Kaikki kirjoittajan Pave artikkelit

Ja nautinto oli suuri

Kylmää vettä osui kuumempaakin kuumemmille kiville ja höyrystyi kauniisti sihahtaen täyttäen koko puisen huoneen korventavalla kuumuudella.
”Aaaarghh”, ähkäisi kitiinikuorinen hyönteisolento kuuman ilman tulviessa hänen kasvoilleen ja polttaessa hänen ylävartaloaan.
”Ja nautinto on suuri”, sanoi pohjoisen noita hänen päässään nasevasti.
”Tämä on typerää”, silmiään siristelevä 273 protestoi. Hänen näkönsä alkoi hieman sumentua, eikä hän ollut enää erottaa hämyisessä valaistuksessa höyryn keskeltä lämpömittaria, joka oli viimeksi näyttänyt hälyttävän korkeata lukemaa. ”Miksi toit minut tänne? Eivät kitiinikuoriset hikoa samoin kuin iholliset. Ainoa faikka, mihin minulla erittyy hikeä, ovat silmäkuofat ja nivelet! Muuten minä vain faistun sisältä…”

Pihkaa tippui hänen tuntosarvilleen ja korvensi niitä. Olipa puulajin valinta ollut epäotollinen tällaisen huoneen rakentamiseen.
”Ai niinkö? Ehkä et ole vain sisäistänyt saunan iloja!”
”Minä olen vaihtolämföinen!”
”Annapas tänne se lämpötila-aisti ja heitä lisää löylyä!”

Vastahakoisesti 273 teki työtä käskettyään.
”Aijaijai, ei saatana, ulos, ulos, ULOS!”
Nazorak ponkaisi ylös lauteilta ja löi päänsä kattoon matkallaan ulos suihkutiloihin. Vaikka kohtaaminen puupinnan kanssa kihelmöi ikävästi hänen pääkoppaansa, hän oli yksinomaan helpottunut päästyään ulos.
”Mikset sanonut, että olet vaihtolämpöinen! Mikä järki on viedä vaihtolämpöinen otus saunaan!”
Nazorak pyöräytteli silmiään.

Suihku- ja saunatilat olivat tyhjillään. Jäätutkija ja makuta olivat päättäneet käydä saunassa aikaisin päivällä, jolloin muihin linnakkeen asukkaisiin törmääminen oli vähemmän todennäköistä. Entä jos joku kuitenkin tulee, 273 oli epäillyt. Manu oli rauhoitellut ja sanonut uhkaavansa työntää hyiset lonkeronsa sen aivoihin, joka uskaltautuisi lähellekään saunaa.

Valkoinen käsi väänsi hanan auki, ja nazorak astui viileän suihkun alle. Vesipisarat ropisivat hyönteisen kuorta vasten. Äskeisen infernaalisen pätsin jälkeen kylmä vesi tuntui hyvältä nazorakin kuorella ja palaneissa tuntosarvissa.
Hm, ainakin klaanilaiset suihkutilat ovat viihtyisämpiä kuin Pesän massasuihkut, 273 ajatteli itsekseen.

Valkoinen nazorak seisoi hetken liikahtamatta vesisuihkun alla. Lopulta hän kuitenkin ajatteli makutalleen: ”Tuota… nyt, kun kerran olemme täällä, niin voimmeko hieman jutella? Et ole ollut kovin usein… öh, ’paikalla’ viime päivinä.”
”Pahoittelen”, Manu sanoi, ”toisinaan makutan täytyy hoitaa velvollisuuksiaan.”
”Niin no, siitä pitikin kysyä. Olen yhä aika uusi klaanissa enkä tunne kovin hyvin täällä ketään. Siksi minusta tuntuu suoraan sanottuna aika häiritsevältä, että täysin vieras taruolento pesii mieleeni…”
Hyönteisen alempi käsipari pesi tämän yläkroppaa samalla, kun ylemmät sukivat varovasti pitkiä tuntosarvia.

”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka”, makuta vastasi.
273 kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä — tietäen, että ”ajan myötä” tarkoitti vastauksia joskus hamassa tulevaisuudessa.

Nazorak huokaisi. ”Mutta voisitko siis kertoa jotain itsestäsi, Makuta Nui?”
”Voit tietty kutsua minua Makuta Nuiksi, Kelvin-poikaseni, mutta nyt, kun olet niin sanotusti sisäpiiriä, voit varmaan kutsua minua halutessasi myös Manuksi. Niin nuo muut yleensä tekevät.”
”En… vieläkään ole oikein tottunut tuohon nimeen”, 273 väänsi suihkun kiinni ja asteli vettä valuen pukuhuoneeseen.
”Siihen tottuu, kun sitä käyttää”, Manu vastasi. ”Vai haluaisit tietää jotain minusta? Kyllähän minä mielelläni kertoilen kaikenlaisia juttuja! Tiesithän, että kullekin makutalle on määrätty valvottavaksi osa hassusta pikku maailmastamme? Minä olen tavallaan näiden saarten hallitsija! Ha ha! Ja siksi tiedän paljon kaikenlaisia asioita tämän saaren asukeista. Ja kieltämättä kaikesta muustakin, olen nähnyt maailmaa hyvinkin paljon. Minulla — aivan kuten sinullakin — on kokemusta pakoon juoksemisesta ja karkulaisena olemisesta. Kerran yritin ryöstää Turaga Dumen, mutta se reissu päättyi vankilaan, ja joku muu ehti sitä paitsi ensin. Pirullinen nainen. En ollut tuntea silloin, mutta en koskaan unohda kasvoja. Kyllä ne lopulta palautuvat mieleen.”

Nazorakin suu vääntyi epävarmaan hymyyn. Hän oli kuunnellessaan istuutunut pukuhuoneen penkille ja kuivannut itseään. Lopuksi hän kietoi pyyhkeen tuntosarviensa ympärille turbaaniksi. Äskeisen perusteella makutalla oli vielä enemmän vihamiehiä kuin nazorakilla itsellään.
”Liityit siis Klaaniin hakeaksesi turvaa?”
”No en nyt sanoisi niinkään. Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Ja toiset taas johonkin muuhun. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

”Millaisia intressejä sinulla on sitten tulevaisuudessa?” Valkeaverikkö alkoi kiinnittää raidallista hamettaan lantiolleen pinsettimäisillä sormillaan.
”Sen lisäksi, että aion tutkia erään taitavan vastustajan pelilaudan valmistajaa, olen saanut sotkettua itseni petturitutkintaan. Siinähän meillä onkin puhuttavaa, Kelvin! Sinä olet petturi oman kansasi näkökulmasta. Meilläpä niitä onkin jo kaksi.”
”Minä… kuulinkin siitä jo Guardianin käsittelyssä. Miksi joku haluaisi pettää Klaanin?”
”Vastustaja on viekas ja vietteleväinen. Oletko tietoinen kaikista imperiuminne liittolaisista?”
”Öh, en tarkemmin. Zakazlaisia palkkasotureita toimii Imperiumin riveissä?”

”Arvelinkin, ettei Punainen mies ole julkisesti imperiumin tukija. Tiedätkö, teidän johtoportaanne vehkeilee erittäin epäilyttävän ’Avdeksi’ itseään kutsuvan hyypiön kanssa. Meillä kahdella on hieman selvittelemättömiä välejä! Ja tämä ’Avde’ on ilmeisesti houkutellut yhden klaanilaisista pettämään meidät. Ja se pirulainen antoi vielä kuusi nimeä, joista hänen mukaansa täsmälleen yksi on petturi! Mutta emme tiedä, kuka — jos kukaan!”
”Onko mahdollista, että hän on syvemmällä organisaatossanne?”
”Väitän, että hyvinkin mahdollista. Tiedäthän Ämkoon? Tai ehkä tunnet hänet paremmin ’Miekkapiruna’.”
”Hänestäkin on sutaistu liioiteltu propagandakuva. En muutoin. Tawa kertoi, että Guardianin on hankala luottaa minuun petturiongelmanne vuoksi.”
”Niin, Ämkoo oli hänen paras ystävänsä. Olen yrittänyt täyttää paikan, jonka hänen sydämeensä se miekkasankari jätti, mutta jostain syystä G-mies ei juuri lämpene. Joka tapauksessa, hän suhtautuu nykyään aika epäilevästi kaikkeen, koska näemmä kuka vain voisi olla petturi, jopa minä!”
”No, minulle riittäisi se, että hän luottaisi minuun sen verran, ettei ammu minua tai karkota Klaanista.”
”Miltä tuntuu olla omiensa hylkäämä, vainoama, vihaama?”

Huuto, nauru ja viha vyöryivät takaisin Jäätutkijan mieleen vuosien takaa. Ne, jotka hän oli Vuoritukikohdassa ja Klaanissa melkein pystynyt unohtamaan.

”Mi-miksi kysyt tuota nyt?”
”Mikä sinua motivoi jättämään omasi jälkeesi ja tulemaan luoksemme? Miksi et tyytynyt osaasi siellä? Ehkä osaat auttaa meitä ymmärtämään omia pettureitamme.”

273 mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Voisi kai sanoa, että minua motivoi valta. Viimeisimpinä viikkoinani imperiumin kansalaisena sain elämäni tilaisuuden edetä urallani. Arkkiagentti antoi minulle kerrankin tilaisuuden näyttää taitoni, aivan kuin kenen tahansa tiedemiehen. Olisin ehkä voinut viimein ansaita puhtauteni…”

Hetken odottavan hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
”Mutta sitten sain uuden tarjouksen.”
273 näki etäisesti epäpuhtaan työläisen kasvot muistoissaan. Kasvot, joiden eriparisissa silmissä paloi viha ja katkeruus… mutta ehkä myös… lupaus paremmasta?

”Minulle tarjottiin valtaa muuttaa maailmaa. Rikkoa yhteiskunta ja rakentaa se uudelleen, paremmaksi ja eheämmäksi. Oppineena tiedemiehenä typerästi ajattelin, että se olisi mahdollista. Hänen vihansa olisi polttanut Pesän matalaksi, ja syntyneeseen tuhkaan minä olisin istuttanut oman visioni siemenet. Jos vaihtoehtoina on ansaita puhtaus ja määritellä puhtaus… kumman sinä olisit valinnut?”

”Niin… kumman olisin valinnut”, makuta myhäili. ”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa, mutta opin siinä samalla pari tärkeää asiaa elämästä. Kuten sen, että huumebisnes on tosi kannattavaa, päärynät ovat pahoja ja aritmetiikka on epätäydellistä.”

”Ai… en ajatellut, että teillä makutoillakin voi olla näin samanlaisia ongelmia, vaikka teitä luonnehditaan usein melkein puolijumaliksi.”
”Niin, no, siitä se etuliite ’puoli-’ tulee. Enkä minä oikeasti vihaa päärynöitä, yritin vain tehdä nokkelan intertekstuaalisen viittauksen, mutta ei sen varmastikaan ole tarkoitus avautua. Jotkut meistä, tiedätkö, ottivat enemmän persoonallisuutta kuin toiset. Ja jotkut taas… noh, sanotaanko vaikka, että eräillä meistä on sellaisia ambitioita kuin ’kaiken universumin olemassaolon aikana olevaksi tulevan informaation säilyttäminen’. Sellainen elämäntehtävä tuppaa olemaan aika kokonaisvaltainen, eikä persoonallisuudelle jää tilaa — saatika tarvetta.”
273 sulatteli sitä hetken yrittäen hahmottaa, miten sellainen toimisi.

”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin”, Manu tuhahti. ”Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus, yksi otti ja muuttui lasikuulaksi… ja yksi mokoma piilotteli Matoron naamiossa vuosikausia vain ollakseen olematta olemassa. Mikä ääliö! Meidän alkuperäinen tehtävämmehän oli niinkin yksinkertainen kuin kansoittaa maa, luoda raheja, tehtävä, jonka saimme itseltään Mata Nuilta!”
”Oletko sinä luonut raheja?” Jäätutkija kysyi autuaan tietämättömänä.
”No mutta tietysti. Olen luonut useita uljaita rahilajeja, joista mittava osa elää näillä saarilla. Kukaan ei tiedä tätä — äläkä kerro kenellekään —, mutta olen sitä mieltä, että saaren rantavesissä ei kannattaisi kenenkään uida…”
”Pidän mielessä…” 273 totesi ja jatkoi, ”mitä muuta te makutat olette luoneet? Tiedän lähinnä, että teidän tieteenne on niin ilmiömäisen kehittynyttä, etteivät imperiumin johtavatkaan tiedemiehet pystyisi sitä ymmärtämään!”
”Kaikki rahit. Kaikki ne.”
Hetken hämmentyneen hiljasuuden jälkeen makuta lisäsi: ”Ainakin melkein kaikki. Tiedätkö, minä voisin periaatteessa luoda vaikka hiton matoralaisia, jos nyt sattuisi huvittamaan! Hah! Haistatan Artakhalle pitkät ja rakennan omia matoralaisia! Mitäs siihen sanoisit?”
”… pelottavaa.”
”Me olemme pimeyden olentoja. Me olemme pelottavia. Voimme repiä saatanallisia pimeyden matoja omasta lihastamme ja laittaa ne ohjastamaan tappajahirviöhaarniskoja, jotka on muuten tehty kyseisten otusten kuolleista veljistä. Ha ha ha!”
”… ne olivat, öh, rekshija?”
”Rahksheja. En tiennyt, että tiedät niistä. Kerrotaanko niistä matoranin kansan mytologiassa?”
”Taidettiin kertoa. Niinkin eristyneeksi paikaksi Pesän Yliopiston kirjasto on aika kattava, kirjarovioista huolimatta. Sen lisäksi Yliopiston eksoottisten esineiden kokoelmassa on paljon… jännittäviä asioita.”

Puettuaan valeasunsa ylleen Jäätutkija suuntasi ulos suihkutiloista.
”Kaupunki on ihmeen hyvin korjannut Allianssin ilmaiskun tuhoja”, 273 sanoi katsellessaan ulos käytävän ikkunoista.
”No nyt, kun mainitsit, niinpä tosiaan on”, Manu vastasi. ”Kai meillä on jotain rakennusmiehiä, en tiedä! Yhteen väliin täällä kävi jotain liskojakin räimimässä asioita, mutta siitä taitaa olla jo vähän enemmän aikaa. En minä ota selvää näistä paikallisjutuista, kiinnostukseni on tällä hetkellä vähän muualla! Ja liskot kyllä ottavat yhteyttä, jos tahtovat. Minä voin huudella niille pitemmänkin matkan päästä.”

Jäätutkija oli hetken hiljaa. ”Öh, minulla oli itseasiassa sinulle muutakin asiaa. Kun olit viimeksi poissa, sain taas niitä… ’ulkopuolisia ajatuksia’. Lähinnä, että tiedät.”
”Hmm. Haluatko puhua niistä?”
”No tällä kertaa se oli näky… kuulin taas hirviömäistä, kumeaa huutoa, ja näin ison kumpumaisen hahmon” , 273 muisteli kohtausta. ”Tietysti juuri silloin, kun sinä et ollut paikalla.”
”Harmillista. Tahtoisin kyllä saada selville, kuka piru sinua vainoaa, niin voisin antaa sille kunnon löylytyksen. Voin kyllä ottaa kaikki aistit hallintaani muutamaksi vuorokaudeksi, mikäli tahdot; saattaisin selvittää mysteerisi!”
”… Eeeh, e- ei kiitos. Uskon, että niitä tulee varmasti lisää”, 273 totesi.

Sitten makuta oli epäillyttävän pitkään hiljaa. ”Nyt, poikaseni, saat olla kintuistasi vikkelä, sillä muistin yhtäkkiä idean, jonka olen halunnut toteuttaa jo pitkän aikaa!”


Paaco istui luolassaan valvontakamerakuvaa naamansa edessä ja yritti pitää silmänsä auki. Pöydällä hänen vieressään Bohrok-energiajuomatölkkipino alkoi jo hieman haitata vasemmanpuoleisten näyttöjen näkemistä. Viime viikot olivat olleet moderaation puolesta hirveä: epäonnistunut ”Operaatio Grillivarras” oli tuntunut — yleisen toivottomuuden lisäksi — aiheuttavan jopa Klaanin puolella pelkkää harmia — ja aiheutti harmia Paacolle vielä usean päivän jälkeenkin.

Yhtäkkinen liike kiinnitti Paacon huomion aivan etummaisissa näytöissä. Jokin oli vilahtanut aivan kameran läheltä.
”Ei perse, jos joku on taas päästänyt häkillisen taku-lintuja ulos aulassa”, moderaattori kirosi itsekseen. ”Huono källi on huono källi, kyllä minä nyt sen tiedän.”
Uusi vilahdus tällä kertaa yhdessä oikenpuoleisista näytöistä. Paaco yritti nyt kiinnittää huomion tarkkaavaisesti kaikkiin näyttöihin yhtä aikaa, mikä oli tietty mahdotonta, ja jos joku olisi nähnyt hänet juuri nyt, olisi saanut hyvät naurut Paacon päänpyörittelystä.

Sitten täysin varoittamatta yhden kameran päälle mitä ilmeisimmin laitettiin jokin kangas, sillä vastaava näyttö meni lähes pimeäksi. Paaco kykeni kuitenkin näkemään kangasmaisen tekstuurin. Ja kamera, joka oli peitetty, oli aivan nurkan takana.
”Saan sen kiinni itse teosta!” hän hihkaisi ja syöksyi ovelle ymmärtäen kuitenkin nostaa varovaisuustasoaan. Nykyään ei ikinä tiennyt, oliko asialla ehkä sittenkin vihollinen. Kun muisteli sitä Liskojen yötäkin…

Paaco raotti ovea ja katsoi ulos. Peitetty kamera olisi kymmenen metrin päässä nurkan takana, ja hän oli jo hukannut kallisarvoiset kuusi sekuntia. Ripeä pyrähdys, ja Paaco oli kameran edessä. Ketään ei näkynyt, mutta kamera oli kuin olikin peitetty kangasliinalla, joka oli… teipattu kameraan ilmastointiteipillä.
”Miksi.”
Moderaattorin ääni oli apaattinen. ”Kuka teippaa kangaspalasen kiinni valvontakameraan.”
Paaco vilkaisi takaisin valvomon ovelle. Ketään ei näkynyt sielläkään päin — mutta jos hän olisi katsonut ovelle kaksi sekuntia aiemmin tai kuusi sekuntia myöhemmin, hän olisi saattanut huomata valkean vilahduksen. Hän poisti teipit ja liinan suhteellisen nopeasti ja siirtyi takaisin valvomoonsa.
”Tarvitsisin työparin, ei tällaisesta tule mitään”, hän totesi, yhä itsekseen, ja laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen.

Ja painoi musiikkisovelluksensa play-nappia.

Brutaali kitarariffi täytti järkyttyneen Paacon kuuloelimet säröydellään. Järkyttynyt moderaattori pomppasi pystyyn ja lähestulkoon heitti kuulokkeet päästään, kunnes huomasi kuulevansa musiikin yhä. Se nimittäin näytti myös statistiikkanäytön mukaan tulevan ulos kaikista koko linnakkeen kaiuttimista.
”Eijeijeijei, mitä täällä tapahtuuuu!” Paaco kiljui ja ryntäsi jälleen ohjaimille. Ensimmäinen mieleen tullut asia oli painaa nappulaa, joka käynnistäisi soittolistan seuraavan kappaleen.

Se ei asiaa hirveästi auttanut. Paaco suuntasi katseensa näytölle, jolla näkyi hänen kuuntelustatuksensa. Riitti katsoa artistinimen kohdalle ja nähdä sana ”Lörde” pystyäkseen rajaamaan pahantekijä ehkä kolmeen mahdolliseen klaanilaiseen. Paniikissa hän iski näppäimistöään osuen välilyöntiin, joka oli musiikkisovelluksessa oletuksena myöskin sidottu seuraava-nappulaan.

