Tohtori 006 avasi koristeellisen parioven ja saapui upseeriravintolan hämyiseen yksityiskabinettiin, joka oltiin varattu vain johtoportaan korkeimmalle kärjelle. Tohtorin katse kohtasi pitkän pöydän päässä istuvan nazorakin. Ensimmäinen kohotti katseensa häneen ja nyökkäsi.
“Arvon Kenraali”, Kutonen tervehti ja kumarsi johtajaansa.
“Tohtori. Istu.”
Kutonen asteli Kenraalin vasemmalle puolelle, laski salkkunsa alas ja vilkaisi ruokalistaa. Hänen katseensa kulki listaa ylös ja alas ainakin kolmesti, ennen kuin hän tajusi ettei ollut juuri rekisteröinyt lukemaansa. Kohtaamiset Imperiumin ykkösen kanssa olivat luonteeltaan aina liian stressaavia, että mahdollisuudesta syödä kunnon lounas Riippuvassa Smaragdissa ei edes pystynyt innostumaan etukäteen. Eipä Kutosen ruokahalukaan ollut hetkeen ollut entisensä.
Silloin kun hänen olisi pitänyt tutkia ruokalistaa, hän havaitsi itsensä tuijottamasta asiakirjapinoa tummanpuhuvalla puupöydällä Kenraali 001:n edessä.
“Tohtori?” Kenraali sanoi yhtäkkiä ja sai hänet hätkähtämään. Tiukasta katseestaan päätellen tämä tiesi täysin, mitä Kutonen oli yrittänyt vilkuilla.
“P- pahoittelen, Kenraali”, Kutonen sopersi. Isolla “Erittäin salainen” -leimalla merkitty paperi veti ristiriitaisesti itseensä tarpeettoman paljon huomiota.
“Paperi ei ole minun osastoltani?”
“Ei”, 001 sihahti. “Ja viimeksi kun muistin, irtisanouduit kaikkeen siihen liittyvästä jo vuosia sitten.”
Kutonen hätkähti. Mitä Kenraali tarkoitti? Viittasiko hän johonkin aikaisempaan projekt-
Oh… hänen on viitattava direktiivi kuuteen, ja…
… Sinisiin käsiin.
Kutosen silmissä välähti näky mustista agenteista poistumassa labrasta, missä hänen oppilaidensa ruumiit makasivat.
Kutonen inahti muistosta hohkavasta kivusta. Hän painoi silmänsä kiinni ja pudisti päätään. Kenraali huomasi tämän ja kohotti kulmiaan.
Lopulta Kutonen sai työnnettyä muiston taka-alalle. “A-arvon Kenraali, en voinut olla vilkuilematta, ja minun on pakko kysyä… onko Operaatio Sonnenrad jo käynnistetty?”
“Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisi?” vastasi Kenraali jäisen neutraalisti.
Kutonen nielaisi. Tästä ei enää voinut perääntyä, joten oli parempi olla rehellinen.
“Kaikella kunnioituksella, Kenraali hyvä, en usko, että teille toimitettaisiin heidän kenttäraporttiaan pelkän harjoitusleirin takia…”
Kenraali vastasi hiljaisuudella ja siirtämällä raporttipinon sivuun suoraan edestään. Siinä samassa yksi paikan tarjoilijoista asetteli alkuruokalautasen hänen eteensä. Kenraali laski katseensa juureskeittoon ja alkoi lusikoida sitä.
“Olet hyvin kartalla, 006. Mutta jos tämä olisi se, mistä haluaisit kanssani puhua, olisit vieläkin mukana Direktiivi 6:ssa.”
“En, en…” Kuudes kiirehti selittämään, “minulla on teille kerrottavaa. Harmaa Aine saapui osastolleni kertomaan, että makuta Abzumo on… elossa.”
Maininta Abzumon mekaanisesta kuriirista ei aiheuttanut 001:n kasvoissa kovin kummoisia reaktioita. Mikäli Kenraalilla oli listaus Imperiumin liittolaisista korvaamattomuusjärjestyksessä, Kutonen epäili rullailevien aivojen olevan lähinnä alaviite. Sanalla sanoen hänestä tuntui, että tämä oli herralleen ja luojalleenkin lähinnä alaviite. Kuriirin lähettäminen hänen puheilleen alkoi tuntua vain yhdeltä tämän julmista vitseistä.
Loputtomiin ei 001:n ilme kuitenkaan pysynyt välinpitämättömänä. Abzumon nimen maininta upposi selvästi hitaasti, mutta sai lopulta tämän laskemaan lusikan käsistään ja nostamaan hämmentyneen katseensa Tohtoriin.
“Abzumo on elossa”, Kenraali toisti epäuskoisena.
Kutonen tunsi harvinaisen yhteisymmärryksen tunteen hänen ja kenraalinsa välillä. Hän nyökkäsi vakavasti.
“Kyllä. Aineen kertoman mukaan hän ‘nousi kuolleista’, mitä se tarkoittaakaan… tällä hetkellä hän on hoitamassa muita projektejaan. Aine kertoi, että niiden jälkeen hän aikoo p-palata Pesään.”
“‘Muita projektejaan'”, Kenraali tuhahti halveksuvaan sävyyn. “Mitä se tarkoittaa?”
“Aine puhui ystävästä ja kukistettavasta vihollisesta. E-en tiedä tarkemmin, arvon Kenraali. Aine odottaa audienssia sodanjohdon puheille.”
Hetken päästä hän lisäsi: “Abzumo oli kuitenkin yhä kiinnostunut… Uuden sukupolven valmistumisesta.”
Kenraalin kulmat kurtistuivat. “Ei selvästi niin kiinnostunut, että tulisi itse tarkistamaan asian. En tiedä sinusta, mutta en ole aivan tyytyväinen liittolaisemme kommunikaatioon. Varsinkin, kun hän on ollut kirjoissamme kuollut jo kuukausia.”
Hän siemaisi mietteliäästi juureskeittoa. “Voin kyllä puhua tälle… ‘Harmaalle Aineelle’, mutta hän joutuu odottamaan. 008 saa löytää välin aikataulussani.”
Kutosen sydän pamppaili. Kun Kenraali oli nostamassa jälleen toista lusikallista huulilleen Kutonen parahti: “Arvon Kenraali, tarvitsemmeko me Abzumoa? Hän on jakanut meille kattavasti tietämystään geenimuokkauksesta, ja hän teki jo osansa Sukupolvesta. Emme tarvitse häntä enää. Hänen toimintatavoistaan on vain harmia!”
Kutonen tajusi vasta nyt kiivastuneensa. Hän ymmärsi myös — ehkä liian myöhään — että ei ollut puhunut näin suorasanaisesti Imperiumin ensimmäiselle koko heidän pitkän yhteisen historiansa ajan. Se tuntui virheeltä lähes välittömästi, mutta Kenraalin ilme ei kuitenkaan näyttänyt… välittömän pettyneeltä häneen?
“Kiitän mielipiteestäsi”, Kenraali lausui hämmentävän asiallisesti, ja siemaisi keittoa. Kutonen tunsi olonsa suorastaan huojentuneeksi.
“Tiedät varmasti hyvin, että jokainen liittolaisistamme on epäpuhdas eikä ehkä ikinä voi ottaa sieluunsa ideologiaamme. Makuta Abzumo ei ole tässä erityinen vain siksi, että hän on makuta. Ei etenkään siksi. Kuitenkin… hänestä on liikaa hyötyä, että voisimme vielä luopua hänestä.”
001 pyyhki servetillä pihtileukansa ja laski lusikan tyhjälle alkuruokalautaselle.
“Ehkä meidän pitää ensin kuunnella, mikä häntä viivästytti, ennen kuin luovumme Suuren hengen enkelin avusta.”
Kutosen ilme synkkeni näkyvästi. Hän piilotti pettyneen katseensa takaisin ruokalistaan.
“A- aivan…”
Kutonen tunsi yhä Kenraalin katseen polttavan hänen kuortaan kuin Kaksoisaurinkojen hehku. Tämä odotti hetken, ja sitten kysyi: “Tohtori. Pelkäätkö Abzumoa?”
Ruokalista meinasi livetä Kutosen alakäsistä. “E-en tietenkään, hyvä Kenraali! Mi-minä…”
Kutonen yritti kiireesti kasata mielessään vastausta. Kenraali oli tietenkin osunut oikeaan — Kutonen kammosi Abzumoa — mutta ei hän voisi myöntää sitä. Ei nazorak saanut näyttää johtajalleen heikkouttaan.
“Minä…”
“Minä… en vain pysty antamaan hänelle anteeksi”, Kutonen vastasi viimein. Nuo sanat sihahtivat hänen suustaan. Sitten hän nosti kasvonsa kohtaamaan Kenraalin katseen.
Kenraali oli hetken vaiti. Sitten hän risti kätensä ja nojasi niihin, pitäen yhä ilmeettömän katseensa Kutosessa.
“Ymmärrän. Jos tässä on kyse Uuden Sukupolven eteen tehdyistä uhrauksista, niin… sanotaanko, että olisin suonut edistysaskelten tapahtuvan meidän ehdoillamme, ei hänen.”
Kutonen nyökkäsi varovaisesti ja laski katseensa taas alas. Kenraalin vastaus oli ollut ymmärtäväisempi kuin Kutonen oli uskaltanut odottaa.
Olisiko… olisiko nyt hetki kysyä siitä?
Miten… miten Abzumo tietää niin paljon nazorakeista?
“Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”
Kutonen piti tauon ja vilkaisi Kenraalia. Tämä siemaisi vettä ja tuntui vain odottavan, että hän jatkaisi.
“… hän tuntuu tietävän asioita, joita hänen olisi mahdotonta tietää niin intiimisti.”
“Onko sinulla syytä pelätä, että hänelle on vuotanut jotain sellaista, joka on liittolaistemme turvallisuustason yläpuolella?”
Kutonen pudisti päätään. “En usko että Abzumolle on vuodettu tietoa. Hän… saattaa vain tietää meistä jotain, mitä me emme ehkä itsekään tiedä. Jotain… ikiaikaista.”
Sen sanominen ääneen tuntui yhdeltä päivän virheistä. Ei ehkä pahimmalta — se oli ollut varmaan tämän keskustelun aloittaminen. Tapansa mukaan Kenraali 001 ei suostunut vastaamaan siihen heti, vaan antoi epämiellyttävän epätietoisuuden hiljaisuuden laskeutua. Tai eihän siellä hiljaista ollut ruokasalin puolelta kantautuvan ruokailuvälineiden kalkkeen myötä, mutta siltä se 006:sta tuntui. Musiikki olisi voinut soida vielä hitusen kovempaa.
“Suhtautuisin kriittisesti siihen, mitä makutat väittävät tietävänsä, Tohtori. Suuret totuudet maailmasta ovat vallankäytön väline siinä missä myös miekka ja tuli… hän saattaa olla hyvin voimakas, mutta jumala hän on vain omissa kuvitelmissaan.”
“Niin, niin ehkä”, 006 sanoi ja haki sanoja pitkään, “mutta minä olen nähnyt läheltä hänen työskentelevän geeniperimämme parissa. Hänellä on kokemusta.”
“En ole varma, mitä haet, Tohto-”
“Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!” Kutonen viimein töksäytti.
Huoneilma viileni entisestään. Tai sitten se oli vain Kenraalin katse. Kutonen ei uskaltanut katsoa poispäin. Se hetki tuntui siltä kuin Kenraali olisi työntänyt miekkaansa todella hitaasti hänen kurkustaan läpi.
“… arvon Kenraali”, hän lisäsi vaisusti.
Se ei jotenkin parantanut tilannetta. Tohtori ei tiennyt, mitä sellaista olisi enää sanonut, joka ei olisi pahentanut tilannetta entisestään.
“Hyvää päivää, arvon Tohtori!” tärähti pirteä ääni takaa ja oli lähes pudottaa Kutosen tuolilta. “Oletteko tutustuneet jo päivän lounaslistaan?”
Kutonen katsoi suu ammollaan taakseen ilmestynyttä tarjoilijaa, sitten Kenraalia.
“Öh… mi-mitä ikinä kokki suosittelee! Kiitän!” Kutonen tiuskaisi ja hätyytti tarjoilijan matkoihinsa. Leveästi virnuileva tarjoilija poistui vauhdikkaasti keittiötä kohti frakin hännykset viipottaen. Hetkellinen keskeytys jäi Kenraalilta täysin rekisteröimättä, kun tämä suuntasi tavaramerkkituijotuksensa suoraan Kutosen kallon läpi. Kutonen säpsähti kääntäessään katseensa takaisin siihen.
“Suosittelen Tohtoria olemaan antamatta vihollisen, tai makutojen, propagandalle sijaa mielessä”, Kenraali lausui hitaasti. “Sellaisista munista voi kuoriutua jotain hyvin vaarallista…”
Hyytävät mutta samalla viileän rauhalliset sanat saivat Kutosen leuat tärisemään. “Pa-pahoittelen, arvon Kenraali… o-olen hyvin pahoillani…”
Kenraali ei vastannut. Se keskustelu taisikin olla sillä käsitelty. Kabinetin oven ulkopuolelta alkoi kantautua äänekästä puheensorinaa. Pariovesta astelivat sisään tukeva Totuusministeri 005 sekä ryhdikkääseen pukuun sonnustautunut Pesäasiainministeri 008.
“Arvon Kenraali”, 008 nyökkäsi sekä Kenraalille että Tohtorille, “voimmeko liittyä seuraanne?”
“Istukaa”, 001 murahti ja irroitti katseensa Kutosesta. 006 tunsi sykkeensä tasaantuvan. Ehkä hän saisi nyt edes vähemmän huomiota…
“Oh, arvon Kenraali! Ehdittekö jo lukea esitelmäni seuraavasta asevoimien arvomerkki- ja tunnusuudistuksesta? Kuulisin mielelläni mielipiteenne — etenkin maavoimien uusiin tunnuksiin! Sain jo vihreää valoa niille 004:ltä ja 010:lta!” Totuusministeri selitti tohkeissaan.
“Liian paljon värejä”, 001 totesi lakonisesti.
“Mu-mutta Kenraali-”
“Aiheuttaa sekavuutta maastossa. Vanhat olivat selkeämpiä.”
Sitten 001 käänsi katseensa 008:a kohti. Sivusilmällään 006 näki Totuusministerin laittavan kaikki voimansa epätoivoisen hymyn ylläpitämiseen.
“Sain!” 008 tokaisi alkaen haparoida salkustaan muistiinpanovälineitä. “Kuinka pian hän olisi tavattavissa? Ja, saisinko nimen vielä?”
001 katsoi taas 006:n suuntaan ja nosti kulmaansa. 006:lta kesti kiusallisen kauan tajuta, että häneltä toivottiin vastausta.
“Niin! Harmaa Aine taitaa yhä odottaa tiedeosaston aulassa. Pyysin avustajaani jättämään hänelle jotain luettavaa siksi aikaa.”
“Mitä luettavaa?” 005 kiinnostui.
“Eh? Mistä minä tiedän. Kai jotain sarjakuvia…”
Ajatus Harmaasta Aineesta — valtavasta rullaluistelevasta robottihaarniskasta — lukemassa Kapteeni Puhtaus -sarjakuvaa odotushuoneen pienellä tuolilla hymyilytti seuruetta.
Tarjoilija kävi pöydässä tuomassa 006:n päivällisen — paistetun lohifileen ja juureksia — sekä ministerien juomat. 005 ryysti nautiskellen suoraan Nui-Koron panimosta vohkittua inkivääriolutta.
“Ah, hyvä että liittolaisemme hyödyntää odotusaikansa omaksumalla puhtaimmista puhtainta ideologiaa…” 005 myhäili. “Viimeistelin itseasiassa ensiluonnoksen seuraavan albumin käsikirjoituksesta — taiteilijat työstävät tälläkin hetkellä ensimmäistä versiota. Hah, ette uskokaan, kuinka osuva se tulee olemaan nykyisessä rintamatilanteessamme…”
Totuusministeri kumartui hieman pöydän yli, vilkuili salamyhkäisesti ympäriinsä ja kuiskasi: “Huhut kertovat, että uudessa albumissa Kapteeni Puhtaus saa jopa mahtavan etelän toa-ritarin inspiroitua taistelemaan pyhän aatteen puolesta… ja valaa täten pelkoa Vihollisen ilkeämieliseen ‘Vahtikoiraan’!”
Jos 006 olisi halunnut simputusta yhtä numeroa korkea-arvoisemmalta, hän olisi varmaan kysynyt, miksi 005:llä oli kokonainen 20 kuoren osasto Kapteeni Puhtauden käsikirjoittamiseen, jos hän kerran teki sitä tällaisella tahdilla aivan itse. Jos, ja jos.
“Edelleen, kiireisyysluokka B”, 001 tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen kohti Pesäasiainministeriä. “Minulla on varmasti tärkeämpiä keskusteluja.”
“Öh, katson mitä voin tehdä, herra Kenraali”, Pesäasiainministeri mutisi kirjaten asian kalenteriinsa.
005 nyrpisti kuonoaan. Sitten hän kääntyi 006:n puoleen. “Tohtori. Kerros, olisiko teidän ääni-insinöörien mahdollista kehittää C15-mikrofoneista herkempää versiota? Ne eivät kaappaa basson matalimpia aaltoja.”
“Herkempää?”, 006 kummasteli. “En tiedä, C15 on viritetty niin herkälle kuin nykytekniikalla kykenee. Mihin te niin herkkää tarvitsette?”
005 pyyhki lautasliinalla silmälasejaan. “Yritämme amfiteatterilla äänittää Sotilasmestarin puhetta. Tämän majesteettinen ääni ansaitsee tallentua filmille koko komeudessaan.”
Aivan, 006 ymmärsi. Tämähän olikin alkanut kuulostaa vähän liian järkevältä projektilta.
008 oli tukehtua juomaansa. “Vieläkö sinä vakavissasi yrität saada sen villieläimen näyttelemään?”
“Sotilasmestari ei ole villieläin!” 005 löi nyrkkinsä pöytään. “Sotilasmestari on Imperiumin todellinen voimannäyte — todiste ideologiamme valloitusvoimasta! Jopa Pintamaailman majesteettisin rahi kumartuu puhtautemme eteen!”
“Sotilasmestari syö nazorakeja!” 008 intti.
“Vain niitä, jotka eivät anna hänelle hänen tarvitsemaansa tilaa!”
“Maavoimat tarvitsevat Sotilasmestaria toimintakunnossa. Älkää tehkö sillä mitään typerää”, 001 tokaisi lakonisesti väliin. Tämä ei enää selvästi ollut henkisesti läsnä alamaistensa keskustelussa.
“Toki, toki, arvon Kenraali”, 005 sanoi hymisten ja nyökkäillen syvään. “Amfiteatterin näytökset, näyttäviä vaikka ovat, ovat Sotilasmestarille pelkkää verryttelyä!”
006 ei tahtonut myöntää Totuusministerin kuullen, että toisinaan hän pisti tallenteita niin kutsutuista ‘näytöksistä’ pyörimään piirikaavioiden piirtämisen taustalle. Barbaaristahan se oli, totta kai. Moukkamaista, ehdottomasti. Anti-intellektuelismiä, takuulla. Täysin turhaa henkien heittämistä hukkaan, vailla epäilystä. Mutta toisinaan hänkin salli itselleen roskaruokaa.
Etenkin silloin kun itse Kapteeni Puhtaus nousi estradille. Ei kovin pidettävä henkilö, mutta uskomattoman hyvä esiintyjä. Jos 005 oli jossain hyvä, niin uuden Kapteeni Puhtauden valinnassa. Edellisen traaginen menehtyminen oli ollut kyllä yleisöille hieman vaikeampi pala purra. Ei Sotilasmestarille tosin — kapteeni Puhtaus oli mennyt tämän mahtavista leuoista alas ihan kuin kuka tahansa nazorak.
Nykyisen 666:n ensiesiintyminen oli vaatinut aika hyvää käsikirjoitusta — tosin kieltämättä tarina mahtavan pedon kidasta ulos taistelemisesta oli ollut aika hyvä veto. Se oli jopa saatu melko uskottavaksi, kunhan Sotilasmestari ensin tehtiin yhteistyökykyiseksi sellaisella määrällä rauhoittavia, että se olisi vaivuttanut puoli Pesää ikiuneen. Upea näytös jopa vei huomion pois siitä, että uusi 666 ei ollut saanut vielä virallista Kapteeni Puhtaus -kasvokirurgiaa ensiesiintymistään ennen. Kun kamerat eivät vain tarkentaneet liian lähelle, ei eroa nykyiseen juuri edes huomannut.
005:n ajatukset kulkivat näemmä hälyttävän samoja raiteita, sillä tämä nojautui jälleen 006:ta kohti.
“Kuules, Tohtori hyvä”, tämä sanoi lähes kuiskaten. “Nyt kun puhumme show-bisneksestä… onnistuisiko sinulta pieni… kasvojenkohotus 666:lle? Hän on erinomainen hommassaan — älä ymmärrä minua väärin! Mutta epäilen että muutama kuhmu rintamalla liikaa on satuttanut hänen ylivertaisia kasvojaan. ”
006 kurtisti kulmiaan. “Minä…”
“Näin meidän kesken”, 005 keskeytti, “minusta ei ole laisinkaan perusteltua päästää häntä tositoimiin tässä rintamatilanteessa! Paremmin hän motivoisi Pesää näyttämällä kauniilta lavalla!”
006 ei voinut olla huomaamatta penseää katsetta, jonka 001 antoi heidän suuntaansa, vaikka 005 yritti selvästi käydä tätä keskustelua tämän huomaamatta. Ei ollut vaikea päätellä, mikä oli Ykkösen mielipide propagandasankarista, joka ei oikeasti taistellut rintamalla.
“Minä en tee niitä hommia enää”, 006 sai lopulta sanottua hieman ärtyneenä. Hän muisti lisätä: “… arvon Totuusministeri. Ymmärrätte varmaan, että en ole mikään rivikirurgi.”
“Eikä KAPTEENI PUHTAUS ole mikään rivisotilas!” 005 huomautti naurahtaen. “Hän on kauniin narratiivimme pääosanesittäjä! Ja sano jos olet eri mieltä, mutta minun mielestäni pääosanesittäjällä pitää olla pääasiat kunnossa!”
006 olisi halunnut vain pyöräyttää silmiään ja ähkäistä, mutta hän ei ehtinyt niin pitkälle…
… kun “PITÄÄ PAIKKANSA!” kajahti yllättäen heidän takaansa.
Melkein koko pöytäseurue säpsähti, kun itse Päätutkija potkaisi yksityiskabinetin ovet selälleen ja marssi itsevarmasti sisään labratakin helmat liehuen. Välittömästi tämän kannoilla kiirehti erittäin vihaisen näköinen kenraalinkaartilainen, joka yritti tarrata Päätutkijaa kiinni tämän olkapäästä.
“Seis, pysähtykää! Tämä on johtokunnan yksityistilai-”
Vartijan karjunta keskeytyi, kun luihu tiedemies taikoi takkinsa taskusta nimikylttinsä ja — vastoin kaikkia sotilasohjesäännön pykäliä taikka hyväksyttävän sosiaalisen käytöksen sääntöjä — läimäisi sen tylysti vartijan naamaan.
“Äläs hoppuile kloppi, en minä sentään mikään mosa ole! Turvataso 6!”
Päätutkijan leveästi hymyilevät kasvot kääntyivät viimein pöydässä kohtausta seuranneeseen seurueeseen. “Hyvää päivää, puhdasveriset veljeni — ja arvon Kenraali! Pääsin viimeinkin hetkeksi pois tunkkaiselta osastoltani tänne Imperiumin sykkivään ytimeen! Ah, sivistys! Voinen kai liittyä seuraan? Yksin on niin ikävä ruokailla!”
“Oi, kiitän kohtelijaisuudestanne, Ensimmäinen!” Päätutkija virkkoi ja kumarsi. Kenraalin sanat kuullessaan vartija päästi muristen tiedemiehen menemään ja palasi ovelle.
