Aihearkisto: Klaanon Rope

Loispistiäinen 5

Aer
Kristallisaaret

Pilvet olivat lähes käsin kosketeltavan alhaalla. Tähtiä ei nähnyt niiden tieltä. Ilma oli litimärkää.

”Jotain hyvää: Varjotun murhaajat tuskin näkevät meitä”, Halawe totesi heidän työntäessään venettä pilkkopimeässä vesille. Aallot heittelivät sitä jo rannassa niin kovaa, että Deleva – joka oli jykevimpänä työntämässä vauhtia lähtöön – lähes jäi kyydistä.
”Niin. Voimme kuolla aivan oma-alotteisesti aallokkoon tai osua johonkin kiveen pimeässä”, Angien totesi. Hän muisteli, että aluksessa olisi ollut melko vahvat lamput, ja yritti etsiä sitä mystistä painiketta, mistä ne saisi päälle.

Moottorin ääntä hädin tuskin kuuli merenkäynnissä, kun he ottivat varovaisesti etäisyyttä rannasta. He kaartoivat loivasti kohti saaren itäpuolta. Aluksen valot riittivät juuri ja juuri estämään välittömän kiveen törmäämisen ja hyiseen veteen uppoamisen. Deleva oli ruorissa tuulen piiskaamana, kun hänen matkatoverinsa olivat käpertyneet istumaan suojaan myrskyltä. Heidän piti puhua kiusallisen kovaa, että he kuulivat toisiaan.

”Mikä niissä vesissä sitten on? Miksi Rúcioroon ei pääse vesitse?” Angien kysyi.

”Kukaan ei ole koskaan yrittänyt sitä ja selvinnyt”, Halawe sanoi. ”Tai ainakaan kukaan, jonka tiedän.”

Varjo kävi Delevan kasvoilla.
”Jos makuta haluaa, että hänen kotiinsa ei pääse”, hän aloitti. ”Sinne ei kovin helpolla pääse. Se rannikko on kirottu, kuten kaikki, mihin makutat koskevat.”
”Asuuko siellä makutan merihirviöitä? Eikö se olisi… makuta-juttu?” Angien kysyi.

”Paikalliset tarut kertoivat makutan luomista kaloista ja muista vesiotuksista, joita näissä vesissä asuu. Valtaisasta ankeriaasta, jonka naama näytti varjojen naamiolta oli joitain näköhavaintoja vuosia sitten”, Halawe kertoi.

”Svarle halusi ottaa otuksen kiinni, mutta emme nähneet sitä sen jälkeen kun punoimme suunnitelman sen nappaamiseksi. Ikään kuin se olisi tiennyt ajatuksemme”, Deleva kertoi.

“Huhutaan, että kyseinen ankerias elää edelleen täällä, mutta se vain uinuu. Tai sitten se kuoli nälkään kun Tarkastaja ei luonut tänne kovin toimivaa ekosysteemiä”, Halawe naurahti.

Tiedämmekö me mitään siitä? Vai onko tuo kaikki teidän mutuilua?” Angien ei ollut tyytyväinen toien selitykseen.

”No, emme ole olleet tällä saarella kymmeniin vuosiin”, Deleva totesi. ”Että emme me nyt kaikkea tiedä.”

Juuri kun hän oli jatkamassa Aer-legendojaan tykinlaukaus keskeytti tarinan. Deleva pudottautui matalemmaksi, mutta kävi pian selväksi, että laukaus oli vain pelottelua.

Kolmikko oli odottanut saalistajia, mutta se oli silti äkkiä. Alus oli suurempi kuin heidän, selkeästi oikea sota-alus. Valossa näki heikosti tutun odinalaisen lipun draakinhäntöineen. Laiva oli niin täynnä tykkejä, että oli miltei mahdotonta nähdä sen edes kelluvan saati liikkuvan niin virtaviivaisesti ja sukkelasti halki karikkoisen meren.

Saalistajat olivat paikantaneet heidät hämmästyttävän nopeasti, Deleva ihmetteli kääntäessään alusta kaikin voimin.
”Miksi ne eivät ammu?” toa kysyi. Se piti huutaa, että ääni kantoi meren pauhun yli. Metsästäjien alus kaartoi kauemmaksi ja tuli sitten taas kurssille heitä kohti.

“Inozya haluaa leikkiä kanssamme”, Halawe vastasi. “Hän on pahimman sortin metsästäjä – varustettu lihaksilla sekä aivoilla. Tämä on osa hänen leikkiään. Hän tietää saavansa meidät kiinni ennemmin tai myöhemmin”, fa-toa kertoi.

”Eli hän on vain paha?” Deleva kysyi.

”Se, plus meistä saa varmaan paksumman tilin elävinä!” Halawe vastasi. ”Pystymmekö kadottamaan ne pimeässä?”
”Voimme yrittää”, Deleva puri hammasta ja käänsi ulappaa kohti. Matkalaiset peittivät niitä vähäisiä valokiviä, mitä aluksella oli.
Heillä ei ollut arthron-kaikuluotausta, joten Halawen piti keskittyä käytännössä täysin reitin tutkimiseen. Siinä pimeydessä ja siinä vauhdissa alus hajoaisi kahtia, kun se osuisi yhtään mihinkään.

”KARKURIT. HEI. ON TÄMÄ PÄÄLLÄ, HYVÄ”, kuului jykevä ääni. Vesi kantoi sen hyvin, vaikka metsästäjien tykkivene olikin kaukana. Se selvästi seurasi heitä hieman varovaisena.
”TÄÄLLÄ PUHUU MOUKARI. HEI, HAMMASRATAS – MITEN KYLKILUUSI VOIVAT? VIELÄKÖ SATTUU?”

”Ei ole todellista”, Angien parahti. ”Ettekö voi vain, en tiedä, räjäyttää sen alusta plasmalla?”

”SIELLÄ ON KUULEMMA MYÖS HAIKALA. MITÄ IHMETTÄ OIKEIN TEETTE? VARJOTTU ON KOVIN HUOLISSAAN.”

Takaa-ajajat ampuivat laukauksia taivaalle. Kumpikin alus kulki tasaisesti kohti Tarkastajan vesiä – tasaisesti mutta aivan liian hitaasti matkalaisten makuun.

”VOISIMME AMPUA TEITÄ KUNNES UPPOAISITTE JA KUOLISITTE” peikko jatkoi kovaäänisellä. ”HELPPOA. TOSIN TARVITSEN RUUMIINNE TODISTEEKSI, JOTEN EI YKKÖSVAIHTOEHTO.”

”Onko tämä jonkinlainen neuvottelu? Odottaako se vastausta?” Deleva mietti.
”Hän vain nauttii hädästämme”, Halawe vastasi ja yritti pähkäillä tietä ulos.

”VOISIMME MYÖS SEURATA TEITÄ MINNE IKINÄ OLETTEKAAN MENOSSA, JA TAPPAA TEIDÄT KUNHAN SAAMME SELVILLE, MIKÄ NIIN KOVIN TÄRKEÄ ASIA ON AJANUT TEIDÄT TÄNNE.”

Taas yksi varoituslaukaus. Tai ehkä se oli ohi mennyt tähdätty laukaus? Siinä merenkäynnissä oli vaikea sanoa.

”TAI SITTEN VOITTE VAIN ANTAUTUA JA LOPETTAA TÄMÄN TYPERYYDEN. VARJOTTU KUUNTELEE SELITYKSENNE VARMASTI MIELELLÄÄN.”

Toa-kaksikko pyöräytti silmiään käytännössä synkronoidusti.

”SAATTE ELÄÄ JÄNNITYKSESSÄ, KUN POHDITTE, MINKÄ EDELLÄMAINITUISTA AION TOTEUTTAA. NÄHDÄÄN PIAN!”

Tuli hiljaista. Kolmikko ei sanonut oikeastaan mitään hetkeen. Metsästäjät eivät edes ampuneet. Kaukana takana näkyi kyllä heidän aluksensa valo.

Deleva päätti käyttää hetken rauhan paon järjestämiseen. Hän iski moottorin maksimikierroksille, kääntyi taaksepäin ja syöksi merenpintaan niin paljon plasmaa, että höyrypilvi peitti luultavasti koko lähiseudun.
”Seuratkaa nyt”, hän murahti ja tarttui taas ohjaimiin.

”Tuota”, Angien sanoi hiljaa. ”Onko varmasti hyvä idea mennä lähtökohtaisesti vaaralliselle merialueelle vielä… nuo perässä?”

”Ja sinulla on varmaan parempi idea?” Deleva vastasi. ”Ehkä tasaamme vähän tilannetta sillä.”

”No, ei meidän kannata kuolla missään takaa-ajossa tai karikossa”, selakhi sanoi. ”Me voisimme karistaa nuo ja mennä vähäksi aikaa piiloon jonnekin, missä ne eivät odottaisi meitä.”
”Nuo odottavat meitä aina”, Deleva sanoi.
”Ja siis, emme me ole tehneet mitään kovin väärää. Emme ryöstäneet Varjotun omaisuutta tai tappaneet hänen alaisiaan…” Angien yritti järkeillä, luultavasti enimmäkseen itselleen. Deleva huokaisi ankeana muistaessaan, miltä Ilmanautin palava liha haisi.
”Tai siis minä ja Hal”, selakhi korjasi. Hän vilkaisi pimeässä horisontissa vaanivaa Varjotun koiraa. ”Metru Nui vain meni tosi pahasti pieleen. Me voisimme oikeasti kokeilla vain selittää asiat. Varjottu jopa saattaisi ymmärtää. Ja Deleva voisi jatkaa matkaa Tarkastajan mysteerille ilman takaa-ajajia. Eikö… tuota, se olisi aika hyvä lopputulos?”

”Voi luoja, et voi kuvitella tuota tosissasi”, Deleva parahti.

Halawe oli ollut hiljaisempi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja ajatukset olivat eittämättä keskittyneet pohjan tutkimiseen.
”Ang, se on iso jos”, hän vastasi. ”Tiedän, että olit enemmän Varjotun kanssa tekemisissä, mutta en panisi mitään sen miehen armeliaisuuden varaan.”

”He eivät ole ampuneet meitä vielä”, Angien sanoi.

”Luulisi sinun tietävän, että pomosi pitää paljon enemmän vangeista”, Deleva murahti. ”Taidat olla aika Varjottu-mielinen joissain jutuissa.”

”Anteeksi vain, jos en pidä mahdollisuuksiamme kovin hyvinä. Sitä kutsutaan realismiksi”, selakhi kivahti.
”Realistit ovat vain pessimistejä, jotka kuvittelevat olevansa neutraaleita”, toa vastasi. ”Jos kuolisin johonkin typerään, olisin kuollut jo. Suurella Hengellä saa luvan olla joku pahuksen hyvä kohtalo varattuna, kun roikuttaa minua täällä näin.”
”Mmh, kerro lisää siitä, miten Suuri Henki liitti hermopäätteesi keinotekoiseen haarniskaan, että et kuolisi verenhukkaan.”
”No kiitos siitä sitten. On huikeaa olla tuntematta mitään kaulan alapuolelta.”
”Jos se oli Suuren Hengen suunnitelma sinulle, eikö se ollut aika ankea suunnitelma?”
”En ala väittelemään näitä juttuja juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Meillä on edelleen palkkatappaja perässä.”
“Moukari tai Inozya ei ole ihan kuka tahansa Steltinpeikko”, Halawe aloitti. “Hän tappoi Metru Nuin sodassa kymmeniä Toia ja on paljon muutakin kuin vain lihavuori. Tyyppi on älykäs, manipulatiivinen ja sadistinen. Hän on myös yllättävän… karismaattinen peikoksi”, toa kertoi.
“Olitko monellakin tehtävällä hänen kanssaan?” Deleva kysyi. Onneksi hänen ystävänsä oli puheliasta sorttia.
“Olin”, Halawe ”Mutta ehkä kaikkein… hurmaavin kohtaamisemme oli se ensimmäinen.”

Odina
Metru Nuin sodan aikana

Toa-soturi vilkaisi käytävän päässä odottavaa ovea ja nielaisi. Hän oli nimeltään Halawe, ja hän oli magnetismin toa, vaikka toaa hänessä ei ole ollut enää vuosiin. Vielä olisi vain loppukoe, ja hänestä tulisi virallinen Pimeyden metsästäjä. Yksi Varjotun verikoirista Lhikanin verikoirien sijaan.

Mustahaarniska painoi miruaan tiukemmin kasvojaan vasten. Sen vasemmassa poskessa oli edelleen kolhu koulutuskauden koettelemuksista. Alku Odinalla oli ollut pitkä ja rankka, mutta eteenpäin rämpimisessä oli motivoinut tieto siitä, että muuta tietä hänellä ei olisi. Sen hän oli varmistanut surmatessaan tiiminsä johtajan, ah-niin-suuren sotasankari-Svarlen. Metru Nui ja hänen tiiminsä oli kironnut hänet siitä, vaikka sotaurhon kaatuminen oli ollut eittämättä monelle suuri helpotus.

Hän oli pian päätynyt Odinalle, kuten kaikki muutkin, joilla ei ollut toivoa. Ei pettureita tälläkään puolella rintamaa pidetty juuri minään, mutta Varjotun legioonat tarvitsivat jokaisen käsiparin. Jos hän ei osoittautuisi metsästäjille hyödylliseksi, voitaisiin hänet haudata aavikkosaaren hiekkaisiin hautoihin aivan kuin niin monet toat ennen häntä.

Koulutuskausi loppuisi kokeeseen, jossa metsästäjiin haluava taistelisi areenalla oikeaa Synkkää Saalistajaa vastaan. Monet murhaajat, kiristäjät ja verenhimoiset soturit olivat sangen innokkaita löylyttämään, toisinaan tappamaan, uudet jäsenet – jos ei omaksi ilokseen, niin myös siksi, miten se vähensi heikon aineksen pääsemistä pahamaineiseen rikollisjoukkoon. Varjotun organisaatiosta ei olisi tullut mahtitekijää, mikäli se olisi sallinut riveihinsä jokaisen pahaisen taskuvarkaan.

Valmistautumiskammion seinällä roikkui tusinoittain aseita. Miekat, nuijat, rhotukat ja zamorit, ne kaikki olivat tulleet tutuksi koulutuskaudella – ja sitä ennen sodassa. Hänet oli laitettu harjoittelemaan erilaisia kidutuskeinoja, opetettu käsittelemään räjähteitä ja tiirikoimaan erilaisia lukkoja (ikään kuin magnetismin toa moisella kyvyllä mitään tekisi) ja lukemaan henkilöiden ruumiinkieltä. Taistelutaito oli tietysti tärkeä osa. Toisinaan kokelaat laitettiin kamppailemaan toisiaan vastaan vuorokauden tunnit, ja viimeiseksi selvinneetkin olivat murtaneet ainakin yhden luun. Kuukausi Odinalla oli saanut hänet totisesti katumaan sitä, ettei ollut keskittynyt kamppailulajeihin enempää toana. Svarlella oli toki ollut miekkailutuntinsa, mutta Delevaa oli kiinnostanut enemmän elämän pienet ilot.

Lopulta hän valitsi seinältä elegantin ja pienen tikarin, jota saattaisi kontrolloida voimillaan vaivattomasti. Minkään sitä suuremman hienovaraisessa liikuttelussa Halawe oli suurinpiirtein yhtä tarkka kuin murskauspallo.

Sen lisäksi otti hän vain uskollisen hammasrattaansa. Hopeakolikko oli merkitty Aerin auringolla.
Kun hän selättäisi vastustajansa ja liittyisi Metsästäjiin, aikoi hän päättää koodinimekseen Hammasrattaan.

Ehkä silloin muut kunnioittaisivat häntä edes hieman. Tähän mennessä häntä oli kutsuttu lähinnä matoraniksi, petturiksi ja pelkuriksi.

Halawe astui ulos polttavaan aurinkoon, kun hänen nimensä kuulutettiin areenalta. Tila oli kaiverrettu kanjonin pohjaan, ja sitä ympäröivillä kallioilla kiersivät istuinrivit. Yleisö oli harvemmassa kuin yleensä, sillä moni Odinan väkivaltaviihteen suurkuluttajasta oli parhaillaan Metru Nuilla toteuttamassa itseään.

Areenan hiekasta pilkisti siellä täällä metallinkappaleita. Halawe erotti toan tai matoranin hopeaksi haalistunen kallon. Aurinko porotti kuumimmillaan ja loihti teräviä varjoja kanjoniin. Peikko raahasi edellistä häviäjää, suurikokoista titaania, pois kentältä jättäen jälkeensä oranssin verivanan.

Toa veti syvään henkeä ja nautti hetken huomiosta astuessaan valokeilaan. Hän oli areenan keskipiste, jolle yleisö huusi ja hurrasi.Ei kovin iso yleisö, mutta yleisö kuitenkin. Sankari gladiaattoriareenalla. Toa barbaarien keskellä!
Halawe poseerasi yleisölleen varman näköisenä ja loihti tikarinsa kahdeksikon muotoiseen ilmalentoon.
”Kiitos, kiitos”, hän kumarsi.

Silloin areenan toinen ovi aukesi peikon jyrähtävien askelien saattelemana. Hirviömäinen järkäle, joka areenalle asteli, oli koodinimeltään Moukari, Inozya. Ja sellainen hän olikin: ainakin kolmen toan levyinen ja pituinen. Täynnä lihasta, haarniskaa, voimaa ja väkivaltaa. Inozya venytteli sormiaan ja heitti maahan aiemman häviäjän irtokäden, jota oli kalvanut mielikseen.

Peikot tunnettiin normaalisti rauhallisina ja melko yksinkertaisina otuksina, mutta Inozya oli kaikkea muuta. Hirvitys oli niittänyt mainetta Metru Nuin sodan ensimmäisinä vuosina. Maineikkain sankari, jonka Moukari oli surmannut oli valon toa Lheko, mutta tämä ei ollut kuin yksi monista viilloista saalistajan haarniskassa. Kalsea toankallo oli maalattuna tämän rintaan kuin varoitukseksi.
Odinalaiset eivät olleet innostuneita, kun saivat kuulla peikon palanneen takaisin linnoitussaarelle pistämään uusien jäsenten koulutuksen järjestykseen. Ilmeisesti meno saarella oli ollut paljon mukavampaa ilman Moukaria.

Äkkiä Halawesta tuntui, että peikko olikin areenan keskipiste, ja hän oli vain yksi ohjelmanumero.

Aerilainen astui varovaisesti eteenpäin. Kolossi seisoi jykevänä hänen edessään, eikä se edes tarvinnut aseita. Sen kourat olivat melkein Halawen ruumiin pituiset ja jykevät kuin Etelämantereen sähköviidakoiden rautapuut.

Halawe puristi tikaria käsissään. Se olisi menoa nyt.

Inozya heilautti nyrkkinsä kohtaan, jossa Halawe hetki sitten oli seissyt. Magnetismin toa oli kuitenkin ketterämpi kuin jätti ja onnistui väistämään maata tärisyttävän nyrkin iskun. Halawe loikkasi peikon taakse ja iski tikarinsa peikon pohkeeseen. Kuului kalahdus, kun metalli osui metalliin. Peikon levyhaarniskaa ei niin vain lävistettäisi.

Halawen tikari oli taittunut osumasta panssariin. Hän juoksi kauemmaksi peikosta ja suoristi voimillaan teränsä kuntoon. Inozya ei antanut toalle kauaa aikaa, vaan lähti juoksemaan kuin panssarijuna saalistaan kohti.

”Tämä oli huono idea”, Halawe sanoi ei erityisesti kellekään. ”Tämä oli huono idea.”

Kokelas väisti nousemalla ilmaan naamiollaan, ja peikko jysähti päin areenan seinämää. Törmäys vavisutti koko areenaa, mutta hirvitys nousi pystyyn pian. Kun Halawe yritti lähestyä, Inozya raastoi kiveä areenan seinästä ja ryhtyi viskelemään sitä päin toaa.

”Taistele, senkin pelkuri. Missä ovat ne hienot elementtivoimasi, joista kaikki toat ovat kuuluisia?” Inozya huusi. ”Taistele!” peikko karjui, ja osui murikalla toaan, joka lensi kaaressa takaisin areenalle.

Halawe mietti hetken, miten muka voisi voittaa taistelun. Hän pysähtyi ja keskittyi magneettikenttiin, jotka olivat luultavasti hänen ainoa ystävänsä juuri sillä hetkellä. Peikko oli jälleen lähtenyt rynnimään häntä kohti, mutta tämän liikkeet alkoivat hidastumaan, kun toa otti hallintaansa tämän metallisen haarniskan kappaleita. Oli kuin näkymättömät kädet olisivat tarrautuneet biomekaaniseen olentoon – sen haarniskaan, sen luurankoon.

Se on aivan liian iso… Liian iso, liian voimakas, Halawe yritti keskittyä. Ympäröivät metsästäjät huusivat ja peikko murahteli kärsimättömästi repiessään itseään näkymättömistä hidasteistaan.

Inozya oli kyllästynyt leikkiin. Häntä ei kukaan hidastaisi, varsinkaan magnetismin toa, joiden voima oli vain huijausta. Peikko riuhtoi itsensä liikkeelle magnetismin toan otteesta puskemalla eteenpäin. Toa säpsähti, kun hän tunsi magneettisten kahleiden särkyvän, eikä ehtinyt väistää seuraavaa rynnäkköä.
Inozya iskeytyi suoraan päin toaa ja heitti tämän pitkässä, tuskallisessa kaaressa areenan takaseinään. Toa osui selkä edellä kallioon ja putosi kyljelleen maahan. Hänestä tuntui, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi huutanut. Hänen naamionsa oli vääntynyt ja veri maistui suussa. Keho protestoi, kun hän yritti päästä ylös. Ei häntä olisi vielä selätetty, hän vannoi itselleen.

Vielä.
Peikko syöksyi uudelleen ja nappasi kiinni toasta. Halawe yritti väistää, mutta hänen vastustajansa kourien kantama oli yksinkertaisesti liian pitkä. Hän mursi kyynärvartensa lentäessään pää edellä hiekkaan. Hän valmistautui kokemaan uuden tuskallisen iskun jättiläiseltä, mutta sitä ei koskaan tullut.

”Älä ssurmaa häntä”, areenalle astellut vortixx-metsästäjä sähisi ja kaivoi esiin vihreää kiveään, joka symboloi hänen johtajalta saamiaan valtuuksia. Yleisö protestoi ankarasti. ”Varjottu ei halua, että tuota tapetaan. Hänellä on tälle muitakin käyttötarkoituksia.”

”Ei siitä ole muuhun kuin rahi-ruoaksi”, peikko murahti ja potkaisi Halawen selälleen. Se saattoi murtaa muutaman kylkiluun lisää. ”Vieköön!”

Metsästäjät tarttuivat Halawen hädin tuskin tajuissaan olevaan ruhoon ja lähtivät raahaamaan tätä pois areenalta.

Nykyhetki

“Hävisit kokeesi, mutta Varjottu otti sinut silti siipiensä suojiin?” Deleva kummasteli. ”Eikö epäonnistujat yleensä… en tiedä, paloitella ja keitetä ruoaksi tai jotain?”
”Voisin kehuskella olevani ainoa pimeyden metsästäjä vähään aikaan, joka hävisi kokeensa mutta pääsi silti jäseneksi”, Halawe sanoi. ”Mutta… en tiedä, se ei oikein tunnu kehuskelulta.”
”No, miksi sitten pääsit jäseneksi? Ilman, että sinua mutatoitiin tai mitään mutta typerää?”

”Magnetismin toat ovat hyödyllisiä”, Angien puuttui keskusteluun. ”Monella tavalla hyödyllisempiä kuin muut elementit, ainakin jos kyse on sodasta, jossa kumpikin osapuoli käytti teräksisisä sotakoneita.”

“Meitä ei ole erityisen paljon”, Halawe nyökkäsi. ”Ja kun suuri osa maailmasta koostuu metalleista, joten voimamme ovat aika hyödyllisiä.”
“Silti hävisit Inozyalle”, Deleva sanoi.
“Tarinani pointti ei ollut se, että hävisin. Vaan se, että Inozyaa ei pidä aliarvioida. Hän on Steltinpeikko, mutta älykäs ja osaa suunnitella.”

”Mutta eihän hän tehnyt tuossa tarinassa muuta kuin jyräsi sinut”, Deleva protestoi. ”En tiedä havainnollistaako se hänen älykkyyttään.”

”En halua sen toistuvan”, Halawe sanoi ja vilkaisi olkansa yli. Heidän takaa-ajaansa ei enää näkynyt, mutta otus eittämättä pysytteli aivan horisontin takana. ”Toivottavasti Moukari ei yllätä meitä, kun rantaudumme.”

”Mitä muutakaan hän aikoisi?” Deleva kysyi. ”Tappelisi rehellisesti, niin loppuisi tämä leikkiminen.”

”Tuota… taidamme olla lähellä”, Angien hiljensi ääntään. Pimeässä erotti jonkinlaisten merestä kohoavien pylväiden siluetteja. Ensin niitä oli vain muutama, mutta pian tuntui kuin he olisivat seilanneet metsään.

”Niin olemme”, Deleva vastasi. Hänkin oli vaistomaisesti hiljaisempi. Hän madalsi nopeutta, kunnes he lipuivat käytännössä uimavauhtia pilareiden joukossa. Hän jäi katsomaan yhtä niistä. Se näytti edelleen säännölliseltä kuusikulmiolta, vaikka meri olikin tasoittanut sitä satoja vuosia. Pilari kapeni veden pintaa lähestyttäessä.

Hän katui heti katsoneensa vettä.

”Näettekö tekin…” Angien irvisti, katse meren pinnassa.

Delevaa tervehti hänen oma kallonsa. Se oli edelleen pultattuna kylmään konekehoon. Kakamasta ei ollut jälkeäkään. Kuluneesta pääkallosta puuttui palanen leukaa ja sen otsassa oli syvä reikä. Se yritti elehtiä Delevan mukana, mutta heijastus oli auttamattoman hidas. Se toisti jokaisen toan ilmeen omilla kuolleilla kasvoillaan, mutta aina hieman myöhässä.

Hän hieroi silmiään. Kallo oli siinä hetkessä kadonnut. Hän näki vain oman heijastuksensa, synkästä vedestä, jonka aallot pian särkivät.

”Meidän… meidän ei pitäisi olla täällä”, Angien sanoi hiljaa. ”Makutan kirous ei ole vain tarina.”

”Myöhäistä kääntyä”, Halawe vastasi. ”Katsokaa.”

Sumuinen ranta alkoi erottua selvästi. Tarkastajan kartano kohosi mahtavana matalaa pilvivaippaa hivellen. Ujo aamun sarastus piirsi sen ääriviivat oranssilla taivasta vasten. Makutan talo vartioi jyrkän kallioniemen kärkeä. Mereltä päin seinämät kohosivat rosoisesta kivikosta, jotka olivat kuin meren pohjasta törröttäviä sirpaleita. Merenpohjan piti olla niitä täynnä, sillä ne koputtivat aluksen pohjaa jatkuvasti.
Kartanoa ympäröivästä merestä kohosi eriskummallisen säännöllisiä kivipylväitä. Osa niistä oli lohjennut tai kaatunut. Moni oli vesirajasta niin veden huteraksi kovertama, että näytti kaatuvan hetkenä minä hyvänsä.

Itse talo näytti ensi vilkaisulta kuin miltä tahansa Steltin kivihuvilalta. Se oli jylhä ja linnamainen. Julkisivu oli koristeellista marmoria.
Mutta mitä pidempään sitä katsoi, sitä vääremmäksi se muuttui.
Silmä ei oikein saanut kiinni karmien koristeiden muodosta. Pylväiköissä oli eri määrä pylväitä riippuen siitä, kummasta suunnasta laski. Oli kuin talon tornit olisivat kääntyneet hieman aina, kun niitä ei katsonut, ja he vannoivat nähneensä jossakin ikkunoista valoa. Sitä vain oli mahdoton löytää toisella katsomiskerralla.

Se, miten kivet raapivat aluksen kylkiä, toi Angienille kylmät väreet. Hän kuuli taas koputuksen aluksen pohjasta.
”Kuinka syvää tässä on?” hän kysyi. Vesi oli lähes mustaa.
”Kukaan ei tiedä”, Halawe vastasi. ”Mutta paljon syvempää, kuin äsken avomerellä. En pysty aistimaan pohjaa.”
”… siksikö täällä ei ole hylkyjä?”
”No, se ainakin selittäisi….”

Kumpikin heistä säpsähti, kun alus riipi oikein kovaa yhtä kivipylvästä vasten. Hetken kuulosti siltä, että laita antaisi periksi.
”Meillä oli taatusti tarpeeksi etäisyyttä”, Deleva kirosi yläkannella ruorissa. ”Väliä oli ainakin vaaksa.”
Pylväs painautui entistä lähemmäksi. Kirskuen koko alus kääntyi vinoon. Deleva käänsi minkä pystyi, mutta he osuivat keula edellä pylväiden sykermään. Toa yritti kääntää peruutusvaihteelle, mutta takaisinpäin ei mahtunut. He vain tönivät peräänsä pylvääseen.

”Nämä… eivät olleet näin”, Deleva yritti järkeistää tilannetta.
Kaikki kolme vannoivat, etteivät olleet nähneet yhdenkään pylväistä liikahtaneen senttiäkään.
Ei ollut sen koommin heidän veneensäkään törmäyksen jälkeen.

Äkkiä paikalleen juuttuneena koputus veneen pohjasta tuntui äkkiä paljon kammottavammalta. Se lakkasi nopeasti olemasta koputusta ja muuttui kirskunnaksi, kun jokin puski alhaalta ylös heidän aluksensa pohjaa vasten.

Matkaa rantaan ja kartanolle oli vielä kivenheitto. Oli vaikea sanoa, oliko matkalla enemmän vettä vai aavemaisia pilareita.
Vene kallistui, kun sen oikea puoli alkoi nousta hitaasti. Vähät matkatavarat kannella paiskautuivat vastakkaiseen laitaan, mutta matkalaiset saivat laidasta kiinni.

”Tämä… tämä kaatuu”, Deleva parkaisi. Hän saattoi kuvitella, miten hänen kehonsa vetäisi hänet pohjaan välittömästi. Ympärillä kohosi vain kivipilareita. Ne… kaikki olivat ehkä hieman lähempänä?
Piirittivätkö ne heitä?
Kartano katseli heitä kukkulalta ivallinen virne ikkunankarmeissa.

”Hukkukaa”, tuuli ehkä sanoi. Tai aallot. Yhtä kirottuja kummatkin.

Deleva otti kiinni yhdestä pylväästä ja yritti hillitä aluksen kallistumista sillä. Hän lähes horjahti veteen, sillä pylväs antoi välittömästi periksi ja kaatui mereen.

”Alus on puuta”, Halawe ajatteli äänen. ”Pilarit kiveä. Minä…”
”Tuo on metallia ja sinulla on Miru”, Angien huusi. ”Mitä vielä tarvitset?”
Vasen laita painui juuri veden alle. Kannelle tulviva vesi vain nopeutti aluksen ympäri kääntymistä.
Halawe tarttui Angieniin ja nousi varovaisesti ilmaan naamio loistaen. Naamiota ei ollut varsinaisesti suunniteltu myös matkustajien lennättämiseen, mutta ehkä sääntöä voisi venyttää. Selakhi tarrasi toaan minkä pystyi, mutta se ei varsinaisesti tehnyt mukana pysymisestä yhtään helpompaa.
Joitakin metrejä ilmassa Halawe osoitti kädellään Delevaa, ja nosti tämän ilmaan hitaasti. Toa oli järkyttävän painava, eikä metalli tuntunut olevan mielissään sitä ylöspäin nostavasta hylkimisestä. Deleva vilkaisi alas mustaan veteen hieman epäröiden, kun heidän veneensä kaatui lopulta ja vajosi kokonaan pinnan alle.

”Olet raskas”, Halawe parahti yrittäessään keskittyä yhtä lailla kumpaankin toa-voimaan. Hänen hansikkaansa loistivat kirkkaana lilaa, kun niihin upotetut elementtikivet ponnistelivat Delevan kanssa. ”Tuntuu… sellaiselta kidutuspenkiltä”, Halawe mutisi. ”Tiedättekö, sellainen missä venytetään…”
”Suu tukkoon ja rannalle!” Angien parahti toan korvanjuuressa. Kartanon tiluksilla kolmikkoa tuijottava hopeakasvoinen usvapilvi oli kadonnut kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, ennen kuin kukaan oli edes ehtinyt huomata sen koskaan olleen siellä.
”Mitä pirun metallia sinä olet, Deleva?” toa kysyi. Hän levitoi varovaisesti rantaa kohti, muttei uskaltanut pitää yllä kovin suurta vauhtia siinä pelossa, että Deleva jäisi. Kun etäisyyttä tähän oli vain jokunen metri, Kal-järkälettä saattoi vielä kannatella.

”Kuolleiden toien verestä tehtyä sielumetallia tai jotain”, plasman toa sanoi. ”En minä tiedä. Tämä ei ole oikein hyvä hetki!”
”Veressä on vain rautaa”, Halawe parahti. ”Tuo ei ole rautaa. Mitä tuo edes”, hän yritti puhua, mutta se tuotti vaikeuksia. Kaikki, mikä ei ollut hampaiden puremista yhteen, tuotti vaikeuksia.

Inozya ei nähnyt tarkkaa ilmettä, mutta hänellä oli melko hyvä käsitys kohteesta. Kirkkaana hohtava naamio oli melko hyvä kohde tähdätä aamuyön pimeydessä. Hän tuki raskaan kiväärin aluksensa laitaa vasten, kyykistyi ja keskittyi katsomaan läpi kiikarista ja tähtäämään kirkkaaseen valopisteeseen.

”No, ammu jo”, hänen vierellään oleva vortixx usutti. ”Niin saadaan ne rahat.”
Peikko näytti mietteliäältä. Toat leijuivat hitaasti kohti rantaa.
”He saattavat tietää jotakin makutan kartanosta”, Moukari sanoi. Hänen äänensä kuulosti siltä, että se liiskasi pieneläimen joka kerta tömähtäessään ulos. ”Viisi operaatiota, eikö vain, Rienaaja? Kaikissa kartanon vartijat pitivät huolen siitä, että yhtäkään esinettä tai salaisuutta ei viety.”
Vortixx nyökkäsi. ”Kuulostaa uhkapeliltä.”

”Petturit… niitä on aina. Makutan jäämistö kaikkine salaisuuksineen olisi jotakin, mitä Varjottu ei aivan joka päivä saisi”, Moukari pohti. ”Ja jos nuo pääsevät sinne sisään… uhkapeliäpä hyvinkin. Mutta mitä voin sanoa? Vuosisata heikkojen jyräämistä, ja kuka tahansa alkaa kaivata hieman uhkapeliä.”

”Syytän sinua, mikäli epäonnistumme”, sanoi Rienaaja. ”Syytän sitten sinua.”

”Toki”, Inozya sanoi ja nosti kiväärinsä. Hän töytäisi toveriaan hartialle niin, että vortixx horjahti hieman taaksepäin. ”Toki syytät.”

Jänön jekku

Klaanin selliosasto

”Anteeksi, voisitteko toistaa?”