Sekään ei tietysti auttanut asiaa millään tavalla. Joku oli vaihtanut hänen koko soittoluettelonsa ja kytkenyt musiikintoiston kaikkiin kaiuttimiin.
”Perse, perse, perse!”
Moderaattorilta meni turhan monta sekunttia rauhoittua tarpeeksi älytäkseen näpäyttää pause-nappia.

Raskas musiikki vaikeni viimein, mutta Paacon sydän pamppaili edelleen.
”Va-vai joku uskaltaa tehdä musiikkikällit minulle?! Selvä!”
Toa kelasi lähialueen valvontakameroita muutaman minuutin taaksepäin yrittäen metsästää syyllistä. Mahdollisia syyllisiä oli täsmälleen kolme, kun mietti, kenellä oli valtuudet kävellä näillä käytävillä. Ja niistä vain kahdella olisi ollut pokkaa källätä häntä.

Petturiehdokkaat: Killjoy ja Makuta Nui. Make ei olisi uskaltanut.

Mutta Paaco ei löytänyt syyllistä kameroista, minkä perusteella hän osasi rajata syyllisen yhteen ainoaan. Killjoy ei nimittäin osannut viime vierailullaankaan olla näin hienovarainen…

Ainoa ongelma syyllisen löytämisessä olisi se, että teknisesti ottaen tämä ei ollut fyysisesti olemassa.

Iloinen kävelyretki

Klaanin selliosasto

Matoralainen oli paikalla jo neljättä kertaa.

Kahdella ensimmäisellä yrittämällä pieni Plaploo oli epäonnistunut saamaan sellissä viruvaan Vaselliin edes puheyhteyttä: liskotar oli vain sähissyt jotain zyglakiksi. Edelliskerta oli kuitenkin osoittautunut hedelmällisemmäksi, ja nyt – yrittämän numero neljä kohdalla – zyglak vastaili jo, vaikkakin vähäsanaisesti.

Ylikersantti 1034 tarkkaili tilannetta sellistään käytävän toisella puolella. Hän ihaili pienen Plaploon kärsivällisyyttä. Samaa uutteruutta Vasellkin varmaan arvosti – koska miksi muutenkaan Etelän miekkatietä seuraava liskosoturi olisi vaivautunut edes puhumaan surmaamansa matoralaisen ystävälle?

Rautasiiven entinen kirjanpitäjä oppi hänkin pienen klaanilaisen ja vaarallisen soturin keskusteluntyngistä. Sotavankitorakka ei ollut tullut ajatelleeksikaan niitä näkökulmia, jotka yhtäältä harmittomalla matoralaisella ja toisaalta zyglak-taistelijalla oli Jarp-nimisen matoralaisen surmatyöhön. Edelliskertoina 1034 oli itse asiassa osallistunut itsekin keskusteluntapaisiin.

Nyt hän keskittyi kuuntelemaan.

”Joten… se että olet erossa miekastasi on… paha. Eikö?” Plaploo maisteli kuulemaansa.
”Miekka määrittää tien”, Vasell vastasi. ”Se on kaikki, mitä suotu.”
Plaploo rapsutteli leukaansa. ”Aikamoista. Ymmärränkö siis oikein, jos sanon, että miekoilla on melkoinen henkinen ulottuvuus?”

Ennen kuin Vasell ehti vastata, äänet keskeyttivät perspektiivejään jakavan kaksikon.

Käytävältä kaikuivat kahdet askeleet. Plaploo tunnisti toisen tulijoista tulen toaksi, joka oli hänetkin saattanut selleille, mutta toinen oli sonnustautunut niin kattavaan vaatekerrastoon, ettei hänestä ottanut selvää.
”Ylikersantille olisi vieras!” naisvartija huhuili. 1034 loi vilkaisun tuttuun valeasuun. 273 kohotti hansikoitua kättään äänettömäksi tervehdykseksi.

”Puhuin moderaattoreiden kanssa. He antoivat sinulle luvan poistua sellistä sillä ehdolla, että minä ja vanginvartija kuljemme vierelläsi”, Ylikersantin lajitoveri sanoi zankrzoraksi.
”Ai… hei”, 1034 vastasi. Hänen kasvonsa olivat elottomat, mutta nazorakin äänestä kuulsi rahtunen iloa. ”Saanko nähdä auringot?”

Plaploon huomio kiinnittyi vieraskieliseen keskusteluun. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

”Ilta on ollut pilvinen, mutta hyvällä tuurilla saatamme nähdä iltaruskon taivaanrannassa.”
Ennen kuin toa avasi nazorakin sellin tiedemies työnsi vaatemytyn kalterien välistä sotavangille. ”Hankin sinullekin peiteasun, ettet herättäisi hämmennystä kaupungilla. Vaatekappaleet eivät ole kummoisia, mutta ne ainakin peittää kehosi.”

Plaploo sai seurata, kun Vasellin sellitoveri puki vaatteet ylleen. Hänelle kohosi hämmentynyt hymy.
”Vai en herätä hämmennystä…?” Ylikersantti totesi. Hän oli pukenut ylleen pitkän munkin kaavun ja vetänyt kasvoilleen löysän kommandopipon.
”Klaanin varastosta.”

Geetee aukaisi sellin oven, ja sotavanki ontui ulos. 273 katsoi 1034:n vaivalloista kävelemistä.
”Tarvitsetko tukea?”
Ylikersantin askellus oli tärisevää, mutta hän pudisti päätään. ”Yritän ainakin.”

273 katseli lajitoverinsa hataraa etenemistä kohti sellin ovea. Hän muisti Tawan kertoneen, kuinka Klaani oli yrittänyt auttaa sotavangin terveydentilaa, mutta että mikään ei ollut auttanut. Jäätitutkija mietti, minkä verran Bio-Klaanin lääkintähenkilöstö ylipäänsä tunsi nazorakien anatomiaa. Mutta ehkä taustalla oli jotain muutakin?

Torakoiden valmistautuessa lähtöön Plaploo ymmärsi.
”Ah, olette menossa kävelylle?” hän kysyi matoraniksi.
1034 nyökkäsi vastaukseksi.
”Onneksi olkoon!” Plaploo ilahtui. Jäätutkijan katse oli kysyvä, mutta Plaploolla oli vastaus valmiina. ”Joo, hän kertoi minullekin tahtovansa ulos tässä taannoin, kun olin täällä käymässä. Itse asiassa…”

Tähän väliin matoralainen iski silmää.
”Saattaa olla, että laitoin moderaattoreille itsekin hyvää sanaa sinusta!”

Ylikersantti katsoi Plaploota, yleensä lähes elottomat silmät täynnä kiitollisuutta. ”Kiitos!” nazorak lausui. Matoralainen heilautti kättään välinpitämättömänä, mutta vankitorakalle tämä oli selvästi suuri asia.
”En unohda tätä”, 1034 sanoi vakavana, ja teki pienen kumarruksen.
”Kiitos kiitos”, Plaploo virnuili. ”Mutta menkäähän, auringot odottavat!”

Naamion takana 273:n kasvoille piirtyi ilahtanut hymy. ”Sinäkin olet näemmä saanut ystäviä täältä.” Viikkoja sitten Jäätutkija oli itsekin ollut yhtä yllättynyt klaanilaisten kiltteydestä.

Sellinsä nurkassa miekkalisko Vasell sai tarpeekseen tilanteen imelyydestä ja käpertyi lattialle, kasvot kohti nurkkaa.

Tulen toan johtama joukkio poistui selleistä. Plaploo jäi katselemaan perästä, Vasell odotti omaa rauhaa. Matoralainen ja zyglak olivat toisilleen vieraista maailmoista, mutta noiden nazorakien vaatteet olivat silti jotain ihan muuta.

Kaksi nazorakia ja vanginvartija poistuivat selliosastolta, ja 1034 veti huppunsa tuntosarvien peitoksi. Sanaa vaihtamatta Geetee jätti kaksikon ja toinen vanginvartija, valtava raudan toa alkoi kävellä heidän jalanjäljissään. Jäätutkija kiinnitti huomiota siihen, että kumpikin vanginvartijoista vaikutti paljon vakavammilta kuin hänen edellisen käyntinsä aikana.

He kävelivät hetken Klaanin kellarikerroksen käytävää sanomatta mitään. Kumpikaan ei keksinyt mistä puhua toisilleen. 273 nosti tapansa mukaan kätensä naamionsa suulle ajatellessaan.
”Olen 273.”
Ylikersantti kääntyi katsomaan nazorakia.
”Jäätutkija 273. Tutkija ja aseseppä”, valkoinen nazorak kuiskasi.
”Arvasinkin pääsi muodosta. Teillä tiedemiehillä on kuulemma isommat aivot kuin muilla.”

Pienen hiljaisuuden jälkeen vanki jatkoi. ”Onko… onko hyväksyttävää, että puhumme zankrzoraa?”
Hän katsahti järkälemäistä toaa heidän takanaan.
”Näin ymmärsin”, 273 vastasi ja katsoi vanginvartijaa hänkin. Toa oli todella vahvan näköinen, suorastaan super. SUPER.

…eikä selvästikään ymmärtänyt, että kaksi torakkaa viittasivat puheissaan häneen, jatkoi vain askellustaan.

Kolmikko kulki pian tavanomaisen oven ohi, jonka takaa kantautui kuitenkin eriskummallista ääntä. 1034 oli liikkunut selliosastolle ja pois ennenkin, mutta ei ollut huomannut outoa huminaa aiemmin. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta sitten muisti pukeutuneensa kommandopipoon.
”Mikä tuo ääni on?” hän hämmästeli.
273 mietti itsekin. ”Hmm. Taitaa olla Bio-Klaanin generaattorihuone, ellen ihan väärin muista. Se ja vankila sijaitsevat toistens- oletko kunnossa!?”

Vankitorakka oli kaatunut käytävälle pitkin pituuttaan. ”Mmmh.”

Jäätutkija ja Santor auttoivat Ylikersantin yhdessä ylös.

Kesti hetki ennen kuin päätään pitelevä nazorak pysyi huojumatta tolpillaan.
”En teistä russakoista tiedä, mutta oliskohan parasta palata selliin?” Santor totesi mahtipontisella äänellään. ”Kutsuttaisiin vaikka lääkäri?!”
1034 ravisteli päätään. ”Ei, ei. Kaikki on hyvin.”

Jäätutkija katsoi huolestuneesti Ylikersanttiin. ”Onko tällaista tapahtunut ennen? Käyttäydyit kuulustelussakin, öh, oudosti.”
”Välillä jalat, välillä pää…” 1034 mutisi.
”Pystytkö varmasti jatkamaan?”
Merinazorak nyökkäsi päättäväisesti. ”Minä haluan nähdä ne auringot…”

He nousivat hissillä maan tasalla olevaan kerrokseen ja suuntasivat kohti respaa.
”Haluaisin auttaa, mutten valitettavasti osaa lääketieteestä muuta kuin alkeet ja ensiavun.”
”Mmh”, Ylikersantti ynähti täysin ontolla äänellä. ”Ovat minua sinua pätevämmätkin yrittäneet auttaa.”

273 ei voinut kuin ihmetellä keskustelukumppaninsa muuttuvaa käytöstä. Välillä 1034 oli kohtelias, välillä pelokas, ja toisinaan kylmä ja kyyninen. Jäätutkijaa kiinnosti, millainen nazorak Ylikersantti oli ollut ennen vankeuttaan. Keskustelu eteni poukkoillen ja hitaasti, mutta oli heillä toisaalta aikaakin. Eivät auringot vielä laskisi – ja sitä paitsi kolmikko liikkui hitaasti.

Ja vielä paljon hitaammin ulos päästyään. Kaupungin väenpaljous iski heti heitä vasten. 1034 meni täysin lukkoon. Jäätutkija huomasi, ettei vanki saanut askeltakaan otetuksi, seisoi vain ja tuijotti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa, ymmärtäen vaihtaa kielensä matoralaiseksi. Korostus tai ei, vähemmän huomiota se herätti kuin zankrzora.
1034 ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä kiihtyi.
”Ei hätää, olet turvassa”, Jäätutkija supatti.

Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten valkoinen torakka painautui aivan lähellä Ylikersanttia, ja yritti kolmannen kerran, tällä kertaa lukkoon joutuneen vangin äidinkielellä. Ja erittäin hiljaa.
”Kaikki hyvin, Ylikersantti. Nämä ovat vain kadunkulkijoita asioillaan.”
Jäätutkijaa itsekin kieltämättä ahdisti edelleen väkijoukossa kulkeminen. Pienten hyönteisten ohi kulki jos minkäkokoista olentoa, joiden vahvuudesta, kyvyistä ja suhtautumisesta sotaan ja Imperiumiin ei ollut minkäänlaista tietoa. Mutta 273 tiesi, etteivät ne tekisi heille pahaa. Hän oli valeasussaan paremmassa turvassa klaanilaisilta kuin koskaan pesässä oman yhteiskuntansa mielivallalta.

Jäätutkija tarttui 1034:n käsivarteen. Haarniskakengät kopsahtelivat ja kitiiniset varpaat sipsuttelivat, kun valkoinen nazorak ohjasti ruskeaa Admin-aukion reunalle. He hidastivat vauhtiaan päästyään väljemmille vesille pakolaismeressä.
”Helpottaako?” Jäätutkija kysyi, nyt taas matoraniksi. Vanginvartija oli hämillään kaksikon jatkuvasta kielenvaihtelusta. SUPER hämillään.
”Huh… kiitos”, 1034 nyökytteli. ”Nyt… aurinkoja katselemaan?”
Volitakkasvo nyökkäsi.

He eivät puhuneet mitään hetkeen. Kävellessään 273:n katse kierteli kaupungin korkeissa taloissa. Syy sille, miksi nazorakien välinen keskustelu oli sujunut näinkin rauhallisesti oli se, että Jäätutkijan päähän pesinyt kerubi ei ollut paikalla. Tämä oli jo toinen kerta, eikä makuta ollut vaivautunut selittelemään menojaan. Koko tapauksessa oli yhä tiedemiehelle paljon sulateltavaa.
Ensin outo makuta vaatii päästä asumaan mieleeni, ja nyt hän on jatkuvasti jossakin aivan muualla… todella outo tapaus.

Nazorakin ajatukset harhautuivat noin viikko sitten tapahtuneeseen Makuta Nuin ensitapaamiseen. Makuta oli luvannut hänelle ilmeisesti erittäin salaista tietoa Imperiumin kulisseista sekä mielensuojausapua vastineeksi isäntäkehona toimimisesta. Hän oli myös puhunut jostakin matkasta, muttei suostunut kertomaan Jäätutkijalle asiasta enempää.

Kuitenkin yksi Makuta Nuin sanoista oli jäänyt erityisesti kummittelemaan Jäätutkijan mieleen.

Kelvin…

Tiedemiestä kummastutti todella paljon se, että makuta oli antanut hänelle uuden nimen. Tietty ei-nazorakmainen, uniikki nimi oli helpompi esittää klaanilaisille, mutta tapa jolla makuta oli ottanut sen vakiokäyttöön 273:lta itseltä kysymättä häiritsi häntä. Lisäksi matoralainen nimeämiskulttuuri tuntui eroavan niin paljon nazoralaisesta; vain suuret ryhmät ja paikat saivat omat nimensä, kuten Rautasiipi ja Vuoritukikohta.
Toisaalta tietty epäviralliset lempinimet ovat meilläkin asia, mutta niitä käytetään pikemminkin kuvastamaan yksilön piirteitä. Vaikkapa Juippi tai…

Nazorak puri pihtihampaitaa yhteen naamionsa takana. … Lumihiutale.
Niin, hänen tapauksessaan nimiä oltiin käytetty myös ilkkumiseen.

Jäätutkija heräsi mietteistään ja vilkaisi toveriaan. Laivaston kirjanpitäjä piteli yhä toisella kädellään otsaansa. Vaikka tie vietti alamäkeen, matkanteko ei juuri nopeutunut – niin varovaiset olivat ylikersantin askeleet.

”Niin… niin paljon… värejä”, 1034 huokaisi katsellessaan ympäröivää klaanilaismassaa.
273 siirsi katseensa lajitoveristaan taas väenpaljouteen. Jäätutkija oli aina kuvitellut laivaston nazorakien viettävän värikkäämpää elämää ja näkevän maailman monimuotoisuutta muita Imperiumin osastoja enemmän. Mutta kaipa tämä oli aika äärimmäinen esimerkki monipuolisuudesta ja värien kirjosta.
”Totta puhut. Tänne mahtuu… monenlaista kulkijaa.”

Jäätutkija kävi mielessään läpi tapaamiaan klaanilaisia. Tawa oli lempeä, mutta Guardian pelottava. Toiset olivat varautuneita, toiset avoimia.

”Niin”, Jäätutkija jatkoi. ”Kai on niin, että tällaiseen monimuotoisuuteen maht-”

”Se on kamalaa”, 1034 keskeytti töksäyttäen. Hän siirsi katseensa katukiveykseen, jossa se pysyikin kuin naulattuna. ”Tai siis… pelottavaa.”

Kolmikko oli jo Satamakadun alapäässä. Tästä heidän reittinsä jatkui vasemmalle, satama-altaan rantaa pitkin.

”Sinähän muistat… totta kai muistat”, sotavanki Rautasiiveltä mutisi. ”Kaikki, mitä totuusministeriö Bio-Klaanista on koskaan kertonut… kaikkien niiden julisteiden kaaos ja sekamelska. Se on aivan totta.”
273 muisteli julisteiden iskulauseita. ”Erilaisuus uhkaa järjestystä.”

”Muistatko ne kuvat, mitä Klaanin admineista esitettiin?” Tiedemies lopulta kysyi.
1034 nyökkäsi.
”Kun tulin Klaaniin, tapasin heidät. Voin sanoa, että heistä monet eivät vastanneet lainkaan kuvaa, jonka ministeriömme on heistä maalannut. He ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Minä itsekin uskoin, että he olisivat tahtoneet kostaa sen, mitä maamme on heille tehnyt. Sen sijaan he ottivat minut suojelukseensa”, Klaaniin liittynyt nazorak kertoi vakavana. ”Silloin ensikertaa aloin miettiä, kuinka puolueellisia johtajiemme sanat saattavatkaan olla.”

1034 pysähtyi hetkeksi, ja muut välittömästi sen jälkeen. Valeasunsa takana sotavanki kurtisti kulmiaan.
”Minä… Argh!” 1034 nosti kätensä ohimolleen. ”…krhm, anteeksi, päänsäryt.”
Ylikersantti oli hetken hiljaa. ”Olemmeko kohta perillä?”

273 nyökkäsi. He olivat kivenheiton päässä Rapujoen suusta. Valkoinen torakka arveli, että sen eteläisimmältä sillalta olisi erinomainen näkymä merelle.

Mutta voih, kuinka yksinkertaista elämäni oli ennen sitä, tiedemies mietti. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa.
Viimeisin tapaaminen admin Guardianin kanssa oli osoittanut, että Klaanin johto alkoi viimeinkin luottamaan nazorakiin sota-asioissa. Ansaittu luottamus tuntui 273:sta hyvältä, sillä tätähän hän oli halunnut.

Vai oliko?

Nazorak huokaisi. Kun vakuutin tahtovani auttaa Klaania taistelussa Imperiumia vastaan, ajattelin yhteistyön olevan vain helppoa tiedonantoa ja neuvomista nazorak-asioissa, soluttautumis- ja vakoilutehtäviä nazorak-armeijan puolella. Ajattelin vain kapuloiden pistämistä Imperiumin johtoportaan rattaisiin. En… en ollenkaan tullut ajatelleeksi, miten tekoni saattaisivat vaikuttaa tavallisiin nazorakeihin…

Jos totta puhuttiin, 273 ei itse koskaan ollut lähellä sotaa. Valtaosa tiedemiehistä eli koko elämänsä Pesän turvallisissa kammioissa, ja sotilaisiin hekin suhtautuivat vain lukuina ja massoina. Kapinajuoneenkin liittyessään valkoinen nazorak ei ollut ajatellut vallankumousta nazorakein enemmistön, työläisten ja sotilaiden näkökulmasta. Mutta matkallaan etelään ja liityttyään Klaaniin Pesävuoren tiedemies oli alkanut hahmottaa sotaa uusista näkökulmista. Sota ei ollut enää vain kaukainen upseeriravintoloiden puheenaihe vaan oikea tilanne, jossa nazorak-sotilaat ja klaanilaiset molemmat elivät.