008 nousi vaivaantuneesti seisomaan ja rykäisi: “Khrm. Me emme liene tavanneet ennen — ainakaan nykyisen virkani aikana — arvon…?”
“Ah! Päätutkija, Päätutkijan osastolta! Olen kirurgi, neurologi, radioinsinööri, fyysikko sekä keksijä!”
Päätutkija… kuka? Mikä numero? 008 pohti.
“Ööh… Pesäasiainministeri 008. Kunnia tavata”, hän lopulta totesi asiallisesti ja ojensi kätensä. Päätutkija vastasi kättelyyn. 008 hätkähti tiedemiehen yllättävän rautaisesta kädenpuristuksesta.
“Hahaa! Päätutkija, kuomaseni! Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin. Miten sinä nyt kolostasi kaivauduit?” 005 nosti kätensä koristeellisen tuolinsa selkänojalle ja virnisti ilkikurisesti tiedemiehelle.
008 huomasi Päätutkijan välttelevän Totuusministerin katsetta. “Ilmavoimat tarvitsivat osaamistani jossain… en oikeastaan tarkalleen muista edes missä. Mutta niin! Käyn samalla yliopiston arkistoissa noutamassa pari kansiota ja menen sinne!”
Imperiumin johtokunnan tasolla melko nuori Pesäasiainministeri kurtisti kulmiaan. Hän oli luullut tavanneensa jo kaikki esikunnan seniorijäsenet. Nimittäin, Päätutkija oli vanha — hyvin vanha. Tämän kasvojen kitiini hilseili iän myötä, ja tämän leukoja ympäröi syvät uurteet. Ministeri arvioi tutkijan olevan kuta kuinkin samaa ikäluokkaa Tohtorin kanssa.
008 huomasi että Päätutkijan kasvot muistuttivat oikeastaan ylösalaisin käännettyä pisaraa: tällä oli hyvin terävä leuka mutta kupolimainen päälaki . Tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat kippuralle. Hyvin kumara ryhti sai Päätutkijan näyttämään vieläkin vanhemmalta ministerin silmissä, mutta energiaa tiedemiehellä selvästi riitti vaikka ydinsukellusveneelle.
Päällään tällä oli tomuinen labratakki, jonka alla näytti kiemurtelevan kimppu johtoja aivan kuin köynnöksiä. 008 kurtisti jälleen kulmiaan. Kantoiko tutkija takkinsa alla jatkojohtoa?
Kabinetin ovi kävi taas, kun tarjoilija asteli tiedemiehen luo. “Tahtooko arvon tutkija tilata alkupaloja tai juotavaa?”
“Kyllä vain! Ottaisin nyt lasin siniviiniä kahdella jääpalalla. Ja sekoita se juoma myös kunnolla!”
008 siemaisi omaa juomaansa ja vilkaisi kahta muuta johtokuntalaista. Kenraali oli keskittynyt päivälliseensä. 006 taas oli käpertynyt mahdollisimman pieneksi yrittäessään piiloutua ruokalistansa taakse.
Päätutkijan neonvihreät silmät välähtivät pöydän päähän. Samassa ne suurenivat lautasten kokoisiksi.
“TOHTORI?”
006 lysähti kasaan tuolillaan. Pesäasiainministeri kuuli tämän sadattelevan hiljaa. Lopulta tämä laski listan pöydälle ja hymyili kiusaantuneesti kollegalleen. “He-hei, Ko-”
“Tohtori! Oi, onpa mukava nähdä! Pitkästä aikaa! Mitä, onko aiemmasta kerrasta vierähtänyt seitsemän vaiko kahdeksan vuotta? Mitä teet nykyään? Onko tiedekunnassa tapahtanut mitään jännittävää? Olenko jäänyt paitsi jostain läpimurrosta? Tiedämmekö jo minne auringot laskevat öisin, tai onko maailman sakaroita oikeasti seitsemän? Onko toat poistavaa bioasetta vieläkään keksitty?”
“Ööh… en itsekään ole hetkeen käynyt yliopistolla. Mutta ei, ei mitään noin dramaattista ole tapahtunut”, 006 mutisi. Hän vilkaisi Kenraalia ja tämän pöydällä odottavaa kansioita, mutta ei sanonut mitään.
“Ai, sääli. Noh, tehkääs vähän tilaa tälle vanhalle fossiilille” Päätutkija naurahti ja änkesi itsensä istumaan Tohtorin viereen niin, että 008 joutui nyrpeästi luovuttamaan hänelle paikkansa. Sitten Päätutkijan ilme kalpeni, kun hän tajusi mitä oli mennyt sanomaan. Hän käännähti hädissään katsomaan Kenraalia ilmeellä, joka muistutti hännälle potkaistua koiraa.
“E-en siis yhtään tarkoita että vanhuus tekisi nazorakista jotenkin heikomman, teidän Ensimmäisyys! Te olette ikiaikainen johtaja, Esinazorakein kuolematon perijä, niin! Teidän kroppa on kuin jumalilla, kiistattomasti! Tarkoitin siis että meidän, eh, tiedemiesten kroppa helposti rapistuu iän myötä! Heh heh…”
Kenraali oli tuijottanut Päätutkijaa ilmeettä koko tämän monologin ajan. Tämä tyytyi lopulta vain murahtamaan. 006 katse harhaili seinän verhoilussa. 005 hekotti hiljaa.
“Kyllä! En olisi voinut paremmin sanoa, arvon Kenraali!”
008 yritti lopulta pelastaa tilanteen tappavalta kiusallisuudelta: “Päätutkija, mitä olette tehneet uranne aikana? Te… ilmiselvästi olette olleet mukana rakentamassa Imperiumia jo kauan ennen kuin minä olin edes kuoriutunut.”
“Ahaa, pitää paikkansa! Itse asiassa minä ja hyvä tohtorimme tässä olimme aikamoinen parivaljakko nuoruudessamme!” Päätutkija naurahti ja suurieleisesti laski kätensä 006:n harteille. Kutonen jäykistyi silminnähden, kun hänen henkilökohtaista tilaansa rikottiin.
“Meitä ei pysäyttänyt mikään kun tutkimme yhdessä maailmankaikkeuden saloja! Tohtori laati etelän taivaan tähtikarttoja, ja samalla minä tein mittauksia kupolin ikikalliolle! Sinä kehitit teoriasi protoatomeista samoihin aikoihin kun minä löysin sähkömagneettiset aallot! Hah! Nazorakeille ominaisen tieteen ja kekseliäisyyden avulla jopa luonnon lait taipuivat tahtoomme!”
Päätutkija pauhasi ääni paatosta täynnä tehden samalla dramaattisia eleitä käsillään. 006:n piti varoa ettei Päätutkija vahingossa huitaisisi tätä silmään.
“Anteeksi, en nyt jaksaisi muistella menneitä…” 006 kuiskasi niin hiljaa, että muut eivät kuulleet.
Mutta vastoin hänen omia sanojaan, pieni pala Päätutkijan nostalgiasta tuntui tarttuvan häneenkin kun Kutonen huomasi vajoavansa ajatuksissaan kauan sitten menneeseen nuoruuteen. Aikaan, jolloin kaikki oli näyttänyt toiveikkaamalta…
… aikaan, jolloin elämän taakka ei tuntunut niin murskaavalta.
Kuudes ummisti silmänsä.
Aallot löivät rantakivikkoon. Nuorukainen suojasi silmänsä aurinkojen poltteelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki taivaan.
Tuuli lepatti seipään päähän sidottua kangasta. Punainen väri erottui hyvin maahan asti. Vaikka tähti olikin aika rujosti piirretty, se näytti nuorukaisesta ylväältä!
Nuorukaisen keskittyminen keskustelusta herpaantui, kun hän huomasi jotain. Oppilaista yksi oli jäänyt yksin ryhmän ulkopuolelle.
… khhz kraah zz z tzk-en nazorak- khrz z tz…
Vihreä veri valui leikkauspöydän reunan yli.
Ei… tämä on väärin…
Kutonen säpsähti. Hän ei saanut kunnolla henkeä.
“… kuitenkin saavutus josta olen eniten ylpeä ooon… tämä!”
Päätutkija veti takkinsa sisuksista kokonaisen lankapuhelimen luureineen päivineen. “Minä keksin puhelimen! Hahaa! Radioaaltoja hyödyntävä, kaksisuuntainen ja välitön kommunikaattori mullisti nazorakien sodankäynnin täysin!
“Oh, niinkö…?” 008 kohensi monokkeliaan. “Minä luulin että maailman pohjoiset vallat käyttivät välittömiä kommunikaattoreita jo kauan ennen meitä…”
Tämä huomio sai Päätutkijan hymyn murenemaan. “Niin, niin… mistä hitosta minä olisin voinut tietää, että joku likainen vortixx oli ehtinyt varastaa keksintöni pariakymmentä vuotta aiemmin!”
006 nousi äkisti tuoliltaan. “Anteeksi, minun on nyt poistuttava. Kiitän ajastanne, Kenraali. Ministerit, Päätutkija… voinko poistua?”
“Voitte poistua”, Kenraali myönsi.
006 kumarsi, poimi salkkunsa ja kiiruhti parioville.
Päätutkija kääntyi tuolillaan ja huusi 006:n perään: “Hei, Tohtori! Erään potilaani aivoista löytyi aika jännittävä kudosmuodustama. Tahtoisitko joskus vilkaista kuviani siitä? Aivan niin kuin silloin ennen vanhaa-”
Pariovet kolahtivat kiinni Kutosen perässä.
“… Tohtori?”
“Tohtori!”
006 kipitti ravintolasalin halki väistellen tarjoilijoita ja muita upseereita. Hän hieraisi uupumuksesta kivistäviä silmiään. Uusi sukupolvi, Abzumo… hän ei yksinkertaisesti pystyisi käsittelemään vielä Päätutkijaakin…
Maan pinnalla oli jo puolipäivä, kun arkkiagentti vapautui Sonnenradin valmisteluista. Yhdessä herätyskapseleista oli ilmennyt virhe, minkä seurauksena koko operaation alku oli lykkääntynyt useilla tunneilla. Arkkiagentti oli joutunut metsästämään paikalle yhden niistä Pesän kolmesta mekaanikosta, jotka osasivat korjata osaston teknologiaa. Täysin kokeellisen laitteiston operoiminen ilman yöunia ei ollut kokemus, jonka hän halusi toistaa hetkeen.
“Huomenta, Särmä”, Seiska totesi astuessaan toimistoonsa.
“Arvon arkkiagentti”, nazorak-nuorukainen vastasi. 007:n sihteerin pöydällä odotti pinossa tusina siististi järjesteltyä kansiota.
“Metastaasilta tuli uudet kuvat. Haluatteko ne nyt vai vasta kokouksenne jälkeen?”
Seiska pysähtyi kantapäilleen. Rattaat hänen väsyneissä aivoissaan joutuivat raksuttamaan hetken.
“… hitto. Unohdin täysin sen kok-”
Eikä hän edes ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun vihreä lankapuhelin hänen pöydällään pärähti soimaan korvia viiltävällä äänellä.
“Kenraaliluutnantti 003 on yrittänyt tavoitella teitä jo useamman kerran tänään”, Särmä mainitsi aivan kuin ohimennen.
Seiska huokaisi syvään. Hän hieraisi ainokaista silmäänsä ja sanoi: “Voitko hankkia minulle jotain, millä pysyn hereillä. Paljon.”
“Sain”, Särmä hihkaisi.
Seiska murahti ja marssi seuraavaan huoneeseen oman työpöytänsä taa. Tuoliinsa rojahtaessaan hän vannoi, ettei valvoisi enää ainuttakaan yötä.
Hänen pöytänsä oli paljon paremmassa järjestyksessä kuin hänen lähtiessään — 057 oli näköjään käyttänyt aamunsa tehokkaasti. Agentin edessä odotti kolme puhelinta: punainen Kenraalille, sininen Käsille ja vihreä muulle Pesälle.
Seiska tarttui luureista viimeiseen vain lopettaakseen sen soimisen.
“Mmh, arkkiagentti”, nazorak totesi.
“Kenraaliluutnantti 003. Vastasitpa viimein!” luurin toisesta päästä kuuluva ääni kuulosti ärtyneeltä mutta napakalta. “Pitääkö paikkaansa, että koodi Sininen on ottanut askeleen eteenpäin onnistumista?”
Seiskan silmä revähti auki. Ja mistäköhän helvetistä sinäkin olet siitä ehtinyt kuulla.
“Ainahan me olemme matkalla kohti viimeistä voittoa, niin kuin Vitonen sanoo”, Seiska totesi ympäripyöreästi aihetta vältellen.
“Haha, niin niin. Mutta oikeasti. Esikunnassa leviää huhuja, että olisitte keskustelleet Kenraalin kanssa ja että operaatio Sonnenrad on käynnistetty. Tahdon vain Imperiumin Kolmantena varmistaa, onko tämä totta.”
“Vai huhuja”, Seiska mutisi väsyneesti. “Pitää ehkä suositella Kenraalia vaihtamaan vartiomiehensä. Vai onko sinun huhujesi lähde minun osastossani? Miten vain, lähteesi on varmasti hyvä, kun luotat siihen niin.”
“Ikuisen Hämärän Kaupungin pääjuoruaja, Totuusministeri 005 soitti aamulla ja kertoi kuulleensa Kenraalimajuri 010:lta, joka puolestaan oli kuullut everstiltään, joka puolestaan… osaat kuvitella varmaan loput”, 003 hymähti.
Arkkiagentti raapusti nopeasti muistilapulle “selvitä Kolmosen rotat” ja työnsi sen melko epäkiireisten ongelmien joukkoon.
“Eikö teillä ole ollut töitä tai jotain? Joskus tuntuu, että minä olen ainoa tässä koko pirun pesässä, joka tekee jotain! Kyllä, Sonnenrad piti minut melko kiireisenä samalla, kun te juorusitte”, hän lopulta antoi periksi, koska ei jaksanut viettää seuraavaa puolta tuntia kierrellen kenraaliluutnantin uteluja. Eikä olisi tietenkään ollut sopivaa lyödä luuria korkeampinumeroisen korvaan.
Seiska kuuli loukkaantuneen sihahduksen linjan toisesta päästä. “Oi, pahoittelen syvästi, että olen kiinnostunut uhatun lajimme tulevaisuudesta ja kohtalosta. Emmehän me puhtaat olekaan kuin marssineet sukupolvien ajan maailman ääriin ja takaisin tämän direktiivin perässä!”
Kolmosen ääni kohosi yllättävän korkeaksi lauseen lopussa. Sitten hän hiljeni hetkeksi, eikä Seiskakaan sanonut mitään.
“No, en aio kysyä enempää Direktiivi 6:n sisällöstä, koska se ylittäisi tietovaltuuteni” Kolmonen huokaisi. “Tahdon vain tietää, valmistelenko ilmavoimat hyökkäysvalmiuteen.”
“Säästä palopuheesi”, Seiska naurahti kuivasti. “Teimme viime yönä… merkittävän askeleen Koodi Sinisen kanssa. Kuten olit jo päätellyt. Mitä ilmavoimiin tulee, otaksuisin tilanteen olevan normaali, kunnes Kenraali toisin käskee. Suonet anteeksi, en ole nukkunut silmäystäkään.” “Aivan. Kuulemiin”, Kolmonen sanoi, ja luuri alkoi piipata.
Särmä avasi oven varovaisesti ja työnsi ison tölkin energiajuomaa pomonsa pöydälle. “Tarvitsetteko mitään muuta?”
“Kaksi kertaa pidemmän vuorokauden? En, kiitos.”
Arkkiagentin sihteeri poistui nopeasti paikalta. Seiska korkkasi alumiinisen tölkin ja kaatoi piristettä kurkkuunsa. Sitruunauutteen maku pisteli ihanasti hänen suutaan.
Toimistoon jäänyt nazorak nojasi väsyneesti pöydälleen ja jäi hetkeksi vain kuuntelemaan seinäkellon tasaista tikitystä kohti vääjäämätöntä tulevaisuutta. Tiedusteluosaston tilannekokous alkaisi tunnin kuluttua, ja sen jälkeen pitäisi viimeistellä Direktiivi 98:n järjestelyt. Ikään kuin 98:aan perehtyminen ei olisi tuntunut jo valmiiksi pahalta unelta.
Ensimmäiset Sonnenradin yksiköt olivat samaan aikaan tutkimassa uuden maailman kamaraa, kun hän nuokkui toimistossaan juomassa energiajuomaa.
Hetken mielijohteesta hän nosti luurin uudelleen ja näppäili siihen tutun numeron.
“Ensimmäinen keskus! Kuuntelen!” kuului puhelimesta.
“Arkkiagentti 007. Yhdistäkää päätutkijalle”, hän mutisi.
“… ja tätä ei sitten äänitetä”, Seiska lisäsi kylmäävällä äänellä.
Operaattori kuittasi ja puhelin piippasi hetken, ennen kuin joku nosti taas luurin.
“Haloo? Haloo haloo?” nariseva ääni lausui linjan toisessa päässä.
“Hei, Seiska tässä. Hetki aikaa?” “Ahahaa, Seiska! Juu, on minulla tässä tovi! Mitäs… mitäs… mitäs tiedusteluun kuuluu?”
“Sitä samaa. Kolmonen työntää tuntosarvensa kaikkeen, ja Kenraali ei ole vieläkään kertonut ihan hirveästi… kuulit varmaan, että Sonnenrad lähti käyntiin pari tuntia sitten?” “Ah… en oikeastaan. Hetkinen. Onko tämä julkista tietoa?”
“No välillä tuntuu, että olisi! Koko esikunta taitaa yrittää selvittää, että mitä pirua tapahtuu. Kolmonen ja Vitonen ja kaikki muut. Joku kertoi minun tavanneen Kenraalin aamulla, voitko uskoa? Ei ole kovin montaa, jotka olisivat tienneet siitä.”
“Tst tst tst”, päätutkija naksutteli hampaitaan toruvasti. “Minun nuoruudessani esikuntalaisia teloitettiin vähemmästäkin. Ensimmäinen ei kyllä tykkää… no, sinä varmaan tulet varmistamaan, että huhuilta katkotaan siivet?”
“Jos teloittaisin kaikki, jotka epäilevät, meiltä loppuisi väki kesken. Ei maksa vaivaa”, 007 mutisi. “Kaikki tällainen leviää nopeasti. Tuntuu, että Pesä on levottomampi kuin pitkiin aikoihin… kai tämä pitkä epätietoisuus ja päämärättömyys on tehnyt sen, vaikka Kenraali onkin varmaan oikeassa kärsivällisyydessään. Joskus vain tuntuu kiittämättömältä siivota näitä sotkuja.”
Päätutkija ei vastannut heti, ja Seiska saattoi kuulla taustalta muuta puhetta. “Aa- öh, pahoittelen! Pikku hetki!”
Seiska kuuli lisää etäistä puhetta ja kolinaa. Kuulosti kuin päätutkija oli laskenut luurin pöydälle. Seiska pyöritteli silmiään ja naputti pöytänsä kantta kynsillään.
Lopulta hänen psykologinsa ääni palasi puhelimeen. “NO NIIN! Pahoittelen, Seitsemäs! Täälläkin on vähän kiire. Jossain päin osastoa kai palaa! Heh heh!”
Seiska olisi varmaan pitänyt päätutkijan viimeistä heittoa pelkkänä kielikuvana, jollei tämän ääni olisi selvästi kuulostanut tulevan nyt kaasunaamarin läpi.
“… voin tietty myös soittaa paremmalla ajalla, jos nyt on huono he-” “Ei suinkaan, päinvastoin! Mitäs minä olinkaan sanomassa! Niin… uteliaisuus on piirre, jota emme ole valitettavasti saaneet vielä karsittua vääristä yhteiskuntaluokista pois”, Päätutkija mumisi mietteliäänä.
Hän piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi: “Ja vaikka olenkin omasta mielestäni parempi avaamaan nazorakien kalloja rautasahalla kuin puhumalla, ounastelen, että mieltäsi painaa jokin muukin kuin esikunnan tuntosarvien mittailu. Pitääkö paikkansa?”
“En oikein tiedä, totta puhuakseni”, Seitsemäs sanoi ja hörppäsi energiajuomansa pohjat. Hän palasi ajatuksissaan Nimettömän osaston pimeyteen.
“Tiedätkö, viime yön jäljiltä voin sanoa, että Direktiivi Kuusi on oikeasti olemassa… ja en ole enää niin varma siitä, tietääkö Kenraalikaan, mitä pirua me olemme oikein tekemässä. En jaksaisi aina olla kirottu tiedolla… mutta haha, minkäs minä työlleni voin.”
Päätutkija oli hiljaa. Sitten linjan päästä alkoi kuulua intensiivistä kahinaa, minkä arkkiagentti arveli tulevan siitä kun tutkija repi naamaria päästään.
“S-se on siis olemassa?” Päätutkija vastasi viimein. Hänen äänensä vapisi.
” T-t-tai siis! Totta kai on! Totta kai se on olemassa! Lähinnä varmuus asiasta vain lämmittää pumppaavaa sydäntäni…” vanha nazorak naureskeli hermostuneesti.
Sitten hän jatkoi matalammalla äänellä: “Mutta… se sai sinut epäilemään Kenraalia?”
“Luotan siihen mieheen sataprosenttisesti”, Seiska totesi jyrkästi. “En vain ole varma, tietääkö hän itsekään, mistä Direktiivi 6:ssa on kysymys. Minulla ainakin on vain lisää kysymyksiä. Se on jotain, mistä meillä ei ole mitään kokemusta… minä toivon, että Kenraalin luottamus asiaan on perusteltu, mutta en voi kuin kysyä: mitä jos tämä räjähtää meidän kaikkien naamalle? Hitto, Imperiumi ei ole koskaan tehnyt mitään tällaista… minun ei varmaan pitäisi kertoa tätä, mutta pääni kyllä varmaan räjähtäisi, jos en voisi puhua tästä jollekulle.”
“Hahaha, tiedän tunteen! Siksi minä tarjoankin tätä minun pikku kokeilua esikuntalaisille. Ei sillä, että saisin tänne hirveästi puheluita…”
“No sinulle on hyvä puhua asioista, kun kukaan ei uskoisi juttujasi kuitenkaan”, Seitsemän naurahti.
Päätutkija vaimeni. “… miten niin? Miksei uskoisi? Mistä ‘jutuista’ puhut?”
“Kaikki eivät vain ota parapsykologisia tarinoitasi vakavasti, älä siitä huoli”, Seiska totesi nopeasti vilkaistessaan seinällään olevaa kelloa. “Tuota, minun pitää varmaan valmistautua hoitamaan pari kokousta ja muuta pois alta, mutta soittelen taas toiste, kun hajottaa liikaa.”
“Ai. Okei. No, pirauta taas joskus! Ja muista: tämä keskustelu elää vain tässä puhelussa! Hehe… ei sillä, tämän ikäisillä höppänöillä alkaa muutenkin olla vaikeuksia muistaa, mitä hetki sitten teki ja kenen kanssa puhui! Pitää istua oikein puoleksi päivää muistelemaan ja uneksimaan! On muuten nerokas keksintö tämä puhelin, vaikka itse sanonkin! Eikös vain!?”
Seiska pyöräytti silmiään. “Niin kai. Kuulemiin.”
Arkkiagentti painoi luurin kiinni ja katsahti kelloa. Vielä kourallinen tunteja, ja hän voisi mennä nukkumaan. Ja sitten hän voisi nukkua vaikka seuraavat kaksi päivää.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista “nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
“Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
“Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
“Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
“No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, “Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
“Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
“Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, “Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. “Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
“Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, “Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
“Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
“Olisikin”, Xen huokaisi. “Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
“Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. “Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
“Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, “Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
“Mitä?”
“Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
“Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän “mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
“Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
“Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
“Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. “Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
“Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, “mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
“Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
“Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
“Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. “Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
“Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
“Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
“Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
“Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
“Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. “Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
“Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
“Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
“Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
“Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. “Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
“Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
“Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
“Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
“Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
“Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
“Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
“Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
“Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
“Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
“Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
“Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
“Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. “Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
“Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: “Viimeinen keino, Nacelle.”
“Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. “Ja entäs tuo Nace?”
“Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. “Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
“Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. “Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
“Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. “Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
“Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
“Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
“Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., “Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
“… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
“Jännittävää…” Nurukan myönsi. “Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
“Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
“Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä “muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
“Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
“Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. “Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
“Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, “Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
“En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. “Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
“Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. “En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
“Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
“Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
“Aha. Laita se pois.”
“Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
“Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
“Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
“Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. “Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
“Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
“Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
“Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
“Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. “Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
“Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
“Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
“Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
“Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
“Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
“Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään “zyglakeista”.
“Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
“Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
“Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. “Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
“Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
“Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
“Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. “Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
“Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen “vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
“-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. “Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
“Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
“Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. “Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
“Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. “Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
“Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
“Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. “Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että “Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
“Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. “Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
“Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
“Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
“Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
“Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
“En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
“Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
“… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. “Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
“Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. “Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
“Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
“No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. “Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
“Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
“Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, “Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
“En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
“Tuhansia”, Nurukan korjasi. “Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
“Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
“Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. “Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
“Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. “Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
“No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
“Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
“En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. “Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
“Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
“Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
“Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
“A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. “Se toimii sittenkin!”
“Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
“Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
“Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
“Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
“Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
“Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
“Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. “Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
“Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
“No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
“Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
“No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
“Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
“Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
“Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
“Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
“Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
“Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
“Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
“Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
“-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
“Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
“Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
“Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
“Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
“Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
“Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
“Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
“Le-Metrua ei enää ole.”
“En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
“Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
“Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
“Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. “Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
“Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
“Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
“Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
“Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. “… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
“Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
“Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
“Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
“Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
“En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. “Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
“En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. “Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
“Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
“En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
“Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
“Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
“Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. “Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
“Minähän sanoin…”
“Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. “Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. “Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
“Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta “mitäs minä sanoin” -ilmettään.
“Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
“Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
“Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
“Mitähän sinä…”
“Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
“Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
“Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
“Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
“Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. “Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
“Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
“Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
“Suxen eht era ew?”
“Saatko korjattua sen siitä käsin?”
“Suxen eht era ew?”
“En tiedä. Anna minulle hetki.”
“Suxen eht era ew?”
“Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
“Suxen eht era ew?”
“Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
“Suxen?”
“Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
“Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: “Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
“Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
“Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. “Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
“Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
“Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä “Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
“Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
“Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
“Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
“En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
“Miksi sitten?”
“Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
“Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
“Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
“Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. “Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
“Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
“Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
“Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
“Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
“Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
“Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
“Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
“Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
“Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. “Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
“Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. “Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
“Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
“Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
“Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
“Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. “Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
“Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
“Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
“Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
“Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. “Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
“Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
“Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
“Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
“Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. “Onko sinulla kiire?”
“Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. “Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
“Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. “Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
“Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
“Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
“Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. “Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
“Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, “mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
“Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
“Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
“On, tietenkin.”
“Ja sinä johdat tätä osastoa.”
“Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
“Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
“Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
“Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
“Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
“Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
“… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
“Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
“Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. “Olisinko minä voinut auttaa?”
“No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
“Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
“Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
“Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
“Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
“Edelleen.”
“Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
“Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
“Niistä?” Xen ähkäisi. “Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
“No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
“Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. “Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
“Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
“Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. “Et koskaan selventänyt.”
“Niin?”
“Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
“Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
“Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
“Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
“Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
“Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
“Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. “Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
“Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
“Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
“Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
“He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. “Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
“Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, “Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
“Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
“Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
“Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. “Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
“Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
“Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
“Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, “Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
“Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. “Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
“Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
“Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
“Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
“Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
“Kahvia?” hän vielä kysyi. “Murheisiin?”
“Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. “Mukana?”
“Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: “KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
“Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
“Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
“Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. “Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
“Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
“Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
“Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
“Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
“Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
“Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
“Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
“Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
“Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
“Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
“Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. “Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
“Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
“Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
“On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
“Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
“Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
“Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
“Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
“Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
“Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
“No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
“Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
“Äiti…”
“Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
“Sinä tiesit?”
“Tiesin.”
“Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
“Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
“Pelasti teidät…” Xen tavaili.
“Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
“Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
“Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. “Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
“Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. “Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
“Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
“Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. “Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
“Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
“N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. “Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
“Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. “Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
“Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
“Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
“Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
“Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
“Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
“Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
“Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. “Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
“Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
“Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
“Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. “Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
“Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
“Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. “Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
“Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
“Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
“Ei hajuakaan”, Xen myönsi. “Varmaan aika myöhään.”
“Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
“Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
“Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. “Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
“No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
“Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
“Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
“Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
“Hei, kiitos, Mekaanikko.”
“Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
“Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
“Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
“Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. “Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
“Teidän ei olisi pitänyt…”
“Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
“Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan “unohtaa” kohdalla.
“Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
“Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
“Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
“Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. “Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
“Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
“Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
“Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
“Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
“Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
“Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
“EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
“Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
“…”
“…”
“…”
“…”
“…”
“…”
“Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
“Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
“Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
“Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
“Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
“Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
“Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
“Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
“Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. “Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
“Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
“Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
“Murhaaja!”
“Tyranni!”
“Barraki!”
“Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
“Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
“Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
“Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
“Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
“X-xen… oletko se todella sinä?”
“Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
“Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
“Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
“Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
“Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
“Xen, siitä on vuosia…”
“Mitä?”
“Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
“Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
“Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
“Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
“Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
“Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. “Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
“Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
“Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
“Ei”, Xen kyynelehti. “Ei tämä voi mennä näin.”
“Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
“Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. “Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
“Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
“Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
“Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
“Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
“Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
“Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
“Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
“Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
“Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
“On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
“Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. “Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
“Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
“Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. “Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
“Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
“Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
“Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
“TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
“Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. “Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
“ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. “ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
“Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. “Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
“VAPAA?” koneisto ilkkui. “TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
“MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten “Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
“Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
“…en, …ko kai …vin?”
“Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
“…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
“Mieliystäviäsi?”
“Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
“Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
“Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
“Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
“Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain “tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka “tavallaan”.
“Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
“Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. “Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
“Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
“Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. “Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
“Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
“Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
“Ei mitään”, Nurukan varmisti. “En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
“Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
“Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
“Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. “Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
“Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
“Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
“Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
“Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
“Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
“Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. “Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
“Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
“Zaglxblt”, se sanoi.
“Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan “miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
“Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
“Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
“Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
“Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
“Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
“Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
“Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
“En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
“Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. “Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
“Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
“Tarkka arvio”, Creedy kehui. “Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
“Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. “Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
“Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
“Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
“Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. “Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
“Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. “Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
“Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
“Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
“Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. “Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
“Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
“Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. “Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
“Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
“Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. “Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
“Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
“Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
“Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. “Osaatko kuvailla sitä?”
“Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
“Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
“Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. “Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
“Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
“… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. “Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
“Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. “Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
“Me emme tiedä”, Peelo myönsi. “Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
“Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
“Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
“Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
“Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. “Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
“Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
“Mutta”, hän jatkoi. “Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
“Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: “Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
“SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
“Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
“Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. “Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
“Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
“Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
“Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. “Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
“Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
“Hetkonen”, Xen ähkäisi. “Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
“Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. “Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
“Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
“Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. “Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
“Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
“Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
“Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
“Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
“Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
“Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, “tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
“Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. “Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
“Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
“Jaa, öh… oikeastiko?
“Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
“Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
“No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
“Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
“Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
“Vahkeja.”
“Vahkeja?”
“Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
“Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
“Nekö eivät varmasti näe meitä?”
“Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
“Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
“Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
“Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. “Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
“Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. “Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
“Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
“Ilmiselvästi.”
“Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
“Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
“Tiedän, että et tehnyt sitä.”
“Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
“Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
“Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
“Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. “Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
“Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
“Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. “Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
“Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
“Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
“Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
“Eihän?”
“Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
“Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
“Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
“Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. “Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
“OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
“Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
“Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
“Mikä oli sinun syytäsi?”
“Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
“Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
“Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
“Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
“Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
“Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
“Sinähän aina sanoit… ‘avaa silmäsi’, ‘avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
“XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
“Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
“Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. “Tekikö hän sen siksi, että…”
“… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
“TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
“Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
“MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
“MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
“Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
“Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
“Totta helvetissä!” Guardian myhäili. “Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
“Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
“Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
“Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
“Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
“Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului “riks”. Sitten “ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja “rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
“Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
“Hajaannumme”, Peelo ehdotti. “Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
“Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon “nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
“MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
“Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
“ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
“Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
“Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
“Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
“Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
“Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
“M- mitä?”
“Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
“Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
“Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. “Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
“He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
“Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
“Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. “1042526”.
“Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
“Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
“Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
“Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
“Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. “Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
“Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
“Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
“Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
“Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
“Syvällä”, hän kuiskasi. “Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
“Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
“En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. “Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
“… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
“Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
“Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
“Ja täälläkö sinä kohtasit…”
“Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
“Mitä pirua…” Xen aloitti.
“Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
“Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
“Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
“Tuohan on…”
“Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. “Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
“Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
“KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
“Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
“Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
“MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
“Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. “Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
“MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
“Surette?” Nurukan toisti. “Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
“NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
“KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
“OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?“, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
“Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
“Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
“Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
“Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
“Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
“Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
“Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
“Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. “Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
“Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
“Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
“Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
“Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
“Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
“Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
“Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
“Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
“Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
“Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
“VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. “MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
“AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
“Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. “Kun olet muisto vain.”
“NIIN”, Valkoinen huokaisi. “MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
“Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
“Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. “Miten näistä pääsee läpi?”
“Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. “Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
“Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
“Miten sinä oikein…”
“Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
“… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
“Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
“Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
“Peelo kuulee. Missä te olette?”
“Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
“Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
“No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
“Sitten luot uuden muiston.”
“Että mitenkä?”
“Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
“Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
“Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. “Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
“Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään “Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
“Eih”, hän voihkaisi.
“Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
“Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
“Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
“Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
“Oletko valmis?”
“Olen”, Xen myönsi. “Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
“Peelo, olemme valmiita.”
“Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. “Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
“Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
“Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
“VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
“Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. “Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
“NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. “TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
“KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
“En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
“Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
“Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
“Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
“Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
“Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. “Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
“Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
“Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
“Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
“Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
“Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut “ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
“Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
“Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
“Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
“Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
“Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
“Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
“Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
“Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
“Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
“MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
“Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
“OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
“Surmaa, sisko.” “Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
“Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. “Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
“KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
“Niin”, Suntio myönsi. “Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
“MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
“Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
“Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
“MITÄ?”
“Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
“NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
“Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
“TUOMIO SAAPUU.”
“Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
“SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
“Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
“Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
“Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
“Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä “liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
“Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
“En tiedä”, Peelo myönsi. “Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
“Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
“Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
“Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
“Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
“Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
“Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
“Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
“Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
“Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
“Aikaa.”
“Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
“Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta “ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
“… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
“Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. “Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
“Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
“Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
“Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
“He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
“Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. “Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
“Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
“Arkkikranat”, Xen huokaisi.
“Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
“Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
“Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
“Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
“Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
“Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
“Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
“Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. “Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
“Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
“Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
“Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
“Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
“Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
“Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
“Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
“Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
“No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
“Sinä olet heräämässä.”
“Jaa, että mitenkä?”
“Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
“Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
“Minä tiedän”, Xen murehti. “Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
“Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
“Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. “Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
“Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
“KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. “ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
“OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
“Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
“EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
“Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
“SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
“Adorium…” Nurukan toisti. “Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
“SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
“En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
“… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
“En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
“SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
“Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
“TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
“Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
“MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
“PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
“Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
“NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
“Lupauksen?”
“ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
“Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
“SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
“ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
“OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
“KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
“SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
“MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
“SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. “Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
“NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
“YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
“AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
“OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
“NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
“NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
“NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
“NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
“HERÄÄ!”
“Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
“Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
“Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
“Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. “Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
“Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. “Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
“Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
“… ei sillä ole väliä.”
“Mitäh?” Xen parahti. “Miten niin ei?”
“Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
“Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
“Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. “Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
“Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
“Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
“Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. “Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
“Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
“Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
“Joten…” vahki aloitti. “Tämä oli sen arvoista?”
“Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
“Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
“Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
“Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
“Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
“Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
“Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
“Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
“Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
“Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
“Tarkoitin niitä toisia“, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
“Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
“Se on alku”, Nurukan myönsi. “Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
“Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
“Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
“Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
“Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
“Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
“Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
“Näytät mietteliäältä, Seppä.”
“On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
“Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
“Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. “Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
“En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
“Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
“Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. “Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
“Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
“En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
“Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
“Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
“Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
“Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: “Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
“Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Globaaleja tyylejä on hieman sörkitty, joten varmuuden vuoksi tyhjennä välimuisti näppäinyhdistelmällä Shift + F5 (tai Ctrl + Shift + R).
Aallot löivät hiekkarantaan samalla, kun auringot olivat kohoamassa harmaaseen aamuun. Rantavedestä kuului läiskähtelyä, kun pitkäkoipinen vesilintu tepasteli hyisessä vedessä. Se kallisti päätään, räpäytti silmiään ja nokkaisi pinnan alta tukon levää. Lintu hätkähti, kun toinen sen lajista laskeutui sen viereen.
Lintu tuijotti lajitoveriaan syvillä, mustilla silmillään. Oliko se taas toistumassa? Olivatko linnut taas ryhtymässä toisiaan vahingoittavaan kilpaan, joka toistuisi ja toistuisi aina uudelleen? Olivatko ne lankeamassa ikuisuuksia vanhaan sykliin, niille laadittuun kohtaloon? Olivatko ne käymässä taistoon, jota kumpikaan ei koskaan ollut voittanut eikä tulisi koskaan voittamaan?
Paikalle tullut lintu nappasi nokallaan kiinni toisen linnun noukkimasta levästä. Seurasi kovaa kaakatusta sekä veden loisketta.
Sitten linnut lopettivat taistelunsa ja katsoivat ylös. Suuri lentävä rahi kaarsi niiden ylle. Ne räpiköivät välittömästi lentoon ja pakenivat rahin laskeman varjon alta.
Siniset jalat tömähtivät karkeaan hiekkaan, kun nui-kopenin ratsastaja hyppäsi alas. Ratsastajan katse haravoi rantaa, kunnes osui hiekassa näkyviin syviin painaumiin. Ratsastaja asteli jälkien lue. Hän kaarsi pitkän vartensa kumartuessaan katsomaan jälkiä.
Jäljet olivat selvästi veneen nokasta, joka oli ollut ankkuroituna rantaan. Veneitä oli ollut ainakin kaksi. Ainakaan heitä ei pistetty uimaan…
Hupun peittämät kasvot kääntyivät. Lukuisat jalanjäljet johtivat vesirajasta lumen peittämille kiville ja aina metsän laitaan asti.
Lyhyt askelväli, isot jalat. Pikkuväkeä. Jäljet eivät voi olla kovin vanhoja… mutta ovatko kaikki lähteneet?
Ratsastaja vihelsi ratsulleen, joka pörräsi omistajansa ylle. Ratsastaja heilautti itsensä nui-kopenin selkään, tarrasi tämän turkooseista niskavilloista ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
Nui-kopen lensi metsän yli. Kuolleiden puunlatvojen sekä ikuisten nietosten takaa siinsi autiokylä. Nui-kopen kaarsi alas ja laskeutui asutuksen lähellä olevan kukkulan taakse. Ratsastaja hyppäsi alas, melkein liukastui jäisellä maalla ja alkoi hoppuisasti purkaa ratsunsa selkään lastattua kuormaa.
“Mörh”, suuri ampiainen pärskähti.
“Hys, kyllä minä tiedän.”
“Mrrhh!”
“Juu juu”, ratsastaja jupisi.
Kuului kova kilinä ja kolina, kun ratsastaja pudotti matkatavaroitaan maahan. Hangelle mätkähti miekkoja, remmejä, sauvoja, muutama pieni laatikko ja kiliseviä putkia. Lopuksi maahan tömähti vielä valurautainen kanuuna. Nui-kopen huokaisi saatuaan tykin painon pois selästään. Itsekseen manaileva ratsastaja alkoi puhisten ja pihisten pukea varusteita ylleen.
“Toivottavasti edes jokin näistä toimii… pulitin koko matkakassamme näistä… se kirottu kääkkä! Miksi olen niin hyväsydäminen vanhuksille…”
“Mörh.”
“Tiedän, tiedän…”
Sidottuaan viimeisen varustevyön ylleen ratsastaja käänsi katseensa mäen huipulle. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.
No niin, no niin… sinä pystyt tähän, ratsastaja joutui psyykkaamaan itseään.
Tällä kertaa tämä menee MINUN tavallani! Ei piilottelua, ei sähläystä… ei hevonpaskaa! Ath-Koro, vol. 2!
Ratsastaja puri hampaitaan yhteen ja marssi kukkulan päälle. Kuin muinaisten aikojen ritari, hän vetäisi toisen sapeleistaan ja kohotti sen voitokkaasti kohti aamutaivasta. Hän tempaisi kaapunsa hupun pois kasvoiltaan.
Hampaisiin asti aseistautunut Paradox Krikcitiläinen katsoi tuimasti edessään siintävää Ath-Koron kylää.
“NYT LOPPUI PELLEILY! PARADOX ON NYT TOSISSAAN!”
Eteläinen manner
Yhtä merimatkaa aiemmin
Hämyisä koju lahoavan kauppahallirakennuksen katutasolla kutsui matkustuksesta uupuneen krikcitin sisäänsä tuntikausien odottelun jälkeen. Oven ylle ripustettu sarvipäinen pääkallo irvisti hänelle, kun hän kumartui ovenkarmin alta ja sujahti ahtaille käytäville täyteen ahdettujen hyllyjen välissä.
Katosta roikkuvat kymmenen eri uskonnon symbolit helisivät oven aukeamisesta saapuneessa ilmavirrassa. Ummehtunut haju nousi ilmaan sankkana usvana purnukoista täynnä kyseenalaisia nesteitä. Kaupan pitäjän virnuileva naama kohtasi Paradoxin katseen vääristyneenä pitkulaisen lasipullon läpi.
Etsi käsiisi Helios Elios Skyinte, oli yksi Paradoxin kontakteista kertonut. Haamukunnan varjoveli ja demoneiden surmamestari. Hän tietää, mitä tehdä.
Kauppiaan ilme ei värähtänytkään.
“Öhm. Päivää…?” Paradox tervehti.
Vastauksessa kesti tovi. Sitten raihnainen vanha ääni naureskeli kolkosti ryönävuoren takaa.
“Harpo sisään krikitti, koe haamu-marketti!”
Paradoxilta kesti hetki suunnistaa hyllyjen välistä tiskille. Hän mittaili kauppiasta lasiensa läpi. Ikivanha, mustiin siteisiin kääriytynyt selakhi virnuili hänelle harvahampaista hymyä ja tuijotteli häntä katseella, joka haritti niin pahasti, että Paradox ei ollut varma, oliko edes tämän näkökentässä.
Tästä huolimatta krikcit yritti loihtia perinteistä charmiaan ääneensä.
“Khrm! Te lienette kuulu Helios Elios? Kunnia tavata! Niin, kuule. Minä tarvitsisin manaus… juttuja. Ja järeitä sellaisia. Jotain, mikä pitää pahat henget ja muut sellaiset loitolla.”
Kauppias hieroi kahta luista kättä yhteen vastausta etsien.
“Minkälaista henkee manaat, pahansuopaa mörköläistä?”
Krikcit pysähtyi miettimään, miten pukisi asiansa sanoiksi. Sitten hän irvisti.
“Vastassani saattaa olla riivattu… nukke. Nukke, mutta isompi. Niin, ja sen pää on muuten mätä a-ananas. Ja niitä saattaa olla mahdollisesti k-k-kuusi.”
Paradox huomasi, että hänen äänensä alkoi väristä hänen miettiessään niitä kammotuksia.
Isä Ariezin sekä muiden Paradoxin etsivätöiden mukaan Bartaxin joukot olivat luultavasti suuntaamassa kohti Ath-Koroa. Oli onni onnettomuudessa että Gunein seurakunta oli paennut saarelta jo Paradoxin aiemmalla käynnillä. Bartax ei tulisi löytämään kylästä ketään, paitsi… ne.
Jos jostain hiton syystä ne enää olisivat siinä hylätyssä temppelissä.
Oli miten oli, Bartax saattaisi jättää Ath-koroon jälkiä hänen seuraavasta määränpäästään — eikä Paradoxilla käynyt mielesäkään palata saarelle varustautumatta.
“Se… on vielä epäselvää. Olisiko mitään yleispätevää loitsua?”
Kauppias virnisti yhä leveämmin ja nosti toisen kätensä olkansa yli niin korkealle kuin kykeni. Käsi hapuili tiskin takana olevia lokerikkoja läpi ja naputteli sormillaan niiden kansia. Sitten luiseva koura vetäisi Paradoxin eteen eräästä lokerosta… jotain metallista ja kilisevää. Kaulaketjun, johon oli sidottu jotain, joka näytti erehtymättömästi kutistetulta päältä.
Paradox ei ollut aivan varma, minkä päältä. Sillä oli turpeat silmäluomet ja pitkät kuivat putkiviikset vasten naamaa.
“Kummitusta”, Paradox sanoi itsevarmalla äänellä. Ei hän oikeasti tiennyt, mikä ero niillä oli, mutta sitä hän ei aikonut myöntää. “En tiedä, ovatko ne kannoillani. Tilanne saattaa olla… päinvastainen.”
Kauppias heristi luista sormea ja tarjosi irtopäätä entistä innokkaammin.
“Varmaks’ et voi tuota tietää vailla kalman kuontaloa! Ripusta siis kaulaan polla, kummajaisist’ toden kertoo!”
Paradox tarttui sormenpäillään muumioriipukseen ja nyrpisti suutaan kuin haistaessaan homehtunutta ruokaa. Hän kiepsautti ketjun kätensä ympärille ja katseli sen päässä roikkuvaa naamaa hetken. Se tuijotti kuivilla, valottomilla silmillä takaisin.
Todellako?
Hän alkoi välittömästi katua tätä ideaa.
Paradox uskoi erottavansa näivettyneestä kallosta aivot. Hän huokaisi hiljaa ja pujotti sen kaulaansa. Sitten hän vilkuili ympärilleen odottavasti.
”Tuota… toimiiko tämä?”
“Turhaan etsit kummitusta — täältä kaikki kaikonneita! Muualta se möröt löytää!”
”Ah, tietysti! Otan sen. Kuka tämä oli eläessään?”
Vajaa minuutti, jonka kauppias käytti hiljaa hymyilyyn oli Paradoxin makuun hieman liian pitkä.
“… haloo?”
Vastaamisen sijasta selakhi alkoi vaivalloisesti harppoa takahuoneeseen. Sieltä kuului äänekäs metallinen kolina. Jonkinlainen hylly kuulosti kaatuvan. Jokin huusi. Pian selakhi harppoi takaisin ja laski tärisevin käsin pöydälle miekan, jonka kahvassa oli silmä, joka puristi lonkeroa.
“Oh, mahtavaa. Viimeksi sain myös miekasta. Tällä kertaa ehkä ehdin lyödä myös takaisin”, Paradox sanoi näpräten teipattuja lasejaan. “Paljonko?”
Kovin selkeän hintatarjouksen sijasta kauppias vastasi rämäyttämällä pöytään toisen miekan, joka oli yönmusta. Sen pelkkä läsnäolo aiheutti voimakasta kohinaa huoneilmaan.
“Kaksi miekkaa yhden voittaa!” kauppias rääkäisi. “Turmanterä skralli-kansan!”
Ihan pienen hetken Paradox ehti toivoa edes yhtä selkeää vastausta. Sitten hän oli kaatua, kun jotain posahti savupilvenä kauppiaan käsissä. Tämä lausui muutaman kauhistuttavan kovaäänisen taikasanan ja työnsi jotain sinisessä tulessa liekehtivää hänen käsiinsä, ennen kuin hän ehti edes ymmärtää, mitä se oli. Sinisessä liekissä palava puinen toteemi rätisi hänen kämmenillään. Pieniä valkoisia salamoita kurotti ulos sen olemuksesta.
“Tulisähkömetsää. Sehän on… paljon voimakkaampaa kuin normaali sähkömetsä… kiitoksia vain.”
Paradox ei ollut aivan varma, missä määrin hänen sanojaan enää rekisteröitiin, kun käppänä kiipesi pöydälle ja kaatoi puisesta laatikosta hänen eteensä metallisia sauvoja, jotka levisivät kilisten lattialle.
“Leikkiin kanssa kummitusten lähdetä ei tyhjin käsin!!!”
“Tuota, arvon vanhus. Tässä alkaa olla tarpeek-”
Lause ei löytänyt loppuaan, ennen kuin hänen ranteeseensa pujotettiin rukousnauha täynnä helmiä ja kuivatettuja kalaneviä.
“Leviaattan rauhaan jättää hänet kellä rantees’ turva!”
“Mi-”
Vanhusta eivät enää hirveästi kiinnostaneet hänen vastalauseensa. Jos ne olivat missään vaiheessa kiinnostaneetkaan. Tiskin takaa nousi huomattavasti isompi kanuuna kuin mitä niin luisevilla käsillä olisi pitänyt pystyä nostamaan.
Paradox ei tiennyt erityisen paljoa merisodankäynnistä mutta oli melko varma, että tällaisia liikutettiin yleensä laivoilla. Ja ehkä suunnattiin myös toisia laivoja kohti.
“Aavelaivan upottaja!” selakhi julisti. “Tykki tuhon mahriaanein, manan maiden syväläisten! Kalmakaloilt’ paatin paskoi, pinnan alle merihautaan!!!”
Paradox räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä.
“Anteeksi, mutta miten niin upotti mahriaanilaivan!?”
Ath-Koro
Nyt
Paradox tuijotti uhmakkaasti edessään siintävää kylää. Hylätty asutus oli kuolleen hiljainen. Paradoxin katse kiersi hermostuneesti talojen varjoissa ja metsän puissa.
