Kaikki kirjoittajan Pave artikkelit

Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä

Bio-Klaani

Valkoinen käsi koputti oveen. Odotellessaan Matoro naputteli lattiaa jalallaan. Huoneesta kyllä kuului ääniä, mikä tarkoitti Kelvinin olevan kotona.

Lopulta ovi narahti auki ja raottui hieman. Tuttu nazorak kurkisti raosta.

”Öh, huomenta”, toa tervehti varovaisesti yrittäen sekä olla herättämättä liikaa huomiota Kelvinin suuntaan että puhumasta kaulavaltimoaan auki. ”Keskeytänkö jotakin?”

”Ah, hei! E-ei minulla mitään ollut. Tuota, tule sisään. En ole vielä pukeissa.”

Toa livahti sisälle juuri niin epäilyttävästi kuin salaa nazorakin kanssa juonitteleva henkilö livahtaisi. Tämä oli Matorolle ensimmäinen kerta nazorak-jäsenen huoneessa. Matoro yllättyi huomatessaan nazorakin olevan epäsiistimpi kuin oli luullut: lattialla ollut tavarakasa näytti siltä, kuin joku olisi alkanut siivoamaan kokoamalla kaikki tavarat yhteen, mutta jättänyt sen kesken.

”Hei vain Manullekin”, hän muisti ja tervehti noitaa ei-kovin-innostuneesti.

”Manu on oikeastaan tafaamassa Visokkia. Hän ei ole vielä tullut takaisin”, Kelvin sanoi, mutta siitä huolimatta kohotti katseensa kattoon. “… vai?”
Manumaisen piikikästä vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten kaksikko päätti nauttia harvinaisesta ajastaan ilman näsäviisasta kolmatta pyörää.

”Eläköön”, Matoro hymähti ääni vielä karheana. ”Haluatko sen kunniaksi pyörähtää kaupungilla? Olen menossa yhden tutun pajalle, ja taisit mainita tarvitsevasi jotain varustusta matkalle… Voisi katsoa sitä käsiasiaa samalla.”

273 näytti ehdotuksesta yllättyneeltä. ”Ah! Öhmm…”
Sekunnin liian pitkän tauon jälkeen nazorak kuitenkin sai kakistettua: “J-joo, voisin tulla!”

Matoro kohotti kulmiaan. ”Vai…?”
”Äh, tai siis…” 273 mutisi samalla kun alkoi etsimään luonnoslehtiötään kirjoituspöydän tavarapaljoudesta, ”Se sinun fyytämäsi froteesi on vielä vähän kesken. Minä vain… en ole varma, miten matoran-sukuisten lajien nivelet toimivat.”

”Älä siitä huoli”, toa vakuutti. ”Mitä jos nappaat mukaan mitä sinulla on, ja katsotaan asiaa paremmin tuttuni kanssa?”
273 löysi viimein lehtiönsä, jonka väliin hän työnsi hätäisesti nipun irtonaisia papereita. ”Niin, se voisi olla jofa faremfi”, hän nyökkäili.“Tuota, miten kurkku voi? Kannattaisiko sinun yhä käyttää Suletua?”
”Parin päivän mielipuhumisen jälkeen ei kiitos”, toa sanoi. ”Keskustelu, jossa vain toinen puhuu ääneen tuntuu kummastakin tyhmältä…”
Lisäksi hän piti puhumisesta, siitäkin huolimatta, että hänen äänensä oli yhä oktaaveja tavallista matalampi.
“Niin no, olen Manun kanssa tottunut siihen. Julkisella faikalla tietty ajattelen hänelle sanani. Tosin on aika ärsyttävää, kun hän aina fuuttuu monologeihini…”

”No, nyt voit kai sitten monologioida ihan vapaasti”, toa naurahti.

Kelvin poimi sängyltään viikatun hameensa ja katseli sitä jotenkin harkiten. Lopulta hän kuitenkin kietaisi sen ylleen takkinsa ja naamionsa kerä.
”No, niin kai. Mennäänkö?”


Aamupäivä oli kirkas. Kaupunki näytti melko tavanomaiselta, kunhan oli tottunut sotatilan tuomaan jännittyneeseen vilinään. Improvisoidut telttarykelmät puistoalueilla olivat pienentyneet päivä päivältä, kun väkeä oltiin saatu majoitettua parempiin paikkoihin. Torilla oli hieman hiljaisempaa kuin yleensä, mutta kaksikko päätti kuitenkin kiertää sen. Matoro oli kyllä huomannut, ettei Kelvin pitänyt väkijoukoista, eikä hänellä ollut mitään pidempää kävelyä vastaan.

”No, onko sinulla vielä paljon pakattavaa reissuun?” Matoro yritti lämmittää keskustelua. Jäätutkija tuntui tänään vielä vaitonaisemmalta kuin viime päivinä.
”Oikeastaan aika faljonkin. En ole saanut aikaiseksi hankkia rinkkaa.”
”Ai? Luulin, että Manulla oli kiire aikataulu.”

”Niin oli, mutta me lofulta fäätimme, että on faremfi levätä muutama fäivä”, Kelvin sanoi vaitonaisesti. ”En tiedä… on vähän felottavaa lähteä Klaanin ulkofuolella. Toisaalta on aivan kiva saada uutta ajateltavaa sen mieliseikkailun jälkeen…”

”Niin on. Minäkin yritän päästä tekemään jotakin mahdollisimman pian. Jotain, missä…. noh, tunnen itseni hyödylliseksi”, Matoro sanoi. ”Mistä teidän matkassanne on siis kyse?”

Kelvin vilkuili ympärilleen kadulle kuin vakoojia varoen kunnes vastasi. “No… Manu on vannottanut fitämään tätä salaisuutena, mutta en rehellisesti ymmärrä miksi salata tätä klaanilaisilta. Käsittääkseni Manulla on teoria Funaisesta miehestä – eli Avdesta? – minkä vahvistamiseen hänen on fuhuttava jonkin todella vanhan olennon kanssa. Ja meidän ilmeisesti fitää etsiä tuo olento…”
”Ihanko kahden Manun kanssa?”
Nazorak nyökkäsi. “Niin, sen takia en odotakaan mitään helffoa reissua…”

”Millainen teoria hänellä sitten on?” Matoro kysyi.
“En tiedä. Sitä hän ei ole kertonut.”
”Hmm. Toivottavasti löydätte jotakin. Jos joku tietää, mistä kaikessa tässä on ollut kyse, se on luultavasti Punainen mies…”

Kelvin vaikutti jäävän hetkeksi ajatuksiinsa. “Millainen henkilö Avde on? Hän on Allianssin liittolainen ja näiden loisten… komentaja?”
”Rehellisesti sanottuna en tiedä hänestä paljoa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Hänen kätensä eivät tosiaankaan ole puhtaat, mutta luulen että hän uskoo tekevänsä maailmasta paremman paikan omalla tavallaan.”
“Aivan… niin meriharakkakin sanoi. On outo asia ajatella, että niin karmiva asia kuin loinen tahtoo farantaa mailmaa.” Kelvin sanoi.

”Niin, sanoo nazorak jolla on makuta päässään… ei mitenkään pahalla”, Matoro virnisti. ”Ja olen aika varma, että haluat siitä huolimatta parantaa maailmaa. Se on aika paljon enemmän kuin useimmista nazorakeista voisi odottaa. Suurimmalle osalle klaanilaisista käsitys nazorakeista on lähinnä… murhaa ja marssimista.”

Kelvin yskäisi. “Nazorakein Imferiumin maailmankatsomus on todella itsekeskeinen. Syntymyyttimme kertoo nazorakien karkoituksesta kotisaareltamme, jota olemme etsineet läfi historiamme. Nazorakit vähät välittävät muusta maailmasta. Fäin vastoin, useat tahtovat nähdä sen falavan.”

”Useat? Mutta eivät kaikki?”
“Miehistö on kasvatettu kahteen asiaan: taffamaan ja kuolemaan.”
Siinäpä vasta synkkiä sanoja kivaan aamupäivän aurinkoon, Matoro mietti.
”Ja näitä kahta fiirrettä vahvistetaan felolla kaikesta ulkofuolisesta sekä aimo annoksella fanaattista uskollisuutta imferiumille”, Kelvin huokaisi ankeana. “Varmasti sivistyneistössä ja ufseeristossa on niitäkin, jotka ainakin näkevät ulkokansojen hyödyn, mutta siitä harvoin kehdataan fuhua suoraan.”

”Eli ne, jotka eivät halua polttaa ulkomaailmaa, haluavat lähinnä orjuuttaa sen? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?” Matoro hymähti.
“Fff… no mitä olen offinut teitä tuntemaan, niin olettehan te klaanilaiset aika ferseestä,” Kelvin tuhahti hyväntuulisesti.

Matoroa huvitti suunnattomasti nazorakin aksentti tämän yrittäessä kiroilla. ”Niin, ehkä me olemme”, hän naurahti. ”Mutta olen silti aika varma, että teidän Allianssinne on sitä vielä enemmän.”
“Niin, nazorakit ainakin…” Kelvin myönsi. ”Entäs se Allianssin skakdi-kenraali? Mikä hänen nimensä oli?”
”Ai Labio, vai? Oh, en ajatellutkaan että olet ehkä tavannut sen säkin. Pyytäisin lähettämään terveisiä, mutta epäilen, että päädyt takaisin pohjoiseen hetkeen.”
“Eeen ole tavannut häntä, mutta mistä sitä ikinä tietää. Osaatko sanoa hänestä jotain kiinnostavaa?”
”Viimeisin kerta, kun törmäsin hänen temppuihinsa taisi olla se, kun hänen väkensä kaappasivat aluksen, jolla matkasimme. Notfun-parka menetti kaiken ryöstösaaliistaan miehistöönsä. Olen aivan varma, että Labio teki sen vähintään puoliksi siksi, että tiesi minun olleen mukana. Että joo, meillä on historiaa.”
“Ahaa. Onko hän niin vaarallinen kuin väitetään?”

Matoro vilkaisi sivuilleen ja tuli hieman lähemmäksi toveriaan. Hän aloitti kuiskaten. ”Labio on hiton vaarallinen. Kenraalinne ei palkannut häntä vain, koska hän oli halvin. Hän on verenhimoinen saalistaja ja armoton tappaja-” tässä vaiheessa Matoron pokka ei enää kestänyt ja hän hajosi nauramaan. Kelvin kohotti tuntosarviaan hattunsa alla.

”Se mies on korkeintaan kiusaksi. Käyttäytyy kuin olisi voittanut Zakazin sisällissodan henkilökohtaisesti, mutta enemmän hänessä on liikemiestä kuin soturia”, toa kertoi vakavoiduttuaan. ”Mutta hänellä kyllä on palveluksessaan oikeastikin vaarallista väkeä.”
“Aivan. Fesässä liikkui tornari, että skakdit olisivat vain rahan ferässä, eivätkä falvelevassa suurta nazorak-kansaa. Missäköhän heidän lojaaliutensa raja menee.”

Matoro ei ollut aivan varma, oliko se vitsi vai ei.

”Palvelemassa suurta nazorak-kansaa?” hän nauroi. ”Upea huhu, aivan kuin joukko rahasta tappavia rikollisia olisi puolellanne jostakin muusta syystä kuin lojaaliudesta…”
Kelvin huokaisi, “Klaanissa oloni aikana olen huomannut, että meillä fäin tiedolla on taifumus muuttua matkalla. Kumma juttu…”

”On taitanut olla aika shokki, miten näkökulma melkein kaikkeen on täällä niin erilainen. Miten olet pärjännyt?”

1034, matoranit haudoilla, Guardian. Kelvin räpytteli silmiään väsyneenä.
“Tämä… on ollut vähän vaikeaa. Klaanissa asuminen on kyllä fistänyt koko ajatusmaailmani uusiksi, mistä olen tietty tutkijana kiitollinen. Oikeastaan… ennen olin vielä kyynisemfi nazorakeja kohtaan”, Kelvin totesi mietteliäästi.

”Uskoin, että on vain nazorakien luonnollinen tila olla vihamielinen kaikkea ja etenkin toisiaan kohtaan. Vahva syö heikomman, maailmamme luonnollisin laki. Mutta täällä Klaanista olen löytänyt toivoa Imferiumiinkin. Ehkä meitä on vain johdettu harhaan…” Äänessä oli hyppysellinen haikeutta.

“Se on vain haastavaa auttaa sodassa ilman, että aiheutan nazorakeille kuolemaa. Haha… miten ironista, että aseseffä kasvattaa moraalin.”

”Olet selvästi… ajatellut näitä paljon”, toa vastasi hiljaa. ”Tiedätkö, Kelvin, jo se että olet huolissasi tällaisista asioista kertoo minusta, että nazorakit eivät ole täysin tuomittuja. Jos se yhteiskunta on pystynyt kasvattamaan jonkun sinun kaltaisesi vastoin kaikkia sen ihanteita… ette te lajina voi olla vailla toivoa, yhteiskuntana vain”, Matoro sanoi.
“Hehe, noh, kiitos…” Kelvin hieraisi niskaansa.
”En minäkään kyllä olisi tätä mieltä ollut ennen kuin tapasin sinut, että hyvää työtä”, toa sanoi.
“Aa. No, millaisena fidit keskiverto-nazorakia ennen minua?”
”Aika yksinkertaisena? En oikeastaan ajatellut asiaa kovin paljoa. Pelkkä numeroiden käyttäminen saa teidät tuntumaan identiteetittömältä massalta, ei millään pahalla.”
Kelvin kohotti sormensa sanoakseen jotain vastaan, mutta ei lopulta keksinytkään mitään. “Oikeastaan… en syytä sinua.”

He olivat hetken hiljempaa, kun ohittivat matoralaisjoukon ahtaalla kujalla hieman liian läheltä. Kun he olivat jälleen kaksin, Kelvin palasi aiempaan aiheeseen.
”Numerosysteemin vuoksi nazorakeille on aina selvää, miten valtahierarkia toimii. Mutta entä Klaanissa? Ja mihin adminien ja moderaattorien auktoriteetti oikeastaan ferustuu?”

Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys, sillä Matoron piti miettiä sitä hetki. ”Kai siihen, että me kaikki kunnioitamme Tawaa ja muita ja hyväksymme heidät johtajina?” toa ehdotti.

”Ja siihen, että Tawa ferusti Klaanin?”
”No, totta. Mutta en usko, että Klaanista olisi tullut samanlaista jos perustajat olisivat olleet Guartsu ja Ämkoo…”
Matoro ei ollut aivan varma, olisiko hänen juuri luomansa hypoteettinen Klaani enemmän totalitaarinen ninjakultti vai merimiinasta jäljelle jäänyt reikä meressä.

”No, niin… mutta entä sitten jos joku ei kunnioita admineita? Onko Klaanissa ollut kafinointia? Millä adminit ylläfitää valtaansa? Tawa ei vaikuta henkilöltä, joka turvautuu voimakeinoihin.”

”Ööh, no se yksi porukka perusti metsään oman yökerhon kun sai tarpeekseen Klaanin ’fasismista’, mitä he sitten ikinä tarkoittivatkaan”, Matoro muisti. ”Oikeasti tyypit jotka eivät ole samaa mieltä yleisen ilmapiirin kanssa vain lähtevät muualle, esimerkiksi pohjoisempiin kyliin. On tietysti vähän ironista, että nyt ne ovat kaikki taas täällä. Vähänkö Tiikeliä tulee hajottamaan, kun nazorakit etenee sen yökerholle ja koko joukko joutuu tulemaan takaisin.”

Kaikista niistä katukuvassa näkyvistä pohjoisen matoraneista sellaiset kohtalon oikut eivät olleet lainkaan yhtä hauskoja.

”Voi ei, Tiikeli…” Kelvin sihahti.
”Ai, oletko kuullut hänestä? Sellainen outo tyyppi, puhui aina-”
”Joo, olen tavannut hänet.”
”Voi ei! Otan osaa.”
”Ei sillä, olen tavallaan jofa velkaa sille katille, kun hän auttoi minut Klaaniin. Mutta se, miten faljon hän saarnasi yhteiskuntaideologioista olessaan samalla täysin sokea oman faikkansa faskuudelle oli vain raivostuttavaa!”

”En ole itse käynyt siellä sen klubilla, mutta kuulin Bladikselta juttua että se on aika… kokemus”, Matoro kertoi. ”Mitä tietty voi odottaa siitä porukasta… sille on ihan syynsä, miksei jokaisen epämääräisen tiikerin ja tontun anneta päättää, miten yhteiskunta pyöritetään.”

”Mm, niin. Toisaalta miten arvioidaan se, kuka on fätevä johtamaan ja tekemään fäätöksiä”, Kelvin mietti. ”Sillä, että johtajat kasvatetaan johtajiksi? Vahvimman tai viisaimman valta?”

”Matoran-kulttuurissa kai sanottaisiin, että ikä ja viisaus tekee johtajan. Tai että tulen toat ovat luonnollisia johtajia. Kapura ei lämmennyt ajatukselle”, Matoro naurahti. ”Oikeasti kai pätevä johtaja on sellainen, joka inspiroi… noh, lojaaliutta. Saa muut seuraamaan tätä. Vähän niin kuin Tawa.”

He eivät ehtineet fanittaa salamatarta kovin paljoa, sillä Mustalumi laukaisi satunnaisvälikohtauksen olemalla liian tunnettu klaanilainen.

”Hei, Toa Matoro!” kuului hihkaisu kadun toiselta puolelta. Tummanpuhuva matoran syöksyi tien yli hämmästyttävällä nopeudella. Matoro pysähtyi ja vain katsoi hölmönä matoralaista, jonka muisti pian olevan ehkä joku Klaanilehden väestä? Bio-joku? Se tyyppi, joka oli tehnyt neljän aukeaman jutun saaren erilaisista puutarhatonttutraditioista? Biotonttu?

”Niin hyvä, että löysin sinut”, matoralainen sanoi hengästyneenä. ”Bionui, tosiaankin. Lehdestä. En kai häiritse?” Ah. Biotonttu oli kai joku muu, Matoro mietti. Kaikki ne biot yhden katastrofaalisen nimeämispäivänseremonian seurauksena olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Bio-Klaanin nimistöön.

Matoro vilkaisi ensin matorania ja sitten Kelviniä. No häiritsethän sinä vähän, kun olin juuri keskustelemassa jonkun muun kanssa, Matoro ajatteli.
”Eiköhän minulla ole aikaa” hän kuitenkin vastasi. Jos hän olisi nähnyt Kelvinin silmät kunnolla tämän naamion takaa, hän olisi huomannut nazorakin pyöräyttävän silmiään.

”Mainiota! Sinua on ollut vaikea saada kiinni viime aikoina. Passaako kysyä muutama polttava kysymys, mitä koko linnake on miettinyt viime päivät?”
Bionui oli jo kaivanut jonkinlaisen äänityslaitteen, jonka laittoi päälle sen kummempia kyselemättä. Samalla tämän taskusta oli pudonnut maahan useita cobs-nuilaisia suklaapatukoita.
”No siis, toki… Nyt heti?”

”Olisi tietysti erinomaista päästä pureutumaan asioihin oikein ajan kanssa, mutta näen, että olet kiireinen juuri nyt, mutta sehän on tietysti selvä”, Bionui selitti. Hän puhui hieman liian nopeasti, että ääntä olisi ollut miellyttävä kuunnella. ”Joten pari kysymystä vain. Ensi alkuun.”

Hieman sivumpana Kelvin huokaisi sille, kuinka hänet oltiin jälleen sivuutettu täysin. No, ainakin valeasu tuntui toimivan. Tai sitten hän oli vain tylsä…

”Mitä sinun ja Toa Kapuran välillä on tapahtunut? Aiheesta liikkuu aika synkkiä huhuja”, Bionui menikin sitten suoraan asiaan.
”Öh”, Matoro mietti hieman kiusaantuneena. ”Se on… monimutkaista. Olemme ihan väleissä nykyään. Mitä jos et vaikka kyselisi aiheesta enempää?”

Matoro näki jo mielessään sen sivun, jossa hän julisti isolla printillä ”olemme ihan väleissä nykyään.” Ehkä Kapura osaisi arvostaa sitä ironisesti?

”Liittyykö tämä ’monimutkaisuus’ Metru Nuin katastrofiin?” Bionui jatkoi selvästi välittämättä pätkääkään toan yksityisyydentarpeesta.
Sillä nimelläkö ne Metru Nuihin viittasivat? No, onhan se aika kuvaava.
”Osa siitä, kyllä”, Matoro vastasi ja samalla ei vastannut. ”Tuota… mitä tapauksesta edes tiedetään täällä yleisesti? Tai minun osastani?”

Matoralainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi kuitenkin. ”Enimmäkseen mitä sikäläiset uutisoivat. Että joku liskomies yritti räjäyttää torneja. Ja me tiedämme, että sinä vissiin yritit estää sen.”

Noin sanottunahan se kuulosti melkein sankarilliselta.
”No, jotakin sellaista”, Matoro myönsi.

”Onko totta, että Toa Kapura on pahamaineinen Klaanin petturi? Onko se syy sille, miksi hänen pajansa on suljettu?” Bionui kysyi. Matoro alkoi olla varma siitä, että matoranin pitäisi vain keskittyä niistä saamarin puutarhatontuista kirjoittamiseen.

”Mitä? Ei. Silleen jos hän olisi, hänet olisi varmaan pidätetty… Kuule, jos olet lähinnä kiinnostunut Kapurasta, niin mikset vain etsi tätä käsiisi?” Olisi kiehtovaa nähdä, sanoisiko takoja suoraan ”no ei kartsahnissa” vai antaisiko hän vain niin ironisen haastattelun, että siitä voisi sulattaa rautaharkkoja.

”Hyvä on! Minä vain kyselen niitä polttavia aiheita, mistä kansa janoaa tietoa!” toimittaja puolustautui. ”Mutta ehkä on parempi mennä johonkin kevyempään.”

Joko toimittaja huomasi Kelvinin vasta nyt, tai sitten huomasi tämän kiinnostavaksi vasta nyt, sillä seuraava kysymys koski tätä.
”Kuka seuralaisesi on?” tämä kysyi Matorolta. Matoro vilkaisi Kelviniä.
”Kysyt minulta etkä häneltä?” toa ihmetteli.
Bionui huokaisi. ”Joo, tietty.”

273 jäykistyi, kun toimittaja kääntyi häneen. ”Ööhmm… minä… ууси. Харашоо. Растуи.”

Bionui kohotti kulmiaan. ”… anteeksi?”
”Öh, hän on…” Matoro katsoi Kelviniin ilmeellä, joka sanoi suurinpiirtein ”kiitos kauheasti että laitat minut keksimään jotain hätävalheita.”
”Hän on sieltä shasaalien maasta, tullut… Klaaniin juuri ennen saartoa. Aika kätevä ajoitus, eikö. Matoran ei vielä luonnistu hirveän hyvin.”
Ai, ei siis kukaan tärkeä. Bionui menetti kiinnostuksensa aiheeseen välittömästi. Kuin mitään sivupolkua ei olisi ollutkaan, hän palasi pommittamaan toaa kysymyksillä… tai siis sillä viimeisellä, mikä Klaanilaisia kiinnosti taatusti kaikkein eniten!

”Miten kuvailisit suhdettasi Uuden Käden kenraali Xenin kanssa?” Bionui kysyi selvästi ylpeänä siitä, miten hyvin hän oli tehnyt taustatyön. Matorolla oli hieman huono omatunto siitä, että hän olisi halunnut lyödä matoralaisen ärsyttävän virneen tämän naamalta.

Huokaus. Taasko? Eikö tällä linnakkeella ollut mitään muuta tekemistä, kuin spekuloida hänen parisuhteillaan? Tämän siitä kai sai, kun oli vuosikymmenet tunnettu poikamies, jolla ei oikein sanojensa mukaan ”ollut aikaa sellaiseen…”

Kun vastausta ei kuulunut muutamaan sekuntiin, Bionui jatkoi pommitustaan.
”Onko totta, että hän hurmasi sinut antamaan Nimdan hänelle? Siksikö menetit Klaanin hallussa olleen sirun?”

Ei mitä, tämä on ehkä typerin versio tarinasta, jonka Matoro oli kuullut toistaiseksi. Vaikka mielikuva olikin aika… kiinnostava.
”En edes tiedä mistä aloittaa”, Mustalumi parahti. ”Ei, hän ei hurmannut minua antamaan sirua.” Paitsi ehkä ihan vähän? ”Jätin sen Metru Nuille, koska uskon sen olevan vaarallinen Klaanissa. Ja mitä tulee suhteeseeni hänen kanssaan, se olisi ihan kiva. Sääli vain, että olen esimerkiksi täällä linnakkeessa yrittämässä tehdä jotain hyödyllistä enkä esimerkiksi Metru Nuilla tai nuuskimassa typeriä parisuhdejuoruja xialaisista uutisista.”
Bionui oli hiljaa hetken.
”Tajuan kyllä”, hän sanoi ehkä jopa hieman pahoillaan. ”Tuota, olit varmaan kiireinen… ehkä tämä kannattaisi jättää tähän. Mutta jos haluat kertoa pidemmin…”
Matoro otti vastaan käyntikortin enimmäkseen kohteliaisuudesta, kun matoran luikahti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

”… oliko tuo nyt sitä vafaata lehdistöä?” totalitaristisen yhteiskunnan kasvatti tuhahti.
”Joo. Sen siitä saa, kun kaikki oikeat toimittajat ovat sotilaita tai jotain.”
”Meilläfäin tuollaiset laitettaisiin kaafelitehtaalle.”