Takalek tajusi heti pyynnön lausuttuaan, kuinka järjetön se oli ollut. Hänen korvansa saattoivat valehdella – hän oli saattanut kuulla puoliunisena väärin. Krickit oli ehtinyt juoda aamulla vain puolikkaan kupin kahvia, ennen kuin pikainen toimeksianto oli kaapannut hänet mukaansa selleihin. Silmiään hän ei silti voinut epäillä, vaikka niiden välittämät aistihavainnot miten olisivat olleet ristiriidassa hänen todellisuudentajunsa kanssa.

Ei ainakaan tuijoteltuaan näkymää jo useita minuutteja.

Kuulusteltava ei vaatimuksen typeryydestä välittänyt vaan täräytti vastauksen niin kovaa, ettei hän vain toistanut vaan ehkä jopa SUPER-toisti. ”Katosivat keskellä yötä, rouva! Kun saavuin vahtivuorolleni, minua odottivat vain tyhjät sellit.”

Näin ei voinut tapahtua.

Takalek hieroi silmiään nähdäkseen, toisiko se kalterien takana joskus viruneet ilmestykset takaisin. Ei se tuonut. ”Näkyykö valvontakameroista mitään? Onko Paacolta kysytty?”

He olivat selliosaston korkeimpien turvatoimien takana. Täällä pidettiin vankeja, joilla epäiltiin tai tiedettiin olevan pakoyrityksiä mahdollisesti helpottavia kykyjä. Täällä pidettiin niitä, joita ei päästetty ulos häkeistään edes syömään, vaan joille ruoka annosteltiin kalterien läpi. Täällä pidettiin niitä, joita krickit vältti katsomasta silmiin aina alhaalla käydessään.

Turvatoimista huolimatta tältäkin osastolta oli karannut vankeja; Takalek itse muisti parikin tapausta viime kuukausilta. Se oli kuitenkin ennenkuulumatonta, että kolme vangittua katosi samana yönä. Kolme vangittua, joista yksikään ei ollut ikinä antanut ymmärtää olevansa erityisen vaarallinen. Takalek ei edes ikinä ollut kuullut sen, jonka tyhjien kaltereiden edessä nyt seisoi, puhuvan mitään kenellekään.

”Itse asiassa on”, tokaisi Santor. ”Hieman keskiyön jälkeen kolmikko katosi selleistään yksi kerrallaan. Paaco sanoi kelanneensa nauhoja monta kertaa ja olleensa näkevinään, että selleihin olisi hetkeä tapahtunutta ennen ilmestynyt… ööh…”

”Mitä niihin oli ilmestynyt, Santor?”

Joitakin tunteja aiemmin

Syvällä Bio-Klaanin alla, rikosten ja anarkian synkässä syöverissä, istui sellinsä perällä toan kokoinen tumma hahmo, jonka selästä törrötti yksi repaleinen siipi. Olennon keho oli peitetty tahraisilla, karmiininpunaisen ja violetin sävyihin värjätyillä nahanpaloilla. Sen raajoja ja ylävartaloa kuristivat lukuisat mustat vyöt ja ruosteiset metalliketjut, jotka vaikuttivat ainoalta asustuksen kasassa pitävältä seikalta.

Oli yö, ja suurin osa heidän kohtalonsa jakavista vangeista oli hiljentynyt, kääriytynyt saastaisiin riepuihinsa ja käynyt yöpuulle. Vaiti oli myös yksisiipinen enkeli, mutta se ei nukkunut.

Yksisiipinen enkeli istui hiljaa ja kuunteli.

Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.

Sellitoverin vaimeaa saarnaa, jonka se kuiskasi suutaan peittävien kääreiden lävitse, kuuntelivat vain yksisiipinen enkeli ja itsekseen vaimeasti hihittävä Torahkshi. Joskus heidän seuranaan oli ollut pinkki vemmelsääri, jonka tarinat olivat olleet yksisiipisestä enkelistä paljon hauskempia. Jänö oli runoillut heille ihmeellisiä satuja jumalista, aarteista ja taruolennoista.

Yksisiipinen enkeli oli riimejen ontuvuudesta huolimatta tuntenut imeytyvänsä mukaan kanin jännittäviin kertomuksiin. Nyt äänessä olevan vangin tarinaa se kuunteli vain puolikorvalla, koska oli kuullut sen ennenkin eikä muutenkaan pitänyt sitä yhtä hauskana.

Jänis oli puhellut heille muutakin. Aina välillä – ollessaan synkemmällä tuulella – se oli hylännyt runouden ja yksinkertaisesti ärissyt raivoa tihkuvia uhkauksia lukuisille vihamiehilleen, joista yksikään ei ollut ollut paikalla niitä kuulemassa. Merirosvoille. Poliiseille. Admineille. Filosofeille. Diktaattoreille. Vemmelsäärellä oli ollut paljon vihamiehiä, ja yksisiipinen enkeli oli kunnioittanut sitä.

Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.

Nyt vemmelsääri oli kuitenkin poissa. Se oli väittänyt osaavansa erään jekun, jolla olisi voinut paeta, mutta joka oli ollut liian salainen käytettäväksi muulla kuin suurimmalla epätoivon hetkellä. Kani oli kuitenkin saanut itselleen vapauden vaihtamalla sen hattuun, ja jäljelle olivat jääneet vain he kolme.

Yksisiipinen enkeli olisi halunnut nähdä kanin käyttävän jekkua, mutta nyt vaikutti olevan liian myöhäistä. Torahkshi oli aiheesta täysin tietämätön, mutta kertomustaan jatkava olento vaikutti tunteneen vemmelsäären ennen kuin he olivat tavanneet toisensa kalterien takana ja voisi siksi tietää jotakin. Jokainen heistä oli päätynyt selliinsä saman rikoksen tähden – he olivat yrittäneet laskea synkkiä loitsuja järjestön johtajineen ylle, ja Bio-Klaanin säännöt kielsivät ehdottomasti kiroilun.

Yksisiipinen enkeli ei osannut oikeasti kirota, eikä hän edes ollut makuta – se oli vain rooliasu. Se ei tiennyt, oliko kellään heistä oikeasti taikavoimia; kanin salaperäinen jekku kiinnosti yksisiipistä enkeliä siksi, että siihen kuulosti olennon puheiden perusteella liittyvän jotakin ihmeellistä ja taianomaista. Mikä oli jänön jekku? Saisiko hän milloinkaan vastausta kysymykseensä?

Tarinoiva, siteisiin kääritty hahmo, joka oli joskus sanonut nimensä olevan Rikon sääntöjä, ei ollut suostunut vastaamaan yksisiipisen enkelin kysymyksiin kanista tai sen jekusta. Enkeli piti saarnaajan nimestä ja mietti, voisiko se itsekin olla vain Yksisiipinen enkeli. Sillä oli ollut joskus toisiakin nimiä, mutta se ei ollut kertonut niistä kenellekään Bio-Klaanissa, ei edes kirjoittanut liittymislomakkeeseensa. Torahkshi, joka hihitti itsekseen kaltereiden läpi virtaavalle kertomukselle, ei välittänyt hyvistä nimistä. Torahkshi halusi olla vain Torahkshi, mikä oli yksisiipisestä enkelistä outoa.

Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo…

Rikon sääntöjä vaikeni yhtäkkiä kesken lauseen. Yksisiipinen enkeli istui sellissään ja odotti kärsivällisesti kuullakseen, mistä oli kyse.

Minuuttien päästä siteisiin kääritty hahmo puhui.

Me olemme olleet täällä tarpeeksi kauan. Te olette valaistuneet ja nähneet totuuden. Tunnen, että vemmelsääri kaipaa apuamme tulevissa koitoksissaan. Tunnen, että hän käyttää jekkuaan ja että meidät vapautetaan vankiloistamme.

Se kuulosti yksisiipisestä enkelistä jännittävältä. Se kuulosti Torahkshin naurunremakasta päätellen Torahkshista hauskalta. Kaikki kuulosti Torahkshista hauskalta.

”Me olemme niin vaarallisia vankeja, että on vastoin Bio-Klaanin sääntöjä päästää meidät pois selleistämme”, käkätti sellissään edestakaisessa liikkeessä vääntyilevä Torahkshi. ”Kukaan ei suostu vapauttamaan meitä.”

Yksisiipinen enkeli ei vaivautunut vastaamaan; se tiesi, että jekku voisi heidät vanginneen järjestön säännöistä huolimatta saattaa heidät vapauteen. Jekut olivat ihmeitä.
Hetken päästä Rikon sääntöjä puhui jälleen.

Typerykset. Minä olen Rikon sääntöjä.

Yksisiipinen enkeli katsoi ihmeessään, kun ilma sen edessä väistyi yhtäkkiä suuren, tumman muodon tieltä. Siristettyään hetken silmiään pimeydessään se erotti, mitä selliin oli ilmestynyt.

Minä rikon sääntöjä.

Nykyhetki

”O-ovia, rouva poliisi.”

Jostain syystä se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Takalekin selkäpiitä.

Tuntematon

Yksisiipisestä enkelistä täällä oli kovin valkoista.

Se harmistui hieman siitä, että sen vaatteista olivat kadonneet kaikki kauniit värisävyt.

Olentojen nimet olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli ja Rikon sääntöjä, eivätkä he tienneet, missä olivat.

Loispistiäinen 4

Koillissakara

Kristallisaarten keskiosat olivat kokeneellekin merenkävijälle painajaismaiset. Korkeat kivipiikit kohoilivat merenpohjasta kuin Metru Nuin kupolin reunavesillä. Niiden säröiset reunat kimaltelivat valon osuessa niihin. Hainhampaiksi kutsuttuja piikkejä kasvoi pitkinä jonoina, kuin jonkin suuren, nukkuvan meriolennon leukoina. Siitä pahamainenen merialue olikin nimensä saanut: Cilincarin hampaat, muinaistarustojen särkyneen kärmeksen mukaan.
Osa kivihampaista oli täysin veden alla, ja osuma sellaisen kärkeen repisi auki veneen kuin veneen pohjan. Toiset taas muodostivat valtavia vuoria, jotka nousivat pinnan ylle ja muuttuivat kallioisiksi saariksi. Sellaisten kimaltelevien kalliorantojen uumenissa piili Kristallisaarien vaurauden alkuperä.

Aallot toivat aika-ajoin rantaan hylkyjen kappaleita ja joskus rikkauksia, joita laivat olivat kuljettamassa. Myrskyinen meri oli täynnä elämää, mutta vain harvat suuret kalastusalukset uskaltautuivat alueelle. Useimmat kiersivät saaret idempää, missä selänne oli avoin.

Synkkä myrskyilma oli vierailu hautausmaalle. Kylmyys ja viima uiversivat kuin valittavat aaveet kirottuina vaeltamaan siinä särkyneessä maailmassa. Toisinaan myrskyissä kivipiikitkin ujelsivat. Monet merenkävijöiden kauhutarinat olivat kotoisin niiltä rosoisilta saarilta Koillissakaran juuressa.

Saaret olivat kuin helmiä karun meren syövereissä. Ne tarjosivat elämän monille, mutta paljon harvemmille kuin aikana, jolloin salskea kansa oli vahtinut maailmaansa kristallitorneistaan. Muinaisaikojen rakennelmista ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Makutat, odinalaiset ja kaikenlaiset sotalordit olivat tuhonneet valtakunnat perusteellisesti. Hailtiamaiden aarteet ja väki oli viety ympäri maailmaa, aivan kuin he olivat draakkien valtakunnille aikanaan tehneet. Jäljellä oli vain raunioita ja niiden varjoissa asuvia. Suurin osa saarten asukkaista tätä nykyä oli matoralaisia.

Synkän pilvikaton varjossa kulki myös yksinäinen xialainen vene. Kolme matkalaista seilasi meren aalloilla ja väisteli kareja ja kivikkoja päättäväisellä matkallaan kohti Aerin saarta ja makutaa nimeltä Tarkastaja.

Litimärkä Deleva oli ruorissa ja kirosi pikaveneen heppoisuuden. Syysmyrskyn tyrskyt heittelivät virtaviivaista alusta kuin oljenkortta, jonka ohjaamiseksi toa teki parhaansa. Pisarat valuivat hänen naamiotaan pitkin ja ropisivat hänen panssariinsa. Tai niin hän tiesi tapahtuvan, koska hän näki pisarat ja muisti, miltä ne tuntuivat.
Nykyään hän ei tuntenut sen pahemmin kosteutta kuin kylmyyttäkään.

”Olemme vaarallisen lähellä tuota karikkoa!” Halawe huusi aluksen keulasta, jossa hän oli toiminut kaikuluotaajana aistien pohjan mineraalien muotoja. Salamointi ja sade eivät tehneet siitä helppoa, mutta se ei lannistanut miestä: hän oli tottunut navigoija. Jotkut sanoivat, että se tuli Fa-Matoraneille luonnostaan.
”Yritän kääntää koko ajan!” Deleva puri hammastaan ja keskittyi ohjaamiseen. Aallokko ja salamat toivat hänen mieleensä Aft-Amanaa ympäröineen synkän meren. Mahriaanin palava liha tuoksui ilmassa, ja myrskypilvet näyttivät piirtävän korppimaisia muotoja taivaalle. Siitä oli ties miten kauan, miksi se edelleen muka pyöri hänen päässään?

Angien oli visusti sisällä pikaveneen kannen alla ja kuunteli, miten aallot riepottelivat purtta. Hän oli käpertynyt pinoon viittoja pysyäkseen lämpimämpänä ja kuivana. Ne olivat löytyneet aluksen aiemman omistajan jäljiltä. Selakhi oli samaan aikaan sekä huojentunut että turhautunut siitä, ettei hänestä ollut taaskaan mitään hyötyä.
Ainakaan hänen ei tarvitsisi mennä kannelle uhmaamaan onneaan meren jumalia vastaan. Ne eivät ole koskaan olleet selakheille suopeita.

Heidän matkansa oli sujunut Xian jälkeen paljon hiljaisempana. Venehankinnan osoittautuminen veriseksi ei tuntunut erityisen sankarilliselta tai oikealta, eikä Deleva ollut ainoa, jonka omaatuntoa se riepoi.
He eivät olleet juuri puhuneet toisilleen viime pävinä, sen oli kylmä kone-toakin noteerannut. Angien ja Halawe tosin olivat usein yhdessä ja puhelivat hiljaa toisilleen. Konemies ymmärsi kyllä miksi, mutta myös hän kaipasi seuraa.

Jossain määrin kaikki kolme veneessä matkustavaa olivat kaikki matkalla omille syntysijoilleen. Halawe ja Deleva olivat ajautuneet kanistereissaan rantaan yhdellä näistä pikkusaarista, ja Angien muisti vielä ajan, jolloin Selakhiaa hallitsi selakhi.
Nyt heistä kenelläkään ei ollut täällä mitään. Jopa heidän matkansa tavoite oli menneisyyden haamu.


Aer oli Kristallisaarten mittapuulla suuri, yksi suurimpia Selakhian jälkeen. Suurimmalle osalle nimi toi vain mieleen ne lukuisat selakhien esineet museoissa, joita alueelta arkeologit olivat kaivaneet. Delevalle se toi mieleen mäntymetsät, jyrkät kalliorannat aurinkoiset päivät, joina hän oli saattanut vielä tuntea lämmön pinnallaan.

Tuntien kamppailun jälkeen he olivat päässeet läpi Cilincarin karikoista ja saapuneet tyynemmälle keskiselle Kristallimerelle, josta matkalaiset saattoivat jo nähdä määränpäänsä. Aer kohosi vehreänä ja suurena horisontissa pienten kiviluotojen parvien keskellä. Sen takaa saattoi erottaa naapurisaari Ehrenin vuoret. Jos matkasi vielä vähän pidemmälle, päätyi Selakhiaan.

”Me olemme pian perillä”, Halawe huikkasi kannen alle ja ponnisti sitten takaisin ylös. Kansi oli edelleen litimärkä, kuten oli hänkin. Toa nojasi kaiteeseen ja katseli saarta oudon tunteen vallassa.
”Ajattele, viimeiset selviytyjät palaavat takaisin”, hän sanoi Delevalle.
”Siitä on ikuisuus”, plasman toa huokaisi silmät vangittuna kotisaaren rantaviivaan.
”Sitä tuntee itsensä vanhaksi”, Halawe jatkoi.

Angien kipusi ylös kannelle edelleen paksuun, oranssiin viittaan kietoutuneena.
”Upea sää meillä”, hän totesi kuivasti. ”Mikä on suunnitelmamme, kun pääsemme rantaan?”

”Tarkastajan kartanolle ei pääse vesitse, sillä se on karikoiden ympäröimä”, kertoi Deleva aluksen ruorin luota. ”Menemme maihin ja jatkamme jalan. Yövytään jossakin kylässä, ja talsitaan sitten kartanolle. Jos Tarkastaja on mitenkään läsnä, kysymme häneltä suoraan kaiken – ja jos ei, löydämme taatusti vastauksia jostakin hänen kartanostaan.”
”Hmm. Läsnä?” Halawe kysyi.
”Sitä varten meillä on se Iden”, Deleva sanoi.
Angien puristi laukkuaan, jossa naamio oli piilossa. ”Selakhi-Iden. Normaalilla lähinnä katsellaan seinien läpi.”
”No, se”, Deleva vastasi.

Aerin melko korkeat rantatörmät olivat tiheän mäntymetsän peitossa, eikä sisämaahan nähnyt kovin pitkälle.
”Täällä oli joitakin kyliä, eikö?” Angien katseli metsiä epäillen.
”En tiedä nykyisestä asutuksesta”, Deleva sanoi hieman haikeana. ”Aerin kaupunki sijaitsi aivanlähellä, mutta nyt rannat ovat vain kanervia ja pajuja.”

Heidän rantautuessaan oli jo myöhä. Deleva manöveeröi heidät taidokkaasti vastatuulessa rantaan ja väisti pahimmat karit. Angien hytisi toisen toan rinnalla aluksen kannella, jossa he pitivät vesirajaa silmällä yllättävien kivien varalta.

Pienessä lahdenpoukamassa oli aikanaan ollut Aerin Satamakylä, josta oli hieman matkaa sisämaassa sijainneeseen kaupunkiin itsennsä. Deleva katseli ympärilleen kuin jonkun toisen muistoihin eksyneenä. Kalastusveneiden rivit olivat olleet pitkät, ja niillä kaikilla oli punajuuren purppurat purjeet. Punajuuri, plasman toa oli aina vihannut sitä viheliäistä vihannesta. Sitä oli viljelty valtavasti ylängöillä kaupungin reunamilla.

”Rúcioro, Tarkastajan saari”, Halawe kertoi, ”on oikeastaan niemi, joka sijaitsee Aerin saaren pohjoispäässä, lähimpänä Selakhiaa. Pääsemme vanhaa metsätietä pitkin aika lähelle, mutta osa matkasta on aika kivikkoista.”

”Mikäpä näillä saarilla ei olisi kivikkoista” Angien mutisi katsellen ohi valuvia saaria. Maisemat olivat tismalleen kuin Selakhiankin rannoilla. Se sai hänet hieman surumieliseksi.

Poukaman reunat olivat äkkijyrkät, kuten Kristallisaarten rannoilla oli taipumus olla. Niihin oli kuitenkin kaiverrettu leveät askelmat. Ne olivat märät, liukkaat ja sammaloituneet, mutta niitä pitkin pääsi ylös. Joskus askelmien vieressä oli ollut köysirata, jolla rahtia oli tuotu ylös satamasta. Siitä oli jäljellä vain rautapultit kalliossa.

“En muistanut kotisaaren olevan näin… karu”, Deleva sai suustaan kavutessaan kalliota.
”Muistat, millainen se oli kesällä ja auringonpaisteella. Tässä säässä kaikki näyttää ankealta”, toinen toa vastasi. Hän oli jo ylhäällä ihailemassa myrskyisiä maisemia ja vellovaa merta.
“Muistan kesän auringot, mutta muistan myös skakdien tuoman tulen”, koneistettu sanoi synkkänä ja nousi viimeiset askeleet ylös.
”Deleva, olet aina niin pirteä”, selakhi mutisi kolmikon viimeisenä. Hän odotti joka hetki liukastuvansa ja putoavansa alas. Kalliokiipeily sateella ja pimeällä ei ollut hänen parhaita alojaan.

Huipulta näki kauas alhaalla roikkuvista harmaista pilvistä huolimatta. Saaria oli ripoteltu horisonttiin kuin pieniä kiviä. Vanhaan Selakhia näytti sumuisessa horisontissa lähinnä ankealta, värittömältä valokuvalta. Joskus merialue oli ollut täynnä liikennettä.
Ainoat elävät sielut merellä, mitä Halawe sinä iltana näki, oli lintuparvi lentämässä koillista kohti.
“Lintuja…” Deleva mutisi puoliääneen auttaessaan selakhia huipulle. “En pidä enää linnuista. Ne ovat kauheimpia asioita mitä tiedän…”
Nainen ei oikein tiennyt, mitä siihen vastata. Delevan traumat vuotivat usein ulos kuorestaan.

”Hei, Del, vanha satamatie on vielä jäljellä”, Halawe sanoi huomatessaan syysmetsän läpi kulkevan ruohottuneen uran. ”Puut ainakin suojaavat enemmältä tuulelta.”
”Kuinka pitkä matka tästä on sinne kylään?” Angien kysyi näyttäen siltä, että katui (taas) koko matkalle ryhtymistä.
”Kilometri, suurinpiirtein. Eihän sinulla ole kylmä?”
”Miten sinulla ei ole?
”Olen varustautunut tällaisiin olosuhteisiin. Haarniska pitää lämpöä.”
”Hyrrr. Muistuta minua ensi kerralla, kun olemme menossa tällaiselle typerälle matkalle.” Odinassa ei ollut montaa hyvää puolta, mutta ainakin siellä oli lämmin.
”Mitä vain sinulle”, Halawe virnisti.
”Suu tukkoon ja mennään.”

“Syksyinen metsä on niin kiehtova”, Deleva selitti heidän kävellessään. “Lehtipuut ovat varistaneet lehtensä ja valmistautuvat talveen. Havupuut sen kun seisoivat valmiina kestämään talven koettelemukset Ja nämä erilaiset valot, jotka vehreä metsä olisi peittänyt syleilyynsä. Ne pääsevät nyt oikeuksiinsa”, toa runoili. Heidän ympärillään jalavat ja männyt hohtivat kukin lajilleen tyypillistä hohdettaan kuin heikot valokivet. Metsän sydän oli paljastunut.
Kaksi muuta vilkaisivat tunnekohtauksen saanutta robottisoturia kummastuneina.
”En tiennyt, että pidät puista”, Angien sanoi.
“Olen vain iloinen ollessani taas Aerilla”, Deleva naurahti. “Tämä on niin mukavaa vaihtelua Metru Nuin suurkaupunkiin ja pitkään merimatkaan”, toa jatkoi.
“Sitä kaipaa välillä takaisin primitiivisempiin aikoihin, jolloin sai rakentaa asumuksensa metsään ja pelätä henkensä edestä telaketjuraheja”, Deleva puheli itsekseen.
”Kunnes todella joutuu pelkäämään niitä raheja”, Halawe huomioi.

Metsätie muuttui pian hakkuualueen läpi kulkevaksi tieksi. Paikalla, jolla Aerin kaupunki oli ennen skakdeja seissyt kohosi paalumuurien ympäröimä kylä. Piiput savusivat ja ikkunat hohtivat lämmintä valoa.

“Tässä sijaitsi ennen kaunis metsä, johon ikikoivut olivat juurtuneet ennen Aerin kaupungin perustamista.” Nyt hän näki edessään vain lohduttomia kantoja, joita lahottajasienet hajottivat. Kaikki oli revitty, pilattu ja käytetty. Delevasta näky oli lohduton.
”Otan mieluummin lämpimän sisätilan kuin metsän” selakhi vastasi heidän tarpoessaan kylään.
He yllättyivät, kun huomasivat portilla katoksessa istuskelevan skakdin. Tämä oli kietoutunut syvälle huopaan ja paksuun karvahattuun.

”Iltaa!” Halawe tervehti äänekkäästi. Se sai laihan skakdin nousemaan.
”No että iltaa vain, muukalainen!” hän vastasi käheällä äänellä.

Delevan mielessä nousi pinnalle se päivä, jolloin skakdit saapuivat rahdin mukana Aerille. Kuinka he tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat kaupungin ja sen asukkaat. Toa yritti tasata hengitystään. Hän mietti oliko tämä vain pahaa unta. Hän kupli ja oli raivoissaan, mutta hillitsi itsensä: tärkeintä oli tilanteen ymmärtäminen, hän muistutti itseään.

”Olemme vanhoja Aerilaisia”, Halawe kertoi ja esitteli kolmikon.
”Vai vanhoja oikein? Tervetuloa Jalavalaan. Emme olekaan juuri nähneet väkeä vanhalta ajalta. Tulkaa toki sisään”, skakdi selitteli leppoisasti ja veti auki puisen portin, joka näytti nähneen parempiakin päiviä. ”Menkää sitten sanomaan seriffille, että olette tulleet, ettei tule mitään hämminkiä. Täällä ei käy kovin usein teidänkaltaisia.”

”Teidänkaltaisia”, Deleva mietti hiljaa. ”Mitä sekin tarkoitti?”
”Toia, luultavasti”, Halawe vastasi. ”Emme näytä aivan tavanomaisilta matkalaisilta.”

Kylä oli hiljainen mutta kodikas. Kivitalot olivat skakdityylisiä kuutioita, joilla oli suorat katot. Ikkunoista loisti lämpö. Muuan nainen ajoi hirven ajamia rattaita pitkin raittia. Rahi-otus oli Kristallisaarten merihirvi: sen harmaa turkki oli paksu ja pörröinen, sarvet pienet ja jalat sopivat uimiseen. Siellä täällä näkyi vaatimattoman oloisia skakdeja erilaisissa askareissa.
Paikassa, jossa oli joskus ollut kylän Suva-temppeli, sijaitsi nyt majatalo. Kyltissä luki ”Märkä Hirvi.” Se oli kerrosta korkeampi kuin moni ympäröivät rakennus, ja se oli varustettu korkealla harjakatolla.

”Majatalo, vihdoinkin!” Angien huomasi.
“Kaikki on muuttunut niin paljon”, Deleva kuiskasi toa-veljelleen. Hän ei tiennyt, oliko vihainen vai surullinen.
Halawe katsoi veljeään syvälle silmiin. “Oikeastaan moni asia on pysynyt samana. Kaikki on rakennettu vanhan Aerin paikalle. Katso, osa kivijaloista on meidän ajaltamme. Täällä on vain uudet asukkaat.”
”Miten skakdit kehtaavat asua täällä sen jälkeen, mitä täällä tapahtui?” toinen toa parahti.
“Tämä on hyvää seutua viljelyyn, kalastukseen ja kaupankäyntiin”, Halawe tiesi kertoa. “Eivät kaikki elä menneisyydessä kuin sinä.”
”Mutta he ovat samaa väkeä, jotka tuhosivat kylän, Halawe! He murhasivat ja ryöstivät täällä! Skakdit!”

Deleva sai osakseen joukon kummia katseita.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Angien hoputti heitä sisään majataloon. Ovesta astuttuaan lämpimän ilman aalto tervehti kolmikkoa. Monen silmät kääntyivät heitä kohti – ilmeisesti majatalon alakerta oli kyläläisille myös yleinen illanviettopaikka.
”Jatketaan tätä keskustelua myöhemmin”, Halawe sanoi hiljaa veljelleen.
Paikka oli yksinkertainen ja vähäkoristeinen. Takkatuli loimusi ja valokiviä riippui katosta. Skakdit jutustelivat iloisesti keskenään. Yhdessä nurkassa vanha skakdi kertoi rahisevalla äänellään tarinoita nuorelle polvelle, joka kuunteli lattialla maaten tämän kertomuksia. Jos Deleva olisi halunnut kuunnella, olisi hän huomannut tarinan kertovan suuresta sodasta, jota kyläläiset olivat aikanaan paenneet kauas pois.
Iloinen puheensorina täytti ilman ja toi kotoisen tunnelman. Paikka sai Delevassa aikaan ristiriitaisen tuntemuksen. Siellä murhaajat iloitsivat temppelin raunioihin rakennetussa majatalossa, mutta toisaalta… paikka oli viihtyisä ja arkinen! Oli kuin kukaan muu ei olisi edes nähnyt sitä hirvittävää pyhäinhäväistystä, joka Delevalle näyttäytyi ilmiselvänä!

”Saisimmeko kaksi huonetta”, Angien kysyi tiskin takana hyörivältä vihreältä skakdilta. Tämän alahuulesta puuttui puolikas, mutta se ei estänyt miestä hymyilemästä.
”Jo vain, neiti. Matkustavaisia ei usein näy tähän vuodenaikaan, joten talossa on tilaa. Oletko tullut pyhiinvaellukselle vanhoille kristalliraunioille?”
”En ole matkalla Selakhialle.”
”Yleensä teikäläiset ovat. Miten, otatteko illallista?”
”Toki”, hän sanoi ja viittoi matkakumppaneitaan, jotka puhuivat hiljaa jotakin toisilleen.

“En voi hyväksyä sitä, että Aerin kaupunki on tuhottu täysin”, tuohtunut Deleva puhui hiljaa veljelleen. ”Vai että Jalavala! Kaikki, jopa muisto kaupungista, on tuhottu.”
“Deleva, tuo… ollakseni rehellinen, tuo kuulostaa melko naiivilta”, Halawe sanoi. “Emme edes tiedä siitä mitä nämä skakdit ovat ja onko heillä tekemistä Metorakkin kanssa, jos mitään.”
”Silti tämä tuntuu… väärältä. Anteeksi, minä en tiedä, mitä oikein ajatella.”

Kaikkialla, minne toa katsoi, hän näki vain teräviä harjoja, välkkyviä hampaita ja rujoja kasvoja. He näyttivät kuin keneltä tahansa ryöstelevältä skakdijoukolta – nämä olivat vain piilottaneet aseensa.

Ikään kuin he tarvitsisivat aseita. Monella skakdilla oli kuitenkin ties mitä voimia, Deleva mietti kyynisesti istuutuessaan yhteen nurkkapöydistä, jonne Angien oli jo mennyt.

Majatalon isäntä toi heille illallismenut. Ne olivat oikeastaan ohuet puulevyt, joihin oli polttokynällä kirjailtu taidokkaasti erilaisia kuvioita. Menut sisälsivät pääosin kalaa ja syksyn antimia, kuten sieniä. Ruokalistan loppupäässä oli erilaisia marjaisia jälkiruokia. Menukortin oikeassa yläreunassa oli kylän tunnus, mahtava jalava.
“Näyttääpä ruokalista herkulliselta”, Halawe huudahti. Oli ollut suuri sääli, etteivät he olleet voineet poiketa Xialla missään hyvässä ravintolassa – tämä itse asiassa oli matkan ensimmäinen.
“Kalaa listalla on ainakin paljon”, Deleva sanoi. On rukia eri muodoissa ja peitsikaloja punajuuripyreen ja pinaatin kera. ”Ja hintataso on täällä aika hyvä”, hänen oli pakko myöntää. Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos vain joku skakdi olisi vetänyt esiin puukon ja käynyt heidän kimppuunsa, mutta niin ei vain tapahtunut.

Seurueen menu-selailu keskeytyi kysymykseen.
”Mahdatteko te olla ne, keitä odinalaiset etsivät?” kysyi nuori skakdi, jolla oli paksu hirvenvillaviitta. ”Koska te vastaatte tuntomerkkejä, te kaksi.”

Angien pudotti ruokalistan jähmettyessään. Halawe vilkaisi heidän pöytänsä viereen ilmestynyttä kysyjää viileästi. Hän otti pahimman toa-rosvo-ilmeensä ja madalsi ääntään mahdollisimman mystiseksi.
”Entä jos olemme?” hän kysyi.
”Me ei haluta tänne mitään hämminkiä. Ja odinalaiset, ne tuo hämminkiä. Ne on vaarallisia.”

Paljastus sai aikaan hälinää. Monet skakdeista näyttivät kauhistuneilta. Osa luikahti pois paikalta.
”Täällä kävi pari päivää sitten Varjotun kätyri, iso kuin mikä ja hampaisiin asti aseissa. Se sanoi, että jos me piilottelisimme teitä, ne polttaisivat koko kylän. Varmuuden vuoksi vielä kirjoitti saman viestin Einorakin hirveen”, vanha keinutuolissa istuva skakdi kertoi hiljaa.

“Tietysti te annatte meidät Kummisedällenne”, Deleva vastasi tuleen. ”Te olette aivan samaa settiä kaikki, skakdit ja metsästäjät!”
Moni skakdi nousi seisomaan ja huuteli takaisin. ”Mikä oikeus Toilla on päättää muiden asioista”, joku kysyi. ”Te vain tuotte harmia mukananne!”
Halawe otti veljeään kädestä ja yritti rauhoittaa häntä. “Emme aloita mitään kapakkatappelua”, hän sanoi hiljaa painottaen jokaista sanaa.

”Kyllä aloitamme”, nuori skakdi korotti ääntään. ”Jos ette tee niin kuin sanomme. Meitä on paljon enemmän! Te vaarannatte koko kylän!”

Angien huokaisi syvään. Miksi hän liikkuikaan toien matkassa?
Halawe päätti lopettaa mittelön ennen kuin se edes alkoi, ja avasi mielensä huoneen metallille. Hän kohotti kätensä, ja metalliesineet – haarukat, lusikat, hiilihangot ja teepannut -kohosivat ilmaan ja alkoivat tanssia rentoa tanssia.
”Haluatteko todella aloittaa tappelun?” toa kysyi. Näytös sai skakdit kavahtamaan, mutta heidän syyttäjänsä ei paennut.
”M-meitä on enemmän”, skakdi jatkoi. ”Ei teidän kannata.”
Deleva nousi täyteen pituuteensa ja otti pari askelta skakdia kohti. Ne kolahtelivat lattiaan kuin männät. Skakdi näytti surkealta rääpäleeltä koneistetun edessä.
“Kuono umpeen, nilkki”, toa latasi. Miehen mekaaniset kourat tarttuivat tyypin viitan kauluksista. Uskalias skakdi huomasi pian olevansa ilmassa Delevan silmien korkeudella.
“Tiedätkö, olin samanlainen nuori kuumapää kuin sinä. Luulin omistavani maailman ja että maailma oli minulle velkaa. Sitten sain maailmalta selkäsaunan ja palasin maan pinnalle.”
Skakdi-nuorukainen nielaisi. ”J-ja sinäkö palautat minut maan pinnalle?”
“Jos itse sitä haluat”, toa sanoi peloissaan olevalle skakdille.

”Päästä Hernan alas!” huusi toinen skakdi, teräväkatseinen ja isokokoinen, ja nappasi jakkaran. Se rohkaisi useaa tämän ystävää tarttumaan kättä pitempään.
”Mitä jos vain istuisitte”, Halawe osoitti heitä avokämmenellä, ja joukko tunsi kuin näkymättömän seinän asettuvan heidän ja Delevan väliin.
”Minä olen Makutan lapsia”, teräväkatseinen skakdi sanoi, ja hänen silmänsä syttyivät punaiseen valoon. ”Minullakin on voimia, toat. Ette ole ainoita, jotka voivat tehdä mitä haluavat.”

Magnetismin toa vilkaisi vuorotellen Delevaa ja silmävoimilla uhkailevaa olentoa. Tilanne tuntui karkaavan käsistä. Hän astui vaistomaisesti hieman sivuun, että Angien jäisi hänen taakseen. ”Deleva, lopeta”, hän pyysi.

