Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA

Tiede ei odota

Tunteja ennen sarastusta

Nazorak-pesän tiedesiiven kyljessä sijaitsevien asuintilojen hulppeimmassa sviitissä kuului sihahdus ja kolahdus, kun unikapselin vihertävä kansi lyötiin väkivaltaisesti auki. Vaaleanruskea, lähes hiekansävyinen, käsipari työntyi ilmaan toisen käsiparin nostaessa omistajansa istuma-asentoon. Hädissään tiedemies haukkoi kapselin ulkopuolista ilmaa, kuin olisi ollut tukehtumassa.

Tohtori 006 henkäisi vielä viimeisen kerran, ennen kuin ymmärsi missä oli. Sitten hän huokaisi ja vetäytyi vielä soikean nukkumissijansa sisään. Kantta hän ei sulkenut. Siinä hän sitten tuijotti valkeata kattoa ajanjakson, joka saattoi olla jopa useita kymmeniä minuutteja.

Hän sai nykyään paremmin unta, mutta painajaiset eivät vieläkään jättäneet häntä. Nukkuessaan hän näki yhä uudestaan ja uudestaan entisten tovereidensa runnellut ruumiit, näiden auki viilletyt ja aivoista puhtaaksi kaiverretut pääkopat sekä verestä lähes lainehtivan lattian. Hän näki Sinisten käsien poistuvan labran ovesta. Ja hän näki Makuta Abzumon liekehtivän katseen ja krokotiilinvirneen, joka kutsui häntä nimeltä.

Stephen… tiede ei odota.

006 nousi kapselistaan ja astahti huoneensa kylmälle lattialle. Hänen henkilökohtaisissa asuinsijoissaan oli unikapselin lisäksi työpöytä, joka oli peittynyt epäolennaiseen paperityöhön ja muutamaan hassuun robotiikkakokeiluun. Robottiosia lojui myös lattialla, joskin hyvin järjestäytyneissä ja keskitetyissä kasoissa molemmin puolin pöytää. Kaikenkaikkiaan huone oli varsin siisti.

Tutkija käveli henkilökohtaiseen pesutilaansa ja peseytyi suihkussa. Sen jälkeen, itsensä kuivattuaan, hän venytteli hieman ja puki sitten päälleen laboratoriotakkinsa. Päivät olivat sulautuneet yhteen, ja viikot tuntuivat välillä matelevan ja välillä kiirehtivän hänen edessään. Pesän uumenissa pysytellessä ei oikein voinut selvittää edes vuorokaudenaikaa aurinkoin asemista. Täytyi vain luottaa koneen sykkeeseen.

Mitähän ohjelmaa tälle päivälle oli luvassa? Vai viikolle? Kenties kuukaudelle. Hänelle, Uuden sukupolven parissa työskentelyä jälleen kerran. Imperiumille? Vaikeampi kysymys. Hän oli kieltämättä hieman pudonnut tapahtumien kulun seuraamisen matkasta keskittyessään Uuden sukupolven valmisteluun yrittäen samalla olla muistuttamatta itseään sen hirveästä syntyprosessista, joka vainosi hänen uniaan.

Sen verran hän oli ehtinyt seurata, että tiesi Imperiumin melko vastikään, vain noin viikko sitten – vai oliko se kaksi viikkoa sitten? Kolme? – saaneen käännettyä Bio-Klaanin sabotointiyrityksen tätä itseään vastaan, mikä oli ilmeisesti ollut melko suuri voitto, ainakin moraalisesti. Lisäksi tiedustelupalvelu tutki jotain omituista uutta osapuolta, joka oli yrittänyt puuttua tähän operaatioon. Ilmeisesti Kenraali oli katsonut sopivaksi myös tulittaa tämän osapuolen edustajia raskaalla tykistöllä.

006 siirtyi työpöytänsä ääreen tutkimaan aikataulutettuja velvollisuuksiaan. Tälle päivälle näytti olevan luvassa hieman vapaata Uudesta sukupolvesta – luojan kiitos – ja…

Tarkemmin ajateltuna ei. Ei hän halunnut kiittää luojaansa ja katui jo pelkkää ajatusta. Onneksi ajatteleminen oli nykyään sallitumman tuntuista kuin ennen. Ei ollut makutaa tunkeutumassa hänen tajuntaansa ja väkivaltaisesti riistämässä hänen yksityisiksi tarkoitettuja aatoksiaan. Agentit 019 ja 020 olivat olleet hänen nähdäkseen kateissa jo pitkään, vaikkakin tiedustelupalvelun johdolla varmaankin oli tarkka kuva näiden sijainneista. Ehkäpä Direktiivi 6:n toteuttaminen oli lähellä? Hän ei näitä agentteja joka tapauksessa ollut nähnyt pesässä hyvään aikaan. Ja parempi niin, sillä muita akuutteja uhkia ajattelulle hän ei kyennyt nimeämään. Ellei sitten…

006 nielaisi. Ylikersantti 1034 oli yhä vihollisen sotavanki. Hän oli uhrannut useita ajatuksia potentiaaliselle panttivankien vaihtamiselle – Imperiumilla kun oli myös vankeja, jotka vihollinen varmastikin haluaisi takaisin –, mutta hän ei tietenkään ollut se, joka niistä asioista päätti. Hänellä oli hyvin vähän sananvaltaa sota-asioissa, elleivät ne liittyneet hyvin tiukasti tieteeseen. Eikä hän olisi tohtinut edes ehdottaa asiaa Kenraalille.

Tohtori 006 havahtui oveensa kohdistettuun koputukseen.
”Sisään”, hän henkäisi ja piilotti kaikista herkkäluontoisimmat muistiinpanot pöydän laatikkoon. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kas, 402”, hän totesi nähdessään sisään astelleen alaisensa. ”Mitä asiaa?”
”Arvoisa tutkimusten johtaja”, tutkija 402 sanoi varovaisen virallisesti, ”arvelin, että teidän olisi hyvä tietää eräs asia.”
006 kohotti kulmaansa epäileväisenä.
”Asiahan on niin, että… se yksi Makuta Abzumon… öh, alaisista, saapui aikaisin aamulla takaisin pesään pitkän poissaolon jälkeen.”

Makutan nimen mainitseminen aiheutti 006:n selkäpiissä vilunvärähdyksiä.
”Ahaa?” hän tokaisi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
”Ajattelin, että haluaisitte tietää”, 402 tuumasi. ”Viime näkemältä se oleskeli makutan entisten tilojen läheisyydessä. Anteeksi, että häiritsin.”

Alempiarvoisen tutkijan kiirehtiessä pois tämän esimies pohti, olisiko hänen tosiaan huomioitava asia jotenkin. Ehkä olisi paras kohdata tulija, ennen kuin se pyrkisi kohtaamaan hänet. Sitä paitsi makutan entiset tilat olivat nyt Uuden sukupolven käytössä, joten olisi paras tehdä selväksi, ettei makutan palvelija ollut enää tervetullut sinne. Ei sillä, että tätä olisi päästetty sisään ilman asianmukaisia kulkulupia, mutta Abzumon luomuksilla oli paha tapa murhata viattomia kansalaisia, jos nämä sattuisivat niiden mestarin tahdon tielle. Kyllä, ehkä asia pitäisi tarkistaa – ihan yleisen turvallisuuden nimissä. Hän nousi tuolistaan ja asteli ovelle. Suotuaan vielä nopean vilkaisun huoneeseen hän sammutti valot ja astui ulos ovesta.

Pesän sisimmät osat olivat yllättävän hiljaisia tänään. Vain muutama vartija pyöri rutiinitarkistuskierroksella, muutoin ketään ei tullut vastaan. 006:n asuintilasta ei ollut järin pitkä matka tiedesiiven siihen osaan, jossa Abzumo oli ennen tehnyt moraalisesti arveluttavia kokeitaan. Hän muisteli yhä kauhulla, kun makuta oli laittanut hänet ottamaan DNA-näytteen useasta päättömästä matoralaisruumiista. Yrittäessään karistaa epämiellyttävät ajatukset mielestään hän saapui käytävälle, jonka varrella sijaitsivat Uudelle sukupolvelle varatut tilat, ja totta tosiaan: tilojen ovien edessä seisoikin jämäkkä metallinen hahmo, jonka pään virkaa toimitti lasikupoli.

Voi ei, tohtori ajatteli ja tiedostamattaan hidasti kävelyvauhtiaan. Ei hän.

Ei Harmaassa Aineessa nazorakin mielestä mitään vikaa ollut, päinvastoin – kyseessähän oli miellyttävä ja ystävällinen heppu. Mutta lasikuvun alle, jonne hänen katseensa väkisinkin eksyi hetkeksi, säilötyt aivot olivat elävä muistutus kuukausia sitten sattuneista kauhuista.

”Tohtori”, Aine totesi virkeän iloisesti ja pyörähti rullaluistimillaan paikallaan pysyen häntä kohti. ”Mukava nähdä teitä.”
”Samoin”, 006 vastasi totuudenvastaisesti. ”Teitä ei ole näkynyt pesässä aikoihin.”
”Se on totta. Olen ollut matkoilla. Tiedäthän, valtiaani tahtoa toteuttamassa.”
”Aivan”, nazorak totesi poissaolevasti.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän havahtui jälleen mietteistään ja totesi: ”Niin, valtiaasi tahtoa. Saanko tiedustella, miksi jaksat toteuttaa hänen tahtoaan yhä hänen kuolemansa jälkeen?”
Aine olisi hymyillyt, jos tällä olisi ollut siihen tarvittava välineistö.
”Uutisetko eivät vielä tavoittaneet sinua? Hassua!”
”Mitkä uutiset?”
”Herramme ja valtiaamme Makuta Abzumo on noussut kuolleista!”

006:n sydän jätti varmasti ainakin kuusi lyöntiä välistä.
”Sepä… sepä mukavaa”, hän yskäisi. Miksi, voi miksi? Eikö tämä koskaan lopu.
”Uskon, että sotilasjohto haluaa tarkempia yksityiskohtia”, Aine sanoi iloisesti. ”Siksi odottelen tässä. Tämä on tuttu paikka.”
”Mitä hän puuhailee nykyään?” 006 kysyi, vaikkei varsinaisesti halunnut tietää. Se, ettei hän halunnut tietää, ei nimittäin tietenkään tarkoittanut, etteikö hänen olisi ollut hyödyllistä tietää.
”Hän auttaa vanhaa ystävää tiedeprojektissa”, Aine vastasi. ”Ja lisäksi heillä on eräs yhteinen vihulainen hoideltavana. Sen jälkeen liittoumamme imperiuminne kanssa yhteinen hyvä lienee jälleen prioriteetti numero yksi!”
”En malta odottaa.”

Tohtoria oksetti. Hän varmisti vielä Aineen tietävän, ettei tällä ollut asiaa laboratorioihin, ja lähti sitten takaisin kohti asuinsijojaan. Ehkä oli parempi mennä takaisin nukkumaan ja katsoa, näyttikö maailma paremmalta paikalta huomenna. Vaikka eihän se näyttäisi.

Hän pysähtyi sijoilleen, ennen kuin oli edes ehtinyt käytävän päähän. Ehkä olisi kuitenkin parempi mainita.
”Herra Aine”, hän huokaisi ja kääntyi takaisin ystävällisten aivojen ohjaamaa androidia. Tämä kääntyi vastavuoroisesti takaisin hänen puoleensa, vaikka heidän välillään olikin nyt useita kymmeniä metrejä.
”Ehkä on parempi”, tohtori jatkoi, ”että pysytte poissa… jaloista. Uuden sukupolven jaloista.”
”Niin, pyysittehän minua pysymään ulkona labrasta”, Aine tuumasi.
”Ei vain se. Uusi sukupolvi on lähes valmis. ’Yltiöharjoitus’ lähestyy, ja suosittelen pysymään poissa sen tieltä.”

Tutkimattomia olivat Harmaan Aineen tuntemukset, sillä tämän ollessa vaiti oli hyvin hankala päätellä mitään tämän ajatuksista. Lopulta tämä nyökkäsi ja sanoi:
”Valtiaani on oleva iloinen, että hänen projektinsa on saatettu loppuun. Hän odotellee mielenkiinnolla, miten olette viimeistellyt sen. Olette varmasti kunnioittanut hänen… perintöään.”

006 katsoi Harmaata Ainetta, ja ikävä tunne hiipi hänen sisuksiinsa.

Minä en ole kuin Abzumo, hän muistutti itseään. Se oli aina välillä hyvä jopa sanoa ääneen, ettei sitä unohtanut. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen ottaa Aineen sanat uhkauksena puuttua projektiin, ellei sen suunta miellyttänyt makutaa. Hän kuitenkin tahtoi uskoa olennon hyväntahtoisuuteen ja jätti tämän sanoissa piilevän vaaran sikseen. Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa takaisin kohti asuinsijojaan.

Ennen kuin hän ehti vetäytyä huoneeseensa, lähetti keskeytti hänen matkansa.
”Tohtori 006”, kiireestä hengästynyt juoksupoika puuskutti.
”Niin?” huokaisi tohtori ovensuussa seisoen.
”Teidät on määrätty tutkimaan jotain.”
”No se ei ole uutta.”
”Tuhkasaarella. Niin pian kuin mahdollista.”
”Kenen käskystä?” tohtori kysyi, vaikka pystyi jo pelkästään oman numerosarjansa perusteella rajaamaan ehdokkaat viiteen henkilöön.
”Kenraaliluutnantti 003:n… pyynnöstä, ei varsinaisesti käskystä.”

Tiedemies huokaisi raskaasti.

Se siitä vapaapäivästä.

Tiede ei odottanut.

Päivän ensi säde

Bio-Klaani
Lähes viisi kuukautta ennen sarastusta
Aamuyö

TYTTÖ.

Mitä Visokki oli äsken sitten tehnytkään, ajatus painautui nyt sivuun samalla tavalla kuin hän itse vasten metallirappusia.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ei edes tiennyt, mikä oli hänet rappusia vasten painanut. Kaikki oli sinistä ja valkoista ja pimeää ja täysin äänetöntä ja samaan aikaan sokaisevaa ja niin kovaäänistä.
Portaikon askelmien rautaiset säleiköt painautuivat väkivaltaisesti vasten Visokin vatsapuolen kuorta. Hän tajusi koko fyysisen kivun vasta, kun aistikokemusten hirvittävä pommitus taukosi ja toi tilaa todellisuudelle.

KUULETKO, TYTTÖ?

Hän oli admin-tornin portaikossa. Hänen pihtihampaansa ja silmänsä osoittivat ylöspäin, joten oli viisasta olettaa, että hän oli ollut äsken matkalla ylös portaita.

Ei.
Sininen ja valkoinen puskivat läpi raivolla. Ei, ei hän ollut porraskäytävässä.

Nyt hän oli veneessä. Hän seisoi siellä ja näki koko veneen. Purje otti tuulta vastaan. Sen kangas oli kultainen, mutta enempää hän ei voinut siitä päätellä, koska hän ei ollut oman kehonsa hallinnassa.

Visokki seisoi veneen takapäässä kahdella jalalla. Hän puristi jotain kädessään ja se tuntui polttavalta ja kylmältä. Hän katseli kohti rantaviivaa, jota kohti vene oli matkaamassa ja näki majakan.
Tutun majakan. Sen, jonka takana oli linnake, jonka symboli oli sininen ussal.

OLEN TULOSSA, TYTTÖ.

Ei.
Visokki pakotti itsensä veneestä takaisin portaikkoon, puski kaiken voiman jalkoihinsa ja nousi ylös.

Hän ei ollut veneessä.
Joku muu oli veneessä. Mutta se joku muu, joka oli veneessä, oli myös hänen päänsä sisällä.
Sininen ja valkoinen raastoivat hänen mieltään taas.

LÖYSIN SINUT, TYTTÖ.

Se, joka seisoi veneessä, oli taas hän. Se komensi miehistöä aseistautumaan. Se käänsi katseensa kohti linnaketta, jossa Visokki oli, ja se tunsi vihaa.

ANNA SE MINULLE.

”Ei”, Visokki kuiskasi tuuleen. ”Mene… mene pois.”

Kun muu ei auttanut, Visokki pani pahintaan. Visokki suuntasi hyökkäävään mieleen sellaista voimaa, jonka käyttöä hän vältteli yleensä viimeiseen asti.
Hän käski hyökkääjän aivoja pysäyttämään tämän sydämen. Hän iski railon hyökkääjän mieleen, halkaisi koko tajunnan kahdeksi ja kirkui puolikkaita kuristamaan toisensa. Hän otti haltuunsa hyökkääjän käden ja pakotti tämän viiltämään oman kurkkunsa auki sillä terävällä ja metallisella, mitä tämä nyrkissään piteli.

Ja se kaikki tapahtui, koska Visokki pakotti sen tapahtumaan, mutta… se ei myös tapahtunut.
Oli kuin jokaisen hänen tekonsa jälkeen aika olisi vain kelautunut taaksepäin. Kuin hyökkääjä olisi vain parsinut viilletyn kurkkunsa sillä samalla metallinpalasella, nitonut mielensä yhteen ja käynnistänyt sydämensä uudestaan.

Se, joka oli hänen päässään, ei kuollut.

Se, joka oli hänen päässään ei mennyt pois kuin välähdyksiksi. Se, joka oli hänen päässään… oli vahvempi kuin hän? Ajatus hyysi, viilsi, pysäytti. Juuri kukaan ei ollut vahvempi kuin hän. Juuri kukaan ei saanut häntä pysäytettyä pelkällä ajatuksella. Hän oli yleensä se, joka niin teki.

Kipu vaikeutti hengittämistäkin. Silti jokainen välähdys, jonka ajaksi Visokki sai puskettua tietoisuuden sivuun tajunnastaan, antoi hänelle edes kolme sekuntia aikaa tehdä jotain. Jokaisen noista sekunneista hän käytti pakottaakseen itsensä ylös tismalleen yhden portaan verran askelmia.
Se kesti aivan liian kauan. Jokaisessa välissä, jossa Visokki sai pakotettua itsensä yhden portaan verran ylös, seilasi hyökkäävän mielen komentama laiva eteenpäin kymmeniä metrejä.

Aistihavainnot ulkoa sekoittuivat hänen omiinsa. Majakka kasvoi hänen silmissään samalla kun ylimmän kerroksen keskimmäinen ovi lähestyi. Lopulta Visokki sai lyötyä oven auki väkivaltaisella puskulla.
Tismalleen samalla hetkellä hän… kuuli ympäriltään veneen porautuvan rantahiekkaan. Askelten seuraavan perässä.

Hyökkäys himmeni ja todellisuus palasi selkeämmäksi juuri sopivasti, että Visokki pystyi näkemään näkökenttänsä keskellä Tawan kauhistuneet kasvot.

”Visu?” Tawa haukkoi henkeään. Yöhön asti venyneistä töistään yllätetty toa seisoi pöytänsä takana pidellen Nöpöä tiukasti käsissään. Silmien kalpeudesta Visokki päätteli näyttävänsä tällä hetkellä juuri yhtä kamalalta kuin miltä hänestä myös tuntui.

”Hyökkäys” hän pakotti sanansa ulos. ”Rannalla. Vene… jo-joku…”

”H-hyökkäys?” Tawa suoristi ryhtinsä näkyvästi. ”Kuka? Joko… joko ne käyvät sotatoimiin? Nazorakeja? Zyglakeja?”

Visokki ei pystynyt vastaamaan mihinkään Tawan kysymyksistä, sillä se, joka oli ollut veneellä, ja oli nyt rannalla, oli taas hänen päässään.
Se joku oli hänen päässään ja oli hänen päässään vain valkoista ja sinistä ja viiltävää kipua, ja se joku asteli pitkin rantahiekkaa, ja se joku suuntasi nyrkkiin puristetun kämmenensä kohti linnakkeen korkeinta tornia, ja sen jonkun nyrkin sormien väleistä hohti sinistä.
Ja se sattui ja hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja Tawa välähti näkyviin ja pois näkyvistä ja Tawan kasvot ja admin-tornin muoto sekoittuivat hänen katseessaan ja Tawa yritti sanoa jotain, mutta Visokki ei saanut selvää.

“Visu? Visu, oletko sinä, oletko-”

Joka hetki, kun se, joka oli hänen mielessään, asteli lähemmäs tornia, tuntui Tawan huone sumeammalta ja ranta selkeämmältä. Visokki kadotti Tawan äänen täysin. Sen hukuttivat alleen kymmenien jalkojen äänet. Hiekka narskui alla, kun veneestä noussut joukkio ei edes pitänyt kiirettä lähestyessään. Askeleet hiekalla voimistuivat ja voimistuivat kunnes…

Välähdys ja voimakas kuumuus olivat viimeiset aistihavainnot rannalta, kunnes harha kaikkosi äkillisesti.
Visokki seisoi täristen ja huohottaen ja tuijotti Tawan kauhistuneita kasvoja. Oli täysin hiljaista.

”… oletko sinä kunnossa?”
”Se… lopetti.”
Visokista tuntui että kumpikaan heistä ei hengittänyt, kun hän mietti sanojaan.
”Miksi… miksi se lopetti?”

Visokki ehti kysyä kysymyksen. Tawa tai hän itse eivät ehtineet prosessoida sen vastausta edes puolikasta sekuntia, kun heidät keskeytti helvetillinen ääni läpi linnoitusten muurien ja vankimpien seinien. Tärinä pudotti teekupposia seinätelineistä, ja ne pirstaloituivat Tawan toimiston lattialle.

Posliinin pirstaleet kilisivät lattialla. Sitten tuli täysin hiljaista.
”Tuliko tuo…” Tawa hengitti.
”Rannalta.”

Sitä pelottavaa hiljaisuutta kesti ahdistavia pieniä hetkiä, jotka he käyttivät vain kuunnellakseen. Sitten Tawan toimiston ovi kävi toiseen kertaan. Tulija puhui ennen kuin Visokki ehti kääntyä tätä kohti.

”Hei tytöt, hyviä uutisia”, Guardian sanoi. ”Puolustus toimii.”
Sininen skakdi seisoi ovella ilmeensä vakavana, vielä unenpöpperöisenä mutta toimintavalmiudessa. Kivääri ei ollut valmiusasennossa, mutta hän piteli sitä tiukasti käsissään.
”Ja huonoja myös. Jos kaupunginvaltuustolla oli joku ajatus siistiä vanhan majakan edustalla olevaa rantaa, niin sedille taitaa tulla aika ikävä syksy.”

Tawa ja Visokki vilkaisivat toisiaan. Sitten Tawa katsoi taas Geen suuntaan.
”Mennäänkö katsomaan?”

Skakdi nyökkäsi ja avasi toimiston ovea. Tawa laski Nöpön korilleen, nappasi keihäänsä telineestä ja asteli tomerasti edellä.
Visokki seurasi perässä kunhan oli ensin saanut muutaman tasaisen hengenvedon aikaiseksi.

Se, joka oli ollut hänen päässään, ei ollut enää linjoilla. Mutta hänestä tuntui, että jokin muu yhä oli.


Administon koko matka muurinharjaa pitkin rannikolle linnakkeen edustalla oli haissut palaneelta. Kun he saavuttivat vanhan majakan, alkoivat savupilarit näkyä. Ne nousivat muinaisen kivitornin takana olevalta rannalta useana synkeänä patsaana, kuin valtavan kouran luisevat sormet olisivat olleet kurottautumassa Bio-Klaanin linnaketta kohti.

Kun he alkoivat laskeutua rantakalliota, näkivät he ensimmäisinä paikalle ehtineet. Vartioston ja lainvalvonnan ensitoimintaryhmät olivat eristäneet alueen aamuyössä kirkkaasti näkyvällä keltaisella nauhalla. Vartijat ja poliisit etenivät hyvin varoen hiiltyneessä maastossa. Alueen reunalla Visokki näki tutun moderaattorikaksikon jutustelevan jotain keskenään. Havahtuessaan adminien laskeutuvan alas rinnettä kävelivät Same ja Bladis rivakasti vastaan.

”Juuriadmin”, Same nyökkäsi synkeänä, ”adminit.”
Hopeinen skakdi toisti eleen perässä, jos ei aivan yhtä särmänä kuin taisteluparinsa. Kellonaika näkyi melko lailla enemmän hänen silmäpusseistaan.
”Mitä täällä tapahtui?” Tawa kysyi katsoen vuorotellen Samea ja Bladista. Same vilkaisi takanaan nousevaan savupatsaaseen ja ehti puhua ensin.
”Mitä ilmeisimmin jonkinlainen joukkio pienessä veneessä yritti päästä lähelle muureja ilman, että osui satamavaloihin… eikä päässyt kovin pitkälle.”
”Ja miksiköhän ei?” Guardian kysyi rintamasuunta Samessa, mutta katse Bladiksessa.
Hopeinen skakdi katsoi melko hyväntuulisesti Geetä, vilkaisi hirvittävää hiiltynyttä kraatteria takanaan, ja sitten taas Geetä.

”Eversti hyvä, niiden parin zyglak-keissin jälkeen kehotit minua tekemään jotain etelärannan pahimman sokean pisteen… eli juuri tämän majakan edustan suhteen. Niin minäpähän sitten tein.”
Same lähinnä nyökkäili hiljaa taisteluparinsa puhuessa.

Tawa kohotti kulmiaan. Guardian katsoi ensin Bladista ja sitten Samea ja sitten savuavaa maastoa moderaattorien takana.

”Bladis, en nyt tahtoisi valittaa koska pysäytit mahdollisesti kokonaisen hyökkäyksen”, Gee sanoi raapien takaraivoaan, ”mutta tiedätkö, mihin merimiinat yleensä laitetaan?”
“Jestas, Guartsu”, Bladis kohautti olkiaan, “käskit vähän soveltaa niiden kanssa.”
“Tiedätkö, kuinka päin helvettiä tuon miinatyypin herkkyys on viritetty? Noita räjähtää välillä siksi, koska rama räpäyttää siipiään toisella puolella kupolia. Sinä kaivoit ne hiekkaan.”
“Jos se on niin vaarallista, miten sellainen sitten soljautetaan zamorin sisälle?” Bladis murahti.

Kaikki neljä muuta, jotka eivät olleet Guardian, katsoivat nyt Guardiania. Tawa ja Visokki eivät olleet tähän kellonaikaan tai näin säikähtäneinä valmiita kohtaamaan, mistä tässä edes puhuttiin, ja tapahtuiko se edes tällä todellisuuden tasolla. Same näytti palanneen ajatuksissaan haaveillen aikaan, jolloin sodankäyntivälineet olivat olleet ainoastaan traumaattisia ja hirvittäviä eivätkä myös täysin typeriä.

“Hengitystä pidätellen”, Guardian lopulta vastasi. Ja siirtyi, Visokki huomioi, melko armollisesti asiassa eteenpäin. “Onko yhtään tarkempaa tietoa, keitä tuossa mossahti?”
”Kohta on.”
Bladis otti ensimmäiset askeleet kohti montun reunaa. Hän nykäisi selkänsä takaa vyölleen kiinnitetyn pistoolin ja valmistautui tökkimään hiiltynyttä mysteeriä sen pitkällä piipulla. Skakdi astui savuisen montun sisäreunalle. Varovaisena alkanut liike muuttui kuitenkin luisuksi, kun maastonmuodon hiekkainen reuna petti. Skakdi vaikutti säilyttävän tasapainonsa, mutta liukui hiekan mukana pois muiden näkökentästä. Hetken kuluttua savun keskeltä kuului tuttu ääni.

”No nämä ovat… jotain… tyyppejä?”
Bladiksen syväluotaava lausunto nosti selvästi Guardianissa halun tehdä omat päätelmänsä, ja skakdi käveli muiden adminien tasalta tomerasti kraatterin reunalle. Visokki oli astella perässä, mutta… jokin ei tuntunut oikealta. Jokin ei saanut hänen oloaan vielä tarpeeksi varmaksi, että hän olisi uskaltanut lähestyä. Hän jakoi katseen vierellään seisovan Tawan kanssa, joka oli ollut selvästi liikkumassa, mutta pysähtyi hänen tasalleen. Sähkön toa tarttui keihääseensä jälleen molemmilla käsillään.

Guardian kumartui kuopan reunan yli ja leyhytteli savua pois näkökentästään.
“Ei näistä kyllä paljoa jäänyt”, hän mutisi yskien hieman. “Kohtuullisen iso joukko, muutama tusina? Joku muu saa laskea raajojen ja torsojen määrän.”
“Zyglakeja?” Tawa kysyi.
Skakdi näytti pudistavan päätään.
“Mitään hännältä näyttävää ei ainakaan jäänyt jäljelle. Tulkaapas vilkuilemaan sieltä.”

Loputkin admineista ja Same kurkistivat lopulta reunan yli, ja kuopasta iskevä haju oli vielä hirvittävämpi kuin muurinharjalla. Näky ei ollut kaunis. Hiiltyneitä, palaneita, sulaneita ja riekaleiksi repeytyneitä ruumiinosia oli levittäytynyt pitkin suuren kraatterin pintaa. Suurin osa siitä oli niin hiekan ja tuhkan peitossa, että kuolleiden panssariston tai muustakaan värityksestä ei auttanut tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Hyvin suuria raajat ja kehot olivat. Jokainen rannalle kuolleista oli ollut huomattavasti suurempi kuin yksikään Bio-Klaanin johtajistosta, jotka näkyä tuijottelivat.
“Mitä, peikkoja?” Guardian sanoi. “Aristokraatteja, titaaneja ehkä? En ole varma, kenestä vartiostossa tykkään niin vähän, että pistäisin selvittelemään tätä. Tykkäättekö te palapeleistä?”

Tawa pudisti päätään, yskäisi löyhkälle ja astui poispäin reunalta peittäen suunsa vasemmalla kädellään. Visokki ei perääntynyt, vaan jäi vain katselemaan näkyä ilmeettömänä. Same kuitenkin seurasi kollegaansa kuopan pohjalle ja nappasi veitsen reisitaskustaan. Bladis katseli vierestä, kun Same kyykistyi jäänteiden äärelle omaa tuliluikkuaan täsmällisemmän instrumentin ja ilmeisesti tarkoitushakuisemman toimintamallin kanssa.
Selakhin vapaa käsi tarttui yhden hiiltyneen torson yläselkään, ja toinen käsi iski puukon haarniskan nivelkohtaan, lavan seutuville. Visokin silmiin arveluttavan tottunein ottein Same nitkutti olkapanssaria ja osaa olkapäästä irti vainajanpalasta.
”Same, tuo on oikeastaan-” Bladis aloitti, mutta piti pienen tauon, kun hänen kollegansa nykäisi ison osan tutkimuskohteen yläselästä irti. ”Tuo ei ole palapelien ajatuksen mukaista. Same, tuo on oikeastaan ihan päinvastainen juttu.”

