Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Oletteko kuulleet

Bio-Klaanin saari
Päivä ennen sarastusta

Jälleen vaikutti siltä, että sankaruutta ja kunniaa oli jaossa vain rajallisia määriä. Kaukana etelässä, suuren vuoren toisella puolella, taisteltiin. Joukko-osastot marssivat voittoisasti kohti etelää, pistimet tanassa ja kiväärit laulaen. Kuulemma.

Täällä sen sijaan…

Pysähtyneisyys piti huonetta miehityksessään ja kolmatta viikkoa putkeen. Huonetta, tai ehkä oikeammin luolaa, valaisi ainoastaan yksi kattoon kiinnitetty valokivi, sekin himmeä, tilan tunnelmaan sopivan väsynyt. Ulkoseinä oli paksu ja kivinen, ja sen keskellä sijaitsivat rautaiset pariovet. Muut seinämät olivat kaivettua moreenia hirsillä tuettuna. Syvemmälle pesään johtava tunnelikin muuttui siloitellummaksi vasta tuntien marssin jälkeen, eihän sentään ollut syytä tuhlata hyvää rakennusmateriaalia näin syrjäisen huoltoreitin ehostamiseen. Vartioon komennetut sotilaatkaan eivät olleet varsinaisesti kurssiensa kärkeä.

Nazorak-vartiomiehet 11215 ja 11231 istuivat lyhyellä puisella penkillä, kaksikosta ensimmäinen vastuullisesti konepistoolia alakäsissään puristaen. YY tyytyi roikottamaan henkilökohtaista asetta vyöllään – eihän sentään ollut niin, että täällä olisi tapahtunut mitään kuitenkaan. Ylimääräisen ammuslaatikon hän oli ottanut jalkojensa tueksi, niin että sotilas sai suoristettua koipensa.

”Kuinka kauan vuoronvaihtoon?” 11215 rikkoi lähes tunnin jatkuneen hiljaisuuden.

Hämärässä tunnelissa oli liki mahdotonta arvioida, missä kohdassa kiertoaan vuorokausi oli. Himmeä valokivi sitä ei kertonut. 11215 vilkaisi rautaovia. Välittömästi niiden takana odotti ulkoilma ja luonto, sekä kaksoisauringot – tai ehkä mahdollisesti tähtitaivas – valmiina paljastamaan kellonajan.
”Hoaah…” 11231 haukotteli. ”Taitaa olla niin, että paikallaanoloseikkailumme on vasta puolitiessä. Tarkistan.”

Nazorak tunki kätensä vyönsä taskuun, ja tunnusteli. Pian hän löysi mekaanisen laitteen, jonka liki äänettömän raksutuksen hän tunsi sormenpäissään. Rytmi kertoi vuorokaudenajasta.
”Jep”, hän varmisti. ”Neljä tuntia vielä.”

Ja niin oli, että tämän pohjoisrinneläisen huoltokäytävän suuaukon vartiotilassa ei tapahtunut mitään. Ei tuntiin, eikä toiseen. Kolmantena tuntina sitten tapahtuikin, ja sekös vartioita hätkähdytti.

Kummankin nazorakin tuntosarvet värähtivät pystyyn.
”Kuulistko sen?”
”Kuulin!”

Kaksikko nousi seisomaan, ja kääntyi kohti ovea. 11215 tähtäsi aseellaan huoneen oviaukon suuntaan, ja 11231 kaivoi esiin radiota. Hän varmisti, että laite oli oikealla taajuudella, ja vei kapistuksen suunsa korkeudelle. Juuri kun hän oli aloittamassa raporttiaan, ääni kuului taas.

Se oli… jyskytystä? Jonkinlainen metallinen ääni, aivan kuin jotain olisi iskeytynyt rautaisia ovia vasten.

11215 poisti varmistimen.

11231 yritti raportoida tilannetta komentokeskukseen. Signaali oli kuitenkin heikko.

Jyskytys toistui kolmannen kerran.

”Mikä se on?” konepistoolia puristava Nazorak vinkaisi.
”E-ei aavistustakaan!”