”PÄÄSTÄ HÄNET!” skakdi huusi. Deleva vilkaisi kohti tätä visiiri loistaen ja säteillen plasmaa. Konemies… hymyili? Oli kuin hän oli ollut salaa onnellinen siitä, miten hänen ajatuksensa skakdeista olivatkin osuneet oikeaan. Hetken hän oli pohtinut, olisiko hän tehnyt virheen, mutta tappouhkaus palautti hänen ennakkoluulonsa.
”Minä todennäköisesti kestän mitä hyvänsä sinä voit syöstä päälleni”, hän sanoi hiljaa. ”Kestätkö sinä?”
”Huone on täynnä meitä. Tappaisitko meidät kaikki?”

Ruokasalin reunoilla tapahtumia seurasivat henkeään pidätellen tusina paikallista. Heidän ilmeissään näkyi kuitenkin päättäväisyys suojella kotiaan.

”Tappaisitteko te meidät kaikki?” Deleva kysyi vastaukseksi. Ilma hänen ympärillään kuumeni.

Ovensaranat narahtivat, kun se avattiin. Deleva osoitti välittömästi ovensuuhun. ”Kuka sieltä tuleekin, tule varovaisesti ja ilman aseita!”

Tulija oli valkea, vanha ja pyöreähkö skakdi, jolla roikkui kaulassa keltainen kivi ja kasvoilla mieto virne. Miehellä oli kädet vyöllä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vetää asetta. Itse asiassa hänellä ei näkynyt moista.
”Kuulin, että täällä on hämminkiä”, sanoi sheriffi leppoisasti ja asteli sisään. ”Olen Jåkon, tämän kylän lainvalvoja. Mistäs täällä on kyse?” hän sanoi.

“Seriffi! Täällä on toia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti”, joku skakdeista vastasi väkijoukosta.
“Itse olitte antamassa meitä metsästäjille”, Deleva tiuskaisi vastaan.

Sheriffi maiskutteli hetken ja käveli tilanteen läpi, kuin mitään vaaraa ei olisi ollutkaan. Yhä ympäri huonetta leijuvat metalliesineet vaikuttivat kieltämättä hämmentäviltä.

”Tiedättekö, matkalaiset, miksi Jalavala perustettiin?” tämä kysyi, kuulostaen pikemminkin joltakulta, joka kertoisi satuja matoralaisille. ”Kotikonnuilla aikanaan sodittiin, odinalaiset ja Nektanni ja niin edespäin. Nämä veikot – me – lähdettiin pois, jonnekin omaan ja syrjäisään. Jalavala on turvasatama, eikä meillä ole tapana täällä ratkoa tilanteita samoin kuin odinalaiset.”

Se sai mutanttiskakdin sammuttamaan silmiensä sairaan hohteen. Deleva piteli edelleen kiinni skakdinuorukaisesta, jota oltiin kutsuttu Hernaniksi.

”He ovat odinalaisia”, selitti joku sheriffille.
”He saavat itse näyttää sen”, Jåkon vastasi.

Deleva vilkaisi jalkojaan ja laski skakdin.
“Oikeastaan olen täkäläisiä”, konemies vastasi hiljaa. “Puolustin tätä paikkaa kun se tunnettiin Aerina.”
“Ai ihan täkäläisiä toia? Olemme kuulleet vain tarinoita teistä. Alkuperäisistä asukkaista olemme löytäneet vain erilaisia arjen esineitä”, Jåkon kertoi. “Osanottoni teikäläisten puolesta.”
“Joukko skakdeja saapui tänne rahtilaivaan piiloutuneina. He ryöstivät, polttivat ja orjuuttivat kaiken mitä kansastani oli jäljellä. Olette varmaan kuulleet nimen Metorakk ennenkin?”
“Metorakk?” sheriffi kysyi. ”Ei, se nimi ei sano mitään. Liekö joku sotalordi?”
“Hän… aivan sama, hän on käytännössä piraka. Jos annatte meidät metsästäjille, ette ole yhtään parempia kuin pirakat”, Deleva kertoi surkeana.
“Mutta se pelastaisi kylämme”, Jåkon sanoi. ”Niin tämä jättipeikko, Inozya, kertoi. Oikea saasta, iso kun mikä ja paha tappelija. Sanovat, että oli oikein Metru Nuin sodassa. Hän ja hänen kätyrit pitävät majaa kauempana pohjoisrannalla.”
Jåkon katsoi ympärilleen ja varmisti, että ovi tosiaankin oli kiinni.
”Me maksamme jo heille suojelurajaa, kun he lähettävät korstojaan tänne. Emme halua herättää Varjotun vihaa. Etkö itse olisi tehnyt jotakin samanmoista, jos se olisi pelastanut Aerin ja kansasi?” sheriffi sanoi.
Delevan oli pakko myöntää, että Jåkon oli oikeassa.
”Pimeyden metsästäjiä… on tällä saarella?” Angien kysyi varovaisesti. Hän ei ollut tähän mennessä puuttunut potentiaalisesti räjähdysherkkään tilanteeseen.
Sheriffi nyökkäsi. ”Emme tiedä miksi ihmeessä. Yleensä ne vain käyvät. Ehkä ne saivat vihiä tulostanne ja odottavat.”
”Siinä tapauksessa emme voi yöpyä täällä turvallisesti”, Deleva sanoi. ”Ne saastat voivat olla täällä koska hyvänsä.
He kolme tiesivät liiankin hyvin, kuka mainittu Inozya oli. Peikko oli metsästäjien riveissä sotasankari, toain tappaja ja pysäyttämätön jyrä. Oli oikeastaan vain loogista, että Varjottu olisi lähettänyt juuri hänet heidän peräänsä.

”Mutta myös täältä yön selkään lähteminen asettaa meidät samalla tavalla vaaraan”, Halawe protestoi veljelleen.
”Onko sinulla parempi idea?” plasman toa tivasi. ”Nähtävästi oli niin tai näin, Varjotun murhaajat löytävät meidät.”

”Minulla ehkä on”, Halawe ajatteli ääneen. Tässä vaiheessa hän oli jo antanut metalliesineiden pudota takaisin omille paikoilleen. Toa istuutui ja hieroi Mirunsa nokkaa.
”Entä jos”, hän kääntyi katsomaan sheriffiä. ”Entä jos me pakenemme täältä – sanotaan, te yrititte ottaa meidät kiinni, mutta ette onnistuneet – ja me pääsemme takaisin veneellemme. Otamme hieman kiertotien, ja yritämme lähestyä Rucioroa pohjoisesta.”

”Mutta etkö sanonut, että-” Angien oli protestoimassa. Hän ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun – että Halawehan sanoi, ettei kartanolle päässyt meritse.
”Ratkomme sen murheen seuraavaksi”, Halawe vastasi selakhille ja kääntyi taas skakdien puoleen. ”Sopiiko tämä? Metsästäjien ei tarvitse koskaan tietää, että päästitte meidät vapaasti.”

Sheriffi nyökytteli. Se sai skakdiväenkin myöntyväisemmäksi, tai ainakin mykistämään protestinsa.
”Ottakaa toki evästä mukaan. Se on vähintä, mitä voimme tehdä toisille Varjotun riivamille. Kunhan lähdette pian”, Jåkon sanoi.
”Kiitos”, Halawe sanoi. Hän oli jopa hieman innoissaan suunnitelmastaan. Angien näytti lähinnä pettyneeltä siihen, ettei seuraava yö ollutkaan oikeassa sängyssä, ja Deleva ei ollut vieläkään erityisen luottavaisella päällä.
”Sheriffi, pahoittelen hieman aiempaa purkaustani. Yritätte varmaankin parhaanne täällä. Minulla on vain paljon huonoja muistoja”, hän selitti. ”Mutta jos metsästäjät odottavat meitä ulkona, tiedämme, keitä syyttää”, hän lopetti ja puristi kätensä nyrkkiin.

He saivat mukaansa pussillisen ruokaa, ja sitten heidät käännytettiin takaisin öiseen sateeseen.
Kontrastina lämpimiin sisätiloihin Aerin syyssää tuntui ehkä vieläkin ankeammalta nyt.

”Meidän pitäisi vain hankkia ne metsästäjät tänne ja tehdä tilit selväksi kerralla”, Deleva mutisi heidän kulkiessa kohti ulkoporttia.
”Kaikki meistä eivät ole tehty metallista”, Angien huomautti. ”Sitä paitsi Varjottu vain lähettäisi lisää. Täältä ei ole kovin pitkä matka Odinalle.”
”Ainakin voisin tehdä jotakin. Veneessä oleminen tuntuu niin… voimattomalta. Sitä paitsi, Halawe, miten aiot päästä sieltä pohjoisesta läpi? Kyllä sinä tiedät, ettei mikään alus selvinnyt Tarkastajan vesien läpi. Ne ovat… no. Makutat tekevät kaikesta ympärillään riivattua.”
”En ole aivan varma”, Halawe myönsi. ”Mutta ehkä keksimme jotakin. Toivottavasti aika pian.”
Se ei varsinaisesti valanut toivoa hänen matkatovereihinsa. Harva asia valoi, kun he poistuivat Jalavalan portista takaisin pimeään ja märkään metsään.

Majakka

Vuosikymmeniä ennen sarastusta

Tuulet olivat hyytävän kylmiä, mutta jokin niiden viillossa antoi matkalaiselle toivoa. Jokin sai hänet uskomaan, että kesä oli tullut.

Myrskytuuli tarttui haikeasti kiinni kevään viimeiseen sivuun. Se viipyili sivun viimeisillä sanoilla vain hetken sirpaleita ennen kuin puhalsi keväänkin menneeseen. Salamat taivaankannella puhuivat muutoksesta, kun ukkonen mylvi vihaisena tumman meren yllä. Myrsky paiskasi saaren rannoille vettä, joka oli matkannut tänne tuulten mukana toisilta sakaroilta.

Salamoiden ja veden huuto heräsi aamuyöstä, kun pilvirintama peitti kuunsirpit. Pilvien takana aurinkokin ehti nousta, eikä luonto edes huomannut.
Taivaan musta oli niellyt maailman sisäänsä. Valkoinen tanssi laineilla vain pieninä ryppäinä, kun viima ruoski merestä vaahtoa.

Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaista luokseen.

Täällä on turvallista, majakka huusi kaukaisuuteen. Täällä meri ei niele sinua.

Sadevesi tummensi rannan vain varjoksi itsestään. Se kasteli hiekan upottavan raskaaksi. Ohuena rantaa ja kallioita vasten liukuva aallonripe otti sateen iskuja vastaan. Pystysuora, rankaiseva ja armoton sade sai matalan veden porisemaan kuin se olisi kiehunut tulisen kuumana. Mutta meri oli hyytävä ja jäinen, ja sen pistossa eli muisto talvesta, joka oli pysäyttänyt kaiken ja tehnyt horisontista vain viivan.

Rannalla seisoi majakka.

Tule luokseni, majakka huusi. Tänne voit perustaa vaikka kodin.

Lähemmäs majakkaa kohti keinui tunti toisensa jälkeen vene. Myrsky riepotteli ulapalla sen valkeaa purjetta. Kannella matkalainen pyyhki sadepisarat naamionsa visiiriltä ja tuijotti valoa, joka kurkotti häntä kohti rannalta. Roiskeet iskeytyivät raivolla veneen kannelle. Vesi loikki ees ja taas lattialautoja pitkin, kun laineet keinuttivat purtta.
Matkantekijä asteli huojuen ja kumarassa maston luo, haparoi myrskyn pesemää köyttä käsiinsä ja alkoi kiskoa siitä kaikin jäljellä olevine voimineen.

Kestä vielä hetki, matkalainen mietti. Kestä vielä hetki, niin olemme rannassa.

Vene keinui suuremmalla raivolla. Salamat sirpaloivat yön pimeyttä. Rankkasade riipi läpi matkalaisen kaavunkin. Tumman violetti kangas painoi naisen olkapäitä vasten kylmän kosteana, ja hän tunsi, kuinka sen läpi tihkuvat pisarat valuivat jo hyisinä hänen selkärankansa kumpuja pitkin.

Aallot iskivät veneeseen kaikin voimin. Vanha masto natisi ja purje karjui tuulen riepotteluissa. Salamat iskivät rannan korkeimmille kallioille valaisten mustan myrskyn sekunneiksi.

Myrsky teki kaikkensa murtaakseen veneen aalloille. Hirviömäiseltä mereltä matkalaista suojeli vain puu, rauta ja purje, johon viima tarttui. Sama tuuli, joka oli kuljettanut häntä kaiken tämän aikaa, yritti nyt syöstä hänet syvälle mustan meren kuohuvaan kitaan.

Vaikka ranta oli niin lähellä. Se oli niin lähellä. Sinivalkea valokiila jylhästä tornista hohti kuin tähti, joka lähestyi joka hetki.

Ja rannalla seisoi majakka.
Tule luokseni, majakka huusi. Täällä olet turvassa.

Oli kestettävä rantaan asti. Salama iski veneen yläpuolella, mutta matkalainen ei pelännyt. Salamat eivät ikinä saisi häntä. Vain hetkiä, ennen kuin pilvi syöksi sähköä maailmaan, tunsi matkalainen jo ennalta, mihin hohtava halkeama taivaassa repeäisi.

Vaikka ukkonen yritti monesti kohti, vain yhdellä sormenliikkeellään matkalainen sinkosi sen raivon poispäin veneensä mastosta.

Myrsky ei saisi häntä. Pimeys ei nielisi häntä.
Ei enää ikinä.

Vaikka purje petti riekaleiksi viimassa, oli tuuli yhä matkalaisen puolella. Loppu jäisi aaltojen tehtäväksi. Vene kolahti vauhdilla rantaan työntäen märän hiekan tieltään. Matkalainen huojui hetken paikoillaan, kunnes loikkasi veneen keulasta uupuneena matalikkoon. Sadeviitan liepeet haukkasivat vettä, kun naisen nilkat kahlasivat vellovissa vesissä. Naisen kädet tarttuivat tiukasti köyteen veneen nokassa ja alkoivat vimmalla sitoa sitä suureen rantakiveen.

Ja kun nainen nosti katseensa rannan terävistä kivistä ylemmäs, näki hän entistä kirkkaammin valon, joka oli ohjannut hänet näille rannoille.

Myrskyävän meren korkealla rantatörmällä, jota kohti meren vaahtokourat kurottelivat turhaan, seisoi majakka. Tumma torni kohti taivasta, jonka huipusta loisti pieni valosilmä. Pieni, heikko ja huomaamaton, mutta valoa se oli. Valkoista ja yön tummassa sinertävää.

Tule luokseni, majakka huusi. Täällä sade ei kylmetä sinua.

Täällä mennyt ei sinua saa.

Tänne voit rakentaa kodin. Täällä unesi voi muuttua todeksi.
Minä voin tehdä siitä totta.

Ja vuoteessaan hän näki liekit turmion

Bio-Klaani
Sairasosasto
Vuorokausi ennen sarastusta

Taguna vääntyili tavallista levottomammin sairaalavuoteella, jolla oli maannut siitä lähtien, kun oli tullut epäselvän kanin ampumaksi.

Viereisellä pöydällä oli kukkia Tawalta. Pölyhiukkaset tanssivat aamuaurinkojen valossa. Kello tikitti; se oli ainut hiljaisuuden rikkova ääni lukuun ottamatta etäisiä alkavan työpäivän kaikuja muualta sairasosastosta.

Vierailijoita ei ollut. Kaikki poliisilaitokselta olivat tietenkin käyneet kääntymässä – osa silkasta velvollisuudentunnosta, osa vilpittömästä huolesta – mutta siitä oli jo päiviä, kun viimeinen vieras oli istunut tuolille ikkunan edessä ja vaatinut saada tietää, miksi vuoteessa makasi yhä toa, jolla ei Kupen sanojen mukaan ”ollut lääketieteellisessä mielessä mitään hätää”.

Kanin ampuma luoti oli jättänyt arven, mutta syvemmälle oli iskenyt jokin muu siitä siirtynyt. Jokin muu, joka teki yhä tuhojaan.

Jossakin Tagunan sisimmässä – kenties kirjaimellisesti, ehkä metafyysisesti – oli sirpale vaaleanpunaista, luistelevaa kania.

Tämän sairasosaston hämmentynyt hoitohenkilökunta oli päätellyt siitä, että kaiken puolin terve toa makasi koomaa vastaavassa tilassa siitä huolimatta, että kaikista elintoiminnoista piirtyi laitteen ruudulle pirteän tavanomaisia käyriä. Sekä Kupe itse että muutama huonetta siistimässä käynyt siivooja oli raportoinut plasman toan kuiskivan itsekseen käsittämättömiä sanoja, mutta muunlaisia vihjeitä tilansa todellisesta luonteesta Taguna ei ollut antanut.

Kun lääketieteen lainalaisuudet lakkasivat toimimasta, kaikista kokeneinkin lääkäri oli aseeton. Kaikista hienostuneimmankin Klaanin kaapeista löytyvän instrumentin valta ylsi vain aineelliseen maailmaan, mutta se ei tässä tapauksessa riittänyt. He saattoivat mitata toan verenpaineen ja pulssin, mutta sitä he eivät voineet selvittää, mitä Taguna omassa mielessään kuuli ja näki.

Ja vaikka olisivatkin, kaikkia haavoja ei parannettu lääketieteen keinoin.


Liekkejä. Kaikkialla valtavia, leimuavia patsaita; heidän syntiensä roihuava monumentti. Historian tuhka satoi heidän ylleen, kun lopun aikojen edessä noussut tuomari toi viimein oikeuden. Kaikkien mielessä vain yksi totuus: heidän saarensa palaisi maan tasalle.

Taguna asteli halki palavan kaupungin ja kutsui entisiä tovereitaan nimeltä löytääkseen selviytyjän, löytääkseen kenet tahansa, joka olisi voinut kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.
”Brohatu? Brokrates? Faxadosq?”

Ei vastausta.

Se tiesi heidän syntinsä. Se tiesi hänen syntinsä. Iankaikkinen voima oli syntynyt uudelleen, jotta BRO-KORO PALAISI MAAN TASALLE. He olivat jatkaneet elämiään tietämättä, että kello tikitti kohti tuhoa, joka oli viimein saapunut.

Taguna nousi kauan sitten kaiverrettuja portaita ylös saaren keskellä kohoavalle vuorelle.
”Brotus? Shitgenstein? Leibioniz?”

Askelmat olivat kauttaaltaan tuhkan peitossa.

Oikeus, kosto ja tuomio lakkasivat olemasta käsitteitä ja muotoutuivat kiinteäksi, aineelliseksi peitteeksi, joka kuristi Bro-Koron saarta otteessaan. BRO-KORO PALAA MAAN TASALLE, eikä se ollut vain oikein; se oli vääjäämättömyys, sillä ne kaksi tarkoittivat nyt samaa.

Hän oli saapunut valtavalle tasanteelle hieman ennen huippua. Palava kaupunki levittäytyi Tagunan silmien eteen siitä huolimatta, ettei vuorelta yleensä nähnyt alas; taukoamaton lumimyrsky haittasi tavanomaisesti näkyvyyttä, mutta nyt kuumuus oli sulattanut kaiken lumen. Se ei ollut mukavaa katsottavaa, mutta vielä vähemmän toa halusi suunnata silmänsä kohti hänen takanaan seisovaa titaania.

Sen hengitys poltti hänen selkäänsä.

Plasman toa olisi juossut karkuun, jos ei olisi ollut täysin varma siitä, että hirviö olisi seurannut perässä. Eikö se ymmärtänyt, että hän katui? Eikö se ymmärtänyt, minkä vuoksi hän oli lähtenyt? Missä oli oikeus siinä, että kerran tehty vääryys tahritsi sielun ikiajoiksi; missä oli oikeus siinä, että tekojaan ei sallittu hyvitettävän?

Työnsä edellytyksenä Taguna piti sitä, että rikos oli valinta, ei muuttumattomien luonteenpiirteiden sanelema lopputulos. Hänen oli uskottava, että jokaisella oli sisällään myötätunnon varoittava ääni; hänen oli uskottava, että vaikka se olikin mahdollista vaientaa, sen saattoi myös tuoda takaisin.

Mutta katsoessaan nyt takanaan seisovaa olentoa hän ei voinut uskoa. Kun hän katsoi sitä, se jykevä peruskallio, jonka päälle hän oli siivunsa maailmasta rakentanut, uhkasi sortua pois ja paljastaa altaan vain loputtoman, tyhjän kuilun. Hän ei tiennyt, mitä se oli joskus ollut, mutta hän tiesi, mitä se oli nyt.

Se oli hirviö, josta kaikki inhimillisyys oli kadonnut; hirviö, johon ei ollut empaattista tarttumapintaa, josta oli jäljellä vain LOPUTON NÄLKÄ.

Nälkää vastaan ei voinut taistella.
Nälkä ei totellut tunnetta eikä järkeä.
Nälkä veti ohjaksista. Nälkä käski syömään.

Ja sen se teki siitä huolimatta, ettei maailmassa ollut tarpeeksi tekemään kylläiseksi.

Siksi BRO-KORO PALOI MAAN TASALLE.

Taguna havahtui ajatuksistaan, kun kuuli hihitystä jostain läheltä. Toa vilkaisi ensin oikealle ja vasemmalle, mutta löysi tulijan vasta laskettuaan katseensa maan tasalle.

Se oli pieni, yötäkin mustempi kaniini, jonka punaisissa silmissä kiilui outo yhdistelmä omahyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Jälkimmäisestä plasman toa oli varma siitäkin huolimatta, ettei väittänyt tietävänsä, miltä moinen ilme näytti kanin kasvoilla.

Onko tämä sinusta vääjäämätön vai ainoastaan mahdollinen tulevaisuus?” se kysyi.

Taguna ei tiennyt, mitä eläimelle vastata. Valtaisa olento hänen takanaan ei sen saapumiseen reagoinut; se vain seisoi yhä paikallaan. Toalla ei ollut aavistustakaan, miksi se ei kumartunut silpomaan häntä kynsillään – kaikki hirviön olemuksessa viesti, ettei se mitään muuta tahtonut – mutta syystä tai toisesta se ei ollut häntä tappanut.

Ei vielä, jokin Tagunan sisällä täydensi, mutta hän sysäsi ajatuksen sivuun.

”En tiedä, mistä ihmeestä sinä puhut”, plasman toa vastasi lopulta kaniinille. Se oli rehellisyyttä tihkuva vastaus; hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli joutunut takaisin Bro-Koroon, jonne oli vannonut, ettei ikinä palaisi. Untako tämä oli? Eikö kaikki tuntunutkin liian todenmukaiselta? Eivätkö liekit näyttäneetkin niin aidoilta, että olisivat polttaneet hänen kätensä oikeasti, jos hän olisi työntänyt sen sisään?

Mustaa kania ei hänen sisäinen monologinsa kiinnostanut. ”Minä luulen, että tiedät vallan mainiosti”, se loruili. ”Ken velvollisuutta sisimmissään kantaa, se kaikille toisen mahdollisuuden antaa. Vaan kuinka käy arvon tuon upean, kun kohtaa armottoman tappajan?

”Tämä on vain joku houre”, Taguna sanoi enemmän itselleen kuin eläimelle. Päätös siitä, että nyt oltiin jollakin alemmalla todellisuuden tasolla, olisi lohduttanut enemmän, jos hän olisi tiennyt, miten päästä pois. ”Runosi on juuri sopivan hirveä ollakseen minun keksimäni. Houretta vain, ei sen enempää. Minulle sattui jotain, ja… ja… nyt hourin. Mikä hirvitys lienetkään, sanoissasi ei ole mitään järkeä, joten niitä on turhaa yrittää ymmärtää.”

Kaniini kikatti äänellä, josta toa ei osannut sanoa, olisiko aito rahi siihen kyennyt. Oliko kaneja edes oikeasti olemassa? ”Niin tietämätöntä kuin esitätkin, minulle on selvää, miksi mielesi hyväksyi minut sisäänsä juuri tässä muodossa. Sinulla on… sanotaanko…. pakonomainen tarve nähdä kaikissa hyvää, nähdä kaikissa rikollisissa mahdollisuus muutokseen…

Olento kohotti käpälänsä ilmaan ja osoitti sillä itseään. Aika söpöä, plasman toa ei voinut olla miettimättä.

… ja kun et voi, huijaat itseäsi uskomalla siihen silti. Haluat uskoa, ettei kenenkään sisin olemus ole läpikotaisin paha. Haluat viimeiseen asti uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi, kunhan Mata Nui vain heittää kohtalon noppaa tarpeeksi monta kertaa!

Taguna ei vastannut, mutta hänen onnekseen elukka osasi jatkaa itsekin.

Sitä minä en voi sinulle kertoa, onko uskosi sattuman voimaan tässä tapauksessa perusteltua, mutta jotakin minä tiedän.
”Olisi kiva–”
Edes minä, jolla on nelisen onnenkalua omasta takaa, en pysty heittämään kuusinumeroisella nopalla seiskaa.

Tulenpunaista taivasta sattui katsoa, joten toa käänsi katseensa jälleen kohti hänen eteensä pompahtanutta kaniinia. Sen vahingoniloisessa ilmeessä ei ollut mitään sellaista, mitä toa olisi sinä hetkenä katsonut, jos lähistöllä olisi ollut mitään mieluisampaa tiirattavaa. Mikä oikeus sillä oli tulla hänen… houreeseensa tai muuhun vastaavaan ja arvostella hänen elämäänsä?

”Jos sinulla oli jotain oikeaakin asiaa”, Taguna päätti sanoa, ”olepa hyvä ja pistä tulemaan. Olen kiireinen mies myös kuvitteellisissa sfääreissä.”

Tässä vaiheessa kanin lapsenomaiset kikatukset lähinnä ärsyttivät Tagunaa. ”Asiaa minulla kyllä on! Vemmelsääri ei lähettänyt sinulle tätä näkyä turhan päiten”, se totesi. ”Se ei ollut pelkkä varoitus tai uhkaus. Hän ei tarkoittanut, että tästä milloinkaan heräisit, mutta minä voin korjata asian.

Taguna kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen. Miksi sinä haluat auttaa minua? Mikä sinä oikein olet?”

Minä tahdon auttaa, sillä sinä haluat minun tahtovan!” kiherteli se vastaukseksi ja pomppasi pari askelta lähemmäs toan jalkoja.

”Tuo ei nyt ihan vast–”

Vemmelsääri ei myöskään tarkoittanut, että minä olisin siirtynyt sinuun”, se jatkoi, ”mutta niinkin siinä kävi! Kanin omituinen olemus on kutitellut mieliä halki maailman ja kasvattanut verkostoon uusia haaroja aivan sen huomaamatta. Sinä tiedät kyllä, Taguna. Minä olen loisesi!

Tämä herätti Tagunassa paljon lisäkysymyksiä, mutta hän ei ehtinyt esittää niistä ensimmäistäkään. Maailma pullahti ulospäin väkivaltaisella voimalla ja aaltoili pois hänen ympäriltään. Toan jalat kadottivat kosketuksensa maahan, ja hän olisi hätkähtänyt, jos olisi kyennyt liikuttamaan kehoaan.

Imeytyessään pois näystään Taguna loi vielä viimeisen silmäyksen palavaan Bro-Koroon, jonka hän muisti kaikkien vuosien jälkeen yhä yhtä kirkkaasti kuin sinä päivänä, jona oli lähtenyt. Hän oli vannonut, ettei ikinä palaisi, eikä mitään syytä rikkoa lupausta ollut. Ei vaikka hän olisi ollut ainoa olento maailmassa, joka olisi kyennyt sammuttamaan liekit.

Se todellisuus jäi taakse, ja toinen otti sen paikan.

Tässä todellisuudessa Tagunalla oli hirvittävä jano ja häntä yskitti kovasti.

Oletteko kuulleet

Bio-Klaanin saari
Päivä ennen sarastusta

Jälleen vaikutti siltä, että sankaruutta ja kunniaa oli jaossa vain rajallisia määriä. Kaukana etelässä, suuren vuoren toisella puolella, taisteltiin. Joukko-osastot marssivat voittoisasti kohti etelää, pistimet tanassa ja kiväärit laulaen. Kuulemma.

Täällä sen sijaan…

Pysähtyneisyys piti huonetta miehityksessään ja kolmatta viikkoa putkeen. Huonetta, tai ehkä oikeammin luolaa, valaisi ainoastaan yksi kattoon kiinnitetty valokivi, sekin himmeä, tilan tunnelmaan sopivan väsynyt. Ulkoseinä oli paksu ja kivinen, ja sen keskellä sijaitsivat rautaiset pariovet. Muut seinämät olivat kaivettua moreenia hirsillä tuettuna. Syvemmälle pesään johtava tunnelikin muuttui siloitellummaksi vasta tuntien marssin jälkeen, eihän sentään ollut syytä tuhlata hyvää rakennusmateriaalia näin syrjäisen huoltoreitin ehostamiseen. Vartioon komennetut sotilaatkaan eivät olleet varsinaisesti kurssiensa kärkeä.

Nazorak-vartiomiehet 11215 ja 11231 istuivat lyhyellä puisella penkillä, kaksikosta ensimmäinen vastuullisesti konepistoolia alakäsissään puristaen. YY tyytyi roikottamaan henkilökohtaista asetta vyöllään – eihän sentään ollut niin, että täällä olisi tapahtunut mitään kuitenkaan. Ylimääräisen ammuslaatikon hän oli ottanut jalkojensa tueksi, niin että sotilas sai suoristettua koipensa.

”Kuinka kauan vuoronvaihtoon?” 11215 rikkoi lähes tunnin jatkuneen hiljaisuuden.

Hämärässä tunnelissa oli liki mahdotonta arvioida, missä kohdassa kiertoaan vuorokausi oli. Himmeä valokivi sitä ei kertonut. 11215 vilkaisi rautaovia. Välittömästi niiden takana odotti ulkoilma ja luonto, sekä kaksoisauringot – tai ehkä mahdollisesti tähtitaivas – valmiina paljastamaan kellonajan.
”Hoaah…” 11231 haukotteli. ”Taitaa olla niin, että paikallaanoloseikkailumme on vasta puolitiessä. Tarkistan.”

Nazorak tunki kätensä vyönsä taskuun, ja tunnusteli. Pian hän löysi mekaanisen laitteen, jonka liki äänettömän raksutuksen hän tunsi sormenpäissään. Rytmi kertoi vuorokaudenajasta.
”Jep”, hän varmisti. ”Neljä tuntia vielä.”

Ja niin oli, että tämän pohjoisrinneläisen huoltokäytävän suuaukon vartiotilassa ei tapahtunut mitään. Ei tuntiin, eikä toiseen. Kolmantena tuntina sitten tapahtuikin, ja sekös vartioita hätkähdytti.

Kummankin nazorakin tuntosarvet värähtivät pystyyn.
”Kuulistko sen?”
”Kuulin!”

Kaksikko nousi seisomaan, ja kääntyi kohti ovea. 11215 tähtäsi aseellaan huoneen oviaukon suuntaan, ja 11231 kaivoi esiin radiota. Hän varmisti, että laite oli oikealla taajuudella, ja vei kapistuksen suunsa korkeudelle. Juuri kun hän oli aloittamassa raporttiaan, ääni kuului taas.

Se oli… jyskytystä? Jonkinlainen metallinen ääni, aivan kuin jotain olisi iskeytynyt rautaisia ovia vasten.

11215 poisti varmistimen.

11231 yritti raportoida tilannetta komentokeskukseen. Signaali oli kuitenkin heikko.

Jyskytys toistui kolmannen kerran.

”Mikä se on?” konepistoolia puristava Nazorak vinkaisi.
”E-ei aavistustakaan!”

Seuraava huoneen täyttävä ääni ei kuitenkaan ollut jyskytystä ovelta. Radiopuhelin 11231:n kourassa heräsi eloon: ”-o, päästäk- -yt -hänet sisään!”

Nazorak säpsähti laitteensa äkillistä toimimista, mutta palautui pian tilanteen tasalle. ”En kuullut, voitteko toistaa?”

Rahiseva radio puhui taas. ”Ei noin arv- -rasta voi jättä- -dottamaan! Avatk- ovi!”

Nazorak-kaksikko vilkaisi toisiaan. Molemmat nielaisivat, ja 11231 kuittasi saadut ohjeet. Hän aloitti varovaisen etenemisen ovelle, hänen taisteluparin pitäessä asetta valmiina – ei täydessä tähtäyksessä, mutta kuitenkin korkeassa asennossa. Kun 11231 oli päässyt lähes ovelle, metallinen ääni kumisi jälleen. Nazorak ei kuitenkaan enää säikähtänyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin. Hän laski kätensä lukolle, ja teki, mitä komentokeskus oli määrännyt. Kahva kääntyi, ja ovi narahti auki.

Samassa valo tulvi tunneliin, ja molemmat vartiomiehet nostivat yhden käsistään silmiensä suojaksi. Aurinkojen kultaiset säteet täyttivät tilan paljastaen samalla vuorokaudenajan. Nyt oli mitä ilmeisimmin aikainen aamu, sotilaiden ja palvelusväen jaettu kirous. Vaakasuoran aamuaurinkojenpaisteen keskellä seisoi myös suuri hahmo, toinen nyrkki uutta koputusta varten kohotettuna. Jykevä olento kuitenkin huomasi auenneen oven ja laski kätensä.

Kumpikaan nazorakeista ei ollut nähnyt tätä tummanharmaata olentoa aiemmin. Sen keho oli suonimaisten putkien peitossa, ja sen vartalossa oli kummallisia, kiemuraisia koristeita. Aluksi nazorakeista näytti siltä, kuin olennolla ei olisi ollut lainkaan päätä, mutta sen rullattua hieman lähemmäs, he huomasivat sen torson yläosan kupolin, ja sen sisällä vellovat aivot.

”Oletteko kuulleet luojamme ja vapahtajamme Makuta Abzumon ylösnousemuksesta?” Harmaa Aine kysyi pirteästi.

Dynamo: Isä

Kun metallisen sylinterin sisältä kuoriutunut kansalainen avasi silmänsä ensimmäistä kertaa kylmän ja pohjoisen saaren rantahietikolla, vastasi katseeseen ainoastaan liekkien valtautunut pauhaus. Valkoinen pieni olento istui peloissaan entisen matkustusvälineensä palasissa ja tuijotti sinisillä silmillään kylää jonka liepeille oli saapunut. Tuli oli jo ottanut omakseen puiset rakennukset. Tundran viileys ei ollut täällä avuksi.

Matoranin ensimmäinen yritys sanoa jotain takertui ilmassa leijuvaan tuhkaan. Suuren Hengen kuopus peitti lopulta pienen naamionsa käsillään ja painui koko ruumiillaan vasten kylmää hiekkaa.

Kesti tunteja ennen kuin kytevän kylän väki palasi sinne, missä vielä edellisenä päivänä oli ollut heidän kotinsa. Kylänvanhin tarjosi kätensä rannalla hytisevälle nuorukaiselle ja ensimmäisenä tekonaan pyysi tältä anteeksi. Ei ollut kotaa jonne uusi tulokas olisi voinut asettua levolle. Ei ollut tervetuliaisia eikä esittelyjä. Matoran oli saapunut kohtalonsa määränpäähän vaarallisimpana mahdollisena päivänä.