Skakdin puheista piittaamatta selakhi nosti panssarinpalan ja sen sisäpuoleen kiinni palaneen lihakudoksen silmiensä tasalle. Hän asetti etu- ja keskisormensa näytettä vasten ja työnsi. Kappaleesta tihkui syvän sinertävää verta, joka valui selakhin sormia pitkin. Moderaattori vei sormet suullensa ja maistoi.
“Same, mitä helvettiä nyt”, Bladis mutisi.
Same katseli mietiskelevästi tyhjyyteen hetken.
”Vahvat rauta-arvot, paljon pienhiukkasia. Tällä oli joko huonot elintavat tai vaikeasti hengitettävä elinympäristö. Xia, Stelt, ehkä.”

Guardianin ilme viesti sitä, että hän ei halunnut kyseenalaistaa, kuinka sen oppi maistamaan. Bladiksen ilme viesti, että hän oli saanut aiheesta luennon eikä haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
“Hypoteesi pitää?” Guardian kysyi.

“Ehkä”, selakhi nyökkäsi käännellen panssarinpalaa käsissään. Hän raaputti hieman veitsellään siihen kiinni palanutta kudosta ja jäi tuijottelemaan lähempää. “Sepäntyö ei näytä halvalta. Tämä ei ole ihan minkä tahansa merirosvon selkäpanssari. Ja jos tämä taas on ase…”
Same laski panssarin alas ja nykäisi maasta palasen jotain, joka näytti sapelin jäänteeltä.
“… niin kohtuullisen hyvästä prototeräksestä ovat onnistuneet takomaan.”

Sininen skakdi nyökkäili hiljaa ja käänsi katseensa kuopan reunan yli, kauemmas rantaa.
“Ehtikö joku vilkaista jo niiden paattia?”
”Joo”, Bladis ähisi kavutessaan takaisin ylös montusta. Hiekka teki kiipeämisestä yllättävän vaikeaa, ja moderaattori käytti siihen jalkojensa lisäksi myös pyssystä vapaata kättään. ”En ole mikään venepoju, mutta moottorit hoituu.”

Guardian kumartui hieman ja ojentautui auttamaan Bladista. Skakdien kädet löysivät toisensa, ja admin veti moderaattorin ylös. ”Isompi moottori kuin prätkässäsi?” Guardian kysyi ja virnisti.
”No joo…”, Bladis vastasi pyyhkiessään santaa haarniskastaan. ”Melkoinen perämoottori. Iso, ja kadehdittavan tehokas, mutta ihan vapaiden markkinoiden tavaraa, että ei tämä mitään sotakalustoa ainakaan ole.”

Guardian asteli veden ääreen. ”Eli emme ole taas uudessa sodassa. Se on ihan kiva kuulla.” Hän vilkaisi Tawaa, mutta hänen katseeseensa ei vastattu. Admin-toa vaikutti ajattelevan omiaan.
“Eipä hirveästi siltä näytä”, Bladis sanoi katse paatissa. “Purjeista puuttuu tunnukset, tykeille ei ole edes paikkoja, eikä tuolla ehkä sellaista kantokykyä olisikaan. Varmaan jonkun steltiläisen ritariston nuorin urho on päättänyt pistää rahaa haisemaan ja lähteä vähän valloitusreissulle kera koko joukon palkattuja öykkäreitä, tai jotain. Surkea yritys. Ihan hyvä asenne kyllä, siitä pisteet.”

“Onhan näitä merirosvoja aiemminkin nähty”, Guardian nyökkäili. “Tai paroneita, joiden mielestä piilottelemme avaruusolioita. Ehkä tästä ei näillä samoilla silmillä enempää saa irti. Mennäänkö kaikki vain nukkumaan?”

Koko sinä aikana, kun skakdit ja selakhi olivat tutkailleet groteskia näkyä ja esitelleet teorioitaan, oli Visokki vain tuijottanut kraatterin keskelle. Oli kestänyt kauan tajuta, miksi hän oli tehnyt niin, mutta vähitellen hän alkoi ymmärtää, mitä oli sieltä etsinyt.
Mitä lähemmäs hän oli linnakkeesta kävellyt kohti rantaa, sitä voimakkaammaksi se oli tullut. Sitä olisi voinut kuvailla huminaksi, mutta ääntä se ei ollut. Se ei ollut fyysinen tuntemus hänen kuoressaan eikä haju- tai makuhavainto hänen kidassaan. Tarkimmin sitä olisi voinut kuvailla sanalla läsnäolo, mutta sekään ei saavuttanut aivan sitä, mitä Visokki tunsi. Hän aisti kanssa-adminiensa ja moderaattorien läsnäolon, näiden tunnetilojen ja ajatusten muodostamat pisarat ja aallot ympäröivässä ilmassa.

Mutta tämä läsnäolo, jonka hän tunsi kraatterin keskeltä, oli vailla vivahteita. Se oli tasainen, järkkymätön ja uskomattoman voimakas, ja sitä oli vaikea jättää huomioimatta.

Visokki loikkasi kraatterin reunan yli ja alkoi kuopia sen syvintä kohtaa etujaloillaan ja syöksyhampaillaan. Mitä muilla olikaan sitten ollut mielessä, se sai odottaa, kun he katselivat visorakin työntävän raajoja, metallinkappaleita ja palanutta törkyä pois tieltä. Kauaa ei hänen tarvinnut kaivaa ennen kuin hän kavahti taaksepäin.

Hän tuijotti mustaksi hiiltynyttä, luista kättä, joka oli puristunut nyrkkiin. Pienimmätkin jäänteet kudoksesta olivat riekaloituneet irti ja panssarien jäänteitä oli vain vähän, mutta kädestä ei puuttunut sormen sormea ja se puristi jotain tiukkaan. Jotain metallista, puhtaan valkeaa, sinistä.

Jotain, jossa ei ollut jälkeäkään tuhkasta tai mullasta tai räjähdyksen sinkoamasta roskasta, vaikka sitä piteli kuollut, palanut nyrkki. Sormien välistä kiilui aavemaisesti leijuva hehku.

”Kaikki. Lähemmäs. Nyt.”

Visokin telepaattinen viesti iskeytyi muiden tajuntaan hätkähdyttävän voimakkaana. Same suoristui seisomaan ruumiiden ääreltä, ja skadit rantaviivan tuntumassa alkoivat välittömästi lähestyä kuoppaa. Tawa oli kuitenkin ensimmäisenä Visokin vierellä laskeuduttuaan montun pohjalle ystävän käskyn kuultuaan.

Sähkön toa vilkaisi Visokkia. Jokin loi punaisen visorakin kasvoille sinisen hehkun ja oli naulinnut hämähäkin katseen. Tawakin seurasi visorakin tuijotusta, ja näki runnellun nyrkin, jonka sisuksista loisti arvoituksellinen hehku. Sen sanaton kuiskaus ei soinut yhtä äänekkäänä Tawan mielessä, mutta…

”Se… puhuu minulle”, keltainen juuriadmin henkäisi ja kumartui lähemmäs. Sivalkoinen valo heijastui hänen visiiristään.

Varovaisesti – mutta ei ehkä niin varovaisesti kuin hän olisi itse tahtonut ajatella – Tawa vei kätensä valon lähdettä puristavalle nyrkille ja avasi kalmon sormia.

Siinä hetkessä Same ja skakdit ehtivät ruumiin nyrkistä paljastuneen esineen äärelle. Kaikkien kolmen aseet olivat valmiudessa.

Se, mitä kourasta paljastui, oli näennäisesti viatonta. Keskellä hurmetta ja raatoja sen olisi voinut hyvin jättää huomioimatta. Silti jotenkin sen huomaamaton paino sai heidät kaikki vaikenemaan hetkeksi.

Siinä se makasi luisella kämmenellä: valkea metallinpalanen, joka näytti sirpaleelta jostain suuremmasta. Keskellä sirua oli noin keskimääräisen matoralaisen silmän kokoinen reikä, ja metalli hehkui kylmää sinertävää auraa, kuin se olisi heijastanut loppukesän yötaivaan tähtiä.

”Aion olla nyt rehellinen”, Guardian totesi ja laski asettaannsa. ”Molemmilla pakaroillani on oma perstuntumansa tästä. Ensimmäinen rohkaisee minua tarttumaan siihen saman tien, ja toinen käskee katsoa, mitä tapahtuu kun sitä pamauttaa plasmalla.”
Vaivoin sininen skakdi siirsi katseensa pois hypnoottisesta sirpaleesta. ”Mutta meinasin nyt esittää vastuullista aikuista ja ehdottaa, että suhtaudumme siihen kuten mihin tahansa vieraaseen sotilaskalustoon, ja telkeämme sen toistaiseksi linnakkeen holviin.”

”Kenties”, Tawa mietti ääneen, katse yhä salaperäisessä esineessä. ”Sen voima on kuitenkin poikkeuksellisen puhdasta. Minä… kykenen aistimaan sen.”

Tawan kanssa-adminit tiesivät hyvin, minkä sanomista hän yritti kiertää. Tawaa inhotti vedota siihen, että hän oli toa. Elementaalisotureilla oli kuitenkin yleensä hyvä intuitio taikaesineiden suhteen.
”Mitä ehdotat?” Tawan luotetuimman ystävän ääni kysyi.
”En ole varma”, sähkön toa vastasi. ”Mutta tämä saattaa olla meitä isompaa. Saattaisi olla parasta tuoda tilanne koko Klaanin tietoon.”
”Admin Tawa”, Same puuttui keskusteluun. Hän oli yhä taisteluasennossa. ”Se saattaisi olla virhe. Tämä joukkio…” Selakhi viittoi vapaalla kädellään heitä ympäröivää kuolemaa. ”Meillä ei ole syytä uskoa, että tällä seurueella olisi ollut mahdollisuuksia murtaa muurejamme.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi vakavana. ”Ellei sitten tuo siru.”
”Ase siis? Ja voimakas, liian vaarallinen yhteisesti päätettäväksi?” vanha sotilas Guardian tunsi Samen ajatustavan. Selakhi nyökkäsi vastaukseksi.
”Me emme tiedä, mitä se tekee”, Visokki huomautti. ”Joku kuitenkin ehkä tietää. Luottakaa minuun, kun sanon, että tuollaisen… asian tekemiseen vaadittava mielenvoimien tuntemus on harvinaista. Sirpaleella saattaa olla tätä sakkia todellisempi omistaja.”

Ajatus vaiensi montun hetkeksi. Bladiksella oli kuitenkin asiaa.
”Räjäytetään se.”

Skakdin ehdotus sai aikaan toisen pienen hiljaisuuden, jonka hän rikkoi taasen.
”Miettikää nyt. Meillä on ihan riittävästi ongelmia muutenkin. Viedään se tuonne metsän puolelle, vähän dynistä kehiin, pari kranaattia siihen kylkeen… hedelmähyllyltäkin pitäisi löytyä lisätehoja…”

Tawa kurtisti kulmiaan. ”Mielenkiintoinen ajatus, Bladis… on… hyvä olla vaihtoehtoja.”

”Minä tiedän, mitä Ämkoo tekisi”, Guardian tokaisi. ”Hän poimisi sirun tuosta kuolleen miehen kourasta, sujauttaisi sen viittansa taskuun ja virnistäisi hurmaavasti ennen katoamistaan horisonttiin.”

Jokaisen paikallaolijan mielestä hieman liiankin totuudenmukaisen sutkautuksen jälkimaininkeina saapui syvä pitkä hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan hyytävä merituuli ujelsi kiemurrellessaan vanhan majakan läpi.

Jotain oli tehtävä, Visokki arveli. Mutta juuri, kun hän oli aikeissa toimia, Guardian laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja nappasi valkean sirpaleen kuolleesta kämmenestä. Ihan kuin se olisi ollut kaiken aikaa niin helppoa.

Välittömästi, kun sirpale lakkasi koskettamasta ruumiin kämmentä, käsi kaikkine sormineen mureni – ikään kuin se olisi kaiken aikaa ollut vain kämmenen muotoon jämähtänyttä tuhkaa, jota mikään ei enää pakottanut kämmenen muotoon. Sekä Guartsu että Tawa kavahtivat hieman kauemmas äkkiseltään tuhkautuneesta raadonpalasta.
Hiljainen merituuli tarttui tuhkaan, ja hetkessä sirua pidellyt käsi oli pelkkä muisto.

”Sanoit, Visu, että tämän tekeminen vaatisi mielenvoimien tuntemusta”, Guartsu sanoi lopulta epävarmalla äänellä.
”Kyllä.”
”Miksi tulit tähän johtopäätökseen?” hän jatkoi tarkastellen nyt Visokkia sirussa olevan reiän läpi.
”Sillä on ikään kuin telepaattisesti havaittava… läsnäolo.”

Visokki ei halunnut ottaa mieleensä kohdistunutta hyökkäystä puheeksi siinä kaikkien keskellä. Guardian ei selvästikään ollut täydellisen tyytyväinen Visokin välittämään mielikuvaan. Tawa tuli apuun jatkamalla keskustelua hänen puolestaan.
”Ehkä meidän on syytä ottaa selvää, mikä se on ja mitä se tekee, ja varautua siihen, että joku muukin on siitä kiinnostunut.”
”Olen samaa mieltä, admin Tawa”, Same sanoi. Hetken harkinnan jälkeen hän kaivoi savukkeensytytysvälineistönsä, tuli sitten jälleen toisiin aatoksiin eikä lopulta pyytänyt esimiehiltään lupaa sytyttää. “Ehdotan myös, että tutkimme veneen lisäjohtolankojen varalta.”
”Pitäydyn alkuperäisessä ehdotuksessani”, Guardian sanoi. ”Telkeämme sen holviin, ja sitten teemme, kuten Tawa sanoi. Vastustaako kukaan?”

Hiljaisuus toimi myöntymisen merkkinä. Guartsu, siru kädessään, lähti tarpomaan takaisin linnoitusta kohti. Visokki jäi vielä hetkeksi seisomaan ruumiin ääreen. Hän tuijotti kohtaa, jossa luinen koura oli vielä hetki sitten ollut samalla, kun taikaesineen sininen aura vaimeni vaimenemistaan. Jossain hänen vieressään moderaattorit keskustelivat, mutta hälyn sisältö ei tavoittanut hänen huomiotaan. Kun päivän ensi säde luikahti horisontin takaa ja osui hänen kasvoihinsa, hän rutisti molemmat silmänsä kiinni ja lysähti maahan.

”Ajattelitko jäädä siihen loppuyöksi?” kysyi ääni hänen takanaan. ”Vai lähdetkö kanssani takaisin linnakkeelle?”
Visokki kääntyi kohtaamaan parhaan ystävänsä, ja näky Tawan vaimeasti hymyilevistä kasvoista toi hieman valoa.
”Mennään”, Visu vastasi, ja yhdessä he lähtivät kävelemään takaisin.

”En kyllä tiedä, voiko tätä enää yöksi kutsua”, Visu haastoi heidän siinä kävellessään, pienoisen auringonvalon jo sivellessä heidän selkiään.
”No ehkä aamuyö. Aamu? Taisi jäädä yöunet väliin tällä kertaa”, Tawa naurahti.
”Taas. Sinun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa.”
”Paraskin puhuja, sinähän olit ihan yhtä myöhään valveilla…”
”No niin olin tällä kertaa, mutta minulla on yleensä vähän vastuullisempi päivärytmi!”
”No sinä oletkin meistä kahdesta se aikuisempi.”
”Sanoo nainen, joka huolehtii koko maailmasta sillä välin, kun me muut nautimme elämästämme.”

Tawa pyöräytti silmiään.
”Tiedät, että tuo ei ole totta.”
”No siltä se välillä tuntuu, sinä olisit loman tarpeessa. Mutta oikeasti, nukkuisit enemmän.”
”Niin minun varmaan pitäisi.”

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Tawa kysyi:
”Mitä silloin tapahtui, kun tulit huoneeseeni ja ilmoitit hyökkäyksestä?”
Kun Visokki epäröi, hän jatkoi:
”Muistathan, että voit kertoa minulle mitä vain. En aio kertoa Guartsulle.”
”Minä… Jokin hyökkäsi kimppuuni.”
”Mitä tarkoitat?”
”Jonkinlainen vihamielinen olento hyökkäsi mieleeni. Uskon, että se oli yksi veneellä tulleista – se, jonka kädessä siru oli. Näin välillä maailman hänen näkökulmastaan.”

Tawa nyökkäsi mietteliäästi. ”Oletko aivan kunnossa?”
”Yritin karistaa hänet kimpustani, jopa tappaa hänet, kun mikään muu ei auttanut. Mutta hän ei kuollut, ja vene eteni ja eteni. Kunnes he tulivat rannalle. Sitten räjähdys korvensi heidät kaikki, ja yhteys katkesi, uskon.”
”Saitko selville mitään hyökkääjän henkilöllisyydestä?”
”En. Hän sanoi olevansa tulossa ja haluavansa jonkin, mikä minulla on. Mutta en tiedä, mitä hän tarkoitti. Hän kutsui minua ’tytöksi’. Ikään kuin tuntisi minut.”

Tawa ei vastannut mitään.
”Onkohan mahdollista, ettei hän varsinaisesti puhunut minulle? Mutta miksi hän sitten hyökkäisi kimppuuni…”
”En tiedä vastausta kumpaankaan kysymykseen, olen pahoillani”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän on syytä asettaa korkea prioriteetti sen sirun salaisuuksien selvittämiselle, ettei mitään tällaista tapahdu uudestaan.”
”En tiedä, vaikuttiko se siru hyökkääjän mieleen jollain tavalla. Mutta emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että se oli ase.”

He saapuivat portille ja kulkivat siitä sisään. Kaupunki oli vielä hiljainen, mutta kauppiaat valmistautuivat jo availemaan putiikkejaan, ja varhaisimmat työntekijät kiirehtivät jo askareilleen. Hirvittävä jytinä rannalta aiheutti väessä epävarmaa supatusta, mutta rohkaiseva ilme Toa Tawalta vaikutti näkyvästi rauhoittavan heitä.

”Pitäisiköhän pistäytyä Figalla ostamassa hieman kukkia, kun tässä kerran ollaan”, Tawa pohti. Visokki ihaili tämän kykyä jättää tapahtunut jo taka-alalle, mutta toisaalta tämä ei ollut vihamielisen mielensisäisen hyökkäyksen uhri.
”Mene vain, jos haluat”, hän sanoi. ”Ehkä minä menen vielä huoneeseeni ja yritän nukkua pari tuntia ennen päivän velvollisuuksia.”
”Jos asia jää vaivaamaan sinua, tule juttelemaan”, Tawa sanoi.
”Tulen kyllä. Mutta älä leiki psykologia, se on minun hommani”, Visokki vastasi leikkisästi.

Kun he erkanivat lähellä linnakkeen ovia, Visokki pysähtyi hetkeksi paikoilleen.

Horisontissa päivä sarasti. Auringoista ensimmäinen pilkisti hiljalleen esiin ja maalasi kaupungin mukulakivien pintaan oransseja laikkuja. Mata Nui raotti silmäluomiaan, tavattiin sanoa. Visokki ei tavannut, mutta sanonnat tarttuivat. Epävarmuutta täynnä olevan yön pimeys väistyi, mutta jokin jäi leijailemaan Visokin ylle.

Sirua pidelleen hyökkääjän ääni oli vaimentunut, mutta jollain tavalla se oli yhä läsnä. Samalla tapaa kuin käsi oli hajonnut tuhkaksi, ei Visokki enää… muistanut, miltä ääni oli edes kuulostanut?

Se olisi voinut olla kenen tahansa ääni. Mitä pidempään hän muisteli sitä, sitä yleismaailmallisemmalta se tuntui. Kuin se olisi polttanut tiensä hänen tajuntaansa jättämättä mitään jälkeä.
Kuka hänelle sitten oli puhunutkaan, oli varmasti jo äärimmäisen kuollut. Mutta kuollut tai ei, hänen oli vaikea olla tuntematta että tämä oli toivottanut heidät tervetulleeksi johonkin, johon he eivät olleet aivan valmiita.

Visokki päätti olla ajattelematta asiaa. Horisontissa häämötti merkkejä sodasta. Hänellä ei ollut varaa harhautuksiin.

15: Kohtalo

Nerva valitsi Kohtalon.

”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Lähden mukaasi, mutta meidän olisi tosi tärkeää käydä ensin hakemassa rasia, jonka jätin tuonne kallion juurelle.”
”Ei mitään muttia! Tämä on tärkeää! Minä en ainakaan halua tulla syödyksi, tiedoksi vaan!” peikko kärisi.
Nerva nielaisi tyhjää. ”Mi-miten niin syödyksi?”
”Äh”, kuului vastaus samalla, kun olento ryhtyi retuuttamaan häntä joentörmää pitkin. ”Kaikkea sinäkin kyselet! Sinulla on isompiakin huolia.”
”No… kerrotko edes nimesi?”
”Särkkä”, olento ärähti.
”Sellaista en näe. Ehkä on liian pimeää?”
”Ei kun se on nimeni.”
”Jaa. Ihan hauska nimi. Minä yritän hankkia uuden.”
”Miksi ihmeessä?”
”Noooh… se on vähän pitkä tarina.”
”No sitten sinulla ei ole ehkä aikaa kertoa sitä. Mutta tiedä silti, että olen ihan iloinen, ettei minun tarvinnut ampua sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”

Tämän pahaenteisen lausuman jälkeen, tai ehkä sen johdosta, Nervan onnistui kiinnittää huomiota siihen, että he olivat saapuneet jonkinlaisen onkalon eteen.
”Sisään”, Särkkä, joka oli päästänyt irti hänen ranteestaan, komensi ja tökkäsi häntä selkään. Haulikon piipulla. Silmiään siristelleen Nerva, joka ei tiennyt, mistä ase oli ilmestynyt, asteli jopa kaamosiltaakin synkeämpään tunneliin, joka ei luvannut kyllä yhtään hyvää.

Ja Nervan leirissä, mikäli sitä sellaiseksi saattoi kutsua, täysin ratsun huomaamatta, puisen lippaan kansi siirtyi syrjään, kun vieläkin itsensä päättelemätön vaate silkan kerääntyneen massansa voimin poksautti rasian auki jatkaen kutoutumistaan (vai virkkautumistaan, en minä tiedä, miten nämä jutut toimivat) kohti synkkää yötä.

14: Velvollisuus

Nerva valitsi Velvollisuuden.

Hän veti ranteeseensa tarttunutta peikkoa turpaan. Metsän vahdin vielä kaatuessa selälleen Nerva oli jo pinkomassa takaisin leiriinsä. Kunhan hän vain ehtisi ajoissa…

… ja sitten hän kuuli jään räsähtävän rikki. Peikko oli yrittäessään nousta pystyyn astunut heikkoon kohtaan vielä vallan ohuella jäällä ja pudonnut läpi veden alle.
”Apua! En osaa uida!” otus parkui. Nerva pysähtyi. Hänen velvollisuudentuntoaan koeteltiin nyt todenteolla. Pelastaisiko hän teknisesti ottaen itse jäihin laittamansa olentoparan vai estäisi lipastaan vapauttamasta sisältöään?

Valitsisiko hän…

”Voi nyt perskuukkeli sentään! Auta nyt hyvän tähden minähän hukun tänne ei hirmuinen hörkeli apua nyt äkkiä APUA!”

Velvollisuuden vai Velvollisuuden?

Vastaus oli ilmeinen. Nerva hyppäsi takaisin joen rantaan ja konttasi varovaisesti avannon reunalle. Hänen päälleen roiskui jäätävää vettä peikon pärskytellessä henkensä hädässä.
”Tartu kiinni!” Nerva huudahti ojentaen kättään, ja peikko tähän kiitollisena tarttui. Peikko oli riittävän painava melkein vetääkseen matoralaisen välittömästi vetten alle, mutta tämä onnistui kuin onnistuikin pysymään itse poissa hyisestä kalmankylvystä. Adrenaliinipuuskassaan hän veti kaikin voimin ja onnistui evakuoimaan onnettoman otuksen veden varasta.

Siinä he hetken läähättivät, Nerva kylmissään ja peikko ihan helvetin kylmissään, kunnes peikko avasi sanaisen arkkunsa.
”Kiitos”, se sihisi yhteen puristettujen hampaiden lomasta. ”Tästä hyvästä en ammu sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”
”Öh, kiitos, kai”, Nerva vastasi. ”En tiedä edes nimeäsi.”
”Särkkä.”
”Kiva nimi.”

Sitten se jälleen iski häneen. Nerva muisti, miksi oli kiireissään tintannut Särkkää nessuun.
”Voi ei voi ei voi ei!” hän parkaisi ja pinkaisi makuuasennosta lähes suoraan laukkaan.
”Mitäs ihmettä?” Särkkä ähkäisi ja kompuroi perään. ”Seis! Sinun on yhä tultava mukaani tai ei hyvä heilu!”

Matoran saapui paikalle liian myöhään: rasia aukesi aivan hänen silmiensä edessä. Sen sisältä purskahti sakea pilvi tummanvihertävää kaasua, jonka syövereistä alkoi kuulua hyytävää naurua.

”Vihdoinkin! Olen vapaa tämän laatikon kahleista! VIHDOINKIN MINULLA ON PAREMPAAKIN TEKEMISTÄ KUIN RIIVATA JOTAIN KESKENERÄISTÄ VAATEKAPPALETTA!”
”Voi ei”, Nerva voivotteli.
”Mitä tapahtuu”, Särkkä piipitti pelokkaalla äänellä.
Vihreä kaasu alkoi kierteillä ja pyörteillä hieman kiinteämpään muotoon. Pian siihen muodostui kasvot. Hyvin julmat ja ikävät kasvot. Paljon hampaita ja tyhjät, ontot silmät. Pitkä kaksihaarainen kieli. Sieraimista nousi savua.
”Sinä sovit vallan mainiosti, kuolevainen!” otus ärjäisi demonisella äänellä ja syöksähti kohti peikkoparkaa.
”Ei!” Nerva ähkäisi, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun kaasumainen massa syöksähti kohti Särkkää ja tunkeutui sisään tämän kehon jokaisesta reiästä. Ölisten kauhuissaan Särkkä tuupertui maahan. Hän ei saanut henkeä, eikä nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän hapuili päätään poistaakseen tukoksen edes suustaan, mutta siitä ei ollut apua. Pian kädet vaipuivat hervottomina alas, ja Särkän keho lakkasi sätkimästä.

”Ei…” Nerva voivotteli vielä hiljaa. Hän ei pitäisi siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ja hän oli oikeassa. Kun Särkän keho alkoi epäluonnollisella tavalla hytkytellä itseään pystyyn, hän voi lähes pahoin. Peikon keho nytkähteli ja rusahteli ikävästi ja päätyi jälleen pystyasentoon luita rikkovalta näyttävällä tavalla.
”Muista, tohungan perkele”, olento kirkui Särkän suulla, ”että sinä teit tämän valinnan.

13: Tarkoittaako tämä, että puu haarautuu?

Tähän oli tultu.

Nervan oli tehtävä jälleen valinta.

”Sinun on ehdottomasti tultava mukaani!” ärähti metsän vahti jo toistamiseen. Tämä hengitti raskaasti lyhyen painin jäljiltä. Lumihiutaleita leijaili hiljalleen heidän päälleen, jään pintaan, kinosten lisämassaksi. Pimeydessä oli vaikea nähdä kymmentä metriä pidemmälle.

Nerva nielaisi. Lähtisikö hän epäilyttävän peikko-otuksen mukaan vai palaisiko tämän uhkaavahkosta presenssistä huolimatta varmistamaan, ettei hänen pelkonsa kävisi toteen? Noudattaisiko hän Suuren hengen hänelle yllättäen osoittamaa suuntaa vai tekisikö niin kuin koki oikeaksi?

Valitsisiko hän…

”Voi nyt perskuukkeli sentään! Sinä lähdet nyt mukaani tai muuten en vastaa seurauksista!” peikko ölähti ja tarrasi tiukasti hänen ranteeseensa. Jokin kuitenkin kertoi hänelle, että hän kykenisi niin halutessaan irrottautumaan tämän loppujen lopuksi varsin heiveröisistä käsistä.

Tervetuloa ZombiRokkiKoneeseen

Meksi-Koro, kauan sitten

Kutsuvieraita tallusteli hiljalleen kohti kirkkoa, joka nökötti keskeisellä sijainnilla Meksi-Koron keskustassa. Valkea, jokseenkin matala rakennus oli loppujen lopuksi melko askeettinen. Sen punertava harjakatto ja keltaiseksi maalattu ovenkarmi olivat ainoat väripilkut valkean kiven keskellä. Kattoa koristi lisäksi kaari, johon oli kiinnitetty puusta veistetty Suuri Hau, Mata Nuin symboli. Oven vieressä kasvoi pieni kaktus.

Ja niin kirkkoa kohti asteli myös Meksi-Koron Sheriffi. Ilmeisesti häitään vietti joku melko iso tekijä, kun kaupunki oli vaatinut häntä henkilökohtaisesti vastaamaan turvajärjestelyistä. Hänen miehensä olivat jo asemissa, mutta hän itse oli saapumassa paikalle hieman myöhemmin kuin olisi halunnut – olosuhteiden pakosta. Hänen edellisen kuukauden turvallisuuspoliittisen raporttinsa käsitellyt virkamies oli halunnut jututtaa häntä tavallista pidempään, vaikka hän oli kertonut olevansa kiireinen tänään.

Toa Mexxi astui sisään kirkkoon ja järkyttyi hieman näkemästään. Kirkon puisilla penkeillä istui muun yleisön muassa useita suuren profiilin rikollisia: toa löysi katseellaan ainakin Pimeyden metsästäjät Vaanijan ja Keräilijän, huumeparonit Noitatohtorin ja Herbalistin, paikallisen rikollispomon el Kanen sekä näyttävästi haarniskoituneen skakdisotalordin, jonka nimeä hän ei muistanut. Hän ymmärsi, että kuka ikinä hänet olikaan tähän hommaan vaatinut oli halunnut säilyttää jonkinlaisen kauhun tasapainon ja estää välikohtaukset. Siltikin, tilaisuuden luonteen vuoksi Mexxin revolveri ei roikkunut tänään näkyvillä.

Mexxi mietti hieman hirvittyneenä, kenen häihin hän oli tullut rauhaa turvaamaan. Hän ei voisi edes pidätyttää vieraita, sillä – sen lisäksi, että hänellä ei ollut mitään virallista näyttöä mistään Meksi-Koron maaperällä tapahtuneista rikoksista suurinta osaa näistä kriminaaleista vastaan – näillä oli varmasti omia… rauhanturvaajia yleisön seassa, helvetti sentään, ehkäpä jopa soluttautuneina hänen poliisivoimiinsa. Hän nielaisi. Oli parempi jättää arvailu sikseen, jos halusi nukkua yönsä hyvin.