273:n katse kierteli vastaan tulevissa klaanilaisissa, sataman työntekijöissä sekä heitä saattavassa vanginvartijassa. He kaikki elivät sotaa, jonka Imperiumi oli saaren ylle langettanut.
Hautausmaan matoranien katkerat sanat nousivat taas nazorakin mieleen. Minä… minä tahtoisin auttaa heitä jotenkin…
Mutta sitten Jäätutkijan katse palasi vierellään kävelevään Ylikersanttiin. … mutta pettäisinkö silloin hänen kaltaisensa, oman lajini?

Kaksi torakkaa ja vanginvartija saapuivat viimein sillalle, ja he kävelivät sen puoliväliin. Jäätutkija huomasi Ylikersantin edelleen tuijottavan vain maahan.
”Nosta katseesi”, 273 yritti lopulta rohkaista lajitoveriaan.

Varovaisena 1034 kohotti katsettaan omista jaloistaan merelle. Pilviverhon takaa siinsivät kaksoisauringot.

1034 horjahti hieman, mutta ennen kuin 273 tai Santor ehti tulla avuksi, sotavanki otti sillan kaiteesta tukea. Hän kumartui eteenpäin ja ahmi näkymää silmillään.

Jäätutkija siirtyi lajikumppaninsa viereen ja nojautui kaidetta vasten hänkin. Mitään ei sanottu. Jäätutkija arveli selleissä viruneen 1034:n tahtovat nauttia maisemasta rauh-
”On sentään komea näkymä!” heidän vartijansa lausui äänekkäästi.

Äskeisestä huolimatta 273:kin viimein uppoutui näkyyn. Hän tahtoi ajatella jotakin muuta. Vuoritukikohdassakin Jäätutkija oli aina kavunnut keskustornin katolle ihailemaan talvimaisemaa huonon päivän jälkeen. Vaikka kaksi nazorakia olivatkin todella erilaisia, he kaksi jakoivat saman harrastuksen – iltaruskon ihailun.

Nazorakin ilme kuitenkin tummui taas naamionsa takana. Mitäköhän kotopuolessa on tapahtunut pakoni jälkeen?
Tiedemies oli osannut vain spekuloida mahdollisia skenaarioita, miten Salainen palvelu oli toiminut Vuoritukikohdan ja sen asukkaiden suhteen.

Voi Juippi… oletko sinä enää edes hengissä?

Kylmä tuuli mereltä leikitteli pakolaisten vaatteilla.

Valkoinen nazorak hätkähti, kun hän muisti jotain. Hän tunnusteli kädellään rintataskuaan. 273 vilkaisi Ylikersanttia hetken empien, ennen kuin otti sieltä jotain.

Hän ojensi hopeanvärisen taskumatin 1034:lle. ”Tahdotko?”

1034 katseli pulloa hetken aikaa. Pian hän kuitenkin ojensi kätensä ja tarttui taskumattiin. Sotavanki nosti putelin silmiensä tasalla. Kiiltäväkylkisen pullon kyljestä hänen katseeseensa vastasi Imperiumin leima. 1034 veti tärisevän kätensä etusormen seitsensakaraiselle tähdelle, ja siveli lajinsa vaakunaa.

”E-ei kiitos”, nazorak lopulta lausui ja ojensi taskumatin takaisin. 273 vilkaisi 1034:ää harmissaan, ja otti itse kulauksen kanohinsa alta.

Juippi ei olisi kieltäytynyt…

Hetken aikaa kaikki kolme olivat taas hiljaa. Tuuli toi paksumpia pilviä aurinkojen tielle, ja meren kimmellys kaikkosi.
”Mutta niin”, Santor kumahti. ”Aikamme alkaa olla tässä. Oliko teillä vielä jotain?”
273 katsahti vaisua kanssatorakkaansa. ”Ei, tämä riittänee. Lienee parasta palata.”

Oli aika palata maan alle.

Myöhemmin

Pakolaisen hameenhelma hulmusi Klaanin käytävillä. Hän oli valitettavasti joutunut hyvästelemään maamiehensä taas kalterien taakse. 273 oli kuitenkin iloinen, että oli saanut auttaa 1034:ää edes jotenkin.


273 nosti käden otsalleen. ”Ah!”

”MMMMMROOOOOOOOAAAAAAAHHHHHHHH”

Nazorak otti tukea käytävän seinästä.


Plaploo hätkähti, kun Vasellia vastapäisen sellin nazorak pökertyi lattialle. 1034 nosti kätensä ohimoilleen vikisten.


”RAAAH!” toisella selliosastolla luutnantti 1002 tarttui täristen omista tuntosarvistaan ja puristi silmänsä kiinni. ”Mi- miksi!? Eikö tämän pitänyt jo loppua!?”


Muutama klaanilainen oli auttanut Jäätutkijan pystyyn, mutta 273 oli vakuutellut olevansa kunnossa. Hän hengitti syvään.
Mi- missä se makuta on kun sitä tarvittaisiin…

Hän on onnellinen työssään kai

Admin-torni
Ilta

Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?

Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.

Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.

Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.

Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.

”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.

273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.

”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”

”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.

”Miten ovesi voi.”
”Huoltomies vaihtoi sen.”
”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”

”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.

”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-”
”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”

Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.

”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.”
”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!”
”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.

”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.”
”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”

Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.

”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”

”… Kel…” Jäätutkija inahti.

”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
”Ja?” skakdi tivasi.

Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.

…Jos ylipäätään, 273 mietti.

”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”

273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.

”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.

”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
”Sitten astut peremmälle.”

Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.

Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
”No, näyttävätkö oikeilta?”
273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.

”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”

Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”

”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.

”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”

273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”

Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.

”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”

Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.

”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”

273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.

”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”

Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.

”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”

Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”

Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”

Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.

”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”

Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.

”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”

Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.

”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”

He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.

Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?


Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.

”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.

”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”

”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”

”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”

Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”

Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista.
”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
”Otatko sinä mitään ikinä?”
”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”

Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.

”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.”
”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.”
”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”

Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.”
”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”

Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
”Vai niin.”

Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.

”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?”
”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.”
”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.”
”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”

Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?”
”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”

Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä.
”Minulla ei ole päätä.”
”No, kai sinulla edes hattuhylly on?”
”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?”
”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?”
”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.”
”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”

Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.

Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.

Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.

”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”

”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?”
”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”

Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.

”Manu, ei se edes ole oikea eläin.”
”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.”
”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:

”Uuh, pirtelöä.”

Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.

Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.

Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin.
Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.

”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”

”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.

Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.

”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”

”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”

”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”

Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.

”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”

Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.

Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.

Epämiellyttävä johtolanka

Eräs satama Eteläisen mantereen luoteisrannikolla.

Paradox nojasi otsansa rystysiinsä ja huokaisi. Ihan vain siksi, että hänen kätensä olivat liian pitkät siihen että hän olisi voinut nojata leukansa niihin. Hän istui pienen kuppilan terassilla olevassa pöydässä, koivupuun varjossa.

Paradox oli yli viikon ajan kiertänyt monet mantereen läntisen meren pikkusaarten kylät ja satamakaupungit etsien vihjeitä Bartaxista. Monissa paikoissa hän olikin kuullut paikallisten nähneen kookkaan laivueen seilanneen ohitse. Vain harvoissa satamissa se oli pysähtynyt.
Satamasta toiseen kiertämisen jatkaminen olisi aika hakuammuntaa, lisäksi aikaa vievää. Bartaxin seurakunta on aina ollut useamman askeleen edellä, ja heidän jäljet alkavat jo kylmetä…

Krikcitiläisen huulten välistä kuului väsynyt puhallus. Hän aukaisi silmänsä aurinkolasiensa takana. Hän tiesi, että hänellä oli vielä viimeinen lanka käyttämättä johtokerässä.

Munkkikokelas ei vain millään pitänyt siitä.

“Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä….”

… mutta kun en minä HALUA palata sinne!
Ajatus palaamisesta hylättyyn Ath-koroon petturimunkin löytämisen toivossa oli Paradoxista ehkä maailman huonoin.
Lähinnä siksi, että nuorukainen tiesi ettei koro välttämättä olisi autio.

Paradox laski kätensä vihreälle, hilseilevällä maalilla päälystetylle pöydälle. Luihut sormet tunnustelivat varovasti vasemman kyynärvarren päälle sidottua sideharsoa, jonka päältä tumman takin hiha oli kääritty rullalle. Haava ei ollut näyttänyt enää niin pahalta kun hän oli viimeksi vaihtanut siteen. Suurten kakkuloiden peittämät kasvot tuijottivat sidettä mietteliäänä.

Krikcit vetäisi hihansa takaisin siteen päälle. Hän nousi ylös ja lähti talssimaan Orondesin luo. Hmph. Vaikken pidä tästä, en halua pettää Oraakkelin odotuksia. Noh, tällä kertaa voin ainakin valmistautua.

Lahja isältä

Bio-Klaani, Visokin työhuone

Visokki makasi sohvalla työhuoneessaan… ja meditoi. Petturitutkinnan sirpaleet vaelsivat pitkin hänen mieltään. Hänellä ei ollut vielä ollut aikaa selvittää, oliko Killjoyn petturiehdokkuus moderaattoreiden tiedossa vai ei, mutta koko petturin olemassaolo häiritsi häntä suuresti, ja siksipä hän oli viime aikoina käyttänyt suhteellisen paljon aikaa silkkaan asian miettimiseen, ratkaisun toivossa toki, mutta alkoi käydä selväksi, ettei asia märehtimällä parantunut.

Kapura.
Gekko.
Jake.
Domek.
Snowie.
Killjoy.

Visokin mieli uppoutui syvemmälle menneeseen, keskusteluun Killjoyn kanssa…

Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…

Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.

… loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon.

… kunnes oveen koputettiin.
”Sisään”, visorakadmin kehotti hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut ketään käymään pariin tuntiin, mutta toisaalta ei hänen toimistoonsa tarvinnutkaan varata aikaa. Ovi raottui hieman ja sen välistä kurkisti hattu ja volitak.
”Öhm, häiritsenkö?” 273 kysyi.
”Et suinkaan. Käy peremmälle.”
273 kohensi plastronia kaulassaan astuessaan sisään huoneeseen. ”Tuota noin. Tulin tälle kertaa erään hieman… efätavallisen asian vuoksi.”
Visokki räpytteli silmiään. ”Niin minkälaisen?”

Jäätutkija nosti kätensä takaraivolleen ja näpräsi naamionsa remmin auki. Hän uskoi keskustelukumppanin haluavan puhua kasvotusten. Visokki huomasi nazorakin kasvoista, äänestä ja mielestä huokuvien tunteiden perusteella asian olevan tiedemiehelle hankala käsitellä.
”Öh, anteeksi mutkikkuuteni, mutten oikeastaan osaa selittää asiaa kovin hyvin”, pakolainen totesi.
”Käy istumaan ja mieti sanasi rauhassa. Voit puhua suoraan minulle.”

273 oli herättänyt Visokissa mielenkiintoa eikä vain siksi, että tämä oli jotain ennennäkemätöntä, vaan myös siksi, että tämä oli psykologisesta näkökulmasta kiinnostava. Sitä se diktatuuri taitaa teettää…

Nazorak istuutui visorakia vastapäätä ja huokaisi syvään. ”Sinähän tiedät mielestä asioita? Näin olen ymmärtänyt.”
”Niin voisi sanoa.”
”En tiedä mitä tämä on, mutten osaa yhdistää tätä mihinkään muuhun kuin mieleen. Katsos… viime aikoina ajatuksiini on ikään kuin ilmestynyt asioita, jotka eivät ole liittyneet tietääkseni mitenkään meneillä olevaan tilanteeseen… e- eivätkä ne ole asioita, joita olisin aiemmin ajatellut tai muistanut.”
”Hmm. Sellainen voi johtua monesta asiasta, mutta kaikkein todennäköi-”, ehti Visokki sanoa, ennen kuin yhtäkkiä:
”HELEI! NIIN MUKAVA TAVATA, ARVOISA JÄÄTUTKA!

273 säikähti niin että meinasi kaatua tuolillaan. Hän kompuroi ylös ja katsoi ympäriinsä kiihkeästi huutajaa etsien.
”Manu, ei nyt!” Visokki voihkaisi epätoivoisesti.
Lopulta 273 tuijotti taas Visokkia. ”Taas uusi telelaatikko?! Miten tämä järjestö jysyy kasassa jos te kaikki jystytte lukemaan toistenne ajatuksia?!”
”Asiaan on hyvin yksinkertainen selitys, arvoisa 372! Emme me pystykään! Jos pystyisimme, tietäisimme kaikki teidän imperiuminne aikeet etukäteen ja ennakkoon. Ja sehän kyllä kelpaisi, mutta valitettavasti asiat eivät ole niin yksinker-”
”Tässä on… Makuta Nui”, Visokki tuhahti keskeyttäen Manun aivan yhtä tökerösti kuin tämä oli keskeyttänyt hänet aiemmin. ”Pahoittelen, että jouduitte tapaamaan toisenne.”
”Mutta minäpä en ole lainkaan pahoillani! Haa, tämä mies on ihan loistotyyppi, tiedätkö!” Makuta Nuiksi kutsuttu huudahti innostuneena.

273 yritti vieläkin etsiä telepaattisten viestien lähdettä. Mutta huoneessa ei ollut kuin he kaksi. ”Missä hän on? Toisessa huoneessako?”
”Minähän olen tässä näin! Olen Visokin raivostuttava ja häiriintynyt sivupersoona! Sama olento puhuu sinulle kahdella eri telepaattisella äänellä!”
”Tuo ei ole totta!” Visokki parkaisi. ”Minun päässäni on makuta. Ja haluan sen pois sieltä, ihan tiedoksi vain.”
”Ja minä haluan pois täältä. Minulla on sinulle tarjous, Jääpuikkotutkija!”

273:lta meni hetki prosessoida visorakin ja ilmeisesti tämän päässä asuvan serafin keskustelua. ”Öh, tarjous…? Siis minulle? Mitä sinulla on minulle tarjota?”
”Manu, ei. Lopeta. Jäätutkija, onko sinulla mitään hajua siitä, mitä makutat ovat?” Visokki sanoi aavistuksen verran epätoivoa äänessään.
273 mietti hetken. ”Öh, tiedän heidän osansa matoralaisten uskonnossa ja maailmanhistoriassa…”
Vasta nyt nazorak alkoi tajuta, että oli tekemisissä yhden maailman mystisimmän rodun jäsenen kanssa.
”Ja se kaikki on totta! Kaikki, mitä myytit ja legendat kertovat! Voisin tappaa miljoona nazorakia pelkästään ajattelemalla heitä! Ha ha haa!” makuta nauroi maanisesti.
”Eikä pystyisi, olisimme muuten jo voittaneet koko sodan”, Visokki tuhahti.

Jäätutkija ei ollut aivan varma, kumpaa osapuolta riitelevästä telepaattikaksikosta hänen pitäisi uskoa. ”Mitä tahdot minusta, makuta…?”
”Kerro minulle, nazorak numero 723, miten teidän puhdastakin puhtaampi lajinne syntyi”, makuta vastasi lipevästi, ja 273 pystyi hyvin kuvittelemaan tämän lipovan huuliaan… jos vain olisi pystynyt kuvittelemaan tälle ruumiin. Hän myös ärsyyntyi siitä, ettei makuta muistanut hänen todellista numeroyhdistelmäänsä.
”E- en tiedä. Mutta eihän kukaan historiassamme tiedä, miten kaikki muutkin lajit ovat syntyneet?!” 273 järkeili närkästyneesti.
”Oikea vastaus, Säätutkija! Tiedätkö mitä. Minäpä tiedän, miten teidän lajinne, ja kaikki muutkin lajit, ovat syntyneet. Ha. Ja tiedätkö, mikä siinä on parasta? Se, etten kerro sinulle!”
”Manu”, Visokki oli silminnähden vaivaantunut. ”Eikö tuo ole vähän lapsellista.”
”Paitsi, että”, makuta jatkoi, ”saatanpa kertoakin, jos otat vastaan tarjoukseni, josta ei voi kieltäytyä. Paitsi, jos on tosi typerä. Mitä sinä et varmaankaan ole, rakas nazorak.”

Mitä pirua… ei- ei hän voi puhua totta. Tosin hän on makuta. En tiedä heistä paljoakaan- 273 ajatteli, kunnes tajusi puhuvansa kahden ajatustenlukijan kanssa. 273 yritti hiillostaa makutaa lisää. ”Vaikka tietäisitkin jotain lajiini liittyvää ja vaikka ne tiedot olisivatkin edukseni, niin minulla on nyt mielessä muita kysymyksiä. Luuletko voivasi vastata niihinkin, vai voisitko antaa minun huhua Visokin kanssa?”
”Arvoisa Jäätutkija, minä en luule vaan minä voin. Mutta ehkä otin hieman liian aggressiivisen linjan, joka ei ole tavallisen hienovaraisuuteni mukaista. Keskustelkaa toki.”

Nazorak ja visorak huokaisivat.
”Niin, mitä olit sanomassa?” 273 kysyi.
”Hyvä kysymys”, Visokki sanoi yrittäen toipua Manun interventiosta. ”Mietit, mistä ylimääräiset ajatukset tulevat? On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että joku todella salamyhkäinen mielenvoimien käyttäjä yrittää vaikuttaa sinuun hienovaraisella suggestiolla.”
”Onko teillä listaa kaikista kaupungin teletaateista?”
”Ei varsinaisesti, mutta ei meitä monta ole. Tänne kyllä saapui hiljattain eräs matoralainen, jolla kuuleman mukaan oli mielenvoimia, mutta hänet murhattiin jossain typerässä välikohtauksessa, joten en usko, että hänkään aiheuttaa ongelmia. Minä, Makuta Nui ja muutama matoran Athin kirkon jäseniä.”
”Tavasin muutama päivä sitten Matoro Mustalumen. Hänellä on telefatianaamio”, nazorak täydensi.

Visokki oli hetken hiljaa miettien.
”Voisitko kertoa tarkemmin, millaisia ne ’vieraat ajatukset’ ovat?”
273 oli vuorostaan hetken hiljaa. Hänen oli vaikea pukea tuntemuksiaan sanoiksi. ”Ne ovat kuin… välähdyksiä hetkistä ja keskusteluista, joissa en tiedä olleeni. Osat niistä ovat kuin puhetta, osa häilyviä kuvia paikoista. Ja epäselvän niistä tekee jonkinlainen… kohina.”
”Hmm. Kuulostaa ihan siltä kuin…” Visokki aloitti.
”… joku vuotaisi ajatuksia” kuului Manun kuiskaus.
”… no, niin”, Visokki myönsi. ”Jos joku, joka ei ole kauhean tietoinen siitä, että kykenee telepaattiseen viestintään, huutaa ajatuksensa kaikille… ja ehkäpä sinulla on jonkinlaista herkkyyttä niiden ajatusten kuulemiseen?”
”Tai sitten joku tekee sen tahallaan”, Manu totesi, ”nimittäin huutaa ajatuksiaan juuri sinun päähäsi. Kohina on kyllä outoa. Mutta älä huoli, 237, mieli ei ole niin yksinkertainen asia, että sinun pitäisi pelätä jonkun ’lukevan ajatuksesi’ – ikään kuin se olisi jokin sanomalehti, jota kuka tahansa tunkeilija voisi väännellä ja käännellä mielensä mukaan ilman, että huomaat yhtikäs mitään. Näinhän se ei toimi. Jos joku yrittää tunkeutua mieleesi ja saada selville syvällisesti, mitä sinä ajattelet… etköhän huomaa sen. Useimmat huomaavat. Toisaalta ihan kaikki eivät edes huomaa, jos niiden takamukseen iskee skalpellin, joten en mene takuuseen…”
”…”
”Manu, voisitko…” Visokki aloitti.
”Anteeksi, taisin taas keskeyttää teidät. Puhutte kovin mielenkiintoisista asioista. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, Jäämies, miten paljon teidän tiedekunnassanne tutkitaan mielenvoimia?”
”E- ei tietääkseni kovin paljon. Toki on tiedemiehiä ja ssykologiaan erikoistuneita osastoja. Tutkijoiden johtaja, Sää-, eikun, öh, Mää- äs!”
Viherrys kohosi 273:n kasvoille. Näinä hetkinä hän vasta tajusi kuinka kiusallinen hänen puhevikansa oli.
”T- täätutki- ei. No kuitenkin! Johtajamme on lajimme aivorakenteen tutkija ja Imleriumin sieluntieteen serustaja…”
”Teidän suutanne ja kurkkunne rakennetta ei ole oikein tehty matorania puhumaan”, Manu totesi hieman huvittuneena – ja totesi sen jälkeen 273:n suureksi hämmästyksesi sujuvalla zankrzoralla: ”Mutta meidän ei tarvitse antaa sen olla ongelma.”
”…Osaat kieltämmekin?” 273 kysyi yllättyneenä. Makutan tietämys alkoi jo hieman hermostuttaa nazorakia.
”Mitä, jos puhutaan kieltä, jota minäkin ymmärrän”, Visokki murahti.
”Pahoitteluni, rakas, emmehän toki halua sulkea arvoisaa emäntäämme keskustelun ulkopuolelle” Manu naurahti. ”Mutta tiedätkö, on tosi innostavaa puhua tiedemiehen kanssa! Kepe ei ole ollut pitkään aikaan samassa paikassa kuin minä. Ehdin jo unohtaa, miten tiedemiehillä on aina sellainen tietyntyyppinen… oikeanlainen asenne!”