Matoro ei ollut ihan varma, saiko sille nauraa. Hän nauroi kuitenkin.
”Ehkä nazorakit tekevät sittenkin jotain oikein.”
”Hah. Yleisradio Ylra on nazorakien kolmanneksi fahin organisaatio heti fuhtausfoliisin ja yliofistollisen kirjallisuusseuran jälkeen.”

Hän olisi avautunut Ylran pahuudesta pidempäänkin elleivät he olisi juuri saapuneet Klaanin… noh, tehdasalueelle.
Ruuhkaa ei ollut. Zeruelin tehtaan varjossa olevat hämärät pajat eivät olleet vapaa-ajanviettäjien tavanomaisia kohteita – olivathan ne enimmäksi rumia, öljyisiä ja täynnä vaarallisia asioita. Savun haju leijaili kapealla kujallakin.

”Tämäkö on Klaanin tehdasalue?”
Hyönteisinsinööri ei näyttänyt kovin vaikuttuneelta katsoessaan yhtä vanhaa teollisuushallia ja korttelia erilaisia työpajoja ja romuvarastoja, jotka sitä ympäröi. Mahdollisimman epävirallisen ulkomuodon viimeisteli suuri kyltti, jotta luki jonkun yrityksen sijaan vain ”Zeruelin tehdas.”

”Ööh, joo. Tai enimmäkseen… tehdas”, klaanilaisista kokeneempi kertoi.
”Aa. Missä ne muut on?”
”No siis… ei meillä ole enempää?” Matoro puoliksi vastasi ja puoliksi kysyi. ”Teillä taitaa olla vähän eri tavalla, vai?”
”Ei enemfää?” 273 kysyi äänessään hämmästystä. ”Kun siis… nazorakien sotamahti perustuu vahvaan teollisuuteen. Minä jotenkin oletin, että Klaani olisi ainakin sodan alkamisen jälkeen lisännyt tuotantokafasiteettiaan…”
”No siis olemmehan me”, kokeneempi klaanilainen puolustautui. ”Ennen sotaa asetuotantomme oli… noin nolla. Nyt se on edes jotain!”
”Tuota… ei fahalla, mutta… millä te meinaatte sotia?” Kelvin sanoi. ”Tai siis… me?”

Matoro kieltämättä jäi miettimään sitä hetkeksi. ”Öh, vähän työn alla vielä? Kyllä meillä on ihan hyvin pyssyjä. Teidänkin ilmavoimat ottivat kuitenkin turpiin!” Kun toa sanoi sen niin innokkaasti, se kuulosti melkein lohdulliselta.

”Ja no… kai meidät toatkin voidaan laskea jonkinlaiseksi aseistukseksi”, hän jatkoi haikeampana. ”Niin kuin silloin Metru Nuilla…”

”Mmh. Nazorakit felkäävät juuri toien fääsemistä laivasaarron läfi, sillä he uskovat toien aina falaavan toa-armeijan kanssa”, Kelvinille tuli mieleen. ”Onko se totta?”

Matoron oli pakko hymähtää. ”Sääli, ettei saaremme täällä taida vetää vertoja sodalle Suuren Hengen sielusta. Muuten meillä varmaan olisikin apuvoimia…”

”… sielusta?”

”Anteeksi, unohdan ihan, ettei teille opeteta näitä juttuja”, toa pahoitteli. ”Metru Nui on Suuren Hengen pää… hyvin konkreettisesti. Kauan aikaa sitten siellä oli sisällissota, joka lähestulkoon johti koko maailman pimenemiseen. Sen takia niin moni toa tuli auttamaan, kun Varjottu yritti vallata Metru Nuin ja syrjäyttää Suuren Hengen.”

Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Maailman fimeneminen kuulostaa aika dramaattiselta.”
”No, niin kyllä kuulostaa”, Matoro sanoi. ”Pitää jatkaa tästä joskus toiste, sillä olemme perillä!”

He tulivat tehtaan kyljessä olevaan kaupantapaiseen, joka oli joskus ollut jonkinlainen varastohalli. Nyt sen oven päällä komeili teksti:

Eihän se kovin kummoiselta asekaupalta tuntunut, sillä hyllyt olivat sangen autiot. Niillä oli enimmäkseen lyömäaseita ja pienempiä pistoolintapaisia. Yhdellä seinällä oli rivi keskeneräisiä cordak-tykkejä. Lähes kaikki järeämmästä kalustosta meni Klaanin puolustajille yhtä nopeasti kuin asesepät saivat niitä koottua. Naamioita sen sijaan oli kunnioitettava rivi yhdellä seinällä, ja toiselle oli aseteltu hyllyköllinen haarniskanosia. Paikkaa pyörittävä Toa Bloszar olikin juuri näpertelemässä vaarallisen näköisen pikakiväärin koneiston kanssa, kun kello ilmoitti asiakkaista.

”Ai hei! Hetki vain”, tämä hihkaisi ja pyyhki käsistään liiat aseöljyt. Toa näytti Kelvinistä yllättävän nuorekkaalta, mutta silmät tämän harmaan naamion takana kertoivat toista tarinaa. Punaharmaa soturi oli tarpeeksi harteikas näyttääkseen sotilaalta, mutta jokin tämän katseessa kertoi, että tämä oli tyytyväisempi pajassaan kuin taistelukentällä. Hän työnsi kivääriprojektinsa sivummalle ja suoristi ryhtinsä.
”Niin joo, lupasitkin käydä”, mekaanikko muisti.
Matoro nyökkäsi ja vilkaisi matkatoveriinsa.
”Kelvin, Bloszar”, hän esitteli tuttavansa toisilleen lyhyesti ja sysäsi nazorakia hieman eteenpäin.

”T-tervehdys”, 273 sanoi varovasti. Hän tarttui Bloszin ojentamaan käteen, joka vastasi puristamalla jämäkästi.
”Terve!” hän sanoi ja vilkuili Kelvinin päästä varpaisiin arvatenkin arvuutellen tämä lajia, mutta ei kehdannut kysyä. ”Ei ollakaan taidettu nähdä ennen.”
”Niin, olen melko uusi täällä”, Kelvin toisteli tutuksi käynyttä mantraansa. ”En tosin ole Shasalgradista, jos kuulet jostain toista.”
”Pidän mielessä”, Bloszar sanoi hieman hämmentyneenä.

”Kiva paikka”, Matoro katseli ympärilleen. ”Tämä taisi olla ihan tyhjillään vielä vähän aikaa sitten?”
Tulen toa nyökkäsi. ”Niin oli. Mutta no, minulla alkoi olla itselläni ihan liikaa tavaraa kotona, Kepen pajassa oli jotain hämminkiä ja täällä tarvittiin osaavaa väkeä… vaikka enemmän tämä on kyllä tehtaan tilausten käsittelyä kuin mikään oikea kauppa.”

”No sinähän olet ehtinyt tekemään vaikka mitä sillä välin, kun minä olen juoksennellut ties missä”, Matoro mietti.

”Niin kai…” Bloszar vastasi ja pälyili ikkunan suuntaan. ”Kyllä tähän kaupunkiin on alkanut juurtua. Tuntuu, että olen ehkä löytänyt tässä työssä vihdoinkin edes jonkun paikan.”

”No hyvä”, Matoro vastasi, vaikka kuulikin miehen äänessä alakuloisen pohjavireen. Epäilemättä tämä suri edelleen Tronieta ja muita. Hän oli vain oppinut paremmaksi sen peittämisessä.

”Tuota, sinulla oli jotain hommaa minulle, eikö?” asekaupanpitäjä kysyi.

”No ensinnäkin”, Matoro mutisi mutta piti pienen tauon, kun ei saanutkaan teleskooppisilmäänsä irti tarpeeksi elegantisti, että se olisi toiminut dynaamisesti keskellä lausetta. Tulen toa seurasi monta kiusallista sekuntia, kun suletukasvo yritti irroittaa silmäkettään. ”Mmh, ensinnäkin-” toa toisti, veti liian kovaa ja sai silmät viimein irtoamaan ikävän naksahduksen saattelemana. Lepää rauhassa, kiinnityspultti. Toan otsassa näkyi pieni irronnut metallinpala siinä kohdassa, missä silmät kiinnitettiin naamioon.

”… ensinnäkin, tämä on kärsinyt aika paljon. Alin silmä ei ole edes toiminut viikkoihin. Olen vain ottanut siitä linssin kokonaan pois. Ja kuten näit…” mies ojensi silmiään sepälle. ”… kiinnityskoneistokin taitaa olla hajalla.”
Bloszar otti teleskooppisilmät vastaan. Jos uusi naamio ei ollut tehnyt jää-toasta aivan toisen näköistä, kolmisilmän puuttuminen vähintään teki.
”Eli silmät kuntoon?” Bloszar varmisti.
”Oikeastaan voisit irroittaa sen alimman kokonaan. Onpahan vähemmän painoa, ja se skanneri oli muutenkin aina vähän liian korkealentoista teknologiaa toimiakseen koskaan kunnolla.”
”Heh, niin usein on tapana. Parempi tehdä kaikesta mieluummin pomminvarmaa kuin hienoa.”

”Niin, mitä nuo muut linssit muuten tekevät?” hiljaa hyllyjä tutkiskellut Kelvin kiinnostui.
Matoro oli suorastaan riemastunut siitä, että joku joskus kysyi.
”Tämä on vähän tällainen ko-matoranien tapa”, hän aloitti. ”Minulla on tavallisen kiikarin lisäksi yönäkö ja lämpönäkö… ja totta puhuakseni olen pitänyt tätä niin pitkään, että en usko oikean silmäni edes näkevän kovin hyvin ilman.”
”Aa, kätevää. Naz- öh, meillä fäin on melko alkeellisia tuollaisia”.
Naamion takana Kelvinin kasvoille nousi irvistys. ”Näyttävät fiksummilta kuin sen skakdiadmin tuutti.”
Matoro mutisi jotakin, joka saattoi kuulua ”öh kiitos.”

”Ja näyttävät vielä fiksummalta, kunhan saan ne kuntoon”, mekaanikko-toa vastasi jättäen livahtaneen ”naz”-alun omaan arvoonsa. Bloszar laski teleskooppisilmät pöydällensä ja kirjoitti nopeasti lapun viereen muistuttamaan häntä siitä, mitä niille piti tehdä. Samaisia värillisiä lappuja oli tämän pöydällä oikeastaan aika monta.
”Sitä paitsi, ihan mukava tehdä välillä jotakin muuta kuin vain pyssyjä”, hän jatkoi. ”Kyllä niitäkin on ihan kiva väkertää, mutta kyllä se silti aina välillä tuntuu vähän väärältä. Että rakennan niin paljon asioita, joita käytetään toisten tappamiseen.”

Matoro oli vähällä sanoa ”no, ne ovat vain nazorakeja!” kunnes muisti, kuka trenssitakin takana piileskeli.

”Hmm, niin”, Kelvin sanoi hiljaa katsellessaan rivistöä keskeneräisiä cordak-tykkejä. ”Öh, minäkin olen siis aseseffä.”
Bloszar vilkaisi naamio-nazorakia yllättyneesti. ”Saitko tarpeeksesi siitä, kun olet tänne päätynyt?” toa naurahti. ”Klaani ei ole varsinaisesti aseseppien ensikohde. Yleensä tänne tullaan aseita pakoon eikä tekemään niitä…”
”Niin voisi kai sanoa. Nykyään lähinnä mietin, onko taidoistani avuksi missään muussa.”
”No, mitä kaikkea olet tehnyt?” Bloszar kysyi kaartaen kauemmaksi surullisilta vesiltä. ”Mitään hienoja omia keksintöjä?”
”No… suunnittelin lämföfuvun kiifeilijöille, mutta se jäi lähinnä luonnostasolle. Ja sellaisen elementtikivihanskan.”
”Suunnittelit elementtikivihanskan?” toa kysyi vaikuttuneena.
”Ja rakensin. En ihan tiedä miten elementtikivet toimivat, mutta sain hanskan toimimaan.”
”No, se tekee sinusta heti minua astetta fiksumman”, Bloszar naurahti. ”Minulla itse asiassa on jotakin, mikä saattaa sitten kiinnostaa sinua”, hän kertoi ja kääntyi ottamaan tiskin vieressä nojaavan pitkävartisen vasaransa esille. Se näytti vuosisatoja vanhemmalta kuin mikään muu asia huoneessa.

”Tässä on kiven voimat”, toa kertoi ylpeänä. ”Mutta en ole uskaltanut viritellä tätä kovin paljon, kun en tiedä miten se toimii. Vaikuttavaa, jos olet päässyt kivistä yhtään jyvälle.”

”Oh…” 273 katsoi hämmästellen vasaraa. ”Voitko näyttää miten se toimii?”
”Toki!” toa tokaisi. Hän ojensi salkoaseen kaksikon väliin ja painoi jotakin sen varresta. Vasaran pää alkoi hehkua. Sen pinta kipinöi hetken oranssina, kunnes tyhjään ilmaan materialisoitui karkeareunainen kivi. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä, Matoro ei niinkään.
Bloszar tasapainotteli pientä kiveä vasaransa päässä ja alkoi pomputella sitä.

”Taisteleminen tällä toimii vähän niin kuin pesäpallomailalla löisi palloa”, hän kertoi pomppauttaessaan kiven melkein katonrajaan ennen viimeistä, ratkaisevaa lyöntiä…
… ja taikakivi lensi kaaressa aivan liian kovaa. Bloszar tajusi virheensä nanosekunti liian myöhään, ja seuraava ääni oli pirstoutuvan ikkunan rääkyminen.

”VOI SAAKELI TÄTÄ ELÄMÄÄ!!” kuului ikkunan suunnasta. Ilmeisesti lasi ei ollut edes ainoa uhri spontaanille pesäpallolyönnille.

”Blos, joku kolahti!” huusi setä jonka toat tunnistivat Äksäksi. Miehen hölmistynyt naama ilmestyi rikkoutuneeseen ikkunaan. Hän väänteli osuman ottanutta paikkailtua Hauta takaisin asentoonsa.
”Anteeksi kauheasti. Ei kai se osunut pahasti?” tulen toa kysyi nolona.
”No minulla on kova pää”, Xxonn kertoi ja asteli muina miehinä särkyneestä näyteikkunasta läpi. Hän selvästikin yliarvioi aukon koon, sillä titaanin keho ei aivan mahtunut siitä ilman, että vielä hieman lisää lasia irtosi. Mutta ikkunasta perääntyminen muiden edessä ei tietenkään käynyt päinsä, joten mies jatkoi sisään toisesta räsähdyksestä huolimatta.

”Öh, moi”, Matoro sanoi hölmistyneenä Äksän suuntaan ja meni auttamaan tätä lasinsirpaleiden siivoamisessa. Typerästä välikohtauksesta harmistunut Kelvin ei kuitenkaan antanut moisen keskeyttää hänen akateemista keskusteluaan elementtikivistä.
”Öh, niin… sinä Floszar et siis ole tehnyt tätä vasaraa?”
”Bloszar!” Toa korjasi, ”Ja joo. En vain kyllä… ole ihan varma mistä olen saanut tämän. Kuulostaa vähän hullulta, mutta en vain muista sitä.” Hän kuulosti… varovaiselta. ”Seran – öh, hän on yksi seppä tuosta naapurista – veikkasi että tämä olisi jotakin Nynrahilta, vaikka en ole kyllä koskaan käynyt siellä.”

”Nynrah. Oliko se se yksi saari Kristallisaarilla?” Kelvin kysyi.
”Samasta sakarasta”, Blos korjasi. ”Joo, toinen vaihtoehto on, että selakhit teki tämän. Vaikka vasara ei kyllä ole ihan mitä kuvittelen niiden takoneen.”

Naamionsa takana Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta sanoitko että et muista?”

Bloszar vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”Sanoin. En… en ihan ymmärrä itsekään. Lähinnä olen tajunnut viime aikoina, että menneisyydessäni on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään muistikuvaa… eräänlainen salattu elämä. Olen itse asiassa rakennellut yhtä laitetta, mikä voisi auttaa. Voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos haluat.”

”Okei… j-joo, mieluusti!” Kelvin sanoi yhtäkkiä niin innokkaasti, että jätti Bloszarin miettimään sanoiko outo klaanilainenkaan kaikkea.

Lasinsirut siivonnut titaanitalonmies marssi lopulta muina miehinä kassalle Kelvinin ja Bloszarin keskusteluun.

”Hoi! Ei sinulla sattuisi olemaan aseita?” Xxonn huudahti.
”Häh? Onhan tässä näitä… Tuota, mitä saisi olla?” Bloszar kysyi epävarmana siitä, millä vakavuuden tasolla talotaikuri liikkui.

Äksä mittaili vaativana puolityhjiä hyllyjä. ”Eei nämä nyt oikein”, hän sanoi pyöritellessään erilaisia pistooleita isoissa kourissaan. Ne näyttivät kieltämättä hieman hullunkurisilta hänellä. Xxonn kuitenkin oli ainakin kaksi Kelviniä leveä.
”Ai jaha, entäs jotain tällaista?” Bloszar ehdotti ja nosti laatikosta lattialta miltei valmiin plasmakonekiväärin.
”Ei kiitos… jotakin vielä isompaa?”
”Jaa jotakin sinkoa vai? Mitä sinä oikein olet menossa ampumaan?” Keskustelun sävystä saattoi päätellä, että tilanne oli kaksikolle hyvin tyypillinen.

”Kas niiiin”, Äksä venytti. ”Nyt puhutaan asiaa, Bate. Sinkoa pöytään!”
”Öh, kaikki järeämpi on jo myyty. Laivasto ja vartiosto ostavat kaiken”, seppä pahoitteli.
”No pannahinen”, titaani mutisi. ”No ei kai sitten mitään. Minä olisin vain yrittänyt murtautua Puustiselle, mutta pitää keksiä jotain muuta.”
”Öh, mitä?” Matoro kysyi kaupan toiselta puolelta. Ikkunan tila oli liian toivoton jopa hänelle.
”Näitä työjuttuja”, Äksä sanoi. ”No, mitäs tänne kuuluu?”

Oli kuin vasta tyhjyys siitä, ettei hän saisikaan sinkoa, sai hänet heräämään tilanteeseen. Ja esimerkiksi siihen, että oli ilmeisesti keskeyttänyt jotakin. Kelvin esiteltiin nopeasti uudelle tulijalle. Ilmeisesti Xxonnilla ei ollutkaan mikään erityisen suuri kiire, sillä hän vain jäi hengaamaan pajalle varmaankin uskoen, että Blosz vielä loihtisi hänelle singon jostakin, jos hän vain odottaisi tarpeeksi sitkeästi.

”Sinulla oli jotain muutakin?” Bloszar lopulta kysyi Matorolta yrittäen palata edes illuusioon normaalista asekaupan arkipäivästä.
”Joo. Tämä on vähän isompi… mutta tarvitsen käden. Tai Kelvinillä oli jotain suunniteltuna, mutta hän on aika kiireinen rakentamisen suhteen…”
”Jos saan kysyä, niin miksi vasta nyt?” Bloszar kummaksui. ”Käsi, siis.”
”Öh, pitkä juttu. Kai minä yritin todistaa itselleni jotakin… mutta siis, en tarvitse mitään kovin hienoa juuri nyt. Ihan vain perusproteesin. Ei mitään hienoja tuntoaisteja.”
”Hmm, katsotaanpa”, Bloszar sanoi mietiskellen ja vilkaisi Kelviniä kysyvästi.

Jäätutkija kaivoi povitaskustaan luonnosvihkonsa. Hän oli ojentamassa sitä Bloszarille, mutta veti kätensä nopeasti takaisin.
”O-odotas!” Kelvin pläräsi kuumeisesti vihkoaan läpi, kunnes löysi oikean sivun. Sellaisen, jolla ei ollut zankzoran aakkosilla tehtyjä muistiinpanoja. Blosz kohotti kulmiaan, mutta toisaalta, olihan hänkin melko tarkka keskeneräisistä projekteistaan. Ihan perus juttuja heidän alallaan.

Lopulta nazorak ojensi toalle piirroksen proteesikädestä. Blosz raapi leukaansa mietteliäänä. ”Ihan hyvä, ihan hyvä. Mielenkiintoisia ratkaisuja sormien nivelissä… en olekaan nähnyt tällaista ratkaisua kuoren kanssa ennen. Onkos se aivan itse keksimäsi?”

”No siis…” Kelvin irvisti naamionsa takana. Bloszarin ilmeestä päätellen tämä oli alkanut epäillä jotain. Kannattaisiko hänen puhua edes osittain totta?
”Minä olen oikeastaan tutkinut torakoiden mekaniikkaa, ja olen huomannut osan heidän tekniikoistaan, öh, faremmaksi. Olen ajatellut, että siitä voisi olla afua.”

”Ah! Joo, älä siitä huoli! Minäkin olen oikeastaan tutkaillut sitä romua, mitä torakoilta putosi pommituksen aikaan. En tahtoisi kehua niitä hirviöitä, mutta kyllä niillä on kyllä joitain hyviä keksintöjä”, Bloszar selitti. ”Oikeastaan, voisin näyttää teille jotain! Mennään takahuoneen puolelle.”


Bloszarin tilaratkaisu oli siitä hieman kiusallinen, että takahuoneeseen päästäkseen heidän piti kulkea tämän kollegan pajan kautta. Toa Seranin työpiste ei ollut sen järjestellympi kuin Blosinkaan, mutta tavarasta päätellen ex-haamu keskittyi paljon enemmän komponentteihin kuin konetuliaseisiin.

”Ai hei!” nuorukainen hihkaisi. Odotettavasti ääni kuului raudan toalle, jonka miltei aina väsyneeltä näyttävät kasvot pilkahtivat esiin laatikkopinon takaa.
”Emme kai keskeyttäneet?” Bloszar kysyi pajanaapuriltaan tulijoiden kävellessä syvemmälle. Matoro huomasi pian, mitä raudan toa oli ollut tekemässä. Tämän takana lattialla oli korkea pino täydellisiä rautaharkkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin erittäin huolellisesti kasvatettuja kuin valettuja. Ne olivat lähestulkoon ainoita kiiltävän upouusia asioita siinä hieman nuhjuisessa metallisälän meressä. Mies itse istui harkkopinon päällä lounastamassa.

”Ei, olin juuri tankkaamassa”, Seran sanoi ja pyyhki imelän hajuista sokerijuomaa huuliltaan. ”Melkoisen rankkaa puuhaa tuo raudan valmistus”, hän sanoi ja meni hakemaan toista pullollista kuluneesta jääkaapista työnurkkauksensa kulmassa. Suurimmaksi osaksi jo tyhjäksi syödyn kaapin ovessa oli Klaanin toille melko tuttu teksti:

donitseja

Seranista teksti tuntui lähinnä surulliselta, sillä linnakkeella ei tosiaankaan ollut enää varaa tarjota yhtä paljoa sokerileivoksia elementtisankareiden latailemiseen kuin mitä yleensä oli ollut tapana. Eihän sillä Klaanissa ollut mitään uskonnollista merkitystä – enemmän kyse oli käytännön tavasta. Kerrottiin, että perinne oli alkanut aivan ensimmäisistä pikku matoran-heimoista, jotka olivat palkinneet suojelijansa jättämällä näiden suvien luo kaikenlaista makeaa.

”Eivät tainneet ne hyönteisäpärät tajuta minkä tekivät, kun murhasivat Toworun”, Äksä murahti hieman taaempaa. ”Syö miestä, kun ei ole enää ääretöntä määrää sokeriruokoa kasvamassa.”

”Sokeri taitaa olla murheistamme pienin, kun kaikki muukin on kortilla”, Matoro hymähti. ”Tänne palaaminen Metru Nuilta herätti jotenkin ihan eri todellisuuteen.”

Bloszar vilkaisi tätä ja naurahti. ”Saat minut melkein katumaan, etten tullut mukaan.”

”Olisit tuonut tuliaisia”, Äksä totesi. ”Ettekös te tulleet peräti jollain lentokoneella?”

”Hah, olisinkin tajunnut”, Matoro myönsi. ”Ei ihan käynyt mielessä ihan silloin.”

Seran työnsi roskikseen toisenkin tyhjän tölkin epämääräistä energiajuomaansa. Hän ei ollut vieläkään varma, pitikö mausta.
”Mata Nuin täytyy vihata meitä. Saarrettuna vähällä sokerilla, taistelemassa sokerileipuria vastaan”, hän mutisi.

”Oletteko kuulleet, että jotkut Ruki-Korossa ovat vissiin ostaneet skakdeilta leivoksia?” Äksä kysyi. Kuulijajoukko ei ollut erityisen varma siitä, oliko kyseessä alku vitsille vai tositarinalle. ”Kuulemma leipurin leivoksia on päätynyt ihan meidänkin torille asti.”

Matoro näytti melko skeptiseltä. Niin näytti Kelvinkin, vaikka sitä ei hänen naamionsa takaa nähnytkään.
”Eikö hän ole kuullut kauppasaarrosta vai eikö hän vain välitä?” toa kysyi.

”Sano sinä”, Äksä vastasi. ”Sinähän sen pulisonkisedän parhaiten tunnet.”

Mustalumi kohautti olkiaan. ”Kumpikin kuulostaa mahdolliselta”, hän myönsi. ”Muistan, kun Labio myi yhden donitsierän tänne ennen kuin sota varsinaisesti alkoi. Ehkä hän vain haluaa tehdä rahaa meidän epätoivollamme.”

”Pätevä bisnesmies kieltämättä!” Äksä myönsi ja sai lohkaisustaan vastaukseksi väsähtänyttä naurua.