Kauan Mexxin ei tarvinnut odottaa vastausta pohdintoihinsa häiden järjestäjästä, sillä sulhanen asteli hänen viereensä ja puhutteli häntä.
”Neiti sheriffi, kuinka mukavaa, että pääsitte tulemaan”, totesi lipevän oloinen mustaa hau-naamiota kantava toa, joka oli pukeutunut hienostuneeseen frakkiin, ja ojensi kätensä kätelläkseen häntä. Mexxi kurtisti hieman kulmiaan mutta tarttui käteen ja totesi:
”Enhän minä varsinainen juhlavieras ole.”
”Ette ehkä, mutta pidän teitä sellaisena. Saavutuksenne yhteiskuntamme hyväksi ovat kiistattomat.”
”Toivottavasti tämä on teille ikimuistoinen päivä”, sheriffi vastasi lievästi kiusaantuneena yrittäen päättää tilanteen mahdollisimman nopeasti. Sulhanen teki hänen olonsa epämiellyttäväksi, eikä se johtunut keskustelusta itsestään. Miehen punaiset silmät säihkyivät tämän vastatessa:
”Uskoisin sen olevan.”

Mies käveli hänen luotaan kohti paikkaansa alttarin lähistöllä. Mexxi huokaisi hitaasti ja jatkoi sitten vieraiden silmäilyä siirtyen samalla seinustalle. Hän huomasi ensijärkytyksen jälkeen muutaman muun kuuluisahkon, joskin vähemmän rikollisen, vieraan: rivistöiden keskellä istuivat ainakin Mustan Käden toa Ficus, eräs shasalgradilainen suurruhtinas, jonka hän oli kuullut olevan kaupungissa – ja tiesi nyt miksi tämä siellä oli –, sekä muuannen paroni, jonka nimeä hän ei halunnut edes ajatella, ilmiselvistä syistä.

Sulhanen kiitteli eturivissä istuvia paikalle saapumisesta. Mexxi vahvisti katsekontaktin eri puolilla salin seinuksia partioiviin alaisiinsa. Nämä ainakin tiesivät mitä tekivät. Vihkimisen toimittava turaga saapui paikalle. Turaga Pedro ei valitettavasti ollut päässyt paikalle, sillä oli diplomaattisella matkalla, mutta hänen tilalleen oli saatu jokin vanha käppänä jostain lähisaarilta. Vihertävä ilman turaga näytti siltä kuin saattaisi tuupertua hetkenä minä hyvänsä ja nojasi sauvaansa epätoivoisesti joka askeleella. Sulhanen riensi auttamaan tämän paikalleen alttarin taakse.

Seremonia alkoi. Mexxi huomasi huvituksekseen, että bestmaninä toimi yhä nimeltämainitsematon tohtori, joka myös jäisi nimeämättä, kunhan kukaan ei toimisi typerästi. Seuraavaksi morsian saapui. Kauniin ja hyvin näyttävän hörhelöisen, valkean häämekon alta pilkisteli kultaista ja sinistä. Mielenvoimain toa, Mexxi päätteli. Naisen kasvoilla oli Kanohi Crast, joka näytti tämän yllä jopa kauniilta, mikä oli Mexxille uutta – vaikkei hän kyllä kovin monta kertaa elämässään ollut moista kanohia nähnytkään. Toat eivät usein käyttäneet sitä. Mexxillä oli päivässään jo tarpeeksi murehdittavaa, mutta vaikka kyse oli itse tilaisuuden tähdestä – tai ainakin puolet siitä – ei hän osannut karistaa selkäpiistään sitä osaa, joka huolestui enemmän tuntemattomista toista kuin tuntemattomista pimeyden metsästäjistä.

Hymyilevän morsion takana taapersi matoralainen morsiusneito, joka oli kompastua omaan mekkoonsa useita kertoja pitkällä matkalla alttarille. Lopulta he pääsivät perille ja asettuivat paikoilleen. Mies hymyili naiselle. Nainen hymyili miehelle. Pappismiehen roolia toimittava turaga alkoi messuta. Mexxi ei kiinnittänyt sisältöön huomiota kuin silloin tällöin, sillä väkisinkin hänen huomionsa siirtyi aina uudestaan uhkaaviin hahmoihin yleisössä. Nämä kuitenkin näyttivät suhteellisen rennoilta, lukuun ottamatta ehkä Vaanijaa, joka näytti siltä kuin vaanisi jotakin, mikä oli ehkä ihan olennon luonteeseen sopivaa.

”… Pedolle annettiin suu, joka herjaa ja puhuu suuria sanoja, ja se sai tämän vallan neljänkymmenenkahden kuukauden ajaksi! Niin se avasi suunsa ja alkoi herjata Mata Nuita. Se herjasi hänen nimeään ja hänen asuinsijaansa ja niitä, jotka asuvat Punaisella tähdellä. Sille annettiin myös lupa käydä taisteluun pyhiä vastaan ja voittaa heidät, ja niin sen valtaan annettiin kaikki heimot, kansat, kielet ja maat. Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä – kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut…”

Oli virhe seurata turagan saarnaa. Mistä pedosta tämä nyt oikein metelöi? Mexxi päätti kiertää toiselle puolelle salia. Hiljaa kävellessään hän ei voinut olla hieman pohtimatta, että sulhasessa oli jotain hyvin outoa. Tämä oli selkeästi toa, mutta tämä ei selkeästikään tuntunut toalta. Jokin oli pielessä, eikä hän osannut sanoa, mikä.

”… pakottaa kaikki, pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat, ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä…”

Kun Mexxi saapui toiselle puolelle huonetta, yksi hänen alaisistaan, komatoralainen konkari, lähestyi häntä. Hän kumartui hieman alaspäin kuullakseen paremmin tämän kuiskauksen.
”Onko”, tämä aloitti ja nyökkäsi hyvin hienovaraisesti Synkkiä saalistajia päin, mihin Mexxi nyökkäsi vähäeleisesti.
”Ja”, tämä jatkoi liikahtaen marginaalisesti el Kanea päin, mihin Mexxi nyökäytti päätään yhtä marginaalisesti. Matoralaisen suu mutristui ja tämä kääntyi jälleen tarkkailemaan vihulaisia.

”Olemme kokoontuneet tänne tänään”, turaga julisti, ”liittämään yhteen nämä kaksi sielua, sitomaan yhteen kaksi kohtaloa!”
Vihdoinkin, seremonia jatkui asiallisesti.
”Tahdotko sinä, toa Uder-Ufunam”, turaga sanoi katsoen sulhasta, ”ottaa toa Gadudein puolisoksesi ja rakastaa häntä, kunnes kohtalo teidät erottaa?”
”Tahdon”, vastasi tumma hahmo.
”Entä tahdotko sinä, toa Gadudei, ottaa toa Uder-Ufunamin puolisoksesi ja rakastaa häntä, kunnes kohtalo teidät erottaa?”
”Tahdon”, vastasi valkea hahmo, hymyillen.
”Jos joku tätä liittoa jostain syystä suunnattomasti vastustaa, hän esiin astukoon nyt tai vaietkoon iäksi.”

Kukaan ei vaikuttanut astuvan esiin, joten turaga jatkoi:
”Julistan teidät –”
”SEIS!” huudahti joku yleisössä. Kaikkien katseet kääntyivät.
”Vastustan!” jatkoi keskeyttäjä ja nousi seisomaan. Tämä oli pomatoralainen vanhempi mies, joka oli selvästi odottanut tätä hetkeä. ”Huijausta! Hän ei ole toa!”
Vieras osoitti syyttävällä sormellaan sulhasta, joka näytti – kumma kyllä – tyrmistyneen sijaan mairealta.
”Hän ei ole toa, hän on m-” ehti vieras aloittaa, ennen kuin tarttui sydänkiveensä ja jähmettyi paikoilleen järkyttyneen näköisenä noin kymmeneksi sekunniksi.

Minkä jälkeen hän oksensi edessään istuvan vieraan päälle. Ylenannon antien uhri, hennon oloinen vorttix-neiti, pomppasi kirkaisten seisomaan ja tajuttuaan tippuvansa oksennusta ja haisevansa hirveältä ryntäsi kohti käymälöitä raskaasti nyyhkyttäen.
”Sheriffi, voisitteko poistaa tämän epäkohteliaan kuokkavieraan”, sulhanen totesi häijysti hymyillen. ”Hän ei ole vieraslistalla, joten teidän ei olisi pitänyt alun perinkään päästää häntä sisään.”

Mexxi katseli hieman pöllämystyneenä ensin po-matorania, sitten sulhasta, ja jälleen matorania. Lopulta hän antoi merkin miehilleen viedä pomatoralaisen pois. Seremonia jatkui kuin ei olisi koskaan keskeytynytkään.
”Julistan teidät toaksi ja toaksi!” turaga lausui…

… ja jatkoi sitten saarnaansa uudella ponnella.
”Niin merikin, tuo suuri ja aava – miten luvuton lauma siinä vilisee, parvittain raheja, pieniä ja suuria! Siellä kulkevat laivat, siellä on Leviathan, merihirviö, jonka…”
”Ei! Eeeei! Te ette ymmärrä!” parkui kuokkavieras samalla, kun kaksi poliisia raahasi häntä kohti ulko-ovia. ”Teidän täytyy saada tiet-”
Hänen rääkymisensä keskeytyi, ja hänen silmänsä kääntyivät ympäri. Mexxi pani merkille, että silmäkulmastaan sulhanen tarkkaili yhä po-matorania. Oliko tällä jotain tekemistä asian kanssa?


Seremonian päätytyä seurue oli siirtynyt viereiseen huvilaan jatkamaan ilottelua. Ovelle oli asetettu kyltti, joka huomautti rakennuksessa järjestettävästä yksityistilaisuudesta. Suuren huoneen seinät oli päällystetty arvokkailla taideteoksilla, ja seinien vierustat aseteltu täyteen mukavia samettiverhoiltuja sohvia. Keskellä huonetta oli tarjoilupöytä, johon tarjoilijat tasaisin väliajoin kävivät lisäämässä syötävää ja juotavaa. Huoneen perällä oli esiintymislava, jolle oli viritetty selvästi jonkin yhtyeen soittovälineistö.

Tämän kaiken Mexxi sai selville nopealla silmäilyllä, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin juuri nyt. Häntä olisi haluttanut kovasti mennä kuulustelemaan kuokkavierasta ja selvittää asioiden todellinen luonne, mutta hänen täytyi vähintään näyttäytyä juhlissa ensin, muodon vuoksi. Hänen saappaansa kilisivät, kun hän asteli ottamaan juotavaa.

Sitten jotain, mitä hän oli hieman pelännyt koko hääseremonian ajan, tapahtui. Vieras tuli juttelemaan hänelle. Eikä kuka tahansa.
”Sheriffi”, totesi Keräilijä pirteästi. ”Näen, että nautitte juhlallisuuksista.”
Mexxi tarkasteli Pimeyden metsästäjää kiireestä kantapäähän. Tämä oli hieman lyhyempi kuin hän itse, hyvin raskaasti haarniskoitunut ja varmasti myös aseistettu, vaikka kaikille vieraille olikin tehty turvatarkastus – minkä vuoksi oli varsin outoa, että kuokkija oli päässyt läpi; hänen pitäisi todella tutkia asiaa tarkemmin. Jostain haarniskan syövereistä kiiluivat oranssit silmät, jotka Mexxin kuuleman mukaan olivat joskus kuuluneet onu-matoranille. Ehkä kaiken tuon metallin alla sellainen elikin, mutta joka tapauksessa tämä teki töitä Varjotulle. Se oli hyvä muistaa.

Vastaukseksi Synkälle saalistajalle toa vain murahti ja kulautti ison lasillisen boolia alas kurkustaan.
”Koetteko olevanne turvassa?” Keräilijä jatkoi.
”Kyllä. Tämä on meidän kaupunkimme, tätä tilaisuutta turvaavat minun joukkoni, eikä kenelläkään meistä ole mitään syytä huoleen”, Mexxi ärähti, ”ellei sitten ole aikomuksena ruveta rettelöimään. Missä tapauksessa syytä huoleen tosiaankin on!”
”Ei toki, sheriffi hyvä”, Keräilijä sanoi. ”Minulla ei ole mitään teitä vastaan. Ilmoitin vain, että… jollakulla muulla saattaa olla.”
Mexxi ei halunnut ajatella asiaa, mutta Vaanija varmasti vaani häntä tälläkin hetkellä.
”Kuinka ihanaa. Syytä huoleen ei silti ole, enköhän pysty takaamaan turvallisuutenne”, hän irvaili. Keräilijä kohautti olkiaan ja – yhtäkkiä – päätti siirtyä rivakasti toisaalle. Mexxi ihmetteli, miten metsästäjä säikkyi niin vähästä, kunnes ymmärsi tämän todellisen huolenaiheen, joskin liian myöhään.
”Mutta sehän on itse sheriffi!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja löi kätensä Mexxin olkapäälle. ”Emme olekaan nähneet aikoihin!”
”Emme”, toa vastasi kylmästi. ”Enkä oikeastaan välittäisi nähdä nytkään.”
”No mutta, ette kai te ole yhä vihoissanne siitä taannoisesta pikku jutusta?”
”Se pikku juttu yritti syödä turaga Pedron elävältä”, Mexxi huomautti ja loi sitten katseensa lähestyvään morsiameen. Pelastus.
”Paronilla näyttää olevan kova meno päällä”, neito totesi ja sai innokasta nyökkäilyä vastauksekseen. Mexxi sen sijaan yritti väistää takavasemmalle, mutta sulhanen liukui salakavalasti paikalle hänen takaansa ja tarttui häntä olkapäistä ystävällisesti. Hän ei ollut lainkaan niin läheisissä väleissä tämän kanssa, että olisi tuntenut kosketuksen minään muuna kuin epämiellyttävänä.
”Viktor, älä viitsi kiusata Mexxi-parkaa. Hän ei näytä välittävän seurastasi”, Uder-Ufunam naurahti. Pöyristynyt paroni aikoi sanoa jotain ja tilanteeseen kaikin puolin tyytymätön Mexxi pyristellä irti hienovaraisesti, mutta Gadudei, morsian, huomautti seuraavan ohjelmanumeron alkavan.
”Ah, loistavaa!” Uder-Ufunam hihkaisi. ”Olen tilannut suosikkiyhtyeeni soittamaan meille tänään. Ja he eivät muuten, paroni hyvä, ole kovin halpoja nykyään. Varsinkaan Meksi-Koroon.”
Ja totta tosiaan, lavalla oli alkanut tapahtua.

Viisi matoralaista oli kiivennyt soitinten ääreen: yksi rumpujen ja yksi koskettimien taakse, yksi basson ja yksi sähkökitaran varteen. Viimeinen heistä oli tarttunut mikrofoniin ja sanoikin sitten:
”Tervetuloa tänne sitten tänään, meillä on täällä tosi spessu häppeninki. Harvemmin sitä mennään naimisiin Meksi-Korossa, kun avioliitto ei kai oo ees laillinen missään muualla.”
Yleisö, joka oli suurimmaksi osaksi suunnannut huomionsa lavalle, hörähti.

Jokainen bändin jäsen oli pukeutunut hyvin erikoiseen kanohiin. Rumpalin naamiossa oli valtaisa kita. Basistin naamiossa taas häränsarvet. Kitaristin kanohi oli verhoiltu siteisiin kuin muumio konsanaan, ja kosketinsoittaja näytti, ainakin Mexxin mielestä, ryppyiseltä haamulta. Laulajan naama taas näytti siltä kuin se olisi tehty pizzasta. Siitä törrötti myös muutama sarvi.
”Jos joku ei tiennyt, niin me ollaan Lörde”, laulaja sanoi. ”Mutta oishan se nyt aika perverssiä olla tietämättä, keitä me ollaan.”

Sulhanen vaikutti olevan melko innoissaan, morsian vaikutti aidosti iloiselta uuden puolisonsa innosta ja paroni oli päätynyt – heti, kun silmä vältti – häiritsemään jotakuta muuta.
”Alotetaan biisillä, jota ei olekaan soitettu hetkeen, varmaan sataan vuoteen tai jotain. Tervetuloa ZombiRokkiKoneeseen!”
Muhkea kitarariffi kaikui ilmoille ja rumpali hakkasi kannuillaan hyvin perinteistä komppia. Mexxi hiippaili hakemaan lisää juotavaa. Vaikka hän uskottelikin itselleen, ettei ollut kovin raskaan musiikin ystävä, hänen jalkansa löi silti, lähes hänen itsensäkään huomaamatta, tahtia musiikille.

Kappaleen päätyttyä laulaja köhäisi ja siirtyi seuraavaan välispiikkiin.
”Sitten, kun on tämmönen… juhlatilaisuus, niin mie vähän aattelin, että jospa soitettais vähän erikoisempi biisi. Tätä ei ole koskaan soitettu livenä, hähää! Tää on meidän ihan ensimmäiseltä albumilta, jota ei koskaan kyllä julkaistu. Tämä on Mie oonkin Leviathan!”

Ja musiikki alkoi, jolloin Mexxi huomasi, miksi levyä ei ollut koskaan julkaistu. Olihan se biisi nimittäin aikamoista kuraa.

”SIE KERROIT KAIKEN MINKÄ
MIE VOIN TAI EN VOI TEHDÄ!
NYT MIE EN KYLLÄ TOTTELE!”

Hirveää rääkymistä, Mexxi totesi ja päätti hiippailla ulos rakennuksesta samalla, kun laulaja karjui itse asiassa muuttuvansa Leviathaniksi. Päästyään ulos Mexxi hengitti syvään raitista ilmaa. Koko touhussa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Hän käveli takaisin toimistoonsa, jossa lysähti tuolilleen.

Epämääräinen koomailu söi epämääräisen pitkän ajan. Lopulta Mexxi keitti itsellen kupin kahvia ja päätti vierailla putkassa, johon häiden kuokkavieras oli sijoitettu. Herätettyään vanginvartijan laittomilta nokosilta hän asteli selliosastolle ja vilkaisi selliin, johon po-matoran oli hänelle kerrotun mukaan laitettu.
”Haloo, oletko ihan kunnossa siellä?”

Oli vaikea nähdä pimeään selliin, joten Mexxi painoi katkaisijasta sellin valot päälle. Ja näki, että se oli tyhjä.
”Mitä pirua.”
”No sitä minäkin kysyisin, jos olisin sinä”, sanoi ääni hänen takaansa. Mexxi kääntyi ketterästi kohti äänen lähdettä, joka näytti olevan nurkassa kököttävän jakkaran päällä istuva pitkä hahmo.
”Uder-Ufunam, minne helvettiin vankini on mennyt?” sheriffi kysyi tiukasti. Hau-kasvoinen toa katsoi tätä pahoittelevasti.
”Ehkä häntä ei koskaan ollutkaan? Ehkä meidät kaikki huumattiin kesken seremonian.”
”Mitä peliä sinä pelaat? Kuka hän oli ja mitä olet tehnyt hänelle?”
”Hei, miksi oletat, että minä olen tehnyt jotain?”
”Sinä”, Mexxi ärähti, ”olet täällä. Sinun ei olisi pitänyt edes päästä sisään!”
”No se on totta”, toinen vastasi. ”Täällä olen. Mutta meidän kummankaan ei ehkä pitäisi. Liity seuraani. Palatkaamme takaisin pieniin pippaloihimme. Kakku on vielä leikkaamatta, ja haluan päästä leikkaamaan sitä ihan saatanan isolla miekalla. Ja lahjoin Lörden soittamaan yhden lempikappaleistani, Sykkivän Dynamon. Koen, että se sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen… jos tiedät, mitä tarkoitan.”
Mexxin teki mieli tintata silmää iskevää hämäräveikkoa turpaan, mutta hän hillitsi itsensä.
”Tässä ei nyt ole mitään järkeä. Mihin sinä pyrit? Tämä ei tunnu johtavan mihinkään!”
”Hmm, ei”, mies myönsi, ”ehkäpä ei johdakaan. Myönnän, että olen täällä vain lämmittelemässä. Mutta siitä sinä et tiedäkään mitään, ethän.”
Mexxi ei ollut ollut kärryillä enää hetkeen ja päätti nyt, että ehkä sulhasen oli aika tulla pidätetyksi. Hän otti varustuksestaan esiin käsiraudat ja totesi:
”Tuletko suosiolla vai pitääkö käyttää voimaa?”
”Ah, lähtisin sitomisleikkeihisi ilomielin, mutta menin juuri naimisiin ja, noh, enhän minä nyt hyvänen aika oikeasti ole täällä.”
Mexxi hyökkäsi kohti nauravaa olentoa mutta törmäsi vain seinään. Nauru ja sitä myöten myös kuvajainen sulhasesta haihtuivat ilmaan.

Vartija ryntäsi huoneeseen hätääntyneenä.
”Pomo, tarviitko apua?” hän henkäisi.
”Ei”, Mexxi huokaisi hieroen kipeää kohtaa käsivarressaan, jonka oli telonut seinää vasten, ”ei tässä mitään. Puhun näemmä yksikseni.”
”Oletko ihan kunnossa?” kysyi vartija hämmentyneen huolestuneena.
”Olen, taidan palata takaisin juhliin.”



Kärttyinen Mexxi asteli takaisin juhlasaliin juuri parahiksi kuullakseen uuden kappaleen alkumöykän.
”Tervetuloa takaisin, sheriffi”, lausui hyvin yhtäkkisesti hänen viereensä ilmestynyt morsian. Sätkyn saatuaan Mexxi murahti vastaukseksi.
”Toivottavasti viihdytte. Ja pahoittelut miehestäni, hän pyysi sanomaan, että neljättä seinää rummutellessa hyvän maun raja on jo aikoja sitten kadonnut hänen taakseen. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.”
”Mihin hän sitten on kadonnut, kun ei itse sitä voinut minulle kertoa?” Mexxi kysyi.
”Hän valmistelee seuraavaa ohjelmanumeroa”, kuului vastaus. Pahaenteistä.

Seuraavaksi bändi soitti sulhasen mainitseman kappaleen, ainakin sanoituksista päätellen.

”Minä tahdon tietää,
että minne mennään.
Minä aion puhaltaa
sykkivän dynamon.
Minä maahan astahdan
murskaavan askelman.
Minä olen ääni
sykkivän dynamon.”

Kertosäkeistö olikin melko tarttuva.

Kappaleen päätyttyä Lörde lopetti soittamisen ja teki tilaa Uder-Ufunamille, joka ilmaantui lavalle.
”Hyvä yleisö, kiitän teitä kaikkia vielä kerran paikalle saapumisesta.”
Hänen takanaan kaksi skakdia raahasi näkyviin suuren, kankaalla peitetyn mysteerin.
”Sitten hetki, jota me kaikki olemme odottaneet. Tai ainakin te olette odottaneet. Häiden kohokohta, enkä suinkaan puhu nyt kakun leikkaamisesta, joka on seuraava ohjelmanumero.”

Yleisöstä kuului hienoista supinaa. Sulhanen virnisti häiriintyneesti ja jatkoi.
”Viktor, voisitko.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA asteli lavalle henkseleitään paukutellen. Uder-Ufunam veti kankaan syrjään, ja sen alta paljastui mitä ihmeellisin laitteisto.
”Niin, mastoon onkin ruuvattu tämä tukeva poljin”, alkoi sulhanen selittää, ”joka polkee tätä vanhaa pyörää, taitaapi olla Helkama.”

Mexxi raapi päätään hämmentyneenä.
”Ja kun dynamo toimii”, huudahti sulhanen voitonriemuisesti, ”syntyy sähkövirtaa! Ampeeri, tai kuusi, tai jotain sinne päin.”
”Eli ei kovin paljon”, tiesi paroni kertoa.
”Ei”, vastasi sulhanen ja piti sitten pienen tauon. ”No niin. On aika paljastaa tulevaisuutemme pelastus. Kaikkien aikojen innovaatio. Keksinnöistä suurin. Ja tämä kone sen tekee, tai sen me panemme sen tekemään.”
Sitten tämä viittoi, edelleen yleisöön päin katsoen, konetta kohti epämääräisesti ja totesi:
”Viktor, tee se juttu.”

”Mikä juttu.”
”Se juttu! Ilmiselvästi juttu!”
”Mikä juttu, ei minulla ole mitään hajua, mistä sinä puhut, hyvä mies!”
”Juttu!” sulhanen kivahti. ”Olet surkea avustaja, Moltrazille ei koskaan tarvinnut kertoa, ’mikä juttu’!”
”Hei, en ole avustajasi, olen vain bestman!” paroni puuskahti. ”Mutta jos kaipaat avustajaa, niin Voitto Korporaatio on kyllä tuonut markkinoille uuden M1-XD-malliston.”
”Käännä nyt vain sitä vipua.”
”Ai vipua. No hyvä on.”
Ja niin paroni väänsi vipua, sulhasen mieliksi.

Ja sitten alkoi tapahtua. Laite sihisi ja puhisi, ja valtavasta torvesta sen keskellä nousi höyryä samalla, kun koko koneisto värisi hallitsemattomasti. Yleisöstä kuului nyt kovaa supinaa, jopa yllättyneitä huudahduksia.

Sitten laite lakkasi tärisemästä. Sen etuosassa olevat suuret ovet avautuivat, ja sen sisukset paljastuivat yleisölle.

Mexxi henkäisi yllättyneenä, kuten koko muu yleisö.

Tätä Naho ei kyllä uskoisi.

MEXXI WILL RETURN IN DYNAMO.

Verenperintö

Tuhansia vuosia ennen sarastusta

Oli kolmannen kuukauden ensimmäinen päivä Käskynhaltijan vaihtumisen jälkeen, kun kerubi matkasi etelään.

Hän antoi siipiensä kantaa kauas sodissa palavien titaanikuningaskuntien toiselle puolelle, aina kaakkoissakaran juurelle asti. Sinne, missä raivoavan, hyytävän meren hopeakuohut piiskasivat vasten maailman seiniä ikuisesti ja rauhoittumatta. Siellä, kiinni hänen tuntemansa todellisuuden läpäisemättömässä seinäkivessä, oli valtava rakennelma, joka taittoi avaruutta ympärillään outoihin väreihin. Se oli nivottu kiinni meren äärellä olevaan protopintaiseen muuriin tahmeilla, vihreillä rihmoilla.

Rakennelma oli ollut siinä jo ennen Käskyhaltijan kaatumista. Se olisi siinä vielä pitkään senkin jälkeen, sillä sisällä työskentelevä olento ei ollut vastustanut Veljeskunnan vallanvaihtoa. Sisällä työskentelevän olennon ainoa periaate oli selviytynyt puhdistuksesta.

Se periaate oli edistys. Kaikki muut olivat saaneet mennä sen tieltä.

Makuta laskeutui rakennelmalle ja sulki siipensä. Hän naksautti niskojaan ja vaihtoi vaivattomasti hahmoaan. Yhtä helposti kuin kolmiulotteinen olento astuu lattiaan piirretyn kaksiulotteisen ympyrän sisään, lipui makuta rakennelmaan neljännen ulottuvuuden kautta ja muunsi olemuksensa jälleen kuolevaisten täysin havainnoitavalle tasolle.

Sieltä hän löysi huoneen, jolla ei ollut erikseen kattoa, seiniä tai lattiaa, vaan yksi pinta, joka kaartui ollakseen ne kaikki. Suurenmoinen monitahokas jatkui tyhjänä ja kolkkona hänen yllään ja ympärillään satoja metrejä. Makuta tiesi tilan laboratorioksi, koekammioksi, mutta kuolevainen ei olisi osannut kumpaakaan sanaa rakennelmaan yhdistää. Oviaukkoja ei ollut, ei portaikkoja ylemmille tasoille nousemiseksi. Ei mitään, mikä konkretisoisi yllä hahmottuvaa kaaosta muuksi kuin kaaokseksi.

Valtaisan polyedrin seinämiä pitkin levittäytyi kuin suurenmoisten hämähäkinseittien verkosto, monimutkaisten fraktaalien kudelma, joka nivoutui toisiinsa ja itseensä silmiä hämäävänä sekasortona. Nämä verkostot eivät olleet orgaanista ainetta, vaan kristallimaisia, läpikuultavia, kivikovia rakenteita, joiden läpi tilan hailakan vihreä valaistus hajosi muukalaismaisten spektrien sävyihin. Hetken hämmästyttäviä muotoja ihailtuaan makuta valitsi yksittäisen verkoston säikeen ja alkoi astella sitä ylemmäs. Jokaisella askeleella verkko natisi alla kuin säröilevä jää, mutta kuitenkin kesti.

Purppuran makutan askel verkkoa pitkin johti ylös, aivan kammion keskelle, josta hän oli nähnyt liikehtivien hahmojen kuultavan muotojen läpi. Suuren monitahokkaan ytimessä levittäytyi yksi, massiivinen verkko, jonka päällä asteli pari nelijalkaisia hahmoja. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin makuta tunnisti ne visorakeiksi. Kaksi araknidia, sininen ja ruskea, mittailivat toisiaan verkoston yli. Ne siirtyivät sulavia sivuttaisaskelia sen keskuksen ympärillä rikkomatta katsekontaktia toisiinsa. Edes makutan saapuminen ei tuntunut harhauttavan niiden huomiota.

Suuren Hengen kerubi katseli hetken visorakien jännittynyttä tanssia, ennen kuin käänsi katseensa verkoston yläpuolelle. Sieltä, toisesta kristallisesta seitistä, tuijotti alas häneen joku.

”En muista kutsuneeni vieraita”, se kuiskasi.

Se joku oli tarkkaillut visorakeja jo hetken. Sen jonkun muoto erottui varjoista viirusilmäisenä kahdeksan raajan kaaoksena, ja se tarkkaili makutaa hetken hiljaa. Kun se taas puhui, ääni ei ollut sen enempää miehen kuin naisenkaan.

”… mutta sinä taidatkin olla se, jota kutsutaan Arkkitehdiksi.”
”Niin”, Arkkitehti vastasi, ”ja olen sssaapunut tapaamaan sssitä, jota kutsutaan Verkonkutojaksi.”

Kahdeksanjalkainen siluetti kyhjötti hetken liikkumatta paikallaan vain varjona.
Sitten, kuin yhdessä sätkähdyksessä, se oli kipittänyt alas yhtä verkoston säiettä kymmeniä metrejä Arkkitehtiä lähemmäs ja taas pysähtynyt paikoilleen.
Nyt ainakin tuplatulla määrällä jalkoja. Puhe tuli raajakkeiden keskeltä. Suusta ei ollut havaintoa.

”Arkkitehti, Arkkitehti, Arkkitehti… aivan. Arvostan työtäsi Rexiatoksen pilarien parissa.”
”Niin arvosti myös Käskynhaltija, ennen kuin Hovimestari sssyöksi hänet tornistaan alas”, Arkkitehti tuhahti ja arvioi keskustelukumppaniaan katseellaan. Seitillä etenevä jalkojen kaaos oli muodoltaan epävakaa, ja jokaisella lähestyvällä askeleella sen jalkojen määrä tuntui vain kasvavan.

