu’?

”Niiiiiiin”, hän sanoi ja suoristi hitaasti ryhtinsä. ”Joulutähti, kuten hyvin tiesin jo etukäteen! En kyllä saa mitenkään nerokkaissa aivoissani prosessoitua, miksi sinä haluaisit sen!!! Mahdatko tietää itsekään?”

”Aliarvioit minut, paroni hyvä! Et tunne Mahdin pimeän puolen todellista… mahtia! Joulutähti on erittäin potentti voimanlähde, jonka avulla pystyn toteuttamaan kammottavan pahan suunnitelmani!”

Paroni haukkoi henkeään. Näinkö hänen voittonsa riistettäisiin hänen hyppysistään ennen kuin hän ehtisi sitä edes koskettaa? Ja vielä tämän miehen toimesta? Hän puristi kätensä nyrkkeihin.

”Hah! Erinomaista ekspositiota, siitä on kiitettävä! Mutta mikä saa sinut uskomaan, että ansaitsisit tämän… Joulutähden itsellesi? Minä sentään etsin sitä tuodakseni todellista tiedon valoa maailmalle tuolla alhaalla”, hän osoitti ulos aluksen ikkunasta, ”Aika hyvä syy, eikö? Todellinen herrasmies väistyisi tieltä!”

”Paroni, paroni, maailmalle?” Makuta nauroi jälleen kolkosti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että he ansaitsisivat todellista tiedon valoa? He mitättömät hyönteiset, jotka eivät ymmärrä sitä, minkä me kaksi tiedämme varsin hyvin: tulevaisuus odottaa tähdissä!”

Paronin viikset tussauttivat ulos kaksi suurta höyrypilveä kun hän puri hampaansa yhteen.
”Makuta Nui! Pyydän sinua kohteliaasti lopettamaan tällaisen toiminnan, että en joudu turvautumaan oikeustoimiin! En tiedä, näyttäisikö omistajuuskiista tästä aiheesta erityisen hyvältä kummankaan meistä brändin kannalta!”

Makuta näytti hetken hieman hämmentyneeltä.
”Brändin? En tiedä, huomasitko, mutta olen paha! Olen pahan avaruusimperiumin paha keisari, brändini on pahuus, ja tuskinpa sitä mikään oikeuskiista hetkauttaa, ehkäpä päinvastoin!”

”Okei, sinulla on kyllä pointti tuossa!” paroni totesi. ”En aivan täysin allekirjoita esteettisiä mieltymyksiäsi, mutta ’rokkaat’ tuota ’lookkia’ kieltämättä varsin hyvin!”

”Ah, kiitos! Etpä näytä pahalta itsekään, vaikka vähän pelkistetyn oloinen design teillä onkin.”

”Kiitos paljon, vanha veikko! Näetkö, univormujen värikoodaus kertoo keskinäisestä hierarkiastamme! Keltainen on upseeristo, sininen tiedeosasto, tuo vähän magentaan taittava on HR, vihreä on interpersoonallisen median tiimi…”

Jawohl!” Wilhelm huudahti takaa. ”Ja punainen on miehistö! Meitä on kaikkein eniten!”

”Kyllä, kyllä, mahtava lisäys, poikaseni!”

”Meitä on niin paljon, että jos joku kuolisi, se ei oikeastaan edes haittaisi!” Wilhelm sanoi nyökkäillen innokkaana.

Muutama Makuta Nuin alaisista katsoi toisiinsa hieman hämmentyneinä. Wilhelmin lausunto jäi pariksi liian pitkäksi sekunniksi leijailemaan hiljaisuudessa.

”Niin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Mutta palatakseni asiaan… nähdäkseni tämän ’Joulutähden’ päätyminen Voitto Korporaatiolle on vain kohtuullista!”

”Se ei tietääkseni ole tuotemerkkinne”, Baby Fatt tuhahti kypäränsä takaa.

Paronin silmät kutistuivat viiruiksi. Hän nosti kätensä päänsä tasalle ja puristi sen nyrkkiin.
”Jos ’Joulutähti’ ei ollutkaan rekisteröity tuotemerkki… siitä tulee sellainen!”

”Riittää!” Makuta Nui ärähti. ”Olen saanut tästä tarpeekseni. Nyt, suonette anteeksi, minulla on Joulutähti napattavana. Teille sen sijaan sanon hyvästit. SOTILAAT!”

Jokainen hangaarissa seisova valkea hyönteissoturi tähtäsi molemmat aseensa kohti paronia ja tämän miehistöä.

”Tuli vapaa.”

Kuolettava hiljaisuus laskeutui. VCS Viktorprisen miehistö katseli kauhistuneina hyönteissotilaiden aseita. Wilhelm keinui malttamattomana paikallaan.

”Aika pahaa!” pöyristynyt paroni papatti. ”Johdonmukaista brändin ylläpitämistä, en voi kuin arvostaa!”
”Kiitos!” Makuta Nui sanoi hymyillen. ”Pyrin siihen!”
”Ja onnistut hyvin!” paroni naurahti. ”En voi kuin ihailla.”

Vapor tuijotti eteenpäin silmät ymmyrkäisinä.
”Hetki. Enkö minä vain ymmärrä, vai käskikö hän juuri teloittaa mei-”

Torakkamaiset olennot avasivat tulen.

Plasma-aseiden samanaikainen kuurouttava ulvonta täytti tilan, eivätkä nämä lopettaneet, ennen kuin kiväärien lippaat olivat tyhjiä. Savua nousi hitaasti Viktorprisen miehistön ympäriltä. Ammukset olivat polttaneet tiiviin renkaan heidän kaikkien ympärille, mutta miehistö näytti vahingoittumattomalta. Sotilaat olivat jotenkin onnistuneet ampumaan heistä kaikista ohi. Palojäljet suorastaan kehystivät heidän jalkojensa ympäristöä, ja osa ammuksista oli suhahdellut selvästi juuri oikealla hetkellä jalkojen välistä ja käsien alta.
Hyönteiset vain tähtäilivät joukkiota yhä tyhjin lippain hieman nolostuneina.

Makuta Nui tuijotti pöyristyneenä miehistön ympärillä savuavaa rengasta – ja myös savuavaa hangaaria, sillä suunnilleen kaikki paronin poppoota lukuun ottamatta oli ottanut osumaa; makutan omat kätyrit olivat heittäytyneet lähellä olleiden kanistereiden taakse suojaan.
”Senkin säkit!” Manu kiljui. ”Ette te nyt voi jumalauta olla noin huonoja!”

”Olemme puhtaita”, yksi torakkasotilaista mutisi hiljaa.

Manu hieroi leukaansa ja kihisi itsekseen.
”Muistin reseptistä varmaan jotain väärin… ehkä siinä kuningattaressa oli jokin pointtikin. Äh, en minä kyllä jaksaisi tämän takia soitella sille sihisevälle perslävelle, saatte kyllä luvan kelvata. Mitähän, jos asentaisin jokaiseen automaattitähtääjän, luulisi sen parantavan osumatarkkuutta! Mitenkäs, Viktor, eihän Voitto Korporaatiolla sattuisi olem-… hetkinen, seis!”

Manu ei selvästi tiennyt miten reagoida siihen, että paroni oli sujauttanut kätensä haarniskansa taskuun ja vetämässä sieltä paraikaa jotain. Se jokin ei ollut pyssy vaan näytti enemmän luulta. Kumiselta sellaiselta.

”Valitettavasti meidän on aika tehdä poistuminen, Makuta Nui!” paroni naurahti. ”Minulla on Joulutähti napattavana!”

Hän viskasi luun maahan, ja se vinkaisi. Sitten tuli hiljaista. Aika pitkäksikin aikaa.

”Okei?” Manu tiedusteli.

”Anna sille hetki”, paroni mutisi hermostuneesti.
Torakkasotilaat alkoivat iskeä aseisiinsa uusia lippaita.
”Iiiiihan pian.”

”No on se nyt kumma”, Manu ärähti. ”Baby Fatt, Gatill Mobler, Avallt Vavning ja ЯҰSҚ PЦDԐL, poistakaa paronin poppoo päiväjärjestyk-”
Silloin hirvittävä psykokineettinen visellys täytti huoneen, ja jokainen edellämainituista tarttui päistään kiinni irvistäen kivuliaasti. Aluksessa kaikui ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta.

”Minut on kutsuttu.”

Valkoista valoa hohtava sekarotuinen energiapiski ilmestyi sähköisesti rätisten heidän eteensä. Sen olemuksen toismaallisuus sai torakkasotilaat huutamaan kauhusta ja juoksemaan pakoon.

”Hahaa!” paroni naurahti. ”Hyvä tyttö!”

Todellisuutta taivuttava kvanttikoira heilutti häntäänsä innokkaasti. Sen silmistä näki ajan sydämeen. Paroni rapsutti sitä korvan takaa ja nosti katseensa omahyväisesti Makuta Nuihin.
”Kuten ne sanovat, ’paras mies voittakoon’!!!”

Koira tarttui innokkaasti puruleluun, joka vingahti hiljaa. Samalla suuri valkoinen valo nieli hangaarin. Sen kaikottua paronin poppoo oli poissa. Makuta Nui katseli ympäriinsä etsien edes pienintä jäännettä näistä…

… ja kuuli lasersäteen kirkaisun.

Viktorprisen rungosta singahtanut laser katkaisi koukut, joilla alus oli paikoilleen kahlittu. Pian makuta näki tähtilaivan kaasuttavan moottori radioaktiivisesti hehkuen ulos hangaarista.

”… hä.”

”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.


”Kuka on hyvä tyttö?” paroni hössötti. ”Kuka on hyvä tyttö?
Vastaus kysymykseen kaikui kumeana ohjaamon jokaisesta metallipinnasta ja sai näytöt särisemään staattisesti.

”Minä olen.”

Viktorprisen ohjaamoon materialisoituneesta seurueesta vain puolet oli alkanut oksennella raivokkaasti teleportaation jälkeen, ja vain yksi kolmasosa itki. Hennosti läpikuultava koira, jota paroni rapsutti korvien takaa, leikki purulelullaan hänen yllään katossa.
Jätettyään koiran rauhaan paroni säntäsi kiireisesti kapteenin tuolinsa luokse.

”Asemiin, ystävät!” hän naurahti riemukkaasti. ”Ja täyttä vauhtia kohti Joulutähteä, jos se sitten ilmeisesti on sen nimi!”

Miehistö kävi töihin. Professori Meltdown ylikellotti aluksen reaktorin 150 prosentin tehoille. ЯФГФЯ skrollasi manuaalisesti tähtikarttaa varmistaen oikean suunnan, ja Tavish otti rohkaisuryypyn ja tarttui tiukasti ruoriin. XPlode alkoi kasata taistelu-/jahtisoittolistaa ja Vapor keitti toisen pannullisen kahvia. Corrodér komensi miehistön taisteluvalmiuteen. Wilhelm latasi plasmapistoolinsa ja kauhisteli kovaan ääneen, että mitä jos joku vaikka ampuisi häntä, sehän olisi aika ikävää.

Paroni tarttui kapteenintuolinsa käsinojista tiukasti. Hänen kasvoilleen nousi leveä virne, kun jokin punainen alkoi välkkyä keskellä päänäyttöä. Oliko se todella totta, kaiken tämän jälkeen? Avaruusalus korjasi kurssiaan ja kiisi ällistyttäviä vauhteja kohti Joulutähti-oletettua. Jokin pala oikeasta perämoottorista paukahti irti, kieppui hetken avaruudessa ja kolahti perässä lipuvan valtavan aluksen kärkeä vasten.

He tunsivat ympärillään voimakkaan tärähdyksen.
Capitaine!” perämies huudahti. ”Makutan Toatähdentuhoaja-alus on perässämme ja ampuu meitä kohti!”
”Täysillä eteenpäin!” parkaisi paroni. ”Meitähän ne eivät kiinni saa!”


Makuta Nui katseli aluksensa valtaisan komentosillan korkeimmalla kohdalla seisovasta synkästä valtaistuimesta käsin ulos ikkunasta pakenevan paronin paatin lähentyvää perää.
”Kaikki etenee kuten olen ennalta nähnyt”, hän myhäili.
”Miten niin? Eikö alkuperäinen suunnitelma ollut likvidoida Voitto Korporaation pojot?” kyseenalaisti istuimen vieressä seisova Baby Fatt, se skakdi, hieman näreissään.
”Vaiti, Baby Fatt. Valmistautukaa sieppausoperaatioon. Paroni johdattaa meidät suoraan Joulutähden luokse.”
”Minulla on muuten, hei, ihan oikeakin nimi…”
”Hus, menetkös siitä jo.”


Uskomaton takaa-ajo universumin katon alla oli alkanut. Mikäli kukaan olisi ollut sitä seuraamassa, olisi näky ollut hämmästyttävä. VCS Viktorprisen moottorit puskivat pimeälle taivaalle kaksi radioaktiivista juovaa, joiden perässä eteenpäin itseään lonkeroillaan puskeva Toatähdentuhoaja sykähteli. Alusten välillä lennähteli plasmasäteiden tulitusta, mutta kumpikaan niistä ei saanut tehtyä enempää kuin raapaistua toisensa suojakilpiä.

VCS Viktorprise oli ehkä aluksista pienempi, mutta myös ketterämpi: kirkkaalla radioaktiivisella hehkullaan se alkoi saada huomattavaa etumatkaa. Hennosti punaisena hehkuva piste taivaalla oli ohjaamosta katsottuna jo hyvin selkeä. Paroni oli entistä varmempi, että he olivat saavuttamassa kohteen. Makutan kömpelö alus vain pieneni takana, ja Joulutähti kasvoi ja kasvoi!

Ennen kuin he ehtivät tehdä tähdestä sen selkeämpiä näköhavaintoja… muuttuivat kaikki komentosillan näytöt pelkäksi kohinaksi.

”Mitä kirottua?” paroni tuhahti. ”Osuivatko ne meihin?”

”Еи, парони. Нäыттää силтä, еттä кохде… он пелкäллä лäснäололлаан ламауттанут камералаиттеистомме”, navigoinnista kuului hiljaa.

”Hyvää työtä sinä teet, poikaseni!” paroni naurahti. ”Olenko se vain minä, vai onko kohde pelkällä läsnäolollaan lamauttanut kameralaitteistomme?”

Oui, näyttää vaarallisesti siltä”, Corrodér sanoi. ”Onkohan se paljaalle silmällekään erityisen turvallinen?”

”Eh, ei pitäisi olla riskiä ainakaan mittausteni mukaan”, professori Meltdown sanoi hieroen päätään. ”Mutta jokin sen… olemuksessa estää datan saamisen kameroiden kautta. Ehkä jonkun kannattaisi käydä katolla tarkistamassa. Se voi kyllä olla, öh, melko lailla vaarallista.”

”Siellä on aika liukasta”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Capitaine, tehtävään tarvitaan miehistön jäsen, joka ei pelkää kuolemaa.”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA katseli mietteliäästi komentosillalla rivissä seisovia punaiseen pukeutuneita miehistön jäseniä arvioiden näiden kauhistuneita katseita. Oli täysin ymmärrettävää, että kukaan heistä ei halunnut sellaiseen kuolemanvaaraan, paroni ajatteli, eikä huomannut laisinkaan, että hänen näkökenttänsä rajalla Wilhelm heilutteli tuskaisana molempia käsiään. Ei hän voisi olla niin vastuuton työnantaja, että asettaisi palkollisiaan tieten tahtoen sellaiseen vaaraan, johon nämä eivät olleet valmiita! Tätä miettiessään hän jätti rekisteröimättä Wilhelmin häntä kohti osoittaman lasittuneen katseen.

”Hyvät voitokkaat toverini! Tarvitsen vapaaehtoisen hyvin vaaralliseen tehtävään! Voin luvata tästä hyvästä valitettavasti vain lomabonuksia.”

”No fan nu, XPlode huokaisi pisteeltään. ”Minä voin mennä.”

”Kelpo mies!” paroni hihkaisi, ja kukaan ei kuullut Wilhelmin ulvahdusta.


VCS Viktorprise, Voitonhampaan paronin silmäterä, oli ottanut muutamalla reaktorin voimakkaalla sysäyksellä voittoaseman suuressa jahdissa. Makutan alusta hädin tuskin enää näki takana.

Avaruus tähtilaivan ympärillä oli jotenkin normaaliakin hiljaisempi, kun katolle aukeava luukku sihahti ja sisältä nousi skakdi punaisessa avaruuspuvussa. Hän varmisti selkäreppuunsa kiinnitetyn vaijerin tukevan kiinnityksen. Aluksen sisältä tuleva vaijeri löystyi hieman ja antoi varaa voittonautin etenemiselle.

DJ XPlode otti muutaman kokeilevan askeleen aluksen katolla. Hänen avaruuskypärässään kaikui tiiviisti hänen oma hengityksensä, avaruuspuvun piippaukset, radiolinjan kohina ja täysillä nappikuulokkeista pauhaava Darkhunterin milleniumin alun klassikko Boten Annakk. Basson jumputus toi hieman rauhaa skakdin sieluun, kun hänen katseensa vaelsi tähtitaivaan lohduttomassa pimeässä.

”Tässä Xplode”, skakdi lausui ja kuuli puheensa kaiun kypärän sisäpinnalla. ”Olen nyt noussut katolle.”

”Loistavaa, toveriseni!” paroniskapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi radiokohinan takaa. ”Tutkan perusteella meidän pitäisi alkaa olla jo melko lähellä ’Joulutähteä’, mutta viheliäiset näytöt eivät anna vieläkään minkäänlaista palautetta. Näkyykö se yhtään selkeämmin?”

Aluksen kurssi oli kuin olikin suuntaamassa kasvavaa punaista hohdetta kohti. Se leijaili jossain ehkä kilometrin päässä, ja näytti melko pieneltä.

Ojdå”, Xplode sanoi siristäen silmiään.
Hän oli melko onnellinen, että oli jättänyt aurinkolasit kypäränsä sisään, jos ei muusta syystä, niin siksi, että tiesi näyttävänsä melko siistiltä ne päässä. Pieni heijastus hänen omista kasvoistaan kypärän pinnassa todisti tämän. Hän iski hieman silmää kuvajaiselleen.

Kuvajainen ei tosiaan ollut ainoa, mitä hän näki, vaikka hän juuttui sitä muutamiksi sekunneiksi tuijottelemaan. Lopulta hän havahtui kapteenin kysymykseen.

Herr kapten, mä tykkään että se on ganska pieni. Enempää on vaikea sanoa.”
”Kuinka pienestä me puhumme, hyvä mies? Sellainen akilini-kentän kokoinen, vai satelliitti Sputvikin kokoinen vai mitä? Anna jotain vertailukohtia!”
”Paha sanoa”, XPlode sanoi. ” Aika paljon se on kyllä meidän alusta pienempi ma luulen. Pääseekö yhtään lähemmäs?”
”Kaiken aikaa! No mutta, loistavaa, loistavaa, siinä tapauksessa nappaaminen aluksen vetosäteeseen lienee lastenleikkiä?”

Linjan toisessa päässä olevan hiljaisen papatuksen perusteella kapteeni kuunteli hetken jonkun muun vastausta siihen. Kun tämä puhui taas, tämä kuulosti tuohtuneelta.

”Miten niin meillä ei ole vetosädettä? Älä viitsi! Mihin tämän aluksen budjetti on sitten käytetty? Ai ei budjetin takia. Kantokyvyn??? Minkä takia sinne ei nyt olisi yksi vetosäde mahtunut???”

Linjalla oli hetken taas hiljaista. Xplode otti muutaman varovaisen askeleen metallisella katolla. Jonkinlaiset kengät olisivat olleet ehkä aika kohtuulliset, mietti hän. Tai ehkä edes villasukat, oli täällä sen verran kylmä kuitenkin. Ehkä kära mormor jossain kaukana kotosalla tekisi sellaiset nimeämispäivälahjaksi.

Astellessaan eteenpäin hän huomasi, että jonkinlainen pikkukivien kuuro ropisi aluksen kattoa pitkin. Kulkivatko he jonkinlaisen avaruusromupilven läpi, vai putoiliko kiviä suoraan maailman katosta?

”Aaaaaaaiiivan!” paroni sanoi yhtäkkiä hyväksyvästi. ”Niin. Niiden laserien takia. Kyllä minä nyt ymmärrän. Täysin kohtuullista. Ah, XPlode?”
Ja?”
”Näkyykö siellä mitään?”
”Ei nyt ole vieläkään ihan klar, mutta –”

Lause keskeytyi säikähdykseen.

Jokin alkoi sihistä ja kypärän hälytysjärjestelmä huusi paniikissa. XPlode kääntyili ympäriinsä… ja tajusi, että pieni ryöppy kiviä oli osunut hänen happisäiliöönsä. Varannot vähenivät uhkaavasti sihisten uskomattomalla vauhdilla.
För helvete nu”, hän töräytti. ”Herr kapten, tilanne on nyt aika kusinen, enkä puhu nyt minun serkkupojasta.”
”Mikä hätänä, uljas voittonauttini???” paroni puhkui rohkaisevan karismaattisesti.
”Happi. Se loppuu aika kohta”, DJ Xplode sanoi ja hengitti jo aika pinnallisesti.
”Luoja paratkoon! Tule sieltä äkkiä sisään! Mutta vilkaise nyt kuitenkin ensiksi, miltä ’Joulutähteni’ näyttää, alamme tutkakuvien mukaan olla melko lailla lähellä!”
Okej, teen niin.”

Hapenpuute alkoi tehdä jo melko kipeää ja aika hassuja juttuja aivoille. DJ XPlode yritti hengittää rauhallisesti säästääkseen happea mahdollisimman pitkään. Ainakaan kypärä ei ollut vahingoittunut. Jos sisään olisi päässyt myrkyllistä avaruusilmaa, olisi hänelle varmaan käynyt jo aika huonosti.

Silti, hapenpuute sai kaiken näyttämään melko lailla värikkäältä ja sumealta ja häikäisevältä. Päässä soi aika hurjat reivit, eikä Darkhunterin bassojumputus vähentänyt mielikuvaa. Kaikki sumeni hieman ja hänestä alkoi tuntua ns. ’höpöltä’. Viimeksi hän oli ehkä ollut näin pihalla… montako kesää taaksepäin se olikaan ollut, se Bio-Klaani PsyFest? Ne… ne olivat olleet aika hurjat jatkot ne. Mustat Lasit, DJ Peelo, Crudelis Diabolus, kovia tyyppejä, hiton kovia. Se paikallinen isokenkäinen toa tanssimassa pöydällä ja tarjoamassa shotteja järjestön piikkiin. Huhhuh.

Kaikki oli jo melko psykedeelistä usvaa ja värit sekoittuivat toisiinsa, kun XPlode katsoi tarkemmin lähestyvään Joulutähteen. Se oli todellakin melko pieni, ei ehkä yli kolmea kertaa häntä isompi. Eikä sen muoto kyllä muistuttanut mitään tähteä, minkä hän oli ikinä nähnyt.

XPlode ei voinut uskoa silmiään. Eihän… eihän se voinut olla…
Varmuuden vuoksi hän nipisti itseään, räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan.

Huhhuh, kun tekikin vaikeaa keskittyä katseella. Mutta oli vaikea sulkea mielikuvaa pois, varsinkin kun se lähestyi kaiken aikaa.

Herr Kapten”, hän sanoi kylmä hiki otsalla. ”Minä, minä luulen että minä näen nyt sen Joulutähden.”

Linjan toisesta päästä kuului voitokas kohahdus.
”Aivan upeaa! Miltä se näyttää, hyvä mies?”
XPlode oli hiljaa hermostuneen hetken.
Ojdå, tota, paroni? Tämä, minä en usko tätä ihan itsekään, ja vähän pelottaa sanoa se ääneen.”
”Ymmärrän täysin, ymmärrän täysin”, kapteeni sanoi äänessään suurta empatiaa. ”Kohtaamme kuitenkin mahdollisesti jotain ennennäkemätöntä. Tähti, joka on noussut maasta taivaalle? Kerää vain ajatuksesi. Ymmärrän hyvin, se on varmasti jotain mullistavaa!”

”No kun paroni”, XPlode mutisi, ”meillä kotosalla Skakdinaviassa oli kaiken sortin… satuja. Kylänvanhimpien tarinoita. Tiiätkö, keijuista, biomenninkäisistä, peikoista. Ojdå, ne peikkojutut oli ehkä lopulta ganska rasistisk, se on kuiteskin ihan oikea laji.”

Skakdin steltiläisen työtoverin ääni mutisi jotain linjan toisessa päässä. Kapteeni taas kuulosti kärsimättömältä.

”Görann, ystävä hyvä, minä tykkään saduista ihan yhtä paljon kuin sinäkin! Mutta mihin ihmeeseen tämä liittyy?”
”No… no kun oli yksi satuolento, sellainen aika pelottava sellainen, josta ma olen melko varma, että se ei ole oikea laji.”

Alus oli jo hyvin lähellä. Hän nielaisi.
Suuren, lihaksikkaan olennon jäntevä, nelijalkainen siluetti leijaili taivaankannen alla.

”P-paroni…”

Hirmuinen ilmestys

”… ootteko te kuulleet hevosista?”


Kohina täytti näytöt aluksen sisällä. Paronikapteenin tyrmistynyt tuijotus pysäytti koko komentosillan.
”Hyvä mies, oletko sinä nyt aivan varma?”

DJ XPloden ääni kaikui radiosignaalin kautta.
”Öh. Valehtelematta on aika hassu olo. En oo ihan varma, onko tää unta. Hengittäminen on aika vaikeata.”

Corrodér vilkaisi kapteeniaan.
”Pitäisikö hänen tulla sieltä pois?”

”Görann, Görann hyvä!” kapteeni tokaisi. ”Ehkä se oli tarpeeksi! Joku muu voi nousta ylös ja öh… yrittää neuvotella tämän ’hevosen’ –”

Sitten helvetti repesi.

Kauhua herättävä kosmoksen läpi raastava hirnahdus kaikui aluksen rakenteita pitkin ja sai kylmät väreet kiipimään pitkin heistä jokaisen selkiä. Pian sen jälkeen…

Jokin toinen ääni. Suuri kuumuus ja valo täyttivät maailman ja koko alus vavahti. Kaikki kaatuivat, vaikkakin Vapor sai kaatuessaan juotua kahvikuppinsa loppuun eikä läikyttänyt tippaakaan.

Komentosillan automatisoitu hätäjärjestelmä, jonka tehtävä oli singota huone täyteen kipinöitä pienimmästäkin vastoinkäymisestä, käynnistyi jälleen. Koko alus vavahteli, keikkui ja ulvoi vertahyytävästi, kun metalli taipui, suli ja paloi.

Mitä pyhän ja armollisen Randarakin nimeen täällä tapahtuu???” kapteeni kailotti roikkuen tuolistaan molemmin käsin. Koko ohjaamo kieppui ympäri ja painovoima vaihtoi suuntaa jatkuvasti.
”Aye aye!” Tavish karjui molemmat kädet ruorilla, paitsi se joka vauhdikkaasti tankkasi hänen kitaansa viskiä. ”Minä yritän tasata kurssin, mutta jostain syystä se ei onnistu!!!”

Toiset miehistön jäsenet takertuivat komentopaneeleihinsa, toiset poukkoilivat seiniä pitkin. Radiolinja aktivoitui taas.
”OJ OJ OJ OJ, ASIA ON SILLÄ LAILLA, ETTÄ SE AMPUI MEITÄ”, DJ XPlode huusi kovan kohinan takaa. ”MINÄ YRITIN VAIN OLLA YSTÄVÄLLINEN!”

”Tiedät, mitä sanotaan, hyvä mies! Älä lähesty hevosta takaapäin!!!”
HERR KAPTEN, HEVOSIA EI OLE OLEMASSA!”
”No hiivatti, sitä suuremmalla syyllä! Olet kuitenkin hengissä?”

Komentosillan ikkunalasi pirstaloitui, kun metallisen vaijerin päässä roikkuva voittonauttiskakdi iskeytyi sisään purkupallon lailla.
Kaaos täytti ohjaamon ja iski kipinää. Alkoi olla kiusallisen ilmiselvää, että alus oli putoamassa kohti maata. Maata… ja ehkä jotain pahempaa.

”Voi ei”, kapteeni inahti.

Kauhu täytti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sielun, kun hän ymmärsi kohtalonsa hirveyden.

”Ei, ei tuontiveroja! Mitä tahansa paitsi tuontiveroja!!!”


Kun aavemainen ekvestrialainen karjahdus kaikui läpi avaruuden ja saavutti Makuta Nuin aluksen, kaikki sen sisällä olevat eläväiset vavahtivat kauhistuksesta. Kaikki paitsi aivan naama kiinni ikkunassa tuijottamaan rynnännyt makuta itse.

Valtava punainen valojuova oli ampunut tiensä ulos Joulutähdestä ja läpäissyt Viktorprisen rungon, halkaisten aluksen kahtia. Peräosa moottoreineen oli repeytynyt kokonaan irti ja kaasutti liekehtivänä hirmuista vauhtia toiseen suuntaan samalla, kun ehkä jonkun mielestä eräänlaista silinterihattua muistuttava etuosa kieppui villisti alaspäin.

Kilpailija oli ottanut ensiaskeleen ja hoidellut itsensä pois pelistä. Julma hymy nousi makutan kasvoille.

”Ahaa!” hän huudahti innoissaan. ”Nyt tiedän täsmälleen, mitä tarvitsen!”

Makuta syöksyi valtaistuimensa vieressä pöydällä makaavalle mustalle lippaalle. Kun hän napsautti sormiaan, lippaan kansi kiertyi spiraalimaisesti irti ja kohosi ilmaan lippaan yläpuolelle. Lipas ja kansi muodostivat hampaikkaalta kidalta näyttävän kokonaisuuden, jossa kansi leijaili yläleukana. Makuta survaisi kätensä lippaaseen, mikä Baby Fattin mielestä näytti hampaat huomioiden melko vaaralliselta, kaiveli hetken ja veti sitten esiin yhden porkkanan. Sitten hän työnsi toisen kätensä sisään ja hetken kuluttua veti esiin suuren nahkaisen pussin.

Makuta Nui käveli pahantahtoisesti hekotellen erään paneelin luokse ja sulloi porkkanan paneelista ulos työntyvään aparaattiin. Sitten hän avasi pussin ja tyhjensi sen sisällön – karkeaa valkoista jauhetta – aparaatin päällä olevaan suppiloon. Viimeiseksi hän väänsi aparaatin kyljessä olevasta vivusta, jolloin tämä alkoi naksahdella oudosti.

Makuta astui taaksepäin. Muutaman sekunnin kuluttua aparaatti lakkasi naksumasta ja alkoi syöstä ulos porkkanaa toisen perään, ja pian lattialla oli aimo kasa porkkanoita. Hetken kuluttua porkkanatulva lakkasi, ja kone naksahteli taas. Makuta veti vivun jälleen alkuasentoon sammuttaen koneen. Hän viittoili yhtä hyönteissotilaista nostamaan syliinsä niin monta porkkanaa kuin tämä jaksoi kantaa. Kohteeksi porkkanoille hän osoitti aparaatin vieressä seisovan sammion.
Kun sotilas oli työnsä tehnyt, makuta veti jostain haarniskansa syövereistä esiin kultaa kimmeltävän pullon ja kaatoi sen sisällön sammioon porkkanoiden päälle. Sen jälkeen hän alkoi sekoittaa sammion sisältöä suurella kauhalla.

”Mitä ihmettä”, kyseenalaisti Baby Fatt jälleen.
”No kultaporkkanoita, tietysti”, Manu sanoi, olihan se ilmiselvää – ainakin osalle lukijoista. ”Ai niin, perhana. Olisi pitänyt ehkä ottaa yksi takaisin varastoon. Nyt minulla ei taida olla enää tavallisia porkkanoita.”
”Kamalaa.”
”Oletkos siinä.”

Kultaporkkanoiden sekoituttua oli aika toimia. Sotilaat pakkasivat porkkanat tiheähköön metalliverkkoon ja survoivat verkon asianmukaisen laitteen sisään.

Pian aluksen siitä kohdasta, jonka olisi muuannen paroni katsonut olevan Kanohi Kraahkanin otsa, työntyi ulos jonkinlainen siima, jonka päässä verkon täydeltä kultaisia porkkanoita roikkui. Krottikalamainen ilmestys jäi lipumaan paronin palasiksi pamahtaneen risteilijän jäänteiden ympärille kuin peto saalista vaanimassa.

Ja pian, jotain tapahtui. Avaruudessa näkyi jälleen valoa.

”Laittakaa päähän”, Manu sanoi ojentaen nimetyille kätyreilleen valtavat pullonpohjalinssiset pimeännäkökiikareita muistuttavat lasit. Lasit näyttivät tosin siltä kuin ne olisi tarkoitettu viisi silmää omaavalle olennolle, jollainen yksikään heistä – makuta mukaan luettuna – ei ollut.

”Mitä nämä ovat?” kysyi Gatill Mobler, se karmiva schiludomilainen.

”Ne ovat kehittämäni suojavälineet, jotka olen nimittänyt hevonpaskalaseiksi”, makuta vastasi.

”Hä”, kyseenalaisti jälleen Baby Fatt, tällä kertaa lähinnä, koska oli skakdi ja siten ymmärsi, joskin tahtomattaan, mitä nimi tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä seuraavaksi makuta sanoi:
”Jos ette laita niitä päähänne, en lupaa, etteivät aivonne räjähdä Joulutähden nähdessänne! Sen metafyysinen olemus voi hyvinkin olla sellainen, että sen katsominen paljain silmin polttaa teidät pois olemassaolon armottomasta todellisuudesta.”
Kätyrit tekivät työtä käskettyä ja nostivat lasit kasvoilleen. Baby Fattista tuntui melko kummalliselta. Vähän kuin olisi vetänyt viisitoista pulloa shasalgradilaista votkaa mutta tasapainoaisti olisi säilynyt.

”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
”Näen aika outoja juttuja”, sanoi Gatill Mobler, se schiludomilainen.
Kuuluuko näiden kanssa”, kysyi Avallt Vavning, se droidi, epävarmana siitä, olisiko hänen kuulunut nähdä outoja juttuja, ”tuota, nähdä, öh, outoja juttuja?”

”No en minä nyt näkemistä niillä pyri estämään, että joo kai”, Manu tuhahti. ”Ne vain suodattavat… tiettyjä metafyysisiä todellisuuden tasoja niin, että näette… hmm, joidenkin juttujen… hmm, taakse. Tai läpi. Ja se toivottavasti vähentää hevoseksistentiaalisen kriisin vaaraa.”

Baby Fatt ainakin näki outoja juttuja. Ensinnäkin, joka puolella hänen ympärillään leijaili jonkinlaisia neonväreissä – enimmäkseen magentan, violetin, punaisen ja oranssin – väreileviä kuplia, jotka katosivat, jos niiden kulkua rupesi tarkemmin seuraamaan. Ne olivat hieman utuisia, eivätkä kovin pysyviä. Toiseksi, kun hän katsoi ulos ikkunasta, syvälle avaruuteen, hän näki metallisen muurin, joka ei näyttänyt lähestyvän lainkaan heitä, vaikka he lähestyivät selvästi sitä. Mistähän siinäkin oli kyse? Kolmanneksi, kaikille makutan arjalaissotilaille oli ilmestynyt leveä, sairas virne, jonka olisi pitänyt olla mahdoton niillä suilla, jotka niille oli niiden luoja suonut. Niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen ammottavina kuiluina, kuin kirkuen salaa ”KOKAIN”, mitä ihmettä se sitten makuta-kielellä tarkoittikaan.

Palkkionmetsästäjä oksensi vähän suuhunsa, mutta hänen epäkäytännöllinen kypäränsä esti häntä sylkemästä suunsa sisältöä muualle kuin hänen omille kasvoilleen. Hän etsiskeli paikkaa, jossa voisi turvallisesti poistaa lasit ja kypäränsä joutumatta hevolvetilliseen vaaraan, mutta asiaa ei helpottanut, että näytti siltä kuin joka paikka olisi ollut täynnä jotain ihmeen hau-kasvoisia tonttuja, jotka alvariinsa väistivät hänen tieltään pois, etteivät tulisi tallatuiksi.

Hän hyppäsi, tai oikeastaan kompuroi, alemmalla kannella sijaitsevalle osalle komentosiltaa, poisti sitten lasinsa ja kypäränsä ja sylkäisi.
”Skarrarrar”, hän karjahti. ”Onko teistä muistakin tämä aika perseestä?”

”Tämä… on oikeastaan aika mukavaa”, kuului Gatill Moblerin, sen schiludomilaisen, vastaus ylemmältä kannelta.

”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.

Gatill Mobler tuijotti ulos ikkunasta suoraan kultaporkkanoiden tyhjyydessä siiman varassa leijuvaa varantoa. Jonkinlainen muodoton, ehkä hieman kaasumainen entiteetti pyöri sen ympärillä kuin piraijaparvi saaliin kimpussa. Porkkanat näyttivät säteilevän jonkinlaista vihertävää valoa, joskin valo koostui osittain nesteestä. Tai jotain sinne päin… asiaa oli melko vaikea kuvailla, lepakko-koi tiedosti. Lisäksi entiteetin ympärillä nousi ilmaan punertavia epäilyttävästi sydämeltä näyttäviä muotoja, jotka katosivat hyvin nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Hän yritti sanallistaa näkyään, mutta Baby Fatt ei ehkä kuullut häntä kovin hyvin alakannelta, eikä hän oikein tiennyt, kiinnostiko Avallt Vavningia tai ЯҰSҚ PЦDԐLia tarpeeksi. Ensin mainittu oli robotti, jonka epävarmuuden perusteella tämän näkökokemus ei välttämättä hirveästi vääristynyt laseista, ja kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä shasaali oikeastaan näki, sillä tämä ei ollut järin hyvä sanallistamaan tuntojaan, mikä ehkä myös selitti lihakirveen ja yleisen murhanhimoisuuden. Tai sitten ei.

Makuta Nui sen sijaan teki jotain kummallista. Tämä oli hälyttävän lyhyessä ajassa kasannut komentosillan suurimpaan avoimeen kohtaan jonkinlaisen piirin.

Lattiaan oli maalattu ehkäpä jonkin otuksen verellä (se oli sinistä; mistäpä noista tiesi) monimutkainen kuvio. Kerettiläinen riimu käsitti ainakin ympyrän, jonka sisällä oli muutama erilainen monikulmio. Ympyrän kehälle oli aseteltu eri monikulmioiden kulmiin vyötärönkorkuiset obsidiaaniset pilarit, joiden päällä paloi sinistä savua syöksevä purppurainen liekki. Ei varmasti järin hyvä ilmanvaihtojärjestelmälle.

Keskellä piiriä makutalla oli niinikään vyötärönkorkuinen rumpu, jonka runko oli koristeltu samoilla muinaisilla riimuilla, joita makutan haarniska oli täynnä. Rummun pinkeän kalvon päällä pomppi täysin itsenäisesti ehkäpä jonkinlaista luuta muistuttava valkea kapula, joka kutsui rummusta syviä kumahduksia. Taikakalun ympärillä makuta tanssahteli tavalla, jonka vastapuolen ’dänkki jäbä’ olisi ehkä osannut yhdistää muinaiseen musiikkityyliin, josta kutsumanimensä oli saanut myös tanssilattioiden yllä riippuva peilipallo.

Gatill Mobler (yhä se schiludomilainen) ei ollut aivan varma, kuinka suuri osa hänen juuri näkemästään oli oikeasti totta ja kuinka suuri osa epäilyttävien kakkuloiden aiheuttamaa sairasta hallusinaatiota. Makuta loitsi jotain muinaisella kielellä, jonka alkuperää tai puhujayhteisöä Gatill Mobler ei osannut edes identifioida.

Ennen kuin lepakko-koi ehti kysyä, mitä helvettiä edes oli tekeillä, alkoi ulkona tapahtua.

Porkkanaa mussuttavan mystisen entiteetin ympärille muotoutui punaisesti säkenöivä kalvo, joka muistutti veden pintaa. Pian olento oli täysin pallomaisen kalvon nielaisema, ja ilmeisesti se huomasi tämän, sillä pallon sisällä puhkesi myrsky: hirnahdus kajahti ilmoille, ja näytti siltä kuin mustat pilvet olisivat täyttäneet säkenöivän kuplan ja syösseet salamoita kohti sen pintaa; vaan kalvo piti eikä särkynyt salamoinnin edessä.

”HAHAA!” karjahti Makuta Nui. ”Valmistelkaa säilytyskapseli!”

Mekaaninen koura työntyi esiin aluksen kyljestä pidellen orgaanisesta hyytelöstä muovatun näköistä astiaa. Kun koura oli riittävän lähellä myrskyävää punaista kuplaa, se kaappasi tämän kapseliin, minkä jälkeen kapselin suuaukko sulkeutui itsestään yksinkertaisesti kuroutumalla umpeen. Sitten käsi vetäytyi takaisin alukseen tuoden kapselin mukanaan.

Innokkaasti nauraen Pohjoisen Noita ja sivutoiminen pimeyden lordi marssi komentosiltaa pitkin viittoen alaisiaan mukanaan. Hän johdatti nimetyt alaisensa suureen hangaariin, jossa Toatähdentuhoajan sisälle kapselia veti suuri koura. Pneumaattiset nivelet rutisivat ja kapseli kolisi ja paukkui, kun jokin sen sisälle vangittu yritti raivokkaasti päästä ulos.

Valkeat hyönteissotilaat näyttivät kunniaa herralleen. Hangaaria pitkin kuljetettiin rapujalkaisella rahtialuksella jotain värikästä ja hämmentävää.
Rahtialuksen lavalta laskeutui metallinen aparaatti, jonka sinisestä rungosta kurottui neljä mekaanista raajaketta: kaksi limenvihreää, yksi hiekanruskea ja yksi tummanvihreä. Jokainen ylös sojottavista raajoista piteli kärjessään suurilta zamor-laukaisimilta näyttäviä aseita, ja yksi vastaava sojotti myös sen rungosta. Hyönteissotilaat levittivät eriskummallisen aparaatin kuin laskeutumisalustaksi kolisevan kapselin alle.

Kun suuri teräskoura laskeutui asettamaan kapselin laitteen päälle, päästi Makuta Nui ulos erittäin paholaismaisen naurun.
”Voimaa!” tämä käkätti. ”RAJOITTAMATONTA VOIMAA!”
”Aika melodramaattista”, hörähti Gatill Mobler (lepakkoi).
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL (shasaali) osuvasti.

”Sinä… sinä”, mutisi Baby Fatt, joka oli juuri ja juuri ehtinyt näkemään uudelleen kypäränsä ja lasinsa päähänsä aseteltuaan ja ylemmälle kannelle palattuaan, mikä ulkona porkkanoita mussuttamassa oli ollut, ennen kuin kapseli oli nielaissut sen sisäänsä. Eihän se mitenkään ilmiselvä näky ollut ollut, mutta epämääräisesti kuplassa poukkoillut olento oli kuitenkin muistuttanut skakdia myyttisestä eläimestä.

”Tiedätkö sinä”, hän sai sanottua, ”minkä kanssa olet tekemisissä?”
”Tiedän hyvinkin, Baby Fatt”, makuta vastasi. ”Pidätkö minua hölmönä?”
”No, ehkä? Jos tuo juttu on yhtään niin vaarallinen kuin legendoissa, se on vaarallinen.”
”Kaikki, mitä on tapahtunut, on tehnyt niin minun suunnitelmani tahtiin”, makuta vakuutteli, mutta ei suinkaan vakuuttanut skakdia, joka jatkoi mutisemistaan itsekseen.

”Ja nyt”, Manu sanoi ja virnisti, ”on aika päteä paronille.”


Viktorprisen sisällä oleva kaaos ei ollut juuri rauhoittunut. Painovoiman suunnan vaihtuminen tasaiseen tahtiin teki sisällä operoimisesta melko lailla haastavaa, mutta poikkeuksellisiin tilanteisiin tottunut Voitto Korporaation miehistö teki parhaansa muuttuneessa tilanteessa. Pidettiin pikainen henkilöstöpalaveri. Päädyttiin huomaamaan, että palaveria vaikeuttivat ilmoille sinkoilevat kipinät, yleinen hallitsematon kirkuminen, hallitut tulipalot sekä läsnäolevan henkilöstön tiivis vaihtuvuus heidän sinkoillessaan ympäri komentosiltaa. Melko yksimielisesti kapteeni & CEO DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sinetöimällä päätöksellä päätettiin pitää vähintään kahvin mittainen tauko, että läsnäolijat saisivat ajatuksiaan hieman kasaan.

Avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja kofeiinivastaava Vapor otti asiakseen operoida keittimen kanssa painottomassa tilassa. Hirvittävän huudon ja paukkeen vallitessa hän jätti tarkistamatta liian tarkkaan, kuinka moni halusi kupillisen, ja keitti suosiolla täyden pannullisen. Sivupöydällä rauhallisesti kahvia keittimeen mittaileva sininen peikko nuuhki purujen kotoisaa tuoksua ja keräili ajatuksiaan. Hänen takanaan kilttiin mahdutettu draakki törmäili seiniin aluksen irtonainen ruori käsissään.

”Mites Tauskille”, Vapor sanoi olkansa yli. ”Jätetäänkö kuppiin viskivaraa?”
”AYE AYE”, Tavish karjaisi. Sitten painovoima sinkosi hänet takaisin toiselle puolelle komentosiltaa.

”Entäs proffa?” Vapor huudahti. ”Halusitko kahvetta vai kuitenkin teetä?”
”Öh, teetä kiitos!” Meltdown mutisi. Hän hakkasi komentopisteellään PERUUTA-näppäintä kaksin käsin.
Professori oli melko vakuuttunut, että reaktorin sisältävän osan alusta irtoaminen aluksen ohjaamosta ei ollut mitenkään täysin peruuttamaton ongelma heidän kannaltaan. Hän oli myös melko vakuuttunut, että reaktorihenkilöstö oli kyllä mahtunut kaikki pakokapseliin. Eikä se reaktori edes räjähtäisi osuessaan maahan. Tai ainakaan kovin pahasti. Tai kovin todennäköisesti osuisi mihinkään asutuskeskukseen.

DJ XPlode poukkoili rytmikkäästi komentonäytöstä toiseen yhä avaruuspuku päällä. ЯФГФЯ oli hyväksynyt kohtalonsa ja pyöri komentosillalla eestaas kädet lannistuneesti sivuillaan. Takapeilistä roikkuva Wilhelm huusi innokkaasti, että lupaisi toimia pehmusteena paronin laskeutumiselle mikäli alus nyt sitten sattuisikin osumaan maahan.

Ihmekoira Laikarakk leijaili läpikuultavana komentosillan läpi ja toi kapteenille purulelun, jonka tämän lannistunut käsi oli heittänyt noudettavaksi.

Murheen murtama DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli onnistunut köyttämään itsensä tiiviisti kapteenintuoliinsa ja katseli viikset lannistuneina ympäröivää sekasortoa. Hänen perämiehensä Corrodér piteli tiukasti kiinni komentopaneelista aivan vieressä ja joutui aika ajoin nappaamaan barettinsa ilmalennosta takaisin päähänsä.

”Tämä on farssia, Corrodér, aivan täyttä farssia!” paroni pihahti pontevasti.
Oui.”
”Miksi näin käy aina meille, jotka haluamme vain parantaa maailmaa? Onko tämä todella se taakka, joka altruistin on kannettava?”
”Enpä tiedä. Paha sanoa mitä tästä pitäisi oppia, capitaine.”
”Kieltäydyn ottamasta tästä mitään opetusta! Ainakaan tämä ei voi tästä enää pahentua!” paroni kivahti.

Sillä hetkellä kommunikaationäyttö alkoi välkkyä ja soida.

”Corrodér, sano minulle, että tuo ei ole se tämän pöyristyttävän farssin dramatis persona, jonka sen vahvasti teorioin olevan.”
”Haluatteko että valehtelen teille, capitaine?”
Kapteeni nyökkäsi.
”Se lienee serkkunne Bartyrak af Nebula-Anderson raportoimassa ekskursioltaan Loch Nebulan järvelle.”