”Hei, Seran”, Bloszar sen sijaan yritti keskittyä hetken bisnekseen. Raudan toa katsoi kollegaansa kysyvästi.
”Onko sinulla vielä niitä käsikomponentteja? Muistan nähneeni sinulla niitä puolivalmiita proteeseja”, Bloszar kysyi.
”Takuulla”, Seran vastasi ja vilkaisi Matoroa.

Kelvinin piirrustuksia katsottiin ja sanoja vaihdettiin klaanilaisten kesken, ja työnjako oli melko pian selvä. Bloszar lupasi käden mitä pikimmiten, mihin Matoro yritti vastata kohteliaalla ”joo, ei sillä nyt niin suuri kiire ole”-väistöllä.

Millä sen sijaan on kiire? Sillä luvatulla takahuoneella.


Bloszarin asetehtaanmyymälän – ja Seranin pajan – ”takahuone” oli itse asiassa suuri tehdashalli. Muuten se oli kuin mikäkin romuvarasto, mutta ilmatilaa hallitsi jokin, mitä kukaan heistä ei ollut odottanut: katosta roikkui parin metrin korkeudessa Nazorak-pommikoneen surkea luuranko, jonka siipien väli vei kuitenkin suurimman osan varaston leveydestä. Suurin osa sen panssarilevyistä oli irroitettu, ja moottorit näyttivät raadelluilta. Kone oli kuin ansaan jäänyt haukka, jonka haaskalinnut olivat kynineet puhtaaksi.

”Woah…” Kelvin äimisteli näkyä.
”Näyttääpä se isolta näin läheltä”, Matoro sanoi vaikuttuneena.
”Useimmat me purimme osiksi, mutta olen saanut pitää tämän tutkiakseni sen systeemejä”, Bloszar kertoi ja opasti seuruetta lähemmäs. Sali oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Siellä täällä näkyi selvästi nazorakeilta peräisin olevaa tavaraa – rivisotilaiden aseistusta, panssarilevyjä, jopa hajonnut unikapseli, joka oli eittämättä pudonnut aikanaan Koista. Hyönteisteknologia oli kuitenkin vain osa kaikesta romusta, mitä siellä oli. Matoro erotti suurimmaksi osaksi hajonneen Nöpö-kävelijän luurangon yhdessä nurkassa.

Matoro vilkaisi hyönteistoveriaan, muttei voinut tietenkään nähdä, mitä tämä ajatteli kaiken sen tappoteknologian näkemisestä. Sen perusteella, mitä hän Kelviniä tunsi, hän varmaan saisi siitä omantunnontuskia…

”Tämä…” Kelvin kuiskasi.

Matoro kurtisti kulmiaan.

”… tämä…”

”TÄMÄ ON JUNCKHE-ZHO VERSIO 2C KIINTEÄSIIFINEN SYÖKSYFOMMIKONE!” 273 huudahti innoissaan. ”Olen kuullut näistä niin faljon, mutta en ole koskaan fäässyt näkemään sellaista itse!”

… tai sitten ei, Matoro myönsi. Innostunut insinööri suorastaan syöksyi tutkimaan teknologiaa tarkemmin.

”Tämä on ensimmäinen kaksimoottorinen fommikone omalla tähtäystutkalla ja fimeätähtäimillä! Folttomoottori käyttää aivan ufouutta syöttötekniikkaa, joka estää moottoria sammumasta koneen miltei fystysuorissa syöksyissä, mikä tekee siitä faljon tarkemman kuin kaikista edeltävistä malleista! Ja tämä feräsinjärjestelmän tarkkuus, joka on jäljiltelty nazorakien siifien toiminnasta! Se mahdollistaa faljon hienovaraisemman ohjaamisen kuin missään aiemmassa mallissa!”

Muut klaanilaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä.

”Jaa että mitä oli?” Äksä kysyi.
”Sinä… taidatkin olla aika perillä näistä”, Bloszar sanoi kummaksuen.
Hieman taaempana oleva Matoro oli aivan varma, että tulen toa epäili jotakin. Onneksi kaikki olivat niin harhautuneita naamionazorakin yllättävästä imperiumifanituksesta, etteivät he huomanneet Suletun nopeaa hehkua.

”Hei rauhoitu vähän, kenraali”, Kelvin kuuli Matoron äänen päässään.
”Ah, joo! Pahoittelen…”

”Tästä jäbästä olisi kyllä ollut hyötyä jo aiemmin”, Äksä mietti. ”Mistä sinä olet oppinut niin paljon nazorakeista?” hän kysyi.
”Niin”, Bloszar komppasi vähintään yhtä epäilevä katse kulmillaan.

”Khrm. No, on nazorakit aiheuttaneet tuhoa muuallakin kuin täällä”, Kelvin yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”Ennen tuloaan tänne torakat fitivät fesäänsä saarella mitä sanotaan Cofs-Nuiksi-”

”Ai Cobs-Nui?” Äksä möläytti väliin. ”Niin sehän on tässä ihan lähellä. Koobee on puhunut siitä joskus… kuulemma asui siellä ennen kuin nazorakit tuli. Kirotut ötökät.”

”… niin. Olen sieltä fäin. Tämä tavara on kyllä tullut tutuksi. Olen tutkija. Jef”, Kelvin mutisi.

”Öh, katsotaanko niitä nazorak-juttuja vähän tarkemmin?” Bloszar kysyi ja viittoi lähinnä Kelviniä pidemmälle. Hän johdatti joukkion pitkän pöydän ääreen, jolla Kelvin erotti etenkin imperiumin aseiden huoltoon ja rakentamiseen tarvittavia työkaluja. Hän tunnisti puoliksi puretun pneumaattisen zamor-konekiväärin ja tämän haljenneen paineilmakanisterin pöydän toisessa päädyssä. Kelvinin sormia syyhytti päästä näpräämään laitetta.
”Nämä ovat aika nokkelia, nämä nazorakien aseet”, Bloszar selitti tarttuessaan yhteen hyönteismallin zamor-pistooliin, jonka koneiston hän oli avannut. Kelvin oli häntä kuitenkin selvästi jo ainakin askeleen edellä.
”Tuota, onko teillä nazamoreita?” 273 kysyi käyden läpi aseita.
”Hmm, eli mitä?” Bloszar kysyi.
”Nazorakien valmistamia zamoreita. Niitä, jotka ovat vain lasia ilman mitään tasku-ulottuvuustekniikkaa. Tarvitsisin fistooliini 11mm kaliiferin ammuksia.”

”Katsotaas!” Bloszarin hihkaisi. Hän kumartui pöydän alle ja veti sieltä esiin puisen arkun. Toa pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan arkun kyljessä ollutta lappua ennen kuin nosti sen pöydälle. Hän näpräsi avaimella munalukon auki, ja arkun sisältä paljastui useampi Imperiumin heptagrammilla varustettu pahvilaatikko.
”Tässähän niitä olisi. Nämä oli yksitoistamillisiä”, toa ojensi rasian Kelvinille. ”Varovaisesti niiden kanssa, ne on aika- no sinä varmaan tiedät. Tujua tavaraa se torakoiden happo.”
”Jef. Teillä ei ole tyhjiä tällaisia?”
”Ei tällä hetkelle.”
”Okei. Voisin sitten ottaa kaksi askia. Olen tottunut täyttämään zamorini itse, ja saatan tyhjentää osan näistä. Ah, ei teillä sattuisi olemaan alijäähdytettyä tyffeä?”
”Öh, alijäähdytettyä… typpeä? Siis sitä, mitä käytetään asioiden jäädyttämiseen?” Blosz varmisti kuulleensa oikein. ”Eipä taida, ellei Zeruelilla ole jotain tynnyriä jossain… hetkinen, osaisiko tuo yksi jään toa sanoa asiasta jotakin?” hän vilkaisi Matoroa. Niin teki Kelvinkin.

”Tuota”, kyseinen jään toa mietti. ”Ai alijäähdytettyä typpeä? Kuulostaa… aika vaikealta. En ole koskaan kokeillutkaan mitään sellaista. Minä mikään kemisti ole.”
”Luulen että se on aika vaikeaa ilman laforatorio-olosuhteita”, Kelvin totesi. ”Ehkä voin kysyä Kefeltä aiheesta.”

”Hyvä idea”, Bloszar tokaisi. ”Saisiko olla vielä jotain muuta?”
”Hmm. Myyttekö toista 11mm fistoolia? Toinen varalle ei olisi koskaan fahitteeksi.”

Äksä vilkaisi naamionazorakia. ”Mitäs sää niin kuin suunnittelit tehdä?” hän kysyi… ja pienen ahdistavan hetken jälkeen alkoi nauramaan. ”Joku on tainnut saada aika pahan vihamiehen, kun on jo toista happopyssyä ostamassa.”
”Ah, noh… menossa Klaanin tehtävälle”, Kelvin sanoi, eikä nyt edes valehdellut ihan liikaa.

”Joo siis ne on kyllä melkoisia”, Äksä kertoi. ”Oltiin tuon yhden kanssa aika monella”, hän vilkaisi Matoron suuntaan, ”Meikeläisen veneellä, on muuten Välisaarten nopein! Käytiin ihan siellä yhdessä Makuta-kirjastossa asti. Vaikka yleensä törmättiin enimmäkseen merirosvoihin. Vaikka ihan kivoja tyyppejä ne yleensä oli. Paitsi se yksi… Mato, muistatko sitä yhtä merirosvokapteenia, sitä, alkoiko se koolla?”

”Ööh, olemme tavanneet aika monta merirosvokapteenia”, Matoro puolustautui. ”Kuka niitä kaikkia muistaa.”

”Totta!” Äksä nauroi. ”Muistatkos sen yhden jäbän, sen Koogeebion? Mitäköhän sille tapahtui.”

”Mmh, joo, Klaanin tehtävät on kyllä toisinaan aika yllättäviä”, Matoro vastasi ympäripyöreästi.

Bloszar kääntyi Kelvinin puoleen ja ojensi tälle vielä kaupan päälle aseenpuhdistussetin pistoolia varten. ”Jos se on kerran Klaanin hommia niin älä huoli maksusta”, hän kertoi. ”Klaania vartenhan täällä hommissa ollaan.”

Kelvin kiitteli hieman vaivaantuneena ja sulloi varusteet laukkuunsa.

”Sinulla ei siis tosiaankaan ole minulle toimivaa sinkoa? Sekin tulee tärkeälle Klaanin tehtävälle”, Äksä palasi varovaisesti vielä tärkeään tehtäväänsä nähtyään, että ei, edes zamor-laatikossa ei toden totta ollut sinkoja.
”No ei oikein. Etkö sinä saa sitä ovea nurin tuolla tykillä kädessäsi?” Bloszar kysyi.

”Jaa”, Xxonnin katse kirkastui. ”Hei, aika hyvä idea kieltämättä. Voisin kokeilla. Puustinen varokoon. Moikka, lähden nyt. Ja hei, Martti, älä karkaa taas ennen kuin ollaan ehditty jutella!”

Niin lähti tomera talotaikuri takaisin töihinsä. Matoro huikkasi perään laiskan ”joo”-huudahduksen.


”Mutta niin minun piti näyttää sinulle jotain niihin muistoihin liittyvää”, Bloszar muisti viimein heidän jäätyään kolmistaan. ”Mennään alas. Minulla on nykyään ihan oma, vähän salainen paja täällä kellarissa”, Bloszar kertoi ja johdatti klaanilaiskaksikon alas kapeita betoniportaita. ”Missä voin pitää… omia projektejani. Tein tätä ennen Kepen pajassa, mutta hänestä minun kannatti siirtyä ihan omaan paikkaan, kun hänen verstaassaan oli sattunut jotakin.”

”Näin olen kuullut”, Matoro vastasi enemmän vastaamisen kohteliaisuudesta ja yritti varoa lyömästä päätään matalaan ovenkarmiin. Karmin kunnosta päätellen siihen oli lyönyt pään moni ennen heitä.

”Sikäli sääli, kun en ole nähnyt Gjarkeakaan hetkeen – näin hänet usein Kepen pajassa, en oikein tiedä asuiko tämä siellä vai mitä – mutta hän auttoi minua rakentamaan… noh, monia laitteita. Ehkä menen joskus kysymään Kepeltä, tietääkö tämä jotakin hänestä”, Bloszar puheli. Hän löysi pimeästä tottuneesti valokatkaisimen ja loihti kellaripajaan hieman kirkkautta.

Kellari oli melkolailla aivan yhtä kaaoksessa kuin kaikki muutkin mekaanikon työtilat, mutta etenkin täällä kaaos oli sellaista järjestettyä kaaosta, josta näki, että joku ja vain joku löytäisi sieltä mitä vain hetkessä. Sitä tosin auttoivat monet kirkkaat muistilaput, joita oli kiinnitetty ympäri kellaria.

Kellarin isäntä oli johdattamassa kaksikkoa syvemmälle pieneen pajaan, mutta huomasi pian Matoron käytännössä jäätyneen tuijottamaan keskeneräisistä projekteista kookkainta.

”Onko tämä…” Mustalumi aloitti.
”Öh, joo! Se on uusi versio minun taisteluhaarniskastani, se on vielä aika kesken”, Bloszar kääntyi.
”Mutta…” Matoro ei saanut sanaa suustaan. Hänen edessään kohosi haarniska, joka muistutti hälyttävästi jotakin, mitä toa oli nähnyt aiemminkin. Suuria osia siitä oli vain kehikkoa vailla panssareita, mutta muoto oli silti selvä. Naarmuista päätellen osa panssarilevyistä oli joskus ollut punaista. Oikeastaan koko pinta näytti olevan kasattu hukkapalasista jostakin tutusta.

”… äh, unohda. Tämä vain muistutti minua, jostakin, mitä olen nähnyt”, Matoro sanoi ja asteli hieman lähemmäksi.
”Tämä on vaikuttavaa työtä… Ovatko nuo palaset Killjoyn haarniskasta?” hänen oli kuitenkin pakko kysyä. ”Siksikö niistä on raaputettu punainen väri pois?”

”En ole varastanut niitä jos sitä tarkoitat”, mekaanikko hätääntyi. ”Ne ovat siitä haarniskasta, joka tuhoutui Feterroita vastaan. Sekin kärrättiin tänne, kuten kaikki muukin.”

”Miksi juuri siitä? Tai siis, onko sille jokin erityinen syy?” Matoro mietti.

”En ole aivan varma, totta puhuakseni”, Bloszar kertoi epäröiden. ”Mutta… jotenkin minulla on ohjeet päässäni. Kun rakennan tätä, minä vain tajuan, mitä osia tarvitsen… ”
”Hmm, kuulostat aika… insfiroituneelta?” Kelvin tuumi.

”Niin kai”, Bloszar myönsi. ”Ja tämä metalli mitä, öh, Killjoyn haarniskassa on, en ole löytänyt samanlaista mistään muualta… Minun piti kysyä siitä siltä kenraalin luona asuneelta tontulta, mutta, noh…”
Hän ei ollut ehtinyt edes puhua Creedylle.
”Ehkä olen jotenkin alitajuisesti inspiroitunut Killjoysta… hän lupasi minulle, että pelastaisimme Rautasiiven vangit joskus yhdessä.”

Jos se mies vain elää niin pitkään, Matoro mietti haikeana.

”Se mitä sanoit minulle silloin Hildemarilla”, Bloszar kertoi hiljaa. ”Että murehtimisen sijaan pitäisi yrittää keksiä, mitä voi tehdä saadakseen tilanteen paremmaksi… no, tämä haarniska on vähän sitä. Ehkä tällä olen tarpeeksi vahva, että voin pelastaa Tronien. Luulen, että minulla on nämä… muistonpalaset tarkoituksella.”

Kelvin vilkaisi taas Bloszaria vaivihkaa silmikkonsa takaa.

”Olinpa minä silloin optimisti”, Matoro hymähti miettiessään matkaa. ”Yritä olla hätiköimättä Rautasiiven kanssa… mutta sitten kun joskus menette sinne Joyn kanssa, kutsu minutkin.”

Bloszar naurahti kaukaiselle haavehankkeelleen. ”No taatusti. Sitten joskus. Juuri nyt haluan vain auttaa Klaania. Tuntuisi kai jotenkin itsekkäältä vain keskittyä yhden pelastamiseen, kun olemme kaikki ihan yhtä hädässä.”

”Niin…” Matoro nyökkäsi vaitonaisesti. ”Kärsivällisyys näissä jutuissa kieltämättä on valttia…”

”Hah, ainakin kaverisi on kärsivällinen”, Bloszar nauroi ja läimäisi Kelviniä olkapäälle. ”Anteeksi kauheasti, me vain juutuimme muistelemaan! Vaikka täällä oltiin näyttämässä sinulle sitä muistimasiinaa.”
”Uhh!” Kelvin inahti läimäyksestä. ”Ni-niin…”

Matoron oli pakko katsoa haarniskaa lähempää. Hän ei ollut tekniikan asiantuntija, mutta jopa hän näki KAL-haarniskojen – tai yleensäkin Mustan Käden mystisten muinaishaarniskojen – tyylin.

”Minä, tuota, kutsun sitä Nui-haarniskaksi”, tulen toa jatkoi vaatimattomana. ”Mutta sen tekeminen on hidasta. Ehkä sitten muistan paremmin, kun saan kasattua muistojeni sirpaleet… no, joksikin konkreettiseksi.”

Matoro huokaisi enimmäkseen epäuskosta. ”Sinun olisi niin pitänyt tulla Metru Nulle”, hän parahti ja kääntyi mekaanikkoa kohti. ”Kerrohan… sanooko nimi Musta Käsi sinulle mitään?”

”Öh”, Bloszar mietti. ”Ei kovin paljoa? Sitä samaa mitä kenelle tahansa muulle? Vahkiarmeija, teknologiafirma, jänniä keksintöjä? Niin Killjoyn lisäksi siis…”
Toa piti pienen tauon. ”Vaikka… olen kyllä viime aikoina nähnyt outoja väläyksiä Metru Nuin sodasta… äh, parempi selittää kun pääsemme siihen. Tulkaa!”

Hän ohjasi kaksikon pajan kauimpaiseen nurkkaan, jota vasten oleva pöytä oli täynnä hienoelektroniikkaa ja mitä omituisimpia komponentteja. Datakristalleja ja hermoyhdistimiä. Ehdottomasti tärkeimpänä esineenä pöydällä oli kuitenkin paljon puhuttu muistinpalautuslaite. Se oli rakennettu pieneen salkkuun, joka näytti enemmän radion ja likaisen pommin yhdistelmältä kuin miltään, minkä kukaan haluaisi kytkeä päähänsä. Siinä oli kuitenkin mukana omituinen pään ympäri asetettava neuronisensori, joka oli Bloszarin mukaan ”ihan turvallinen.” Kelvin huomasi muistinaattorin kyljessä vaaleankeltaisen muistilapun, jossa luki ”hanki lisää zyglakia?”

”Minä, tuota, kutsun sitä muistinaattoriksi”, Blosz sanoi hieman nolona. ”Versio 5.9, tarkkaan ottaen…”

”Hetkinen, tämä oli se, mitä rakentelit Hildemarilla?” Matoro muisti. ”Et kertonut silloin kovin paljoa.”

Tulen toa nyökkäsi. ”Aiempi versio. Se… se oli oikeastaan ensimmäinen, joka toimi.”

”Toimi?” Kelvin kohotti kulmiaan kiinnostuneena.

Bloszar nousi istumaan pöydälle muistilaitteensa viereen ja katsoi maahan. ”Niin. Toimi”, hän kertoi. ”Aika pitkään se vain… no, näytti muistoja. Jostakin syystä sain sen pyörimään kunnolla vasta, kun lisäsin sen dataytimen ympärille zyglakinluisen kuoren. Ehkä se torjuu elementtisäteilyä tai jotain.”

”Tarkoitan, saitko sillä todella… kadonneita muistoja takaisin?” nazorak kysyi. Matorokin näytti kiinnostuneelta – eikä hän voinut olla ajattelematta Xenin mainitsemaa ”tosi outoa projektia”; jolla Nurukan uskoi saavansa muistonsa takaisin.

”No… ainakin monesta asiasta tuli selvempiä”, Bloszar kertoi vaitonaisesti ja mietti hetken, haluaisiko hän avautua jollekin niinkin uudelle tuttavuudelle kuin mitä nazorak-tutkija oli.

”En varsinaisesti saanut salatusta elämästäni kuin väläyksiä”, Bloszar kertoi lopulta. ”Sirpaleita. Metru Nuin sota, Hopeinen nyrkki, punainen hirviö… salainen haarniskaprojekti. Ne ovat vain sumua. Tämä oli se, miksi olen suunnitellut Metru Nuilla käymistä”, toa kertoi.

”En ole kuullut Hopeisesta nyrkistä, mutta voin kyllä kysellä Metru Nuin päässä. Minulla on sinne… kontakteja”, Matoro sanoi. ”Se, että olet unohtanut nuo… ei edes kuulosta kovin oudolta.”

Bloszar kohotti katseensa. ”Eikö? Onko muitakin?”

Matoro mietti hetken… ja tajusi trendin.
”Hetkinen… milloin sait ensimmäisiä palasia kadotetuista muistoista?” Mustalumi kysyi.

”Öh, vähän ennen sitä Hildemarin retkeä. Ja sen aikana etenkin.”

… se täsmäsi Nurukanin kanssa. Ja Sarajin, ellei Matoro muistanut asiaa aivan väärin.

”… minun pitää tosiaankin kysellä tästä parilta tutulta. Metru Nuin johtolankasi on luultavasti juuri oikea”, jään toa sanoi, vaikka ei vielä aivan ymmärtänyt laajempia implikaatioita.

”Hetkinen”, Kelvin keskeytti. ”Jos sait muistoja takaisin jo ilman tätä… muistilaitetta, mitä se sitten tekee?”

”Öh, toivoin että olisin saanut selvyyttä niihin muistojen sirpaleisiin”, Bloszar kertoi. Katse arthronin takana vakavoitui. ”Se ei ihan toiminut… mutta kävi ilmi, että suurin osa menneisyydestäni olikin valemuistoja.

Kaksi kuulijaa katsoivat mekaanikkoa kysyvästi.
”Valemuistoja?” Kelvin toisti äänessään ripaus hermostuneisuutta. ”M-millaisia?”

Blosz piti hetken tauon ja jäsenteli ajatuksiaan.
”Vielä pari kuukautta sitten luulin olleeni eräältä saarelta pohjoisessa, Gulz Nuilta… missä johdin toa-tiimiä hyvän ystäväni Shalun kanssa. Minä… menetin heidät, ja päädyin pitkän matkan jälkeen Klaaniin.”

”Mutta se ei ollutkaan totta?” Matoro kysyi varovaisesti.

”Ei. Saari on olemassa, olen tarkistanut, mutta en ole koskaan ollut siellä oikeasti. En usko, että Shalua ja Shaldokia on lainkaan olemassa. Kun käytin tätä laitetta ensi kertaa” – hän taputti muistiaparaattiaan – ”se vain jotenkin kirkastui minulle. Että ne muistot eivät ole totta. Joku on laittanut ne päähäni. En ole vielä varma oikein mistään muusta… mutta aion ottaa selvää.”
Hän piti pienen tauon ja päätti toistaa mantransa, jota hän oli toistellut itselleen tutkimuksiensa aikana satoja kertoja.
”Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.”

”Bloszar…” Matoro aloitti. ”Mitä jos kerron, että tämä kuulostaa pelottavan tutulta? Että on olemassa laite, jolla voi vain pyyhkiä menneisyyksiä – ja ehkä luodakin niitä?”

Sekä Bloszar että Kelvin sähköistyivät.

”Oletko koskaan kuullut Sinisistä käsistä?” Matoro kysyi.

Kelvin kääntyi katsomaan Matoroon. ”…mitä?”

”Niin mitkä kädet?” Bloszarkin kysyi.

”No siis… en ole ekspertti, mutta niitä käytetään muistojen pyyhkimiseen”, Mustalumi selitti hieman epävarmana, miten paljon haluaisi sanoa Ritarikunnasta.

Kelvinin silmät pyörivät nopeasti naamion takana, kun hänen aivonsa alkoivat raksuttaa.
Siis… mitä?

”… Siis, siniset kädet? Kätöset nuo siniset? Nazorakien aavekädet? Fuhummeko me samasta asiasta?”

Matoro näytti ihan yhtä yllättyneeltä itsekin. ”Ehkä? Tai siis… ne on sellaisia… sinisiä mekaanisia käsiä? Jotenkin en usko, että olisi kovin monia eri sinisiä käsiä, jotka pyyhkisivät muistoja…”

”Fyyhkivät muistoja… näitkö ne missä? Mitä ne agenttinazorakit olivat tekemässä?”

Bloszar näytti olevan täysin ulalla keskustelusta.
”Öh, en edes tiennyt, että nazorakeilla on niitä”, Matoro vastasi.

”Miten niin- äh! Odota…” Kelvin nosti kätensä naamionsa otsalle. Hän pysyi hetken hiljaa yrittäen jäsennellä ajatuksiaan.

”Kun siis… Kätöset nuo Siniset ovat nazorak-kulttuurissa oleva urfaani legenda. Kerrotaan, että siniset aavekädet tulevat öisin ja vievät väärinajattelevat nazorakit mennessään… ei kerrota, minne. Tähän liittyy runo.”

Kelvin hiljeni vetääkseen henkeä. Molemmat toat näkivät tämän leukojen tärisevän.

