Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Oletteko kuulleet

Bio-Klaanin saari
Päivä ennen sarastusta

Jälleen vaikutti siltä, että sankaruutta ja kunniaa oli jaossa vain rajallisia määriä. Kaukana etelässä, suuren vuoren toisella puolella, taisteltiin. Joukko-osastot marssivat voittoisasti kohti etelää, pistimet tanassa ja kiväärit laulaen. Kuulemma.

Täällä sen sijaan…

Pysähtyneisyys piti huonetta miehityksessään ja kolmatta viikkoa putkeen. Huonetta, tai ehkä oikeammin luolaa, valaisi ainoastaan yksi kattoon kiinnitetty valokivi, sekin himmeä, tilan tunnelmaan sopivan väsynyt. Ulkoseinä oli paksu ja kivinen, ja sen keskellä sijaitsivat rautaiset pariovet. Muut seinämät olivat kaivettua moreenia hirsillä tuettuna. Syvemmälle pesään johtava tunnelikin muuttui siloitellummaksi vasta tuntien marssin jälkeen, eihän sentään ollut syytä tuhlata hyvää rakennusmateriaalia näin syrjäisen huoltoreitin ehostamiseen. Vartioon komennetut sotilaatkaan eivät olleet varsinaisesti kurssiensa kärkeä.

Nazorak-vartiomiehet 11215 ja 11231 istuivat lyhyellä puisella penkillä, kaksikosta ensimmäinen vastuullisesti konepistoolia alakäsissään puristaen. YY tyytyi roikottamaan henkilökohtaista asetta vyöllään – eihän sentään ollut niin, että täällä olisi tapahtunut mitään kuitenkaan. Ylimääräisen ammuslaatikon hän oli ottanut jalkojensa tueksi, niin että sotilas sai suoristettua koipensa.

”Kuinka kauan vuoronvaihtoon?” 11215 rikkoi lähes tunnin jatkuneen hiljaisuuden.

Hämärässä tunnelissa oli liki mahdotonta arvioida, missä kohdassa kiertoaan vuorokausi oli. Himmeä valokivi sitä ei kertonut. 11215 vilkaisi rautaovia. Välittömästi niiden takana odotti ulkoilma ja luonto, sekä kaksoisauringot – tai ehkä mahdollisesti tähtitaivas – valmiina paljastamaan kellonajan.
”Hoaah…” 11231 haukotteli. ”Taitaa olla niin, että paikallaanoloseikkailumme on vasta puolitiessä. Tarkistan.”

Nazorak tunki kätensä vyönsä taskuun, ja tunnusteli. Pian hän löysi mekaanisen laitteen, jonka liki äänettömän raksutuksen hän tunsi sormenpäissään. Rytmi kertoi vuorokaudenajasta.
”Jep”, hän varmisti. ”Neljä tuntia vielä.”

Ja niin oli, että tämän pohjoisrinneläisen huoltokäytävän suuaukon vartiotilassa ei tapahtunut mitään. Ei tuntiin, eikä toiseen. Kolmantena tuntina sitten tapahtuikin, ja sekös vartioita hätkähdytti.

Kummankin nazorakin tuntosarvet värähtivät pystyyn.
”Kuulistko sen?”
”Kuulin!”

Kaksikko nousi seisomaan, ja kääntyi kohti ovea. 11215 tähtäsi aseellaan huoneen oviaukon suuntaan, ja 11231 kaivoi esiin radiota. Hän varmisti, että laite oli oikealla taajuudella, ja vei kapistuksen suunsa korkeudelle. Juuri kun hän oli aloittamassa raporttiaan, ääni kuului taas.

Se oli… jyskytystä? Jonkinlainen metallinen ääni, aivan kuin jotain olisi iskeytynyt rautaisia ovia vasten.

11215 poisti varmistimen.

11231 yritti raportoida tilannetta komentokeskukseen. Signaali oli kuitenkin heikko.

Jyskytys toistui kolmannen kerran.

”Mikä se on?” konepistoolia puristava Nazorak vinkaisi.
”E-ei aavistustakaan!”

Seuraava huoneen täyttävä ääni ei kuitenkaan ollut jyskytystä ovelta. Radiopuhelin 11231:n kourassa heräsi eloon: ”-o, päästäk- -yt -hänet sisään!”

Nazorak säpsähti laitteensa äkillistä toimimista, mutta palautui pian tilanteen tasalle. ”En kuullut, voitteko toistaa?”

Rahiseva radio puhui taas. ”Ei noin arv- -rasta voi jättä- -dottamaan! Avatk- ovi!”

Nazorak-kaksikko vilkaisi toisiaan. Molemmat nielaisivat, ja 11231 kuittasi saadut ohjeet. Hän aloitti varovaisen etenemisen ovelle, hänen taisteluparin pitäessä asetta valmiina – ei täydessä tähtäyksessä, mutta kuitenkin korkeassa asennossa. Kun 11231 oli päässyt lähes ovelle, metallinen ääni kumisi jälleen. Nazorak ei kuitenkaan enää säikähtänyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin. Hän laski kätensä lukolle, ja teki, mitä komentokeskus oli määrännyt. Kahva kääntyi, ja ovi narahti auki.

Samassa valo tulvi tunneliin, ja molemmat vartiomiehet nostivat yhden käsistään silmiensä suojaksi. Aurinkojen kultaiset säteet täyttivät tilan paljastaen samalla vuorokaudenajan. Nyt oli mitä ilmeisimmin aikainen aamu, sotilaiden ja palvelusväen jaettu kirous. Vaakasuoran aamuaurinkojenpaisteen keskellä seisoi myös suuri hahmo, toinen nyrkki uutta koputusta varten kohotettuna. Jykevä olento kuitenkin huomasi auenneen oven ja laski kätensä.

Kumpikaan nazorakeista ei ollut nähnyt tätä tummanharmaata olentoa aiemmin. Sen keho oli suonimaisten putkien peitossa, ja sen vartalossa oli kummallisia, kiemuraisia koristeita. Aluksi nazorakeista näytti siltä, kuin olennolla ei olisi ollut lainkaan päätä, mutta sen rullattua hieman lähemmäs, he huomasivat sen torson yläosan kupolin, ja sen sisällä vellovat aivot.

”Oletteko kuulleet luojamme ja vapahtajamme Makuta Abzumon ylösnousemuksesta?” Harmaa Aine kysyi pirteästi.

Näkymiä kultakalamaljasta

SS Rautasiipi, työhuone komentosillan kupeessa

Huoneen ovi narahti auki, ja pikku kalanen heräsi päiväuniltaan. Tronie avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

Mnnh-mh?

Torkut oli keskeyttänyt torakka, eikä edes kuka tahansa torakka. Se oli työhuoneen omistaja itse, imperiumin kakkonen. Laivaston Amiraali.

Nykyisellään myös Tronien hoitaja, ilmeisesti. Kaksikko vietti tuntikausia tässä huoneessa, toistensa seurasta ”nauttien”. Tyypillisesti Tronie koetti telepaattisia keskustelunavauksia, ja vanha merikarhu murahteli jotain lyhyttä vastaukseksi.

002 ei kuitenkaan huomioinut Tronieta nyt mitenkään, vaan marssi epätahtisesti huoneen poikki. Sininen matto, puiset hyllyt täynnä kirjoja ja muuta merkillistä tavaraa, sekä koristeellinen työpöytä olivat kaikki Nazorak-imperiumin sisustukselle epätyypillisiä. Kamaa kaikista sakaroista, eikä niinkään torakoiden omaa tuotantoa. Tusina erivärisiä pulloja, vieraiden mantereiden navigointivälineitä, tuntemattomien rahi-petojen luita… Ja joukko tavaraa, jonka alkuperästä Troniella ei ollut aavistustakaan. Sekä tietty Tronien akvaario, sekin oli aika outo.

Lukuisat kuriositeet eivät nekään hidastaneet Amiraalin päättäväistä askellusta. Nazorak marssi suoraan huoneensa ikkunalle, kuten Tronie olikin tyypilliseksi havainnut. Paksun lasin takana velloi harmaa meri, kala havaitsi. Aava ulappa, ei myrskyisenä, mutta ei tyynenäkään. Akvaarion asukki perusti kylläkin merisäähavaintonsa melko vähäiseen informaatioon: vaikka ikkunalla oli sinänsä kokoa, Amiraali laivastonsinisine viittoineen peitti siitä suuren osan. Lisäksi Tronien kultakalamalja, sekä sitä kannatteleva työpöytä, eivät olleet niin korkealla suhteessa ikkunaan, että merta olisi oikeastaan näkynyt erityisen paljon: ainoastaan pieni kaistale ikkunan alalaidassa.