Sitten se taas vain pysähtyi.

”No, kauan eläköön Käskynhaltija”, sen pehmeän, ruumiittoman äänen sanat kaikuivat. ”Ensimmäinen meistä. Periaatteen ajama. Edistysaskelten tiellä.”
”Ehkä niin”, Abzumo nyökkäsi. ”Mutta en ihmettele sitä. Hän… ainakin uskoi perin vakaasti olevansssa meidän omantuntomme ääni.”
”Eikä vain omatunto”, Verkonkutoja kuiskasi. ”Syvin periaate.”

Inho koristi Verkonkutojan seitinohutta ääntä, kun hän maisteli sanojaan.

”Käskynhaltija… Mata Nuin ääni. Punainen lohikäärme. Makutan platoninen ihanne. Meidän kohtalomme. Meistä vanhin. Tiedätkö, miksi juuri hän astui ulos Perikohdusta ensimmäisenä?”
”Koska hän luuli tietävänsssä, mitä tehdä?” Arkkitehti kysyi kankeasti.
”Ei”, jalkojen kaaos vastasi. ”Vaan koska se, mitä siitä sammiosta nousi viimeisenä, repi hänet irti itsestään ensimmäisenä.”

Siinä oli lause, joka hiljensi molemmat hetkeksi. Arkkitehti haki sanottavaa pitkiltä tuntuvia sekunteja.
”Tiedätkö hänen suunnitelmastaan, Verkonkutoja?” hän lopulta kysyi varoen.
”Lopun enkelin?”
”Niin. Niin kai. Hovimestarin. Vai miksi hän nykyään haluaakaan tulla kutsutuksi.”
”No… ei ole minun tehtäväni kysyä, Arkkitehti”, puhuja sanoi ja lähestyi taas. ”Kun Hän laskeutui tänne ja kysyi, kenen riveissä seison, vastaus oli ilmiselvä: sen, joka ei pysäytä työtäni vain siksi, koska se on vastoin ‘Mata Nuin tahtoa’.”
”Seisot siis täysin hänen takanaan?” Arkkitehti kysyi.
”Tieteentekijänä minun täytyy uskoa tulevaisuuteen, Arkkitehti. Ja vaikka profetiat, tähdistä tehdyt laskelmat tai ekstrapolaatiot muotoilisi miten, yksi asia on selvää: Tulevaisuus näyttää Häneltä.”

Arkkitehti vilkaisi jalkojaan taas hetken hiljaisuudessa.
”Lienee ilmiselvää, että siitä, mitä teet, on hänen suunnitelmissaan hyötyä”, hän aprikoi. ”Ja jos ei olisi, häntä ei kiinnostaisi tekemisesi suuntaan taikka toiseen.”

Verkonkutojan kutsumaton vieras tuijotti tiiviisti lähestyvää isäntäänsä, kuin valtavaa hämähäkkiä, jonka ruhosta syntyi jatkuvasti uusia, pienempiä hämähäkkejä. Mitä lähemmäs sätkivien raajojen kuhina laskeutui kohti sitä verkostoa, jolla Abzumo ja visorakit seisoivat, sitä enemmän toisiaan kiertelevien visorakien huomio tuntui hahmoon nauliintuvan. Mitä lähempänä se oli, sen varmempia ja tarkempia niiden sivuttaisaskeleet verkon keskellä olivat. Sitä järkähtämättömämmältä niiden tanssi näytti.

”Arkkimakutalla on mielihalunsa”, Verkonkutoja vastasi. ”Enemmän ne ovat koskeneet työkumppaniani. Enkä suinkaan ihmettele, koska se, mitä Chirox tekee on… konkreettisempaa.”
”Ehkä niin”, Abzumo myhäili, ”tai ehkäpä olet nauttinut siitäkin, ettei nimeäsi sotketa näihin asioihin julkisesti, Relak.”

Sätkivä kasa raajakkeita oli astellut kristalliseittiä pitkin jo aivan Abzumon eteen. Sitten, ilman sen kummempaa fanfaaria tai huomiota, se aloitti yhden askeleen kymmenellä jalalla ja lopetti sen seisten kahdella.

Nyt hahmon ranka oli hoikka, punertavat raajat pitkiä ja jänteviä, ja tummanpuhuvan haarniskan pinta täynnä verkostomaisia fraktaaleja. Jalkoja oli enää kaksi, käsiä myös. Matoralainen tai vortixx, joku binäärisemmin ajatteleva, ei olisi ollut aivan varma, oliko olennon uusi hahmo miehen vai naisen, mutta makutalle näillä asioilla ei tarvinnut olla väliä. Abzumo tiesi, että Verkonkutoja – Makuta Relak – oli niitä, joille sillä ei ollut.

Yllään Relakilla oli vaaleanpunainen viitta eteläistä silkkiä ja punainen naamio, joka muistutti hieman visorakin kasvoja. Tylppä sarvimainen evä nousi silmien välistä. Syvistä silmäkuopista tuijottivat vihreät viirut, joista oli vaikea sanoa, mihin ne katsoivat.
Kun makuta puhui, tämän ääni oli jostain miehen ja naisen väliltä, eikä se tuntunut olevan aina itsensäkään kanssa samaa mieltä siitä, kumpaa oli enemmän.

”Enemmän ne Chiroxin lapsia ovat kuin minun, Arkkitehti.”
”Me molemmat tiedämme, että tuo ei ole aivan totta.”

Abzumo ja Relak

Punaiset kasvot kääntyivät Abzumosta kohti visorakeja, jotka jatkoivat toistensa kiertelyä kuolettavassa baletissaan.
”Tulkitse se aivan, miten haluat. Makuta Chirox oli se, joka kaiversi tuon muodon esiin alkupinnasta. Hän piirsi ilmaan jokaisen jänteen ja hammasrattaan ja täytti niiden kehot kymmenillä erilaisilla myrkyillä nähdäkseen, mistä ne itse selviytyivät. Hän oli se, joka istutti prototyyppinsä kasvamaan syvälle useammankin saaren peruskallioon.”

Vihreät viirusilmät kääntyivät jälleen hitaasti kohti Abzumoa.

”Minun kädenjälkeni ei näy ulospäin, joten lienee vain sopivaa, ettei siitä myöskään kuulla.”

Abzumo puristi hitaasti kämmenensä nyrkkeihin ja availi suutaan mietiskelevästi.

”Älähän nyt nöyristele, Relak. Minä kyllä tiedän osallisuudestasi Visorakein sydämen valmistuksessa. Joku voisi jopa sanoa, että olet… eräänlainen indoktrinaation mestari.”

Relak ei vastannut heti, katseli vain kahden visorakin tanssia entistä intensiivisemmin pienen hetken.

”Niin, niin”, hän kuiskasi itsekseen niitä katsoen. ”Eteenpäin vain. Antautukaa tanssille.”

Visorakien kiertely lakkasi. Sätkivät olennot, ruskea ja sininen, alkoivat kauniilla, rauhallisilla askelilla lähestyä toisiaan. Niiden syöksyhampaat jännittyivät ääriasentoonsa, kun molemmat ottivat askelia kohti verkon keskustaa. Silloin Relak kääntyi taas Abzumoa kohti.

”Lempeitä sanoja, Arkkitehti”, pehmeä ääni sanoi eleettömästi. ”Miksiköhän olet täällä?”
”Olen saapunut pyytämään konsultaatiotasi erääseen projektiini. Voitaisiin jopa sanoa, että se teoreettisesti muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä sinä ja Chirox yhdessä saitte aikaan. Chiroxin työpanos minua ei kiinnosta, sinun sen sijaan… sinä olet tehnyt erinomaista jälkeä Visorakien parissa.”

Vihreät viirut keskittyivät Abzumon silmiin. Relak mietti hetken, ennen kuin alkoi puhua.

”Kun aloitimme silloin aioneja sitten Chiroxin kanssa, ei kumpikaan meistä ollut uskoa, mitä niiden aivot saivat oma-aloitteisesti aikaan. Ne nimesivät asioita, jopa itsensä. Sitä oli vaikeaa estää. Tietoisuus on, miten sanoisin… kuin pirullinen loiskasvi. Se kasvattaa uusia oksia nopeammin kuin sitä ehtii polttaa.”

Relak kääntyi taas poispäin ja otti yhden kokeilevan, varovaisen askeleen lähemmäs visorakeja. Sen seurauksena kaksi hämähäkkiä tuntuivat lähestyvän toisiaan entistä nopeammin.

”Projektisi, Arkkitehti”, Relak jatkoi. ”Kerro siitä. Jotain Pilareita hämmästyttävämpää?”

Punainen pää kääntyi suoraan kohti Abzumoa, eikä hän voinut olla näkemättä sen katseessa uudenlaista kiiltoa.

”Uusi uljas monumentti kaikkeutemme tulevalle mustalle kuninkaalle?”

Väristys täytti purppuraisen makutan koko varren, kun hän kuuli tuon.
Hän jäi harkitsemaan sanojaan. Liian montaa sellaista hän ei voisi sanoa, sillä ei varsinaisesti ajatellut ojentaa nazorakeja uuden Arkkimakutan mustaan kouraan.

”Minä ja… työtoverini loimme eräänlaisia hyönteisiä”, Abzumo aloitti. ”Tarkoituksemme oli valjastaa ne samankaltaisella tottelevaisuudella kuin teidän visorakinne.”
Relakin takana ruskea ja sininen araknidi olivat nyt aivan toistensa edessä. Jokainen lihas niiden kehossa oli täydellisen jännittynyt. Sirkkelihampaat pihtien välissä alkoivat hiljalleen pyöriä.

”Tuollaisellako?”

Hänen olkansa yli Abzumo näki, kuinka visorakit hyppäsivät ääntäkään päästämättä toisiaan vasten. Pihtihampaat painautuivat kuoreen, jalat sätkivät, sirkkelihampaat kirkuivat vertahyytävästi ja sinkosivat vihreää verta ympäri verkkoa suihkuna. Pian ruhjeille raadeltu mutta yhä vahva sininen peto seisoi vikisevän, hädin tuskin hengittävän ruskean päällä ja painoi jännittyneen, tärisevän takajalkansa hitaasti sen silmäkuoppaan. Se painoi ja painoi aina kunnes jotain rusahti, ja ruskea lakkasi liikkumasta.

Tanssi oli päättynyt.

Abzumo vain tuijotti hetken rahisevasti hengittävää, yhä taistelusta sätkivää ja tärisevää sinistä, joka seisoi lajitoverinsa ruumiin yllä. Koko väkivaltaisen tanssin aikana Relak ei ollut kääntynyt katsomaankaan. Sininen visorak seisoi kuolleen lajitoverinsa raadon päällä ja katseli Abzumoa täydessä hiljaisuudessa. Purppuraisen makutan katseeseen ei päässyt myötätuntoa, kun hän siirsi sen taas Relakin silmiin.

”Jotkut epäilevät, että visorakinne tottelevat pelkästä uskollisuudesta, tai ehkäpä pelosta luojiinsa.” hän maisteli. ”Mutta ei, minä tiedän, että asia ei ole niin yksinkertainen.”

Relak nyökkäili hiljaa. Vaaleanpunainen viitta keinahteli hiljaisesti, kun hän lähti kävelemään rauhallisin askelin kohti sinistä visorakia. Hän pysähtyi hämähäkkiolennon eteen ja katsoi sitä silmiin.

”Tiedätkö sinä, miten voittajat palkitaan? Totta kai sinä tiedät. Sinä olet merkityksellinen. Sinä olet eliittiä.”

Relak kääntyi taas kohti Abzumoa punaisilla kasvoillaan taas se, mitä voisi paremman sanan puutteessa hymyksikin kutsua.

”Haluatko nimetä hänet?”

Abzumo tuijotti pitkän hetken Relakia silmiin, ja teki parhaansa ollakseen laskematta niitä sinisen visorakin omiin.

”Onko hän ansainnut sen?” hän kysyi.

Hiljaisuus jäi Abzumon itsensä täytettäväksi, ja hän siis jatkoi.

”Minä nimittäin en koe asiakseni nimetä omia luomuksiani siinä vaiheessa, kun he ovat voitokkaita. Sen sijaan olen miettinyt järjestelmää, jossa kullakin on jokin sijainti arvojärjestyksessä. Edistämällä tahtoani he voivat kohota järjestyksessä ylöspäin. Ehkä sen voisi jotenkin syväkoodata niiden perimään, ehkä istutan ajatuksen alitajuisesti. En ole vielä kokeillut.”
”Kuulostaa viisaalta, Arkkitehti”, Relak nyökkäsi. ”Siinäpä ehkä tietoisuuden suurin ongelma. Kaikki on hyvin vielä silloin, kun on vain Me. Kun niille on annettu Minä, ne menevät rikki.”

Sitten hän nosti hitaasti kätensä vaaleanpunaisen viitan alta ja suuntasi siron punaisen sormen takanaan olevan sinisen visorakin silmiä kohti. Hän liikutti sormea ilmassa hitaasti kuviossa sen kasvojen edessä, ja aivan itsestään aukesi sama kuvio araknidin silmien ympärille viiltona.
Sininen visorak jatkoi seisomista, mutta oli lopettanut liikkumisen. Sihisevä veri laskeutui vanoina sen kuoreen auenneesta haavasta.

Seuraavaksi Relak nosti lempeästi kättään. Kappale visorakin otsalohkoa irtosi ja leijaili itsekseen ylöspäin paljastaen altaan vain märän, sykähtelevän orgaanisen möntin. Hän käveli lähemmäs ja tarttui siihen sirosti. Kimpale litisi ja rutisi, kun makuta nykäisi sen rauhallisesti paikoiltaan. Kun viimeinenkin säie katkesi, lyyhistyi sininenkin visorak kuolleena ruskean toverinsa päälle. Ääntäkään päästämättä.

”Sinä tiedät Visorakein sydämestä”, Relak sanoi tuijottaen käsissään olevaa kimpaletta. Syytös vai kysymys, Abzumo ei tiennyt.
”Sydän iskee, lauma siirtyy”, hän vastasi vilkaisten Relakin pitelemää verta valuvaa massaa. ”Sydän hakkaa, kone liikkuu. Ilmeisen vastustamaton, telepaattinen. Olen alkanut hieman perehtyä mielenvoimien loputtomaan potentiaaliin, ja se on vain lisännyt mielenkiintoani.”

Makuta vaaleanpunaisessa viitassa käveli violetin ohi ja ojensi aivot huolettomasti tämän kouraan. Ne tuntuivat Abzumon otteessa niin, niin kovin heiveröisiltä. Kuin olisi pidellyt tuulenvirettä sormissaan – yhtä väliaikainen, yhtä häilyvä. Jo poissa, vaikka sen tunsi vielä.

”Tiedätkö mikä noissa aivoissa on erikoista?” Relak maisteli, ”Moni meidän kaltaisemme on luonut raheja, joiden psyykkinen potentiaali on voimakas, ja havainnut surukseen, etteivät ne olekaan sen jälkeen enää kovin helposti hallittavissa. Se, mitä minä tajusin… mitä Chirox tuskin mietti sekuntiakaan, oli, että on tärkeämpää, että ne ovat herkkiä vaikutteille.”

Hän askelsi mietteliäästi verkostoa pitkin. Vaaleanpunainen viitta katosi Abzumon näkökentästä ja tuli pian esiin sen toiselta puolelta.

”Tiedätkö edes, että yksi kuudesta parvesta, oohnorakit, kehitti kyvyn… napata ääniä toisten olentojen mielistä ja kääntää ne niitä itseään vastaan? Minä en edes suunnitellut sitä, Arkkitehti. Se oli heikkous suunnitelmassani, ja ne käänsivät sen vahvuudeksi. Ne olivat niin herkkiä, että kuulivat sellaisiakin asioita, mitä niiden ei pitänyt. Osa niistä tuli hulluiksi ja lopetti itsensä. Ne, jotka selviytyivät, olivat vahvempia.”

Abzumo näytti hieman mietteliäältä.

”Jos ne ovat herkkiä vaikutteille, mikä estää vihollisia vaikuttamasta niihin tavalla, jota et halua?”
”Tärkeintä ei ole olla ainoa ääni, jonka ne kuulevat, Arkkitehti”, Relak kuiskasi. ”Tärkeintä on olla niistä kovin.”

Hän pysähtyi taas Abzumon edelle ja osoitti tämän käsissä olevia aivoja.

”Jos kuuntelet hyvin tarkkaan… voit kuulla sen. Nuo aivot eivät lakkaa vastaanottamasta sitä kuolleinakaan.”

Ja kun Relak hiljeni, Abzumo sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi vain kuuntelemaan. Ei niitä aaltoja, jotka kuka tahansa muukin kuulisi, vaan niitä, jotka hurisivat kaiken taustalla. Niitä, joista tietoisuus muodostui. Niitä, josta todellisuus muodostui.

Ja jokin todella sykki edelleen hänen käsissään kylmenevän lihakimpaleen sisällä. Jokin lähetti viestiään, eikä se viesti edes ollut monimutkainen. Se oli yksi sykähdys, joka toistui muuttumattomana vakiona kymmenien sekuntien välein. Sitä oli helppo juuttua kuuntelemaan.
Relakin ääni tuntui kuin sulautuvan siihen.

”Sydän itsessään ei ole kovin erikoinen. Mutta jos se jotain on, se on niiden peruskallio. Se ei mene koskaan pois. Se on niiden… pohjakoodi.”

Sykäykset tuntuivat raskaammilta, unenomaisemmilta. Abzumo avasi silmänsä ja vastasi Relakille.

”Tarkoitat varmaan”, hän sanoi, ”että se on niille jumala.”
”Niin”, Relak vastasi, ”tai jumala.”

Punainen käsi ojentui Abzumoa kohti ja otti vastaan aivot tämän otteesta.

”Mielenkiintoinen ajatus, Arkkitehti. Jos ei kovin tieteellinen. Mutta ehkäpä jokainen tietoisuus kaipaa jonkinlaisen… jumalan.”
”Niin”, Abzumo vastasi. ”Siitä olen varma, Relak.”

Vaaleanpunainen viitta keinui rauhallisesti puolelta toiselle, kun Verkonkutoja harppoi mietteliäästi kristallisen seitin yllä. Hänen ja Arkkitehdin katseet eivät kohdanneet hetkeen, ja hiljaisuus puhui puolestaan.

”Haluan näyttää sinulle vielä jotain, Arkkitehti. Ehkä se kirkastaa ajatteluasi.”

Makuta Abzumo seurasi Makuta Relakia pitkin verkostoa, kauemmas sen keskipisteessä valuvista ruumiista. Sivusilmällä hän näki, kuinka myrkynvihreitä kristalliseinämiä pitkin laskeutui lisää visorakeja. Varovaisin, täydellisen synkronoiduin askelin ne kiipivät seinää pitkin katseet naulittuina raatoihin tilan keskellä.

Abzumo kuuli niiden äänet. Hän kuuli niissä hirvittävän, päättymättömän nälän. Ja sen takaa, sykähdyksiä: loputtomia, tasatahtisia sykähdyksiä. Se ei ollut hiljentynyt, vaikka hän oli laskenut aivot käsistään. Kun hän ja Relak alkoivat nousta taas kristallisia seittejä huoneen ylemmille tasoille, alkoi jostain alempaa kuulua, kuinka tusinan visorakin pihtileuat louskuivat, sirkkelihampaat pyörivät ja liha ja kuori pettivät alta.

Arkkitehti ja Verkonkutoja jatkoivat. Ylhäällä, tiheämmissä verkostoissa alkoi hämärtyä. Näissä kompleksin ylemmissä tasoissa ei näkynyt enää elämän viejiä. Kiinni suurista seinistä sojottavista kristallisista piikeistä roikkui kudosmateriaalia, avattuja pääkalloja ja sarjaankytkettyjä heikompia mielenvoimien naamioita, joiden läpi virtasi elementaalienergia. Jos heillä olisi ollut kiire, Relak olisi näyttänyt tien lentäen. Nyt tämä selvästi otti aikansa suorastaan huoneilmaa maistellen. Tämän kerroksen kohdalla Relak pysähtyi, laski käsissään pitelemänsä visorakin aivot huolellisesti kristalliselle tasolle ja jatkoi matkaa.

”Työtoverisi projektissa. Kuka hän on?”
”Hassua, että kysyit”, Abzumo vastasi kylmään sävyyn. ”Minun olisi ehkäpä ollut sopivampaa käyttää ilmausta ’entinen työtoveri’. Hän päätti asettua poikkiteloin uutta Käskynhaltijaa vastaan, joskin riittävän myöhäisessä vaiheessa, jotta hänen henkensä ei ollut välittömässä vaarassa.”

Relakin punaiset kasvot jäivät vaille näkyvää reaktiota.

”Valitettavaa kuulla. Niin perin valitettavaa. Sääli menettää kirkas, toimintakykyinen mieli. Meitä ei ole koskaan liikaa.”
”Niin”, Abzumo vastasi jättäen tietoisesti mainitsematta sen seikan, että hänen toverinsa kaikkoaminen, tai jokin siihen liittyvä, oli saattanut myös hänet uuden Arkkimakutan epäsuosioon. ”Yhdessä olisimme voineet saavuttaa monia suuria asioita. Mutta nyt projektimme loppuun saattaminen on yksin minun vastuullani. Kaipaan… edistystä, niin. Siksihän minä vaivauduinkin saapumaan tänne Suuren Hengen selän taakse, tapaamaan edistystä itseään.”

Hymyn esiaste viipyili Relakin vaikeasti tulkittavilla kasvoilla.

”En tiedä sinusta paljoa, Arkkitehti, mutta kysyt ainakin oikeita kysymyksiä. Toivottavasti vastaukseni auttavat sinua kysymään niitä jatkossakin. Oliko projektinne Arkkimakutan tilaama vai omaa intohimoanne?”
”Minkä luovan työn kanssa intohimolla ei olisi tekemistä, Relak hyvä? Mutta ei, ei hän tilannut, enkä ajatellut luomuksemme olevan Hänen huomionsa arvoinen. Vain eräänlainen koe matkalla kohti suurempaa. Mutta kenties, jos pääsen niin pitkälle, ne voidaan lopulta esitellä hänelle. Mutta askel kerrallaan, pieni askel kerrallaan.”

Relak pysähtyi hetkeksi erään kerroksen kohdalle, ja Abzumo pysähtyi myös. Pienen hetken Verkonkutoja käveleskeli seinänviertä. Tasaisin välein seinämästä törröttävissä piikeissä oli seivästettynä kokoelma kalloja, lähemmäs toistakymmentä täysin erilaista. Sakaroilla ei ollut tietoista lajia, jonka pää ei olisi ollut esitteillä tässä tilassa, ja jokaisen ympärillä leijaili muistiinpanoja aineettomina, neliulotteisina kirjaimina enkelten kieltä.

”Kunnianhimoa täytyy olla. Muistutat minua eräästä kaltaisestamme. Rozumin vartijasta, Naamiontakojasta.”

Relak katsoi sivusilmällä Abzumoa erään pääkallon edestä.

”Oletko osoittanut kiinnostusta siihen… mitä… hän ikinä tutkikaan?”
”Täytyy myöntää”, purppura makuta vastasi ilmekään värähtämättä, ”että olen kuullut lähinnä huhuja. Joskin mielenkiintoani tosiaankin kutkuttaa. Kuten jo kerran mainitsin, mielenvoimat ovat alkaneet syvästi kiinnostaa minua. Ehkäpä sinä tiedätkin sitten enemmän siitä, mitä Rozumin vartija tutki, ennen valitettavan aikaista poismenoaan?”

Relakin vihreät viirut skannasivat pitkään Abzumoa, sitten hänen edessään olevaa vortixxin pääkalloa, sitten taas Abzumoa. Purppura makuta teki parhaansa estääkseen pienimmäkin värähdyksen näkymästä ilmeessään.

”En”, Relak vastasi. ”En uskonut sen olevan kovin tärkeää.”
”Sääli. Kuulin, että hän ei lopulta saanut sitä, mitä tavoitteli, kun uusi Arkkimakutamme määräsi hänet teloitettavaksi. Sydäntäni lämmittää, että samaa ei tapahtunut sinulle.”
”Tiedän vain, että se, mitä hän tutki oli melko… mytologista”, Relak sanoi. ”Enkä suinkaan väitä, että sellaisen tutkimus olisi turhaa. Alempien lajien toisilleen kertomat tarinat kertovat myös jotain tärkeää siitä, miten meitä pienemmät mielet toimivat. Ehkä se, mitä Naamiontakoja etsi, olisi ollut tärkeä osa jotain toista kokonaisuutta?”
”Ehkä.”

Pimeys oli äärimmillään, kun he nousivat kompleksin ylimpään kerrokseen. Vain hentoinen vihreä kajo alhaalta saavutti tiensä tänne kristallisten verkostorakenteiden läpi.

”Sääli vain, että Naamiontakoja ei kyennyt joustamaan uuden suunnan edessä”, Relak jatkoi vielä. ”Jälleen yksi terävä mieli menetettynä iäksi.”
”Niin… jos rattaat eivät suostu pyörimään yhdessä konetta pyörittääkseen, ne täytynee vaihtaa”, Abzumo vastasi. ”Mutta jos viallista osaa ei voi korvata uudella, miten koneen käy?”
”Se jää nähtäväksi. Olemme perillä.”

Kaksi makutaa oli pysähtynyt aivan koko rakennelman katossa kiinni olevan tumman protokristallisen kuution eteen. Kuutio oli täysin ristiriidassa ympäristönsä orgaanisemman muotokielen kanssa. Tässä, heitä molempia monta kertaa suuremmassa muodossa, oli yksinkertainen oviaukko. Arkkitehti oli nostattanut tarpeeksi monta rakennelmaa konseptitasolta todellisuuteen tietääkseen, että tämä kuutio ei ollut niitä materiaaleja, mitkä louhittiin maan povesta. Tämä oli niitä, jotka syntyivät siellä, missä raaka elementtienergia tuli kuudesta yhdeksi. Vain toat pystyivät sen tuottamiseen.

Relak pysähtyi kuution oviaukon vierelle ja nyökkäsi Abzumolle.

”Se minkä halusin näyttää, odottaa sinua sisällä. Joudun kuitenkin varoittamaan, että voidaksesi täysin havainnoida sen siten miten tarkoitin, joudun telkeämään sinut hetkeksi sisälle. Toivon, että ymmärrät.”

Abzumo nyökkäsi vähäeleisesti vastaukseksi tuijottaen kristallia ajatuksiinsa vaipuneena. Vaikka näky oli kaunis, askarruttivat hänen mieltään yhä kysymykset siitä, kuinka Hovimestarin puhdistukset saattaisivat, ironista kyllä, tuhota tämän suuren suunnitelman. Ja kuinkahan moni oli jo kuollut, kuinka moni yhä pakosalla? Ja oliko Makuta Nui todella tehnyt jotakin niin röyhkeää, että Arkkimakutaa kiinnosti saada tämä hyppysiinsä?

Se ei olisi enää hänen huolensa. Mietteet keskeytyivät, kun Relak avasi reitin sisään kuutioon. Sisällä oli pimeää, vaikka kristallinen pinta kimaltelikin hentoisesti.Kyse ei ollut siitä, etteikö Abzumo olisi nähnyt sen pimeyden läpi, mutta tuo materiaali, josta koko huone oli tehty, oli niitä harvoja, joiden läpi eivät edes Suuren hengen enkelit päässeet. Sisällä hän olisi vankina.

Silti, siinä hiljaisuudessa Arkkitehti astui sisään tilaan. Ensimmäinen tuntemus, jonka hän siellä tunsi, oli… litinä. Märkä litinä hänen jalkojensa alla.

”Mitä tämä…”

Kun hän laski katsettaan, hänen jalkojensa violetit kynnet olivat painautuneet kellertävään, kaalimaiseen, märkään massaan, joka vuoti läpinäkyviä nesteitä kun hän siirsi painoa sen päälle.
Hän nosti katsettaan ja antoi sen vaeltaa. Koko lattia, kaikki seinät ja katto olivat tuon saman aineksen peittämät, ja massan paksummista könteistä sitoutui kellertäviä suonia ja rihmoja kaikkialle huoneeseen.

Koko kuution sisäpinta oli peitetty aivokudoksella. Ja kun Abzumo keskittyi, hän kykeni taas kuulemaan sykkeen.

Ja jotain muuta.

Isä…

Miksi satutat meitä, isä?

Missä jalkamme ovat, isä?

Emme… emme voi marssia sen tahtiin ilman jalkoja, isä!

Kun Abzumo tajusi tilanteen, hän kääntyi rivakasti vielä ovea kohti, ja ehti nähdä Relakin ilmeettömän katseen sen aukosta ennen kuin ovi sinetöityi kokonaan. Kuution sisäänkäynti umpeutui vetisin äänin keskelle seinän täyttävää aivoainesta.

Tyypillistä, hän ajatteli. Relak oli kertakaikkisen kuvottava. Päällystää nyt kokonainen huone luomustensa aivoilla? Ja tehdä siitä vielä elävä, vaikkakin hän itsekin oli eläväisen arkkitehtuurin ystävä… Mutta hänellä oli periaatteita, hänellä oli näkemystä… tämä oli silkkaa rikkinäisen mielen tuotosta! Relakilla täytyi olla jonkinlainen jumalkompleksi.

Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala. Sinä olisit hyvä jumala.

Abzumo hätkähti ajatusta, jonka kuuli yhtä selkeästi kuin visorakein telepaattisen voihkinnan ja anelun. Hän ei voinut olla huomaamatta, että ajatus oli hänen omansa.
Joskaan ei hänen itselleen suuntaama.

”Mikä tämä huone on?” hän kysyi ääneen.
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. On niin sääli palauttaa sinut, mutta aika ei ole vielä kypsä meille kahdelle.
Ajatus kaikui hänen mielessään, kuin joku olisi huutanut sen hänen päänsä sisällä. Hän tunnisti jälleen kerran ajatuksen omakseen.
”Oohnorakit”, makuta manasi. ”Yrittääkö Relak kääntää minun ajatukseni minua itseäni vastaan?”
Ja se näyttää toimivan.
”Hetkinen, seis.”
Kimpoilee kuin kanoka seinistä.

Abzumo murahti ja istui alas. Hän tunsi uppoavansa keskelle aivoja, ja ne voihkivat entistä kovempaa hänen mielessään. Hän keskittyi tarkkailemaan ympäristöään. Kaikkialla näytti samalta, eivätkä äänet tuntuneet tulevan mistään muualta kuin hänestä itsestään.

Nyt kun tässä on kiinni kaikki, kaiken kustannuksella…

Makuta sulki silmänsä. Aivot hänen jalkojensa alla sykkivät ja valittivat yhä äänekkäämmin. Hänen mieleensä alkoi virrata erinäisiä kuvia, muistoja. Hänen luomustensa kuningatar, ja ympäröivä pesä. Rannalta poispäin seilaava ystävä. Polvilleen vajoava Makuta Mutran. Tyhjyyden ammottava katse. Nimdan houkutteleva hohde, maassa makaava Itrozin eloton ruumis.