273 naurahti hermostuneesti. ”Siksikö tarjoat minulle tietoja lajistani? Mitä sinä haluaisit vastineeksi ylinäätään?” nazorak kysyi ja kohotti toista tuntosarveaan.
”Ha, siksi… mutta en vain siksi. On todella inspiroivaa huomata, ettei jokaisesta teidän lajinne jäsenestä ole korruptoitunut sellaista kuonaa kuin Stevestä.”

Jäätutkijaa jäi mietityttämään, kuka ”Steve” oli, mutta päätti olla kyselemättä liikaa. Ylipäätään liian moni asia mietitytti tiedemiestä sillä hetkellä. Oliko mahdollista, että joku telepaatti lähetti hänelle omituisia väläyksiä? Jos teki, niin miksi? Ja miten tämä uusi makuta visorakin päässä saattoi tietää niin paljon nazorakeista, sekä miten hän tietojen annosta hyötyisi?
Nazorak päätti siirtyä sillä hetkellä helpoiten ratkaistavaan kysymykseen. Tai siltä se hänestä tuntui.

”Makuta Nui. Kerro suoraan. Mitä sinä haluat minusta vastineeksi tiedoistasi?” Nazorak ei ollut aivan varma, saattoiko luottaa Varjon enkeliin, mutta tämä selkeästi antoi ymmärtää tietävänsä jotakin.

Manu kuulosti hymähtävän. ”Palvelusta.”
”Halvelusta?”

”En pyydä pientä palvelusta, kuten ’kastele kalani’ tai ’syötä kukkani’, vaan jotain, mikä muuttaa elämäsi hetkellisesti. Mutta vastapalvelukseksi saat enemmän informaatiota Nazorakein Imperiumista kuin propaganda-, anteeksi, totuusministerillä olisi tarjota – ja kaupan päälle ilmaisen mielensuojauksen sopimuksen keston ajaksi! Tarjous on voimassa rajoitetun ajan.”

”273, ole todella varovainen, ennen kuin suostut mihinkään”, Visokki varoitti ilmeisesti luovuttaen Manun vaientamisen yrittämisessä. ”Tuo mies on ehkä kieroin tuntemani.”
”Ja tuo nainen ehkä kaunein tuntemani”, lohkaisi Manu takaisin.

Niin ristiriitaista tietoa, 273 ajatteli. Makuta ei vieläkään sanonut, mitä tahtoo, eikä varmaan sanokaan ennen kuin olen jo suostunut. Mitä tehdä…? Edes Visokkikaan ei luota häneen. Mutta olisiko hänellä jotain tietoa jota tarvitsen, vai bluffaako hän vain? Makutat ovat kuitenkin maailman kuuluisimpia tieteilijöitä…

Nazorak katsoi tiukasti Visokin silmiin, koska jostain syystä uskoi makutankin katselevan häntä niistä.
”Anna minulle yksi asia. Jotain konkreettista, ettet ole vain nuhetta…”
”Jos kerron sinulle jotain konkreettista, jotain sellaista, mitä et vielä itse tiedä, voit syyttää, että vedän kaiken hatusta! Vaikka ei minulla ole hattua juuri nyt. Sinulla ei ole mitään syytä luottaa minuun, mikä toden totta muodostuu aika kynnyskysymykseksi. Olisiko sinulla itselläsi ratkaisua?”
”Odotas hetki, Jäätutkija, minulla on hieman kahdenkeskeistä asiaa enkelilleni”, Visokki tuhahti.

”No mikä nyt on?” Manu kysyi.
”No sinä. Ehkä minun vain pitäisi kertoa tuolle, että sinä olit luomassa sen lajia.”
”Äläs nyt, tuolla on ehkä kaikista paljastuksistani eniten shokkiarvoa.”
”Niin varmaan onkin! Ehkä juuri siksi!
”Minun olisi ehkä kuitenkin parempi kertoa se hänelle.”
”Miksi olisi?”
”Koska minulla on kaikki jatkovastaukset, ja jos rikot hänen luottamuksensa minuun jo ennen kuin sitä on syntynytkään, hän jää vaille niitä vastauksia, mikä taas repii hänenlaisensa tiedonjanoisen henkilön kappaleiksi sisältä päin. Eiköstä.”

Visokki sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäätutkija. On totta, että Manu ei ole luotettavin olento maan päällä, mutta hän tosiaan tietää jotain, mitä sinun on ehkä parasta kuulla häneltä itseltään…”
”Eli… huhut hänen huolestaan?”
Visokki mietti hetken.
”Kyllä…”

Päätös oli nazorakilla. Ostaakko mahi säkissä?
Jäätutkija sulki silmänsä. Ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muuta suunnitelmaa, kuin pysyä hengissä linnakkeessa. Joten… kaipa tämä voisi antaa minulle uuden suunnan, miten jatkaa? Ei kai se nyt mitään niin vaarallista voi olla. Hänhän on kuitenkin klaanilainen…

273 aukaisi sinisilmänsä. ”Hyvä on. Suostun.”

”Mukava kuulla, 273. Lupaan, ettei elämästäsi puutu jännitystä seuraavina viikkoina! Kuten totesin, minä vähän kuin haluan pois Visu-paran päästä. Olen ehkä vähän pahoillani tästä seuraavasta, mutta sinä vähän niin kuin suostuit.”
”Mi- mitä tarkoitat?”
Manu huokaisi. ”Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta. Tule lähemmäs ja kumarru.”
Hieman epävarmasti 273 astui lähemmäs sohvalla makaava visorakia ja kumartui tämän eteen.
”Niin…?”
”Nyt, pussatkaa.”
”…”
”…”

KOPS, yhtäkkiä Visokin pää jysähti 273:n otsaan.

273:n näkö pimeni.

Mieli

Kop kop kop.

Kop Kop Kop.
”Huhuu! 732! Voisitko tulla avaamaan? Tämä ovi taitaa olla lukittu.”

Nazorakin siniset silmäluomet aukesivat hitaasti. Hänen päänsä tykytti, ja hänen oli noustava istumaan varovasti. Jäätutkija irvisti ja nosti kätensä otsalleen.
”… mitä ihmettä tapahtui.”
Mutta visorakadminin yllättävän väkivaltainen liike haihtui hänen mielestään, kun 273 tajusi katsoa ympärilleen.

Valkoisuutta.

Pelkkää valkoisuutta.

Missä olen…?
273 istui puolimakaavassa asennossa täysin valkoisessa tilassa. Missään ei erottunut muotoja, huoneen kulmia, tai edes horisonttia antamassa tietoja tilan koosta. Oliko se ääretön? Kehoaan tarkastellessaan tiedemies huomasi, ettei hänellä ollut enää hänen vaatteitaan.

273:n ajatukset keskeytti kuitenkin taas koputus. Vasta nyt hän huomasi takanaan vähän matkan päässä olevan metallioven.
”Huhuu! Avaisitko oven? En mielellään halua repiä sitä saranoiltaan, vaikkei sillä välttämättä olisikaan merkitystä mielesi rakenteen kannalta.”

273 nousi varovasti seisomaan ja käveli oven luo. Nazorak hapuilin oven reunaa, ja kun ei löytänyt seinää, hän kurkisti ovenkarmin toiselle puolle. Ovi näytti aivan normaalilta takaakin, paitsi ettei sillä ollut seinää, eikä silloin ketään oven takanakaan.

Silti siitä kuului koputus.

273 tuijotti näkyä silmät selällään, käsi edelleen otsallaan. Hourailenko minä?

Lopulta nazorak laski kätensä metalliselle rivalle ja painoi sen alas. Ovi aukesi. Ja sen takana oli…

… pieni ussalrapu. Se sama, jonka 273 oli nähnyt Tawan toimistossa.
”Terve”, rapu sanoi katsoessaan nazorakia ylöspäin. ”Täällähän on tyhjän näköistä.”
”…” 273 katsoi rapua. ”Nösö?”
”Se on kuule Nöpö sinulle. Sinun pitäisi harjoitella p-äännettä. Ja enhän minä Nöpö ole, vaikka varmasti ainakin yhtä söpö! Höhöö, tajusitko. Mutta, haluatko taikoa tänne vähän miellyttävämmän ympäristön?”

Ussal vipelsi ovenraosta samaan tilaan 273:n kanssa. Nazorak katsoi sitä hämmentyneenä.
”Aluksi voisit selittää, mikä paikka tämä on…”
”No tämä on tila, jonka mielesi on rakentanut tietoisuuttasi varten konkretisoidakseen tätä keskustelua pääsi sisällä. Tai vähän jotain sen suuntaista. Mutta sinä voit kyllä ihan itse hallita, miltä se näyttää. Tai ainakin teoriassa voit. Sen pitäisi jossain määrin varmaankin toteuttaa ajatuksiasi. Uskoisin.”
273 asteli ympäriinsä ja yritti hahmottaa äärettömältä tuntuvaa tilaa. ”O- olemmeko me siis minun päässä-”
273 nosti kätensä kurkulleen. ”Sanoin sen oikein?”
”Hyvä, hyvä! Siitä se lähtee. Se on vaikea äänne, koska teidän kielessänne sitä ei varsinaisesti ole. Voimme puhua myös zankrzoraa, mutta ehkä haluat harjoitella matoraniasi. Ja kyllä vain, olemme sinun päässäsi, ja minä ajattelin asustella täällä jonkin aikaa. Toivottavasti et pahastu.”

Nazorak tuijotti ussalia. ”Asuisit minun päässäni, aivan kuten äsken olit Visokissa? Voisitko viimein kertoa miksi ja kuinka kauan?”
”Minulla on tehtävä, jota varten tarvitsen ruumiin, joka voi hieman paremmin kuin Visu-kulta, joka adminina on varsin sidottu Klaanin hallintoon, liikkua paikasta toiseen. Lisäksi olet hyvin mielenkiintoinen henkilö, ja haluan auttaa sinua.”
”Pitääkö meidän lähteä Klaanin ulkopuolelle? Minne päin saarta?” Jäätutkija oli edelleen hämmentynyt tästä kaikesta. Makutasta, mielimaisemasta ja makutan tehtävästä.
”Kaikki aikanaan, 327. Liika informaatio yhdellä kertaa voi olla jopa haitallista!”
”Miten täkäläisille on niin vaikeaa muistaa kolme numeroa”, nazorak tuhahti. ”Sama asia kuin minä sanoisin teidän nimenne koko ajan väärin.”
”Jos nimessä sattuu olemaan p-äänne, niin sinä kyllä sanot sen väärin. Ei pahalla. Mutta kolme numeroa voi laittaa kuuteen eri järjestykseen. 273 siis, oletan.”
”Voinet sanoa minua sitten Jäätutkijaksi”, 273 totesi, kunnes kirosi. ”Senkin te väännätte miten sattuu.”
”Jäätutkija on tylsä. Ammatit ja tittelit ovat tylsiä. Kuka muka kutsuu Steveä ’Kenraaliksi’? Hä?”
”… kaikki nazorakit?”
”… niin, aivan. Ihmeen militaristit. Minähän en sinua Jäätutkijaksi kutsu, Jäätutkija! Mistä nimestä sinä pidät itse?”

273 tuijotti Manua.
”Nimestä?”
”Nimestä.”
”Mutta eihän nazorakeilla ole nimiä…”
”No ei tietenkään, kun teille ei niitä kukaan anna!”

Valkoinen nazorak ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan kutsua itseään muuksi kuin Jäätutkija 273:ksi.
”Öh, e-en minä tiedä. Ei tule mitään mieleen.”
”No piru.”

Tässä vaiheessa makutan jalat alkoivat muuttua silminnähden pidemmiksi, ja kohta 273 huomasi seisovansa valtavan hämähäkin varjossa. Hämähäkin pää muuttui mustaksi kanohiksi, ja tämä tuijotti nazorakia kiiluvilla punaisilla silmillä.
”Näytät pienemmältä täältä käsin.”
”Jos pystyt tekemään noin, niin etkö voisi ottaa muotoa jota, öh, on helpompi katsoa silmiin?” Iso hämähäkki näytti torakasta hieman uhkaavalta.
”Kyllähän se käy.”
Niine sanoineen hämähäkki alkoi kutistua ja muuttaa muotoaan. Tämä muuttui humanoidimman muotoiseksi, kasvatti itselleen lepakon siivet ja prototeräksisen piikikkään haarniskan, punaisen, mustan ja hopeisen väreissä. 273:n edessä seisoi nyt hahmo, jolla oli toan ruumiinrakenne, mutta jonka haarniska näytti siltä, kuin sen olisi suunnitellut…
”… minä itse!” Makuta naurahti ja laski kätensä tuttavallisesti torakan harteille. ”Joko on parempi?”
”Tuoltako sinä normaalisti näytät?” 273 katsoi makutan naamiota. ”Ja… miksei sinulla ole fyysistä ruumista ylipäätään?”
”Voi, pitkä tarina. Kerron toiste. Mutta nyt, se nimi.”

Makutan veljeily tuntui nazorakista hieman kiusalliselta. ”E- en minä tiedä. Keksi sinä, jos haluat…”
”No niin, luotat oikeaan henkilöön!” Manu nosti kätensä Jäätutkijan hartioilta ja paukautti ne yhteen. ”Oikeastaan olen miettinyt sinulle jo pari. Miten olisi Mozart? Tai Manchester.”

273 teki kasvoillaan ilmeen, joka muistutti nenän nyrpistämistä. ”… Nääh. Ei M:llä alkavaa. Eikä liian pitkää.”
Manu raapi leukaansa. ”Hmh, okei, ei ehkä sitten. Jokin hieman helpommin lausuttava. Pehmeäsävyinen. Kuusi kirjainta, kyllä.”
Makuta mietti hetken hiljaa, kunnes käänsi taas punaiset silmänsä nazorakiin. ”Muuten, tyhmä kysymys, mutta vietetäänkö Imperiumissanne nimeämispäivää?”
”Ei. Ainoat juhlat ovat voitonjuhlat.”
”Masentavaa. Mutta hei! Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”

Manu asteli valkoisen nazorakin eteen. Hänen kasvoilleen nousi vieno hymy, jota tiedemies olisi saattanut pitää epäilyttävänä. Manu kuitenkin kohotti vasemman kätensä kasvojensa tasalle ja napsautti kynnekkäitä sormiaan. Sinisinä leimahduksina makutan kohotetun etusormen ympärille ilmestyi kuusi hohtavaa nazorak-kirjainta. Kirjaimet kelluivat keveästi ilmassa.
”Harva nazorak saa koskaan elämänsä aikana kuulla itseään kutsuttavan oikealla nimellä. Uskon siis, että tämä on sinulle iso juttu”, Manu totesi lämpimästi. Hän pyöritti sormeaan ilmassa, jolloin kirjaimet alkoivat kiihtyvällä vauhdilla pyöriä sen ympärillä. Lopulta makuta ojensi kätensä. Nazorak hätkähti, kun siniset kirjaimet liukuivat ilmassa ja alkoivat kiertää häntä.
”Nyt minä annan sinulle lahjan, joka lopullisesti irrottaa sinut Imperiumin kahleista!”
Manu puristi kätensä nyrkkiin, mutta aukaisi sitten nyrkkinsä nopeasti. Kirjaimet pysähtyivat Jäätutkijan kasvojen eteen.

Nazorak katsoi nimeään.

Kelvin

Visokin toimisto

Visokki oli kumartunut tajuttoman nazorakin eteen ja yritti tuuppia tätä hereille saksillaan.
”273! Manu! Mitä sinä teet hänelle?! Visorak oli hämmästynyt siitä, että makuta oli jotenkin onnistunut saamaan hänen kehonsa pieneksi hetkeksi hallintaansa. Admin toivoi, että kolahdus ei ollut sattunut liikaa.

Puulattialla makaava rahi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Hän vääntelehti ja inahteli kivuliaasti, onnistuen nousemaan istumaan. Hän hautasi päänsä käsiinsä.
”Jäätutkija! Voitko hyvin?” visorak kysyi huolestuneesti.
”Oi, minä ja Kelvin voimme oikein hyvin! Älä yhtään huolehdi meistä, vaan palaa toki takaisin miettimään sitä hiton petturia”, Manu sanoi. Mutta ei Visokin päässä. Serafi oli viimein ottanut uuden isäntäeliön.

Mutta vielä hämmästyneenpänä siitä, että nazorakin pääkoppaa asutti nyt kaksi mieltä, Vastausten etsijä ei vieläkään uskonut äsken tapahtunutta todeksi.

Makuta oli antanut nazorakille nimen.

Hänellä oli nimi.

Kelvin.

Kaukana kotoa

Bio-Klaani, kuulusteluhuone

Mustat nahkahanskat narisivat, kun nazorak puristeli ristimiään käsiä hermostuneesti. Hän oli yksin huoneessa, odotellen vanginvartijaa tuomaan Klaanin nazorakvankeja hänen kuulusteltavaksi. Vaikka tiedemies oli lopulta suostunut juuriadminin pyytöön puhua vangeille, hän oli silti jännittynyt siitä miten nazorakit suhtautuisivat häneen.
”Se ylikessu-kirjanpitäjä on kuulemma käyttäytynyt ihan hyvin vartijoita ja muita vankeja kohtaan, mutta kuulin että joku olisi epäillyt hänen terveyttään. Mutta se pommittaja on ollut hieman ikävämpi tapaus. Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen”, 273 kertasi moderaattori Paacolta saamiaan tietoja.

Kuului metallinen kalahdus, kun raskaaseen oveen työnnettiin avain, joka aukaisi lukon. Ovi raottui ja sisään astui haalean ruskea nazorak vaaleanpunaisen toanaisen saattelemana.
”Joten…” toa aloitti ”Tässä on ylikersantti 1034, rouva…?”
”Jäätutkija…?” volitakkasvoinen nazorak totesi hieman epävarmasti. Jokainen nimen-kysymis-tilanne oli hänelle aina yhtä vaikea.
”Rouva Jäätutkija, aivan!” tulen toa varmisti pirteästi. ”Iloista kuulustelua! Minä tästä peräännyn, mutta muistakaa…”

Vanginvartija viittasi huoneen sivulla olevaan peiliin, joka heijasti tilan peilikuvan.
”…Iso-Paaco katsoo!”
Toa istutti vaaleanruskean nazorakin pöydän edessä olevaan tuoliin ja perääntyi ovelle. ”Huikatkaa sitten, kun olette valmiit! Saatan ylikessun takaisin osastolleen ja tuon sen toisen.”