Paronin ilme muuttui ärtyneeksi.
”Corrodér, älä valehtele minulle!”
”… capitaine…”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huokaisi syvään, tarttui kaukosäätimeen ja vastasi puheluun. Kipinää iskevälle näytölle ilmestyi synkkää taustaa vasten tuttu varjojen naamio.

”No mutta ettei se ole itse
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… kailotti Makuta Nuin raivostuttavan mahtaileva ääni kaiuttimesta niin, että kaikki kuulivat.

”Paroni, paroni! Onnesi näyttää kääntyneen. Kuinka siellä putoavan hylyn sisällä hurisee? Varmaan aika kovaa, kun näytätte putoavan melkoisella vauhdilla.”
”On kieltämättä mennyt paremminkin, Makuta Nui!” pahastunut paroni paasasi. ”Oletko soittanut minulle rehennelläksesi? Olen jo niin maassa, että en tiedä mikä oloani voisi enää pahentaa!”
Capitaine, emme ole maassa vielä ainakaan noin 30 sekuntiin.”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti tyrmistyneenä eteenpäin hetken, ja nosti katseensa taas näytölle.

”Niin, mitäs asiaa sinulla nyt sitten olikaan???”
”Arvelin vain, että haluaisit nähdä viimeisimmän päivityksen projektini etenemisestä”, makuta vastasi. ”Sieppasin Joulutähden, ja nyt se saa toimia voimanlähteenä Punatähdensurma-aseelle!”

Paronin katse kirkastui ja täyttyi kauhusta, kun hän kuuli tutun nimen.
”Tarkoitatko…”

”Tarkoitan juuri sitä Punatähdensurma-asetta, jonka löysin Voitto Korporaation hyllytettyjen projektien varaston hyllystä pölyttymästä! Aika edesvastuutonta jättää tällainen, öh, kaunokainen viimeistelemättä, joten otin vapauden tehdä niin.”

”Lakkaa huijaamasta, Makuta Nui! Tiedän, että yrität päästä ihoni alle harvinaisen epäherrasmiesmäisesti tuolla! En olisi ikinä ollut niin edesvastuuton, että säilyttäisin sitä hyllytettyjen projektien varastossa! Me molemmat tiedämme, että hoidin sen byrokraattisesti erään salaisen järjestön suojelukseen Välisaarilla!”

”No siis okei. Myönnän, että halusin näyttää ’coolimmalta’, vai miten se nuoriso nykyään sanoo, kuin millainen tilanne ehkä oli. Juttuhan on, että minä ikään kuin omistan sen saaren. Tai no, paikallinen ylläpito olisi ehkä eri mieltä. Mutta joka tapauksessa, oletkos miettinyt, että sinne sen, öh, asuntoon voi vain esimerkiksi kävellä ja ottaa sen matkaan? Ja sitten parannella sitä huomattavasti! Valitettavasti paranneltu versio tarvitsi… tavanomaista vahvemman virtalähteen!”

Hikikarpaloja lipui paronin kapteenillisen katseen yllä. Makuta Nui, katala konna, oli todella jallittanut häntä tässä intellektuaalisessa miekkailussa, joka heidän yhteinen taipaleensa oli ollut! Hän kun luuli kyseisen superaseen olleen kuin herran kukkarossa uudella ja uljaalla poliittisella turvallaan Bio-Klaanin jäsenenä! Mahdollisuudet, jotka kiipivät hänen tajuntaansa, olivat toinen toistaan pelottavampia.

”Se voima… ” hän haukkoi henkeään. ”Luuletko tosiaan, että voit, paremman sanan puutteessa ’valjastaa’ sen???”

”Mitättömät kykysi eivät mahda mitään Mahdin pimeälle puolelle! Joulutähden suurin kauhu on eksistentiaalinen; sen ’valjastaminen’ ei ole minulle erityisen vaikeaa. Ja katso! Uuden virtalähteeni kanssa Punatähdensurma kykenee tuhoamaan Initoin lisäksi kokonaisia saaria… uskoisin. Kykenen räjäyttämään yhdellä laukauksella vaikka koko Xian helvettiin, varmaan! Se olisi kätevää, jos olisi vaikka veroja rästissä.”

Paroni pysähtyi hetkeksi aloilleen. Hänen alaisensakin olivat vain keskittyneet kuuntelemaan. Ainakin ne jotka eivät tällä hetkellä pyörineet komentosiltaa pitkin tai valuneet tuulilasilla.
”Mitä… mitä sinä aiot tehdä sillä?” hän tokaisi.

”Öh… tuota… minä aion räjäyttää sillä jotain tärkeää! Se olisi varmaan aika siistiä!”

Paronin kädet puristuivat nyrkeiksi vasten kapteenintuolin käsinojia.
”Senkin ryökäle! Hanki oma superaseesi!”

”Äläs nyt, paraskin puhumaan! Minä vähän raaputtelin tätä maalipintaa tästä, ja täällä alla lukee ’kopirait Tuli Lor-’”
”JA SITÄ PAITSI tuohan kuulostaa todella vastuuttomalta”, paroni keskeytti äänekkäästi. ”Ennen kaikkea vastuullisen tieteellisen prosessin kannattajana en voi hyväksyä tällaista toimintaa!”

”Ai mitä? Et muka räjäyttäisi Xiaa vain, koska pystyisit?”

”Minä… en!” kapteeni kivahti, mutta tunsi itsensä poikkeuksellisen voimattomaksi.

”Ookoo, ookoo. Ei siinä mitään. Moraaliset periaatteet ja niin edelleen. Onhan niitä hyvä olla, kai. Mutta joo, ei minulle mitään sen kummempaa asiaa ollut. Soitellaan vaikka sitten, kun olet takaisin kotona.”

Paroni vain murahti jotain, jonka olisi voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Sen myötä näyttö pimeni ja vain haamukuvajainen Makuta Nuin maireasta hymystä jäi hänestä jäljelle.

Siinä laskeutuneessa hiljaisuudessa paroni tunsi syvää lannistuneisuutta. Tai siis ei siellä hiljaista ollut. Millään peevelin tasolla. Vain täysi daiju väittäisi muuta. Kauhistuttavaa vauhtia maata tai merenpintaa kohti kieppuva avaruusaluksen etuosa huusi kuin syötävä. Aika kovaa huusi myös useampi miehistön jäsen, jotka törmäilivät näyttöjä ja tutkalaitteistoja päin kuin jonkinlaisessa avaruusflipperissä. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli siitä melko tympääntynyt. Kehtasivatkin pitää moista meteliä silloin, kun hänellä oli ”hetki” meneillään! Hankkisivat oman ”hetkensä”!

”Herra kapteeni”, Tavish karjui singahtaen hänen ohimonsa ohi. ”Kuolemmeko me????”
”Joo, ehkä”, kapteeni sanoi kohauttaen massiivisia olkiaan. ”Mutta hän vei minun Joulutähteni!

Tavish törmäsi aluksen päänäyttöön ja sai siitä kiinni. Hänen jurmuille draakinkasvoilleen nousi pilkahdus kauhua.

”Haggis Nui armahda”, hän sanoi haukkoen henkeään. ”Voiko tämä olla todellista???”
”No niinpä!” kapteeni sanoi täräyttäen tuolinsa käsinojia kahdella nyrkillä. ”Minullakin on vähän vaikeuksia uskoa! Tiesin Makuta Nuin toiminnan epäherrasmiesmäiseksi, mutta tuolla lailla pyyhältää paikalle nappaamaan toisen palkinto aivan silmien edestä? Se on pilkkaa, Tavish, pilkkaa!!!!”
”Niin siis kuolemmeko me”, draakki inahti.
”Totta kai! Kaikki kuolevat joskus! Ei sitä nyt voi joka ajan hetkessä murehtia, vaan pitää nostaa katse tulevaisuuteen!”
”Uh…”

Muutama punapaitainen miehistön jäsen oli muodostanut ketjun pitääkseen itsensä paremmin kiinni yhdessä niistä harvoista paneeleista, jotka oli pultattu lattiaan. Suunnitelma toimi siihen asti, kunnes ympäriinsä lentelevä nestekidenäyttö kolahti heistä ensimmäistä päähän.

”… paroni hei, me kuolemme aivan pian”, Tavish sanoi selvästi hieman laskuhumalaisena.

”Haluatko, että myönnän sen ääneen?” paroni huokaisi. ”Kyllä, niin varmaan käy. Mutta se Joulutäh-

Komm, süßer Tod”, kattoa pitkin pyörivä Wilhelm hykerteli silmät kiiluen.

”Антеекси”, ЯФГФЯ sanoi apeasti lentäessään jälleen komentosillan läpi, ”мутта йос сиитä еи олиси лиикаа ваиваа, воисико йоку кексиä йотаин?”

”Hyvä että olet samaa mieltä!” paroni tokaisi. ”Minustakaan tämä ei voi jäädä tähän! Minusta meidän pitäisi näyttää Makuta Nuille tupen rapinat! Ehkä jopa itse tuppi????”

Capitaine”, Corrodér sanoi ankeana. ”Ei sillä, että kyseenalaistaisin teitä, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin ette aivan ymmärtäisi tilanteen, miten te sanotte, gravitaatiota.”

”Haha, hauska vitsi!” paroni naurahti.
Sitten hänen hymynsä hyytyi.
”… Corrodér, sano tuo uudelleen.”

”… pardon?”
”Ei tuo!”
”… tarkoitan, että mikä uusiksi?”
”Gravitaatio! Puhuit gravitaatiosta! Sano se uusiksi!”
Capitaine… en nyt valehtelematta muista, mitä tarkalleen vasta sanoin.”

Kapteenin kasvolla oli kivulias hymy.
”… voitko vain sanoa sanan ’gravitaatio’? Tämä ei toimi muuten. Minulla on aika hyvä juttu. Voi kuule. Se on tosi hyvä.”

Syväläinen oli hetken hiljaa.

”Gravitaatio?”

Sen kuullessaan paroni näytti siltä kuin hänen yläpuolellaan olisi syttynyt lamppu. Syttyikin. Tuleen. Se sinkosi ympäriinsä lasinsiruja, joista yksi osui erästä miehistön jäsentä silmään ja tämä huusi.

”Corrodér, vanha veikko, senkin nero! Gravitaatio, sehän… äh. Helvetti. Minä unohdin, miten muotoilin tämän äsken. Se oli todella viisaasti muotoiltu.”
”Minä kyllä uskon, capitaine.”
”Niin siis mutta pointti oli… gravitaatio!!! Se on! Hyvä! Asia! Tosin joskus huono! Kuten nyt, kun se tappaa meitä! Mutta!!!”

Hän käänsi katseensa ohjaamon takaosaan. Liekkien ja savun ja kipinöiden keskellä seinällä hänen huomionsa kiinnitti erityisesti eräs asia: lasikaappi, joka kehotti ystävällisesti hätätilanteessa rikkomaan itsensä. Ja lasin takana oleva kaksikärkinen keihäs, jonka terien väliseen aukkoon valo ympäriltä katosi.

Paroni virnisti ja nykäisi auki turvavyön, joka häntä kapteenintuolissaan piti… ja päästi itsensä menemään.

Painovoima oli valitettavasti sillä hetkellä eri suunnassa kuin paroni oli arvellut, joten hän ensin löysi itsensä Tavishin sylistä. Lasinsirpaleet, miehistön jäsenet, huuto ja kauhu pyörivät karusellina, kun pyörivä ohjaamo vaihtoi painovoimaa… kunnes paroni putosi suoraan kohti lasikaappia.
Lasi pirstoutui paronillisen nyrkin (ja sen perässä saapuvan kehon) alla. Lattialla, joka oli ollut aiemmin seinä, pyörivä paroni syleili pitkää tummaa sauvaa ja veivasi toisella kädellään kampea, jolla siihen saatiin manuaalisesti virtaa.

”Äkkiä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi. ”Auttakaa minut joku katolle!”

Ne miehistön jäsenistä, jotka olivat sillä puolella alusta eivätkä aktiivisesti ilmalennossa, kierivät lattiaa pitkin kohti paronia. Tämän kasvoille nousi hitaasti leveä hammashymy.
Normaalisti hän toimenkuvassaan paikkasi reikiä. Kohta hän tekisi sellaisen.


Villisti kieppuva silinterihattumainen avaruusromu alkoi hieman tasata kulkuaan suoraksi joskin kiihtyväksi liikkeeksi, kun sisällä olevat miehistön jäsenet olivat onnistuneet käynnistämään sopivia hienosäätöön tarkoitettuja turbiineja. Hatun katolle aukeavasta luukusta työntyi ainakin neljän käsiparin kannattelemana sen kapteeni, joka yritti parhaansa mukaan olla pyyhkiytymättä pois ilmavirran viemänä. Käsissään hänellä oli ratkaisun avain. Ilmavirta puhalsi paronin viikset vasten hänen kasvojaan. Tappavasta viimasta huolimatta hän virnisti syvään.

Paroni kykeni nyt vapauttamaan mustan aukkonsa – ja sen hän totisesti teki.

Pienikokoinen singulariteetti syöksyi ulos tämän sauvan kärjestä ja sinkoutui aivan aluksen eteen sen kulkusuunnassa. Musta pallero räjähti voimakkaalla pamahduksella noin 50 senttimetriä isommaksi heidän edessään ja alkoi pitää suorastaan slurppaavaa ääntä.

Luukku aluksen katolla kolahti kiinni. Metallinen lieriö alkoi viipottaa toden teolla kohti maailmaa syövää palleroa.

Mustan aukon gravitaatiokenttään tultuaan – tai pikemminkin mustan aukon gravitaatiokentän ilmestyttyä sen eteen – joutui alus pienen mutta äärettömän tiheän objektin kiertoradalle, ja paronin laskelmien mukaan riittäisi vain päästä pois kyseiseltä kiertoradalta juuri oikealla hetkellä, jolloin he sinkoutuisivat kohti makutan aluksen kulkusuuntaa. Nerokasta!

Sitten pitäisi vielä keksiä, miten kiertoradalta pääsisi pois.

”Voitto Korporaatio voittaa jälleen!” paroni puuskutti laskeutuessaan takaisin komentosillalle.
”Mustan aukon lämpötila on 1,5324 · 10–14 Kelviniä!” tiedotti avaruusmeteorologi Vapor paronin palattua. ”Se on aika paljon!”
”Se on itse asiassa aika vähän”, Meltdown tuumasi. ”Melko lähellä absoluuttista nollaa!”
”Joo mutta se on aika paljon mustalle aukolle! Ja lämpötila kasvaa koko ajan! Aika nopeastikin vielä!” Vapor vastasi.

Paroni kurtisti kulmiaan. Aivan kuten hänen hypoteesissaan.
”Voiko olla…” paroni pohti pahaenteisesti, ”että singulariteetin lämpötila lähestyy kriittistä pistettä??”

Viktorprisen ohjaamo pyöri yhä villimmin ja villimmin ammottavan synkän röörin ympärillä. Singulariteetti kiehui ja kihisi aluksen ikkunan toisella puolella. Se puski ulos pikimustaa savua, tärisi, kolisi ja piti mieletöntä rätinää. Mustan aukon pintaan ilmestyi halkeamia. Paroni ymmärsi, että se alkoi hitaasti hajota liitoksistaan! Tällainen kuritus oli selvästi liikaa mustan aukon herkälle atomirakenteelle!
Toivottavasti se kestäisi tarpeeksi kauan, hän mietti hammasta purren.

Alus kieppui nyt jo ainakin kuudenkymmenen Geen vauhtia. Tilanteessa, jossa miehistö pyöri villisti seiniä pitkin, oksenteli, huusi ja itki, oli melko vaikea muistaa, miksi sitä yksikköä mitattiin ”Geellä”. Ei kai sen, että kyseistä skakdia olisi enemmän, pitänyt juuri vaikuttaa pyörimisnopeuteen?
Samalla tapaa mystistä oli, miksi eräs paronin kurjimmista arkkivihollisista oli nimennyt lemmikkinsä ”Gee-Stealeriksi”! Tällä hetkellä paroni oli sitä mieltä, että hän ilomielin lahjoittaisi nykyisestä pyörimisvauhdistaan ehkä ainakin viisi ”Geetä”. Ei niitä tarvisi häneltä vohkia!

”Mustan aukon lämpötila on, öh”, Vapor sanoi pulauttaen kahvikuppiinsa muutaman sokeripalan. ”Aika paljon.”
”Voisiko sanoa”, paroni haukkoi henkeään, ”että romahtanut tähti… muuttuu liiallisen lämpimäksi?”
”Voisi”, Vapor sanoi juoden kahviaan melko hermostuneena. ”Aika pahaltahan tuo näyttää.”
”Tai jopa että… hmm. Synkeä reikä lakkaa olemasta miellyttävän viileä?”
”Sekin on aika hyvä.”
”Ei, ei! Pakko olla joku parempi!”

Ennen kuin paroni ehti ajatustaan viimeistellä, musta aukko räjähti hirvittävällä äänellä suureksi tulipalloksi. Mustan aukon kappaleet lensivät ympäriinsä ja kopsahtelivat aluksen pintaan. Lämpö- ja paineaalto saavutti aluksen ja sinkosi sen uskomattomiin vauhteihin.

Jollain tapaa yhä nopeammin pyörivä Viktorprisen etuosa sinkoutui ääntä nopeammin tähtitaivasta vasten erottuvaa synkeää purppuraista kolmiota päin. Sisällä oli hyvin vähän henkilöitä, jotka eivät huutaneet kurkku suorana. Kapteeni nauroi kumeasti.

Takaa-ajo oli alkanut. Vapor laittoi kuulosuojaimet päähänsä ja veti itsensä pystysuoraa lattiaa pitkin sivupöydälle keittämään lisää kahvia.


Makuta Nui erehtyi vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki lähestyvän silinterihatun.

”No et kyllä!” hän ärjäisi ja kääntyi kohti alusta ohjaavia hyönteisiä. ”Kiihdyttäkää vauhtia! Ja laittakaa alus myös pyörimään! Eivätpähän pysty telakoitumaan!”
Torakat katsoivat toisiaan hermostuneina ja tekivät työtä käskettyä. Pian kalmarimainen alus pyöri vinhasti ympyrää. Tällä oli se pieni haittavaikutus, että osa valkeista sotilaista ei saanut pidettyä kiinni istuimestaan, ja pian kitiinipalleroita lenteli hallitsemattomasti ympäri komentosiltaa – ja muualla aluksessa varmasti myös ympäri muita paikkoja.

Avallt Vavning, se droidi, joka oli nyt pureutunut lattiaan robottijaloissaan olevilla kynsillä, totesi:
”Valtias, onko tarkoituksenmukaista, että täällä ei nyt voi tehdä töitä?”
”ON!” makuta kivahti ärsyyntyneenä tapahtumiin. ”Teidät on kaikki lomautettu, kunnes pyöriminen lakkaa!”
”Mutta kuka sitten pysäyttää pyörimisen?” droidi kysyi väistäen lentävää torakkasotilasta.
”Älä häiritse, kun yritän keskittyä superaseen laukaisun valmisteluun!”

Punatähdensurma-ase oli nyt nielaissut sisäänsä uuden voimanlähteensä, jonka hirvittävää hirnuntaa saattoi vielä kuulla vaimeasti kaikuvan komentosillalla. Muutama valkea torakka pakersi sen kimpussa yhä, ja makuta oli luonut niiden ympärille vakaamman gravitaation kuplan. Suunnitelmaa ei voisi enää pysäyttää, myhäili makuta.


Mikäli joku jossain sattui suuntaamaan kaukoputkensa juuri spesifiin kohtaan tähtitaivasta, saattoi tämä nähdä jotain, joka muistutti pyörivää hattua lähestymässä jotain, joka muistutti suurta pyörivää Kanohi Kraahkania.

VCS Viktorprisen ohjaamossa havahduttiin tilanteeseen hitaalla kauhulla. Sen verran kun sitä pystyi havainnoimaan, kun koko ohjaamo pyöri ja kohde näkyi ruudulla ehkä joka toinen sekunti.

”Mitä?” kapteeni kivahti. ”Miksi sekin pyörii?”
Capitaine, luullakseni he yrittävät estää telakoitumistamme.”
”Ha! Sen kun yrittävät!”
Kapteeni otti tukevamman asennon tuolillaan ja korotti ääntään.

”Meidän täytyy synkronoida pyörimisemme! Vapor, miltä lentosää näyttää?”
”Öh, aika huonolta.”
”Otetaan se huomioon laskelmissa! Tavish, korjaa kurssiamme sataneljäkymmentä astetta paarpuuriin!”
”AYE AYE!” draakki huusi pyöritellen käsissään olevaa irtonaista ruoria.
”Professori, reaktori sataan prosenttiin!”
”K-käskystä!”
”ЯФГФЯ, valmistele laskeutumistelineet!”
”Парони, минä ен тааскаан халуаиси кысееналаистаа, мутта еивäткö секä не еттä реактори оле ирроннеесса перäосасса-”
”Kiitos, poikaseni, tai kuten teillä päin sanotaan, Лада!” kapteeni keskeytti. ”Corrodér, ala aseistaa miehistöä! XPlode, suosittele minulle jotain hyvää levyä! Wilhelm, ole erityisen varovainen oman henkikultasi puolesta!”

Uskollinen miehistö teki työtä käskettyä. Asekaappi aukesi ja aseita lenteli painovoiman sinkoamana joka puolelle. Yhä vauhdikkaammin kieppuva Viktorprise oli enää muutaman sadan metrin päässä Toatähdentuhoajasta. Metallinen kolmio alkoi peittää kaiken näkyvyyden.

”… poika! Eikö niiden laskeutumistelineiden pitäisi tässä vaiheessa jo aueta?”
Apaattisen näköinen shasaali katsoi hetken kapteeniaan ja sitten nykäisi vivusta komentopisteellään.

Jossain toisella puolella kupolia Viktorprisen peräosan laskeutumistelineet avautuivat juuri sopivalla hetkellä.

Alus liisi vettä pitkin verrattain nätisti kauniille auringon paahtamalle hiekkarannalle mallikkaalla laskeutumisella. Ainakin ennen kuin sen reaktori räjäytti ilmaan kilometrin korkean sienipilven.

Korkealla taivaalla puolestaan alusten välinen etäisyys muuttui nollaksi metriksi. Kammottava rysähdys vavisutti molempia laivoja, törmäys sinkosi ympäriinsä metallinkappaleita. Toatähdentuhoajan moottori pimeni lopullisesti.

Syntyneen yhteentörmäyksen muodostama silinterihattuinen Kanohi Kraahkan kieppui hitaammin halki tähtitaivaan vailla kontrollia.


”Mitä absoluuttista saatanan persettä”, totesi Manu, kun suuri silinterihattu laskeutui hänen ’päähänsä’. ”Okei, voitte lopettaa pyörimisen, siitä ei ole enää mitään hyötyä.”
”Tuota, pomo”, sanoi droidi varovasti, ”meidän moottorimme sammui. Emme voi lopettaa pyörimistä.”
”No höh.”

Makuta katsoi ympärilleen. Iso osa torakoista oli saanut kuitenkin jo otteen pyörivästä todellisuudesta. Ainakin ne, jotka eivät olleet menettäneet rakenteellista integriteettiään ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja hajonneet kirkuvaksi puuroksi. Helvetti, kuinka monta ainesosaa parin fasistihyönteisen tekemiseen vaadittiin? Ei se nyt näin vaikeaa voinut olla.

Oliko se se hiiva taas, joka puuttui? Ensi kerralla hän tekisi vaikka niitä käkkärän kikkaran poroja.

Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli onnistunut pitämään pahimman pyörimisvaikutuksen poissa yksinkertaisesti lentämällä pyörivän aluksen sisäilman keskellä. Baby Fatt löytyi taas jostain alakannelta. Ja ЯҰSҚ PЦDԐL näytti seisseen paikallaan liikkumattomana koko ajan hievahtamatta lainkaan pyörimisestä.

Oli selvää, miten tästä jatkettaisiin.
”ЯҰSҚ PЦDԐL”, makuta sanoi synkästi. ”’Pidä huolta’ vieraistamme, kun he saapuvat.”
Shasaali nyökkäsi apaattisesti.
”Baby Fatt, Gatill Mobler ja Avalt Vavning”, makuta jatkoi, ”jääkää varmistamaan komentosilta siltä varalta, että joku pääsee shasaalin ohi, vaikka epäilen sitä suuresti.”

”Selvä, pomo”, Avalt Vavning, se droidi, sanoi.
”Skarrarrar!” kirosi Baby Fatt. ”Löin pääni jotain kolmetoista kertaa äsken.”

”Ja minä vetäydyn inner sanctumiin viimeistelemään superaseeni!” lopetti makuta melodramaattisesti. ”Ja sitten ammun sillä jotain tuusan nuuskaksi! Eikä se pannahisen paroni voi estää minua!”

”Pomo hei… tiedätkö sinä, mitä aiot edes ampua?” Baby Fatt kysyi.
Makuta pysähtyi paikoilleen mutta ei kääntynyt kohti.
”… kyyyyyyllä?” hän sanoi hitaasti ja todella hiljaa.
”Mitä sitten?”
Makuta oli hetken hiljaa ja alkoi kipittää poispäin.
”Liian siistiä, et tietäisi siitä”, hän sanoi hädin tuskin ääneen ja katosi suuren oven taakse.


”Sisään! Liikettä!” komensi Corrodér aseistettua miehistöä pidellen patonkiaan tiukassa valmiusotteessa.

Värikäs joukko Voitto Korporaation avaruusohjelman univormuissa tiputtautui syntyneestä reiästä yksitellen synkeän ja pahan aluksen synkeään ja pahaan sisätilaan. Syvemmältä Toatähdentuhoajasta kaikui hälytysääniä. Kapteeninsa uljaalla johdatuksella korporaation työntekijät etenivät johdonmukaisesti syvemmälle.

Ja pysähtyivät, kun näkivät melko ilkeän näköisen shasaalin lihakirveen kanssa edessä.
”Huhhuh”, kapteeni sanoi uljaasti. ”Aika ilkeän näköinen kaveri.”
”Еикö меиллä тосиаан оле митääн муута реиттиä?” ЯФГФЯ sanoi hiljaa.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi tätä kohti yllättyneenä.
”Niinkö, ЯФГФЯ? Todellako?”
”Митä?”
”Olet sitä mieltä, että sinun täytyy tehdä tämä yksin?” paroni haukkoi henkeään. ”Ymmärrän kyllä, tämä on sinulle varmasti henkilökohtaista!”
”Херра парони, минä…”
”Poika rakas, ei tarvitse selittää! Olet kertonut traagisen taustatarinasi minulle lukemattomia kertoja”, kapteeni sanoi pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. ”Luotan sinuun! Kosta perheesi kohtalo!”
”… хе оват итсе асиасса виелä хенгиссä…”

Paroni loppuine miehistöineen katosi nopeasti Makuta Nuin aluksen sisään, ja ЯФГФЯ jäi hämmentyneenä käytävään kaksin maanmiehensä kanssa. Tämä oli antanut muiden kulkea ohitseen ilman häiriötä, aivan kuin ЯФГФЯ olisi ollut tämän pääasiallinen kohde, jonka kanssa taisteleminen, tai ehkä pikemminkin jonka murhaaminen, oli ykkösprioriteetti.

”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Ет яксаиси. Он муутенкин аика хуоно пäивä”, sanoi ЯФГФЯ apeasti. Valitettavasti hänen kansanmiehensä ei tarjonnut hänelle empatiaa vaan sen sijaan kohotti lihakirvestään ja lähti kipittämään häntä kohti, joskin melko hitaasti. Hän huokaisi syvään, tarrasi lujempaa VK-47-rynnäkkökivääriinsä ja valmistautui väistämättömään.

Hitaasti mutta varmasti ЯҰSҚ PЦDԐL lähestyi häntä. ЯФГФЯ alkoi pikkuhiljaa hieman vedellä vetonarusta, jonka avulla saisi käynnistettyä roottorireppunsa. Laiska askel laiskalta askeleelta ЯҰSҚ PЦDԐL yhä vain lähestyi. Hänen mielestään reppu olisi saanut jo pikku hiljaa käynnistyä. ЯҰSҚ PЦDԐL olisi ihan kohta hänen luonaan. Reppu ei kyllä oikein ottanut käynnistyäkseen.
”Микси микääн еи коскаан оннисту”, ЯФГФЯ päivitteli hiljaa. ЯҰSҚ PЦDԐL oli täällä. Ja heilautti lihakirvestään häntä kohti. Ei kyllä kovin hyvin, ja ohihan se meni. Tämä murahti ärtyneesti ja yritti hirmutekoaan uudestaan. ЯФГФЯ astui varovasti taaksepäin pois kirveen tieltä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Ei hyvä. Mikään ei koskaan ollut.

ЯҰSҚ PЦDԐL huitaisi lihakirveellään uudelleen ja uudelleen, joka kerta vähän pontevammin; ehkäpä tämä huomasi, että ponnettomuus ei tuottanut tulosta. Ponnetonta oli myös ЯФГФЯin väistely: enimmäkseen hän koetti olla kaatumatta ja nyki yhä hieman vetonarustaan, josko se reppu vielä joskus käynnistyisi. Ei sillä, että hän olisi uskaltanut edes toivoa parasta.

ЯФГФЯ huomasi, että ЯҰSҚ PЦDԐL vaikutti keksineen uuden taktiikan: tämä yritti siepata hänestä kiinni ennen lihakirveen heilautusta, jotta hän ei väistäisi sen edestä pois. Uudessa taktiikassa oli puolensa: murhanhimoinen, tai ei kovin – ehkä pikemminkin murhanhaluinen, tai ehkä murhantoivoinen, tai ehkä ei-eloon-jättämisen-haluinen –, shasaali onnistui sieppaamaan kiinni vastustajastaan; toisaalta se, mistä tämä sai kiinni, oli ЯФГФЯin roottorirepun vetonaru. ЯФГФЯ koetti yhä pakoon lihakirveen iskua, mutta tällä kertaa ei onnistunut omiin jalkoihinsa kompastumisen välttämisessä vaan kaatui rähmälleen maahan. Samalla hän tuli vetäneeksi ЯҰSҚ PЦDԐLin jämäkässä otteessa ollutta vetonarua jopa melko kovaa, ja roottorireppu käynnistyi. Kurja vain, että se käynnistyi silloin, kun hän makasi rähmällään maassa. Roottorit nimittäin onnistuivat maata vasten iskiessään heittämään hänet aivan minne sattui.

Ei sillä, ЯҰSҚ PЦDԐLilla meni vielä vähän huonommin, sillä roottori repi hänen vasemman kätensä irti.
”золото”, voihkaisi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Verta oli roiskunut ympäri lattiaa, ja voimattomasti uikuttava ЯФГФЯ sinkoili hallitsemattoman roottorireppunsa riepottelemana pitkin käytävän kattoja. ЯҰSҚ PЦDԐL ei kuitenkaan lannistunut pienestä takaiskusta, ainakaan sanan perinteisessä mielessä, sillä hänen jatkuva olotilansa oli eräänlainen lannistuneisuus. Hän päätti seuraavaksi kokeilla kirveensä heittämistä uhriaan kohti, sillä juuri muita vaihtoehtoja hänellä ei lentävää vastustajaa vastaan ollutkaan.

ЯФГФЯ oli juuri ja juuri saanut roottorireppunsa hallintaansa ja yritti vakauttaa lentoaan, kun lihakirves osui häntä vatsaan. Vastustajalla oli yllättävän hyvä sihti. Sääli vain, vastustajan kannalta nimittäin, että kirves osui häneen kahva edellä tekemättä lainkaan vahinkoa. Kirveen kolahdettua lattialle ЯҰSҚ PЦDԐL murahti entistä ärtyneempänä, jos sellainenkaan oli mahdollista.

ЯФГФЯ oli nyt valmis lataamaan aseensa ollessaan turvallisesti ilmassa. Hitaasti mutta varmasti hän irrotti vanhan lippaan VK-47-rynnäkkökivääristään ja vaihtoi uuden tilalle. Uusi lipas oli tosin viimeinen, joka hänellä oli, joten toivottavasti se riitti. Vaikka eihän mikään koskaan riittänyt.

ЯҰSҚ PЦDԐL oli ehtinyt käydä poimimassa kirveensä ja valmistautui nyt uuteen heittoon.
”Олетко варма, еттет халуа антаутуа?” kysyi lentävämpi kahdesta shasaalista. ”Ен оикеастаан халуаиси ампуа синуа. Ен оикеастаан халуаиси ампуа кетääн, мутта вäлиллä херра паронин сеурасса ваихтоехтоя еи юури йää.”

”золото”, murahti ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Ja heitti jälleen kirveensä. Tällä kertaa se osui terä edellä ЯФГФЯin reiteen ja jäi siihen.
”Ау, туо вäхäн саттуи. Аика палйон, оикеастаан”, sanoi ЯФГФЯ hieman tuskaisesti, latasi aseensa, poisti varmistimen ja ampui kohti maanmiestään. Jos tällä olisi vielä ollut molemmat kätensä, olisi luoti osunut, mutta nyt se meni ohi.
”Питää вармаан вäхäн сääтää тäхтäинтä”, ЯФГФЯ tuumasi ja ampui uudestaan. Ja uudestaan.

ЯҰSҚ PЦDԐL oli huomannut tilanteen äityneen melko vaaralliseksi hänelle, varsinkin, kun hänen aseensa istui nyt tukevasti hänen lentävän vastustajansa reidessä. Ehkä kirveen heittäminen ei ollutkaan ollut niin hyvä idea. Hän päätti poistua paikalta ja lähti lyllertämään kohti käytävän toista ovea. Peräänsä hän sai useita luoteja.

ЯФГФЯ päätti kokeilla onneaan ja tyhjentää loput lippaasta sarjana. Yksikään luodeista ei osunut varsinaiseen kohteeseen, mutta osa luodeista osui ikkunalasiin. Ikkuna ei siitä särkynyt, mutta siihen tuli muutama ruma särö. Sen sijaan yksi luoti osui jonkinlaiseen venttiiliin, jonka tehtävänä oli ilmeisesti pitää sisäilma sisällä ja ulkoilma ulkona, ainakin siitä päätellen, että nyt alkoi kuulua voimakasta sihinää. Kumpikin shasaali pysähtyi niille sijoilleen, tai ainakin melkein, koska ЯФГФЯin oli hyvin vaikea leijua täysin paikoillaan, sillä roottorirepun ohjaaminen oli oikeastaan melko haastavaa.

Sitten ikkuna petti muuttuneen ilmanpaineen alla, ja ЯҰSҚ PЦDԐL lensi – ”золото”, kiljaisi hän osuvasti – vauhdilla ulos aluksesta. Valtava imu veti myös ЯФГФЯin mukanaan, mutta koska roottorit eivät mahtuneet ulos juuri syntyneestä aukosta ikkunassa, jäi hän kuitenkin henkiin ja turvallisesti aluksen sisäpuolelle. Tai no, ei kovin turvallisesti, koska sisäilma karkasi edelleen ulos, ja oli vain ajan kysymys, milloin roottorit pettäisivät ja päästäisivät hänetkin tyhjyyden syleilyyn. Vaikka oikeastaan se olisi voinut olla helpotus.

Noh, paroni pettyisi, jos niin kävisi, joten nopeasti, tai no ei oikeastaan, ЯФГФЯ irrotti roottorirepun selästään ja lähti nilkuttamaan imua vastaan ja lihakirves yhä reidessään siihen suuntaan, johon paroni oli loput miehistöstään johdattanut.


Paroni poppoineen saapui komentosillalle. Heitä oli vastassa varsinainen vastaanottokomitea: sadat valkeat sotilaat tähtäsivät heitä kohti, ja kolme jäljelle jäänyttä nimettyä pahishahmoa seisoi komentosillan keskellä, niin ikään aseet heitä kohti tähdättynä.

”Viimeisiä sanoja,
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… sanoi Baby Fatt.

”No itseasiassa”, paroni sanoi innokkaasti. ”On, on ehdottomasti! Siitäkin huolimatta, että olette kurjia konnia, en voi olla arvostamatta sitä, mitä olette tehneet esteettisesti tämän paikan kanssa! Melko dramaattinen asetelma viimeiselle näytökselle, jos saan sanoa!”

Baby Fatt nyökkäili muita kätyreitä kohti hyväksyvästi. Nämäkin näyttivät nyökkäilevän.
”Öh, kiitos?”
”Kunhan vain halusin pitää huolta, että välillämme ei ole pahaa verta siitäkin huolimatta, että kohta aiomme ampua toisiamme päähän!”
”Joo”, sanoi Gatill Mobler (lepakkoi). ”Ei pahaa verta.”
”Ampukaa paronia päähän”, määräsi Avallt Vavning (droidi).

Ja torakkamaiset sotilaathan ampuivat. Tai ainakin yrittivät. Sadat ammukset lensivät plasmakiväärien piipuista ja osuivat aina kyllä jonnekin, mutta aina melko kauas paronista. Eikä kukaan tämän kätyreistäkään näyttänyt olevan järin suuressa vaarassa. Hieman vaarassa näyttivät kuitenkin olevan makutan omat kätyrit.

”Makuta Nuin – se kelmi – paha suunnitelma huipentunee sisäkammiossa!” paroni huusi plasmanlaukomisen ylitse. Aivan kuin olisi tiennyt heitä paremmin, mihin juonen kuului seuraavaksi edetä. ”Hoidelkaa tämä! Haastan sen kurjan roiston rehelliseen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun!”

”Taisteluasemiin!” Corrodér huusi. ”Suojatkaa paronia!”

Miehistön jäsenet punaisissa univormuissaan ja käsissään Voitto Korporaation tuikuttimet lähtivät etenemään komentosillan pintoja pitkin. Wilhelm juoksi karjuen etunenässä.

Plasman katku täytti ilman. DJ XPlode oli valinnut taiston taustalle erittäin päräyttävän mixtapen ja soitti sitä takalinjoista olallaan olevasta matkakaiuttimesta. Corrodér huusi miehistön jäsenille komentoja ja ampui patongillaan kohti torakoita. Entisen tiedustelupalvelun miehen tehokas sihti pudotteli makutan myrskyjääkäreitä parvilta uskomattoman tarkoilla vehnälaukauksilla.

Taistelu eteni uskomatonta vauhtia pitkin komentosillan tasanteiden ja tasojen. Corrodérin johtama miehistö vaihtoi laukauksia ohjauspaneelien taakse kykkivien torakkasotilaiden kanssa. Tavish oli käynyt nyrkkeilemään Avalt Vavningia vastaan humalaisella raivolla ja valtavalla robottinyrkillä, ja ympärille kerääntyneet miehistön jäsenet, torakkasotilaat ja DJ XPlode kävivät riehakasta vedonlyöntiä voittajasta. Joukkio hajaantui Baby Fattin lentäessä yli rakettirepullaan ja ampuessa umpimähkään sarjan lasereita heitä kohti.

Kaaoksen keskellä Gatill Mobler, se schilumidolainen, näki DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN yrityksen livahtaa pois tähtilaivan ohjaamosta.

”Pysäyttäkää hänet!” kurja koi huudahti. Osastollinen torakoita keskitti tulen kohti paronia. Ja he olisivat osuneet, jos Wilhelm ei olisi hypännyt tulituksen tielle kapteeninsa pelastukseksi punainen univormu hulmuten.

Tarkemmin ajateltuna se ei vaikuttanut lopputulokseen mitenkään, sillä he eivät onnistuneet osumaan edes Wilhelmiin, joka rämähti maahan ulvahtaen surkeasti.

Vaporin vaarallinen kanadalainen lähitaistelulaji jyräsi sotilaita kanveesiin, mutta näitä oli lopulta liikaa heihin verrattuna. Kammion nurkassa professori Meltdown tajusi joutuneensa piiritetyksi ja pudotti aseensa antautuvasti käsistään, kun kaksi torakkaa tähtäsi häntä aivan läheltä.

Katsellessaan pelottavia hyönteissotilaita hän laski vihdoin päässään yksityiskohdat yhteen. Hetkinen?
”Neljä kättä, sotilaallinen olemus?” hän ymmärsi tuijottaen heihin ainoalla silmällään. ”Tehän olette nazorakeja!”

Torakkasotilaat olivat ampumaetäisyydellä ja selvästi valmiina toimimaan. Sitten… nämä hellittivät liipaisinsormensa, laskivat aseensa ja katsoivat häneen uskomattoman vihaisesti.

Anteeksi nyt”, toinen näistä kivahti, ”mutta me olemme etnonationalististen torakkasotilaiden Puhdas Kansakunta, joka on täysin eri asia kuin sinun ’nazorakisi’.”
”Öh… miten te eroatte?”
”Miten eroamme nazorakeista?” toinen tirskahti. ”Kuuntele tätä, 000435543543!”
”Tuollaisia ne libikset ovat! Näkevät ’nazorakeja’ kaikkialla!”

Meltdown katsoi heitä hieman nolostuneena.
”Olen pahoillani… mutta kun te näytätte aivan-”
”Kuule ei me edes voida kuulua mihinkään Nazorak-Imperiumiin kun se ei ole oikeaksi tunnistettu valtio!”
”Ja vaikka kuuluttaisiin, niin se toinen ääripää on ihan yhtä paha!”
”Mitään ei saa enää sanoa!”
”Soijapoika akateemikko tulee tänne pätemään!”
”Kuukkeli!”
”Beeta-äijä!”

”Uah”, Meltdown inahti. ”Voitteko te vain palata siihen ampumiseen?”
Ei-nazorakit nostivat kiväärinsä häntä kohti, hymyilivät pirullisesti, ja ampuivat. Useasti. Jokaisen ohi.

Aseet savusivat ja torakkasotilaiden ilmeet olivat melko orpoja. Professori Meltdown antoi näitä kohti mairean hymyn.
”Nii-in, joskus tällaiset ’akateemikot’ saattavat peitota teidän kaltaisenne nuorison yllättävissäkin asioissa, hehe!”

Torakat olivat hetken hiljaa. Sitten ne avasivat suunsa.
”Lumihiutale!”
”Kolme hyvettä -signaloija!”
”Nyt hei”, professori sanoi.

Samalla kun etnonationalististen torakkasotilaiden Puhtaan Kansakunnan jäsenet piinasivat professoria uuskielellä ja pöhinäsanoilla ja faktoilla, jotka eivät välittäneet tämän fiiliksistä, oli taistelu muuttunut tuhon sateeksi.

Baby Fatt ammuskeli laseraseellaan kaikkia ja kaikkea. Hän ei oikeastaan välittänyt, osuiko ystäviin vai vihollisiin, sillä tappaminen oli hänellä verissä ja alkukantainen vaisto oli saanut hänestä vallan. Rakettireppunsa ansiosta hän kykeni syöksymään ilman halki nopeasti ja oli siten varsin vaikea kohde paronin palkollisille osua.
”Minä olen vakavastiotettava palkkionmetsästäjä!” Baby Fatt karjui. ”Voisin työskennellä kenelle tahansa, mutta tämä on minun työnkuvani? Tämä on pilkkaa! Onko teistä perhanan narukäsistä mihinkään?”

Sitten alkoi kuulua roottoreiden ääntä. Melko yllättynyt Baby Fatt pysähtyi ilmassa paikalleen ja käänsi katseensa paronin palkollisten tavoin äänen lähteeseen: raivokkaasti, tai ehkä hallitsemattomasti, häntä kohti syöksyvään ЯФГФЯiin. Nopeus oli hurja, eikä paljoa ollut tehtävissä. ЯФГФЯin roottorit silppusivat Baby Fattin pään irti, ja päätön ruumis putosi epämiellyttävästi mätkähtäen Meltdownin päälle. Tätä solvanneet sotilaat tajusivat että olivat tällaista huomattavasti matalamman ikärajan pahiksia ja juoksivat huutaen pakoon.

Eeeeeeh”, professori sanoi irvistäen.
Nyaff sai ansionsa mukaan”, Tavish mutisi epävarmana siitä, mitä ajatella tilanteesta.
”Hyvin sinä vedät, poika”, inahti Meltdown päättömän ruumiin alta ja nosti peukaloa.
ЯФГФЯ oli törmäyksensä jälkeen syöksynyt päin seinää ja pudonnut lattialle, roottorit sököinä.
”Се оли кыллäкин вахинко…” hän totesi vaatimattomasti.

Avallt Vavning, se droidi, oli hävinnyt Tavishille reilussa tappelussa ja tyrmätty kanveesiin. Työtoverinsa äkillisestä poismenosta (ja toisen nöyryyttävästä tappiosta humalaista liskoa vastaan) kauhistunut Gatill Mobler, lepakkoi, joka niin ikään lenteli ilmojen halki, syöksyi valkeita torakoita tieltään hitaasti mutta kohteliaasti raivaavan paronin yli ja suuntasi aluksen sisäkammioon.

Taistelu raivosi yhä kovempaa, tai torakkasotilaat ainakin yrittivät ampua heihin. Paronin palkolliset tuijottivat toisiaan ja miettivät, oliko näitä turpiin vetäminen enää edes vaivan arvoista.

Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota Wilhelmiin ja valkeaan torakkasotilaaseen, jonka edessä tämä seisoi. Torakka jakoi energiakiväärillään laukauksia nuorta selakhia kohti, mutta onnistui osumaan ohi jokaisella. Metrin päästä.
Wilhelm ei enää edes liikkunut, paitsi hieman. Hänen olkapäänsä tärisivät hänen hengittäessään. Hyönteisen kasvoilla oli tässä vaiheessa jo melko ahdistunut ilme, kun punaiseen univormuun verhottu selakhi katsoi tätä syyttävästi.

”Yritä nyt”, Wilhelm kihisi. ”Miten sinä et vain osu???”
”M-minä yritän! Olen pahoillani!”

Selakhi otti kolme askelta eteenpäin ja tuijotti torakkaa suoraan silmiin. Panikoiva torakka sai hädin tuskin pidettyä kiväärinsä tärinältään käsissään.
Wilhelm tarttui tätä olkapäistä.
”KATSO MINUA. OLEN TÄSSÄ. SINULLA EI OLE MITÄÄN TEKOSYYTÄ OLLA OSUMATTA ENÄÄ!”
”M-mutta se on niin vaikeaa!”
MITEN NIIN? MIKÄ SINUA VAIVAA?

Torakka kiljui ja onnistui paniikissa ampumaan jotenkin ohi kahden sentin päästä. Wilhelm tarttui tätä välittömästi kurkusta ja kuristi tätä kirkuen vertahyytävästi.

”Uh”, tätä kauempaa katseleva Vapor sanoi. ”Tuolla pojalla on ongelmia.”

Corrodér oli sytyttänyt savukkeen ja veti siitä henkosia samalla, kun hän antoi ainakin nimellistä suojatulta paronin pakenemiselle toisella kädellään. Hän vilkaisi Wilhelmiä savun seasta.
Sillä hetkellä nuorukainen hakkasi torakkasotilaan päätä seinää vasten, puri tätä, uikutti ja huusi.

”Rehellisesti, ystävä hyvä, hän pelottaa minua.”

”MINUUN ON ERITTÄIN HELPPO OSUA!” Wilhelm kirkui.


Gatill Mobler, kauhistunut lepakkoi, syöksyi Makuta Nuin yksityiseen sisäkammioon, jossa Punatähdensurma oli lähes laukaisuvalmis.
”Pomo, tilanne on paha”, schiludomilainen kärisi. ”Moltraz hitto vie kuoli juuri!”
”BABY FATT!” makuta karjaisi. ”Hänen nimensä oli Baby Fatt, Gatill hyvä!”
”Eikä ollut! Ja minun nimeni on Myot-”
”VAITI! Ase on pian valmis; viivytä niitä vielä hetki.”

Makuta nauroi kolkosti. Superase hänen edessään alkoi hehkua pahaenteisesti punaista energiaa.
”Pian…”

Tyytymätön schiludomilainen ei tiennyt, miten olisi voinut muuttaa tilannetta. Olisiko hänen ollut syytä antautua, ennen kuin paronin brutaalit palkolliset pilkkoisivat hänetkin? Vai oliko makutan viha suurempi uhka, jos hän jättäisi tottelematta? Siivet pöristen hän lähti kulkemaan pitkin aluksen käytäviä ja mietti, mitä ihmettä teki elämällään.