Amiraalin säteilemä psyykinen signaali toki auttoi. Dramaattisempi merenpinnan liikehdintä olisi arvatenkin näkynyt myös mielentilan aallokoissa. Ei sillä, että Tronie olisi ollut erityisen syvällä nazorakin mielen syvänteissä, hän tanssahteli tottuneesti lähinnä Amiraalin tunnetilojen pintavesissä. Kyseinen mielenmaisema muistutti usein ulkoilman kaltaista harmautta, mutta ehkä jotain muutosta oli tällä kertaa tapahtunut.

Hmm…

Siihen Tronien keskittyminen sitten loppuikin, eikä yksinomaan kalan lyhyen temperamentin tähden. Uusi virike ilmaantui huoneeseen, sekin oven kautta.

Kop kop.

Kala pyörähti akvaariossaan kohti ovea. Kun mitään muuta ei tapahtunut, hän teki täyden spiruetin kohti Amiraalia.

Kop kop.

002 huokaisi syvään. ”Sisään!”

Ovi narahti jälleen, ja sisään astui hyvin varovaisen näköinen nazorak. Tälläkin oli sininen viitta, joskin upseerinmerkkejä oli arvatenkin ainakin Tronien painon verran vähemmän kuin huoneen omistajalla.
”Herra Amiraali..!” lannistunut ääni sanoi, ja torakka veti kätensä lippaan.

Tronie käänsi katseensa, ja siinä samalla koko fyysisen olemuksena, jälleen tulokkaasta Amiraaliin. Sitten taas tulokkaaseen, sitten taas Amiraaliin. Tulokas, Amiraali. Lopulta 002:kin kääntyi, joskin mainittavasti vankiaan hitaammin ja väsyneemmin.
”Niin?”

Ovensuussa pönöttävä torakka alkoi sopertaa jotain kovin sotilaallista, johon Tronie ei kiinnittänyt liikaa huomiota. Telepaattisin avuinkin torakoiden kieli oli aika vaikeaa, ja sitä paitsi alempiarvoinen nazorak puhui lähes änkyttäen. Eikä aihe kiinnostanut Tronieta.
Jotain sotilasjuttuja…

Kalaa eivät kiinnostaneet… riskit saartoringissä? uuden kurssin ottaminen? koilliseen suuntaamisen sotilaalliset riskit? Ehei. Tronieta kiinnosti tilanteen emotionaalinen ulottuvuus. Sekä kalan parhaat arvaukset torakoiden kehonkielestä että mielenvoimaiset avut antoivat ymmärtää, että tässä oltiin nyt patouman äärellä. Tronie ei pitänyt patoumista, tai padoista muutenkaan. Seisova vesi on likaista, ja sameaa, ja siihen kasvaa aina liikaa levää. Pahat ajatukset ja inhottavat vesitoukat pääsevät lisääntymään, kun virrat padotaan. Joten miksi…
Miksi teet näin itsellesi, Amiraali 002?

Torakkain toiseksi korkea-arvoisin upseeri vilkaisi kalaansa silmäkulmastaan – Tronien taipumus telepaattina ei suinkaan ollut olla huomaamaton. Saman tien Amiraali kuitenkin palautti katseensa alaiseensa, joka jatkoi jonkinlaisen tiedonannon tekoa.
”Pesässä oltiin huolissaan siitä, että jos vihollinen havaitsee kurssimme… vaikka, toki tiedustelupalvelun toimenpiteiden myötä sen pitäisi olla, niin, siis, riskin hallinnassa…”

Yhäkään Tronie ei kiinnittänyt huomiota puhujan sanoihin, mutta kehonkieleen kylläkin. Ikään kuin vaistomaisesti nazorak vaikutti vievän kättään oikean reitensä päälle. Puhuja myös puri hampaitaan yhteen, jonkinlaisena… kipureaktiona? Pelkorefleksinä?

Kalan katse siirtyi jälleen Amiraaliin. Merituulen ja suolan hiomat nazorak-kasvot eivät olleet mainittavan ilmeikkäät, eivätkä siksi helpot lukea. Telepaattinen apu kuitenkin riitti sen verran, että Tronie huomasi keskustelun herättävän vangitsijassaan tunteita. Jotain liikkui Amiraalin pinnan alla.
Hmm… kala tuumaili. Yleensä tällaiset rutiinikäynnit eivät aiheuta edes pintaväreitä, saati sitten tällaista aallokonalkua. Mikä tässä torakassa on…?

Jälleen Amiraalin silmät vilkaisivat Tronieta, vetäen tällä kertaa perässään myös alais-nazorakin huomion. Hermostunut torakka tuijotti akvaarioasukkia pari sekuntia ja Tronie heilutti eväänsä vastaukseksi, mutta pian nazorak pudisti päätään ja palasi asiaansa.
Heh heh, Tronie ei voinut olla naureskelematta ajatuksen tasolla. Vasta vähitellen Rautasiiven väki alkoi tottua hänen läsnäoloonsa, vaikka kala oli ollut vankina jo hyvän tovin. Hän oli sitä paitsi vangeista ainut, jota ei oltu siirrelty sinne sun tänne jonkinlaisen veljestenvälisen nokkapokan pelinappulana. Sikäli kun Tronie jaksoi muistaa oikein, sekä ne matoralaiset että se veden toa olivat nyt Rautasiivellä kaikki. Ilmeisesti Amiraali oli päässyt jostain sopuun isoveljensä kanssa.

Tosin ehkä se oli ymmärrettävää, että nazorakeilla kesti tottua tanssivaan kalaan, joka kommunikoi mielenvoimilla. Jopa Bloszardilla oli mennyt tovi.

Aha, jaha! Tronie palasi ajatuksistaan nykyhetkeen, kun kuului tuttua natinaa. Amiraali veti laatikon esiin yhdestä työhuoneensa lukuisista lipastoista. Kala oli suorastaan ehdollistunut tähän ääneen, koska se edelsi aina hänen ruokahetkeään. Nyt 002 ei kuitenkaan kaivanut esiin kalanruokakippoa, eikä edes viskipulloaan, jota Tronie tiesi upseerin säilyttävän kyseisessä lipastossa. Näitä vaihtoehtoja huomattavasti tylsenpi esine, ilmeisesti jonkinlainen Zakazin lähiseutujen kartta, löysi tiensä päivänvaloon.

Amiraali ojensi paperirullan toiselle torakalle, joka säpsähti silminnähden.
Raukkaparka, ihan hermona… Tronie arvioi. Mikä tässä tilanteessa nyt on? Miksi sinä pomoasi pelkäät? Koska… koska tämä epäpätevä esimies sohaisi sinua harppuunallaan joku kuukausi takaperin? Okei, en tuomitse hermostuneisuutta… Mutta… miksi mainittu pomo tuntee… tuntee…

Ojennettuaan kartan Amiraali käskytti toisen torakan ulos huoneesta, ja kääntyi kohti kultakalamaljaa.
”Kala. Suosittelen perääntymään.”

Tronie ei vastannut. Nyt kun patouma raottui hieman, virtasi patoaltaasta uusia tunteita.

Huoneesta juuri poistunut torakka herätti Amiraalissa syyllisyyttä, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mukana tuli muutakin. Väsymystä. Turhautumista. Pettymystä.

Amiraalin päänsisäisestä patoaltaasta siinsi kuitenkin myös jotain sävyltään aivan poikkeavaa. Yleinen mielenmaisema oli yhä ankea, mutta mukana oli… nostalgiaa? Iloa?

Jokin tässä tilanteessa valostutti 002:n mielenmaisemaa.

Pieni pisara avointa horisonttia? Tippa vapautta?

Nazorak-imperiumin lippulaiva jatkoi matkaansa kohti koillista.

Havupeti

Veri peitti pihamaata. Osa ruohonvarsista ylsi yhä tumman hurmeen yläpuolelle, mutta tahmea neste valtasi jatkuvasti alaa. Kuolema haisi raudalta.

Ylimääräisten nivelten vääristämät raajat alkoivat massasta ja päättyivätkin usein siihen, mutta toisinaan niiden lopussa odotti pitkäkyntinen kämmen tai jalkaterä. Kynsiä kasvoi kuitenkin muuallakin: nivelten sisäpinnoilla, vatsassa, silmäkuopissa. Hännissä oli yhä elämää, mutta liikkeen rytmi oli väärä, täysin tunnistamaton. Se, minkä olisi pitänyt olla ulkona, oli sisällä, ja se, minkä olisi pitänyt olla sisällä, oli ulkona. Pienet, mustat aukot valtasivat kudoksista alaa.

Ystävät ja veljet olivat yhtä, toisiinsa kasvaneita. Kehot sulautuivat yhteen. Hän oli yksin.