”Kätöset nuo siniset, foistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, vievät fäästäsi tiedon jyväset.”

Hassu ääntäminen ei edes juuri vähentänyt runon karmivuutta. Matoro luuli ymmärtävänsä sen implikaatiot yllättävän nopeasti.
”Ja… ne tosiaan osaavat tehdä niin?” Bloszar varmisti.

Kelvinin katse kävi ensin Bloszarissa ja sitten taas Matorossa. ”En osaa sanoa. Minä itse en uskonut Käsiin fitkään aikaan. Mutta… kun olin tulossa Klaaniin Lehu-metsässä, m-minä…”

”… minä näin ne. Mustat nazorakit, joilla oli käsien tilalla siniset froteesit. Ja… he näkivät minut. Tai niin minä luulin… teoriani on, että ne nazorakit käyttävät lämfönäkövisiirejä nähdäkseen. Minun elementtikiveni esti heitä näkemästä minua.”

”Kuulostaa ihan hyödylliseltä tiedolta, jos joskus kohtaan ne”, Matoro mietti. ”En kyllä odottanut, että niitä olisi… täälläkin.”
Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi seuraavaksi. Ex-Ritarikuntaa tai ei, näistä asioista puhumisella oli taipumus olla vaarallista.
”Törmäsin näihin käsiin kauan sitten ihan eri yhteydessä”, toa kertoi. ”Eräs salainen organisaatio käytti niitä peittääkseen jälkensä… ja sain tietää siitä oikeastaan vasta Nimdalla.”

Hetken ajan hänen päänsä yllä pyöri latauskuvake, kun hän tajusi toisenkin kerran käsien kanssa.
”… näin myös yhden Metru Nuilla. En ollut ajatellut sitä ennen, mutta… ääh, sehän selittää Nurukanin tilan täydellisesti, ja ehkä monta muutakin asiaa…” hän jatkoi enemmän itselleen. ”Bloszar… muistonsirpaleesi Metru Nuilta saattavat hyvinkin johtua siitä, että sinun Metru Nuin -muistosi on pyyhitty.”

Kumpikaan kaksikosta ei kysynyt, kuka ihme Nurukan oikein oli.
”Pyyhitty?” tulen toa pohti. ”No… jotakin sellaista olenkin ajatellut. Mutta miksi ihmeessä?”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Vaikea sanoa. Sinä selvästi tiesit joskus jotakin, mistä… joku halusi eroon.”

Bloszar henkäisi syvään ja veti kätensä puuskaan. ”Kuulostaa ihan järkevältä”, hän myönsi. ”Vaikka en tiedä, antaako tämä minulle enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.”

”Hetkinen, hetkinen! Mikä salainen organisaatio?” Kelvin huudahti väliin.

Matoro oli aivan varma, että Cyrenda teleporttaisi välittömästi hänen taakseen ja murhaisi toan partaveitsenterävällä katseellaan, jos hän sanoisi mitään.

”Tuota… en tiedä, onko minun turvallista sanoa mitään. Turvallista itselleni tai teille”, hän kiemurteli.

Totuuden etsijästä tuntui, että saatuaan viimein yhteen kysymykseen vastauksen hän oli samalla saanut nipullisen uusia. Nazorak-tutkija ei voinut enää olla tyydyttämättä tiedonjanoaan.

”Äh! Jos sinä et voi kertoa, anna minulle vihje. Minä kysyn sitten vaikka Manulta, joka varmasti kertoo!”

Eipä sille voinut hirveästi vastaankaan sanoa. ”Hyvä on”, toa luovutti melko nopeaan. ”Sano vain, että se kerta kun Manu oli Mäksän kanssa pelastamassa Visokkia”, hän huokaisi. Ainakaan hän ei ollut maininnut Ritarikuntaa suoraan, vaikka se olisi varmaan vähän laiha lohtu sitten joskus, kun hän päätyisi ongelmiin näiden kanssa uudelleen.

”Okei… kiitän”, Kelvin nyökkäsi. ”Eli sinä näit yhden näistä nazorakeista Metru Nuilla?”

”Ei, se oli vain… irtokäsi”, Matoro vastasi, mikä kieltämättä kuulosti vieläkin epäuskottavammalta vaihtoehdolta.

”… irtokäsi?” Kelvin toisti epäuskoisesti.

”Joo. Irtonainen sininen käsi. Vipelsi viidellä sormellaan ympäri ilmastointikanavia Onu-Metrussa.”

”VIIDELLÄ?! Mutta eihän nazorakeilla ole kuin kolme sormea!”

”Ööh, oletko harkinnut mahdollisuutta, että ehkä ne eivät ole vain tei- siis joku nazorak-juttu?” Matoro kysyi.

Bloszar seurasi keskustelua sivussa kuin lentopallo-ottelua. ”Te vissiin… tiedätte tästä aika paljon…” muistinaattorin kehittäjä mutisi. ”Eikö tämä nyt näytä vähän siltä, että kaikki nämä eri tahot ovat mahdollisesti saaneet näitä… sinisiä käsiä samasta lähteestä?”

”Hmm, ehkä”, Kelvin kuiskasi. ”Ja… te olette varmoja, että Siniset kädet voivat fyyhkiä muistoja?”

Matoro nyökkäsi. ”Se… taitaa olla niiden koko tarkoitus.”

Kelvin pysyi hetken hiljaa. Lopulta hän kuiskasi värisevällä äänellä:

”Kun… minä efäilen, että minultakin saattaa fuuttua muistoja…”

Bloszar kohotti kulmiaan. ”Ai, siksi olit niin kiinnostunut aiheesta?” hän kysyi. ”Selittää.”

Kelvin nyökkäsi. ”Tai tämä on teoriani. En ollut kovin varma siitä, mutta nyt se kuulostaa aika todennäköiseltä…”

Kaikkien kolmen katse kääntyi samaan aikaan saaren ainoaan laitteeseen, joka oli rakennettu nimenomaan salattujen elämien esiin kaivamiseen.

”Tuota… tämähän voisi tietysti tepsiä” Bloszar sanoi ja tarttui oudon aivokoneensa kypärään. ”En tiedä, miten koneeni liittyy näihin käsiin, mutta on se minulla palauttanut… joitakin palasia.”

”Miten se siis toimii?” Matoro kysyi hieman varovaisena Kelvinin puolesta. ”Luulin, että vain Nimda pystyisi avaamaan Sinisten käsien lukkoja.”

Tulen toa kohautti olkiaan. ”Tämä alkoi ihan vain laitteena, joka… no, tavallaan auttaa keskittymään omiin muistoihinsa eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla, kun käytin tätä, päädyin ensimmäiseen muistooni – ensimmäiseen oikeaan muistooni, jota minulta ei ole pyyhitty. Siihen miten huuhtouduin rantaan Eteläisellä Mantereella täysin eksyneenä. Vasta silloin tajusin, että kaikki sitä edeltävä… puuttui. Että kaikki sitä edeltävä oli valetta, jonka joku oli istuttanut päähäni. Olen nähnyt sen verhon takaa vain… pieniä väläyksiä. Mutta se on ihan turvallinen! Sain siitä pientä päänsärkyä vain, ei sen pahempaa…”

”Ensimmäiseen muistoon”, Kelvin toisti mietteliäänä. ”Voinko kokeilla sitä?”

Kysymys pääsi yllättävän helposti nazorakin suusta. Normaalisti häntä olisi arveluttanut käyttää matoranien outoa mieliteknologiaa, mutta hänen aivonsa kävivät juuri nyt aivan liian kovilla ylikierroksilla harkitsemista varten.

”Toki. Otahan hattu vain päästä”, Blosz sanoi siirrellessään laitteen piuhoja pois jaloista.
”Selvä”, Kelvin sanoi laskiessaan hattunsa pöydälle ja irrottaessaan naamiotaan. ”Tuota, älä sitten säikähdä.”

Tulen toa vilkaisi naamion alta paljastuneita kasvoja ja meinasi kavahtaessaan kaataa koko muistinaattorin mukanaan lattialle. Matoro seurasi sitä hieman varautuneena. Mekaanikko kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja jäi hölmistyneeseen painiasentoon. Hän yhdisteli langat yllättävän nopeasti, ja säikähdys muuttui lähinnä virnistykseksi siitä, että hänen epäilynsä ei ollut turhaa.

”Jaa että nazorak-tutkija oikein”, Bloszar tuijotti valkeita hyönteiskavoja. ”No… tämä kieltämättä selittää… hah, arvelinkin jotain tällaista!”
”Joo, hei… Jäätutkija 273. Klaanilaiset kutsuvat Kelviniksi. Olen loikkari, jos sitä vielä mietit.”

”Näin vähän päättelin…” Bloszar mutisi edelleen hieman varuillaan. ”No, enpähän odottanut että pääsisin tapaamaan tänään ihkaelävän nazorakin. Anteeksi vain, että säikähdin vähän. Nazorak pajassani, hah, tuntuu enemmän painajaiselta kuin tällaiselta mukavalta juttutuokiolta”, tämä päivitteli ja vilkaisi Matoroa, joka yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.

Kelvin naurahti varovaisesti. ”Niin, ei se mitään. Säikähtäminen on enemmän kuin terveellistä. Mutta, se muistiafaraatti.”

”Tosiaan”, Bloszar sanoi ja yritti palata takaisin masiinansa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän nosti kypärämäisen osan, jossa ei tosin ollut pään päällä mitään – kaipa sitä saattoi jonkinlaiseksi kruunuksikin kutsua – ja ojensi sen Kelvinille.
”Tämä tulee päähän… vaikka varoituksen sana, en ihan tiedä mitä se tekee nazorakeille. Luulisi, että samaa kuin meillekin, mutta aina ei voi olla varma. Ai niin, ja istu toki, tämän käyttäminen ei luonnistu pystyssä.”

Kelvin istuutui kulahtaneeseen nojatuoliin pöydän vieressä. Tämän kasvoille kohosi ensimmäistä kertaa epävarmuus. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? ”Noin.”

”Jep. Edellisillä kerroilla olen menettänyt tajuni… pariksi minuutiksi? Mutta olen sittemmin parannellut tätä”, tulen toa kertoi ja kääntyi itse laitteen lukuisten nappien puoleen. ”Tätä ei voi oikein hallita… mutta yleensä se paikka, mihin päädyn ensimmäisenä, on tosiaan ensimmäinen muistoni, jota minulta… noh, ei ole pyyhitty. Oletko valmiina kurkistamaan verhon taakse?”

”V-valmis!”

Hienoisesta epävarmuudesta huolimatta mekaanikko käänsi kytkintä, ja toivoi, ettei laite kärventäisi nazorak-aivoja. Samalla hetkellä Kelvin valahti veltoksi vasten tuolia. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja tuntosarvet kääntyivät levollisesti alaspäin.

Kuului vain koneen hiljainen kohina.

”Tuota… toimiiko se?” Matoro kysyi hiljaa.

”Luulisin”, Bloszar sanoi ja katsoi silmä kovana koneen kuoressa olevaa kellotaulua. Sekunnit kuluivat, eivätkä toat voineet tehdä muuta kuin jännittää.

”Miten kauan tässä yleensä kestää?” jään toa kysyi. Hän huomasi, kuinka nazorakin tuntosarvet jäykistyivät ja alkoivat kohota ylöspäin.

”Riippuu ihan siitä, mitä hän löytää… ja miten kauan hän haluaa sitä tutkia”, Bloszar kertoi. ”Vaikka aika toimiikin muistoissa nopeammin.”

Matoro yritti näyttää rennolta, mutta toinen toa kyllä huomasi, miten tämä naputteli hermostuneena pöytää.
”Älä huoli”, Bloszar vakuutti. Aikaa oli kulunut hädin tuskin minuuttia.
”Joo… äh, meillä on vain huonoja kokemuksia… mieliseikkailuista”, Matoro selitti. ”Ettei nyt vain sat-”

Valkoisen nazorakin silmät rävähtivät auki. Kumpikin katsojista säpsähti.
”AAAAAAAAAAAAHK!”

Kelvin räjähti pystyyn tuolistaan ja riuhtaisi kypärän päästään, melkein samalla paiskaten sen lattialle. Blosz kuitenkin ehti napata keksintönsä ilmasta. ”E- ei älä! Mitä sinä-”

Bloszin katse pysähtyi nazorakin kasvoihin. Vaikka toa ei tunnistanut hyönteisten kaikkia ilmeitä, välittyi tutkijan ilmeestä silkkaa kauhua.

”Mikä…”

”…m-mikä helvetti se on…”

Tappotahti

”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä. Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”

”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”

”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…

Tappotahti

Hetki muistotilaisuuden jälkeen

Puinen ovi kolahti kiinni nazorakin takana.

Oma huone… viimeinkin rauhassa…

Kelvin nojasi selkänsä huoneensa ovea vasten. Hänen täytyi hengittää hetki syvään, ennen kuin alkoi napittamaan takkiaan auki. Hän antoi sen valahtaa laiskasti lattialle. Ajatus takin nostamisesta takaisin naulaan tuntui Kelvinistä juuri nyt yhtä raskaalta kuin vuoren kannatteleminen.

”… ja siis sitten se, katsos, vain otti ja lähti Ritareineen, kun ilmeisesti nerokas uusi luomukseni ei sitten ollut ihan sen kaltaista viisautta kuin hän oli etsimässä. Mikä moukka! Ja Kepe kutsui häntä ’Profeetaksi’. Pah! Ei ole, kuule, profeettaa nähnytkään. Ei minkäänlaista visiota!”

… tai niin rauhassa kuin näin pystyi olemaan. Manu oli hänen äkillisestä poistumisestaan johtuneen lyhyen närkästymisen hetkensä jälkeen ruvennut selittämään hänelle siitä, mitä oli kuullut tieteilijä-toalta.

”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”

Kelvin nosti uupunein liikkein kätensä niskansa taakse ja naksautti kanohinsa kiinnitysremmin auki. Volitak putosi kolahtaen lattialle lierihatun seuratessa perässä. Vasta nyt Kelvin tajusi kuinka hengästynyt hän olikaan. Hän kohotti kumihanskan peittämän kätensä rinnalleen ja puristi.

”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään!”

”…mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon.”

”Ja ilmeisesti se jäbä sitten meni sieltä suoraan murhaamaan minun kyläläisiäni!” Manu jatkoi. ”Voitko kuvitella! Ei minkäänlaista selkärankaa. Ja niillä oli vielä aika hyviä treidejä! Kauan niitä sai grindata – satoja tunteja upotettu vaihtotalouteen! Ei sillä, että minä olisin hävitystä silloin huomannut, kun oli parempaakin tekemistä, mutta näin Kepe kertoi tapahtuneen. Kyllä minä häntä uskon. Ja totta kai se pistää vihaksi. Ihan vain periaatteesta; olisivat ne varmaan kuolleet muutenkin, jos ei kylmään niin sitten vaikka nälänhätään tai johonkin. Tohungat kuolevat aina johonkin. Kävelevät vahingossa laavaan tai kaktuksiin tai jotain. Tai sitten tulee jotain ryöstäjiä jostain jalkajousineen ja kirveineen ja tappavat kaikki, kun silmä välttää. Helvetti soikoon!”

”Minä en luota sinuun, tutkija. Mutta nainen, joka sinut jäseneksi otti, luottaa… ja seuraisin häntä helvettiin asti.”

”Jos pettäisit vähäisen luottamukseni, lopettaisin sinut luodilla.”

Kengät kopsahtelivat puulattiaa vasten. 273 hoiperteli seinän viereen ottaakseen siitä tukea, ja oli vähällä kaataa aamulla siihen asettamansa peilin. Hän hengitti raskaasti. Hänellä oli kamala olo.

”En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi?

”Jos pettäisit hänen luottamuksensa, en olisi niinkään armollinen.”

Ja yhä vain hän kuuli makutan raivostuttavan pölinän päässään.

”Mutta ilmeisesti tämä ’Profeetta’ sitten luuli pitävänsä hallussaan Nimdan sirua, ja teki sitten olemassa olemattomalla sirullaan taikamaailmassaan taikajuttujaan, kunnes tajusi, ettei sirua ollutkaan, ja kaikki romahti tai jotain. Mutta tämä liittyy yhteen toiseen juttuun, josta sinä et varmaan niin hirveämmin välitä, uskon. Mutta ei kait siinä, jos tahdot kuulla, niin kyllähän minä mielelläni näistä jutustelen!”

Kelvin nosti kätensä vatsalleen ja oksensi lattialle.

”…” Manu totesi.

Yööörgh!

”… hyäärg! Köh! H-hitto…”

”… öhm, poikaseni, oletko ihan kunnossa?”

”Teit siis aseita? Kenties meidän tappamiseksi?”

Oksennus ryöpsähti taas nazorakin suusta. Vatsanesteen mukana lattialle valui Kahviossa syödyn kolmioleivän sulamattomat jäänteet. Nazorak yski ja köhi ja oksensi taas. Hän lyyhistyi polvilleen samalla, kun hänen selkänsä painui kaarelle.

”… olen aika varma, että ylenanto ei ole täysin terveen nazorakin normaalia käyttäytymistä. Ehkä meidän pitäisi käydä taas mutka sairasosastolla?”

Kelvin yski kivusta. Hän kakoi ja haukkoi katkonaisesti henkeä. Hän yritti pidätellä yökkäysrefleksiä, mutta lopulta oksensi taas – tällä kertaa suoraan hameen peittämille polvilleen.

”Köh… helvetti! E-ei tämä ole mitään-” nazorakin henki pihisi. Lukuisat pahan olon sykähdykset kuristivat hänen kurkkuaan. Viides yökki jäi kuitenkin tulematta.

Hän istui hetken polvillaan tasaten hengitystään. Kelvinin koko keho värisi puistatuksesta. Aivan kuin hänen kurkkunsa läpi oltaisiin lyöty tikarilla sisältä päin. Lopulta Kelvin avasi silmänsä, ja laski katseensa siihen sapen katkuiseen sotkuun sylillään, joka para-aikaa valui hänen reisiään pitkin lattialle.

”… ei… ei… eiiih!” nazorak sihisi epätoivoisesti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkeihin.

”EI HITTO!!”

Nazorak syöksähti seisomaan. Hän riuhtaisi hameen päältään ja läimäytti sen lattiaan kuin märän rievun. Hän sihisi ja sadatteli raivosta. Hän tarttui tuntosarvistaan ja raastoi niitä päästään. Kuului kumea kolahdus, kun nazorak potkaisi maassa maanneen naamion huoneen toiseen päähän. Hänen hengityksensä kiihtyi taas.

… kaikki! Kaikki menee aina päin HELVETTIÄ!! Saatana! Hitto!

”Ikävä kuulla, että olet tuota mieltä”, Manu vastasi varoen Kelvinin ajatukseen. ”Onko mitään, mitä voisin tehdä asialle?”

Tiedemies huohotti. ”Mi-miten sinä muka voisit!? Hame on pilalla – hyi helvetti mikä haju!”
”No en ehkä ihan konkreettisesti tähän kyseiseen hameongelmaan osaa tarjota ratkaisua. Mutta että kaikki menee päin helvettiä? Ehkä osan siitä voi korjata.”

Ei, ei se ollut niin yksinkertaista. Hame oli pilalla. Hänen valeasunsa oli vajaa, pilalla! Nyt hänen lajinsa voitaisiin tunnistaa hänen jaloistaan. Kaupunkilaiset saisivat tietää, että hän on nazorak, heidän murhaajansa!

”Ja asiahan ei minulle kuulu, mutta älä liikuskele ilman mekkoa ja naamaria.

Paitsi jos haluat myrkkyveitsestä.

Kaltaisiasi ei juuri nyt kaivata.”

Kuka tahansa voisi tuomita hänet. Klaanilaiset suuttuisivat hänelle. Kukaan ei enää koskaan puhuisi hänelle kunnioittavasti… ei, pahempaa. Hänet voitaisiin tappaa.

”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet satuttavat vielä yhtäkin ystävääni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa!”

Miksi hänen piti olla tällainen farssi! Oksentaa nyt suoraan ITSENSÄ PÄÄLLE! Hyi hitto! Miten säälittävää!

Idiootti
Kehari
Aivovammainen

Ehkä hänet oltiin tuomittu epäonnistumaan. Kaikki hänen pinnistyksensä oli kohtalon kosminen mahti säätänyt valumaan hukkaan.

Se
On
E p ä p u h d a s!

Manu yritti puhua, mutta Kelvin ei pystynyt keskittymään tämän telepaattisiin sanoihin. Hän nosti kätensä ohimoilleen. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Kelvin huojui peräseinälle ja lyyhistyi takaisin istumaan.

Ehkä niin oltiin tarkoitettu. Hänhän oli epäpuhdas. Rikkinäinen ratas. Virhe, jota ei kuulunut olla olemassa. Tilan hukkaa…

”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä…”

Hahaha… jäätutkija. Nazorakien tiedeyhteisön kärkeä… mikä vitsi!

Tyhmä Epäintellektuelli
Jälkeenjäänyt

Ei hän ollut yhtä älykäs tai edes taitava kuin muut. Hän oli hädin tuskin päässyt kanditaatin tutkinnostaan läpi! Kandi oli jäänyt viimetinkaan, ja 273 oli viettänyt kaksi viimeistä viikkoaan nukkumatta. Hän oli päässyt läpi pelkästään professorin armosta. Tämä olisi voinut pudottaa hänet halutessaan…

Älä näytä että et osaa

Parempi olla hiljaa, kun ei mitään mistään tiedä

Hän oli mokannut lukemattomia kokeita! Yksinkertaisia tehtäviä. Nolannut itsensä kaikkien edessä! Nolo Nolo
Silloin kerran hän oli jäätynyt puhujapenkkiin, unohtanut sanansa, koko virnuilevan koulun edessä! Kukaan ei varmaan ottanut häntä vakavasti. Kaikki olivat vain katsoneet hänen virheellistä väriään, ja koko hänen kankea olemuksensa oli vain myötähäpeällistä heijastusta siitä!

”Anteeksi jos kysyn, mutta kuka päästi vääräsilmän labraan!?”

”273! Hei, sovitaanko niin, että me emme sitten ole pari koulun tansseissa…”

Ruma Läski

Minä voisin pyyhkiä murheenne pois…

Mitä tuollaisella tekee? Ei se kuitenkaan sinulle sovi…

… luovuttakaa toukkaparka minun osastolleni.

Eli miksi edes yrittää? Aina oli olemassa joku häntä parempi, häntä viisaampi, häntä älykkäämpi. Kaikki, mitä hän tekisi, pystyisi joku tekemään sata kertaa paremmin. Se oli vain tilastollinen tosiasia. Miksi edes vaivautua, jos lopputulos tulee kuitenkin olemaan paskaa.

Kannattaa luovuttaa heti kättelyssä
Pieleen se kuitenkin menee
Nolaat itsesi
”Päivää, arvon Lumihiutale.”

Vihreät silmät polttivat hänen selässään kuumempina kuin Pintaa korventavat auringot. Minne ikinä hän katseensa käänsi, siellä vastasi joku tuomitseva katse tai ivallinen virne.

”Haha! Olisit ajanut päältä!”

”Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan…

”… ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä…

”Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot.”

Voi, kuinka tyhmä hän oli ollut uskoessaan katkeran sotilaan sanoja. Miten typerä…

”H-hei! Et palauttanut vielä t-t-taskumattiahni!”

”Tuon sen sinulle illalla. Lupaan sen.”

Ja millainen ystävä hän oli. Hän ei sitä usein tahtonut ajatella, mutta todennäköisesti Juippi oli kuollut. Kuollut tai Arkkiagentin vankina. Tästä hän ei pystyisi pakenemaan. Tätä tultaisiin käyttämään 273:a vastaan. Tätä kidutettaisiin ja aivopestäisiin kunnes tämä kertoisi kaiken, ja kaiken kerrottuaan keksisi vielä lisää!

Kätöset nuo siniset poistavat kielletyt ajatukset

”Onko sulla röökiä?”

”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?”

”Voi luoja, tuo sinun ystäväsi kuulostaa tosi tylsältä!”

Oliko Juippikaan koskaan välittänyt hänestä? 273 muisti hänen hymynsä, hänen naurunsa, tyhmät juttunsa. Oliko nekin ollut vain esitystä? Miksi työläinen pitäisi tiedemiehestä?

Noh,
kyllähän esimiehen kanssa veljeilystä hyötyi
vaikka tämä olisikin kehari…

Tylsistytät muita Kukaan ei huomaisi vaikka katoaisit maan päältä

”Mitä hyötyä sinusta on ollut Klaanille ylipäätään? Ehkä nyt olisi aika olla hyödyksi! Muista, että adminit luottavat sinuun.”

Ehkä hänen pitäisi vain kadota Klaanista tai koko saarelta. Ei kukaan kaipaisi häntä. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa. Hänestä ei ollut enää hyötyä. Kukaan tuskin huomaisi, jos hän vain katoaisi.

”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”

”Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”

Kelvin painoi kätensä Matoron sykkivää kaulaa vasten. Veri norui tämän sormien välistä samalla, kun toan pulssi voimistui. Kelvin painoi kaikin voimin haavaa, mutta hänen kätensä liukuivat verisellä iholta.

Et pysty siihen
Mokaat aina
”LIIKETTÄ!”
”Mitä, onko 273 kanohinnuolija!?”
”Kelvin, jatka painamista!”

Matoron syke pysähtyi. Tämä oli jo kuollut.
Hänestä ei ollut edes pelastamaan vihollisen henkeä.

Luuseri!
Nolla!
Virhe!
”Lumipallo!”
”Lumipallo!”