Taistelulta pakoon päässyt paroni juoksi synkkää käytävää syvemmälle. Hän oli ohittanut nokkelasti Makuta Nuin turvajärjestelmät ja livahtanut syvemmälle kauhistuttavaan koneistoon. Oviaukko, jota kohti hän nyt saapui, vaikutti perusteellisesti viimeiseltä: karmit olivat täynnä pelottavaa symboliikkaa ja yllä häämötti oli Makuta Nuin päätä kuvaava patsas. Ja ennen kuin hän ehti luulla kaikkea liian helpoksi ja juosta oviaukosta sisään, syttyivät patsaan silmät punaisiksi… ja se puhui.

”Pääsit tähän asti, paroni!” tuttu ääni kihersi patsaan kautta. ”Mutta viimeinen puolustuslinjani kyllä pysäyttää sinut!”

”Hah”, paroni naurahti. ”Minkä kauhistuttavan asian luulet pystyvän siihen? Se saa olla tässä vaiheessa aika hurja, vanha ystävä!”

”Voi, usko pois. Olen kouluttanut heidät henkilökohtaisesti! Ja voin vannoa… et ole valmis siihen, mitä on tulossa.”

Paronin sydän hyppäsi lyönnin yli, kun hän kuuli askelten ääniä. Kun hän kääntyi ympäri, seisoi käytävällä kuusi kauhistuttavaa sotisopaa. Pelko täytti hänen paronillisen sielunsa.

Ne olivat kylmiä kuin makutan synkkä sydän, ja niiden kypäristä ei tuijottanut häneen ainutkaan silmä tai mikään muukaan merkki sielusta. Kankaisiin ja teräkseen kiedottuja sotilaita oli kuusi – totta kai – ja ne kantoivat käsissään täydellisestä metallista taottuja tappavia yönmustia aseita. Yhdellä oli nuija, toisella pitkä hilpari, kaksi osoitti häntä suurilla kivääreillä. Perältä astuvat kaksi pyörittelivät tottuneesti teräaseitaan, toinen laakeaa miekkaa ja toinen pientä keihästä.

Hikipisara valui paronin kasvoja pitkin. Hän tiesi, keitä nuo kauhistuttavat sotilaat olivat. Niiden maine oli totta kai hänelle tuttu. Näillä oli yksi maailmankaikkeuden kovimpia voimatasoja ja pisimpiä voimalistoja, hän muisti!
”Kuusi vastaan yksi, aika epäreilua”, paroni sanoi hiljaa.

”En voi antaa sinun pysäyttää suunnitelmaani, paroni. Ei mitään henkilökohtaista.”

Manu naurahti kimakan, todella pahan naurun. Paroni valmistautui pahimpaan, kun hän näki erikoissotilaiden ottavan askeleen häntä kohti.

Renin ritarit

”Hoidelkaa hänet, Renin ritarit!!!”

Välittömästi sen jälkeen ritarien päät räjähtivät yhtäaikaisesti.

”Öh”, makutan ääni sanoi.

Paroni räpäytteli silmiään.

Kuolleet, päättömät ruhot kaatuivat hänen edessään savuavina maahan. Niiden takana seisoi valkoista valoa hohtava sekarotuinen koira, joka heilutti häntäänsä, otti yhden ritarin salkoaseen suuhunsa ja kipitti tyytyväisenä sen kanssa pois.

”Makuta Nui, olen jo vähän loukkaantunut. Näinkö sinä kohtelet bestmaniasi?”

”Äh, sori. Niiden piti olla aika paljon tuota siistimpiä. Tämä ei nyt mennyt ihan kuten piti.”

”Haluatko sinä tapella vai et?”

”No tuota. Hyvä on. Tule sitten sisälle.”

Pahansuovan ovenkarmin läpi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA asteli viimein Makuta Nuin aluksen sisäkammioon. Sen katto oli jonkinlainen lasinen kupoli, jota tukevoittivat metalliset tukirakenteet. Katon läpi katsellessaan, ylhäällä taivaalla, paroni näki… Eteläisen mantereen. Alus oli siis ylösalaisin? Miten gravitaatio aluksen sisällä toimi?

Korokkeella huoneen keskellä lepäsi pahaenteisesti punaista valoa välkkyvästi hehkuva Punatähdensurma ja sen edessä seisoi Makuta Nui itse, selin paroniin. Tämän saapuminen ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta.
”Olet siis valinnut… kuoleman”, makuta sanoi dramaattisesti, työnsi kätensä viittansa alle ja veti sieltä sitten esiin jonkinlaisen mustan pitkänomaisen esineen. Hän kääntyi, ja nopeasti esine osoittautui jonkinlaiseksi miekan kahvaksi. Siihen syttyi punaisena väkivaltaisesti leiskuva energiaterä.

”Hieno valomiekka”, hihkaisi paroni. ”Minulla on melko samanlainen tässä mukana, odotas!”
”Ei se ole mikään valomiekka”, makuta ärjähti. ”Se on varjosapeli. Paljon siistimpi kuin valomiekka!”
En garde! Vai miten ikinä Voro sen sanoisikaan!” kuului vastaus.

Paroni asettui taisteluasentoon ja osoitti jostain tempaisemallaan sinisellä energiaterällä vastustajaansa. Sairas virne nousi makutan kasvoille, kun tämä syöksyi petolintumaisella vauhdilla paronia päin.

”Olen kyllä melko varma, että tuo on vain Mustan Käden ionikatana”, hän sihisi, ja pöyristynyt paroni syöksi hänet hieman kauemmas itsestään.
”Aika paksua väittää tuollaista, kun itse heilutat ihan samanlaista!”
”Helvetti! Se on varjosapeli. Olen paha, kuuletko? Sitä paitsi Punatähdensurma on laukaisuvalmis!” makuta mahtaili. ”Minun riittää enää painaa isosta punaisesta nappulasta, ja tarkoin ensimmäiseksi kohteeksi valittu tulivuori räjähtää spektaakkelina mahtini osoitukseksi!”
”Aika pahaa jälleen kerran, onnittelen”, paroni sanoi.
”Kiitos, kiitos. Tapoitte kuulemma yhden nimetyistä kätyreistäni, aika hyvin teilläkin menee.”
”Ai?” paroni sanoi hämmentyneenä. ”Tai siis, yritämme toki parhaamme!”

Sininen paronillinen valosapeli osui yhteen pahan ja kieron varjosapelin kanssa. Taistelijat heittivät toistensa yli voltteja ja kävivät raivokkaampiin iskuihin monimutkaisessa koreografiassa, jonka seuraaminen olisi ollut sen kaikkeen valovälkkeen takia aika hankalaa. Arkkivihollisten (no ei nyt oikeastaan) iskut ohjasivat hehkuvia miekkoja kauas toisistaan suurella voimalla. Aina välillä he pysähtyivät paikoilleen pyörittelemään sapeleitaan näyttävästi ympäriinsä. Parin minuutin ajan he katsoivat toisiaan tuimasti ja heittelivät pari volttia. Ja sitten taas pyörittelivät vähän miekkojaan. Se oli erittäin näyttävää.

”Makuta Nui!” paroni karjahti. ”Ei kun minä vain sitä, että mites sinulla ja vaimollasi menee?”

Punaisen varjosapelin viiltävä terä heilahti vain millimetrien päästä paronin kaulasta.

”Noh, ilmeni, etten ollut kovin hyvä olemaan naimisissa, joten ei olla hirveästi oltu yhteyksissä hetkeen”, kuului vastaus miekansivallusten välissä. ”Mutta ymmärtäähän sen; kummallakin on myös omat kiireensä, tiedätkö, hänellä toa-juttuja, ja minulla… no esimerkiksi näitä juttuja!”

”Ymmärrän paremmin kuin hyvin!” paroni sanoi nyökäten ja raastoi sapelillaan pienen naarmun makutan olkapanssariin. ”Tiedäthän, ex-vaimo helvetistä, omistajuuskiista, näitä riittää! Meillä oli vaikeuksia sovittaa elämäntyylejämme yhteen, niin ehkä näin on parempi!”

”Kyllähän menestyvän suuryhtiön toimitusjohtajalta pitäisi osata odottaakin aika pienimuotoista pääomaa vapaa-aikasektorilla”, totesi Manu hyväksyvästi. ”MUTTA! Tiedät kyllä, että tahdot käyttää Punatähdensurmaa itsekin! Myönnä se! Anna vihan virrata lävitsesi!”

”Niin siis”, paroni sanoi torjuen lyönnin. ”Totta kai haluan. Peeveli soikoon, se on minun pyssyni!”

”Ai… haluat?” Manu vastasi hieman pöllämystyneenä (mutta ei kovin). ”Luulin, että sinä olit se tämän narratiivin sankari.”

”Niin siis, älä ymmärrä minua väärin, en minä haluaisi Xiaa räjäyttää!” paroni sanoi kulmat kurtussa. ”Miksi sinä minua luulet, joksikin terroristiksi? Mutta! Ajattelin käydä Xian veroviraston kanssa kauppaa! Ennen kaikkea olen rehellinen liikemies, ystävä hyvä!”

”Okei”, Makuta Nui sanoi.

”Niinpä! Arvioipa tämä diili: he vapauttavat minut tuontiveroistani, ja minä en ammu verovirastoa isolla laserilla!”

Viktor”, makuta pysähtyi hetkeksi hämmentyneenä. ”Tuo… tuo on kiristystä.”

”Ai”, paroni sanoi hiljaa.

Hän lakkasi hetkeksi tappelemasta ja jäi miettimään. Manu kunnioitti sitä laskemalla aseensa.

”Ai siksi sitä kutsutaan! Jännää! Kiitos kun korjaat kielenkäyttöäni, yritän karsia moista problematiikkaa pois! Kiitos, Makuta Nui, kun opetat minua olemaan perillä asioista ja ’woke’, kuten sanotaan!”
”Joo, miten vain”, Manu vastasi.

Seurasi vielä muutama voltti, pari ukemia ja yksi kärrynpyörä sekä rutkasti turhanpäiväistä sapelinpyöritystä. Lopulta kaksintaistelijat olivat päätyneet asetelmaan, jossa paroni itse asiassa seisoi superaseen korokkeella ja makuta korokkeen edessä noin kolmekymmentä senttiä matalammalla tasolla.

”Se on ohi nyt, Makuta Nui!” paroni huudahti. ”Minulla on etulyöntiasema!”

Makutan täytyi mielessään myöntää, että se oli täysin totta, mutta ääneen hän sen sijaan hän sanoi: ”Aliarvioit voimani!”

Sitten, toisin kuin melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa – ja se, mitä melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa, oli, että Manu olisi yrittänyt hypätä (jälleen voltilla) paronin yli ja paroni katkonut sapelillaan tämän raajat –, Manu heitti sapelinsa helvettiin, kohotti kätensä kohti paronia ja laukaisi valtaisan purkauksen salamoita tätä päin. Koko huone täyttyi sinisestä valosta, ja paroni hädin tuskin ehti torjumaan salamoita valomiekallaan. Purkauksen voima syöksi hänet vasten superasetta, ja hänen aseensa sinkoutui jonnekin huoneen nurkkaan.

Nopeammin kuin paroni ehti nousta pystyyn oli Makuta Nui ehtinyt ohjauspaneelille sormi valmiina painamaan isoa punaista nappulaa, jolla Punatähdensurma laukaistaisiin.

”Senkin kelmi!” sähkövirrassa metalliritilällä sätkivä paroni sai puskettua hampaistaan ulos.

”Nyt loppuu tämä leikkiminen, paroni. Suunnitelmani on saavuttanut viimeisen vaiheensa, enkä aio antaa…”
Jokin ääni sai makutan lauseen täyttymään epävarmuudella. Se tuntui kuin voimistuvan ja heikkenevän aalloissa hänen takanaan.

”… minkään… seistä… tielläni?”
Kun hän kääntyi, jokin alkoi hitaasti materialisoitua huoneeseen heidän kanssaan.

Se oli kanisteri, huomattavasti makutaa pidempi sellainen. Se oli muodoltaan lieriö, jonka pohja oli eräänlainen pyöristetty kolmio, ja sen pinta oli sininen. Mihinkään sitä ei oikein voinut yhdistää, ennen kuin näki tekstin, joka sen kyljessä luki: VAHKI.
Kytätkö? Miten ihmeessä?

Ei, ei kytät. Jotain aivan muuta.
”Makuta Nui”, rohkea ääni sanoi.

Kanisteriin aukesi sihahtaen ovi, ja sieltä sisältä asteli hahmo, joka näytti toalta. Toaksi tällä oli melko ei-tyypillinen haarniska – jotain, joka muistutti makutaa siisteydellään ja harmittomalla olemuksellaan enemmän Metru Nuin yliopiston akateemikoista. Kaulassaan toalla oli rusetti, jota tämä kohensi toisella kädellään astellessaan häntä kohti. Toisessa kädessään tämä pyöritteli pientä toa-työkalua, jonkinlaista yleisvälinettä, jonka kärki hohti vihreänä.

Toan Kanohi Mohtrekin kasvoista häneen tuijottivat päättäväiset silmät.
”Tervehdys! Olen Tohtori.”

Tohtori Jotor

”Tohtori Jotor.”

”Aha”, Manu sanoi. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”

”Haluan vain puhua kanssasi, Makuta Nui. Kronologian mestarina ja aikajanojen suojelijana olen nähnyt, mihin polkusi johtaa, eikä se johda mihinkään hyvään. Sillä, mitä teet tänään, saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia, ja haluan puhua sinut pois niistä.”
Mietteliäs tohtori Jotor otti muutaman askeleen ympäri kammiota ja pysähtyi katsomaan Punatähdensurmaa ja sen voimanlähdettä, jonka sisällä hirnuminen vain voimistui.
”Hieno maailmantuhoase sinulla täällä!” tohtori Jotor sanoi. ”Ensiksi Toatähdentuhoaja, sitten Punatähdensurma! Mitä seuraavaksi! Minkälaista isompaa pyssyä voi edes sen jälkeen rakentaa?”

”Hei, hei, hei!” Manu protestoi. ”Minä en edes keksinyt nimeä ’Punatähdensurma’, vaikka se onkin aika hyvä nimi! Propsit paronille, tai Tuli Lor-”
”Minähän en tiedä mitään mistään öljynporausasemasta!” keskeytti paroni.

Tohtori Jotor vakavoitui ja pyöritti päätään.
”Mitä seuraavaksi? Auringontuhoaja? Universumintuhoaja? Eskalaatiossa on se ongelma, että sitä ei voi ikinä pysäyttää, ymmärräthän sen?”
”Hei! Varmasti keksin jotain vielä noitakin isompaa!” makuta murahti.

”Ymmärrätkö, minkälaisilla voimilla leikitte?” sanoi tohtori Jotor osoittaen uhmakkaasti superasetta kohti.

”No siis… minä kuitenkin olen jonkinasteinen puolijumala. Joten, joo kai?”

Jotor pudisti päätään.
”Olen tullut yrittämään estää tätä, koska näen, että tässä kohtaa jatkumo haarautuu! Se, mitä teet tänään saattaa aiheuttaa vaikutuksia, Makuta Nui. Jatkumo huutaa tämän ympärillä! Valintasi voivat tuomita tämän aikajanan lopullisesti johonkin, jota et voi kontrolloida!”
Tohtori painoi yleis-toatyökaluaan ja sen vihreä pää hehkui ja värisi hetken. Sitten hän katsoi sitä kuin analysoiden jotain.
”Näen sen, Makuta Nui. Näen rullauspalkin. Se piste, johon asti kausaliteetti on lukkoon lyöty ja menee konsistentilla tavalla, lähestyy! Piste, jossa on riski vaarantaa aikajana on kohta täällä. Aseesi ytimessä on vaarallisia määriä hevonpaskaa! Se taivuttaa jatkumoa kaikkialta ympärillään ennustamattomilla tavoilla. Osaatko edes kuvitella, mitä tapahtuu kun hevonpaska ylittää kriittisen rajan?”

”No ei sen arvioimiseen mitään Suurta Olentoa tarvita”, makuta puuskahti. ”Jos hevonpaska ylittää kriittisen rajan, se varmaan… öh, tuota, tukkii… hevon… vi-viemärin?”

Tohtorin katse vakavoitui.
”Sinun ja hyvän ystäväni, arvon paronin, yhteentörmäys on… vaarallista. Olette molemmat erittäin voimakkaita hevonpaskan kanavoinnissa, ja tässä aseessa yhdistyy teidän molempien kädenjälki todella pelottavalla tavalla! Tiedätkö sinä, mitä olet vapauttamassa, Makuta Nui? Sinä et ollut siellä. Sinä et ollut taistelussa viimeisestä viljasadosta. Jos hevonpaskalukko murretaan, kaikki se tulee läpi. Ei vain skrallit, vaan Spede Magnan irvikuvat. Gomphotherium-sodat. Ylijohtaja Mallinekke armeijoineen skrulleja ja skarleja. Taistelu muuttui manalalliseksi, Makuta Nui! Manala nousee keskuuteemme!”

Makuta Nui aavisti, että mystinen Tohtori tiesi jotain, mitä hän ei voinut aavistaakaan.

”Aikajana ei ole vielä tuomittu! Vielä voimme palata kausaliteetin normaaliin kiertoon! Hevonpaskan tiheys ei ole vielä kasvanut liian suureksi; ei ole liian myöhäistä, Makuta Nui!”

Aika oli loppumassa. Hänen oli tehtävä valinta.

”Tiedän, mitä tehdä. Tiedän, miten vapauttaa voimanlähteesi takaisin sinne, minne se kuuluu. Voimme vielä yhdessä pysäyttää tämän, jos vain kuuntelet minua!

”Mitä, häh?” Makuta Nui sanoi tylsistyneenä. ”Enkä kuuntele! Et sinä minua määrää!”
Hän veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.

Manu veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.

Tohtori kaatui kuolleena salakammion tasanteelle savuava reikä otsassaan.

”Mitä halvattua nyt taas?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti lattianrajasta. ”Et sinä nyt vain voi ampua tyyppejä päähän! Hän oli opiskelukaverini! Ja aivan uskomattoman hyvä hammaslääkäri!”

Makuta heitti pistoolin sivuun ja asteli takaisin tuomionpäivän napille. Ja painoi sitä.

Ja kauhukseen tohtori kuuli, kuinka valtava hirnahdus täytti kammion. Kattoon aukesi reikä, ja sokaiseva valtava punainen säde ampui ulos aluksesta kuurouttavan jyrinän saattamana.

Sitten oli hiljaista. Noin kolme sekuntia.
”Senkin hirviö!” paroni huudahti ja pakotti itsensä ylös.

”Älä viitsi nyt olla noin ylidramaattinen”, makuta hörähti. ”Ensinnäkin, arvon tohtori regeneroituu kohta!”
”… mistä ihmeestä sinä sen tiedät?” paroni kivahti.
”Sillä on Mohtrek! Se on sen voima!”
”… onko?”
”Varmasti! Sen takia siitä Bitilistäkään ei pääse ikinä eroon.”

He juuttuivat katsomaan maassa makaavaa toaa hetkeksi hiljaisuudessa. Regeneraatio otti selvästi aikansa.

”Niin ja sitä paitsi”, Manu sanoi. ”Kuuntelitko sinä yhtään, mitä minä puhuin? En minä nyt mikään barbaari ole! Valitsin ammuttavaksi tulivuoren! Katso nyt!”
Hän osoitti ylöspäin ja siellä se tosiaan oli: magmantäyteinen pätsi Eteläisen Mantereen sydämessä, jota superase oli juuri ampunut.
”Ei tulivuorissa asu ketään, Viktor! En minä nyt halua mihinkään kansainväliseen sotaoikeuteen!”

”Hmh”, paroni sanoi hiljaa. ”No hittolainen! Käyhän se järkeen, vanha veikko. Tämä… tuntuu nyt jotenkin aika paljon vähemmän dramaattiselta kuin ajattelin.”

Vain hirnahdukset Punatähdensurman metallin sisältä kuuluivat hetken aikaa kammiossa.

”Eli se, mitä äsken teit oli täysin harmitonta?”

”Joo siis oli”, Manu sanoi. ”Luota minuun tässä.”


Umbralla oli mukava ilta. Hän oli päättänyt tänään valmistaa ruokaa.

Paistinpannulla tirisi kaksi litteäksi nuijittua kane-ran sisäfileepihviä. Juuri sopivasti suolaa, vähän pippuria pintaan. Piti varoa, etteivät ne paistuneet liikaa; kypsyystavoitteena oli medium miinus. Aikojen saatossa hänellä oli ollut aikaa harjoitella sopivan paistolämpötilan ja -ajan etsintää.

Uunissa kypsyivät valkosipuliperunat ja satokauden parhaita kasviksia. Umbra ei voinut odottaa, että pääsisi upottamaan hampaansa meheviin pihveihin ja kermaisiin perunoihin. Vielä piti valmistaa kaiken muun ohessa punaviinikastike.

Vaaleanpunainen kukkakuviollinen esiliina yllään keittiössään rullaluisteleva Ruru-kasvoinen körmy vihelteli tyytyväisenä. Ritarikunnan tehtävänannot olivat ehkä tylsämielisiä, mutta työsuhde-edut enemmän kuin korvasivat kaiken. Tästä ei enää ilta parantunut.

Nii-in, ei parantunut, ei.

Yhtäkkiä hälytysjärjestelmä alkoi piipittää järkyttävän kovalla äänellä. Umbra hylkäsi ruoanlaittonsa ja syöksyi valvontahuoneeseen, jossa sijaitseva suuri näyttöpääte näytti jotakin karmeaa. Punainen… ilmeisesti jonkinlaisen kuulaserin ampuma säde?
… syöksyi kohti hänen sijaintiaan??

Mitä hittoa.
Kuka muka haluaisi ampua Voya Nuita kuulaserilla?

Umbra kirosi. Sitten hän kaiken kukkuraksi haistoi vielä palaneen käryä. Hänen pihvinsä paloivat pohjaan. Hemmetti. Ei kai hän voinut edes tehdä juuri muuta kuin katsoa, kun laser lävisti tulivuoren ja tunkeutui sisään.

Ei sillä, että siitä olisi syntynyt kovin pahaa jälkeä. Laser ei ollut varsinaisesti kauhean hyvä. Kuului pieni sihahdus, ja kaikki oli ohi.

”Häh”, sanoi Umbra ääneen. Hän rullaluisteli pääkammioon ja näki katossa kapean reiän. Katosta oli irronnut kiveä hienojakoisena pölynä, mutta juuri muuta vahinkoa ei ollut ainakaan ensisilmäyksellä koitunut. Umbra huokaisi helpotuksesta.

Kunnes näki, mitä katon reiän alapuolella oli.
Jalustalla, jolla eräs aika tärkeä kanohi oli hetki sitten vielä maannut mutta jonka päällä oli nyt vain kultaista tomua.

Umbra nielaisi.
”Ei saatana”, hän murahti.

Sitten hän hajosi väkivaltaisesti atomeiksi.


Paroni ja makuta tuijottelivat ikkunasta hahmottuvaa tulivuorta hetken aikaa miettien omia mietteitään. Paroni alkoi ymmärtää, että veroparatiisissa pakoilu saisi kohta riittää; hänen täytyisi keksiä joitakin ratkaisuja siihen kirottuun asiaan.
Makuta puolestaan mietti, mitä hauskaa keksisi tappaakseen aikaa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämä vitsi alkoi olla jo vähän vanha.

Molemmat nämä mietteet katkesivat heidän nähdessään valkoisen valon siinä kohtaa, mihin laser oli osunut.

”Täh”, paroni sanoi.
”Öh”, makuta sanoi.

Valo alkoi pienenä… mutta vähitellen alkoi syödä suurena pallona koko tulivuorta.

Ja sitten kaikkea sen ympärillä.

”Öh”, Makuta Nui sanoi.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi.
”Tuota noin. Taisi käydä sellainen ’hupsis’.”
”Hupsisko oikein?”
”Hmm. Mitähän se Jotor sanoikaan tästä äsken? Helvetti, se puhui aika paljon aika tylsää ekspositiota.”
”Niin. Vanha kunnon Jotor ei ole ilmeisesti regeneroitumasta tuosta enää, eihän.”
”Olisin pahoillani siitä, jos meillä ei olisi vähän isompia ongelmia.”
”Vähän vain, Makuta Nui?”
”Hmm. Minun pitää ehkä miettiä tätä vielä hetki. Ehkä tuon laajeneminen loppuu kohta.”

Hetken he vain tuijottivat, kuinka sokaiseva valkoinen valo nieli mannerta alleen. Täältä kaukaa se näytti hitaalta, mutta jostain maan pinnalta se kattoi kilometrejä sekunneissa.

”Voi perkele”, Manu sanoi. ”Ei se näemmä hirveästi hidastu.”
”Ei se näemmä.”

Taistelu Toatähdentuhoajan sisuksissa oli taukoutunut. Jokainen tilassa oleva oli pysähtynyt paikoilleen sen jälkeen, kun he olivat kuulleet aseella ammuttavan. Nyt kaikki paronin ja makutan kätyrit tuijottelivat yhdessä aluksen ikkunasta uskomatonta valoilmiötä, joka söi Eteläistä mannerta alleen.

Sjutton också”, XPlode sanoi.

Merde”, Corrodér sanoi.

”Olisi varmaan pitänyt käyttää ne vuosilomat”, sanoi Vapor.

Corrordér tarttui koko savukeaskinsa sisältöön barrakudamaisilla hampaillaan, sytytti ne samanaikaisesti tuleen ja veti henkeä. Tavish kaatoi suun täyteen viskiä ja pisti pullonsa kiertoon. Käytyään paronin palkolliset läpi se päätyi lopulta kiertämään makutan sotilailla.

”En olisi uskonut, että kuolen epäpuhtaan kanssa”, eräs torakkasotilaista sanoi. Tämän vierellä oleva professori Meltdown hymyili.

”Entäs sitten ystävän kanssa?” hän kysyi.

”Häh?” torakka sanoi. ”Mitä helvettiä? Ei! Mene kauemmas, suvakki!”

Viski alkoi olla lopuillaan. Tavish veti toisen pullon kilttinsä alta, kittasi sen puolilleen ja pisti senkin kiertoon.

”Но”, ЯФГФЯ sanoi kulauttaen viskiä. ” Тäтä хуономмин еи аинакаан вои меннä.”

”Uskoisin että tässä olet aika oikeassa”, Vapor sanoi taputtaen tätä selkään.

Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli päättänyt ottaa riskin ja koettaa vain yksinkertaisesti poistua aluksesta. Jos hän olisi ottanut yhden pakokapseleista, olisi Makuta Nui saattanut huomata hänen lähteneen, joten hän oli lähtenyt matkaan lentäen. Ei hänelle ihan turhanpäiten siipiä ollut suotu.

Sitten hän huomasi alhaalla laajenevan valopallon. Se vei kaiken hänen huomionsa. Se oli niin kaunis, kuin maailman isoin lamppu! Schilu tunsi vastustamatonta vetoa, halua kulkea sitä kohti ja syleillä sitä. Ehkä nielaista se, jos mahdollista.

Hän lähti syöksykiertoon kohti kiihtyvästi kohti tulevaa valoa. Ei kulunut kovin pitkään, kun kaiken kattava tuho nielaisi hänet sisäänsä.

Saiko Gatill Mobler lopulta rauhan? Ehkä vähän tyhmä kysymys. Gatill Mobler on ihan helvetin kuollut.

”Tuota, Viktor.”
”Kerro, ystävä hyvä.”
”Taidamme olla aika pulassa.”
”No siltähän tuo pahasti alkaa näyttää.”
”Niin siis, oli semmoinen legenda semmoisesta taikakalusta. Joka tekee lämää.”
”Aha.”
”Niin. Taisimme tehdä sille juuri aika paljon lämää. Ja se tekee nyt kaikelle vähän lämää.”
”Oo ja koo. Olisikohan jokin tapa selvitä tästä.”
”No öh, miten olisi tuo Jotorin… ’kyttäkanisteri’?”
”Hei, voisihan sitä kokeilla!”

Tämän nopean sananvaihdon päätteeksi Makuta Nui ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tunkeutuivat yhtäaikaisesti ahtaasta kanisterin ovesta sisään. Makuta Nui oli se, joka totesi ilmeisen.

”Mitäs hittoa, sehän on pienempi sisäpuolelta?!”
”Manu…” paroni sanoi hieman pettyneenä. ”Kaikki on pienempää sisäpuolelta.”
”Äh, no niin kai…”

Kaksi tiedemiestä kävivät operoimaan häkellyttävää kontrollipaneelia kanisterin sisällä. He kääntelivät sen vipuja tökkivät erinäisiä vipstaakkeleita, siirsivät säätimiä ja hakkasivat nappeja.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” Makuta Nui kysyi.
”Totta kai!” paroni sanoi hermostuneena.
”Okei”, Manu vastasi. ”Niiin… minäkin.”

Kuin ihmeen kaupalla kanisteri lähti väkivaltaisesti liikkeelle. Se lensi ensin pari kertaa seiniä päin ja sitten muuttui aaltoliikkeenomaisesti aineettomaksi… ja alkoi pudota. Aina suoraan aluksen lattian läpi.
Sisällä kuin sillipurkissa paroni ja makuta näkivät paneeliin käynnistyvästä ruudusta, kuinka valkoinen aalto söi aluksen puolella maailmaa alleen ja halkaisi kaikkeen suuria railoja. Lopulta se nielaisi myös Toatähdentuhoajan josta he olivat juuri kadonneet.

”Voi helvetti”, Manu sanoi.
”Ei hätää”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Kyllä me tästä selvitään!

Valkoinen valo syöksyi heidän koppiaan kohti, kun he putosivat merta kohti. Paroni sai lopulta kaasutettua ylöspäin.
Maailma halkeili suuren valoilmiön alla, ja pakovaihtoehtoja ei tuntunut olevan.

He viilettivät kohti yhtä suurta halkeamaa suuressa seinässä.

Tuhon aalto peitti alleen kaiken.

Yhä selvemmin koko luomakunta alkoi ymmärtää, että jos lämän naamion tuhosi, kaikki ottivat lämää. Niin oli kuulunut vanha Etelämantereen sananlasku. Ja näin se konkretisoitui melko selvästi.

Kun kasvava valopallo nieli todellisuutta, halkeavan maailman rakojen läpi livahti kaksi pientä asiaa. Kaksi hyvin, hyvin pientä asiaa.

Pieni kanisteri, jossa luki ’VAHKI’…

… ja jokin hyvin pieni, jota olisi voinut luulla koiraksi.

Suuren tuhon rauniot leijailivat painottomassa tilassa. Tähdet kimaltelivat joka puolelta, kun rauta- ja kiviromun kappaleet kopsahtelivat toisiinsa. Pinta alla tuntui kiviseltä ja kylmältä.

Nämä olivat Wilhelmin ensimmäiset ajatukset, kun hän heräsi todellisuuteen.

… was?” selakhi inahti hiljaa edessään hahmottuvalle avaruudelle. ”Olenko… oliko se siinä? Onko se ohi?”

Wilhelmin yllätykseksi joku vastasi. Hän hätkähti. Ääni tuntui kaikuvan kaikkialta ympäriltä.

”Ei hätää, nuori Wilhelm. Olet turvassa.”

Wilhelm hätkähti pystyyn, ja silloin hän tajusi. Hän leijaili pelkkien tähtien täplittämässä tyhjyydessä irtonaisella kivenpalasella. Siinä hänen kanssaan istui valkoinen, hohtava kvanttikoira, joka nuolaisi häntä ja heilutti häntäänsä.
”T-tarkoitatko, että… en olekaan kuollut?”

”Uskomuksesi on oikea, nuori Wilhelm. Tuhon aallot olivat päättymättömät. Minulla ei ollut aikaa, mutta pyrin pelastamaan jonkun.”

Wilhelm tärisi.
”J-ja valitsit minut?”

”Kyllä, Wilhelm. Tarvitsen jonkun, jonka kanssa alkaa rakentaa raunioista uutta. Jonkun, jonka sydän on jalo, puhdas ja täynnä elämää… ja aistin sinusta syvemmän elämänhalun kuin kenestäkään muusta. En voinut antaa sen mennä hukkaan.”

Wilhelmin kasvoille kiipi hitaasti lasittunut hymy. Hän kääntyi poispäin koirasta, katseli synkkään tyhjyyteen, ja parkaisi hieman.

Toista asteroidia vasten kolahti ruttuun mennyt sininen kanisteri, jossa luki enää hyvin etäisesti ’vahki’. Sen sisältä kömpi kaksi hahmoa, yksi paroni ja yksi makuta, ja he molemmat pyllähtivät kivelle allaan.

Viktor ja Manu asteroidilla

”No”, makuta sanoi hetken päästä. ”Tiedätkö, mikä tässä on valoisa puoli, paroni hyvä.”
”Öh”, paroni ölähti. ”Kerro ihmeessä.”

Viktor ja Manu asteroidilla (kauempana)

”Sait sen verotusongelman hoidettua.”
”Öhöhöhö”, paroni sanoi. ”Niin.”

Viktor ja Manu asteroidilla (vielä kauempana)

Eikä kumpikaan heistä sanonut siihen enää mitään.

Now that you have gone away
I feel so cold, why did I stay?
Remember, I’ll remember your face so pale
when you left me on that gloomy day…

Viktor ja Manu asteroidilla (yhä vain kauempana)

Time goes by, memories are mine
Still waiting for the moment I’ll see you again
Times are changing, memories are fading
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me

One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.

Viktor ja Manu asteroidilla (jo aika kaukana)

Heidän takanaan teräksinen kapseli leijaili halki painottomuuden. Se kolisi, tärisi ja lopulta räjähti auki suurella hirnahduksella.

Kavioiden kopseelta kuulostava ääni loittoni paronin ja tohtorin takana ennen kuin he ehtivät nähdä, mikä sen oli aiheuttanut. Ja jossain kauempana tähtien loisteessa kaikui hirmuinen hirnahdus.

I’m still praying the stars,
to give me hope and little signs.
My heart is lying, my love for you is not dying.
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me

One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.

Viktor ja Manu asteroidilla (tosi kaukana)

Tarinoiden kaupunki

Telakka

”Ja taas. Sotajoukkomme ovat kuin lehdet tuulessa.”

Keltainen jätti nojasi kyynärpäillään matalaan pöytään, jossa musta ja valkoinen kävivät jatkuvaa taisteluaan. Tässä maailmassa musta oli pahasti häviöllä.

”Sinä unohdit taas ratsuni takana vaanivan lähetin. Saisit olla tarkkaavaisempi”, sanoi Tehmut ja pyöritteli syötyä sotilasta sormissaan.

”Kyllä minä sen näin. En vaan muistanut sitä toista lähettiä.”

”Harjoitus tekee mestarin. Aikaa se vain vie!” vastasi vanha matoralainen.

”Sinulla sitä onkin ollut, vanha rusina. Ei kai sitä mestari edes tarvitse olla. Kunhan olisi vähän vähemmän ruosteessa vain”, lausui Tongu ja liikutti uutta sotilasta parempaan positioon.

”Tämä on vähän kuin jonglöörausta aivoilla. Hyvää harjoitusta”, sanoi Tehmut, liikutti ratsua ja siemaisi teemukistaan.

”Pitäisikö minun saada tässä joku väläys ja aivojen kirkastus siitä, millä ihmeellä voitamme nazorakit ja käännämme kaiken suunnan?” mietti jätti parantaessaan rei’itetyn sotilaslinjansa asetelmaa.

”Ainakin tämä opettaa ottamaan monia näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita huomioon kokonaisuutena”, pohti Tehmut ja liikutti taas ratsuaan.

”Niin, torakat eivät taida oikein välittää siitä, että ratsu liikkuu vaan tuota hassua mutkaa. Ja niillä on enemmän kuin kahdeksan sotilasta.”

”Noin konkreettinen vertaus tuskin on kovin hedelmällinen”, vastasi Tehmut nostamatta katsetta laudasta.

”Joo, ja meillä näennäisesti syötyjä nappuloita voi saada takaisin”, virnisti Tongu ja antoi sotilasta liikuttamalla tornilleen enemmän tilaa.

”Toimivatko Ternokin jalat jo?” kysyi onu-matoran. Pieni puinen kikanalo pomppi taas.

”Eivät ne vielä kanna, mutta varpaat kuulemma heiluvat tavalliseen tapaansa. Vaatii jotain fysioterapiaa tai jotain. Vähän samaa mitä tämä minun apostolini.” Tongu napautti Kokeellista Saapastaan ja vilkaisi pelilautaa. ”Hemmetti! Taas!”

”Liian helppoa”, myhäili Tehmut. ”No, voisi olla paljon huonomminkin?”

”Peli vai? Totta kai syöt ratsuni, jätä se torni rauhaan vaan, herra sarvikuonohaarukka…”

”Pelissä saat tehdä melkoisen nousun, jos yrität vielä päihittää. Tai yrittää pattia. Ei, tarkoitin Ternokia.”

”Juu, voisi olla huonommin. Aivan ehdottoman varmasti. Ontor on työntänyt häntä vaunuissa ympäri kaupunkia. Ei kyllä montaa tuntia kerrallaan, Kupen mukaan hän tarvitsee vielä paljon lepoa ja se on ihan oikein. Sanovat, että jos olisi kesä niin voisi käyttää pikkuista uimassa. Mutta eiköhän se aika koita vielä. Minusta tuntuu, että olen hävinnyt tämän pelin.” Jätti napautti mustan kuninkaansa nurin.

”Kelpo peli, kelpo peli. Otatko vielä?”

”Eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi. Lähden keskuskaupungille hoitamaan asioita. Haluatko, että tuon jotain?” Jätti nousi nojatuolistaan ja venytteli.

”Neljä gallonaa mustatta, tasan tuhat kauppakirjakorttia ja violetin ilmapallon. Ei, en oikeastaan, eihän tässä olla päästy kuskaamaan rahtia kuukausiin. Pidä vaan vapaapäivä, ja sano pojille terveisiä, jos näet heitä.” Tehmut alkoi keräämään nappuloita takaisin laatikkoon.

”Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa sillä laudalla, jonka Snowie teki minulle? Sillä, jossa on meidän ja allianssin aluksia.”

”Aivan, sekin on olemassa. Missä se on?”

”Luulisin, että Tahtorakin komentosillalla”, Tongu sanoi ja rapsutti päälevyään. ”Ota mukaasi, jos satut käymään siellä ylhäällä.”

”Tämä selvä. Hauskaa päivää!”

Tongu näytti peukaloa ja astui toimistosta Telakan käytävälle. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan matalaa puupenkkiä ja rahtivaakaa, pudisti päätänsä ja käveli päähallin kautta ulos. Linnakkeen muuri nousi puolen kilometrin päässä lännessä, lähistöllä tupruttivat Zeruelin tehtaan piiput kiehkuroitaan syysilmaan. Aamupäivän aurinko hohti muurinharjalla ja sen takaa kohoavan Admin-tornin katolla. Meri kimmelsi vasemmalla, satamalaiturit ja niissä kiinni keinuvat laivat pilkistivät aallonmurtobastioniksi madaltuvan ja majakkaan huipentuvan kaakkoismuurin takaa.

Hei, lukija! Juuri sinä siinä! Ota tämä kartta vaikka taskuusi, kun seuraat keltaisen jätin kulkua tarinoiden kaupungin läpi.

Kyklooppi käveli avoimesta portista kiviholvin alta ja astui Vartiokaupungin ensimmäiselle aukiolle. Siniviittavartijat katselivat tuikeina kaapujensa ja kypäriensä välistä. Kotinsa menettäneet poliisit olivat ottaneet vartioitavakseen kaupunkinsa nimeä kantavan torin. Tongu ei tiennyt, mitä Nui-Koron aukion nimen takana oli, mutta ilmeisesti joku ystävyyskaupunkisopimus, tavoite lämmitellä vanhan asutuskeskuksen ja uuden kaupungin suhteita. Ehkä suurkylässä oli Bio-Klaanin aukio, jolla torakat parhaillaan suorittivat marssiharjoituksia. Täällä käytiin vaimeaa torikauppaa ja ihan vaan vietettiin aikaa. Athistien uuden kappelin edustalla kokonaan valkoinen munkki katseli taivaalle. Matka jatkui Suuren Hengen temppelin ohitse; sen korkean oven kamanan alla näkyi hämärä sali, johon värilliset ikkunat toivat kauniin vaikutelman. Ussalinselän sillan alla virtasi Rapujoki. Ehkä tuttu virta tarjosi Nui-Koron ja latvaseutujen evakoille jotain lohtua.

Sillan länsipuoli tarjosi taas kerran valinnan pohjoisen Adminkadun ja eteläisen Pääkadun välillä. Tongu valitsi rauhallisemman Adminkadun ja tallusteli samaa nimeämisteemaa jatkavalle aukiolle, jonka kello näytti vartta yli kymmentä. Postin takaa kohosi hupikompleksi Selvä Pyy, joka tuntui luontevalta paikalta pehmentää törkeän shakkirökityksen käynnistämää päivää.

Joskus Selvä Pyy oli kovaa jumputtavan musiikin, lukuisten vilkkuvien valojen, sateenvarjollisten sekoitusten ja estottoman svengin maailma. Sen vetovoima kuitenkin riitti siihen, että paikan pitäminen auki illan parhaan viihdeajan ulkopuolella oli kannattavaa. Ensimmäisen kerroksen tiskin takana paikan lihaksikas rigelialaisvatuka-baarimikko puhdisti lasia rievulla.

”Päivää, Tongu”, tervehti Bartakha ystävällisesti. ”Mitä saisi olla Telakan mestarille?”

”Morjens. Yksi makeaolut, kiitos”, sanoi kyklooppi ja ojensi viiksekkäälle lihaskimpulle rattaan. Bartakha täytti tuopin hanasta ja liu’utti sen tiskiä pitkin Tongun suureen käteen. Jätti iski silmää ja veti pitkän kulauksen.

Pyy ei ollut tyhjä. Lähellä ikkunapöydässä pelasi Ykkös-korttia hyvin kyyryselkäinen hahmo, jonka suojeluksen naamio on kiillotettu lähes sokeuttavan kirkkaasti. Seuranaan tällä oli musta keltanaamainen irvistelijä ja pyörätuolissa istuva teräväharjainen skakdi.

”Moikka Shuckle, Krizu, Bladis”, huikkasi Tongu, ”Miten on herrasmiehillä lähtenyt päivä käyntiin?”

”Terve vaan! Saaren sisäinen matkailu on jäissä, niin on runsaasti aikaa kavereille”, vastasi Shuckle. Klaanilaisen piti viedä tuoppinsa melkein pöydän alle, että sai huikattua siitä. ”Paras nauttia elämästä, kun siihen on vielä mahdollisuus, eikö?”

Krizu heilutteli korviaan ja lätkäisi kortin pöytään.

”Skarrararr, taas minulle nosta kaksi! Oletteko te liittoutuneet minua vastaan, vai? Niskurointia poliisivoimia kohtaan!” kirosi Bladis ja nosteli pakasta. ”Hankala saada edes aamupäivää vapaaksi nykyään. Same ei aina ymmärrä, että minulla on omakin elämä. Huomennakin olisi joku kokous.”

”Tiedän tunteen. Sota on byrokratiaa, vai? Muun muassa”, päivitteli Tongu.

”Ainakin sinulla on vähemmän piippuja rassattavaksi, vanha kaveri”, sanoi Bladis Krizulle. Pikku olio kopautti tuopillaan otsaansa ja kaatoi pohjat kitaansa.

”Kunhan talvi alkaa, pitää taas lämmittää puulla”, mietti Shuckle.

”Onneksi saatiin pohjoisen väki evakuoitua ennen lumia”, sanoi Bartakha ja suki vatukakanohinsa viiksiä. ”Sen projektin te hoiditte nappiin. Mekin annoimme Kinlikan kanssa kotoa suurimman osan huoneista evakoiden majoitukseen. Nukutaan olohuoneen vuodesohvalla. Ja Raivotauti saa jakaa pilttuunsa puolikkaan porotokan kanssa, mutta hyvin ne tulevat juttuun. Arvatkaapa muuten, kuinka monta matoralaista mahtuu nukkumaan meidän kahdeksanpylväisessä sängyssä?”

”Hmm, ehkä seitsemäntoista?” ehdotti Tongu.

”Kaksi tusinaa! Kyllä me pojat voitetaan vielä Allianssi galaksin voimakkaammalla aseella, nimittäin kiltteydellä.”

”Tuoppi sille!” sanoi Shuckle ja nosti lasiaan. Tongu ja Bladis kilisyttivät tuopit yhteen. Bartakha toi Krizulle uuden.

Ovi kävi. Sisään astui huohottaen hämmentävän värikäs skakdi. Elementtirak rojahti baarijakkaralle.

”Mistäs sitä noin kiireisenä tullaan?” kysyi Shuckle skakdilta.

”Kyöstin koulusta, mistäs muustakaan”, sanoi tulokas hengästyneenä, ”ukon mukaan kasvattaa luonnetta herätä puoli viideltä tekemään lenkkiä linnoituksen ympäri. Ja kyllä, eteläpuolelta uimalla. Vesi on melkoisen kylmää.”

”Jos sitä nyt Huonon edustalla voi vetenä pitää”, sanoi Shuckle.

”Kyösti on kyllä oikea mies tekemään klaanin puolustuksen uutta sukupolvea!” huudahti Bladis. ”Ykkös! Hah!”

”Tuon takia me liittouduttiin, kyttä”, sanoi Shuckle.

”Onhan äijä elävä legenda, en minä sillä, ja kyllä me jo osataan monta juttua, mistä ei oltu ennen inttiä kuultukaan. Jotenkin sen oletti olevan vaan sankarillisempaa. Ja kaikki odottaa niitä sinappijuttuja, mutta ollaan päästy vasta harjoittelemaan joillakin korvikkeilla.” Elementtirak venytteli jalkojaan.

”Talo tarjoaa Bio-Klaanin urhealle soturille”, sanoi Bartakha ja ojensi skakdille lasin makeaviinaa.

”Kiitti Bartakha. Olet paras.” Baarimikko myhäili viiksiensä takana.

”Mites Kyösti teidät näin aikaisin baariin päästi?” kysyi Tongu.

”Sillä oli joku tärkeä sotastrateginen kokous. Sanoi, että tämä on kuntsari, vaikkei meillä vetelyksillä mitään kuntoisuutta vielä olekaan. Mutta ukko näytti kuitenkin tyytyväiseltä.”

”Kyöstilläkin on sydän paikallaan. Eiköhän hän ole teistä ihan ylpeä”, sanoi Tongu.

”Toivotaan niin. Oli se rääkki melkoinen kyllä taas. Ääh, kun katsoo kaikkia meidän toa-sotureita ja muita, niin sota näyttää paljon siistimmältä. Tuhotaan sotalaivoja pyörremyrskyillä ja haudataan tankkeja kivivyöryillä. Mutta ei meillä kaikilla ole taikavoimia käytössä”, päivitteli Elementtirak ottaen kulauksen makeaviinasta.

”Tiedän mitä tarkoitat”, sanoi Bladis, ”Mutta kuka tahansa voi painaa liipaisimesta oikealla hetkellä. Saamari! Nosta neljä, taas minulle…”

”Sinä olit voitolla ja tiedät sen”, vastasi Shuckle tiukasti. ”Johan tässä itsekin miettii, pitäisikö sitä tarttua pyssyyn ja kirveeseen ja alkaa heittelemään kiviä ja kuorimäjäytyksiä. Mutta en ole ollut ikinä kovin hyvä taistelemaan. Olen enemmän puolustustyyppejä.”

”Eiköhän sillekin tule vielä hetkensä”, sanoi Tongu.

”Sitä vain toivoisi, että vihollinen tajuaisi homman typeryyden ja kääntyisi takaisin kotiinpäin”, huokaisi Bartakha.