Ja keskeltä tuijotti yksinäinen, sininen silmä. Oman rakkaan silmä.

”Mei…” vaimon ääni hinkui ja rahisi, jostain massan sisuksista.

Siihen mikä tahansa painajainen olisi päättynyt. Siihen minkä tahansa painajaisen olisi täytynyt päättyä, jo armollisuudenkin tähden. Mutta tämä unikuva ei kuitenkaan tehnyt niin, se vain vaihtui seuraavaan. Tällä kertaa hän oli merellä, pimeän pohjan mutaisessa maastossa. Idässä pinta laskeutui päälle ja ranta tuli vastaan, mutta lännessä mutainen pohja muuttui syväksi siniseksi ja aavaksi vapaudeksi. Jokainen läsnä ollut uimari tiesi vaistojen vetävän kohti avomerta, mutta hän pakotti kaikki kohti rantaa. Muta sakeni, ja vesikasvit ympäröivät heidät kaikki. Pian ne olivat kuivia ja muuttivat muotonsa verhoiksi, ja sitten he olivat taas siellä, linnakkeessa.

Tällä kertaa he kaikki olivat vielä kokonaisia, omia itsejään. Colhax, Gorix, Ogaral… Rakaal, Ralhox, Vasell… Olthal, Welsix…

Tähänkään uneen vaimo ei kuitenkaan saapunut. Ei edes, kun ystävät ja veljet alkoivat sulaa ja menettää muotoaan. Vasta aivan lopuksi, kun massa makasi taas Keskisuuren Kasteen aukiolla, sallivat painajaisen henget Guechexin päästä vaimonsa luokse. Mutta silloinkin Alinnel oli vain yksi sininen silmä painajaissikermän keskellä, sekä hinkuva, rahiseva ääni.

Sellainen Guechexin maailma nyt oli: hän sai kohdata rakkaansa ainoastaan aivan lopussa, kun kaikki oli jo menetetty. Kun Bio-Klaani ja Allianssi ja ne kirotut kolme kirjainta olivat vieneet häneltä kaiken.

Ja jälleen kerran oli uni vailla armoa. Sininen silmä tuijotti Guechexia, ja mutisi zyglakille: ”Mei…”

Sana oli kaunis, ääni hirvittävä, ja taas kaikki alkaisi alusta. Sellainen tämä uni oli. Ja näiltä osin muuttumaton. Jokin kuitenkin muuttui, tai oli alkanut muuttua. Toisinaan jostain korkeuksista laskeutui raskas usva, joka peitti puolet Bio-Klaanin linnakkeeseen kuolleista sotureista. Toisinaan Guechex sai uida meressä, tai saalistaa metsässä, tai rukoilla vuonoissa hieman pidempään, ennen kuin hänen oli johdettava omansa kuolemaan. Ja joskus, mutta vain harvoin, Alinnel piti sinisen silmänsä suljettuna, eikä tuijottanut häntä massan keskeltä.

Tällainen lohdullinen armollisuus yleistyi. Toisinaan se olikin Guechex, joka sai pitää silmänsä kiinni. Joskus hän ei haistanut zyglakin veren kuvottavaa hajua seurattuaan polkuaan sille aukiolle. Myös usvaverhon sakeus kasvoi.

Mutta kun aistit turtuivat, ne siirtyivät toiselle taajuudelle. Yksi kierros liskopäällikön sykliä jätti pois sen tavanomaisen äänimaiseman. Hän ei kuullut itseään, käskemässä sotureitaan. Bio-Klaanin vartijat eivät huutaneet hälytystä, Keskisuuren Kasteen aukion suihkulähde ei pulputtanut vetisellä äänellään, eikä Guechex joutunut kuulemaan vaimonsa hinkunaa, rahinaa ja viimeisiä sanoja. Mutta silloin hän kuuli jotain muuta. Jotain uutta.

Hän kuuli ääniä – kummallista kylläkin – järven heimosta. Hän kuuli urhean soturin pelkurin pojan antamassa ohjeita toivevävylle. Erakko neuvoi nuorta kalastajaa… jotain liinan kostuttamisesta?

Tällä kertaa he olivat vääristyneitä jo Bio-Klaaniin astuessaan. Guechexin iskuryhmän raajojen, kynsien ja muunkin määrä ja muoto olivat väärät jo ennen heidän poistumistaan Ma-Wetista, mutta siltikin soturipäällikkö pakotti ystävänsä kellariin, pimeille käytäville, sekä lopulta Keskisuuren Kasteen aukiolle. Haju ei kuitenkaan ollut veren, vaan kalakeiton.

Kierros kierrokselta ja painajainen painajaiselta Guechexin unen valtaava usva alkoi vaikuttaa yhä vähemmän peitolta ja enemmän ohentumalta. Harsolta, tai ehkä kalvolta.

Tällä kertaa Guechex oli saanut viettää kokonaisen kuunkierron kalassa ennen kuin hänen täytyi määrätä isku linnakkeeseen. Miltei koko Bio-Klaani oli kuitenkin usvan peitossa, eikä punamustan zyglakin täytynyt katsella sen käytäviä. Samoin vihollisten tukikohta oli aivan hiljainen, ja toinen maailma kantautui liskon korviin. Nyt Flygel neuvoi Calibusta aineen annostelemisen suhteen. Keskustelu kuitenkin vaihtoi suuntaa, kun kolmas ääni kietoutui keskusteluun.

Uni hyppäsi suoraan loppuunsa. ”Mei.”

Sitä seuraavat syklit olivat menettäneet värinsä jo lähes kokonaan. Maailma oli haalistunut, vain veren tahrima aukio oli todella tumma. Samaten äänet olivat vaimennetut. Toinen maailma sen sijaan, se-

Guechex oli jälleen Keskisuuren Kasteen aukiolla. Hän tuijotti himmeää kuvaa zyglakien vääristyneestä massasta, ja vaimonsa jäänteistä sen keskellä. Hän odotti Alinnelin avaavan jäänsinisen silmänsä.

Mutta silmänsä avasikin hän itse.

Luolan katto oli kivinen. Vastateurastetun riistan tuoksu oli ilmeinen. Jossain lähellä oli roihuava tulisija. Guechexin havuvuode oli pehmeä. Oudoissa purkeissa hänen vierellään luki jotain ötököiden kielellä. Hän oli pienessä luolassa yksin. Valo kajasti jostain jalkojen suunnasta. Kaikkialle sattui ja Guechexia oksetti. Pää nousi vuoteesta, mutta vain vaivoin ja hitaasti. Pieni luola oli osa suurempaa luolastoa. Kädet ottivat tukea, mutta niidenkin liike oli kömpelöä. Luolassa oli miellyttävä lämpötila. Yläruumis nousi vähitellen. Viileä ilma virtasi syleilemään havupedistä irtoavaa selkää. Teurastettu riista oli lintua. Häntä joudutti ylösnousemista. Guechexin raajat tuntuivat raskailta, kuin pitkän unen jälkeen. Ensimmäinen jalka otti tukea luolan kivisestä lattiasta. Toinenkin yritti.

Tömähdys oli melkoinen, kun Välisaarten suurin zyglak rojahti koko painollaan sivuluolan lattialle.

Onkalon oviaukkoon ilmestyi sinivihreä zyglak. Calibuksen silmät rävähtivät auki, kun hän näki vuodepotilaan lattialla, petinsä vieressä.
”Mei!” nuorukainen huudahti ja kumartui Guechexin kehon äärelle. ”Mei! Tänne!”

Calibus tarkasteli edessään makaavaa valtavaa lajitoveriaan. Päällisin puolin heidän potilaansa näytti olevan aivan kunnossa.
”Päällikkö Guechex… oletko… tuota, hereillä?”

Punamusta potilas ei kuitenkaan vastannut, ja hänen silmänsä olivat kiinni.
”Mei! Flygel!” Calibus huusi taas olkansa yli. ”Tulkaa tänne!”

Sinivihreä nuorukainen yritti varoen siirtää soturipäällikköä parempaan asentoon. Ruho oli kuitenkin sikäli raskas, että tehtävä ei ollut helppo. Calibuksen liikkeet olivat hätäisiä ja hermostuneita. Kuinka kauan he olivatkaan odottaneet tätä? Kuinka hartaasti Meixez olikaan odottanut tätä?

”Calibus, mitä täällä on tapahtunut?”