Viimeiseen ajatukseen hänen alitajuntansa tarttui, mutta hän puski sen pois. Mutta vaikka hän yritti pitää suojauksen yllä, kirottu huone alkoi peilata mielikuvia tehden muistoista entistä todentuntuisempia.

… mitä sitä saa, pystynkö sen velan maksamaan?

Yhdessä hetkessä lihamassa hänen allaan muuttui rantavedeksi, joka lempeästi lainehti hänen jalkapanssariensa ympärillä. Hänen katseensa oli nauliutunut haaleaan horisonttiin, jota kohti hänen ystävänsä vene pieneni.

”Sinä olisit hyvä jumala”, hän kuuli toistavansa venettä kohti, ja huomasi suunsa liikkuvan mukana.

Sitten meren horisontti muuttui kuin sihiseväksi kyyksi, joka puristui hänen kaulansa ympärille niin, että hän ei saanut henkeä.

Ei, ei hän ollut rannalla, hän oli huoneessa, jonka seinät ja katto sykkivät ja litisivät ja huusivat kivusta. Hän ponkaisi pystyyn lattialta, horjui ylös ja sulki pois rannan, ja vaelsi sokaisevassa sumussa seiniä pitkin etsien ovenrakoa. Lopulta hän tunsi sormiensa uppoavan rakoon seinässä, ja repi ja raastoi tiensä läpi lihamassan. Hän löysi oven protopinnan ja raon ovessa ja kaikkien voimiensa takaa työnsi ja –

Avasi toisen oven aivan muualla.

Huone sen takana oli hämärä, hädin tuskin valaistu, kliininen. Ainoalla tasolla hänen edessään oli lasinen kuutio, jonka sisällä sykähteli ja liikahteli ruskeaa sieniainesta. Sieniaines suorastaan helli ja syleili vihreänä läpikuultavaa munaa. Munan sisällä silmätön pikku toukka availi pieniä, väpättäviä tuntosarviaan.
”Ensimmäinen”, tuttu hahmo hänen vierellään sanoi haltioituneena.
”Ensimmäinen monisssta”, hän kuuli itsensä sanovan.

”Pois päästäni”, Abzumo ärähti.

Orgaanisen massan syke koveni ja koveni ympärillä. Abzumo oli taas rannalla, taas katseli ystävänsä pienenevää ja pienenevää venettä, tunsi veden kylmenevän jalkojensa ympärillä, tunsi Destralin valtavana takanaan. Taas kerran jokin otti hänen leukansa haltuunsa, ja pisti ne sanomaan nuo sanat ystäväänsä kohti.
”Sinä olisit hyvä jumala.”

”Minä en…”

Sitten vesi muuttui upottavaksi ja hyytävän kylmäksi ja nieli hänet kokonaan.

Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?

”Mikä minä olen?” hänen äänensä kaikui.
Seuraava mielikuva oli sellainen, jossa hän ei niinkään nähnyt kuin tuntenut. Neste kiersi hänet: aineeton, hahmoton, pyhä alkuneste, joka ympäröi hänet kaikkialta, helli häntä, oli hän.

Hän kuuli sen liplatuksen, oli sen liplatus. Hän tunsi altaan kiviset reunat, kuuli nesteen kuiskinnan kaikuvan muinaisia holvikaaria pitkin. Hän oli pieni ja vailla merkitystä, mutta turvassa. Se mikä hänet ympäröi oli hänen kohtunsa. Se ruokki häntä, piti hänet turvassa, antoi hänelle merkityksen.

Epäkohta epäkohdalta tunteita kuumentaa.

”Kuka minä olen?” hänen äänensä kaikui uudestaan. Ja hän säikähti, kuinka vieraalta se kuulosti. Kuinka pehmeältä, kuinka yksinkertaiselta, kuinka puhtaalta. ”Missä minä olen. Mikä minä olen? Kuka… kuka minä olen?”

Keskellä sitä iätöntä kaikua hän avasi kaksi silmäänsä maailmalle ensimmäistä kertaa. Ja se, mitä hän siinä olemassaolon aamunkoitossa näki, määritti kaiken siitä eteenpäin.

Musta torni seisoi keskellä utuisaa valkoisuutta ja katsoi häneen tyhjillä silmillä.

”Sinä”, sen kita sanoi, ”olet tarpeeton.”

Ja silloin sen kehosta syöksyi pitkä, piirteetön koura, kuin palaneen puun oksa, joka tarttui terävillä sormillaan kiinni hänestä.

Ja repi hänet irti.

Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.

Abzumo oli taas huoneessa.

Hän oli taas huoneessa, ja huone sykki ja eli ja huusi ja huone eli ja hän huusi ja hän ei ollut hän ja hän ei ollut huoneessa mutta hän oli mutta hän oli yksi aivoista ja hän astui itsensä päältä ja hän tunsi helvetillisiä tuskia ja hän katsoi Tornia silmiin uudestaan ja uudestaan ja –

”Lopeta”, hän käski. ”Lopeta tämä.”

Nyt kammio oli toinen, kylmä sininen sävyltään, koeputket täynnä kimaltavia nesteitä ja tasot pullollaan luonnoksia, kaiverruksia ja muistiinpanoja. Kerta toisensa jälkeen toistui kolmio, jonka keskellä oli silmä. Se katsoi häneen paperista, ja kun hän katsoi takaisin, se katsoi häneen hänen kämmenpohjastaan, johon se oli palanut kiinni, ja sen hohde oli sinisempää kuin mikään muu, ja hänen oli pakko saada tietää enemmän.

Ath… Ath ko relthe…

Lopeta”, Abzumo sähisi.

Pitää väkisin kiinni siitä, minkä joskus menettää.

Taas ranta, taas vesi hänen polviaan vasten. Hädin tuskin tunnistettava veneen muoto vasten horisonttia. Destralin varjo takana. Lause, jota hänen suunsa jo alkoi sanoa ennen kuin muisto sen hänelle antoi.

”Sinä… sinä olisit hyvä”, hän henkäisi, ”ei.

Hän halusi kuristaa, tappaa ja tuhota tämän muiston. Ja kun hänen kämmenensä puristuivat yhteen, puristuivat ne sittenkin kiinni jonkun muun rintapanssariin, ja äänet – nyt niitä oli useita, kaikki hänen – sanoivat kuorossa yhden sanan:

Tapa.

Valkea hahmo lensi hämärästi valaistun huoneen keskelle hirmuisella voimalla ja räsähti tilaa dominoivan pyöreän pöydän päälle.
”Katso, että pakeneminen on mahdotonta”, Abzumo sihahti Gorastille, joka nyökkäsi ja vetäytyi käytävään. Vihreä makuta liikutteli käsiään muunnellen todellisuuden rakennetta heidän ympäriltään.
”Tästä ei ole hyötyä”, Itroz yskäisi. ”Tulitte liian myöhään.”
”Liian myöhään mihin? Mitä sinä olet ehtinyt tehdä sirulla?” Abzumo kysyi ja heilutteli vaarallisesti mahtipontista viikatetta. Itrozin kasvoille vääntyi ivallinen, joskin kivulias hymy.
”Mitä ajattelit tehdä, Arkkitehti? Tappaa fyysisen ruumiini?”
”Sssiitä ei ole epäilyssstäkään, Naamiontakoja”, Abzumo sihisi. ”Mutta sitä ennen varmistan, että mielesi lojuu pienenpieninä sirpaleina josssakin Tren Kromin syvyyksisssä.”
”Kuulostaa kivuliaalta”, Itroz pilkkasi.
”Täydellinen tuhoamisesi on pahinta, mihin pyssstyn”, Abzumo myönsi. ”Kuten tiedät, sielusi ei kuole, täysin… jotain on jäätävä Arkkimakutalle.”

Ajatus sai Itrozilla aikaan kylmän värähdyksen – kuten se sai heissä kaikissa.

Taistella heikkopäisenä sellaista vastaan, mitä ei nää.

Abzumo lähestyi kristallimaista kulmikasta hahmoa, mutta tunsi yhtäkkiä piikin aivoissaan, kun tämä nosti hehkuvan kätensä häntä kohti. Viikate putosi kolisten lattialle. Alakynnessä oleva makuta hyökkäsi Abzumon mieltä vastaan kynsin ja hampain. Krokotiilinvirneinen enkeli murahti ja vastasi hyökkäykseen. Kaksi puolijumalaa kietoutui toisiinsa ja tanssi värien, äänien ja tuntemusten psykedeelisessä surutulituksessa.

Taistelu ei kestänyt kauan. Psyykkisen kamppailun siimeksessä Abzumo siirsi kehonsa aivan Itrozin viereen, eikä Itroz hurjassa vimmassaan huomannut varoa iskevää varjoenergiasta hohtavaa nyrkkiä. Abzumo iski kerran ja lennätti Itrozin päin pyöreän huoneen seinää. Salamannopeasti purppura makuta oli jälleen vastustajansa vierellä ja iski uudestaan, ja uudestaan… ja uudestaan. Hyvin heikoksi Gorastin näivettämä prototeräs valkean makutan haarniskassa antoi periksi Abzumon varjovoimille ja päästi tämän käden murtautumaan sisään.

Itroz parkaisi ja havahtui todelliseen maailmaan.

”Josss olisin tehnyt saman virheen kuin sssinä ja antautunut mielensisäiseen taisssteluun”, Abzumo nauroi kolkosti, ”olisit voinut voittaa minut. Mielten valtakunnassssa saatoit olla kuningasss, mutta sssiksi olisikin ehkä ollut sssyytä kessskittyä myösss tähän maailmaan.”

Näin sanottuaan tuhon kyykäärmeeseen verrattavissa oleva paholainen repi sydämen irti Itrozin kehosta. Tämä lankesi polvilleen yskien verta. Kaasumaista vihertävää antidermistä leijaili tämän ympärillä.

”Ja koska tämä hädin tuskin tappaa sssinut”, Abzumo jatkoi. Hän survaisi lasisen, violetin ja sinisen väreissä kuplivaa nestettä sisältävän ampullin Itrozin sisään, ”ajattelin tuhota antidermiksesi hitaasti sssyövyttävällä viruksella.”

Hoikka valkoinen hahmo katsoi kirkkaan punaisilla silmillään suoraan Abzumoon. Se värähti kivusta ja käpertyi kaksinkerroin, kun ampulli alkoi kirkua ja savuta ja vapautti aineensa.

”Tämä on sinun, Abzumo”, Gorastin ääni sanoi takaa. ”Käyn puhdistamassa muut huoneet. Viimeistele työ.”
”Ilomielin”, Abzumo vastasi.

Kun Gorastin askeleet loittonivat pois laboratoriosta, kivusta voihkiva ja rintakehästään kiinni pitävä Itroz nosti hitaasti päätään kumarasta ja katsoi tappajaansa himmenevillä silmillään.
”Abzumo, miksi… miksi sinä teet tätä?”
”Teen mitä? Murhaan sinut? Kässsky kävi, ja kukapa minä olen kyseenalaissstamaan Kässskynhaltijan kässskyä?”
Itrozin koko keho tärisi, kun virus teki töitään. Hänen ampiaismaiset siipensä surahtelivat refleksinomaisesti kuin pakoreaktiona, mutta eivät olleet enää tarpeeksi vahvoja.
”Kuka… kuka sinä olet kyseenalaistamaan?” Itroz sanoi vapisten. ”Kuuletko edes itseäsi? Sinulla… sinulla on vapaus valita! Me, me kaksi olemme, me olimme yhtä! Me synnyimme yhdessä! Veremme… veremme on sama! Meidän ei kuulu tappaa toisiamme!”
”Ei, ei kuulu”, Abzumo kuiskasi ja polvistui kaatuneen enkelin tasolle. ”Hovimestari ei sitä kylläkään ymmärrä. Ja jos minä en tee tätä, joku muu tekee.”
Kanohi Avsan kasvoille levisi jälleen virne.
”Ja kenties arvelin, että samalla voisin riistää sinulta tarvitsemani muistot.”

Voiko tuhkasta temppeleitä rakentaa?

Kauhu kiipesi kuoleville kasvoille.
”Älä, älä ota niitä”, Itroz vaikeroi, ”älä lähde sille polulle. Sinä, Abzumo… ne sirut… ne eivät ole hyväksi sinulle. Ne, ne tarttuvat siihen, mitä sinussa on, ja… ne k-kasvattavat sitä. Abzumo, minä… minä rukoilen sinua.”
Itroz horjahti polvilleen, yskäisi kivuliaasti ja syöksi naamionsa suuaukosta lattialle haihtuvaa, porisevaa, kirkuvaa antidermistä.
”S-sinulla on vielä mahdollisuus pelastaa sielusi! A-a-aina on! Sinä, sinä et…”
”Älä sinä sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä!” Abzumo karjaisi. ”Teeskentelet, että haluat vain pelastaa sieluni, mutta todellisuudessa sinä epäonnistuit, etkä halua minun hyötyvän tiedoistasi! Eikö olisi hienoa, että viimeisenä asiana elämässäsi osallistuisit johonkin hyödylliseen? Auttaisit minua polulla, jonne Makuta Nui minut haluamattaan sysäsi ja jätti kulkemaan yksin?”

Vertaan ja olemustaan ulos yskivä Itroz pysähtyi katsomaan hänen silmiinsä. Hetki hetkeltä häntä oli vähemmän ja vähemmän jäljellä, mutta jotenkin hän silti puhui. Miksi se puhui?
”Ei… ei Makuta Nui sinua sille polulle sysännyt.”

Silmänräpäys. Rantavesi. Perikohtu. Torakkakuningattaren kehto. Hänen perillisensä kehto. Temppelin seinä täynnä kaiverruksia siruista. Mustan tornin tyhjä katse.

Abzumo ei ollut enää Itrozin laboratoriossa.
Aivomassa sykki taas hänen jalkojensa alla, seinillä ja katossa. Siinä kohtaa hänen edessään, missä Itroz oli ollut polvistuneena, oli nyt polvistuneena…

Purppurainen enkeli, Kanohi Avsa kasvoillaan, kuolemanpelko punaisissa silmissään. Hänen täydellinen peilikuvansa, mutta niin, niin heikkona.

”S-s-sssinulla on vielä mahdollisuus kääntyä”, peilikuva vaikeroi hänelle.
”Temput riittävät, Itroz!” Abzumo kirkaisi, uskomatta itsekään sanojaan.
”Etkö näe, minne olet matkalla?” vastasi peilikuva. Abzumo vastasi läimäisemällä tämän kasvoja kämmenselällään.

Itrozin suusta lensi laboratorion lattialle mustaa nestettä ja pieniä valkeita ja mustia sirpaleita purppuran piiparin iskusta. Tärisevä, sätkivä pää kääntyi hitaasti taas kohti Abzumoa.

”Minä… minä annan sinulle anteeksi. Kaiken…”
Itroz aloitti lauseen. Silmänräpäys, maisemanvaihdos, ja lauseen viimeisteli toinen ääni.
”… mitä olet tehnyt”, Abzumon oma ääni sanoi hänelle.

”Ei”, Abzumo sanoi painaen kynsikkäitä sormiaan vasten ohimoitaan, ”lopeta. Lopeta. Ulos sieltä.”
”Tämä et ole sinä, Abzumo”, toinen sanoi. ”Sinä olet Mata Nuin enkeli.”

Tykytys kiihtyi ja kiihtyi. Hänen oma peilikuvansa vaihtui taas Itroziksi.
”Sinä olet Athin enkeli,” Itroz vaikeroi.

Ja edessä oli taas Abzumo.
”S-sinä olet paljon parempaa!”

Abzumo. Itroz. Abzumo. Hahmot vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa ja olivat yhtä.
”Sinä… s-sinä-”, ne molemmat itkivät.
”Ei”, Arkkitehti vastasi.

Laboratorio katosi. Sykkivä huone katosi. Rantavesi oli taas täällä, tanssi lämmöllään hänen jalkojensa ympärillä. Makuta Nuin vene etääntyi horisonttiin, mutta hän ei katsonut enää sitä. Hänen katseensa oli laskeutunut siitä veden liplatukseen, ja siihen uskomattoman kauniiseen olentoon, joka katsoi sieltä takaisin.

”Sinä olisit hyvä jumala”, Abzumo lausui purppuraiselle kuvajaiselle liplattavissa laineissa.

Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista.

Ja niin oli oikein.

Seuraavalla silmänräpäyksellä laineet katosivat ja hän tarttui molemmilla käsillään Itrozin kalloon. Omaan kalloonsa.

”Minä –”

Sormet painautuivat Itrozin kanohin silmäreikiin, ja tämä ulvoi kuin lopetettava eläin.

”– käskin –”

Abzumo alkoi puristaa, ja sormet kaivautuivat hänen peilikuvansa reptiliaanimaisiin silmiin.

– lopettaa!

Kaksi täysin ristiriitaista ääntä ulvoi päättymättömästä kivusta.
Makutan kämmenet puristivat niin kovaa, kuin niissä oli voimaa. Sormet pureutuivat silmiin niin lujaa, että jokin antoi periksi. Itrozin kallo – ei, vaan hänen omansa – halkesi, ja ruumiinnesteitä purskahti ympäriinsä. Hänen sormensa peittyivät vereen, ja hänen kasvoilleen roiskui aivonkappaleita. Ja rauhallisesti Abzumo nousi täyteen pituuteensa kuolleen yläpuolella, ja asteli siitä poispäin. Katseensa laitamilla hän kykeni yhä näkemään liikkumattoman, tyhjän, hurmeisen haarniskan eikä voinut olla varma, kenen ruumis se oli.

Se ei ollut tärkeää enää. Ainakin se oli hiljaa.

Älä väitä, ettet siedä.
Kuihtunut kukkakin kukkinut on.


Protodermisen kuution ovi aukesi hiljaa naristen. Se kolahti vasten kuution seinämää, ja kaiku otti haltuunsa koko valtavan tilan. Hiljaisen hetken jälkeen Makuta Abzumo asteli ulos kuutiosta.

Täysin ilmeetön tuijotus naamiollaan hän käveli Relakin viereen ja laskeutui hitaasti polvilleen katse seinää päin, kuin ei olisi huomioinut toisen makutan olemassaoloa. Relak katsoi lajikumppaniaan, nosti hennot kätensä kaulalleen ja irroitti silkkiviittaansa paikallaan pitävän kultaisen soljen. Arkkitehti tunsi, kuinka viitta laskettiin hänen olkapäilleen, ja Relak kävi hänen vierelleen istumaan lootusasentoon.

”Halusin näyttää sinulle sen, mitä tuolla sisällä oli”, Verkonkutoja rikkoi hiljaisuuden, ”koska tulit kysymään minulta indoktrinaatiosta.”
”Niin… ” kuului poissaolevainen vastaus tauon jälkeen. ”Niin taisin tulla.”
”Halusin kertoa sinulle jotain, mitä et unohda. Ja… tein sen noin, koska haluan sinun ymmärtävän, että Visorakin sydän ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muukaan kova ääni, jonka taajuudelle pystyimme ne virittämään. Koska tärkeämpää kuin kova ääni, on se… että lapsesi toivottavat sen tervetulleeksi. Että he ottavat vastaan paikkansa perillisinäsi. Kaikkein vahvin indoktrinaatio… tapahtuu niiden omasta tahdosta.”

Relak piti pienen tauon. Kun hän puhui taas, oli sävy muuttunut täysin. Se oli väsynyt, turhautunut, jopa pettynyt.

”Minä en ole tyhmä, Arkkitehti”, hän henkäisi. ”Minä näen, että et ole uuden Käskynhaltijan suosiossa. Minä näen, että… sieluasi kalvaa epävarmuus Hänen ikuisesta loistostaan.”

Abzumo nosti tyhjän katseensa lattiasta.

”Hah”, hän yskäisi ja nousi toisen polvensa varaan. ”Gorastista tuli välittömästi hänen fanaattinen seuraajansa. Mutta ehkäpä, niin, kenties – kenties minä ajattelen itse. Ja olisin odottanut samaa sinulta. Miten olet onnistunut vakuuttamaan itsesi siitä, että Tyhjyys voittaa lopussa?”

Relak hymähti ilman edes teeskentelyä ilosta. Punaisen naamion vihreä katse haki Abzumon omaa tämän vierestä.

”Alatko ymmärtää jo? Alatko ymmärtää, miten jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta, vaikka maailma muuttuu ympärillä? Silloin joustetaan, Arkkitehti. Ja asiat, jotka eivät jousta, menevät sirpaleiksi.”

Abzumo katsoi, kuinka Relak nosti kättään vasten kasvojaan. Väreilevä, tumma polte alkoi hehkua hänen kämmenpohjastaan, ja sen vaikutuksesta ilma täyttyi palaneiden ruumiiden hajulla.
Relakin visorakia muistuttavat punaiset kasvot paloivat, ne mätänivät, ne näivettyivät. Silmät sulivat päästä pois, ja pian Abzumo tuijotti näivettynyttä, silmätöntä kalloa, joka puhui hänelle.

”Minä yritin kaikkea”, puhui ruosteinen ääni. ”Minä yritin kaikkea, mutta en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että Hän oli parasta tälle maailmalle. Minä en kyennyt näkemään, koska olin omien kunnianhimojeni sokeuttama, liian suuri ja liikaa oma itseni palvellakseni konetta. Sitten, eräs päivä, minä tapoin itseni.”

Relak laski kätensä, ja hänen kasvonsa olivat ehjät ja entiset. Mutta nyt niille oli ilmestynyt jotain, mitä Abzumo ei ollut koskaan todella nähnyt. Hymy.

”Minä kävelin sinne, missä sinä juuri vietit minuutin, Arkkitehti. Minä koin sen, minkä sinä juuri koit, ja olisin halunnut lopettaa… mutta en lopettanut. Minä… minä valjastin omien luomusteni aivot ja annoin niiden pommittaa omaa minuuttani omalla itselläni, kunnes olin valmis. Kunnes rakastin Hänen Tyhjyyttään, eikä millään muulla ollut enää väliä.”

Abzumo tuijotti Relakia. Hänen katseessaan oli enimmäkseen inhoa, mutta myös muita tunteita. Hämmennystä. Vaikuttuneisuutta. Katkeruutta. Ehkä jopa pieni rahtunen… sääliä.
”Indoktrinaation mestari indoktrinoi itsensä”, hän sanoi kylmästi. ”Ehkä se oli vain ajan kysymys.”

Se hiljensi Relakin hetkeksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänensä vain hieman kuiskausta voimakkaampi.
”Me kaikki teemme niin, ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kaipaamme olla osa jotain. Jotain perintöä.”
Hän käänsi katsettaan poispäin Abzumosta.
”Toivottavasti avasin silmäsi, Arkkitehti.”
”Tavalla tai toisella”, Abzumo huokaisi. ”Tavalla tai toisella. Oletan, ettet aio estää minua lähtemästä.”
”Jos opit jotain, olen auttanut sinut löytämään paikkasi koneistossa. Jos et… tiedän, että Hän etsii sinut käsiinsä vääjäämättä. Ei ole minun tehtäväni päättää, miten käy.”
”Siitä olen samaa mieltä. Jos kohtaamme vielä, ehkä sinä saat selville, löysinkö paikkani.”

Abzumo ravisti viitan olaltaan ja alkoi muuntautua jälleen neliulotteiseen muotoon, sillä rakennuksessa ei ollut fyysisiä sisäänkäyntejä lainkaan. Poispääsy olisi kuolevaisen silmissä aivan yhtä vaikeaa kuin sisääntulo. Relak seurasi katseellaan aika-avaruuden vääristymistä makutan kohdalla.

”Ennen kuin lähden”, Abzumo sanoi elementaalienergiasta muodostunut kuutio yhä takanaan välkkyen, ”kerro minulle vielä yksi asia.”

Vaaleanpunainen viitta leijaili itsestään takaisin Relakin olkapäille ja hän sulki sen paikoilleen soljella. Relak tuijotti Abzumoa ilmeettömästi hetken, kunnes vastasi:
”Kysy, niin kerron.”
”Sano, että…” Abzumo aloitti, mutta keskeytti sitten. Tuskinpa Verkonkutoja ymmärtäisi. ”Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.”

Makuta Relak tuntui olevan hetken vain hämmentynyt, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Abzumo ei tiennyt, tiesikö tämä itsekään, mitä vastasi ja miksi, vai oliko tämä vain luonut nahkansa uuteen tilanteeseen. Sopeutunut rooliin, joka hänelle oli annettu.

Sillä ei ollut väliä, sillä vastaus, jonka Relak antoi, lähetti Abzumon matkaan tyytyväisenä.

”Siihen, Arkkitehti”, hän oli kuiskannut, ”siihen tarvitaan vain siemen, sadekuuro… ja päivänsarastus.”

Nimeämispäiväkertomus

Tervetuloa, poikani. Ja tyttäreni. Ja kaikki muutkin siellä ruudun takana.

Elämme vaikeita aikoja. On kulunut jo verrattain pitkä aika siitä, kun Visokki ystävineen toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi Joueran synkkään Koneeseen.

Huhutaan, että jotkut teistä olisivat jopa sitä mieltä, ettei tarina oikein etene. Mutta olkootte huoleti, olen järjestänyt teille jotakin, pienen kertomuksen.

Pitäkää sitä lahjana, nimeämispäivän hengessä.

Saatatte tietysti kummastella, kuka ihme tämä mystillinen kertoja oikein on; toisaalta joillekuille teistä se lienee ilmeistä.

Manu istuu takan ääressä nojatuolissa viskilasi kädessään ja hänen kasvoillaan on ilme, joka viestii siitä, että hähää en ole kuollut.

Se olen minä.

”Mutta sinähän kuolit!” saatatte huudahtaa yllättyneenä. Nii’in, ehkä kuolinkin. Ehkä olen kummitus, ja ehkä kummittelen teille nyt. Mistä sitä tietää, niin? Ehkä olen vain menneisyyden aave, joka istuu mukavassa nojatuolissa takkatulen äärellä nauttimassa mitä mainiointa kristallisaarten viskiä.

Mutta ihan oikeasti, uskoiko kukaan koskaan hetkeäkään, että kuolisin? Että joku saatanan diplomi-insinööri päästäisi minut päiviltä, häh?! Ei helvetissä! Minä aion kertoa teille pienen nimeämispäivätarinan, eikä teillä ole minkäänlaisia keinoja estää minua.

Että parempi lukea eteenpäin. Aion kertoa teille tarinan itsekkyydestä. Tarinan välinpitämättömyydestä. Ja tarinan kummituksista. Kyllä, kummituksista. Loppuupahan se valitus, että haamujututkaan eivät ikinä etene.

Olkaa hyvät, tässä teille…

Nimeämispäiväkertomus. Proosana. Ollen myös nimeämispäiväinen kummitustarina

Ficus oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Kuollut kuin kivi. Päästäksemme tarinamme alkuun on hyvin tärkeää ymmärtää, että Ficus oli totaalisen, täysimittaisen kuollut, eikä hänen kuolleutensa voisi jäädä epäselväksi kenellekään. Sillä tapaa hänen kuolemansa lankesi tämän tarinan ylle, värjäsi sen synkeillä sävyillä. Miten olisi edes klassikkoteos Suurten henkien aamunkoitto päässyt alkuun, jos sen sankarin äiti ei olisi ollut jo kuollut ennen oopperan ensimmäistä sanaa? Mitkä olisivat olleet tunnelmat peikkosankarin aloittaessa matkansa, jos eivät hiljainen epätoivo ja synkeys?

Samalla tapaa lankesi Wie-Nuin kaupungin kreivin ylle varjo hänen rakkaan ystävänsä ja työkumppaninsa valitettavasta poismenosta. Jäätynyt Tona-Wahin joki kimalteli kauniina nimeämispäivän aaton illassa, kun aristokraatti ihaili historiallisen steltiläiskaupungin maisemaa rapukärrynsä sisältä.

Koristeellinen kärry teki jaokkeisine jalkoineen matkaa jäätyneen joen yli pitkin Randarakin siltaa. Se ohitti valloittajasankarien aukion jylhät patsaat ja tuomiokapitulin kunnioitusta herättävät holvikaaret. Kauppatorin kohdalla aristokraatti pyysi kohteliaasti rapukuskiaan jarruttamaan – illan ateria kaipaisi tuoretta kalaa ja jonkin kilpailukykyisen, vain muutaman tuhannen rattaan hintaisen siniviinin.

Astuttuaan ulos vaunuista aristokraatti tunsi kuitenkin kulmiensa painuvan kurttuun silinterinsä lierin alla ja koki pöyristyksen hiipivän sieluunsa. Mitä halvattua? Hänen kauniilla historiallisella torillaan kehtasi olla joku muukin tämän illan tällä hetkellä, vaikka hän oli paikallislehdessä useampaan kertaan muuta pyytänyt?

“Humpuukia!” kreivi tuhahti herrasmiesmäisesti.

Kuten viimeiset parisataa vuotta oli ollut uhkaavana trendinä, matoralainen juhlimiskulttuuri oli ottanut haltuunsa perinteikästä steltiläistä kaupunkimaisemaa. Pohjoisesta kotoisin oleva nimeämispäivän perinne roikkui valoina jokaisen räystään nurkasta, nousi nimeämiskuusena torin keskellä ja paistoi nimeämistunnelmana kauppiasmatoralaisten, peikkojen ja enenevissä määrin jopa sivistyneistön kasvoilta.
Tämä ei käynyt millään tapaa päinsä, kreivi mietti pudistellen päätään. Hänen katseensa kierteli ympäri toria ja pöyristyksen tunne vain voimistui. Tilanne oli päässyt jo siihen pisteeseen, että täytyisi olla todella varovainen.

Mitä jos ylitsepursuava matoralainen kulttuuri-imperialismi söisi kokonaan alleen ylitsepursuavan steltiläisen kulttuuri-imperialismin???

Harva se yö hän valvoi tällaisia kauhukuvia miettien.

Hiljalleen putkiviiksiinsä hienostuneesti jupisten, talvinen röyhelöviitta takanaan heiluen ja nyrkkiään välillä puiden asteli kreivi halki Wie-Nuin torin. Vaan sieltä hän ei löytänyt etsimäänsä – hänen laadukkain kalakauppiaansa oli selvästi jo valmistautumassa nimeämispyhiin. Vielä pahempaa, laatuviinien sijasta kaupattiin vain jotain barbaarimaista telaöljyä nimellä “gölgi”. Ha ha ha! Mikä nimi se edes oli? Olisivat keksineet litkulleen edes jonkun fiksumman nimen, kuten vaikka “nimeämisen malja”, “Mata Nuin kyynel” tai “Ultiasural Nomui”.
Äkäisenä äristen asteli aristokraatti kärryjään kohti. Kauhukseen hän siinä samalla tajusi, että oli jo tullut huomatuksi.