”Miten Kuningatar on voinut edes synnyttää jotain tuollaista?”

Se on hauskaa, koska olen niin säälittävä nazorak

Täydellisestä komentajasta omassa oksennuksessaan kieriväksi luuseriksi.

”SINÄ, NAZORAK, OLET AINOA HEISTÄ, JONKA OTAN MUKAAN TÄYDELLISYYTEENI.”

EI, ÄLKÄÄ!

”MUTTA SINUAHAN MINÄ AUTAN. TÄTÄHÄN SINÄ HALUSIT, OSAKSI JOTAIN ITSEÄSI SUUREMPAA?”

273:n sormet napsahtivat poikki
Sininen veri vaihtui vihreään

”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
Tip, tip

”Turhaa. Täällä tunkeilijoilla ei ole paikkaa minne juosta, ei paikkaa minne piiloutua. Kaikki turha leikataan pois.”

”Ei sillä, että syyttäisin sinua syyttäisin sinua syyttäisin sinua sinua syyttäisin sinua…

Ruma! Ei kukaan kuitenkaan välitä

Jos vääntää tarpeeksi lujaa, voikohan vetää itseltään niskat nurin

hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!

Ja kaikki nauravat minulle…

”Mitä jos tekisit isänmaallesi palveluksen ja tappaisit itsesi?”

Jollei kykene loistamaan, miksi edes olla olemassa?

”Hei!”

”Hei!”

”Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?”

Kelvin havahtui viimein Manun ääneen.

”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!?”

”M-manu…?”

”Hei, haloo? Oletko kunnossa siellä? Tarvitsetko apua?”

Kelvin tajusi makaavansa kyljellään lattialla. Hän haistoi taas oksennuksen katkun.
”Minä… minä… ei minulla mikään… kaikki on kunnossa…”
”Nyt en ole ihan vakuuttunut…”

Kelvin kampesi itsensä tuskallisesti polvilleen. Hänen siniset silmänsä kiersivät huoneen läpi. Koko huone oli sotkussa. Ilma oli tunkkainen. Hänen ennen ihan tyylikäs hameensa näytti siltä, että titaani olisi käyttänyt sitä nenäliinana.

Kelvin hautasi kasvonsa häpeissään käsiinsä. Hänen hengityksensä pihisi edelleen.
”Minun… minun pitää siivota tämä. M-missä t-täällä on siivousko-komero?”

”Älä nyt vaihda aihetta! Mitäs kekkuran käkkärää? Söitköhän jotain pilaantunutta? Saitko ruokamyrkytyksen? Pitääköhän meidän käydä tekemässä valitus Kahvion palveluista?!”

”Ei hitto mennä. Anna olla.”

”Onko sinulla jokin parantumaton sairaus, josta et ole kertonut? Onko se tappavaa? Voinko tehdä asialle jotain?”

”Lopeta…”

”Vai onko se psykosomaattista? Pitäisiköhän sinua käyttää psykologilla? Tai psykoterapiassa! Tai psyko-jossakin. Mutta ethän sinä ole kyllä ollut edes mukana missään kovin psyykkisesti rasittavassa viime aikoina? Mistä tämä voi johtua…”

”OLE JO HITTO HILJAA!” Kelvin rääkäisi.

Nazorak pihisi voiden yhä pahoin. Hän puri hampaansa vihaisesti yhteen.
”Lakkaa esittämästä, että sinua muka kiinnostaisi! Kyllä minä olen huomannut, että sinä et välitä muista paskan vertaa! En minä sentään niin tyhmä ole! Minäkin olen sinulle vain astia! Mistä minä tiedän, ettet ole valmis uhraamaan minua niin kuin Arbouta?”

Seurasi pitkä hiljaisuus.

”… kuinka sinä kehtaat”, Manu miltein kuiskasi. ”Minä voisin valita kenet tahansa! Ja jos haluaisin, minä voisin ottaa sinun koko kehosi hallintaani ja sulkea tietoisuutesi pieneen laatikkoon, jonka voisin unohtaa aivojesi perälle kuin kasan vanhoja vaatteita! Minä en tarvitse sinua astiakseni. Ja silti minä olen yhä tässä, kuuntelemassa sitä, kun purat omia ongelmiasi ja traumojasi minuun. Ehei, ainoa syy, miksi sinä vielä edes kuulet ääneni, on se, että minä nimenomaan välitän.”

Kelvin puri hampaitaan yhteen ja tuijotti uhmaavasti seinää, yrittäen kuvitella makutan eteensä. Todellisesti tällä ei ollut mitään väliä: makuta näki nazorakin sisäisen maiseman eikä hänen kehonkieltään. Kelvin ei halunnut hävitä tälle taas verbaalisessa mittelössä.

Nazorak ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Hän hellitti puristamansa nyrkin ja päästi pitkän sihahduksen.
”… pahoittelen”, hän kuiskasi.

Valkoinen nazorak raahasi heikon kehonsa seinän viereen ja nojasi selkänsä viileää kiveä vasten. Hän painoi kasvonsa karkeaan seinään ja hengitti.Toivottavasti linnassa oli tarpeeksi paksut seinät, etteivät hänen naapurinsa olleet kuulleet huutoja. Häntä hävetti maata omassa oksennuksessaan. Hän ei pystynyt sanomaan mitään.

”Etkä pahoittele”, Manu tuhahti. ”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole oikeasti pahoillasi. Eikä siinä mitään, minä varmaan ansaitsen sen…”

”… onkohan minusta hyötyä retkellesi”, Kelvin alkoi kikattaa hysteerisesti. ”Hahaha… katso nyt minua. Hajoan lattialle, ennen kuin olemme astuneet edes kynnyksen yli. Ehkä viimeöinen särki minut täysin.”
”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”

Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…”
”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”

”Ymmärrän. Ehkä meidän… on syytä ottaa pari päivää kuitenkin ihan rennosti. Turha kiirehtiä reissuun, jos henkinen tilasi on kovin epävakaa. Mutta en minä alunperinkään sinua mukaani tahtonut siksi, että olisit… mitenkäs sitä sanotaan, ’paras mies hommaan’, vaan siksi, että olet kiinnostava.”

Lyhyen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu kiirehti jatkamaan:

”Enkä nyt siis väitä, että et olisi ’paras mies hommaan’! Tai että olisit ’mies’ ylipäätään. Lähinnä pätevyys on minulle toissijainen kriteeri.”

”Mhmm. Mikä minussa on niin kiinnostavaa? Se, että olen maailman ainoa ’hyvä’ nazorak?”

”Ha! En ole kiinnostunut niin triviaaleista asioista kuin ’hyvä ja paha’. Se, että olet juuri nyt Nazorakein Imperiumin vastustaja ja suhtaudut heidän propagandaansa kriittisesti, tekee sinusta sopivan keskustelukumppanin!”

Manu piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi.
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”

”Tuo kyllä kuulostaisi hyvältä”, Kelvin huokaisi. ”Minä vain, vain… tahtoisin unohtaa kaiken. Unohtaa edes hetkeksi… sodan, Juipin, Klaanin, nazorakit, 16765:n, 219:n, petokseni ja tulen toan mielen… kaiken sen. Kaikki virheet, joita olen elämässäni tehnyt.”

”Voisin saada sen tapahtumaan”, Manu sanoi tavalla, joka kuulosti lähinnä pahaenteiseltä. ”Saada sinut unohtamaan. Mutta haluatko sitä todella? Mitä me olemme, ellemme tekojemme summa, ja miten olisimme tekojemme summa muistamatta tekojamme? Jos unohdat tekemäsi virheet, osaatko olla toistamatta niitä?”

Kelvin mietti hetken. ”Niin… mitä me olisimme ilman tietoamme, identiteettiämme. Mutta se voisi olla todella vapauttavaa. Ei menneisyyden kantolastia, ei muistoja asioista joita häpeää. Voisi aloittaa uudelleen alusta. Jokainenhan sen on jo kerran tehnyt…”
Kelvin jäi miettimään asiaa, ei niinkään makutan tarjouksena vaan skenaariona.

”Virheet ovat paras tapa oppia. Ja käsittääkseni mukavat kokemukset pysyvät muistissa paremmin kuin ikävät. Jos elät tarpeeksi pitkään, kenties vain kauniit muistot jäävät.”

”Haha, niin. Älä huolehdi muistamisesta. Meillä torakoilla on pitkä muisti. Vähän turhankin pitkä…”

Kului hetki ilman, että kumpikaan sanoi mitään. Kelvinin tuntosarvet olivat jo turtuneet huoneessa leijuvaan löyhkään.
”Ehkä sinun olisi hyvä käydä pesulla. Kurjat Ö-tierin huoneet – ei edes omaa suihkua. Ihan perseestä tämä paikka. Noh, eiköhän käytävällä ole joku yleispeseytymistila lähihuoneiden asukkaille.”
”Mutta… minä sotkin valeasuni.”
”Älä siitä välitä! Jos joku vastaantulija katsoo sinua pahasti, muutan sen aivokuolleeksi vihannekseksi!”

Tämä sai 273:n hymähtämään. ”Miksei Klaani ole jo voittanut sotaa sinun avullasi?”
”Uuuh! Sekös olisi hyvä idea! Jos leviäisin nazorakein mielissä kuin Avden pikku loinen! Mitähän sitten tapahtuisi??? No, luultavasti Avde keksisi keinon estää minua. En ole kuningatar, joten en saa syödä kaikkia hänen nappuloitaan. Vielä…”

Hiljaisuutta kesti jälleen muutaman kymmentä sekuntia, ennen kuin Manu taas puhui.

”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?”
”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa. Sillä välin minulla on vähän asiaa Visokille, ja ehkä pari muuta juttua, mitä voin tehdä.”

”Okei… kiitos. Yritän saada itseni kasaan mahdollisimman pian. Kepen pajalla käynti saattaa tosin jäädä huomenna väliin…”

”Kyllä minä tekemistä keksin, ei se siitä ainakaan ole kiinni. Tee, mikä tuntuu hyvältä. Tai no, kannattaa varoa, ettei liian hyvältä. Sekin voi olla vaarallista!”


Kelvin väänsi suihkun hanan auki, ja kuuma vesi ryöpsähti hänen kasvoilleen. Ai että lämmin suihku tuntui hyvältä! Kelvin tunsi, että olisi voinut seistä suihkun alla niin kauan, että linnakkeen boilerista loppuisi kuuma vesi.

Ehkä hän ansaitsi tämän pienen ilon kaiken kaiken sen hulluuden jälkeen, mitä viimeinen päivä ja yö oli ollut…

Vesipisarat ropisivat kaakelilattiaan. Vaikka 273 ei olisi halunnut, hänen ajatuksensa harhailivat väkisin edelliseen yöhön

Rakentajan mieleen, loputtoman tyhjyyden kentille

sammuneeseen koneeseen

jossa rätisi yhä päällä pieni tietokone.

Kelvinin silmät revähtivät auki. ”Muistaa…”
”Hmm?” kuului kysyvä ajatus vaitonaisesta makutasta.
”Öh, ei mitään”, Kelvin sanoi tajutessaan mutisseensa ääneen. Hän jäi vielä maistelemaan sanaa…

muistaa…

Vielä seitsemän minuuttia

Komentajan silmät aukenivat.
Nuo kauniit, kellertävänvihreät silmät. Loistavammat kuin täydellisimmiksi hiotut peridootit.

Puhtaammat kuin kellään muulla.

Silmien katse alkoi kierrellä edessään aukeavassa näyssä. Harmaa, palanut maa ja suurkaupungin rauniot. Tykkien ja kiväärien tulisade. Savun ja metaanihapon katku tuoksui aurinkoin sarastaessa.

Komentaja hymähti. Kaikki sujui juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Miksipä ei olisi? Hän oli puhdas. Hän oli täydellinen.
Ja hän hallitsi tätä kaikkea.

Kenraali 273 nojasi poskensa hansikoituun nyrkkiinsä. Koppalakin lipan alta paljastuvilla kasvoilla oli vieno hymy.
Hänen valtaistuimensa kohosi SS-Rautasiiven avonaisella kannella aluksen korkeimmaksi kohdaksi. Hänen allaan levittäytyvä komentosilta kuhisi nazorak-upseereita orkestroimassa hänen tahdostaan todellisuutta. 273:n ei tarvinnut laskea katsettaan huomatakseen pikku nazorakin, joka liian isossa koppalakissaan kipitti hänen valtaistuimensa juurelle.
”Mein Führer! Taistelu on kääntymässä joukkojemme voitoksi! Murskaamme tuota pikaa vihollisen viimeisetkin joukot!” 274 kirkui innoissaan johtajallaan.

Komentaja nyökkäsi, mutta täydelliset silmät eivät haaskanneet vilkaisuakaan alempaan torakkaan. Hänen pihtihampaidensa virne leveni. ”Erinomaista…”

Heilauttaen ristityt säärensä alas komentaja nousi tuolistaan. Pitkien saappaiden korot alkoivat kopsahdella valtaistuinjalustan portaita alas. Nousevien kaksoisaurinkojen kajo sai komentajan mustan kellopelihaarniskan kiiltämään. Kaarevan panssarin alla pienet hammasrattaat ja männät sykähtelivät omistajansa sydämen lyöntien tahtiin. Komentajan pitkät tuntosarvet kaartuivat korkealle ilmaan kuin pirulla. Johtajaansa ihasteleva 274 tajusi viimehetkellä väistyä tämän tieltä. Hän tuijotti hetken ihastuttavan komentajan askeleita ja lopulta kipitti tämän perään

”HUOMIO!”
Huomatessaan kannelle astelleen kenraalin upseerit keskeyttivät välittömästi sen mitä olivat tekemässä. Kitiinijalat sipisivät, kun nazorakit ryntäsivät riviin kantta halkovan punamaton molemmin puolin. 273 astui matolle ja katsoi miten koko Nazorakein Imperiumin sodanjohto polvistui hänen eteensä. Kenraali hymähti.

274 pinkoi 273:n rinnalle varoen kuitenkin astumasta tämän hulppean viitan päälle. ”Mein führer! Vihollisjoukot ovat satimessa linnassaan! Siispä suosittelisin, että toinen ja kolmas pataljoona aloittaisivat salamaetenemisen vihollisen sivus-”

”Ei. Antakaa kaikille pataljoonille hyökkäyskäsky. Käskekää ilmalaivat pommittamaan kaupunkia ja ladatkaa Rautasiiven tykit. Emme anna vastustajalle armoa.”

274:n askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Upseerin kasvoille nousi ensin epäluulo, sitten kauhistus.
”… mu-mutta mein führer! K- koko armeija? Eikö se ole hieman li-liioiteltua? Ja silloinhan me myös… ampuisimme omia joukkojamme?”

Komentajan askeleet pysähtyivät yht’äkkiä. 274 kavahti taaemmas.
”Sotilas. Kyseenalaistatteko te minun käskyjäni?” 273 kuiskasi pehmeällä äänellään.
”E- en ti-tietenkään, mein führer! Te olette aina oikeassa! Minä välitän käskyn!”
”Toimikaa!” 273 sihahti.
274 kopautti kantansa yhteen, ja lähti kipittämään komentosiltaa toiseen suuntaan.

Kenraali saapui mahtavan sotalaivan kärkeen. Hänen mustavihreä viittansa hulmusi alhaalta puhaltavassa tuulessa samalla kun hän laski kätensä edessään olevalle kaiteelle.

Satoja metrejä alempana marssi massiivisen nazorak-armeija ainoana kohteenaan vihollisen viimeinen puolustusasema: raunioitunut linnoitus. Ruskeiden hyönteisten aalto lähestyi sitä joka suunnasta. Hyönteisjaloilla ryömivät tankit jyräsivät talojen sortuneiden perustusten yli raivaten tietä sadoille ja taas sadoille sotilaille.

Ja yläilmoihin kantautui sotilaiden huuto:

NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
Me Puhtaat

Sotahuudot – kaunan ja katkeruuden kirkaisut – yhtyivät tuhansien marssiaskelten täydelliseen sinfoniaan. Komentaja sulki silmänsä ja antoi äänen hyväillä hänen tuntosarviaan. Hän kuunteli sen tahtia, sen rytmiä. Ei, sen sykettä.

Hänen omaa sykettään. Ajatus nosti hymyn komentajan huulille.

273 ei koskaan ollut osannut kuvitella, kuinka haltioivaa se kaikki oli: seistä koko maailman yläpuolella, kaikkien pelkäämänä, kaikkien kunnioittamana. Voi, kuinka pitkään hän oli kaivannutkaan kunnioitusta. Ja sen hän viimein sai, kiitos absoluuttisen vallan, jota hän piteli sormenpäissään. 273:a värisytti kun hän mietti innoissaan, mitä kaikkea voisi tällä vallalla tehdä. Mitä hän voisi luoda? Mitä hän voisi kokeilla? Mitä hän voisi poistaa?

Komentaja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään levittyvää kaupunkia.

Niin, ja kukapa ei olisi haltioissaan siitä, jos pystyisi pyyhkimään vihollisensa maailmasta pelkällä sormien napsautuksella?

273 katseli näkyä samalla, kun suuret ilmalaivat alkoivat lipua hänen näkökenttäänsä. Kaksitasomuodostelmat kiisivät pilvien yllä. 274 selvensi kurkkuaan johtajansa takana. ”Arvon Kenraali, olemme valmiita aloittamaan täsmäiskun komennostanne…”
”Hyvä. Aloittakaa merkistäni.”

Upseeri kipitti kiireesti välittämään käskyn.

Neonvihreät silmät välähtivät. Hitaasti komentajan hansikoitu käsi kohosi, ja kynnekäs etusormi nousi osoittamaan edessä siintävää kaupunkia. Hän henkäisi syvään…

Ja sitten hän pyyhkäisi kätensä sivuun.

Korvia riipivä jyrähdys.

Rautasiiven komentosilta vavahti. Upseerit lensivät kumoon, 274 jysähti kantta vasten, mutta Kenraali ei horjunut. Sata valojuovaa halkoi ilman kohti kaupunkia, ja kuin hidastettuna Kenraali näki kuinka ne sukelsivat rakennuksiin. Kaupunki aloitti sortumisensa ennen kuin räjähdysten äänet kantautuivat nazorakin sarviin.

Tornit halkesivat kahtia ja vyöryivät tomupilvinä maahan. Teräspilarit napsahtivat kuin oksat. Betoni jauhautui takaisin hiekaksi. Lasi sirpaloitui ja satoi raekuuroina alas kaduille.

273 henkäisi syvään. Hänen henkensä värisi, ja hänen kehonsa läpi kulki lämmin väreily.

Ruskea hyökyaalto vyöryi romahtavaan kaupunkiin. Kiväärien happoammukset polttivat kaiken vielä elossa säilyneen. Sotilaat kokivat välittömän kuoleman jäädessään itse romahtavien talojen alle. Ilmalaivojen palopommit korvensivat jokaisen puolia katsomatta. Hyönteisten vuotama vihreä veri liittyi katuja kastelevaan virtaan.

”…Ha haha ha….

… Ahhah haha hah…

… Hahaahaha HAH!

AH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA HAH HAHHAA HAHA AHHAHHAA HAH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA HAH HAHHAA
HHAAA HAAHAHAA HAHAH HAHA HAHAHHAA HAH HAHAHA
HAHHAAH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA
HAA!

Kyllä! KYLLÄ! Kuolkaa!

KUOLKAA SAATANAN PASKAT!

MINÄ, JÄÄTUTKIJA 273, OLEN
PALANNUT TUOMITSEMAAN TEIDÄT VÄÄRYYKSISTÄNNE!
VALMISTAUTUKAA PALAMAAN HELVETISSÄ!!!

NYT, minä olen PUHDAS!
NYT, minä olen KAUNIS!

MINÄ OLEN
TÄYDELLINEN!

NYT MINÄ HALLITSEN TÄTÄ KONEISTOA,
ENKÄ LOPETA ENNEN KUIN
KOKO MAAILMA
KUMARTUU SUUTELEMAAN JALKOJANI!”

273 nojasi kaiteen yli ja huusi sielunsa kyllyydestä:

”KUOLKAA!”

Ja kaupungin viimeisetkin rakennukset sortuivat huudon saattelemana.

”Ahhah hah.. ha ha…”
273:n nauru vaimeni kikatukseksi. Hän peitti käsillään kasvonsa ja horjahteli taaksepäin. Hän ei pystynyt lopettamaan hykertämistään. Kannella ylös kömpivät upseerit katsoivat peloissaan maanista johtajaansa.

Kunnes joku laski kätensä hellästi tämän olkapäälle.
”Olet kaunis, valtiaani. Olet niin paljon kauniimpi, kun et enää pukeudu valheisiin.”

273 lopetti nauramisen kuin seinään. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta. ”Kuka. Uskaltaa. Koskea. Minua!?
Hän pyörähti ympäri ja kohotti kätensä lyömään. Hänen silmänsä suurenivat. Komentaja kangistui kauhusta. ”E-e-ei! Miten sinä olet täällä? Enhän minä…”

273:n katse osui hänen kohotettuun käteensä. Se ei ollut enää ruskea…

Se oli täynnä viiltoja.


Nazorak hätkähti ylös sängystään. Hänen sydämensä jyskytti niin että päässä kaikui. Kelviniltä kesti hetki tajuta olevansa omassa huoneessaan Klaanin linnakkeessa.

”Eikö painajaisten näkeminen kävisi sinulle jo aamureippailusta?” Kelvin kuuli suojelusenkelinsä mairean äänen päässään lausuvan zankrzoraksi. Kelvin tasasi hetken hengitystään.
”Manu. Pää kiinni…”

Valkoisen nazorakin kasvot vihertyivät. Oliko Manu myös nähnyt hänen unensa?
”Älä siitä huoli. Kuolevaisten unet ovat yleensä niin tylsiä, että vaihdan ensimmäisen minuutin jälkeen kanavaa”, Manu vastasi. ”Minulla on tarpeeksi hauskaa omissa unissani! Olin viimeistelemässä Mutranin suuren lauseen todistusta, jonka Kapura viime yönä niin röyhkeästi keskeytti. No, mistä näit painajaista?”

Nazorakin katse kiersi vielä epäuskoisesti ympäröivässä huoneessa. Aurinkoinvalo läpäisi vihreät verhot. Hänen takkinsa, hameensa ja kenkänsä odottivat yhtenä myttynä sängyn vieressä Juipin taskumatin kanssa. Hattu ja volitak peittivät työpöydälle levitetyt muistiinpanot Matoron proteesikättä varten. Kaikki tavarat olivat siellä, minne hän oli ne jättänyt mennessään nokosille.

Kelvin huokaisi syvään. Hän antoi kehonsa retkahtaa takaisin patjaa vasten. Häntä väsytti edelleen yön seikkailu.
”Se… ei se ollut painajaista. Se liittyi kai Koneeseen… en oikeastaan muista sitä enää…” Kelvin puuskahti.
”Jaa. Siinä tapauksessa on aika nousta. Meillä on paljon tehtävää ennen matkaamme!”
Nazorak huokaisi ja piilotti kuononsa tyynyyn. ”Äh, vielä seitsemän minuuttia…”
”Kelvin. Ylös!”

Tyynyn sisästä kantautui protestoiva sihahdus. Lopulta Kelvin sai kammettua itsensä ylös potkien jalkapiikkeihinsä takertuneen peiton pois jaloistaan. Noustessaan nazorakin katse kuitenkin osui vastapäisellä seinällä nojaavaan peiliin.

Kelvin juuttui katsomaan itseään.

Lättäkuono. Paksu, valkoinen kuori. Tyngät tuntosarvet. Läskit reidet.
Siniset silmät.

Nazorakin hampaat vääntyivät irveeseen ja hän käänsi katseensa äkisti pois. Hän tarttui peittoonsa, joka paiskautui pian äkkipikaisesti lattialle.

Manu oli hetken hiljaa.
”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
”Ahhaha!” Kelvin naurahti ääneen, aivan kuin Manu olisi kertonut hänelle huonon vitsin. ”Älä naurata…”

Kelvin huokaisi. Hän hautasi kasvonsa alempiin käsiinsä.
”Kyllä minä olen aina tiennyt, että olen lajistani vähäisin, ja että olen syntynyt epäonnistumaan. Eilen… minä vain… hetken kuvittelin toisin…”

”Että olin viimein täydellinen. Että… minä viimein riittäisin.”

”Jo riittää tuollainen turhanpäiväinen itsesäälissä rypeminen!” makuta tuhahti. ”Miksi olisit lajistasi vähäisin? Riittää mennä tuonne alakerran tyrmiin löytääkseen kaksi vähäisempää lajitoveriasi. Et olisi päätynyt siihen asemaan, missä olit ennen kapinaanne, jos et olisi lahjakas tieteilijäsielu. Ja kapinallinen on juuri sitä, mitä tämä sota tarvitsee. Sinä olet erilainen. Erilaisuus on kauneutta! Eivät tavan tallaajat osaa arvostaa nerokkuuttasi. Sinä olet heitä parempi, joten älä murehdi heidän merkityksettömistä pikku elämistään vaan keskity omaasi ja siihen, miten teet siitä paremman!”

”Se on vähän vaikeaa kun sen erilaisuuden vuoksi minua koko tieteilijäelämäni ajan HAKATTU PÄÄTÄ SEINÄÄN!” Kelvin karjaisi.
Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen hengityksensä sihisi terävien pihtien välistä. Makuta ei ymmärtänyt. Ei, miten tämä voisikaan ymmärtää…

Ennen kuin Manu ehti jatkaa, Jäätutkija huokaisi turhautuneena ja vaihtoi aihetta.
”Mitä kaikkea me tarvitsemme mukaamme? Kuinka pitkään olemme matkalla?”