Ääni kuului luolaleirin alkuperäiselle asukille. Flygel kumartui Calibuksen vierelle, Guechexin äärelle.
”Minä, tuota, olin keittämässä soppaa, ja kuulin täältä tömähdyksen…” Calibus selitti. ”Löysin hänet tästä. Missä Mei on?”
”Metsästämässä”, Flygel mutisi vastaukseksi tutkaillessaan potilaansa kehoa. Liskotiedemieskin yritti siirtää Guechexia parempaan asentoon, mutta jälleen ei järkälemäinen zyglak ottanut kääntyäkseen. Sen sijaan sen punamusta koura tarrasi Flygeliä ranteesta. Tiedelisko säikähti yhtäkkistä liikettä ja napakkaa otetta.
”Autetaan hänet ylös!” Flygel sai sanottua.

Liskokaksikko tarrasi Guechexia kainaloista ja hiiasi tätä yhteistuumin istuvaan asentoon. Soturipäällikön tiukka ote puristi yhä Flygelin kättä, eikä koura antamut merkkiäkään avautumisesta. Guechexin silmät sen sijaan olivat auki: nähtyään painajaisia kuukausien verran, ne tuijottivat nyt todellisuutta. Kuumeunien maailmassa olivat vallinneet ehdottomat säännöt, ja siellä liskopäällikön oli toistettava aina samat virheensä: kerta toisensa jälkeen hän oli johdattanut toverinsa, ystävänsä ja perheensä kuolemaan, ja aina tilanne oli yhtä toivoton. Mutta nyt hän oli valveilla, eivätkä säännöt enää päteneet. Nyt maailmassa oli mahdollisuuksia. Mahdollisuus tehdä oikeita valintoja. Mahdollisuus suojella niitä, joilla on eniten väliä. Mahdollisuus kostaa.

Viime nimeämispäivä

Osa 1

Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
”Hmm?”
”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

Yhä myöhemmin

Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

Osa 2

Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.


”Mutta, kamut, hei, pliis…”

Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

…kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.


Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.


Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

…kling! Kulkunen helkkäili.

Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

Snowie osoitti nenäänsä.

”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio'”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

Kuukausia myöhemmin

Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

Yhä myöhemmin

Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

Osa 3

Entäs nyt?

Porkkanalaatikko löytyi!

Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

Kepe käänsi kylkeään.

Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

Yhä myöhemmin

Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
Ämkoo… tappoi Harkelin.

Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.


Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

…vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
Turta olo, hän ajatteli.

Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
Miksi jaksaa?

Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
Turta ja väsynyt…

Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.


”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Uuh…”

Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.


”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

Minuutti ennen sarastusta

”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.

Päivänvaloon

Pohjoinen manner, Rahtapolis
Seitsemän päivää ennen sarastusta

Rautatieasema ei ollut kylän suurin rakennus, mutta yksi isoimmista kuitenkin. Sen julkisivu oli suhteellisen koruton, mutta aseman saviseinien valkea rappaus oli puhdas ja varmasti vain vähän aikaa sitten uusittu. Junien savukaan ei ollut tummentanut väriä kuin vain vähän.

Paremmin säilynyttä skakdiarkkitehtuuria kuin mikään Zakazilla, sankari tuumaili ja nojautui taaksepäin keinutuolissaan.

Asemarakennuksen ja keskusraitin välissä oli puinen ja katettu terassi, jolla asemaravintolan asiakkaat istuskelivat. Niin myös sankarimme. Hän ei ollut kuitenkaan ostanut syötävää, luumumehun vain. Nyt sininen toa hörppi juomaansa ja siirsi katseensa rakennuksesta kadulle.

Kaikki näytti rauhalliselta. Matoralaiset ja skakdit kävelivät kukin asioillaan, ja leppoisat keskustelun äänet täyttivät äänimaiseman, nyt kun asemalla ei ollut meluavaa junaakaan. Seuraava tulisi vasta…

Sankari vilkaisi asemarakennuksen seinästä törröttävää aurinkokelloa.

…kymmenen minuutin päästä. Hän nielaisi. Periaatteessa kaikki oli hyvin, eikä hänellä pitäisi olla kiirettä. Mutta siltikin… Sinisen toan viimeviikkoinen kierros suiston Metrukuntien kirjastoissa ja arkistoissa oli saattanut herättää vääränlaista huomiota. Erityisesti Pokko-Koroon päästyään sankarista oli alkanut tuntua siltä, että häntä seurattiin.

Enkö ole ollut kyllin varovainen sen suhteen, mitä kaivan päivänvaloon? Onko vortixxien yritysmaailma todella näin törkyinen?

Nyt ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa. Sininen sankari jatkoi kadun tarkkailua, eikä hän nähnyt ketään, joka olisi vaikuttanut varjostajalta. Skakdeja, matoralaisia, pari vortixxia, yksi tärkeän näköinen aristokraatti kantotuolissaan…

Minuutit matelivat.

Sinisen toan luumumehu loppui. Hän vilkaisi hermostuksissaan laukkuaan. Hänen tekemänsä muistiinpanot herättäisivät väärissä käsissä taatusti kulmien kohottelua. Mutta olisiko Kelbuuno-Malcirem todella lähettänyt hänen peräänsä väkeä? Tai joku muu? Toasta alkoi tuntua siltä, että hän oli upottanut lusikkansa liian syvälle xialaisten yritysten sakeaan soppaan.

Ja juuri silloin ne kaksi skakdinkörilästä ilmestyivät kulman takaa, kadun päähän. Ne samat, joiden toa epäili varjostavan itseään. Hieman liian monta kertaa hän oli törmännyt kaksikkoon aiemmin tänään, ja muistikuviensa mukaan edellisenäkin päivänä, aivan toisessa kaupungissa. Mutta oliko hän vain vainoharhainen? Ennen kuin sankarimme ehti tehdä sen suurempia eleitä piiloutuakseen, kuului pohjoisesta pillin vihellys. Miten kauniilta kuulostikaan veturin huuto, kun oli kiire päästä pois.

Vaikka toa ei ollutkaan aivan varma siitä, olivatko kaksi skakdia todella hänen perässään, hän päätti nostaa laukkunsa kasvojen suojaksi. Toisella kädellään hän nappasi raskaamman matka-arkkunsa ja sitä perässään vetäen toa katosi rakennuksen sisään. Aulan läpi harppoessaan hän piti katseensa lattiassa (Onpa huolellisesti vahattu. Ilahduttavaa!) ja laiturille saavuttuaan hän arveli, että väenpaljous piilottaisi hänet varjostajiltaan. Sankarimme uskalsi laskea laukkunsa ja katseli ympärilleen.

Juna ei ollut vielä saapunut, mutta sen jyske kuului jo pohjoisesta. Tila oli suhteellisen siisti, ja koruton lasikatto päästi päivänvalon hyvin sisään. Aseman ainoalla laiturilla seisoskeli oikea tungos matoralaisia, mutta onneksi myös pidempiä kulkijoita oli paljon. Toa kulki laituria pitkin, loitommas siitä suunnasta, josta varjostajat tulisivat. Jos siis olisivat tullakseen.

Sinistä toaa ympäröivä puheensorina hävisi hänen päässään lähinnä taustameluksi, mutta erään matoralaisen sanat tarttuivat hänen tajuntaansa. Yksi sana sai nimittäin hänen huomionsa.

”Miten niin Bio-Klaanin toimitukset eivät ole tulleet?”

Toa käännähti ympäri, huitaisten miltei laukullaan muuannen ohikulkeneen matoralaisen nurin. Puhuja oli rau-kasvoinen le-matoran, joka nojaili itseään korkeampaan laatikkopinoon.
”Siis mitä? Etkö ole kuullut?” toinen laatikoiden ääressä hääräävä matoralainen vastasi. Tällä oli kasvoinaan jokin epämääräinen kanohi, kenties tyylitelty Huna. Hänkin oli väritykseltään vihreä. Kummallakin kaksikosta oli samanlaiset, hieman kulahtaneet varustehenkselit.
”Kuullut mitä?”

Toa päätti jäädä kuuntelemaan kahden matoranin keskustelua hetkeksi.

”Emmehän me ole saaneet Bio-Klaanista paketteja viikkoihin…” oletettu huna-kasvo valotti asiaa. ”Hehän ovat sodassa.”

Kanohi Raun kulmat kohosivat. ”No enkös minä sitä aina sanonutkin? Että näin käy kun pistetään toa johtoon eikä turaga, että sotimiseksihan tuo menee.”
”Niin jaa, ehkäpä… mutta kuulemma heidän kimppuunsa hyökättiin, ei toisin päin.”

Rau-kasvo lakkasi nojailemasta ja nousi suorempaan ryhtiin. ”Ai. Kuka?”

Toisen le-matoranin kasvot synkistyivät. ”Kuulemma jonkinlainen armeija hirvittäviä rahi-petoja… armottomia ötököitä, jotka tulevat ja tuhoavat saaresi!”
”Jopas. Kuulostaa vähän liiotellulta, eikö sinusta?”
”Hei, älähän nyt! Muistatko sen Poomin skakdi-kaverin, joka kävi täällä pari vuotta takaperin?”