Nui-kopen pärskähti kuuluvasti. Paradox laski miekkansa hetkeksi alas, heitti huovan mehiläisen päälle ja taputti tämän kuonoa.
”Orondes, pysy tässä. Jos näet muita kaapuheppuja, nouse ilmaan ja suojaudu. Capisce?”
”Mörrr”, mehiläinen vastasi.
Krikcit saapasteli mahriaanikanuunan luo. Irvistäen hän väänsi kanuunan osoittamaan kylän keskellä siintävän athistien pyhän temppelin sisäänkäyntiä.
”NO!? VIIMEINEN TILAISUUS ASTUA ESIIN SOVINNOLLA. TÄMÄN JÄLKEEN PISTÄN VAIKKA KOKO PAIKAN PASKAKSI JOS TÄYTYY!”
Tämän huuto kaikui aukiolla, kunnes pysähtynyt hiljaisuus laskeutui jälleen. Ketään ei astunut esiin. Paradox nielaisi ja alkoi astella eteen päin.
Kun hän oli astellut aukiolla viimeksi, se oli kuhissut elämää. Gunein johtamien kyläläisten poistuminen oli ollut niin vauhdikasta, että joitakin sen jälkiä näkyi edelleen. Hentoinen pakkaslumi oli peittänyt ison kannon, josta törrötti siihen hätäisesti isketty kirves. Jääpuikot kasvoivat kirveen kuuraisesta varresta. Sen vierestä erottui hangen kohoumista halkopinon muoto. Kylän keskellä olevaa suurnuotiopaikkaa ei ollut enää edes tunnistaa pakkaslumen alta.
Paradox laski katseensa tiehen. Tuoreiden jalanjälkien joukko tahri koskemattoman hangen. Ne haarautuivat pienemmiksi poluiksi jotka johtivat muutamiin mökkeihin ja takaisin. Olivatko Bartaxin soturimunkit todella käyneet paikan päällä, todenneet vetäneensä vesiperän ja lähteneet?
Se oli ajatuksena yhtä rauhoittava kuin vyötäröllä roikkuvan kromidimiekan kahvan sively oli tuntemuksena. Paradox ei mielellään juuttunut vaihtoehtoihin. Yksi niistä oli se, että kaikki Bartaxin soturit eivät olisi vielä poistuneet ja hän oli kävelemässä näiden väijytykseen. Huonoudessaan… se oli silti ehkä vaihtoehdoista paras.
Näin tarkemmin ajateltuna “vastustajan esiin huijaaminen ällistyttävällä itsevarmuudella” ei myöskään ollut hänen paras suunnitelmansa…
Temppeli erottui edessä pinkihtävää taivasta vasten kliinisempänä ja kylmempänä kuin hangen pinta. Paradox ei ollut vieläkään täysin sinut Isä Athin kylän keskuksen kanssa.
Mikä helkkarin temppeli tuo on olevinaan? hän mietti nyrpeänä.
Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen kirkon vanhin säilynyt palvonnan paikka, ilmeisesti. Sen seinissä ei ollut ainuttakaan inspiroivaa pyhimyksen kuvaa tai vapaata taivaan lintua muistuttamassa Mielen Isän lahjasta ja rakkaudesta maailmalle. Temppeli oli vain iso, teräväkulmainen valkoinen laatikko, jonka kummallista valkeaa kiveä tai metallia ei koristanut ainutkaan eroosion tai kulumisen jälki.
Jokin siinä oli vain niin karmivan täydellistä. Liian täydellistä. Paradox ymmärsi hyvin, jos temppeli olikin tyhjä vain siksi, koska edes isä Bartax ei kokenut sen valtaamista tarpeeksi mielekkäänä voittona.
Niin oli helpompi ajatella.
Vaihtoehto oli se, että Bartaxin väki ei ollut onnistunut valtaamaan temppeliä, koska siellä oli ollut Nuk-
“Ahahahhaha”, Paradox hekotteli täysin huumorittomasti itsekseen.
Ei.
Sitä vaihtoehtoa ei harkittu. Ei enää tässä vaiheessa. Ehei, sitä ei harkittu ollenkaan. Ja vaikka mukana saattoi olla tykki kokonaisen kummituslaivan upottamiseen, sehän nyt oli vain varotoimi sellaisten vaihtoehtojen varalta, joita ei nyt edes tarvinnut harkita.
Ei tasan.
Paradox nieli kuivaa kurkkuaan. Hän asteli temppelin suurten porttien eteen. Maassa useat jalanjäljet kulkivat ristiin rastiin sisään temppeliin. Ovi oli jäänyt raolleen.
Älä viitsi…
Hän huokaisi. Ei kai siinä muukaan auttanut. Paradox tarttui oven kahvasta ja työnsi sen leveämmin auki. Ovi avautui täysin pimeään rakennukseen.
Paradox kaivoi kaapunsa taskuja ja veti sieltä keltaraidallisen kuulan, joka rivakasta ravistuksesta alkoi hohtaa lämmintä valoa. Hän veti esiin myös suitsuketikun, sytytti sen ja asetti tikun hampaidensa väliin tarttuen samalla Turmaterään.
Pitkäkyntisten jalkojen askeleet kaikuivat tyhjässä tilassa. Paradox tuli kahdeksankulmaiseen huoneeseen — siihen samaan, jossa hän oli kohdannut Nihilistin. Hän kohotti valoaan. Jalanjäljet olivat vaihtuneet sisällä lumivanaksi. Athistien maalliset tavarat lojuivat pitkin poikin lattiaa. Niitä oli selvästi pengottu.
Olitteko etsimässä täältä jotain tiettyä?
Paradox heitti lattialle kourallisen Heliosin metallitikkuja. Ei hän tiennyt, mitä ne tekivät, mutta kai ne ainakin pitäisivät ääntä, jos joku astelisi niiden päältä.
Paradox jatkoi seuraavaan huoneeseen. Edes kuulan antaman valon myötä temppelissä oli hädin tuskin mitään nähtävää. Paradox ei ollut varma, johtuiko se siitä, että Gunein väki oli vienyt kaiken huomionarvoisen mennessään. Hänen muistikuvissaan temppeli oli ollut juuri näin kolkko ja askeettinen.
Jokaisen sivuhuoneen jokaisen nurkan taakse kurkistaminen vaati yhtä pitkän sisäänhenkäyksen ja tarjosi yhtä suuren pettymyksen. Tiloissa oli lähinnä muuta temppeliä selvästi tuoreempia lasimaalauksia sekä koruttomia palvonnan ja meditoinnin paikkoja.
Jopa matot oli viety. Paradoxin epäilykset siitä, että Bartaxin joukot olisivat saaneet koluta temppelin läpi itsekseen ilman niiden sekaantumista, tuntuivat yhä todennäköisemmiltä.
Krikcit sylkäisi loppuun palaneen suitsuketikun lattialle ja huokaisi. Kuka ikinä täällä oli vastikään käynyt ei ollut jättänyt jälkeensä muuta kuin lumiset kengänjäljet. Krikcit astui viimeiseen sivuhuoneeseen, jota ei ollut vielä kolunnut. Huone oli pieni, ja sen puiset kalusteet oli särjetty lattialle.
Paradoxin kädessä hehkuvan kuulan valo piirsi teräviä varjoja kalusteiden kappaleista ja irtaimistosta valkoiselle lattialle. Ikkunaton huone ei paljastanut sisältään mitään kovin dramaattista. Krikcitin ohuet sormet kävivät läpi särjettyjä kivitauluja, rikkinäisten rukousnauhojen helmiä ja käyttämättömiä suitsukepuikkoja. Sitten hän huomasi pienen, puisen rasian. Hän pyyhkäisi tomun sen kyljestä.
Kaiverrukset rasian kyljessä olivat tuttuja: linnunsiipisiä matoralaisia miekat käsissään, kolmion sisälle rajattu järkähtämätön valvova silmä. Kannen alla… oli tekstiä.
Gunei, lapseni rakas.
Kun luet tätä, tiedän, että olen jo poissa. Elo hiipuu ruumiistani joka sanalla, jonka tähän kirjoitan. Sen myötä velvollisuus suojella tätä temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi.
Silloin, kun kauan kauan sitten astelin ensimmäistä kertaa näissä kylmissä saleissa, kuulin myös ensimmäistä kertaa Pyhän Beetan kutsun. Sen kauniit sanat vakuuttivat minut siitä, että maailmassa on muutakin kuin tähtien ylivalta. Loputon mahdollisuuksien meri, jossa jokaisen meistä polut odottavat.
Nyt siru on sinun suojeluksessasi. Pidä se turvassa, sillä sen välke tuo toivon maailmaan, jolta Punaisen valo on sen vienyt.
Ehkä näemme uudestaan tähtien alla toisessa hahmossa, tai ehkä sitten, kun äitini Ath on minut Kohtalon kiertokulusta vapauttanut. Odotan sinua siellä, mihin hän sieluni viekään.
Jokrana
Paradox silmäili kirjoitusta vilkuillen välillä olkansa yli. Jokrana… hetkinen. Olen varmasti kuullut tuon nimen joskus. Honnhilt puhui hänestä. Äiti Jokrana, Karzahnin kammioista paennut matoran?
Jokranan tarina oli monella tapaa inspiroiva. Kaikkialla päin maailmaa ei Karzahnin porteista palanneita pidetty enää matoralaisina… tai edes armon arvoisina. Mana-toran, rikkinäiset demonit, kuuluivat synkimmät sanat. Mutta äiti Jokrana oli palannut sieltä, rankansa kierona ja toinen silmä toista ylempänä, perustanut Ath-Koron ja astellut tiensä yhdeksi kirkon muistamista äideistä.
Munkkikokelas kurtisti kulmiaan.
“… velvollisuus suojella temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi”, hän toisti. Hyvä äiti, viittasitko pyhään Beetaan vai… niihin?
… niin, mitä Nuk… tai siis… ne olivat tehneet temppelissä kauan sen jälkeen, kun pyhä Beeta oli kadonnut?
Paradox nosti katseensa rasian kannesta ja vilkuili ikkunattoman huoneen seiniä. Kliinisen kylmä temppeli ei tarjonnut minkäänlaisia vastauksia. Astellessaan sen käytäviä hän ei ollut havainnut minkäänlaisia elonmerkkejä.
Temppeli, jonka ympärille Ath-Koro oli perustettu, oli vanha. Todella vanha. Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen se oli yksi viimeisiä merkkejä kirkon vanhimmista sukupolvista. Kieroselkä-Jokrana — Gunein edeltäjä temppelin vartijana ja valvojana — oli jäänyt historiaan siitä, että oli löytänyt uudelleen tämän saaren ja sen temppelin vuosisatojen jälkeen ja perustanut kylän sen ympärille.
Paradox ei ymmärtänyt, mitä niin ihmeellistä tässä kolhossa lootassa oli. Seinät olivat askeettisempia kuin ainoassakaan kirkollisessa rakennuksessa, jossa hän oli astellut. Ath-Nuin katedraali oli ollut rouheaa, luonnollista kiveä, jota köynnöskasvit kulkivat ylös alas. Tämä rakennus oli vain… valkoista. Siitä ei huokunut tippaakaan toivoa isä Athin armosta ja rakkaudesta… tai oikeastaan mistään kovin hyödyllisestä.
“Hyrr…”
Sen lämpöarvokin oli aika onneton, Paradox tajusi puskien vilunväristykset pois. Vilun, hän varmisti mielessään. Ei minkään muun epämukavan tuntemuksen, ehei, ja tuo asia joka liikahti takana oli muuten hänen oma varjonsa, koska hänellä oli helkkari soikoon valonlähde käsissään. Ei siellä ollut mitään, ja vaikka olisi ollutkin, niin hänellä oli enemmän kuin yksi asia, jolla lyödä sitä päähän.
Paradox naputti sormellaan rasian kantta miettien. Hän oli kolunnut jokaisen huoneen löytämättä vihjeitä Bartaxista. Oliko Paradox itsekin vetänyt vesiperän? Hän voisi vielä käydä kylän talot läpi, mutta hänen toivonsa rupesi hiipumaan.
Paradox nousi varovaisesti irtaimiston yllä täyteen mittaansa.
Sitten riipus hänen kaulassaan avasi suunsa ja kirkui.
Paradox tunsi sydämensä hyppäävän takaraivosta läpi. Paradox kaatui selälleen ja alkoi riuhtoa narun päässä karjuvaa kammotusta kaulastaan. Saatuaan sen viimein irti krikcit paiskasi riipuksen huoneen nurkkaan. Pää sätki ja tärisi lattialla itsekseen päästellen vaikertavaa ulinaa.
“Mi-mitä ahjoa!? Mitä pyhän Bothodosin ja Repheccion nimeen! Lopeta!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Paradox nousi ja tarttui kalloriipuksesta ja ravisti sitä voimakkaasti.
“LÄRVI UMPEEN!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Jostain kumman syystä huutaminen ei vähentänyt huutamista. Kutistettu kallo kailotti täyttä kurkkua, kuin sillä olisi ollut loputtomat keuhkot, tai keuhkot ylipäätään. Raastava rääkyminen kaikui temppelin käytäviä pitkin.
Paradox alkoi astella huonetta ympäri riipus kourassa. Väkivaltainen ravistelu ja oman äänen käheäksi huutaminen ei auttanut, joten hän kokeili hyssyttelyä. Ja sitten rauhallista keinuttelua ja hyräilyä. Riipus ei lopettanut.
“YRITÄTKÖ KUTSUA NUKKEJA VARTA VASTEN TÄNNE?”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Huutaminen ei selvästikään auttanut, mutta se tuli jotenkin luontevasti siinä tilanteessa.
Paradoxilla ei ollut uskoa siihen, että pää ymmärtäisi, mutta se kuulosti huutavan entistä kovempaa kuin protestina. Hän harkitsi juoksevansa ulos temppelistä ja paiskaavansa sen hankeen. Joskin se ajatus keskeytyi siihen, että hän lensi rähmälleen kompuroituaan jonkun (varmaan jonkun aivan täyden helvetin idiootin) lattialle jättämiin sauvoihin.
Ennen kuin krikcit ehti huutaa ainakin kymmentä eri kirosanaa suunnilleen siihen suuntaan, missä Helios Elios mikähelvettisekolmasedesoli oletettavasti majaili, tajusi hän jotain yllättävää.
Pää oli lakannut huutamasta ja vain tuijotti häntä samalla täysin tyhjällä katseella kuin aiemmin.
Paradox räpytteli pari kertaa silmiään. Hän heristi pääriipusta ilmassa. Mutta silloin kun hän otti askeleen taaksepäin pää alkoi uudelleen huutaa. Nuori munkki kurtisti kulmiaan. Hän astui taas askeleen taaksepäin, ja pää hiljeni.
Ihan kuin…
Sitten hän läimäytti kätensä kasvoilleen tajutessaan.
Aivan, Elda! Mites se loru meni… “Ripusta kaulaan polla, haamuista toden kertoo…”
… täällä siis on jotain… tai joku?
Paradox jäykistyi. Hän pudotti nuppikorun kaulaansa ja veti Turmanterän esiin. Hän kurkisti käytävään muttei nähnyt siellä ketään. Ennen kuin Paradox ehti astua kauemmaksi, pää hänen kaulassaan alkoi uikuttaa hätääntyneenä.
“… mitä? Sano mitä haluat!”
Hän asteli takaisin huoneen peräseinällä, jonka kohdalla pää aloitti taas vollotuksen.
“Tässäkö? Mutta eihän tässä ole mitään!”
Paradox pysähtyi katsomaan seinään. Hänen muistiinsa palautui kolahdus, jonka Vieterinuken ovi oli päästänyt mennessään kiinni. Ellei… se ole vain hyvin kätketty?
Paradox laski katseensa Turmanterään. Jos se oli sen nimi. Hänen mielestään oli hieman perusteetonta, että hänelle oli annettu kaksi täysin eri kulttuuripiirin kummitustentappoasetta, joilla oli käytännössä identtiset nimet.
Ja miten niin skrallien? Mitä helvettiä ne muka olivat?
Paradox kohautti olkiaan. Lyömisenkin kannalta yönmusta ase vaikutti muodoltaan aika epäkäytännölliseltä. Sen kahvaosasta kiertyi esiin toinen terä, kuin pieni viikate. Tai ei oikeastaan edes kovin pieni, se oli lähes varsinaisen miekkaosan pituinen. Kovin tasapainoiselta se ei kyllä tuntunut kädessä. Miekka oli hänen makuunsa tarpeettoman painava. Sen kyljessä hohti pari ympyränmuotoista punaista riimua, joita hän ei tunnistanut. Lisäksi aseessa oli jonkinlainen putki, jonka funktiosta hänellä ei ollut arvauksia.
Eipä hän toisaalta ollut mikään miekkaekspertti. Tai kummitusekspertti. Joskin hän otti vapauden pyörittää silmiään, jos joku väitti olevansa ensimmäinen, ja nyökätä hitaasti perääntyen, jos joku väitti olevansa jälkimmäinen.
Ehkä kummituksia kuului tuhota näin epäkäytännöllisillä aseilla. Tai ehkä hänelle oli myyty rihkamaa.
Joka tapauksessa krikcit nosti aseen silmiensä tasalle lyömävalmiina ja katseli ympäriinsä. Jos jokin ananaspäinen hirvitys vaappuisi esille, hän viipaloisi sen käden käänteessä! Kyllä, kyllä! Ehdottomasti tämän kaltainen kahden terän epätasapainotettu pimeässä punaisena hohtava pötkäle pelastaisi hänen henkensä, jos mihin tahansa seinään ovia taikova ananas kehtaisi palata ryttyilemään hänelle!
Niitä ei ollut hänen vasemman saati sitten oikean olkansa takana.
Mutta seinässä aivan hänen edessään… oli lovi. Pimeässä sen huomaamiseen oli kestänyt hetki, mutta oli vaikea kuvitella, etteikö sitä olisi valossa voinut joku nähdä.
Paradoxin katse seurasi lovea. Se jatkui alas lattian rajaan ja ylös kattoa kohti, ja… muodosti suuren oven muodon seinään.
Paradox vilkaisi kaulassaan olevaa riipusta.
“Tätäkö varten sinä huusit?”
Riipus vain tuijotti.
“Voitko edes nyökätä?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Paradox ymmärsi, että siihen tarvittiin yleensä kaula.
“Yksi ‘AAAH’ on kyllä, kaksi ei.”
Ei vastausta.
“Asia selvä.”
Paradox kääntyi poispäin oven muodosta ja lähti harppomaan. Hän ei päässyt kovin pitkälle, kun riipus parkaisi jälleen. Paradox huokaisi ja astui takaisin loven lähelle. Pää vaimeni.
Kieltämättä salatun oven taakse kätketty kiinnosti häntä. Toisaalta häntä kiinnosti mahdollisuus vilkaista, mitä Athin kirkon arkisimman mysteerin sisälle oli lukittu. Toisaalta häntä ei kiinnostanut nähdä ainuttakaan hymyilevää, melomista harrastavaa sitrushedelmää vieterin päässä.
Uteliaisuus — ja halu olla altistamatta kuuloaistiaan kiljuvalle riipukselle — lopulta voitti, ja Paradox iski hammastaan purren Turmanterän ovenrakoon.
Kiikkerä musta miekka kilahti väkivaltaisesti rakoon ja tärähdys kulki sen kalisevaa rakennetta pitkin kivuliaasti Paradoxin olkapäähän asti. Jotenkin hän sai sen vitkutettua syvemmälle oveksi olettamansa muodon sisälle ja… alkoi taivuttaa.
“HHNNGGGH!”
Valkoinen, joko todella sileää kiveä tai todella karkeaa metallia oleva piirteetön ovi alkoi vähitellen siirtyä. Musta viiru pimeää laajeni enemmän ja enemmän, ja hänen kätensä alkoivat vapista oven painosta.
Jotain napsahti äänekkäästi ja paino tuntui katoavan, kun Paradox kaatui seinää päin. Sanat, joita hän horjuessaan päästi ulos, eivät olleet varsinaisesti sellaisia, joita kirkon pyhällä paikalla saisi sanoa.
Krikcit heitti skralli-miekan katkenneen pätkän olkansa yli, laski valoa antavan kuulan lattialle ja jatkoi työtä paljain käsin. Oven väliin jäänyt pala miekkaa kilahti lattialle, kun Paradox sai ähkien ja puhkien oven auki niin leveäksi, että mahtuisi itse sisään.
Sisällä oleva pimeys näytti jatkuvan loppumattomiin. Paradox kurtisti kulmiaan. Hän haistoi savun katkun.
Salaovi aukeni kapeaksi kierreportaikoksi, jonka seinustoilla oli todennäköisesti vuosia sitten loppuun palaneita kynttilöitä. Paradox veti hupun kasvoilleen. Hän vaihtoi valokuulan toiseen käteensä ja veti Kalmakalvan vyöltään. Hän laskeutui varovaisesti portaita — ei tosin ollakseen hiljaa vaan varoakseen athistien ansoja. Hikipisara laskeutui krikcitin otsaa pitkin.
Hän saapui portaiden alapäähän, josta avautui uusi, vielä pienempi kammio. Tilaan tulvi epätasaisesti aaltoilevaa sinistä valoa seinän ja lattiantason raoista. Paradoxin huomion kiinnitti kuitenkin huonetta hallitseva sekasorto. Maassa lojui lukuisia pirstaloituneita kivitauluja. Monet esineet tilassa olivat selvästi palaneita ja puoliksi hiiltyneitä. Seinää koristava muraali oli tahriintunut nokeen. Aivan kuin joku olisi joskus yrittänyt polttaa sitä.
Paradox katsoi huonetta hämmentyneenä. Onko… onko täällä ollut joskus tulipalo? Ei, vain osa esineistä on palanut.
Paradoxin mielen läpi kulki aavistus, että täällä oli käynyt joku.
Se ei ollut tosin aivan yhtä kylmäävä tajuaminen kuin hän oli ensi alkuun ajatellut. Totta kai täällä oli käynyt joku! Tämä huone oli Ath-Koron temppelin alla. Kirkolla oli salaisuuksia vuosisatojen ajalta, sen hän munkkikokelaana hyvin tiesi.
Ei, ei siinä ollut mitään outoa, että täällä salatussa huoneessa oli käynyt joku. Joku, joka oli parhaansa mukaan hävittänyt kaiken irtaimiston ja yrittänyt polttaa seiniä, joiden kylmä kivi ei ottanut palaakseen.
Joku, jonka läsnäolo oli saanut kaulassa kyseenalaista puolielämää elävän kutistetun pään huutamaan.
Ei siinä ollut mitään outoa. Ei tosiaan.
Ehdottomasti täysin vakailla käsillä, jotka eivät t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n tärisseet, Paradox nosti kivisen kirjahyllyn päällä lepäävän kivitaulun valoon. Se näytti ikiaikaiselta, mutta teksti oli täysin ymmärrettävää matorania.
Minä, Jokrana Karzahnilainen, kaiverran tätä taulua osoittaakseni kunnioitusta unohdetuille. Täällä alla kinoksen, kiven ja mullan osoitan siunaukseni Teille, jotka historia unohti.
Isille, äideille, menneiden aikojen pyhimyksille, jotka latoivat polkumme kivet, joita pitkin yhä astelemme. Tämän kauan sitten kadonneen temppelin rakentajille, äitimme Athin sanan tulkitsijoille alkuhämärän valossa.
Paradoxin katse kulki laatasta seinän muraaliin ja takaisin. Hän ei ollut aivan varma, mutta osittain poltetun seinän kuvastossa saattoi olla kyse jonkinlaisista… pyhimyksistä? Näillä oli kaavut sekä suorastaan ylväs ryhti. Matoralaisiksi… näitä oli kuitenkin vaikea luulla. Ne olivat liian laihoja niiksi.
Kunniamme sinulle, viisas Y joka matkoillaan Mielen tiellä toi viisautta ympäri sakaroita!
Rakkautemme sinulle, lempeä W joka laulullaan jakoi rakkautta ja toivoa laulullaan ja musiikillaan yli metsien ja vuorten!