”Jos ei tajua, niin toivottavasti Troopperin porukka kääntää ne, yksi kerrallaan”, virnisteli Bladis.

”Olisihan se kunnollista olla siellä rintamalla. Vielä joskus”, lausui Elementtirak.

Ovi avautui ja sisään astui kaksi lyhyttä hahmoa. Toinen oli Ko-matoran. Toista olisi voinut pitää helposti leveään lierihattuun pukeutuneena po-matoranina, mutta mistä näitä ikinä tiesi.

”… minusta paljon viettelevämpi otsikko”, totesi kumppanilleen se, joka oli varmemmin lajiltaan matoran. ”Kyseessä on tietenkin lähinnä periaatekysymys, kun Klaanilehden sivuilla ei esiinny juurikaan kilpailevia kolumnisteja, mutta kyllä minä silti välitän asiasta. Kolumni on kuin voileipä, sen on syytä olla mahdollisimman hyvä, vaikka periaatteessa ei olisikaan pakko.”

“Eikö tuo päde kuitenkin kaikkiin juttuhin?” kysyi Shuckle.

“Häh? Mikä?” hätkähti Bladis, joka oli saanut taas kerättyä itselleen valtavan kasan käsikortteja.

“Siis voileipä. Ja kaikki muut jutut. Niiden pitää olla mahdollisimman hyviä?”

Ko-matoran ja mahdollinen saman lajin edustaja pysähtyivät heidän pöytänsä kohdalle. ”Ihan hyvin viisasteltu”, tokaisi Jaakaappi. ”Tiedoksi teille muillekin, että kolumnini, jonka alustava otsikko on Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui? ilmestyy… ööh, miten se vitsi menikään… pian? Kanisterista juuri tulleilla on näitä kaikenlaisia sanontoja. Mutta siis, se on eräänlainen sosiolingvistinen katsaus toponyymien käytön ideologisiin ulottuvuuksiin arkipuheessa.”

“Onko toponyymi niin kuin paikka-nimi? Paikannimi?” mietti Tongu. Hänelle tuli mieleen myös yksi merirosvo, jonka nimi oli ollut jotain siihen suuntaan. “Yleensä merikartoissa tämä on Bio-Klaanin saari, ainakin uudemmissa.”

“Mutta ymmärrettävästi saaren kaikki asukkaat eivät tykkää siitä nimestä”, sanoi Bartakha ja asetti kiiltävän lasin hyllylle. “Mitä herroille saisi olla?”

”Kylmentyneet ilmat saavat minut jotenkin nimeämispäiväiselle tuulelle”, sanoi Jaakaappi pohdiskelevasti. ”Ehkä ajantajuni on kärsinyt kriisitilanteesta. Voisinpa ottaa siis gölgiä, jos teillä on sitä tarjolla näin varhain.”

“Ei ole rikos juoda gölgiä nimeämispäivän ulkopuolella”, sanoi Bartakha ja kumartui kaivamaan tölkkiä alakaapista lukuisten muiden juomapakkausten takaa. Klaanilaiset saivat hetken ihailla baarimikon voimakkaita selkälihaksia. “Alkoholilla vai ilman?” kysyi rigelialaisvatuka vielä tiskin alta.

”Kaipa kolumnin valmistuminen on sen verran merkittävä tapahtuma, että se oikeuttaa vahvempienkin aineiden nauttimisen”, arvioi Jaakaappi hieroen käsiään.

Notfun-Gus katsahti Bartakhaa kohti ja totesi siihen väliin: ”Voisin ottaa vesilasin ja imeä siitä kosteutta jalallani.”

“Kaikille tahtonsa mukaisesti”, virnisti Bartakha ja kaatoi punaisen juoman. Hän sekoitti siihen tottuneesti mantelilastuja ja rusinoita ja ojensi sekoituksen matoralaiselle. Kaapista hän valitsi matalareunaisen sangon ja täytti sen hanavedellä.

“Ajattelin, että jalkasi sopii tähän paremmin kuin vesilasiin”, sanoi baarinpitäjä.

“Se on kyllä aika joustava, mutta kiitos kuitenkin, eipä tarvitse tunkea”, nyökkäsi harmaakasvoinen kulkija ja laski sangon lattialle. “Aah, johan virkistää”, sanoi Gus ja näytti jotenkin lievästi pullistuvan.

“Jos nazorakit ei tykkää nimestä Bio-Klaanin saari, niin ei sen takia kyllä pidä karttoja muuttaa”, murahti Bladis mietittyään asiaa. “Me olimme täällä kuitenkin ensin!”

“Viittasin enemmän saaren muihin rauhanomaisampiin asukkaisiin, jotka tällä hetkellä asuvat täällä kaupungissa ja lukevat varmasti Klaanilehteä”, huomautti Bartakha.

“Käyttävätkö hekään nimeä sitä toista nimeä?” kysyi Tongu osoittaen sanansa Jaakaapille.

”Sitä on tuntunut kuuluvan hieman enemmän joka taholta viime aikoina”, vastasi kielitieteilijä, ”mutta luette näkökulmani sitten huomisen – jos Mata Nui ja editorini suovat – lehdestä. En halua ’spoilata’, siinäkin muuten nuorekas sanonta, koko kolumnia.”

“Niin kuin semmoinen juttu, jonka voin kiinnittää moottoripyörän perään”, huomautti Bladis. “Kyllä meikäpoikakin osaa sivistyssanoja!”

“Siis pakoputkiko?” kysyi Elementtirak.

“Takarengas?” ehdotti Shuckle. Krizu irvisti ja pyöritti silmiään.

“Eikun semmoinen siiveke. Evä. Auttaa öö, vähentämään ilmanvastusta, niin se on”, selitti Bladis.

“Ja ilmanvastusko pilaa kolumnin? Vai sen estäminen?” pohti Elementtirak, jolle makeaviina oli maistunut tiukan rääkin jälkeen erinomaisen hyvin.

”Ah, sana on itse asiassa xialaista alkuperää”, huomautti Jaakaappi, ”vaikkakin se taitaa alun perin tulla makutakielestä. Spoliāre; riisua, pilata, jos kielikurssien sisältö on yhä mielessäni. Makutoille tulee jutusteltua harvoin – lähinnä olen yrittänyt pitää taitojani yllä lueskelemalla niitä harvoja akateemisiä tekstejä, jotka Veljeskunta on luovuttanut suuren yleisön käyttöön.”

“Aika stereotyyppista makutakieltä. Olisi yllättävämpää, jos ne olisivat antaneet sanoja, jotka tarkoittavat ystävällisyyttä tai hyväntahtoisuutta”, mietti Bartakha.

“Eikä tuo kyllä yhtään selitä sitä moottoripyöräjuttua”, sanoi Elementtirak katsoen epäilevästi moderaattoriin.

“No se se kuitenkin on. Spoileri. Ykkös! Tämä peli on melkoinen vuoristorata, mutta kyllä minä teidät vielä pieksen!” Bladis heilutteli ainokaistaan korttia ilmassa ja virnisteli.

”Ehkäpä sillekin on selityksensä”, mutisi Jaakaappi ja huokaisi syvään. ”Metru Nuin yliopiston keskuskirjastossa oli loistava etymologinen sanakirja, sillä olisi varmasti selvinnyt tuokin mysteeri…”

Ko-matoran laski katseensa gölgilasiin ja tuijotti sitä poissaolevasti. Muut eivät tienneet, mitä tämä siinä näki, paitsi rusinoita ja mantelilastuja. Veden pinta värähteli sangossa lattialla Notfun-Gusin vierellä.

“Sitäkö ei sitten ole meidän arkistoissa? Onhan nekin hyvin laajat”, huomatti Tongu.

“Onko sekin varastettu?” kysyi Bladis seuraten haukan katsellaan korttiaan tarkasti harkitsevaa Krizua.

”Mitä? Ei kai”, havahtui Jaakaappi gölginsä äärestä. ”Mutta painos on vanha, ja etymologinen tietämys kohentuu jatkuvasti. Melko ymmärrettävää, kun lähes kaikki tuntuu palautuvan lopulta makutakieleen, josta on vaikea haalia tietoa. Kun ne yhdet sankarit silloin vähän aikaa sitten murtautuivat sille arkistosaarelle, olisi pitänyt pyytää ottamaan valokopioita parista kriittisestä teoksesta, joihin kaikessa makutatutkimuksessa on lähdeviitteitä…”

“Aina kiireisiä seikkailemaan ja riehumaan, ei ikinä ainaa kunnon kansalaisten asioille”, pudisti Notfun-Gus päätään. Krizu pelasi suunnanvaihdon. Nyt Shuckle joutui Bladiksen poliisikatseen kuumoitettavaksi. Hiki kimmelsi tämän hohtavan haun pinnalla.
“Alkaako temput loppua, häh?” kysyi Bladis.

“Ei voi mitään”, sanoi Shuckle ja iski pöytään vihreän kutosen.

Bladis iski voimalla keltaisen kutosen pöytään ja virnisti leveästi. “Hahaa! Meikä voitti! Jess! Hyvä peli, hyvä peli… Laitas Bartakha tuopillinen.” Bladis veti ympyrän tuolillaan. Krizu alkoi sekoittamaan pakkaa.

“Tuletteko kierrokselle?” Shuckle kysyi muilta.

”Eiköhän kolumnin valmistumista voi juhlistaa sitenkin”, tuumi Jaakaappi.

“Oikea valinta”, sanoi Bladis. “Tongu? Gus? Elementtirak?”

“Jaa mikä ettei. Kerrankin vapaailta”, vastasi värikäs skakdi ja liukui baaritiskin jakkaralta alas.

“Minä olen tuossa huono, mutta kokeillaan”, mutisi Notfun-Gus.

“Minä jätän välistä. Tässä olisi vielä vähän hommia hoidettavana, nimittäin. Kiitos tarjouksesta toki. Otetaan joskus toinen kerta!”

“Hauskaa loppupäivää siis”, sanoi Shuckle. Muut nyökkäilivät.

Tongu poistui Pyystä hämärtyvään iltapäivään. Seuraavaksi vuorossa olisi Figan tarhat kaupungin eteläosissa. Jano oli nyt tyydytetty, mutta toisaalta… nälkähän tässä alkoi olla, ja matsi Tehmutia vastaan oli vienyt aivoista energiat. Ehkä jokin pieni purtava menisi? Ravintola Sokerimaha oli väärällä puolella kaupunkia. Klaanin kahvio sinällään oli klassikko, mutta ehkä voisi vaihteeksi kokeilla jotain muta, jätti ajatteli. Hän loi ainoan silmänsä katseen Vanhan Kievarin kylttiin, jossa pitkospullan näköinen matoran piti kädessään tuoppia. Paikan leivonnaisia kai kehuttiin.

Kievariin oli osunut pommi joitakin kuukausia sitten, mutta vauriot oli korjattu, ja iskupaikka erottui lähinnä vähemmän hilseilevänä maalikohtana. Syöttölän lattia oli maanpinnan alapuolella, mutta katto ei ollut järin korkea, ja Tongu joutui kumartumaan mahtuakseen peremmälle. Hän loi katseensa saliin, johon toi valoa takassa hohtava valkea ja likaisista ikkunoista siivilöityvä valo.
“Hei, sehän on ystäväni Tolman!” käkätti vihreä turaga nurkkapöydästä. Niddi viittoili Tongua luokseen, ja kyklooppi veti itselleen sohvan joukkion keskuuteen. Vanha Kievari oli tavalliseen tapaansa kerännyt vanhaa väkeä, lähinnä Niddin tyyppisiä vanhoja sotaratsuja.

”Morjens Kyösti, herrasmiehet”, Tongu nyökkäsi, ”Saisiko olla purtavaa?”

”Heitä munkit, ei meillä ole hampaita enää kuitenkaan!” käkätti punakeltainen ukkeli.

”Puhu vain omasta puolestasi, Germidryx”, mumisi olento, jonka pää näytti koostuvan vain isoista pihtileuoista, ”Vaikka olen samaa mieltä, munkki auttaisi imeyttämään kahvin.” Vanha sotalordi nappasi sokeripalan leukojensa väliin ja ryysti kahvia sen läpi jonnekin sisuksiinsa.

”Minä voisin ottaa kroissantin, kiitos, jos se nuorelle miehelle sopii”, sanoi nojatuolissa istuva lyhyt olento, joka suki keltaisen nenänsä alta kasvavia komeita viiksiään.

”Erinomainen valinta, Diktor, erinomainen valinta”, sanoi pikkuinen, viherkorvainen olento. ”Minulle taitaa riittää puolikas munkki, haluaako joku jakaa?”

”Mikä ettei”, vastasi muita hieman nuorempi ukko, jolla oli jostain syystä sukset jalassa, ”liika sokeri ja hiilihydraatit rapauttavat hiihtokunnon.”

”Hähähä, nuoren miehen puhetta! Rintamalla nääntyessä sitä toivoi, että olisi nauttinut enemmänkin munkeista, kun siihen oli vielä mahdollisuus!” röhötti Niddi. ”Rasvakerroksella elää poteroissa viikkoja. Vinkistöliittouman sodissa meillä oli syötävä vaan luista jäniiniä – ei pahalla Mahiki – vai miten oli, paroni?”

”Luista jäniiniä oli, ja Sotkua, tietenkin”, vastasi diplomaattisesti tohtori Don Deleva.

”Minä en itse asiassa ole jä-”

”Enpä olekaan vuosiin saanut kunnon Sotkua! Näille meidän uusille sotapojille pitäisi kuukauden päivät syöttää pelkkää Sotkua, niin johan heistä tulisi kunnon sotilaita!” innostui pieni vihreäkorva.

”Paitsi niistä, jotka kuolisivat ravinteiden puutteeseen”, huomautti sanomalehden takaa harmaata taistelukypärää kaukaunsa päällä pitävä olento.

”Äääh, et sinä ymmärrä sodasta mitään, Cobdenn”, julisti äänekkäästi Germidryxiksi puhuteltu. ”Minä en vaihtaisi yhtään Sotkupäivää pois!”

”Hmhm? Miten kuvailisitte rintamalla nautittua Sotku-ateriaa?” kysyi nokosilta herännyt kaksipäinen vihreä olio.

”Sen makunystyröitä hivelemä maku saa miettimään, olisivatko omat jalkasi sittenkin syömäkelpoisia”, julisti vihreäkova, ja tämän silmästä valui nostalgian kyynel.

”Älä liioittele, Kaartenak. Sora on ihan hyvää, kun sen keittää veressä”, torui Niddi.

”Omien vai vihollisen?” kysyi sarkastisesti Cobdenn lehtensä takaa.

”Riippuu tietenkin siitä, käydäänkö hyökkäys- vai puolustussotaa”, vastasi nurkan varjoista synkkä ääni, jonka omistaja kiillotti kalpeaa kalloaan epäkäytännöllisesti riepua tykkikäsiensä välissä liikuttaen.

”Kurtz on oikeassa, sotaruoka on hyvin monipuolista”, nyökytteli paroni Don Deleva.

”Sotkussa on sitä jotain. Tekstuuria. Tunnetta.. Tunnetta siitä, ettei rintamalla olla vain leikkimässä”, sanoi Niddi, ja sai vastaukseksi nyökkäyksiä.

”Saiko Kelhe varmasti kaiken ylös?” varmisti Diktor, kun käävät olivat saaneet tarpeeksensa Sotkun hiljaisesta muistelemisesta. Vihreä hahmo taputteli haarniskansa taskuja ja vihreät päät pyörivät villisti puolelta toiselle. ”Voi ei, unohdin muistiinpanovälineet kotiin!”

Vanhukset taputtelivat solidaarisesti taskujaan, kunnes Kaartenak löysi ryppyisen ja kenties vuosikymmeniä vanhan täytetyn bingokupongin ja ojensi sen voitonriemuisesti Kelhelle, joka alkoikin täyttämään sen takapuolta siistillä kaunokirjoituksella.

”Tästä tule hyvä täydennys Vänrikki Jakkarakkin tarinoihin, kiitos”, runoilija kiitteli.

”Missä ne munkit viipyy?” mumisi ärsyyntyneenä punainen pihtileuka.

”Anteeksi Niitikki, jumitutuin kuuntelamaan teidän mielenkiintoisia juttujanne. Tulevat hyvin pian!” Tongu nousi ja asteli tiskille. Hän nappasi pihdeillä tarjottimelle seitsemän munkkia ja yhden kroissantin ja maksoi matoralaismyyjälle.

”Tässäpä on”, hän sanoi ja täräytti lautasen pöydän keskelle. Niddi iski hänelle silmää, ja hampaattomat suut ja pihtileuat alkoivat jauhaa munkkeja. Sokeria alkoi tippumaan rinnuksille.

”Toiko Germidryx sen viinin?” kysyi Kurtz puolivälissä munkkia.

”Paras olisi”, mumisi Niitikki.

”Te kyllä käytätte rehellistä maatalousyrittäjää törkeäksi hyväksenne”, mutisi punakeltainen sotalordi, mutta kaivoi kuitenkin salkustaan kaksi punaviinipulloa.

Rehellistä”, matki Kurtz nurkkansa varjoista.

”Sopimus pitää, sopimus pitää”, sanoi Kaartenak, ”viimeksi syötiin Niitikin parasta sisäfilettä, nyt on sinun viikkosi.” Doktor Diktor Don Deleva ruuvasi korkin auki ja nuuhkaisi suurella keltaisella nenällään.

”Kyllä sinä Germidryx olet viinimestari paikallaan”, paroni totesi juhlallisesti ja alkoi kaatamaan paikallistuotetta tyhjiin kahvikuppeihin. ”Ottaako nuori mies?”

”Ei kiitos, kaadoin jo yhden tuopin Bartakhalla, ja minulla on vielä menoa iltapäivälle”, Tongu kieltäytyi.

”Nuorisolaiset, aina vauhti päällä”, mumisi Niitikki ja ryysti punaviiniä sokeripalan lävitse.

Niddi naputti salaliittolaisen elkein kualsinsa reunaa, kaivoi kaapunsa kätköistä sinappipullon ja terästi viiniään tujulla tujauksella. Muut käävät virnistelivät.

”Vanha roisto, kuulin, ettei saarron takia Turkasta enää saa”, huomautti Germidryx.

”Kunnon partisaani pitää aina yllä muutamaa rautaisannoskätköä, kyllä Kyösti sen tietää”, sanoi Diktor äänessään ihaileva sävy.

”Suurin osa siitä on säästetty rintamalle”, virnisti vihreä turaga. ”Olen opettanut alokkaille Turkasen peruskäytön sovellutukset, Mantaxin makkaran ja Daggerthokin cocktailin, mutta joudumme tietenkin harjoittelemaan löysemmällä tavaralla. Ruki-Koron sinapilla ja Gendopoliksen keltaisella. Ihan aromikkaita, mutta kaukana todellisesta tavarasta.” Muut nyökkäilivät ymmärtävästi, kun Niddi puhui intohimostaan ja kaatoi sinappiviiniä kurkkuunsa.

”Satuin muuten tapamaan tänään yhden alokkaasi”, Tongu sanoi.

”Hä? No, miltä vaikutti?” kysyi Niddi.

”Innostuneelta. Ehdottoman innoittuneelta. Paloi halusta näyttää taitonsa”, vastasi Tongu, jolla ei ollut sydäntä kertoa koko totuutta.

”Hyvä juttu. Oikea asenne. Uskomatonta oikeastaan. Ei sillä, onhan meillä kelpo janttereita täällä. Troopperi tekee hyvää työtä rintamalla ja sitä rataa”, Niddi sanoi. Muut nyökyttelivät.

”Hyvä hiihtämään myös”, sanoi Mahiki. ”Nuorisolainen, joka arvostaa oikeaa urheilua, ei näitä ihme teatteripaini- ja bensiinipellehyppyjuttuja.”

”Hänestä saisi kyllä uuden ampumahiihtomestarin, jos olisi aikaa harjoitella”, sanoi paroni Don Deleva. ”Saataisiin Bio-Klaani takaisin maailmankartalle.”

”Nazorakit taitavat tehdä kaikkensa, jotta Bio-Klaani saataisiin siltä lopullisesti pois”, sanoi Kurtz ja siemaisi viiniä.

”Saikos teillä wahinmestaruuskisoissa ampua tulinuolilla?” kysyi Kaartenak.

”Luulen, ettei Troopperi tarvitse siinä ampumisessa juurikaan harjoitusta”, mietti Tongu.

”Niissä kisoissa sai ampua ihan millä vaan”, mielsi Don Deleva ja hymyili, ”minä olin nuorena aika haka rhotukan kanssa.”

”Ja loppu on historiaa”, sanoi Niddi.

”Ehkä lajia pitäisi kehittää niin, että maaliksi käy mikä tahansa torakka”, ehdotti Germidryx, ”Troopperi olisi lyömätön.”

”Olisikohan se kuitenkin vastoin urheilun eri kansoja yhdistävää solidaarisuutta?” mietti Don Deleva.

”Nää, sopii ihan hyvin linjaan siinä vaiheessa, kun olet syönyt kaksi kuukautta Sotkua, nukkunut yösi jäisessä maakuopassa ja kylpenyt omassa tai vihollisen veressä”, kommentoi Cobdenn.

”Nimenomaan!” huusi Kaartenakk ja löi pöytään pienellä nyrkillään onnistuen kaatamaan viinikuppinsa. Puheenvuoron sarkasmi oli mennyt entiseltä sotaherralta täysin ohi.

Tongu myhäili. Täällä ei ainakaan ollut tappiomielialaa.

”Pitäkäähän lippu korkealla, herrasmiehet. Minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun meillä on täällä tuommoisia tervaskantoja, jotka ovat kestäneet useampiakin myrskyjä. Minä jatkan matkaa, on vielä vähän hommia hoidettava”, hän sanoi ja nousi, löi päänsä kattoon ja lähti kohti ovea jokseenkin kyyrymmässä.

”Pidä ilmalaivat ylhäällä, Tolman!” vilkutti Kyösti. ”Itse olet kanto”, mumisi Niitikki.

Admin-aukion kellotorni näytti iltakuutta. Kaupunkielämä oli vielä vilkasta, sää oli yhä hyvä. Tongun eteneminen ei ollut järin nopeaa, sillä hän joutui varomaan liiallisen painon laittamista paranevalle, Kokeellisen Saappaan kätköissä olevalle jalalleen. Vilkkautensa puolesta liian kapeassa Kauppakadun pohjoispäässä sai muutenkin vähän väliä väistellä kärryjä ja kulkijoita. Kaupoissa ja puodeissa kävi kuhina, aitojen takana Vallikaupungin sisäpihoilla tuuli puhalsi viimeisiä lehtiä pois puista. Pohjoisen hunaja, kerkkäuute ja poronliha kävi kaupaksi, Torikadun suihkulähteellä joku piirsi maksusta karikatyyrejä ohikulkijoista.

Figa asui pienessä puumökissään kasvihuoneensa kupeessa. Pieni puisto erotti kasvillisuuden matoralaisen tilukset varsinaisen kaupungin ja Huonon Satamakadun alueen väliin rakennetusta matalasta muurista. Tongu ei olisi todellakaan mahtunut puutarhurin mökkiin.
Tongu saapui oikean puumökin pihapiiriin, missä näyttikin olevan kova kuhina. Jättiläinen huomasi kaksi pohjoisen kylien tunnistettaviin hattuihin pukeutunutta matorania tonkimassa maata lapioillaan kasvihuoneen vieressä. Lasirakennuksen ja mökin välissä itse puutarhuri Figa nojasi omaan lapioonsa puhuessaan kirkkaanvihreälle turagalle.
“Moikka Figa! Mitäpä kuuluu kasvien maailmaan?” morjensti Tongu matorolaista.

Vihreät pikkumiehet havahtuivat keltaiseen jättiin. Figa veti puutarhahanskan toisesta kädestään valmiina kättelemään tulijaa.
”Ah, moi Tongu! Kiirettähän tässä, ja oikein koko syksy”, Figa totesi hieman alakuloisesti. Hän vilkaisi olkansa yli, kun Janife asteli kasvihuoneen ovesta ulos sylissään lavallinen kukkia.
”Tuota, päätin oikeastaan laittaa suurimman osan kukkasistani pois. Ruusut eivät valitettavasti täytä kaupunkilaisten vatsoja. Istutan tilalle mustajuurta ja lanttua. Turaga Theta tässä on auttamassa istutukset alkuun.”

“Niissä on paljon ravinteita tulevaa talvea varten”, komppasi Theta.

“Kuulostaa vastuulliselta, nyt kun mekään emme voi oikein lennätää ruokamääriä toisilta saarilta.” Tongu nyökkäsi turagalle. “Mutta sinulla on siis kuitenkin joitakin kukkia? Voisin ostaa jonkun kimpun, tai vähän isommankin lajitelman. Visokille menisivät. Osaisitko suositella jotain hänelle? Sopivia tuoksuja tai jotain. Kiitokseksi, ilmeisesti niissä on symboliikkaakin.”

Figa raapi leukaansa, ja asteli kasvihuoneen ovelle. ”Joo, katsotaas. Minulla on ainakin neilikoita, initaroita, muutamia kesy-daikauta… muistaakseni Tawa osti Visokille joskus tuliamarylliksiä. Nehän ovat Visun näköisiä.”

“Punaisia, nelivartisija ja isot pihtileuat? Vai tarkoitatko niin kuin henkisesti, eli järkeviä, vastuullisia ja avuliaita? Luotan kyllä näkemykseesi”, Tongu sanoi.

”Heh. No jos tahdot pihtileukoja niin silloin suosittelisin daikauta, se vain vaatii pitkäaikaisempaa sitoutumista. Ruokkimattomana ne alkavat syömään kenkiä!” Figa huusi kasvihuoneen sisältä.

Tuokiossa hän palasi käsissään kauniisti kääritty kimppu punalehtisiä kärpäsloukkuja. ”Sidoin kimppuun hieman valoköynnöstä. Se tuo mukaan pientä vaniljan tuoksua.”

“Ooh, se on kyllä hieno! Mietin etten halua antaa hänelle lisää huolta aiheuttavaa, mutta toisaalta, admineilla on varmaan jotain apuja kukkien kasteluun… Voin vaikka vinkata siitä Bobille.”

“Minä voin itse asiassa auttaa tämän kanssa”, sanoi Theta ja heilutti kolmisormista kättään kimpun yllä mysteerisiä liikeratoja. “Hidastin hieman daikaun aineenvaihduntaa. Nyt se ei ala syömään jalkineita niin helposti.”

“Loistohomma, kaikkea sitä voikaan kukille tehdä! Ei sillä, että Visokki käyttäisi kenkiä.” Tongu nuuhki kimppua. “Vanilijan tuoksu on kyllä käsinkosketeltava. Paljon olen tästä velkaa?”

”Viitisen ratasta. Olen joutunut nostamaan vähän hintaa.”

Keltainen jätti kaiveli esiin muutaman lantin ja tiputti tiputti ne isokokoisista sormistaan matoranin käteen. Figa kohautti lierihattuaan kiitokseksi.

”Mites, onko teillä Telakalla vielä Metru Nuilta tuotuja kanokoita? Yritän laajentaa kasvihuonetta, ja tarvitsisin lämpökanokoita lattialämmitystä varten”, Figa nyökkäsi kaivaviin matoraneihin.

“Kyyyllä minä uskoihin, että niitä on. Eivät ole meillä ihan ykkösprioriteettina.” Tongu pysähtyi miettimään asiaa. “No, nykyään on käyttöä lähinnä niille, joilla voi ampua vihollisia. Mukavan lämmin tunnelma ei kuulu semmoisiin, ja Telekalla koneet tuottavat meille tarpeeksi hyötylämpöä. Mainitsen asiasta Tehmutille, niin hän hoitaa jonkun tuomaan niitä. En keksi niille kyllä kasvien kasvattamista parempaa käyttöä!”

Mökin ovi kolahti, kun Janife asteli ripeästi ulos kietoen kaulahuivia päälleen. Hän tunnisti Telakan johtajan ja nyökkäsi. ”Iltaa! Figa, vein valkoliljat keittiön pöydälle. Minun pitää nyt rientää töihin.”

”Okei. Kiitos avusta. Nähdäänkö huomenna?”

”Katsotaan”, Janife sanoi, hipsutti Figan naamiota ja lähti astelemaan katua pitkin kohti Sairaalasiipeä. Figa hymyili hövelisti ja vilkutti perään.

Tongu katsoi puutarhurin ilmettä ja hörähti. ”Sodankin varjossa se nuori rakkaus kukkii. No, minäkin tästä riennän! Moro!”

Kukkapaketti sylissään Tongu lähti kävelemään takaisin kohti keskustaa. Vaihtelun vuoksi hän kulki puistikon poikki länteen. Vallikaupunki oli suosittu asuinalue. Moderaattoriväylällä tavallista korkeammat talot oli rakennettu kiipeämään linnan kaupunginpuoleista sisämuurin vastaan. Kadun päätteenä oli taas tuttu näky, puinen kellotorni, ja lähes suoraan sen takana kaupungin tärkeimmän aukion vastakkaisella laidalla postitoimisto.

Tongu avasi oven ja kumartui aukosta postihalliin, joka ei vaikuttanut kovin kiireiseltä. Pitkä musta matoralainen nosteli paketteja hyllyyn. Kaksipäinen hahmo täytti postikorttia tiskin sivussa. Ja varsin tuttu vaaleanviheä haunaama hymyili iloisesti huomattuaan tulijan.

Moikka herra jätti!” aloitti Dinem. ”Kukkia vai? Tulossa vai viemässä? Tai siis sinähän tulit juuri sisään, eli et ole varmaan saanut niitä juuri postissa. Aiotko lähettää jollekin kukkia, vai oletko ihan muilla asioilla täällä? Noutamassa lähetystä vai? Long Boi onkin saanut ne varmaan järjesteltyä, meillä on tämä yksi tunti tässä aamu- ja iltavuoron välissä, missä kummatkin ovat töissä, jotta voi kertoa eteenpäin tärkeät asiat, eikä jää epäselvyyksiä.”

”Hyvin suunniteltu työnjako”, sanoi -Urkund, ”Minullakin meinaa mennä asiat joskus sekaisin, jos keskityn pitkiä aikoja sekä meditointiin että tietojenkäsittelyyn. Välillä yhdenkeskeinen keskustelu on tarpeen.”

”Hei kaikille!” jylisi jätti. ”Menossa joo. Nämä voisi lähettää Visokille.”

”Ah, no ne näyttävätkin sopivan Hämikselle hyvin! Onko ne jotain erityistä varten?” kysyi Dinem.

”Hän on taitava ja ahkera tyyppi. Eikä kaikki välttämättä aina huomaa sitä. Nämä ovat kiitoskukkia”, vastasi Tongu.

”Niin on! Visukki on suosikkiklaanilaisia, yksi meidän parhaista admineistamme varmasti”, mielsi matoralainen.

”Pitäisiköhän nämä laittaa johonkin pakettiin? Tai siis onhan tuossa tuo kääre, mutta vaativatko laatikon?” kysyi jätti ja rapsutti leukaansa.

”Kyllä ne varmaan menevät ihan tuollaisenaan, kunhan vain kiinnittää niihin jonkun lapun, missä näkyy osoite. Varmaan kannattaa narulla laittaa, kun semmoista osoitetarraa ei kannata suoraan kiinnittää kukkaan, eikä se välttämättä tuossa muovissakaan pysy kovin hyvin, vaikka toisaalta voisihan se olla hauska, että vaikka laittaisi tuommoisen lehden muotoisen kiitoskortin, jonka voisi sitten yllätykseksi huomata.”

”Että ensin näyttäisi salaisen ihailijan kukkalähetykseltä?” sanoi -Urkund.

”Ja sitten paljastuisi, että kyllä siinä tiedot lukee kuin lukeekin.” sanoi myös -Urkund, joka nosti katseensa postikortistaan.

”Kirjoitin itse asiassa viestin jo Telakalla”, sanoi Tongu ja osoitti ruskeaa paperikuorta, joka oli sidottu narulla kukkapakettiin. ”Vaikka en kyllä tiennyt, että Visokilla olisi erikseen osoite. Siinä lukee nyt vain Admin-torni, Visokin huone.”

”Kyllä se varmasti riittää! En olekaan nähnyt Hämistä sitten sen karneavaalipäivän, tiedäthän, syysmarkkinoiden? Eihän siitä kauaa ole… Hän kyllä vaikutti jotenkin väsyneeltä, tai jotenkin kaukaiselta, en tiedä johtuiko se siitä että puhuin liikaa, en kai minä puhu liikaa?”

”Sinä puhut oikein mukavasti ja se on osa omaa, arvokasta luonnettasi”, sanoi kaksipäinen shiludomilainen.

”Naulan kantaan”, komppasi Tongu.

”No kiitos, olette tosi ystäviä! Mutta olen ollut vähän huolissani hänestä sen jälkeen, en vain oikein tiennyt miten auttaa, mietin, että olisiko minun pitänyt käydä katsomassa häntä, mutta sitten ajattelin, jos hän on väsynyt niin hän ei ehkä jaksaisi nähdä minua juuri nyt.”

”En usko, että se missään nimessä sinun syytäsi, Visokin väsyneisyys. Enkä usko, että se on lopullistakaan. Ja joskus tarvitsee vain omaa aikaa jotenkin käsitellä asioita? Niin siksi minä lähetin nämä kukat, kiittäkseni. Ja kannustaakseni.”

”Meditointi voi auttaa semmoiseen”, sanoi -Urkund ja ojensi korttinsa Long Boille, joka leimasi postimerkin.

”Minä pääsin irti yhden onnettomuuden aiheuttamasta traumareaktioista ja epäterveellisestä ruokavaliosta liittymällä Ketjuveden Munkkiklaanikuntaan”, sanoi myös -Urkund.

”Myös kuntosalilla käyminen voi auttaa käsittelemään tunteita raskaan liikunnan kautta, mutta kannattaa käyttää vain riskittömiä laitteita, jos on yksin kuntoilemassa”, huomautti Long Boi.

”On kyllä hyvä että on harrastuksia!” huudahti Dinem. ”Minä olen harrastanut moniakin juttuja. Kävin keväällä savityökurssin ja sitten kerran rusettiluistelua, vaikka en oikein ikinä saanut tietää, missä vaiheessa rusetit liittyvät siihen. Osaan kyllä tehdä rusetteja pakettinarulla. Nyt olen harjoitellut kanojen pitämistä, kun ne ovat niin hauskoja eläimiä. Toki minulla on vain Bertel joka on lelukana eikä sinällään elävä, mutta aidon kokoinen ja oloinen ja ihanan pehmeä, niin se on semmoista kuivaharjoittelua. Mutta olen jo tilannut kopin Bobilta, ja ajattelin itse veistää sinne orret kanoille. Voi ei, nyt tästä loppui taas akku, aina se reistailee…” Matoran tökki kukkalaitteen alla olevan lähetysvaa’an nappuloita.

-Urkund kopautti hopeisella sauvallaan maata, pieni kipinä napsahti laitteessa ja numeronäyttö heräsi henkiin.

”Suurkiitos Urkkis, olet ihana shilu! Olipa hyvä että olit käymässä! Onko sinulla harrastuksia herra jätti, jotenkin ajattelisi että joku lentäminen ja lentokoneiden värkkäily, mutta onko ne kuitenkin ammattia enemmän?”

”Hauskoja hommia ne on, ei ne minua haittaa työnäkään”, Tongu huokaisi. ”Mutta nykyään tuntuu, että sota-asiat on työtä enemmän, ja joku viaton rakentaminen on harvinaista hupia. Lentämään ei pääse ilman riskiä, että ammutaan alas, tai että pitää ampua joku muu alas, eikä se ole yhtään mukavaa. Mutta on minulla muitakin harrastuksia. Joskus olen yrittänyt opetella soittamaan haitaria, vaikka niitä nappuloita on niin pirusti, ettei sormeni meinaa vielä löytää oikeita. Ja biljardipalloja tykkään tökkiä, minulla on Telakalla lauta ja toinen Tahtorakin komentosillalla.”

”Biljardi on hyvä peli, sitä tulee pelattua usein”, sanoi -Urkund.

”Ja sähköurkujen soittaminen, semmoisten vanhojen analogisten, niistä minä tykkään kanssa”, sanoi -Urkund myös.

”Onkohan niissä joku sama, sähköuruissa ja biljardissa? Kun kummatkin on semmoisia levyjä jalustoilla. Siis ei ne pallot vaan pöytä”, pohti Dinem.

”Kummankin kanssa voi touhuta seisaallaan, ovat ergonomisia”, kommentoi Long Boi.

”Biljardiin tarvitsee kyllä kaksi pelaajaa, sähköurkuja voi soittaa yksinkin”, sanoi -Urkund.

”Jos minä nyt ikinä olen yksin”, mietti -Urkund myös.

”Mutta ei ole sama asia pelata oman toisen päänsä kanssa, kun samoilla käsillä kuitenkin tökitään. Tarvitsee kaksi kättä aina!” huomautti -Urkund.

”Niin, totta, sähköuruissa voi ohjata kummatkin kädet omalle päälleen ja soittaa toisella sointuja ja toisella melodiaa helposti”, nyökytteli myös -Urkund.

”Kuin yhden tyypin duetto!” nauroi Dinem.

”Jos olisi neljä päätä, niin rummut voisi olla hyvä vaihtoehto”, sanoi Tongu. ”Minulla menee aina raajat ihan sekaisin, kun olen yrittänyt paukuttaa kannuja. Kun kaikkia pitäisi heilutella eri tahtiin.”

”Raajojen koordinaatiota voi harjoitella salilla”, ehdotti Long Boi.

”Punttisaleissa ja bändikämpissä on kieltämättä jotain samaa. Hien ja kaljan haju”, mietti -Urkund.

”Tai kaljan ehkä lähinnä bändikämpillä”, huomautti myös -Urkund, ”mutta se on yleensä vaimeampi haju.”

”Molemmat ovat semmoisia alkuvoimaisia paikkoja. Tai kävin kerran siellä Hatakun poikaystävän studiolla, niin johan siellä oli luomisen meininki ilmassa! Niin kuin on Telakallakin teillä, ja vaikka Klaanilehden toimituksessa tuossa toisella puolella toria, sieltä me usein haetaan paljon lehtiä toimitettavaksi, ja jos ne ovat antaneet minun käyttää prässiäkin. Vaikka ehkei siellä salilla ole niinkään luomisen ilmapiiri, vaan enemmän kehittymisen tai kasvamisen, edistyksen…” Dinem ja miettimään asiaa.

”Ehkä luominen ja edistyminen eivät ole niin kaukana toisistaan”, pohti Tongu.

”Minä taas nautin salilla siitä, että voi unohtaa työasiat ja kaiken muunkin… Mutta turvallisuutta ei kannata unohtaa”, sanoi Long Boi.

”Ei kannata unohtaa sitä luodessaankaan. Ainakaan jos luo isoja aluksia, joiden pitää lentää ilmojen halki!” vastasi Tongu.

”No, me kyllä luotamme siihen, että ne ovat sinulla hyvin hallussa ne ilmalaivat, ne ovat niin kauniin värisiäkin, siniset peräsimet ja puukuoret! Kaksi pikkuista ratasta, kiitos, ja toimitamme tämän Visokin kotiovelle”, sanoi Dinem. Long Boi nosti kukkalähetyksen odottamaan kuljetusta ylähyllylle. Tongu hymyili lämpimästi ja maksoi haukasvolle. -Urkund alkoi kirjoittamaan uutta postikorttia.

”Kiitos vielä kerran. Minä taidan mennä vielä istumaan iltaa Keskiuuteen, kun se biljardikin mainittiin. Liittykää ihmeessä seuraan, jos kiinnostaa.”

”Heippa sitten ja nähdään!” Dinem vilkutti. ”Moikka”, sanoi -Urkund. ”Minulla on kyllä iltavuoro, mutta kiitos kuitenkin”, sanoi Long Boi. ”Näkemiin”, sanoi myös -Urkund.

Tongu astui ulos hämärälle Admin-Aukiolle. Valot ikkunoissa, lyhdyissä ja korkealla Klaanin muureilla ja torneissa loivat kotoisaa tunnelmaa. Torilla oli enää lähinnä läpikulkijoita, yö viileni ja kansa valui sisätiloihin iltapuuhiin tai viettämään laatuaikaa. Pääkatua kulkiessaan Tongu jäi miettimään ikkunoiden taakse kätkeytyviä tarinoita ja kohtaloita, kaupungin uusia ja vanhoja asukkaita. Jotkut olivat täällä kotonaan, jotkut pakenemassa – kaupunki ja linnoitus olivat toisille tärkein paikka maailmassa, toisille paremman puutteessa tarjottu katto pään päällä.

Ussal-taksi kuljetti joukkoa le-matoralaisia kaupungin pohjoisosiin. Kaksi vortixxia katseli penkillä tähtitaivasta, jota kaupungin valot eivät aivan saaneet peitettyä. Merirosvokapakkaan mutkitteli pitkä jono, mukana varmasti kaikkien lajien jäseniä – tuo yksi taisi olla Umban matoran-versio – innokkaina pääsemään puhu-kuin-merirosvo-erikoisjuhliin. Xialaisessa ketjuravintolassa ei ollut yhtäkään asiakasta, kelmeiden loisteputkilamppujen valossa paikan omistaja heilutteli ärtyneenä saksiaan masentuneen näköiselle, lonkeronaamaiselle tarjoilijalle. Pari steltiläistä merimiestä hoippui Huonoa kohti. Satamakadun Bingossa Vanhasta Kievarista illanviettoa jatkanut vanhusporukka kävi uutta herrasmiessotaansa herkullisesta kinkkupalkinnosta.

Keskiuusi Kievari oli monen klaanilaisen vakiopaikka. Nykyään puhuttiin, että tilanpuute alkoi haittamaan viihtymistä, mutta Tongu oli kuullut myös, että ajan tasalla oleva omistaja Frakerakk aikoisi sijoittaa lisäkerrokseen. Ajatus vaikutti kannattavalta. Kievari oli lähestulkoon kaupungin maantieteellinen sydän.

Aivan ammuttuna täyteen juottola ei vielä ollut. Tongu vyöryi tiskille ja tilasi ison veriappelsiinilimonadin. Läheisempiä tuttavia ei näyttänyt olevan vielä liikkeellä, puolitutut istuivat isommissa poppoissaan. Tiskin jakkarat olivat kaikki varattuja, joten kyklooppi vei juomansa nurkkaan, jonka varjoissa oli satunnaisia kulkijoita ja runsaasti tilaa.

”Sopiiko tähän istua?” Tongu kysyi korkean, pyöreän pöydän ääressä piippua polttavalta ja hupulliseen kaapuun pukeutuneelta olennolta.

”Se on vapaa”, sanoi jykevärakenteinen olio, jolla oli edessään iso tuoppi olutta sekä iltamenusta tilattu salaattikulho.

”Kiitos, loistavaa. Olemmekohan tavanneet?”

”En usko. Olen Donner.” Samooja tarjosi kättään, johon Tongu tarttui. Kättely oli voimakas ja luotettava. Lähemmin tarkasteltuna hahmolla oli taipuisa kärsä ja kaarevat, kauniin siniset syöksyhampaat. Hän näytti vähän siltä tapiirilta. Tongu mietti, olisiko vahvan näköinen kaveri kannattanut haastaa kädenvääntöön, mutta ehkä se olisi ollut epäkohteliasta.

”Keetongu. Oletko klaanin jäsen?”

”Kyllä. Tulin pohjoisesta hieman evakuointioperaationne jälkeen. En voinut taistella loputtomasti sekä nazorakeja että muita vihollisiani vastaan.”

”Hmm, aivan, en muista nähneeni sinua tunneleissa. Vai omiakin vihollisia? Luulisi, että allianssissa olisi jo tarpeeksi.”

”Kun yrittää puolustaa heikompia, sitä tuppaa saamaan vihollisia. Minä ja… ystäväni hankkiuduimme hankaluuksiin yhden steltiläisen korruptoituneen idiootti-kirkonmiehen kanssa, ja paikalliset agentit pääsivät jäljillemme. Päätimme hajaantua”, selitti samooja matalalla äänellään.

”No jopas”, Tongu ihmetteli. ”Paikallisella ylimystöllä tuntuu tosiaan olevan oma mieltymyksensä aarteisiin. Lähinnä kauppaahan minä olen niiden kanssa käynyt, ja useimmat ovat ihan järkeviä. Luulisin. Mitä pidät Klaanista?”

”Tämä on mukava paikka, vaikka pelkoa voi kyllä välillä haistaa ilmassa. Ei kyllä ihme. Täällä on tosiaan monenlaista kulkijaa. Siinä mielessä tämä paikka on samankaltainen kuin oma joukkoni. Haluaisin kuitenkin kertoa ystävilleni jotenkin, että olen toistaiseksi kunnossa. Minulla on Kewani Sonck, mutta sen siipi on vaurioitunut, enkä halua lähettää sitä viemään viestiä.”

”Meillä Telakalla on Sinisen Ussalin Veljeskunnan matoralaisia, joilla on jos jonkinmoisia viestinviejälintuja, voisit ehkä kysyä heiltä. Vaikka kannattaa olla varovaisia niiden tirppojen kanssa. Osa taitaa olla aika räjähtävää sorttia.”

”Kiitos vinkistä. Pistän mieleen”, Donner sanoi ja otti kulauksen tuopistaan.

Ikkunan takana kadulla kievarin eteen pysähtyi raputaksi, josta astui alas keltaruskea schiludomilainen, pitkä ja solakka vortixx sekä pitkäkyntinen olio, jolla oli lyhyet, vaaleat hiukset. Ensiksi mainittu maksoi kyydistä ajurina toimineelle, aurinkolasipäiselle lajitoverilleen, joka otti herrasmiehen elkein maksun vastaan, oletettavasti toivotti neideille hauskaa loppuiltaa ja karautti äyriäistaksinsa kohti uusia seikkailuja.

Kolmikko astui kievariin sisään. Vortixx ja schiludomilainen istuivat vapaan pöydän ääreen melko lähelle Tongua ja Donneria, pitkäkyntinen lähti hakemaan juomia baaritiskiltä. Yöperhosnaisen Tongu muisteli nähneensä joskus Zeruelin tehtaalla. Vortixx liikkui sulavasti korkeakorkoisissa saappaissaan ja käänsi kyllä muiden asiakkaiden katseita. Joku pieni hermostuneisuus tässä oli kuitenkin havaittavissa.

Pitkäkyntinen toi juomat tiskiltä ja iski ne pöytään. Itselleen tämä oli ottanut hedelmäoluen, Vortixxille liukuväriefektillä koristetun juoman korkeassa lasissa ja schiludomilaiselle jotain kullanruskeaa, jossa oli useita sateenvarjoja ja uiskenteleva mansikka.

”Kiitti, Seecee”, sanoi vortixx. ”Tattis”, komppasi koinainen.

”Olkaa hyvä. Melkoista porukkaa tiskillä, nimittäin ovat vanhoja metsästäjiä melkein kaikki. Ei vartijaa kuitenkaan. Tunnistatkos vanhat kollegasi, Shorkio?” kysyi Seeceeksi nimetty ja istahti nojatuoliin. Tämän pitkä nuijahäntä roikkui laiskasti käsinojan alta.

Shorkioksi puhuteltu vortixx näytti hieman kiusaantuneelta. ”En oikein haluaisi muistella niitä aikoja”, tämä sanoi sointuvalla äänellään.

”Pliis, tämän kerran. Ne on niin jänniä juttuja!” anoi schiludomilainen. Vortixxin ilme jotenkin kirkastui ja tämä korjasi ryhtiään, joka oli toisaalta ollut alkujaankin jo melkoisen suora.

”No, jos kerran haluat, Tyzny. Tuo vasemmalla on Glaciator. Hän oli Varjotun meriyksikössä, hoiti laivanryöstökeikkoja, uhkaili rahtifirmoja ja niin edespäin. Kuulin, että hän tajusi homman tyhmyyden ja jätti metsästäjät. Kaikki eivät ikinä tajua.”