Vastaus oli lyhyt nyökkäys, joten (Kyllä sen täytyy olla Huna…)-kasvo jatkoi. ”Niin, hän oli joutunut pakenemaan kotoaan niiden samojen ötököiden takia.”
”Melkoista… Kaikkea sitä Välisaarilla pauhataankin. Kunhan pysyvät poissa mannermaalta, niin minä olen tyytyväinen.”
”Niin… mutta kyllä Turaga Dume meidät pelastaisi.”

Rau-kasvoille kohosi mitä epäuskoisin ilme, ja näytti siltä, kuin tämä olisi valmistautunut väittämään hanakasti vastaan. Protesti laimeni kuitenkin silmien pyöräytykseksi. ”Niin kai sitten…”

Pienen hetken matoralaiset olivat hiljaa, ja sininen toa oli juuri jatkamassa matkaansa, mutta sitten huna-kasvo päätti palata aiempaan aiheeseen.
”Mutta eikö se olekin hirveän surullista? Että joku vain tulee ja yrittää syödä saaresi?”
”Kaipa tuo on…” rau-kasvo hyväksyi. ”Ja nyt muuten ymmärrän, miksi pomo on ollut yhtä kärttyilyä nämä viikot.”
”No?”
Matoralainen irvisti. ”Hän on joutunut ostamaan kaikki etelän tuontitavarat Steltiltä.”
”Haha, joo. Tyypilliset aristokraattien listahinnat!”
”Osta heti herttualta…”
”…ja hetkessä olet…”
”…köyhä!”

Matoralaiset nauroivat jutulleen, jota sankari ei aivan ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei asia varsinaisesti kuulunut hänelle, mutta:
”Eikö kuitenkin ole niin, että Bio-Klaani on rakennettu aika kauniiden ihanteiden varaan?”

Toa osoitti sanansa matoralaisille ja hymyili varovaisesti. Kaksikon nauru keskeytyi, ja he katsoivat sinistä toaa hämmentyneenä.
”Öh, jos kerran sanot. Mutta mitä asia sinua liikuttaa?”

Ennen kuin toa ehti vastata, laituriin rymistävän junan jyly keskeytti keskustelun. Tonneittain terästä ja puuta saapui pohjoisesta sankan savuvanan kruunaamana. Melu oli todella melkoinen. Ja siinä samassa sankarimme muisti kiireensä. Hän nyökkäsi lyhyesti matoralaisille ja poistui tilanteesta junan vielä jarruttaessa. Hän tahtoi olla valmiina hyppäämään vaunuun niin pian kuin mahdollista. Matoralaiskaksikko jäi ihmettelemään, kun salaperäinen toa harppoi pois heidän luotaan.

Kun kulkupeli pysähtyi paikalleen, sankarimme oli ensimmäisiä kyytiinnousijoita. Toinen jalka jo junan portaalla hän katseli vielä ympärilleen. Yhä vain häntä hermostutti. Oliko hän naiivi ajatellessaan, että väenpaljous kätkisi hänet?

Ehkä se piilottaa pikemminkin ne kaksi skakdia? Jos mitään varjostajia nyt ylipäänsä on olemassakaan…

Ehkä toa oli vain vainoharhainen?

Ehkä hänellä ei ollut mitään hätää?

Myöhemmin, junan katto

Varjostajat olivat saartaneet sankarimme, joka yritti nyt ylläpitää uhkaavinta taisteluasentoaan. Toinen skakdi edessä, toinen takana. Tilanne oli sangen kiusallinen — etenkin, koska liikkuvan junan katolla ei ollut juurikaan varaa virheliikkeisiin. Toan selkä oli junan tulosuuntaan, ja tuuli tuiversi hänen kanohiaan vasten.

Pohjoisen mantereen sisäosien karu luonto levittäytyi kaikkialla junan ympärillä. Puustoltaan harva ylänkö oli koti lähinnä varvuille, sekä muutamalle kituliaalle puuparalle.

”Päätepysäkki, nuuskijarotta!” toan edessä oleva skakdi ärähti. Korsto oli väritykseltään musta ja tummanruskea. Yllään sillä oli koruton metallihaarniska ja päässään naurettava lierikypärä. Skakdin selkäharja oli lyhyt mutta tuuhea. Kädessään se heilutteli ikävän näköistä taistelukirvestä.

Toinen varjostajista, suippoleukainen ja oranssi skakdi, oli pukeutunut tummaan ponchoon. Pikaisesti taakseen vilkaiseva toa havaitsi, että tämä toinen roisto osoitteli häntä pistomiekalla.

”Ennen kuin, mm, junamatkani päättyy…” toa aloitti, ja heilutteli tikariaan uhkaavasti edessään. ”…voisitteko edes kertoa, kuka lähetti teidät perääni? Kenen kanssa olen tekemisissä?”

”Hähä, vai tahtoo toa tietoa!” skakdi sankarimme takana naurahti nasaalilla äänellään. ”Etkö tiedä, että tieto voi olla vaarallista?”

Toan suu meni mutruun. Ja tikarista vapaa käsi nyrkkiin.

Pelkkiä juoksupoikia, kuten arvelinkin…

”Kertokaa edes, milloin saitte vainuni”, toa mutisi. ”Oliko se ennen vai jälkeen Agni-Metrua?”

Taistelukirvestä puristava skakdi otti uhkaavan askelen eteenpäin. ”Sanotaan vaikka, että vietit Hengen Heinämaan kirjastossa muutaman tovin liian kauan.”

”Ah…” sankarimme ymmärsi virheensä.

Mutta minä todella tahdoin lukea Huudon vaeltajan viimeisimmän osan…

Skakdikorsto valmistautui kohottamaan kirveensä, ja siinä samassa toan väri vaihtui. Sininen suli pois ja alta paljastui kultaa ja punaista. Valovoimille oli valeasun ylläpitämistä tärkeämpää tekemistä. Samassa Domek avasi nyrkkinsä, ja vapauneet valonsäteet löysivät tiensä mustaruskean skakdin silmiin.
”Aaarrgh!” palkattu muskeli karjaisi hyödyttömästi.

Valon toa otti nopean kiertoaskelen ja ohjasi takaansa tulevan pistomiekan iskun itsestään sivuun. Hän kääntyi ympäri ja tähtäsi nopean potkun poncho-skakdin päähän. Iskun ottanut rikollinen horjahti taaksepäin ja pyllähti junan katolle.

Domek loihti esiin kiinteästä valosta koostuvan käärmeen, joka luikerteli vauhdilla miekkaskakdin ympärille, ja sitoi tämän liikkumattomaksi.

”Senkin temppuilija!” silmiään vielä hierova kirveskorsto murisi. ”Nyt loppu!”

Domek käännähti pikaisesti ympäri ja loikkasi vain vaivoin vaakatasoisen iskun tieltä. Sokaistu skakdi huitoi hyökkäyksiään hädin tuskin tähdäten, mutta eipä junan katto toisaalta tarjonnut paljon väistelyvaraakaan. Sama toimi sankarimme onneksi kumpaankin suuntaan.

Tarkasti kirveenhuitomisten väliin ajoitettu pikainen askel antoi Domekin kämmenellä toimitetulle tällille riittävästi voimaa, että kirveen toisesta päästä löytyvä korsto oli menettää tasapainonsa. Lopullinen horjahtaminen tapahtui kuitenkin vasta tikarista tähdätyn valopallon osuttua ruman kypärän koristamaan päähän.

Korsto numero yksi teki tuttavuutta mättään kanssa, eivätkä varjostajan kiroamiset kantautuneet Domekin kuultavaksi paria sekuntia pidempään — niin nopeasti juna jätti radanvarteen pudonneen skakdin jälkeensä. Kirvesukon lajikumppani oli kuitenkin päässyt irti valositeestään ja oli nyt jaloillaan.

”Njääh, saat maksaa tuosta!” se huudahti vihaisesti. Jälleen Domek käännähti kannoillaan. Skakdin pistomiekan kahvaan upotetut jalokivet hohtivat epäilyttävän kirkkaasti, ja koko ase alkoi täristä. Juuri ajoissa Domek ymmärsi sukeltaa matalaksi säilästä sinkoavien liekkien tieltä. Miekasta vapautunut tuli roihahti siniselle iltataivaalle.