Seuraava huoneen täyttävä ääni ei kuitenkaan ollut jyskytystä ovelta. Radiopuhelin 11231:n kourassa heräsi eloon: ”-o, päästäk- -yt -hänet sisään!”

Nazorak säpsähti laitteensa äkillistä toimimista, mutta palautui pian tilanteen tasalle. ”En kuullut, voitteko toistaa?”

Rahiseva radio puhui taas. ”Ei noin arv- -rasta voi jättä- -dottamaan! Avatk- ovi!”

Nazorak-kaksikko vilkaisi toisiaan. Molemmat nielaisivat, ja 11231 kuittasi saadut ohjeet. Hän aloitti varovaisen etenemisen ovelle, hänen taisteluparin pitäessä asetta valmiina – ei täydessä tähtäyksessä, mutta kuitenkin korkeassa asennossa. Kun 11231 oli päässyt lähes ovelle, metallinen ääni kumisi jälleen. Nazorak ei kuitenkaan enää säikähtänyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin. Hän laski kätensä lukolle, ja teki, mitä komentokeskus oli määrännyt. Kahva kääntyi, ja ovi narahti auki.

Samassa valo tulvi tunneliin, ja molemmat vartiomiehet nostivat yhden käsistään silmiensä suojaksi. Aurinkojen kultaiset säteet täyttivät tilan paljastaen samalla vuorokaudenajan. Nyt oli mitä ilmeisimmin aikainen aamu, sotilaiden ja palvelusväen jaettu kirous. Vaakasuoran aamuaurinkojenpaisteen keskellä seisoi myös suuri hahmo, toinen nyrkki uutta koputusta varten kohotettuna. Jykevä olento kuitenkin huomasi auenneen oven ja laski kätensä.

Kumpikaan nazorakeista ei ollut nähnyt tätä tummanharmaata olentoa aiemmin. Sen keho oli suonimaisten putkien peitossa, ja sen vartalossa oli kummallisia, kiemuraisia koristeita. Aluksi nazorakeista näytti siltä, kuin olennolla ei olisi ollut lainkaan päätä, mutta sen rullattua hieman lähemmäs, he huomasivat sen torson yläosan kupolin, ja sen sisällä vellovat aivot.

”Oletteko kuulleet luojamme ja vapahtajamme Makuta Abzumon ylösnousemuksesta?” Harmaa Aine kysyi pirteästi.

Näkymiä kultakalamaljasta

SS Rautasiipi, työhuone komentosillan kupeessa

Huoneen ovi narahti auki, ja pikku kalanen heräsi päiväuniltaan. Tronie avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

Mnnh-mh?

Torkut oli keskeyttänyt torakka, eikä edes kuka tahansa torakka. Se oli työhuoneen omistaja itse, imperiumin kakkonen. Laivaston Amiraali.

Nykyisellään myös Tronien hoitaja, ilmeisesti. Kaksikko vietti tuntikausia tässä huoneessa, toistensa seurasta ”nauttien”. Tyypillisesti Tronie koetti telepaattisia keskustelunavauksia, ja vanha merikarhu murahteli jotain lyhyttä vastaukseksi.

002 ei kuitenkaan huomioinut Tronieta nyt mitenkään, vaan marssi epätahtisesti huoneen poikki. Sininen matto, puiset hyllyt täynnä kirjoja ja muuta merkillistä tavaraa, sekä koristeellinen työpöytä olivat kaikki Nazorak-imperiumin sisustukselle epätyypillisiä. Kamaa kaikista sakaroista, eikä niinkään torakoiden omaa tuotantoa. Tusina erivärisiä pulloja, vieraiden mantereiden navigointivälineitä, tuntemattomien rahi-petojen luita… Ja joukko tavaraa, jonka alkuperästä Troniella ei ollut aavistustakaan. Sekä tietty Tronien akvaario, sekin oli aika outo.