”Kuulostaa vaaralliselta tyypiltä”, sanoi Tyzny.

”Ääh, hän on okei”, huomautti Seecee ja otti pitkän kulauksen. ”Pitää tatuointiliikettä Röltsissä. Teki tämän minun atheonilaisen tribaalini.” Violetti nainen näytti reidessään olevaa mutkikasta tatuointia.

”Nätti”, kommentoi Tyzny.

”Ja tuo seuraava on Facestinator”, jatkoi Shorkio. ”Vastenmielinen tyyppi. Metsästää vihollisten kasvoja. Eikä vaan kanohillisten naamioita – kaikki käy. Sanotaan, ettei hän koskaan oikeasti jättänyt metsästäjiä, on täällä vain jollain lomalla.”

Kultamustaan haarniskaan pukeutunut metsästäjä söi rauhallisesti veripalttua tiskillä.

Tyzny näytti pahoinvoivalta. ”Yääh, kuulostaa hirveältä. Olen nähnyt hänet pari kertaa Zerun tehtaalla, mutta en ikinä arvannut, että nuo kasvot häneen haarniskassaan ovat… Hyi helvetti…”

”Vaatii myös aika raskaat sakset noiden kynsien leikkaamiseen”, kommentoi Seecee.

”Uhghgg. Toivottavasti Blozi antaa hänelle porttikiellon”, sanoi Tyzny.

Nimen mainitseminen sai aikaan Shorkiossa jotenin hermostuneen värähdyksen, ja tämä jatkoi nopeasti juttuaan. ”Seuraava on Defenestrator. Hän joutui pakenemaan Odinalta yhden onnettomuuden jälkeen. Joku päällystössä kuoli pudottuaan kahdeksannesta kerroksesta, ja vielä Varjotun energiaverikoirien aitaukseen. Varmaan Defenestatorille lopulta ihan onnellinen käänne, kun kerran pääsi tänne yhtenä kappaleena.”

”Hänen päänsä näyttää vähän siltä yhdeltä mallistoltasi, Tyz”, kommentoi Seecee.

”Varmasti aivan sattumaa”, julisti schiludomilainen topakasti.

”Se mallistohan on myynyt hirveän hyvin. Puolella kaupungin tytöistä on ne. Ja helppo uskoa, kun nämä tekemäsi saappaatkin ovat ihanan istuvat ja hengittävät”, sanoi Shorkio ja katsoi Tyznyä silmiin.

”Ööh, kiitos. Entäs tuo seuraava? Aika paljon aseita”, vaihtoi Tyzny aihetta.

”Hänen nimensä on Tuomari. Tuli kai Tuomariksi sen meidän adminin tilalle. Täällä hän kyllä käyttää nimeä Weapon Nate, tai ehkä se on Weaponate. Hän on luotettava tyyppi. Oikeastaan juttelin hänen kanssaan vähän ennen kuin lopetin ne hommat… ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä keskusteluista.”

”Parempi deitti kuin Facestinator siis”, sanoi Seecee. ”Vaikka häntä halatessaan kannattaa varmaan käyttää haarniskaa.”

”Laitureiden alla asuu parempi deittejä kuin Facestinator. Ehkä jopa Huonolla Satamakadulla”, huomautti Tyzny.

”Sanotaan, että hänellä on joku kirous. Ei voi riisua aseitaan”, Shorkio jatkoi. ”Minusta se on… todella surullista. Että hänen kaltaisensa tyyppi päätyi metsästäjiin. Kun täälläkin asuu aika paljon entisiä metsästäjiä, ja nykyisiäkin. Niin moni varmasti jotenkin turtuu siihen. Jopa ihaileekin heitä. Tai siis, niin, meitä. Mutta se on kaukana todellisuudesta, hyvin kaukana. Pimeyden metsästäjä joutuu kovettamaan itsensä, hautaamaan syvälle ne, ei vain ihanteet tai hyveet, vaan ihan luonnollisina pidetyt toimintamallit, toisten elämän kunnioittamisen, empatian – rakkauden. Himosta hän tekee aseen ja kaipuusta myrkkyä. Hetki hetkeltä Varjotun kone riipii orjistaan sydämen ja tunteet pois, kunnes tappaminen ja kiduttaminen tuntuvat… jokapäiväiseltä. Se on kammottavaa, paljon kammottavampaa kuin mitä Allianssi tai nazorakit voivat koskaan tehdä. Sitä perustelee itselleen, että kohteet ovat yleensä rikollisia, korruptoituneita, tai että heidän elämänsä perustuu vaan valheeseen toveruudesta ja toivosta… mutta ne kaikki ovat Varjotun mustia valheita, eikä Varjotulle kätyriensä henki ole rattaankaan arvoinen.”

Shorkion suuriin, keltaisiin silmiin kohosi kyyneleitä, ja tämä tuijotti eteensä ei-mihinkään.

”Kyllä se siitä, Shorkio”, sanoi Seecee epävarmana ja taputti vortixxin kämmentä. ”Se on takanapäin. Pääsit irti. Sinun ei tarvitse enää tehdä sellaista.”

”Minä tiedän… Mutta en, en ole varma, voinko enää… kohdata ketään luonnollisena, ilman sitä painolastia… Katsoa ketään syvälle silmiin näkemättä niitä kaikkia, jotka…” Shorkio nyyhkytti hiljaa.

Seecee ja Tyzny hakivat sanojaan.

”Ja joka aamu, jokainen päivä, kun nousen vuoteestani, tai astun kodistani ulos, mietin, olisiko maailma parempi, jos en olisi koskaan herännyt kapselistani. Moni elämä… olisi saanut jatkua.” Nainen pyyhki silmiään kädellään. ”Anteeksi, minun täytyy käydä naistenhuoneessa, anteeksi…”

Shorkio nousi ja kiiruhti kohti ravintolan yksityisempiä tiloja. Tyzny ja Seecee jäivät katsomaan hänen peräänsä.

”Oho”, sanoi Tyzny.

”Huhhuh. Hän… taitaa olla enemmän rikki kuin luulin”, mietti Seecee.

Tyzny katseli baaritiskillä olevaa entisten ja nykyisten pimeyden metsästäjien riviä. ”Mahtavatkohan he ajatella samalla tavalla? Weapon Nate ilmeisesti. Mutta ainakin Shorkio tiedostaa sen, sen pimeyden, mikä tuohon hommaan liittyy. Kai se on jo osa voittoa? Tai siis, toivoa päästä siitä yli…”

”Kenties. Kuule, hän on varmasti kaupungin halutuimpia tyttöjä”, Seecee sanoi ja katsoi yöperhoa terävästi, ”ja tuon valossa on vähän helpompi ymmärtää, miksi hän on sinkku. Hän tarvitsee jonkun luotettavan ja ymmärtävän.”

”Niin varmaakin”, sanoi Tyzny ja katseli naistenhuoneiden suuntaan.

Seecee pyöräytti silmiään, ele jäi schiludomilaiselta huomaamatta. ”Pitäisiköhän meidän mennä perään?”

”Joo, mennään vaan”, vastasi Tyzny. Kaksikko katosi ystävänsä perään.

Seecee katsoi tiukasti Tongua ja Donneria. ”Vahtikaas juomiamme, isot pojat.” Kaksikko katosi ystävänsä perään.

Tongu kääntyi katsomaan Donneria. ”Melkoista”, hän sanoi samoojalle.

”Niin. En kyllä tunne naisia kovin hyvin”, vastasi Donner, ”oikeastaan vain yhden, ja hänkin on lähinnä… hassu.”

”Tuli kuitenkin jotenkin surullinen olo hänen puolestaan”, mietti kyklooppi.

”Ainakin hänellä on ystäviä. Vaikea kuvitella parempaa siunausta.”

”Niin. Hyvin sanottu. Kuule, minä olen tänään kierrellyt vähän kaupungilla, ihan huvikseni. Tavannut hyvänpäiväntuttuja ja uusia tyyppejä, niin kuin sinut. Mutta viime viikot ovat menneet lähinnä epämääräisessä, vellovassa sumussa. Alkuviikosta en olisi voinut edes kuvitella viettäväni tämmöistä iltaa, mutta toissa päivänä tapasin… pitkästä aikaa yhden ystävän, hyvän ystävän, jonka luulin jo menettäneeni. Ja se antoi minulle, no, iloa tietenkin, ja toivoa, mutta myös selkeyttä siitä, että asiat ovat omilla paikoillaan.”

”Minustakin tuntuu joskus tuolta, kun toverit ovat rinnalla ja vaikeudet takanapäin”, sanoi Donner ja puhalsi kärsällään savurenkaan.

”Toivottavasti löydät ystäväsi.”

”Kiitos. Asioilla on kyllä tapana järjestyä.” Samooja kohotti tuoppiaan. ”Ystäville!”

Tongu hymyili ja kilautti lasiaan Donnerin kanssa. He ottivat pitkät kulaukset.

Kolmikko palasi naistenhuoneesta. Seecee vaikutti topakalta kuin yleensä, Tyzny hieman epävarmalta mutta tuikkivakatseiselta, ja Shorkiokin oli saanut kasattua itsensä, vaikka tämän askelluksessa olikin tiettyä varovaisuutta. He istuutuivat vanhoille paikoilleen.

”No niin, haluattekos lisää juotavaa? Minulle maistuisi Verinen Selakhi ja voin tarjota kierroksen”, sanoi Seecee topakkaan tapaansa.

”Joku jossa on kirsikka JA sateenvarjo”, täräytti Tyzny.

”Minä voisin ottaa ihan limua. Valitse joku jännä maku. Kiitos tarjoamisesta”, sanoi Shorkio.

”Nopeammin kuin ehditte sanoa Xanoriuxiusxes”, lausui Seecee, iski silmää Tyznylle ja katosi tiskin suuntaan. Schiludomilainen näytti lähinnä hämmentyneeltä.

Hetken he istuivat vain kahdestaan katsoen lähinnä pöytää.

”Kiitos kun autat, tai siis autette minua”, sanoi Shorkio hiljaa. ”Toivottavasti en pilannut iltaanne ihan kokonaan mököttämällä ja… puhumalla juttuja, joista pitäisi varmaan vain vaieta.”

”Öääh, tietty, ei ongelmaa”, sanoi Tyzny nopeasti, ”Eihän niistä vaieta kannata. Kai se vaan pahentaa juttuja.”

”Niin. Niin varmasti.” Shorkio katsoi arasti Tyznyä, mutta yöperho vaikutti jotenkin levottomalta. Tämä taputteli kämmenillään polviinsa.

”Nyt, nyt, nyt sitä biljardia vihdoin! Pöytä on vapaa! Siksihän tänne tultiin!” laukaisi Tyzny kärsimättömästi, ja tajusi ehkä olleensa hieman tahditon. ”Tai siis puhutaan totta kai. Aina saa puhua. Mutta varmaan sitä voi puhua samalla kun tökkii palloja kasseihin, eiks?”

”Juu siis ei haittaa, ei se mitään!” vastasi vortixx nopeasti, ”vaikka minä olen kyllä kauhean huono. Ehkä Seecee haluaisi…”

”Öö no ei se haittaa. Voitte olla vaikka tiimi. Se on helppoa. Mihin se edes jäi?”

Tiskin luona Seecee oli uppoutunut kolmen juomansa kanssa keskusteluun kullanhohtoisen muukalaisen kanssa. Pian tämä kuitenkin huomasi Tyznyn villin nelikätisen viittoilun ja kiiruhti ystäviensä luokse.

”Voi anteeksi, ne juomat. Tässä on. Shorkiolle mangogreippilimu ja Tyznylle-” silmänisku ”-Xian Auringonlasku -drinksu kirsikalla JA sateenvarjolla. Katsokaa kenet löysin, eikö ole kiiltelevä poika?” Seecee nyökkäsi kohti toisella puolella salia istuvaan hymyilevään kultanahkaiseen hahmoon, joka vilkutti kolmikolle. ”Jos ette lainkaan pahastu, niin voisin vaihtaa sen kanssa vielä muutaman sanan. Moikka!”

Violetti olio katosi kultaisen kundin suuntaan uskomattomalla nopeudella. Shorkio ja Tyzny jäivät juomiensa kanssa kahdestaan.

”Jollakin nappasi”, sanoi Tyzny. ”Tulisit nyt pelaamaan, jooko?”

”Minä olen oikeasti tosi, tosi huono…” vastasi Shokio, eikä oikein kehdannut katsoa Tyznyä silmiin.

Tongu rapsutti päätään. Shorkion liikkeistä olisi voinut päätellä tämän olevan mestari missä tahansa urheilulajissa. Toisaalta jätti tiesi myös, että biljardi vaati muutakin kuin kehonhallintaa ja silmän ja käden välistä koordinaatiota – ja hän oli nähnyt Tyznyn pelaavan Keskiuudessa ennenkin. Schiludomilainen oli hyvä, todella hyvä, eikä vaikuttanut pelaajalta, joka antaisi epäreilua tasoitusta tai pelaisi tahallaan huonosti.

Jätistä tuntui myös, ettei Shorkio halunnut missään nimessä nolata itseään yöperhon edessä.

”Minä voin ottaa pelin”, sanoi Keetongu ja nousi seisomaan. ”Jos se ei siis haittaa”, hän nyökkäsi Shorkiolle.

”Ei, ei tietenkään, minä voin kannustaa! Siis Tyznyä!” sanoi Shorkio selvästi helpottuneena – ja ehkä vähän innostuneenakin.

Tyzny mittasi kyklooppia katseellaan. ”Vai että Telakan herra. Sinulla on kyllä hirvittävän pitkät nuo kädet.”

”Pelottaako? Itselläsi on neljä”, vastasi jätti.

”Ha! Annetaan mennä sitten. Kööt heilumaan.”

He astelivat vihreävehkaisen luo. Tongu iski rattaan sisään ja pöytä vapautti pallot. Tyzny otti kepin telineestä ja hieroi siihen kalkkia nostamatta katsettaan haastajastaan. Shorkio istui korkealle jakkaralle pöydän viereen ja katseli pää kallellaan ystäväänsä. Tongu asetti pallot kolmioon ja siirsi sen pöydän reunaan. Tyzny napautti valkoista kohti kentän takareunaa; se kimposi ja pysähtyi kahden sentin päähän reunakankaasta.

Voi hemmetti. Tämä saatto olla virhe.

Jätti vilkaisi vortixxia, joka ei edes huomannut.

No, ehkä minun ylpeyteni kestää yhden löylytyksen.

Tongu otti valkoisen ja löi sen varovasti kohti takareunaa; liian varovasti, sillä pallo pysähtyi vaaksan päähän reunasta.

Tyzny nappasi valkoisen, siirsi kolmion keskelle ja nakkasi kehän Shorkiolle, joka otti kopin. Schiludomilainen antoi pelipöydälle silmäyksen, asetti valkoisen haluamaansa kohtaan ja napautti sen melkoisella vauhdilla kohti palloja.

Kno-kno-kno. Yksivärinen violetti ja oranssi menivät pusseihin. Tyzny nyökytti tyytyväisenä.

”Yksiväriset”, tämä totesi ykskantaan. Yöperho tähtäsi köötään pitkin ja nappasi vihreän yksivärisen pussiinsa. Shorkio taputti. Tyzny heilutteli siipiään ja sihtasi. Kuului melkoinen napsutus; pussiin upposi yksivärinen keltainen – mutta myös valkoinen kuula.

”No, uhrauksia joutuu tekemää”, sanoi yöperho, noukki valkoisen pussista ja heitti sen Tongulle. Pallo katosi jätin kouraan. Tongu katseli pöytää; ainakaan kaksivärisiin ei ollut vaikea osua. Ja mahdollisuus täydestä nöyryytyksestä ja nimen kirjoittamisesta pöydän alapintaan oli ainakin onnellisesti kadonnut.

Jätti asetti käsipallon hellästi sopivalle paikalleen, tähtäsi ja löi. Kaksivärinen vihreä upposi ja tilanne tarjosi hyvän linjan kaksiväriselle siniselle. Taas pussi lauloi. Mutta paikka ei ollut helppo. Kaksivärinen purppura oli mahdollinen, mutta kahdeksikko oli pelottavan lähellä. Ei auttanut riskeerata.

Matsi oli houkutellut katsojia. Samoojan vaimein askelin Donner oli hiipinyt Shorkion viereen, ja Seecee oli saanut raahattua seuralaisensa mukanaan, vaikka kultainen poika jäikin samoojan varjoon.

Tongu nyökkäsi Donnerille ja napautti valkoista vallin kautta. Se osui kaksiväriseen keltaiseen, joka pyöri kohti nurkkapussia, mutta pysähtyi sentin päähän reunasta.

”Ei auta”, jätti totesi.

Tyzny löi yksivärisen punaisen pussiin. Seuraava lyönti ei tuottanut tulosta, mutta kaksiväriset pallot päätyivät jotenkin hankalasti laidoilla. Tongu katseli pöytää monesta kulmasta ja täräytti vahvan iskun, joka sai kuulat kimpoilemaan villisti sinne tänne. Ei se kuitenkaan niin huonosti mennyt; kaksivärisistä violetti ja purppura upposivat.

Donner nyökytteli tyytyväisenä. Shorkio seurasi tarkkaavaisena. Tyzny katsoi pöytää laskelmoivasti. Peli oli hänelle 5–4, ja Tongu oli lyöntivuorossa. Hän kopautti kulman kautta keltaisen pussiinsa ja virnisti. Valkoinen jäi reunan tuntumaan, eikä seuraava, melko avuton pomppuyritys yksivärisen sinisen yli tuonut tulosta.

Tyznylle se tarjosi oivan mahdollisuuden upottaa sinisen. Pöydällä oli enää lyöntipallon lisäksi hänen purppuransa sekä Tongun oranssi ja punainen – sekä tietenkin musta kahdeksikko. Tyznyä maalien vähyys ei haitannut; tappavalla tarkkuudella hän napautti purppuran vasempaan ylänurkkaan.

”Vautsi!” huudahti Shorkio. Tyzny heilutteli kulmakarvojaan. ”Musta oikeaan alanurkkaan siis”, hän sanoi. Lyönti osui, eikä ollenkaan huonosti. Ei kasi sentään peliä vielä sinetöinyt, mutta kinkkisestä sijainnista sen pussittaminen oikeaan kohteeseen olisi vaatinut melkoista taitoa ja tuuria.

Avonainen pöytä oli helppo, ja Tongu sai punaisen upotettua. Kasin ilmoittaminen samaan pussiin Tyznyn kanssa olisi riskialtis teko, ja sen pitäisi harkita tarkkaan. Ehkä se silti onnistuisi? Oranssin tiellä ei ollut mitään, ja se katosi Tyznyn purppuran perään vasempaan ylänurkkaan.

”Musta oikeaan alanurkkaa”, sanoi Tongu.

Hän tähtäsi hallitusti köötä pitkin. Linja ei ollut juurikaan suora, lähestymisen piti olla hallittu, ei sellainen, joka jättäisi Tyznylle helpon voiton. Knaps! Musta lähestyi nurkkaansa, mutta lyöntipallo kimposi mukavasti hieman sivuun. Musta pysähtyi likelle pussiaan.

Tyzny mutristeli suutaan ja mittaili kulmaansa. Se oli aivan mahdollinen pussitus. Sopiva kierre ja sivuisku hoitaisi pelin kotiin, mutta helppoa se ei olisi. Hän otti tähtäyksen – yleisö pidätti hengitystään. Schiludomilainen mietti, aikaili – ja sitten löi kauniilla kierteellä mustan sivuun. Pallo liikahti, mutta ei tarpeeksi.

Tongun valtasi helpotuksen tunne, joka kuitenkin vaihtui pian jännitykseen. Hän tähtäsi – linja oli aivan selkeä, etäisyydet minimaaliset. Isot kädet pitivät köötä tottuneesti, yksi silmä tähtäsi linjaa pitkin, lyönti saisi olla hyvin hellä. Naps-

Musta kahdeksan luiskahti oikeaan alanurkkaan. Niin teki myös valkoinen.

”Eikä!” parahti Tongu.

Shorkio hyppäsi tuoliltaan halaamaan voittajaa. Vortixx värähti jotenkin syleillessään Tyznyä, mutta ei kuitenkaan päästänyt irti ystävänsä kätellessä häviäjää. Donner veti henkoset piipustaan, ja Seecee silitti seuralaisensa päätä.

”Otetaanko toinen?” kysyin Tongu.

Diplomi-insinööri pinteessä



Valmistaja vajosi verkkaisesti Verstaan valkeaan. Vaurioitunut vartalo vavahteli väkevässä viimassa.

Mielessään hän toisteli maanista mantraa, joka oli syrjäyttänyt pois palaneen uskon ja sammuneen tarkoituksen.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Ainoastaan Aurinko todisti tämän lankeamista suola-aavikon hyiseen pintaan.

Maahan iskeytyessään Valmistaja ei tuntenut mitään. Kipu olisi ollut tervetullut vieras, hänet riipaisevaan todellisuuteen tempaiseva kiusanhenki, mutta sitä ei tullut. Vain etäinen, lähes unenomainen tuntemus siitä, että hän ei enää pudonnut.

Edessä ei ollut mitään. Ei värejä, ei muotoja, ei kuvioita. Vain hänen ruosteisen rankansa mutkalle vääntynyt käsi, joka oli rämähtänyt taivaista autioon erämaahan hänen muun massansa mukana.

Valmistaja näki sormensa, joista ruosteen väri oli syöpynyt pois harmaan tieltä.

Ei ollut mitään, mihin mennä, mutta Valmistaja halusi silti lähteä. Alkukantainen signaali jostain hänen mielensä syvyyksistä käski häntä liikuttamaan kättään, nousemaan ylös, tekemään mitä tahansa. Hän keskittyi sormiinsa. Hän näki niiden metalliset uurteet, niiden kaarevan ulkopinnan, niiden ohuet jänteet, joista osa oli katkennut.

Hän käski niitä taittumaan nyrkkiin.

Mitään ei tapahtunut.

Hänen sormensa eivät totelleet. Hänen kätensä eivät totelleet. Hänen jalkansa eivät totelleet.

Valmistajan valkeaan horisonttiin naulittu katse halusi kääntyä, halusi kurkistaa tyhjyyden toiselle puolelle, halusi edes katsoa mitä tahansa muuta kuin hyödyttöminä sojottavia sormiaan, mutta sen ei sallittu liikkua millimetriäkään. Hänen kehonsa oli vain kasa hiukkasia vailla sidettä hänen vapisevaan henkeensä; hänen turta ruumiinsa oli vain aavikon keskelle unohdettu koriste.

Siihen kyetessään Valmistaja olisi saattanut huutaa, mutta niin sanat kuin alkukantaisemmatkin ääntämykset jättivät matkansa kesken jo ennen kuin saavuttivat hänen kurkkuunsa.

Hän olisi halunnut huutaa: miksi?

Hän olisi halunnut huutaa: tekikö Punainen Mies tämän?

Hän olisi halunnut huutaa: onko tämäkin vain virhe minussa, särö täydellisyydessäni?

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Mikään ei erottanut hetkiä toisistaan. Näkökenttä oli aina samanlainen. Nälkää ei ollut. Janoa ei ollut. Väsymystä ei ollut.

Oli mahdotonta sanoa, oliko mennyt sekunteja, tunteja vai vuosia.

Kukaan ei saapunut Valmistajaa pelastamaan, eikä hän olisi pelastusta ansainnutkaan – eikä halunnut. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin, eikä tiennyt, kuinka virheensä korjata.

Ja kuka tahansa paikalle saapuva olisi sitä paitsi vain tulkinnut hänen raatonsa hyödyttömäksi romumetalliksi, josta oli iloa kenellekään vain ainesosikseen raadeltuna.

Se, mitä aavikolla lepäävistä palasista muodostui, ei ollut kaunista eikä täydellistä.

Oli mahdotonta sanoa, kauanko aikaa oli kulunut.

Oli mahdotonta sanoa, kulkiko aika edes.

Se oli mahdotonta, kunnes horisonttiin ilmestyi jotakin.

Se lähestyi Valmistajaa nopeasti.

Toisin kuin kaikella muulla täällä – hänen kehollaan, suola-aavikon pinnalla, hahmottomalla taivaalla – sillä oli väri.

Se oli… sininen?

Ja se oli…

… jonkinlainen apina?

Apinan sininen haalari mukaili täydellisesti sen sulavalinjaista, tottunein elein eteenpäin säntäävää kehoa. Sen kaulassa roikkui harmaa solmio.

Se juoksi suoraan Valmistajaa kohti kasvot vääntyneinä keskittyneeseen virneeseen. Hän yritti huutaa apinalle muistamatta, ettei siihen enää kyennyt, mutta ei edes ehtinyt. Olento hyppäsi hänen ylitseen ja tömähti hänen ruumiinsa toiselle puolelle.

Kuului kolahtava ääni. Valmistajan näkökenttä värisi, kun jotakin irrotettiin hänen selkärangastaan.

Sitten kaikuivat hänen korviinsa apinan poistuvat juoksuaskeleet. Pian ei kuulunut enää mitään, ja oli mahdotonta sanoa, oliko hän kuvitellut kaiken.

Oli mahdotonta sanoa, kulkiko aika.

Ilman muutosta, joka jakoi hetkien virran toisistaan erottuviksi kiintopisteiksi, ei ollut tuntemusta iäisen viisarin liikkeestä. Ilman rajapintaa entisen ja nykyisen välillä ei ollut kumpaakaan. Oli vain tyhjyys, tasainen tyhjyys, joka vallitsi niin aavikon yllä kuin sillä makaavan Valmistajan sielussakin.

Sitten hän tunsi jotakin.

Tuntemus ei ollut heikko eikä huomaamaton, mutta Valmistajalta kesti silti kauan yhdistää se mielessään johonkin sanaan.

Pian näköhavainto vahvisti aavistuksen.

Valmistajan sormenpäähän syttyi kirkkaansininen liekki.

Ja pian koko hänen kehonsa korventui helvetissä, jonne se oli hylätty.

Pikku Kone

Admin-aukio

Kokeellinen Saapas n.1 toimi yllättävän hyvin.

Askellus oli merirosvomaista ja sai keltaisen jättiläisen vaappumaan kuin ankka, mutta ainakin hän mahtui huonetiloihin yhtä hyvin kuin ennenkin; no, hyvin huomioon ottaen sen, että hän oli suurinta osaa väestöstä paljon suurempi ja raskaampi — pienimmät kellaripubit sai rajata ulos valikoimasta joka tapauksessa. Ja olihan sekin saavutus sinänsä, että kulkemista pystyi kutsumaan kävelemiseksi.

Jalkine oli iso, huopainen tötterö, jossa nilkkanivelen kohdalla oli paineilmalla toimiva vaimennin, jonka tarkoituksena oli estää Keetongun elopainon joutuminen paranevan jalan kannateltavaksi. Puisen pohjan takia jalat olivat nyt eripituiset. Kyklooppi harkitsi sandaalin veistämistä terveeseen jalkaan epäkohdan korjaamiseksi.

Harmiton, mutta ehkä hieman apea sade tihutteli Admin-aukion mukulakiville. Torimyyjillä oli hiljainen tunti meneillään, jotkut matoralaiset tutkivat kurpitsoja ja pari skakdia pelasi shakkia kellotornin jalustalla. Viisarit osoittivat neljä yli yksitoista aamupäivällä. Naakat raakkuivat pääoven yläpuolisella räystäällä ja mahi-kärry vieri karvalakkisen ajurin ohjastamana Santorinaukiolta satamaa kohti. Tongu kävi ylös kivisen kynnyksen ja otti linnoituksen eteishallista suosiolla hissin kohti sairaalasiipeä.


Tongu istui pienellä tuolilla Ternokin sängyn vieressä ja katseli violetin naamion visiirin alaisia, levollisen suljettuja silmiä. Tilanne ei ollut muuttunut miksikään viime viikkojen aikana. Ternok ei tarvinnut apua hengityksessä; omat elintoiminnot sinällään hoitivat entisen lentäjän lyhyttä kehoa. Ravinteita hän sai katetrista ja sykettä mittaava, teknologisesti edistynyt laite piippasi rauhallisesti himmeän sydänvalon tahtiin. Pisarat valuivat hiljalleen ikkunaruudun takana. Askeleet kiiruhtivat verhon toisella puolella, mutta täällä puolella aika oli kovin pysähtynyttä.

Ontor kävi täällä päivittäin. Yöpöydän alle tungettu makuupatja kertoi, että joskus vierailut kestivät yön yli. Ternok ei ollut virallisissa hierarkioissa mikään Laivaston tärkein lenkki, mutta hän oli kuulunut niin vahvasti sen peruskuvastoon, aina läsnä oleviin kasvoihin, että jotenkin koko mittava rahti- ja teollisuuslaitos ei millään meinannut pyöriä ilman häntä. Kyseessä ei ollut edes surun järkytys, vaan odottava, petollinen lamaannus. Kukaan ei uskaltanut puhua hänestä toiveikkaasti.
Kovin moni ei uskaltanut oikeastaan puhua Ternokista lainkaan, ehkäpä Tehmutia lukuun ottamatta. Ontor sai osakseen erityisen paljon toverillisia seläntaputuksia, mutta matoralainen oli lähes yhtä rikki kuin sairasosastolla makaava ystävänsä.

Keetongu silitti matoralaisen otsaa. Henkimaailman juttuja. Tietoisuuden tasoja ei korvattu jakoavaimella eikä edes keltaisten jättiläisten salvoilla.
Toimettomaksi Ternokin ystävät eivät olleet jääneet. Ontor oli tuonut kumppaninsa nuuhkittavaksi koneöljyä, hiilibrikettejä ja vahvaa Telakan teesekoitusta sekä soittanut tälle kasetilta Ilmaraptorin ja Tahtorakin potkuriääniä. Tulosta ne eivät olleet tuottaneet, sillä lukko oli syvemmällä. Syvällä siinä kolmessakymmenessä senttimetrissä, jotka jäivät naamion linssin ja untuvatyynyn väliin.

Näinko meille kaikille kävi? Tongu oli menettänyt monta pientä ystäväänsä, ja lähinnä tilanteissa, joissa oli ollut itse vastuussa näiden tehtävälle lähettämisestä. Suurin osa Laivaston kuolleista oli Lohrak-lentäjiä, hurjapäisiä, pelottomia ja ylpeitä. Jotkut olivat kuolleet tai joutuneet vangiksi Torangan pudottua harhautustehtävällä Lehu-metsään. Mutta pahan osuman saadessaan Ternok oli ollut Tongun seurassa — Tongun, Ontorin, Snowien ja Harkelin. Ja pian Harkel tapettiin, ja Guardianista ei oltu kuultu mitään sen yön jälkeen.
Tiedon ja toivon väliaikaisuus leijui Bio-Klaanin yllä kuin myrskypilvi, josta aurinko ei päässyt läpi. Tiesikö Ternok siitä mitään? Eipä kai. Ulkopuoliseen maailman hänellä ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä. Olivatko ajatukset violetin kaukaun takana katkenneet siihen, kun tehtävä vihollisen ilmavoimien pääaluksen tuhoamisesta oli vielä toiveikkaana edessä? Joskus Tongu toivoi, että hänellä olisi vielä ollut se toivo. Että Gee ja Harkel, ja Morthank ja Weedol olisivat turvassa. Mutta historia oli kaivanut uomansa, eikä siihen yöhön ollut enää paluuta.

Jätti havahtui ajatuksistaan oven narahtaessa takana. Katse kääntyi ja haki kaltaistaan ensin ylempää… sitten matoralaisten tasolta… ja lopulta lattianrajasta.

Vihreät viirusilmät tuijottivat takaisin huomattavan matalalta punaisista ilmeettömistä visorak-kasvoista. Sen verran kuin Tongu osasi arvioida, admin ei ollut kovin levänneen näköinen. Kukapa olisi ollut näinä päivinä. Kauankos siitä viime keskustelusta oli ollutkaan?

”Hei”, Visokin ääni kaikui hänen tajunnassaan.

”Hei vaan”, Tongu sanoi. ”Hän ei herää.”

”Niin minä kuulin. Kävin etsimässä sinua Telakalta, mutta Tehmut käski tulla suoraan tänne.”
Visokin katse siirtyi vuoteenomaan matoralaiseen ja sitten taas Tonguun.
”Pahoittelut, kun tässä on kestänyt. Minulla on ollut aika paljon muuta ajateltavaa.”

”Ei se mitään. Hän ei karkaa mihinkään. Kupe ja nämä kojeet pitävät hänet kyllä elossa.”

Nähdäkseen potilaan paremmin Visokki nosti etujalkansa vuoteen viereiselle tuolille ja ponnisti ylös. Jotenkin entistäkin ilmeettömämmät viirusilmät kulkivat Ternokia päästä jalkoihin. Tongun oli vaikea sulkea pois mielikuvaa suuresta pedosta vaanimassa saalista, vaikka hän tiesikin, että tämä yritti vain arvioida näkemäänsä.
”Kupe sanoi, että hänellä alkaa loppua keinot tämän tutkimiseen. Ja varmaan myös aika.”

”Niin. Ymmärrän kyllä, että hän käyttää puhtinsa niihin, joilla on selkeät vaivat ja ratkaisut, ja jotka pääsevät täältä omin avuin pois.”

”En ole mikään lääkäri, mutta lupasin sinulle, että vilkaisisin asiaa.”

”No, ei kaikilla tämmöisillä, ööh, porukoilla ole semmoista telepaattia kuin sinä. En yhtään tiedä, mitä voit tai et voi tehdä… Mutta en usko, että se ainakaan huonontaa Ternokin tilannetta.”

”En lupaa mitään”, Visokki sanoi melko rehellisellä kylmyydellä. ”Mutta katson, onko mitään tehtävissä.”

Tongu hymyili hienoisesti.
”Sen sijaan lupasit tulla katsomaan, ja tulit.”

Visokki näytti siltä, kuin olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta jäikin vain tuijottelemaan hieman hämillään seinään. Sitten hän pakotti itseensä keskittymistä ja tuijotti syvälle Ternokiin.

”Anna minulle hetki. Saat olla läsnä, mutta tarvitsen ehkä hiljaisuutta.”

”Kun sinä katsot… niin löydätkö sieltä… sisältä… erillisen tyypin? Sielun, tai omakuvan? Jonkun, jonka voit jotenkin konkreettisesti kohdata?”

”Jos sellainen on.”

Sen melko pysäyttävän huomion jälkeen Visokki sulki silmänsä ja oli hetken hiljaa. Seinäkello vain tikitti, sydänkäyrä piipitti, kaupungin äänet vääristyivät ikkunalasin läpi. Tongu havaitsi estävänsä itsensä hengittämästä liian raskaasti.

Sitten Visokki havahtui taas aivan kuin olisi herännyt. Vaikka ei ollut sulkenut edes silmiään.

”Hyviä uutisia. Minusta tuntuu, että… siellä on jotain toimintaa. Kuin todella, todella syvän unen takana.”

Keetongun otsakilpi nousi kuin laakea kulmakarva. ”No, sehän on hyvä?”

”Luulisin niin. En vain ole varma, voiko häntä noin vain herättää siitä. Kuinka kauan hän on ollut tässä tilassa?”

”Öö, tuota… melkein kuukauden. Kuinka tarkkaan katselit? Unessa aika menee eri nopeudella kuin muuten ei…”

”Voi kyllä, niin menee”, Visokki tokaisi melko selittämättömällä sävyllä. ”Pahoittelut… en ole ihan varma, kuinka kauan meidän viime keskustelustamme edes on.”

Tongu ei aivan ymmärtänyt, mihin se viittasi, mutta nyökkäsi.

”Eli hän voinut olla, omasta näkökulmastaan, unessa vuosia? Vuosikymmeniä?”

Visokin katse riitti myöntäväksi vastaukseksi. Se oli niin outo ja täysin kaiken järkeiltävän yläpuolella oleva ajatus, että Tongu upposi sen pariin hetkeksi.

”Höh”, hän tokaisi. ”Kuule. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kauhuissaan. Mutta hän oli… on… iloluonteinen veikko. Se voi olla hyvä uni. Minusta tuntuu välillä, että ottaisin ihan mielelläni vuoden tai kaksi lomaa tästä sodasta. Ja vaikkei se olisikaan mikään onnen kultainen päiväuni, niin on se parempi kuin olla olematta ollenkaan.”

”Niin… niin kai”, Visokki sanoi. ”Kuule, minä aion olla nyt aika rehellinen. Tämä ei tule olemaan kovin helppoa, enkä ole aivan varma pystynkö siihen. Mutta…”
Visorak laskeutui tuolilta ja kipitti sängyn vierelle.
”Minä ajattelin kokeilla käydä vähän syvemmällä. Ja… voisi ehkä ainakin auttaa, jos hän näkisi tutut kasvot siellä.”

”Jotka lienevät minun kasvoni”, sanoi Tongu, unohtaen tyystin puhuvansa käytännössä itsekseen. Hän vaihtoi istuma-asentoaan suoremmaksi ja katsoi Visokkia suoraan silmiin, ja sitten Ternokin nukkuvaa hahmoa.
Jestas. Hänkö unisukeltajana? Nimdan sirut ja henkimaailman hommat olivat jääneet armollisesti pois hänen tieltään tähän asti. Tässä oli jonkin verran sulateltavaa.

”Olen tehnyt tätä nyt viime aikoina jonkin verran, ja se on ollut aina aika huono idea. Mutta jos haluat, voit tosiaan… hypätä kyytiin, kun menen syvemmälle. Haluan kuitenkin, että valinta on sinun.”

Tongu räpytteli pari kertaa. Hän oli kuullut epämääräisiä huhuja, lähinnä Snowiesta ja Kapurasta ja Matorosta. Lähinnä huhuja siitä, että jokin oli mennyt aika pahasti pieleen. Mutta hän luotti tässä asiassa, no, ainakin itseensä.
”Olen valmis”, hän sanoi vaikkei tiennyt, uskoiko siihen täysin. ”Mitä minun pitää tehdä?”

”No ensi alkuun ota vaikka sellainen asento, että et kaadu ja lyö päätäsi kohta”, Visokki sanoi vakavana. ”Ja sitten… en ole aivan varma. Keskity suosikkimuistoosi hänestä. Ehkä se auttaa.”

Tongu oikaisi jalkansa, mitä nyt seinän ja vuoteen välissä mahtui. Hän otti rennon, miltei röhnöttävän asennon ja katsoi nukkuvaa ystäväänsä. Suosikkimuisto? Niitä oli paljon. Osa oli pelkästään onnellisia. Ontor Ternokin olkapäillä pitkän kaavun alla, jotta nämä pääsisivät isolle väelle tarkoitettuun biljardiluolaan Roadassa. Kaksikko valtavan kokoisten sombrerojen alla esittämässä omaa versiotaan perinteisestä dervissitanssista. Mutta olivatko nämä haettua muistoja? Ehkä ne tärkeimmät eivät olleet pelkästään onnellisia. Ontor ja Ternok tarraamassa jättiläisen olkapäälevyistä, kun Cordak-panokset osuivat joen kahlinneeseen patoon kaukana, kaukana kotoa.

Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!
Miten olisi käynyt Nynrahilla, jos yksi tämän maailman pienistä asukkaista ei olisi muistanut veden pintajännitettä?

Kyllä Ternok olikin niin etevä. Sen ajatuksen hän piti tiukasti mielessä.

”Lähtövalmiina?”

”Täysin.”

Visokki nyökkäsi ja asettui lattialle makuuasentoon. Tongua alkoi melko lailla unettaa, eikä sen vastustaminen tuntunut edes mahdolliselta.

Ja kun suuri silmäluomi laskeutui, oli ensimmäinen tunne kuin putoamista.

Tai lentämistä.

Ero taisi olla lopulta vain vivahteissa.

Siellä oli melko kirkasta.

Siellä oli pilviä, joskin ne olivat kaukana jossain ylhäällä, alhaalla ja sivuilla, kuin maalattuna maisemaan. Mikään ei sinällään pitänyt Tongua ilmassa, mutta alhaalla ei toisaalta ollut maatakaan, niin mistä sen tiesi?

”Oho”, hän sanoi.

”Tervetuloa.”

Visokki ei seissyt ilmassa. Tajuaminen, että vieressä oli ylipäätään Visokki, tuli samaan aikaan kuin tajuaminen, että tämä näytti melko lailla erilaiselta. Silmät, kasvot ja pihtihampaat olivat tutut, mutta neljä hyönteismäistä jalkaa oli vaihtunut kahteen kitukasvuiseen raajaan, jotka roikkuivat tämän kehon alta.
Kaksi paria isoja siipiä pörräsi visorakin kehon molemmilla puolilla. Tämän takaruumis kaartui karrelle ja siitä törrötti kaksi pitkää mustaa, sahalaitaista pistintä.

”Tarvitsetko kyydin?” Visokin näköinen lentäjä kysyi.

Tongu katsoi Visokkia kummissaan ja yritti ottaa pari askelta. Liikkumista oli vaikea suhteuttaa melko abstraktiin ympäristöön, mutta ilmavisorakiin verrattuna hän pysyi yhtä kaikki paikoillaan.

”Siltä vaikuttaa. Täällä ei ole juuri mistä ponnistaa.”

”Et ole kovin konkreettisesti kiinni täällä. Sitä varten pitää alkaa pelata unen säännöillä. Anna kun autan.”

Visokki pörräsi jätin yläpuolelle ja heilutteli hieman alaruumiistaan törröttäviä ulokkeita. Hetken epäröiden Tongu tarttui niistä kiinni.

Ja silloin… painovoima iski. Oudossa hahmottomuudessa leijailu muuttui jollain tapaa todelliseksi. Hän ei enää seisonut, vaan roikkui.
Melkoinen määrä lisäpainoa ei tuntunut haittaavan kuskia.

”Noin. Voidakseen lentää pitää pystyä myös putoamaan.”

”Järkeähän siinä”, Tongu mutisi. ”Mutta jätetään se väliin.”
Hän vilkaisi alas. Sininen taivas jatkui sinne samalla tapaa kuin kaikkialle muualle. Ajatus siitä, mitä sinne putoaminen aiheuttaisi oli sellainen, johon ei varmaan ollut hirveästi hedelmällisiä vastauksia. Ja sen kysyminenkin tuntui aika tyhmältä.
Visokki alkoi kiihdyttää lentoaan. Hopeisten siipien pärinän lisäksi kuului myös toinen ääni.

”Kuuletko tuon? Se on kuin… odotas… Kirikori II:n moottoriääni. Se oli se alus, jonka Feterrat ampuivat alas Nynrahille. Paitsi että tämä kuulostaa jotenkin elävämmältä, vielä elävämmältä kuin se oikea alus.”

Kaikki lentäjät tiesivät, että lentokoneilla oli sielu.

”Luulen kuulevani”, Visokki sanoi. ”Mutta luulen myös, että minä en voi löytää sitä täältä ilman apuasi. Sinulle se on merkityksellisempi.”

”Niin se varmasti on. Ei täällä ole paljoakaan minkä suhteen suunnistaa… Tuohon suuntaan!” jätti heilutteli keltaista varvastaan ääntä kohden. Silloin hän huomasi, että Kokeellinen Saapas oli jäänyt toiselle puolelle. Viileä tuuli helli jalkaa, jota oli kivistänyt viikkokausia. Juuri nyt sitä kipua oli vaikea edes muistaa.

Lentävä visorak kaarsi pehmeästi tuulta vasten sinne, mihin hän oli osoittanut. Sininen taivas jatkui kaikkialle vain pilvenhattaroiden tahrimana. Minkäänlainen horisontti ei rajannut sitä, eikä sellaista kuin ’ylös’ tai ’alas’ ollut. Matkalla ei tuntunut olevan alkua, eikä loppua näkynyt missään suunnassa. Silti, jollain tapaa se tuntui matkanteolta.

”Katso tuota pilveä! Se ei ole kunnollinen. Ternok on lentänyt sen verran paljon, lukenut säätä ja olosuhteita, että hän tuntee pilvet unissaankin. Mennäänpä lähemmäs!”

”Jos se on sinusta merkityksellistä. Olen täällä vain apuna.”

Tongu veti kokeellisesti hieman lujempaa toisesta ulokkeesta, ja Visokki kaarsi kohti pilveä.

”Onko okei, jos ohjaan?”

”En ole ihan hirveästi lentänyt elämässäni… tee mitä sinun täytyy.”

”Selvä homma. Lentäminen on helppoa. Täytyy vain vakuuttaa ilmalle, että se haluaa olla mieluummin ala- kuin yläpuolellasi.” Tongu ei voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut lentänyt sitten onnettomuusyön — ja nyt hän oli saanut konkreettisesti kiinni Ternokin ajatuksista. Hän lensi taas.

”En tiedä, olenko hirveän hyvä vakuuttamaan luonnonvoimia toimimaan, miten haluan. Tai hetkeen oikeastaan ketään muutakaan.”

Tongu ei ollut varma, oliko sen pitänyt kuulostaa vitsiltä.
”Mniin. Vaatiihan se suostuttelua… Oikeanmuotoisen osan, eri nopeus ilmalle sen eri puolilla, ja kaikki sujuu taivaitten sääntöjen mukaisesti ja woom, tuhat tonnia puuta kulkee ilman halki. Luonnonvoimat ovat yksinkertaisia… Eivätkä ne toimi niin kuin minä haluan, ne vain toimivat. Henkilöt ovat vaikeampia. Katsos pentelettä!”

He olivat tulleet lähemmäksi pilveä melkein huomaamatta. Moottorin ääni ei ollut kuitenkaan kuuluvampi kuin aikaisemmin.
Pilvessä oli kuin olikin jotain pielessä.

”Se on puuta”, Tongu sanoi ja kopautti pilven pintaa varpaallaan. ”Kuin iso ilmalaiva. Ei järin paljoa ikkunoita.”

He kiersivät valtavaa möhkälettä, joka tuntui samaan aikaan fyysiseltä ja vain ajatuksen paksuiselta. Lähempi tarkastelu paljasti lautoja kiinni pitäviä nauloja, siellä täällä näkyi yksittäisiä putkia ja siivekkeitä. Mutta ne eivät muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta, tai lentokelpoista alusta. Tämän mielikuvan ulkopuolinen olisi voinut kyllä saada useammasta kuin yhdestä Laivaston täysin lentokelpoisesta aluksesta.

”Voisin laskeutua sen päälle. Ehkä hän on sisällä.”

Visokki nousi puupilven laitaa ylös ja pörräsi sen puukannella. Oikeastaan oli mahdotonta erottaa yläpuolta sen kyljistä. Tuntui kuitenkin oikeammalta, että Tongu pudottautui alas- eikä sivullepäin. Hän päästi irti roikkumisulokkeista aivan kannen yläpuolella.

Sillä hetkellä, kun kykloopin jalat osuivat lautoihin, hajosi ilmalaiva atomeiksi.

Puisesta kuoresta siementen lailla vapautui yönmustia, sätkiviä massoja, jotka lensivät tai putosivat. Niiden soikeista vartaloista räjähti lonkeroita kaikkiin suuntiin, neljä niistä oli vahvoja ja raajanomaisia.

Yksi verestävä silmä kussakin kääntyi kohti Tongua.

Jätti huusi ja potkaisi vaistonvaraisesti lähempää hirviötä, joka rusahti ja kavahti taaksepäin. Parvi oli kuitenkin saanut vainun, eikä Tongu tiennyt, mitä tekisi. Uhka tuntui täysin todelliselta.
Hirvityksien raajakkeet kasvoivat kuin köynnöksinä kohti häntä valmiina kuristamaan. Ne pyörivät kuin arokierijöiden lailla kohti joka puolelta pitäen kauhistuttavaa, toismaailmallista kirkuvaa ääntä. Olemuksiin repesi avohaavojen lailla vänkyröitä hampaita täynnä suita.

Kaikki kävi niin äkkiä. Tongu tarttui apuun kaartavan Visokin alaraajoista, nosti molemmat jalkansa ilmaan ja antoi tilanteen ohjat adminille. Siivet päristen he sinkoutuivat kauemmas mustien hirvitysten pilvestä.