Enempää odottelematta Domek ponnahti pystyyn. Skakdit olivat arvaamattomia — ikinä ei voinut tietää, kuinka pätevästi ne hallitsivat elementaalikykyjään. Oranssi miekkamies otti tukevamman taisteluasennon, Domek seurasi perässä. Toan tikarin tehokas etäisyys oli mitätön käsivarren mittaista miekkaa vastaan, ja skakdikin vaikutti ymmärtävän etunsa. Jalokivikahvainen säilä halkoi ilmaa klaanilaisen edessä lyhyin, rivakoin liikkein. Vastaiskulle ei löytynyt tilaisuutta.

Yksi, muita hurjempi sivallus, oli hipaista Domekin olkapäätä. Säilä kosketti punakultaisen toan tuulessa liehuvan olkalaukkun hihnaa, joka napsahti poikki. Valon toan silmät kasvoivat suuriksi, kun laukku irtosi hänen olaltaan. Ruskea nahkaesine hujahti silmänräpäyksessä Domekin tarttumaetäisyyden ulkopuolelle, mutta osui klaanilaisen helpotukseksi junan kattoon — joskin pari vaunua tulosuuntaan. Ennen kuin aarteita sisältävä laukku ehti liukua pois katolta, Domek nakkasi tikarinsa perään. Tarkasti tähdättu terä iskeytyi laukkun kulmaan ja naulitsi sen junan peltikattoon.

”Njäh häh hää, typerä toa!” skakdi riemuitsi. Domek oli pelastanut muistiinpanonsa, ja — mikä vielä tärkeämpää, hattunsa — mutta nyt toa oli vailla asetta. Selkä tuulta vasten klaanilainen peruutti muutaman askelen, ottaen etäisyyttä miekkamieheen. Säilän kahvan jalokivet aloittivat taas pahaenteisen hehkunsa, mutta ennen kuin uusi liekkihyökkäys ehti purkautua aseesta, Domek otti aloitteen. Hän tarttui kummallakin kädellä huiviinsa, ja pujotti päänsä pois sen silmukasta. Sitten hän päästi irti.

Huivi tempautui tuuleen ja läsähti varjostajan kasvoille, ja kehoon, ja miekkaan. Pitkä tekstiili sotkeutui säilään, ja skakdi menetti otteen aseestaan. Miekkahuivimytty kolahti junan kattoon ja oli luiskahtaa pois peltiä pitkin, mutta Domek harppasi pöllämistyneen skakdin vierelle ja tallasi huivin päälle. Klaanilaisen rakas vaatekappale ei jäisi radanvarteen.

Skakdi reagoi klaanilaisen lähentelyyn nyrkillään, mutta Domek vastasi karkeaan koukkuun torjumalla sen kyynärvarrellaan. Sekä mojauttamalla toisen kämmenensä skakdin suippoon leukaan. Varjostaja horjahti ja otti muutaman askelen taaksepäin. Ponchoskakdi sai kuitenkin palautettua tasapainonsa pian.

Aseeton taistelupari mittaili toisiaan. Oranssin korston ilmeestä oli kadonnut kaikki varmuus — taistelu ilman miekkaa oli selvästikin sen mukavuusalueen ulkopuolella. Domekin tilannetta hankaloitti lähinnä hänen kiusallinen haara-asentonsa. Hän piti oikean jalkansa tiukasti junan katossa, estäen siten huivin karkaamisen tuulen matkaan. Valon toan vasen jalka oli tässä asennossa tukijalka — silläkään ei voinut jakaa potkuja.

Siksi skakdi olikin niin yllättynyt, kun Domekin vasemman kyljen puolelta tuli kova potku hänen kylkeensä.
”Mmitähh?” korsto parkaisi kivusta.

Domekin lantiosta lähtenyt kiinteän valon jalka katosi iskun osuttua kohteeseensa. Samaan aikaan hänen kätensä olivat kuitenkin käyneet kovaan hyökkäykseen. Molemmat oikeat, sekä kaikki neljä valosta syntynyttä. Vimmaisten lyöntien turvin hän vaihtoi painonsa oikealle jalalleen ja vei vasemman jalkansa eteensä.

Skakdi yritti epätoivoisesti torjua tällejä ja tehdä jonkinlaista vastaiskun poikastakin, mutta valon toan iskusarja oli hänelle aivan liikaa. Häkeltynyt skakdi päätyi lopulta viemään molemmat kätensä päänsä suojaksi joka puolelta iskeytyviä raajoja vastaan. Sen virheen tehtyään skakdi pysyi junan katolla noin kaksi sekuntia, ennen kuin Domek tuuppasi hänet radanvarteen. Parkuva korsto kieri muutaman metrin mättäällä, mutta jäi pian auttamattomasti junasta jälkeen.

Domek arveli kyytiä kivuliaaksi ja toivoi, että kokemus saisi skakdit hillitsemään varjostamispuuhiaan. Hän kumartui ja keri huivinsa kasaan. Miekka oli irronnut mytystä.
Parempi niin, luulisin, Domek arvioi kääriessään huivia kaulansa ympärille. Lisämatkatavara olisi hidastanut matkantekoa.

Hän harppoi junan kattoa pitkin, kunnes pääsi laukkunsa ja tikarinsa tykö. Hän istahti peltiselle pinnalle, tarrasi laukkuunsa, ja nykäisi tikarin irti. Sujautettuaan tikarin reisikoteloonsa Domek avasi laukkunsa. Hänen kasvoiltaan loisti huoli.
”Huh”, hän kuitenkin henkäisi havaitessaan, että tikari ei ollut osunut laukussa levänneeseen hattuun. Lieri oli reiätön. Muutama muistiinpanopapereista oli ottanut osumaa, mutta klaanilainen arveli kykenevänsä ottamaan kirjoituksistaan joka tapauksessa selvää. Hän laittoi paperit ja hatun takaisin laukkuun: näin tuulisessa paikassa päähineen päässäpitäminen olisi ollut hupsua.

Laukun hihna oli katki, mutta Domek ratkaisi asian solmimalla sen katkeamiskohdastaan tiukkaan solmuun. Hän heitti hihnan päänsä yli ja arvioi tuntumaa. Hihna oli nyt selvästi liian lyhyt ja laukku liian korkealla, mutta se sai ajaa asiansa.

Hetken verran Domek ajatteli nousta katolta ja palata matkustajavaunuun, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Häntä ei huvittanut osallistua skakdien aiheuttaman sekasotkun setvimiseen juuri nyt. Sitä paitsi teki hyvää viettää hetki kullan ja punaisen väreissä, murehtimatta valeasun ylläpitämistä.

Katolla oli rauhallista. Karu ylänkömaisema oli Domekista kaunis, ja häntä alkoi harmittaa, ettei hän ollut pakannut kunnollisia piirtämisvälineitä mukaan. Iltataivas pimeni ja pian muutama tähtikin tuli näkyviin.

Juna matkoi matkaansa kohti etelää.

Jos en jäisikään pois Ca-Metrussa, vaan jatkaisin etelärannikolla saakka… Domek tuumi katsellessaan vaihtuvaa maisemaa. Siitä voisin jatkaa Rumishereen, ja purjehtia sieltä Bio-Klaaniin.

Valon toa hymyili hieman leikitellessään ajatuksella.

Bio-Klaani. Rakennettu kauniiden ihanteiden varaan…

Domek tiesi kuitenkin paremmin. Hänen polkunsa ei veisi nyt kauniiden asioiden äärelle.

Hän oli matkalla kohti jotain rumempaa. Paljon rumempaa.

Toteemiboogaloo

Lehu-Metsä

Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.

Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.

Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.

Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.

Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.

Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.

Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.

”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.

”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.

Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”

Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?

”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”

Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.

”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”

Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”

Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”

Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.

”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”

Shamaani Fatizax taputti kalankallopäähinettään ylpeänä. ”Kyllä! Ja, no…”

Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”

”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”

”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”

”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”

Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”

Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.

Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen.
”Keitä olet tuonut eteeni?”

”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”

”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”

Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.”
”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”

Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.”
”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”

Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.”
”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”

”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”

”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”

Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.

”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —”
”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”

Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.”
”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”

”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.”
”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”

”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”

Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.

”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”

”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”

”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.”
”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.

”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”

Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.

”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”

Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…”
”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”

Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?”
”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”

Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.

”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”

”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —”
”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”

Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”

Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”

”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”

Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”

”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”

Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?”
”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?”
”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”

Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”

Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.

”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”

Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?”
”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”

Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.

”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi.
”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…”
”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”

Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.”
”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”

Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”

Fatizaxkin rauhoittui paikalleen

”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”

”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin.
”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.

Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.

Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.

”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”

Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.

”…vai se toinen vaihtoehto?”

Sininen heimopäällikkö ei kuitenkaan vastannut.

Syvyyksien shamaani

Kummajainen merellä

Harva tunsi T’haokin anatomiaa.