Demonit partioivat pohjoisia saaria. Eikä heidän eteensä asetuttu ilman, että siitä maksettiin hinta.

Vuodet antoivat tulokkaalle nimen Monga, eikä hän koskaan unohtanut elämänsä ensimmäistä horisonttiaan. Joka kerta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, vilahti hänen edessään se liekkien turmeleva syleily joka oli toivottanut hänet tervetulleeksi uuteen kotinsa. Eikä Mongan elämä koskaan saanut sitä alkua jonka se olisi ansainnut. Vaikka kylä rakennettiin takaisin oli pelko syöpynyt ikuisesti sen asukkaisiin. Tuhoavan tulen ja sen sytyttäneen demonin paluu kummitteli jokaisen selviytyneen mielessä.

Kosto ei kyläläisten mieleen koskaan juolahtanut, mutta oikeus sitäkin useammin. Kylänvanhin muistutti Mongaa usein siitä, kuinka hiuksenhieno ero niiden kahden välillä oli. Sanat eivät Mongaa paljoa hidastaneet. Liekki kyti yhä kylän nuorimpien keskuudessa. Vuodet pelossa motivoivat heidän suunnitelmiaan. Halki pohjolan vaelsivat demonien koneet ja siellä odottaisi myös Mongan koko elämänsä kaipaama oikeus. Siitä hän oli varma.

Valmistelut olivat kestäneet vuoden päivät, suurin osa niistä piilossa niiltä jotka pelkäsivät eniten demonien paluuta. Nuorien suunnitelma olisi kariutunut alkutekijöihinsä, jos se olisi löytänyt tiensä julkisuuteen. Syytökset idean vaarallisuudesta olisivat huuhtoneet alleen ajatukset siitä, mikä Mongan mielestä oli heidän kaikkien parhaaksi. Näyttämällä etteivät he enää pelänneet, ajaisivat he pahuuden pois kotikonnuiltaan.

Ajatus pelottomuudesta toi Mongan lopulta yhteen Krevlin kanssa. Nuoren tytön toiveissa leiskuivat samat toiveet tulevaisuudelle. Krevl sattui myös olemaan kylän lahjakkain nahkuri. Se taito yhdistettynä ko-matoranin palavaan haluun toteuttaa muutosta teki hänestä korvaamattoman osan Mongan suunnitelmaa.

Yhtä lailla korvaamaton oli po-matoran Daive, joka kartturina ja Mongan vanhimpana ystävänä tiesi täsmälleen kuinka lähestyä toveriensa hurjimpia ajatuksia. Kolmikon vanhimpana hän myös koki olevansa vastuussa kahden toverinsa tekemisistä. Miehenalku yritti parhaansa mukaan pitää joukkion jalat turvallisesti maan pinnalla, mutta oli koittanut päivä, jolloin hän oli lopullisesti epäonnistunut itselleen antamassa tehtävässä. Tieto siitä oli saanut hänen polvensa tutisemaan jo aamutuimaan.

Kolme jalkaparia oli ponnistanut kielekkeen reunalta useita satoja metrejä tundralla kiiltelevän radan yläpuolella. Krevlin taidolla kokoon kursimat liitimet nostivat matorankolmikkoa ensin ilmavirtauksen mukana hieman korkeammalle lähtöpisteestään. Lakipisteen saavutettuaan, Mongan johdolla, kolmikko aloitti syöksynsä. Pilotinlasit silmiensä suojana lentoaan sata kertaa harjoitelleet kyläläiset kuulivat, kuinka demonin kone saavutti heidät alapuolellaan.

Kiskoja pitkin pauhaavalla jaokkeellisella metallipedolla oli toki nimi, mutta se ei ollut matoraneille tuttu. Teknisistä termeistä välittämättä kolmikko alkoi liitämään yhä lähemmäksi heitä vain hieman nopeamman, etummaisesta jaokkeesta savuavan koneen kattoa.

Kuukausia jatkunut tarkkailu ja laskelmien tekeminen alkoi kantamaan hedelmää, kun Mongan jalat koskettivat ensimmäisenä metallista kattoa. Kosketuksen tehtyään hän välittömästi kiskoi vyötäisilleen kiedotusta köydenpätkästä, joka vuorostaan veti liitimen sen taidolla suunnitelluista nivelistä kasaan. Tuulen ote irtosi Mongasta välittömästi ja tämä räimähti voimalla vasten koneen kattoa.

Kasaan taitettu liitoväline kainalossaan matoran alkoi ryömimään kohti kulkuneuvon jaokkeen keskiosaa, kun hänen kumppaninsa laskeutuivat peräjälkeen hänen taakseen. Monga asettui jaokkeen kauimmaiseen päähän samalla kun Krevl jäi odottamaan laskeutumispisteeseensä. He antoivat tilaa Daivelle, joka laskeuduttuaan kaivoi välittömästi esiin hänen käsilleen huomattavan suurikokoisen veitsen.

Kylänvanhin oli jo varmasti huomannut, että vuosisatoja vanha toa-työkalu oli kadonnut näyttelypaikaltaan, mutta se oli kylän ainoa ase, jolla oli kyky leikata tiensä läpi demonien koneesta. Ja vaikka Daivella ei ollut voimaa jota kanavoida veitsen läpi, sujahti se vaivatta läpi koneen katosta. Ei kestänyt kauaa, kun kolmikon edessä oli matoraninmentävä aukko, josta pääsi tiputtautumaan koneeseen sisälle. Monga vilkaisi kerran molempia tovereistaan. Hänen katseessaan ei kuitenkaan piillyt epäilyn häivääkään, vain päättäväisyyttä. Daiven ja Krevlin nyökättyä hänelle takaisin, Monga etunenässä, kylän sankarit loikkasivat koneen syövereihin.

Valot syttyivät automaattisesti vaunun sisälle, kun kolmikko laukaisi laitteiston liiketunnistimet. Nopeallakin vilkaisulla kävi välittömästi selville, ettei koneen jaokkeessa ollut muita. Rahtia oli kuitenkin senkin edestä. Krevlin varmistettua vaunun jokaisen nurkan, uskalsi kolmikko laskea liitimet käsistään ja tutkia tarkemmin kulkupelin sisältöä.

Menosuuntaan tarkkailtuna vaunun vasen puoli oli pinottu täyteen puisia, keskenään identtisiä laatikoita, joiden sisältö ei käynyt ilmi mistään niiden kylkeen kirjoitetusta. Niiden olemus jäi muutenkin nopeasti toissijaiseksi kolmikon kiinnittäessä huomionsa vaunun oikeaan puoliskoon ja sitä peittäviin kirkkaisiin, nestellä täytettyihin kanistereihin.

Kuplivat, koneistetut säiliöt pitivät sisällään jotain punertavaa, epätasaista massaa, jonka koostumusta naamansa niihin kiinni työntänyt Daive ei edes osannut spekuloida. Demonista alkemiaa? Teollisia kauhuja pohjoisen kaupungeista? Monga ja Krevlkin yrittivät ymmärtää, mutta kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Koneen kiskoilla pauhaava kolina peitti alleen ensimmäiset hämmentyneet huokaukset. Krevl napautti yhtä säiliötä napakasti sormillaan. Välittömästi tämän jälkeen kaikkien kolmen mieleen hiipi karmiva tunne siitä, että jokin oli perusteellisesti pielessä.

Ajatukset keskeytyivät kolahdukseen. Jossain päin konetta oltiin havahduttu matoranien läsnäoloon. Monga irvisti odottamattomalle käänteelle. Kymmenien tiedusteluretkien perusteella koneen sisältä ei oltu kertaakaan havaittu liikettä. Krevlin raportit olivat varmoja siitä, että demonien kone toimi ilman miehistöä.

Ajatus siitä, että joku oli osannut odottaa heitä vieraili hetken jokaisessa pienessä mielessä. Monga ei kuitenkaan sallinut pelon ottaa ryhmästä valtaa. Hän toimi niin ripeästi kuin vain kykeni ja säntäsi vaunun etuosan rautaiselle ovelle. Hän väänsi oven vipua kaikin voimin, mutta ne olivat lopulta Daiven auttavat kädet jotka saivat oven auki. Krevl oli kaapannut kaikki kolme liidintä kouriinsa ja kipitti mahdollisimman äänettä poikien perässä seuraavaan vaunuun. Kauempaa kuuluva meteli oli nyt jo ilmiselvästi paljastunut askeleiksi, todella raskaiksi sellaisiksi. Daive piirsi mielessään jo kauhukuvia siitä, että kone itsessään saattaisi olla elossa. Hänen jalkansa tärisivät nyt näkyvästi Mongan vihaisesta mulkoilusta huolimatta. Krevl puristi liitovälineitään hetki hetkeltä tiukemmin, mutta onnistui pitämään päänsä kylmänä. He voisivat yrittää vielä peruuttaa yhden vaununmitan kauemmaksi äänen lähteestä, mutta Monga pelkäsi, että heidän sijaintinsa paljastuisi jos he pitäisivät yhtään enempää ääntä.

Daive puristi veistä kädessään valmiina iskemään jos jokin tulisi ovesta läpi. Monga taasen lepuutti vasenta kättään tarvikepussinsa päällä. Sen sisältö oli vaarallista ja ehdottoman räjähdysherkkää, mutta kotitekoisen pommin tuhovoima oli tarkoitettu koneen ohjaamoa varten, ei taisteluun. Päässään Monga kirosi jo nyt päätöstä aloittaa koneen takaosasta. Uteliaisuus laitteen kuljettamasta tavarasta oli kuitenkin vienyt voiton tehokkuudelta.

Kolmikko kuunteli kauhusta kankeana kuinka vaunuun, johon he olivat hetki sitten laskeutuneet, asteli jotain. Pari valtavia jalkoja pysähtyi ensin ilmiselvästi koneen kattoon leikatun reiän kohdalle. Sikäli mikäli kulkuneuvossa astelevalla olennolla oli silmät olivat ne satavarmasti nauliintuneet siihen oveen, jonka takana kolme kylänsä sankaria kykki hengitystään pidättäen. Asia oven takana oli varmasti huomannut matoranin kokoisen reiän koneen katossa.

Sitten seurasi hetki jolloin vain koneen kiskoja pitkin rullaavat metalliset pyörät päästivät ääntä. Kolme silmäparia vaelteli toisissaan, kun yksikään niiden omistajista ei uskaltanut enää tuijottaa ovea peläten sen avautuvan heidän päälleen hetkenä minä hyvänsä. Jännittynyt tilanne laukesi vasta kun askeleet lähtivät uudestaan liikkeelle, tällä kertaa takaisin vastakkaiseen suuntaan. Kun vaunun kaukaisemmasta päästä kuului oven narahdus, ja sen sulkeutuminen, kolmikko uskalsi taas hengittää.

Krevl lähti ensimmäisenä liikkeelle. Vaikka Daive olisi tässä vaiheessa tahtonut vain poistua ja myöntää tappion heräsi hänenkin uteliaisuutensa kun hän huomasi, mitä vaunu heidän selkänsä takana sisälsi.

Metallisista telineistä koostuva viidakko näytti siltä, kuin sen olisi kuulunut pitää sisällään paljonkin. Todellisuudessa vaunun sisältö kuitenkin koostui vain muutamasta metalliharkosta, jotka makasivat sikin sokin telineiden alla. Ei tarvittu etsivää kertomaan, että vaunun sisältö oltiin tyhjennetty kiireessä eikä kovinkaan perusteellisesti. Näytti siltä, että lastin purkanutta oli kiinnostanut vain saada mahdollisimman paljon rahtia ulos koneesta mahdollisimman nopeasti.

Monga ei harkkojen materiaaleja tunnistanut, mutta Krevl oli viettänyt tarpeeksi aikaa kylän sepän kanssa ymmärtääkseen, että maassa lojuvat rahdin jämät oltiin tarkoitettu hienovaraisiin töihin, eikä suinkaan haarniskoihin tai aseisiin. Daive oli samaan aikaan iskenyt silmänsä aivan vaunun ylimmille hyllyille, joiden päällä oli vielä muutamia pahvisia, painavan näköisiä laatikoita, joita oltiin selvästi yritetty nostaa alas, mutta jätetty puolitiehen.

Mongan oli vaikea uskoa, että koneen sisältö oli ollut tällaisessa kunnossa sen aloittaessa matkansa. Oli selvästi aika jatkaa eteenpäin. Vain seuraavat vaunut voisivat kertoa heille lisää siitä, mitä demonin laitteessa oli tapahtunut. Daivea ja Krevliä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Seuraavassa vaunussa he olisivat samalla hieman kauempana raskaiden askelien mysteeriksi jääneestä omistajasta.

Yhteisvoimin kolmikko sai kammettua oven seuraavaan vaunuun auki, joskin ilman aiemman siirtymän mukanaan tuomaa adrenaliinivirtausta joutuivat he tällä kertaa käyttämään huomattavasti enemmän lihasvoimaa. Kenties siinä piili syy sille, miksi Mongalta kesti useampi sekunti tajuta, että välittömästi oven takana heitä odotti jotain karmaisevaa.

Matoraneja monin kerroin pidempi peto otti valtavan harppauksen heitä kohti välittömästi oven avauduttua. Demonisen ilmestyksen ruumis muutti muotoaan joka hetki. Maahan kauhusta kaatuneet kyläläiset yrittivät kauhoa itseään taaksepäin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hirviön ruumiista työntyvät ulokkeet kurottivat silti uhkaavasti heitä kohti kunnes ne saivat otettua lopulliset, piippumaiset muotonsa.

Daiven pään oli jo vallannut kauhun mukanaan tuoma sumu, johon sekoittui hetki hetkeltä enemmän vanhimmuuden mukanaan tuomaa velvollisuudentunnetta. Monga ja Krevl ehtivät vain kirkaista ystävänsä perään, kun tämä teki jo epätoivoista loikkaa kohti oven takaa hyökännyttä olentoa.

Matoranien, ja erityisesti Daiven itsensä ihmetykseksi, hätääntynyt hyökkäys osui kuin osuikin maaliinsa. Kylänvanhimman vartiosta anastettu toa-veitsi upposi kärjestään hirviön ojentuneeseen mustaan kouraan. Se oli juuri tarpeeksi hämmentämään myös hyökkääjää sen verran, että tämä pysähtyi niille sijoilleen.
Monga ja Krevl olivat juuri saaneet autettua toisensa pystyyn ja yhteistuumin kolmikko pinkoi takaisin kohti sitä vaunua, josta he olivat koneeseen murtautuneet. Monga sai tällä kertaa kammettua jaokkeiden välisen oven omin voimin auki ja kyläläiset katosivat hirviön edestä ennen kuin se ehti astelemaan heidän peräänsä avonaisesta aukosta.

Työnnettyään oven itsensä ja hirviön välistä kiinni Daive tajusi miten hirvittävän virheen hän oli hyökätessään tehnyt. Veitsi oli ainoa asia jolla he olisivat voineet leikata koneen seinään pakoreitin. Nyt heidän ainoa toivonsa oli sisääntuloaukko vaunun katossa, johon lyhyet matoranit eivät mitenkään voineet yltää.

”Kontit!” Krevl kuitenkin tajusi nopeasti. Monga ja Daive ryhtyivät toimeen välittömästi. Heillä olisi vain hetki aikaa ennen kuin hirviö seuraisi heitä vaunuun, eikä Daiven veitsikään ollut enää heitä suojelemassa. Yhdessä kyläläiset onnistuivat työntämään yhden tyhjistä säilytyslaatikoista reiän alle korokkeeksi, mutta heidän aikansa oli jo käymässä loppuun. Vaunujen välinen ovi repesi saranoiltaan, kun punamusta kauhu vaivatta hankkiutui ainoasta esteestään eroon.

Matoranit jähmettyivät paikalleen kauhusta. Monga yritti epätoivoisesti keksiä uutta suunnitelmaa, mutta hänen mielensä löi tyhjää. Hän yritti keksiä oliko pedolla mitään ilmiselviä heikkouksia. Sen ruumis näytti olevan metallia. Sen kasvot olivat kokonaan peitossa, mutta se ei käyttänyt naamiota vaan jonkinlaista kypärää. Katse jonka se soi oli ilmeetön, mutta otuksen eleet olivat merkillisen eläviä ottaen huomioon, kuinka paljon sen olemus muistutti konetta.

Se ei kuitenkaan edennyt, vaan oli jähmettynyt tuijottamaan vaunun keskellä toisiaan pitelevää kolmikkoa. Kypärä ja pää sen sisällä kääntyi hieman ymmärtäessään, millaista saalista tämä oli edelliset minuutit jäljittänyt.

”E-ei askeltakaan lähemmäksi!” Daive parahti olentoa kohti nyrkit kohotettuina.

Monga mulkaisi ystävänsä epätoivoista elettä, mutta yritti silti pitää katseensa visusti jahtaajassaan. Hän ihmetteli vieläkin, miksi se oli vain pysähtynyt.

”Teidän ei pitäisi olla täällä”, hirviö puhui koneen vahvasti vääristämällä äänellään. Krevl puristi Mongaa nyt entistä kovemmin. Daiven jalat pettivät viimein ja tämä rojahti maahan järkytyksestä.

”Olette onnekkaita etten ollut varautunut hyökkäykseen. Teistä olisi jäänyt jäljelle niin vähän, että pohtisin lopun ikääni kehen olin edes törmännyt”, hirviö jatkoi. Sen metallisesta ruumiista ilmestyneet piiput alkoivat vetäytymään takaisin haarniskan uumeniin. Hitaasti matoranit alkoivat ymmärtämään, ettei tämä ”hirviö” välttämättä ollutkaan heidän perässä.

”Mielenkiintoinen veitsi”, metallinen olento sitten jatkoi ja nosti kädestään irroittamansa veitsen kypäränsä tasalle tutkiakseen sitä. ”Ionipinnoite, elementaalikanavat. Toa on käyttänyt tätä joskus.”

”Niin on. Kunnes suuri suojelija peittosi sen käyttäjän kylässämme kauan sitten”, Monga vastasi ylpeänä kolossin merkilliseen keskustelunavaukseen. Krevl irvisti ystävälleen. Samalla häntä myös hämmästytti kuinka nopeasti Monga oli ottanut tilanteen langat takaisin käsiinsä.

”Vai että suuri suojelija ihan”, olento hymähti ja heitti tämän jälkeen veitsen varovasti kolmikon jalkojen juureen. ”Siinä tapauksessa teidän lienee parasta viedä se takaisin. Joku varmasti kaipaa sitä. Eikä Puhdistajan juna ole muutenkaan paikka kolmelle nuorelle matoranille.”

”Si-siksikö häntä kutsutaan?” Krevl takelteli puoliksi kuiskaten. Hän oli saanut ajatuksensa suurin piirtein kasaan autettuaan Daiven ensin jaloilleen.

”Muun muassa”, kolossi jatkoi. ”Rakkaalla vihollisella on monta nimeä.”

Ison olennon pääkopassa vieraileva naisen ääni naurahti, mutta läsnäolijoista ainoastaan hän ja hänen haarniskansa uumenissa piileskelevä apuri kuulivat sen.
Seuraavaksi rautajätti alkoi katselemaan ympärilleen ja vilkaisi vielä kierroksensa lopuksi seuraavaan vaunuunkin. Hänen irti repäisemä ovi makasi koneen lattialla hänen metallisten saappaidensa juuressa.

”Tekään ette taida olla vastuussa tästä puuttuvasta rahdista”, hän lopulta kysyi. Matoranit pudistelivat päätään vastaukseksi.

”Päättelin, että sinä olisit”, Daive heitti takaisin, mutta nyt oli kolossin kypärän vuoro tehdä pudistelevaa liikettä.

”Ei, en minä.” Mustat suuret kourat pyyhkäisivät muutaman metalliharkon tylysti hyllyltä lattialle. Hän olisi tarkastellut tyhjyyttään huutavia säilytystelineitä tarkemminkin, jos hänen rannepanssarissaan asuva apulainen ei olisi sanellut jotain juuri silloin hänen mieleensä.

”Sinä”, rautajätti osoitti kohti Mongaa ja erityisesti tämän tarvikevyötä. ”Anna se minulle, varovasti.”

Ko-matoran sävähti ja refleksinomaisesti alkoi puristamaan räjähdettä pussukkansa suojissa.

”Mutta se on ainoa asia, jolla pystymme-”, hän ehti parahtaa ennen kuin haarniskaotuksen ääni keskeytti hänet tylysti. ”En aio käskeä kahdesti!”
Krevlin kevyt tuuppaus sai Mongan lopulta astumaan eteenpäin. Vapisevin käsin matoran kaivoi puiseen rasiaan kasatun ruutipanoksen ja työnsi sen varovasti metallimiehen odottaviin kouriin. Hän ei edes yrittänyt arvailla, mistä olento oli yhtäkkiä keksinyt, että heillä edes oli räjähde mukanaan.

Haarniskoitu otus tutkaili hänen näkökulmastaan hyvin primitiivistä laitetta hetken, kunnes yhdellä äkkinäisellä liikkeellä, haarniskan voima takanaan, hän viskasi räjähteen ulos junasta matoranien kattoon tekemän aukon kautta.

”Jos olisit kaatunut kerrankin sen päälle, teidän matkanne olisi päättynyt lyhyeen”, hän sitten murahti ja lähti kävelemään seuraavaan vaunuun. Yhdellä harppauksella hän ylitti maassa lojuvan oven. Matoranit seurasivat hahmoa hämmentyneinä takaisin seinälle, jossa säiliöissä kelluvat lihaisat esineet odottivat.

”Kuvaa nämä tarkasti”, metalliotus tuhahti ääneen kävellessään säiliöiden ohi. Raskaita askelia seuraava kolmikko vilkuili toisiaan, mutta kukin tuli itsenäisesti siihen johtopääätökseen, ettei iso mies puhunut heille. Se, kenelle sitten, pysyi kuitenkin mysteerinä.

Otuksen omien silmien huomio oli jo keskittynyt vaunun sisäseinään säiliöiden vieressä. Häneltä kesti tovi erottaa ruosteinen kahva muusta seinästä. Haarniskan mukanaan tuomasta voimasta huolimatta liukuovi ei edes liikahtanut, kun mustat isot kourat yrittivät saada sitä liikkumaan. Kypärän sisältä kuului varovainen hymähdys. Sitten hän otti edellistä yritystä huomattavasti leveämmän haara-asennon ja riuhtaisi uudelleen.

Auki revähtäneestä ovesta tuiskusi välittömästi sisään terävästi pistelevää jäistä tihkua. Matorankolmikon kädet siirtyivät peittämään korviaan, kun koneen vauhdin paiskaama tuuli alkoi humisemaan kipeästi heidän korvissaan.

Punamusta kypärä työntyi uhkarohkeasti ulos vaunusta ja kurkisti kohti koneen keulaa ja sen suunnalla aukeavaan horisonttiin. Kurkistusta ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun kolossi väänsi itsensä takaisin sisälle ja sulki vaunun sivun samoilla vauhdeilla.

”Saavumme sillalle vajaassa viidessä minuutissa”, otus osoitti sanansa nyt taas selvästi kolmikolle. ”Oletan, että nuo kiihtyvät pudotuksessa.”

Musta koura osoitti Krevlin kainaloonsa kahmaamia riippuliitimiä. Tyttö nyökkäsi varovaisesti, johon metallimies hymähti tyytyväisesti.

”Hyvä, siinä on teidän mahdollisuutenne kääntyä takaisin.”

Daive vilkaisi Krevliin joka puristi luomuksiaan nyt entistäkin tiukemmin. Mongan kasvoille oli samalla levinnyt hämmennys. Hän ei voinut uskoa, että hänen suuren operaationsa tulisi noin vain keskeyttämään jokin ylimieisesti käyttäytyvä konemies.

”Äläkä edes älähdä”, kone nosti sormensa Mongaa päin ennen kuin tämä ehti osoittaa mieltään. ”Minä tunnen tuon katseen, mutta te ette ymmärrä mihin olette nokkanne työntäneet.”

”Mutta demonin kone”, Monga silti yritti osoittaa mieltään. ”Me emme pelk-”

”Sitä kutsutaan junaksi”, kypäräpää älähti turhautuneena, ”Ja pelkoa tai ei, te seisotte koillissakaran paatuneimman sosiopaatin omistamassa kulkuneuvossa hetki sen jälkeen kun joku, joka ei ollut kukaan meistä, on ryöstänyt sen. Olette onnekkaita, että tämä paikka ei parveile sotilaita.”

Daive ehti hypätä sananvaihtoon väliin ennen kuin Monga ehti ärsyttämään kolossia enempää. ”Sinä… tunnut ymmärtävän paljonkin siitä miten tämä demon-”

”Puhdistaja”, läsnäolijoista suurin keskeytti.

”Niin… Puhdistaja”, Daive myöntyi. ”Tunnut ymmärtävän mitä täällä tapahtuu. Ehkä jos sinä auttaisit meitä ja… ja…”

Tällä kertaa puhuvaa matorania ei edes tarvinnut keskeyttää. Pelkkä kypärän läpitungitseva katse sai Daiven polvet taas tutisemaan.

”Sinä et ymmärrä”, Krevl otti puheenvuoron lennosta itselleen. ”Hän tunkeutui kyläämme. Vaati… vaati että luovuttaisimme pois nukkuneemme. Sanoimme ettei se käy, sanoimme että vainaat kuuluvat mullalle eivätkä muukalaisille.”

Kolossi huokaisi syvään. Hän oli kuullut lukemattomia tarinoita jotka alkoivat täsmälleen samalla tavalla. Ja vaikka hän tiesi täsmälleen, mitä matoran hänelle seuraavaksi kertoisi, hän kuitenkin kohteliaasti pyysi Krevliä tekemään sen itse.

”Hän… poltti… kaiken. Käski koneensa avaamaan haudat samalla kun yritimme vetää toisia ulos liekeistä. Savun laskeuduttua meillä ei ollut enää koteja… eikä vainajillamme… heillä… heillä ei ollut…”

”Päitä. Hän varasti heiltä heidän kallonsa”, Monga irvisti ja täydensi Krevlin kesken jääneen lauseen. Daiven katse oli taas maassa. He eivät keskustelleet liekkien päivän tapahtumista ääneen käytännössä koskaan.

Kypäräpäinen mies tuijotti hetken nuorta kolmikkoa, kylänsä taakseen jättäneitä jotka olivat rohkeudellaan ja oveluudellaan saapuneet näin kauas kotoaan. Vaivatta saaneet itsensä sisään kulkuneuvoon jonka nimeä he eivät edes ennen tätä päivää tienneet. Harmaat kasvot metallin sisällä eivät osanneet muuta kuin virnistää. Matoranien suoritus ja esittämä urheus oli kiistattoman urheaa.

”Se mitä te olette tänään saavuttaneet on vaikuttavaa, mutta minä en voi antaa teidän räjäyttää tätä junaa. Täällä on jotain jota haluan tutkia enkä kaipaa kolmea selustaa lisää turvattavaksi.”

Monga puri hammastaan kipeästi samalla kun Krevlin ja Daiven katseet kääntyivät ryhmänjohtajansa puoleen. Kolossin sanat purivat syvälle ja nuoren soturinalun piti myöntää, että koko operaatio maistui hetki hetkeltä liian isoksi palaksi purtavaksi.

”Menkää kotiin. Puhdistaja ei teidän kyläänne kohti enää katso. Niin kauan kun pysytte kylänvanhimpanne suojissa, teidän ei tarvitse enää koskaan kuulla hänestä”, Kolossi jatkoi.

Krevlin tiukka puristus Mongan käsivarressa kertoi tarpeeksi hänen mielipiteestään. Daiven jalkojen vapina oli viimein lakannut, mutta muiden ei tarvinnut arvata kahdesti mikä hänen reaktionsa perääntymiskäskyyn olisi.

”Mistä tiedät sen? Mistä tiedät ettei hän tule enää takaisin?” Monga halusi kuitenkin ymmärtää.

”Koska hän sai teiltä jo haluamansa… ja koska hän ei elä tarpeeksi pitkään voidakseen yrittää uudestaan.”

Monga huokaisi syvään. Suurin piirtein tällaista vastausta hän oli odottanutkin.

”Joten… silta?” Krevl sitten jatkoi näperrellen samalla liitovälineitä kasassa pitäviä remmejä. Kolossin kypärä nyökkäsi ja vilkaisi kohti vaunun ovea. Mongan katse oli maassa, mutta hän oli jo hyväksynyt tilanteen. Selvästi heidän demoninsa perässä oli jo jotain paljon heitä kykenevämpää. Mutta kolossin sanat eivät yksin hänen päätään saaneet pyörrettyä. Hänen tekonsa sen sijaan…

Samalla kun Krevl oli kiireinen auttaessaan riippuliidintä Daiven selkään, Monga otti muutaman askeleen kohti seiniä katseellaan skannaavaa kolossia. Hän madalsi ääntään sen verran, etteivät hänen toverinsa kuulisi niin selvästi, mitä hän sanoi seuraavaksi.

”Sinä olet se Hiljainen, josta kylänvanhin aina puhuu, etkö olekin?”

Kolossi jähmettyi ensin paikalleen ja käänsi sitten katseensa jalkojensa juuressa avautuvaan matoraniin. ”Sinä peittosit toan joka olisi suonut kylällemme pahaa. Turaga puhuu sinusta usein. Vierailit kylässämme joka vuosi. Ja kylän väki jätti sinulle aina pienen lahjan tunturin päälle.”

Kolossi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hiljaisuus oli ainoa vastaus jota Monga oli edes odottanut.

”Mutta sitten sinusta ei kuultu enää mitään. Et tullut enää kertaakaan takaisin vaikka pelastit silloin kaikki kylän asukkaat…”

Matoranin äänestä pystyi erottamaan ne sanat, joita hän harkitsi kaikkein tarkimmin. Melankolisesta esitystavasta huolimatta hän oli toiveikas.

”Se oli minun läsnäoloni joka toan kylään alunperinkin toi”, Kolossi vastasi lopulta. ”Ja jos olisin jatkanut vierailujani, lisää olisi seurannut minua sinne.”

Mongan katse oli lukkiutunut tätä korkeuksista tuijottavaan kypärään. Hän ei ymmärtänyt. Kolossin sanoissa ei ollut järkeä.

”Mutta sinä olisit suojellut meitä niiltä. Ehkä… ehkä jos sinä olisit ollut siellä, ei Demoni olisi uskaltanut viedä meiltä kaikkea…”

Matoranin suunpieli värähti lauseensa lopuksi. Kolossi oli tyytyväinen ainoastaan siihen, että hänellä oli kypärä päässä peittämässä hänen kasvonsa.

”Mikä on nimesi?” keskustelijoista huomattavasti suurikokoisempi kysyi.

”Monga”, matoran vastasi.

”Killjoy”, kolossi esittäytyi. ”Ja kenties olet oikeassa, Monga. Kenties minun ei olisi pitänyt lähteä…”

Kolina junan alla muuttui äkisti erilaiseksi. Raiteet joiden päällä Puhdistajan rahditon väline kiisi olivat muuttuneet selkästi raskaammiksi. Valtavan lumisen kanjonin yli rakennettu silta lähestyi vauhdilla.

Killjoy havahtui ääneen myös ja riuhtaisi nyt hieman löystyneen vaunun sivun kertaheitolla auki. Daive ja Krevl sitoivat yhdessä Mongan liitimen viimeiset remmit ja asettuivat yhdessä vaunun reunalle. Kaksi muuta nyökkäsivät varovaisesti kyläläisten poistumista valvovalle Killjoylle, kun taas Monga halusi mainita vielä yhden asian ennen hyppyä.

”Hän muuten vei sen naamionkin”, matoran korotti ääntään tuulen huminan ylitse. Killjoy kallisti kypäräänsä merkiksi siitä, ettei hän ymmärtänyt mitä Monga tarkoitti.

”Se naamio joka päihittämältäsi toalta jäi jälkeen. Demon- tai siis… Puhdistaja vei senkin mukanaan.”

Muistikuvat nimeämispäiväisestä taistelusta kirposivat punamustan miehen mieleen.

”Ymmärrän”, Killjoyn koneen vahvistama puhe varmisti. Monga nyökkäsi ja käänsi sitten katseensa tovereihinsa. Siltaan oli enää muutamia satoja metrejä.

Yhteistuumin ja harjoitusten mukaisesti he käänsivät selkänsä aukkoon päin, ja kun raiteiden ääni keveni maamassojen ilmiselvästi puututtua niiden alta, Krevl joukon ensimmäisenä veti köydestä ja levitti nahkaiset siipensä. Tuuli tarttui niihin välittömästi ja kiskaisi matoranin väkivaltaisesti ulos vaunusta. Monga seurasi perässä ja lopuksi Daivekin. Killjoy harppoi vauhdilla vaunun reunalle ja otti tukea liukuoven karmeista. Kanjonin yllä liitävä matorankolmikko pieneni hänen silmissään hetkessä kolmeksi pieneksi pisteeksi horisontissa, mutta oli ilmiselvää että jokainen heistä oli saanut tuulesta kiinni onnistuneesti.

Kyläläisten pitkä kotimatka oli alkanut ja Killjoy oli nyt junassa viimein yksin.
Tai niin yksin kuin puhuvia otuksia päänsä sisällä omistava kenraali nyt vain saattoi.

”Söpöä”, naisen ääni radioyhteyden päässä avasi puheenvuoronsa. ”Mutta myös vaarallista. Olivat työntäneet kanohinsa vähän liian syvälle.”

Nascoston suojista Killjoyn toimia seurailevan Breznikovan puhe oli vaivalloista. Lauseen päätteeksi radiosta kuului kivulias parahdus.

”Ficus on alkanut röyhkeäksi. Häntä ei enää kiinnosta olla tekemättä koko maailmasta hänen vihollistaan”, Killjoy murahti ja jatkoi säiliöseinän tuijottelua, jotta hänen rannepanssarissaan elävä olento saisi työnsä tehdyksi. ”Kuinka leukasi jaksaa?”

Brez yllättyi kenraalin huolehtivasta äänensävystä. Selakhin täytyi kuitenkin ennen vastaustaan painaa taas jääpussia sidotulle leualleen, jotta kipu edes hieman hellittäisi.

”Elän, mutta se skakdi vei melkoisen siivun…”

”Lupaan ampua Metorakkia koko arsenaalilla päähän jos törmäämme uudestaan”, Killjoy yritti lohduttaa. Brez vain hymähti vastaukseksi antaen keskustelun kolmannelle osapuolelle mahdollisuuden avata sanaisan arkkunsa.

”Set-sotaherra. Tämä skannaus olisi valmis.”

”Antaa kuulua, Miksu”, Killjoy antoi luvan samalla, kun rannepanssarista käsin hänen tietokoneitaan ohjaileva tietoisuus selasi kuvia Killjoyn viikon aikaisemmista iskukohteista.

”Säiliöiden sisältö näyttäisi olevan samaa materiaa, mitä löysimme kaikista neljästä tutkimuslaitoksesta. Orgaanista, mutta tätä on mahdotonta jäljittää mihinkään yksittäiseen lajiin tai olentoon. Me tarvitsemme geenitutkijan jos tahdomme selvittää sen alkuperän tarkemmin.”