Kiitoksemme sinulle, jalo Z joka nostatti tämän temppelin pyhälle saarelle opettajiensa kunniaksi!
Paradox astui lähemmäs muraalia. Hän kohotti valoaan nähdäkseen ne paremmin.
Keltainen kaapu ja kuu ja sarvet… hetkinen. Orondes?
Toki Paradox oli törmännyt athismin kirkon perustajan kuviin ennenkin, olihan hän nimennyt ratsunsa tämän mukaan. Paradoxille muistui mieleen ne useat illat, jotka hän oli viettänyt Ath-Nuin suuressa kirjastossa lukien vanhoja tekstejä krikcittiprofeetan matkoista ja opetuksista. Olipa hassua, miten Krikcitiasta oli tullut monia niin merkittäviä athisteja, vaikka sirkkamiehet olivat kautta aikojen vihkiytyneet kohtalolle ja kurinalaisuudelle.
Muuta ketkä Orondesin vierellä oli? Numor, ammoisina aikoina kirkkoa puolustanut toa tai ehkä pyhä Troxim, ensimmäinen marttyyri?
Vai… onko hänkin krikcit?
Vihreä hahmo oltiin kuvattu hyvin samanlaiseksi Orondesin kanssa, vaikkei tästä paljoa erottunut hiiltyneen jäljen alta. Mutta… kävihän kaksi krikcitiä järkeen? Kahdella hahmolla oli jopa sama asento, mikä sai nämä näyttämään tasa-arvoisilta.
Samansyntyisiä? Tuskin. Mutta eivät myytit koskaan maininneet Orondesilla olleen puolisoakaan.
Ellei… tätä olla jotenkin unohdettu.
Krikcitin suupielet painuivat alas. Hän naurahti kuivasti.
“Haha… kuinka Athin ensimmäinen isä olisi voinut taipua krikciteille kirottuun Kohtaloon. Orondes… sinä jos kuka olisit vastustanut sitä.”
Nuoren athistin sanat kaikuivat tyhjille seinille samalla, kun hän katsoi seinälle ikuistettua esikuvaansa. Lopulta hänen katseensa laskeutui kolmanteen hahmoon. Athistin silmät laajenivat, kun hän lopulta yhdisti tuntomerkit.
”Oho. Kas, kas, kas…”
Punainen matoran, siniset kasvot.
”Punainen mies, mitä sinä täällä teet?”
Punainen mies, Avde, Syvä nauru. Oraakkeli oli kertonut hänelle athistien vanhimpien kohtaamisesta tämän kanssa — lähinnä varoituksena pitääkseen hänet oikealla polulla.
Kyllä Paradox oli osannut epäillä, että Avde oli jollain tapaa atheonistinen hahmo. Mutta… mitä tämä täällä teki? Orondesin ja tämän kumppanin välissä, pienenä ja vaatimattomana.
Noin pieni kaveri, joka komentaa… niitä.
Paradox muisti elävästi kuusi hahmoa, jotka olivat tuijottaneet häntä lumisessa metsässä.
Krikcit kurtisti kulmiaan ja katsoi ympärilleen. Ehkä täällä oli jotain tietoa hänestä. Jotain, jota hän ei tahtonut riskeerata pääsevän koskaan päivänvaloon tästä kellarista. Olivatko ne vain… tuhoamassa todistusaineistoa?
Paradox astui lähemmäs seinämaalauksia ja pyyhkäisi nokeentunutta seinää sormillaan. Äh, kirjoitus oli täysin lukukelvotonta. Paradox huokaisi, laskien katseensa kaulassaan roikkuvaan päähän.
“Osaatko sinä sanoa tästä mitään?”
Pää ei vastannut. Se vain tuijotti tyhjästi.
Paradox katse kierteli seinillä, kunnes se osui kuvaan, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
“Ja sinä olet…?”
Maalauksessa kuvattu hahmo ei soittanut athistille mitään kelloja.
Kirjoituksissaan Jokrana osoitti kunniaa kolmelle hahmolle: yhdelle, joka oli selvästi Orondes, toiselle, joka oli ehkä tämän puoliso, ja… kolmannelle, joka pystytti tämän temppelin näiden kunniaksi?
Ehkä, jos hahmon kasvoja ei olisi poltettu, olisi tunnistaminen ollut jollain tasolla helpompaa. Juuri nyt se sai jäädä vain yhdeksi mysteeriksi tässä jokaisen jumalan aikoja sitten hylkäämässä kylmässä hallissa.
Kuka tämä sitten olikaan, oli Punainen Mies pitänyt huolta, että hän ei saisi tietää.
Paradox tuhahti.
“No, Kallo. Lähdetään…” hän huokaisi.
Paradox käänsi vielä kerran katseensa Isä Orondekseen, Avdeen sekä kolmanteen hahmoon, ennen kuin astui huoneeseen johtavaan käytävään. Valo katosi huoneesta jättäen kolme maalausta yksin hämärään.
Lumi narisi krikcitin askelten alla, kun hän loittoni Ath-koron taloista. Orondes — Paradoxin ratsu — odotteli häntä samassa paikassa, jonne he olivat laskeutuneet.
“Mörh”, ampiainen murahti isännälleen.
“Vesiperä”, Paradox vastasi taputtaen tämän kuonoa. “Emme löytäneet mitään Bartaxiin liittyvää…”
Käärittyään ratsunsa päälle levittämän huovan ja saatuaan kummituskanuunankin punnerrettua kyytiin, Paradox kiipesi ratsaille. Hän katsoi mietteliäänä harvan metsän takana siintävää merta. Välisaaret eivät olleet enää kovin kaukana.
“Noh… lienee aika palata seurakuntaan. Toivottavasti vanha ukkomme on tyytyväinen työhömme.”
Kun hyönteisen siivet alkoivat halkoa pakkasilmaa, katosi viimeinenkin elonmerkki roudan raastamasta kylästä.
Akakun teleskooppisilmä tarkensi kiitävään nui-kopeniin. Ta-matoranin hengitys höyrysi pakkasilmassa. Tämä suoristui ja kuiskasi jotain omalle ratsulleen. Nivawk-kotka kiljaisi ja nousi lentoon hyiseltä luodolta.
“… täyttäkää säiliöt i-6 sekä i-8. Ohjatkaa kaasuvirta kanaviin. Aloitamme mahdollisimman pian.”
“Mmh! Mm-mmpf!”
Äänet herättivät 13259:n hiljalleen todellisuuteen. Hän raotti silmiään. Kaikki hänen näkökentässään oli sumeaa ja muodotonta – aivan kuin vettä olisi ollut hänen silmissään.
“MMMH! Ag-phhff!” kuului jostain.
13259 hätkähti. Hän ravisteli päätään yrittäen täten taistella takaisin tajuttomuuteen vajoamista vastaan. Hänestä tuntui aivan kuin hänen aivonsa olisivat hölskyneet hänen päänsä liikkeiden mukana. Näin sekavaa oloa “Häväri” 13259 ei ollut saanut edes silloin kun hänen joukkueensa kersantti – “Jäärä” 8774 – oli tarjonnut koko porukalle ryypyt Rol-Horiin valtaamisen jälkeen. Hänen tuntosarvissaan kihelmöi.
Mmmh… mitä tapahtui? Missä olen?
Nazorak koetti hengittää syvään, mutta jokin hänen suussaan oleva esine vaikeutti hengittämistä.
… häh? Mitä… mitä minulla on suussa?
Hän puri leukojaan yhteen. Pihtileukojen rosoiset hampaat yrittivät pureutua objektin pintaan mutta turhaan. Hän kokeili kovempaa. Se ei hievahtanutkaan.
“HMM!” omituinen mumiseva ääni kuului jälleen suoraan hänen edestään.
Viimein Häväri sai silmänsä auki, ja hänen näkönsä alkoi selkiytyä.
Sotilas räpäytti silmiään. Mitä…
Mitä ihmettä?
Hänen edessään teräksisen pöydän takana istui tuoliin kahlittu nazorak. Tämä nytkähti välittömästi häntä kohti. Tämän eriparisista silmistä paistoi hätä.
“AAFMAA!” tämän epätoivoinen huuto tukahtui tämän suuhun lukittuun suukapulaan.
Häväriltä kesti hetki prosessoida näkemäänsä. Oliko tämä jälleen niitä aamuöisen kipinävuoron jälkeisiä houreunia? Eh. Mitä tapahtuu? Mitä ihmettä minä olen juonut? Missä ovat kaikki muu-
Häväri yritti nousta pystyyn, mutta hänen kehonsa ei liikkunut. Jokin piteli häntä.
”Aagh”, hän yritti puhua.
Hänen silmänsä revähtivät auki. Ei, tämä ei ollut unta. Hän oli täysin hereillä. Hän tunsi kylmän kouraisun vatsassaan alkaessaan käsittää tilanteen vakavuuden.
Nimittäin myös hän oli täysin samassa jamassa edessään olevan nazorakin kanssa.
”MMH!” Häväri huudahti suukapulansa läpi. Ei! Ehhehhe-ei! Mitä pirua täällä tapahtuu!?
Hän katsahti alas kehoonsa. Jokainen hänen neljästä kädestään oli puristunut tiukasti metallisen tuolin käsinojaa vasten mekaanisten kahleitten alle. Häväri kokeili nykiä kättään, mutta kahleet pitivät. Hän yritti potkia jaloillaan, mutta myös nekin olivat lukitut. Hänen hengityksensä kiihtyi. Okei, okei! Mitä… mitä pirua! Missä olen? Kuinka ihmeen kauan olin unessa? Missä komppaniani on? 26651!? Sipa!? Jäärä!?
Mikä oli viimeisin asia, jonka hän muisti? Heidän joukkue oli palannut pintaesikuntaan, ja Häväri oli jostain syystä saanut määräyksen mennä terveystarkastukseen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Miksei hän muistanut?
”Hmph!”
Toisen nazorakin ynähdys havahdutti Hävärin. Tämä katsoi häntä tuimasti silmiin. Häväri ei tiennyt mitä tämä yritti viestiä, mutta ele sai hänet rauhoittumaan hieman.
Tummanpunaisesta kuoresta sekä leveistä hartioista Häväri tajusi välittömästi tämän olevan myös sotilas. Tällä oli kuitenkin yksi merkillinen piirre: tämän vasen silmä oli kirkkaan turkoosi. Häväri muisteli taudin hienon nimen olevan heterokromia. Miehistön keskuudessa se tunnettiin vääräsilmäisyytenä. Äh, mahtavaa. Epäpuhdas…
Häväri laski katseensa sotilan silmistä tämän rintaan. Siihen oli mustalla tussilla kirjoitettu… numero 9?
Hän pudisteli päätään. Epäpuhdas tai ei, meidän on päästävä pois täältä! Jäimmekö vihollisten vangiksi? Onko tämä niiden kirottujen klaanilaisten tekosia!?
Toinen nazorak ynähti jälleen ja nyökkäsi vasemmalle. Häväri seurasi tämän katsetta heitä ympäröivään tilaan. He olivat jonkinlaisessa… lasihäkissä. Epäsäännöllisen monikulmion muotoisen häkin seinät olivat paksuja lasipaneeleja, jotka oli pultattu kulmistaan tukevasti yhteen. Tilaan ei ollut ovea. Mistä meidät on teljetty tänne?
Häkki ei ollut sisältä kovin tilava. Iso, lattiaan pultattu laitospöytä vei suurimman osan tilasta yhdessä pakkotuolien kanssa. Kaikki pinnat olivat kiiltävää terästä. Häväri ei ollut eläessään nähnyt näin kliinisen puhdasta tilaa – ei edes Sipan siivouksen jälkeen.
Heidän yläpuolellaan katossa paloi sokaisevan kirkkaana tilan ainoa valonlähde. Lasihäkin ulkopuolella odotti sankka pimeys.
Häväri mumisi takaisin toiselle sotilaalle miettien, mitä tämä katsoi. Tämä ei tietenkään pystynyt vastaamaan, vaan nyökkäsi taas kohti pimeyttä.
Häväri keskittyi. Hetken aikaa hän mietti, tekikö ”Ysin” vääräsilmäisyys tästä paremman näkemään pimeässä. Hän ei erottanut ympäröivästä tilasta mitään. Mutta sitten hän alkoi kuulla jotain: Vaimeita askelia. Vaatteiden kahinaa. Matalaa keskustelun ääntä, josta hän ei ihan saanut selvää. Joku jopa naurahti!
Häväriä kylmäsi jälleen. He eivät olleet tilassa yksin. Joku – tai jotkut – tarkkailivat heitä pimeydestä.
Sitten kuului kirkas ääni: “Koehenkilö nro 10 on herännyt. Voimme aloittaa.”
Häväri hätkähti. Hei, hetkinen! Tuo ääni… mistä se tuli? Se oli zankrzoraa! Täällä on nazorakeja! Omat ovat tulleet apuun!
”HEEF! THÄÄMÄH!” Häväri alkoi karjua niin kovaa kuin pystyi.
Ysi kääntyi katsomaan Häväriä kysyvästi. Hän yritti suhista jotain kapulansa takaa. Häväri ei kuunnellut, vaan huusi ja nyökkäili riemuissaan Ysille.
”HEEF! AAHMAA!”
”Koe alkaa. Pyydän hiljaisuutta kokeen ajaksi”, nazorak-ääni totesi lakonisesti.
Häväri hiljeni.
Ei… He ovat vangitsijoitamme.
Olemmeko… Olemmeko me Pesässä?
Häväri alkoi rimpuilla tuolissaan, mutta siteet eivät antaneet myöten. Onko tämä vankila!? Ei… ei ei ei! Miksi minä olen täällä!? En ole tehnyt mitään väärää! Tuo vääräsilmä voi olla täällä ihan syystä, mutta minä en! Päästäkää!
Häväri jähmettyi, kun häkin kattoon ilmestynyt luukku sihahti auki. Sotilaiden hämmennykseksi aukosta kurottui alas kaksi mekaanista kättä. Kuin kaksi eleganttia tanssijaa, käsien mekaaniset varret taittuivat harmonisesti auki ja laskivat pöydälle…
Kaksi tikaria.
Häh…?
Häväri tuijotti tikarin koristeltua väistintä. Ne olivat selvästi upseerien kunniatikareita. Hän oli nähnyt yhden maajoukkojen majurilla sulkeisharjoituksissa. Pyhä heptagrammi sekä Esinazorakein siunaus erottuivat huolellisesti kiillotetun terän pinnasta. Ysi katsoi tikaria edessään, sitten Häväriä.
Sitten pimeydestä särähti terävä piippaus. Katossa olevat ilmanvaihtoluukut avautuivat ja alkoivat puhaltaa. Molemmat nazorakit pälyilivät säikähtäneenä ympärilleen.
Sitten Hävärin tuntosarvet alkoivat väpättää. Hetkinen… mikä tuo haju on? Enkö minä ole-
Hävärin keho jähmettyi. Hän lakkasi hengittämästä. Hänen pupillinsa pienenivät.
Vangitut sotilaat kääntyivät katsomaan toisiaan. Lähes synkronoidusti kumpainenkin kumartui tuolillaan toista kohti. Molempien tuntosarvet kohosivat väristen korkealle.
Hävärin pulssi kohosi. He tuijottivat värähtämättömästi toisiaan. Nazorakin kynnet pureutuivat metallisiin käsinojiin.
Mekaaniset siteet kalahtivat auki, ja sotilaat loikkasivat tuoleiltaan räjähtävällä voimalla. Yhdellä sulavalla liikkeellä Häväri repäisi suukapulan kasvoiltaan paljastaen vaahtoavan suunsa. Ysi teki saman.
Molemmat rämähtivät pöytää vasten ja tarttuivat tikareihin. Ysi yritti välittömästi sivaltaa Häväriä käteen, mutta tämä väisti sivuun. Ysi sähisi, naksutteli kuolaa tihkuvia pihtihampaitaan ja nousi seisomaan pöydälle tömisten.
Häväri tuijotti yläpuolelleen kohoavaa sotilasta. Hänen sydämensä jyskytti hänen päässään, eikä hän kyennyt ajattelemaan selkeästi. Kiihtynyt syke pumppasi happea ja adrenaliinia hänen jännittyneen ruumiinsa joka kolkkaan. Raskaasti hengittäen hän kohotti tikarinsa odottamaan iskua.
Vääräsilmä… uhka!
Vääräsilmä… tapa! Tapa! Tapa!
ANNA TULLA!
Ysi huitaisi aseellaan hätäisesti. Häväri nytkähti taaksepäin ja sohaisi takaisin. Tikarit kalahtelivat ilmassa toisiinsa.
Yhtäkkiä Ysi loikkasi pöydältä. Häväri tunsi, kuinka tämän massa iskeytyi häneen ja hänen selkänsä panssarilasiin. Ysi painoi kasvonsa kiinni hänen omiinsa ja puski hänen kehoaan lasia vasten. Häväri haistoi tämän hengityksen. Ysin kourat vangitsivat hänet pihtiotteeseensa.
Ysi kohotti tikarinsa ja iski kohti Hävärin kasvoja. Häväri onnistui painamaan päänsä alas, ja terä pisti monta kertaa siihen kohtaan, missä hänen kasvonsa olivat olleet.
Lasi särähti, ja Ysin terä jäi kiinni. Häväri vilkaisi silmänsä viereen nirhannutta terää, sitten Ysiä.
Sinä…
Sinä pirun vääräsilmä. Sinä et silmiäni PUHKAISE!
”RRRAAAAAH!”
Häväri mursi Ysin otteen ja tönäisi tämän kauemmas. Tämä kompuroi ja törmäsi pöytään. Tämä oli juuri nostamassa aseensa, kun Häväri sivalsi. Ysi kiljaisi kivusta. Tikari sekä verinen kappale Ysin rannetta putosivat lattialle.
Irvistellen Ysi piteli haavoittunutta kättään. Hän huohotti raskaasti ja alkoi perääntyä. Häväri virnisti. Hän otti askeleen tätä kohti, sitten toisen. Ysi kaarsi tuolin taakse.
TÄNNE SIELTÄ LÄLLÄRI!
Nazorakin reisilihakset jännittyivät, ja Häväri loikkasi tilan halki. Hän lensi tuolin selkänojaa vasten ja sivalsi, mutta Ysi sukelsi pois alta. Häväri karjaisi ja hyppäsi perään. Kirkas tila kiisi hänen silmissään. Hetken sotilaat sinkoilivat pitkin häkkiä niin, että lasiseinät helisivät.
Häväri tömähti jaloilleen pöydän päälle mutta horjahti. Ysi ei epäröinyt vaan tönäisi jalat Hävärin alta. Hän horjahti. Pudotessaan hän löi kylkensä tuolin käsinojaan. Kipu leimahti hänen kehonsa läpi, salpasi hengityksen, pyyhkäisi yli jokaisen aistin ja väreili aina nazorakin sormenpäihin asti.
Häväri avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen terän heilahtavan kohti hänen kasvojaan. KLANG! Tikari kalahti lattiaa vasten. Häväri ehti pyörähtää pois alta. Hän ei kyennyt hengittämään. Häntä pyörrytti. Huone vilisi hänen silmissään. Hän ryömi ja löysi itsensä pöydän alta.
Häväri tunsi käden tarttuvan hänen nilkkaansa. Hän pyörähti ympäri ja näki Ysin kumartumassa häntä kohti. Hän potkaisi molemmilla jaloillaan, jolloin Ysi löi päänsä pöydän pohjaa vasten pudottaen tikarinsa. Välittömästi Häväri potkaisi tikarin häkin toiseen päätyyn.
Irvistäen Häväri veti itsensä pois pöydän alta. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen.
Veitsiveitsiveitsi missä veitsi!?
Häväri käänsi päänsä, ja Ysin jalka jysähti hänen ohimoonsa. Tähdet räjähtivät hänen silmissään. Hän kierähti ympäri. Seuraava potku osui hänen vatsaansa. Hän yski hallitsemattomasti. Hän ei saanut silmiään auki vaan käpertyi nurkkaan.
Ysi ei enää edes vaivautunut etsimään tikariaan vaan alkoi hakata Häväriä paljailla käsillään. Häväri kohotti kätensä suojaamaan kasvojaan.
Iskut tärähtivät hänen käsivarsiaan vasten. Ysi ärisi ja karjui hänen yllään. Häväri käpertyi yhä pienemmäksi kasaksi. Hänen keuhkojaan pisti. Oliko tämä loppu?
Häväri raotti silmäänsä. Oikealla, juuri ja juuri hänen yläkätensä ulottumattomissa, lojui toinen tikari tuolin juurella. Hän hengitti katkonaisesti. Miten hän saisi sen?
Jokin narisi hänen takamuksensa alla. Nazorak laski alakätensä ja tunnusteli. Se oli toinen suukapuloista.
Ysi tarrasi Hävärin tuntosarvista. Epäpuhtaan sotilaan kasvot venyivät sairaalloiseen hymyyn, kun hän nykäisi vastustajansa maasta ja kohotti nyrkkinsä. Hävärin käsi heilahti ja suukapula osui Ysin turkoosiin silmään. Ysi kavahti ja päästi irti. Kun hän avasi silmänsä Häväri survaisi tikarin suoraan hänen rintaansa.
Ysi perääntyi horjahdellen. Hän katsoi typertyneenä rinnastaan sojottavaa tikaria, sitten Häväriä. Hän sähisi edelleen ja naksutteli uhmakkaasti leukojaan, mutta hänen voimansa selvästi hupenivat joka askeleella. Hän lyyhistyi lattialle nojaten selkänsä pöydän jalkaan.
Häväri nousi hengästyneenä pystyyn. Hän piti katseensa lukittuna korahtelevassa Ysissä. Tämän turkoosi silmä vuosi vihreää verta. Hyvä…
Häväri piteli edelleen kolauttamaansa kylkeä. Hänen lantionsa kitiinilevyt olivat halkeamilla. Veri valui hänen kuonoaan pitkin hänen suuhunsa.
Häväri henkäisi syvään ilmassa leijailevia höyryjä, ja vadelmainen tuoksu täytti hänen tuntosarvensa. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, kun hän alkoi astella kohti Ysiä. Oli aika lopettaa tämä.
Ysi kohotti katseensa Häväriin. Hän oli juuri avaamassa hampaansa irvistääkseen, kun Häväri survaisi kätensä hänen kitaansa. Ysi kauhistui, kun tämä tarrasi lujilla yläkäsillä hänen pihtileuoista ja alkoi vääntää niitä ääriasentoon. Ysi kakoi ja sätki, mutta Hävärin ote ei pettänyt. Kitiini nitisi ja paukkui. Häväri piti armottoman katseensa tiukasti Ysin silmissä.
Kuului kova rusahdus, ja Ysin eloton ruumis kaatui lattialle.
“RRRAAAAAAAAAAAH!” Häväri karjaisi ilmaan. Hän takoi käsillään raivoisasti rintaansa ja sähisi voittamansa vastustajan ruumiille.
Sitten ilmassa kajahti uudelleen piippaus. Ilmanvaihtoluukut alkoivat taas puhaltamaan. “Koehenkilö nro 9 menehtyi. Rauhoittakaa nro 10. Koe päättyy.”
Nazorakin olkapäät huojuivat, kun tämä hengitti raskaasti. Sitten hän käänsi viiruiksi puristuneet silmänsä kohti pimeyttä. Hän tiesi, että jossain tuolla pimeydessä oli uhka.
Hän tarttui Ysin ruumiista törröttävään tikariin ja nykäisi sen irti. Paksuja veritippoja ropisi kiiltävälle lattialle. Hän huohotti ja painui kyyryyn. Hänen jalkansa jännittyivät.
Sitten hän ampaisi tilan halki, loikkasi pöydän yli ja iski tikarinsa lasiseinään. Kuului korvia riipivä rasahdus ja narske, kun verinen terä iskeytyi panssarilasin läpi. Häväri katsoi raivosta palavilla silmillään pimeyteen ja huusi. Hän huusi, karjui ja sähisi samalla, kun takoi lasia lajitoverinsa vereen tahriintuneilla käsillään.