Lukuisat kuriositeet eivät nekään hidastaneet Amiraalin päättäväistä askellusta. Nazorak marssi suoraan huoneensa ikkunalle, kuten Tronie olikin tyypilliseksi havainnut. Paksun lasin takana velloi harmaa meri, kala havaitsi. Aava ulappa, ei myrskyisenä, mutta ei tyynenäkään. Akvaarion asukki perusti kylläkin merisäähavaintonsa melko vähäiseen informaatioon: vaikka ikkunalla oli sinänsä kokoa, Amiraali laivastonsinisine viittoineen peitti siitä suuren osan. Lisäksi Tronien kultakalamalja, sekä sitä kannatteleva työpöytä, eivät olleet niin korkealla suhteessa ikkunaan, että merta olisi oikeastaan näkynyt erityisen paljon: ainoastaan pieni kaistale ikkunan alalaidassa.

Amiraalin säteilemä psyykinen signaali toki auttoi. Dramaattisempi merenpinnan liikehdintä olisi arvatenkin näkynyt myös mielentilan aallokoissa. Ei sillä, että Tronie olisi ollut erityisen syvällä nazorakin mielen syvänteissä, hän tanssahteli tottuneesti lähinnä Amiraalin tunnetilojen pintavesissä. Kyseinen mielenmaisema muistutti usein ulkoilman kaltaista harmautta, mutta ehkä jotain muutosta oli tällä kertaa tapahtunut.

Hmm…

Siihen Tronien keskittyminen sitten loppuikin, eikä yksinomaan kalan lyhyen temperamentin tähden. Uusi virike ilmaantui huoneeseen, sekin oven kautta.

Kop kop.

Kala pyörähti akvaariossaan kohti ovea. Kun mitään muuta ei tapahtunut, hän teki täyden spiruetin kohti Amiraalia.

Kop kop.

002 huokaisi syvään. ”Sisään!”

Ovi narahti jälleen, ja sisään astui hyvin varovaisen näköinen nazorak. Tälläkin oli sininen viitta, joskin upseerinmerkkejä oli arvatenkin ainakin Tronien painon verran vähemmän kuin huoneen omistajalla.
”Herra Amiraali..!” lannistunut ääni sanoi, ja torakka veti kätensä lippaan.

Tronie käänsi katseensa, ja siinä samalla koko fyysisen olemuksena, jälleen tulokkaasta Amiraaliin. Sitten taas tulokkaaseen, sitten taas Amiraaliin. Tulokas, Amiraali. Lopulta 002:kin kääntyi, joskin mainittavasti vankiaan hitaammin ja väsyneemmin.
”Niin?”

Ovensuussa pönöttävä torakka alkoi sopertaa jotain kovin sotilaallista, johon Tronie ei kiinnittänyt liikaa huomiota. Telepaattisin avuinkin torakoiden kieli oli aika vaikeaa, ja sitä paitsi alempiarvoinen nazorak puhui lähes änkyttäen. Eikä aihe kiinnostanut Tronieta.
Jotain sotilasjuttuja…

Kalaa eivät kiinnostaneet… riskit saartoringissä? uuden kurssin ottaminen? koilliseen suuntaamisen sotilaalliset riskit? Ehei. Tronieta kiinnosti tilanteen emotionaalinen ulottuvuus. Sekä kalan parhaat arvaukset torakoiden kehonkielestä että mielenvoimaiset avut antoivat ymmärtää, että tässä oltiin nyt patouman äärellä. Tronie ei pitänyt patoumista, tai padoista muutenkaan. Seisova vesi on likaista, ja sameaa, ja siihen kasvaa aina liikaa levää. Pahat ajatukset ja inhottavat vesitoukat pääsevät lisääntymään, kun virrat padotaan. Joten miksi…
Miksi teet näin itsellesi, Amiraali 002?

Torakkain toiseksi korkea-arvoisin upseeri vilkaisi kalaansa silmäkulmastaan – Tronien taipumus telepaattina ei suinkaan ollut olla huomaamaton. Saman tien Amiraali kuitenkin palautti katseensa alaiseensa, joka jatkoi jonkinlaisen tiedonannon tekoa.
”Pesässä oltiin huolissaan siitä, että jos vihollinen havaitsee kurssimme… vaikka, toki tiedustelupalvelun toimenpiteiden myötä sen pitäisi olla, niin, siis, riskin hallinnassa…”

Yhäkään Tronie ei kiinnittänyt huomiota puhujan sanoihin, mutta kehonkieleen kylläkin. Ikään kuin vaistomaisesti nazorak vaikutti vievän kättään oikean reitensä päälle. Puhuja myös puri hampaitaan yhteen, jonkinlaisena… kipureaktiona? Pelkorefleksinä?