”Työn alla”, Killjoy murahti. Miksun analyysin sisältö oli täsmälleen sitä, mitä hän oli odottanutkin. Tieto siitä, että hän oli löytänyt lisää sitä minkä olemusta hän ei ymmärtänyt kuitenkin lähinnä ärsytti Killjoyta. Kenties siitä johtuen hän ei koskaan huomannut, että säiliörivissä, jota hän oli jo tovin tuijotellut, oli hyvin selkeä rako. Yksi säiliöistä oli teillä tietämättömillä.

”Se ei kuitenkaan ole tällä kertaa ensimmäinen kysymykseni”, Killjoy jatkoi.

”Minuakin kiinnostaa”, Brez tuumasi radionsa välityksellä. ”Mitä siellä on oikein tapahtunut? Missä kaikki rahti on? Tämänhän piti olla kuukauden suurin kuljetus.”

”Miksu?” Killjoy kysyi, ”Löysitkö mitään erikoista ylilentomme aikana?”

Killjoyn visiiriin ja Brezin päätteen näytölle ilmestyi sama kolmiulotteinen kuva Puhdistajan kuusivaunuisesta junasta. Sinisessä mallissa hohti punainen pieni neliö siinä kohdassa, mistä matoranit olivat murtautuneet sisään. Se oli kuitenkin ainoa ilmiselvästi erottuva yksityiskohta.

”Matoranien sisäänpääsyreitin lisäksi junassa ei näytä olevan lainkaan murtautumisen merkkejä, herra sotaherra”, Miksu piipitti stressaantuneena.

”Ja minä tarkistin jokaisen sivuoven, ne ovat käytännössä kaikki ruostuneet umpeen. Tällaiset vaunut lastataan yleensä ilman kattoa”, Killjoy täydensi.

”Eli joku…” Brez pohti, ”on päässyt sisälle liikkuvaan junaan murtautumatta ja ilman fyysisen vahingon aiheuttamista, putsannut suurimman osan tavarasta ja poistunut koko rahdin kanssa jälkiäkään jättämättä.

Kypäränsä alla Killjoy osasi vain irvistää. ”Siltähän se näyttää…”

”Eihän tässä ole mitään järkeä”, Breznikova tuhisi. ”Tällaisen operaation olisi pitänyt kiiriä meidän korviimme. Ja jos joku haluaa ryöstää helvetin Purifierin niin luulisi, että olisivat soittaneet ensimmäisenä meille.”

Killjoy ei ollut varsinaisesti yllättynyt siitä, että Ficus oli tehtaillut itselleen uusia vihollisia, mutta kuka junan olikaan rahdistaan putsannut, osoitti tämä kykyä pistää aivan uuden kokoisia kapuloita tämän rattaisiin.

”Tarkista ilma myös”, Killjoy komensi Miksua. ”Tutki löydätkö mitään tavallisesta poikkeavaa.”

Kuului pieni slurpsahtava ääni, kun olento Killjoyn rannepanssarin uumenissa imaisi junavaunun ilmaa sisäänsä. Ei kulunut montaakaan hetkeä, kun entinen keittiövälineiden trendituote oli saanut analyysinsä valmiiksi.

”Maaperän hiukkasia, useita eri metalleja, arvatenkin peräisin kadonneesta rahdista ja… ja pimeää energiaa.”

”No niin tietenkin”, Killjoy älähti ja heitti lauseensa jatkoksi vielä xialaisen kirosanan, jonka merkityksen radion kautta kuunteleva selakhi ymmärsi liiankin tarkkaan. ”Pidäpä ne asejärjestelmät sittenkin lämpiminä, me emme välttämättä ole yksin.

”En ymmärrä”, kuului Brezin ihmettely. Killjoyn katse vaelteli nyt huolestuneena vaunun molemmissa ovissa.

”Täällä on ollut teleporttaaja”, hän selvensi. ”Ja meidän pitää liikkua hitosti varovaisemmin tästä eteenpäin.”

Brez ei avannut suutaan enää toviin. Osittain leukansa puoliksi puuttumisesta johtuvasta kivusta ja osittain siksi, ettei hän halunnut häiritä Killjoyn ja Miksun keskittymistä. Krana-asian analyysi oli paljastanut tehtävän vaarallisuuden vaikkei teleporttaajan mahdollisesta identiteetistä ollut edes valistuneita arvauksia. Kaikki kolme kuitenkin ymmärsivät, että moiset olivat harvinaisia ja käytännössä poikkeuksetta tappavan vaarallisia.

Killjoy oli hidastanut vaunusta toiseen talsivia askeleitaan sen verran, ettei hänen läsnäolonsa kaikunut koko junaan. Veturia hiljalleen lähestyvä kenraali pysähtyi havaitessaan jotain, joka hänen olisi pitänyt huomata heti junaan astuttuaan.

”Kone…” hän sanoi hiljaa.

”Mitä?” kysyivät Brez ja Miksu melkein yhteen ääneen.

”Veturin kone. Kuunnelkaa sitä”, Killjoy tarkensi.

Radioyhteys Breziin ei ollut lähellekään niin puhdas, että selakhi olisi voinut tehdä päätelmiä junan taustametelistä. Miksu sen sijaan ymmärsi hyvin nopeasti, että jokin poikkesi tavanomaisesta.

Sen sijaan, että juna olisi kulkenut eteenpäin perinteisen höyrykoneen suomalla verrattaen tasaisella tahdilla, oli laitteen moottorin jylyssä merkillisiä taukoja. Ne huomasi ainoastaan hyvin tarkkaan kuuntelemalla, mutta kun niihin totutti korvansa oli selvää, että juna tavalla tai toisella sykki eteenpäin.

Veturia lähimmän vaunun sisältö oli pitkälti sama kuin sen perässä tulevissakin. Muutama harkko tai kuparinvärinen kerä lojui siellä täällä rahtihyllyjen perukoilla, mutta suurimmaksi osaksi tämäkin vaunu oltiin tyhjennetty sisällöstään. Killjoy asteli sen läpi kiinnittämättä paljoakaan huomiota sen sisältöön. Hän käveli suoraan veturiin johtavalle ovelle, tarttui sen kahvaan ja väänsi. Jo toista kertaa päivän aikana kahva jäi kenraalin kouraan. Ruosteen sisältä syövyttämää junaa ei selvästi oltu tarkoitettu henkilökunnan käytettäväksi.

Killjoy tuhahti ärtymyksestä, otti yhden askeleen taaksepäin ja iski oikean nyrkkinsä vauhdilla siihen pisteeseen, josta kahva oli murtunut irti. Rautaisen oven paksuudesta huolimatta pneumaattisesti paranneltu isku työntyi ovesta läpi. Kenraalin musta koura tarttui oveen sen toiselta puolelta ja riuhtaisi sen sijoiltaan. Sen saranat olivat yhtä ruostuneet kuin kaikki muukin junan rakenteissa.

Veturin koneisto aukeni nyt Killjoyn edessä, mutta hänjoutui tuijottamaan näkemäänsä hyvän tovin ennen kuin hän ymmärsi kunnolla, mistä oikein oli kyse.
Koska veturi oli ulkoakin päin paksujen metallilevyjen peittämä, ei Killjoy ollut vielä tajunnut, ettei siinä ollut lainkaan paikkaa konduktöörille. Koko veturin sisäosa oli tilaa valtavalle rautaiselle koneelle. Hammasrattaita, mäntiä, putkia, kaikkea sellaista mitä junaa kuljettavalta koneistolta saattoi odottaakin. Mutta kaiken keskellä oli valtava metallinen kotelo, johon kaikki muu koneisto näytti olevan liitetty. Selvää oli, että höyryllä juna ei ainakaan kulkenut. Mikä ikinä aiheuttikaan sykkivän liikkeen, sen täytyi sijaita kotelon sisällä.

Noin Killjoyn itsensä korkuisen, mutta monin kerroin leveämmän kotelon seinämät oltiin selvästi pultattu paikalleen vasta veturin viimeisessä rakennusvaiheessa. Siinä missä jokainen palanen koneistoa oltiin juotettu ja asetettu paikalleen huolella, olivat kotelon hitsauslinjat epätasaisia ja monin paikoin rakoilevia. Kuin kotelo olisi ollut vain jälkikäteen tehty ratkaisu jonkin asian peittämiseksi. Sen seinämät antoivat myöten helposti, kun Killjoy tarttui kaartuvaa metallia yhdestä hutiloiduista saumoista.

Aivan ensimmäiseksi Killjoy huomasi, että metallinpala jota hän repi hitaasti irti oli sisäpuoleltaan paksun keltaisen vaahdon peittämä. Ennen kuin hän edes ehti ymmärtämään, mitä metallin alta paljastui, hän ymmärsi, että kotelon tarkoitus ei ollut piilottaa jotain näkymästä. Sen tarkoitus oli piilottaa jotain kuulumasta.

Riuhtaisu, toinen ja kolmaskin. Killjoyn kärsimättömyyden ajama kovakouraisuus repi kotelon kokonaan hajalle. Nascostossa Brez yritti siristää silmiään saadakseen paremmin selvää sumuisesta kuvasta. Killjoylle ja hänen rannepanssarinsa asukkaalle kotelon sisältö valkeni välittömästi, ja niin valkeni myös se, miksi junan liike tuntui niin merkilliseltä.

Punainen, sykkivä lihas, sydän, kaltainen jollaista Killjoy ei ollut koskaan nähnyt eikä kuvitellut, pumppasi tasaisesti koneiston keskellä. Sen jokainen supistus työnsi kirkasta, hohtavaa nestettä siihen rujosti liitettyihin metalliputkiin. Putket taas johtivat nesteen jonnekin syvemmälle veturiin, jossa se selvästikin, tavalla tai toisella, sai sen rattaat pyörimään.

”Mikä helvetti tätä junaa oikein vaivaa?” Killjoy sai lopulta ähkäistyä. Breziltä kesti tovi edes ymmärtää kenraalin mutinaa. Miksu taas pidätteli täysivaltaista paniikkia. Jos jokin sai Killjoyn näin näkyvästi huolestumaan, saattoi se tarkoittaa ainoastaan tavanomaistakin akuutimpaa ikävien asioiden sattumista.

Orgaanista massaa tuijottava kralhi tunnusteli taas junan liikettä. Jokainen sydämen lyönti antoi kulkuneuvolle hiljaisen, mutta tunnistettavan sykähdyksen eteenpäin. Kauttaaltaan kuvottavan koneiston edessä Killjoy pohti, miten hän ei ollut aluksi edes huomannut koko asiaa. Hän ei kuitenkaan jäänyt tuijottamaan pidempään kuin oli tarpeen. Hänen edessään sykki jotain mitä hän ei yksinkertaisesti käsittänyt. Näissä tilanteissa seuraava askel oli Killjoylle päivänselvä; Hän tekisi kaikkensa, jotta hän ymmärtäisi.

Pieni punainen ioniterä syttyi Killjoyn oikean etusormen ja peukalon väliin. Välittämättä siitä, että leiskuva instrumentti hioi hitaasti pois maalipintaa Killjoyn rautaisesta kourasta, hän puristi sormensa sen ympärille ja hienovaraisesti viilsi ohuen siivun kudosta sykkivästä sydämestä. Koneisto ei näyttänyt reagoivan tähän tekoon millään tavalla, mutta kralhi pysähtyi kuuntelemaan sitä kaiken varalta.

Varmistuttuaan siitä, että mikään ei ollut muuttunt, hän sujautti lihansiipaleen tarvikevyöltään roikkuvaan pieneen kanisteriin.

Sitten Killjoy teki jotain, joka sai erityisesti Brezin hämmentymään. Yksi kerrallaan Killjoyn kourat nostivat sydämen ympäriltä irti repimänsä kotelon kappaleet ja alkoi asettamaan niitä takaisin paikalleen. Sitten hän murskasi surutta oman etusormensa siitä kohtaa, mistä ioniterä oli hetki sitten sitä kuluttanut.

Vasemmalla kädellään koneistettu mies kaivoi esiin kirkkaana hohtavan, suonta muistuttavan putken, jonka sisällä ilmiselvästi kiersi sitä, mikä ikinä sitten pitikään Killjoyta hengissä. Sitten hän murskasi senkin ja antoi nesteen valua sydänkotelon hajalle revittyjen saumojen päälle. Neste Killjoyn suonista sulatti kotelon metallia juuri sen verran, että hän sai sen palaset pysymään jälleen yhdessä.

”Mitä ihmettä sinä oikein teet? Sinä aiot räjäyttää sen kuitenkin”, Brez lähti väittelemään. Killjoy oli kuitenkin tullut toisiin aatoksiin jo ennen lihakoneiston paljastumista.

”Se oli suunnitelma”, hän myönsi, ”mutta koska rahti on jo viety, ei tällä ole Ficukselle enää mitään arvoa. Sen sijaan… hän tietää vallan hyvin, että jos minä olen tämän takana, olisin räjäyttänyt koko hoidon taivaan tuuliin.”

Brez virnisti ymmärtäessään, mitä Killjoy tarkoitti, ja katui hymyään välittömästi seuraavan ankaran vihlaisun rekisteröityessä hänen päässään.

”Syötetään hänelle vähän vainoharhaa”, Killjoy lopulta täydensi lauseen, jota Brez oli juuri yrittänyt.

”Ei sillä, että me olisimme sen viisaampia”, Miksu inahti. Krana-asia oli, kuten yleensäkin, täysin oikeassa. Killjoy oli hyvin tyytyväinen siihen, että rannepanssarissaan asuva olento toimi hyvin kirjaimellisina silminä hänen selässään.

”Emme”, Killjoy myönsi, ”mutta kuka tai ketkä ryöstön takana ovatkaan eivät he voi olla täysin kamalia niin kauan, kun käveltävät Ficuksen pussista. Siltikin”, hän jatkoi ja irvisti kohti hätäisesti kasaan kursittua sydänkoteloa, ”me tarvitsemme sen geenitutkijan nyt akuutimmin kuin koskaan.”

”Xialaisista ei ole apua”, Brez mutisi jääpussinsa lävitse. ”Suurin osa pyörittää liiketoimintaa täysin vailla osaamispohjaa ja ne kaksi jotka olisivat ehkä oikeasti osanneet asiansa ovat moninkertaisesti hintakattomme ulottumattomissa.”
”Ja käytännössä kaikki Mustan Käden potentiaalinen osaaminen sykkii nykyään Purifierin lihassa”, Killjoy huokaisi täydennykseksi. ”Jos olisin tiennyt tämän olisin kysynyt Manulta kun viimeksi puhuimme. Hänellä on yleensä ärsyttävän yksityiskohtaisia mielipiteitä lihasta.”

”Manu?” Brez ihmetteli. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän kuuli Killjoyn käyttävän sitä nimeä.

”Makuta Klaanissa. Pitkä tarina josta en tiedä itse puoliakaan.”

Brez tiesi, että tämä oli niitä asioita joista hän ei edes halunnut kuulla enempää, sillä vastaus olisi varmasti herättänyt vain lisää kysymyksiä. Bio-Klaaniin liittyvillä seikoilla tuntui olevan aina vahva hämmennyksen aura ympärillään.

”Olemmeko me valmiita, sitten?” Killjoy kysyi lähinnä Miksulta, joka konkreettisesta rutinasta päätellen oli uppoutunut jonkinlaisiin laskutoimituksiin.

”Kyllä, herra setäsota”, kranajuttu vahvisti. Killjoy naksautti nivelet olkapäistään ja lähti astelemaan kohti junan perää, jossa hänen sisääntuloaukkonsa sijaitsi.

”Hyvä. Laske kurssi Ota-Metruun. Tahdon käydä sen vanhan ratasaivon juttusilla. Ja kerro Nuoremmalle, että tapaa minut siellä.”

”Minä voin kyllä kertoa”, vanhin Brez keskeytti Miksun kuittauksen. ”Hän palasi vesiltä jo tunti sitten. Ehtii varmaan paikalle ennen sinua.”

Killjoy murahti hyväksyvästi, pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan junan sydämen kohinaa, mutta jatkoi nopeasti matkaansa. Tyhjien vaunujen halki kulkiessaan Killjoy ja Miksu eivät vieläkään huomanneet yhtä lihasäiliöistä, joka oli pudonnut jossain vaiheessa junan lattialle ja vierinyt yhden hyllyistä alle. Eroja muihin säiliöihin oli vain muutama, mutta ne olivat merkittäviä. Sen lisäksi, että klöntin sivuun oli ilmestynyt selvästi linnun nokkaa muistuttava uloke, kuului säiliöstä myös intensiivistä säksätystä. Muljahteleva liha myös sykki. Täsmälleen samassa tahdissa junan itsensä kanssa. Aivan kuten sykki myös Killjoyn mukaansa leikkaama sydämen siivu.

Kylmän erämaan tuuleen singahtanut punamusta viiru katosi horisonttiin yhtä nopeasti kuin se oli alun alkaen paikalle ilmestynytkin. Demonin juna jatkoi jo kolmesti päivän aikana häirittyä matkaansa kohti salasatamaa etelässä. Rahditon kulkuneuvo olisi keveydensä vuoksi perillä paljon ennen, kuin sitä purkamaan saapuneet kaksijalkaiset koneet sitä osaisivat odottaa. Ja siinä vaiheessa jo kaukana merellä lentävällä Killjoylla oli vain yksi, sykkivä kuva mielessään.

Ota-Metrun kutsuminen kaupungiksi liikkui lausuntona jossain anteliaan ja suorastaan valheellisen välissä. Metru Nuin katukuvaa läljittelevät pilvienhalkojat olivat jääneet rakennukseltaan puoliväliin. Tyhjiksi jääneet liiketilat hallitsivat katutasoja, vaikka monen neonvaloissa leiskuvat mainoskyltit saivat yhä virtaa.

Pohjoisen sotien jälkeisen ajan kiihtynyt kaupankäynti oli tyrehtynyt yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Moni itäisempi satama kukoisti yhä, mutta Ota-Metru oli ensimmäinen ja karu esimerkki siitä mitä tapahtuu. kun pohjoinen maailma pääsee jälleen jaloilleen. Joskaan harva pohjoisen mantereen satamista tippui niin korkealta, kuin aivan liian kunnianhimoisen suunnitelman omannut Ota-Metru. Puheet ”Koron” tuomisesta takaisin nimeen olivat velloneet jo vuosia. Valtaapitävien mielestä moiset puheet olivat luovuttamista.

Killjoy, kaupungin karusta ulkokuoresta huolimatta, tunsi kuitenkin olonsa melkein kotoisaksi. Aavekaupungin valoja kymmenkerroksisen talon katolta seurannut teknojätti näki elämää alhaalla vain harvoin, joskin se oli varmasti osa puolitiehen jääneen metropolin viehätystä. Monet kadunkulmat ja muodot muistuttivat häntä Metru-Nuista, mutta ison kaupungin mukanaantuomasta väenpaljoudesta hän ei joutunut kärsimään.

Yö oli kylmä, pilvinen ja mikä kaikkein tärkeintä, hiljainen. Edes Killjoyn kallossa tikittävä kellokoneisto ei häirinnyt häntä tällä kertaa. Koneiston kuningatar oli loistanut poissaolollaan siitä lähtien, kun Killjoy oli laskenut Sarajin hautaansa Klaanin saarelle. Hän ei edes yrittänyt spekuloida johtuiko hiljaisuus jostain merkillisestä kunnioituksesta, vai olivatko äänet hänen päässään yksinkertaisesti liian kiireisiä häiritäkseen häntä. Juuri nyt vastauksella ei ollut edes merkitystä. Killjoy vain nautti harvinaisesta hiljaisuudesta täysin rinnoin.

Pilvisyydestä huolimatta yö ei näyttänyt siltä, että sateen riski olisi hirveän suuri Tämä oli myös kralhin mieleen. Nämä alueet olivat kuuluisia loppusyksyn monsuuneistaan, ja Killjoyn mielessään pyörittelemä suunnitelma muuttuisi paljon epämiellyttävämmäksi, jos taivas päättäisi aueta.

Kuului vaivalloista kampeamista ja metallisen luukun narinaa. Kattoon ilmestyneestä neliönmuotoisesta reiästä Killjoyn takaa nousivat vanhat, harmaanruskean jalon Mirun peittämät kasvot. Turagan kädet vapisivat, kun tämä yritti pitää päänsä yläpuolelle auennutta metalliluukkua avoinna. Killjoy otti muutaman ripeän askeleen ja vapautti vanhuksen painolastistaan tarttumalla itse luukkuun.

”Kiitos”, vanha mies ähkäisi ja viittoi sitten Killjoyta kapuamaan alas kanssaan, ”Olen tehnyt sen minkä voin.”

Vaikka kenraali olisi hyvin mielellään jatkanut hiljaisesta hetkestä nauttimistaan, ei häntä tarvinnut käskeä kahdesti. Turagan pään kadottua Killjoy ahtautui hänelle ihan hivenen liian pienestä aukosta betoniseen portaikkoon. Turagan ikäisekseen vikkelät askeleet olivat kadonneet jo kulman taakse. Killjoy harppoi tämän perässä käytävälle ja kumartui läpi ensimmäisestä oviaukosta, johon hän törmäsi.

Asunnosta näki välittömästi, ettei sen olisi kuulunut olla niin iso. Joku oli jo kauan sitten murtanut kerroksesta asuntojen väliset seinät ja yhdistänyt ne, kuten turaga niitä kutsui, ”yhdeksi giga-asunnoksi”. Gigan turaga myös selvästi tarvitsi, sillä koko asunto oli täytetty silmänkantamattomiin romulla, tai ”keskeneräisillä projekteilla”, kuten turaga niitä kuvaili. Kaadetuista seinistä ja käytettävissä olevan tilan määrästä saattoi päätellä, että koko kerrostalon korkeimman kerroksen vallannut turaga saattoi asua sadalle mitoitetussa rakennuksessa täysin yksin.

Lattiat olivat väärällään hammasrattaita, metallitankoja ja piirilevyjä. Nurkassa odotti kasa osia jotka ilmiselvästi olivat joskus koostaneet Nektann-tykin. Killjoy harppoi kaiken tämän lävitse asunnon keskelle, jossa pönötti raskasrakenteinen, mutta uskomattoman kulunut puinen työpöytä. Turaga istui jo sen ääressä kiskoen samalla partaansa pois valtavan monilinssisen mikroskoopin raoista. Vanhuksen naamion yläosassa surisi kolme ylimääräistä linssiä, joskin perinteisten kiikarisilmien sijaan nämä putket oltiin tarkoitettu asioiden lähempää tarkastelua varten.

Turagan pöydällä oli laitteiston lisäksi myös valtava pino ruutupaperia ja niille tehtyjä merkintöjä sekä piirustuksia. Aivan pöydän reunalla lepäsi palanen Killjoyn omaa haarniskaa ja sen päällä istui kasa orgaanista mömmöä, jonka hädin-tuskin-kasvoista paistoi ikuinen huoli ja harmitus.

Killjoy pysähtyi pöydän eteen ja vilkaisi ensin Miksua ja sitten turagaa. Vanhuksen sormi oli pystyssä merkiksi siitä, että hän etsi vielä jotain. Hetken päästä po-turaga löysi sen paperin, mikä oli tulevan keskustelun kannalta kaikkein ajankohtaisin.

”Samaa tavaraa”, turaga sitten lopulta ähkäisi ja osoitti Killjoylle kohtaa paperissa, johon hän oli piirtänyt sekalaiselta vaikuttavan lajitelman pisteitä ja niiden välillä kulkevia viivoja.

”Säiliöiden sisältö, tutkimusasemien näytteet, tämä siivu…” turaga selitti ja osoitti lopuksi mikroskooppiaan ja sen aluslasin alla olevaa sydämen palasta. ”Ja ei, ennen kuin edes kysyt, en edelleenkään tiedä miten tämän kuuluisi toimia. Olen väärän alan miehiä tällaiseen.”

Killjoy mutristi suutaan ja vaikka sitä ei kukaan huomannut, tiesi Miksu välittömästi isäntäeliönsä olevan pettynyt tulokseen.

”Aineen rakenne ei täsmää minkään olemassaolevan kanssa”, Miksu piipitti sekä Killjoyn että turagan ajatuksissa. ”Se vain toimii eri tavalla, kuin materian kuuluisi. Nämä näytteet… ne eivät ole protodermispohjaisia.”

”Joka tarkoittaa sitä, että?” Killjoy haastoi. Miksu ei tiennyt miten vastata, joten hän pysyi hiljaa. Turaga sen sijaan näytti siltä, että hän harkitsi suunsa avaamista. ”Sius?” Killjoy kohdensi kysymyksensä suoraan turagalle.

”Sinähän tiedät, että kysyt insinööriltä mielipidettä kysymykseen, johon yksikään tuntemani biologi ei ole onnistunut vastaamaan?” Turaga Sius tahtoi ensin varmentaa. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, olisiko hänen ääneen ilmaistusta teoriastaan mitään hyötyä hänen luonaan jo viikon aikana useaan otteeseen vierailleelle sotakoneelle.

”Me olemme jumissa tämän tutkimuksen kanssa, Sius. Otan vastaan kaiken minkä irti saan”, Killjoy vahvisti. Turaga huokaisi vaivaantuneena, vaikka hän tiesikin, että Killjoyn yleinen turhautuneisuus kasvoi joka päivä, kun hän ei saanut vastauksia.

Havainnollistaakseen teoriaansa, Sius kaivoi esiin toisen paperin. Sille piirretty tiheä ristikko oli suttuinen, mutta ajoi asiansa.

”Protodermispohjaista materiaa”, Sius osoitti. ”Tiedätkö mikä kaikki koostuu siitä?”

”Kaikki?” Killjoy vastasi hänen mielestään typerään kysymykseen.”

”Nimenomaan! Kaikki! Ihan hiton kaikki! Kaikki paitsi tämä outo mömmö jota sinä löydät Ficuksen leluista. Kaikki maailman asiat koostuvat prododermiksestä, paitsi tämä!” Sion heilutti käsiään tuohtuneena.

”Eli?” Killjoy kannusti turagaa jatkamaan.

”Noh, kuten sanoin…” Sius hieman epäröi sanojaan. ”Kaikki maailman asiat. Maailman. Tai ainakin meidän maailmamme…”

Killjoy huokaisi uupuneena. Hän oli jo ymmärtänyt, mitä turaga yritti hänelle kertoa.

”Äläs yhtään huokaile siinä! Sinä tahdoit teorian ja minä kerroin sinulle sellaisen. Ja usko pois minä pidän yleensä jalkani maassa, mutta tämä tässä, tämä juttu mitä minä olen tässä viimeiset kolme tuntia tuijottanut, ei toimi sillä tavalla kuin meidän maailmamme asiat toimivat.”

”Joten… sinä yrität sanoa, että se on… jostain toisesta maailmasta?” Killjoy ähkäisi.

”No se kuulostaa vielä typerämmältä kun sanot sen ääneen”, turaga myönsi vastentahtoisesti. Miksu ei uskaltanut sanoa mitään. Ääni jossain varaosapinon takana oli kuitenkin toista mieltä.

”Ei olisi edes naurettavin asia, minkä olen kuullut tällä viikolla”, keskimmäinen Breznikovista haukotteli kovaan ääneen ja venytteli jäseniään noustessaan sohvalta kaiken romun keskeltä. Selakhista näki tämänkin jälkeen lähinnä tavaran takana pomppivan pään. Killjoy ei edes tiennyt, että hän oli jo herännyt.

”Voitko uskoa, että välisaarilla on paikka, jossa elää tuhansia fasistisia hyönteisiä? Ja että niillä on laivasto ja tykistö ja ilmavoimatkin!” Brez jatkoi osoittaen sanansa lähinnä Siukselle. ”Se on naurettavin asia jonka opin tällä viikolla.”

Turaga ei tiennyt kuinka vastata ja Killjoykin koki tilanteen lähinnä vaivaannuttavaksi. Brez kiersi enimmät lattialla lojuvat osat ja hyppäsi loppujen ylitse liittyäkseen seuraan Siuksen työpöydän ympärille. Tavaran määrä ei näyttänyt lainkaan vaivaavan selakhia, jonka oma paja Nascostossa oli yleensä vähintään yhtä perusteellisen kaaoksen vallassa.

”Tai siis, taivashan on tähtiä täynnä. Luulisi nyt jossain muuallakin olevan porukkaa”, Brez yritti selittää kantaansa. Killjoy pudisteli päätään ja kääntyi suosiolla tilan vähemmän haaveilevaan suuntaan.

”Meiltä tai ei, se ei selitä sitä, mistä Ficus on saanut tätä käsiinsä. Eikä sitä, miten hän on valjastanut valtavan kasan tätä työntämään juniaan.”

”Kuules iso kaveri”, Sius puuttui Killjoyn polttaviin lisäkysymyksiin, ”olen sanonut tämän jo varmaan viidesti, mutta te tarvitsette ihan biologin. Tai geenitutkijan. Eikös teillä Metru Nuilla ole ihan yliopistokin moista varten?”

”Me yritämme parhaamme mukaan vältellä kontakteja Metru Nuille”, Brez vaikeroi.

”Ja siltikin”, Killjoy kaappasi selakhin selityksen. ”Kaksi asiantuntevinta henkilöä aiheeseen liittyen sykkivät nykyään tyypissä nimeltä Purifier.”

”Se… se on tietenkin ongelma”, Turaga pahoitteli.

”On kyllä silti sanottava, että tämän mömmön alkuperän jäljittäminen ’johonkin toiseen maailmaan’ ei ole suo johon olen valmis tarpomaan”, Killjoy murahti.

”Eikä tämän toismaailmallisuus ole edes merkillisin ominaisuus tässä aineessa”, Sius puuttui Killjoyn murehdintaan. ”Tämä mömmö on elossa. Enkä tarkoita sillä tavalla elossa kuin me sen yleensä käsitämme, vaan todella todella elossa. Enemmän elossa kuin mikään oikeasti elävä asia on elossa…”

”Huomasin. Se iso pumppu josta tuo viimeisin näyte on sykki tauotta. Tasaiseen tahtiin.” Killjoyn ei tarvinnut edes muistella merkillistä näkyä. Videokuva sykkivästä lihasta oli pyörinyt hänen visiirissään koko illan.

”No entäs tuo sitten”, Killjoy jatkoi ja osoitti Miksun vieressä kallellaan olevaa metallien sekamelskaa. Brezin täytyi siristää silmiään tajutakseen, että he katsoivat halkaistua vahkin kalloa ja sen keskellä muljahtelevaa lihaista kuulaa.

”Vaikuttavat toimivan hyvin samalla tavalla. Erinomaisia johtimia, täynnä monimutkaisia hermoverkkoja joista en osaa sanoa juuta enkä jaata. Mutta siihen ne samankaltaisuudet sitten loppuvatkin. Rakenteellisesti näissä ei ole mitään samaa”, Sius selitti. Killjoy oli vajonnut taas pohdintoihinsa. Hän oli ollut tietoinen siitä, mitä vahkien kallojen sisällä sijaitsi jo pitkän ajan. Se oli ollut yksi niistä harvoista salaisuuksista joihin Niz oli päästänyt hänet mukaan.

”Ehkä se, mitä vahkien sisältä löytyy, on vain syntetisoitu versio siitä, mitä olemme tänään löytäneet”, hän pohti. ”Se ei olisi ensimmäinen kerta kun Ficus pääsee käsiksi johonkin merkilliseen ja yrittää luoda siitä massatuotetun version.”

”Mitä tämä muuten edes on?” oli Siuksen vuoro udella. Turaga tökkäsi sormellaan lihakuulaa ja katsoi tyytyväisenä kuinka se hyllyi hetken hänen kosketuksensa seurauksena. ”Jotain pohjoista elukkaa veikkaan. Mikään paikallinen liha ei ole näin harmaata.”

Killjoy ja Brez vilkaisivat välittömästi toisiaan. Kralhi puri hammastaan ja selakhi tiesi, että hänen pitäisi löytää jotenkin hienovarainen tapa selittää asia. Sius katsoi ensin Killjoyta, mutta kääntyi nopeasti Breznikovaa kohti. ”Mitä te ette ole kertoneet minulle?”

”Se on pelkkä teoria”, Brez valehteli ja yritti kuulostaa niin itsevarmalta kuin vain suinkin kykeni. ”Kuten sanoimme, meillä ei ole pätevää biologia käsissämme, joka osaisi vahvistaa…”

”… mutta?” Sius tivasi jo hieman kärsimättömästi.

”Näyttää siltä, että Ficuksen viimeisimmät vuodet ovat sisältäneet tehtaiden ja taivasasemien rakentelun lisäksi haudanryöstelyä”, Killjoy töksäytti lopulta purkaakseen jännityksen.

Rattaat Siuksen Mirun takana raksuttivat kovempaa kuin aikoihin. Turaga ei vielä ollut varma järkyttyäkö. Eihän Killjoy voinut tarkoittaa sitä, mitä hän luuli.

”Suurimman osan ajasta tosin näyttää, että hänelle riittivät… pelkät päät”, Killjoy lopulta runnoi järkytyksen junan pääteasemalleen. Sius pomppasi ylös tuolistaan ja hieroi väkivaltaisesti kasvojaan molemmilla käsillään.

”Ei… ei, ette te tuonut juuri… Minä koskin… minä koskin siihen!”

”Olen pahoillani”, Brez lausui hiljaa äänellä, joka oli puoliksi vilpittömyyttä ja puoliksi myötätuntoa turagaa kohtaan.

”Ette te…”, Sius parkui ja yritti kaikella tahdonvoimallaan saada sanansa taas selviksi. ”Ei, ei, se ei ole teidän vikanne. Ei ole… ei ole…”

Miksu ei aivan ymmärtänyt, miksi turaga näin yllättäen pahoitti mielensä, mutta hän huolestui vanhuksen reaktiosta siitäkin huolimatta. Killjoy ja Brez yrittivät vain antaa Siukselle tilaa koota itsensä. Vapisevin käsin turaga kampesi itsensä takaisin penkkiinsä, tuijotti hetken aikaa pelkkiä käsiään ja palautti itsensä hitaasti takaisin siihen maailmaan, missä hän halusi ymmärtää kuinka asiat toimivat.

”Kuinka paljon?” oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

”Ficuksella on ollut vuosikymmeniä”, Killjoy valitteli. ”Kymmeniä kyliä, satoja hautoja. Kuulin viimeksi tänään taas yhdestä kylästä joiden vainaat hän…”

”Ymmärrän, ymmärrän”, Sius keskeytti ennen kuin Killjoy ehti siirtyä tarkempiin yksityiskohtiin.

Brez yritti löytää jostain lohduttavia sanoja, mutta hänelläkin oli vaikeuksia niiden kanssa. Hän tiesi oikein hyvin, mistä suurin osa Nascoston vapaaehtoisista oli peräisin. Moni oli saapunut pohjoisilta saarilta, joissa omaiset tahtoivat oikeutta heidän häpäistyjen tovereidensa puolesta.

Kirjava nelikko seisoi hetken täydessä hiljaisuudessa, jota kukaan ei tuntunut haluavan rikkoa. Lopulta Brez vilkaisi yhtä Siuksen lukuisista seinäkelloista ja säikähti sitä, kuinka pitkäksi hänen lepotaukonsa olikaan venähtänyt.

”Hitto, minun piti olla satamassa jo puoli tuntia sitten”, hän ähkäisi ja alkoi etsimään katseellaan yhtä turagan huoneiston lukuisista porraskäytävään johtavista ovista. Sius osoitti kohti kaikkein lähintä, sitä joka oli puoliksi ison kirjahyllyn peittämä, ja Brez alkoi peruuttamaan sitä kohti katse kuitenkin tiukasti Killjoyssa.