”En rehellisesti sanottuna tiedä täsmälleen”, makuta vastasi pidettyään hänelle tavanomaista pidemmän tauon. ”Vietämme joitain päiviä etelässä, ja jos saamme riittävästi vihjeitä, kenties löydämme perille tuota pikaa ja pääsemme kotiin parissa viikossa! Kuinka usein sinun pitää syödä?”

”Hmph… sotilaat tarvitsevat ruokaa vain joka toinen päivä, mutta he kestävät pitkiä aikoja syömättä. Sama määrä saa riittää minullekin”, 273 huokaisi. Hän hieroi uupuneesti silmiään. Häntä alkoi hävettää että oli korottanut ääntään.
”Tarvitsen kunnon repun ja vesileilin. Huopa ja tulentekovälineet. Onko sinulla karttaa?”

”Ei, mutta tiedän, mistä saamme sellaisen!” Manu totesi hilpeästi. ”Niillä tärtäläispiraateilla on varmasti kartta, piraatteja kun ovat. Toivottavasti ne eivät ole kaikki kuolleet, monet niistä yrittivät paeta saarelta ja tulivat laivastonne upottamaksi.”
”Näen aika ison aukon suunnitelmassasi”, 273 totesi kuivasti. ”Jos tärtälaiset upposivat, miten me pääsemme laivasaarron ohi?”
”Älä sinä sitä murehdi, poikaseni, ainakaan vielä. Minulla on kontakteja. Mutta hanki nyt vaikka ihan varmuuden vuoksi vedenpitävä reppu. Ei sitä tiedä, josko tulisi vaikka uintireissu.”
”… muistutan, etten edelleenkään osaa uida.”
”No nyt on hyvä aika opetella! Niin, ja halusitko muuten sen hanskasi takaisin?”

Nazorak nyökkäsi ja tiedosti jälleen, miten typerää se oli – huoneessa kun ei fyysisesti ollut ketään, joka olisi nyökkäyksen nähnyt. Hän nosti uupuneesti kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. ”En kuvitellutkaan lähteväni Klaanin muurien ulkopuolelle ilman oikeaa aseistusta. Meidän pitää käydä Kepen pajalla. Meinasin kysyä, voinko rakentaa Matoron käden siellä…”

Kelvinin ajatus katkesi, kun hän kuuli vatsansa murisevan äänekkäästi.
”Hei, milloinkas sinä olet viimeksi syönyt?!”
273:n piti pysähtyä miettimään. ”Ööh, kai toissa päivänä?”
”Aijaijai! Eiköhän sitten suunnata kohti kahviota ja napata mukaan vähän lounasta! Kai sinä muuten syöt lounasta?”
”… miten tuohon pitäisi vastata? Sama asia kuin kysyisit ’kai sinä syöt ruokaa?’ No… joo?”
”No… ei sitä tiedä, jos teillä päin syötäisiin nykyään… vaikka luodetta!”
Kelvin oli hetken hiljaa. Hän päästi pitkän sihahduksen.

Sängyn jouset narahti, kun hyönteinen nousi istumasta. Unet oli aika jättää taakse. Kelvin kiskoi vaatteensa päälle ja sitoi naamion kasvoilleen. Hän oli jo avaamassa oven, kunnes äkkiä pysähtyi. Hän vilkaisi seinustalla odottavaa peiliä. Lopulta hän tarttui siihen ja käänsi sen nurin päin.

Unesta Herääjät

Bio-Klaani,
Aamu sarastuksen jälkeen

Harakan laulu kaikkosi Matoron korvista hänen havahtuessaan todellisuuteen. Hän… hän oli elossa? Toa ei ollut aivan varma, mikä osa yöstä oli ollut unta ja mikä todellisuutta… mutta paksu side hänen kaulansa ympärillä vihjasi siitä, että ainakin osa yön kivusta oli ollut totta.

Nousseet auringot paistoivat vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Kirkas valo poltti hänen verkkokalvojaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt oikeat auringot ensimmäistä kertaa vuosiin.

Muistikuvat aamuyöstä alkoivat kirkastua etenevän aamun myötä. Hän oli herännyt huutaen kivusta ja vuotaen verta. Hän muisti usvaisesti Snowien kietoutuneena ympärilleen ja… Jäätutkijan silmät täynnä huolta ja päättäväisyyttä. Kupen rauhoittavan ja tasaisen äänen. Hälinän hänen ympärillään… ja polttavan, piinaavan kivun, joka ei ollut hellittänyt vieläkään täysin. Vahva lääkitys onneksi muutti sen enemmänkin vain hiljaiseksi muistutukseksi kivusta kuin aktiiviseksi tuskaksi.

Puhuminen ja pään liikuttaminen sattui, mutta mitään vaaraa ei kuulemma ollut, oli tohtori kertonut. Kunhan toa vain olisi hiljaa eikä liikkuisi paljoa hetkeen. Kupe oli ollut siinä hyvin selkeä. Ja Kupe ei ollut mies, jolle Matoro olisi halunnut väittää vastaan.

Kuulemma hänen äänensä palautuisi kyllä, eikä pisto ollut rikkonut mitään, mikä ei paranisi. Hänen pitäisi vain olla hiljaa, mikä oli tietysti hirvittävä koettelemus Matorolle. Miten hän ikinä voisi olla puhumatta kaikille ympärillään?

Siinä hän sitten makasi, sairasosaston sängyssä numero neljä. Pöydällä hänen vieressään oli hänen teleskooppisilmänsä ja vesilasi. Osasto oli hiljainen.

Milloin tahansa muulloin kielto puhua ja liikkua olisi ollut hänelle pahinta piinaa, mutta juuri nyt Matoro päätti nauttia toimettomuudesta täysin siemauksin. Aiempina päivinä hän oli oppinut inhoamaan yksin omien ajatuksiensa kanssa jäämistä, mutta ensimmäistä kertaa sitten Metru Nuin kuuli hän päässään vain ajatukset, jotka koki omakseen. Hän tunsi olonsa… rauhalliseksi.

Rakentaja oli väittänyt, että kykenisi poistamaan loisia. Pora oli rikkonut hänestä jotakin, mutta Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä se tarkoitti. Hälläkö väliä, jos hänellä oli kerrankin rauha. Epäilevä enkelikuiske oli kaikonnut, ja tilalla oli vain kaunis linnunlaulu. Ja se oli suloista, sillä se lauloi hänelle juuri sitä laulua, mitä hän halusikin kuulla.

Vaikka Deltan laulusta pitikin, hän kyllä kuulisi mielellään muistakin. Jäätutkijasta ja Kapurasta ja Visokista. Toan pää oli täynnä kysymyksiä. Olivatko muut kunnossa? Oliko Kapura kunnossa? Olivatko he onnistuneet pelastamaan tämän? Ja miten keskustelu ylipäätään toimisi, kun hän ei oikein voinut puhua?

Kenties hän voisi käyttää Suletua kommunikoimiseen, Matoro mietti käteviä puhumisen korvikkeita. Ainakin Visokki ja Manu mielijuttelivat sujuvasti. Potilas oli juuri pohtimassa, mitä kaikkea takojalta kysyisi, kun hän kuuli tuttuja ääniä oven takaa.

”… oletko koskaan edes nähnyt nazorakia?!” toa kuuli Jäätutkijan tutun äänen kivahtavan.
”Minähän katson sinua koko ajan”, vastasi kuivasti joku, jonka Matoro tunnisti välittömästi erääksi näsäviisaaksi ex-merirosvoksi. Luojan kiitos, Kapura kuulosti olevan kunnossa.
”Viisastelusi tuskin auttaa, kun OIKEA nazorak-armeija marssii Klaaniin folttamaan fajasi!”

Kiistely päättyi, kun aamuvuoroon tullut matoranhoitaja ohjasti sisään tutun kaksikon: Kapuran ja tämän perässä kulkevan itsensä vaatevuoren alle verhonneen hyönteisen.

”Hyvää päivää”, tervehti toa. ”Joko kaulasi on aukottomampi?”
Matoro katsoi viisastelijaa pistävästi. Ei niin pistävästi, että se olisi lävistänyt valtimoita, mutta melkein.
”Hhh-hhei”, hän yritti vastata, mutta sai aikaan vain heiveröistä pihinää. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa voimakkaammin. Tervehdyksensä hän kyllä sai sanottua, mutta pistävä kipu kaulassa ei tehnyt siitä erityisen miellyttävää.

”Ehkä minun pitää yrittää tätä”, hän mutisi ajatuksiaan ilmoille himmeästi hehkuvalla Suletulla. ”Kuuletteko minut?”
273 nyökkäsi. Matoron telepaattisen äänen kuullessaan hän saattoi erottaa sen taustalta epäselvää mutinaa ja hiljaista kuiskailua. Yksittäisiä sanoja ja kesken jääviä lauseita. Se oli kaikkea muuta kuin Visokin tai Manun tarkkaa ja selkeää telepatiaa.
”Ensiksi, kuinka voit? Toiseksi, kannattaako meidänkin kommunikoida mielten välityksellä…?”
”Ei, koska teidänkin ajatuksiinne keskittyminen tekisi tästä minulle paljon vaikeampaa. Minä mikään suuri telepaatti ole.”
“Siis… tarkoitin että loiset eivät tartu.”
“Ah. Siitä ei tarvitse murehtia, kun käytän vain kanohia”, Matoro sanoi, nousi istumaan sängyllään ja sai siitä palkkioksi pistävän kivuntunteen kaulassaan. ”Ja voin kai ihan hyvin, kiitos kysymisestä. Paranen kuulemma entiselleni nopeasti. Minulla on ollut vakavampiakin vammoja. Ja Kupe on vain paras tässä.”

Hän piti pienen tauon, jonka aikana muut saattoivat edelleen kuulla Suletun etäisen kohinan. Se oli niitä hetkiä, kun kukaan ei oikeastaan keksinyt mitään sanottavaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Kukaan ei tiennyt, mistä aloittaa.

”Kapura”, Matoro sanoi lopulta ja katsoi toaa. ”Haluatko kertoa, mitä pirua oikein tapahtui. Kuka karzahni on Rakentaja? Tiesitkö sinä hänestä?”

Kapura näytti rehellisen hämmentyneeltä.
”… mikä Rakentaja?”

Voi ei. Oliko Kapura menettänyt muistonsa kaikesta huolimatta?
”Rakentaja. Se… metallihäiskä, joka saarnasi täydellisyydestä. Joka ilmeisesti hallitsi kehoasi? Hänellä oli kone, joka, tuota, söi sinun muistojasi. Etkö muista vai etkö tiedä, mistä puhun?”
”Ööh”, Kapura sanoi. ”En… en ole ihan varma, miten minun kuuluisi tietää siitä, että joku… hmm, syö jollain koneella muistojani?”

”Okei, totta. Tuota, tiedätkö lainkaan, mitä me mielessäsi teimme? Et?” toa kysyi varovaisesti, mutta hänen epävarmasta Suletu-yhteydestään saattoi kuulla selkeästi nimen ’Xentoro.’
”Toivottavasti hankitte tietoa siitä loisesta”, vastasi Kapura, ”mutta taisitte myös vakoilla tulevia roolipelejäni. Ette sitten hiisku mitään, koska seuraava kampanjani –”
”Olisiko Jouera tutumpi nimi, Kapura?” kuului yhtäkkiä Makuta Nuin ääni kaikkialta ja ei mistään.

Seppä hätkähti. ”Tuota… tuttu nimi, kyllä. Hänkö… hänkö oli päässäni?”
”Jouera”, makuta maisteli. ”Hän ainakin joskus oli Jouera. Hän kuvittelee leikanneensa irti kaiken, mikä oli Joueraa, mutta ei ole siinä todellisuudessa onnistunut. Mutta sivuseikkoja – tässä vaiheessa haluan kysyä, että onko nyt hyvä mieli, kun tilit on tasattu? Matoro puukotti sinua selkään, ja sinä puukotit Matoroa kaulaan.”

”Selvästi oletat, että kaula ja selkä ovat hyvin samanlaisia objekteja”, huomautti tulen toa. Matoro vilkaisi tätä lähinnä närkästyneenä siitä, miten kylmästi toa koko kysymykseen suhtautui. ”Enkä ole myöskään ihan varma, voidaanko minua itseäni laskea jälkimmäisen aktin suorittajaksi. Mutta, ööh, muuten joo, ainakin minun puolestani… tilit on tasattu.”

”Tuota”, Matoro aloitti ja yritti olla ajattelematta ajatusta tilien tasaamisesta. Ihan kuin sen kaltaisilla asioilla voisi edes vitsailla tai niitä voisi laittaa vaakakuppiin. ”Oletko kunnossa, Kapura? Sinä… et kärsi muistinmenetyksestä tai mitään?”

Seppä mietti hetken. ”Onpa muuten vaikea kysymys vastata. Ei ainakaan tunnu siltä, että mitään oleellista olisi poissa… mitä nyt mielikuvat pyörittämästäni kampanjoista ovat hieman… sumeita.”
Jäätutkija seurasi keskustelua sivussa. Oliko kaikki taas Kapuran mielimaailmassa kunnossa? Olivatko mieliversiot Arbousta, Taripista ja Tawasta taas elossa? Tulen toa ei kuitenkaan vaikuttanut tietävän heistä mitään.

”Tuota… sinä olet oikeasti kirjoittanut Xentoro-nimisen hahmon?” Matoro ei kyennyt enää pidättelemään uteliaisuuttaan. Hänen kysymyksensä taustalta saattoi kuulla ”Ei Xen tunnu lainkaan tuolta!”
”Kaikista maailman asioista sinä protestoit tuossa luomuksessa nimeä?” hämmästeli Kapura. ”Hei, onhan se vähän laiskaa, mutta niin on nimien kääntäminen väärin päinkin.”
”E-ehkä meidän täytyy puhua tästä joskus yksityisesti. Kuten myös aika monesta muusta asiasta, kuten… loisista.”
”Loisista voimme minusta puhua jo nyt”, tokaisi Kapura. ”Mitä saitte selville? Kai sentään jotakin?”

”Saimme”, Matoro vastasi. ”Visokki sai vielä enemmän, sillä hän oli meitä pidempään päässäsi. Me saimme tietää lähinnä, että… niitä on paljon ja kaikkialla. Ja sinun loisesi teki parhaansa auttaakseen meitä.”
”Miksi se niin olisi tehnyt?” kysyi Kapura epäluuloisesti.
”Rakentaja… tai siis Jouera halusi poistaa sinusta kaiken. Meriharakkasi oli selvästi sitä vastaan. Hän… hän oli jotenkin liittynyt muistoosi Taripista. Uskon, että loinen oli vilpitön. Hän jopa näytti meille, kuinka laajalle hänen kaltaisensa ovat levinneet”, Matoro selitti. Harakan ääni helisi hänen ajatustensa taustalla.
”Mitä loiset tekevät?” seppä kysyi ilmeettömästi. ”Mikä on niiden tarkoitus?”
”Kenties Visokki sai tietää jotakin siitä”, jään sotilas kertoi. ”Me emme ehtineet tutkimaan loisia paljoa, sillä Rakentaja oli paljon vaarallisempi – tai ainakin akuutimpi – uhka.”
”Okei, pitää puhua hänen kanssaan”, Kapura sanoi. ”Mutta, ööh, villi veikkaus: Punainen mies ei lähettänyt hallitsemattomasti leviävää epidemiaansa kimppuumme ollakseen kiltti.”

”Meriharakka sanoi sellaisia asioita, kuten ’Syvä nauru felastaa nekin, jotka eivät sitä ansaitsisi’ ja ’koska se on heidän farhaakseen’…” volitakiin verhoutunut nazorak totesi hiljaa.

”Syvä nauru on kiero protosorsa, joka teeskentelee ajavansa muiden parasta, kun todellisuudessa olette vain nappuloita hänen laudallaan”, pohjoisen noita tuhahti närkäsytyneenä ja otti luennointiäänensä. ”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä, kun puhut henkilöstä, joka on levittänyt salaperäisen ja muka harmittoman verkkonsa kenties satoihin onnettomiin pääkoppiin.”

Kelvin huokaisi väsyneesti: ”Toistin vain, mitä ne olennot väittivät…”

Makuta Nui ei tietenkään hyväksynyt vastaväitteitä vähemmän kehittyneiltä elämänmuodoilta: ”Nämä olennot, Kelvin hyvä, ovat vain kappale ajatusta, jota Nauru levittää päästä päähän, kunnes kaikki uskovat siihen. Moiset parasiitit ovat aivan yhtä luotettavia kuin mies itsekin.”

”Tämäkö… tämäkö oli sen linnun suunnitelma?” Kapura sanoi hiljaa. ”Tietenkin se mainitsi kaikista tartutetuista juuri Matoron. Se tiesi, että lähettäisin hänet tutkimaan asiaa ja… ja… ja että hän olisi… taivuteltavissa.”

”Nytkö tässä onkin kyse minusta?” Matoro parahti. ”Jos loisesi ei olisi kutsunut meitä, Rakentaja olisi tuhonnut mielesi, Kapura. Se teki sinulle palveluksen!”
”Kyllä minä sen tiedän, että Avde hyötyy minusta elossa”, sanoi Kapura. ”Me viisi viatonta tuhlaamme Klaanin poliisivoimien aikaa samalla, kun oikea petturi työskentelee varjoissa.”

”Ei sinun minulle tarvitse vakuutella syyttömyyttäsi!” Matoro parahti. ”Minä haluan tietää, kuinka paljon sinä tiesit tästä Jouerasta. Jätitkö jotakin kertomatta, mitä kenties tiesit? Kapura, joku kontrolloi sinua! Miten niin muka loinen on se, mihin meidän pitäisi keskittyä!”
”Kuten sanoin, nimi oli tuttu”, sanoi Kapura, ”ja siihen se sitten loppuukin. Loinen oli syy siihen, että ylipäätään menitte sinne, joten kaipa minulla nyt on oikeus tiedustella saamianne tietoja? Ihan hauskaa, jos tuhositte siinä sivussa jonkun ilkimyksen mielestäni, mutta minulla ei tosiaan ollut aavistustakaan siitä, että kyseinen henkilö siellä majaili.”

Turhautunut Matoro haki hetken sanoja.
”Tajuatko sinä, että me kaikki riskeerasimme henkemme pelastaaksemme sinut tältä ’ilkimykseltä.’ Me emme olisi välttämättä heränneet koskaan, etkä välttämättä sinäkään! Minä luulin, että sillä, mitä teimme, olisi jotain väliä sinulle, mutta… olet aivan kuin Visokki. Loinen, loinen, loinen, aina vain loinen ja Punainen mies!”
”Suo anteeksi, jos en suhtaudu tarpeeksi tunteellisesti johonkin, josta kuulin viisi sekuntia sitten. Loisen takia te sinne menitte –”

Mustalumi huokaisi. ”Anteeksi. Minä haluaisin luottaa siihen, mitä sanot. Oikeasti haluaisin”, hänen katseensa kävi lattiassa. ”Mutta se ei ole kovin helppoa.”

”Mitä sinä sitten epäilet?” tiedusteli Kapura. ”Että järjestin teidät tahallani Joueran kynsiin? Jos joku teitä houkutteli mieleeni pahoissa aikeissa niin se loinen, joka varmasti tiesi, että minussa oli joku ulkopuolinen.”

”En minä tiedä, mitä ajatella sinusta. Anteeksi. Joku kuitenkin miltei tappoi minut sinun kehollasi”, jääsoturi kertoi hiljaa. ”Haluan vain sinun tietävän, että tein parhaani sinun pelastamiseksesi… ja koska et huomaa mitään outoa, se kai toimi.”
”Niin veikkaisin minäkin”, sanoi Kapura ja vilkaisi kelloa. ”Hmm, minulla on pian eräs… tapaaminen. Ei mitään erityisen tärkeää, mutta ajattelin silti mennä. Nähdään pian uudestaan, Matoro.”

Nopeasta poistumisesta hieman pettynyt toipilas heilautti kättään. ”Nähdään”, hän sanoi hiljaa.

Oven kolahdettua kiinni 273 tuhahti. ”Kusifää…”
Matoro virnisti ja veti itseään rennompaan asentoon. ”Hänelläkin on ollut aika vaikeaa”, hän vastasi vaitonaisena. ”Älä ota sitä henkilökohtaisesti.”

273 puristi puuskassa olleet kätensä nyrkkiin. Kumihanskat nirskuivat. Hän ei ymmärtänyt miten tulen toa kehtasi olla niin välinpitämätön Matoroa ja heitä muita kohtaan. Varsinkin, kun Matoro oli yöllä käynyt niin lähellä kuolemaa. Lopulta 273 vain huokaisi ja hieraisi silmiään naamionsa takaa.

”En ehtinyt kysyä… mitä ylifäätään tafahtui? Minä… minä fäädyin kai Rakentajan mieleen, minkä jälkeen heräsin.”

”Sitä meidän pitää kysyä Visokilta”, Matoro vastasi. ”Minä heräsin pian sen jälkeen, kun Visokki heitti sinut Rakentajaan.”

Hän piti lyhyen tauon.

”Olit muuten mahtava siellä… jäätutkija? 273? Piru, hankkisit itsellesi nimen, nuo eivät tunnu kovin luonnollisilta. Oikeasti, pärjäsit loistavasti.”
”Mutta hänellähän on nimi!” Manu huudahti väliin. Siinäs kuulit, Kelvin! Et tarvitse enää sarjanumeroa.”

”Kelvin”, Matoro kuiskasi niin kovaa kuin pystyi ilman, että sytyttäisi kurkkunsa tuleen. ”Kelvin on kiva. Sopii sinulle.”

”Äh… no voitte te minua siksi kutsua, jos tahdotte”, Jäätutkija huokaisi nolostuneena. ”Ja… enfä tiedä ’mahtavasta’. Aika mönkään kaikki lofulta meni…”

”Ei, se ei mennyt mönkään”, Matoro sanoi. ”Kapura on edelleen se ärsyttävä ja omahyväinen itsensä, joka ei olisi edes tiennyt vaarasta, jossa oli, ellemme me olisi onnistuneet. Se meni aika tiukille, totta, mutta olit korvaamaton, Kelvin.”
Matoro arveli nazorakin hymyilevän naamionsa takana.
”Kuinka söpöä”, Manu totesi ivallisesti.

Matoro korotti psyykkisesti ääntään. ”Olit korvaamaton, koska joku meni kuolemaan ennen kuin taistelu edes alkoi. Manu, mitä pirua tapahtui? Luulin, että sinä olisit ollut perillä näistä jutuista!”
”Sinun jos kenen pitäisi tietää, Matoro rakas, kuinka helppoa on heikolta näyttävän vihollisen aliarviointi. Arkkienkelin taistelun luulisi opettaneen.”
”Hah, minä sentään upotin sen pirulaisen! Sinä nyt aliarvioit jokaisen vihollisesi, sillä olethan kuitenkin itse Suuri Makuta.”
”Tiedätkö, ketä en aliarvioi?” Manu tuhahti. ”Punaista miestä.”
”Ihan vakavissani siis, olen vähän hämmentynyt siitä, mitä sinulle tapahtui”, Matoro vastasi. ”Estikö sinua palaamasta se sama asia, minkä takia me emme voineet herätä? Vai kuoleeko mielessä oikeasti vain, jos pää tuhoutuu?”

”Se, mitä koitte kokevanne Kapuran mielessä, ei tietenkään ollut se, mitä siellä todella tapahtui. Todellinen tilanne oli paljon abstraktimpi, ja Joueralla oli koneeseensa parempi hallinta, kuin niissä mielen ja täysin puuttuvan ruumiin voimissa voisi olettaa. Visokin yhteyden katkettua olisin voinut palata vain… noh, sanotaan vaikka, että perinteisin keinoin.”

”Silti, minusta on todella viihdyttävää nähdä sinun joskus häviävän niin surkeasti”, Matoro naurahti. ”Kerrohan, asustatko nykyään täyspäiväisesti Kelvinin päässä, vai voinko milloinkaan puhua tälle ilman, että sinä salakuuntelet kaikkea?”
”Hmmph, jos tahdotte kahdenkeskistä aikaa, niin voin minä sitä teille järjestää.”
”Hyvä tietää”, toa vastasi. 273 katseli vuoroin häntä ja katonrajaa hieman kiusaantuneena olemaan vain sivustaseuraaja keskustelussa.

”Tuota, mitä aiot tehdä sitten, kun olet farantunut?” nazorak kysyi lopulta, kun mielidialogi taukosi pitemmäksi hetkeksi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Jotakin Klaanille hyödyllistä, kaiketi”, hän vastasi. ”Kenties liityn Troopperin ja muiden kanssa rintaman suunnalle. Enemmän minusta siellä olisi hyötyä kuin täällä linnakkeessa.”
”Okei”, 273 nyökkäsi. Hän kohotti peukalonsa osoittamaan ylös. ”Manu kertoi minulle juuri, että olemme lähdössä… matkalle. Emme varmaan näe hetkeen.”