Painajaislogiikan siivin olennot lähtivät lyllertämään perään kuin kiiveten taivaankantta pitkin. Takaa-ajajien kidoista kuului kurlausta ja huutoa, joka ei kuulostanut miltään, minkä pitäisi olla olemassa. Tongu ähkäisi kiinnittääkseen elävän riippuliitimensä huomion.

”Hoidan asian”, Visokki sanoi kylmän viileästi.

Hän alkoi kaartaa vasemmalle, kunnes sai suoran näköyhteyden takaa-ajaviin olentoihin. Rhotuka kajahti jostain hänen selästään ja osui suoraan keskelle mustaan, möngertävään massaan, joka…

… lähti välittömästi lentämään hirvittävää vauhtia suoraan heistä katsottuna ylöspäin, kunnes oli vain etäinen kirkuva musta piste pilvisellä taivaalla.

Eikä kohta enää sitäkään.

”Hmh”, Visokki sanoi arkisesti. ”Myrkkyliitäjä-rhotukoiden piti minusta pudottaa kohteita taivaalta. Kai tuo on sitten… putoamista.”

”Uah. Se tuntuu kyllä toisaalta aika suhteelliselta.”

”Älä mieti sitä liikaa”, Visokki sanoi kaartaen taas alkuperäiseen suuntaan. ”Hei hei, hirvitykset, oli hauska tavata.”

Tongulla kesti hetki käsitellä äsken tapahtunut. Ehkä hän ei ollut ollut oikeasti vaarassa, ainakaan Visokin reaktioista päätellen. Silti se oli ehdottomasti tuntunut siltä, ainakin hetken. Uhkaavan tilanteen rauhoituttua rauhoittui myös Visokin liitely.
”Vaikutti aika elävältä muistolta, mitä se sitten olikaan.”

”No oli. Makuta Abzumon juttuja, luulen”, Tongu huohotti, ”pojat kertoivat niistä minulle. Se Ath-Nuin tapaus. Kuulemma vuosisadan hävittäjätaistelu. He lensivät niin lujaa, että tulen toilla oli täysi työ imeä ylilämpö moottoreista…”

”Ah, aivan… kertoo aika paljon siitä, miten syvässä päässä olemme, kun jopa Ternok on päässyt näkemään jotain tuollaista.”

”Sanos muuta. Sen piti olla vain hakukeikka, noutaa Matoro ja muut etelästä. En tiedä, olisinko uskaltanut lähettää poikiani sinne, jos olisin tiennyt, että jotain tuollaista on vastassa. Mutta hyvä, että lähetin. Homma meni lopulta nappiin. Abzumon ilmalaiva pudotettiin ja vangit saatiin pelastettua, nämä athistiheput siis. Vissiin Matorollakin oli osansa asiassa, mutta kuitenkin! Ehkä hänelläkin, siis Ternokilla, liittyy tähän muistoon ylpeyttä.”

”Ihmeellistä, miten tuokin tuntuu yhtäkkiä jotenkin yksinkertaisemmalta ajalta…”

”Niin. Seikkailu jossain kaukana. Ja Metru Nuilla ilmalaiva putosi kaupunkiin.”

Sininen taivas ei tuntunut yhtään suoraviivaisemmalta navigoida, mutta Tongu oli kuulevinaan pienkoneen etäisen pörinän taas jostain, ja hän ohjasi Visokin liitoa sitä kohti. Pilvet eivät näyttäneet puisilta ja lonkerohirviöitä sisällään piilottelevilta. Nyt ne näyttivät melko samanlaisilta kuin ulkopuolisessakin maailmassa, mutta jollain tapaa ne olivat selkeämmin muotoja ja hahmoja. Ehkä sellaisia, minkälaisina Ternok ne itse näkisi.

”Kuule… sinä sanoit, että luonnonvoimat ovat yksinkertaisempia kuin henkilöt”, Visokki sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Haluatko hieman tarkentaa sitä?”

”Hmm?”

Tongu oli kysymyksestä hieman hämillään, sillä hänestä asia oli ilmiselvä.

”Tarkoitin siis, ilma on kaikkialla samanlaista. Potkurin pyöräytyksellä pääsee samalla tavalla ylös Klaanista kuin Steltiltä tai Metru Nuilta. Kun sen kerran opettelee, niin asia on hanskassa. Mutta muiden maailman kulkijoiden kanssa touhuaminen, ainahan se yllättää. Sitä eläessään matkustelee vaikka missä, käy kauppaa ja puhuu tyypeille kapakeissa ja majataloissa ja markkinoilla, yrittää pysyä kansan pulssilla. Ja sitten ihmettelee, kun välillä mistään ei tule mitään. Oletko käynyt Etelämantereen sisämaassa?”

”Pari kertaa. Silloin kun matkustelimme Tawan kanssa, tuli vietettyä aika paljon aikaa eri kylissä. Toiset olivat vähän toisia vieraanvaraisempia. Nekin tuntuvat nyt aika yksinkertaisilta ajoilta, vaikka jahtasimme silloin jotain Makutain veljeskunnan hirvityksiä…”

”Tiedän mitä tarkoitat. No, sitten saatat olla perillä siitä, että joskus muinoin, ennen meidän aikaamme, siellä oli vahva ja vauras Greftalin valtakunta. Lähinnä matoralaisten kansaa. Mutta voih! Valtakunnan uskollisessa, tai hallinnollisessa keskusjohdossa tuli kiista siitä, kääntyykö valtakunnalle tärkeän karjaeläimen nimi Vanhasta Mataiasta mahiksi vai mahaksi. Syntyi riita, pari murhaa, julkisia kirouksia, kylät revittiin kahtia… Ja jäljellä on vain raunioita, ja tuuli puhaltaa vanhojen vallien välissä, ja paimentolaiset paimentavat vuohiaan ja varmistavat, ettei kylän nuorimmat ole missään tekemisissä vääräuskoisten kanssa. Kun me käymme heidän kanssaan kauppaa — välillä jurtissakin kaivataan suklaata ja jatkotarinoita ja sen sellaista — saamme kyllä pitää varamme, ettemme vain kutsu vuohia väärällä nimellä. Ja jos oikein tarkkaan katsoo, niin juopa on meidän Klaanissakin. Meillä on leipomo Sokerimahi kautta maha, jossa on kumpikin versio demokraattisesti. Ihme juttu.”

”Onhan se.”
Visokin vastaus kuulosti suorastaan diplomaattiselta sen selostuksen päätteeksi. Heidän seuraamansa moottorin hurina tuntui yhä etäiseltä, kuin muistolta vain.

”Se, miksi tartuin tuohon… noh. Minä vain en ole niin varma, osaanko enää erottaa henkilöitä ’luonnosta’. Aika eläimellistä käytöstä tuollainen on. Enkä tiedä, onko siinä koskaan ollut mitään järkeä. Se tuntuu lähinnä sopimukselta, jonka joku on joskus kauan sitten tehnyt.”

Hetken he lensivät kaksistaan hiljaa.

”Niin. Minä en usko, että vuohet välittävät siitä, ovatko ne mahoja vai maheja. Vaan kuka tietää? He eivät puhu kieltämme, tai mitään kieltä, jonka voisi kääntää meidän kieleksemme… Minäkään en puhunut kieltämme ennen kuin tapasin ensimmäistä kertaa matoralaisia, jotka opettivat sen minulle. Ja ehkä vieläkin törmää ihmettelyyn, että tämmöinen myyttinen jätti on mekaanikkona… Tai visorak poliittisena johtajana?”

”Niin. Minä kävin vasta muutaman keskustelun, jonka jälkeen on ollut vaikeaa katsoa tällaisia asioita samalla tavalla. Tiedäthän, eläimien ja… ei-eläimien eroa. Enkä tiedä, oliko se sellainen herätys, joka oli pelkästään hyvä.”

”No se. Meinaatko sitä kanisterijuttua? Kun matoranit ja muut tulevat niissä kanistereissa saarille, jostain muualta, mutta eivät muista sitä itse. Oletko ikinä nähnyt sen tapahtuvan?”

Visokki ei vastannut ainakaan sanoilla, hiljaisuudella lähinnä. Tongu katseli ympärilleen.

”Mahdammekohan löytää Ternokin muiston, jossa hänelle käy niin? Kai sekin täällä jossain on. Ihme juttu…”

”En ole varma, mikä osa tuosta sinisestä on merta ja mikä taivasta… kanisteri olisi varmaan meressä, mutta en ole varma siitäkään. Lähinnä kun… minä olen tottunut ajattelemaan, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa. Jotenkin armollisempaa. Mutta kuulin vasta ajatuksen, joka pisti senkin aika kyseenalaiseksi. En minä tiedä.”

”Niinkö?” Tongu sanoi yllättyneesti. ”Minusta se on tuntunut jotenkin pelottavalta. Yksin jossain säiliössä… Kai tiedottomana, joidenkin legendojen mukaan ei edes kokonaisena, ja sitten astuu maailmaan valmiina matoralaisena, tai skakdina tai peikkona, ilman muistoja, tyhjänä? Ainoa armo mitä siinä näen, on se, että heillä on vähemmän menetettävää.”

Jättiläinen heilutteli varpaitaan tuulessa. Hän havahtui siihen, että puhe menetyksistä saattoi kuulostaa liian katkeralta.

”Enkä minä sinulle oikeasti kanna kaunaa mistään. Oikeastaan tavallaan vapauttavaa puhua tästä visorakin kanssa. Et kai sinäkään oikein pidä yhteyttä, no, omiisi. Tarkoitan vaan, en halua olla mitenkään piruileva, näissä jutuissa alkaa pakostikin miettimään menneisyyttään, eikä se ole pelkkää riemua se.”

”Ei. Ei ole.”

Hiljaisuus oli jotenkin pysäyttävämpi kuin aiemmat, mutta myös erittäin rehellinen. Koskaan tätä ennen he eivät olleet sanallistaneet sitä ristiriitaa, joka heidän lajiensa välillä oli. Jättiläisestä se tuntui vapauttavalta, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, miltä se visorakista tuntui.

Visokki ei onneksi kuitenkaan pitänyt mykkäkoulua, vaan jatkoi kohta varovaiseen sävyyn.

”Tämä on aika outo kysymys, eikä ole pakko vastata, mutta… onko sinulla paljon muistoja laumastasi?”

”Laumasta. Niin. En ehkä käyttäisi sitä sanaa. Meitä ei ollut ikinä paljon. Sukupolvet kulkivat hitaasti kuin kasvavat kamferipuut ja joessa hioutuvat kivet. Ja jos totta puhutaan, en tiedä miten oikeastaan erosimme vaikka muista etelän kansoista, kun meillä oli taloja, ja talleja, tarinoita ja tapoja. Tai tiedänhän minä. Se on tämä rahijuttu. Minulla oli perhe… he olivat valtavan suuria, suurempia kun voi ajatellakaan, ja minä olin hyvin pieni. Pieni olento tässä suuressa maailmassa.”

”Ja ehkä näen sen saman matoralaisissa. Ehkä siksi minä olen täällä.”

”Luulen ymmärtäväni.”

Suorastaan unisella raukeudella he kaarsivat yhden suuren pilven yli. Tongusta se näytti hieman suutaan ammolleen aukovalta valaalta.

”Perhe, niinkö. Voihan sitä varmasti sellaiseksikin sanoa. Minulle se oli vain jotain, miltä paeta.”

Visokin huomio oli Tongulle jollain tapaa julman silmiä avaava. Kovin usein hän ei ajatellut, että he olivat molemmat omilla tavoillaan visorak-parven uhreja.

”No, niin”, hän sanoi ankeaan sävyyn. ”Minun perheeni ja sukuni ei kiertänyt tuhoamassa saaria. Sanottiin, että joskus jotkut lähtivät seikkailemaan, auttamaan maailmaa kyvyillään. Mutta vain harvoin. Ehkä kerran vuosituhannessa. Suurin osa vain teki sitä, mitä oli tehnyt aina ennenkin, tietämättä sen enempää muista saarista, tai matoralaisista, tai siitä, että muut maailman asukkaat saapuvat tänne mereltä purkeissa, ja että se olisi oikea tapa. Muka.”

”En tiedä, mikä on oikea tapa.”

Tongu nyökkäsi.
”Joka tapauksessa, en osaa suhtautua siihen aikaan nostalgisesti, mutta minulla on, loppuviimein, sellaisiakin muistoja, jotka voi irrottaa trauman mustasta kudoksesta.”

”Minä… en yhdistä sanaan ’perhe’ kovin paljoa hyvää. Mutta ehkä jonkinlaisen merkityksen, edes.”
Visokki huokaisi.
”Jos jostain olen varmempi niin siitä, että maailma ei ole ainakaan reilu.”

”Onko se ollut ennenkään? Silloin, kun Metru Nuilla sodittiin, mistä minä en tiedä mitään, mutta siitäkin moni meikäläisistä, siis klaanilaisista, on ihan arpeutunut, sisältä ja ulkoa. Ja Geekin oli Zakazin sodassa, Same Selakhian sodissa ja mitä näitä nyt kullakin on. Mutta silti, ainakin minun elämässäni on ollut kaikkiaan enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Vähemmän tietty viime aikoina.”

”No katsos… minä kuulin yhden selityksen sille, miksi maailma on tällainen. En tiedä, kuulemma se olisi ehkä erilainen, jos muillakin kuin meillä olisi… perhe.”
Visokin äänestä kuuli epäuskoa. Hän ei ollut vielä aivan selvästi käsitellyt tätä ajatusta täysin.
”Minun perheeni lähinnä aiheutti sotia. En ole aivan varma, onko sekään ratkaisu.”

”Hm. Niin. Vaistonvaraisesti sanoisin, ettei se kuulosta yhtään hassummalta tai siis huonommalta idealta. Mikä pimeys piilee perheettömättömien päissä, kun he kelluvat maailman merillä kolkoissa kanistereissaan? Vaan torakatkin syntyvät emostaan. Minä näin sen. Eikä se tunnu tekevän niistä yhtään reilumpia.”

”Noh… nazorakit eivät käsittääkseni tiedä omasta kuningattarestaan, se on valtionsalaisuus. He uskovat syntyvänsä kanistereista.”

”Oikeastiko? Ihme juttu. En tiedä, onko tuo enemmän kummallista vai kamalaa. Ehkä se on hauskaa. Ne ovat olevinaan niin puhtaita ja kaikkia muita vastaan. Mutta toistavat silti valheellisena tuommoista matoranlähtöistä näkemystä. Uusi juttu minulle.”

”Jälleen, se tuntuu niin mielivaltaiselta. Minä en valehtelematta tiedä enää, erottaako meidän kaltaisiamme vaikkapa matoraneista muu kuin… ne kanisterit.”

Tongu tuijotteli ainoalla silmällään pohdiskelevasti ohi lipuvia pilviä.
”Oliko se, jolta tuosta kuulit, näitä kanisterisyntyisiä, matoran tai muu, vai meitä, no, paremman sanan puutteessa perheellisiä, hurjia rahi-petoja?”

”Niin. Matoran. Ehkä”, Visokki sanoi ja piti mietteliään hiljaisuuden. ”En kyllä voi olla aivan varma. Kanisterista tulleita, ainakin.”

Tongu naurahti ilottomana. ”Tervetuloa Bio-Klaanin siis.”
Olihan tämäkin taas kumma tilanne, roikkua ison lento-visorakin surullisista raajantyngistä ja lentää taivaalla, jossa ei ollut edes ylös- tai alassuuntaa. Ja käydä läpi maailman mielettömyyttä ja jossain määrin jaettua traumaa.

”Kuule, ehkä minä en kohtaa niin paljon tätä jakoa raheihin ja muihin, kun olen viimeinen keltainen jättiläinen. Sen erikoisuus vetää yli siitä, että olen niin sanotusti eläin. Mutta erot, yleisellä tasolla? Laittaahan se miettimään, ja olen minä sitä miettinytkin. Että maailma on laitettu sillä tavalla pystyyn, että osa tulee säilykkeinä ja osan laatii lajitoverit itse, yksissä tuumin. Mutta jälkimmäisessä ryhmässä on kaikenlaisia vuohia ja sammakoita ja haisunäätiä ja jäniitä, ja me ja torakat ja Icecap.”

Ja Icecapin lemmikki, jätti Tongu sanomatta. Vaikka uskoi, että he molemmat ajattelivat sitä.

”Ja, siinä toisessa ryhmässä niitä, joilla on enempi tapa hallita saaria, laatia kirjoja ja asejärjestelmiä ja sellaista. Onhan se aika kumma epäkohta. Olemme poikkeus. Anomalia, sanoi joku metrulainen antropologi.”

”Mitä enemmän minä olen miettinyt sitä eroa, sitä rumemmalta kaikki on alkanut tuntua. Tiedätkö, se kun näkee jonkin kaavan, ja sitten sitä ei vain voi enää olla näkemättä. Maailmaan voi syntyä yksin jollekin rannalle metallisessa kapselissa, tai sitten pulpahtaa keskelle jotain kamalaa konetta, jota ei pääse pakoon.”
Adminin sävy oli katkera ja hämmentävän rehellinen. Maailma oli toden totta kääntynyt jollain tapaa ympäri, Tongu ymmärsi.

”Tarkoitatko siis koneella laumaasi? Visorakien heimoa?”

”Äsh. Kyllä. Koneet ovat olleet aika paljon mielessäni viime aikoina.”

”Minulla ne ovat lähinnä hyvinä aikoina. Anteeksi. Mutta matoranitkin voivat päätyä saarille, joissa soditaan, tai joihin hyökätään vaikka seuraavana syksynä. Sanotaan, että Suuri Henki ja tähdet ohjaavat kanistereita, mutta tiesivätkö ne, millaiseen liemeen meidän saarelle tulleet matoralaiset ennen pitkää joutuvat? Umbra kertoi minulle, että toa-kanisterit saapuvat tarkasti haluttuun määränpäähän, ja matkustaja voi sisällä kerätä voimiaan tiedottomana. Mutta liekkö johdatus loppuu sitten siihen. Nyt hänkin on poissa.”

Hetken he lensivät.

”No, mutta mitä tulee siihen koneeseen, sinä pääsit pakoon. Olit täällä ensimmäisenä, Tawan kanssa.”

”Kai se on jotain”, Visokki myönsi. ”Minä uskoin joskus Suureen Henkeen ja tähtiin, koska… joku muu uskoi, ja sain ne ajatukset häneltä. Mutta en oikein enää tiedä, onko se yhtään rauhoittavampi ajatus, että joidenkin on tarkoitus herätä joltain rannalta yksin.”

Ajatus oli yhtä kylmäävä kuin se oli iso ja käsittämätön. Tongu ei kyennyt edes pysähtymään miettimään, mitä kummaa Visokin selitys noiden ajatuksien saamisesta tarkoitti.

”Tuohon minä en osaa sanoa juuta tai jaata”, hän sanoi. ”Tai eitä. Yhtenäisyys on mukavaa, velvollisuutensa voi täyttää vaikka joka päivä, mutta kohtalon kokemukset minulta puuttuvat. Dume sitä kai toitottaa ja athistit vastustavat. Minä en lainkaan tiedä.”

”Kyllä minä ymmärrän, mistä sellaisen kaipuu tulee. Koska tiedän, että ilman on pahempi.”

”Ilman tarkoitusta?”

”Minkä nimen sille ikinä sitten haluaa antaa.”

”Klaani on ainakin antanut tarkoituksen monille. Jälkikäteen. Ilman Suuren Hengen tai tähtien siunausta, koska sinä ja muut adminit ette ole mitään pappeja. Gee oli Zakazin sodassa ja jumalauta Pimeyden Metsästäjissä! Vaikea kuvitella… alempaa poppoota. Hänen koulimisensa siitä tilasta veijarimaiseksi kansanmieheksi on enemmän, kuin mihin moni henkiopas kykenee. Ja minun tarkoitukseni on pitää koneet ilmassa ja rahti liikkeellä. Ja vaikka varmistaa, että moni meidän pienistä matoralaisista saa leipää syötäväksi ja jotain mielekästä tekemistä. Se on minulle tarpeeksi. Harmi, että sen lisäksi pitää nykyään yrittää ampuakin toisen puolen tyyppejä. Ja piruparoille ei edes kerrota niiden emosta.”

Visokki oli sen myötä jälleen vain hiljaa tovin.

”Hyvä, jos sinusta tuntuu siltä, että sinulla on merkitys.”

”… Visokki?”

”Niin?”

”Oletko huomannut, että hän on lentänyt vierellämme kaiken aikaa?”

Visokki havahtui ja katsoi sivulle.
”… en tietoisesti. Mikä on varmaan myös se syy, miksi löysimme hänet.”

Pikku Kone

Vain muutaman metrin päästä kaksikosta lensi ilma-alus. Kun siihen kiinnitti huomiota, kuului moottorin ääni selvästi. Se oli totisesti hämmentävän orgaaninen: kuin suulla tehtyä pulputusta, pärinää ja suhautteluja. Lentokoneessa oli piirteitä Ilmaraptorista ja Kirikori II:sta, mutta osaa muodoista Tongu ei tunnistanut mistään Laivaston lentopeleistä. Ehkä se oli Ternokin haaveiden lennokki. Pitkistä piipuista tuprusi valkeaa, täyteläistä savua.

Suljetun ohjaamokuvun alla istui Ternok keskittyneenä ohjaten. Hän ei juurikaan kiinnittänyt huomiota vieressä pörräävään siivekkääseen visorakiin ja sen tynkäraajoista roikkuvaan jättiläiseen. Tongu veti hienoisesti toisesta roikuttimestaan ja Visokki kaarsi aivan lentokoneen vierelle. Jätti päästi toisella kädellään irti ja koputti ikkunalasiin. Ternok vilkaisi ja aukaisi ikkunan kammesta pyörittämällä. Purppura kaukau pikku pilotin kasvoilla kurkisti esiin. Tongusta tuntui sanoinkuvaamattoman oudolta nähdä hänet hereillä.

”Niin?” Ternok kysyi, väänsi hitusen nappulaa kojelaudalla ja keskittyi taas ohjaamiseen.

Tongun mieliala lopahti. Oliko Ternok lentänyt täällä niin kauan, että oli unohtanut hänet ja ulkopuolisen maailman?
”Ternok, se olen minä! Etkö muista?”

”Hmm. Oletko nähnyt Ontoria? Hän on varmasti taas vaikeuksissa… En voi jättää häntä hetkeksikään yksin tai hän eksyy tai keksii jotain typerää.”

Ainakin Ternok muisti Ontorin. Hänet jos kenet. Se oli hyvä merkki.
”Ontor on kotona. Hän on kunnossa, mutta kaipaa sinua! Etkö voisi tulla kotiin?” Tongu kysyi melkein anoen.

Ternok keskittyi ohjaamiseen.
”Täällä ei ole maata. En voi vielä laskeutua”, hän totesi lakonisesti, ja alkoi kammeta ikkunaa takaisin kiinni.

”Älä mene vielä! Voimme löytää Ontorin yhdessä!” sanoi Tongu hätäisesti.
Ternok vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta jätti ikkunan raolleen.
”Tuota. Hieno alus sinulla”, kyklooppi jatkoi, ja tarkoitti sitä, mitä sanoi.

”Tein sen itse”, Ternok vastasi katse lentosuunnassa.

”Se on höyrytoiminen, eikö?”

”Jep. Aito asia.”

Varjon lailla he jatkoivat hiljaa ei-minnekään pienkoneen imussa. Matoralainen ohjasti unelmiensa lennokkia kokeneen oloisesti. Eräs asia kuitenkin kalvoi Tongun mieltä, ja sen painoarvo kasvoi painajaismaisesti.

”Tuota, Ternok.”

”No?”

”Jos tuo alus on höyrykäyttöinen, ja sinä ohjaat… Niin kuka lapioi hiiliä tulipesään?”

Ternokin silmät rävähtivät ammolleen ja hänen kasvoilleen nousi kauhistunut ilme.

Moottorit alkoivat sakkaamaan välittömästi. Kone huusi tuskasta ja köhi kuin keuhkotautinen. Valkoisten kiehkuroiden sijaan piiput oksensivat yksittäisiä, mustia pöllähdyksiä. Lentoaluksen nokka kääntyi alas. Alas oli juuri aikaisemmin ollut ylävasemmalle, mutta kun Ternokin unelma särkyi, sai maailma suuntansa.

”Voi ei”, Visokki sanoi ankeasti. ”Olisi ehkä pitänyt varoittaa tällaisesta.”

”M-mitä… teinkö minä tämän?”

”Minun vikani, kun en kertonut. Kyseenalaistaminen on täällä vähän vaarallista.”

”Perään äkkiä!” Tongu huusi.

Visokki kaarsi alas Ternokin aluksen häkäpilven perään. Keetongun paino tuntui nyt paljon todellisemmalta, eikä ilmassa kaartelu käynyt niin helposti kuin ennen. Leveät kennosiivet saivat iskeä lujasti, jotta kaksikko pysyi syöksykierteeseen joutuneen vauhdissa.

Kuin huomaamattomasti oli ilma muuttunut. Pilvet eivät olleet enää puhtaan valkoisia. Tuuli ujelsi korvissa. Ternok katosi massiiviseen myrskypilveen alapuolella, ja Visokki ja Tongu syöksyivät perässä. Pimeys ympäröi heidät; salamat iskivät pilven sisällä ja paljastivat kirkkaan violetissa valossaan Ternokin aluksen. Visokki iski siipiään niin nopeasti kuin pystyi ja he saivat kurottua välimatkaa umpeen. Pilvi loppui. Mutta maisema sen takana ei ollut lainkaan sama kuin aiemmin; se oli tuttu Tongulle, Visokille ei. Alapuolella — ehkä reilun kilometrin päässä, mutta alati kohti syöksyen — levittäytyi ruohotasanko, jota täplittivät metsäläntit siellä täällä. Musta joki mutkitteli maiseman halki ja virtasi pimeän, kuolleen kaupungin läpi. Aivan sen läheltä nousi mahdottoman korkea terästorni, joka ikään kuin kaartoi taivaankannen reunaa ja nousi putoavia univieraita ylemmäksi. Sen varresta kasvoi lautasantenneita kuin kääpiä, ja punaiset valot vilkkuivat siinä kuin demoniset silmät. Aivan rakennelman huipusta irtosi äänettömästi lipuen Nazorakien valtava kolmirunkoinen ilmalaiva Koi.

”Voi ei… Se on Nui-Koro! Pidä kiirettä, hän osuu maahan!”

Visokki puri pihtihampaita yhteen ja kiihdytti voimansa äärimmilleen. Tongu pystyi jo hipomaan peräsintä varpaillaan. Mutta alus oli painavampi kuin hän ja Visokki. Se olisi vetänyt heidän kaikki mukanaan.

”Ota jaloistani kiinni! Yritän vetää hänet ohjaamosta!”

”Leukani ovat aika terävät, en tiedä saanko pidettyä niillä jaloistasi kiinni! Ainakaan kovin hellästi.”

”Minua ammuttiin jalkaan, pihdit on siihen verrattuna helppoa”, ärisi Tongu ja heilautti itseään tynkäraajoista roikkuen kuin telinevoimistelija rekillä. Vauhtia saatuaan hän ojensi toisen jalkansa ja Visokki nappasi siitä tiukasti leukapihdeillään. Se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt jätillä oli pitkät käsivartensa vapaina — ja etupaino nopeutti heidän putoamistaan.

Tongu nappasi kiinni Ternokin unilennokin peräsimestä. Se tuntui aivan todelliselta. Potkurit eivät pyörineet. Suuret kourat ottivat kiinni savupiipuista ja vetivät jättiä ja tämän jaloista roikkuvaa hyönteistä kohti ohjaamoa.

Ikkunan rikkominen olisi satuttanut häntä ja Ternokia. Onneksi sivuikkuna oli yhä raollaan. Tongu tunki sormensa sen väliin ja väänsi kunnes koko kupu irtosi ja kieppui villisti poispäin. Takana salama osui kuurouttavasti lentävään kappaleeseen ja räjäytti sen sateeksi sulaa lasia ja vääntynyttä rautaa.
Keetongu ei sitä huomannut. Tottunein ottein hän avasi turvavyöt, jotka olivat Laivaston pienaluksille tuttua mallia.

Ternok oli menettänyt tajuntansa. Hän näytti aivan samanlaiselta kuin sairaalasiiven vuoteella, jossain toisella puolella. Tongu kaappasi matoralaisen syliinsä ja päästi lentokoneesta irti.

”Sain hänet.”

”… aivan? Hyvä!” Visokki sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. Pian Tongu ymmärsi, että tämän näkökenttä ei aivan sallinut Ternokin näkemistä.

”Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kotiin ja löytää Ontor”, Tongu sanoi mietteliäänä.

”Tarkoitatko, että heräisimme? En tiedä, toimiiko se ihan niin.”

”En, vaan siis mennä Klaaniin tässä maailmassa! Nyt meillä on sentään maa, jota seurata. Hän sanoi, ettei voi laskeutua, koska maata ei ole. No, nyt sen pitäisi onnistua. Jatka vaan Rapujokea alavirtaan.”

”Selvä. En ole muuten ennen juuri katsonut saarta tästä kulmasta”, Visokki sanoi vaikuttuneella sävyllä.

”Ternokin mielimaailma on aika todenmukainen, hän on lentänyt Lehu-metsän yli monet kerrat.”

Lentävä visorak, tämän tynkäjalassa yhdellä kädellä roikkuva jätti ja jälkimmäisen sylissä nukkuva matoralainen kiisivät jokilaakson yllä. Uoma leveni ja he näkivät heijastuksensa öisestä Hautajärven peilistä. Koiperhonen katosi jonnekin vuoren suuntaan.

Murheellinen järvi jäi taakse. Joki virtasi nyt metsän siimeksessä — sitä pitkin he olivat viime kerralla lentäneet. Tai siis viimeksi oikeasti. Myrsky vaimeni jossain takana. Metsässä toistuivat samat puut uudestaan ja uudestaan; tärkeämpää oli etäisyys ja se, miltä ne näyttivät ilmasta.

Aikaa oli vaikeaa arvioida. Kului ehkä tunti, ehkä viisi minuuttia. Ennen pitkää meri alkoi näkyä hämärässä horisontissa. Rannalla oli rakennuksia — mutta törmälle rakennettu linnoitus ei ollut sama kuin se, mistä he olivat matkalle lähteneet. Se oli kaiken kaikkiaan paljon pienempi. Oletettava Admin-torni vaikutti noin kolme kerrosta korkealta, ja muurit olisivat voineet olla matalia kiviaitoja. Itäportin alta kulki tie toiselle rakennusryhmälle. Se oli kaupunkia suurempi: Ternokin koti, Telakka.

Tongun ohjeistamana Visokki kaarsi suuren hallin länsipuolelle, hidasti ja laskeutui liki maata, jolloin Tongu päästi irti ja laskeutui jaloilleen Ternok otteessaan. Visokki teki vielä toisen kaarroksen, ja kun hänen tynkäraajansa hipaisivat maata, sumentui visorak vaikeasti kuvailtavalla tavalla. Sitten Tongun silmien edessä oli se Visokki, joka normaalisti käveli Klaanin käytävillä.

Oli mukava tuntea maata jalkojen alla. Kiitoratojen takana sirkat sirittivät pelloilla. Syksy ei ollut täällä niin pitkällä kuin toisella puolella.

Keltainen lamppu syttyi Telakan oven yläpuolella ja ovi avautui. Ulos astui punainen matoralainen, joka näytti huolestuneelta. Tongu tunnisti hänet Morthankiksi, Lohrak-lentueen ampujaksi.

Morthank oli kuollut.

Ternok tosin ei tiennyt sitä.

”Hyvä, että pääsitte. Teidän on paras tulla sisään”, Morthank sanoi ja viittoili heitä peremmälle.

Kuolleen laivastolaisen kohtaaminen ei ollut Keetongulle mukava yllätys. Oliko hän ajatellut tämän muistoa tarpeeksi? Pitäisikö hänen kertoa Morthankille, mitä Nui-Koron tehtävällä kävi? Oliko sillä edes väliä?
”Tuota, etsimme Ontoria…” hän pystyi sanomaan.

”Tiedän. Hän onkin odotellut. Emme tosin arvanneet, että vastaanottaisimme tuollaisen saattueen”, vastasi matoran.

He kulkivat Telakan käytävillä. Mittasuhteet olivat… väärin. Paikka oli paljon suurempi kuin oikeasti. Käytävät olivat leveitä, ovet korkeita ja alukset valtavia. Normaaliakin valtavampia.

”Visokki?”

”Niin?”

”Sinä olet käynyt Telakalla, oikealla Telakalla. Onko tämä paikka suurempi kuin normaalisti?”

”Eeeei kai. Käytävät ovat ehkä leveämpiä?”

”Hmm. Mutta eivät korkeampia?”

”Minä luulen, että en huomaisi sellaista.”

Oliko Telakka tällainen, jos sitä oli tottunut katselemaan matalalta? Täällä kaikki piti mitoittaa isoksi Tongun mittojen mukaan, mutta suurin osa puuhailijoista oli pieniä matoralaisia.

Näin he siis kokivat paikan. Mielimaisema näytti suhtautuvan kuhunkin näkökulmansa mukaan. Katto, joka oli Tongulle toistakymmentä metriä korkealla, oli Visokille ja ilmeisesti Morthankille siinä neljässä metrissä.

Ehkä tätäkään ei kannattanut miettiä liikoja.

Morthank johdatti heidät huoneeseen. Se oli yksi kasarmin majoitushuoneista, jonka nurkissa oli muutamia sänkyjä ja lattialle oltiin levitetty vilttejä. Ontor istui öljylampun valossa kirjoittaen. Hän asetti kirjanmerkin sivulle ja nosti katseensa.

”Hei pomo, hei neiti admin. Hän nukkuu, eikö vain?” sanoi pakarikasvo ja osoitti vuodetta. ”Laske hänet sängylle. Kiitos, että pääsitte tänne.”

”Hän lensi sinua etsien, mutta ei voinut laskeutua”, sanoi Tongu ja laski nukkuvan Ternokin sängylle. ”Anteeksi, luulen, että on syytäni, ettei hän… ole enää hereillä.”

Kaikki tämä tuntui nyt Tongusta yhtäkkiä vähän liian osuvalta. Sen sanominen ääneen Ontorille tuntui siltä, kuin hänen sydämeensä olisi napautettu vasaralla. Tongu irvisti ja huokaisi.

”En usko, että olisitte päässeet tänne niin kauan, kun hän pystyi lentämään eteenpäin”,. Unet ovat joskus sellaisia”, vastasi Ontor ja laski kätensä aisaparinsa otsalle.

”Hän ei muistanut minua”, Tongu sanoi ja katseli kaksikkoa. ”Hän ei oikeastaan juurikaan reagoinut minuun. Mutta sinua hän etsi.”

Ontor nyökkäsi syvään.
”Kun viettää lähes kaiken aikansa toisen kanssa, asioita virtaa kumpaankin suuntaan. Uskallan sanoa, että hänen muistonsa ovat suurimmilta osin hyvässä turvassa. Nyt minun on kuitenkin pyydettävä teitä poistumaan joksikin aikaa. Meidän on oltava hetki kahdestaan. Tämä on matoralaisten heiniä. Katselkaa ihmeessä ympärillenne.”

”Ymmärrän. Pidä hänestä hyvää huolta”, Tongu sanoi.

”Pidän.”

Mielimatkaajat poistuivat huoneesta ja Tongu sulki oven perässään. Hän kävi istumaan käytävällä olevalle penkille. Visokki jäi seisomaan lattialle.

”Kuule”, Tongu mutisi. ”Minä olen tuntenut nuo kaksi vuosikausia. Mutta silti vähän väliä sekoitan heidän nimensä. En tietenkään nyt, kun toinen on tajuttomana sairasosastolla ja toinen ei. Mutta kaikessa tohinassa. Kai kaikilla käy joskus niin?”

”En osaa ehkä samaistua… minulle nimet ovat helppoja. Ainakin helpompia kuin nuo naamiot.”
Pihtien välistä kuului tuhahduksenomainen ääni.
”Hankkisivat kaikki edes erilaiset!”

”Ehkä he eivät valitse kasvojaan sillä perusteella. Harvoin niitä tulee mietittyä. Matoralaisten kulttuurissa vaihtokasvot ovat tärkeitä. Ja sitten meitä pidetään kummajaisina. Höh.”

Tongu naputteli sormiaan penkkiin. Oli mukavaa, että oli jotain fyysista ja pysyvää, mitä naputella. Kai tämäkin penkki oli oikeasti olemassa. Varmaan paljon pienempänä.

”Ei kun mitä meinasin sanoa. Muistatko, kun Snowie kävi sillä reissulla, Nimdan perässä?”

”Muistan. Minä ehkä puhuin Snowielle sen aikana.”

”Jaa?” Tongu sanoi, mutta ei kyseenalaistanut kauaa. ”Kumma. Ne toivat sen tapiirin mukanaan. Eivät sirua.”

”Tapiirin?”

”Se majailee meillä nykyään. Leppoisa kaveri. Niin, mutta Snowie. Hän sai sen sirun joltain paikalliselta matoran-veijarilta. Avden kätyri vei sen, sirun, mutta hukkareissuksi ei jäänyt, koska he -” Tongu päätti jättää Ämkoon mainitsematta ”- kai saivat jotenkin ajettua torakoita sieltä pois, tai ainakin autettua paikallisia. Niin sen veijarin nimi oli kanssa Ternok. Meidän Ternok! Ihme juttu.”

”… niin. Kai se on vain melko todennäköistä, että maailmassa on useampi sen niminen. Mutta kieltämättä ihan jännä sattuma.”

”Ihan hyvä merkki, että muutkin Ternokit ovat kelpo tyyppejä, vastustavat torakoita ja antavat Nimdan jollekin Snowien tyyppiselle. Kun ilmeisesti niistä siruista on yleensä aika vaikea luopua.”

Kyklooppi hieraisi leukaansa.

”Tosin me kai olemme tuhoamassa niitä.”

”Se… on ehkä vähän monimutkaisempaa kuin pari kuukautta sitten.”

”Helppo uskoa. Ja ei meillä taida olla niitä edes hirveän montaa tuhottavaksi.”

”Kuinkakohan monta Visokkia tässä maailmassa on”, admin sanoi yhtäkkiä yllättävän vaisusti.

”Jaa-a? Annettiinko teille pieninä tuollaiset nimet? Alkaako kaikki Vis-tavulla?”

”Ahahaha… ei. Meillä oli nimien sijasta feromoneja. Tämä oli Tawan keksintö. En ole ihan varma, miksi suostuin siihen.”

”Feromoneja? Ehkä ei-visorakeilla olisi ollut haastetta niiden kanssa. Ja torakoilla on ne numerot. Manu ja Abzumohan tekivät ne. Ehkä tapa valloittaa saaria ja polttaa viidakkoa on Abzumon keksintöä.”

”Ehkä”, Visokki sanoi, selvästi ei yhtä vakuuttuneena.

”Ne numerot on varmasti Manun. Vanha kehno varmaan teki niillä laskutoimituksia tai jotain. Ja neljä kättä, luulen. En tiedä, kumman keksintö siitä emosta huijaaminen oli. Mitä luulet?”

”Kysyisin Manulta, jos olisi mitään toivoa, että saan selkeän vastauksen”, Visokki hymähti. ”Ja jos tietäisin, missä se on. Voi ei, sinä et ole varmaan edes kuullut tästä.”

”Öö en, mutta kuulostaa jo aika tyypilliseltä”, Tongu taivasteli.

”No siis. Hän… mitä, ei. Äh. Hän on banaani. Ei, en tiedä miksi.”

”Banaani? Huonoa makua siltä mieheltä. Olisi ollut edes mango. Tai kookos.”

”Apina vei hänet.”

Tämä oli liikaa.
”Mitä? Ha. Hahaha. Apina? Hehheh. Kuule. Jos me saamme Ternokin herätettyä -” Tongu viittasi ovelle — ”oikeassa maailmassa, niin tuo on ensimmäinen juttu, jonka kerron hänelle. Me matkustimme Manun ja Ontorin ja Geen kanssa puoli tunnettua maailmankarttaa alkusyksyllä. Hän arvostaisi. Apina? No niin justiinsa.”

”Niin, siis”, Visokki sanoi selvästi helpottuneena, että oli saanut asian sydämensä päältä. ”Manu on jossain. Ei hänellä nyt hengenhätää voi olla. Se oli vain… joku apina. Mutta niin… toiko jokin erityinen tuon nimiyhtäläisyyden sinun mieleesi?”

”No kun, matoralaisilla, ja muillakin on nimeämispäivä. Iloinen keskitalven juhla. Glögiä ja lahjoja, ja nimiä. Niin minä en ole ikinä saanut uutta nimeä, enkä haluakaan, sain nimeni perheeltäni. Mutta meidän Ternokin nimi oli, itse asiassa, aiemmin Hortuk. Joten voi olla, että se Nimdan Ternok oli alkuperäinen Ternok. Ja meidän Ternok on nimetty maanalaisen vastarintaliike-Ternokin mukaan, tosin vuosikausia ennen kuin Snowie edes tapasi häntä! Onko matoralaisilla salainen Ternokin legenda, jota he eivät kerro meille muille? Onko viidakkosaaren Ternok nimetty jonkun vielä vanhemman, Suuren Ternokin mukaan? Emme saa ehkä ikinä tietää!”

Varma ei Tongu voinut asiasta olla, mutta se saattoi kirvoittaa visorakista jotain naurahduksenomaista.

Ovi avautui. Ontor katseli heitä mietteliäs hymy kasvoillaan.

”Voitte tulla nyt sisään. Olen tehnyt tehtäväni.”

He astuivat takaisin majoitusparakkiin. Ternok oli vielä unessa, mutta hän näytti seesteisemmältä kuin aikaisemmin. Matoralaisen rintakehä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin. Pöydällä oli avonainen kirja täynnä tyhjiä sivuja.

”Uskallan sanoa, että hän muistaisi teidät nyt. Tällä puolella häntä ei kuitenkaan kannata herättää. Pääsette helpommin irti, jos hän on unessa. Minä… uskon, että hän voi palata mukananne oikeaan maailmaan.”
Pakarikasvoinen matoran katsoi terävästi Visokkia. Visokki näytti ainakin ymmärtävän jotain, Tongu huomasi. Ontor jatkoi.
”Ontor, oikea Ontor tarvitsee häntä, enkä voi jättää itseni tarpeita tässä huomiotta. Mutta hän on saanut melkoisen tällin.”

Oikea Ontor puhui harvoin näin syvällisiä. Mutta ääni ei kuulostanut väärältä. Ehkä meistä kaikista tuli syvällisiä näin syvässä päässä.

”Ruumis ilman sielua tuo harvalle lohtua. Hänelle sielu ilman ruumista toi loputtoman matkan. Mutta täällä, hermokeskuksessa, nuo asiat yhdistyvät.”

”Mitä teit hänelle?” Tongu kysyi.

”Samaa mitä yleensä. Tukea. Varmistusta. Muistutuksia. Vitsejä. Vaikka unohtamme asioita, emme aina kadota niitä kokonaan. Ternokin saadessa tällin jotkut ovet sulkeutuivat.”
Ontorin katse vaelteli huoneen seinillä.
”Mutta tämä on hänen kotinsa. Pieni, vaatimaton matoralaisen maja, suurella Telakalla valtavassa maailmassa. En usko, että mikään voi päästä tekemään tuhoja näin syvällä.”

Visokki ja Tongu katsoivat ympäriinsä öljylampun himmeässä valossa uinuvaa huonetta. Tongu… tiedosti sen olemassaolon toisella puolella, muttei käynyt siellä kovin usein. Telakka tosiaan oli suuri, ja sen toimet moninaiset — eikä Ternokia ja Ontoria tarvinnut juuri käskeä töihin. Ternok makasi rauhallisesti omalla sängyllään, eivätkä täällä häntä ympäröineet elossapitolaitteet, vaan arkiset tavarat: sarjakuvalehtiä sängyn alla, muistikirja, pieni roskakori, jonka pohjalla oli pähkinänkuoria. Ternokilla ei ollut edes lentolaseja, sillä visiirinaamiolla niitä ei tarvinnut. Matoralaisen oma tila rajautui pariin kolmeen neliöön. Heti perässä oli Ontorin vuode ja peremmällä Walsinatsin, Ämturin ja Garsonin punkat. Heistä ei täällä näkynyt jälkeäkään.

”Kuulostaa lupaavalta minun mielestäni”, Tongu sanoi, ”Miten nuo ovet avataan?”

”Siihen avaimet ovat matkanjärjestäjällä. Uskoisin, että Telakan herra ja Bio-Klaanin admin ovat oikeutettuja tekemään valinnan. Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni. Kiitos kun tulitte.”

Ontor vilautti heille vielä kannustavan hymyn ja poistui makuukasarmista. Oven sulkeutumisäänessä oli jotain lopullista; unimatkaajat tiesivät, ettei sen toiselle puolelle ollut enää menemistä.

”No? Tässä taitaa olla matkamme pää”, Tongu sanoi toiveikkaana.

”Niin on”, Visokki sanoi hieman vaisusti. ”Minä luulen, että täältä käsin pystyn kyllä herättämään hänet, jos haluat. Se ei ehkä tuota edes ongelmia.”

Huoli täytti jättiläisen valtavan sydämen.

”Mutta. Tässä on joku mutta. Koukku. Minä huomaan sen.”

”Kysymys ei ole, miten nuo ovet avataan. Se on ehkä tässä vaiheessa suorastaan triviaalia. Voin kyllä sysäistä hänet hereille.”

Visokki ilmiselvästi kipuili sanottavansa parissa, eikä Tongu kokenut asiakseen kiirehtiä sitä. Aika ei tuntunut täällä puolella erityisen konkreettiselta. Tongua jännitti, mitä oli tulossa, mutta hän olisi halunnut kuulla sen silti heti.

”Minä vain, että… haluatko sinä tätä varmasti?”

Tongusta tuntui kuin puulla päähän lyödyltä. Tähän asti kaikki oli mennyt paljon odotettua paremmin!

”Täh”, hän ölähti. ”Siksihän me täällä ollaan. Haetaan poika kotiin. Todelliseen maailmaan. Kotiin. Sinne, missä asioilla on väliä. Miksi en haluaisi?”

”Koska minä en voi vannoa sinulle, että hän herää samanlaisena.”

Tongun ilme muuttui ällistyneestä vakavammaksi.

”Kuinka kauan hän onkaan ollut koomassa? Ehkä kuukauden? Hän sai ilmeisesti aika kovan iskun päähän. Olen pahoillani, mutta en voi vannoa, että kaikki on oikeasti kunnossa. Tämä uni, jossa me olemme, se… se voi olla vaikka viimeinen hiipuva ajatus vanhasta Ternokista. Voi olla, että hän ei oikeasti tunne sinua. Tai Ontoria. Tai ketään toisella puolella enää. Ei… ei ole vain nappia, jota voisi painaa ottaakseen tämän kaiken pois. Sillä, että herätän hänet tästä voi olla seuraamuksia.”

Tongu avasi suunsa ja sulki sen uudestaan. Hän heilutteli käsiään eksyneen oloisesti. Totta kai hän oli käynyt päässään läpi kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta Ternokin näkeminen täällä unessa oli nostattanut toivoa. Nyt se valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.

”Mutta hän muisti Ontorin täällä, ja Ontor muisti meidät… Ja tämä Ontor on osa häntä?” Tongu yritti järkeillä. ”Joten jos hän, tai se, muistaa, miksei oikea Ternok muistaisi? Ja hän muistaa nämä sängyt ja matot ja penkin ulkona… Minä uskon niin.”

”Muistikuvia on aika vaikea hävittää lopullisesti. Varsinkaan näin tärkeitä. Mutta… se pieni, mitä me näemme täällä… se on aika pieni ja idealistinen osa häntä. Tongu, me emme voi olla varmoja, että se päätyy sellaisenaan hereille. Varsinkin… kun hän on ollut unessa niin pitkään. Voi luoja, niin pitkään.”

Jokin väristys näytti kulkevan Visokin läpi.