Hän pääsisi tästä häkistä pois. Hän palaisi komppaniansa luo. Hän murtaisi tämän lasin vaikka paljain käsin, ja hän tappaisi joka ikisen joka uhkaisi häntä!
Nazorak iski kasvonsa lasiin.
“MINÄ LAHTAAN TEIDÄT KUIN MATORANIT!”
Lopulta hänen nyrkiniskunsa hidastuivat. Hän tunsi silmiensä painuvan kiinni. Tämä haju… Eih…
Häväri yritti taistella sitä vastaan, mutta lopulta hän painautui lasia vasten ja lyyhistyi lattialle. Hän huohotti raskaasti.
Hän nosti katseensa kasvojensa edessä olevaan lasiin ja siitä heijastuvaan peilikuvaansa. Hän räpäytti silmiään. Oliko toinen hänen silmistään sininen?
Testi oli päättynyt. Tutkimustulokset kirjattiin ylös. Kameran filmikela vaihdettiin. Lasihäkin valo sammutettiin, ja sali vajosi pimeyteen.
Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun kellosepän lahoavat askeleet häpäisivät kaksoiskunigattarien valtakuntaa. Lihakasvojen hallitsijat aistivat, että tällä kertaa jokin oli toisin. Hopeisia tasankoja pitkin liikkuva musta hahmo eteni määrätietoisesti kohti parvien pesää. Kohti myrkynvihreän taivaan alla sykkivää pyhää kotia.
Tasangoilla vaeltavat Va:t väistyivät sepän tieltä vasten kuningatarten käskyjä. Vaistot olivat parven tahtoa voimakkaampia. Ne haistoivat sepän rinnassa vellovan säihkeen. Samat voimat, jotka olivat muovanneet maailman heidän ympärillään, sykkivät nyt tunkeutujan sisällä. Vääjäämättömän tuomion tunne matkusti pitki parven tietoisuutta aina todellisuuden kaukaisimpia kolkkia myöten.
Ei ollut hallitsijoiden halu päästää seppää etenemään, mutta ajan alkuvoiman edessä kavahtaneet lapset eivät käyneet sotaan tätä vastaan. Tunkeilijan väännettyä syrjään pesän verhonneet valheet, astuivat viimein esiin kaartilaiset. Sepän ja vallitsijoiden välissä seisoi kuusi hopeista soturia kilvet tanassa. Lihakasvojen koloissa silmät kiiluivat, kun ne mittailivat tunkeilijaa. Valmiina karkottamaan tämän takaisin materiaaliseen todellisuuteen, josta tämän vääristynyt ruumis oli siinnyt.
Liha kaartilaisten sisällä sykki kuningatarten raivon tahtiin. Korkeuksista tunkeilijaa tuijottavat kolossit haistoivat saman kuin näiden tasangoilla vaeltavat lapsetkin. Sepän rinnassa sykki jo kahdeksan arkkilihan lähteistä. Pyhäinhäväistys, joka ei jäisi rankaisematta. Siskojen valtakuntaa, ja näiden silvotun äidin perintöä, ei seppä anastaisi.
Korviahuumaavasta karjahduksesta kaartilaiset aloittivat rynnäkkönsä. Hopeiset soturit poistaisivat ensin sepän turmelluille kasvoille nousseen virneen, ja sitten sepän itsensä.
Tuomionpäivä
Teknisesti Ottaen Kaikkialla
Valkosävyisen kaartilaisen hyökkäys pysähtyi sepän kouraan. Väkevä käsi puristi kasaan kilven, josta purkautuva infernaalinen kakofonia tukahtui tunkeilijan torjuntaan. Maahan rusennettu kaartilainen sivummalla onnistui viimeisillä voimillaan läpäistä sepän laukauksella kuumaa energiaa estäen tätä repimästä kourissaan sätkivän kaartilaisen kasvoja tämän sisuksista.
Kaartilaisista musta, pinnaltaan yhtä synkkä kuin seppäkin, oli kuitenkin vartonut hetkeään. Yhdellä kilpien heilautuksella ampumahaavaa puristava tunkeilija menetti tasapainonsa ja lähti putoamaan kohti vihreää taivasta kuin painovoima itsessään olisi hänet pettänyt.
Sepän sinkoutuessa kohti taivasta iskivät kuningattaret valtaistuimeltaan. Udusta tunkeilijan ympäriltä kuului ensin kaksi karjahdusta. Sitten laskeutui hiljaisuus. Sepän suuntavaisto oli kuitenkin täysin kadoksissa painovoimaa taivuttavan hyökkäyksen vuoksi, eikä tämä kyennyt paikantamaan äänen suuntaa ajoissa.
Sumusta iskevä punainen kita vei mukanaan sepän vasemman käden. Ennen kuin tämä ehti tuskastaan edes parahtaa, iski samalla voimalla sininen kita, jonka mukana repeytyi irti kaikki vyötäröstä alaspäin. Hyökkäyksen jälkeen musta kaartilainen käänsi taas kilpiään ja matka pinnalle alkoi. Painovoima noudatti jälleen lakejaan. Kellosepän runneltu ruho nesteytyi iskun voimasta.
Sen olisi kuulunut merkitä voittoa, mutta lihan kanssa liittoutunut tunkeilija ei ollut enää oman olemassaolonsa ohjaksissa. Kirkuva luuranko kasasi itsensä siinä, mihin sepän elämä oli hetki sitten päättynyt. Musta liha kietoi itsensä rangan ympärille ja terävät hampaat purskahtivat jälleen ulos repien auki silmättömät kasvot.
Kaksi viimeistä kaartilaista, ne jotka olivat säästyneet sepän raivolta, eivät epäröineet tehdä vastaiskua. Energia rätisi sotureiden välillä, kun nämä valmistautuivat polttamaan sepän uuden ruumiin karrelle. Mutta arkkilihan kärsivällisyys oli tullut päätökseensä. Seppä oli pelannut aikaa riittävästi. Kuningattaret katsoivat avuttomina, kuinka näiden viimeiset suojelijat lävistettiin, kun hopeisen maan sisältä purkautui kaksi pilaria kiiltävää messinkiä ja tunkeilijan tahto puristi otteeseensa valtakunnan sisällä sykkivän voiman.
Kunnes seuraava hyökkäys kahlitsi heidätkin. Sepän kädet kohosivat hitaasti kohti taivaita ja niiden mukana nousi teknisesti olemassaolevan maailman ytimessä raksuttava koneisto. Valtavat tikittävät rattaat ja messinkiset kiinnikkeet kuristivat kuningattaret otteeseensa. Kaulojen ympärille puristuvat kellokoneiston palaset alkoivat vetämään hallitsijoita kohti maata. Pyristelystään huolimatta sisarusten voima ei riittänyt murtamaan kahleita. Raivon vallassa kihisevät, henkeä haukkovat sisarukset kirosivat sepän siihen samaan maan rakoon, johon he olivat itse parhaillaan vajoamassa. Ja seppä nauroi vanhan parven vanhoille hallitsijoille. Hänen uusi, puhdas maailma ottaisi paikkansa muinaisen monarkian synnyinpaikassa. Aika itsessään taipuisi hänen tahtoonsa.
Ja viimeisenä pilkan eleenään hän näytti sisaruksille Totuuden. Mustat kädet puristuivat nyrkkiin ja arkkilihan voima vavisutti todellisuutta sen syvää, mekaanista ydintä myöten.
Vanha Parvi kuningattarineen katsoi kauhuissaan, kuinka taivas heidän yläpuolellaan pirstoutui. Tyhjyys, joka oli sen rikkonut, velloi kaiken peittävänä massana todellisuuden keskellä. Kuin musta aurinko, se paistoi, ja paisteellaan söi kaiken, mikä ei ollut puhdasta. Kellosepän virne saattoi vanhat kuningattaret hautaansa, kun kellokoneisto veti nämä hopeisine suojelijoineen kohti tuntemattomia syvyyksiä. Maailman ytimeen, jossa vain aika hallitsi.
Ja silloin taivaankannen hiljainen kuolema söi väritkin.
Aikaakin vanhemmat tasangot valkaistuivat hetkessä. Kellokoneiston kaunis messinki haalistui. Sepän musta pinta kului, kunnes oli vain valkoista. Taivas söi, kunnes syötävää ei enää ollut. Totuus syrjäytti vanhan koneiston ja jätti tilalle puhtauden.
Hän asteli koneistoon sen uutena kuningattarena ja jätti kelloon käen, joka alkoi laskemaan kohti seuraavaa keskiyötä.
Se alkoi heti keskiyön lyötyä.
Lastaushallin ovet räjähtivät saranoiltaan sellaisella voimalla, että niitä lähimpänä torkkunut yövuorolainen lensi maahan lepopaikkana toimineelta penkiltään. Maassa verta vuotavia korviaan puristava le-matoran uikutti ääneen, kun tummiin pukeutuneet tunkeilijat rynnivät halliin sisään aseet kattoa kohti rätisten.
Alueen ainoa vartija oli juossut halliin kiekonheitintä hätäisesti ladaten. Hälytykset olivat soineet aivan liian myöhään eikä puoliksi univormuunsa päässyt vahti ehtinyt saada kiekkoa edes paikalleen, kun energia-aseen laukaus repi hänen rintakehäänsä niin valtavan reiän, että hänen henkensä loppui siihen paikkaan. Eloton ruumis tömähti maahan ja kolmet valtavat askeleet rynnivät surutta tämän ylitse.
Joukkoa johtava korsto, tavanomaistakin raskaammin pukeutunut steltinpeikko ärjyi komentoja kahdelle rikoskumppanilleen. Skakdit laskivat vihreähohtoiset lasit silmilleen ja alkoivat skannailla varastohallia katseillaan. He löysivät etsimänsä nopeasti.
Toinen näistä riensi välittömästi iskua johtavan peikon luokse ja viittoili hallin toiselle laidalle, jossa heidän huomionsa oli kiinnittänyt kaksi erityisen suurikokoista metallista konttia. Steltiläinen nyökkäsi ja käänsi kenelle tahansa muulle epäkäytännöllisen suuren aseensa kohti nurkkaan ahdistettuja varaston työntekijöitä.
“Kuka teistä osaa käyttää tuota nosturia?”
Kysymystään painottaakseen peikko painoi kevyesti aseensa liipaisinta ja antoi pienen määrän sinistä energiaa purkautua sen piipusta. Viisi kauhuissaan konttaavaa työntekijää vilkaisivat yksissä tuumin ensin toisiaan ja sitten neljän heistä katseet kääntyivät porukan oranssihenkseliseen päällikköön. Peikko virnisti ja kaappasi matoranin puristuksiinsa.
“Alus”, hän huusi seuraavaksi ja kontteja lähempää tutkinut skakdi nyökkäsi ja lähti juoksemaan ulos. Sillä aikaa peikko survoi varaston työnjohtajan kovakouraisesti keskellä hallia sijaitsevan kattonosturin ohjaimiin. Aseen piippu liittyi matoranin seuraksi ohjaamoon.
“Nuo kaksi”, peikko ärjähti ja osoitti kohti kätyriensä valitsemia kontteja. “Perälle.”
“M- minkä perälle?” työnjohtaja ehti kysyä, ennen kuin paikan valmiiksi pirstaloitu oviaukko räjähti. Koko hallin seinä romahti kasaan, kun kanokakäyttöinen leijurekka peruutti siitä läpi takaluukku ammollaan.
Peikon murhaava katse ja pienieleinen vilkaisu kohti alusta oli tarpeeksi viestimään matoranille, mitä häneltä odotettiin. Hän työnsi avaimen koloon ja katossa kahden akselin mukaisesti siirtyvä nosturi hyrähti käyntiin. Halliin peikon kanssa jäänyt skakdi oli sillä aikaa ottanut vastuun muista työntekijöistä ja piti nämä ruodussa lepuuttamalla kiväärinsä piippua korvista edelleen vuotavan le-matoranin ohimolla.
Aseen piipulla motivoitu johtaja työskenteli tehokkaammin kuin koskaan eläessään. Kontit siirtyivät vauhdilla hädin tuskin paikallaan pysyvän leijurekan perälle. Tasapainoiseksi lastausta ei voinut kutsua, ajoneuvo hädin tuskin pysyi enää suorassa epäsymmetrisen lastauksen jäljiltä, mutta kiireen puristamalle peikolle työ oli tyydyttävästi suoritettu. Tästä kiitokseksi työnjohtaja sai iskun kiväärin perästä ja tämä menetti tajuntansa nosturin ohjaimia vasten.
“Pomo, entäs nämä?” karjahti työntekijöitä vahtiva skakdi, kun peikkopäällikkö viittoili tätä liukenemaan kanssaan kohti lastattua ajokkia.
“Siivoa pois. Turha jättää todistajia.”
Mustaan, peittävään kankaaseen pukeutunut harjakas irvisti kädet päänsä päälle nostaneille työläisille, jotka vapisivat holtittomasti peikon käskyn kuultuaan. Skakdi nosti kiväärinsä panttivangeista tätä lähimpänä uikuttavaa miestä päin.
“Bisnes on bisnestä”, korsto tuumasi ääneen. Todellisuus oli viimein uponnut myös muiden varaston työntekijöiden kalloon. Yksi alkoi viimein huutamaan apua. Toinen oli jo purskahtanut kyyneliin. Skakdin sormi puristui liipaisimelle, eikä sivummalla korviaan yhä pitelevä matorankaan voinut kuin katsoa voimattomana.
Kivääri laukesi. Skakdi ei ollut ehtinyt huomaamaan pientä metallista esinettä, joka oli sekuntia aikaisemmin liukunut hänen jalkojensa juureen.
Punainen ionikilpi purkautui esineestä viime hetkellä matoranien ja näiden teloittajan väliin. Zamor, joka skakdin piipusta oli lauennut, kimposi luotisuoraan takaisin sinne, mistä se oli lähtenytkin. Ammus pirstoutui skakdin kasvot kohdatessaan. Lentävät metallinsirpaleet lävistivät tämän kallon lukemattomista kohdista. Maahan tömähtänyt kirkuva, verta vuotava tunkeilija sai rekan perälle kapuavan peikon kääntymään. Häneltä kesti yksi hetki liian kauan ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Kreivin aikaan välintulon tehnyt vahki oli sillä aikaa ehtinyt jo niin lähelle alusta, ettei tämän hyökkäystä pystynyt enää estämään.
Salamannopeudella liikkuva Xen taklasi peikon aluksen perukoille sellaisella voimalla, että sinne lastatut kontit työntyivät aivan tavaratilan perälle. Kokoisekseen aivan liian väkevän vahkin kuristusotteestakin peikko onnistui huutamaan ohjaimissa istuvalle skakdille iskemään nastan lautaan.
Rekka-aluksen perällä kamppaileva kaksikko irtosi toisistaan viimein, kun ajoneuvo kiihdytti tuhatta ja sataa ulos varastohallista Le-Metrun öisille kaduille. Ioniteränsä sytyttänyt Xen yritti sivaltaa kohti puolelta toiselle heittelehtivää peikkoa, mutta saikin tiukan käännökseen mukanaan heittämän korston yhteiselle törmäyskurssille. Molemmat rämähtivät lattialle, Xen peikon valtavasta massasta ja peikko Xenin lujasta metallisesta rangasta.
Pystyyn yrittäminen oli turhaa. Xen tajusi sen kamppailijoista ensimmäisenä. Peikon ylös kampeaminen vesittyi kivuliaaseen potkuun takakontin lattialla edelleen makaavasta vahkista. Peikon polvi irtosi sijoiltaan iskun voimasta ja voivotellen tämäkin jäi nyt makaamaan. Xenille tarjoutui pieni hengähdystauko, jonka aikana tämä ehti pohtimaan, kuinka pysäyttää liikkuva, heittelehtivä vempele.
Hän mietti vain hetken liian pitkään. Raivon valtaama peikko ehti tarttua vahkia tämän kallosta. Ote puristi kovempaa ja kovempaa, mutta Xenin pään lujatekoinen metalli ei antanut myöten. Ymmärrettyään, että vahki oli liian vankkaa tehoa hänen otteelleen, päätti peikko hankkiutua kiusasta eroon vain heittämällä tämä avonaisesta aluksen takaovesta ulos. Viimeisellä hetkellä Xen yritti tarttua rekan takapuskuriin, mutta hän liikkui liian nopeasti. Hän iskeytyi naama edellä asfalttiin ja hetken kipua kirottuaan nousi katsomaan, kuinka rekka kaahasi kohti satamaa peikko takakontista käsin ilkkuen.
Ryöstäjien suunnitelmassa oli vain yksi ongelma. Näiden määränpääksi valikoituneen sataman läheisyys tarkoitti myös sitä, että lähistöllä oli vettä. Ja se, että lähellä oli vettä, tarkoitti, että sen mestarille riitti, mistä ammentaa.
Peikon ja tämän kuskin matka päättyi valtavaan vedestä koostuvaan seinään, joka oli varoittamatta kohonnut keskelle Le-Metrun öisiä katuja. Läheisiä varastorakennuksiakin korkeampi seinämä loiski äänekkäästi, kun rekka-alus ajoi täyttä vauhtia sen sisään. Siellä sen matka pysähtyi kuitenkin nopeasti. Alus jäi kellumaan keskelle vetistä vallia ja sen sisältä purkautui kaksi hahmoa, joista isompi ei selvästi ollut uinut eläessään.
Xen loikki lommoutunutta leukaansa sivellen kadun halki nähdäkseen yllättävän luonnonvoiman tarkemmin. Vihreätiilisen tehdasrakennuksen kulman takaa häntä käveli vastaan tutun naisen siluetti. Kadun valaistuksen osuttua tätä kasvoihin, tunnisti Xen niiden kuuluvan kaupungin ainoalle henkilölle, jolla oli voima tehdä moinen temppu niin pienellä vaivalla. Naho virnuili vasen käsi kohti taivasta kohotettuna. Pienoiskokoinen vetinen laatta leijui hänen kätensä yläpuolella matkien täydellisesti suuremman seinän vellovia aaltoja… tai kenties juuri toisinpäin.
“Tulin niin nopeasti kuin pääsin. Mitä luulet, joko nuo pitäisi päästää alas?”
Nahon kysymys sai Xenin vilkaisemaan takaisin vesiseinän sisälle, jossa rekkansa kanssa uiskentelevat varkaat yrittivät tuloksetta polskia kohti vallin reunoja. Joka kerta, kun toinen näistä näytti onnistuvan, valtava aalto läimäisi nämä takaisin kohti seinän keskustaa. Edestakaisin pulikoivalla skakdilla tuntui kuitenkin menevän paljon paremmin kuin tämän pomolla, jonka naama oli jo muuttunut punaiseksi hengityksensä pidättämisestä. Paniikki tuhosi vauhdilla viimeisiäkin hapenrippeitä tämän verenkierrosta. Hukkuminen oli ainoastaan yhden ison henkäyksen päässä.
Xen kohautti olkiaan ja se riitti Naholle, joka sulki kohotetun kätensä ja laski sen alas. Vesiseinä valahti maahan ja kasteli koko kadunkulman. Putoava rekka ohitti skakdin ainoastaan vaivoin. Isku asfalttiin rysäytti tältä kuitenkin tajun välittömästi kankaalle. Henkeään haukkova peikko rysähti maahan melkein yhtä kovalla äänellä kuin ajoneuvonsakin. Lähellä käyneestä kylmästä kuolemastaan huolimatta tämä kuitenkin tokeni nopeasti. Nähdessään Metru Nuin suuren suojelijan ja häntä jo aiemmin pahoinpidelleen vahkin lähestyvän häntä, lähti varas kuitenkin vielä kerran yrittämään pakoa. Tällä kertaa jalkaisin.
Matka loppui kuitenkin taas lyhyeen. Xenin aikaisemmin perille saama potku oli tehnyt tehtävänsä. Liukkaalla maalla peikon jalka petti lopullisesti, kun tämä yritti nostaa koko elopainonsa sen varaan. Kuului inhottava raksahdus ja uikuttava korsto rysähti maahan eikä enää noussut.
“Sinun tekosia?” Naho ihmetteli ja tutkaili peikon jalkaa, josta törrötti luu sellaisesta paikasta, mistä sen ehdottomasti ei olisi kuulunut. Vesi toan jalkojen juuressa oli alkanut värjäytymään verestä.
“Sain yhden aika hyvän potkun sisään”, Xen myönsi. Naho hymähti tyytyväisenä ja talsi sitten vatsallaan makaavan skakdin vierelle potkaisten tätä kulkiessaan. Vaimeasta ynähdyksestä päätellen tämäkään ei ollut kuollut pudotukseen.
Kyljelleen kaatuneen aluksen takaosa toimi erinomaisena väliaikaissellinä kahdelle tajuttomuuden rajamailla seilaavalle rikolliselle. Kultakanohiset Metru Nuin kaartilaiset saapuivat muutamaa minuuttia Nahon perästä ja alkoivat hinaamaan rekkaa sisältöineen kohti lähintä asemaa. Normaalisti vahkien työ, mutta vapaaehtoisvoimilla vahvistetut Lhikanin uskolliset saivat lastinsa liikkeelle yhden ajoneuvon ja neljän keihäin varustautuneen vartijan voimin.
Kaksi Ga-Metrusta saapunutta kaartilaista jäi Nahon ja Xenin kanssa katsomaan, kuinka joukkio katosi käännyttyään seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Vahkilla oli kuitenkin kiire kääntyä jo takaisin. Kun Naho tiedusteli, minne hän oli menossa, vastasi Xen ainoastaan: “Siellä oli kolmas.”
Näkymä varastohallissa oli lohduton. Kun Xen palasi sinne Naho ja kaartilaiset vanavedessään, kyhjöttivät matoranit yhä ionikilven takana piilossa. Korviaan pitelevä toveri oltiin vedetty kilven taakse muiden joukkoon. Niin oli myös nosturista kiskottu työnjohtaja, joka ei ollut vieläkään palannut tajuihinsa. Murheellisen näyn kruunasivat kuollut yövartija ja kuiviin kilven eteen vuotanut skakdi, joka ei ollut liikkunut enää toviin.
“Mata Nui… auttakaa heidät pois täältä… ja soittakaa lääkintäyksikkö”, Naho parahti kaartilaisille, joista toinen puhui jo korvaradioonsa apuvoimia kutsuakseen. Xenin ja edelleen tolpillaan olevien varastotyöntekijöiden voimalla haavoittuneet kannettiin ulos odottamaan lääkintähenkilökunnan saapumista. Kun Xen viimein palasi sisälle, oli Naho kumartuneena ensi-iskun vastaanottaneen kuolleen yövartijan yläpuolella.
“En ehtinyt ajoissa…” Xen pahoitteli, mutta Naho ei suostunut ottamaan vastaan vahkin vaatimattomuutta.
“Ja olit silti paikalla minua nopeammin. Piru vie, meillä olisi pelkkiä ruumiita täällä, jos et olisi sattunut olemaan lähistöllä.”
Nahon sanat eivät lohduttaneet Xeniä hirvittävän paljoa, vaikka hän tiesi kyllä itsekin, että hän oli liikkunut niin nopeasti kuin mahdollista. Ohikulkumatkallaan Xen oli kuullut, kuinka varkaiden rekka oli täräyttänyt varaston ovesta läpi. Protokollan mukaisesti hän oli soittanut heti lähimpänä partioivalle toalle. Hänen mielessään ei ollut kuitenkaan edes käynyt ajatus apuvoimien odottamisesta. Sisään rientänyt vahki oli siihen päätökseen tyytyväinen. Ionikilpi oli ehtinyt skakdin ja matoranien väliin viimeisellä mahdollisella sekunnilla.
“Tämä on julmaa… jopa xialaisten standardeilla”, Naho mutisi ja siveli sormellaan pitkin yövartijan auki ammottavaa rintakehää. Näky muistutti toaa aivan liikaa vanhoista päivistä.
“Mistä tiedät, että juuri xialaiset?” Xen ihmetteli. “Eikä esimerkiksi metsästäjät.”
“Nämä ovat palkkasotureita”, Naho viittasi sivummalla omassa veressään makaavaan skakdiin. “Metsästäjillä ei ole paljoa syytä palkata ketään tekemään omaa työtään. Ja minä tunnistin sen peikon. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku on maksanut hänet terrorisoimaan satamiamme.”