Valtavan merihirviön kuori koostui useasta kappaleesta, joista osa limittyi toistensa päälle. Muutama tällainen päällekkäinen kuorenkappale oli vuosisatojen saatossa luutunut yhteen – niin, että ne olivat yhtä, liikkumatonta massaa. Tällöin T’haokin kuoren väleihin jäi syviä onkaloita, jotka olivat usein zyglakinmentäviä. Katto oli matala ja kuorenkappaleiden väliin jäävä tila pimeä ja ummehtunut, mutta liskokansa oli kautta aikain lukinnut saaliitaan ja nääntyneitä vihollisiaan niihin. T’haokin kuoreen entisaikain zyglakit olivat nakuttanet koloja, ja koloihin he olivat iskeneet pitkistä luista veistetyt kalterit.

Alkeellisten kaltereiden taakse moni suuren saaren matoran ja toisaalta kulloinkin epäsuosiossa olleen heimon zyglak oli nälkiintynyt. Pakoja yritettiin vain harvoin: vankien elinajanodote oli usein pidempi kaltereiden sisä- kuin ulkopuolella. Levottomina aikoina sellit saattoivat olla suhteellisen ahtaitakin. Mutta nyt vain yksi niistä ei ollut tyhjillään, ja sielläkin vieraita oli vain yksi.

Yksinäisen onkalon merkillinen asukki kilisi ja kolisi. Se maalasi jotain sellinsä kattoon. Se kilisi ja kolisi aina liikkuessaan, koska siitä roikkui lukuisia helyjä ja taikaesineitä. Karhunkynsiä, kalan kalloja, savisia idoleita ja puisia medaljonkeja. Ne roikkuivat seinämaalarin pitkästä hännästä, ja ne roikkuivat hänen pitkästä kävelysauvastaan. Samoin ääntä piti myös hänen selkänsä merkillinen kalakoriste. Ahvenmainen keinoevä oli sidottu sojottamaan taaksepäin, ja se kulki hänen hartiastansa hartiaan.

Muutenkin sellin ainut vieras näytti oudolta. Harva olisi sitä edes zyglakiksi arvannut, ellei sitten hännän perusteella. Suomuviitta roikkui sen niskassa ja lajilleen ominaisen pitkän pään hän oli piilottanut massiivisen kalankallon sisään. Kuolleen merenelävän silmänaukoista tuijottivat zyglak-vanhuksen vihreät silmät.

Ja nyt ne tapittivat seinämaalausta. Se oli osa kuvitusten sarjaa, joka eteni sellin katosta lattiaan. Niihin oli kuvattuna liskokansan ikiaikaista tarustoa: Meren äiti kaikkine lapsineen, suuria petoja ja valtavia saaliita. Syvimmät ja salaisimmat onkalot. Lukuisat henget ja voimahahmot.

Vanha zyglak katsasti kättensä töitä ja nyökytteli tyytyväisenä. Ennen kuin hän vajosi sen syvemmälle oman rituaalitaiteensa pauloihin, lisko keskeytettiin.

”Tietäjä Fatizax!”

Kalankalloinen zyglak käännähti sellin kaltereiden suuntaan nimensä kuultuaan. Kilinää ja kolinaa.

Vihreät silmät pullistuivat kuopissaan, kun liskojäärä huomasi vierailijansa.
”Metsärannan Racxel, päällikkö suuri, minua tapaamassa! Hullu maailma! Ruodot kertoisivat, vaan minkäs teet, kun eivät anna lukea! Kreeh-heh-heh!”

Kaltereiden toiselta puolelta Fatizaxia katseleva liskotar ei ollut varma, puhuiko vanha shamaani itselleen, vaiko ehkä hengille tai jumalille.
”Tervehdys, kunnioitettu tietäjä”, Racxel vastasi muodollisesti, mutta ilmiselvän pakotetusti. Selliin sullottu shamaani nyökytteli ja ravisutteli sauvaansa. Sen kalankallo valahti silmille, mutta Fatizax virnuili leveästi päähineensä alta. ”Tänne se tuli minua tapaamaan, kotikalan uumeniin, vihoviimeiseen koloon! Viskasivat minut tänne, vaikka olen tietäjistä mahtavin! Kreeh-heh, aika kieroa! Ja vielä että sinä kävisit minua katsomassa!”

Racxel tuhahti äänekkäästi.

”Puhuttuani skakdien kuriirin kanssa ymmärsin, että jotain on tehtävä. Mutta Kurielez ja Rhak’elakkin lahko eivät tee mitään kansamme hyväksi!” sininen zyglak puisteli päätään. ”Yritin puhua heille, mutta Kurielez väittää Meren isän kieltävän kaiken. Pelkäävät vain oman asemansa puolesta, typerät pelkurit.”

Tietäjä Fatizax katsoi vierastaan velmusti. ”Kreeh-heh-heh, ellen aivan väärin muista, se oli korkean tytär Racxelin itsensä puolisovainaa, joka auttoi Kurielezin valtaan…”
”Minun ja Zyxaxin liitto oli omassa ajassaan järkevä!” Racxel ärähti. ”Vaikka en muistelekaan ukkoa lämmöllä, niin ainakin hän kanavoi heimojen pelon, vihan ja uskonnollisen heräämisen Bio-Klaania vastaan. Hän nosti zyglakit Allianssin täysivaltaisiksi jäseniksi.”

Shamaani sellissään kuunteli kilisevää kalloaan nyökytellen Metsärannan Racxelia, joka jatkoi vielä. ”Se on paljon enemmän, kuin mitä Kurielez ja hänen väkensä saattaa ilmoittaa ansioikseen.”

Vihreät mulkosilmät kalakallon sisuksista tuijottivat Racxelia jatkoa janoten, joten sininen liskotar avasi jälleen terävähampaisen kitansa: ”On selvää, mille tielle Rhak’elakkin lahko on meidät johtanut.”
”Henget itkevät!”
”Ja kaikki heimot kärsivät.”
”Ja!” tietäjä huudahti ”Heittivät tosien jumalten toden palvelijan selliin, kreeh-heh! Totuuteni oli heille liikaa, yhtä ovat sokeita kuin ahne laaksojen Guus!”

Racxel muisti hyvin, kuinka Fatizax oltiin tuomittu harhaoppiseksi ja vangittu. Pian sen jälkeen, kun heimot olivat valinneet Zyxaxin edustamaan heitä, pohjoisten vuonojen heimon julma johtaja oli määrännyt kaikki tietäjät käyttämään Rhak’elakkin huntua ja omistautumaan Meren äidin sijasta Meren isälle. Vanha jäärä Fatizax oli – täysin ennalta-arvattavalla tavalla – tullut mieluummin paiskatuksi selliin kuin taipunut uusiin painotuksiin.

Racxel oli osallistunut muutaman shamaanin painostukseen itsekin. Yhtenäinen oppi vaikutti siinä tilanteessa voimalta, Metsärannan päällikkö muisteli Zyxaxin valtaannousun aikaa. Mutta vallan antaminen lahkolle oli typerä virhe, eikä lainkaan heimojen eduksi.

”Tulin tarjoamaan sinulle vapautta, sekä hakemaan sinusta liittolaista.”
”Mutta minulla on jo niin monta ystävää!” Fatizax huudahti maireasti. ”Meren äiti! Kotikalan sieluvahti! Sarvipäiden synnyttäjä ja routamaan henkiopas! Iso-atrain Artelax!”

Ennen kuin Metsärannan heimopäällikkö ehti reagoida siihen, miten tietäjä luetteli henkiolentoja, vankisellin shamaani jatkoi riemastuneena. ”Ja he kaikki tahtovat minut ulos täältä, ruotoja lukemaan ja oppeja jakamaan! Rahhh, mennään jo!”

Typeristä pelkureista ei ollut Metsärannan Racxelille apua. Ehkä sekavasta shamaanista olisi.

”Muutama ehto ensin, tietäjä”, sininen lisko lausui. ”Sinun täytyy tehdä, mitä käsken.”

Fatizax kalisutteli sauvaansa ilmassa, ja heilutteli sitten häntäänsä. Keskipitkän kilinähetken jälkeen shamaani nyökkäsi Racxelille. ”Henget… ovat samaa mieltä.”
”Sinun on myös annettava anteeksi kaikille, jotka ovat kääntyneet Rhak’elakkin lahkon puoleen ja tahtovat tulla takaisin oppiesi äärelle. Tarvitsen sinua yhdistämään meitä… en aiheuttamaan erimielisyyksiä.”