Kalan katse siirtyi jälleen Amiraaliin. Merituulen ja suolan hiomat nazorak-kasvot eivät olleet mainittavan ilmeikkäät, eivätkä siksi helpot lukea. Telepaattinen apu kuitenkin riitti sen verran, että Tronie huomasi keskustelun herättävän vangitsijassaan tunteita. Jotain liikkui Amiraalin pinnan alla.
Hmm… kala tuumaili. Yleensä tällaiset rutiinikäynnit eivät aiheuta edes pintaväreitä, saati sitten tällaista aallokonalkua. Mikä tässä torakassa on…?

Jälleen Amiraalin silmät vilkaisivat Tronieta, vetäen tällä kertaa perässään myös alais-nazorakin huomion. Hermostunut torakka tuijotti akvaarioasukkia pari sekuntia ja Tronie heilutti eväänsä vastaukseksi, mutta pian nazorak pudisti päätään ja palasi asiaansa.
Heh heh, Tronie ei voinut olla naureskelematta ajatuksen tasolla. Vasta vähitellen Rautasiiven väki alkoi tottua hänen läsnäoloonsa, vaikka kala oli ollut vankina jo hyvän tovin. Hän oli sitä paitsi vangeista ainut, jota ei oltu siirrelty sinne sun tänne jonkinlaisen veljestenvälisen nokkapokan pelinappulana. Sikäli kun Tronie jaksoi muistaa oikein, sekä ne matoralaiset että se veden toa olivat nyt Rautasiivellä kaikki. Ilmeisesti Amiraali oli päässyt jostain sopuun isoveljensä kanssa.

Tosin ehkä se oli ymmärrettävää, että nazorakeilla kesti tottua tanssivaan kalaan, joka kommunikoi mielenvoimilla. Jopa Bloszardilla oli mennyt tovi.

Aha, jaha! Tronie palasi ajatuksistaan nykyhetkeen, kun kuului tuttua natinaa. Amiraali veti laatikon esiin yhdestä työhuoneensa lukuisista lipastoista. Kala oli suorastaan ehdollistunut tähän ääneen, koska se edelsi aina hänen ruokahetkeään. Nyt 002 ei kuitenkaan kaivanut esiin kalanruokakippoa, eikä edes viskipulloaan, jota Tronie tiesi upseerin säilyttävän kyseisessä lipastossa. Näitä vaihtoehtoja huomattavasti tylsenpi esine, ilmeisesti jonkinlainen Zakazin lähiseutujen kartta, löysi tiensä päivänvaloon.

Amiraali ojensi paperirullan toiselle torakalle, joka säpsähti silminnähden.
Raukkaparka, ihan hermona… Tronie arvioi. Mikä tässä tilanteessa nyt on? Miksi sinä pomoasi pelkäät? Koska… koska tämä epäpätevä esimies sohaisi sinua harppuunallaan joku kuukausi takaperin? Okei, en tuomitse hermostuneisuutta… Mutta… miksi mainittu pomo tuntee… tuntee…

Ojennettuaan kartan Amiraali käskytti toisen torakan ulos huoneesta, ja kääntyi kohti kultakalamaljaa.
”Kala. Suosittelen perääntymään.”

Tronie ei vastannut. Nyt kun patouma raottui hieman, virtasi patoaltaasta uusia tunteita.

Huoneesta juuri poistunut torakka herätti Amiraalissa syyllisyyttä, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mukana tuli muutakin. Väsymystä. Turhautumista. Pettymystä.

Amiraalin päänsisäisestä patoaltaasta siinsi kuitenkin myös jotain sävyltään aivan poikkeavaa. Yleinen mielenmaisema oli yhä ankea, mutta mukana oli… nostalgiaa? Iloa?