“Ne olivat valmiita teloittamaan koko poppoon. Mitä hittoa ne tahtoivat näin kovasti?” Xen pohti ääneen. Kontit, jotka varkaat olivat yrittäneet viedä mukanaan, olivat jo matkalla kohti asemaa, eikä Xen ollut ehtinyt edes ajatella niiden sisään vilkuilemista. Hänen onnekseen siellä, mistä kontit oli nostettu, oli pieni metallinen pöytä. Pöydän päällä taas lepäsi muutama kansio ja pino työnjohtajan muistiinpanoja. Ennen kuin Naho ehti edes älähtää väliin, vahki oli rynnännyt niiden luokse ja löysi päällimmäisen kansion ensimmäiseltä sivulta täsmälleen sen, mitä etsikin.
“Animus-paristoja…”
“Kuulostat siltä, että tiedät niistä jotain”, Xenin taakse astellut Naho tuhahti vähän liiankin äkkipikaisesti.
“Minä vietin puolet nuorista päivistäni sotalaivoilla, Naho”, Xen muistutti. “Tai… nuoremmista päivistäni? Osaisin vaihtaa tällaisen unissani. Ja vaihdoinkin. Xcution söi tällaisen yhdellä lennolla.”
Xen vilkaisi taakseen toaa, jonka kasvoilta oli kadonnut kaikki väri. Sitten hän vilkaisi takaisin kansioon. Sitten taas Nahoon, joka yritti parhaansa suoristaa ryhtiään.
“Miiiksi te muuten edes valmistatte näitä enää? Ei kai Metru Nuilla ole edes mitään näiden kanssa yhteensopivaa.”
“Yllättyisit, jos tietäisit, kuinka paljon Ta-Metrusta pyörii edelleen sota-ajan vempeleillä”, Naho korjasi jälleen kuin olisi harjoitellut argumenttinsa etukäteen.
“No olipa miten hyvänsä, näitä ei ehkä kannattaisi säilyttää enää vartioimatta. Jos xialaiset ovat valmiita tappamaan näiden vuoksi. Mitähän hittoa ne edes…”
“Sitä paremmalla syyllä me tarvitsemme vahkit takaisin kaduille”, Naho keskeytti. “Oli ihme, että satuimme molemmat olemaan kulmilla. Kuinka monta tragediaa Metru Nuilla tapahtuu tänä yönä ilman, että saamme edes tietää?”
“Ei, et kai sinäkin puolla sitä kamalaa aloitetta…” Xen ähkäisi. Normaalisti Nahon pelkkä läsnäolo olisi saanut hänen mielensä perukat kutisemaan jännityksestä, mutta yhdellä vaivaisella mielipiteellä kuva, jonka hän oli sota-ajan sankarista mieleensä rakentanut, menetti tukipilarin, jos kaksikin.
“Minä tiedän, että olette huolissaan… Valkoisesta Kuningattaresta, mutta tämä kaupunki leviää käsiin ilman poliisivoimia. Hitto, minä en ole nukkunut melkein viikkoon. Eikä Lhikan. Ja jos väität itse pärjänneesi paremmin niin en usko. Musta Käsi voi jatkaa vahkitekoälyn tutkimista aivan vapaasti senkin jälkeen, kun ne on saatu takaisin virkaan.”
Xenin päähän sattui. Ei siksi, että hänkään ei ollut unta paljoa viime aikoina harrastanut, eikä edes siksi, että hänen motivaationsa vääntää aiheesta oli pohjamudissa. Naho ei sitä tiennyt, mutta vahkin päässä käytiin parhaillaan täysin ääliömäistä keskustelua aiheen tiimoilta, eikä Xenillä itsellään ollut siihen sananvaltaa. Äänien kakofonian keskeltäkin hän kuitenkin onnistui viittomaan käsillään merkin, että hän ei halunnut jatkaa aiheen käsittelyä. Hän oli saanut tehdä sitä tarpeeksi jo paikallisen lehdistön kanssa.
Xenin herpaannutti ulkoa kuuluvat hälytysajoneuvojen äänet. Apu oli saapunut traumatisoituneiden varastotyöläisten tueksi. Kun vahki ja toa saapuivat ulos, olivat fyysisesti loukkaantuneet jo henkilökunnan hoivissa kanokoilla leijuvan ambulanssin takana. Naho ohjeisti kaartilaisia ja hoitohenkilökuntaa myös hakemaan sisällä makaavat ruumiit. Rikostutkinta saapuisi seuraavana aamuna paikalle ja siivoaisi hallin.
Puoliksi räjähtäneeseen ulkoseinään nojaileva Xen katsoi, kuinka tilanne viimein purkautui. Ambulanssin poistumisen myötä satama-alue hiljeni jälleen ja kauemmaksi kadunvarteen kerääntyneet yökyöpelit sivustaseuraajatkin lähtivät kohti kotejaan. Naho asteli Xenin vierelle nojaamaan samaiseen seinään. Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään, mutta lopulta Naho avasi suunsa ja sanoi ääneen sen, mikä illan kohtaamisessa oli ollut ilmiselvimmin pielessä.
“Jotakin on tapahtunut. Sinä et koskaan ole näin hiljainen.”
Xenillä ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka vastata. Onu-Metrun syvyyksissä edellisenä päivänä tapahtunut kohtaaminen oli luonteeltaan niin toismaailmallinen, ettei hän olisi osannut kuvailla sitä ilman, että hän kuulosti seinähullulta. Hänen ajatuksensa viilettivät edestakaisin jossain silvotun äidin ja kranakuningattarien myrkynvihreän maailman välillä. Mikään siitä ei muotoutunut niin selkeäksi ajatukseksi, että sen olisi voinut jakaa. Toisaalta Xen ei ollut edes varma, oliko Naho sellainen, jolle hän olisi edes tahtonut.
Mangai jäi lopulta ilman vastausta. Hän huokaisi syvään ja taputti Xeniä toverillisesti olkapäälle. Niin tehdessään hän huomasi viimein myös vahkin leukaan ilmestyneen jurmun, jonka aikaisempi taistelu oli aiheuttanut.
“Kuule, Xen. Äitisi ei koskaan ollut mikään runoniekka, luoja paratkoon ei ollut, mutta hänellä oli yksi ihan hyvä sanonta, joka jäi elämään Ga-Metrun prikaatissa sodan aikaan.”
Xen ei ollut odottanut Niz-korttia tällaisessa tilanteessa. Kyllähän hän tiesi, että Ga-Metrun toat olivat historiallisesti aina pitäneet yhtä. Tämä ei silti tuntunut hänestä sopivalta hetkeltä nostaa asiaa esille.
“‘Yö on pitkä, jos aamua pelkää.’ Lyhyt, ytimekäs ja täyttä totta. Se oli hänen tapansa KÄSKEÄ KOKO JENGI NUKKUMAAN JA VÄHÄNKÖ ÄKÄISEEN!”
Xen ei voinut olla tirskahtamatta. Nahon kovaääninen imitaatio kuulosti paljon enemmän hänen äidiltään kuin sanonta itsessään. Hän pystyi helposti kuvittelemaan valkotakkisen veden toan ärjymässä sotilaille siitä, kuinka tärkeää uni oli aivojen toiminnalle.
“Niin, ehkä minun pitäisi”, hän sai lopulta kakistettua ulos. Naho ei näyttänyt millään tapaa tyytyväiseltä vastaukseen, mutta hän ei myöskään kokenut tehtäväkseen puristaa vahkista ulos mitään vasten tämän tahtoa.
“Kuule, en ole oikeasti kovin hyvä pitämään kannustuspuheita. Ne oli aina enemmän Mexxin heiniä.”
“Ei… tarvitsekaan”, Xen keskeytti. Enemmän kuin yhdellä tavalla, hän toivoi, että se olisi ollut juuri Mexxi, joka häntä yritti tsempata. “Kuule… öh, ei ole oikeastaan edes minun partiovuoroni. Joten jos minä nyt sitten kuuntelen neuvoa ja lähtisin kotiin nukkumaan.”
He tuijottivat hetken toisiaan. Sitten Naho kohautti olkiaan hyväksyvästi.
“Minunkin pitäisi palata takaisin toimistolle. Mexxin on parempi tehdä oma vuoronsa. Hän on jättänyt liian monta välistä ilmoittamatta…”
Veden toa toivotti Xenille hyvää yötä ja lähti talsimaan katua pitkin kohti etelää. Hän huikkasi vielä viemään terveiset Nurukanille ja kiihdytti sitten täyteen juoksuun. Xen jäi katsomaan toan perään, mutta hänen keskittymisensä katkesi ällöttävään kommenttiin ajatustoimintansa keskellä.
♫Se on treenannu. Jumalauta, mitkä pakarat.~♫
Xen huokaisi syvään ja hautasi kasvot syvälle käsiinsä. Hän olisi tahtonut jättää kommentin kokonaan omaan arvoonsa, vaikka muutaman vuosikymmenen takainen Xen olisi unelmoinut pidempäänkin sitä faktaa, että Naho oli selvästi elämänsä kunnossa ja sai Lhikaninkin näyttämään kukkakepiltä rinnallaan. Tämän päivän Xen olisi kuitenkin toivonut, että siruneito olisi ollut edes hetken hiljaa.
Kuten myös ne kaksi uutta ääntä, jotka sen kanssa kinastelivat.
Nahon uidessa täyttä vauhtia kohti etelää, suuntasi Xen pohjoiseen. Liittymä Onu-Metruun oli jo kaukana takana, kun vihreä moottoripyörä kiihdytti kohti Ga-Metrua pitkin tyhjiä katuja, joilla raitis ilma piiskasi virkistävästi Xenin kasvoille. Vauhdin hurma ja syysilman kirpeä puraisu antoivat hänelle tarvittavan piristysruiskeen jatkaa vielä hetki. Vaikka uuvuttava väsymys painoi hänen harteillaan, hän ei ollut vielä valmis palaamaan takaisin kolkkoon Käteen ja sen maanalaiseen loukkoon. Ei ennen kunnollista maisemakierrosta.
Muusta liikenteestä ei tähän kellonaikaan tarvinnut murehtia, joten vahki nosti nopeutensa surutta lävitse raja-alueen rajoituksista. Hänen kiireisessä mielessään pyöri nyt liian paljon ajatuksia. Hän tarvitsi pienen hetken vain itselleen.
Paikka löytyi lopulta Ga-Metrun rajan jälkeen. Pyörälle löytyi turvallinen pysäköintipaikka ja tikkaat kerrostalon katolle olivat helposti saavutettavissa. Pieni metallinen rasia kainalossaan Xen kapusi talon huipulle, astui huimaamatta sen reunalle ja roikotti jalkojaan kevyessä syystuulessa. Näkymä oli juuri sitä, mitä hän oli etsinyt. Ga-Metru sen kaikessa kauneudessaan avautui hänen edessään. Hän ei ollut saanut siitä vieläkään tarpeekseen. Se oli aina ollut hänen suosikkimetrunsa. Rakennuksien välissä soliseva vesi ja niitä pitkin kiipeilevät köynnökset muistuttivat häntä retkistä äitinsä kanssa.
Ennen vuosikymmenien vankeuttaan kaupungin horisontti oli aina täynnä savua, sumua ja murhetta. Jokainen vilkaisu suuntaan, jos toiseenkin koostui ikävästä ja kaipuusta. Xen oli varma, että hän ei koskaan kyllästyisi siihen, mitä hän näki nyt. Metropoli oli eheämpi kuin koskaan. Se oli kaunis kaikilla niillä tavoilla, millä Nizin ja Killjoyn tarinat sitä hänen nuoruudessaan kuvailivat. Xenillä oli edelleen vaikeuksia käsittää, että sinä aikana, kun hän oli virunut Onu-Metrun pohjalla, kaikki hänen tuntemansa oli korjattu ja rakennettu uudelleen. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun hän kapuaisi jonnekin korkealle sitä ihastelemaan.
Näkyä hetken aikaa ihailtuaan Xen avasi rasian, jonka hän oli kantanut katolle mukanaan. Eväsleipiä mutustellessaan hän unohti hetkeksi varaston lattialla kuolleena maanneen matoranin. Ja sen, kuinka oudosti Naho oli käyttäytynyt, kun hän oli saanut tietää, mitä sieltä oli yritetty varastaa.
Sitä mielen selkeyttä kesti kuitenkin vain voileivän syönnin ajan, mikä ei ollut kovin pitkään, koska ruokaa suuhunsa saatuaan Xen tajusi, kuinka nälkä hänellä olikaan. Rasia tyhjeni nopeasti. Kävipä hänellä mielessään ajatus siitäkin, että kenties toisissa todellisuuksissa mielellään matkaaminen kuluttaisi energiaa jotenkin tavanomaista enemmän.
“Ei”, ääni hänen päässään tuumasi. “Ei niin”, vahvisti toinen. ♫Pfff, bälälälälälä~♫, pärisytteli kolmas, omaan ääneensä rakastunut.
“Miksi se niin toimisi?” Ihmetteli neljäs, Mekaanikolle kuuluva, muita arkisempi ääni.
“…” mutisi Lähetti hädin tuskin ääneen.
Xen pyöritteli silmiään, sulki tyhjäksi rouskutetun eväslaatikkonsa ja asetti kätensä taakseen niin, että hän pystyi nojaamaan niihin.
“Se teidän tarinanne taisi muuten jäädä kesken”, Xen sitten mutisi huomioiden päässään tapahtuvan keskustelun ensimmäistä kertaa sitten Nahoon törmäämisen. Hänen sanansa oli tarkoitettu erityisesti pääkoppansa kahdelle uusimmalle vierailijalle, jotka olivat seuranneet häntä sen jälkeen, kun hän oli kavunnut ylös Nuparun kaivauksilta.
“Päätökseen pääsimme.” “Tarinan loppuun.”
“Seppä riisti.” “Seppä anasti.”
“Kello jäi.” “Kello tikittää.”
“Pesä, häpäisty.” “Koti, riistetty.”
Oli vaikea olla tuntematta hieman sympatiaa lihasiskoksia kohtaan. Tai ainakin niin kauan, kun Xen ei muistellut, miltä nämä todellisuudessa näyttivät. Hän oli luvannut jo itselleen, että “lihaa” ei pidä miettiä liikaa.
“Hei, mikä se kellojuttu oikein nyt on? Minä kuulin ne silloin, kun Ko-Metrussa ryskyi. Kuulosti siltä kuin ne olisivat tikittäneet…”
“Kaikkialla.” “Teknisesti ottaen.”
“Mutta ei paikassa.” “Vaan ajassa.”
“Kellot ovat.” “Aina ovat.”
“Aina olleet.” “Ja aina tulevat olemaan.”
“Ei ole sinistä.” “Ilman punaista.”
“Eipunaista.” “Ilman keltaista.”
♫Aika kuluu!~♫, keskeytti Siru. Kaikki muut äänet odottivat kärsivällisesti, että hihitys lakkaisi.
“Koneisto on aina ollut täällä”, viimeisien naurunpurskahduksien päälle puhuva Mekaanikko täsmensi. “Seppä nimestään huolimatta ei sitä takonut. Vain… ööh, manasi sen esiin. Taivutti tahtoonsa.”
“Mutta sehän on vain iso kello!” Xen huomautti ehkä hieman liiankin kovaan ääneen. Jossain alempana itsekseen puhelevaan vahkiin herännyt Ga-Matoralainen kurkkasi ulos tuuletusikkunastaan, ennen kuin palasi takaisin nukkumaan.
“Tai siis”, Xen jatkoi nyt paljon hillitymmällä volyymillä. “Mihin hän sitä tarvitsee? Onko hänellä niin huono näkö, että tarvitsee tosi… tosi ison kellon?”
Xen teki tietoisen valinnan jättää huomiotta äänistä viimeisen.
“Mitä… äh, mitä se edes tarkoittaa, että näkee aikaa? Sitäkö se lätinä kaikkinäkevyydestä tarkoittikin?”
♫”Se tarkoittaa, että persettä on sekä edessä että takana.”~♫
“Pystyykö tuon naisen äänenvoimakkuutta säätämään?” mekaanikko parahti. “Ärsyttää pahasti.” “Harmittaa semisti.”
“Voisitko sinä Siru kiltti antaa meille hetkeksi rauhan, jooko?” Xen yritti maanitella lempeimmällä mahdollisella äänellään. “Minun pääni sopassa on jo aika monta kokkia, ja olisi kiva rauhoittua edes vähän.”
♫Hullu akka! Ääniä pää täynnä. Ei edes aikaa ajatella kauniita, hyllyviä, mmmmuhkeita pak-.~♫
“Joo, nyt saa riittää”, Xen keskeytti siruneidon lauseen, ennen kuin se pääsi kiusaannuttamaan ketään. Yhdellä rivakalla repäisyllä vahki irrotti Nimdan ketjustaan ja laski sen vierelleen harmaalle katolle. Hän ei yleensä riisunut sirua, ei edes nukkuessaan, mutta päänsärkyä valmiiksi potiessaan hän oli valmis ottamaan sen riskin, että Ga-Metrulainen vesilintu kävisi sen hänen vierestään kaappaamassa.
“Parempi?”
“Parempi.” “Parempi.”
“Parempi.”
“…”
Viisikko nautti pienen hetken siitä, että oli hiljaista. Erityisen paljon siitä nautti pääkopan omistaja, joka kuitenkin todellisuudessa janosi ymmärtää lisää. Kuningatarten elävääkin elävämpi tarina Sepän saapumisesta oli katkennut varaston ryöstöön juuri, kun Xen koki osaavansa kysyä oikeita kysymyksiä.
“Mitä tulee kaikkinäkevyyteen”, Mekaanikko jatkoi keskeytynyttä mietettään, “se ei ole täydellinen. Kellonkin kanssa hän näkee vain sen, mikä on ennalta määrätty.”
“Tuo saa sen silti kuulostamaan siltä, että hän näkee sillä tulevaisuuteen…” Xen sanoi.
“Parempi sana lienee ‘ennustaa’, koska eiväthän nekään aina toteen käy. Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että kaikkia ei ole sidottu kelloon. Valkoinen kuningatar ei näe sellaista, mikä ei jo valmiiksi tikitä.”
“En ymmärrä…”
“Äpärät välttää.” “Äpärät karttaa.”
“Kaikkinäkevä näkee vain kanisterista tulleet.” “Uusi elämä silmiä kääntää.”
“…” Lähetti argumentoi.
“Niin minäkin luulen”, Mekaanikko myönsi. “Ei voi olla sattumaa, että Seppä polkaisi suunnitelmansa käyntiin juuri silloin, kun nazorakit alkoivat saamaan jalansijaa välisaarilla.”
“Joten… kuningatar ei näe heitä… ajassa?”
“Niin minä luulen. Hän ei voi nähdä maailmassa, jota marssittaisi toisenlainen kone.”
Xen huokaisi. Matoro oli kertonut hänelle paljon tämän saarta piirittävästä voimasta, mutta toistaiseksi hän ei edes tiennyt, miltä “nazorak” näytti tai kuulosti. Klaanilaisten puheiden ja Mekaanikon teorian myötä hän oli kuitenkin vakuuttunut, että uhkan täytyi olla todellinen, jos se sai myös Valkoisen Kuningattaren ja tämän Sepän kaltaiset kiirehtimään.
Hänen katseensa nauliintui taivaalle. Tarkemmin ottaen siihen pieneen mustaan pisteeseen, joka velloi tähtien loisteen lomassa. Mutta muutama strateginen pilvi peitti suurimmaksi osaksi hänen näkyvyytensä. Pelkkä tieto sen olemassaolosta kuitenkin vietti hänen ajatuksensa siihen, mitä kuningattaret olivat hänelle kuvailleet. Musta aurinko, joka oli repeytynyt heidän kotinsa taivaalle, oli syönyt…
“Meidän maailmamme ei ensimmäisenä kaatunut.” “Toisaalla on jo maailma taipunut.”
“Ennen meitä on aurinko syönyt.” “Ja syö vielä meidän jälkeenkin.”
“Ellet seppää estä.” “Ellet taivasta varjele.”
“Arvostan luottamusta, mutta… te pyydätte ihan kohtuuttomia. Hän repi reiän maailmanne kattoon ja kiskoi teidät maan ytimeen kellotaululla! Mitä hiivattia minun kuuluisi tehdä? En yhtä matorania edes ennättänyt pelastamaan…”
“Ah, mutta äpärän tie kulkee Sepältä piilossa!” Mekaanikko yritti parhaansa mukaan lohduttaa. “Valkoinen Kuningatar kuulee vain sen, minkä annat hänen kuulla. Älä aliarvioi yllätyksen voimaa sellaista vastaan, joka luottaa näkevänsä kaiken.”
“Ei kyllä tunnu siltä, että olen piilossa, kun päässäkin vilisee tuhat ääntä yötä päivää.”
“Itsepähän pidät linjaa auki”, Mekaanikko huomautti.
“…” Lähetti myöntyi.
“Helpompaa pitää se suljettuna silloin, kun on saanut edes vähän nukkua”, Xen marisi vastaan.
“Meidän pitää muuten ehkä tehdä asialle jotain. Parempi opetella sulkemaan mielesi kunnolla, että ei käy niin kuin Sarajille.”
“Sarajille…” Xen toisti. “Hetkonen… mitä Sarajille on tapahtunut?”
Kiusaantunut hiljaisuus. Kuningattaret eivät halunneet osaa eikä arpaa tähän keskusteluun. Mekaanikkokin tajusi lipsauttaneensa jotain sellaista, joka olisi ehkä pitänyt esitellä hienovaraisemmin.
“Hän… ööh…”
“Isä?” Xen tivasi.
“No se oli vähän monimutkaisempi juttu.”
“Mutta se oli isä, eikö ollutkin?”
“Niin…” Mekaanikko myönsi. Xen antoi käsiensä valua, kunnes hän rojahti taaksepäin selälleen. Kylmä katto otti hänen takaraivonsa vastaan vähän liian lujaa. Se ei ainakaan parantaisi hänen päänsärkyään.
“Voi helvetti…”
Xenin edelliset muistot Sarajista eivät olleet edes millään tapaa miellyttäviä. Kohtaamisesta Onu-Metrun pohjallakin tuntui olevan jo vuosia, vaikka siitä oli todellisuudessa kulunut vain kourallinen viikkoja. Siltikin häntä kouraisi nyt kuulan alta tavalla, joka salpasi hänen hengityksensä. Ennen sitä hirvittävää yötä, joka Xenin kellariin vangitsi, hän muisti Sarajin sinä siistinä isoveljenä, joka sai astua taistelukentälle Nurukanin ja Ficuksen rinnalle. Mutta myös isoveljenä, joka oli aina valmis hiipimään hänen kanssaan ulos katsomaan kaupunkien vilkkuvia valoja silloin, kun olisi pitänyt olla nukkumassa. Ajatus siitä, että se isoveli oli nyt poissa, teki kipeämpää kuin Xen olisi koskaan uskaltanut arvata.
“Hänellä on hauta Bio-Klaanin saarella”, Mekaanikko rikkoi taas hiljaisuuden. “Ehkä pääset joskus käymään siellä.”
Mekaanikko ei edes tajunnut sitä ironiaa, että hänelläkin oli hauta sillä samaisella saarella. Hauta, jota yhä huolsi musta androidi, jonka elintehtävä oli pitää huolta, että sille istutetut kanervat voivat hyvin.
“Päähän sattuu”, Xen ulvahti vastaukseksi. Hän ei enää tiennyt, oliko hänen vasemmalle silmälleen kirvonnut kyynel peräisin jomottavasta kivusta, Sarajin poismenosta vaiko kaikista niistä samaan aikaan. Tällaisina hetkinä häntä turhautti kuitenkin suunnattomasti, kuinka vähän hän tuntui pystyvän tekemään. Sepän ja kuningattarien taistelukin tuntuivat kuin tarujen suurelta sodalta. Vaivattomuus, jolla Naho pysäytti rikollisten pakoretken, oli kuin suoraan sarjakuvien sivuilta. Ja tässä hän nyt makasi, katolla itkemässä veljeä, joka edellisellä tapaamisella oli yrittänyt tappaa hänet.