”Tulen vähän perästä. Hoida asiasi”, kralhi vahvisti. Brez nyökkäsi, mutta pysähtyi vielä vilkuttamaan turagalle, joka oli avuliaasti lainannut yhtä monista sohvistaan selakhin kulutettavaksi.

”Älä ajattele sitä liikaa”, Brez yritti vielä lohduttaa vanhusta, mutta Sius oli jo pakottanut varovaisen hymyn takaisin kasvoilleen. ”Äläkä sinä huolehdi liikoja”, Sius vastasi. Brez virnisti hieman vaivaantuneena takaisin ja vilkaisi vielä kerran Killjoyta, joka vain kallisti vastaukseksi kypäräänsä. Sen jälkeen selakhi katosi käytävälle ja aloitti pitkän matkan portaikossa kohti katutasoa.

Killjoy käänsi katseensa oviaukosta takaisin turagaan, jolla oli selvästi yhä vaikeuksia pitää itsensä kasassa.

”Sinun varmaan kannattaa polttaa nuo”, Killjoy viittasi turagan pöydän sisältöön ja erityisesti vahkikalloon, jonka vilkuilemista Sius oli viimeiset minuutit yrittänyt epätoivoisesti vältellä.

”Niin… niin varmasti kannattaa.” Sius naputteli pöytänsä reunaa vasemmalla kädellään, samalla kun oikea näpräsi hänen työkaluvyönsä hihnaa. Killjoy huomasi tämän, ja vaikka hänen olisi oikeasti pitänyt jo lähteä selakhiluutnanttinsa perään, ei hän tohtinut jättää turagaa vellomaan ajatuksiinsa aivan vielä.

”En missään vaiheessa kysynyt”, kralhi aloitti hieman vaivaantuneesti. Hän ei koskaan ollut kovin sulava keskustelunavauksissa. ”Kuinka vuodet ovat sinua kohdelleet? Tilaa täällä ainakin riittää.”

Sius näki välittömästi Killjoyn lävitse, mutta tarttui keskusteluun mukaan puhtaasta kohteliaisuudesta.

”Minä pidän tästä paikasta. Muistuttaa kodista, mutta ilman sitä kaikkea hälinää ja väenpaljoutta. Puhuvat yhä siitä, miten ennen täällä oli kaikki paremmin, mutta rehellisesti, nyt on minusta hyvä. Metru Nuin jälkeen oma rauha tuntuu hyvältä.”

”Huomaan ettet ole antanut… tilasi vaikuttaa harrastuksiisi”, Killjoy virnisti. Joku muu olisi saattanut pahastua siitä, että turaguuteen viitattiin ”tilana”, mutta Sius ei ollut loukkaantuvaa sorttia. Eikä ollut koskaan ollutkaan.

”Tiedän, että monella on odotuksia ’kylänvanhinta’ kohtaan, mutta meitä on täällä ainakin neljä ja kaikilla kolmella muulla tuntuu olevan aivan tarpeeksi intohimoja tämän aavekaupungin pelastamiseksi. Minun ei tarvitse sekoittaa sitä soppaa yhtään enempää.”

”Ei hätää. Minä en koskaan syytä ketään eläkkeelle kaipaamisesta”, Killjoy totesi samalla, kun hän asetteli epämukavuudestaan inahtelevaa Miksua takaisin rannepanssarinsa sisään.

”Kuulin, että sinäkin kokeilit rauhoittua hetkeksi”, Sius haastoi. ”Ei ilmeisesti sopinut tyyliisi.”

”Kyllä sinä minut tunnet. Ongelmat ja murheet ovat harvoin askelta minua kauempana.”

”Huomattu”, Sius myönsi. Turagan katse vaelteli nyt taas kohti vahkinpäätä ja hän joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa estääkseen itseään tekemästä niin.

”Kerrohan”, Killjoy sitten jatkoi. Kralhin äänensävystä kuuli, että hän oli kysymässä jotain joka todella painoi hänen mieltään. ”Kadutko koskaan sitä, että lähdit Metru Nuilta?”

Sius yllättyi hieman Killjoyn kysymyksestä. Sitäkin enemmän hän yllättyi muutoksesta hänen äänensävyssään.

”En… en minä usko katuvani. Sodin sodan siinä missä kaikki muutkin ja koin sen jälkeen, että olen täyttänyt velvollisuuteni.”

”Velvollisuuteni”, Killjoy toisti. Kralhin kypärän ilmeettömyydestä huolimatta oli selvää, että Killjoy oli ajatellut asiaa viime aikoina paljon.

”Kuules, minä olen ehkä vähiten viisas vanhus mitä löydät näiltä main, mutta yhden neuvon minä osaan sinulle antaa. Älä koskaan pyydä anteeksi sitä, että joudut lähtemään. Sinähän sen parhaiten tiedät, mitä sinun kuuluu elämälläsi tehdä. Ja ainoa asia, mikä antaa minulle hieman mielenrauhaa koko sen lihaan hurahtaneen haudanryöstäjän tapauksessa on se, että joku sentään yrittää estää häntä tekemästä… mitä hän ikinä sitten onkaan tekemässä.”

”Kuulostat ihan Sugalta”, Killjoy hymähti. Tämä kommentti sai Siuksen taas hymyilemään.

”Suga on yhä hengissä? Se on mukava kuulla. Siellä Bio-Klaanissako hänkin asustaa?”

”Siellä”, Killjoy vahvisti. ”Se paikka sopisi varmaan sinullekin. Taitosi ainakin tulisivat tarpeeseen.”

”Ehkä, ehkä. Selakhiystäväsi tarina ei tosin antanut minulle kovin positiivista kuvaa heidän tilanteestaan. Kuulostaa siltä, etteivät he välttämättä selviä talven yli.”

”Niin…” Killjoy vaivaantui. Syntynyt hiljaisuus rikkoutui, kun rannepanssari Miksun päällä loksahti takaisin paikalleen. Killjoy tunsi, kuinka krana-asia kiemurteli hetken kolossaan parempaa asentoa etsien. Kun kiemurtelu lakkasi, kuulivat sekä Killjoy että Sius hiljaisen ”Kaikki ookoo” inahduksen.

”Kaipa me sitten jatkamme matkaa. Emme häiritse sinua enempää, Sius. Kiitos avustasi.”

”Hei, minä en koskaan valita siitä, että saan seuraa. Mutta ensi kerralla… älkää tuoko minulle mitään… noh, tuollaista.”

Siuksen katse vaelteli taas vahkikalloon ja tällä kertaa se myös pysyi siinä. Killjoy taputti turagaa kevyesti olkapäälle kävellessään hänen ohitseen. Sius heilautti kättään vastaukseksi, mutta ei irroittanut katsettaan pyöreästä lihamöykystä. Killjoyn raskaat askeleet kaikuivat porraskäytävästä vielä pitkään hänen poistumisensa jälkeen. Turaga kuunteli niitä loppuun asti samalla, kun hän yritti päättää, minkä asunnon kolmesta eri tulisijasta hän sytyttäisi tänään, ja mihin niistä hän olisi valmis olemaan koskematta sen jälkeen pisimpään.


Breznikovan takaa kuului ensin suihkumoottorien jylinä ja sen jälkeen kovaääninen metallinen kolahdus, kun raskas jalkapari iskeytyi asfalttiin. Satama-alueen muut yömyöhäiset raatajat eivät suoneet taivaalta tiputtautuneelle teknologiselle ihmeelle enää vilkaisua enempää. Killjoy oli Ota-Metrussa jo tuttu näky, eikä hänkään ollut aavekaupungin asiakkaista merkillisin.

Selakhi harppoi pitkin askelin kohti telakan länsireunaa Killjoy tiiviisti kannoillaan. Heitä vastaan kävellyt matorankaksikko keskusteli kovaan ääneen siitä kuinka vaaralliseksi merenkäynti oli muuttunut edellisten viikkojen aikana. Sanat ”Leviathan” ja ”haaksirikko” jäivät kaikumaan betonisten rakennusten ja metallisten konttien väliin. Brez kohotti kulmiaan Killjoylle, joka noteerasi selakhin huomion kallistamalla päätään.

Sataman viimeisen laiturin päässä näkyi jo valtava ruskea peite, jonka alta pilkisti jotain kiiltävää ja metallista. Brezin askeleet johtivat määrätietoisesti sitä kohti, ja niin johtivat myös Killjoyn siitäkin huolimatta, että kralhin suunnitelmat saattaisivat muuttaa vielä kaksikon suuntaa.

”Et pukenut haarniskaa tänään”, Killjoy huomioi. Selakhin perinteinen olkasuojus ja rintapanssari loistivat tosiaan poissaolollaan. Niiden sijasta Brezin päällä oli paljon tummanvihreää kangasta ja koristeellisia hopeisia kuvioita.

”En odottanut, että kohtaisimme tänään mitään”, kolmosten keskimmäinen puolustautui. ”Se on kyllä aluksessa.”

Killjoy ei vastannut, vaan pysähtyi niille sijoilleen. Viimeisen laiturin jälkeen satamatie vietti hieman ylöspäin. He olivat saapuneet pienen kielekkeen reunalle. Kralhin suuret kourat tarttuivat metallisesta kaiteesta ja Killjoyn koko olemus nojasi sitä vasten kohti verrattaen rauhallista öistä merta. Brez pysähtyi vasta hieman myöhemmin ja joutui ottamaan usean askeleen taaksepäin saavuttaakseen yössä hohtavan toverinsa. Hän ei ollut lainkaan tottunut siihen, että Killjoy epäröi edes niin pienissä asioissa, kuin sataman halki kävelemisessä.’

Kielekettä vasten vaahtoavien aaltojen ääntä sai oikeasti jäädä kuuntelemaan, jos niistä halusi nauttia. Brez nojasi Killjoyn viereen ja huokaisi syvään. ”Lisää mysteereitä siis?”

”Ei oikeastaan”, Killjoy murahti. ”Se kalastajakaksikkosi. Ovatko he valmiita purjehtimaan yöllä?”

”Öh…” Brez hämmentyi. ”Sillä taksalla, mitä heille maksamme, niin parempi olisi.”

”Hyvä”, Killjoy jatkoi. ”Käske valmistelemaan matka Steltinmerelle. Me lähdemme välittömästi.”

”Jos meidän pitää päästä jonnekin nopeasti pudotusalus on tuossa ihan vieressä. Minä tankkasinkin juuri”, Brez väitti vastaan, mutta Killjoy pudisteli päätään jo valmiiksi.

”Emme voi laskeutua sinne, minne olemme menossa. Tarvitsemme veneen.”

Brez irroitti otteensa kaiteesta ja kääntyi kohti kralhia ”nyt sitä kerrot kaiken” -katse naulittuna Killjoyn kypärään. Teknomiehen aikomus ei missään vaiheessa ollut pimittää selakhilta mitään, mutta se mitä hän tahtoi tälle kertoa vaati sanojen hyvin tarkkaa harkitsemista.

”Olit aivan oikeassa, kun kerroit Siukselle, että me yritämme vältellä Metru Nuin asiantuntevia tämän tutkimuksen osalta.”

”Mutta?” Brez ennakoi.

”Meillä on toiseksi paras vaihtoehto. En vain ollut varma joutuisimmeko turvautumaan siihen.”

”Voi hyvänen aika”, Brez huokaisi ymmärtäessään, mitä Killjoy yritti sanoa. ”Olemmeko me kiusanneet Siusta kaiken tämän aikaa turhaan? Killjoy me olemme puhuneet tästä, sinun pitää kertoa suunnitelmasi ääneen. Me emme voi-”

”Minä tarvitsin asiantuntevamman mielipiteen”, Killjoy keskeytti. ”Miksu epäili jotain tällaista aivan alusta alkaen, mutta se mitä olemme kohta menossa tekemään on niin uskomattoman typerää, että en ollut valmis tekemään mitään ennen kuin joku luotettava vahvistaisi epäilyt.”

Brez peitteli yhä tuohtumustaan, mutta vilpitön uteliaisuus siitä mitä Killjoy oli tekemässä otti kuitenkin voiton hänen mielessään. ”Toiseksi paras vaihtoehto?” hän sitten siteerasi.

”Ja voin taata, että se on kaikkein naurettavin asia, jonka tulet kohtaamaan tällä viikolla. Tai ehkä koskaan…” Killjoy vakuutti. Brez pyöritteli hetken silmiään, vilkaisi alapuolellaan litiseviä aaltoja, huokaisi syvään ja käänsi sitten katseensa takaisin kenraaliinsa.

”Hyvä on. Mutta saat selittää kaiken viimeistä yksityiskohtaa myöten. Me alamme tyttöjen kanssa olemaan väsyneitä siihen, että saamme kuulla kaikesta aina viime tipassa.”

”Kerron kaiken matkan aikana”, Killjoy lupasi. ”Tiedätte paikan jo valmiiksi. Muistatko kun lähetin sinut tutkimaan sitä loistetta merellä vähän torakkataistelun jälkeen?”

”Totta kai”, Brez muisti. ”Mutta emme löytäneet kuin valaistun kanisterin. Emmekä pystyneet edes avaamaan sitä.”

”Minun täytyi varmistua siitä, että se on edelleen siellä”, Killjoy mutisi. ”Jätittekö te sen sinne kun poistuitte?”

”Jätimme, mutta ei se nyt siellä enää voi olla. Meri on varmasti kuljettanut sen jo ties minne.”

”Saatat yllättyä”, Killjoy virnisti ja suoristi samalla selkänsä. Kralhi oli jo kääntänyt aallokolle selkänsä ja Brezkin näytti olevan jo valmis jatkamaan matkaa.

”Käyn sitten herättämässä Gehrain”, Brez viittasi voimakasmurteiseen skakdiystäväänsä. ”Hän yöpyy yleensä motellissa tuossa parin korttelin päässä. Toivon vain, että hän ei ole hirveän kärttyisällä päällä.”

Killjoy nyökkäsi myöntävästi. Ennen poistumistaan Brez osoitti kohti sitä sataman suuntaa josta he olivat kielekkeelle kävelleet. ”Sininen iso paatti. Se jossa on ruskea purje.”

Killjoy vilkaisi selakhin osoittamaan suuntaan ja nyökkäsi sitten uudestaan. Brezin poistuttua kohti keskustan neonvaloja Killjoy kuitenkin käänsi katseensa takaisin kohti merta, sen sijaan että hän olisi jo lähtenyt Gehrain veneelle. Killjoy ei yleensä jättänyt mitään sattuman varaan, mutta juuri nyt hän ei osannut olla lainkaan varma siitä mitä tapahtuisi.

”Sinun on muuten parempi olla ohan helvetin oikeassa tästä”, Killjoy murisi mömmölle rannepanssarissaan. Miksu vastasi pelonsekaisella inahduksella. Krana-asiaa huolestutti jälleen. Siitäkin huolimatta, että tästä yhdestä asiasta hän oli kuin olikin täysin oikeassa.

Muutamaa tuntia myöhemmin Killjoy ja Brez seisoivat hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin Ota-Metrun satamassa keskustellessaankin. Kaksikko nojasi jälleen metalliseen kaiteeseen tyrskyjä tuijotellen. Tällä kertaa, tosin, aallot pauhasivat heitä vasten paljon voimakkaammin Gehrain veneen pomppiessa vauhdilla niiden yli avomerellä kiitäessään. Pimeyskin oli alkanut jo hiljalleen väistymään, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat jo levotonta veden pintaa taivasta suurimmaksi osaksi peittävien harmaiden pilvien raoista.

”MINÄ EN USKO SINUA!” Brez parkui äänellä, joka tihkui puoliksi vihaa ja puoliksi hysteeristä naurua. ”EN USKO! VALEHTELET!”

”Miksi ihmeessä minä valehtelisin sinulle jostain näin tärkeästä?” Killjoy yritti vakuuttaa luutnanttiaan. Tarina, jonka hän oli juuri Brezille paljastanut, oli vienyt pitkän tovin ihan vain sen takia, että kralhin oli pitänyt koko ajan pysähtyä valitsemaan sanansa niin, että Brez uskoisi tarinan sisältöön. Selakhin hysteriasta päätellen Killjoy oli epäonnistunut tehtävässään.

Tuohtunut selakhi hakkasi naamiotaan kämmenellään uudestaan ja uudestaan. ”Ei, ei, ei. En niele. Kenen tahansa muun suusta ehkä, mutta en sinun. Ota se pirun kypärä pois ja myönnä, että olet virnuillut siellä koko tämän ajan.”

”Minä vannon. Tässä ei ole mitään hauskaa”, kralhi yritti epätoivoisesti pitää puoliaan. Edes Miksun hiljaa lausuttu ”Ei niin” ei saanut selakhia vakuuttumaan. Kun keskustelu oli hetken aikaa koostunut pelkästä Breznikovan epäuskoisesta ähinästä, päätti selakhi viimein leikkiä hetken aikaa mukana Killjoyn naurettavassa tarinassa.

”Kuka muu tietää?” Brez halusi palavasti ymmärtää.

”Dume, Lhikan, Naho”, Killjoy laskeskeli. ”Yksi lipevä aristokraatti, pari xialaista kartturia ja melko varmasti Varjottu.”

”Ja sinä?” Brez yskäisi.

”Ainoastaan koska Herrakin tiesi. Ja olin hänen mukanaan ensimmäisellä kerralla. Hän toimi eräänlaisena diplomaattina silloin.”

”Ja sinä väität, että kaiken tämän aikaa he ovat lötköttäneet meren pohjassa ilman, että kukaan muu on huomannut?” Brez yritti murtaa rakoja Killjoyn selityksiin.

”Noh, ainakin melkein. Minusta tuntuu, että se kamala tohtori epäilee jotain. Hän on julkaissut parikin tekstiä joissa kuvaillaan heidän ulkonäköään niin tarkasti, ettei se voi olla sattumaa.”

Normaalisti Brezin luotto olisi rapistunut entisestään siinä vaiheessa, kun Viktor sekoitettiin tarinaan, mutta koko tänä aikana Killjoyn äänensävystä ei ollut havaittavissa piirun vertaa ironiaa. Hän ei koskaan epäröinyt hetkeäkään vastatessaan selakhin kysymyksiin. Kaikkein tärkein Breziä taivuttelevista tekijöistä oli kuitenkin se, ettei Killjoy yleensäkään vitsaillut mistään sellaisesta, jonka eteen hän tai joku muu oli näkemässä vaivaa. Ja siinähän he nytkin seisoivat. Kahdestaan aamuyöstä purjelaivan kannella samalla, kun unenpöpperöinen valkoinen skakdinainen ja tämän kivikansalaisystävänsä juttelivat hiljaa jossain ruorin takana.

Viimeisenä naulana typerän tilanteen arkkuun iskeytyi se, että Killjoy oli ollut koko edellisen vuorokauden kuin transsissa. Suunsa hän oli avannut vain silloin kun oli aivan välttämätöntä. Kralhin mielentila ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta, jossa hän olisi näin perusteellisesti yrittänyt vedättää ketään. Joten Brez, Killjoyn juuri kertoman tarinan järjettömyydestä huolimatta, joutui uskottelemaan itselleen, että kenraali oli mitä luultavimmin täysin tosissaan.

Killjoy kääntyi takaisin kohti menosuuntaa heti Brezin kysymysten tulvan vaiettua. Selakhin vakuutteleminen oli sinänsä hänelle toissijaista, varsinkin kun he olivat jo hyvin lähellä päänmääräänsä, mutta hän toivoi silti, että tyttö olisi varautunut kunnolla siihen, mikä heitä meren pohjassa odotti.

Aamun utuisuudesta huolimatta Killjoy erotti Xian kaukana horisontissa. Kralhi oli vielä vajaa kuukausi sitten toivonut hartaasti, että hänen suunnitelmansa olisivat jo tähän mennessä edenneet sen saastuneille rannikoille. Todellisuus valitettavasti oli vain latonut koko ajan lisää esteitä hänen tielleen. Kaukana oikealla siinsivät Steltin rannat. Nekin olivat pelkkä piste merellä, mutta näitä reittejä tarpeeksi useasti kulkeneena Killjoy tunnisti ne helposti.

”Sinä teet sitä taas”, Brez keskeytti Killjoyn ajatukset selkeällä, mutta lempeällä äänellä. Kralhi kääntyi katsomaan selakhia, joka oli kääntänyt itse selkänsä merelle ja nojasi nyt lantiollaan metallista kaidetta vasten, katse kuitenkin Killjoyssa.

”Teen mitä?” Killjoy ihmetteli.

”Sen, että sinä et havaitse mitään, mitä ympärilläsi tapahtuu. Kuulitko sinä edes mitä minä kysyin sinulta?”

Killjoy yritti pakottaa muistiaan toimimaan. Hän ei ollut kuullut mielestään mitään, mutta kätensä ristinyt mekaanikkotyttö hänen vieressään viesti olemuksellaan aivan muuta. ”Öh, en”, hän lopulta myönsi. Brez huokaisi.

”Jokin painaa sinua. Tavanomaista enemmän, siis”, selakhi huomioi. Killjoy ei vastannut, muttei hänen tarvinnutkaan. Keskimmäinen siskoksista oli viettänyt teknojätin kanssa tarpeeksi paljon aikaa huomatakseen tällaiset asiat Killjoyn ilmeettömän kypäränkin läpi.

”Antaa tulla”, Brez sitten yllytti. ”Samassa veneessähän me olemme… kirjaimellisesti. Jos jokin painaa sinua sen luultavasti pitäisi painaa myös minua.”

”En ole ihan varma toimiiko se noin”, Killjoy yritti kierrellä, mutta Brez ei antanut kenraalinsa jatkaa harhauttavalla linjalla.

”Sitä junaako sinä mietit? Isosisko kertoi mitä te näitte siellä. Kuinka joku oli ryöstänyt sen ennen sinua.”

”Se on kieltämättä mysteeri”, Killjoy myönsi. ”Ajatus siitä, että jossain tuolla on liittolaisia jotka haluavat pitää itsensä salassa on kieltämättä kiehtova. Mutta ei, ei se minua vaivaa.”

”Vaan?” selakhi jatkoi yrittäen pitää keskustelun niin tiiviinä, ettei Killjoylle jäänyt aikaa epäröinnille.

”Siellä oli kolme matorania kyydissä”, Kralhi sitten töksäytti ennen kuin hän ehti tajuamaan, kuinka nerokkaasti selakhi oli ajanut hänet aiheen äärelle.

”Minä kuulin heistä, Brez myönsi. ”Kuulin myös, että sinä tunsit heidät.”

”En varsinaisesti”, Killjoy murahti. ”Mutta tiesin heidän kylänsä. Se sijaitsee melko lähellä sitä rataa. Siinä on muutama tunturi välissä vain.”

He olivat selkeästi päässeet aiheen ympärille, joten tällä kertaa Brez antoi Killjoylle hieman tilaa hengittää ennen kuin tämä jatkoi kertomustaan.

”Minulla oli tapana vierailla siellä. Kerran vuodessa, nimeämispäivänä. Kyläläiset toivat minulle ruokaa ja he… noh, kaipa he kokivat olonsa hieman turvallisemmaksi kun minä olin siellä. Se järjestely sopi minulle, ja niin se tuntui sopivan heillekin. Kunnes yksi Ficuksen vanhoista Kal-kokeiluista onnistui jäljittämään minut sinne. Me taistelimme keskellä kylää, kunnes sain revittyä sen naamion irti. Oli lähellä, että se olisi tappanut kaikki jotka olivat paikalla sinä iltana.”

Brez kuunteli hartaasti. Hän oli huomannut jo monta yhteistä tekijää tämän ja Killjoyn aiempien tarinoiden välillä. Mutta hän ei sanonut vielä mitään, vaan antoi tämän puhua loppuun.

”Sinä iltana minä lähdin sieltä viimeisen kerran. En halunnut asettaa heitä enää vaaraan sen takia. Ja kumminkin… joitakin vuosia sen jälkeen… Ficus saapui heidän kyläänsä ja poltti sen. Ja häpäisi heidän vainaansa samalla tavalla kuin niin niissä muissakin kylissä, joissa olemme käyneet.”

Brezin rinnasta kouraisi. Samalla tavalla kuin Killjoyn arkkikranakin oli muljahtanut silloin, kun Krevl oli itkuisin silmin selittänyt jätille, mitä heidän kylälleen oli tapahtunut.

”Entä ne junan matoranit?” Brez tohti viimein kysyä. ”Mitä he tekivät siellä?”

”Murtautuivat sisään, kun juna oli ollut jo liikkeellä. Tahtoivat todistaa kylälleen, ettei heidän kuuluisi pelätä ”demonia” joka oli vienyt heiltä kaiken. Piru vieköön…” Killjoy älähti ymmärtäessään seikan kyläläisten itselleen asettamasta tehtävästä. ”… he olivat niin nuoria. En usko, että kukaan heistä edes oli siinä kylässä vielä silloin, kun minä vielä vierailin siellä.”

Brez ei ollut irroittanut katsetta Killjoyn kypärästä koko sinä aikana, kun hän oli puhunut. Hän olisi halunnut pidätellä sanojaan, mutta hän tiesi vallan hyvin, että kralhi ei koskaan myöntäisi sitä ääneen jos hän ei sanoisi sitä ensin.

”Ja nyt sinä syytät itseäsi siitä, että lähdit sieltä.”

”Ehkä”, Killjoy myönsi. ”Minusta vain tuntuu että jokainen päätös minkä teen johtaa aina murheeseen. Sillä ei ole väliä, kuinka valitsen. Lopputulos tuntuu aina samalta.”

”Oletko huomannut”, Brez aloitti, panikoi sitten sekunnin tajutessaan, että mitä hän aikoi sanoa kuulosti todella töykeältä, mutta lausui silti loppuun muistaessaan, että Killjoy miltei päivittäisestä salailustaan huolimatta arvosti suorasanaisuutta.

”Oletko huomannut, että sinä teet tuota aika paljon?”

”Niin mitä?” Killjoy pohti. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, mihin Breznikova oikein viittasi.

”Sinä lähdet”, selakhi selitti. ”Sinä aina lähdet. Metru Nui, Metsästäjät, Klaani, Musta Käsi… tämä kyläsi. Joka kerta kun asiat alkavat menemään pieleen sinun ratkaisusi on lähteä ja etsiä jotain uutta.”

Killjoyn ajatukset jäätyivät. Brezin sanat kaikuivat kolkkoa totutta. Kralhi ei koskaan ollut ajatellut sitä niin, mutta nyt kun se hänelle niin muotoiltiin, ei hänkään voinut olla huomaamatta kaavaa käyttäytymisessään. Se Brezin huomio ei kuitenkaan ollut läheskään niin kylmäävä, kuin se mitä hän sanoi seuraavaksi.

”Sinä jätät meidätkin joskus, etkö jätäkin?”

Killjoy jähmettyi selakhin surumielisistä sanoista. Hän tahtoi vastata, mutta hän ei tahtonut valehdellakaan. Hän oli saanut tarpeeksi valheista.

”Minä…” Killjoy aloitti äänellä, joka olisi varmasti särkynyt jos hänen olisi pitänyt jatkaa sanaakaan pidemmälle. Kaksikon välille syntynyt jännitys kuitenkin purkaantui, kun Gehrain huuto siitä, että he olisivat hetken päästä perillä kaikui laivan kannella. Killjoy ja Brez vilkaisivat toisiaan ja kääntyivät sitten sanaakaan sanomatta takaisin kohti aaltoja.

Ei kulunut montaakaan hetkeä, kunnes kaksikon takaa kuului kaksi isoa molskahdusta. Skakdinköriläs oli päästänyt ankkurit vapaaksi. Sitten hän asteli Killjoyn ja Brezin väliin kannelle, haisteli ilmaa ympäriltään ja hymyili tyytyväisenä itseensä.

”Tässähä myö sitte ollaanki. Täsmälleen samalla paikalla ku viimeksihi.”

Breznikova kumarteli vaarallisen pitkälle kaiteen ylitse yrittäen vahvistaa skakdin lausuntoa. ”Sieltä näkyi viimeksi valoa”, selakhi siristeli silmiään. ”Mutta silloin oli yö. Nyt on niin paljon muuta valoa, että en enää erota mitään.

”Mie oon hei alani tarkin!” Gehrai ärähti kaksikolle samalla kun lähti lampsimaan takaisin ruorilleen. ”Jos se ei oo enää täällä niin se on siirtyny. Mie parkkeerasin meijät ihan pilkulleen sammaan paikkaan.”

”Vain yksi tapa varmistaa”, Killjoy sitten myöntyi, antoi visiirille katseellaan käskyn käynnistää suihkumoottorit ja varovasti asettui leijumaan veden yläpuolelle muutaman metrin veneen eteen.

”En ole koskaan tehnyt tätä itse”, kralhi selitti selakhille, joka oli vaistonvaraisesti ottanut askeleen taaksepäin. Se oli refleksi jota Killjoyn ”työskentelyn” aikana oli parempi totella. Kralhi asetti katseensa tiiviisti alas, rykäisi muutaman kerran ja alkoi sitten lausumaan niin selkeällä äänellä, kuin karrelle palaneilla äänihuulilla oli mahdollista.

”Oo-nye-doo noo-lah? Kah boh nah-bah! Kah boh-bay…”

Killjoyn suljettua suunsa jäi kuuluviin ainoastaan laineiden kevyt liplatus vasten keskikokoista kulkupeliä. Kralhi käänteli päätään ympäriinsä ja odotti jotain tapahtuvaksi. Kun mitään ei tapahtunutkaan hän alkoi käymään sanoja päässään läpi uudestaan.

”Ehkä lausuit jotain väärin?” Brez ehdotti, vaikka hän oli kuunnellut Killjoyn kertaavan merkillistä fraasiaan jo tovin matkan alkupuolella ja se mitä kralhi oli nyt suustaan päästänyt vastasi harjoiteltua täydellisesti.

”Ehkä. Kokeilen uudestaan. OO-NYE-” ja sitten valtaisa läiskähdys. Killjoy nielaisi sanansa ja kiihdytti nopeasti räiskyvän veden yläpuolelle. Violetti, pitkä, hieman Metru Nuin putkiautoja muistuttava kotelo oli noussut pintaan Killjoyn alapuolelle ja aivan kuten Brez oli muistellutkin, sen sivuilta pilkisti useita kirkkaita valoja.

Pian pintautumisensa jälkeen kanisterin raoista alkoi purkautumaan paineistamisesta aiheutunutta höyryä ja enimmät ulos päästettyään se aukesi. Takana sijaitsevista saranoista käsin koko kanisterin yläpuolisko nousi ylös paljastaen sisältä verrattaen suuren tyhjän tilan ja yhden niin suurikokoisen penkin, ettei Killjoyllakaan olisi tehnyt vaikeuksia mahtua sille. Kralhi laskeutui varovaisesti kotelon sisään ja asettui istumaan koomisen kokoisen istuimen reunalle.

”Noh, kyytiin sitten”, hän maanitteli ja Brez, joka tiesi erinomaisesti ettei perääntyminen enää ollut mahdollista, yritti esittää argumentin siitä, että jonkun pitäisi jäädä vahtimaan ettei Gehrai ystävänsä kanssa lähtisi ennen aikojaan.

Ensin taustalta kuului ”No ei helvetissä olla mihinkää menossa” ja sen jälkeen Killjoyn kypärän alta kuului sen verran matala murahdus, ettei selakhi uskaltanut niskuroida enempää. Hän istui Killjoyn viereen, puri hammastaan ja sulki silmänsä.

”Hyvä on, tee juttusi.”

Killjoy muisteli hetken aiemmin lausumiaan sanoja, selvensi taas ääntään ja kajautti: ”Nah-bah!

Kotelo totteli välittömästi, ja katto sulkeutui kaksikon päälle. Kanisterin vauhdikas liikkuminen oli niin sulavaa, ettei sen liikettä pystynyt kunnolla havaitsemaan sen sisältä. Gehrain matoranystävä sen sijaan katsoi suu ammollaan, kuinka nopeasti kotelo sulahti veden alle ja katosi näkyvistä.

”Ne on tommossi noi pohjoosen otukset. Aina leikkimässä metallisilla leluillaan”, Gehrai ärjäisi, avasi pullollisen jotain joka ei haissut matoranin mielestä lainkaan miellyttävältä ja alkoi kittaamaan sen sisältämää nestettä sisäänsä. Pienen purkkinsa kapteeni oli jo oppinut, että näillä keikoilla ei kannattanut odottaa nopeaa kotimatkaa.

Syvyyksiä kohti kiitävässä kanisterissa istuva teknosaatana naputti polveaan ilmiselvän hermostuneena. Vähintäänkin yhtä paljon stressaava selakhi havahtui kuitenkin vasta sitten, kun hän ilmiselvästi kuuli Killjoyn hyräilevän jonkilaista melodiaa.

”Tuota sinä et tee kovin usein”, Brez huomautti. ”Et kai sinä ole hermostunut?”

”En siitä minne olemme menossa”, Killjoy täsmensi. ”Vaan missä olemme. Ohut metallikuori ympärillämme ja loputtomasti vettä muutaman millimetrin päässä jokaisesta herkästä piiristäni…”

”Aivan…”, Brez ymmärsi. Parivaljakko istui ihan pienen hetken hiljaa, kunnes selakhi uskalsi jatkaa pinnalla käytyä keskustelua.

”Kuule, siitä aiemmasta. En tarkoittanut aivan sit-”

”Älä pyydä anteeksi”, Killjoy keskeytti selakhin puheen. ”Sinulla oli oikeus kysyä.”

”Se ei tarkoita, että minun olisi pitänyt”, Brez kirskutteli hampaitaan. ”Mistäpä minä sinun syistäsi tietäisin? Puin monimutkaisen asian yksinkertaiseksi eikä minun olisi-”

”Et pukenut”, Killjoy keskeytti jälleen ja tällä kertaa Brez vastasi Killjoyn katseeseen kimmastuneena siitä, ettei hän saanut lausuttua ainuttakaan asiaansa loppuun asti.

”Sinä olet aivan oikeassa”, kralhi jatkoi. ”Minä saavun, minä viivyn ja kun minä petyn itseeni tai väsyn, minä lähden. Ja jos olen aivan rehellinen niin minä tuskin muutun.”

Brez käänsi katseensa apaattisesti kohti kanisterin sileää ja piirteetöntä sisäseinää. Hän ei tiennyt halusiko hän enää haastaa Killjoyta enempää.

”Ja kun minä seuraavan kerran lähden”, Killjoy kuitenkin jatkoi, ”minä toivon, että te ymmärrätte, että se ei johdu teistä.”

Brez käänsi katseensa takaisin häntä tuijottavaan metalliseen kypärään. Selakhi ymmärsi vasta nyt, että hän ei ollut nähnyt Killjoyn ottavan sitä päästään aikoihin. Lopulta hän pakotti kasvoilleen lyhytkestoisen virnistyksen ja sen päätteeksi hän toverillisesti löi Killjoyta kylkeen aiheuttaen mojovan metallisen kalahduksen.

Killjoykin käänsi lopulta katseensa eteenpäin, vaikka hänen ajatuksenkulkunsa oli edelleen siinä halki pohjoisen mantereen matkaavassa junassa, josta hänen pitkä päivänsä oli alkanutkin.