Huoneeseen talutettu vanki-nazorak katseli outoa hahmoa edessään. ”Krhm…”
Siniset silmät tapittivat pöydän toisella puolella istuvaa, käsiraudoitettua vankia jännittyneinä. Viimeisin kerta, kun hän oli nähnyt oman lajitoverinsa oli silloin kun urogejegein tarkkuuskiväri oli räjäyttänyt yhden sellaisen rintakehän sen typerän musiikin soidessa. Se oli myös viimeisin kerta, kun hän oli pakon edessä joutunut myös tappamaan oman lajitoverinsa.
”Öh, hei…” hattupäinen olento sanoi. 1034 hätkähti.
”P- puhutko kieltäni?”
Volitakasvo nyökkäsi. ”Adminit pyysivät minua jututtamaan sinua. Kuinka kauan olet ollut täällä?”

Ylikersantti 1034 tihrusti entistä tarkemmin – mikä oli tämä outo olento hänen edessään? Ainakin se puhui sujuvaa zankrzoraa. Olivatko bio-klaanilaiset ryhtyneet luoviksi kuulustelumenetelmissään?
”Öh, kuukausi tai kaksi. Vai olisinko kolmekin? Täällä ei ole ollut näkyvissä kelloa tai muutakaan ajanilmaisinta, sydämeni sykkeen lisäksi.”
273 nyökkäsi vaitonaisesti. “Tiedät varmaan jo, mistä Klaanin johto haluaa minun kysyvän. Olit Rautasiivellä työskentelevä kirjanpitäjä. Mutta kuitenkin kun klaanilaiset ottivat sinut panttivangiksi, Amiraali oli valmis neuvottelemaan henkesi säästämiseksi. Klaani haluaa tietää, mikä sinussa on niin erikoista.”
”En tiedä…” vangittu aliupseeri aloitti, mutta hänen sanansa vaihtuivat pian yskinnäksi. Hetken jälkeen 1034 sai taas sanansa haltuunsa. ”En tiedä, kuka olet, mutta kaikki nämä kysymykset on jo esitetty minulle. Kysy administolta tai vaikka siltä punaiselta kuolemankoneelta…”
“Valitettavasti he eivät usko sinun kertoneen kaikkea. He toivoivat sinun olevan yhteistyökykyisempi minun kanssani.”
Naamiopää huokasi. Hän vielä kerran mietti, olisiko tämä hyvä idea. “Ja siitä puheen ollen…”

Jäätutkija irroitti naamionsa remmin ja laski sen hitaasti kasvoiltaan. Samalla hän laski hattunsa pöydälle volitakin viereen.

Ylikersantin apaattiset kasvot muodostivat uuden ilmeen. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli hämmästynyt. ”Kuka…?”
Valkoinen nazorak vältteli Ylikersantin katsetta. “En ole varma, onko minun edukseni hyvä kertoa sinulle itsestäni. Otin jo valmiiksi ison riskin, kun paljastin olevani nazorak.”

Vankisellin vakiotorakka arvioi valkoista lajitoveriaan. ”Olet… Värisi… Mihin osastoon kuulut?”
Jäätutkija pitäytyi linjassaan olla kertomatta liikaa. ”En enää mihinkään, sen verran on varma.”
1034 hymähti. ”Niinpä niin… Entä minä sitten, kuulunkohan minä? Koska, no, olet aivan oikeassa. Amiraali oli epätavallisen huolissaan hyvinvoinnistani. Mutta valitettavasti… valitettavasti en osaa kertoa enempää.”

Sillä vähänpä Ylikersantti tiesi viimeisestä terveystarkastuksesta, joka häntä olisi kaappauksensa iltana odottanut.

”Sinä siis hoidit Rautasiivellä kirjanpitopuolta?” 273 kysyi. ”Oliko siellä mitään erikoista, miksi uskot Merivoimien johtajan pitävän sinua arvossa?”
Ylikersantti nosti sormensa otsalleen ja kurtisti kulmiaan. ”Joskus muistaminen tuottaa vaikeuksia… Ne eivät- eivät- eivät ole minun- Minä…!”
Jäätutkija katsoi kuulusteltavaansa. Mikä häneen oli iskenyt?

Pian 1034 sai kuitenkin puheensa ja hengityksensä tasattua. ”…ei. Vastauksena kysymykseesi, ei ollut mitään erikoista. En tiennyt mitään, mitä kymmenet muutkin Nazorakit eivät olisi tienneet.”
”Hyvä on. Ymmärrän…”
Jäätutkija ei ollut aivan varma, uskoako merinazorakia. Ainakaan 1034:llä ei ollut mitään syytä luottaa häneen. 273 oli kuitenkin luvannut administolle yrittävänsä saada nazorakista tietoja irti.

”Minkä arvoasteikon tasoisia nazorakeja tunsit?”
1034 käänsi katseensa pöytään. ”No, minä olin Amiraali 002:n ykkösmies… mutta vain paperitöissä. Sotastrategia ei kuulunut alaani. Pyörittelin kyllä lukemia kauppasaarron saaliista, mutten koskaan tiennyt, mihin laivastomme seuraavaksi ryhtyisi.”

273 nyökkäsi. ”Entä kuinka isänmaallinen olet?”
Kysymys sai Ylikersantin kasvot vääntymään outoon ilmeeseen. ”Minä… Kaikki… ei minulla koskaan ollut mitään muuta. Eihän…”
Jäätutkija katseli edessään vaikenevaa hahmoa. Uudet ajatusmallit aiheuttivat aliupseerille selvästi päänvaivaa.

Hän on ollut pitkään yksin sellissään, kaiketi vähäisessä kanssakäymisessä. Vanginvartijat eivät ole edes antaneet hänen puhua toisen nazorakvangin kanssa. Ehkä hän kaipaisi mukavampaa jutusteltavaa…

”Millaista Rautasiivellä oli olla töissä?”
Kysymys tuli 1034.lle yllätyksenä.
”Märkää. Tuulista ja märkää”, Ylikersantti naurahti väsyneesti. ”Mutta se oli koti.”
Jäätutkija ei voinut olla ajattelematta vuoritutkikohtaansa.

”En koskaan tullut erityisen hyvin toimeen muiden kanssa”, 1034 jatkoi. ”Mutta Amiraali oli aina minulle hyvä. Luulen, että siksi minusta ei pidetykään. Sanoivat minua lellikiksi ja pelkuriksi… Hmm…”
Ylikersantti piti pinen miettimistauon. ”Saattoivat… saattoivat olla oikeassakin. Ennen kuin saimme klaanilaiset Rautasiiven kannelle, en ollut koskaan edes nähnyt taistelua – oikeaa taistelua – ja myönnän olleeni kauhuissani. Sen jälkeen kuitenkin… Hmph, ehkä kaikkeen tottuu.”
Ylikersantti muisteli ensihetkiään klaanilaisten kanssa. Soturimunkkeja, pakoyritystään ja aikaansa selliosastolla. ”Taisin hävittää pelkoni merelle. Osa muista tunteistani taisi jäädä sinne myös.”

273 nojasi leukansa hansikoituihin nyrkkeihinsä. Hän ei voinut olla samaistumatta Ylikersanttiin. Molemmat nazorakit olivat kokeneet kovan matkan tähän pisteeseen.
Ja ehkä… tiedemiehen päähän nousi uusi ajatus. Ehkä sen vuoksi… hän voisi olla hyvä liittolainen.

”Minä olen ollut tasan kerran elämässäni merellä”, tiedemies muisteli. ”Noin vuosi sitten, kun Imperiumi matkasi tälle saarelle. Olen aika nuori…”
273 käänsi katseensa sivuun muistellessaan. ”Silloin juuri kukaan ei pitänyt minusta. Ei esimieheni tai työtoverini. Osaat varmaan silmieni väristä päätellä, millaisen kohtelun olen ansainnut.”
1034 pysyi vaiti. Jäätutkija arveli, ettei ole hyväksi kiinnittää enempää huomiota mutaationsa.
”Mutta yksi ei erityisesti pitänyt. Hän halveksui minua ja minä vihasin häntä… jopa niinkin paljon, että halusin tasata tilit. Pidellä asetta hänen silmien edessä ja painaa liipaisinta. Ja yhtenä päivänä minulle se tilaisuus suotiikin.”
1034 kohotti toista tuntosarveaan. Nytkö muukalainen suostui kertomaan itsestään.

”Sekaannuin Imperiumin vastaiseen toimintaan, ja nyt minua jahdataan. Lopulta pakenin ja päädyin tänne, pitkän matkan jälkeen.”
”Tapoit maanmiehesi..?” 1034 tuumi ääneen. ”Minä en ole joutunut samaan tilanteeseen. Kuitenkin… jätin yhden omistamme kuolemaan, kaukana kotoa. Hän sanoi, että se on oikein, että minun täytyi elää… Mutta minusta ei tunnu siltä. Joskus öisin, kun mieleni harhailee, luulen kuulevani hänen äänensä. Hän kuoli vuokseni, syystäni. Kannammekohan samaa taakkaa… ”

273 nosti katseensa Ylikersanttiin. Nazorak otti tiedemiehen tarinan aika hyvin.
Tiedemies vilkaisi sivusilmällään seinustalla olevaa peiliä, jonka takana ilmeisesti oli kamera.
”Hmm, sinun on varmaan palattava selliisi. Voinko tehdä vuoksesi jotain?”
1034:n katse hieman kirkastui.
”Hmm… Jos aivan totta puhutaan, tahtoisin nähdä auringot. En koskaan viihtynyt maan alla, ja Rautasiivellä oli aina niin valoisaa. Ainakin, jos muistini ei valehtele.”
”Hm, katson että voinko järjestää sen.”
Sen sanottuaan 273 puki naamionsa takaisin kasvoilleen ja käveli kuulusteluhuoneen perälle, koputtaen oveen. Vaaleanpunainen tulen toa astui sisään.
”Eiköhän palata selliin”, Tyttötahu ilmaisi läsnäolostaan. ”Tule.”

Hän auttoi käsiraudoitetun torakan ylös ja alkoi taluttaa tätä ovelle. Ennen kuin tuttu apatia valtasi Ylikersantin kasvot, tämä vilkaisi vielä huojentuneena Jäätutkijaa kohti. 273 huomasi ylikersantin nilkuttavan toista jalkaansa.

273 nielaisi. Hän toivoi, ettei ollut tullut luvanneeksi liikoja.
Ovi kalahti kiinni ja 273 jäi yksin huoneeseen odottamaan seuraavaa vankia.

Huh. Se meni paremmin kuin odotin, valkoinen nazorak mietti ja hieroi takkinsa kauluksen takana piilottelemiaan tuntosarviaan. Vaikka hän sanoikin olevansa Imperiumin kannattaja, hän vaikutti ymmärtävän petturuuteni. Ehkä jos puhun hänen kanssa uudelleen, voisin suostutella hänet liittoutumaan minun ja Klaanin kanssa. Nazorak-liittolaiset voisivat olla arvokkaita taistelussa Imperiumin johtokuntaa vastaan…

Pian 273 havahtui, kun ovi kalahti auki taas. Vanginvartija talutti tiedemiestä pidempää, tummanruskeaa nazorakia. ”Ja uutta putkeen vaan! Kehotan kuitenkin olla hieman varovainen. Tämä herra ei ole yhtä säyseä kuin se edellinen.”

Tulen toa istutti käsiraudoitetun hyönteisen tuoliin ja poistui. Vanki näytti happamalta, eikä katsonut kuulustelijaansa. Hänen kasvoissaan näytti olevan pieniä ruhjeita.
Pommituksen ajoilta varmaan peräisin.
Jäätutkija kertasi saamiaan tietoja vangista. Ilmavoimien sotilas, syöksypommikoneen lentäjä. Luutnantti 1002. Pudotettiin Klaaniin tehdyssä pommituksessa ja vangittiin moderaattorin toimesta.

”Tuota, hei”, 273 aloitti omalla äidinkielellään.
Luutnantin tuntosarvet värähtivät pystyyn ja vihreät silmät nousivat tapittamaan keskustelukumppaniaan.
”Puhut kieltäni?” vanki kysyi saman kysymyksen kuin edellinenkin.
273 nyökkäsi. ”Tiedän, että sinua on kuulusteltu jo aikaisemmin, mutta adminit halusivat minun kyselevän sinulta vielä. Lisäksi minä haluan muutenkin jutella sinulle…”
1002:n yllättynyt ilme painui kuitenkin takaisin synkäksi. Hän käänsi päänsä taas pois ja huokaisi. ”Turha vaiva. Vaikka tietäisinkin jotain kertomisen arvoista, en sitä sinulle tai muille vihollisille kerro. En vainka kuinka kiduttaisitte!”
”Onko sinua kidutettu…?” 273 hätkähti. Hän ei ollut kuullut administolta mitään mainintaa sellaisesta.
”Hmph, tiedän että se on vain ajan kysymys…”

273 nojasi takaisin tuolinsa selkänojaan. Hän oli jo Klaanissa olonsa aikana ehtinyt unohtaa, millaisen kuvan Totuusministeriö on antanut Klaanista nazorakeille.
”Voitko kertoa hieman itsestäsi?”
”Olen jo kertonut.”
”Kertoisitko uudestaan minulle?” 273 pyysi kauniisti.
Sotilas murahti. ”Luutnantti 1002, syöksypommittaja. Minut valittiin sotilaaksi ja koulutettiin Ilmavoimiin. Työskentelin aluksi miehistössä, kunnes ylenin luutnantiksi. Osallistuin Ilmavoimien pommitusoperaatioon ohjaamalla pommikonetta, mutta vihollinen pudotti alukseni alas ja jäin vangiksi.”

”Tiedätkö mitään Ilmavoimien tulevista operaatioista?”
”En.”
”Entä korkeampiarvoisempia henkilöitä?”
”Vain lähimmät esimieheni.”
”Hm, okei”, 273 nyökkäsi. Tämä keskustelu ei tulisi olemaan pitkä. ”Entä voinko minä tehdä jotain hyväksesi?”

1002 kohotti taas tuntosarveaan yllättyneenä ehdotuksesta. Hän tuijotti lattiaan ja näytti miettivän jotain. Hänen ilmeensa muuttui happamasta jopa alakuloiseksi.

”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”

273 tuijotti Luutnanttia. Tiedemiehestä tuntui kuin että lasimaljakko olisi pirstoutunut lattiaan vangin sanojen myötä.

”Mi- miksi…?”
Luutnantti vilkaisi nopeasti volitakkasvoa, mutta siirtyi jälleen välttelevästi tuijottamaan lattiaa. Hän yritti näyttää tunteettomalta, mutta hänen suupielensä vääntyivät väkisin alas.
”Tehtävänantomme oli pommittaa kaupunkia, ja jos tulisimme ammuttua alas, oli meidän silloin nieltävä DDT-kapseli ja päätettävä päivämme ennen kuin joutuisimme vangituiksi. Mutta koneeni osuessa maahan loukkasin käteni niin, etten saanut otettua myrkkyä varustevyöltäni. Sitten jo se punainen lisko-olio otti minut kiinni…”
Luutnantti huokaisi hetken ennen kuin jatkoi. ”Pommitus oli itsemurhatehtävä, ja olin jo valmistautunut etten säilyisi hengissä. Halusin uhrata henkeni kotimaani puolesta, mutta epäonnistuin siinäkin! Ja usko pois, olisin nyt kernaasti vainaa kuin puhuisin sinulle juuri nyt, hahah…”

Siniset silmät katsoivat arasti lentäjää naamion silmärei’istä. Vasta nyt hän tajusi katsoa luutnantin kasvoja tarkemmin, joita sotilas oli koko keskustelun ajan yrittänyt piilottaa katsomalla sivulleen. Ruskean nazorakin otsa oli yhdestä kohtaa kulunut ja naarmuilla, sekä sieltä täältä oli lohkeillut kuoren palasiakin.

Klaanilaisen silmät laajenivat. Mitä moderaattori olikaan sanonut?
”Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen.”
Nyt kun hän mietti, hän ei voinut olla ajattelemetta, että…
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”

273 tutki tarkemmin luutnantin olemusta. Hänellä oli huono ryhti, ja hänen kasvonsa olivat uurteiset ja väsyneet.
Aivan kuin…

Ei, ei kai hän vain…

voi ei… ei, ei, ei!

Luutnantin yllättyi, kun volitakkasvo nousi ripeästi seisomaan. ”He- hei! Älä ajattele tuollaisia! Si- sinulla saattaa olla vaikka kuinka paljon elämisen arvoisia asioita edessä…” 273 yritti hätääntyneesti keksiä jotain mitä sanoa.
”Pah, mitä muka!? Olen erotettu yhteiskunnasta vihollisen vankina, epäonnistuin tehtävässäni, sekä ilmeisesti päässänikin on alkanut jo viirata! Ja mitä tämä sinulle kuuluu, Bio-Klaanin rakki!?”
”Kyllä se kuuluu!” 273 sanoi ponnekkaasti. ”Minä voin auttaa sinua! Kuuntele, Klaani ei oikeasti ole niin paha, kuin Imperiumi väittää. Saatan voida puhua Klaanin johtajille. Sinut ehkä vapautetaan, jos lupautuisit auttamaan meitä!”
”Hah! Vaikka puhutkin hämmentävän hyvää zankrzoraa jollakin ihmenaamiollasi, sinä et minua niin helposti vihollisen leiriin huijaa, toa!”

Siinä vaiheessa 273:n itsehillintä petti. Valkoinen käsi tarttui naamioon ja riuhtaisi sen päästään, lennättäen mukanaan hatun lattialle. Harmaa naamio kalahti pöydälle.

Näky vaiensi luutnantin tehokkaasti. Lentäjä aukoi suutaan hakiessaan sanoja näylle, jota ei pystynyt käsittämään.
”Si- sinäkö… olet nazorak?”
Tiedemies nyökkäsi. Vasta nyt hän huomasi kuinka kiihdyksissä oli. Hän yritti rauhoittaa sykkeensä.

Luutnantin silmät olivat kuin lautaset. ”Mutta miten… si- sinähän autat klaanilaisia? Otettiinko sinutkin vangiksi?”
273 sulki silmänsä ja pudisti päätään. ”En. Imperiumi haluaa minut hengiltä. Olen Klaanin suojeluksessa…”

1002:n kasvoilta paistoi järkytys ja epäusko. ”Olet loikannut vihollisleiriin?”
”Klaanilaiset ovat oikeasti hyväntahtoinen kansa. Klaanin johtajat ottivat minut hyvin vastaan. He kohtelevat minua jopa paremmin kuin nazorakit!” 273 lausui. ”Sinun ei tarvitse kokea velvollisuudentuntoa Imperiumia kohtaan, sillä se ei ole muuta kuin käyttänyt sinua hyväksi!”

1002:n ilme tummui hetkessä. Hän puristi leukansa tiukkaan irvistykseen. ”Sssinä valehtelet… krrrzz-zh! Si- sinäh yrität huijata, senkin vääräsilmä!”
273 ei ollut huomannut, kuinka vanki oli hiljaa noussut seisomaan kyyryasentoon. Hitaasti luutnanti kohottautui kaksikon välissä olevan pöydän ylle.

”KRRSSINÄ PETIT PUHTAAT!”

Jäätutkija ei ehtinyt reagoida, kun ruskea nazorak ponnisti jaloillaan. Varjo heilahti 273:n näkökentässä, jota seurasi kova tömähdys. Nazorak oli jysähtynyt jaloilleen pöydälle, aivan valkoisen eteen. Vaikka luutnantin yläkädet oli sidottu tämän selän taakse, oli hän silti saanut aukaistua siipensä lisäpotkuun.
273 tuijotti suoraan hurjistuneen vangin vihreisiin silmiin. Jäätutkija ei ollut koskaan nähnyt samaa katsetta nazorakilla. 1002:n silmät leiskuivat kuin rahilla.