Kirottua! Kuka olisi uskonut, että hänen suunnitelmansa kulkea huomaamatta läpi suurkaupungin yhtiönsä tunnuksella ja valtavilla viiksillä koristetuilla kärryillä epäonnistuisi???

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

Paroni suoristi ryhtinsä. Ääni oli kuulunut hänen takaansa – se oli nuoren miehen ääni, jossa oli ollut äänenvoimakkuutta mutta ei juuri intoa.

“Mikä on asianne, nuori herra?”
Hän kääntyi ja laski katseensa alas. Tanakka ja matala shasaalipoika tärisi pakkasessa hänen edessään. Päässään tällä oli syvälle painettu lätsä ja kädessään rullalle kierretty sanomalehti, jota hän osoitti tohtoria kohti.

“Саисико олла нимеäмиспäивäн ерикоиснумеро, арвон херра парони?” poika mutisi. “Се он тäысин илмаинен.”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei heti vastannut mitään, heristi shasaali lehteä. Tai sitten tämän käsi vain tärisi pakkasessa, oli vaikea sanoa.
“Eh, ei kiitos”, tohtori tuhahti asialliseen sävyyn. “Käytän rahani mieluusti johonkin muuhun.”

Shasaalin huulet menivät entistä enemmän mutruun. Perusteellista hoitoa kaipaavat pienet neulamaiset hampaat paljastuivat.
“Сиис, тäмä он тäысин илмаинен. Нимеäмиспäивäн кунниакси.”

Paroni naurahti kylmänviileästi ja kääntyi ympäri. Miksi he häntä luulivat?
“Nuori herra, uskon vakaasti, että kirjapainotaito on ohimenevä trendi! Historian seinä on perinteikäs ja universaali media, jonka haastaminen – varsinkaan noilla hinnoilla – ei ole erityisen viisasta! Kuunnelkaa minua yritysmaailman eksperttinä, ja saatatte säästää aikaanne!”

Shasaalipojan apaattinen mutina hidastui ja hidastui. Puheensa tueksi hän yritti tehdä koko joukon käsimerkkejä, joita paroni ei enää edes nähnyt.
“Арвон херра тохтори, ен уско еттä тäысин ыммäррäтте митä пухун? Тäмä, тäмä лехти он тäысин илмаинен.”
“Pelkään pahoin, että sitä tämä teidän ‘nimeyttämispäivänne’ vain on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA julisti mahtipontisesti. “Kapitalistista riistoa! Varakkaan yläluokan suorittamaa hiljaista sortoa, jolla bioletariaatti pidetään tyytyväisenä ja vaiteliaana! Miettikää siis tarkkaan, minkälaista kulttuuria tuette!!!”

Niine voitokkaine sanoineen arvon tohtori marssi teatraalisesti takaisin rapuvaunujaan kohti. Shasaalipojan irtonumeroa tyrkyttävä käsi laskeutui lannistuneena alas. Jos katsoi kauempaa, kykeni huomaamaan että lumisade torilla yltyi tuiskuksi, mutta vain hänen yllään.
“Хывää нимеäмиспäивää.”

Väistettyään ansiokkaasti tämän vapaan markkinatalouden hirvittävän harpyijan arvon herra paroni ei voinut kuitenkaan hellittää saati haukata henkeään – torin kansa oli kyllä huomannut Von Nebulan sukutilojen omistajan ja kaupungin rikkaimman miehen, ja yksi toisensa jälkeen juoksi nimeämiskansaa kiinni hänen takkinsa hännyksissä.

“Seis, makutan karhean ja kostean tiistain nimeen! Näpit irti! Tämä ei ole ollenkaan suotavaa!”

Kolme erityisen tungettelevaa kansalaista sai hänet yllättäen ahdistettua nurkkaan. Tohtorille täysin tuntematon aristokraatti paljon vähemmän vaikuttavine viiksineen ja skakdihännystelijöineen tyrkytti hänelle jonkinlaista paperia.

“Kyllä, tiedostan olevani tällä hetkellä naimaton, vapaa ja hyvin salskea!” paroni pihisi. “Mutta tämänlainen huomio on kyllä jo aivan liikaa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… totesi rotanviiksinen suipponaama punaisessa samettiviitassaan ja huomattavan paljon vähemmän vaikuttavassa silkkipytyssä kuin paronin. Tämä nosti varovaisesti hattuaan ja heilutteli kädessään lepattavaa komeaa pergamenttia.

“Omassa persoonassani”, paroni mutisi pyyhkäisten lumihiutaleita olkapäiltään.

”Toivoimmekin, että saapuisitte. Pormestari lähetti meidät tiedustelemaan, haluaisitteko osallistua hyväntekeväisyyteen. Jokainen teidän äveriäisyytenne tason jakava kaupunkilainen on jo kantanut kortensa kekoon, te olette viimeinen. Kaipa tekin nyt tahtoisitte lahjoittaa hieman rahaa orpokodin lasten nimeämispäivälahjoja varten?”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vilkuili pöyristyneenä nahkatakkisia skakdiyrmyjä – toinen tulen ja toinen veden skakdi – ja kohotti sitten lopulta katseensa näiden välissä seisovaan aristokraattiin. Tummakasvoisen, luikeron oloisen ylimyksen pärställe oli venynyt bumerangimainen leveä virne ja hänen punertavista silmistään loisti nimeämismieltä.

”Ei kai paroni hyvä tahtoisi olla ainoa, joka ei osallistu yhteiskuntamme ylläpitoon?”
jatkoi puhetta sitten aristokraatin punainen gorilla. Tai gorilla oli ehkä huono ilmaisu, sillä skakdi ei ollut järin kookas vaikka olikin jokseenkin lihaksikas. Kuten sininen toverinsa, tämä pukeutui mustaan nahkatakkiin kuin mikäkin Irnakkin piru. Tämän vasemman silmän päällä oli pitkähkö arpi, joskaan ei tarpeeksi paha arpi, että sen aiheuttanut viilto olisi vienyt edes tämän näköä. Aika laimeaa, ainakin paronin mielestä. Skakdi oli trimmannut piikkinsä terväkärkisten nuolten muotoiseksi ja tällä oli hammaskoru suunnilleen jokaisessa suuressa hampaassaan, jotka muuten näkyivät perverssin virneen alta aika hyvin.
”Ei kai arvon kreivillä lopu empatia kesken, kun on kyse orpolapsista?” jatkoi tällä kertaa sininen skakdi. Tämän nahkatakissa itse asiassa oli kuin olikin Irnakkin pirujen hihamerkki. Tällä oli, mikäli paronin huomiokyky ei häntä pettänyt, kuusitoista lävistystä naamavärissään, ja oli ihme, että moisenlaisella naamalla uskalsi… näyttää naamaansa näinkin sivistyneessä paikassa. Lisäksi veden skakdilla oli päässään niin ruma fedora, että paronin teki melkein mieli antaa ylen.

“No siis, ei tietenkään lopu”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi, mutta äkkiarvaamatta valaistus saavutti hänen paronillisen katseensa niin, että monokkeli huurtui.
”Hienoa!” suipponaamainen aristokraatti hihkaisi. ”Siinä tapauksessa vain allekirjoittakaa tämä sopimus, jossa –”
”Hetkinen, arvon herra!” tohtori keskeytti sormi pystyssä. ”Vaikka tietäisin, kuka tämä mystinen ’pormestari’ edes on… tai mikä on ‘orpokoti’ – tai miten siellä voisi olla ‘lapsia’…”

Paronin syyttävä sormi tärähti osoittamaan suoraan kohti toisen aristokraatin yhä hölmistyneempää rotannaamaa.
“Tuette turmiollista järjestelmää! Ajatus siitä, että Mata Nui laskeutuu joka vuosi kouruja pitkin jokaiseen kotiin ei vain voi olla kestävää kehitystä!!! Oletteko hölmö, arvon herra?? MIETTIKÄÄ sitä energiamäärää, oletteko harkinnut, mitä sillä voisi tehdä?”

“No, tuota…”

Humpuukia! Humpuukia, minä sanon!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säntäsi huutaen kohti kärryjään. Ja liukastui kertaalleen torin talvisen liukkailla mukulakivillä, mutta mainittakoon että hän muutti kyseisen horjahduksen hyvin taidokkaasti osaksi kävelyrytmiään.
Vaikka paroni sai karistettua kannoiltaan aristokraatin skakdeineen, alkoivat yhtä sun toista vailla olevat nimeämispäivän odottajat ympäröidä hänet toiveineen ja haaveineen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… huusi rähjäistä hattua tarjoava koditon matoralainen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… lausahti katusoittajana toimiva peikko soitinkoteloaan kohti viittoen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… toisti yhä kintereillä juokseva aristokraatti skakdikumppaneineen loistetta silmissään. Kerta ei sille riittänyt.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

RIITTÄÄ! paroni mylvi kärryjensä edessä loikkien. “Humpuukia, humpuukia, humpuukia! Näettekö kuinka pahasti te ryövärit ja roistot olette erinomaiselta vaikuttaneen iltani pilanneet?”
Viikset sauhuten ja silinteristään kiinni pidellen Wie-Nuin kreivi antoi katseensa matkata hämmentyneen väkijoukon yli.

“Te houkat olette saaneet minut MELKEIN katumaan sitä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vaahtosi, “että olen täyttänyt kaiken tämän kupolin hengityskelpoisen ilman nanokoneilla, jotka soivat kun nimeni mainitaan!”

Paronin syyttävä sormi matkasi hiljentyneen väkijoukon päästä päähän.

“Luuletteko, että voitte satuttaa suurinta iloani rangaistuksetta? Teidän nimeämishumpuukinne ei tule saamaan minulta rattaan ratasta! Olette saaneet koko kaupungin halutuimman poikamiehen viettämään iltansa AIVAN YKSIN!!! ”

Siinä hämmennyksen savussa marssi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kärryihinsä, paukautti oven juhlallisesti takanaan ja alkoi lipua Randarakin siltaa pitkin kohti Viisaudenhampaan vuorta, mistä hänen perinteikkään sukunsa kartano kaupunkia katseli.

Vaan sinä iltana unimyssyänsä päähän vetäessään ei paroni voinut aavistaakaan, miten nuo sanat – hänen omansa – häntä vielä kummittelisivat.


Von Nebulain klaanin historiallisen kartanon ruokasali oli tehty yksinomaan hyvällä maulla. Sen kieltäminen olisi pelkkää tieteellisten tosiasioiden väistämistä. Niin kuin universumi oli meritähden muotoinen, kuut litteitä ja palanut metsä yleisesti tunnistettu elementti, oli tuhatvuotisen steltiläisdynastian satoja metrejä leveän tyyssijan kokonaan halkaiseva ruokasali järkevästi suunniteltu ja tyylikäs kaikessa hienovaraisuudessaan. Suvun merkittävän historian huomioiden sen länsipuolista seinää koristava muotokuvien sarja oli vähintä, mitä sille oltaisiin voitu asettaa.

Aina kantaisästä, valloittajasankari ja hammasteknikko DOKTOR VIKTORAK VON NEBULASTA modernin merimiinateknologian keksijään DOKTOR HEKTOR VON NEBULAAN oli taltioituna ylväs muotokuva lähes kaikista uljaista viiksenkantajista. Ja pelkästään se kattaus tällä seinällä olisi ollut liian hienovarainen – olisiko mikään sukuhistoriallinen ruokasali mitään ilman suvun omaa laivaa?

Satametrisen ruokapöydän ylle ripustettuna sadoilla kettingeillä roikkui DOKTOR S.S. VON NEBULA, uljas sotalaiva ja hammaslääketieteen kunniatohtori, jolla suvun uljaimmat miehet olivat halkoneet steltiläisen imperiumin päättymättömät meret. Pitkän merenkäynti- ja hammaslääkäriuran päätteeksi se oli ripustettu kunniapaikalle tähän uljaaseen ruokasaliin ihastelemaan kartanon nykyisen omistajan illallista.

Kartanon nykyinen omistaja puolestaan odotti vielä muutaman minuutin, kun keittiönurkkauksen gamma-aaltouuni pommitti tappavilla säteillään hänen illallistaan: tyhjiöpakattua, jos kohtuullisen kaukaisella parasta ennen -päiväyksellä varustettua valmissoppaa.
Tähtikuvioituun yöpukuunsa verhoutunut paroni nappasi sihisevän muoviastian uunista, istahti silkkityynylle ruokapöydän päässä olevalla antiikkituolilla, raotti paketin kantta ja alkoi sivistyneesti ryystää hopeisella lusikalla keittoa. Tai ainakin yritti.

“Au, au, shh! SENKIN KELMI!

Yllättäen keitto oli ollut joistakin kohdista jääkylmää ja toisista tulikuumaa. Mutta… mikä olisikaan sivistyneistön aterioissa tärkeämpää kuin vahvat kontrastit?

Paroni ei ollut silti voinut hetken aikaa olla kyseenalaistamatta, miksi hän löysi lusikallaan jotain, joka näytti ravulta. Entäs tuo, oliko tuo nautaa? Paketti oli ollut kovasti sitä mieltä, että kyseessä piti olla kasviskeitto. Sinänsä kohtuullinen yllätys kuului ateriaan kuin ateriaan, mutta yllättävä klunssi jäistä sinappia keskellä valmisruokaa pisti kyllä kovimmankin kulinaristin hetkeksi miettimään.

Ei enää ollenkaan nälkäinen tai ruokahaluinen paroni siirsi herkkuillallisensa hieman sivuun ja päätti jatkaa sitä myöhemmin. Ehkä… ehkä siitä saisi vielä melko kohtuullisen aamiaisen?
Kantaessaan kädenlämpöiseksi keskiarvoistunutta soppaa jääkaappiin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säpsähti hetkellisesti. Se oli ollut vain tuntemus, mutta aivan pienen hetken hän oli luullut näkevänsä edesmenneen työkumppaninsa, Toa Ficuksen, huutavat kasvot heijastuvan keittiökaapin messinkisestä ovennupista.

“Humpuukia”, paroni mutisi marssiessaan ruokasalin halki kohti yhtä makuuhuoneistaan.

Ficus oli kuollut. Perusteellisen, lopullisen kuollut. Se oli asia, joka paronin olisi hyväksyttävä kunnioituksena heidän pitkäaikaiselle ystävyydelleen. Sellaisia asioita yksinkertaisesti tapahtui toisinaan hyville, reiluille tiedehenkilöille. Toisinaan biomekaaniset skorpionit raatelivat hyviä, reiluja tiedehenkilöitä syötävän kokoisiksi palasiksi, vaikka nämä kuinka yrittivät edistää maailman hyvinvointia. Ficuksen lopullisen, pysyvän kuoleman kyseenalaistaisi vain tyhmä idiootti, joka ei osannut keskittyä havainnoimaansa. Ei ollut mitään skenaariota, jossa Ficus olisi olematta kuollut, ja sellaisten rakentelu kertoi vain korkeamman tason todellisuuspakoisuudesta!

Kääriytyessään silkkisiin lakanoihinsa ja vaihtaessaan uljaan silinterinsä pitkänhuiskeaan yömyssyyn oli paroni silti vielä hetken varma, että joku katselisi häntä. Se tuntemus katosi kuitenkin pikaisesti, kun hän loikkasi fiktiivisen kavioeläimensä selkään ja ratsasti sillä unten valtakuntaan.

Ei kyllä sitten kovin pitkäksi aikaa.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA havahtui kolinaan. Hän pomppasi ylös sängystä ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympärilleen pälyillen. Ääni oli kuin metalliketjuja olisi raahattu pitkin lattiaa. Pitkin portaita. Jokin eteni portaita pitkin kohti hänen makuuhuonettaan.
”Kuka siellä!” hän huudahti, joskaan ei kovin vakuuttavasti.
Ovi narisi auki. Ja sisään laahusti hitaasti kolistellen…

”Kuka…? Ei, tämä on yhä humpuukia, en usko tätä!” paroni kiljahti, vaikka hänen silmänsä väittivät muuta.

Hänen edessään seisoi kelmeä maan toa, hieman läpikuultava mutta ehdottomasti tunnistettava. Naisen kasvoilla kellui surumielinen ilme, ja tämän jalat ja kädet oli kahlittu yhteen kettingeillä, jotka olivat yhtä eteerisiä kuin kantajansakin. Mutta siitä ei voinut erehtyä; paronin edessä seisoi Toa Ficus.
”Miksi? Miksi olet täällä? Mitä haluat minusta?” hän vaikeroi perääntyen kohti seinää.
”Paljonkin!” korahti olento, ja verinoro valui hänen suupielestään alkaen tehdä lattialle pientä lätäkköä. Ääni oli täysin epäilyksettä Ficuksen.
”Kuka sinä olet?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi, vaikkei tahtonut tämän vastaavan.
”Kysy minulta, kuka olin, tämä vastasi.
”No kuka sitten olit?” Tohtori vastasi aavistuksen verran närkästyen. ”Sinulla on melkoisen hyvin valikoitu muoto joksikin synkeäksi varjo-otukseksi!”
”Entisessä elämässäni olin Toa Ficus, vanha liikekumppanisi”, haamu vastasi.
”Jaa, jaa. Pystytkö vaikka… istumaan alas, niin… minäkin voisin istua. Voisin oikeastaan istua joka tapauksessa”, paroni sanoi ja haparoi kohti sänkyään.
”Et taida uskoa olemassaolooni?” haamu kysyi, hieman huvittuneena.
”No en totisesti! Yritä olla vähän empiirisemmin todistettavissa!!!”
”Kuinka voisin todistaa sinulle, että olen todellinen? Valehtelevatko aistisi? Oletko kenties… hyvissä höyryissä?”
”Onhan tiede osoittanut”, keskustelun vähemmän kuollut osapuoli mutisi, ”että aisteja voi häiritä kaikenlainen. Esimerkiksi se, että olen nyt melko nälkäinen. Ehkä se hämärtää aistejani. Tai sitten ruoansulatuksessani on ongelmia. Ehkä olet vain huonosti sulanut köntti Turkanen-sinappia!”
”Ei nyt millään pahalla, mutta tuossa ei ole enää mitään helvetin järkeä”, haamu hörähti.
”Ficus, sinä olit vakavastiotettava tiedehenkilö, sinun kuuluisi tietää nämä jutut!” paroni pillastui. ”Ja sitä paitsi tutkin haamuja hyvin pitkään, enkä ole ikinä saanut vakuutettua itseäni niiden todellisuudesta!”

Ficus hymyili irvokkaasti ja ravisutti hieman hartioitaan. Jolloin hänen toinen kätensä irtosi liitoksistaan ja putosi maahan, kelmeä köntti haamulihaa.
”Minut revittiin kappaleiksi, tiedäthän?” hän sanoi – äänellä, joka vaikutti huomattavasti todentuntuisemmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Ketjut kalahtelivat irti, kun koko Ficuksen keho hajosi pieniksi palasiksi. Pienen pienet lihankappaleet lähtivät hirmuisella vauhdilla leijumaan paroniparan ympärille ja pyörivät tämän ympäri hektisesti.

”Minä kuolin, Tohtori, minä kuolin! Mutta olen palannut kummittelemaan!” kirkui kauhistuttava ääni samalla, kun putkiviiksinen aristokraatti lankesi polvilleen ja sulki silmänsä ympärillään pyörivältä kaaokselta.

Viileä tuulahdus, ja kaikki oli ohi. Tohtori kohotti katseensa ja näki jälleen suurin piirtein kokonaisen toan seisomassa edessään, tällä kertaa hyvin lähellä.
”Uskotko minuun nyt?” palasi kuiskaava ääni. Tohtori nyökytteli innokkaasti.
”Uskon, uskon. En minä ole mitään näin voimakasta nauttinut, en saanut edes viiniä ostettua… Mutta miksi haamuja käyskentelee maan kamaralla? Ja mikä tärkeämpää, miksi niitä käy minun luonani, taivaan tähden!”
”Älä minulta kysy, en minä näitä asioita päätä”, Ficus tuhahti. Paroni piti tätä varsin kummallisena.
”No mistä ketjut. En näe yhteyttä.”
”Ne ovat siteet, jotka itse rakensin elämässäni rajoittamaan itseäni. Tein kaikenlaista pahaa, ja nyt maksan siitä vapaudellani. Tai jotain sinne päin. Mutta se ei ole pääasia.”
”Jaha, jaha”, paroni mutisi antaen ymmärtää, että ymmärsi. Vaikkei ihan ymmärtänyt. Vuosikymmenen seurapiirihenkilönä hän tiesi, että niin täytyi joskus tehdä.

”Tämän illan aikana luonasi käy vielä kolme muuta henkeä. Mikäli kaikki menee suunnitelman mukaan. Tai siis, niin. Luonasi käy kolme haamua. Aavetta. Ja… odotas.”

Hetken aikaa Ficus vain seisoi paikallaan kuin miettien, mitä aikoikaan sanoa.
”Olen täällä varoittamassa sinua. Noista kolmesta. Jos et kohtaa heitä ja kuuntele tarkoin, ota vaaria heidän sanoistaan, sinua odottaa sama kohtalo kuin minua! Hah, olisin voinut edistää yhteistä hyvää, olisin voinut edistää hyväntekeväisyyttä, hyväntahtoisuutta… armoa! Mutta en tehnyt niin!”

Paroni oli tästä vahvasti eri mieltä, mikä ei ehdottomasti liittynyt siihen, että suurin osa hänen projekteistaan sitoutui Ficuksen omiin ja olivat siten yksinomaan hyväntahtoisia ja vastuullisia ja perusteltuja. Etenkin se junajuttu.

”Ööh, teitpäs?”
”MUTTA EN TEHNYT NIIN. Ja niin et tee sinäkään! Ja sinua odottaa sama kohtalo, ketjuihin kahlittuna ikuisesti vaeltamassa maan päällä, kummittelemassa niille, jotka ovat yhtä typeriä. Mutta voit vielä pelastaa itsesi. Kuuntele kolmea kummitusta.”
”Voi sentään, kolmea. Onko ihan pakko?”
”Jos haluat pelastaa sielusi.”
”Mutta siihen kuluu varmaan tosi paljon aikaa ja vaivaa? Eivätkö kaikki kolme voisi käydä samalla kerta, niin päästäisiin siitä sitten ja voisin jatkaa omiin ilta-aktiviteetteihini? Minä olen kiireinen ja haluttu henkilö, Ficus hyvä!”
Näytti siltä, että kummitus mietti hetken. Mutta sitten hän tuhahti:

”Ei.”
“Pliis?”
”Heippa.”

Sitten kaamean kirkaisun sekä paukahduksen säestämänä Ficuksen maallinen olemus räjähti tuhansiksi pieniksi verisiksi könteiksi ympäri huonetta. Tohtori heittäytyi peiton alle suojautuakseen, ja kun hän viimein uskalsi raottaa peittoa, sotku oli poissa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jäljellä oli vain makuuhuone seinämaalauksineen ja perintötussareineen – ei merkkiäkään kauhistuttavasta kummituksesta, joka oli kovin epäherrasmiesmäisesti päättänyt käydä hajoamassa hurmeisiksi lihanpalasiksi hänen sänkynsä yllä.
“Mitäs tämä nyt sitten”, paroni mutisi sängyllään istuen. “Ei ole kunnollista tämä.”

Hetken aikaa tohtori mietti sitä mahdollisuutta, että Ficus ei olisikaan ollut kuollut. Sen ajatusleikin hän tappoi kuitenkin nopeasti. Samalla tapaa kuin joku oli tappanut Ficuksen. Tämä oli kuollut, uskotteko?

Ehkä mitään äskeisestä ei koskaan ollut tapahtunutkaan, tohtori mietti. Jos, kuten Etelä-Steltin halutuimman poikamiehen kuului, halusi olla hieman dramaattinen ja mystillinen, voisi ehkä asian muotoilla niinkin, ettei kummitusta koskaan ollutkaan. Juonenkäänteenä tähän elämänsä oopperaan ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kyennyt pitämään sitä kovin onnistuneena, sillä lähtökohtaisesti hän ei ollut moisten olemassaoloon uskonutkaan. Kummitustarinat olivat höpöpuhetta taaperoille! Miehenä, joka uskoi vain tieteellisiin asioihin, kuten avaruusolentoihin ja horoskooppeihin, ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut antaa hetkellisen hallusinaation määrittää kuvaansa todellisuudesta!

Tästä löytämällään itseymmärryksellä arvon paroni laskeutui tohveleihinsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kävelemään von Nebulain sukukartanon hiljaisia käytäviä pitkin. Ehkä hän käyttäisi löytämänsä uuden keskiöisen virran tähtien tutkimiseen? Ehkä hän yrittäisi prototypoida viktornium-reaktorinsa seuraavaa versiota? Herran pieksut, mitä jos hän kehittäisi pidemmälle vallankumouksellista ideaansa heitettävistä kiekoista, joiden sisällä oli taianomaisia voimia?

Näiden ideoiden hautoessa DOKTOR VIKTOR VON NEBULA löysi itsensä jääkaapilta, kuten kaikki yöllistä inspiraatiota hakevat nerot kautta aikain. Väistettyään monokkelisoidulla silmällään tehokkaasti sen ovessa olevat muistilaput “vaihdata viktornium-sauvat ennen kuin reaktori sulaa taas” ja “soita välillä isälle” arvon paroni löysi itsensä levittämästä onu-pähkinävoita arkeologisessa eksursiossa komeron pohjalta löytyneille yllättäville suolakekseille. Kuten herrasmiesseikkailijan, tieteentekijän ja arvokkaan seurapiirihenkilön kuuluikin, jessöör, kahdelta yöllä, yöpuvussa, aivan yksin, ja niin, ettei kukaan varmasti nähnyt.

Ennen kuin paroni ehti haukata nokturnaalista herkkuaan, kuuli hän takaansa äänen, joka sai hänet lähestulkoon loikkaamaan endo- saati sitten eksoskeletoneistaan ulos. Hirvittävän, pelottavan, kauhistuttavan äänen. Hitaasti paroni kääntyi ääntä kohti, ja mitä hän näkikään.

Ficuksen hahmon varoitus siitä, että yön kauhut tulisivat vielä olemaan pitkiä, kaikui hänen korviensa läpi uudestaan ja uudestaan. Kauhistuttava hahmo, tumma ja korkea, leijui paronin edessä oudolla tavalla, ikään kuin veden alla lilluva ruumis.

”Tule lähemmäksi”, ääni kähisi hirvittävällä, jos tutulla äänellä. Valaistus ei ollut eduksi tässä tilanteessa. Kun tohtori lähestyi varovasti keksi yhä kädessään, hän huomasi, että tämäkin oli läpikuultava. Kuin musta harsoinen lakana. Ja lakanaan oli pukeutunut…
”Ei”, paroni henkäisi. ”Et se voi olla… et voi olla…”

Kummituksen hahmossa häntä tuijotti suuri, jykevä, tumma aristokraatti. Vanhan ukon olkapanssarit olivat kuin kaksi piikikästä merimiinaa, monokkeli kiilteli ylväänä, silinterihattu oli kuin valtava puhallinsoitin ja spiraalille kiertyvät putkiviikset olivat niin ylväät, että niiden alla olisi voinut olla toiset, pienemmät viikset.

Paroni haukkoi henkeään tunnistaessaan hahmon.

”… DOKTOR HEKTOR VON NEBULA!”

”Kyllä”, haamu henkäisi – tavalla, jota olisi voinut pitää jopa hieman pilkallisena, ”minä se olen, sinun edesmennyt isäsi!”
”Mutta et sinä ole kuollut!” nuorempi tohtoreista ölähti ja perääntyi takaisin jääkaappia kohti.
Haamu näytti täysin rehellisen hämmentyneeltä pienen, pienen hetken, mutta kokosi itsensä nopeasti ja korahti:
”Nyt olen! Sinun olisi kannattanut soittaa useammin!”

Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla valahtivat lannistuneina sivuille. Paroni tuijotti pienen lannistuneen hetken kummituksen läpi ja availi suutaan etsien sanoja. Hiljalleen hän istahti keittiönsä lattialle. Ja puraisi vihdoin öisestä keksistään.

“Isä armas”, hän lausui suu täynnä keksiä, “olen niin pahoillani, että en voinut olla läsnä viimeisinä hetkinäsi, sulkemassa silmiäsi ja ohjelmoimassa automatisoituja drooneja ampumaan kunnialaukauksia. Olen siitä vilpittömän pahoillani perillisenäsi!”
”EN OLE ISÄSI ENÄÄ! SE AIKA ON OHI!” haamu ärjyi kuiskimalla. ”Olen Menneiden Nimeämispäivien Kummitus.”
”Miten kauan menneiden? Tosi kauan? Ajalta ennen aikaa?”
”EI, vaan sinun menneisyytesi, tolvana!”
”Ai.”
”Kulje kanssani, vien sinut pienelle matkalle.”
Poika yritti tarttua isäänsä kädestä, mutta tämä kavahti taaemmas.
”Ei kirjaimellisesti! Kuvannollisesti!”

Ja näiden sanojen päätteeksi koko huone alkoi pyöriä tohtorin silmissä. Kaikki pyöri ja pyöri, kunnes hän ei enää erottanut, missä oli. Ja kun pyöriminen lakkasi, hän huomasi olevansa jossain aivan muualla kuin keittiössään.

Huone oli silti Nebulain sukukartanosta, sen ikkunasta näkyi Wie-Nuin kaupunki. Talvisen tähtitaivaan valot heijastuivat Tona-Wahin jäätyneestä pinnasta. Oli monella tapaa samanlainen nimeämispäivän aatto kuin sekin, joka oli päättynyt paronin mennessä nukkumaan.

Paroni katseli kummallista näkyä – huomattavasti nuorempaa versiota omasta itsestään istumassa tunnelmallisen takkatulen edessä. Käsissään nuorempi tohtori piteli pientä puista alusta, tähtiä kohti suunnatun sukkulan leikkisää versiota, jolla hän viihdytti itseään. Ilmassa oli nimeämispäivän iloa.

“Gu gi gu gu”, nuori DOKTOR VIKTOR VON NEBULA äännähti. “Raketti!!!!”

Tämä oli ollut helpompaa aikaa, vanhempi versio paronista muisteli. Maailma oli ollut nuori ja viaton, ja niin oli hänkin!

Nuoren paronin vierellä istuvan aristokraatin kasvoilla ei silti hymyä ollut.

“Gi gi gu gi gu. Tahtoo raketin!!!”
Se oli hänen siskonsa, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA, joka katseli veljensä nimeämislahjaa kateutta ja surua kasvoillaan.
”Gi gu gu gi gu!” nuori paroni vastasi vielä. ”Ja muita vauvaääniä!!!”

“Veljeni, vertani sama”, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA vollotti, “epätasa-arvo juhlapyhinä saamistamme lahjoista tuottaa prepuberteettiseen minääni suurta ahdinkoa, epätoivoa ja epätyytymystä, joka sieluani kalvaa!”