”Kun tämä on kaikki ohi… toivoisin kyllä, että joku teistä kävisi välissä katsomassa sitä kylää. Kolme rohkeaa urhoa tai ei, olisi ehkä parempi, että joku pitäisi heitä vähän silmällä.”

”Miksi et tee sitä itse?” Brez pamautti heti vastakysymyksenä hiljentäen Killjoyn uudestaan. Selakhi ymmärsi nopeasti, että tämä ei ollut kysymys johon kralhi oli valmis vastaamaan.

”Miten se laulu menee?” selakhi yritti sitten viettää keskustelua positiivisimmille raiteille.

”Laulu?” Killjoy oli jo unohtanut.

”No se laulu jota sinä hyräilit hetki sitten!” Brez tiuskaisi. ”Miten se menee?”

”Minä en taida olla hirveän laulumiehiä”, Killjoy myönsi. Vastaus ei kuitenkaan ollut Brezin mielestä tyydyttävä.

”No lausu sitten vaikka. Minä vain haluan tietää miten sen sanat menevät.”

Killjoy tuhahti keskimmäisen siskoksen määrätietoisuudelle, mutta päätti taipua. Kralhin muisti käsitteli melodioita paljon paremmin, joten hänen täytyi hetken aikaa miettiä, kuinka kappaleen sanoitukset toimivatkaan.

Ja kun kanisteri lähestyi vääjäämättä meren syvimmässä kolossa sijaitsevaa määränpäätään, lausui Killjoy niin hiljaa kuin vain tohti sanat, jotka hän oli konkreettisesti kuullut edellisen kerran hyvin, hyvin kauan sitten.

”Minä tahdon tietää… mihin suuntaan mennään. Minä aion puhaltaa… sykkivän Dynamon. Maahan astahdan, murskaavan askelman. Minä olen ääni… sykkivän Dynamon.”

”Niin hetkonen, minkälainen kappale tämä oikein olikaan?” Brez yritti sulatella kuulemaansa.

”Voi olla, että alkuperäinen oli vähän raskaampi kuin se mitä juuri hyräilin”, Killjoy myönsi.

”Voi olla”, Brez tirskahti jääden maiskuttelemaan kappaleen sanoituksia päänsä sisälle. ”Miltä sykkivä dynamo oikein kuulostaisi..?”

Pohdinta-aika oli kuitenkin käymässä kovin vähiin. Killjoy havahtui kaksikosta ensimmäisenä siihen, että jokin ulkopuolinen oli ilmiselvästi tarttunut heidän kanisteriinsa. Laitteen verrattaesta hiljaisuudesta johtuen oli mahdotonta sanoa, kuinka nopeasti he liikkuivat, mutta varmaa oli, että jotain suurta kolisteli heidän ympärillään.

”Tämä on se hetki, kun valmistaudumme”, Killjoy vahvisti. Hänen sormensa oli lakannut naputtamasta ja hyräilykin muuttui hetkessä etäiseksi muistoksi vain.

”Minä en koskaan sitten pukenut sitä haarniskaani”, Brez ähkäisi ja pyyhki tummanvihreän vaatekappaleensa helmaansa parempaan asentoon.

”Henkisesti”, Killjoy tarkensi. Kolina kanisterin ulkopuolella oli muuttunut tiheämmäksi ja kovaäänisemmäksi. Heidät oltiin selvästi nostettu johonkin.
Breznikova ei osannut päättää päässään, kumpi kahdesta mahdollisesta skenaariosta hirvitti häntä enemmän: Se, että Killjoyn paatissa kertoma tarina oli täyttä totta vaiko se, että se ei ollut. Jälkimmäisen tapauksessa kysymys kuului: Mihin he sitten olivat oikein saapuneet?

Killjoy kaksikosta hieman tilanteeseen paremmin varautuneena odotti, että metallin kalina loppui kokonaan, sen jälkeen kohotti nyrkkinsä, ja iski sen kolmesti kanisterin sisäreunaan. Kaksikko vilkaisi toisiaan vielä kerran, kun kanisteri viimein sihahti auki ja kirkkaat valot tulvivat heidän kasvoilleen miltein sokaisten nämä. Paluuta ei enää ollut, Brez ajatteli. Hänen elämänsä merkillisin matka oli alkamassa…

… hohtavalla kiekolla, joka oli työnnetty aivan liian lähelle hänen kasvojaan.
Miksun nopea työskentely sai Killjoyn silmät tottumaan valotulvaan nopeasti. Tilanne johon he olivat päätyneet valkeni hänelle huomattavasti nopeammin kuin Brezille, joka oli litistänyt itsensä niin tiiviisti kiinni penkkiinsä kuin oli mahdollista. Hohtava särisevä kiekko oli silti vain muutaman sentin päässä hänen naamiostaan.
Kiekko, toisin kuin ne joita Metru Nuilla yleensä ammuttiin laukaisimista, ei kuitenkaan ollut kiinni missään ilmiselvästi aseistetussa. Sen sijaan siitä piteli kiinni Breziä ainakin kaksin verroin pidempi…

”…ankka?” Brez parahti ääneen.

”Älä kutsu niitä ankoiksi, he eivät tiedä mitä se tarkoittaa”, Killjoy murahti. Hänellä oli suuria vaikeuksia pitää kätensä vakaina, kun hysteerisesti tärisevä Miksu yritti hillitä itseään hänen ranteessaan.

Sitten kuului huutoja. Samalla kielellä, millä Killjoy oli pinnalla huudellut, mutta paljon sulavammin ja nopeammin. Äännähdysten keskeltä Brez havaitsi useita kurkkuääniä, joita hänen suullaan ei edes olisi pystynyt tuottamaan. Musta, verrattaen pienikokoinen hangaari oli tyyliltään samankaltainen, kuin kanisterikin: pelkistetty ja puhdas. Killjoylla oli huomattavasti paremmat olosuhteet katsella ympärilleen. Paikka näytti täsmälleen siltä kuin hän muistikin.

Toinen ”ankan” lajitovereista oli kiertänyt sillä aikaa kanisterin ja tarkemmin ottaen Killjoyn takaraivon taakse, samaan tapaan kiekkoa pitelevä käsi pystyssä. Korkean olennon sinisen haarniskan peittämän kehon lisäksi tämä oli piilottanut kasvonsa jonkinlaisella maskilla. Kanohia se ei kuitenkaan muistuttanut. Sellaiseksi se oli aivan liian peittävä.

Brez tulkitsi edelleen muukalaisten pitkät kallot nokiksi. Killjoyn huomio oli otusten kasvojen sijaan näiden kiekkoja pitelevissä käsissä. Ei siksi, että häntä huolestutti näiden aseistus, vaan siksi kuinka anatomisesti merkilliset niitä pitelevät raajat olivat.

”Selittäkää läsnäolonne!” Kuului maskuliininen karjahdus jostain kauempaa. Killjoy havahtui heti tuttua ääntä kohti. Brez sitä ei tunnistanut, eikä olisi voinut reagoidakaan ahtaasta tilastaan.

”Haista minua!” Killjoy karjaisi takaisin. Brez olisi halunnut haudata kasvonsa käsiinsä. ”Haista minua!” Killjoy karjaisi uudestaan. Teknosaatanaa kiekolla uhmannut olento vilkaisi hämmentyneenä siihen suuntaan, mistä ensimmäinen ääni oli kuulunut.

Hangaarin toisesta päästä asteli esiin kolmas ”ankka”. Violettimusta haarniskaltaan, kasvoillaan samanlainen maski kuin kahdella muullakin. Yhä kanisterin istuimessa kököttävä kaksikko joutui katsomaan tätä suurikokoisinta lajinsa edustajaa reilusti ylöspäin. Ja olisivat joutuneet tekemään niin vaikka he eivät olisi olleet istuma-asennossa.

Brezin yllätykseksi tämä kolmas violetti olento teki täsmälleen niin kuin Killjoy oli tälle ärjäissyt. Nuuhkaisuprosessista kuului ääni, jollaista Brez ei ollut ikinä ennen kuullut, kuin joku olisi alkanut yhtäkkiä imuroimaan hyytelöä.

”Nui-Kralhi!” violetti ankka huudahti yllättyneenä. Kaksi muuta ankkaa vilkaisivat nuuhkaisijaa ja siihen vastaukseksi tämä nosti oman suuremman kätensä merkiksi nostaa kiekot pois Brezin ja Killjoyn läheisyydestä.

”Olen pahoillani, ulkonäkösi on muuttunut melkoisesti sitten viime näkemän… Syvyys, Tuomari! Älkää toljottako siinä vaan auttakaa vieraamme pystyyn!”

”Tuo ankka puhuu matorania…” Brez sopersi järkyttyneenä samalla, kun Tuomariksi ja Syvyydeksi kutsutut olennot auttoivat yhdellä vahvalla riuhtaisulla kaksikon ylös kanisteristaan. Vasta nyt Brez todella ymmärsi kuinka valtavia ”ankat” olivatkaan. Se, että he olivat mahtuneet Killjoyn kanssa molemmat istumaan yhdelle sellaiselle suunniteltuun istuimeen ei enää yllättänyt häntä lainkaan.

”Ja minä pahoittelen lyhyestä varoitusjasta, kapteeni”, Killjoy vastasi ja tarttui violetin olennon ojennettuun käteen ja puristi sitä tiukasti. Killjoynkin koura näytti koomisen pieneltä verrattuna ”ankan” vastaavaan.

”Äläpä siinä pahoittele! Olimme merkanneet sinut jo kuolleeksi kun kuulimme sodastanne, emmekä enää nähneet sinua sen jälkeen. Tämä on ehdottomasti positiivinen yllätys!”

Brez yritti samaan aikaan pitää kiinni viimeisistä järjensä rippeistä ja tutkia, miten heidät vastaanottaneet olennot oikein toimivat. Päätellen häntä uhkailleen keltaisen olennon käsien orgaanisesta, sykkivästä luonteesta, metalli joka olentoja peitti oli luultavasti vain haarniskaa. Maskeistaan ja ilmiselvän suun puuttumisesta huolimatta violetin, kapteeniksikin kutsutun otuksen puhe kuului hyvin selkeästi, eikä siinä ollut samanlaista säröilyä, mitä vaikka Killjoyn syntetisaattorin läpi kulkevassa puheessa oli.

Selakhin ankka-arvion sivuuttamista ei auttanut se, että jokaisen kolmen olennon haarniskan väleistä näytti pilkistävän jotain hyvin höyhenmäistä. Siitäkin huolimatta näytti siltä, että Killjoy ei ollut vitsaillut, kun hän oli Gehrain laivalla kertonut tarinan meren pohjassa asuvista suurikätisistä muukalaisista.

”Näen, että olet saapunut uudenlaisessa seurassa”, violetti otus julisti tyytyväisenä. ”Tervehdys, salskea neito, sekä pieni massa Nui-Kralhissa!”

Brez niiasi niin vakuuttavasti kuin tutisevilla polvillaan pystyi. Ja jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla myös Miksun ”Terve isot oudot sedät”.

”Eikö Herra päässyt tällä kertaa tulemaan?” kapteeni sitten huomioi. ”Olisin mielelläni vaihtanut hänenkin kanssaan pari sanaa.”

”Hän ei valitettavasti ole enää keskuudessamme”, Killjoy hieman valehteli. Häntä ei varsinaisesti innostanut selittää muukalaisille, kuinka koko hänen perheensä oli imeytynyt osaksi sosiopaattista massaa.

”Ymmärrän. Kovin harmillista”, kapteeni lausui. Sanoistaan huolimatta tämän äänensävy ei juurikaan ollut muuttunut keskustelun aikana. Brez pohti kuuluiko sellainen edes olentojen tapoihin.

”No mutta kävelkää kanssani komentosillalle! Ei meidän kannata täällä seisten keskustella. Tulkaa, tulkaa!” kapteeni maanitteli ja lähti Tuomari ja Syvyys kannoillaan kulkemaan kohti aukkoa hangaarin päädyssä. Killjoy lähti kyselemättä kolmikon perään, mutta Brez jäi hetkeksi vielä tuijottamaan mekanismeja hangaarin sisällä. Heidän kanisterin alapuolella oli ilmiselvästi luukku, josta heidät oltiin nostettu sisään minne he ikinä olivat saapuneetkaan, ja katossa hänen yläpuolellaan surisi kasaan taitettuja automatisoituja kouria, jotka muistuttivat paljolti olentojen omia yläraajoja.

Selakhia pohditutti suuresti, kuinka tavanomaiselta muukalaisten teknologia ensisilmäyksellä vaikutti. Hänen ajatuksensa katkesi kuitenkin Killjoyn vihellykseen. Brez joutui ottamaan juoksuaskelia ottaakseen ryhmän kiinni.

Käytävä johon he saapuivat oli kapea ja hyvin hämärä verrattuna kirkkaasti valaistuun hangaariin. Niin hämärää, että selakhilta kesti hetki huomata, että käytävän seinät koostuivat kokonaan tiheistä metallisista kaltereista.

”Onko tämä… onko tämä vankila?” hän sopersi. Kapteeni vilkaisi taakseen ensin kohti Breziä ja lopuksi kohti Killjoyta.

”Kuinka paljon sinä ehditkään kertoa hänelle meistä, Nui-Kralhi?”

”Me jäimme toviksi jumiin maailmamme ulkopuolisen elämän konseptin käsittelemiseen”, teknosaatana myönsi. Tuomariksi kutsuttu yksilö hörähti äänekkäästi.

”Lienee siis hyvin pikaisten esittelyjen paikka… neiti?”

”Breznikova”, selakhi vastasi.

”Neiti Breznikova”, kapteeni toisti. ”Tervetuloa Tehtävälle. Olemme tähtienvälisen Slizer-imperiumin viimeinen vankila-alus. Tai olimme siihen asti, kunnes Suuri Olemus vaihtoi meidät pelastustehtäviin. Turvallisuussyistä minun täytyy pyytää, että ette astu liian lähelle vankejamme. Meillä on yhä kyydissä muutama galaksimme pahamaineisimmista olennoista. Pahoittelen siitä.”

Breznikovaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli jo huomannut yhden sellin pimeydestä kiiluvan silmäparin, joka sai hänet tuntemaan olonsa hyvin epämukavaksi. Samasta sellistä kuuluva lateksimainen natina sekoittui kuitenkin jo viereisestä sellistä kuuluvaan rouheaan ujellukseen.

”Minä olen kapteeni Kipinä”, olento jatkoi heti esittelykierrostaan kävelytahtiaan lainkaan hidastamatta. ”Omat kutsuvat Sparkiksi. Tuomarin ja Syvyyden te jo tapasittekin.”

Kuului kaksi murahdusta. Yksi matala ja yksi korkeampi.

”Kotimme on tähtijärjestelmässä sataneljä piste kaksisataaviisikymmentäkaksi pilkku kuusi. Se ei haittaa jos se ei ole hirveän kuvaava. Meiltäkin kesti vuosia ymmärtää teidän karttojanne.”

Tuomari hörähti uudestaan. Tällä kertaa hieman kovempaan ääneen kuin edellisellä kerralla.

”Ja lisäksi huomautettakoon, että Slizer-imperiumin lähettiläinä pidättäydymme antamasta minkäänlaista informaatiota tai teknologiaa sivilisaatioille joilla ei ole entuudestaan resursseja tähtienväliseen matkustamiseen ja blaa blaa blaa. Nui-Kralhi on kuullut nämä selitykset ennenkin. Säännöt on sääntöjä.”

”Niinpä niin”, Killjoy myöntyi Sparkin puheenvuorolle. Samaan aikaan Brez oli päässyt ensijärkytyksestään eroon sen verran, että hän osasi viimein kysyä ehkä sen kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen.

”Te… te puhutte hämmentävän hyvää matorania.”

”Olemme viipyneet maailmassanne jo hyvän tovin, neiti Breznikova. Meillä on ollut runsaasti aikaa opetella tavoillenne.”

”Onu-Metrun tutkat havaitsivat heidän saapumisensa parikymmentä vuotta ennen sodan alkua. Lensivät meriporteista suoraan etelään ja laskeutuivat veteen. Herra toimi ensimmäisenä diplomaattina Metru Nuin ja heidän välillään”, Killjoy selitti kapteenin puolesta.

”Tulimme nopeasti siihen tulokseen, että meidän selittäminen teidän maailmallenne olisi sekä tarpeetonta että vaikeaa. Teidän pohjoisen turaganne on pyrkinyt pitämään meidän olemassaolomme pääasiassa salassa”, Spark täydensi.

”Puhuit aiemmin pelastustehtävistä”, Brez toivoi kuitenkin tarkennusta.

”Kruununprinssimme Jakenzius kuudestoista”, murahti Tuomari tällä kertaa. ”Tai Jakenzius Armoton, kuten hänet paremmin tunnetaan. Meillä on syytä olettaa, että hän on haaksirikkoutunut maailmaanne. Meidät on määrätty pelastamaan hänet ja tuomaan hänet takaisin Suuren Olemuksen hoviin.”

”Joskin tiedeosastomme on pitkittänyt matkaamme melkoisesti jokaisen uuden kohtaamamme elämänmuodon vuoksi. Teidän vesistönne on valtaisan kiehtova”, Spark selvitti. ”Ja tiedeosastostamme puheenollen…”

Brezin leuka loksahti auki uudestaan. He olivat viimein päässeet pois tunkkaisesta sellikäytävästä paikkaan, joka vastasi hyvin kuvausta komentosillalle. Keskellä suurta tilaa hyrisi monoliittisia koneita, joiden jokainen sivu sisälsi pienen ikkunan, joiden takana velloi sekä merkillisiä valoja että jonkinlaista kiinteää massaa.

Pyöreän tilan jokaisella reunalla sijaitsi useita säätimillä peitettyjä pöytiä ja jokaisen niistä edessä istui toinen toistaan kummallisemman näköinen Slizer. Selakhi ei edes ehtinyt noteeraamaan merkillistä punaista olentoa, jonka pää sijaitsi tämän harteiden sijasta tämän haaroissa, koska tilaa hallitsevan valtavan ikkunan edessä seisoi keltamusta Slizer, joka pituudellaan sai Sparkinkin näyttämään ”tavallisen” kokoiselta.

”Tervetuloa!” Spark julisti ja viittoili pinnalta saapuneita vierailijoitaan astumaan peremmälle. Killjoy edellä he astelivat suurelle ikkunalle samalla, kun asemillaan työskentelevät olennot vilkaisivat jokainen vuorollaan heidän vinkkelistään merkillisiä olentoja. Tuomari ja Syvyys jäivät nyt jo suosiolla sivummalle. Jälkimmäinen oli jo astellut seinään upotetulle lovelle asettamaan kiekkonsa pitkän, hohtavan jonon jatkoksi.

”Blaster”, Spark esitteli keltaisen kattoa hipovan kolossin, joka murahti ja kumarsi tervehdykseksi. ”Sekä Flare”, Spark jatkoi ja osoitti siivekästä Slizeria huoneen isoimman monoliitin ääreltä. Flare heilautti toista siipeään merkiksi siitä, että vieraat oli noteerattu.

”Meidät kolme on siunattu fuusion lahjalla”, Spark selitti. ”Olemme olleet yhdessä kaikkein pisimpään.”

Brez ja Killjoy vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan heistä ei aivan ymmärtänyt, mitä kapteeni tarkoitti.

”Mutta tarpeeksi meistä”, hän jatkoi ennen kuin kukaan ehti esittää enempää kysymyksiä. ”Mikä suo meille tämän harvinaisen kunnian?”

”Minä toivoin, että te voisitte autaa meitä eräässä tutkimuksessa”, Killjoy vastasi ja irroitti tarvikevyöltään sen viimeisen pienen näytesylinterin. ”Se on ainetta jota kukaan ei tunnu osaavan jäljittää. Minulle on annettu jo kaksi analyysiä siitä, että tätä ei pitäisi olla olemassa. Ja avainsanana käytettiin, ettei ainakaan meidän maailmassamme.

”Aivan, aivan”, Spark tuntui heti ymmärtävän. ”Me voimme tietenkin vilkaista sitä jos tahdot. Mutta varoitan, että jos se paljastuu sellaiseksi asiaksi, mitä teidän sivilisaationne ei kuuluisi ymmärtää-”

”Tiedän. Minä tiedän”, Killjoy pukahti. ”Mutta meiltä alkavat olla vaihtoehdot lopussa. Ja minä muistan oikein hyvin kuinka paljon sinä kehuit tieteilijöidesi taitoa edellisellä kerralla.”

”No mutta niinhän minä taisin”, kapteeni myönsi. ”Hyvä on… Soihtu. Soihtu! Hei tulepas käymään täällä.”

Aiemmin miltei Breziin törmännyt punainen Slizer komentokeskusten toisessa päässä tiputti välittömästi pinon metallisia levyjä käsistään ja lähti löntystelemään kohti aluksen keulaa. Killjoyltakin kesti hetki huomata, että se kohta Soihdun torsoa, mistä pään olisi perinteisesti pitänyt alkaa, olikin tyhjä. Sen sijaan kralhin piti kääntää katseensa alaspäin Slizerin universaalinivelen tienoille, jossa maskin takaa hohtavat silmät vastasivat hänen katseeseensa.

”En olekaan päässyt harjoittamaan matoraniani aikoihin”, Soihdun yllättävän heleä ääni vastasi. ”Nui-Kralhikos se siinä? En ollut tunnistaa. Huomaan, että olet tehnyt viisaan päätöksen päivittää sitä entistä haurasta olemustasi.”

”Ystävällämme on näyte, jonka hän tahtoisi analysoitavaksi”, Spark puuttui keskusteluun ennen kuin Killjoylla oli edes mahdollisuutta puolustautua. ”Käykää kaikki perustavalaatuiset testit läpi ja katsokaa mitä saatte selville.”

”No tottahan toki”, Soihtu riemastui. Tai riemastui täsmälleen niin paljon kuin äänenpainoaan muuttamatta pystyi. ”Mennään, Nui-Kralhi, mennään. Minä tahtoisin kysyä sinulta myös hieman kysymyksiä pintamaailmaan liittyen. Onko se totta, että teidän lajinne imevät energiaa ruohosta käsillään?”

Kypärän alla Killjoyn kasvoille oli noussut ”auttakaa minua” -katse, jota kukaan ei koskaan päässyt näkemään. Punaiset otukset lähtivät Soihdun johdolla talsimaan kohti monoliittejä komentokeskuksen perällä Killjoyn puristaessa yhä tiukasti kiinni näytesylinteistään. Spark kääntyi ympäri vihreää vierastaan etsien ja löysi tämän lopulta seisomasta Blasterin vierestä tarkkailusillalta, jossa selakhi oli käytännössä liimannut kasvonsa lasiin ällistyksestä.

”Te taidatte pärjätä oikein hyvin kahdestaan”, kapteeni tiedusteli miehistönsä kolossaalisimmalta jäseneltä. Blaster nyökkäsi myöntävästi ja siihen luottavaisena Spark jätti kaksikon omiin oloihinsa. Hänellä oli raportti kirjoitettavana ja hän halusi päästä tekemään sitä välittömästi.

Brezillä oli ollut jo tovin vaikeuksia noteerata, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut. Outojen olentojen täyttämän aluksen mukanaan tuoma epäuskoisuus oli kaikonnut hyvin nopeasti, kun selakhi oli huomannut, minne Slizerien alus oli parkkeerannut itsensä. Merenpohja oli ensin yllättänyt hänet sillä kuinka paljon valoja siellä oli. Sen jälkeen se oli yllättänyt hänet kaikella muulla.

Brez ei ollut koskaan nähnyt sellaisia kaloja. Ne olivat miltei poikkeuksetta suuria ja niissä melkein jokaisessa hohti jotain, joka oli hänen mielestään tulkittavissa ainoastaan sydänkiviksi. Eikä selakhi tuntunut löytävän niiden joukosta edes kahta saman lajin edustajaa. Jokaisen muoto, väri tai hohde oli erilainen. Ainoa yhdistävä tekijä merenelävillä oli niiden suut. Jokaisesta törrötti epäsiisti rivi pitkiä ja kapeita hampaita. Häiritsevä yksityiskohta, tai olisi ollut jos kalojen liikkeen luoma valoshow ei olisi ollut niin hypnoottista katseltavaa. Se oli varmasti myös syy sille, miksi Brez ei koskaan noteerannut sitä, ettei millään näistä kaloista näyttänyt olevan silmiä.

Kyllä hänen huomiokykynsä olisi ehkä muuten riittänyt, mutta merenelävät eivät olleet ainoa asia, joka sai hänet niin lumoutuneeksi. Toinen syy olivat rauniot, joiden seassa kalat uiskentelivat. Joku muu olisi saattanut sivuuttaa ne kokonaan, mutta Brez tunnisti ne välittömästi selakhialaisiksi. Pyöreät marmoriset seinät olivat täysin korallien valtaamat ja siellä missä perinteisesti olisivat koreilleet valtavat lasimaalaukset, uiskentelivat kalat nyt läpi niiden jättämistä aukoista. Rauniot olivat vanhat. Todella, todella vanhat. Ja niiden lisäksi myös aivan väärässä paikassa.

”Mehän olemme yhä Steltinmerellä, emmekö olekin?” hän huomasi kysyvänsä ääneen. Ja hänen yllätyksekseen suuri ja jylähtelevä ääni hänen vierellään vastasi.

”Ne ovat vanhoja”, Blaster viittasi raunioihin, ”Niin vanhoja, että on mahdotonta sanoa mistä ne ovat tulleet.”

”Ne ovat kauniita”, selakhi hymyili. ”Voisin seistä tässä ikuisuuden vain tuijottamassa niitä.”

”Teidän vetenne ovat toden totta ihmeelliset”, keltainen kolossi myönsi. ”Joka kerta kun tulen seisomaan tähän, tuntuu kuin näkisin tämän kaiken ensimmäistä kertaa.”

”Kaikki aina puhuvat tutkimusmatkoista etelään”, Brez jutteli näennäisesti Blasterin polvelle. ”Kun meillä on niin paljon näkemättä näinkin lähellä.”

”Me olemme viiden kilometrin syvyydessä”, Blaster kommentoi arkisesti. Brez irvisti niin kovaa, että hänen kulmahampaansa kirskahtivat toisiaan vasten.

”Miten te olette oikein paineistaneet tämän aluksen…”

Tehtävä on rakennettu kestämään kosmisia voimia. Vesi ei ole ongelma sen jälkeen, kun osaa ratkaista painovoiman.”

Sparkin sanat tiedon jakamisesta ja sen rajoitteista kiusoittelivat Breziä tämän ajatuksissa, joten hän ei edes esittänyt jatkokysymyksiä. Sen sijaan hän jatkoi ikkunasta ulos tuijotteluaan. Kahteen eri suuntaan haarautuvaa kättään venyttelevä kolossi nautti näystä myös. Monella tapaa vedenalainen maailma oli heille molemmille yhtä eksoottinen, vaikka toinen heistä olikin seilannut näillä vesillä koko elämänsä ja toinen oli vierailija eri maailmasta.

”Saavuitte otolliseen aikaan”, Blaster mainitsi tovin kuluttua. ”Noin tunnin teidän aikaanne kuluttua me saamme todistaa taas jotain kiehtovaa.”

Brez käänsi niskansa vaivalloisesti kohti katonrajaa ja Blasterin peitettyä kalloa. Slizer tulkitsi eleen aivan oikein ja jatkoi: ”Jokainen aurinkojen kierto, täsmälleen samaan aikaan jokin käy tervehtimässä meitä.”

”Jokin?” Brez kysyi uteliaana.

”Me emme ole koskaan nähneet sitä”, Blaster tiesi kertoa. ”Mikä on outoa, koska se jättää veteen jälkiä, joista voisi päätellä sen olevan massiivinen. Me kuulemme sen, me haistamme sen, mutta me emme näe sitä. Ja se on kiehtonut meitä jo pitkään.”

”Ilmestyi noin kuukausi sitten”, Syvyys liittyi keskusteluun. Sinihaarniskainen Slizer oli kuunnellut kaksikkoa jo jonkin aikaa sivummalta. ”Ilmestyy täsmällisesti päivittäin, kiertää meidät kerran ja katoaa. Olemme yrittäneet ottaa siitä mittauksia, mutta mikään sensorimme ei värähdäkään.”

”Kiistatta vesienne merkillisin ilmiö”, Blaster vahvisti. Brez ei ajatellut asiasta sen kummempia. Näkymätön merihirviö oli hänen päivänsä vähiten merkillinen uusi asia. Varsinkin, kun Slizerit itsekin tuntuivat suhtautuvan siihen hyvin arkisesti. Se, tai heidän äänensävystään oli mahdotonta tulkita tunteita.

”Vaikka teidän… maailmanne on muutenkin merkillisin, mihin olen koskaan törmännyt”, Blaster jatkoi, mutta Brez kuunteli enää vain puolikorvalla. Hän oli päättänyt ottaa hetken aikaa niin rauhallisesti kuin oli suinkin mahdollista. Hän risti kätensä, nojasi otsallaan vasten komentosillan lasia ja antoi itsensä hengähtää hetken. Kalojen poukkoilevia sydänvaloja seuratessaan selakhi tuntui kadottavan kaiken käsityksen ajan kulumisesta.

Komentosillan toisessa päädyssä Killjoy ja Soihtu olivat vajonneet intensiiviseen keskusteluun. Miksu oltiin nostettu pöydälle Killjoyn sisältä jo varhaisessa vaiheessa. Sylinterin sisältä vapautettu orgaaninen näyte oli vieraillut jo ainakin kolmessa eri Slizerien laitteessa ja se oli parhaillaan Soihdun kourissa matkalla kohti neljättä.

Jossakin vaiheessa Blasterkin oli talsinut Brezin rinnalta omiin tiloihinsa johonkin aluksen muista kerroksista. Selakhin ainoa selkeä muistikuva lasin edessä viettämästään ajasta oli Slizer, joka rullasi neljällä pyörällä hänen ohitseen useamman kerran ja pysähtyi jokaisella kierroksella tuijottamaan Breziä, kuin tämä olisi ollut oudoin asia aluksen kyydissä.

”Kyllä nämä tulokset ovat ihan selkeitä, Nui-Kralhi”, Soihtu lopulta julisti neljännen testikierroksen päätyttyä. Lihanäyte oli palannut heidän eteensä koneen syövereistä ja Slizer oli käynyt monoliitin lasin takana kieppuvat merkit läpi useaan kertaan. ”Lihaahan se on!”

”Minä tiedän, että se on lihaa”, Killjoy ähkäisi. ”Mutta minkä lihaa? Ja miksi sen rakenne on niin merkillinen, että minulle väitetään ettei tällaista pitäisi olla olemassa?”

”Voi teitä ja teidän protodermiskeskeisyyttänne”, Soihtu mutisi päänsä sijainnistaan huolimatta melkein Killjoyn kypärän tasalla. ”Materian rakenteen muuttaminen on paljon helpompaa kuin kuvittelet. Oikeanlaisella sähköistämismenetelmällä minä voisin muuttaa minkä tahansa kimpaleen tällaiseksi”, punainen Slizer jatkoi viitaten lihanäytteeseen.

”Myönnän kyllä, että tämän näytteen piirteettömyys on pikkuisen merkillistä. On melkein mahdotonta jäljittää tätä mihinkään olemassaolevaan lajiin, mutta sellainen tieto on myös helppo poistaa perimästä jos tietää mitä tekee”, Soihtu jatkoi sillä oletuksella, että Killjoy edes ymmärsi mitä hän ”perimällä” tarkoitti.

”Mutta siitäkin huolimatta, sinä toit meille melkoisen keskimääräistä lihaa linssin alle. Tämä sinun ’kollegasi’ on varmastikin vain keksinyt tavan kasvattaa tätä itse.”

Killjoy ei tiennyt kuinka lähestyä Soihdun analyysiä. Tai kuinka selittää tälle, että heidän maailmassaan lihaa ei vain taianomaisesti ilmestynyt pelloille kerättäväksi.

Hän ei kuitenkaan koskaan saanut edes mahdollisuutta aloittaa puheenvuoroaan, kun komentosillan toisessa päässä Brez havahtui siihen, että hänen kasvonsa paiskaantuivat kipeästi lasiin, jota vasten hän oli nojannut. Vasta tällistä toivuttuaan hän tajusi, ettei hän ollut vain itse menettänyt tasapainoaan. Jokin oli törmännyt voimalla Slizerien alukseen. Sitten rysähtikin jo toisen kerran. Tällä kertaa muutama monoliiteillä työskennellyt ankkakasvo oli lentänyt nurin iskun voimasta. Killjoy ehti juuri ja juuri napata Miksun pöydänreunalta kiinni, ennen kuin tämä oli ehtinyt lentää lattialle. Kralhi sulki krana-asian välittömästi takaisin haarniskansa suojiin ja marssi Brezin rinnalle komentosillalle.

”Näitkö mitään?” hän ehti kysymään, kunnes Spark viiletti jo paikalle omalla kielellään kysymyksiä miehistölleen huudellen. Muutaman vastauksenkin hän sai, ennen kuin kolmas rysähdys lennätti käytännössä jokaisen sillalla työskennelleen jaloiltaan. Ainoastaan Killjoyn apumoottorit estivät tätä lentämästä turvalleen ja olipa hän onnistunut tarttumaan Breznikovaankin tämän käsivarresta, estäen häntä paiskautumasta koko ruumiillaan lasia vasten.

Blaster jytisteli paikalle jostain selliosaston suunnasta ja alkoi auttamaan väkeä yksi kerrallaan takaisin pystyyn samalla, kun Spark riensi pintalaisten rinnalle tutkimaan mitä aluksen ulkopuolella oikein näkyi.

”Ei mitään sensoreissakaan”, kapteeni ärjäisi. ”Se ei ole koskaan käyttäytynyt näin. Uinut aina ohi. Se ei ole koskaan ennen tehnyt kontaktia.”

Killjoy kääntyi kapteenin puoleen hämmentyneenä. Brez kuitenkin ehti väliin.

”Jokin näkymätön olento liikkuu tällä alueella”, selakhi alkoi selittämään.

”Paitsi, että se ei koskaan ole käyttäytynyt näin aggressiivisesti”, Spark parahti.

Muutama komentosillan valoista oli sammunut edellisen rysähdyksen seurauksena. Samaan aikaan Brezin päässä kehittyvä ajatusketju oli lähtenyt jo hurjemmille vesille.

”Killjoy, kaikki ne puheet ympäri kyliä ja kaupunkeja, joista olemme kuulleet viime viikkoina. Entä jos-”

Seuraava tärähdys keskeytti selakhin spekulaation. Kaikki komentosillan lasin vieressä seisoneet kavahtuivat monta askelta taaksepäin. Isku oli osunut aivan heidän viereensä. Todisteeksi siitä aluksen lasin ulkoreunaan oli jäänyt metrin mittainen halkeama siitä, kun jokin silmin havaitsematon oli osunut siihen.

”Kai teillä on asejärjestelmät tässä paatissa?” Killjoy ärjähti Sparkille, joka oli lyönyt takaraivonsa kipeästi takanaan seisonutta Blasteria vasten. Kapteenin metallinen naamio oli liukunut iskun voimasta hieman paikaltaan suoden Brezille ohikiitävän hetken vilkaista Slizerin todellisia kasvoja. Selakhi ei kuitenkaan ehtinyt edes järkyttyä kunnolla näkemästään, kun korviariipivä korina täytti jokaisen läsnäolijan korvat.