Jokin tässä tilanteessa valostutti 002:n mielenmaisemaa.

Pieni pisara avointa horisonttia? Tippa vapautta?

Nazorak-imperiumin lippulaiva jatkoi matkaansa kohti koillista.

Havupeti

Veri peitti pihamaata. Osa ruohonvarsista ylsi yhä tumman hurmeen yläpuolelle, mutta tahmea neste valtasi jatkuvasti alaa. Kuolema haisi raudalta.

Ylimääräisten nivelten vääristämät raajat alkoivat massasta ja päättyivätkin usein siihen, mutta toisinaan niiden lopussa odotti pitkäkyntinen kämmen tai jalkaterä. Kynsiä kasvoi kuitenkin muuallakin: nivelten sisäpinnoilla, vatsassa, silmäkuopissa. Hännissä oli yhä elämää, mutta liikkeen rytmi oli väärä, täysin tunnistamaton. Se, minkä olisi pitänyt olla ulkona, oli sisällä, ja se, minkä olisi pitänyt olla sisällä, oli ulkona. Pienet, mustat aukot valtasivat kudoksista alaa.

Ystävät ja veljet olivat yhtä, toisiinsa kasvaneita. Kehot sulautuivat yhteen. Hän oli yksin.

Ja keskeltä tuijotti yksinäinen, sininen silmä. Oman rakkaan silmä.

”Mei…” vaimon ääni hinkui ja rahisi, jostain massan sisuksista.

Siihen mikä tahansa painajainen olisi päättynyt. Siihen minkä tahansa painajaisen olisi täytynyt päättyä, jo armollisuudenkin tähden. Mutta tämä unikuva ei kuitenkaan tehnyt niin, se vain vaihtui seuraavaan. Tällä kertaa hän oli merellä, pimeän pohjan mutaisessa maastossa. Idässä pinta laskeutui päälle ja ranta tuli vastaan, mutta lännessä mutainen pohja muuttui syväksi siniseksi ja aavaksi vapaudeksi. Jokainen läsnä ollut uimari tiesi vaistojen vetävän kohti avomerta, mutta hän pakotti kaikki kohti rantaa. Muta sakeni, ja vesikasvit ympäröivät heidät kaikki. Pian ne olivat kuivia ja muuttivat muotonsa verhoiksi, ja sitten he olivat taas siellä, linnakkeessa.

Tällä kertaa he kaikki olivat vielä kokonaisia, omia itsejään. Colhax, Gorix, Ogaral… Rakaal, Ralhox, Vasell… Olthal, Welsix…

Tähänkään uneen vaimo ei kuitenkaan saapunut. Ei edes, kun ystävät ja veljet alkoivat sulaa ja menettää muotoaan. Vasta aivan lopuksi, kun massa makasi taas Keskisuuren Kasteen aukiolla, sallivat painajaisen henget Guechexin päästä vaimonsa luokse. Mutta silloinkin Alinnel oli vain yksi sininen silmä painajaissikermän keskellä, sekä hinkuva, rahiseva ääni.

Sellainen Guechexin maailma nyt oli: hän sai kohdata rakkaansa ainoastaan aivan lopussa, kun kaikki oli jo menetetty. Kun Bio-Klaani ja Allianssi ja ne kirotut kolme kirjainta olivat vieneet häneltä kaiken.

Ja jälleen kerran oli uni vailla armoa. Sininen silmä tuijotti Guechexia, ja mutisi zyglakille: ”Mei…”

Sana oli kaunis, ääni hirvittävä, ja taas kaikki alkaisi alusta. Sellainen tämä uni oli. Ja näiltä osin muuttumaton. Jokin kuitenkin muuttui, tai oli alkanut muuttua. Toisinaan jostain korkeuksista laskeutui raskas usva, joka peitti puolet Bio-Klaanin linnakkeeseen kuolleista sotureista. Toisinaan Guechex sai uida meressä, tai saalistaa metsässä, tai rukoilla vuonoissa hieman pidempään, ennen kuin hänen oli johdettava omansa kuolemaan. Ja joskus, mutta vain harvoin, Alinnel piti sinisen silmänsä suljettuna, eikä tuijottanut häntä massan keskeltä.