”K- Ki- KIÄÄÄH! ANASTAJIEN KOIRAAH!”
Nazorakin pihtihampaat räjähti amolleen ja sylki roiskui 273:n päälle. Kauhistunut tiedemies kaatui tuolillaan selälleen, kompuroiden kauemmas häntä hamuilevasta lajitoveristaan.
Ka- karzahni sentään!

Lattialla makaava tiedemies näki, kuin hurjistunut luutnantti valmistautui loikkaamaan hänen kimppuunsa. Ruskea nazorak sähisi.
Se kuitenkin pysähtyi, kun huoneen läpi lennähtävät nuolet sohahtivat pöytään nazorakin molemmin puolin. 1002 käänsi katseensa nopeasti ovelle.
”Body! Ota vanki kiinni, minä suojaan!” haukasvoinen Taibu huusi, virittäen jouseensa uuden nuolen. Hänen ohitseen huoneeseen juoksi roteva titaanivartija. Ennen kuin 1002 ehti väistää, titaani kaappasi nazorakin olkavarsistaan tiukkaan pihtiotteeseen. Body alkoi retuuttaa vankia ulos, luutnantin riuhtoen, potkien ja sähisten.
Vielä ennen kuin vanginvartijat saivat hänet kiskottua kuulusteluhuoneen ovesta ulos, 1002 heitti nazorakklaanilaisen tappavan katseen.

”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”

Huoneeseen yksin jäänyt 273 hengitti nopeasti. Hän yritti varovaisesti noista seisomaan. Hän huomasi vapisevan voimakkaasti. Hän kuitenkin huomasi jonkun ilmestyvän auki jääneelle ovelle.
”Voi perse! Se oli lähellä…” tilannetta viereisestä peilihuoneesta seurannut Paaco totesi. 273 nosti katseensa kultavihreään toaan. Hetken tilannetta sulateltuaan hän kuiskasi ”Ti- tietävätkö vartijat nyt et-”
”Älä huoli, ehdin tehdä naamiolla illuusion jossa olit takea. Toivottavasti he eivät tule kyseenalaistamaan sitä.”
273 noukki lattialle tippuneen naamionsa ja heinähattunsa. ”Tuota, onko arvaukseni totta, että luutnantti on yrittänyt… riistää henkensä?”
Moderaattori hieroi niskaansa. ”Ikävä kyllä joo. Vartijat äkkäsivät hänet takomassa päätään betoniseinää vasten. Hänet on kyllä otettu tiukempaan valvontaan, mutta asialle ei valitettavasti voi oikein muuta tehdä.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Mikset kertonut siitä suoraan aiemmin?”
”Äsh! Ai joo, olisi ehkä pitänyt. Olen hieman huono puhumaan tällaisista. Lisäksi ajattelin että sinun on suhtauduttava vankeihin mahdollisimman neutraalisti.

273 tyytyi nyökkäämään. Hän puki naamion ja hatun päälleen. ”Saaco.”
”Häh, minä?”
273 madalsi ääntään. ”Älkää olko 1002:lle ankaria. Hän on kokenut kovia, ja hänen reaktionsa oli aivan ymmärrettävä.”
Paaco kohensi aurinkolaseja naamiollaan. ”Joo. Mutta älä sinäkään itseäsi soimaa. Äskeinen taisi olla aika järkytys teikäläiselle. Tuletko Kahvioon tämän jälkeen? Voin tarjota limun tai vaikka kaljan.”
”Ei kiitos, taidan mennä vain suoraan huoneeseeni. Haluan hieman rauhoittua yksin.”
”Oo ja koo, mene vain.”


Metallikalossit kopsuivat käytävään, kun hameeseen ja takkiin sonnustautunut tiedemies laahusti Klaanin käytävillä. Moderaattorin neuvoista huolimatta hänen mielensä oli apea. 273 huokaisi.
No, kyllä minä tiesin että noin siinä saattaisi käydä. En vain ajatellut, että sotilaskaan käyttäytyisi noin aggressiivisesti…
Mutta tietystihän hän on Imperiumin sotilas. Propaganda puree paljon syvemmin sotilaisiin, koska miten muuten heidän taistelutahto pidetään yllä.

Nazorak kääntyi risteyksestä uudelle käytävälle.
Olen silti huolissani luutnantista. Toivottavasti häntä valvotaan paremmin…
273 sulki väsyneesti silmänsä.

Tip.

Tip. Tip.

273 avasi silmänsä ja hieroi leukaansa naamion alla. Tosin puhuminen 1034:lle meni positiivisesti yllättävän hyvin. Pitänee käydä lähiaikoina puhumassa admineille. Jos saan luvan käyttää häntä ulkona, saan tilaisuuden jutella hänelle vapaammin. Voi olla, että hän olisi vahva liittolain-

Huone. Tumma ja harmaa.
Seinill
ä merkintöjä. Logoista.
Numeroista ja kaavoista.

273 inahti. Hän joutui taas ottamaan tukea seinusta.
Äh. Ta- taas. Nyt ainakin olen varma. Minun on selvitettävä mitä päässäni tapahtuu…

Äidin päivä

Tawan toimisto

”Kiitos huomioistasi”, Tawa lausui. ”Otamme Vasellin uudelleen käsittelyyn, kunhan meiltä liikenee aikaa.”

Pöydän toisella puolella pieni le-matoran Plaploo kumarsi lyhyesti ja oli jo kääntymässä, mutta muisti jotain. Adminaaliselle audienssille oli toinenkin syy.
”Ai niin vielä, Admin Tawa, mieleeni juolahti jotain. Selleissä… siellä oli sellainen torakka, sanoi olevansa… Mikäköhän se numero nyt oli? Joku kymppi ja jotain?”

Tawa nyökkäsi kannustavasti. ”Jatka toki.”

”Niin, no… Vaikutti aika huonovointiselta. Onko… Tai siis, en minä mitään epäile tai näin, mutta miten heitä tai siis häntä ruokitaan ja hoidetaan?”

Juuriadmin piti pienen miettimistauon, jonka aikana kaivoi kyseisen vangin ajatuksistaan.
Ylikersantti 1034.

”Aivan, kyllä. Muistan hänet”, Tawa vastasi. ”Hän saa samaa ruokaa kuin kaikki muutkin vangit. Viime aikoina se on ollut vähemmän kuin ennen, mutta pidämme heistä huolta. Tällä viikolla ovat tainneet saada perunapuuroa. Kupekin katsoi häntä, eikä löytänyt mitään vikaa… huolestuttava tilanne kyllä, mutta ei sellainen, jolle osaisimme tehdä mitään.”

Plaploo nyökkäili johtajansa sanoille.
”Oliko siinä kaikki?” Tawa vielä kysyi.
”Juu, Admin Tawa!”

Plaploo kumarsi vielä kerran ja käännähti ympäri. Hän asteli toimiston ovelle ja katosi oven heilahduksen myötä Tawan näköpiiristä.
Juuriadmin otti piironginlaatikostaan almanakkansa, johon oli merkinnyt päivän aikataulunsa. Lattialta kuului naputtavaa ääntä. Toan katse laskeutui almanakasta lattialle.
Nöpö seisoi Tawan tuolin vieressä ja pyrki herättämään emäntänsä huomion rummuttamalla pienillä saksillaan toan jalkaa. Sen saatuaan Nöpö vain tuijotti toaa pallosilmillään.

Tawa hymähti. ”No Nöpö, ei sinulla vielä ole ruoka-aika.”
Nöpö vastasi kiehnäämällä adminin jaloissa ja tapittamalla vieläkin intensiivisemmin.
”Hmph”, toa tuhahti. Harva pystyi vastustamaan pienen ussalin tuijotusta, mutta Tawa piti nyt päänsä. Hänen seuraava vieras varmaan odotti jo.

”Seuraava!” admin totesi heleällä äänellään.
Ovi avautui ja huoneeseen kurkisti toimistossa jo tutuksi käynyt olento.

”Helei. Käy istumaan”, Tawa totesi.
”Tervehdys, admin Tawa”, 273 tervehti riisuessaan hattuaan ja naamiotaan. Nazorak istuutui adminia vastapäätä olevalle tuolille. Sinisilmät vilkaisivat huoneen sivulle. Pieni ussalrapu kipitti takaisin omalle tyynylleen. Nöpö tapitti nazorakia takaisin. Taas tuo hassu täti on täällä.

Tawa poimi työpöydältään punaisen termarin. ”Otatko teetä?”
”Hm, mikäs siinä”, 273 vastasi, avaten hieman takkiaan. ”Öh, voinko kysyä, miksi halusit juhua minulle?”
Sähkön Toa otti piironginlaatikosta kaksi kuppia ja alkoi kaataa punertavaa nestettä niihin. Juoma hyörysi.
”Tämä on vain rutiinitarkastus. Haluan kuulla, miten elämäsi Klaanissa on alkanut”, Tawa totesi, ojentaen kupin Jäätutkijalle. Nainen laski kyynärpäänsä mahonkipöytäänsä vasten ja kohotti oman teekupin huulilleen. ”Joten näin suoraan sanottuna, mitä sinulle kuuluu?” Toa kysäisi, puhallellen juomaa viileämmäksi.

Nazorak maistoi teetä varovasti kielellään. Hän ei juurikaan välittänyt teestä, mutta aina se välillä maistui. Jäätee oli ollut hyvää kun hän oli sitä kerran päässyt maistamaan. Joskus Pesän upseeriklubilla hän oli kokeillut erilaisia kahveja.
”Ihan hyvää, luulisin…” nazorak ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Tawalle tapaamisistaan Klaanin toien kanssa. Kepen tapaamisesta hän ei uskaltanut kertoa, koska Guardian ei todennäköisesti ilahtuisi jos kuulisi nazorakin sekaantuneen hänen tutkimuksiin. Matorosta puhumisesta ei lienisi haittaa, jos tiedemies ei kertoisi kyselleensä liikaa Nimdasta.

”Tosin… Admin Guardian kävi huoneessani jokunen säivä sitten ja vei elementtikiveni, vaikka moderaattorit olivat antaneet minun ritää sen.”
Tawa kohotti kulmiaan. ”Kertoiko hän syytä?”
”Sanoi egäilevänsä sen olevan vaarallinen, vaikka omien tutkimuksieni mukaan sen ei jitäisi olla. Guardian halusi kuitenkin testata sen Klaanin tieteilijöillä. Anteeksi jos sanon hieman ikävästi, mutta Everstinne vaikuttaa ajattelevan jokaisen vihollisen kädessä käyneen esineen voivan räjähtää. Vaikka lusikan.”
”Geellä on syynsä olla varovainen. Eiköhän hän ennen pitkää ala luottamaan sinuun. Ehkä jonain päivänä huomaatte olevanne parhaat ystävät” Tawa totesi ykskantaan. Pitkä teen siemaus.
”Hmvh. Hankala uskoa. Olen tuntenut hänen laisiaan ennenkin…”

”No… miten olet sopeutunut linnakkeeseen? Oletko tutustunut muihin asukkaisiin?” toa päätti vaihtaa aihetta.
”Hm, tavasin toissatäivänä Kek- öh, Kel-” 273 yritti taivutella suutaan sanoakseen sen oikein, ”no, sen matatukasvoisen tiedemiehen. Vaihdoimme muutaman sanan. Tiedejuttuja… ja eilen tutustuin Matoro-nimiseen jään toaan, kun kävin Suuren Hengen temgelissä.”
”Aa, Kepe ja Matoro. Mukava kuulla. Heilläkin on ollut hieman rankkaa viime aikoina…”

Nazorak katsoi Tawaa kulmiensa alta samalla kun joi. Tiedemies mietti, että olisiko nyt hyvä hetki kysyä.
”Tuota noin.”
”Hmm?”
273 kröhi kurkkuaan. ”Minä satuin katsomaan uutisia ja lukemaan vanhoja lehtiä saadakseni lisää tietoa sodan tilanteesta. Ja sain ensi kertaa kuulla sellaisesta asiasta kuin Nimda. Imleriumi kuulemma tavoittelee sitäkin. Mietin, että onko Nimda sellainen asia, josta minun kannattaisi tietää enemmänkin?”
Tawa vaikutti suoristavan ryhtiään. Hän mietti hetken hiljaa totinen ilme kasvoillaan.
”Mitä… sinä olet jo kuullut siitä?”
”Satuin kysymään siitä juuri Matorolta, joka sattumalta kai on jonkinlainen ekswertti asiassa. Hän väitti kivenkovaan Nimdan olevan vaarallinen kaikille. Ja jos käsitin hänet oikein… niin Nimda on jonkinlainen, öh, ajatuksia todeksi tekevä ase?”

Kullankeltainen neito sulki silmänsä. Voi, kuinka arkaan paikkaan osuitkaan…
Nazorak katsoi, kuinka salaman nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi selkä tiedemieheen päin, katsoakseen ikkunasta ulos aukeavaa näkymää. Hänen äänensä oli vakava.
”Kaikki mitä Matoro puhui sen vaarallisuudesta on totta. Meidän käsityskykemme ei välttämättä pysty käsittämään, kuinka suuri voima Nimdan siruissa piilee…”

”… Joten, Klaani yrittää estää ajatusaseen jalasten jäätymästä nazorakeille?”
”Kyllä. Tai muille Allianssin jäsenille. Tai kenellekään, joka haluaa käyttää sitä viattomia vastaan.”
Tawa ei elettä huomannut, mutta nazorak kohotti hieman toista tuntosarveaan.
”Entä Klaani sitten…? Jos kauhunki saisi ihmeaseen käyttöönsä, käyttäisittekö sitä sodan voittamiseen.”

Oli hetken hiljaista. 273 alkoi jo pelkäämään, että oli ylittänyt rajan valtuuksissaan kysyä aiheesta.
”Ensisijainen suunnitelma on ollut niiden kerääminen ja tuhoaminen, ettei kukaan enää pystyisi käyttää niitä”, Tawa totesi, ”mutta siinä tilassa missä sota nyt on, administo harkitsee lopulta kaikkia vaihtoehtoja.”

Tawa kääntyi taas. Istuutumisen sijaan hän käveli huoneen oikealle sivulle ja nappasi tyynyllä maanneen ussalin syliinsä. Hän käveli pöydän ääreen ja istuuduttuaan laski Nöpön syliinsä.
”Olen pahoillani, Jäätutkija, mutten voi kertoa enempää. Ei siksi, että olet nazorak, vaan siksi että olet jäsen. Emme voi luottaa siihen ettei tieto leviä vieraisiin korviin. Ymmärrät varmaan?”
273 nyökkäsi. ”Ymmärrän. Kiitos ja anteeksi että vaivasin asialla…”
Tawa tuijotti nazorakia. ”E- ei sinun tarvitse pahoitella.”

Tawa silitti sylissään istuvaa Nöpöä. Jäätutkijalle vaikutti edelleen vieraalta puhua esimiehilleen.
”Siitä tulikin mieleen”, 273 sanoi yllättäen. ”Adminaukiolla oli eilen mielenosoitus. Onko niitä useinkin?”
”Ovat lisääntyneet viimeaikoina. Pakolaiskriisi herättää levottomuutta kaupunkilaisissa” Tawa totesi juoden teensä loppuun. Niin teki Jäätutkijakin.
”Hmh, valitettava tilanne. Sota ei säästä ketään helvolla…” nazorak sanoi. Hänen ilmeensä muuttui apeammaksi.

Klaanin äiti kävi mielessään läpi viimeisiä kuukausia. Totta puhut.

”No, ehkäpä päätän sulkea kaikki kuparikaivoksiin ja ostan Nöpölle ussalinruokaa. Pienoinen ei ole koskaan kylläinen”, Tawa hymähti yllättäen ja silitti ravun kuorta. Ussal kehräsi.
”Kuinka kauan olet omistanut hänet?” valkoinen nazorak viittasi ussaliin.
Kysymys sai Tawan hymyilemään. ”Löysin Nöpön, kun tulimme tälle saarelle. Se oli vasta poikanen. Ja kaiken lisäksi orpo, ilman emoa tai muita ussaleita pitämässä siitä huolta.”
Tawa katsoi pientä ussalia hartaasti samalla kun keltaiset sormenpäät silittivät rahin pintaa.
”Joten otimme sen huollettavaksemme. Nöpöstä Klaanin sinilippukin keksittiin.”

273 nojasi leukansa nyrkkiinsä. Huoleton rahi hymyilytti häntäkin, jonka suuret, tappien päissä olevat silmät näkyivät pöydän ylitse. Ussal näytti olevan ihanan tietämätön sodasta, Nimdasta, kuin Sinertävistä käsistä.
”Sinänsä on hieman kadehdittava ajatus, että suvullisesti lisääntyvillä raheilla on herheet ja huoltajat, jotka hoivaavat soikasiaan. Me kanistereissa tulleet jäädymme yksin kylmään maailmaan…”
Tawa ei voinut kuvitellakaan, kuinka suurta tahatonta ironiaa nazorakin sanat sisälsivät.
”Mutta onhan meillä yhteisömme ja ystävämme tukemassa meitä.”
273 tuijotti lattiaan ja huokaisi. ”Silti aina jotkut suurissa yhteisöissä ovat niin yksin.”

Tawa nosti vihreät silmänsä valkeaan nazorakiin. ”Hei muuten. Tuosta sinun puheestasi tuli mieleen. Sinä olet varmaan huomannut, öh, aksenttisi?”
273:n kasvot vihersivät, kun hän nyökkäsi. ”Kyllä. Everstinne siti hieroa sitäkin naamaani…”
”Ehkäpä sinun pitäisi hieman harjoitella ääntämistä.”
273 kohotti taas tuntosarveaan. ”M- miten muka?”
”Jos minä yrittäisin hieman auttaa siinä?”
”E- ei sinun tarvitse-”
”Höpön löpön”, Tawa totesi tiukasti ja hymyilin. Toa tarttui Nöpöä kyljistä ja nosti rahin ilmaan. Nöpö räpytteli silmiään kummissaan.
”Yritä lausua ’Nöpö’. ’Nö – pö’.”

273 mietti pähkäili hetken, ennen kuin yritti. ”Nö- n- nöhö…”
Tawan suupieli painui vinoon. ”Kokeillaan uudestaan. Nö – pö.” Tawa heilutti rapua kevyesti ylös ja alas painottaessaan tavuja. Ussal oli lähinnä kummastunut.
”Nö – sö…”
”Nö – !”
”Nö – rö.”
Nazorak näytti oikeasti pinnistelevän löytääkseen puuttuvan äänteen suustaan.
”Tawa, ei tämä onnistu”, tiedemies tuskastui. Toa nyökkäsi lopulta kannustavasti. Hän ei halunnut uuden jäsenen pahoittavan mieltään enempää.

Tawa oli jo laskemassa rapua takaisin syliinsä, kun se alkoi vikisemään ja napsuttelemaan saksiaan.
”Noh, mikäs nyt?”
Nöpön tappisilmät tapittivat nazorakia. Rahi yritti sännätä kohti klaanilaista, mutta sen äitinsä kädet pidättelivät rahia ilmassa.
”Öh?” 273 kysyi.
Tawa nousi ylös ja käveli nazorakin eteen, kannatellen Nöpö ilmassa.
”Onko sinulla asiaa Jäätutkijalle?” nainen kysäisi rahiltaan. Valkoinen nazorak yritti säilyttää pokkansa, kun mustat pallosilmät tuijottivat häntä. Nöpön sakset kuitenkin hapuilivat jonnekin ylemmäs, torakan pään ylle.
”Haittaako?” sähkön neito tajusi kysyä ensin.
”E- ei kai…?”

Tawa nosti Nöpöä vielä ylemmäs, tiedemiehen pään ylle, jonne ussalin pihdit hapuilivat. Nöpö alkoi välittömästi nuuhkimaan nazorakin tuntosarvia. Ne taisivat muistuttaa ussalia tämän omistaan.
Mutta missä on silmät?

Tawa yritti kätkeä hymyään. 273 oli lähinnä todella hämmentynyt.

Yhtäkkiä rapu tarrasi tuntosarven tiukkaan pihtiotteeseen.