”Matkalle?” toa kohotti kulmiaan.
”Kyllä, kalareissu on tiedossa”, Manu keskeytti. ”Enempää emme voi kertoa, koska muuten joutuisin paljastamaan parhaiden apajojen sijainnin.”
”Vai niin”, tuumasi toipilas. ”Itsehän ajattelin tyytyä vain kalastamaan jonkun, joka saisi käteni kuntoon… se tuntuu aika symboliselta ensiaskeleelta elämäni kuntoon laittamisessa”
”Olisi sääli, jos Kelvin tässä sattuisi olemaan insinööri, mutta meillä on vähän kiire.”
”Oh? Tarkoitatko, että hän saattaisi osata auttaa tämän kanssa?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Tai siis, Kelvin. Osaatko?” hän kääntyi hieman kiusaantuneena nazorakin itsensä puoleen, joka näytti positiivisesti yllättyneeltä huomioiduksi tulemisesta.
”Eeeh… Kybernetiikka kyllä luonnistuu. En ehkä tässä ajassa pysty autenttista kättä tekemään, mutta ainakin siihen asti että saat vakituisemman… miksei sinulla jo ole proteesia?”

Jään toa mietti hetken sanojaan. ”Minä, tuota… se on pitkä tarina. Kai minä olin niin itsepäinen ja pakkomielteisesti todistamassa jotakin itselleni, että moisen hankkiminen olisi tuntunut tappion myöntämiseltä…” Se oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän myönsi sen ääneen niin selvästi. Mitä enemmän Matoro mietti asiaa, sitä typerämmäksi hän tunsi itsensä.
”Ja siis, jos sinulla kerran on kokemusta… onko liikaa pyydetty, jos katsoisit, mitä voit tehdä käteni kanssa?”
273 tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kuivasi. Hän pelkäsi, että tuottaisi toalle pettymyksen. ”Minä… minä yritän farhaani.”
”Hyvin sinä taatusti osaat”, Matoron oli pakko rohkaista. ”Ainakin se on jotakin mitä olet esimerkiksi oikeasti opiskellut, toisin kuin mikään tältä yöltä.”
”Haha, niin… ehkä paremmin kuin nazorak-armeijan komentaminen. Tuon tekeleeni sinulle ennen kuin lähdemme.”
”Kunhan siinä ei vierähdä viikkoa sentään!” Manu kivahti kärsimättömänä. Kelvin painui silmin nähden kasaan kommentista.

”Kiitos etukäteen!” Matoro jätti makutan huomiotta. ”No, onnea matkaanne. Puhutaan joskus pidemmin, Kelvin! Vaikka sitten, kun voin oikeasti puhua.”

”Tuota, hei sitten”, 273 sanoi vielä lähtiessään. Hän sulki oven perässään, ja Matoro jäi jälleen omien ajatuksiensa pariin… mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuteen se ei häirinnyt häntä.

Ja nautinto oli suuri

Kylmää vettä osui kuumempaakin kuumemmille kiville ja höyrystyi kauniisti sihahtaen täyttäen koko puisen huoneen korventavalla kuumuudella.
”Aaaarghh”, ähkäisi kitiinikuorinen hyönteisolento kuuman ilman tulviessa hänen kasvoilleen ja polttaessa hänen ylävartaloaan.
”Ja nautinto on suuri”, sanoi pohjoisen noita hänen päässään nasevasti.
”Tämä on typerää”, silmiään siristelevä 273 protestoi. Hänen näkönsä alkoi hieman sumentua, eikä hän ollut enää erottaa hämyisessä valaistuksessa höyryn keskeltä lämpömittaria, joka oli viimeksi näyttänyt hälyttävän korkeata lukemaa. ”Miksi toit minut tänne? Eivät kitiinikuoriset hikoa samoin kuin iholliset. Ainoa faikka, mihin minulla erittyy hikeä, ovat silmäkuofat ja nivelet! Muuten minä vain faistun sisältä…”

Pihkaa tippui hänen tuntosarvilleen ja korvensi niitä. Olipa puulajin valinta ollut epäotollinen tällaisen huoneen rakentamiseen.
”Ai niinkö? Ehkä et ole vain sisäistänyt saunan iloja!”
”Minä olen vaihtolämföinen!”
”Annapas tänne se lämpötila-aisti ja heitä lisää löylyä!”

Vastahakoisesti 273 teki työtä käskettyään.
”Aijaijai, ei saatana, ulos, ulos, ULOS!”
Nazorak ponkaisi ylös lauteilta ja löi päänsä kattoon matkallaan ulos suihkutiloihin. Vaikka kohtaaminen puupinnan kanssa kihelmöi ikävästi hänen pääkoppaansa, hän oli yksinomaan helpottunut päästyään ulos.
”Mikset sanonut, että olet vaihtolämpöinen! Mikä järki on viedä vaihtolämpöinen otus saunaan!”
Nazorak pyöräytteli silmiään.

Suihku- ja saunatilat olivat tyhjillään. Jäätutkija ja makuta olivat päättäneet käydä saunassa aikaisin päivällä, jolloin muihin linnakkeen asukkaisiin törmääminen oli vähemmän todennäköistä. Entä jos joku kuitenkin tulee, 273 oli epäillyt. Manu oli rauhoitellut ja sanonut uhkaavansa työntää hyiset lonkeronsa sen aivoihin, joka uskaltautuisi lähellekään saunaa.

Valkoinen käsi väänsi hanan auki, ja nazorak astui viileän suihkun alle. Vesipisarat ropisivat hyönteisen kuorta vasten. Äskeisen infernaalisen pätsin jälkeen kylmä vesi tuntui hyvältä nazorakin kuorella ja palaneissa tuntosarvissa.
Hm, ainakin klaanilaiset suihkutilat ovat viihtyisämpiä kuin Pesän massasuihkut, 273 ajatteli itsekseen.

Valkoinen nazorak seisoi hetken liikahtamatta vesisuihkun alla. Lopulta hän kuitenkin ajatteli makutalleen: ”Tuota… nyt, kun kerran olemme täällä, niin voimmeko hieman jutella? Et ole ollut kovin usein… öh, ’paikalla’ viime päivinä.”
”Pahoittelen”, Manu sanoi, ”toisinaan makutan täytyy hoitaa velvollisuuksiaan.”
”Niin no, siitä pitikin kysyä. Olen yhä aika uusi klaanissa enkä tunne kovin hyvin täällä ketään. Siksi minusta tuntuu suoraan sanottuna aika häiritsevältä, että täysin vieras taruolento pesii mieleeni…”
Hyönteisen alempi käsipari pesi tämän yläkroppaa samalla, kun ylemmät sukivat varovasti pitkiä tuntosarvia.

”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka”, makuta vastasi.
273 kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä — tietäen, että ”ajan myötä” tarkoitti vastauksia joskus hamassa tulevaisuudessa.

Nazorak huokaisi. ”Mutta voisitko siis kertoa jotain itsestäsi, Makuta Nui?”
”Voit tietty kutsua minua Makuta Nuiksi, Kelvin-poikaseni, mutta nyt, kun olet niin sanotusti sisäpiiriä, voit varmaan kutsua minua halutessasi myös Manuksi. Niin nuo muut yleensä tekevät.”
”En… vieläkään ole oikein tottunut tuohon nimeen”, 273 väänsi suihkun kiinni ja asteli vettä valuen pukuhuoneeseen.
”Siihen tottuu, kun sitä käyttää”, Manu vastasi. ”Vai haluaisit tietää jotain minusta? Kyllähän minä mielelläni kertoilen kaikenlaisia juttuja! Tiesithän, että kullekin makutalle on määrätty valvottavaksi osa hassusta pikku maailmastamme? Minä olen tavallaan näiden saarten hallitsija! Ha ha! Ja siksi tiedän paljon kaikenlaisia asioita tämän saaren asukeista. Ja kieltämättä kaikesta muustakin, olen nähnyt maailmaa hyvinkin paljon. Minulla — aivan kuten sinullakin — on kokemusta pakoon juoksemisesta ja karkulaisena olemisesta. Kerran yritin ryöstää Turaga Dumen, mutta se reissu päättyi vankilaan, ja joku muu ehti sitä paitsi ensin. Pirullinen nainen. En ollut tuntea silloin, mutta en koskaan unohda kasvoja. Kyllä ne lopulta palautuvat mieleen.”

Nazorakin suu vääntyi epävarmaan hymyyn. Hän oli kuunnellessaan istuutunut pukuhuoneen penkille ja kuivannut itseään. Lopuksi hän kietoi pyyhkeen tuntosarviensa ympärille turbaaniksi. Äskeisen perusteella makutalla oli vielä enemmän vihamiehiä kuin nazorakilla itsellään.
”Liityit siis Klaaniin hakeaksesi turvaa?”
”No en nyt sanoisi niinkään. Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Ja toiset taas johonkin muuhun. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

”Millaisia intressejä sinulla on sitten tulevaisuudessa?” Valkeaverikkö alkoi kiinnittää raidallista hamettaan lantiolleen pinsettimäisillä sormillaan.
”Sen lisäksi, että aion tutkia erään taitavan vastustajan pelilaudan valmistajaa, olen saanut sotkettua itseni petturitutkintaan. Siinähän meillä onkin puhuttavaa, Kelvin! Sinä olet petturi oman kansasi näkökulmasta. Meilläpä niitä onkin jo kaksi.”
”Minä… kuulinkin siitä jo Guardianin käsittelyssä. Miksi joku haluaisi pettää Klaanin?”
”Vastustaja on viekas ja vietteleväinen. Oletko tietoinen kaikista imperiuminne liittolaisista?”
”Öh, en tarkemmin. Zakazlaisia palkkasotureita toimii Imperiumin riveissä?”

”Arvelinkin, ettei Punainen mies ole julkisesti imperiumin tukija. Tiedätkö, teidän johtoportaanne vehkeilee erittäin epäilyttävän ’Avdeksi’ itseään kutsuvan hyypiön kanssa. Meillä kahdella on hieman selvittelemättömiä välejä! Ja tämä ’Avde’ on ilmeisesti houkutellut yhden klaanilaisista pettämään meidät. Ja se pirulainen antoi vielä kuusi nimeä, joista hänen mukaansa täsmälleen yksi on petturi! Mutta emme tiedä, kuka — jos kukaan!”
”Onko mahdollista, että hän on syvemmällä organisaatossanne?”
”Väitän, että hyvinkin mahdollista. Tiedäthän Ämkoon? Tai ehkä tunnet hänet paremmin ’Miekkapiruna’.”
”Hänestäkin on sutaistu liioiteltu propagandakuva. En muutoin. Tawa kertoi, että Guardianin on hankala luottaa minuun petturiongelmanne vuoksi.”
”Niin, Ämkoo oli hänen paras ystävänsä. Olen yrittänyt täyttää paikan, jonka hänen sydämeensä se miekkasankari jätti, mutta jostain syystä G-mies ei juuri lämpene. Joka tapauksessa, hän suhtautuu nykyään aika epäilevästi kaikkeen, koska näemmä kuka vain voisi olla petturi, jopa minä!”
”No, minulle riittäisi se, että hän luottaisi minuun sen verran, ettei ammu minua tai karkota Klaanista.”
”Miltä tuntuu olla omiensa hylkäämä, vainoama, vihaama?”

Huuto, nauru ja viha vyöryivät takaisin Jäätutkijan mieleen vuosien takaa. Ne, jotka hän oli Vuoritukikohdassa ja Klaanissa melkein pystynyt unohtamaan.

”Mi-miksi kysyt tuota nyt?”
”Mikä sinua motivoi jättämään omasi jälkeesi ja tulemaan luoksemme? Miksi et tyytynyt osaasi siellä? Ehkä osaat auttaa meitä ymmärtämään omia pettureitamme.”

273 mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Voisi kai sanoa, että minua motivoi valta. Viimeisimpinä viikkoinani imperiumin kansalaisena sain elämäni tilaisuuden edetä urallani. Arkkiagentti antoi minulle kerrankin tilaisuuden näyttää taitoni, aivan kuin kenen tahansa tiedemiehen. Olisin ehkä voinut viimein ansaita puhtauteni…”

Hetken odottavan hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
”Mutta sitten sain uuden tarjouksen.”
273 näki etäisesti epäpuhtaan työläisen kasvot muistoissaan. Kasvot, joiden eriparisissa silmissä paloi viha ja katkeruus… mutta ehkä myös… lupaus paremmasta?

”Minulle tarjottiin valtaa muuttaa maailmaa. Rikkoa yhteiskunta ja rakentaa se uudelleen, paremmaksi ja eheämmäksi. Oppineena tiedemiehenä typerästi ajattelin, että se olisi mahdollista. Hänen vihansa olisi polttanut Pesän matalaksi, ja syntyneeseen tuhkaan minä olisin istuttanut oman visioni siemenet. Jos vaihtoehtoina on ansaita puhtaus ja määritellä puhtaus… kumman sinä olisit valinnut?”

”Niin… kumman olisin valinnut”, makuta myhäili. ”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa, mutta opin siinä samalla pari tärkeää asiaa elämästä. Kuten sen, että huumebisnes on tosi kannattavaa, päärynät ovat pahoja ja aritmetiikka on epätäydellistä.”

”Ai… en ajatellut, että teillä makutoillakin voi olla näin samanlaisia ongelmia, vaikka teitä luonnehditaan usein melkein puolijumaliksi.”
”Niin, no, siitä se etuliite ’puoli-’ tulee. Enkä minä oikeasti vihaa päärynöitä, yritin vain tehdä nokkelan intertekstuaalisen viittauksen, mutta ei sen varmastikaan ole tarkoitus avautua. Jotkut meistä, tiedätkö, ottivat enemmän persoonallisuutta kuin toiset. Ja jotkut taas… noh, sanotaanko vaikka, että eräillä meistä on sellaisia ambitioita kuin ’kaiken universumin olemassaolon aikana olevaksi tulevan informaation säilyttäminen’. Sellainen elämäntehtävä tuppaa olemaan aika kokonaisvaltainen, eikä persoonallisuudelle jää tilaa — saatika tarvetta.”
273 sulatteli sitä hetken yrittäen hahmottaa, miten sellainen toimisi.

”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin”, Manu tuhahti. ”Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus, yksi otti ja muuttui lasikuulaksi… ja yksi mokoma piilotteli Matoron naamiossa vuosikausia vain ollakseen olematta olemassa. Mikä ääliö! Meidän alkuperäinen tehtävämmehän oli niinkin yksinkertainen kuin kansoittaa maa, luoda raheja, tehtävä, jonka saimme itseltään Mata Nuilta!”
”Oletko sinä luonut raheja?” Jäätutkija kysyi autuaan tietämättömänä.
”No mutta tietysti. Olen luonut useita uljaita rahilajeja, joista mittava osa elää näillä saarilla. Kukaan ei tiedä tätä — äläkä kerro kenellekään —, mutta olen sitä mieltä, että saaren rantavesissä ei kannattaisi kenenkään uida…”
”Pidän mielessä…” 273 totesi ja jatkoi, ”mitä muuta te makutat olette luoneet? Tiedän lähinnä, että teidän tieteenne on niin ilmiömäisen kehittynyttä, etteivät imperiumin johtavatkaan tiedemiehet pystyisi sitä ymmärtämään!”
”Kaikki rahit. Kaikki ne.”
Hetken hämmentyneen hiljasuuden jälkeen makuta lisäsi: ”Ainakin melkein kaikki. Tiedätkö, minä voisin periaatteessa luoda vaikka hiton matoralaisia, jos nyt sattuisi huvittamaan! Hah! Haistatan Artakhalle pitkät ja rakennan omia matoralaisia! Mitäs siihen sanoisit?”
”… pelottavaa.”
”Me olemme pimeyden olentoja. Me olemme pelottavia. Voimme repiä saatanallisia pimeyden matoja omasta lihastamme ja laittaa ne ohjastamaan tappajahirviöhaarniskoja, jotka on muuten tehty kyseisten otusten kuolleista veljistä. Ha ha ha!”
”… ne olivat, öh, rekshija?”
”Rahksheja. En tiennyt, että tiedät niistä. Kerrotaanko niistä matoranin kansan mytologiassa?”
”Taidettiin kertoa. Niinkin eristyneeksi paikaksi Pesän Yliopiston kirjasto on aika kattava, kirjarovioista huolimatta. Sen lisäksi Yliopiston eksoottisten esineiden kokoelmassa on paljon… jännittäviä asioita.”

Puettuaan valeasunsa ylleen Jäätutkija suuntasi ulos suihkutiloista.
”Kaupunki on ihmeen hyvin korjannut Allianssin ilmaiskun tuhoja”, 273 sanoi katsellessaan ulos käytävän ikkunoista.
”No nyt, kun mainitsit, niinpä tosiaan on”, Manu vastasi. ”Kai meillä on jotain rakennusmiehiä, en tiedä! Yhteen väliin täällä kävi jotain liskojakin räimimässä asioita, mutta siitä taitaa olla jo vähän enemmän aikaa. En minä ota selvää näistä paikallisjutuista, kiinnostukseni on tällä hetkellä vähän muualla! Ja liskot kyllä ottavat yhteyttä, jos tahtovat. Minä voin huudella niille pitemmänkin matkan päästä.”

Jäätutkija oli hetken hiljaa. ”Öh, minulla oli itseasiassa sinulle muutakin asiaa. Kun olit viimeksi poissa, sain taas niitä… ’ulkopuolisia ajatuksia’. Lähinnä, että tiedät.”
”Hmm. Haluatko puhua niistä?”
”No tällä kertaa se oli näky… kuulin taas hirviömäistä, kumeaa huutoa, ja näin ison kumpumaisen hahmon” , 273 muisteli kohtausta. ”Tietysti juuri silloin, kun sinä et ollut paikalla.”
”Harmillista. Tahtoisin kyllä saada selville, kuka piru sinua vainoaa, niin voisin antaa sille kunnon löylytyksen. Voin kyllä ottaa kaikki aistit hallintaani muutamaksi vuorokaudeksi, mikäli tahdot; saattaisin selvittää mysteerisi!”
”… Eeeh, e- ei kiitos. Uskon, että niitä tulee varmasti lisää”, 273 totesi.

Sitten makuta oli epäillyttävän pitkään hiljaa. ”Nyt, poikaseni, saat olla kintuistasi vikkelä, sillä muistin yhtäkkiä idean, jonka olen halunnut toteuttaa jo pitkän aikaa!”


Paaco istui luolassaan valvontakamerakuvaa naamansa edessä ja yritti pitää silmänsä auki. Pöydällä hänen vieressään Bohrok-energiajuomatölkkipino alkoi jo hieman haitata vasemmanpuoleisten näyttöjen näkemistä. Viime viikot olivat olleet moderaation puolesta hirveä: epäonnistunut ”Operaatio Grillivarras” oli tuntunut — yleisen toivottomuuden lisäksi — aiheuttavan jopa Klaanin puolella pelkkää harmia — ja aiheutti harmia Paacolle vielä usean päivän jälkeenkin.

Yhtäkkinen liike kiinnitti Paacon huomion aivan etummaisissa näytöissä. Jokin oli vilahtanut aivan kameran läheltä.
”Ei perse, jos joku on taas päästänyt häkillisen taku-lintuja ulos aulassa”, moderaattori kirosi itsekseen. ”Huono källi on huono källi, kyllä minä nyt sen tiedän.”
Uusi vilahdus tällä kertaa yhdessä oikenpuoleisista näytöistä. Paaco yritti nyt kiinnittää huomion tarkkaavaisesti kaikkiin näyttöihin yhtä aikaa, mikä oli tietty mahdotonta, ja jos joku olisi nähnyt hänet juuri nyt, olisi saanut hyvät naurut Paacon päänpyörittelystä.

Sitten täysin varoittamatta yhden kameran päälle mitä ilmeisimmin laitettiin jokin kangas, sillä vastaava näyttö meni lähes pimeäksi. Paaco kykeni kuitenkin näkemään kangasmaisen tekstuurin. Ja kamera, joka oli peitetty, oli aivan nurkan takana.
”Saan sen kiinni itse teosta!” hän hihkaisi ja syöksyi ovelle ymmärtäen kuitenkin nostaa varovaisuustasoaan. Nykyään ei ikinä tiennyt, oliko asialla ehkä sittenkin vihollinen. Kun muisteli sitä Liskojen yötäkin…

Paaco raotti ovea ja katsoi ulos. Peitetty kamera olisi kymmenen metrin päässä nurkan takana, ja hän oli jo hukannut kallisarvoiset kuusi sekuntia. Ripeä pyrähdys, ja Paaco oli kameran edessä. Ketään ei näkynyt, mutta kamera oli kuin olikin peitetty kangasliinalla, joka oli… teipattu kameraan ilmastointiteipillä.
”Miksi.”
Moderaattorin ääni oli apaattinen. ”Kuka teippaa kangaspalasen kiinni valvontakameraan.”
Paaco vilkaisi takaisin valvomon ovelle. Ketään ei näkynyt sielläkään päin — mutta jos hän olisi katsonut ovelle kaksi sekuntia aiemmin tai kuusi sekuntia myöhemmin, hän olisi saattanut huomata valkean vilahduksen. Hän poisti teipit ja liinan suhteellisen nopeasti ja siirtyi takaisin valvomoonsa.
”Tarvitsisin työparin, ei tällaisesta tule mitään”, hän totesi, yhä itsekseen, ja laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen.

Ja painoi musiikkisovelluksensa play-nappia.

Brutaali kitarariffi täytti järkyttyneen Paacon kuuloelimet säröydellään. Järkyttynyt moderaattori pomppasi pystyyn ja lähestulkoon heitti kuulokkeet päästään, kunnes huomasi kuulevansa musiikin yhä. Se nimittäin näytti myös statistiikkanäytön mukaan tulevan ulos kaikista koko linnakkeen kaiuttimista.
”Eijeijeijei, mitä täällä tapahtuuuu!” Paaco kiljui ja ryntäsi jälleen ohjaimille. Ensimmäinen mieleen tullut asia oli painaa nappulaa, joka käynnistäisi soittolistan seuraavan kappaleen.

Se ei asiaa hirveästi auttanut. Paaco suuntasi katseensa näytölle, jolla näkyi hänen kuuntelustatuksensa. Riitti katsoa artistinimen kohdalle ja nähdä sana ”Lörde” pystyäkseen rajaamaan pahantekijä ehkä kolmeen mahdolliseen klaanilaiseen. Paniikissa hän iski näppäimistöään osuen välilyöntiin, joka oli musiikkisovelluksessa oletuksena myöskin sidottu seuraava-nappulaan.

Sekään ei tietysti auttanut asiaa millään tavalla. Joku oli vaihtanut hänen koko soittoluettelonsa ja kytkenyt musiikintoiston kaikkiin kaiuttimiin.
”Perse, perse, perse!”
Moderaattorilta meni turhan monta sekunttia rauhoittua tarpeeksi älytäkseen näpäyttää pause-nappia.

Raskas musiikki vaikeni viimein, mutta Paacon sydän pamppaili edelleen.
”Va-vai joku uskaltaa tehdä musiikkikällit minulle?! Selvä!”
Toa kelasi lähialueen valvontakameroita muutaman minuutin taaksepäin yrittäen metsästää syyllistä. Mahdollisia syyllisiä oli täsmälleen kolme, kun mietti, kenellä oli valtuudet kävellä näillä käytävillä. Ja niistä vain kahdella olisi ollut pokkaa källätä häntä.

Petturiehdokkaat: Killjoy ja Makuta Nui. Make ei olisi uskaltanut.

Mutta Paaco ei löytänyt syyllistä kameroista, minkä perusteella hän osasi rajata syyllisen yhteen ainoaan. Killjoy ei nimittäin osannut viime vierailullaankaan olla näin hienovarainen…

Ainoa ongelma syyllisen löytämisessä olisi se, että teknisesti ottaen tämä ei ollut fyysisesti olemassa.

Iloinen kävelyretki

Klaanin selliosasto

Matoralainen oli paikalla jo neljättä kertaa.

Kahdella ensimmäisellä yrittämällä pieni Plaploo oli epäonnistunut saamaan sellissä viruvaan Vaselliin edes puheyhteyttä: liskotar oli vain sähissyt jotain zyglakiksi. Edelliskerta oli kuitenkin osoittautunut hedelmällisemmäksi, ja nyt – yrittämän numero neljä kohdalla – zyglak vastaili jo, vaikkakin vähäsanaisesti.

Ylikersantti 1034 tarkkaili tilannetta sellistään käytävän toisella puolella. Hän ihaili pienen Plaploon kärsivällisyyttä. Samaa uutteruutta Vasellkin varmaan arvosti – koska miksi muutenkaan Etelän miekkatietä seuraava liskosoturi olisi vaivautunut edes puhumaan surmaamansa matoralaisen ystävälle?

Rautasiiven entinen kirjanpitäjä oppi hänkin pienen klaanilaisen ja vaarallisen soturin keskusteluntyngistä. Sotavankitorakka ei ollut tullut ajatelleeksikaan niitä näkökulmia, jotka yhtäältä harmittomalla matoralaisella ja toisaalta zyglak-taistelijalla oli Jarp-nimisen matoralaisen surmatyöhön. Edelliskertoina 1034 oli itse asiassa osallistunut itsekin keskusteluntapaisiin.

Nyt hän keskittyi kuuntelemaan.

”Joten… se että olet erossa miekastasi on… paha. Eikö?” Plaploo maisteli kuulemaansa.
”Miekka määrittää tien”, Vasell vastasi. ”Se on kaikki, mitä suotu.”
Plaploo rapsutteli leukaansa. ”Aikamoista. Ymmärränkö siis oikein, jos sanon, että miekoilla on melkoinen henkinen ulottuvuus?”

Ennen kuin Vasell ehti vastata, äänet keskeyttivät perspektiivejään jakavan kaksikon.