Tällainen lohdullinen armollisuus yleistyi. Toisinaan se olikin Guechex, joka sai pitää silmänsä kiinni. Joskus hän ei haistanut zyglakin veren kuvottavaa hajua seurattuaan polkuaan sille aukiolle. Myös usvaverhon sakeus kasvoi.

Mutta kun aistit turtuivat, ne siirtyivät toiselle taajuudelle. Yksi kierros liskopäällikön sykliä jätti pois sen tavanomaisen äänimaiseman. Hän ei kuullut itseään, käskemässä sotureitaan. Bio-Klaanin vartijat eivät huutaneet hälytystä, Keskisuuren Kasteen aukion suihkulähde ei pulputtanut vetisellä äänellään, eikä Guechex joutunut kuulemaan vaimonsa hinkunaa, rahinaa ja viimeisiä sanoja. Mutta silloin hän kuuli jotain muuta. Jotain uutta.

Hän kuuli ääniä – kummallista kylläkin – järven heimosta. Hän kuuli urhean soturin pelkurin pojan antamassa ohjeita toivevävylle. Erakko neuvoi nuorta kalastajaa… jotain liinan kostuttamisesta?

Tällä kertaa he olivat vääristyneitä jo Bio-Klaaniin astuessaan. Guechexin iskuryhmän raajojen, kynsien ja muunkin määrä ja muoto olivat väärät jo ennen heidän poistumistaan Ma-Wetista, mutta siltikin soturipäällikkö pakotti ystävänsä kellariin, pimeille käytäville, sekä lopulta Keskisuuren Kasteen aukiolle. Haju ei kuitenkaan ollut veren, vaan kalakeiton.

Kierros kierrokselta ja painajainen painajaiselta Guechexin unen valtaava usva alkoi vaikuttaa yhä vähemmän peitolta ja enemmän ohentumalta. Harsolta, tai ehkä kalvolta.

Tällä kertaa Guechex oli saanut viettää kokonaisen kuunkierron kalassa ennen kuin hänen täytyi määrätä isku linnakkeeseen. Miltei koko Bio-Klaani oli kuitenkin usvan peitossa, eikä punamustan zyglakin täytynyt katsella sen käytäviä. Samoin vihollisten tukikohta oli aivan hiljainen, ja toinen maailma kantautui liskon korviin. Nyt Flygel neuvoi Calibusta aineen annostelemisen suhteen. Keskustelu kuitenkin vaihtoi suuntaa, kun kolmas ääni kietoutui keskusteluun.

Uni hyppäsi suoraan loppuunsa. ”Mei.”

Sitä seuraavat syklit olivat menettäneet värinsä jo lähes kokonaan. Maailma oli haalistunut, vain veren tahrima aukio oli todella tumma. Samaten äänet olivat vaimennetut. Toinen maailma sen sijaan, se-

Guechex oli jälleen Keskisuuren Kasteen aukiolla. Hän tuijotti himmeää kuvaa zyglakien vääristyneestä massasta, ja vaimonsa jäänteistä sen keskellä. Hän odotti Alinnelin avaavan jäänsinisen silmänsä.

Mutta silmänsä avasikin hän itse.

Luolan katto oli kivinen. Vastateurastetun riistan tuoksu oli ilmeinen. Jossain lähellä oli roihuava tulisija. Guechexin havuvuode oli pehmeä. Oudoissa purkeissa hänen vierellään luki jotain ötököiden kielellä. Hän oli pienessä luolassa yksin. Valo kajasti jostain jalkojen suunnasta. Kaikkialle sattui ja Guechexia oksetti. Pää nousi vuoteesta, mutta vain vaivoin ja hitaasti. Pieni luola oli osa suurempaa luolastoa. Kädet ottivat tukea, mutta niidenkin liike oli kömpelöä. Luolassa oli miellyttävä lämpötila. Yläruumis nousi vähitellen. Viileä ilma virtasi syleilemään havupedistä irtoavaa selkää. Teurastettu riista oli lintua. Häntä joudutti ylösnousemista. Guechexin raajat tuntuivat raskailta, kuin pitkän unen jälkeen. Ensimmäinen jalka otti tukea luolan kivisestä lattiasta. Toinenkin yritti.