“Sano jotain tyhmää”, hän sitten aneli ja tarttui vieressään makaavaan siruun kuin vanhaan rakastajattareeseen. Hylätyksi tulemisesta mustasukkaistunut neito kuitenkin vain tuhautti tympääntyneesti ♫no en♫ ja jatkoi sitten mykkäkouluaan. Hiljaisuus oli äkkiä muuttunut meteliä tuskastuttavammaksi.
“Kuule, jos haluat ajatukseksi hetkeksi jonnekin toisaalle…”
“Kiitos, mutta enempi ajatteleminenkin kuulostaa kivuliaalta.”
“… niin minä kyllä näyttäisi sinulle mielelläni jotain”, Mekaanikko runnoi ehdotuksensa väkisillä loppuun. “Muistatko silloin, kun näytimme Matorolle, miltä sinusta tuntui? Mitä kaikkea olit nähnyt. Silloin, kun he päästivät sinut vapaaksi.”
Muistihan hän. Oli vaatinut vain yhden harppauksen kohti Xenin mielen perukoilla tikittäviä kelloja, ja muistojen padot olivat auenneet avoimella sydämellä saapuneelle toalle. Hän olisi antanut puolet raajoistaan, jos olisi vain saanut palata siihen hetkeen.
“Minulla ei ole ehkä näyttää sinulle mitään niin… korkealentoista, mutta se, mitä Naho aiemmin sinulle sanoi, herätti minussa yhden muiston. Tahtoisitko katsoa sen kanssani?”
Xen nousi hitaasti takaisin istuma-asentoon ja huokaisi väsyneesti. Hänen leukansa lommokin oli alkanut jomottamaan. Vahkin pääkopassa oli jo meneillään aivan tarpeeksi, vaikka hänen täytyi myöntää, että Mekaanikon tarinatuokio tuskin ainakaan pahentaisi tilaa enempää.
“Hyvä on, mutta ei mitään romaania. Minä meinasin ihan oikeasti yrittää nukkua vielä tänään.”
“Sulje silmäsi ja hengitä syvään.”
Mutta Xen tiesi jo, miten tontun temput toimivat. Hän luovutti osan mielestään kranaverkon toiselle päälle ja elävät kuvat alkoivat välittömästi täyttää hänen verkkokalvojaan. Unessa hän ei ollut, mutta sisällä tarinassa kylläkin, samaan tapaan kuin kuningattarien kertoessa kamppailustaan Seppää vastaan.
Ilma tuoksui edelleen vesistölle, maa hänen allaan oli yhä tornitalon katto, mutta hänen näköaistinsa oli vienyt hänet puiseen mökkiin jonnekin aivan toisaalle, aivan toiseen aikaan.
Pieni punainen tonttu seisoi hänen edessään. Varpaillaan tälle aivan liian korkealle pöydälle kurotteleva Mekaanikko oli syventynyt keskustelemaan punamustahaarniskaisen teknojätin kanssa, jolle pöytä taas oli suhteessa humoristisen pieni. Xen ei ollut uskoa näkemäänsä. Mekaanikko oli tuonut hänet muistoonsa Killjoyn kanssa.
Ennen kuin Xen ehti valittaa Mekaanikon surkeasta tilannetajusta ja siitä, kuinka hänen isänsä oli juuri nyt viimeinen henkilö, jonka hän halusi nähdä, keskeytti Mekaanikon, sen nykyhetkessä olevan, ääni hänet ennen kuin hän sai sanaakaan suustaan.
“Hän kirjoitti kirjaa.”
“Täh?”
“Katso pöydälle.”
Xen otti askeleen eteenpäin puisella lattialla ja kuikki isänsä olan ylitse, mitä tämä puuhasi. Jätin oikeaan käteen oli puristunut tuiki tavallinen lyijykynä ja sen alla lepäsi vino pino suttuisia papereita, jotka oli raapustettu täyteen pienen pientä tekstiä. Päällimmäisen paperin yläreunassa komeili kuitenkin otsikko, johon oli nähty selvästi muuta tekstiä enemmän vaivaa.
Hunter’s Joyrney.
“Elä helvetissä.”
“Mm-h.”
“Se ääliö laittoi otsikkoon punin omasta nimestään.”
“Jep.”
“Ei saakeli.”
Muistomekaanikko, tai Creedy oikeastaan, ei tuntunut välittävän kirjan vakavuuden rajoja koettelevasta otsikosta, vaan jatkoi ideointia ison ukkelin kanssa. Xen hädin tuskin sai selvää näiden keskustelusta, mutta siitä ei silti jäänyt epäselväksi, että kyseessä oli jonkinlainen omaelämänkerta.
“Kelataanpas hieman”, äänitasolla olemassa oleva Mekaanikko tuumasi. Ja aika, se pirullinen aika, alkoi juosta nopeammin. Xen otti vaistomaisesti ison harppauksen taaksepäin, kun hahmot huoneessa alkoivat vilistä edestakaisin. Ikkunasta kajastavasta valosta saattoi päätellä, että päivät kuluivat kuin sekunnit. Vaan paperipino pöydällä liikkui ja kasvoi. Puutasolla lojuvat tavarat sinkoilivat puolelta toiselle kuukausien ja vuosien vieriessä. Kaikki liikkui, paitsi kolmea hahmoa esittävä valokuva pöydän kulmassa, joka pysyi täydellisen paikallaan koko kelauksen ajan.
“Kirja oli minun ideani, oikeastaan”, Mekaanikko kehuskeli. “Ja vaati hieman suostuttelua. Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä kynän kanssa, mutta vuodet opettivat. Tekstikin parani loppua kohden. Ja… kas tässä!”
Aika alkoi jälleen tikittää rauhallisempaan tahtiin. Se hidastui, hidastui ja hidastui, kunnes hahmot Xenin edessä liikkuivat jo paljon hitaammin kuin niiden olisi normaalistikaan kuulunut. Lopulta liike pysähtyi kokonaan. Sivu jäi keskeneräiseksi Killjoyn sormien alle ja Xen uteliaana marssi vakoilemaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Kappale, jonka keskeneräistä tekstiä hän luki, oli selvästi jatkoa edelliseltä sivulta. Se oli keskustelu Killjoyn ja Mustan Käden muinaisen turvallisuuspäällikön välillä. Tärkeää, ja se, mihin Xen kiinnitti kuitenkin huomionsa, oli lainaus aivan kappaleen lopussa.
“Yö on pitkä, jos aamua pelkää. Aika taipuu kyllä mielen edessä. Toivota sarastus tervetulleeksi ja katso, kuinka viisarit saavat vauhtia alleen.”
Xen huokaisi syvään. Naho oli ollut oikeassa siinä, että Nizin runosuoni ei olisi moiseen taipunut.
“Se oli siis isän sanonta.”
“Ja äitisi muisti siitä hädin tuskin ensimmäiset sanat. Ihan hyvästä neuvosta jäi elämään vain irtonainen lause. Vähän surullista sinänsä, mutta sen jälkeen, mitä isällesi tapahtui Klaanissa, häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa korjata sitä väärin lainaavia.”
“Kunnes hän alkoi kirjoittaa?”
“Kunnes hän alkoi kirjoittaa.”
Xen ei voinut olla huomaamatta, kuinka pahasti Killjoyn haarniska oli kulunut vuosien varrella. Missä tämä mökki sijaitsikaan, ei se selvästi tarjonnut tälle paljoakaan rauhaa. Samalla tavalla kulunut oli mökkikin. Puinen lattia oli ainakin sentin matalampi kuin muiston alussa. Eittämättä kulunut Killjoyn raskaiden askelien alla. Tavaraa oli kertynyt jokaiseen nurkkaan. Sanomalehtien pino etuovella kasvanut miehen itsensä kokoiseksi. Tämä ei ollut se ympäristö, mihin Xen oli isänsä eläkepäivät kuvitellut.
Mutta ennen kuin hän ehti sitä enempää märehtimään, alkoi muisto jo hälvenemään. Ensin katosi mökki, sitten sen omistaja. Viimeiseksi hävisi sen muistelija, pieni mekaanikko, joka myhäili tyytyväisenä Nui-Kralhin edistykselle. Sitten oli taas vain katto, kaupungin valot ja syystuuli, joka puuskallaan puhalsi Xenin hupun miltei tämän päästä.
“En olisi uskonut isästä kirjailijaksi. En ainakaan kovin hyväksi sellaiseksi.”
“Voi, älä ymmärrä väärin. Se teksti oli suureksi osaksi aivan kammottavaa. Luin sen keskeneräisenä ainakin kolmesti ja erityisesti ne varhaisten vuosien luvut olivat aika kivuliasta pureskeltavaa. Mutta eipä se sen pointti ollutkaan. Se oli enemmän terapiaa. Paljon kaivattua sellaista.”
Xen naurahti. Mielikuva Mekaanikosta lukemassa vanhan miehen jaaritteluja oli kieltämättä humoristinen.
“Saiko hän sitä valmiiksi?”
“Tuo viimeinen hetki oli noin vuosi takaperin. Hän arvioi silloin, että hän oli puolivälissä prosessia.”
“Ja kauanko hän kirjoitti sitä?”
“Kaksitoista vuotta.”
Xenin leuka loksahti auki. Hän tavaili Mekaanikon sanat uudestaan, mutta ääntäkään päästämättä.
“Hän tiesi jo tovi sitten, että hänen aikansa on käymässä vähiin, ja että hän tuskin saisi sitä koskaan valmiiksi. Hän ei kuitenkaan tuntunut olevan siitä pahoillaan. Matka oli tässä tapauksessa määränpäätä tärkeämpi.”
“Niin varmaan…”
Kärsivälliseksi Xen ei Killjoyta koskaan olisi tuominnut. Ei ainakaan omien muistojensa perusteella. Mutta jokainen hetki, jonka hän sitä mietti, häntä pelotti entistä enemmän, että hän ei ehkä koskaan tuntenut tätä kovin hyvin.
“Ja öh, se mökki räjähti hiljattain, joten alusta se pitäisi kumminkin aloittaa”, Mekaanikko täydensi.
“No niinpä tietenkin.”
Xenin ajatukset harhailivat edelleen Killjoyn pöydällä olleessa valokuvassa. Hän muisti, kun se otettiin. Muisti, kuinka innoissaan hän oli. Killjoyn oli täytynyt kantaa sitä mukanaan kaiken tämän… aikaa.
Hän sai viimein kammettua itsensä takaisin seisomaan. Metru Nuin horisontti jatkoi vain olemistaan. Vaikka aika olikin rakentanut sen aivan uudenlaiseksi, Xen tunnisti sen silti kodiksi. Siitäkin huolimatta, että se muistutti aika vähän sitä, millaisena hän sen muisti. Hän oli alkanut ymmärtää sitä voimaa, minkä muistot ja aika yhdessä loivat.
“Kiitos kannustuspuheesta”, hän sai lopulta sanotuksi. Mekaanikko hymähti tyytyväisesti ja Xenin katse kääntyi jo takaisin horisonttiin. Aamu tosiaan saapui nopeammin, kun ei pelännyt yötä. Kaksoisauringot nousivat jo. Muistelujen aikana Ga-Metru oli alkanut kylpemään taas päivänvalossa sitä siunaavien aurinkojen alla. Eikä kumpikaan niistä ollut musta ja värejä syövä. Ei vielä. Elämä jatkui, vaikka se tekikin välillä niin kovin kipeää.
Lyhyet torkut nukuttuaan Xen oli viimein valmis takaisin pyöränsä ohjaksiin. Hän kumartui nostamaan lounaslaatikkonsa ja valmistautui kapuamaan alas taukopaikkanaan toimineelta katolta. Hänen olonsa ei ollut varsinaisesti parantunut, mutta pieni lepotauko oli pitänyt huolta, ettei hänen mielenmaisema ollut ainakaan mustunut enempää.
“Kaikki kyydissä?” hän vielä varmisti leikkimielisesti tietäen hyvin, että hänen päässään pälisevät äänet olivat aina hänen mukanaan.
“Menoksi vain”, vastasi Mekaanikko.
“…” sanoi Lähetti. “Aina lähellä.” “Aina täällä.” ♫Älä kaiva nenää samalla sormella, jolla kaivat perrr-~♫
“NYT HEI!”
“…” “Ei ole hauskaa.” “Hauska on kuollut.”
“Moi, minun nimeni on Peelo. Missä minä olen?”
Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.
Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.
Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.
Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.
Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.
“Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.
Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.
“I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. “En kai häiritse?”
“Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. “Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”
“Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”
Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.
Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
“Onko asia kahdenkeskeinen?”
“Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
“Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”
Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
“Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. “Kuinka kauas?”
“Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”
“Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.
Kelvin nyökkäsi. “Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”
Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
“Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”
“Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan “olenhan nazorak.”
Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.
Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. “Käykö tämä teille?”
“Hmm.”
Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.
Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
“Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”
“Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”
Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.
Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: “…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
“Ei”, Tawa valehteli. “Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”
Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.
“Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”
Same nyökkäili hyväksyvänä.
“Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”
“Niin”, Tawa sanoi. “Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”
Kelvinin pää painui alas. “Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”
“Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.
Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.
Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?
Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?
Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.
“273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”
Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
“Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. “mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”
“Minun?”
“Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: “… Karuran mieliversion teistä?”
Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
“Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. “Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”
“Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.
Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.
“No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.
273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.
“Ai niin. A-arvon Same.”
“Hm?” moderaattori murahti.
“Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
Same pudisti päätään. “En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
“Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
Same mietti hetken. “Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”
Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
“Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
“… ai?”
“Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”
Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.
“Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
“Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”
“Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. “Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”
Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. “Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
“Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. “Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
“Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”
“Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”
“Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”
“Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. “Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”
“Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. “Olen otettu.”
“Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.” Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.
“Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
“Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”
Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
“Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”
“Ei muuta. Kiitän!”
Tawa nyökkäsi. “Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”
Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
“Sain! Näkemiin!”
Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.
“Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
“Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.
Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.
“Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. “Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
“Käy hyvin, admin.”
“Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. “Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
“Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”
Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.
“Mitä mietit?”
“Sallitteko mielipiteeni, admin?”
“Hm? Anna tulla.”
“Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”
Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
“Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. “Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”
Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
“Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”
Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.
“Niin”, Tawa sanoi. “Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”
Same nyökkäsi.
“Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”
“Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. “Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”
Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
Kuin… kuin perhosena kotelossaan?
Tawa pudisti päätään.
“No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
Same hymyili kalseasti. “Niin.”
“Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. “Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
“Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”
“Mitä”, Tawa naurahti. “Kerroitko sinä juuri vitsin?”
Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
“Lupaan, että se ei toistu.”
Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.
Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.
Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?
“Jatketaanko?” Same kysyi.
“Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. “Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
Same näytti vakavoituvan hieman.
“Totta kai.”
Tawa keräili hetken sanoja.
“Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”
“Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”
“Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”
Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.
“Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
“Miksi eivät?”
“Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”
Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.
“Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
“Same”, Tawa sanoi, “minä tapan joka päivä.”
“Admin…”
Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.
“Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. “Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”
Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.
“En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. “Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”
Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.
“Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. “Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”
Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
“Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”
Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.
“Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”
“Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.
Voihan Visu…
Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.
Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
“Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”
Tawa nyökkäsi.
“En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”
Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.
“Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
“Se olisi voinut”, Same kuiskasi. “Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
“Minä ymmärrän.”
Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
“Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”
Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
“Idealismia tarvitaan”, hän ähki. “Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”
“Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. “Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”
“Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
Same hymähti kylmästi.
“Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”
“Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. “Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”
He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.
“Admin”, Same sanoi. “En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
“Koska uskot Bio-Klaaniin.”
“Ja koska uskon teihin.”
“Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. “Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ‘Sokeassa Jumalattaressanne’?”
“Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”
Tawa hymyili hieman. “Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”
Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.
“Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”
“Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”
Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.
“No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”
Tawan mielenkiinto heräsi.
“Haluan tietää tästä enemmän.”
“Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
Same osoitti otsanauhaansa. “Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”
“Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”
Selakhi hymähti kylmänviileästi.
“En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”
Tawan hymy oli ratkiriemukas.
“Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”
“Pieni hetki. Haen meille välineet.”
Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.
Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.
Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.
“Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. “Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”
Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.
“Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”
“Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.
“Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”
Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.
“Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
“Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
“Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
“Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
“Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
“Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
“Cestainu kätensä ojentaa.”
“Cestainu kätensä ojentaa.”
“Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
“Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
“Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
“Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.
Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.
Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.
Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.
“Älä juutu siihen, mitä et näe“, Samen ääni kivahti. “Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”
Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.
Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.
Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…
Selakhialainen naamio iski takaisin.
Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.
“Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!”
Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.
Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.
Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.
Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.
Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.
Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.
Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.
Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.
Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.
“Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.
“Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.
Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.
Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
“Kiitos.”
“Kiitos”, Same toisti. “Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”
“Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”
“Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.
Se pysäytti Tawan aloilleen.
“Same?”
“Admin?”
“Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
“Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”
Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
“Uskotko sinä rakkauteen?”
Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
“Admin, en täysin ymmärrä.”
“Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”
Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
“En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”
Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko “rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
“Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”
“Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. “Minä olen naimisissa.”
Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.
“Mitä?”
Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?
Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…
“Kuinka kauan?”
“Seitsemänkymmentä vuotta.”
“Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. “Olenko ikinä tavannut häntä?”
“Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”
“Se… selittää. Kuinka usein te näette?”
“Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”
Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.
“Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”
Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
“Tunteeko kukaan muu häntä?”
“Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”
Tawa naurahti heleästi.
“Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”
“Sellaiseen ei ole ollut varaa.”
“Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. “Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”
Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
“Virion.”
Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
“Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”
“Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”
“Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, “niin ensi kesän päättäjäisissä?”
“Toivon niin”, Same sanoi.
Tawa hymyili.
“Uskon niin.”
Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.
Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.
Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.
Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?
Hän nousi seisomaan.
“Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
“Mielelläni, admin.”
“Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
“Nähdään, admin.”
Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.
Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.
Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.
MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.
Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.
MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.
Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.
JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.
JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.
Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.
Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.
Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?
Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.
Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.
Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.
Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.
Virion.
Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.
Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.
Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?
Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.
Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!
Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.
Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.
Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.
Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.
“Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.
Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.
Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…
… entä jos?
Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.
Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.
Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.
Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.
Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.
Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.
Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
“Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”
“Gilgades”, hän mutisi itsekseen.
Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.
Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.
Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.
Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.
Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.
Mutta nyt hän meni asioiden edelle.
Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.
Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. “Luet Gilgadesia“, hän sanoi tullessaan.
Tarip havahtui ja silmäili häntä. “Niin.”
“Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.
Tämä kohautti olkiaan. “Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”
Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.
Tarip jatkoi. “Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”
“Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. “Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”
“En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. “On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”
Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. “Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”
“Mutta mitä?”
Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. “On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”
“Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. “Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”
“Aivan”, Tarip hymähti. “Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”
“Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”
“Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. “Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”
Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.
“Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. “On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”
“Kuten?”
“Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”
“Äiti“, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Tarip nyökkäsi. “Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”
Ja äkkiä tämä jatkoi: “Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”
Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. “Eikö se tarkoita… apinaa?”
“Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. “Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.”
“Millä tavalla alkuperäinen?”
“Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. “Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”
Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.
“Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, “koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”
He olivat hetken hiljaa.
“Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. “Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”
Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.
“… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”
“Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.
Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.
“On jokin keino”, hän sanoi. “En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”
Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?
“Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. “Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”
Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.
“Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.
Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.
Viimeiset sanansa hän kuiskasi. “Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”
Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.
“Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. “Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”
“Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. “Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”
“Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.
“Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.
“Niin”, sanoi Arupak. “En niin.”
Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.
“Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. “Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”
“Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.
“Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. “Ajattelin, että–”
“Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. “Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”
“No?”
“Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. “Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”
Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.
“Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. “On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”
“Tuo ei–”
Tarip vaimensi hänet käsieleellä. “Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”
Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. “Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”
“Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. “En ymmärrä.”
“Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. “Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”
“Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. “Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”
Tarip naurahti. “Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”
“No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. “Ainakin kaikki on selvää nyt.”
“Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. “Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”
Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.
Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.
Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.
-VI
Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.
Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.
Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.
Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.
Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.
Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.
Kapura hätkähti hereille.
Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.
Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.
Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.
Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.
Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?
Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.
Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.
Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.
Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.
Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.
Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.
Kapura nukkui.
Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.
Silti Kapura sukelsi.
Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.
Ja meren pohjalla oli toinen maailma.
Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.
Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.
Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.
Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.
Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.
Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.
Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.
Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.
Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.
Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.
Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.
Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.
Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.
Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…
Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.
Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.
Piip piip.
Piip piip.
“Krooh… hmmh?”
Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.
“… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”
Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!
Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.
Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?
Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.
Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.
Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.
Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.
Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.
Tawa häiritsi sen jonkun alkavia “yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.
Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.
Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.
Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.
Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.
Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.
Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.
Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.
Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.
Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.
Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.
Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?
Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.
Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.
Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?
No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.
“Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.
“Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”
“No eipä oikeastaan.”
Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.
Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.
Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.
Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.
Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.
Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.
Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.
Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.
Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.
Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.
Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?
Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.
Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…
Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?
Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.
Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.
Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?
Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.
Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.
Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?
Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän “voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.
Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.
Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. “Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. “Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”
Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.
Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.
Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.
Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.
Miten siellä oli noin valoisaa?
-V
Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.
Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.
Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.
Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.
Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.
Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.
“Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”
“Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. “Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”
Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.
“Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. “Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”
Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.
Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: “Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.
“Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. “No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.
Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.
“Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. “Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”
“Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”
Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.
Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.
Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.
Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?
Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.
Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.
“Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”
Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.
Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.
Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.
Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.
Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.
Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.
Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.
Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli “joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.
Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.
“Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. “Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”
“Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. “Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”
Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. “Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. “Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”
“Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, “kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”
Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. “Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”
“Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.
“Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”
Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.
“Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”
“Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.
Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.
“Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. “Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”
“Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. “Tavataan pian, Kapura.”
“Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.
Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.
Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.
Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?
Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
-IV
“Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”
“Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”
“Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”
“Hmh.”
“Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”
“Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”
Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.
Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.
Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:
“Minä en voi hyvin.”
Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:
“Enkä ole hetkeen voinutkaan.”
Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.
Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.
Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.
Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.
Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?
Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.
“Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”
Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.
“Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. “Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”
Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.
“Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. “Tuota. Miten voit?”
Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.
“Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. “Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”
Kapura katsoi häntä kohti. “Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”
Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: “On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”
Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.
“Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, “että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”
Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.
“Kuulostaa se”, hän sanoi. “Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”
Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.
“Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta. “Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”
“Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. “Mutta ihan miten haluat.”
“Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.
“Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. “Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ‘Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”
“Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. “Joten aloitetaan vaikka siitä.”
“Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, “varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti. “Se olento”, Visokki jatkoi. “Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”
He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.
“Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”
“Jouera”, Kapura sanoi. “Rakentaja.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. “Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”
“Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”
“Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”
Visokkia melkein huvitti. “Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon. “Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”
“Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. “Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”
Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.
“Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”
Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. “Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”
Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.
“Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen. “Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”
Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.
“Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. “Sekö on mielipiteesi?”
“Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”
“Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. “Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”
“Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. “Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi. “Isä ja poika”, hän toisti. “Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”
“Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”
“Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.
“En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”
“Toimii”, vahvasti Kapura, “mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. “… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”
“Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”
“Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. “Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”
“Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ‘tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ‘isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.
“Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. “Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”
Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.
“Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”
“Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. “Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”
“No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”
Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. “Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”
“Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi. “Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”
“Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. “Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”
“Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”
“Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”
“Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”
Kapura kohautti olkiaan. “Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”
“No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, “tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”
He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.
“Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”
Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.
“No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, “vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”
“Siitäkin”, sanoi Kapura. “Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”
“Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää. “Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”
Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.
“Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. “Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”
Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.
“Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”
Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa. “Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.
“Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”
Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.
Kapura katsoi häntä hetken. “No”, tämä sanoi, “ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”
Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.
“Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. “Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”
“Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. “Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”
“En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. “Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”
Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.
“Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. “Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”
“Kysy pois”, Visokki sanoi. “Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”
“Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: “Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”
Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat. “Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.
“Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, “Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”
Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon. “Kapura”, hän sanoi apaattisesti. “Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”
“Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. “Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”
“Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. “Oliko sinulla vielä jotain?”
“Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. “Oikeastaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”
Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.
“Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. “Kerro minulle.”
“Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. “Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”
Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: “Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.
Ja sitten tämä oli poissa.
-III
Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.
Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?
Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.
Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.
Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.
Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.
Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?
Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.
Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)
Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.
Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden “kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)
En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.
Jaakaappi
P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.
Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.
Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.
Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.
Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.
Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.
Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.
“Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”
Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.
“Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”
“Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. “Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”
Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. “Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”
Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. “Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”
Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.
Sitten hän vajosi.
Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.
Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.
Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.
Sitten se tuntui vain rauhalta.
Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.
Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.
Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.
Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.
Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.
Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.
Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.
Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.
Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.
Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.
He.
Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.
Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.
Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.
Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.
Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.
Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.
Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?
No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.
Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.
Ihan miten vain.
Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.
Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.
Ainakin voit arvata.
Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.
Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.
Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.
Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.
Kiitos huom–
Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.
Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.
Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.
Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.
Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.
Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.
Sammuta tuli.
Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.
Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.
Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.
“Kapura?”
Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.
Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.