”AAAAAAAAAAAAAARRH!” 273 parkaisi. Tawa säikähti niin että pudotti Nöpön, joka jäi roikkumaan pihdillään torakan sarvesta. 273 kompuroi ylös kasvot irveessä.
”Aiaiai! Otazezoisotazezoisotazezois!” tiedemies kiljui, kun rapu roikkui tämän tuntoelimestä koko painollaan.
”Voi ei Nöpö-kulta päästä irti ei Nöpö ei mitään hätää äiti on tässä älä revi hänen sarvea irti…” Tawa rauhoitteli, saaden napattua pienen ravun syliinsä. Pitkän maanittelun jälkeen Klaanin maskotti päästi irti torakan ulokkeesta.

Pelästynyt rahi laskettiin suosiolla maahan, josta se tuhahtaen kipitti takaisin tyynylleen.
”E- et kai satuttanut itseäsi?” Tawa kysyi huolissaan ja järkyttyneenä välikohtauksesta.
Nazorak oli vajonnut kyyryyn tuolilleen, pidellen tuskaisesti päätään. ”E- en. Sa-sarvet ovat vain a-aika herkkä alue…”

Tilanne rauhoittui ja toa ja nazorak keskustelivat vielä tovin, kunnes Juuriadminin oli palattava takaisin tärkeämpiin töihin. 273 oli jo pukenut päälleen ja menossa kohti toimiston ovea.
”Oli mukava jutella. Toivottavasti alat tuntea olosi kotoisaksi Klaanissa”, Tawa sanoi.
”Joo. Kiitos samoin. Näkemiin, arvon admin.”
Juuri ennen kuin nazorak oli tarttumassa ovenkahvaan, keltainen nainen mieleen palasi se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi puhuessaan Plaploon kanssa.
”Hei! Odotatko hetken.”
273 kääntyi katsomaan Tawaa. ”Hm, mitä?”

Tawa mietti hetken, ennen kuin sanoi asiansa. ”Klaanin vankiosastolla on kaksi nazorakia sotavankeina. Ylikersantti 1034 Rautasiiveltä ja luutnantti 1002, hävittäjäpilotti. He ovat olleet Klaanissa jo pitkään. Olemme kuulustelleet heitä, mutta he eivät joko tiedä mitään tai eivät ole suostuneet kertomaan. Mietin, että saattaisitko sinä heidän maamiehenä käydä jututtamassa heitä, jos he puhuisivat sinulle paremmin?”
273 vaikutti hämmästyneeltä. Nazorakeja Klaanissa. Mit- tai, hmph. Tietysti. Kyllähän sodassa sotavankeja otetaan…

”Öh, minä mietin asiaa. En ole varma onko hyvä että yksikään nazorak tietää elossa olostani.”
”Ymmärrän”, Tawa nyökkäsi. ”Ilmoita päätöksestäsi moderaattoreille. He ohjaavat sinut selliosastolle.”
”Okei. Näkemiin.”
”Helei. Muista juoda vettä.”
”…”

273 astui käytävään. Ovi naksahti kiinni.
Yhtäkkiä Jäätutkija voihkaisi. Hän kompuroi vasten edessä olevaa seinää. Hän kohotti käden ohimoilleen.


hhhhhhHHHHHHMMROOOOOOOAAAAAAAHHHHHHmmmm!
Maa vapisi
hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!

Nazorak katsoi kiivaasti ympärilleen. Hän hengitti syvään.

Olivatko Klaanin äiti ja ussalpoikanen kuulleet saman? Nazorak pudisti päätään. Hänen täytyi selvittää ajatuksia huoneessaan.

Jään sotkija

Bio-Klaani

Oli tuulinen syyspäivä. Taivas oli tiukasti harmaassa pilvipeitossa ja ilmassa saattoi tuntea kostean tihkusateen. Värikäs kaupunki näytti vähemmän värikkäältä harmaassa säässä.
Voimistunut tuulenpuuska lepatutti kadulla kävelijän raidallista hametta. Hameeseen pukeutunut tarttui äkkiä kankaaseen ja pakotti sen pysymään alhaalla. Hän kirosi mielessään. Hame ei ehkä ollut parhain valeasu kaikkiin tilanteisiin.

273 oli päättänyt lähteä kävelylle linnaketta ympäröivään kaupunkiin vielä silloin kun oli valoisaa. Nazorakin huone oli tuntunut hänestä tunkkaiselta, joten Jäätutkija oli päättänyt lähteä haukkaamaan happea ja tutustumaan taas Klaanin kaupunkiin.
273 haukotteli naamionsa takana. Hän oli nukkunut huonosti miettiessään asioita. Toivottavasti raikas ilma tuo uutta puhtia aivoihini. Voisin ehkä myös etsiä rauhaisamman paikan ajattelua varten…

Kepe ja Jäätutkija olivat eilisiltana jatkaneet keskustelua hetken ennen kuin nazorak oli päästänyt tiedemiehen siivoamaan työhuonettaan. Valkoinen nazorak ei tietenkään ollut voinut ottaa elementtikiveään mukaansa, mutta pelkästään sen näkeminen ja piteleminen oli tuntunut hänestä helpottavalta. Toa oli sanonut tekevänsä sille vielä joitain testejä, kunhan saisi hankittua parempaa laitteistoa. Nyt kun jälkikäteen ajatteli, 273:sta tuntui oudolta että keksijällä oli ollut niin vähän työvälineitä pajassaan. Ehkäpä osa oli mennyt jotenkin rikki?

Nazorak huomasi saapuneensa kaupunkia halkovan joen törmälle, jonka ylitse Ussalinselkä kulki. 273 päätti ylittää sen. Sen verran hän kaupungista tiesi, että joen toisella puolella sijaitsi temppelikortteli. Se lieni hyvä paikka tutustua kaupungin arkkitehtuuriin.

Harmaa joki kohisi terässillan alla. Vastausten etsijä uppoutui aatoksiinsa.
Kepe antoi minulle viimein onneksi joitain vastauksia, nazorak mietti. Nyt Lehu-metsän arvoitus oli selvä. Ainakin hän uskon sen olevan. Elementtikivi saattoi olla Kätösten heikkous, mutta tiedemies ei varsinaisesti ollut valmis hyödyntämään sitä ilman tarkkaa varmuutta.
273 saapui sillan puoliväliin.
Mutta entä sitten jatkoni? Aavekädet ovat valvottaneet minua, koska en ymmärtänyt niiden motiivia jättää minua henkiin. Todellisuudessa se ehkä olikin vain tuuria. Onko minulla syytä jatkaa Kätösten salaisuuksien selvittämistä? Toisaalta en tällä hetkellä voi tehdä muutakaan, kun oppia lisää Imperiumin aikeista…
Nazorak saapui joen toiselle puolelle, Sielunlähde-nimiselle kadulle.
Ja siinä taas Kepe antoi vain lisää kysymyksiä. Mikä on Nimda? Jonkinlainen superase, jonka johtoporras haluaa käyttöönsä? Ilmeisesti Kätöset liittyvät senkin etsintään. Olikohan kapinallismielisten nazorakien metsästäminen vain peitetarina Käsille?

273 oli tuijotellut kävellessään maahan ja vasta nyt hän huomasi olevansa perillä. Kadun oikealla puolella nazorakin siilmiin osuivat värikäs suitsukekauppa ja hautaustoimisto. Heti niiden takana kohosi korkea kupolikattoinen rakennus, jonka tiedemies tunnisti Mata Nui -uskon temppeliksi. Rakennus jäljitteli Metru Nuin Suuren temppelin tyyliä. Kadulta katsoen pääkupolin oikealta sivulta jatkui käytävä pienempään kupoliin.

Hmm? Jäätutkijan huomio kiinnittyi takaisin kadulle. Rakennuksen päässä Suuren Hengen temppelistä olevan kappelin pihalla oli paljon matoraneja. Rakennuksen ulkopuolelle oli koottu jopa telttoja rituaalitoimituksia varten. Ilmeisesti pyhätöstä oli loppunut tila pakolaisten vuoksi, joita tutkija oli nähnyt kaupungilla sankoin joukoin.

273 vilkaisi taas Suuren Hengen temppeliä. Noh, voisi kai mennä katsomaan sisältäkin.
Nazorak kapusi temppelin portaat ylös ja käveli puolikaaren muotoisesta ovesta sisään. Harmaasta kivestä rakennettu Mata Nuin huone oli tilava, ja tilaa halkoivat jyhkeät tukipilarit. Pyöreän huoneen keskellä kohosi koroke, jolla tiedemies uskoi temppelin papin pitävän saarnaansa.
Valkoisen nazorakin katse kierteli kupolimaisessa tilassa. Kaarevaan kattoon maalatut värikkäät freskot ja seinillä olevat matoran-kieliset kirjoitukset kertoivat Mata Nuin legendasta sekä matoranien kulttuurin päävaiheita. Toistuvia teemoja olivat Kolme Hyvettä, matoranit ja toat sekä Suuren Hengen langenneet enkelit.

Nazorak kuljetti hansikoituja sormiaan pääosin ympyräkirjaimilla kaiverrettujen seinäriimujen päällä. Hän pyrki pysymään mahdollisimman syrjässä, koska Temppelissä oli muitakin vierailijoita.
Tiedemies huokaisi itsekseen. Sinänsä sääli, että nazorak-kulttuuri on ateistinen. Uskonnoissa on tietty kulttuuriarvo, jota aatteet eivät voi korvata.
Mutta Imperiumin lapsena ja etenkin tiedemiehenä Jäätutkija oli omaksunut nazoraklaisen maailmankatsomuksen. Jumalia ei ollut, eikä mikään yliluonnollinen voima ohjastanut tai auttanut heitä taipaleellaan. Oli vain ensimmäisinä Viisisakaraisen Maailman päällä kävelleiden Puhtaiden syntymäoikeus, jonka senkin myöhemmin tulleet olivat nazorakeilta riistäneet. Vain puhaltamalla yhteen hiileen nazorakit saattaisivat saavuttaa lajin yhteisen, lopullisen päämäärän.
Tosin, nazorak mietti. Hän käänsi katseensa yhteen seinälle kaiverrettuun riimuun. Kolme pistettä ja niitä ympäröivät kaaret.
Vaikka en uskoisikaan jumaliin, niin… jotenkin minusta tuntuu, että kaikelle kokemalleni, kaikelle kärsimykselleni on olemassa jokin syy. Tai ehkä vain haluan uskoa niin… haluan ajatella, että minun elämälläni on jokin merkitys ja päämäärä. Olisi ehkä hieman masentavaa ajatella, että mikään maailmassa ei olisi muuttunut vaikka minua ei koskaan olisikaan ollut olemassa.
Huomaamattaan Jäätutkijan käsi puristui nyrkkiin. Hän muisteli hetkiä elämässään jolloin ei itsekään ollut uskonut siihen.
Eih, älä ajattele niitä. Se tietää vain päänsärkyä…

Hän jatkoi. Metallikengät kalahtelivat kivitiililattiaan. 273 kierteli seinänvierttä ja tarkasteli pyöreän muotoisen huoneen sivuille symmetrisesti aseteltuja patsaita. Volitakin kapeita silmäreikiä takaisin tuijotti mustasta kivestä veistetyn, rosoisen patsaan viirumaiset silmät.
Makuta. Matoranien pelkäämä pimeys. Liekö todellisuudessa vain voimakkaasti elementtienergiaa kanavoiva olento…
Vastausten etsijä tiesi ajattelevansa kuten tiedemies. Suurimmatkin uskonnot ja legendat saattoivat alkaa vain huhuista ja väärin ymmärretyistä tapahtumista.
273 siirtyi taas eteenpäin. Hän oli kohta kiertänyt puolet huoneesta. Nyt pienen hyönteisen edessä kohosi iso, munan muotoinen patsas. Se näytti todella pelkistetyltä. Viirumaiset silmät ja pyöreän pisteen muotoinen suu näyttivät katsovan suoraan ulko-ovelle.
Sinänsä hieman veikeän näköinen… 273 hymähti. Jos joku olisi kuullut hänen ajatuksensa, nazorak uskoi että kyseinen uskovainen olisi saattanut harmistua. Outoa ajatella, että kasvot jotka eivät yhdelle merkitse juuri mitään voi merkitä toiselle jotain paljon enemmän…

273 katseli vielä hetken seinien kaiverruksia, ennen kuin hänen huomionsa suuntautui huoneen oikeassa reunassa olevaan oveen, joka ilmeisesti johti sivukupoliin. Nazorak vaihtoi huonetta.

Temppelin sivukupoli näytti olevan omistettu Suuren Hengen puolustajille. Seinillä oli Suuria Naamioita ja legendaarisia Toa-Työkaluja. Kaiverrokset seinissä esittivät ajan aamun sankareita, ensimmäisiä toia. Kattoikkunoiden läpi himmeä valo loi huoneeseen hämyisän tunnelman.
Salissa oli myös pienempiä kupoleita, joista elottomat naamiokasvot katselivat eri suuntiin. Jäätutkija oli kuullut Toa-Suvista yhdellä luennolla matoralaisten kulttuurista, mutta ei ollut odottanut näkevänsä joskus niitä. Temppelissä niitä oli useita.
Matoralaisten evoluutio toiksi on kuulemma sidoksissa näihin rakennelmiin. Onkohan lajilla ollut aikojen alusta lähtien näitä, vai onko laji kehittänyt erillaisia kehittymistapoja ajan kuluessa?
Nazorak kumartui yhden Suvan ylle ja kopautti varovasti sen kantta. Kuulosti metalliselta.

”Öh, oletko ihan oikeassa paikassa?” miesääni keskeytti tutkijan ajatukset.

Nazorak kääntyi. Hän ei ollut huomannut lainkaan toaa, joka oli ilmeisesti meditoinut yhdessä kulmassa. “Ömm, k-kyllä kai. En varsinaisesti tiedä, kuuluisiko minun olla muualla…”
”Olisin mielelläni yksin”, Mustalumi totesi.
“Ai, anteeksi”, nazorak säpsähti toan äänenpainoa. Hän ei ollut ajatellut häiritsevänsä ketään lähes tyhjässä huoneessa. Jäätutkija loittoni tarkastelemaan huoneen seinillä olevia kaiverruksia, vähän matkan päähän toasta.

Matoro huokaisi ja hiippaili takaisin nurkkaansa. Hän sulki silmänsä. Teleskooppisilmät olivat kynnyksellä. Hän yritti keskittyä kivisten seinien kylmyyteen. Varjoihin, joissa hän näytti sinertävältä. Mitä hän oli ajatellut ennen hiipparia? Hän ei muistanut. Ajatusketju oli katkennut täysin. Ärsyyntyminen vaikeutti rentoutumista entisestään.

Matoro istui hetken täysin liikkumatta. Näytti siltä, että hän oli löytänyt keskittymisensä.
Klonk klonk. Matoro puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hameeseen pukeutuneen muukalaisen kengistä lähti häiritsevän ontto ääni jokaisella askeleella.
Matoro raotti toista silmäluomeaan. Volitakkasvoinen näytti haahuilevan ympäriinsä kammiossa. Tämä ei näyttänyt vieläkään tajuavan huoneen olevan pyhitetty toille.

Matoro kuitenkin yritti sulkea häiriötekijän mielestään. Hän halusi ajatella rauhassa.

Tuli hetken hiljaista. Matoro avasi taas silmänsä. Oliko neitonen lähtenyt jo? Aiemmin hänen askeleensa olivat kuuluneet selkeästi. Toa äkkäsi muukalaisen erään suvan luona. Vaikkei Matoro huomannut olennon naamioilla ilmeitä, näytti siltä kuin volitakin silmäaukkojen katse olisi jähmettynyt toaan itseensä.
Hän kohotti kulmiaan. Nainen vaikutti hätkähtävän, kun mies näytti huomanneen tämän tuijotuksen. Hattupää haahuili taas toisen mystisen toavälineen luo ja tarkasteli sitä hetken. Jään Toa sulki silmänsä puolittain. Hän halusi tarkkailla olennon käytöstä.

Kun toa näytti taas uponneen ajatuksiinsa, naisen naamion katse vähitellet hakeutui uteliaasti taas kohti Mustalumea. Matoro huomasi olennon liikkeistä tämän olevan jotenkin hermostunut.

Toa oli juuri avaamassa suunsa, kun-
“A- anteeksi, mutta…” muukalainen sanoi nopeasti jotenkin nolostuneesti, “oletko sinä… Jään Toa?”
”… aye?” toa vastasi noustessaan.

Matoro sätkähti, kun nainen ryntäsi aivan hänen eteen kengät kolisten. Mustalumi huomioi tunkeilijan ruumiinlämmön sairaalloisen mataluuden. “Siis sellainen joka nystyy kanavoimaan jään elementtienergiaa ja vaikuttamaan aineiden lämrötilöihin selkästään tahtonsa voimalla?!”
”… kyllä?” hän varmisti. ”Toa Matoro”, hän esittäytyi.

Metallinharmaa volitak tapitti Matoroa aivan hänen kasvoja alempana. Olio näytti värisevän hieman. Lopulta se päästi kimeän äännähdyksen, joka – lajista riippuen – kuulosti joko suloisen innostuneelta kiljahdukselta tai liitutaulun raapimista kynsillä.
“O- olen ojiskellut galjon alhaisten lämrötilojen vaikutusta geologiaan ja tekniikkaan, sekä hieman elementtienergian teoriaa! O- olen sitkään halunnut nähdä elävän olennon, joka wystyy luomaan kiinteää vettä tyhjästä…”
”Olen, öh, imarreltu? Kuka oikeastaan edes olet?” toa kysyi epäluuloisena. Hän otti pari astetta etäisyyttä lähentelevästä olennosta.
“Jäätutkija.”
”Jäätutkija?”
“Ni- niin. S- siksi minua yleensä sanotaan.”
”En ole nähnyt sinua aiemmin”, toa totesi varuillansa.
“Olen aika uusi täällä. En tunne vielä kovin montaa kaupungissa. Tai linnakkeessa.”

Matoro mietti hetken. Hän päätti olla kysymättä aksentista. ”Et vaikuta siltä, että olisit aiemmin ollut Hengen temppelissä.”
“En niin. Halusin vain tutustua kaulungin kulttuuriin ja etsiä mahdollisesti rauhallisen paikan jossa selvittää ajatuksia”, Jäätutkija myönsi. Sitten hän säpsähti kuin tajuten jotain. “Anteeksi, taisin häiritä, ööh, mietiskelyäsi?”
”No eipä sillä enää merkitystä ole”, toa totesi ja väänteli teleskooppisilmiä takaisin suletulleen. ”Olen ehtinyt jo tottua häiriötekijöihin.”
“Hm? Onko ollut huonoja läiviä viimeaikoina?”
”Woah”, toa huokaisi. ”Et vissiin seuraa uutisia?”
“E- en oikeastaan? Ollut hieman muuta, eikä… kotokuolessani yleensäkään ole kovin kattavaa uutisointia.”
”No, minulla saattoi olla jotain tekemistä Metru Nuin katastrofin kanssa. Plussana hukkasin Klaanin Nimdan sirut. Ei ihan paras viikkoni.”
273 olisi saattanut olla hämmentyneempi siitä, mistä katastrofista toa puhui, ellei Mustalumen toinen virke olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan paremmin. Nimda…?

”Maailman vaarallisin ase…”

“Siis… Klaani lähetti sinut hakemaan sen järjestöllenne?”
Matoro ei vaikuttanut innokkaalta keskustelemaan yksityiskohdista.
”Se on poissa. Se on kaikki, millä on merkitystä.”
Nazorak mietti kuumeisesti. Miten hän saisi mahdollisimman epäilyjä herättämättä kyseltyä aiheesta lisää? Kepekään ei ollut suostunut kertomaan kaikkia yksityiskohtia, mutta se johtui myös siitä, että tiedemies tiesi 273:n olevan Imperiumin kansalainen.
“Öh, kuulin tästä Klaanin Nimda-jutusta vasta hetki sitten. Se lienee todella tärkeä Saaren tilanteen kannalta?”
”… kuka sinä olet?” Matoron epäilykset heräsivät.
“Mi- minähän sanoin jo? En ole ferillä aivan kaikesta mitä nykyään tawahtuu. Siksi halusin vain kysyä…”
”En usko, että saisin puhua näistä asioista nykytilassani”, toa vastasi.