Ja kun nuoremman DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN katse kohtasi tämän siskon katseen, tuli hyvin pientä monokkelia kantaviin kasvoihin ymmärrystä.

“Älköötte pelätkö, siskoni, sieluuni sidottu!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. “Täten teen teille lahjoituksen, joka toivottavasti nostaa tyytyväisyytenne tasoa ja parantaa markkina-arvoanne nuorena seurapiirihenkilönä!”

Lämmin hymy nuorten viiksiensä alla ja nimeämispäivä sydänvalostaan hehkuen ojensi nuori paroni puisen rakettinsa siskolleen.

”Sinä vielä silloin tunsit sielussasi Nimeämispäivän riemun”, Menneiden Nimeämispäivien Kummitus kuiskasi muistojen udussa. ”Mitä sinulle tapahtui? Mihin jäi anteliaisuutesi? Miksi et tänään suostunut heittämään rattaan ratasta siihen oikein luotettavalta ja uskottavalta kuulostavaan keräykseen orvoille?”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sulki silmänsä, oli menneiden päivien nimeämispäivä poissa. Palannut oli kylmä lattia hänen takamuksensa alla ja kolesterolipohjainen herkku hippusina hänen käsissään, kitalaessaan ja viiksissään.

“Humpuukia, minä sanon”, paroni murahti. “Minulla on annettavaa tälle maailmalle muilla tavoin! Kuten tieteen, löytämisen, ymmärryksen keinoin.”

Hän mutusti hetken keksiään miettien.
“Ja sitä paitsi mistä lähtien sinä olet välittänyt hyväntekeväisyydestä, isä? Parasta mitä sinä eläessäsi teit oli miinojen tunkeminen toisten miinojen sisälle!!!”

DOKTOR HEKTOR VON NEBULAN kummitteleva kuvajainen jäätyi pieneksi hetkeksi täysin. Sitten se poksahti ja lörtsähti kuin ilmapallo, ja kuihtui olemattomiin.

“Hei!!! Takaisin sieltä käsittelemään vaikeaa isä–poika-suhdettamme tai haastan sinut kaksintaisteluun!!!”

”Ei ole aikaa. Seuraava haamu”, murahti jostain käsittämättömän aivoja tärisyttävä ja ylimaallinen ääni, joka sai paronin pomppaamaan pöksyistään.

Hän katsoi keittiönsä lattialta ylöspäin ja näki kattonsa rajaan painautuneen olennon, joka ei millään voinut mahtua huoneeseen. Oikeastaan huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin yleensä, mitä sille oli tapahtunut? Hänen kanssaan laajentuneenakin heille kahdelle suppean tilan jakoi valtaisa lohikäärme. Lohikäärme oli tosin nähnyt parempiakin päiviä eikä ehkä voinut ihan hyvin: sen lihasta oli irronnut lukuisia palasia sieltä täältä, sen keho selvästi mätäni pystyyn. Puuttuvista palasista ammotti vain synkkä mustuus, ja välillä rei’istä sisään ja ulos pyörteili vihreää nestekaasun kaltaista usvaa. Aavemaisen näkymän viherävät silmät hehkuivat kiivaasti.

“Herran pieksut!!!” paroni kiekaisi. “Eivätkä edes kovin pienet! Kunnon patriarkaaliset selkäsaunat!!!”

Paroni oli pökertyä paikoillensa mutta säilytti itsehillintänsä. Hän pani merkille, että tämäkin ilmestys oli läpikuultavahko, eli varmaankin haamu.
Kuka haamuja sitten rekrytoikin oli päättänyt ampua tämän seuraavan kanssa suosiolla kovemmilla tussareilla. Rekrytoitiinko haamuja? Olivatko ne sittenkin täysin synteettisiä, ja olivatko nämä tulleet suoraan haamutehtaalta?
Ei, sitä ei ehtinyt miettiä nyt. Oli selvästi tärkeämpää huomioitavaa, kuten vaikka esimerkiksi HUI SAATANA EPÄKUOLLUT LOHIKÄÄRME!

”Makuta Miserix!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti tunnistettuaan hahmon.

Sillä totta kai hän tunsi Makuta Miserixin.
Kuka ei? Etkö itse? Kannattaisi käydä enemmän ulkona, siellä, missä elämä tapahtuu!

”Mutta… teidänhän piti olla kuollut”, paroni ymmärsi.
”Hyvä mies, haamujen pointti on olla kuolleita”, lohikäärme ärisi.
”Mutta isäni oli haamu!”
”ISÄSI ON KUOLLUT! HYVÄKSY SE!”

Paroni näytti jälleen hämmentyneeltä ja surulliselta, kunnes löysi jostain uutta virtaa.
“Sanokaapas, eihän kaltaisenne kosmisten lakien serafi sattuisi tietämään, että jos asia tosiaan on näin, niin kuinka monta vuotta kestää, että niiden merimiinojen patentti siirtyy minun nimiini?”
”Riippunee siitä, missä patentti on rekisteröity. Xialla patenttien siirto voi kestää jopa… hetkinen, seis! MINÄ OLEN NYKYISTEN NIMEÄMISPÄIVIEN KUMMITUS. Ja meillä on hieman asioita selviteltävänä!”

Ja ennen kuin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huomasikaan, alkoi huone heidän ympärillään pyöriä vinhasti, ja pyörimisen loputtua selvitettyään päänsä, hän huomasi heidän olevan kaupungin kadulla – Wie-Nuin talvisilla kaduilla. Väkeä juoksenteli sinne tänne viimeisiä askareitaan tekemässä yhä yltyvässä lumimyräkässä, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan valtavan epäkuolleen lohikäärmeen läsnäoloa. Saati sitten kaupungin halutuimman poikamiehen!

”He eivät taida nähdä meitä”, paroni tuumasi, mihin lohikäärme ei viitsinyt edes reagoida. Tarkkasilmäinen paroni huomasi sen lisäksi tunnistavansa usean kaupunkilaisen, jotka olivat ahdistelleet häntä aiemmin.
”Kurjat”, hän mutisi kävellessään lähemmäs eräällekin ikkunalle. Sisällä syötiin jo nimeämispäivän juhla-ateriaa. Ystävät olivat kerääntyneet yhteen syömään ja nauttimaan toistensa seurasta. Ja toistensa seurasta he vaikuttivatkin nauttivan.
”Eikö sinua yhtään kadehdituta, että olet itse niin yksin? Vaikka sinulla on palvelijoita ja alaisia vaikka muille jakaa – mitä et todellakaan tekisi –, olet silti niin yksin.”

Sitä pysähtyi Wie-Nuin paroni hetkeksi miettimään. Hän saattoi olla yksin, mutta aivan omasta valinnastaan, eikö?
“Hah, makuta hyvä, luulisi kaltaisesi henkilön ymmärtävän, että intellektuelli mieli ei kaipaa harhautuksia!”
”Haluan näyttää sinulle jotain”, haamu murahti ja tuuppasi paronia selkään valtaisalla kourallaan. Tämä laskeutui viiksilleen lumeen. Noustuaan pystyyn ja pudisteltuaan lumet ei ollenkaan äkäisiltä kasvoiltaan hän kiinnitti huomionsa ikkunaan, jonka eteen hänet oli ohjattu. Talo oli rähjäinen, ja ikkunassa oli iso särö, joka lähestulkoon jakoi ikkunan kahtia. Sisällä istui sama pieni shasaalipoika, joka oli niin röyhkeäsi yrittänyt kaupata paronille lehteä. Pojan ympärillä olivat tämän sukulaiset, kerääntyneenä halaamaan tätä. He kaikki itkivät, joskaan eivät kovin tunteikkaasti.

”Jokainen Pikku Vladin perheestä on vakavasti sairas, jokainen paitsi hän itse. He kuolevat pian.”
”Mitä ihmettä…”
”Poika olisi normaalisti pyytänyt rahaa lehdestä, jotta olisi voinut elättää perhettään edes niin kauan, kuin he ovat hengissä. Mutta tällä kertaa hän ei edes pyytänyt rahaa. Sinä vain olet niin turkasen torvelo, ettet edes puhu shasaalia.”
”Hei, hetkinen”, paroni protestoi, ”puhunpas! Poika selvästi yritti kiskoa minusta ison summan rahaa pikku lehdykkäisen takia!”
”Minä olen MAKUTA. Minä puhun KAIKKIA kieliä. Minä olen NIIN suuri Makuta Miserix, että oikein sattuu, miten tärkeä olen! Miten olisi, ’tarvitsetko tasoistasi työtä’, paroni? PERKELE.”
”E-eipäs nyt h-hermostuta”, paroni sovitteli ja perääntyi hieman pelottavan lähelle kumartuneesta lohikäärmeestä, onnistuen silti ihmettelemään sävyä, jolla makuta puhui – melkein kuin tämä olisi tehnyt pilkkaa itsestään.

”Kyllä minä uskon; ehkä pitää vielä harjoitella sitä shasaalia.”
”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?! Poika jää yksin, KAIKKI HÄNEN PERHEESTÄÄN KUOLEVAT. Se on FAKTA.”
Kaikki???
”JOKAINEN.”
“Mihin ihmeessä?”
”En minä tiedä, ne ovat shasaaleja!”
“Okei, hyvä pointti! Hirvittävän, kauhistuttavan ikävää, ja olin hänelle aika ilkeä…”

Katsellessaan, kuinka melankolinen myyräperhe upotti synkeän juhlallisesti parhaan veitsensä yhteiseen nimeämispäiväperunaansa ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut estää itseään huokaisemasta. Hänen viiksensä huokaisivat myös.
Mutta… mikä oli tämä tunne, jota hän alkoi itsestään löytää? Hän oli toiminut täysin etiketin mukaan shasaalipojan kanssa, ja puolustanut muinaista steltiläistä juhlaperinnettä kävellä naama pilviä kohti kuuntelematta ketään. Mikä syy hänellä oli muhia tilanteessa, josta hän oli selvästi marssinut ulos voittajana?

Sitten jostakin kuului koputusta. Kuin joku olisi koputtanut puista ovea. Kop. Kop. Kop.

”Mikä…?” aloitti paroni, mutta lohikäärme keskeytti hänet.
”Tuota, minä avaan. Ihan hetki vain.”
Ja niin sanottuaan lohikäärme katosi kuin ei olisi koskaan ollutkaan. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi yksin lumisateeseen keskelle katua, jossa kukaan ei häntä nähnyt.
”Mitäs turkasta.”

Paroni jäi yöpuvussaan siihen, keskelle kylmyyttä. Ja vaikka hän näki kaupungin ympärillään uusissa sävyissä, erilaisissa kuin koskaan aiemmin, ei hän voinut olla miettimättä, olisiko jonkun, mieluiten jonkun häntä kuolleemman ja ektoplasmaisemman, pitänyt olla vieressä sanallistamassa tämän näyn sanoma. Ne perin kummalliset tunteet, joita hän nyt kävi läpi.

“Tuota, herra kummitus”, hän mutisi. “Minä odotan!”


Oveen koputettiin. Se oli hyvin, hyvin selkeää. Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin hulppea, yli nelimetrinen mäntyovi otti vastaan melko kipakoita ja huolestuneita koputuksia. Niin kipakoita, että koputtajalla oli syytä ihmetellä, miksi herra paroni ei noussut vuoteeltaan avaamaan ovea.

“Selityshän siihen on selkeä”, rotannaamainen punamusta hahmo sängyn vierellä sanoi. “Koska herra paroni pysyy tällä hetkellä unessa hyvin voimakkaalla kemikaaliseoksella!”

“Häh”, hätääntynyt punainen skakdi sanoi ja katsoi hölmistyneenä työnantajaansa.

“Kyllä, tämä nimeämispäivän klassikkotarina onkin saanut mitä jännittävimmän käänteen!” työnantaja jatkoi. ”Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää!”

“Okei”, toinen skakdeista ärähti. “Kenelle sinä puhut?”

”En ainakaan sinulle!” äyskähti varmasti lukijoidenkin suosikkimakuta ja siirtyi mulkoilemaan kahta kätyriään pedissä pihisevän paronin sijaan. ”Mutta siitä viis! Meidän pitää tehdä tälle asialle jotain! Emmehän vain saa päästää sisään ketä tah–”

Sillä hetkellä ovi potkaistiin sisään valtavalla peikonjalalla ja vuosien lähitaistelukokemuksella.

“Herra paroni, kuulimme outoja ääniä ja näimme jotain valvomosta, oletteko kun- SINÄ!”
“Hahaa! Minäpä juuri!” Manu huudahti!

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin ovesta syöksyi esiin viiden henkilön värikäs joukkio. Havaittuaan, että tänä nimeämispäivän aattona paronin huoneessa oli selvästi meneillään jotain perin eriskummallista, otti joukko selvästi valmiiksi harjoitellun ja suunnitellun taisteluasennon.

Keltainen yksisilmäinen laiha hahmo laboratoriotakissa heilutti radioaktiivista lonkeroaan kuin ruoskaa. Sininen, lihaksikas peikko joukkion takana otti välittömästi valmiusasennon kotiseutunsa, Pohjois-Steltin Fusidan territorion tappavasta lähitaistelulajista. Punainen, aurinkolasipäinen ja viiksekäs skakdi avasi kannettavan miksauskonsolinsa ja suuntasi olkapäilleen kiinnitetyt kaiuttimet suoraan makutaa ja tämän skakdeja kohti. Kristallisaarten draakki nappasi mekaanisella kourallaan perinteikkään säkkipillinsä eteensä, otti leveän haara-asennon kiltissään ja kulautti alas puoli pullollista viskiä.

Joukkion kärjessä huoneeseen juosseen baskeripäisen syväläisen viiksekäs vihertävä kalannaama otti vakavan ilmeen, kun tämä laskeutui yhdelle polvelle ja laski käsissään pitämänsä patongin varmistimen.

“Le Makuta Grande!” Corrodér kivahti. “Pyydän teitä astumaan kauemmas herra paronin makuusijasta!”
”Otan tuon nimityksen henkilökohtaisena loukkauksena!” Makuta Nui ärjähti takaisin ja heristi nyrkkiään. ”Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinä et oikeasti edes osaa tuota kieltä!”
Syväläinen vastasi vain vihaisella katseella, nosti patonkinsa ylös, tuki sen vasten olkapäätään ja katsoi Makuta Nuita sen silmikon läpi sormi liipaisinta hivellen.

“Hetkinen, seis”, professori Meltdown kurkisti joukkion takaa keltaisella päällään ja siristi ainoaa suurta punaista silmäänsä. “Makuta Nui, mitä sinä ja, tuota, ‘jäbäsi’, kuten nuoriso sanoo, teette paronin makuuhuoneessa??? Voisin väittää, että tässä on nyt jotain melko huolestuttavaa meneillään, hehe! He??”
”Asiahan on niin, professori hyvä”, Makuta aloitti, ”että paronin olisi pitänyt allekirjoittaa sopimus, jota tarjosin hänelle aiemmin tänään. Koska hän ei tehnyt niin, minun oli ryhdyttävä lisätoimenpiteisiin. Tavalla tai toisella hän allekirjoittaa sopimuksen, ja omasta vapaasta tahdostaan!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN palkolliset katsoivat toisiaan ja supattivat järkyttyneinä. Paroni nukkui valtavalla pedillään tiedottomana tilanteesta ja rauhallisena, ja makutan hirvittävä magia teki ehkä jo tuhojaan tämän alitajunnassa.

“Tervetuloa, paroni”, Makuta Nui myhäili ääneen. “Tervetuloa kirjoituskoneeseen!”

“Tuo ei oo nyt ollenkaan jättekul”, DJ-skakdi sanoi miehisen matalalla äänellä viiksiensä läpi. Se pudisti päätään ylikorostetusti, jolloin massiivisen harjan takatukka liehui. “Huonoi viboi tässä huoneessa hej.”
“Eh, ei ole viileää ei”, peikko mutisi valmiusasennostaan. “Mutta miksi kukaan tekisi mitään tuollaista? Mitä sopimus kattaa?”
”Sopimus vahvistaa, että Voitto Korporaation omistajuus siirtyy”, Makuta Nui hihkaisi voitonriemuisesti, ”minulle! Heh heh hee!”

Voitto Korporaation palkolliset henkäisivät syvään kauhusta. Viskipulloaan tyhjentänyt draakki oli tukehtua juomaansa ja pärskäisi kullanhohtoista nestettä ympäri puista lattiaa. Harmaan draakin ikiyrmeä ilme muuttui vihaisen punaiseksi, kun se tarttui viskipullon kaulasta ja iski pullon pirstaleiksi vasten ovenkarmia.

“AYE AYE, SINÄ ROISTO JA RYÖVÄRI!” tämä manasi osoittaen Makuta Nuita rikkinäisen pullon terävällä päällä. “KAUTTA HAGGIKSEN JA SEN KATALAN JOUTSENLISKON, JOKA KÄTENI VEI, SINUT PYSÄYTTÄÄ AIOMME!!!!”

”Pysäyttää?” naurahti makuta etusormi pystyssä. ”Minua ei voi pysäyttää! Tohtori on syvässä unessa ja uskoo juttelevansa Makuta Miserixin haamun kanssa! Mistä tulikin mieleen, suonette anteeksi… minulla jäi juttu kesken!”

Näin sanottuaan makutan ojossa olleen sormen sijaintina toimiva käsi valahti veltoksi, ja sitä myöten koko mies rojahti selälleen lattialle paronin pöllämystyneiden palkollisten – sekä hänen omiensa – suureksi hämmennykseksi.


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli valtaisan lässähdyksen, kun jotain mätkähti lumeen hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki jälleen Nykyaikaisten Nimeämispäiveiden Aaveen, tai miksi ikinä makutanraato olikaan itseään kutsunut.
”Olet nyt miettinyt hetken itseksesi syntejäsi, ja se on hyvä. Minun on valitettavasti poistuttava, mutta luonasi vierailee vielä viimeinen kummitus. Odota häntä kärsivällisesti äläkä poistu kauas!”
”Mutta –”
Ja kummitus oli jälleen poissa.
“Miksi ne aina menevät ennen kaksintaisteluhaastettani???”


Todellisuuksien tasojen läpi syöksyvä Makuta Nui myhäili itsekseen. Mielessään hän valmisteli jo seuraavaa valeasua, jonka ottaisi paronin mielessä, muistojen kummitusta jonka nahkoihin hän pukeutuisi! Vielä yksi kierros, ja paisti alkaisi olla kypsä! Vielä yksi tönäisy, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN mieli tekisi loput! Ajatus oli juurrutettu, jopa istutettu niin syvälle, että sitä ei sieltä ulos saisi!

Makuta Nui oli kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki pysyisi kasassa ne puolisen sekuntia, jotka hän dippaisi päätään paronin mielessä Makuta Miserixin näköisenä. Kun hän nosti sen sieltä, tunsi hän ison lihaksikkaan peikonkouran tarttuvan kaulastaan.
“URK”, makuta sanoi.

“Haiii-ja!” sininen peikko murahti hänen takaansa. “Ensimmäinen käärö: PÄIHTYNEEN HIRVEN ISKU!”

Muinainen ja mystillinen kanadalainen lähitaistelulaji sinkosi Makuta Nuin komeassa kaaressa kauas uneksivan paronin luota.

Niiden hidastetuilta tuntuvien sekuntien ajan, jotka hän lensi halki huoneilman, hän näki minkälaiseksi kaaokseksi yrityskaappausyritys oli muuttunut. Toinen hänen skakdeistaan, ta-skakdi Moltraz nimeltään, oli potkaissut nurin paronin yöpöydän ja jakeli zamor-pistoolillaan laukauksia sen takaa Corrodérin kanssa. Patongin sinkoamat hylsyt kilisivät huoneen lattialle, ja Corrodérin takana DJ XPlode antoi suojatulta bassovetoisella zakazlaisella elektronisella musiikilla. Jumputus oli kovaäänistä ja sen alta kuului vain hädin tuskin sample jotain xiaksi lausuttua, jossa ei ollut kovin paljoa järkeä.
Bye bye baby yo let’s go dance yo, audiotykistö lauloi.

Makutan toinen skakdi, Manthrax nimeltään, väisteli, kun humalainen draakki huitoi tätä kohti särjetyllä viskipullolla. Kaaoksen turvin professori Meltdown taas oli kyykistynyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN ylle ja yritti analysoida vankalla tieteellisellä silmällään ja Geiger-mittarillaan paronin unen tasoa.

Muistettuaan olevansa vielä ilmalennossa Makuta Nui mätkähti väkivaltaisesti päin seinää ja töytäisi parin paronin perhevalokuvia tömähtäessään epämukavasti lattialle. Siinä uikuttaessaan hän havaitsi, kuinka suuri peikko alkoi lipua häntä kohti taisteluasennossa.

“Eh”, peikko äännähti. “Melko epämukavaa tuollainen juonittelu, naapuri.”
”En ole naapurisi, peikko”, makuta urahti ja muisti sitten radioaktiivisen kykloopin paronin kimpussa. Tämä ei saisi sotkea paronin unia, hän ajatteli, ennen kuin ampui kämmenestään purppuraisen säteen, joka räjäytti Meltdownin pään radioaktiiviseksi mössöksi vasten seiniä.

“EIH!” professori kiljaisi. “EI KOKO AIVOJANI!”

Sininen peikko pysähtyi Makuta Nuin eteen pöyristyneen näköisenä.
“Tuo ei ollut kunnon naapurin tekosia! Toinen käärö: KOHMEINEN VAAHTERASIIRAPPIKÖNTTI!”

Pistävä lähitaisteluisku mäjähti Makuta Nuin kylkeen ja sinkosi tämän väkivaltaisesti huoneen nurkkaan.
Kun Manun näkö selkeni tällistä, hän nosti päätään ja katseli pahenevaa tilannetta. Hirvittävä elektroninen jumputus oli saanut hänen toisen skakdinsa antautumaan rytmiin ja pudottamaan aseensa puhtaan bassodropin voimasta. Yeah yeah disco everybody go go, se sanoi, eikä Moltraz voinut vastustaa sen voimaa ja syvällistä sanomaa.

Mitä makutan toiseen skakdiin tuli, se vihainen draakki istui koko mittavalla painollaan ja kiltin peittämällä ahterillaan tämän kasvojen päällä. Skakdin kaula oli puristunut lihaksikkaiden mutta liskolle ahdistavan karvaisten reisien väliin. Kilttikankaan keskeltä kuului vaimeaa itkua.

Corrodér puolestaan latasi patonkinsa uudelleen ja tähtäsi nurkassa peikko-fu:n pökerryttämää Manua.
“Peli ohi, monsieur”, syväläinen myhäili. Ainakin siihen asti, että sattumalta kiinnitti huomionsa makutan vasempaan käsivarteen. Tai pikemminkin sen puutteeseen.
”Va te faire foutre”, Manu hörähti, ja silloin hänen puuttuva kätensä, joka oli kulkenut kenenkään huomaamatta DJ Xploden laitteistolle ja kehdannut vääntää volyymit kaakkoon, ryhtyi toimeen ja käynnisti toiston.

“OJ OJ OJ! DET HÄR ÄR GANSKA TRÅKIGT!” skakdi huusi kivuissaan.

Äänenvoimakkuus oli suurempi kuin DJ oli koskaan uskaltanut aseenaan käyttää, ja se päräytti jokaisen huoneessa olevan tärykalvot täyteen suunnatonta tuskaa. Ikkunat räsähtivät rikki, ja lasinsiruja lensi lähimpänä ikkunoita oleskelleiden päälle. Itse kukin tarrasi kuuloelimiinsa, ja osa taittui kaksinkerroin pahoinvoinnista tai jopa kääriytyi sikiöasentoon. Tämän hetkellisen, joskin tuskaisan, häiriötekijän aikana Makuta Nui, joka oli harhautuksen järjestäjänä osannut varautua ja sammuttaa kuuloaistinsa hetkeksi, harppasi punaisen skakdikätyrinsä luokse, nappasi injektioneulan paronin sängyn vierestä, jonne se oli pyörähtänyt muttei onneksi särkynyt, ja piikitti tähän unettavaa kemikaalia.
”Sinä olet nyt viimeinen kummitus”, makuta viestitti telepaattisesti, sillä skakdi ei tietenkään kuullut mitään.

Tässä vaiheessa sininen peikko oli jo toennut ja sieppasi makutan jälleen otteeseensa.

“Eh, mitäs kikkailua se tämä on?!” tämä kysyi Makuta Nuilta, tarpeettoman kovaan ääneen, koska ei itse kuullut mitään.
“Hahaa”, Manu naurahti. “Luulitteko, että minulla ei olisi varasuunnitelmaa?”

“No tuota”, peikko mutisi.
Corrodér katsoi Manua peikon olan yli melko hapannaamaisena kädet kuuloelimiensä tiellä.
“Rehellisestikö, monsieur??”

Makutan typertyneestä virneestä pääsi vain loukkaantunut äännähdys.
“Hei!!!!”


Hetken pimeässä Wie-Nuin yössä vaellettuaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULA alkoi epäillä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti. Kaikki ei ollut aivan niin kuin piti jo lähtökohtaisesti sen takia, että groteskit ektoplasmaiset henkilöt olivat estäneet häntä nukkumasta pitkiä ja makoisia kauneusunia. Entistä oudompaa tästä teki se, että kolmas kummitus antoi odottaa itseään. Paroni mietti, että saattaisi haastaa sen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun jo siitä hyvästä.

Jossain päin talvista kaupunkimaisemaa myös kuului oudon tuttu bassojumputus, huutoa ja laukauksia, mutta paroni päätti pitää sen yksityiskohdan häiritsemästä itseään.
“Arvon tulevien nimeämispäivien kummitus”, tohtori julisti pakkasyöhön, “jos tarkoituksenne on pitkittää jännitystä, niin nostan teille hattua!”

Kuului ääni, ikään kuin pieni suhahdus, tiedättehän, vähän sellainen, mikä lähtee tuhkeloista eli savusienistä, kun niiden päälle astuu. Paronin edessä seisoi punainen skakdi, joka näytti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin hän itse.

”Et kai se sinä voi olla?” hän kysyi epäileväisenä. Skakdi näytti kokoavan itsensä ja kuiskasi: ”Minä se olen. Moltraz. Eikun siis Tulevien Nimeämispäivien Kummitus. Olen tullut tänne, ööh, joo.”
Paroni nyökkäili hetken.
“Arvon kummitus, odotan tässä sitä hetkeä, kun irroitatte päänne tai räjähdätte veriseksi puuroksi. Teillä on lupani toteuttaa!”
”Eeh, tuota, meillä ei valitettavasi ole aikaa sellaiseen, arvon paroni”, skakdi vastasi. ”Tulin näyttämään teille tulevan nimeämispäivän, jolloin olette juuri kuollut eikä kukaan sure teidän poismenoanne, muutoin kuin… huokaisemalla helpotuksesta.”
“Onpas julkeaa”, paroni mutisi. “Eikö… eikö ole jonkinlaista kummitusoikeudenkäyntiä, jossa voin juridisesti hyväksytyllä tavalla haastaa teidät…”
”Öh, ei. Kerron tämän teille, koska… no, vaikka minun piti näyttää se eikä vain kertoa, niin totuus on, että hetkellä minä hyvänsä saatan kadota luotanne. Asia ei ole hallinnassani.”

Surrealistisen matkansa aikana hämmentynyt paroni sai jostain hieman uutta pontta ja silmäili viimeisen kummituksensa pistävällä katseella päästä jalkoihin. Tämä skakdi oli sitä sorttia, joka ei ollut tarpeeksi särmän ja rehdin oloinen kaveri palkattavaksi edustushommiin muttei myöskään tarpeeksi uhkaava hämärähommiin.

“Arvon Tulevien Nimeämispäivien Kummitus”, paroni tuhahti, “toivon että teillä on tälle nimeämispäiväiselle kertomukselle jokin melko… draamallisesti sopiva lopetus ja ajattelemaan laittava opetus! Kaksi kollegaanne eivät vakuuttaneet minua vielä tämän juhlan arvosta!”
”Äh”, skakdi murahti. ”Juurihan minä sanoin! Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja. Lähtö saattaa tulla koska tah–”
Saattaako?” tohtori naurahti keskeyttäen skakdin. “Minä väitän, että se on vasta yliarvostettua! Mikä syy meillä on lopulta kuolla, tai pysyä kuolleena? Ei ole mukavaa kun hyviä ystäviäni kuolee välillä, niin! Voin saman tien paljastaa teille jotain, arvon kummitus – jotain, jonka aioin kertoa vasta kevään VIK-Conissa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tepasteli äkäisenä hangessa poispäin haamusta. Hänen viiksensä puskivat höyryä kuin kaksi raivokasta veturia, eikä hän ollut aikeissakaan antaa haamulle vielä puheenvuoroa.
“Minulla on katsokaas eräänlainen vielä joukkorahoitusta hakeva sivuprojekti, joka ratkaisee tämän ongelman. En tiedä, mahtuuko näin vallankumouksellinen ajatus ektoplasmisiin aivoihinne, mutta yritetäänpäs yksinkertaistaa! Mitä jos olisi olemassa eräänlainen… uudelleensyntymisaula, johon kaikki kuolleet ilmestyvät kuoltuaan??? Ratkaisisi aika paljon maailman ongelmia, eikö?”

Paroni viittoi mahtipontisesti tähtitaivasta kohti jatkaessaan puhettaan.

“Katsokaas, ensiksi ajattelin, että voisiko maailma olla parempi, jos rauhanomaisesti miinustaisin puolet sen väestöstä! Mutta se ajatus saavutti nerokkaan mieleni väärällä hetkellä – olin istahtanut itsehierovaan tuoliini, ja siltä nouseminen olisi vaatinut huomattavia ponnistuksia! Olisin joutunut tekemään sen itse! Aivan itse!!!”

Turhautuminen ja syvä maailmantuska kaikui paronin syvästä baritonista, kun hän jatkoi.

“Ei nyt sellainen hoidu sormia napauttamalla! Uskon kovaan työhön! Mutta siis… jos kenenkään ei tarvisi kuolla ylipäätään… jos olisi jonkinlainen taivaankappale, johon kuolleet ilmestyisivät… kyllä, jonkinlainen tähti… joo, ja jos antaisin sille rakettirepun…”

Yöpuku heilahti kuin operetin hulppea kaapu, kun paroni kääntyi kohti hämmentävän hiljaista skakdia, jolle oli monologinsa osoittanut.
“Eipähän tarvitsisi teidänkään kummittelemalla häiritä yöpalaani! JA ENNEN KUIN SANOTTE MITÄÄN, ONU-PÄHKINÄVOI KEKSIN PÄÄLLÄ ON TIETYISSÄ PIIREISSÄ HIENOSTUNUT KULINARISTINEN HERK-!!!”

Sillä hetkellä paroni tajusi, että kummitus ei enää seissyt siinä pisteessä, missä oli aiemmin seissyt. Nyt oli taas vain talvinen yö, ja hän yksin.