Shamaani raapi leukaansa. ”Minun nuotioni äärelle saa kyllä tulla, jumalille ja hengille jätän tuomiot, oppikoot harhailijat heiltä!” Fatizax myöntyi, mutta jatkoi vielä mutisten. ”Paitsi se yksi luopio Lergelaz, mokoma joutaisi verkon painoksi…”

Sininen naaraslisko jätti viimeisimmän kommentin huomiotta. Tietäjä vaikutti riittävissä määrin yhteistyökykyiseltä.
”Ennen kaikkea tarvitsen sinua henkimaailman yhteyksiesi tähden”, Racxel vielä varmisti.
”Kreeh-heh-heh! Kalaonneako toivot? Vaiko ehkä hyviä säitä?”

Racxel siristi valkeita silmiään. ”Minä luulen, että sinä tiedät täsmälleen, mistä puhun.”
”Ilman muuta, suuri päällikkö Racxel, ilman muuta.”
”Hyvä. Siinä tapauksessa…”
Metsärannan Racxel otti askeleen ja asettui kaltereiden viereen. Hän katseli niitä ylhäältä alas ja alhaalta ylös.
”Nämä kalterit ovat pitäneet vankinaan lukuisia matoraneja ja nälkää näkeviä zyglakeja…”, Racxel mietti ääneen ja piti pienen tauon. Hän asetti pitkät kyntensä sellin kaltereita vasten. ”Mutta eivät Metsärannan heimon mahtavinta.”

Racxelin siniset kourat tarttuivat kovetettuihin kaltereihin. Lisko asetti kummatkin jalkansa tukevasti lattian mutaiseen massaan. Terävät kynnet upposivat lattiaan. Sitten alkoi vääntäminen.

Valtavan liskopedon kourat kiskoivat kaltereita eri suuntiin. Lihaksikkaat raajat pullistuivat ja kaikki väljyys Racxelin käsiä koristavien korujen ja raajojen väliltä katosi.

Fatizax katsoi näkyä ja alkoi räkättää. ”Kyllä, kreeeh-heh! Juuri niin, tyttö! Kreh-heh-heh!”

Racxel puri hampaitaan yhteen ja keräsi kaikki voimansa.

Pieni räsähdys. Ensimmäinen sirpale singahti vääntyneestä kalterista, ja sitten tuhannet. Kaksi kalteria katkesivat liskon voimien edessä.

”Ha ha, kreeh-heh-her! Aivan, kyllä! Kiitos Meren äiti, kiitos Metsärannan tytär!”

Sininen lisko Racxel huohotti ja availi ja sulki kouriaan. Hetken tasaamisen jälkeen hän nosti valkosilmäisen katseensa shamaani Fatizaxiin.
”Nyt meidän on liikuttava nopeasti.”


Hunnutettu zyglak kuurasi vanhoja maalauksia ison teltan edustalta. Ylitietäjä Kurielez oli määrännyt hänet puhdistamaan liiat henkihahmot pyhistä maalauksista. Rhak’elakk tuli saada keskiöön.

Lisko poimi pesusienen ämpäristä likoamasta. Ikiaikainen zyglak-perinne oli tuottanut paljon pyhiä maalauksia, joten korjailtavaa oli paljon.

”Ylitietäjä Kurielez! Ylitietäjä Kurielez!” hän kuuli huudettavan, ehkäpä jostain ruokatelttojen luota. ”Ylitietäjä!”

Kuuraamishommiin päätynyt lahkolainen mietti, mitä mahtoi olla tekeillä. Oliko T’haok kenties nousemassa ennenaikaisesti pintaan?

”Ylitietäjä Kurielez!” hätääntynyt ääni jatkoi. Tuliko se sittenkin sellien suunnalta? ”Ylitietäjä! Vanki on karannut!”

Uh-oh.

Lahkon lisko laski pesusienen maalausten äärelle, ja kaivoi tikarin vyöltään. Meren isä vaati palvelijoiltaan taas paljon.


”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Racxel ärähti kovaäänisesti. ”Jäämme kiinni! Kaikki muut uivat jo merellä!”

Fatizax ei vastannut, vaan kumartui hyräillen pöydän puoleen. Tietäjä penkoi tavaroitaan.

Kaksikko oli kulkenut selleiltä vähän matkaa T’haokin onteloita pitkin tilaan, jossa säilytettiin vankien tavaroita. Vaikka T’haokilla asusti lähinnä Kurielezin lahkolaislojalisteja, pyhä pelko tietäjä Fatizaxin muinaisia luonnonvoimia kohtaan oli saanut Kurielexin takavarikoimaan suuren osan shamaanin taikakaluista.

Metsärannan Racxelin kärsivällisyys oli koetuksella. Muutama muu zyglak, jonka Racxel oli puhunut puolelleen, olivat paenneet T’haokin salakäytävien kautta aivan aikataulun mukaisesti. Liskottaren vastavapauttama shamaani tahtoi kuitenkin hidastella rituaaliesineidensä äärellä.

”Täällä he ovat!” kaikui vihainen ääni jostain kauempaa ontelon mutkan takaa. Lahko oli aivan heidän kannoillaan.

”Fatizax!”

”No nyt!” tietäjä huudahti ja nosti kaiken muun rojun joukosta esiin pienen talismaanin. ”Mennään, Metsärannan tytär, mennään!”

Kaksi zyglakia ottivat jalat alleen ja lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä ääni oli kuulunut.

T’haokin onkalo kaarsi vasempaan. Ensin loivasti, sitten jyrkästi. Lopulta niin jyrkästi, ettei kumpikaan karkulaisista huomannut mutkan takana väijynyttä lahkolais-zyglakia. Kurielezin kätyri loikkasi käyrä puukko kourassa Racxelin kimppuun.

Taistelevat liskot rojahtivat maahan ja kierivät käytävällä muutaman kierroksen. Kun oli lahkolaisen vuoro olla päällä kolmannen kerran, Racxel ponnisti itsensä hännällään pystyyn ja mäjäytti väijytyspapin seinää vasten. Metsärannan sininen liskosoturi avasi kitansa ja puri hunnutettua lajikumppaniaan päähän.

Kurielezin lahkolainen rääkäisi kauhuissaan, kun Racxelin hampaat upposivat hänen nokkaansa. Sininen soturi tarttui pappia hartioista ja käänsi tämän kehoa oikealle. Puremaansa päätä hän pakotti vasempaan.

Lahkolaisen niska rusahti kovaäänisesti ja Racxel päästi velton Zyglakin otteestaan. Hunnutettu raato vajosi T’haokin onkalokäytävän lattialle.

Tilannetta sivusta seurannut Fatizax pudisteli päätään. ”Ei ole hyväksi valuttaa verta pyhissä saleissa… mutta mitäs toisaalta olivat mänttejä.”

Racxel vastasi äkäisellä mulkaisulla, ja jatkoi juoksua. Tietäjä seurasi perässä, mutta hidasti kulkuaan kaivaakseen jotain vyöltään. Racxel huomasi viivästyksen.
”Tule nyt!” hän murisi. ”Pakoreittimme on aivan kulman takana!”
”Kreeh, heh, tyttö sentään… Minun täytyi varmistaa, että tämä talismaani oli tallessa!” tietäjä perusteli toimiaan. ”Sinä tarvitset minua, ja minä tarvitsen tätä! Tämä on kaikista voimallisin esineeni! Välttämättömyys siihen, minkä tahdot minun tekevän!”

Kahden zyglakin päästessä pakokäytävänsä suuaukolle, shamaani Fatizax nosti mainitun taikakalun esiin. Talismaaniksi se oli aika iso ja outo. Se oli tehty huovasta ja taidokkaasti koristeltu.

Se oli nelisakarainen.

Ja se oli myös hattu.

”Mitäs kökkäreen börgälettä!” henkiolennon ääni kuiski jostain taikakalun syövereistä.

Sammakko rannalla

Bio-Klaanin saari, ranta

”Kaveri hei…”

Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.

Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.

”Napo hei…”

Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.

Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.

Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.

Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.

Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?

Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?

Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.

Melkein rutiininomainen…

Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.

Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…

Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.

Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.

Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.

Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?

Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.

Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.

Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…

Ämkoo. Mäksä.

Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.

Miekkapiru.

Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.

Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.

Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.

Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.

Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.

Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.

Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.

Snowie vilkaisi vierellään karttaa keskittyneesti lukevaa Ämkoota.

”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.

Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.

Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.

Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.

Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.

Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.

Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.

”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.

Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.

Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.

”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.

Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.

Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.

Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.

Ei toivottua reaktiota.

Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.

Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.

”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”

Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.

”Mekään keitä puhuvat solasta?”

”Ei, va.. ..dasta.”

”Dynastia?”

”S..ta!”

”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”

Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.

”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.

Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.

Tai niin hän ainakin luuli.

Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.

Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.

Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.

Välisaaret, nykyhetki

Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.

Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.

Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.

”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”

Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.

”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”

Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.

Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.

”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”

Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.

”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”

Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.

”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.

Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”

Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.

”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”

Monologia rytmitti lyhyt huokaus.

”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”

Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.

”…niin.”

Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.

”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”

Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.

”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”

Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.

Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.