”Tiedätkö, minä olin viime viikolla sellaisessa unessa, jonka jälkeen en ole ollut sama henkilö. Se oli tosiaan ainoastaan viikko sitten. Sinun näkökulmastasi se oli ehkä… viisi tuntia. Minulle se oli niin, niin paljon enemmän. Ternok taas, hän on ollut koomassa kuukauden. Kuukauden, Tongu.”

Tongu mutristi suutansa. Hän hengitti syvään.

”Sitten on korkea aika lopettaa se!” hän tokaisi kiihtyneenä. ”Eikö sinulle ikinä käy niin? Varmaan käy! Että olet jossain välitilassa, puoliunessa, osittain tietoisena, ja pyörit jossain tyhjänpäiväisessä mietteessä, ympäri ja ympäri, ja ainoa asia, millä pääsee pois, on nousta, nousta ja kävellä ja katsella ikkunasta ulos. Minä vihaan sitä. Kun on niin vaikea nousta, vaikka sillä pääsee irti. Enkä minä tiedä onko se yhtään sama asia kun tämä. Mutta ei hän näyttänyt siellä kovin iloisena lentävän, vaikka hän rakastaa lentämistä! Ja on pieni ja idealistinen veikko. Ja kovaa tekoa.”

”Niin, ei hän… ei hän ehkä täällä pelkästään onnellinen ole, ei ilman Ontoria. Mutta hänellä oli ainakin rauha sillä taivaalla. Jos… jos minä herätän hänet, otan sen pois. En tiedä, osaanko edes selittää tätä, mutta… yritän.”

Visokki huokaisi syvään.

”Me emme voi tietää, minkälaisena hän herää. Me emme voi varmasti tietää, muistaako hän teitä. Tongu, minä en voi vannoa, että jos vien häneltä tämän rauhan pois, hän saa sitä enää ikinä takaisin.”

Tongu katsoi nukkuvan matoralaisen rauhallisia kasvoja.

”Mitä jos hän herää vieraalta sairasosastolta täynnä tuntemattomia naamoja? Linnoituksesta sodan uhan alla?”

”Niin kuin silloin, kun hänen kapselinsa avautui tämän saaren rannalla? Niin, mistä tiedämme, haluavatko he, että kansi avataan väkivaltaiseen, rumaan maailmaan?”

”Minä toivon, että minulla olisi vastauksia, mutta… minä alan ymmärtää, että en ole ikinä ymmärtänyt hänen kaltaisiaan. Kanisterista syntyneitä.”

Ternok nukkui sängyllään rauhallisesti peittoonsa kääriytyneenä. Tongu vain katseli tätä ja kuunteli.

”Silloin kun olin parvessa, kaikki oli vain hajuja ja makuja ja ääniä ja… jotenkin todella likaista ja rikkinäistä ja… en tiedä. Ehkä aitoa, siitä kaikesta huolimatta. Mutta matoralaiset… he tulevat, no liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Vaikka parvessa oli aivan kamalaa, minä edes ymmärsin, miksi se pelotti minua. ”

Visokin hiljaisuus oli typerryttävä, vaikka se kesti vain sekunteja.

”Mutta he, hänen kaltaisensa elävät painajaisessa, jota eivät edes itse huomaa. Ja se on ilmeisesti se, miten asioiden kuuluukin heidän kannaltaan olla.”

Tongu irvisti. Mutta matoralaiset… he tulevat liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Ne sanat, ne sattuivat. Visokki jatkoi.

”Niin kyllä minä vain mietin, onko vika minussa, jos haluan herättää heidät siitä painajaisesta.”

Täällä, kaikista paikoista? Mutta samalla… Samalla Tongu ymmärsi.

He — hän ja Visokki — olivat syntyneet tänne, julmaan, likaiseen ja äänekkääseen maailmaan, hyvin pieninä — ympärillään lauma, tai perhe, suoraan ja välittömästi. He olivat kasvaneet siinä. He olivat kasvaneet sen sisään. Mutta matoralaiset… pysyivät. Oli vanhoja matoraneja, kuin Tehmut — köyryselkäisiä, korisevia ja tuikkivakatseisia. Ja oli nuoria ja innokkaita, kuten Ontor ja Ternok. Mutta yhtä kaikki he olivat niin kovin samanlaisia.

Ei poikasia. Ei lapsia. Ja silti heitä oli kaikkialla. Kaikilla saarilla. Siitä ei puhuttu. Mutta kaikki silti tiesivät, että he… eivät loppuisi. Tämä oli heidän maailmansa.

”Ei korvata”, Tongu sanoi ääni särähtäen. ”Ei ikinä korvata. Käsiparin voit korvata. Työläisen. Sitä sanaa jotkut käyttävät. Mutta he ovat henkilöitä. He, he ovat minun poikiani, ja jos he eläisivät painajaisessa, minä näkisin sen heidän kasvoiltaan. Vaikka he ovat tulleet kapselista, vaikka heidät olisi sinne taitellut Suuri Henki tai hänen enkelinsä!”
Tongu huomasi hengittelevänsä yhä raskaammin, eikä tiennyt, oliko hänen sanoissaan järkeä.
”… en minä ymmärrä sitä sen enempää kuin sinä. Mutta he eivät kaipaa sitä ymmärrystä. He kaipaavat apua. Ystävää. Turvaa maailmansa raakuutta vastaan. Enkä minä voi tarjota sitä heille aina ja kaikkialla, ja olen saanut huomata sen. Kerta toisensa jälkeen. Mutta se ei ole syy lakata yrittämästä. Ei täällä, ei oikealla puolella.”

Tongu yritti hetken jatkaa, mutta sai aikaiseksi vain surumielisen urahduksen.
”He, he ovat minun poikiani.”

Sen palopuheen jälkeen Visokki oli vain hetken hiljaa.

”Minä ymmärrän ehkä jotenkin, miltä sinusta tuntuu. Kun ei ole enää parvea ympärillä, etsii turvaa ja samaistumiskohtaa… muualta.”

Pihtileukojen välistä pääsevä ääni muistutti jälleen etäisesti naurahdusta, mutta tällä kertaa Tongu kuuli sen takaa kipua, joka oli ollut siinä jo aiemminkin.

”Mutta minun on täytynyt myös kohdata se tosiasia, että he ovat niin erilaisia. Minua kutsuttiin jossain vaiheessa Toa Visokiksi, tiesitkö? Silloin kun Tawa toimi meidän molempien kasvoina… ja minusta ei tiedetty. Se tuntui aika hyvältä. Siihen oli helppo nojata, kuvitella itsensä toana. Sellaisia varten tämä maailma on tehty. Mutta mitä tarkemmin näen tämän kaiken, sitä selvempää minulle on, että he ovat niin todella, todella erilaisia. Minä en ole toa.”

”Toa Visokki?” Tongu sanoi hämmentyneesti. ”Ja mitä he sanoivat, kun paljastuit? Tuntuiko se hyvältä?”

”Aika moni ei niinkään sanonut, kuin huusi ja juoksi tosi kovaa.”

”Mutta he tulivat takaisin. Ainakin jotkut. Tarpeeksi… kyläläisiä kaupunkiin. Saaren suurimpaan.”

”Kuinkahan paljon isompi kaupunki se olisi ollut, jos heitä ei olisi ikinä herätetty siihen totuuteen?”

Tongu tunsi kiihtyvänsä, mutta ei voinut lakata puhumasta.
”Äh. Sinä aina haluat tietää! Se on ihan hyvä kaupunki. Se on meidän koti. Lauma! Sitä kaupunkia, jossa sadattuhannet seuraavat Toa Tawaa ja Toa Visokkia ei ikinä tullut, sitä ei ole ikinä ollut, eikä tule olemaan. Se ei ole painajainen eikä unelma. Se on pelkkä tyhjä kysymys. Joskus pitää vaan heittäytyä. Arvata jos ei tiedä. Toivoa parasta! Luottaa siihen, että on laskenut oikein. Minä sanoin, että pitää vakuuttaa ilma siitä, että se haluaa olla ala- eikä yläpuolellasi. No, onko helppoa? Ei ole! Mutta aika monesti on onnistunut! Ja niin voi onnistua Ternokinkin herättäminen, vaikkei varma voi ollakkaan!”

Tongu ei tiennyt, saisiko hän edes huutaa adminille. Ehkä vähemmästäkin oli bännitty. Mutta tämä oli sentään Telakka. Ainakin teoriassa. Ei hän oikeastaan välittänyt siitä. Eikä tässä vaiheessa hän tiennyt, yrittikö vakuuttaa myös itseään.

”Ei tässä ole kyse edes siitä, onnistuuko herättäminen. Minä voin herättää hänet, siitä alan olla varma. Isompi kysymys on, haluaisiko hän sitä. Tai olisiko se edes eettistä.”

Kello tikitti piinaavasti jossain, joko unessa olevalla seinällä tai oikealla jossain sen takana. Tikityksen kaiku kuulosti kylmältä sairaala-akustiikalta, ja tilanteen takana oleva todellisuus saavutti Tongun musertavasti.

”Siinäkin tapauksessa, että hän muistaa Ontorin ja kaikki muutkin ystävänsä, mitä me emme voi varmasti tietää… mitä jos hän herää suurissa kivuissa? Mitä jos hän sokeutuu? Mitä jos jotain sellaista käy? Hänellä on täällä rauha, olkoonkin pelkkää unta. Minä työntäisin hänet todellisuuteen, jossa kaikki voi olla vain rikki… ja pelkkää kipua. Onko se oikein?”

Tongu nielaisi ja ajatteli, ajatteli Visokin syöksemiä mielikuvia. Hän huomasi puhuvansa yhä vauhdikkaammin.
”Sitä voi astua ulos linnoituksesta ja joku voi ajaa yli kärryillä ja sitten joutuu sairaalaan ihan vastaavaan tilaan. Lentokone voi pudota taivaalta tai käsi mennä vähän liian lähelle iskurin mäntää. Niin voi käydä. Meille tai matoraneille tai nazorakeille.”

”Tongu. Ero on siinä, että me päätämme, putoaako se lentokone.”

”Ei. Me päätämme nousta kiitoradalta ylös.”

”Muotoile se ihan miten haluat. Mutta ymmärrä, että se kone ei välttämättä enää ikinä lennä.”

Tongu puri hammasta yhteen.
”Jos hän on kivuissa, me lääkitsemme häntä. Jos hän on sokea, me opastamme häntä.”

Visokki vain katsoi häntä hiljaisuudella, joka oli piinaavampi kuin sanallinen vastaus.

”Ja ei niin käy välttämättä. Ei todennäköisesti”, hän sanoi ääni jo täristen. ”Ei sen varaan voi laskea ja jäädä sänkyyn makaamaan!”

”Hän saa lentää täällä. Hänellä on rauha. Ei hän itse tiedä makaavansa sängyssä.”

”Ei hän tiedä mitään muutakaan! Mutta oikeasti, hereillä, hän… välittää maailmasta. Välittäisi. Ei hän haluaisi jäädä siitä paitsi. Oikea maailma on oikea ja sillä on merkitystä!”

”Kummalle sillä on merkitystä? Hänelle vai sinulle?”

Tongu tuijotti suu auki.

”En… Niin. Niin kai sitten. Voihan sen noinkin kysyä.”

Jättiläinen katsoi silmänsä kulmasta kylmästi visorakia ja sitten pää kallellaan Ternokia.

”Mutta jos hänelle on jollain merkitystä, niin… äh, hänelle millään voi olla merkitystä vain, jos hän on tajuissaan tajuamassa sen ja voi kertoa siitä muille. Se on kaikki mitä meillä on. Hah. Kaikki mitä on, eikä se ole vähän, kun se on kaikki. Maailma. Tulevaisuus. Mikä olisi parempi lahja? Mutta… kaipa olet oikeassa. On sillä merkitystä minullekin.”
Hän katsoi alas nelijalkaiseen pihtileukaan.
”Olisin aika huolissani, jos sillä ei olisi merkitystä minulle.”

”Älä ota tätä pahalla, mutta minun nähdäkseni sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä oletat hänen haluavan meidän tekevän. Koska hän ei ole täällä tekemässä tätä valintaa.”

Visokki katsoi Tonguun pitkään.

”Sinä olet.”

”Niin. Niin minä olen. Enkä minä tietenkään olisi tullut tänne, sairaalasiipeen, uneen, minne lie, jos en kaipaisi häntä niin kovaa. Koska minun on vaikea olla, kun hän on täällä, tuommoisena, enkä voi sille mitään tehdä. Se on minun ongelmani.”

Tongu huokaisi syvään tärisevällä hengityksellä. Huokauksen ulos puskeminen tuntui työläältä.

”Mutta kyllä minä silti näen ongelman myös siinä, että hänen taipaleensa katkesi pommiosumaan Nui-Koron lähellä, eikä hän ole siitä edespäin ollut osana maailmaa, hyvässä tai pahassa. Ei se ole oikein. Ei se ole.”

”Se on epäoikeudenmukaista. Se on väärin. Mutta minä en voi vain ottaa sitä pois.”

”Sanoit, että voit”, Tongu ähki. ”Että voit yrittää.

”Voin. Ja voin epäonnistua. Voin tehdä jotain aivan kamalaa jollekulle, joka nukkuu rauhallista unta. Tongu, hän… hän ei ole visorak eikä hän ole keltainen jättiläinen. Mistä minä tiedän, mikä on matoranille parasta? Hän on monimutkainen kasa rattaita, jotka minä saatan rikkoa tällä lopullisesti.”

Tongu laittoi kädet puuskaan ja kumartui Visokin puoleen. Kun hän puhui, hän tiesi kuulostavansa jo vihaiselta.

”Matkan alussa olit sitä mieltä, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa! Ja nyt vierastat heitä koneina! Mikä sinua oikein ajaa?”

Visokin ilme oli kylmä ja vivahteeton.

”Hän on erilainen kuin sinä”, Visokki sanoi vailla tunnetta. ”Sillä, mitä siitä on mieltä, ei ole mitään väliä. Mutta sitä ei voi paeta. Tongu, hän ei ole sinä.”

”Minun… minun Ternokini ei ole kasa rattaita. L-lakkaa jo jauhamasta siitä, kuka on tullut mistäkin ja katso häntä. Katso ympärillesi! Sänkyjä! Lamppuja! Lehtiä! Oikeaa elämää! Minkä railon sinä yrität kaivaa meidän välillemme? Minä en tiedä, miksi kukin tulee kanisterista ja kukin ei! Mutta onko sillä väliä? Miksi sillä olisi väliä? Meissä on enemmän samaa kuin eriä. Sinulla oli laumasi, josta halusit pois. Minulla oli laumani, perheeni, jota ei enää ole. Mutta minulla on heidät. Enkä minä välitä piruakaan siitä, ovatko he maailman ulos muljauttamia säilyke-olijoita vai ei. He ovat minun perheeni. Klaani on minun laumani, he ovat minun perheeni. ”

Keltaisen jättiläisen kumea puhe oli alkanut vihaisena, mutta siitä oli hitaasti lähtenyt puhti. Nyt Tongu kuuli oman äänensä, ja kuuli miten surkea se oli.

”He ovat minun, minun perheeni…”

Sen purkauksen jälkeen Visokki oli vain pitkään hiljaa, eikä Tongullakaan ollut enää sanottavaa.

”En minä yritä kaivaa mitään railoa.”

Tongu vain hengitti raskaasti ja katseli Ternokin nukkuvia kasvoja. Hänen rintaansa puristi ja kurkun pohjalla oli jotain.

Visokin äänessä oli entistäkin vähemmän vivahteita, kun hän jatkoi.
” Minä vain haluan, että annat minulle jonkun hyvän syyn tehdä sen, mitä olen kohta ehkä tekemässä. Eikä se voi nojata siihen, mitä Ternok haluaa, tai siihen, mikä on hänelle parasta, koska kumpaakaan ei voi tietää. Sen täytyy olla aika paljon vankempi syy.”

”Minä haluan kertoa hänelle Manusta, jonka apina vei, ja minä haluan kysyä, miten hemmetissä haemme Geen metsästä”, Tongu sanoi hiljaa.

Suuren yksinäisen punaisen silmän luomelle valui rypäleen kokoinen kyynel.

”Minä haluan puhua Ternokin kanssa. Minä kaipaan häntä.”

Siinä tahtojen taistossa, joka keskustelu oli ollut, hetken ylle oli laskeutunut jollain tapaa tappiollinen mieliala, jossa Tongu ei tuntenut edes häivähdystä voitosta.

Siksi yhtäkkiä muutos visorakin ilmeettömässä katseessa olikin niin huomattava.

”Se”, hän sanoi vaisuna, pysähtyi ja käänsi katseensa Ternokia kohti. ”On aika hyvä syy.”

”Niin.”

”Hyvä on.”

Silloin adminin vihreät silmät kääntyivät huoneen kattoa kohti, ja… katto aukesi.

Todenmukainen unikuva pienestä huoneesta paljastui kulissiksi, kun paperin lailla suikaleiksi hajoava kattorakenne paljasti tutun sinisen taivaan täynnä valkoisia pilviä.

Valo laskeutui tilan ylle, ja sen kulissien rikkoutumisen myötä Tongusta tuntui siltä, kuin uni olisi ollut päättymässä.
Hän katsoi Ternokia, jonka silmät nykivät kuin olisivat olleet aukeamassa… ja tajusi, että Visokki ei ollutkaan enää hänen vierellään.

Tämän ääni kuului nyt ylhäältä.
”Jos todella haluat sitä… tartu häntä kädestä.”

Tongu nyökkäsi ei kellekkään, polvistui sängyn viereen ja sulki Ternokin pienen käden suureen kouraansa. Ja samassa harsoutuvan unihunnun läpi hän ymmärsi tehneensä niin myös oikeasti.

Se käsi oli niin kovin pieni hänen käteensä verrattuna.

Samalla hän kuuli siipien pörinän yläpuoleltaan. Kitukasvuiset raajat ojentuivat lento-visorakin muodosta kirkasta sinistä taivasta vasten, ja hän otti niistä kiinni vapaalla kädellään.

Lattia irtosi jaloista, kun he alkoivat nousta kohti taivasta. Huone pieneni alla, ja paljastui vain laatikoksi, kulissiksi, jonka ympärillä ei ollut enää edes muuta Telakkaa. Vain sininen, loputon taivas, jonka yllä Visokin ääni kaikui.

”Ja jos epäonnistun… niin se ei ollut sinun syytäsi siksi, että halusit minun yrittävän.”


Tongusta tuntui siltä, kuin hän olisi matkannut todella pitkän matkan todella nopeasti ja läiskähtänyt äkkipysähdykseen oman päänsä etureunaan. Hän ähkäisi, räpytti silmäänsä ja refleksinomaisesti nousi ylös ja loi katseensa sairaalapedille, jossa Ternok…

… oli Ontorin tiukassa halauksessa.

Ternokin silmät olivat auki ja tuijottivat suoraan eteenpäin.

Ja sillä hetkellä Tongu tunsi, kuinka pelko ja tärinä saavuttivat koko hänen kehonsa. Heti kun todellisuus paljastui jälleen unisen udun alta, hän ymmärsi, miten konkreettisia vaikutuksia valinnalla oli. Hän ymmärsi ottaneensa loikan tajuamatta täysin, mitä se saisi aikaan, ja halusi ottaa sen pois välittömästi. Hän katui niin paljon. Niin, niin paljon.

Telakan mestari tunsi itsensä aivan avuttomaksi ja täysin lamaantuneeksi, kun hän katseli Ternokia.

Ei kai, hän ajatteli. Se oli liian pelottava ajatus lopetettavaksi, kohdattavaksi ja laitettavaksi sanoiksi. Ehkä jos hän sulkisi silmänsä ja avaisi sen uudestaan, painajainen menisi pois.

Hän sulki ja aukaisi eikä se mennyt pois. Tämä oli todellista. Hän hengitti yhä raskaammin. Hän laski katseensa alas Ternokin silmistä.

Ne näyttivät niin kovin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, ja Ontor oli puristanut tämän halaukseen ja vain tärisi, eikä Tongu nähnyt tämän kasvoja.

Ja häntä pelotti niin paljon kysyä. Jos hän kysyisi niin hän saisi vastauksen, ja se olisi silloin totta.

Siinä pelossa hän kohtasi Visokin katseen vierellään, ja… jotenkin sai voimaa, jotenkin sai itsensä avaamaan suunsa. Vaikka se pelotti niin paljon.

”Ternok?” hän sanoi heikosti.

Ei vastausta. Hän ei ollut varma, oliko kukaan edes kuullut.

”Onko hän… täällä?” kyklooppi päästi suustaan.

”Kaksi sekuntia ennen sinua”, sanoi Ontor.

Ternok näytti tosiaan räpyttelevän silmiään. Jokin puristi Tongun sydäntä kuin pihdeillä.

”Ternok!” hän huudahti. ”Miten voit? Ei, kuule… Manu muutti itsensä banaaniksi. Apina vei hänet. Siinä se. Öh… Ternok?”

”Auuh”, sanoi kaukaukasvoinen matoralainen ja räpsytteli silmiään tiuhemmin.

Se ääni sai Tongun sydämen putoamaan johonkin hänen vatsaansa asti ja lyömään yhä kovempaa.

”Oletko kunnossa, vanha kaveri?” kysyi Ontor ja taputteli ystävänsä poskia.

”Päähän sattuu”, mumisi tämä vastaukseksi.

Tongun läpi kulki pelon vavahdus.

”Ja leukani ovat ihan jumissa”, Ternok jatkoi ja tökki niskaansa nyrkillä. ”Missä minä edes, ja siis, mikä apina?”

Jos pääkipu oli verrattavissa leuan jumisuuteen, niin ehkei elämä ollut ihan täyttä tuskaa?

Tongu huokaisi, ja helpotuksen aallot saavuttivat hänet sellaisella voimalla, että hän vain alkoi hiljalleen vollottaa. Se oli kaikkea muuta kuin arvokasta ja hillittyä, mutta hän ei enää välittänyt.
Hän vilkaisi Visokkiin sängyn reunalla. Hämähäkin ilmettä oli vaikea tulkita. Tämä näytti jääneen toden teolla sanattomaksi.

”Eikö meidän pitänyt olla siinä lentokoneessa?” Ternok sanoi käheästi.

”Oltiin jo”, Ontor sanoi. ”Se meni kaikkiaan ihan todella metsään”, pakarinaama katsoi Tongua, ja yhtäkkiä hymyili hieman. ”Mikä apina?”

”E-en minä tiedä, kysykää Visulta!” Tongu huudahti. ”Ternok, sinä otit osuman, ja en tiedä pitäisikö minun kertoa sitä nyt heti, mutta olet ollut nukkumassa aika kauan. Olet Klaanissa. Miten voit?”

”Ahaa. Minun pitää ehkä miettiä tätä”, sanoi Ternok, osoittaen itselleen melko epätyypillistä asennetta.
Hän viettikin pienen hetken miettien. Kaikki kunnioittivat sen hiljaisuutta.
”Minusta tuntuu rullatulta ja mätkityltä ja potkitulta”, hän lopulta sanoi. ”Enkä tiedä, olenko ihan kiinni tässä maailmassa nyt.”

”Siinä ei sinällään ole mitään uutta”, sanoi Ontor. Hänenkin kasvoillaan oli kyyneleitä.
Hopeanharmaa pikkuinen kalautti otsansa kevyesti kumppaninsa otsaan. Sitten tämä katsoi ympärilleen ja pomppasi alas yllättyneen Visokin eteen, pujahti tämän pihtileukojen lomasta ja — ennen kuin Visokki ehti selvästi edes tajuta — halasi Visokin punaista turpaa.

”Kiitos, mitä ikinä teitkään”, sanoi maan kansalainen hiljaa pää tämän kuorta vasten.

Visorak ei näyttänyt siltä, että olisi kyennyt varautumaan siihen millään tapaa. Hän vain hengitti syvään, eikä sanonut vastaan tai rimpuillut. Pöllämystyneet vihreät silmät tuijottivat seinään lasittuneina niin pitkään kunnes Ontor päästi hellästi irti.

Sitten Visokki vain nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Tongu ei ollut aiemmin nähnyt häntä jollain tapaa näin haavoittuvaisena. Pihtihampaat aukeilivat, katse sinkoili matoralaisesta toiseen ja kävi yhä selvemmäksi, että adminilla oli vaikeuksia keksiä siihen sanottavaa.

”Minä…” hän aloitti avuttomasti.

Ja mitä pidempään Tongu katsoi adminin reaktioita, sitä selvempää se oli hänelle. Että se, mikä oli vaikuttanut tunteettomalta välinpitämättömyydeltä, oli ollut jotain aivan muuta. Jotain paljon kivuliaampaa. Jotain, jota hänellä ei olisi ollut mitään edellytyksiä nähdä tätä aiemmin.

Visokki ja hän katsoivat toisiaan silmiin sekunnin. Keltainen jättiläinen näki, että tämä vapisi ja hengitti raskaasti, eikä osannut enää pakottaa sitä olemaan näkymättä. Siinä katseessa oli iloa ja toivoa ja muuta rujoa ja todellista, mitä hän ei olisi kuvitellut kykenevänsä ilmeettömältä ötökkänaamalta edes näkemään. Jotain, jota visorak ei selvästikään enää kuvitellut pystyvänsä edes tuntemaan, mutta tunsi nyt, ja kaiken sen kerralla.

Erityisesti tämän kehonkielestä näki jotain haavoittuvaisen eläimellistä ja todella vilpitöntä, kymmenen prototeräslevyn taakse piilotettua.

”T-tuota, olkaa hyvät.”

Tongu kuuli hämmennyksen ja yllätyksen ja ilon ja koko joukon tunnetiloja, jotka kuulostivat olleen jumissa jonkin railon takana ties kuinka pitkään. Niiden ulos tuleminen vaikutti yllättävän hänet itsensäkin, ja hän katseli panikoivasti ympärilleen.

Sitten Visokki pakoili hänen katsettaan jonnekin lattiaan ja alkoi vikkelin jaloin kääntyä ja kiirehtiä poispäin kohti ovea.

Tongu vilkaisi matoralaisia ja ovesta kipittänyttä Visokkia ja nousi lähteäkseen perään. Hän otti harppauksen ja ulvahti. Kokeellinen Saapas oli yhä tiukasti jalan ympärillä, eikä toipilaan raaja kestänyt vielä tällaisia liikkeitä.

Visokki oli jo kaukana. Ei ehkä kannattanut yrittää tällä jalalla. Ehkä myöhemmin.

”Kaikki kunnossa, pomo?” kysyi Ternok hieman tokkuraisella äänellä.

”Kiitos, Visokki”, sanoi jätti, raaputti päälevyään ja katsahti vastaherätettyyn. ”Se on tämä jalka vain, mutta eiköhän se parane.”

Hän istahti takaisin tuolille ja katsoi pää kallellaan hetken kahta kapselisyntyistä.

”Ontor, kun ehdit, käyppä hakemassa Kupe. Ja pyydä jotain soittamaan Tehmutille, okei?”

Ontor vastasi vain itkuisella hymyllä. Hän istui Ternokin vieressä, eikä ollut selvästi kiirehtimässä siitä vielä hetkeen pois.
Pihalla pilvipeite rakoili. Sateen viimeiset pisarat valuivat vasten sairaalan ikkunoita. Sininen taivas paljastui hiljalleen.

Kohta olisi taas turvallista lentää.

Kuiskija

Tuntematon kaupunki, veistäjän verstas

Kaksi talttaa sitten kolmas.

Jokaisen koko ja tarkoitus yksilöllinen, mutta yhtenäinen, aivan kuten on opetettu. Se oli kuin pieni yhteiskunta. Po-Matoralainen käsityöläinen hakkasi viimeisen kaiverruksen marmoriin, ja oli tyytyväinen. Hänen rukoukset eivät menneet hukkaan, ja laittoi rituaalinsa välineet takaisin työlaatikkoonsa. Kolmen eri talttojen käyttö oli luonut yhdessä uuden mestariteoksen käsityöläisen verstaassa.

Käsityöläinen, veistäjä, oli koko kuukauden uurastanut tämän teoksen kanssa. Se olisi ollut vuoden kohokohta, jota esittelisi koko yhteisölleen juhlapäivänä. Hänen ystävänsä olivat kehuneet työtä silloin kun se oli vielä kesken, mikä antoi hänelle ponnistusta saada sen valmiiksi. Toki hän ei täysin luottanut ystäviensä mielipiteisiin; olivat he kuitenkin tuttuja, ja yleensä tuttujen kesken ei ole halua pilata kenenkään päivää. Toisaalta, olihan eräs vierailija myös kehunut työtään, mutta hän ei ole myöskään varma. Kuka tietää minkälaista ulkomaailman ihmiset ovat ja miettivät.

Kuitenkin, tämä vieras oli ollut oikein mukava tyyppi, ystävällinen ja innokas oppimaan heidän yhteisönsä tapoihin. Eihän muuten järjestäisi omaan kotiinsa tilanpäistä yöpymispaikkaa vierailijalle.

Veistäjä tuumi hetken uudelleen, olisiko tämä se päivä, jolloin hän voisi rohkeana tuoda työnsä esiin näin isona päivänä. Ehkä? Ehkä ei? Saa nähdä mitä hän ajattelee illempana. Matoralainen siirtyi työhuonestaan toiselle huoneen ovelle, ja koputti kevyesti
”Vierailija? On aika liikkua. Killan edustajat odottavat!”


Aamupäivän valo toivotti veistäjää hänen astuessaan ulos kadulle, jossa päivän askareet olivat jo alkaneet.
Kuudet ompelijat kävelivät ovesta oveen ja ripustivat tāniko-ryijyt paistamaan aamupäivällä. Seinävaatteiden monimutkaiset mutta hillityt kolmiväriset raitakuviot loivat noiden sik-sakeihin maalattujen savitalojen kanssa raikastavan elon tuohon häikäisevälle keitaalle keskellä kellanruskeaa maisemaa. Tānikot, noiden käsityöläisten lahja pitkään nähdyn ajan ja vaivan jälkeen oli vain ensimmäinen punos suurempaa kuvaa, jota pikkukaupunki on varautunut.

Kadut koristanut ryhmä huolella veistettyjä koristelyhtyjä, pellavalippuja ja kolmioihin maalatut banderollit, ja jokaiseen kortteliin oli asetettu rykmentti huolella pidetyt ja lakatut Mataian veistokset, jotka seisoivat ikään kuin partioiden vakaasti ja hiljaisesti kaikkien räikeyden ja juhlallisuuksien keskellä, kuin itse suuret henget, työläispyhimykset ja muinaiset vainajat olivat itse paikalla katsomassa.

Ja kun katsoo pientä kaupunkia kokonaiskuvassa, kuinka sen maasta ja kivestä punotut talot olivat koottu tiheästi yhteen mäen päälle, kuinka kuvioidut asutukset nousivat kuin cresendo pohjoisen kukkulalle jota kruunasi kommuunin uljas rotunda temppeli ja sen ilmansuuntiin pystytetyt Ranginkivet kuin jalokivet, ajatus pyhyyden olemassaolosta voisi jopa uskoa todeksi.

Pientä matoran-kommuunin juhlatoimintaa ei seurannut pelkästään esi-isät. Veistäjän kanssa liikkui muuan toinen ihminen; Ga-matoralainen, kalastaja, ainoa sininen keskellä punaisen savea kallioiden harmata ja hiekankeltaista. Kuten kaikki olisivat arvioineet, hän ei ollut paikallinen. Muutama päivä sitten, hän oli kadonnut myrskyssä tavallisesta kalastusmatkaltaan kauaksi kotoa, ja eksynyt itäisten saarten väleihin toiselle puolelle suuria kallioita ja hiekkaa.
Hyväksi onnekseen, kalastajaa auttoi useat paikalliset matoralaiset, mukaan lukien veistäjä. Hän oli ensimmäisiä ihmisiä, joka tapasi kalastajan haaksirikon jälkeen, ja tarjosi hänelle yöpymispaikan. Siitä asti heistä ovat tulleet nopeasti ystäviä, kalastaja kertoen mitä ulkona tapahtuu ja veistäjä työstään ja yhteisöstään. Täällä kallionperät ja sen ympäröivä hiekka-tasangot olivat pitäneet pienen kaupungin salassa kaikelta muulta, kuin helmi simpukassa.

Ja minkälainen helmi se oli! Kalastaja oli kauan kaivannut jotakin toista, jonnekin muualle, ajassa sekä paikassa. Pikkukaupunki oli kunnianosoitus menneelle, ajalle jota ei enää löytynyt muualta maailmassa. Tällä sodan rippeet eivät turmelleet, eikä tuhon haavat kalvaneet. Eristäytynyt omaan pieneen paratiisiin, jota vieraslajien tuhot ja Metrulainen modernismi ei ole vääristänyt kuten tapahtui kalastajan kotimaalle ja kaikille Suuren Kaupungin ulottuvuudella.

Kun paikalliset matoralaiset saattoivat hänet ruokapöydälle, kolmen siunauksin pounamu-jadekorut kaulassaan ja punaisiin höyhenviittoihin puettu, kalastaja tiesi löytävänsä sen luvatun keitaan. Täällä kansansa riitit, tavat, työt, ja laulut olivat mitä matoralaisen kuuluu olla.
”Olet oikein onnekas, vierailija, että pääsit tulemaan juuri Kevään Pelin aikaan. Täällä ei yleensä olla todella vilkasta tapahtumaa muuten”, paikallisen killan päällikkö puhui, ja antoi tarjota juotavaa vieraalleen ruoan kera.

Musta ja harmaa Onu-matoralainen istui pöydän päässä, jonka sisältö oli vaihdettu yksinkertaisista mutta maittavista grillattujen juureksien ja kuivahedelmien salaateista suurenmoisiin savuvuoheen, ja vuohenmaidolla kastetun bataattimuhennoksen kera, kaikki paistettu maauunissa ja tarjottu tuli-lehtiin kuorittuina perinteiseen tapaan, valeltu horopitolla maustettuihin pellavaöljyihin.

”Toivottavasti ei ole liian vaatimatonta teidän makuunne”, veistäjä sanoi ystävälleen.
”Ei, ei. Oikeastaan, pidän oikein paljon tästä. Kotipuolessa kaikki maistui niin tehdasmaiselta, erityisesti lähiaikoina”, vieraanvaraisuudesta huolimatta Ga-matoralainen kalastaja kieltäytyi ottamasta vettä vuohenmaitoviinin sijaan.

Kokeneena veden taitajana, jokin paikallisessa juomavedessä kalastajasta maistui väärältä. Kuivan teollisen kaupungin tyypillisiä vaikutuksia mahdollisesti, kalastaja yritti uskotella itselleen.

”Mielenkiintoista. Me emme täällä yleensä saa ”pesijöitä”- Ah, pyydän anteeksi. Ei ollut ystävällistä”, killan päällikkö korjasi itseään ennen kuin aiheuttaisi vahinkoa ruokapöydällä.
”Ei siinä mitään, pahempaa on kuultu ”teollisilta” kotipuolellakin”, kalastaja rauhoitteli hymyllä ja naurulla, joka onnistui keventämään tilannetta. Selvästi jotkut sanastot ovat jälkeenjääneet yhteisön keskelle vanhojen tapojen mukana. Ei ihme, sillä kalastaja ei ole tavannut pikkukaupungissa muita kuin Po-, Onu- tai Ta-Matoralaisia, joiden elinkeino perustui maaperän hakkuun kuin maatalouteen.
”Tosiaan, olisiko myös hyvä aika minun tavata Turagaanne? En olekaan nähnyt häntä koko tämän ajan. Ei olisi täysin sopivaa minun pysyä täällä ilman hänen siunausta-”

Päälikkö keskeytti kalastajaa, ennen kuin tämä sai lauseensa loppuun: ”Eihän meillä Turagaa ole”
’”Eikö ole?” kalastaja yllättyi tiedosta.
”Turagamme oli kuollut onnettomuudessa kauan sitten. Killat ja Toamme pitää huolta kaikesta, kuten myös riiteistämme”, veistäjä auttoi selittämään kalastajalle, sillä välin kun päälikkö otti toisen palan bataatti-muhennostaan jota levitti hapanleipään.

”Olemme onnekkaita Toastamme. Hän oli ennen meidän naamiontakoja, kunnes sai näyn vuoren toisella puolella, ja juuri pari viikkoa jälkeen Turagamme hautajaisista. Sen jälkeen hän palasi Toana meidän luoksemme, ja tekee meille suuria urotöitä.
Juuri nytkin, hän taistelee meidän puolestamme lonkeromiehiä vastaan, ja tuo meille voittoja”
”Mielenkiintoista”, kalastaja tuumii. Kromidit ovat väkeviä taistelijoita ja ryöväreitä, riesoja monille matoralais-kunnille. Kolmellekin Toalle joukkue lonkeroratsastajia olisi haastavaa, saatii sitten yhdelle. ”Milloin Toanne palaa?”
”Kohta puolin. Hän tulee pitämään meille Pelin avajaisseremonian ja lukemaan rukoukset”, päällikkö vastasi ja putsasi siivollisesti ruoan jälkeä vieraan edessä.
”Pitääkö Toa teille seremoniaa?” Kalastaja hämmästyi, se ei ole yleensä Toa-sotureiden tehtävä toimittaa mitään matoralaisten hengellisyydestä. Heidän tarvitsi vain edustaa ja olla sitä.

”Onko se liian omituista?”, veistäjä kysyi. Olihan hän tottunut, että kalastajalle monet asiat olivat vielä aika tuntemattomia.
”Ei kai sinänsä. En vain odottanut”
”Toathan perinteisesti tulevat olemaan Turagoita jonain päivänä. Nyt sattui päivä tulemaan aiemmin kuin odotettua”, päällikkö vastasi nokkavana.

Pöydällä kaikki viimeistelivät ateriansa. Killan päällikkö kohteliaasti johdatti uutta vierastaan kaupungin läpi. Pikkukaupungin yhteisöt tervehtivät toinen käsi sydänvalossa kumartuen kalastajaa, joka kumarsi kohteliaasti myös takaisin. Kukaan ei katsonut yhtäkkistä ulkolaista pahaksi, vaan kohtelivat yhtä lämpimästi kuin toisiaankin, oli se killan jäsenet, veistäjä jonka huostaansa on ollut tai tavallinen kauppias, kutoja ja palloilija. Toisin kuin muualla ja jopa kalastajan omassa kotimaassa, täällä tavat ja etiketit elivät yhä vahvasti, jolloin jokainen uusi tervehdys oli kuin lahja kalastajalle. Hän oli aina kaivannut elätä niissä unissa, jossa korkeimmat asiat olivat oikeasti korkeita ja uljaus todellisesti uljasta
Sininen vieras huomasi matoralaisten alkavan liikkua samaan suuntaan kuin hänen ryhmäkin. Veistäjä selitti kalastajalle, että oli aika valmistautua saattamaan heidän sankarinsa paluuta.
”Toivottavasti hän pitää minun käsityöstä…”, veistäjä puhui itselleen hiljaa.
”Kyllä hän varmasti! Olithan nähnyt niin paljon vaivaa sen eteen!” Kalastaja vastasi, olihan hän kuitenkin nähnyt veistäjän työstävän sen eteen siitä asti kun oli saapunut kaupunkiin.
Mutta veistäjä pysyi vaiti.


Kaupungin raja

”Sieltä hän tulee, näen jo hänet!” Veistäjä herätti kalastajan innokkaasti. Kalastaja oli jo ehtinyt harhautua ajatuksistaan odottelun aikana.

Kallioiden sisuksista hän saapui. Punainen siluetti harmaan ja ruskella taustalla sai kansan hurraata; Heidän sankarisoturi on palannut jälleen kerran.
Toa, tulen Toa, ratsasti uljaana kikanalon selässä, molemmat puettu maalattuihin taljoihin ja villaviittoihin, jonka kristallikoristeet ja kullalla pitsityt liekkien kuviot säkenöivät keskipäivän aurinkojen alla. Kengurunorsu jokaisella raskailla askelillaan soitti huopaansa ja sarviinsa koristellut kellot ja jadekivet, jolloin jokainen maantärinä Matoralaisten jalanpohjassa tuntui kuin musiikilta.

Näkyä koristi Toan keihäässään ripustettu päät, solmittu niiden lonkeroilla keihääseen, kauterisoitu puhtaaksi. Kromidit eivät todistaneet vastusta tälläkään kertaa, ei tippaakaan verta tahrinut Toaa tai ratsuaan.
Kaikesta huolimatta, Toa jatkoi päämääräänsä riehakkaan väkijoukon seassa katse suorana ja vakaana, ainoastaan suoraviivainen käden nosto tervehdyksen merkiksi, pienet nyökkäykset huomionosoituksena, ja lyhytsanaiset lausahdukset voitoistaan ja paluustaan. Hän oli soturi, jonka askeleet eivät koskaan eranneet, ja sen takia hänen kansansa rakasti häntä. Kultainen Suuri Hau kasvoillaan, sankari oli aivan kuin Pyhän Kaupungin Toa Lhikan. Ei, vaan itse Toa Tahu, liekkien jumalsankari, myytti tuotu toteen.

Matoralaisten ihailu ja rakkaus omaan sankariinsa vaikutti myös kalastajaankin. Vielä muutamia päiviä sitten hän ei olisi uskonut näkevänsä aikaa, jolloin Toat eivät olisi hänen silmissä vain raukkamaisia teeskentelijöitä tai isoilevia sotahulluja. Ga-matoralainen oli jo pettynyt liian monesti, kuten monet muutkin.
Mutta visio tästä sankari-soturista, joka piti yllään arvokkuutta, joka ei irstaillut kunnialla ja kansansa suosiolla vaan lakonisuudella ja itsensä selittävyydellä, oli tarpeeksi saamaan jopa kalastajankin tuntemaan sanoinkuvaamattomia tunteita. Aivan kuin hänen uskonsa olisi palautettu. Tämä oli yhteisö, josta voi olla itsestään ylpeä. Yhteisö, jonka kaikkien kuuluisi seurata.


Amfiteatteri

Kevään Pelin tapaan, mittavan kokoinen amfiteatteri täyttyi matoralaisten riemulla ja juhlalla. Tämä päivä oli merkittävä vuodenvaihdos, sekä myös suuri palkkio ahkerille työläisille, jotka urakoilla tekivät jumalilleen kunniaa.
Nuoret, lupaavat ja lahjakkaat urheilijat saapuivat paraatina yleisönsä hurrattavaksi, samalla kun rituaalisoittajat tekivät tribuuttia jokaiselle pelaajalle. Kalastaja istui myös areenan katsojina, ja heilutti yhtä energisesti mukana värilippuja äänien ja konfettien seassa.

Viimein, yleisö hiljeni kun torvien soitto kuului areenan pohjoispäässä, jossa seisoi kaikkien yläpuolella kuin jalake yhteisön hengellisille johtajille tarkoitettu istumapaikka, erotettu muista tavallisesta yleisöstä sen auktoritäärillä.
Mutta Turagan sijaan, kuten kalastajalle oli kerrottu, ilmestyi tuo Tulen Toa. Sankari oli huolimatta asemastaan puettu Turagan koruttomilla kaavuilla ja pyhin symbolein neulotulla omoforilla. Toa iski punaisen valtikan saapumisen merkiksi amfiteatterin johtajan lootalla. Asetelman epätavallisuudesta huolimatta vähäkoristeinen vaatekappale ja valtikka silti toi arvokkuutta, jota kuului olla. Mitä skeptisyyttä kalastajalla oli on nyt kadonnut.

Toa toivotti urheilijoitaan ja sitten kansalaisia. Hän ylisti Suurta Henkeä, ja kaikkia Kahta sen yllä, Kolmea sen tuomaa ja Yhtä sen luomaa. Hän lauloi maailmalle kaksoistähtien edessä, kansalle Initoin alla. Kansalaiset lauloivat mukana, kun rituaalisoittajat hakkasivat pronssikelloja rukouksen tahtiin. Alhaalla, tulitanssijat korostivat jokaista nuottia suurenmoisin koreografioin. Pronssisoihdut liikkuivat kuin ne eläisivät, kuin tulikärpäset, niiden nopeat ja monimutkaiset liikkeet jota ainoastaan syntyisi kokeneiden tanssijoiden rankan mutta intohimoisen harjoituksen kautta.

Rituaalin päätteeksi, Toa piti asianmukaisen puheen, jossa hän kiittää kansalaisiaan. Hän kiittää jokaisen hiestä otsallaan kun toteuttivat työllään Suurten Henkien elämää. Hän kiittää sotureita, jotka pitivät kaupunkia turvassa hänen taistellessaan sen ulkona. Hän kiitti kaupunkia, sen keitaita jotka mahdollistivat elämää ja sen kallioita jotka pitivät ulkomaailman lian pois.

Ulkomaailma. Lika. Toa alkoi keskittyä juuri tähän.

Kalastaja, joka vielä hetken ihaili ja osallistui jokaiseen osaan rukouksissa, ei ollut täysin varma mitä ajatella kun yhteisön sankari alkoi puhua ulkomaailman turmeluksesta ja korruptiosta.
Toa jatkoi puhumalla kokemuksistaan. Hän kertoi, kuinka näki maailman, joka ei palkinnut perinteitä eikä hyveitä, ja jossa julmuus ja ahneus oli yhtä tavanomaista kuin hengitys. Tietenkin Ga-matoralainen vierailija oli samaa mieltä, mutta silti toivoi, ettei vetäisi ulkolaisena liian paljon huomiota itselleen. Kuitenkin paikalliset pitivät hänestä ja hän todisti olevansa yksi heistä.

Mitä kalastaja ei kuitenkaan odottanut, oli kun Toa, kaiken ulkomaailman pirullisuuksien nimeämisen jälkeen, alkoi kehua ulkolaisten työnsä hedelmistä. Kuinka heidän verstaat tuottivat uutta taidetta nopeammin kuin kukaan yhteisössään ja monta kertaa paremmin, ja kuinka heidän köyhimmät laulut huumasivat melodiallaan siinä missä yhteisönsä parhaimmat muusikot vain tyydyttivät. Kuinka ulkomaailmassa rohkeammat olivat rohkeampia, älykkäimmät älykkäämpiä, komeimmat komeimpia, ja ahkerimmat ahkerampia.

Kaikki tämä, vaikka kuinka irstaat ulkolaiset olisivat, ja silti olivat parempia kuin yhteisönsä, joka eli kaikkien hyveiden mukaan. Se oli yksinkertaisesti, minkälainen maailma oli. Mikä oli tavanomainen, keskinkertainen.

Siitä eteenpäin, Toa alkoi puhua keskinkertaisuudesta, matalista standardeista jolla kaikki elivät ja harvat kykenivät parempaan. Hän puhui saamattomuudesta, kuinka jokainen suunnitelma, tahto ja vallanhimo romahtavat todellisten pettymyksien, laiskuuden ja voimattomuuden edessä. Hän puhui ajasta, jota jokainen hengittävä hetki kulutti ruumista ja mieltä kunnes mitään ei enää jäänyt, paitsi ikuiset kysymykset ja keskeneräisyydet.
Hän nimesi ihmisiä, yksitellen; Kaikki ne joilla ei ollut mitään merkitystä minkään maailmankuvan loppukaavoissa.
Karjapaimen, joka oli kaikille nimetön.
Mainari, joka marssi hämärässä näkymättömänä.
Käsityöläinen, jonka teokset olivat yhdentekeviä, oliko niitä vai ei.
Kaikki olivat ainoastaan tuomittu olemaan vain tykin tuhkaa, historian redundanssi. Kaikki, joilla jos sielua olisi, oli kuollut vuosia sitten ja tulee kuolemaan jättämättä mitään täällä tai toissa puolella.