Nazorak kirosi mielessään. Hän ei uskaltautunut koettelemaan jäätä enempää. Hän murahti pettyneenä.
“Ai, anteeksi. Olisihan minun litänyt arvata. Varmaan saan aiheesta julkistakin tietoa. Vaikka niistä uutisista…”
Jäätutkija kääntyi lähteäkseen. “Taidan mennä häiritsemästä sinua enemrää. Nä- käkemiin.”

Matoro jähmettyi.

”Odota”, hän sanoi.

273 katsoi olkansa yli. “Mitä sanoit?”

”Sinä… sinä olet nazorak, etkö olekin?” suletukasvo kysyi.

Nazorak seisoi hetken jähmettyneenä niin, että olisi käynyt jääpatsaasta. Hittohittohittohittohitto!

Jäätutkijan pää kääntyi hitaasti takaisin kohti huoneen ovea. Hän ei uskaltanut katsoa toaa kasvoihin, joka saattaisi hetkessä lävistää nazorakin kehon jääseipäällä. Se se vasta olisikin ironista.
“… mistä tiesit? Aksentti?”
”Anteeksi, luin ajatuksesi”, Matoro vastasi ja asteli eteenpäin. ”Nazorak. Woah. Mitä sinä olet tänne päätynyt?”
273 pyöräytteli silmiään naamionsa takana. Viime aikoina hän oli alkanut pitämään mielenvoimia omaavia olentoja liiankin ylivoimaisina. Hyvästi salaidentiteetti.
“Jitkä tarina, joka on kerrottu viime aikoina liiankin monesti.”

He istuutuivat kylmälle lattialle. Tarina oli jotakin, jota Matoro ei ollut tosiaankaan odottanut.

Siinä oli hitunen toivoa.

273 suoristi hameensa helmaa. “Täytyy sanoa, että olen hieman… yllättynyt siitä, kuinka hyvin teikäläiset tämän ottaa. Vain yksi kuudesta on yrittänyt taffaa minut nähdessään oikeat kasvoni.”
”Se taitaa olla vähän Klaanin heikkous”, Matoro totesi. ”Minun olisi pitänyt oppia olemaan luottamatta kehenkään, mutta se tuntuu niin masentavan pessimistiseltä.”
“Ehkä hieman sama. En ylipäätään olisi nyt täällä, jollen olisi ollut liian sinisilmäinen.”
Naamionsa hetkeksi aikaa pois ottanut nazorak vilkaisi nopeasti toaa. “Tiedän, tiedän. Hauska kielikuva.”

”En olisi uskonut vielä tutustuvani nazorakiin kaiken tämän muun lisäksi”, toa huokaisi tilanteen rentouduttua. ”Mutta näköjään en vain osaa elää normaalia, tylsää elämää.”
273 vilkaisi nopeasti heidän ympärilleen. Mustalierihattuinen po-turaga oli käynyt hetki sitten huoneen ovella vilkaisemassa kaksikkoa.
“Tuota noin. Pitäisikö meidän siirtyä jonnekin hieman vähemmän julkiseen paikkaan. Tämän keskustelun kuuleminen ei ehkä sovi kaikille tuntosarv- eikun siis korville.”


Vortixx-ravintola oli hämyisä, metallinen ja täynnä led-valoja. Jään sotilas ja jään tutkija olivat ottaneet omakseen yhden sopen. Ravintolasta löytyi paljon pieniä kamareita valonarkojen bisneskokousten käymistä varten.
Liskomies toi heille digitaalisen ruokalistan. Tarjolla oli hyönteisistä ja merilevistä tehtyjä herkkuja.

”Voisin ottaa tikarihämähäkkiä”, Matoro tilasi.
273 selasi ruokalistaansa. “Saattaisin kokeilla torakkarisottoa.”
Matoro pyöräytti silmiään muttei kysynyt mitään. Outoja nuo nazorakit.

”Ja mitä pariskunnalle saisi olla juotavaksi?” vortixx naputteli tilausta ylös.
”Öh, emme me ole?” toa vastasi hieman loukkaantuneena.
“Kivennäisvesi, kiitos”, 273 totesi.
”Siniviini”, Matoro totesi. Vortixx nyökytteli ja poistui paikalta.

Jäätutkija vilkaisi sivusilmällään lähtevään vortixxiin ja sitten Mustalumeen. “Mitä tuo äskeinen tarkoitti?”

”Mhm. Ah, unohdin ihan. Minusta on tosi outo ajatus, että voi olla yhteiskunta ilman minkäänlaisen… parisuhteen konseptia.”
Nazorak hymähti. “Kyllä me tiedemiehet olemme muista kulttuureista ohiskelleet sen, mitä ‘marisuhde’ konsertina tarkoittaa, mutta sitä ei ole omaksuttu nazorakein kulttuuriin. Koska, noh, Imleriumi on kollektiiviinen kulttuuri, jossa viimeistään saman työryhmän yksilöt tai tartion sotilaat muodostavat yhteiskunnan perusyksikön.”
”Mutta estikö se esimerkiksi ystävyyssuhteita syntymästä? Mietin, onko kyse jostakin jutusta lajissanne vai onko se vain kulttuurissa?”
“Tunteita pidetään kulttuurissamme toissijaisena järjestäytyneisyyteen verrattuna, mutta ei se estä sosiaalisten suhteiden syntymistä. Vielä Kesässä ollessani hääsin todistamaan unseerikluvilla liiankin hyvin Kesän Etnisen soliisin mustatakkien illanviettoa .”
Matoro saattoi huomata inhoa nazorakin äänessä tämän sanoessaan.

Ehkä olisi hyvä vaihtaa aihetta.

273 laski kyynärpäänsä lasiselle pöydälle ja hivuttautui lähemmäs Matoroa. “Tuota noin. Nyt kun olemme tehneet sinunkauvat, niin saattaisitko nyt kertoa hieman enemmän Nimdasta? Ymmärrät varmaan, että Klaanin vihollinen on myös minun viholliseni, ja että mitä enemmän minä tiedän Imleriumille arkaluontoista tietoa, sen haitallisempaa se nazorakien johtonortaalle on.”

”No, Nimdasta voin sanoa sen verran, että se on ihan karzahnin vaarallinen, ja siitä kannattaa pysyä erossa”, Matoro tiivisti kätevästi koko seikkailunsa opetuksen.
“Muille vai käyttäjälleen?” 273 kysyi.
”Kummallekin”, toa vastasi hiljaa ja heilautti harppuunarannettaan.
“Oh…” 273 totesi hiljaa. “Sinä siis… olet ollut paljon tekemisissä asian kanssa?”
”Ehkä eniten Klaanista.”
“Hmmh. Haittaako jos kysyn, mutta… miten sitä käytetään? Mikä tekee siitä niin vaarallisen ja halutun?”

”Se ammentaa ajatuksia ja tekee niistä totta.” Matoro ei olisi uskonut lausettaan vielä vuosi sitten.
273 tuijotti hetken Matoroa.
“Hyvä vitsi.”

Se ei ollut vitsi”, toan jäätävä tuijotus oli kenties kylmin asia, mitä jäätutkija oli koskaan tutkinut.
“No, siis! Kyllä minä tiedän, että tässä maailmassa on lukuisia asioita ja esineitä, joiden toimintaa on nykyäänkin hankala selittää, mutta tuollainen Toiveiden kivi kuulostaa liian… tarunomaiselta minulle.”
”Tämä arpi”, Matoro hipaisi leukaansa. ”Tuli miekasta, jota ei ollut olemassa. Miekasta, jonka minä kuvittelin.”
Jollei Vastausten etsijällä olisi ollut naamiota, tämän ilme olisi saatettu xialaisittain tiivistää sanaan “WAT”.

“No… okei. Entä mitä Klaani aikoo tehdä Nimdalla, tai sen siruilla? Käyttää Imleriumia vastaan sodassa?”
”Virallisesti tuhota ne. Minua ei varsinaisesti kiinnosta. En halua niitä lähellekään Klaania”, toa totesi katkerana.
Nazorak tyytyi nyökkäämään. Tarjoilija toi heille heidän ateriansa. Matoro pureksi lautasellaan olevia pitkiä tikarihämäkin koipia. 273:lle koitui ongelmaksi juomansa juominen, koska ei ollut huomannut pyytää pilliä.


Ilta alkoi laskea. Admin-aukiolla oli meneillään jotakin. Pääkadun suunnasta tulevalle kaksikolle tuotti suuria ongelmia päästä edes aukiolle väenpaljouden takia. Häly ja meteli täyttivät kuusikulmioisen aukean. Väki oli enimmäkseen kaupunkilaisia matoraneja, mutta muutakin väkeä näkyi välistä. He näyttivät pieniltä taustalla kohoavan linnakkeen ja Admin-tornin rinnalla.

”Mitä täällä oikein talahtuu?” naamionazorak hämmästyi. ”Väkeä kuin Totuusministerin nuhetta kuuntelemassa…”

Mielenosoittajien kyltit ja iskulauseet eivät olleet mikään yhtenäinen kokonaisuus. Vaadittiin, että adminien pitäisi lopettaa salailu ja antaa valta kaupungille. Moderaattorien salakähmäiset tekemiset pitäisi tutkia. Vaadittiin läpinäkyvämpää johtoa. Moni myös vaati välitöntä sodan lopettamista. Sanottiin, että sota johtui Bio-Klaanista ja Tawasta. Toiset halusivat pakolaiset pois pelloiltaan ja pihoiltaan. Kolmannet muistuttivat kauppasaarrosta ja tulevasta talvesta, ja maalailivat nälänhätäskenaarioita.

Kaikkia yhdisti sangen suuri tyytymättömyys kaupungin tilanteeseen. Vaadittiin toimia! Paluuta entiseen!

”Minä asuin Bole-Korossa tuossa luoteessa”, eräs le-matoran sopersi. ”Olin juuri sinä päivänä metsällä kun se tapahtui! Allianssin hirviöt olivat tappaneet ihan kaikki! Jättäneet ruumiit hautaamatta, kaduille ja taloihin!”

”Miksei Klaani tehnyt mitään? Missä oli Laivaston väki silloin? Miksi me suostumme adminien hallittavaksi jos he eivät puolusta meitä?” Ernie-niminen ta-matoran kailotti. Hän seisoi kellotornin kaiteella.
”Torakoiden lehtien mukaan niillä on 70-kertainen ylivoima Klaaniin… Admin Ämkookin näki kaiken toivottomaksi ja vaihtoi puolta! Päämoderaattorinkin kerrotaan loikanneen muualle!” hän jatkoi.

”Adminit eivät ole kertoneet mitään! Heillä ei ole tilanne hallussa. He eivät ole kertoneet Nimdasta, he eivät ole kertoneet Umbrasta tai edes siitä matoran-murhasta juuri tällä aukiolla!” joku muu huusi väkijoukosta.
”Millä oikeudella moderaattorit sulkivat Klaanin sepän pajan? Vain petturiepäilyn takia!” kertoi joku roolipeliseuran jäsen. ”Adminit eivät ole lain yläpuolella!”

”Laskelmien mukaan jos kauppasaarto tihenee tähän tahtiin, kaupungista loppuu ruoka kuuden viikon kuluttua!”
”Etenkin kun täällä on tunkeilijoita syömässä sitä!”
”Olisivat taistelleet maistaan!”

”Entä etelänuskoiset sitten? Ovatko adminit hylänneet Mata Nuin? Onko ruskea hyönteinen Suuren Hengen rangaistus?” paasasi yksi turaga. ”Suuri Parvi, legendojen Suuri Parvi on yllämme. Lähetetty puhdistamaan saaremme velvollisuudenvieroksujista!”

Valkoinen nazorak tunsi itsensä epämukavaksi. Paitsi että hän ei halunnut liikkua isoissa väkijoukoissa, hän ensi kertaa Klaanissa ollessaan näki sodan aiheuttaman paniikin ja epätoivon kaikessa suuruudessaan.
”Mi- miksi foliisi tai moderaattorit eivät huutu tähän? Eikö mielenosoituksilla ole aina korkea vaara ajautua häiriöksi ja mellakoiksi? Vaaraksi hallinnolle…?”
Vaikka Imperiumin kasvatti itse oli taistellut omassa maassaan sotilashallintoa vastaan, 273:sta näky tuntui todella… ennen kuulumattomalta. Kansalaiset osoittivat mieltään ja huutelivat mielipiteitään siinä missä Pesässä olisi lennelleet aatteiden häpäseiden päät.

”Klaanissa on sananvapaus”, Matoro kertoi. ”Eikä väkivaltaa pidetä ratkaisuna. Moderaattorit puuttuvat, jos meno äityy liian vaaralliseksi.”
”Ilmoita sitten kun äityy. Minä hiivin takaisin huoneeseeni. Noin iso joukko saa minut helrosti hengiltä…” nazorak kuiskasi mahdollisimman hiljaa.
”En minäkään tässä ajatellut aikaa viettää”, Matoro vastasi heidän pujotellessa väkijoukon keskeltä kohti Klaania.

Viimepäivät Klaanissa olivat antaneet vastustajan tiimiin liittyneelle nazorakille kuvan siitä, että epätoivoisesta asemasta huolimatta Klaanin rivit pitivät yhtä luotettavien johtajien voimin, monikansallisuudesta huolimatta.
Nazorak kuunteli vihapuheita. Ne saivat hänet arvioimaan oletustaan uudestaan.

”Oliko Klaani aina tällainen ja silmäni ovat avautuneet, vai kieltäydyinkö vain näkemästä tätä?” Matoro kysyi osittain itseltään.
”Muistan, kuinka kävin täällä ensimmäistä kertaa. Jäljitin akshikromidia, joka oli räjäyttänyt Zagni-Metrun temppelin.” Toa naurahti. ”Ensikokemukseni kaupungista oli se, kun marssin sisään Ruskeaan Makutaan ja kysyin hämäräväeltä tietoja. Kukaan ei muka tietänyt mitään mistään lonkeromiehestä. Valmistauduin ottamaan käyttöön kovemmat kuulustelumetodit, kun joku kertoi paikallisten lainvalvojien jo pidättäneen kohteeni. Yllätyin. Minut ohjattiin ’moderaattorien’ puheille, ja… no.”

♫ Valon Ritari valehteli sinulle silloin ensimmäistä kertaa~ ♫

”Kävin sittemmin täällä usein. Kaupunki oli silloin paljon pienempi. Mikä minua täällä kiehtoi? Ehkä se, että täällä oli silloin niin… toiveikas henki. Klaania pidettiin todisteena siitä, että kivojakin asioita voisi olla. Ei ole kovin montaa paikkaa, jossa niin erilaiset olennot elelivät rinta rinnan.”

♫ Toivo on kuin sokeria~ ♫
♫ Sillä on hyvä peittää valheet~ ♫

Jäätutkija yritti pysytellä mahdollisimman lähellä Matoroa ja varoa mielenosoittajia.
Mutta nazorakin oli pakko pysähtyä. Hän tunsi olonsa oudoksi.


Epäselvä kuva. Kuin häilyvä ja rakeinen. Silmät tapittaa tummiin taivaisiin kohonevia hahmoja. Isoja ja voimakkaita. Hän katsoi kasvoja. Näki piirteiden horisontit.


273 havahtui taas hetkeen. Hän pudisteli päätään saadakseen itsensä hereille.Hän loikki taas Matoron luo.

”Ettei vain meillä täällä, hyvät toverit, ole peräti kuuluisaa Mustalumea!” Ernie loikkasi katukivetykselle. ”Tervetuloa! Voisin kysellä sinulta jotakin, ja saat päättää itse vastaatko! Tietysti jos et vastaa niin onhan sekin vastaus sinänsä.”

Matoro nielaisi. Karzahni vieköön matoran oli tarkkasilmäinen. Ernie oli ollut aikanaan Klaanilehden ykkösreporttereita, tunnettu skandaalijutuistaan kaupungin laitapuolesta. Sittemmin hän oli perustanut administorkriittisen lehden nimeltä Lampaat. Hän oli kuohuttanut kaupunkia kuukausia sitten heitettyään moderaattori Paacoa tölkillä.
Matoranin lähestyessä toan vierellä seissyt nazorak veti takkinsa kauluksen paremmin niskansa suojaksi ja loittoni kauemmas väkijoukkoon.

Matoro harkitsi hetken. Lauma sekopäisiä mutanttivisorakeja olisi ollut paljon mieluisampi uhka. Niiden hoiteleminen olisi sentään ollut yksinkertaista. Joukko toan ympärillä antoi tälle tilaa.

”En usko, että osaan vastata kysymyksiisi Klaanin politiikasta. Olen ollut melko kiireinen”, hän lopulta vastasi.
”Jukranheijaa, sinä Matoro olet Klaanin sisäpiiriä. Tiedät ainakin enemmän kuin me, kansalaiset!”
”En usko, että on mitään Klaanin sisäpiiriä. Kuka tahansa voi liittyä Bio-Klaaniin, mikäli haluaa tuod-”
”Tuon voin lukea linnakkeen vastaanotostakin!” ta-matoran keskeytti. ”Miten seikkailusi meni, Mustalumi? Mitä Klaanin Nimdalle tapahtui? Miksei asiaa käsitellä julkisesti?”
”Adminit ja moderaattorit selvittävät Bio-Klaanin oikeudelliset asiat. En tiedä, saanko kertoa tutkinnasta.”
”Mutta sinua siis tutkitaan? Sinua, Klaanin seikkailijasankaria? Tiedätkö, kuinka moni on pitänyt sinua toista esikuvallisempana?”

Matoro ei varsinaisesti halunnut myöntää sitä, mutta hän oli tainnut aina olla melko suosittu kaupungin median parissa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli aina kertonut mielellään seikkailuistaan ja ajatuksistaan kenelle tahansa. Lopulta kun kävi Klaanilaisia läpi, olihan hän yksi vähiten epäilyttävistä henkilöistä.

Tai oli ollut.

”Kyllä. Admineilla on käynnissä tutkinta siitä, mitä matkallani tapahtui”, toa myöntyi lopulta.
”Liitytkö Metru Nuilla sattuneeseen terrori-iskuun? Miksi saavuit Klaaniin metrulaisella pommikoneella?”
”En koe tarpeelliseksi vastata noihin kysymksiin ennen kuin Adm-”

”Adminit ja adminit! Juuri tätä tarkoitan! Salailu, salailu ja hyssyttely! Adminimme ovat kuin diktaattorit – operoivat lain yläpuolella, eivät vastaa kellekään! Pitävät asiat omana tietonaan! Kaupunginvaltuuston pitäisi laittaa heidät paikalleen!”

Ernie odotti hetken, että yleisön huudot lakkaisivat. Sitten hän kääntyi jälleen toan puoleen:
”Olit päämoderaattorin hyvä ystävä. Umbra ei ole nähty kuukausiin, ja huhu sanoo hänen loikanneen vihollisen puolelle. Toisten mukaan hän lähti elämään äveriästä elämää Metru Nuille. Osaatko sanoa, Matoro, mikä on totuus?”

Jään sotilaan teki tosiaankin mieli tehdä loppu matoranin pilkasta. Se ei tiedä, se ei ymmärrä, hän vakuutteli itselleen. Matoran ei ole kuin suunsoittaja. Lisäksi, mitä adminit sanoisivat? Ehkä he kertovat Umbrasta kun on aika. Admineilla on tilanne hallussa-

♫ Petturi sai mitä ansaitsi~ ♫
♫ Mustan maineen ja vähän muistajia~ ♫

”Hän ei tekisi niin”, Matoro puristi suustaan. Hän kohotti kylmän katseen toimittajan silmiin. ”Hän kaatui taistelussa ZMA:n koneita vastaan.”

”Ja jos ette halua Allianssin ruoaksi, kehottaisin heräämään tosimaailmaan.”

Ernie jäi katselemaan poistuvan toan selkää tietämättä, mitä sanoa.