Käytävältä kaikuivat kahdet askeleet. Plaploo tunnisti toisen tulijoista tulen toaksi, joka oli hänetkin saattanut selleille, mutta toinen oli sonnustautunut niin kattavaan vaatekerrastoon, ettei hänestä ottanut selvää.
”Ylikersantille olisi vieras!” naisvartija huhuili. 1034 loi vilkaisun tuttuun valeasuun. 273 kohotti hansikoitua kättään äänettömäksi tervehdykseksi.

”Puhuin moderaattoreiden kanssa. He antoivat sinulle luvan poistua sellistä sillä ehdolla, että minä ja vanginvartija kuljemme vierelläsi”, Ylikersantin lajitoveri sanoi zankrzoraksi.
”Ai… hei”, 1034 vastasi. Hänen kasvonsa olivat elottomat, mutta nazorakin äänestä kuulsi rahtunen iloa. ”Saanko nähdä auringot?”

Plaploon huomio kiinnittyi vieraskieliseen keskusteluun. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

”Ilta on ollut pilvinen, mutta hyvällä tuurilla saatamme nähdä iltaruskon taivaanrannassa.”
Ennen kuin toa avasi nazorakin sellin tiedemies työnsi vaatemytyn kalterien välistä sotavangille. ”Hankin sinullekin peiteasun, ettet herättäisi hämmennystä kaupungilla. Vaatekappaleet eivät ole kummoisia, mutta ne ainakin peittää kehosi.”

Plaploo sai seurata, kun Vasellin sellitoveri puki vaatteet ylleen. Hänelle kohosi hämmentynyt hymy.
”Vai en herätä hämmennystä…?” Ylikersantti totesi. Hän oli pukenut ylleen pitkän munkin kaavun ja vetänyt kasvoilleen löysän kommandopipon.
”Klaanin varastosta.”

Geetee aukaisi sellin oven, ja sotavanki ontui ulos. 273 katsoi 1034:n vaivalloista kävelemistä.
”Tarvitsetko tukea?”
Ylikersantin askellus oli tärisevää, mutta hän pudisti päätään. ”Yritän ainakin.”

273 katseli lajitoverinsa hataraa etenemistä kohti sellin ovea. Hän muisti Tawan kertoneen, kuinka Klaani oli yrittänyt auttaa sotavangin terveydentilaa, mutta että mikään ei ollut auttanut. Jäätitutkija mietti, minkä verran Bio-Klaanin lääkintähenkilöstö ylipäänsä tunsi nazorakien anatomiaa. Mutta ehkä taustalla oli jotain muutakin?

Torakoiden valmistautuessa lähtöön Plaploo ymmärsi.
”Ah, olette menossa kävelylle?” hän kysyi matoraniksi.
1034 nyökkäsi vastaukseksi.
”Onneksi olkoon!” Plaploo ilahtui. Jäätutkijan katse oli kysyvä, mutta Plaploolla oli vastaus valmiina. ”Joo, hän kertoi minullekin tahtovansa ulos tässä taannoin, kun olin täällä käymässä. Itse asiassa…”

Tähän väliin matoralainen iski silmää.
”Saattaa olla, että laitoin moderaattoreille itsekin hyvää sanaa sinusta!”

Ylikersantti katsoi Plaploota, yleensä lähes elottomat silmät täynnä kiitollisuutta. ”Kiitos!” nazorak lausui. Matoralainen heilautti kättään välinpitämättömänä, mutta vankitorakalle tämä oli selvästi suuri asia.
”En unohda tätä”, 1034 sanoi vakavana, ja teki pienen kumarruksen.
”Kiitos kiitos”, Plaploo virnuili. ”Mutta menkäähän, auringot odottavat!”

Naamion takana 273:n kasvoille piirtyi ilahtanut hymy. ”Sinäkin olet näemmä saanut ystäviä täältä.” Viikkoja sitten Jäätutkija oli itsekin ollut yhtä yllättynyt klaanilaisten kiltteydestä.

Sellinsä nurkassa miekkalisko Vasell sai tarpeekseen tilanteen imelyydestä ja käpertyi lattialle, kasvot kohti nurkkaa.

Tulen toan johtama joukkio poistui selleistä. Plaploo jäi katselemaan perästä, Vasell odotti omaa rauhaa. Matoralainen ja zyglak olivat toisilleen vieraista maailmoista, mutta noiden nazorakien vaatteet olivat silti jotain ihan muuta.

Kaksi nazorakia ja vanginvartija poistuivat selliosastolta, ja 1034 veti huppunsa tuntosarvien peitoksi. Sanaa vaihtamatta Geetee jätti kaksikon ja toinen vanginvartija, valtava raudan toa alkoi kävellä heidän jalanjäljissään. Jäätutkija kiinnitti huomiota siihen, että kumpikin vanginvartijoista vaikutti paljon vakavammilta kuin hänen edellisen käyntinsä aikana.

He kävelivät hetken Klaanin kellarikerroksen käytävää sanomatta mitään. Kumpikaan ei keksinyt mistä puhua toisilleen. 273 nosti tapansa mukaan kätensä naamionsa suulle ajatellessaan.
”Olen 273.”
Ylikersantti kääntyi katsomaan nazorakia.
”Jäätutkija 273. Tutkija ja aseseppä”, valkoinen nazorak kuiskasi.
”Arvasinkin pääsi muodosta. Teillä tiedemiehillä on kuulemma isommat aivot kuin muilla.”

Pienen hiljaisuuden jälkeen vanki jatkoi. ”Onko… onko hyväksyttävää, että puhumme zankrzoraa?”
Hän katsahti järkälemäistä toaa heidän takanaan.
”Näin ymmärsin”, 273 vastasi ja katsoi vanginvartijaa hänkin. Toa oli todella vahvan näköinen, suorastaan super. SUPER.

…eikä selvästikään ymmärtänyt, että kaksi torakkaa viittasivat puheissaan häneen, jatkoi vain askellustaan.

Kolmikko kulki pian tavanomaisen oven ohi, jonka takaa kantautui kuitenkin eriskummallista ääntä. 1034 oli liikkunut selliosastolle ja pois ennenkin, mutta ei ollut huomannut outoa huminaa aiemmin. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta sitten muisti pukeutuneensa kommandopipoon.
”Mikä tuo ääni on?” hän hämmästeli.
273 mietti itsekin. ”Hmm. Taitaa olla Bio-Klaanin generaattorihuone, ellen ihan väärin muista. Se ja vankila sijaitsevat toistens- oletko kunnossa!?”

Vankitorakka oli kaatunut käytävälle pitkin pituuttaan. ”Mmmh.”

Jäätutkija ja Santor auttoivat Ylikersantin yhdessä ylös.

Kesti hetki ennen kuin päätään pitelevä nazorak pysyi huojumatta tolpillaan.
”En teistä russakoista tiedä, mutta oliskohan parasta palata selliin?” Santor totesi mahtipontisella äänellään. ”Kutsuttaisiin vaikka lääkäri?!”
1034 ravisteli päätään. ”Ei, ei. Kaikki on hyvin.”

Jäätutkija katsoi huolestuneesti Ylikersanttiin. ”Onko tällaista tapahtunut ennen? Käyttäydyit kuulustelussakin, öh, oudosti.”
”Välillä jalat, välillä pää…” 1034 mutisi.
”Pystytkö varmasti jatkamaan?”
Merinazorak nyökkäsi päättäväisesti. ”Minä haluan nähdä ne auringot…”

He nousivat hissillä maan tasalla olevaan kerrokseen ja suuntasivat kohti respaa.
”Haluaisin auttaa, mutten valitettavasti osaa lääketieteestä muuta kuin alkeet ja ensiavun.”
”Mmh”, Ylikersantti ynähti täysin ontolla äänellä. ”Ovat minua sinua pätevämmätkin yrittäneet auttaa.”

273 ei voinut kuin ihmetellä keskustelukumppaninsa muuttuvaa käytöstä. Välillä 1034 oli kohtelias, välillä pelokas, ja toisinaan kylmä ja kyyninen. Jäätutkijaa kiinnosti, millainen nazorak Ylikersantti oli ollut ennen vankeuttaan. Keskustelu eteni poukkoillen ja hitaasti, mutta oli heillä toisaalta aikaakin. Eivät auringot vielä laskisi – ja sitä paitsi kolmikko liikkui hitaasti.

Ja vielä paljon hitaammin ulos päästyään. Kaupungin väenpaljous iski heti heitä vasten. 1034 meni täysin lukkoon. Jäätutkija huomasi, ettei vanki saanut askeltakaan otetuksi, seisoi vain ja tuijotti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa, ymmärtäen vaihtaa kielensä matoralaiseksi. Korostus tai ei, vähemmän huomiota se herätti kuin zankrzora.
1034 ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä kiihtyi.
”Ei hätää, olet turvassa”, Jäätutkija supatti.

Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten valkoinen torakka painautui aivan lähellä Ylikersanttia, ja yritti kolmannen kerran, tällä kertaa lukkoon joutuneen vangin äidinkielellä. Ja erittäin hiljaa.
”Kaikki hyvin, Ylikersantti. Nämä ovat vain kadunkulkijoita asioillaan.”
Jäätutkijaa itsekin kieltämättä ahdisti edelleen väkijoukossa kulkeminen. Pienten hyönteisten ohi kulki jos minkäkokoista olentoa, joiden vahvuudesta, kyvyistä ja suhtautumisesta sotaan ja Imperiumiin ei ollut minkäänlaista tietoa. Mutta 273 tiesi, etteivät ne tekisi heille pahaa. Hän oli valeasussaan paremmassa turvassa klaanilaisilta kuin koskaan pesässä oman yhteiskuntansa mielivallalta.

Jäätutkija tarttui 1034:n käsivarteen. Haarniskakengät kopsahtelivat ja kitiiniset varpaat sipsuttelivat, kun valkoinen nazorak ohjasti ruskeaa Admin-aukion reunalle. He hidastivat vauhtiaan päästyään väljemmille vesille pakolaismeressä.
”Helpottaako?” Jäätutkija kysyi, nyt taas matoraniksi. Vanginvartija oli hämillään kaksikon jatkuvasta kielenvaihtelusta. SUPER hämillään.
”Huh… kiitos”, 1034 nyökytteli. ”Nyt… aurinkoja katselemaan?”
Volitakkasvo nyökkäsi.

He eivät puhuneet mitään hetkeen. Kävellessään 273:n katse kierteli kaupungin korkeissa taloissa. Syy sille, miksi nazorakien välinen keskustelu oli sujunut näinkin rauhallisesti oli se, että Jäätutkijan päähän pesinyt kerubi ei ollut paikalla. Tämä oli jo toinen kerta, eikä makuta ollut vaivautunut selittelemään menojaan. Koko tapauksessa oli yhä tiedemiehelle paljon sulateltavaa.
Ensin outo makuta vaatii päästä asumaan mieleeni, ja nyt hän on jatkuvasti jossakin aivan muualla… todella outo tapaus.

Nazorakin ajatukset harhautuivat noin viikko sitten tapahtuneeseen Makuta Nuin ensitapaamiseen. Makuta oli luvannut hänelle ilmeisesti erittäin salaista tietoa Imperiumin kulisseista sekä mielensuojausapua vastineeksi isäntäkehona toimimisesta. Hän oli myös puhunut jostakin matkasta, muttei suostunut kertomaan Jäätutkijalle asiasta enempää.

Kuitenkin yksi Makuta Nuin sanoista oli jäänyt erityisesti kummittelemaan Jäätutkijan mieleen.

Kelvin…

Tiedemiestä kummastutti todella paljon se, että makuta oli antanut hänelle uuden nimen. Tietty ei-nazorakmainen, uniikki nimi oli helpompi esittää klaanilaisille, mutta tapa jolla makuta oli ottanut sen vakiokäyttöön 273:lta itseltä kysymättä häiritsi häntä. Lisäksi matoralainen nimeämiskulttuuri tuntui eroavan niin paljon nazoralaisesta; vain suuret ryhmät ja paikat saivat omat nimensä, kuten Rautasiipi ja Vuoritukikohta.
Toisaalta tietty epäviralliset lempinimet ovat meilläkin asia, mutta niitä käytetään pikemminkin kuvastamaan yksilön piirteitä. Vaikkapa Juippi tai…

Nazorak puri pihtihampaitaa yhteen naamionsa takana. … Lumihiutale.
Niin, hänen tapauksessaan nimiä oltiin käytetty myös ilkkumiseen.

Jäätutkija heräsi mietteistään ja vilkaisi toveriaan. Laivaston kirjanpitäjä piteli yhä toisella kädellään otsaansa. Vaikka tie vietti alamäkeen, matkanteko ei juuri nopeutunut – niin varovaiset olivat ylikersantin askeleet.

”Niin… niin paljon… värejä”, 1034 huokaisi katsellessaan ympäröivää klaanilaismassaa.
273 siirsi katseensa lajitoveristaan taas väenpaljouteen. Jäätutkija oli aina kuvitellut laivaston nazorakien viettävän värikkäämpää elämää ja näkevän maailman monimuotoisuutta muita Imperiumin osastoja enemmän. Mutta kaipa tämä oli aika äärimmäinen esimerkki monipuolisuudesta ja värien kirjosta.
”Totta puhut. Tänne mahtuu… monenlaista kulkijaa.”

Jäätutkija kävi mielessään läpi tapaamiaan klaanilaisia. Tawa oli lempeä, mutta Guardian pelottava. Toiset olivat varautuneita, toiset avoimia.

”Niin”, Jäätutkija jatkoi. ”Kai on niin, että tällaiseen monimuotoisuuteen maht-”

”Se on kamalaa”, 1034 keskeytti töksäyttäen. Hän siirsi katseensa katukiveykseen, jossa se pysyikin kuin naulattuna. ”Tai siis… pelottavaa.”

Kolmikko oli jo Satamakadun alapäässä. Tästä heidän reittinsä jatkui vasemmalle, satama-altaan rantaa pitkin.

”Sinähän muistat… totta kai muistat”, sotavanki Rautasiiveltä mutisi. ”Kaikki, mitä totuusministeriö Bio-Klaanista on koskaan kertonut… kaikkien niiden julisteiden kaaos ja sekamelska. Se on aivan totta.”
273 muisteli julisteiden iskulauseita. ”Erilaisuus uhkaa järjestystä.”

”Muistatko ne kuvat, mitä Klaanin admineista esitettiin?” Tiedemies lopulta kysyi.
1034 nyökkäsi.
”Kun tulin Klaaniin, tapasin heidät. Voin sanoa, että heistä monet eivät vastanneet lainkaan kuvaa, jonka ministeriömme on heistä maalannut. He ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Minä itsekin uskoin, että he olisivat tahtoneet kostaa sen, mitä maamme on heille tehnyt. Sen sijaan he ottivat minut suojelukseensa”, Klaaniin liittynyt nazorak kertoi vakavana. ”Silloin ensikertaa aloin miettiä, kuinka puolueellisia johtajiemme sanat saattavatkaan olla.”

1034 pysähtyi hetkeksi, ja muut välittömästi sen jälkeen. Valeasunsa takana sotavanki kurtisti kulmiaan.
”Minä… Argh!” 1034 nosti kätensä ohimolleen. ”…krhm, anteeksi, päänsäryt.”
Ylikersantti oli hetken hiljaa. ”Olemmeko kohta perillä?”

273 nyökkäsi. He olivat kivenheiton päässä Rapujoen suusta. Valkoinen torakka arveli, että sen eteläisimmältä sillalta olisi erinomainen näkymä merelle.

Mutta voih, kuinka yksinkertaista elämäni oli ennen sitä, tiedemies mietti. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa.
Viimeisin tapaaminen admin Guardianin kanssa oli osoittanut, että Klaanin johto alkoi viimeinkin luottamaan nazorakiin sota-asioissa. Ansaittu luottamus tuntui 273:sta hyvältä, sillä tätähän hän oli halunnut.

Vai oliko?

Nazorak huokaisi. Kun vakuutin tahtovani auttaa Klaania taistelussa Imperiumia vastaan, ajattelin yhteistyön olevan vain helppoa tiedonantoa ja neuvomista nazorak-asioissa, soluttautumis- ja vakoilutehtäviä nazorak-armeijan puolella. Ajattelin vain kapuloiden pistämistä Imperiumin johtoportaan rattaisiin. En… en ollenkaan tullut ajatelleeksi, miten tekoni saattaisivat vaikuttaa tavallisiin nazorakeihin…

Jos totta puhuttiin, 273 ei itse koskaan ollut lähellä sotaa. Valtaosa tiedemiehistä eli koko elämänsä Pesän turvallisissa kammioissa, ja sotilaisiin hekin suhtautuivat vain lukuina ja massoina. Kapinajuoneenkin liittyessään valkoinen nazorak ei ollut ajatellut vallankumousta nazorakein enemmistön, työläisten ja sotilaiden näkökulmasta. Mutta matkallaan etelään ja liityttyään Klaaniin Pesävuoren tiedemies oli alkanut hahmottaa sotaa uusista näkökulmista. Sota ei ollut enää vain kaukainen upseeriravintoloiden puheenaihe vaan oikea tilanne, jossa nazorak-sotilaat ja klaanilaiset molemmat elivät.

273:n katse kierteli vastaan tulevissa klaanilaisissa, sataman työntekijöissä sekä heitä saattavassa vanginvartijassa. He kaikki elivät sotaa, jonka Imperiumi oli saaren ylle langettanut.
Hautausmaan matoranien katkerat sanat nousivat taas nazorakin mieleen. Minä… minä tahtoisin auttaa heitä jotenkin…
Mutta sitten Jäätutkijan katse palasi vierellään kävelevään Ylikersanttiin. … mutta pettäisinkö silloin hänen kaltaisensa, oman lajini?

Kaksi torakkaa ja vanginvartija saapuivat viimein sillalle, ja he kävelivät sen puoliväliin. Jäätutkija huomasi Ylikersantin edelleen tuijottavan vain maahan.
”Nosta katseesi”, 273 yritti lopulta rohkaista lajitoveriaan.

Varovaisena 1034 kohotti katsettaan omista jaloistaan merelle. Pilviverhon takaa siinsivät kaksoisauringot.

1034 horjahti hieman, mutta ennen kuin 273 tai Santor ehti tulla avuksi, sotavanki otti sillan kaiteesta tukea. Hän kumartui eteenpäin ja ahmi näkymää silmillään.

Jäätutkija siirtyi lajikumppaninsa viereen ja nojautui kaidetta vasten hänkin. Mitään ei sanottu. Jäätutkija arveli selleissä viruneen 1034:n tahtovat nauttia maisemasta rauh-
”On sentään komea näkymä!” heidän vartijansa lausui äänekkäästi.

Äskeisestä huolimatta 273:kin viimein uppoutui näkyyn. Hän tahtoi ajatella jotakin muuta. Vuoritukikohdassakin Jäätutkija oli aina kavunnut keskustornin katolle ihailemaan talvimaisemaa huonon päivän jälkeen. Vaikka kaksi nazorakia olivatkin todella erilaisia, he kaksi jakoivat saman harrastuksen – iltaruskon ihailun.

Nazorakin ilme kuitenkin tummui taas naamionsa takana. Mitäköhän kotopuolessa on tapahtunut pakoni jälkeen?
Tiedemies oli osannut vain spekuloida mahdollisia skenaarioita, miten Salainen palvelu oli toiminut Vuoritukikohdan ja sen asukkaiden suhteen.

Voi Juippi… oletko sinä enää edes hengissä?

Kylmä tuuli mereltä leikitteli pakolaisten vaatteilla.

Valkoinen nazorak hätkähti, kun hän muisti jotain. Hän tunnusteli kädellään rintataskuaan. 273 vilkaisi Ylikersanttia hetken empien, ennen kuin otti sieltä jotain.

Hän ojensi hopeanvärisen taskumatin 1034:lle. ”Tahdotko?”

1034 katseli pulloa hetken aikaa. Pian hän kuitenkin ojensi kätensä ja tarttui taskumattiin. Sotavanki nosti putelin silmiensä tasalla. Kiiltäväkylkisen pullon kyljestä hänen katseeseensa vastasi Imperiumin leima. 1034 veti tärisevän kätensä etusormen seitsensakaraiselle tähdelle, ja siveli lajinsa vaakunaa.

”E-ei kiitos”, nazorak lopulta lausui ja ojensi taskumatin takaisin. 273 vilkaisi 1034:ää harmissaan, ja otti itse kulauksen kanohinsa alta.

Juippi ei olisi kieltäytynyt…

Hetken aikaa kaikki kolme olivat taas hiljaa. Tuuli toi paksumpia pilviä aurinkojen tielle, ja meren kimmellys kaikkosi.
”Mutta niin”, Santor kumahti. ”Aikamme alkaa olla tässä. Oliko teillä vielä jotain?”
273 katsahti vaisua kanssatorakkaansa. ”Ei, tämä riittänee. Lienee parasta palata.”

Oli aika palata maan alle.

Myöhemmin

Pakolaisen hameenhelma hulmusi Klaanin käytävillä. Hän oli valitettavasti joutunut hyvästelemään maamiehensä taas kalterien taakse. 273 oli kuitenkin iloinen, että oli saanut auttaa 1034:ää edes jotenkin.


273 nosti käden otsalleen. ”Ah!”

”MMMMMROOOOOOOOAAAAAAAHHHHHHHH”

Nazorak otti tukea käytävän seinästä.


Plaploo hätkähti, kun Vasellia vastapäisen sellin nazorak pökertyi lattialle. 1034 nosti kätensä ohimoilleen vikisten.


”RAAAH!” toisella selliosastolla luutnantti 1002 tarttui täristen omista tuntosarvistaan ja puristi silmänsä kiinni. ”Mi- miksi!? Eikö tämän pitänyt jo loppua!?”


Muutama klaanilainen oli auttanut Jäätutkijan pystyyn, mutta 273 oli vakuutellut olevansa kunnossa. Hän hengitti syvään.
Mi- missä se makuta on kun sitä tarvittaisiin…

Hän on onnellinen työssään kai

Admin-torni
Ilta

Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?

Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.

Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.

Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.

Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.

”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.

273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.

”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”

”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.

”Miten ovesi voi.”
”Huoltomies vaihtoi sen.”
”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”

”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.

”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-”
”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”

Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.

”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.”
”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!”
”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.

”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.”
”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”

Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.

”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”

”… Kel…” Jäätutkija inahti.

”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
”Ja?” skakdi tivasi.

Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.

…Jos ylipäätään, 273 mietti.

”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”

273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.

”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.

”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
”Sitten astut peremmälle.”

Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.

Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
”No, näyttävätkö oikeilta?”
273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.

”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”

Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”

”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.

”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”

273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”

Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.

”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”

Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.

”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”

273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.

”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”

Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.

”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”

Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”

Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”

Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.

”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”

Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.

”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”

Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.

”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”

He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.

Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?


Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.

”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.

”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”

”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”

”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”

Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”

Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista.
”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
”Otatko sinä mitään ikinä?”
”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”

Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.

”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.”
”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.”
”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”

Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.”
”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”

Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
”Vai niin.”

Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.

”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?”
”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.”
”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.”
”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”

Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?”
”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”

Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä.
”Minulla ei ole päätä.”
”No, kai sinulla edes hattuhylly on?”
”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?”
”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?”
”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.”
”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”

Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.

Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.

Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.

”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”

”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?”
”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”

Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.

”Manu, ei se edes ole oikea eläin.”
”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.”
”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:

”Uuh, pirtelöä.”

Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.

Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.

Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin.
Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.

”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”

”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.

Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.

”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”

”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”

”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”

Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.

”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”

Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.

Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.

Epämiellyttävä johtolanka

Eräs satama Eteläisen mantereen luoteisrannikolla.

Paradox nojasi otsansa rystysiinsä ja huokaisi. Ihan vain siksi, että hänen kätensä olivat liian pitkät siihen että hän olisi voinut nojata leukansa niihin. Hän istui pienen kuppilan terassilla olevassa pöydässä, koivupuun varjossa.

Paradox oli yli viikon ajan kiertänyt monet mantereen läntisen meren pikkusaarten kylät ja satamakaupungit etsien vihjeitä Bartaxista. Monissa paikoissa hän olikin kuullut paikallisten nähneen kookkaan laivueen seilanneen ohitse. Vain harvoissa satamissa se oli pysähtynyt.
Satamasta toiseen kiertämisen jatkaminen olisi aika hakuammuntaa, lisäksi aikaa vievää. Bartaxin seurakunta on aina ollut useamman askeleen edellä, ja heidän jäljet alkavat jo kylmetä…

Krikcitiläisen huulten välistä kuului väsynyt puhallus. Hän aukaisi silmänsä aurinkolasiensa takana. Hän tiesi, että hänellä oli vielä viimeinen lanka käyttämättä johtokerässä.

Munkkikokelas ei vain millään pitänyt siitä.

“Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä….”

… mutta kun en minä HALUA palata sinne!
Ajatus palaamisesta hylättyyn Ath-koroon petturimunkin löytämisen toivossa oli Paradoxista ehkä maailman huonoin.
Lähinnä siksi, että nuorukainen tiesi ettei koro välttämättä olisi autio.

Paradox laski kätensä vihreälle, hilseilevällä maalilla päälystetylle pöydälle. Luihut sormet tunnustelivat varovasti vasemman kyynärvarren päälle sidottua sideharsoa, jonka päältä tumman takin hiha oli kääritty rullalle. Haava ei ollut näyttänyt enää niin pahalta kun hän oli viimeksi vaihtanut siteen. Suurten kakkuloiden peittämät kasvot tuijottivat sidettä mietteliäänä.

Krikcit vetäisi hihansa takaisin siteen päälle. Hän nousi ylös ja lähti talssimaan Orondesin luo. Hmph. Vaikken pidä tästä, en halua pettää Oraakkelin odotuksia. Noh, tällä kertaa voin ainakin valmistautua.