“Takaisin”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA manaili. “Eikö kukaan teistä ymmärrä kaksintaisteluhaasteen arvoa????”


Moltraz heräsi unestaan saadessaan päälleen sata kiloa raskasta makutahaarniskaa. Peikko oli nimittäin päättänyt heittää häntä Manulla.
”ARGH mitä tapahtuu!” skakdi parkaisi.
”… öyh, miten kävi?” Manu korahti hänen päällään.

“Kolmas käärö: KIEKKOA YLÄMUMMOON!” peikko julisti valmiusasennostaan.
Mutta ei mitenkään tarpeettoman mahtipontisesti. Juuri sellaisella äänellä, jolla pahoiteltiin, että ei jaksettu tehdä lumitöitä tänään myös naapurin tontilta.

“Pois paronin päästä, les hommes”, Corrodérin sulava ääni virkkoi. “Vaarannatte työpaikkamme.”

Syväläinen asteli tyynen rauhallisia askelia Manua ja Moltrazia kohti. Patongin piippu savusi – nyt se osoitti järkähtämättömän tarkasti heitä kohti suunnattuna.
”Ette ikinä saa meitä elävänä!” Manu ärjähti ja pui nyrkkiään. Hänen allaan makaava skakdi ei ollut järin tyytyväinen tähän, kuten ei ollut myöskään Manthrax, joka yhä yritti saada vedettyä henkeä humalaisen draakin kiltin alta.

“Adieu, makuta”, Corroder lopulta sanoi, ja avasi tulen lonkalta Manua kohti.

Mutta patongin ammus ei osunutkaan makutaan, vaan juuri istumaan nousseeseen skakdiin, joka oli tönäissyt makutan pois päältään. Henkeään haukkoen Moltraz tarttui rintavammastaan ja katsoi työnantajaansa silmiin.

Veikeä virne ei kuitenkaan poistunut Manun kasvoilta.
“Luulitko tätä näin yksinkertaiseksi, kalaisa toveri?” makuta kikatti kääntyen kohti Corrodéria. “Sinulta jäi nyt tajuamatta kokonaan se…”
Hän nosti tummanpuhuvaa kouraansa ylemmäs, painoi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen ja napsautti.

Corrodér, professori Meltdown, Tavish, DJ XPlode ja Vapor hätkähtivät. He löysivät itsensä makaamasta työnantajansa sängyn vierestä. Taistelun jäljistä ei ollut merkkiä – makuta ja tämän kaksi skakdikätyriä seisoivat voitokkaina paronin sängyn vieressä.

“… että tämä on vain minun untani!” Makuta Nui hekotti.

“Aivan!” jälleen päänsä kokonaiseksi saanut professori Meltdown henkäisi. “Se käy järkeen! Se kävi aina järkeen näin päin!”
“Eh”, peikko kysyi, “en halua olla vaivaksi, mutta tämä kuulostaa nyt aika tarpeettoman monimutkaisel–”

Peikon mietteet katkesivat siihen, kun raivoisa tappelu Voitto Korporaation omistajuudesta jatkui.
Edellisestä kokemuksesta syvästi traumatisoitunut Manthrax tiesi tällä kertaa väistää tieltä, kun draakin kiltin verhoama takamus syöksyi purkupallon lailla kohti hänen kasvojaan. Moltraz päätti maksaa potut pottuina ja yritti kärventää Corrodérin zamor-pistoolilla. Ankeriasmies kuitenkin väisteli kiitettävän nopeasti ollakseen, noh, ankeriasmies. Sillä välin Meltdownin pää otti uusintaottelun Manun varjovoimien kanssa, ja makutan onnistui räjäyttää varjoenergiapyörteellä tämän koko ylävartalo.

Sitten virheellisellä hetkellä pudotetun meriahvenen seurauksena DJ XPloden laitteisto päätyi oikosulkuun, räjäytti siihen asennetun itsetuhomekanismin ja tappoi heidät kaikki helvetillisissä diskanttiliekeissä.

Yksi kerrallaan jokainen paronin palkollisista pulpahti hereille tietoisuuteen. Makuta Nui ja tämän skakdikätyrit olivat yhä huoneessa, skakdit yhtä hämmentyneitä kuin Tohtorin työläiset.
”Suojatakseni paronin unta ja syventääkseni indoktrinaatiota olen vaivuttanut meidät kaikki useaan sisäkkäiseen uneen!” Manu ilmoitti. ”Kuolemalla pääsette vain alemmalle unen tasolle. Lopettakaa ajoissa, ennen kuin jotakuta teistä oikeasti sattuu!”

Heti näiden sanojen perään makuta joutui väisämään patongista syöksyneen ohjuksen, joka – ja Corrodér itsekin myöntänee tämän ylilyönniksi – räjäytti paronin sängyn taivaan tuuliin.

“Nyt saatana hei!” Manu rääkäisi.
Merde.”
”Ööh”, peikko urahti, ”mitä tapahtuu, jos pomo kuolee?”
”… tällä tasolla paronin herättäminen ei herätä häntä, mutta se voi epästabiloida koko maailman”, Manu henkäisi dramaattisesti.

Peikko näytti järkyttyneeltä, joten hän lisäsi:
”Siis, tämän unimaailman. Ei oikeaa maailmaa.”
“No hyvä.”
Helpottunut peikko tarttui makutaa jälleen kurkusta.
“URK.”

Ja taistelu jatkui. Manthrax yritti taklata peikon, mutta ennen kuin ehti tehdä sen, tämä tuli Meltdownin lonkeron sieppaamaksi ja kuoli välittömästi radioaktiiviseen säteilyyn. Moltraz oli päätynyt painimaan paljon itseään isomman draakin kanssa eikä ollut voitolla. Makuta Nui hyppeli akrobaattisesti pienen huoneen halki väistellen XPloden soonisia iskuja sen jälkeen, kun oli päässyt peikon otteesta tämän tultua Corrodérin vahingossa patongittamaksi. Syväläinen oli polvistunut kaatuneen työtoverinsa vierelle ja kirosi makutaa. Sitten hän huomasi särön. Särön todellisuudessa. Samanlaisen ilmiön huomasi myös Moltraz, sillä tämän vastustajan vartalo oli katkennut todellisuuden ratketessa juuri sen kohdalta.
“OI SUMUISET NUMMET, MITÄ TAPAHTUU”, draakki kirkui.
”Tämä unen taso on niin epästabiili, että se hajoaa. Meidän on poistuttava!” Manu karjaisi ja napsautti sormiaan.

Välähdystä myöhemmin he heräsivät jälleen paronin makuuhuoneessa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yhä sängyssä mutta vääntelehti hieman, kuin olisi heräämäisillään. Tämän huomion ehti Manu tehdä, ennen kuin häntä lyötiin päähän säkkipillillä. Taistelu jatkui, taas. Patonki ampui jo nopeita sarjoja, intohimoinen naisääni jumputuksen keskeltä kehotti, että let’s go everybody to the to the beat yeah yeah.

”Niin akateemisesti kiintoisaa kuin tämä onkin, montako tasoa on jäljellä?!” yritti professori Meltdown tiedustella Manulta samalla, kun hänen kurkkuaan kuristi Moltrazin koura. Draakin lyönnistä hetkellisesti tyrmääntynyt makuta ei vastannut, mutta Manthrax, DJ XPloden ja Corrodérin yhteishyökkäystä paetessaan huikkasi, että muisti työnantajansa suunnitelleen kuuttasataakuuttakymmentäkuutta tasoa.

Tämän kuultuaan Corrodér pysähtyi sijoilleen.
”Sacré bleu”, hän lausui järkyttyneenä ja tähtäsi patonkinsa Makuta Nuin pärstää kohti. Draakin iskusta nyt toipunut makuta nousi ylös ja huomasi tähtäimen osoittavan naamaansa.

”Onko se totta?” syväläinen tivasi. ”Joudummeko me kuolemaan täällä vielä yli kuusisataa kertaa?”
”No, on mahdollista, että paronin uni tuhoutuu ennen sitä ja jäämme ikuisiksi ajoiksi vangiksi unen ja valveen rajamaille”, Manu virnuili.

Syväläinen ei ottanut vitsiä kovin hyvin ja tyhjensi koko patongin lippaan.

”Putain de bordel de merde!” makuta ehti huudahtaa, ennen kuin korkeakaliiberinen vehnäkeskitys räjäytti hänet paronin makuuhuoneen ikkunan läpi ja alas korkeasta rakennuksesta.


Jossain unen syvemmillä tasoilla hammaslääketieteen kunniatohtori, sakaroiden johtava tähtitutkija, Wie-Nuin kaupungin halutuin poikamies ja vakavan yritysvallankaappausyrityksen tietämätön uhri DOKTOR VIKTOR VON NEBULA, alkoi hahmottaa hänelle outoa, vierasta tunnetilaa.

Hän… hän ei ollut varma, miksi hän sitä olisi kutsunut. Sitä vastaan taistellakseen hän oli rakentanut öistä kaupunkia peittävästä lumesta lähemmäs toistasataa sorsannaamaista avaruusolentoa muistuttavaa hahmoa. Hän oli valehtelemattakin unohtanut, mikä oli ollut tämän kunnianhimoisen yritysprojektin tarkoitus. Voisiko niitä kenties myydä? Kaikkea pystyi myymään, kun sille antoi oikeanlaisen nimen. Hyhmä-henkilö? Loskapersoona? Jää-äijä?

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA uskoi, että oikea nimi löytäisi hänet, kuten se aina löysi. Sitä ei voinut pakottaa. Inspiraatio oli kuin loiseliö, joka istutti itsensä kasvamaan mieleen eikä suostunut menemään pois.

Haluamattaan tai ei, Tulevien Nimeämispäivien Kummitus oli myös istuttanut jotain paronin pohdiskelevaan pääkoppaan.

Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin!

Ja se ajatus sai hänet istahtamaan kartanonsa lumisille rappusille ja nojaamaan polviinsa kädet kasvoja vasten.
Sukukartanon käytävien tyhjä kaiku täytti hänen korvansa. Ja sitä miettiessään hän huomasi, kuinka entistä enemmän lumihiutaleita laskeutui unenomaiselta taivaalta.

“En minä… enhän minä voi…”


Sadat eri unen tasot ja niillä tapahtunut kärhämä oli saanut taistelijat turvautumaan luovuuteen. Manua ei ollut koskaan voinut luovuuden puutteesta soimata, mutta jopa tämän skakdi-alaiset olivat tulleet jo aika hyviksi tappamaan paronin palkollisia. Mutta toisaalta niin olivat paronin palkollisetkin tulleet hyviksi tappamaan näitä kahta skakdia, ja heillä oli ylivoima.

Manthrax oli saanut jostain itselleen kaksi sapelia, joita hän nyt pyöritteli kuin miekkailun ammattilainen, vaikka hänellä oli oikean elämän kokemusta lähinnä tuliaseista. Hän miekkaili Tavishin säkkipilliä vastaan. Draakki taas oli vihdoin tajunnut, että oli humalassa vain unessa. Iskut ja torjunnat olivat muuttuneet yllättävänkin tarkoiksi.

Moltraz oli päässyt veren makuun. Hän ei enää välittänyt kuolemasta, sillä se ei muuttanut mitään. Mutta koska totta kai skakdit ovat verenhimoisia murhaajia, tulihönkä sai suurta tyydytystä aina, kun joku kuoli hänen käsiinsä. Hän oli jo murhannut tämän tason Corrodérin, DJ XPloden sekä Vaporin. Seuraavana vuorossa olisi radioaktiivinen tiedemies, joka oli aiempien murhien aikana piiloutunut paronin sängyn alle.

Manu yritti pitää huolen siitä, että DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei repinyt riekaleiksi heidän senhetkistä todellisuuttaan. Useita Viktoreita matkan varrella oli päätynyt manan majoille, näin kuvaannollisesti lähinnä, kun joku oli osunut harhaan ja muun muassa sytyttänyt paronin palamaan.

”Ei auta, tämäkin taso purkaantuu! Meille tulee ihan penteleen kiire päästä pois koko järjestelmästä!” hän huudahti ja palautti silmänräpäyksessä koko köörin edelliselle tasolle.

Ja siellä, kuolleet odottivat valmiina kuin… epäkuolleet. Peikko takertui Manthraxin päähän ja alkoi mäiskiä tätä seiniin. DJ XPlode oli juuttunut loudness wariin eikä saanut bassoraitaa oikein kuriin, joten hänestä ei ollut hyötyä. Corrodér latasi jälleen tappavan ammuksen patonkiinsa ja tähtäsi sen kohti Makuta Nuita. Moltraz näki tämän ja hyppäsi itsevarmana pysäyttämään ammuksen kehollaan. Manu ehti kääntyä juuri parahiksi nähdäkseen, kun luoti repi reiän Moltrazin rintaan. Joskin nyt kipu oli todentuntuisempaa kuin aiemmin.

”Argh!” skakdi valitti.
”No olipa hölmö temppu, minä olisin selvinnyt tuosta, sinä et”, Manu hörähti ja tuijotti lattialla korisevaa tulen skakdia.

Kaikki muut huoneessa olijat olivat lakanneet mäiskimästä toisiaan ja kiinnitäneet huomionsa Moltraziin, joka oli tukehtua omaan vereensä. Lähes tukehtumista jatkui niin pitkän aikaa, että Manua rupesi epäilyttämään, ja hän alkoi laskea sormillaan – muiden arvausten mukaan ilmeisesti unen tasoja, vaikkei niitä konkreettisesti pystynytkään laskemaan edes kahden käden sormilla – ja väänsi sitten suunsa mutruun.

”Oho.”

Corrodér katsoi hetken verta kakovaa Moltrazia ja sitten patonkinsa savuavaa piippua. Ja sitten Manua. Muutkin Voitto Korporaation palkolliset vain seisoivat ja tuijottivat hurmeista, sätkivää skakdia poikkeuksellisen kiusaantuneina.

“Niin”, syväläinen sanoi makutan vierellä, “pieniä algebrallisia ongelmia, Le Makuta Grande?”
”Öh”, Manu artikuloi, ”saattaa olla, että tein klassiset ja sekoitin tasojen määrän ja tasolta toiselle siirtymien määrän keskenään.”
“Aha. Aha. Oui.”

Väri alkoi kaikota Moltrazin silmistä.

“K-kuolenko minä? Oikeasti?” hän sai sanottua kaiken veren keskeltä.
”Sori, minun mokani”, Manu totesi kiusaantuneena.
”Minkä vuoksi?” skakdi korisi. ”Miksi edes halusit Voitto Korporaation? Mitä meillä oli tässä edes ansaittavaa. Kerro minulle, että se oli sen arvoista!”

Skakdin kysyttyä tuon kysymyksen tuntuivat tohtorin palkollisetkin jäätyvän paikoilleen ja kääntävän katseensa makutaan.

”Tuota…” Manu sanoi yhä kiusaantuneempana. ”En varsinaisesti ajatellut niin pitkälle. Ei minulla tässä mitään pointtia ehkä ollut.”

Samalla kun Moltrazin veri kasteli paronin makuuhuoneen lattiaa, alkoi hänen sydänvalonsa hiljaa hiipua. Skakdin keuhkoissa oli hyvin vähän ilmaa, mutta hän käytti henkäisynsä yhteen, hyvin perustavanlaatuiseen sanaan.
MITÄ.
”Sori! No… olisihan se ainakin ollut hauska jäynä, jos ei muuta.”

Manu kääntyili huonetta hakien reaktiota jokaiselta.

“Eikö? Eikö? Jooko?”

Hän pysähtyi Manthraxin jäätävään tuijotukseen, hymyili takaisin ja kääntyi pois. Sillä välin Moltraz oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä.

Hiljaisuus laskeutui paronin makuuhuoneeseen, kun skakdin raato valutti hiljalleen loppujakin veriään imeytymään paronin kalliiseen arjdurunilaismattoon.
Corrodér sytytti savukkeen ja tarjosi toista vastaavaa Manulle. Manu otti savukkeen vastaan ja asetti sen huultensa väliin.

“Eh”, peikko sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan siihen, että on runnonut rapuvaunullaan päin hirveä liukkaalla talvikelillä.

“Sellaista”, professori Meltdown sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan, kun vahingossa aiheuttaa ydinlaskeuman kahvitaukonsa aikana.

Draakki taas avasi uuden pullon viskiä kilttinsä kätköistä ja kaatoi lirauksen Moltrazin ruumiille ja loput kitaansa. DJ Xplode painoi kaikessa hiljaisuudessa miksauspöytänsä nappia ja käynnisti melankolisen valmisbiitin.

Makutan henkiin jäänyt kätyri näytti kaiken keskellä siltä, että olisi halunnut kuristaa tämän mutta ei nyt jostain syystä välittömästi jaksanut.

“Matto menee pesuun huomenna”, syväläinen mutisi viiksiensä takaa. “Varastossa on lapioita. Olen valmis olemaan puhumatta tästä enää ikinä, jos te olette.”

Sängyssä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kietoutui mukavasti silkkipeittoonsa ja jatkoi tuhisemista.


Routainen maa Von Nebuloiden sukukartanon takana ei antanut periksi kovin helposti, vaikka lihaksikas peikko, juopuneen väkivahva draakki, crossfitiä ja itseruskettavia voiteita harrastava skakdi sekä toinen vähän perinteisempiin arvoihin uskova skakdi pieksivät sitä ruostekärkisillä lapioilla. Työnjohtajana toimiva Corrodér seisoi tunnelmallisesti ruumiin vieressä, ja tämän vieressä Meltdown ja Makuta Nui seurasivat, joskin makuta yritti pysytellä ainakin käsivarren mitan päässä radioaktiivisesta professorista. Kuunvalo läpäisi syväläisen savukkeen puskemat kiehkurat.

Aina välillä kun yksi nelikosta piti taukoa, myös Corrodér tai Makuta Nui tarttui lapionvarteen, ja Meltdownille ei lapiota edes tarjottu. Tuntien työn jälkeen hikeä otsaltaan pyyhkivä nelikko heitti tulen skakdin raadon syntyneen kuopan pohjalle. Peikko alkoi kipata maa- ja lumiseosta kuopan päälle.

Eikä kukaan kokenut asiakseen jutustella sen kummempia siitä illasta.


Kun nimeämispäivä koitti, oli lumisade lakannut. Kirkas valo toi pakkasaamuun odottamatonta lämpöä ja sai Wie-Nuin historialliset kadut kimaltelemaan kuulaana paratiisina.
Ylhäällä Viisaudenhampaan vuorella viisi Voitto Korporaation palkollista istuivat hiljaisessa yhteisymmärryksessä Von Nebulain kartanon ruokasalissa. Antiikkilautasesta improvisoitu tuhkakuppi oli täynnä tumppeja, pöytä notkui tyhjistä viskipulloista ja värikäs viisikko lähinnä tuijotti kukin omaa vapaavalintaista seinäänsä sanaakaan sanomatta. Kunkin silmänaluset olivat tummat.

Hiljaisuuden lopulta katkaisi ruokasaliin säntäävä, riemua täynnä oleva henkilö. Valvotusta yöstä ja krapulaisen post-traumaattisesta tärinästä havahtuvat palkolliset katsoivat ja kuuntelivat hämmentyneinä, kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juoksi sisään hyräillen nimeämispäivälauluja. Yllään tohtorilla oli hulppein silinterihattunsa ja levein virneensä.

“Huomenta! Huomenta, ystävät ja toverit! Huomenta, ja hyvää nimeämispäivää!”

Käytännössä kukaan tohtorin palkollisista ei osannut reagoida siihen. Meltdownin yritys oli urhea.
“Eh… sitä samaa, tohtori hyvä!” professori sanoi hermostuneella hymyllä. “Mistäs nyt kiikastaa?

“Hohoo, vai mistä?” paroni naurahti. “On nimeämispäivä, vuoden iloisin päivä! Anteliaisuuden ja ystävyyden aikaa! Ettekö tienneet?”

Sen kummemmin kuin yleensäkään, Voitto Korporaation luottomiehet eivät kokeneet asialliseksi kyseenalaistaa toimitusjohtajan mielenliikkeitä. Nyt kukin heistä kuitenkin katsoi tätä ilmeellä, joka oli edes kohtelias pyyntö jotain vastausta muistuttavaa kohti.

“Katsokaas”, paroni kihersi, “tänä yönä luonani kävi kummituksia. Hetken luulin niitä oikeiksi tai epäilin tulleeni hulluksi, mutta herätessäni tajusin totuuden! Ne olivat oman nerokkaan mieleni luomuksia; mieleni halusi kertoa minulle, että tulevaisuus on nimeämispäivässä! Etenkin viimeinen niistä haamuista, sellainen hieman kiusallinen punainen skakdi –”

Viisikko yritti säilyttää neutraalin ilmeen.

“– sanoi jotain, joka jäi vahvasti mieleeni: ‘Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja.’ Se… se sai minut ajattelemaan.”

“Ajattelemaan, monsieur?”

Palkollisten kulmat kohosivat. Paroni näytti selvästi herkistyvän, eikä piilottanut sitä. Yksinäinen paronillinen kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa.
“Mikä viisaus noissa sanoissa olikaan? Miksi en tajunnut sitä aiemmin, ennen kuin viisas hahmo unessa sen minulle esitti. Jos… jos kuolen tällaisena masentavana jääränä…”

Tauko paronin puheessa antoi peikolle viestin, jonka hän tulkitsi siten, että nousi tuoliltaan ja käveli tätä kohti kädet ojennettuna halaukseen.
Ja säikähti kauemmas, kun paronin äänenvoimakkuus kymmenkertaistui.

Enkä minä niin siitä kuolemisesta, mutta ENHÄN MINÄ VOI OLLA MIKÄÄN ‘MASENTAVA JÄÄRÄ’! Minun täytyy olla ‘HIP’! Minun täytyy olla ‘COOL’! Ei ole ‘HIP’ saati sitten ‘COOL’ tai ETENKÄÄN ‘LIT’ vihata nimeämispäivää!!!!!”

Mitä paronin mainitsemat sanat sitten olivatkaan, pian ne näki myös ikkunasta, kirkkaalta taivaalta, kirjoitettuna liekehtivinä suihkuina.
Taivaalla Wie-Nuin yläpuolella räjähti niin voimakkaita ilotulitteita, että palkolliset olivat kaatua tuoleiltaan. Tismalleen samaan tahtiin viimeisen räjähdyksen kanssa paroni nosti molemmat kätensä tikkusuoraan yläviistoon ja peitti toisella käsivarrella naamansa.

“Tästä alkaa Voitto Korporaation uudelleenbrändäys! Ja todistaakseni, että olen vielä kykenevä yhteyteen nuorison kanssa…”

Äänekäs pörinä täytti salin, kun levitaatiokanokan kuljettama kapseli lensi ohi ja aukesi. Tohtorin viereen mätkähti matala, kaikin puolin hämmentynyt shasaalipoika, jonka päässä oli lätsä.

“… OLEN ADOPTOINUT TÄMÄN ORPOPOJAN!!!”

“Туота”, shasaali inahti.

Hermostuneesti hymyillen alkoivat alaiset taputtaa.

“Hänen perheensä menehtyi traagisesti viime yönä”, paroni sanoi surumielisesti, “mutta me voimme olla hänelle uusi perhe!”
“Херра парони, тäмä лäммиттää хäдин тускин лыöвää сыдäнтäни, мутта хе оват итсеасиасса виелä елос-”
“LISÄKSI TEIN HÄNELLE SUPERSIISTIN HAARNISKAN”, paroni keskeytti.

Automaattiohjautuva oranssi mekaaninen puku lensi propellirepulla shasaalia kohti ja kalahti kiinni tämän ympärille, ennen kuin tämä ehti vastustaa.
“Туота, митä минä тäллä –”
Propelli puvun selässä käynnistyi hirvittävällä pörinällä ja sinkosi selvästi uuteen elämäänsä onnellisen shasaalin luodin nopeudella ruokasalin kattoon. Jotain kirskui ja pirstoutui, ja kohta kristallikruunun kappaleita satoi ruokasaliin.

“Eikä tässä vielä kaikki!” paroni pauhasi poseeraten. “Nimeämispäivän viimeinen ihme paljastui minulle tänään! Ettekä… ettekä arvaa, mitä se on! Todellinen, todellinen kaunis ihme!”
Hetken odotuksen jälkeen ruokasaliin käveli vaivalloisesti kasa mätivää, vuotavaa mustaa lihaa. Se rusahteli kivuliaasti, kakoi hampaikkaasta kidastaan nesteitä ja rojahti tärisevänä könttinä paronin eteen.

“Rakas ystäväni Ficus ei ollutkaan kuollut! Sanokaa kaikki hyvää nimeämispäivää Ficukselle!”

Alaiset miettivät pienen hetken lihakönttiä tuijottaen, mutta päättivät sitten totella.
HYVÄÄ NIMEÄMISPÄIVÄÄ, FICUS!

Lääkintä-vikhit nostivat paareille sätkivää, sykkivää, rahisevaa kimpaletta lihaa, joka kiemurteli lattialla. Ilotulitteiden jäämät aiheuttivat kiusallisia ylimääräisiä juhlakokkoja Wie-Nuin keskustassa. Mekaaniseen lentopukuunsa tottumaton shasaalipoika törmäili katonrajassa.

Ja näistä ja muista syistä johtuen tänään oli erittäin hyvä nimeämispäivä olla DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.

“Ен пääсе енää алас”, orpopoika hihkaisi iloisesti.


Loppu hyvin, kaikki hyvin? Vain yksi viaton uhri, ja vaikken saanut, mitä halusin, oppipahan paroni jotain nimeämispäivän hengestä. Toivottavasti tekin opitte.

Vaikka tarinan todellinen opetushan on, että seuraavalla kerralla, kun vedän paronia pataan, kuvaannollisesti siis – tai miksen kirjaimellisestikin, en aio säästellä hänen kätyreitään. Ovat lopulta ihan saatanan ärsyttäviä.

”Sekö on tarinan opetus?” kysyy ivallinen ääni. Katson taakseni ja näen Manthraxin seisovan huoneen ovella. Takkatuli valaisee hänen siluettiaan vain vaivoin.
”Mitä haluat minun sanovan? Että pitäisi kunnioittaa muiden elämää? Tai että pitäisi asettaa muut itseni edelle?” vastaan tähän röyhkeään ulostuloon.
”Mietin vain, oletko edes pahoillasi, että sinä – loppujen lopuksi yksin sinä – aiheutit ystäväni kuoleman.”
”Hän oli minun ystäväni, älä sinä yritä.”
”Niinkö?” skakdi sanoo ja kävelee pöytäni viereen. Hän poimii käteensä viskipulloni ja kittaa sen alas yhdellä kulauksella. Pöyristyn niin, että vaivaudun nousemaan mukavasta nojatuolistani ja tönäisen häntä kaksin käsin kauemmas itsestäni.
”Sinä olet kusipää ja tiedät sen”, Manthrax tölväisee hieman horjahtaen. ”Sinä et välitä mistään etkä kenestäkään. Oletko miettinyt, että jos et olisi lähtenyt soolottamaan Joueraa, niin hän ei olisi ehkä heittänyt sinua kuulla päähän, ja muut eivät ehkä olisi joutuneet niin suureen pulaan?”
”Oletko sinä miettinyt koskaan, että SINUA EI OLE OLEMASSA?” karjun päin skakdin naamaa. ”Minä keksin sinut! Minä vedin sinut hatusta. Olet vain joku omantuntoni manifestaatio tai jotain muuta yhtä absurdia sontaa. Tiedätkö mitä, minä poistan sinut. En halunnutkaan sinua tarinaani.”

Näin sanottuani Manthrax väreilee kauhistunein ilmein helvettiin todellisuudestani. Pyydän teitä nyt unohtamaan, että hän esiintyi tarinassa, joka sivumennen sanoen on sataprosenttista faktaa. Jos ei lasketa sitä, että päätin juuri Manthraxin olemassaolon lakkauttamisesta.

Ja sitä paitsi ei Jouera minua tuominnut eristyksiin, ehei, minä valitsin olla palaamatta. Sitä paitsi Visu-kulta osaa asiansa. Hän ei antanut yhdenkään klaanilaisen kuolla. Ja hahahaa, Jouera ei tiedäkään, mitä kaikkea olen häneltä varastanut! Hän luulee olevansa niin tyhjä, mutta oikeasti hänellä on kaikkea salaista sälää, jonka voin vain ottaa ilman, että hän edes huomaa. Esimerkiksi tämä muisto tametrulaisesta salabaarista, jossa en ole ikinä käynyt. Tämä koko muistiosio on merkitty ylikirjoitettavaksi, joten hän ei edes huomaa, jos vain kopioin sen ja kirjoitan tilalle pelkkiä nollia.

Kysytte varmaan, mitä olen tehnyt kaiken tämän ajan. Mutta eikö se ole selvää, vastahan kerroin teille tarinan nimeämispäivän syvimmästä merkityksestä! Sen lisäksi pienenä sivuprojektina olen käynyt läpi arvon Rakentajan aineistoja. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, melko helposti omasta aineistostani ekstrapoloitavia lopputuloksia.
Tutkimus jatkuu. Ehkä. Tuskin täältä mitään hirveän shokeeraavaa ilmestyy!

Se, mihin en kuitenkaan osaa antaa teille vastausta, on, milloin tämä yö loppuu. Ei nimeämispäivän yö, vaan se, joka on jatkunut jo paljon, paljon pidempään.

Uneksijamme uni jatkuu niin kauan kuin häntä kummitellaan. Päivänsarastus voi olla sekuntien päässä, taikka sitten vuosien.

Kaikki se on kiinni Visokista. Tiedän vain, että sen jälkeen, kun hän herätti nuo muut, hän valitsi itse jäädä. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä hänellä oli hoitamattomia asioita? Ehkä hän ei enää pystynyt herättämään itseään.
Ehkä hänkin näki kummituksen.

Ei ole minun tehtäväni kertoa hänelle, mitä kummituksia kuuluu kuunnella. Toivottavasti hän kuuntelee oikeita?

Kun katson piilopaikastani ulos, näen tasaisen meren, kuolleen Koneen luurangon ja tumman taivaan. Taivas on verkosto, kuin kuusenoksa täynnä neulasia. Silmät, jotka tuijottavat sieltä alas, ovat kuin punaisena kiiltäviä palloja sen koristeina.

Kuulen jo esirippuja siirtävien rattaiden natinan. Viimeinen näytös on pian täällä. Se, antaako se tarinalle haluamamme päätöksen… jää nähtäväksi. Sen tietävät vain kapellimestari ja nukketeatterin ohjaaja.

Manthraxin ääni ei kadonnut täysin, vaikka poistin hänet. En tiedä, mistä se johtuu. Minun… lienee nyt parempi lopettaa.

Hyvää nimeämispäivää, rakkaat.