Tömähdys oli melkoinen, kun Välisaarten suurin zyglak rojahti koko painollaan sivuluolan lattialle.

Onkalon oviaukkoon ilmestyi sinivihreä zyglak. Calibuksen silmät rävähtivät auki, kun hän näki vuodepotilaan lattialla, petinsä vieressä.
”Mei!” nuorukainen huudahti ja kumartui Guechexin kehon äärelle. ”Mei! Tänne!”

Calibus tarkasteli edessään makaavaa valtavaa lajitoveriaan. Päällisin puolin heidän potilaansa näytti olevan aivan kunnossa.
”Päällikkö Guechex… oletko… tuota, hereillä?”

Punamusta potilas ei kuitenkaan vastannut, ja hänen silmänsä olivat kiinni.
”Mei! Flygel!” Calibus huusi taas olkansa yli. ”Tulkaa tänne!”

Sinivihreä nuorukainen yritti varoen siirtää soturipäällikköä parempaan asentoon. Ruho oli kuitenkin sikäli raskas, että tehtävä ei ollut helppo. Calibuksen liikkeet olivat hätäisiä ja hermostuneita. Kuinka kauan he olivatkaan odottaneet tätä? Kuinka hartaasti Meixez olikaan odottanut tätä?

”Calibus, mitä täällä on tapahtunut?”

Ääni kuului luolaleirin alkuperäiselle asukille. Flygel kumartui Calibuksen vierelle, Guechexin äärelle.
”Minä, tuota, olin keittämässä soppaa, ja kuulin täältä tömähdyksen…” Calibus selitti. ”Löysin hänet tästä. Missä Mei on?”
”Metsästämässä”, Flygel mutisi vastaukseksi tutkaillessaan potilaansa kehoa. Liskotiedemieskin yritti siirtää Guechexia parempaan asentoon, mutta jälleen ei järkälemäinen zyglak ottanut kääntyäkseen. Sen sijaan sen punamusta koura tarrasi Flygeliä ranteesta. Tiedelisko säikähti yhtäkkistä liikettä ja napakkaa otetta.
”Autetaan hänet ylös!” Flygel sai sanottua.

Liskokaksikko tarrasi Guechexia kainaloista ja hiiasi tätä yhteistuumin istuvaan asentoon. Soturipäällikön tiukka ote puristi yhä Flygelin kättä, eikä koura antamut merkkiäkään avautumisesta. Guechexin silmät sen sijaan olivat auki: nähtyään painajaisia kuukausien verran, ne tuijottivat nyt todellisuutta. Kuumeunien maailmassa olivat vallinneet ehdottomat säännöt, ja siellä liskopäällikön oli toistettava aina samat virheensä: kerta toisensa jälkeen hän oli johdattanut toverinsa, ystävänsä ja perheensä kuolemaan, ja aina tilanne oli yhtä toivoton. Mutta nyt hän oli valveilla, eivätkä säännöt enää päteneet. Nyt maailmassa oli mahdollisuuksia. Mahdollisuus tehdä oikeita valintoja. Mahdollisuus suojella niitä, joilla on eniten väliä. Mahdollisuus kostaa.

Viime nimeämispäivä

Osa 1

Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
”Hmm?”
”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

Yhä myöhemmin

Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

Osa 2

Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.


”Mutta, kamut, hei, pliis…”

Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

…kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.


Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.


Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

…kling! Kulkunen helkkäili.

Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

Snowie osoitti nenäänsä.

”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio'”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

Kuukausia myöhemmin

Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

Yhä myöhemmin

Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

Osa 3

Entäs nyt?

Porkkanalaatikko löytyi!

Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

Kepe käänsi kylkeään.

Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

Yhä myöhemmin

Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
Ämkoo… tappoi Harkelin.

Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.


Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

…vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
Turta olo, hän ajatteli.

Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
Miksi jaksaa?

Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
Turta ja väsynyt…

Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.


”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Uuh…”

Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.


”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

Minuutti ennen sarastusta

”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.