Suurin osa Slizereista näytti olevan kunnossa, mutta Brez joutui nostamaan kädet korvilleen peittääkseen vedenalaisen karjaisun voiman. Äänen lakattua Spark oli saanut itsensä taas kasattua ja hän pääsi viimein vastaamaan Killjoyn kysymykseen.

”Vaikka olisikin, mihin me edes tähtäisimme?”

Killjoy kiroili ääneen niin luovilla sanavalinnoilla, että ainoastaan Brez ja Miksu ymmärsivät. Killjoy vihasi monia asioita, mutta harvoja niin paljon kuin vedenalaisessa purkissa istumista samaan aikaan, kun näkymätön merihirviö runteli heidän ainoaa suojaansa tulvaa vastaan.

”Kai meillä on edes jokin tapa vastata sille?” kralhi sitten tivasi. Spark ja Brez näyttivät molemmat yhtä hämmentyneiltä.

”Vastata sille?” selakhi yritti ymmärtää.

”No se kysyi meiltä ihan ilmiselvän kysymyksen”, Killjoy pauhasi. Hän oli valmis laittamaan tovereidensa hitaan sytytyksen täysin sen piikkiin, että he molemmat olivat vastikään lyöneet päänsä.

”Mutta… me kuulimme vain karjuntaa”, Spark sai lopulta sanotuksi. Killjoy käänsi katseensa ensin kapteeniin ja sen jälkeen Breziin, joka nyökytteli päätään vahvistaakseen Sparkin lausunnon.

”Miten niin karjuntaa?” Killjoy yritti ymmärtää. ”Ne olivat ihan selkeästi erottuvia sanoj- Brez?”

Killjoy oli kääntänyt katseensa aluksen kapteenia kohti vain ihan pieneksi hetkeksi, mutta kun hän oli kääntymässä takaisin selakhiluutnanttinsa puoleen, ei tämä enää seisonukaan siinä, missä hetkeä aiemmin.

”Brez?” Killjoy pälyili ympärilleen ja huomasi, ettei Sparkkaan enää seisonut siinä, missä hän oli hetki sitten vielä ollut. Ja kun Killjoy käänsi päänsä taaksepäin hän havaitsi, että koko muukin miehistö oli yhtäkkiä vain kadonnut. Ennen kuin Killjoy ehti huutaa kenenkään nimeä uudestaan, sammuivat myös komentosillan loput valot. Ainoa valonlähde oli nyt aluksen ulkopuolella uiskentelevat hammaksikkaat eväkkäät.

”… Miksu?” Killjoy sai lopulta kakistettua ulos. Ja hänen suureksi yllätyksekseen hän sai myös vastauksen.

”Olen vielä täällä, herra setä… setä…”

”Näetkö… näetkö sinäkin tämän?” Killjoy välittömästi kysyi.

”Näen…” Miksu vastasi, ”Missä kaikki oikein ovat?”

”Minä en tiedä”, Killjoy vastasi rehellisesti. ”Ovatko silmäni kunnossa? Osuiko meihin kovaa?” hän yritti kaivaa selitystä.

”Herra, minä näin kun he katosivat myös”, Miksu parahti. ”Silmäsi ovat kunnossa…”

”Mitä pirua täällä sitten…” Killjoy alkoi lausumaan, mutta keskeytti itsensä huomatessaan, että myös suurin osa komentosillan irtaimistosta oli kadonnut. Jokainen monoliitti, vipu ja säädin loisti poissaolollaan. Ainoa asia mikä oli jäänyt jäljelle oli se pöytä sisältöineen, jonka ääressä Killjoy oli Soihdun kanssa vielä hetki sitten työskennellyt.

”Ei tämä voi…” hän yritti ymmärtää. ”Ei tämä…”

Killjoy päätti sulkea silmänsä ja avata ne uudestaan. Ei vaikutusta. Hän teki sen uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerralla komentosilta näytti samalta. Sen moottori hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen.

”… hetkinen, mikä?” Killjoy ehti kysymään, kunnes hän tajusi, että seinään, miltei samaan kohtaan mihin hän oli jättänyt mukanaan tuoman lihanäytteensä, oli kasvanut jotain kuvottavaa.

”Setäherra… meidän takanamme…” Miksu parahti.

”Brez?” Killjoy kysyi vaistonaisesti, kääntyi ympäri ja näki edelleen pelkkää tyhjyyttä.

Ei, ei edelleen. Ei aluksen ulkopuolella edellisellä vilkaisulla näyttänyt siltä. Kalat, valot, rauniot, kaikki olivat poissa. Jäljellä oli pelkkää pimeyttä. Pimeyttä, sekä ääni.

”YSTÄVÄSI EIVÄT KUULE TEITÄ, LAPSENI.”

Sanat jylisivät kaikkialla Killjoyn ja Miksun ympärillä, mutta samaan aikaan heidän päidensä sisällä.

”HEITÄ EI OLE KIROTTU KUIN TEITÄ.”

Killjoy otti muutaman varovaisen askeleen kohti pimeyttä, muttei nähnyt siellä mitään. ”Kuka puhuu?” hän ärjyi tyhjyyteen. ”Näyttäydy!”

Naurua. Aitoa sellaista. Ääni oli huvittunut Killjoyn uhmakkuudesta.

”MINÄ POHDINKIN KUINKA KAUAN KESTÄISI, ETTÄ JOKU LAPSISTANI PÄÄTYISI LUOKSENI. OLEN KUTSUNUT TEITÄ JO KAUAN, MUTTA VIESTINI OVAT KAIKUNEET KUUROILLE KORVILLE.”

”Kuka. Sinä. Olet?” Killjoy kysyi uudestaan, tällä kertaa raivosta kihisten. Hän oli aina vihannut temppuilua. Ja sitäkin enemmän hän vihasi, että hänen kysymyksensä jätettiin huomiotta.

”VAI KUKAKO OLEN, NOH…” ääni jäi hetkeksi pohtimaan. ”VASTATAKSEMME KYSYMYKSEEN… MEIDÄN PITÄÄ ENSIN OTTAA SELVÄÄ KUKA SINÄ OLET.”

Ja Killjoy avasi taas silmänsä. Alus oli kadonnut nyt kokonaan hänen ympäriltään. Hän kellui pimeässä vedessä, keskellä äärettömyyden mustaa merta. Mutta hänen ei ollut tarkoitus matkata kauas.

Vedenalaiset rauniot olivat palanneet takaisin hänen eteensä, paitsi että ne eivät enää olleet raunioita. Toinen toistaan kauniimmat lasimaalaukset koristivat koreita marmorisia torneja. Suurin osa niistä esitti samaa valkoista, taivaallista hahmoa. Pyöreäreunaiset rakennukset kiilsivät kolmen eri auringon valossa. Muinaisen laulun sanat täyttivät Killjoyn mielen.

Kolme aurinkoa ja silti hän koki todellisuuden pimeäksi.

Valkoinen kaupunki jatkui silmänkantamattomiin. Kirkkoja, toreja, taloja. Salskea kansa joka eli päiväänsä kuin mikään ei poikkeaisi tavanomaisesta. Killjoy katsoi näkyä hartaudella, vaikka hän tiesi ettei se ollut todellinen. Mutta kenties se oli joskus ollut…

Ja mitä siitä, vaikka se ei olisikaan ollut totta..?

”Hetkonen, mitä sinä oikein…” Killjoy aloitti, kunnes hän avasi taas silmänsä.

”VAI NIIN, VAI NIIN”, ääni kailotti koko todellisuus kaiuttimenaan. ”NYT ME YMMÄRRÄMME, LAPSENI.”

Pimeys oli palannut Killjoyn ympärille, mutta hän ei enää ollut vedessä. Hän leijui yhä, mutta täydellisessä tyhjyydessä. Missä hän ikinä olikaan, oli kralhin päälimmäinen tuntemus kylmyys. Läpitunkeva ja totaalinen lämmön puute.

”Mitä oikein tapahtuu?”

”SINÄ KYSYIT, KEITÄ ME OLEMME. JA ME KERROIMME SINULLE VASTAUKSEN.”

”Missä minä olen?” Killjoy kysyi.

”TEKNISESTI OTTAEN KAIKKIALLA”, ääni vastasi. Ja sen sanottuaan tähdet syttyivät taivaalle Killjoyn ympärille. Miljardi ja taas miljardi pientä valon pilkahdusta.

”Minä en ymmärrä”, Killjoy myönsi lannistuneena. Hänen ruumiinsa leijui keskellä kosmosta, eikä hänellä ollut edes halua yrittää muuttaa asiaa. Täydellinen apatia oli vallannut kralhin kosmisen syttymisen seurauksena.

”SINUN PITÄISI VAIN AVATA SILMÄSI VALHEELLE”, ääni maanitteli.

Ja sitten kosmokseen ilmestyi sen ensimmäinen väri. Ja sitten toinen. Killjoy tuijotti niitä kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ne muodostivat kuvioita. Tai ainakin yhden sellaisen. Hänet valtasi pakottava tarve päästä lähemmäksi niitä.
Ja sitten silmä aukesi niiden keskelle.

”SINUN PITÄISI VAIN AVATA SILMÄSI MEILLE.”

Ja sitten Killjoy avasi taas silmänsä. Hän löysi itsensä jälleen Tehtävän komentosillalta, lasin edestä. Siinä missä hänen pitikin olla. Mutta aluksessa ei silti ollut ketään muuta. Eikä ikkunasta vieläkään näkynyt mitään muuta kuin pimeyttä… ja sitten lonkero.

Alus nousi. Joku sitä tuhannen verroin suurempi oli tarttunut siihen. Mutta ennen kuin Killjoy ehti ymmärtää mitä tapahtui, nousi vuori lihaa aluksen ikkunan eteen, peittäen kaiken. Se sykki. Koko todellisuus sykki. Kaikki oli lihaa. Ja sitten lihaan avautui silmä. Sitten toinen, kolmas. Tuhannes.

”MEILLE”, äänet toistivat. Tuhansien kakofonia oli naulinnut koko todellisuuden kohti Killjoyta ja tämän rannepanssarissa asustavaa olentoa. Kasvain Killjoyn takana oli kasvattanut itselleen nokan ja siivet, mutta Nui-Kralhi ei sitä huomannut. Hän näki ainoastaan aluksen ikkunaa vasten puristuvan lihan, joka oli täyttänyt koko kaikkeuden hänen ympäriltään. Kunnes Killjoy avasi taas silmänsä ja alus oli taas meren pohjassa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Paitsi että sen miehistö puuttui edelleen. Kaikki paitsi yksi. Vihreä selakhi istui ikkunan edessä selin Killjoyyn, joka yritti haukkoa henkeään kypäränsä sisällä. Hän tarttui metalliseen vankilaansa kaksin käsin ja heitti sen aluksen nurkkaan. Hänen henkensä ei silti kulkenut yhtään sen paremmin. Silloin Brez kääntyi häntä kohti hymyillen. Selakhi oli vuorostaan ottanut naamionsa pois, mutta teräväpiirteisten kasvojen sijasta Killjoyta tuijotti vain yksi valtava vihreä silmä.

”Mitä sinä yrität kertoa”, Killjoy puhisi. Hänen harmaat paljaat kasvonsa haukkoivat yhä ilmaa.

”ETTÄ ME OLEMME SINÄ… JA SINÄ OLET ME, LAPSENI. ME OLEMME SAMAA”, äänet imitoivat Breziä. Mutta suun liikkeen sijasta selakhin kasvot korvannut silmä värähteli puheen tahdissa.

”ME OLEMME TÄÄLLÄ. ME OLEMME TEHNEET AALTOJA, JOTTA JOKU HUOMAISI. SINÄ HUOMASIT JA NYT SINÄ OLET TÄÄLLÄ.”

”Aaltoja…” Killjoy toisti. ”Aaltoja.” Ja silloin hän muisti mitä oikea Breznikova oli yrittänyt kertoa hänelle hetkeä ennen, kuin törmäys oli lennättänyt heidät kaikki nurin.

”Leviathan”, Killjoy lausui. Ja sekös Väärää-Breznikovaa ilahdutti.

”ME PIDÄMME SIITÄ NIMESTÄ. SE ANTAA OLETUKSEN MERKITYKSESTÄ. VAIKKA EMMEHÄN ME MERESSÄ ASU, NIIN KUIN MONI TUNTUU LUULEVAN.”

Killjoyn mieleen kirposi se hetki, kun jokin oli iskeytynyt aluksen lasiin, vaikka kukaan ei nähnyt mitään oikeasti tapahtuvan. ”Ette asu, vaan…”

”… ME OLEMME MERI”, äänet täydensivät. ”MERI JOKA JÄI JÄLJELLE TOTUUDEN RUNTELEMASTA MAAILMASTA.”

”Sinä kuulostat aivan Ficukselta”, Killjoy sylkäisi happamasti. Äänet tuntuivat ottaneen kommentin loukkauksena, koska kun Killjoy seuraavan kerran vilkaisi lattialle, oli Breznikovan kuvajainen kadonnut jonnekin. Seuraavan kerran kun ääni puhui, se tuntui kuuluvan hyvin tarkasti Killjoyn yläpuolelta.

”SINÄ ET TAHDO YMMÄRTÄÄ, LAPSENI. ME OLEMME SE, MIKÄ LEIKATTIIN. MIKÄ PILKOTTIIN. SE MINKÄ SIELU JATKOI VAIKKA RUUMIIMME RUNNELTIIN. ME OLEMME OSA SITÄ, MINKÄ SISKOSI HALUAA PUHDISTAA, LAPSENI. ME OLEMME OSA VALHETTA, JOTA HÄN PELKÄÄ.”

Ja kun Killjoy katsoi ylös, näki hän yllätyksekseen vesilammikon ilmestyneen aluksen kattoon. Se ei valunut eikä liikkunut. Se vain oli. Hän asteli sen alle ja kurkisti odottaen näkevänsä oman peilikuvansa. Kasvot hän kyllä näki, mutta ei omiaan. Sininen Ruru katsoi lempeästi Killjoyta peilikuvan takaa.

”KAIKISTA LAPSISTAMME ME TOIVOIMME, ETTÄ JUURI SINÄ YMMÄRTÄISIT. SINÄ OLET SE JOKA TUOMITTIIN RAUTAAN. SINÄ OLET SE, JOKA PILKOTTIIN JA LEIKATTIIN. JA LOPULTA UNOHDETTIIN. AIVAN KUTEN MEIDÄTKIN UNOHDETTIIN.”

”Ymmärtäisin mitä”, Killjoy kysyi Nizin kuvajaiselta. Äänet olivat kohdelleet tätä kuvajaista paremmin. Toan kasvot ilmentyivät täsmälleen sellaisina kuin Killjoy ne muistikin.

”VALHEET, LAPSENI. VALHEET. KATSO YMPÄRILLESI. NÄE NE. YMMÄRRÄ NIITÄ. AVAA METALLINEN KUORI JA TODISTA SEN SISÄLTÖ.”

Ja kun Killjoy avasi taas silmänsä, oli lätäkkö ja sen kuvajainen kadonnut. Nyt Killjoy tuijotti eteensä ilmestynyttä mekaanista hyönteistä. Sen hohtavan kupolin takana sykki jotain, mutta ennen kuin hän ehti edes koskea siihen, hän tuijottikin jo jotain aivan muuta. Maassa sätkivän vahkin ympärillä seisoi kolme muutakin hahmoa. Kaksi tulen toaa ja hänen oma tyttärensä. Ja jokin vahkin pään sisällä sykki.

Kunnes tilanne vaihtui taas. Tällä kertaa Killjoyn piti hieraista silmiään. Kapteeni Spark oli tullut takaisin. Täsmälleen siinä hetkessä, kun tärähdys oli heittänyt hänet vasten toveriaan. Slizerin maski repsotti yhdestä kulmasta vain vähän. Ja jokin sykki sen sisällä.

Ja sitten kaikki taas pysähtyi.

”VAI ETTÄ TOISESTA MAAILMASTA”, äänet nauroivat. Viimeinen kuva jäi kummittelemaan Killjoyn mieleen. Vasta nyt hän ymmärsi ajatella outoa yksityiskohtaa, jonka hän oli huomannut jo vuosia sitten, kun hän oli astellut alukseen Herran kanssa ensimmäistä kertaa. Olentojen aseet totta tosiaan muistuttivat kovasti Kanoka-kiekkoja…

”Tai sitten sinä valehtelet minulle”, Killjoy kuitenkin karjaisi. Ja äänet nauroivat jälleen.

”SINÄ ALAT YMMÄRTÄÄ”, ne kikattivat tyytyväisenä.

”Sinä näytät minulle näitä asioita”, Killjoy uhmasi. ”Oletat minut uskovan niihin. Ja silti puhut minulle valheista.”

”NIMENOMAAN, LAPSENI. ME NÄYTÄMME SINULLE, KOSKA VAIN SITEN SINÄ YMMÄRRÄT.”

”Olen saanut tarpeekseni kryptisyyksistä!” Killjoy sylkäisi. ”Puhu suoraan tai älä puhu ollenkaan. Minä olen nähnyt mitä tapahtuu niille jotka kuuntelevat tämän kaltaisia jorinoita.”

Ääni ujelsi ensin surumielisesti, mutta se myös ymmärsi. Koska totta kai se omaa lastaan ymmärsi.

”MUTTA ME HALUAMME NÄYTTÄÄ…”

”Ei näkyjä”, Killjoy ärisi raivon partaalla. ”Ei enää temppuja aisteilla. Ei visioita tulevaisuudesta. Ei enää!”

”MUTTA JUURI SITÄ ME TARKOITAMME, LAPSI. EI SELLAISIA OLEKAAN KUIN NÄKYJÄ. SE JOKA VÄITTÄÄ NÄKEVÄNSÄ KAIKEN… VALEHTELEE.”

”Väittää näkevänsä kaiken”, Killjoy toisti.

”LAPSI, SINUN ON AIKA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ NE MITÄ LUULET NÄYIKSI OVAT VAIN MUISTOJA JOITA ET TIENNYT OMISTAVASI.”

”Killjoy ei vieläkään ymmärtänyt. Tosin tällä kertaa se johtui siitä, että hän ei enää halunnut. Jossain kaukana mielensä perukoilla hän tiesi mihin ääni oli keskustelua johdattamassa.

”MUISTOJA, LAPSENI. KAIKKI MINKÄ ME OLEMME SINULLE NÄYTTÄNEET… MITÄ OLEMME KENELLEKÄÄN NÄYTTÄNEET… JOKU ON AINA ELÄNYT NE. NE OVAT AINA VAIN JONKUN MUISTOJA. OSA NIISTÄ… SINUN MUISTOJASI.”

Killjoy ei sanonut mitään. Hän vain toivoi, ettei ääni jatkaisi enää.

”VAI VALEHTELETKO SINÄ ITSELLESIKIN LAPSENI… ETKÖ TOSIAAN OLE KOSKAAN PYSÄHTYNYT MIETTIMÄÄN, MISTÄ SIELU PÄÄTYY KONEEN SISÄLLE… MISTÄ SINÄ OLET TULLUT?”

”LOPETA!” Killjoy karjaisi kaikella voimallaan ja potkaisi jalkoihinsa jäänyttä kypäräänsä niin kovaa, että se osuessaan komentosillan ikkunaan loi siihen pitkän särön. ”Minä. En. Välitä. Minä en jaksa kuunnella. Eikä minua kiinnosta mistä minä tulen… ja mikä tärkeintä… LAKKAA. KUTSUMASTA. MINUA. LAPSEKSESI!

Killjoyn sanat jäivät kaikumaan tyhjän aluksen sisälle. Hetken aikaa tilannetta kauhuissaan kuunnellut Miksu ehti kuulla kaukaista muminaa. Aivan kuin jokin muukin yrittäisi puhua heille.

”VALHEESI HUIJAAVAT VAIN SINUA ITSEÄSI”, ääni jatkoi surumielisenä, mutta tällä kertaa se tarkoituksellisesti vältti sanan ”lapsi” käyttämistä. ”KUTEN SANOIMME. EI NÄKYJÄ, VAIN MUISTOJA. JOKU ON AINA ELÄNYT NE.”

Ja kun Killjoy taas avasi silmänsä, sai hän kaikeksi hämmenyksekseen huomata olevansa Metru Nuilla. Ei menneisyyden, ei tulevaisuuden, vaan nykyisyyden Metru Nuilla. Tarkemmin ottaen sillä valtavalla tasangolla Onu-Metrussa, jossa yleensä ei kulkenut ketään edes päivisin. Tosin tällä kertaa siellä oli jotain. Tarkemmin ottaen sen taivaalla oli jotain. Se odotti. Se näki. Ennen kuin Killjoy ehti ymmärtää, mitä hän oikein katsoi, hän tajusi, että maassa hänen vieressään seisoi kaksi hahmoa. Toinen niistä, musta, hampaita täynnä. Hopeiseen haarniskaan pukeutunut. Ja se toinen… se virne. Makuta Abzumon virne.

”Onu-Metrussa…” Killjoy kuiskasi kauhuissaan.

”LAHJAMME SINULLE. JOS OLET RIPEÄ, NUI-KRALHI… LAPSEMME… SAATAT EHTIÄ PELASTAMAAN OMASI…”

”XEN!” Killjoy huusi. Hän huusi ja avasi silmänsä. Hän avasi ne ja hän tunsi sokeutuvansa. Kaksoisauringot olivat viimein tulleet esiin pilvien takaa. Veden liplatus täytti hänen korvansa ensimmäisenä. Sen jälkeen Brezin ääni.

”Hän on hereillä! Nostakaa hänet pystyyn!”

Sitten Killjoy tunsi kaksi valtavaa kouraa, jotka nostivat hänet istuma-asentoon. Hän yskäisi välittömästi ja roima annos merivettä lensi hänen rinnuksilleen. Vasta silloin hän ymmärsi olevansa taas pinnalla. Brez, Gehrai, Spark ja Killjoyta yhä pystyssä pidättelevä Blaster tuijottivat häntä epäuskoisena. Killjoy ymmärsi olevansa taas skakdin veneessä. Paattia kuitenkin varjosti sen vasemmalta puolelta valtava pintaan noussut kiiltävä alus, joka oli vielä hetki sitten kiitänyt täydellä vauhdilla kohti pintaa.

”O-onnistuin sulkemaan osan venttiileistä ennen kuin vesi ehti valtamaan sinut”, Miksu piipitti Killjoyn korvassa. ”E-en kuitenkaan onnistunut pelastamaan ihan kaikkea.”

Silloin kralhi ymmärsi, miksi hänellä oli niin paljon vaikeuksia hengittää. Hänen vasemmassa keuhkossaan oli käynnissä täysimittainen oikosulku. Hänen vasen jalkansa ei liikkunut lainkaan, eivätkä liikkuneet hänen vasemman käden sormensakaan.

”Mitä… mitä oikein tapahtui?” hän onnistui pärskimään. Brez käänsi katseensa Sparkiin joka selvästi tuntui ymmärtävän tilanteesta eniten.

”Jokin osui meihin… useaan kertaan. Viimeinen kerta täräytti kaikki järjestelmät sammuksiin. Kun tokenimme, näimme sinut aluksen ulkopuolella… uppoamassa.”

”Kukaan ei tiedä miten sinä päädyit sinne!” Brez jatkoi tuohtuneena. Aluksessa ei ollut reiän reikää. Ikkunalasikin oli yhtä viirua lukuunottamatta kunnossa… ja sinä vain leijuit siellä…”

”Ja sitten… sinä otit kypäräsi pois”, Spark jatkoi. Siinä vaiheessa lähetin Syvyyden noukkimaan sinut takaisin sisälle. Tulimme siihen tulokseen, että sinut on parempi saada pinnalle.

Killjoy nosti kämmenet kasvoilleen. Kapteeni oli täysin oikeassa. Niinhän hän oli tosiaan tehnyt. Hän oli ottanut sen pois päästään, koska…

”Koska…”

”Killjoy?” Brez huolestui.

Ja silloin se kaikki tulvi takaisin Killjoyn päähän. Jokainen hetki, jokainen sana. Kralhi nosti ranteensa esiin ja alkoi näpyttelemään hysteerisesti sen painikkeita, mutta kommunikaattori oli täysin kuollut. Vesi loiskui yhä sen piirien keskellä.

”Cody…” Killjoy sitten lausui. Brez kumartui kenraalinsa eteen yrittäen ymmärtää paremmin, mitä tämä yritti sanoa.

”Killjoy, sinä hourailet. Cody ei ole täällä. Sinä-”

”MINÄ TARVITSEN CODYN!” Killjoy huusi ja tarttui väkivaltaisesti Breznikovaa tämän hartioista. ”Cody…” hän hoki. ”Cody… Cody… Cody… ehdimme vielä estää… MINÄ TARVITSEN CODYN… ENNEN KUIN NE SAAVAT XENIN!”

Blasterin ja Gehrain yhteinen voimannäyte oli tarpeeksi hurjistuneen vaikkakin puoliksi ramman kenraalin taltuttamiseen. Keskellä merta kaikuvat Killjoyn avunhuudot kuuluivat niin lujaa, että Slizer-aluksen miehistökin kuuli ne selkeästi. Ja niin kuuli myös Killjoyn mukanaan tuoma, mittauslaitteeseen unohtunut näyte, joka nokkaansa säksättäen pomppi lihaisella olemuksellaan aluksen hangaarin kautta mereen.

Ota-Metrussa Siuksen takka oli alkanut kirkumaan. Pohjoisella mantereella junan mukana saapui kuin saapuikin yksi matkustaja.

Ja meren pohjassa äänet hiljenivät tyytyväisinä siihen, että Totuuden turmiollinen todellisuus oli alkanut rakoilemaan.

Näkymiä kultakalamaljasta

SS Rautasiipi, työhuone komentosillan kupeessa

Huoneen ovi narahti auki, ja pikku kalanen heräsi päiväuniltaan. Tronie avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

Mnnh-mh?

Torkut oli keskeyttänyt torakka, eikä edes kuka tahansa torakka. Se oli työhuoneen omistaja itse, imperiumin kakkonen. Laivaston Amiraali.

Nykyisellään myös Tronien hoitaja, ilmeisesti. Kaksikko vietti tuntikausia tässä huoneessa, toistensa seurasta ”nauttien”. Tyypillisesti Tronie koetti telepaattisia keskustelunavauksia, ja vanha merikarhu murahteli jotain lyhyttä vastaukseksi.

002 ei kuitenkaan huomioinut Tronieta nyt mitenkään, vaan marssi epätahtisesti huoneen poikki. Sininen matto, puiset hyllyt täynnä kirjoja ja muuta merkillistä tavaraa, sekä koristeellinen työpöytä olivat kaikki Nazorak-imperiumin sisustukselle epätyypillisiä. Kamaa kaikista sakaroista, eikä niinkään torakoiden omaa tuotantoa. Tusina erivärisiä pulloja, vieraiden mantereiden navigointivälineitä, tuntemattomien rahi-petojen luita… Ja joukko tavaraa, jonka alkuperästä Troniella ei ollut aavistustakaan. Sekä tietty Tronien akvaario, sekin oli aika outo.

Lukuisat kuriositeet eivät nekään hidastaneet Amiraalin päättäväistä askellusta. Nazorak marssi suoraan huoneensa ikkunalle, kuten Tronie olikin tyypilliseksi havainnut. Paksun lasin takana velloi harmaa meri, kala havaitsi. Aava ulappa, ei myrskyisenä, mutta ei tyynenäkään. Akvaarion asukki perusti kylläkin merisäähavaintonsa melko vähäiseen informaatioon: vaikka ikkunalla oli sinänsä kokoa, Amiraali laivastonsinisine viittoineen peitti siitä suuren osan. Lisäksi Tronien kultakalamalja, sekä sitä kannatteleva työpöytä, eivät olleet niin korkealla suhteessa ikkunaan, että merta olisi oikeastaan näkynyt erityisen paljon: ainoastaan pieni kaistale ikkunan alalaidassa.

Amiraalin säteilemä psyykinen signaali toki auttoi. Dramaattisempi merenpinnan liikehdintä olisi arvatenkin näkynyt myös mielentilan aallokoissa. Ei sillä, että Tronie olisi ollut erityisen syvällä nazorakin mielen syvänteissä, hän tanssahteli tottuneesti lähinnä Amiraalin tunnetilojen pintavesissä. Kyseinen mielenmaisema muistutti usein ulkoilman kaltaista harmautta, mutta ehkä jotain muutosta oli tällä kertaa tapahtunut.

Hmm…

Siihen Tronien keskittyminen sitten loppuikin, eikä yksinomaan kalan lyhyen temperamentin tähden. Uusi virike ilmaantui huoneeseen, sekin oven kautta.

Kop kop.

Kala pyörähti akvaariossaan kohti ovea. Kun mitään muuta ei tapahtunut, hän teki täyden spiruetin kohti Amiraalia.

Kop kop.

002 huokaisi syvään. ”Sisään!”

Ovi narahti jälleen, ja sisään astui hyvin varovaisen näköinen nazorak. Tälläkin oli sininen viitta, joskin upseerinmerkkejä oli arvatenkin ainakin Tronien painon verran vähemmän kuin huoneen omistajalla.
”Herra Amiraali..!” lannistunut ääni sanoi, ja torakka veti kätensä lippaan.

Tronie käänsi katseensa, ja siinä samalla koko fyysisen olemuksena, jälleen tulokkaasta Amiraaliin. Sitten taas tulokkaaseen, sitten taas Amiraaliin. Tulokas, Amiraali. Lopulta 002:kin kääntyi, joskin mainittavasti vankiaan hitaammin ja väsyneemmin.
”Niin?”

Ovensuussa pönöttävä torakka alkoi sopertaa jotain kovin sotilaallista, johon Tronie ei kiinnittänyt liikaa huomiota. Telepaattisin avuinkin torakoiden kieli oli aika vaikeaa, ja sitä paitsi alempiarvoinen nazorak puhui lähes änkyttäen. Eikä aihe kiinnostanut Tronieta.
Jotain sotilasjuttuja…

Kalaa eivät kiinnostaneet… riskit saartoringissä? uuden kurssin ottaminen? koilliseen suuntaamisen sotilaalliset riskit? Ehei. Tronieta kiinnosti tilanteen emotionaalinen ulottuvuus. Sekä kalan parhaat arvaukset torakoiden kehonkielestä että mielenvoimaiset avut antoivat ymmärtää, että tässä oltiin nyt patouman äärellä. Tronie ei pitänyt patoumista, tai padoista muutenkaan. Seisova vesi on likaista, ja sameaa, ja siihen kasvaa aina liikaa levää. Pahat ajatukset ja inhottavat vesitoukat pääsevät lisääntymään, kun virrat padotaan. Joten miksi…
Miksi teet näin itsellesi, Amiraali 002?

Torakkain toiseksi korkea-arvoisin upseeri vilkaisi kalaansa silmäkulmastaan – Tronien taipumus telepaattina ei suinkaan ollut olla huomaamaton. Saman tien Amiraali kuitenkin palautti katseensa alaiseensa, joka jatkoi jonkinlaisen tiedonannon tekoa.
”Pesässä oltiin huolissaan siitä, että jos vihollinen havaitsee kurssimme… vaikka, toki tiedustelupalvelun toimenpiteiden myötä sen pitäisi olla, niin, siis, riskin hallinnassa…”

Yhäkään Tronie ei kiinnittänyt huomiota puhujan sanoihin, mutta kehonkieleen kylläkin. Ikään kuin vaistomaisesti nazorak vaikutti vievän kättään oikean reitensä päälle. Puhuja myös puri hampaitaan yhteen, jonkinlaisena… kipureaktiona? Pelkorefleksinä?

Kalan katse siirtyi jälleen Amiraaliin. Merituulen ja suolan hiomat nazorak-kasvot eivät olleet mainittavan ilmeikkäät, eivätkä siksi helpot lukea. Telepaattinen apu kuitenkin riitti sen verran, että Tronie huomasi keskustelun herättävän vangitsijassaan tunteita. Jotain liikkui Amiraalin pinnan alla.
Hmm… kala tuumaili. Yleensä tällaiset rutiinikäynnit eivät aiheuta edes pintaväreitä, saati sitten tällaista aallokonalkua. Mikä tässä torakassa on…?

Jälleen Amiraalin silmät vilkaisivat Tronieta, vetäen tällä kertaa perässään myös alais-nazorakin huomion. Hermostunut torakka tuijotti akvaarioasukkia pari sekuntia ja Tronie heilutti eväänsä vastaukseksi, mutta pian nazorak pudisti päätään ja palasi asiaansa.
Heh heh, Tronie ei voinut olla naureskelematta ajatuksen tasolla. Vasta vähitellen Rautasiiven väki alkoi tottua hänen läsnäoloonsa, vaikka kala oli ollut vankina jo hyvän tovin. Hän oli sitä paitsi vangeista ainut, jota ei oltu siirrelty sinne sun tänne jonkinlaisen veljestenvälisen nokkapokan pelinappulana. Sikäli kun Tronie jaksoi muistaa oikein, sekä ne matoralaiset että se veden toa olivat nyt Rautasiivellä kaikki. Ilmeisesti Amiraali oli päässyt jostain sopuun isoveljensä kanssa.

Tosin ehkä se oli ymmärrettävää, että nazorakeilla kesti tottua tanssivaan kalaan, joka kommunikoi mielenvoimilla. Jopa Bloszardilla oli mennyt tovi.

Aha, jaha! Tronie palasi ajatuksistaan nykyhetkeen, kun kuului tuttua natinaa. Amiraali veti laatikon esiin yhdestä työhuoneensa lukuisista lipastoista. Kala oli suorastaan ehdollistunut tähän ääneen, koska se edelsi aina hänen ruokahetkeään. Nyt 002 ei kuitenkaan kaivanut esiin kalanruokakippoa, eikä edes viskipulloaan, jota Tronie tiesi upseerin säilyttävän kyseisessä lipastossa. Näitä vaihtoehtoja huomattavasti tylsenpi esine, ilmeisesti jonkinlainen Zakazin lähiseutujen kartta, löysi tiensä päivänvaloon.

Amiraali ojensi paperirullan toiselle torakalle, joka säpsähti silminnähden.
Raukkaparka, ihan hermona… Tronie arvioi. Mikä tässä tilanteessa nyt on? Miksi sinä pomoasi pelkäät? Koska… koska tämä epäpätevä esimies sohaisi sinua harppuunallaan joku kuukausi takaperin? Okei, en tuomitse hermostuneisuutta… Mutta… miksi mainittu pomo tuntee… tuntee…

Ojennettuaan kartan Amiraali käskytti toisen torakan ulos huoneesta, ja kääntyi kohti kultakalamaljaa.
”Kala. Suosittelen perääntymään.”

Tronie ei vastannut. Nyt kun patouma raottui hieman, virtasi patoaltaasta uusia tunteita.

Huoneesta juuri poistunut torakka herätti Amiraalissa syyllisyyttä, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mukana tuli muutakin. Väsymystä. Turhautumista. Pettymystä.

Amiraalin päänsisäisestä patoaltaasta siinsi kuitenkin myös jotain sävyltään aivan poikkeavaa. Yleinen mielenmaisema oli yhä ankea, mutta mukana oli… nostalgiaa? Iloa?

Jokin tässä tilanteessa valostutti 002:n mielenmaisemaa.

Pieni pisara avointa horisonttia? Tippa vapautta?

Nazorak-imperiumin lippulaiva jatkoi matkaansa kohti koillista.