Toan saarnaukset olivat raakaa ja häikäilemätöntä, tavalla jota kalastajakaan ei osannut edes käsittää tai uskoa. Kaiken järjen mukaan tällainen haukkumissessio, näin pitkälle vedetty äärimmäinen pessimismi ja ihmisviha olisi vitsi; naurettavia hourailuja jota kuka tahansa kuulisi jokaiselta kadunkulmalta laatikon päältä seisovalta mukaprofeeetoilta. Sen sijaan hän katseli ympärilleen, jossa jokainen katsoja vain hiljaisesti hyväksyivät kaiken, mitä pyhin sankarinsa sanoi. Jokin tässä ajassa ja paikassa juuri näiden ihmisten kanssa hakkasi hänen sydänvaloa kovemmin. Hän kykeni ainoastaan kuuntelemaan, hämmentyneenä ja jopa ahdistuneena enemmän kuin koskaan elämänsä aikana. Se oli pimeää puhetta, joiden adjektiivit olivat runollisia pirullisin tavoin.

Viimein, Toa puhui kuolemasta, ja hän ei lakannut puhumasta kuolemasta. Elämän loppu, ajatuksen päätös, se jota kaikkia odottaa mutta kukaan ei ansaitse. Rangaistus kaikille, joiden synti oli edes olla olemassa ajattelevana olentona tässä maailmassa. Toiveet ja haaveet, riemu ja taistelu, saavutukset ja muistit, kaikki turhaa. Kaikki se on vain lieveilmiö siinä todellisessa narratiivissa, jonka alku ja loppu on vain ja ainoastaan loputon pimeys, loputon mitättömyys, loputon kärsimys. Toa puhui, saarnasi, jopa kiljui jokaisen tyhjän hetken jota odottaa kaikkia. Kuvaukset olivat suorastaan innovatiivisia, miten ne osasivat kosketella kuulijoiden herkimpiä kohtia, laskelmoitu tekemään eniten vahinkoa kirouksin, joka ei voinut olla mitään muuta kuin epäluonnollinen.

Se oli kärsimys, jonka jokainen matoralainen pystyi kuvittelemaan ainoastaan murto-osan, ja sekin riittää alistamaan kenet tahansa säälittäväksi raunioksi. Jokainen matoralainen yleisössä, niinkin paljon kuin sietivät totuuden itsestään eivät enää voineet hyväksyä ajatusta loputtomuudesta. Kalastaja tunsi, kuinka kaikkialla jokainen kuuntelija alkoivat väristä pahimmasta pelosta, jonka ovat kokeneet.

Vapinaa seurasi nyyhkytykset, jotka eskaloituvat itkuksi. Sen kakofonia ei onnistunut peittämään alleen Tulen miehen myrkkyä ja limaa jota syöksi, kaikki liat taottu konseptien muotoon. Se oli saaste, joka oli juurtunut syvälle arpien alla, jotka nyt Toa kaivoi ylös takaisin polttavaan valoon. Käsittämätön tuska, joka ei koskaan elpynyt.
Matoralaiset, työläiset jotka vielä ylpeinä seisoivat perinteidensä päällä, olivat sortuneet totaalisiksi ihmisraunioiksi, eivätkä voineet muuta kuin parkuen anoa lopetusta, jota ei tullut eivätkä sisimmissään halunneet tulevan. Lopetus, päätös ja tuntematon, kaikki tämä joka painoi elävän ihmisen mielessä, oli nyt satakertainen, ja se huumasi Matoralaisia kuolon vimmaan.
Kalastaja säikähti, kun useat katsojista kaatuivat heidän istuimestaan, parkuen sikiöasennossa tuolien alla oman likansa ja kyynelenteensä seassa. Tuomion kiihkossaan monet vain hakkasivat päätään lähimpää kiinteää materiaalia vasten verilleen, kunnes luhistuivat tajuttomina lattialle.

Tulen Toa luovutti kaiken hillinnän mitä hänellä olisi ollut, hänen puheensa ylittänyt järjestyksen rajan kun Toa kiljui jokaisen sanan kuin ruoskisi sillä kuulijaansa. Loputtomalta tuntunut epätoivo ja kammo nousi ennen näkemättömään skaalaan kun punainen soturi, jota he rakastivat kaikella, kirosi heitä mahdottomilla peloilla.

”Arvoa ei ole; Ainoastaan Pettymys. Pettymys on Totuus”

”Sielua ei ole; Ainoastaan Mitättömyys. Mitättömyys on Totuus”

Juuri silloin, Toa lopetti. Kun viimein matoralaiset huomasivat tämän, heidän ääni lakkasi aallon lailla. Kuin he olisivat vetäneet taas henkeä, matoralaiset, Ga-matoralainen kalastaja lukuun ottaen, sai viimein edes hetken armonajan.
Tulen Toa nosti sauvaa aurinkojen suuntaan, ja huusi viimeisen siunauksensa.

”Eläköön Kohtalo! Siunatkoon Suuri Henki!”

Jokainen matoralainen, kalastaja lukuun ottamatta, nousivat tuolistaan, heidän kätensä korottaen myös kohti kaksoistähtiä, noita Suuren Hengen silmiä. He huusivat yhtä aikaa, yhtä suurella kiihkolla, rukoilleen jumalaansa katsomaan heitäkin päin, kunnes heidän äänihuulensa viimein antoi periksi.

Yhtäkkiä, he istuivat takaisin paikoilleen ja palauttivat huomionsa takaisin areenalle, jossa urheilijat aloittivat kilpailun. Urheilijat, jotka vielä äskenkin olivat parkuneet yleisön mukana olemassaolostaan, pelasivat peliään eivätkä yhtä lailla näyttäneet kyseenalaistavan mitään. Mutta vaikka niinkin järkyttävästi yhteisön asukkaat vaihtoivat mielialaansa, kalastaja silti huomasi session vievän paljon heistä, kun kilpailijat konemaisesti potkivat palloaan ja yleisö hädin tuskin kykeni hurraamaan joukkueensa voittoa.

Kalastaja ei kyennyt keskittymään peliin hetkeäkään, kun jokainen ratas hänen mielessään vain kiihtyi.

Mitä hittoa juuri tapahtui.


Peli oli päättynyt ilman mitään suurempaa ongelmaa. Auringot laskivat kallioiden taakse ja Matoralaiset olivat hitaasti ja aavemaisen hiljaisesti siirtyneet takaisin koteihinsa. Kalastaja ei voinut muuta kuin seurata ihmisaallon mukana ilman vastalauseita. Jokainen heidän kasvoissaan oli selittämätön uupuminen ja sieluton katse, eikä sininen vierailija halunnut tehdä mitään mikä saattaisi johtaa tukalan jännitteen räjähtämästä käsistä.

Kalastaja seurasi veistäjän kanssa takaisin hänen taloonsa, jossa veistäjä palasi heti töidensä kesken. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, veistäjä yritti pakottaa hymyn kasvoihinsa ja aloitti keskustelua taas kalastajan kanssa.

”Eikö ollut upea peli?” Veistäjä kysyi kalastajalta. Po-matoralainen yritti pitää äänensä pirteänä, mutta säröili liian ilmiselvästi ollakseen aito. Ga-matoralainen ei osannut vastata kuin nyökkäyksellä, ja palautui takaisin mietteihinsä
”Tuo seremoniapuhe, se minkä Toanne piti…”
”Mitä siitä?” veistäjä kysyi takaisin.
”Siis, teettekö tuota joka kerta?” kalastaja jatkoi.
”Kyllä. Se on hyvä. Toamme tekee hyvää työtä, hän pitää perinteemme yllä”, veistäjä vastasi ja kääntyi takaisin työnsä ääreen. Kalastaja kuuli tämän äänensä väreilevän hieman, se oli tarpeeksi kalastajalle merkiksi eikä laantunut.

”Mutta mikä tuo puhe oli? Ei se ole perinteiden mukaista, tekeekö Toanne tuota joka juhlapäivä?”
”Ei yleensä juhlapäivinä”, veistäjä ei edes vilkaisutkaan kalastajaa päin vastatessaan. ”Toamme puhuu… noista asioista kaikille vain temppelissä.”
”Mutta eikö se sinun mielestä ole yhtään kummallista?” Kalastaja kysyi takaisin.
Mutta kalastajan kyselylle veistäjä ei reagoinut. Hetken kiusallisen hiljaisuuden päätti veistäjän sanat kääntämättään katsetta irti veistoksesta.

”Kuule, täälläpäin me emme kysy kysymyksiä”, veistäjä sanoi.
”Mutta-”
”Ainoat kysymykset ja miettimiset tarvitsevat vain olla Velvollisuuteeni liittyvät. Ei mitään muuta. Ei minulla tarvitse olla ”mieltä” mistään”, veistäjä näpäytti kalastajalle. Kalastaja yritti, mutta veistäjä vain torjui takaisin tunteettomana, tai ehkä pikemminkin väsyneenä.
”Ymmärrän, anteeksi kuin kysyin”, Ga-matoralainen vieras joutui tyytymään ettei kysymyksiinsä tulisi vastauksia.

Veistäjä kaatoi vettä kuppiin ja tarjosi sitä kalastajalle, joka ystävällisesti oli kieltäytynyt uudelleen. Po-matoralainen siirtyi takaisin katsomaan taidettaan, ja jatkoi katsomista. Hän katseli, tarkkaili, tuijotti. Hän ei liikkunut paikaltaan, eikä tehnyt mitään muuta.
Koko sen ajan kalastaja jäi istumaan penkillä, eikä yrittänyt sanoa mitään tai tehdä mitään. Ga-Matoralainen kuvitteli, että jos antaisi aikaa, joko hän tai veistäjä keksisivät jotain sanottavaa.
Ehkä tämä jopa puhuisi areenan puheesta, tai ehkä ei. Ehkä jotain juhlasta; ehkä he päättäisivät yhdessä unohtaa vain koko jutun ja lähteä yhdessä viettämään aikaa. Ehkä he voisivat pitää hauskaa festivaalivaloissa. He voisivat puhua omien kotiensa festivaalien perinteistä. Voisivat ottaa jotain, katsoa valoja, pelata palloa. Kaikki tämä ”ehkä” oli oikeastaan yhdentekevää. Sinä hetkenä kalastaja ainoastaan haluaisi, että tämän tukalan hiljaisuuden lopettaisi jotain.

Ja kuin tilattuna, yhtäkkiä veistäjä otti molemmilla käsillä käsityönsä pöydältä.
Hän viskoi sen lattialle. Kova rysäys. Kalastaja sätkähti mietteistään ja oli täysin hämmentynyt veistäjän toiminnasta

”Mitä ihmettä? Miksi tuhosit sen?” kalastaja nousi tuolistaan ja katseli rikkinäisiä kiven graniitin sirpaleita lattialta. ”Se oli oikein hieno.”
”Ei se ole. Se on puuttuvainen. Keskinkertainen. Ajanhukkaa”, veistäjä torjui kiivaasti. Jokainen sana väreili kuvaamattomasta vihasta jolla ei ollut ulkoista kohdetta. Palaset lensivät ympäri taloa kun kalastaja ei voinut kuin katsoa täysin hämillään veistäjän tekoa. Kalastaja yritti väittää toisin, mutta veistäjää ei enää voinut omatuntoa pelastaa kukaan. ”Et sinä voi ymmärtää! En ole mikään. Olen vain hyödytön roska, ja kuolen hyödyttömänä roskana! Ja kun kuolen, tulen vain kärsimään lisää!”

Jokainen sana veistäjältä tuntui hänelle raskaalta ja vain vievän enemmän voimaa itseltään. Hän lyyhistyi kunnes vaikutti tuskin tuntuvan enää pystyvän olemaan jaloillaan ellei vasara olisi pysynyt tiukasti veistäjän kädessään.
Matoralainen viimein kääntyi kalastajaa kohti, joka alkoi kävellä hitaasti taaksepäin kun veistäjä horjui ja karjui vasara kädessään, uhaten minä hetkenä osuvan johonkin muuhun. Piankin, veistäjän maaninen katse siirtyi muualle kalastajan helpotukseksi. Sen silmiin osuivat hänen muut teokset, osa keskeneräisiä ja osa ei. Syvä hengitys, läähätys. Veistäjä nosti vasaransa.

Kaksi moukaria, sitten kolmas.

Joka ikinen veistos, reliefi ja kaiverrus oli palannut maahan josta se tuli. Nuo teokset, jotka kuvasivat ja edustivat matoralaisten sielullista eloa, olivat nyt vain jätettä ja likaa lattialla.

Kalastaja ei voinut kuin katsoa sivusta seinän nurkassa. Hämminki ja pelko lamaannutti häntä tekemästä tai sanomasta mitään, kun ihmistä jota oli luullut leppeäksi ja hiljaiseksi muuttui silmiensä edessä. Ennen kaikkea kalastaja pelkäsi itsensä puolesta.

Pian yhtä nopeasti kuin veistäjä oli päässyt vimmaansa, yhtä nopeasti hän lopetti. Veistäjä jähmettyi ja vain seisoi hetken tuhonsa keskellä. Hän pudotti vasaransa kädestään ja kuin transsissa alkoi marssia ulos talosta.

Kalastaja ei seurannut perässä kunnes sai uskoteltua itsensä, että olisi ollut mahdollisesti turvassa.


Kalastaja vaelsi kaupungin festivaalivalojen täyttämillä kaduilla etsien ystäväänsä. Askelet kaikuivat ilman vastausta. Juhlallisista koristeista ja valaistuksista huolimatta, kukaan ei ollut teillä nauttimassa siitä. Torit, jossa olisi myyty juhlapäivälle suunniteltuja pienesineitä, naposteltavien ja pelejä vain alleviivasi kalastajan yksinäisyyttä autiolla foorumilla. Ihmisiä silti selvästi oli, siitä näki savitalojen ikkunan valoista. Ovet kuitenkin pysyivät tiukasti kiinni eikä ketään tullut ulos, vaikka kalastaja huutaisi ja koputtaisi kuinka paljon. Kukaan ei halunnut olla ulkona pimeässä, jos pimeää lyhtyjen ja valokivien alla pilkistäisi edes läpi. Aivan kuin he yrittäisivät välttää yötä kuin ruttoa.

Kaikki Ga-Matoralaisen vierailijan ympärillä tuntui kuin usvaa. Yksin jätetyt Kevään Pelin festivaalien koristeet hämärtyivät yhteen, jotka eivät enää tunnistautuneet niiksi tutuiksi juhlallisiksi symboleiksi kalastajan mielessä. Kaikki tilannetaju mureni kun kalastaja joutui kaiken tämän omituisuuden sisäistämään samalla kun mielessään painoi vieläkin kaikki, mitä tällä päivällä oli kokenut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Kuka heidän Toa oli, mistä hän oppi puhumaan näin? Ovatko asukkaat tehneet näin joka vuosi? Joka juhlapäivä? Kuinka kauan he ovat eläneet näin?

Kaikki nämä kysymykset vaivasivat, eikä vastalääkettä olisi löytynyt, ellei kalastaja kääntynyt sinä hetkenä katsettaan kukkulalle, kylän pohjoisen kulman keskipiste, jossa koko kylän temppeli oli rakennettu.

Siellä, missä Turagat yleensä oleskelivat. Tai tässä tapauksessa, muuan Tulen Toa.


Temppeli

Mahonkiovet narisivat marmorilattiaa vasten, jonka jälkeen Ga-matoralaisen askeleet kaikuivat rotundan temppelin tiili-seinistä. Yllätyksenä kalastajalle, pyhäkkö oli autio valaistuksista huolimatta, ketään ei ollut paikalla hänen lisäksi. Se ei myöskään ollut yhtä viileä kuin kotimaassaan, vaan lämmin. Ta:lainen kulttuuri edusti itseään vahvasti suurella tulikuopalla keskellä pyöreätä lattiaa. Suuren liekkien lisäksi sarja säännöllisesti asetetut kynttilät ja messinkilyhdyt olivat sen vasalleja, varmistaen kolmiväriset seinämaalaukset pysyvän näkyvissä läpi päivän ja yön.

Kynttilänvalossa kalastaja joutui ajattelemaan enemmän, hän ei ole miettinyt ideaansa eteenpäin. Olisiko fiksua kysyä Toalta suoraan asiasta, vai pitäisikö edes yrittää korua sen vihjailuihin? Hän ei tunne Toaa, ja oikeastaan hädin tuskin tätä yhteisöäkään päivän tapahtumien jälkeen. Kalastaja päätti, että yrittäisi ensin etsiä mahdollisia vihjeitä pikkukaupungin historiasta, ehkä jokin siinä avaisi lisää. Kuitenkin temppelit myös usein majoittivat myös matoralaisten historian.

Kalastaja seurasi pyhäkön seinämaalauksia. Kuvaukset historiasta ja työnväen pyhimyksistä, sekä tyypilliset että epätyypilliset. Mata Nuin tulo, Kolmet hyveet, Pyhimmät Kuusi Suojelijaa… Kaikki nämä sekä pienemmätkin olivat taottu jokaisen matoralaisen muistivarastoon nuoruudesta asti.
Mutta seinämaalaukset mikä herättäisi huomiota olivat ne, jotka ovat menetetty Uljas-Uuden-Suunnan myötä syystä tai toisesta. Kuvaukset Aurinkojen Soturista, joka vei eniten tilaa kiinteistöstä muun maailman epäsuosiosta huolimatta. Kuvauksia Suuresta Puhdistuksesta, jossa ”Nimettömät” olivat nousisivat maan sisältä pyyhkimään kaiken. Maalauksia varjoista, mullistuksista, ja kuolemista jota paikoitelleen vaihtelee varoittavan faabelin ja uhkailevan tulevaisuuskuvan välillä. Temppelissä myös oli maalattu paljon kalastajalle tuntemattomia asiota. Maalaus, jossa suunnattomat varjot kaappasivat ja kiduttivat harjaselkäisiä olentoja, ja lopulta muuttivat ne piruiksi naulaten ruuveja niiden päihin. Toisessa esiintyi useita kuvioita käärmeistä ja linnuista, kulminoituen punaiseen henkilö sinisillä kasvoilla, joka tanssi kuun alla.

Muraalit, vaikka eivät vastanneet kalastajan kysymyksiin, olivat hyytäviä, enemmän kuin mitä olisi sallittu nykyään tai edes mihin Ga-matoralainen oli tottunut. Mutta mikä lopulta käänsi hänen huomionsa, oli omituinen patsas temppelin kaakkoisessa kulmassa. Se oli ainoa piste koko pyhäkössä, joka jostain syystä ei ollut kynttilöitä eikä muu valo koskettanut.

Sininen matoralainen otti lähimmän kynttilän sen jalustimesta ja valaisi sitä pimeässä seisovaa toteemia. Kynttilän liekki heijastui sen hopeasta pinnasta, kuin puhdas teräs mutta ei ihan. Kuin hyönteisenkuorta. Toteemi oli suuri, isompi kuin matoralainen, jopa korkeampi kuin monet Toat, ja oli muodoltaan kuin Rangikivet tai Mata-paalut, mutta ei myöskään täysin.
Kalastaja yritti kaivata vaatimattomasta muistista edes pienintäkään vinkkiä mikä tämä toteemin alkuperä voisi olla. Se muistutti Athien luomukselta, mutta ei aivan. Liian luonnollinen. Hän muisteli nähneen hitusen samankaltaisen muotokielen Nynrahin aaveilta, mutta hekin ovat Mata Nuin uskoisia kuin hänkin, ja sitä tämä toteemi ei voinut olla. Tai ainakaan mihin hän olisi tottunut. Se saattaakin myös olla jokin omituinen Mata Nui uskon sivuhaara, johon ei ole törmännyt. Olihan kuitenkin etelässä kuultu paljon samankaltaisista, kitiineistä tehdyistä esineistä.

Kysymykset nakersivat kalastajan mieltä, hänen katseensa vaelsi alas etsimään vastauksia muualta. Toteemin alusta ei ollut myöskään tavallinen kivenlohkare, vaan oli muodoltaan kuin Toien Suva, tai jopa mahdollisesti oli Suva. Ainoa ero tavallisista Suvista oli toteemia ympäröivä syvänne, jossa kynttilän valo peilautui väreilevästi. Ga-Matoralainen tajusi sen olevan vettä, mikä yllätti kalastajaa. Yleensä vain Ga:laiset alttarit vuosivat vettä. Kalastaja myös huomasi, että vasemmassa kulmalla oli koristanut jotain, ainoa esine yllättävän koruttoman pedestaalin päällä.
Se muistutti naamiolta, mutta ei ollut Kanohi jota kalastaja olisi tunnistanut. Se ei ollut täysin metallinen, vaan oli tehty jostain muusta. Se näytti matalta, pehmeältä. Se muistutti lihasta.

Kalastaja kosketti sitä.

Kalastaja romahti temppelin kylmälle marmorilattialle. Jokainen synapsi paloi tulenkuumana kun Ga-matoralaisen aivot yrittivät ja epäonnistuivat käsittelemään suunnatonta psykologista painetta. Sanoinkuvaamaton kauhu lävistivät hänen hermostoa kuin tuhannet naulat, tuska joka kukaan elävä ei olisi kuulunut kokea. Kalastaja tunsi kuin sularauta olisi sisällään, hänen sydän kuin painettu alasimen alle.

Ga-Matoralainen ei osannut laskea, kuinka kauan kului, kunnes Toa oli palannut takaisin temppeliin. Tulen Toa toi kynttilän ja sytytti sillä temppelin muut kynttiläkoristeet metodisesti, ja jatkoi sen jälkeen rukouksiaan toteeminsa edessä. Ei, ei rukoillut. Hän puhui sille. Vastaisi siihen, kuin se olisi ihminen. Ihminen, jonka jokaiseen hiljaiseen käskyyn Toa vastasi myöntävästi. Hän ei ollenkaan edes näyttänyt piittaavaan lattialla lojunutta vierasta kalastajaa, joka ei laittamaan minkäänlaista vastusta käsittämättömälle ahdistukselle kuin vain tärisemään marmorin päällä kuumeessa.

Ga-Matoralainen olisi kysellyt itseltään, miksi Toa ei reagoinut yhtään paikassa olostaan, ellei hänen keskittymisensä olisi kokonaan muukalaisen tunnetilan riistämä.

Toan rukoukset keskeytti oven koputus. Pelastus, kalastajan miete onnistui lävistämään pelon muuraamat vallit. Ehkä nyt joku voisi auttaa häntä.
Oven takaa paljastuikin Kaukau-kasvoinen Po-matoralainen asukas. Se oli veistäjä ystävänsä, ihminen joka antoi kalastajalle yöpymispaikan. Mikä onni.

Toa toivotti veistäjän sisään. Veistäjä marssi temppeliin, juuri palavan tulikuopan eteen. Hänen olisi pitänyt nähdä kalastajan hytisevän kehon lattialla, mutta veistäjä ei tuntunut edes huomaavan Ga-matoralaista kituvan Suvan edessä. Vaikka kalastaja oli niin lähellä Po-matoralaista, niin näkyvä kuin voisi olla, veistäjä ainoastaan keskittyi puhumaan Toalleen.
Veistäjä puhui työstään, miten hyödyttömäksi tunsi itsensä ja kuinka ei ole päässyt minnekään kaiken uurastuksen jälkeenkään. Toa vain kuunteli hiljaa, ja ainoa ihminen, joka olisi voinut lohduttaa veistäjää ei kyennyt liikkumaan paikaltaan.

”En halua enää elää näin”, veistäjä luhistui Toansa eteen, ja polvillaan anoi häneltä. ”En halua kuolla. Haluan, haluan olla suurempi kuin kaikki. Haluan Kohtalon, oikean Kohtalon.”
Veistäjä alkoi itkeä sankarinsa edessä. Hänet oli rikottu ja hän enää voi vain anoa palaset ennalleen. Toa otti askeleen ja pehmeästi polvistui Matoranin tasolle, ja laittoi kätensä tämän olkapäähän. Hän rauhoitti veistäjää.
”Lapseni. Huomenaamuna haluan, että tulet mukaani. Vien sinut kallioiden toiselle puolella. Siellä on… Eräitä, jotka tulevat vastaanottamaan sinut. Voivat auttaa.”

”Auttaa?” veistäjä putsasi kyyneliään.
”Auttaa meitä kohti valoa”, Toa nousi takaisin jaloilleen, ja jatkoi nyt suurellisempaan sävyyn. ”Et tule olemaan ainoa. Mukaasi tulee muitakin, hekin haluavat samaa kuin sinä. Olette onnekkaita ja viisaita. Olette nähneet Totuuden ja haluatte enemmän.”

Toan silmät lasittuivat. Hän alkoi elehtiä suurellisin tavoin kuin profetia.

”Nyt teistä tulee suuria. Olette Kohtalon lähettejä.”

Veistäjä nyökkäsi ja hymyili lievästi takaisin. Hän kiitti Toaa opastuksesta. Toa saattoi Po-matoralaisen käsityöläisen kohti temppelin ovea. Kalastaja halusi huutaa, luoda mitä tahansa ääntä saadakseen ystävänsä huomiota, mutta tämä edes katsettaan kääntämättä vain lähti temppelistä ulos.

Veistäjä sulki oven perässään, jättäen Tulen Toan ja maassa vapisevan Ga-Matoralaisen. Toa näki tämän merkiksi viimein siirtää huomioonsa lamautuneelle kuokkavieralle.

”Iltaa sinullekin, ulkolainen. Emme olekaan puhuneet vielä”, Tulen Toa sanoi kalastajalle. Kalastaja yritti uudelleen kaikella voimallaan nousta takaisin jaloilleen, mutta hänen kehonsa ja mielensä käytti jokaisen voimavaran. Kalastaja ei voinut kuin vain katsella, kun Tulen Toa jätti varjonsa hänen ylle. ’
Silloin, kalastaja huomasi, että jokin Toassa on muuttunut.

Tuo naamio. Milloin hän laittoi sen päälleen?

”Et tarvitse nousta ylös. Voin odottaa”, Toa sanoi rauhoittavaan sävyyn, jossa piilesi liian selvästi ivan tunne. Hän otti vierestään kupin, joka oli lojunut Suvan vieressä, ja kaapi siihen vettä alttarin syvänteestä. ”Et tarvitse jäädä yksin pimeään kauaa.”

Pian, kalastaja ymmärsi.


Ranta

Hiekkamyrsky, se tästä vielä puuttuikin, tuumi Valon Toa.

Rutiini rantautuminen ja veneen sitominen päätyikin suuremmaksi työksi kun sorainen hurrikaani piiskasi soturia ja rankaisi tämän ajoitusta huonolla näkyvyydellä. Valotun onneksi, vaikka hän kävelisikin täyspimeässä, jota hän ei tietenkään oikeasti haluaisi, se ei olisi estänyt häntä navigoimaan itseään oikealla reiteille.
Kullanvärinen Toa tiukensi haalean huivinsa kasvojensa ympärille. Linssit silmässä ja hattu tiukasti kätensä alla, Valon Toa ja alkoi talsia hiekan läpi.

Kävelyreissu tapahtui pitkään, suunnitellut minuutit uhkasivat muuttua improvisoiduiksi tunneiksi. Pian etsintä saikin päättyä, kun Valottu löysi ne oikeat kallion muodot horisontissaan. Ne olivat ensimmäinen osa johtolankaansa, joka toivon mukaan punoutuisi jonnekin. Valon Toa piti kättään kallion seinässä ja luotti siihen ohjaamaan tietään punakeltaisessa monsuunissa, jossa näkee vain muutamia metrejä kerrallaan.
Ei kulunut kauaa kunnes Valon Toa havaitsi halkeaman kivessä, joka paisui pian aukeamaksi, luolaksi. Ovi löytyi kallion toisella puolella, josta alkaisi Valotun etsinnän seuraava sivu.

Kalliot suojasivat tarpeeksi hiekkatuulista, että Valon Toa osasi paljon paremmin itsensä paikoilleen. Hyvä niin, koska muutoin Valottu ei olisi tiennyt miten reagoisi jos olisi nähnyt vain pelkästään aavemaisia varjoja näistä tyhjistä talonraunioista keskellä ankaraa soran usvaa.
Valottu otti askeleita hiekan peittämän kadun päällä, joka kuului ennen nähtävästi matoralais-yhteisön asutuksille. Savista ja kivistä punotut talot olivat koottu tiheästi yhteen. Hiekasta ja ajasta huolimatta rakennelmista silti pilkahti entisen värikkäiden kuvioiden jälkiä. Paikka oli kylää isompi, ehkä enemmänkin pieni kaupunki.
Kaupunki oli autioitunut, jo hyvin pitkään. Jäljet eivät näyttäneet, että asukkaat olivat lähteneet hätiköinnissä. Vaikka se oli nähnyt parempaa aikaa, jälkiä taisteluista tai suurista luonnonmullistuksista ei ilmennyt. Jos mitään, paikat olivat aivan liian siistejä, ollakseen jätetty minkään suuren pulan takia. Ei, kaupunki oli jätetty suunnitelmallisesti.

Valon Toa vaistonomaisesti suunnisti itsensä mäkeä ylöspäin, pohjoisen kulman rakennukseen. Sen suurellisesta tyylistä ja tutusta eleganttisuudesta Valottu päätteli helposti paikan temppeliksi. Toa marssi portaikoista ylös suoraan portille, ja työnsi sitä varovaisesti raolleen, kunnes tunsi olonsa tarpeeksi turvalliseksi avata sitä tarpeeksi astuakseen sisään.

Tyhjän, pölyisen sanktion sijaan Toaa tervehti jotain muuta; elävä tulikuoppa, jonka edessä lojui yksi ainoa Turaga riekaleiden taljojen ja silkkien alla.

Hän oli, ketä Valon Toa oli etsinyt.

Valottu istui polvilleen ja tervehti kunnioittavasti Turagaa:
”Iltapäivää teille, Turaga. Olen Toa Domek. Olen tullut kaukaa etsimään tietoa”

Ei vastausta. Raihnainen Turaga katseli tyhjästi leimaavia liekkejä edessään, täysin elottomana. Ilman hengityksen merkkejä hänet olisi helposti voinut uskoa raadoksi. Valottu ei kuitenkaan lannistanut.
”Olin käynyt tapaamassa eräitä Xialta. Olen kuullut, että sinulla on ollut yhteyksiä ja kanssakäymisiä tiettyjen tahojen kanssa sieltä. Ja myös joitain tiettyjä muualtakin…”

Ei yhäkään vastausta. Tuli yhä vain poltti ja paloi. Valon Toa otti hilparinsa esiin, ja kahdella avoimella kämmenellään tasapainotti sitä Turagan edessä. Valottu laittoi sitten hilparinsa lattialle, ja työnsi sen pois kätensä ulottuvuudelta.
Tulen rasahdus viimein katkesi kuivan ja voimattoman hykerryksen kaikuun, kun Turaga nauroi niin paljon kuin hänen keuhkonsa enää antoivat, joka ei ollut paljon.

”Luuletko poika etten tiedä. Toat ilman asettakaan ovat silti Toia”.

Turaga viimein puhui. Hänen äänensä oli kuin tuhkaa, se ei kuljettanut minkäänlaista voimaa ilman vastareaktiota, kun joka kolmas sana tuntui päättyvän yskinnän alkuun.

”No, yrityksestä sentään säälipisteitä”, Valon Toa vastasi leveällä hymyllä. Ennen kaikkea oli tärkeää saada Turagan viimein jatkamaan nyt kun jää oli rikottu.
”En tullut lopettamaan mitään. Haluan vain tietää, mitä sinä tiedät. Olen kuullut, että sinulla on ollut yhteyksiä Säätiön kanssa”

Turaga ei taaskaan vastannut. Vaistonomaisesti, hän osasi pitää suunsa supussa juuri silloin kun Valottu olisi vähiten kaivannut. Jälleen kerran vain kokko pysyi ainoana kumppanina. Turaga tuijotti Toan hilparin suuntaan. Toa-soturi seurasi ukon epäkuollutta katsetta, kunnes hänen silmänsä vaelsi aseensa suunnasta kammion toisen alttarin. Se oli Toa-Suva, paksun pölykerroksen alla. Täysin koruton ja tyhjä, Toa ei tuntenut mitään voimaa hehkuvan sieltä mitä sillä olisi kuulunut olla.

”Hän vei sen.”
Valon Toa melkein säikähti Turagan yhtäkkiseen kuiskimiseen raskaan hengityksensä alla.
”Hän vei sen, minun toteemini”, Turaga jatkoi, mutta Valottu ei ollut varma oliko se tarkoitettu hänelle. ”Hän otti sen takaisin kun ihmisiä ei enää ollut. ”
”Mitä ihmisiä?” Valon Toa kysyi.
”Kaikkia”, Turaga vastasi matalalla äänellä, ”kaikki he, joita autoin kasvattamaan”
Toa yritti tunnistella vanhan miehen äänensävystään, jos siitä saisi mitään irti.
”Nyt en ole mitään, en mitään ilman toteemia. Ei enää kuiskauksia. Ei enää ääntä. Olen hyödytön, turha. Säälittävä ihmisjäte, saamaton nilkki”, Turagan katse liukui pois päin Suvasta, kuin häpeäisi mitä on tapahtunut.
”Hei hei, olet Turaga, eikö se merkitse jotain?” Valon Toa vastasi, yrittäen parhaansa ohjata Turagan ajatukset pois mistä ikinä noidankehästä hän on joutunut. ”Kaikki viisaudet ja kokemukset jota kenelläkään muilla ei koskaan olisi tai muistaisi, Sehän on aika hyvä”.

Valotun huomiolle, tulimies vain käkätti ja yksi takaisin. Tätä ei kiinnostanut enää omat ajatukset ja muistit.
”Mitä viisaudesta, mitä kokemuksista. Kuka hyötyy siitä, minkä kaikki kuitenkin unohtavat. Onko sotia päättynyt? Onko petoksia vähemmän? Onko ahneus ja itsekkyys vain unta? Kukaan ei opi”, Turaga käänsi katseensa Toan aseeseen. ”Vain tuo merkitsee mitään. Se on se kipu. Ansaittu kipu, oikeutettu rangaistus.”

”Hei hei”, Valottu yritti lohduttaa taas. ”Vannon, että mitä ikinä tapahtui, et ansaitse sitä.”
”Mutta se on mikä kuuluu tapahtua. Minä haluan sitä, haavin sitä. Rakastan sitä”, Turaga torjui Valotun kaikkia yrityksiä.
”Miten niin rakastat?” Valon Toa oli pudonnut kokonaan kärryiltä ukon kanssa.
”Etkö rakasta kipua? Etkö halua sitä? Etkö halua totuuden kosketusta? Kuulla kuiskaukset?”
”En ehkä tuollaisia totuuksia sentään”
”Kaikki Totuudet ovat kipua”

Turaga silmät kohdistuivat viimein Valottuun tulen läpi. Vanhuksen katse sinä hetkenä, verrattuna hänen edelliseen olotilaansa, muistutti aivan liian lähellä elollisuutta huomioiden puheaiheensa sisällöstä.
”Ja siksi hän vei minulta voimanikin. Tuleni ja lihani. En ollut puhdas, tuli on vain irvikuva. Hän vei toteemin, hän vei voimani, hän vei kaikki.”

Turaga alkoi hourailla, vaikka hänen ääni kuulosti yhä yskäiseltä kuiskauksilta. Vanhasta miehestä näki, että olisi alkanut elehtiäkin ellei hänen heikko kehonsa olisi antanut periksi.
”En ansaitse toteemia. En ansaitse kuulla ääniä. Kipuni on irvikuvauteni Totuus.”

Niinpä niin, Valottu tuumi. Hullu Turaga, se tästä yhtälöstä vielä puuttuikin. Siat lentävätkin liian usein nykyään. Valon Toa ymmärsi, ettei reissusta paljastuikin turhaksi. Mitä ikinä vanha pappa tiesi, sillä ei enää olisi hyötyä. Soturi nousi ylös jaloilleen ja päätti myös oman mielihyvän vuoksi aloittaa paluumatkansa.

”Kiitoksia oikein paljon ajastanne”, Toa-soturi vastasi enemmän kohteliaisuuden kuin totuuden nimissä. ”Taidan ymmärtää mitä on tapahtunut”.
Valon Toa ei kuitenkaan halunnut jättää tylyn lähdön ainoaksi lopetukseksi, sillä jos hän ymmärsi mitä oli tapahtunut, hän täten myös tietää mitä kuuluisi tehdä.
”Vannon, että mitä ikinä muille on käynyt, tulen löytämään heidät ja kostan puolestasi. Kostan sille joka teki sinulle tämän”

Yhtäkkiä, Turaga, tuo lahonnut ja raihnainen vanha tulen mies. Mystiikko, joka hädin tuskin kykeni puhumaan ilman hidasta ja tuskasta hengenvetämistä joka kolmas sana, nousi ylös jaloilleen. Silkkien ja taljojen jäänteiden alta paljasti ruumis, joka oli runneltu kuin jokainen kerros olisi viilattu pois. Ainoastaan kalutut luut ja paljaat nivelet, jonka harva ja puhki venytetty lihaskudos näytti liian hauraalta enää kestää mitään jännitettä.

”Kostat? Miksi niin tekisit?”

Valon Toa ei kyennyt vastaamaan, kun Turagan raato liikkui eteenpäin, hitaasti. Jokainen pienikin, tärisevä jalan liikehdintä vei tältä jokaisen mahdollisen lihasvoiman, mitä enää tämän kuluneella ruholla jäljellä oli. Ainoa voima, mikä piti puolikuolleen miehen enää jaloillaan, oli puhdas usko.

”Lihani ja tuleni riisto on oikein. On Hyvyys.

Etkö ymmärrä, veljeni? Hän näytti minulle tähden.

Hän tulee takomaan lisää toteemeja, luomaan lisää tähtiä.

Hänen työnsä on pyhä.

Hän on Pelastajamme.”


Tuo Kong Sininen

Kuka on ”Sininen Kong”?

Legendat kertovat suuresta varkaasta, jonka mielihalut anastaa olivat niin merkittäviä, että ne ylittivät jopa materian tason. Esineet, arvokkaatkin sellaiset, olivat hänelle vain esineitä, vääjäämättä aineen synkeiden lainalaisuuksien vankeja. Kulta ja jalokivet eivät tälle varkaalle riittäneet, vaan hän suuntasi katseensa johonkin arvokkaampaan: tarinoihin.

Tämä Sininen Kong otti tehtäväkseen kahmia itselleen jotakin sellaista, minkä omistamista kukaan muu ei edes osannut ajatella. Hän päätti hyökätä suoraan maailman syvimpiin rakenteisiin ja liittää itsensä koneistoon, jonka olemassaololle muut olivat sokeita.

Eikä hän halunnut vain omistaa vaan myös korjata. Kong tunsi legendat niiden virheitä, vääryyksiä ja valheita myöten. Sen, mitä oli joskus kirjoitettu, hän kirjoittaisi uudelleen; tragedian, johon muut olivat alistuneet, hän sytyttäisi uuteen liekkiin.

Joidenkin mielestä tämä on tosin melko epäuskottavaa ja se oli vain joku apina joka tykkäsi jostain kampiakseleista.

Tarinaa kongist’ kerrotaan,
ken alistu ei vankilaan,
vaikka häntä varoittamaan
modet kurjat valjastetaan.
Anastaa salat jumalten
ja kampien kerääjien
tuo Kong sininen.
Teki tehtävän Garanin,
keräsi pyhän akselin.
Suoritti kun hän questin,
sai palkkioksi banaanin.
Halkaisee kahleet sellien
ja langenneiden hylkeiden
tuo Kong sininen.
Pirstoo rajan taivaan ja maan,
käy ikuiseen hän astumaan,
kulkee varoen ovestaan
ja sulaa olemattomaan.
Vääryyden korvaa ikuisen,
tarinan murtaa likaisen,
tuo Kong sininen.
Tahtoo tuo Kong vain varastaa,
vangit tyrmistään vapauttaa,
oikeuden luoda uudestaan,
synnin pyyhkiä maailmastaan.
Ihavvitun vaarallinen,
jätämmehän rauhaan sen, tuon
Kongin sinisen.
Oi kerro apsi tyhjän maan,
kenen aarteiden kokoelmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ varastaa?
Tarinaa kongist’ kerrotaan,
ken alistu ei vankilaan,
vaikka häntä varoittamaan
modet kurjat valjastetaan.
Anastaa salat jumalten
ja kampien kerääjien
tuo Kong sininen.
Teki tehtävän Garanin,
keräsi pyhän akselin.
Suoritti kun hän questin,
sai palkkioksi banaanin.
Halkaisee kahleet sellien
ja langenneiden hylkeiden
tuo Kong sininen.
Pirstoo rajan taivaan ja maan,
käy ikuiseen hän astumaan,
kulkee varoen ovestaan
ja sulaa olemattomaan.
Vääryyden korvaa ikuisen,
tarinan murtaa likaisen,
tuo Kong sininen.
Tahtoo tuo Kong vain varastaa,
vangit tyrmistään vapauttaa,
oikeuden luoda uudestaan,
synnin pyyhkiä maailmastaan.
Ihavvitun vaarallinen,
jätämmehän rauhaan sen, tuon
Kongin sinisen.
Oi kerro apsi tyhjän maan,
kenen aarteiden kokoelmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ varastaa

Kuulapsi III

Vain hetki ennen päivänsarastusta

Joki oli muuttunut mereksi.

Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.

Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.

Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.

Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.

Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.

Kaikkina hetkinä, paitsi…

Paitsi yhtenä.

Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.

Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.

Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.

Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.

Kuulapsi ja sarastus

Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.

Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.

Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.

Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.

Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?

Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.

”Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.


Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”

Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.

Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.

Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…

… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?

Kuulapsi III

Klaanin kaupunki
Sielunlähde

”Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.

”Öö”, Kepe jatkoi.

Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.

”Kuulin meteliä”, vanhus sanoi. ”Mitä täällä tapahtuu?”

”Manu”, Visokki vastasi aneemisesti.

Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
”Aivan. Onko hän kunnossa?”

”En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.

”Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Ei, se apina oli oma asiansa.”

Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
”Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Ei.”

”Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Kyllä.”

”Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. ”Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Kiitos samoin.”

Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.

Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.

”Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”

Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.

”Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”

”Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”

”Siniset kädet?”

”Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”

”… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.

”Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”

”Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ’reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ’Verstaaseen’ ja kuka ei.”

”… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
”Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…

”Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”

… Mutta… mutta entä Iggy…?

Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?

Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…

… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?

Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?

”Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.

”Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”

Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu.
”Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”

”… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”

”Aivan. Hyvä, jos niin.”

Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.

”Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. ”Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”

”Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. ”Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”

”En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”

”Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”

Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä.
”Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”

”Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”

”Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.

Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…

”Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”

”Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. ”Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”

Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.

Kondel

”Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”

”Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.

”Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.

”Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. ”Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”

”Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. ”Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”

Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. ”Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”

”Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.

”Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. ”Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”

”Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.

”Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. ”Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”

”… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.

Matoralainen nyökkäsi.
”Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”

Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.

”Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”

Kondel hymyili ovelasti.
”Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”

”Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä ”pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.

”Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. ”Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.

Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.

”Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”

”En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”

”Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”

”Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”

”Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”

”Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”

”En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla.
”Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”

”Tehdään niin.”

Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.

Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.


Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.

He kahlasivat pupuissa.

Niitä oli aivan karzahnisti.

Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.

Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.

Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.

”Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. ”Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”

”Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.

”Jätän väliin”, Visokki sanoi.

”No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”

Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.

”Tai siis”, hän sanoi vielä. ”Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”

”Öö”, Kepe sanoi. ”Okei.”

”Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”

”Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?

”Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”

Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
”Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”

”Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.

”Mutta jos se ’iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.

”Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . ”Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”

”Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”

”Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”

Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.

Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
”Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”

Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.

”No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. ”Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”

”Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.

Kondel katsoi häntä pitkään.

”Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.

Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako?
”… mitä?”

Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
”Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”

Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen.
”Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”

”Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. ”Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”

Visokki tuhahti kylmästi.
”Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”

”Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
”Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. ”Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”

”Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. ”Sitäkö tarkoitat?”

”Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. ”Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”

Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä.
”Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”

”Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”

Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.

”Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”

Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
”Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”

”Vähemmistössä… millä tapaa?”

”No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. ”Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”

”Aha. Oliko tuo kehu?”

”Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. ”Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”

”Olet selvästi uskovainen.”

”… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. ”Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”

”Niin”, Kondel sanoi hiljaa. ”Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”

Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.

Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.

”Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. ”Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”

”Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.

Kondel nyökkäsi.
”Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”

”Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.

”Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, ”sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi.
”Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”

”Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. ”Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”

Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.

”Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. ”Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”

”Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.

Kondel nyökkäsi.
”Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”

Visokki kurtisti kulmiaan.
”Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”

”Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.

Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.

”Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”

”Jos sanot niin.”

”Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”

”Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ’koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?

”Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. ”Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.

”Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”

”Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”

”Öö”, Kepe sanoi. ”Kuka?”

Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
”Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”

”Hah”, Visokki sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.

”Maailmanlopun?” Kondel mutisi. ”Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
”Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”

Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.

”Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”

Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
”Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ’Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”

”Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.

”Oliko Punainen mies siis tämän ’Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden ”Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
”Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”

Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
”No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. ”Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”

Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.

”Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. ”Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”

Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
”Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.

”Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”

Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.

Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”

”Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. ”Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”

”Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. ”Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”

”Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”

Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.

”Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”

Kondel hymyili viattomasti.
”Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
”Miten niin ’lapsi’. Miten niin ’isä’. Miten niin ’äiti’. Miten niin ’perhe’.”

Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.

”Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-’lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”

Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
”Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.

”Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”

”Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”

”Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”

”Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”

Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. ”Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”

Kondel katsoi häneen empaattisesti.
”Niin siis… ei.”

”… Ei?”

Kondel laski pulskan pupun käsistään.
”Ei.”

”… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.

Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.

”Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. ”Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ’tietoiset’.”

”Mutta… niinhän asiat kai vain ovat”, Kepe sanoi. ”Me ’tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
”Ja… ovathan visorakit ’tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”

”Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”

”Tai siis”, Kepe änkytti, ”tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”

”Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. ”Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ’torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”

Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?

”… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”

”On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”

Visokin katse kirkastui.
”Niistä toiset”, hän sanoi. ”Ovat makutojen tekemiä.”

”Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.

”… Ja ’kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.

Ja näin enkeli oli vienyt ’tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.

Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.

Mutta… oli se aika paljon nytkin.

Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?

… Tiesikö Manu?

Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.

Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.

”Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. ”Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”

”Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.

Kondel laski kätensä emon päälle.
”Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.

”Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”

”… Okei”, Kepe sanoi.

”Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”

Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.

Matoranista toaksi, toasta turagaksi, turagasta legendaksi

”Ei… seis, tämä on jo liikaa.”

”Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. ”Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
”… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”

Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.

”Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”

Kondel huokaisi syvään.

”Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.

Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?

Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?

Mitä… Suuresta hengestä?

Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?

Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?

Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?

Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.

Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.

Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.

Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.

Olisihan?

Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
’Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.

”Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. ”Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”

Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
”Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”

Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen ”lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.

Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä ”lapsuus” edes matoralaiselle olisi?

Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua ”lapseksi”?

Tai… matoralaiseksi?

Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.

”Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ’status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”

Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä.
”Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.

”Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
”Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”

Visokin pihdit puristuivat yhteen.
”Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”

Kondel hymyili.
”Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”

Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.

Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.

”Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. ”Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”

Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.

Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?

Vai…?

Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin ”soturiksi” tai ”ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.

Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?

Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli ”aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat ”lapsia”?

Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.

Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?

Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?

Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?

Oliko hän vain kone?

”Mutta… enhän minä ole mikään robotti”, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.

”Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. ”Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”

Kepe henkäisi syvään. ”Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”

Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
”Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.

”Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
”Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”

Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.

”… niin”, hän sai ulos.
”Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. ”En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”

Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.

”Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”

Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.

”Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”

”Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.

Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.

”Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. ”Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”

Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.

”Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”

Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.

Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.

Muraali

Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?

… Avden äiti?

Äiti?

”Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. ”Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”

”Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…

… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.

Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?

Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?

Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.

”Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”

”… niin?”

”Mutta… hänhän on matoran?”

”Onko?”

Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.

Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.


Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.

”Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. ”Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”

Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.

”Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin.
”Entä sinä?”

”… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. ”En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ’kaanonista’.”

”… kaanonista?”

”Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”

Visokki oli hetken hiljaa.
”Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”

”Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ’turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”

Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.

”Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. ”Että olen jonkun ’luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”

”Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. ”Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”

Visokki huokaisi.
”Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”

”Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”

Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.

Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.

Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.

”Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”

”Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.

Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.

Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.

Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.

Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.

Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.

Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.

Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.

Se, että hän ei ollut ainoa.

”Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”

Kepe hymyili. ”Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”

Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan.
”Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”

”Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”

”Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”

”Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”

Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.

”Niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”

Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.

Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.

”Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. ”Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”

”Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ’Kuuperhettä’ vähän paremmin.”

”Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”

”Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.

”Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. ”Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”

”Tottahan toki… majakkaa?”

”Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”

Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.

”Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda

Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.

Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.

Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.

Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään.
”Nähdään.”

”Hyvää yötä!”

Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.

Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.

”Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”

Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.

Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.

Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.

Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.

Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.

Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.