Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA

Kuulapsi II

Tunti ennen sarastusta

Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.

Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.

Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.

Minkä kaipuu?

Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.

Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.

Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.

Kuulapsi tunti ennen sarastusta

Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.

Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.

Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.

Kuulapsi II

Klaani
Keskisuuren kasteen aukio

Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.

Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.

Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.

”Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. ”Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”

Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.

”Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. ”Tai edes jotain hyviä sieniä.”
”Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.”
”Kävit jo aika lähellä!”

Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.

”Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – ”Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä.
”Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti.
”Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. ”Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”

Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
”Hei, Visokki!”

”Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ’hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”

”Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.

Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.

”Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi.
”Ei, ihan asioilla olemme.”

Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
”Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. ”Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
”Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä.
”Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. ”Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
”Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. ”Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.”
”Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?

”… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ’Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”

Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.


”… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”

Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.

Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.

Kepe pilvessä

Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.

Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.

”Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. ”Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”

”Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ’uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”

”Hmh”, Zeeron mutisi, ”kuulostaapa järjettömältä.”

”Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.

”Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. ”Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”

Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
”Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.

”… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.

”… mistä arvasit?”

”Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.

”… Selvä.”

”BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”

Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
”Mutta… miksi?” hän inahti. ”Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”

”Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. ”Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”

Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
”Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. ”Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.

”Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. ”Mitäs olet mieltä?”

”Herran jestas!” Zeeron naurahti. ”Mikä temppu!”

”Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”

”Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.

Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan.
”Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.

”Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”

”Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. ”… kummituksista.”

Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
”Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”

”… niin. Aivan.”

”Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. ”Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”

”Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.

Kepe ei voinut olla muistelematta sitä ”pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.

”Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. ”Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”

… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään.
Puhutaan tästä myöhemmin.

Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa.
”Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”

Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
”Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”

”Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”

Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
”Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.

Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.

Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ’iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.

Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
”Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”

Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.

Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
”Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”

Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan.
”Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”

Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
”Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”

”Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”

”Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.

”Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. ”Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
”Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
”Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.

”Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, ”niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”

”Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.

Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut ”ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.

”Seurakunta”, hän julisti, ”pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”

Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.

Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.

”Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. ”Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
”Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.

”Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.

Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.

”Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
”Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.

Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.

”Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. ”Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
”Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. ”Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.”
”Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”

Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
”Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.

Kepe nyökkäsi. ”Sama paikka. Tai ’paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
”Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”

Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut.
”Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”

”Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.

”Sinä muistat hänen loisensa?”

Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran ”joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.

Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi.
”Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”

Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.

”Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”

”Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. ”Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”

”Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. ”Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”

”Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. ”Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”

Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
”Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ’ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.

Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.

”En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ’tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”

Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
”Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”

”Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.

Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
”Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”

Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä.
”En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.

”Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. ”Haluan kuulla, mihin tämä menee.”

”Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. ”Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”

”Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. ”Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”

”Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. ”Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”

Kepe hymähti varoen.
”Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. ”Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”

Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.

”En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. ”Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”

Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
”Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. ”Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”

Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.

”Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”

”Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. ”Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”

”Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”

Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.

Valtiaan nimi. ’Profeetan’ nimi.

”Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ’Orondes’ teille mitään?”

Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
”Isä Orondes!” hän naurahti. ”Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”

”Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. ”Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”

”Se ei liene ihme”, Manu sanoi. ”Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”

”Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. ”Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”

”Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. ”Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”

”Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.

”Orondes siis”, Visokki varmisti, ”oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
”Ymmärsit aivan oikein.”
”Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.

Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
”Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
”Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. ”Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”

”Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, ”ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
”Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”

Tämä ”matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…

… hänen tuntemansa ”Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.

Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?

”Anteeksi”, Kepe keskeytti, ”oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
”Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”

”Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. ”Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”

”Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. ”Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”

”Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. ”Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”

”No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.

”Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. ”Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”

Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.

”Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.

”Niin”, Pyhä Äiti vastasi. ”Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”

”Hän kertoi sen minulle itse.”

Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.

Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
”Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”

”E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”

”Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. ”Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”

Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.

”Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. ”Onko tämä joku ’vitsiosa’? Onko tämä joku ’narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”

”Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. ”Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”

Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.

”Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. ”Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
”Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”

”Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.

”Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”

Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.

”Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. ”Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”

”Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.

Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
”Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”

Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti.
”Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”

”Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.

”Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ’Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”

Rattaat raksuttivat Kepen päässä. ”Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”

Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
”Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. ”Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”

”Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. ”Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”

Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
”Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.

”Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”

Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
”Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. ”On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”

Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?

”Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”

”Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. ”Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”

Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos.
Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.

Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.

”Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”

Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
”Ha!” hän naurahti. ”Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”

”En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”

”Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. ”Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
”Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.

Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
”Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”

”No höh!” Manu naurahti. ”Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”

Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?

”Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. ”Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”

Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
”Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.

Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.

Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.

Zeeron ja kumppanit

”Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”

Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.

”Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”

Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
”Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”

Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.

Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. ”Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”

”Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.

”Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. ”Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”

”Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, ”kaiken loppu.”

Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi.
”Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”

”Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. ”Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”

Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
”’Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.

”Noh!” Manu sanoi. ”Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”

”Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. ”Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”

”Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.

”Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. ”Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ’tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”

Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
”Mutta mitä ’loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”

”Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”

”En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”

”Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”

”Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. ”Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”

Oraakkeli hymähti.
”Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”

”Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan.
”En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
”Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.

Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.

”Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”

Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.

Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
”Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”

”Ymmärrän”, Visokki sanoi. ”Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”

”Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.

Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
”Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”

”En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. ”Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”

”Vai varmojen”, Zeeron naurahti. ”Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”

”Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, ”mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”

”Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. ”Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”

Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.

”Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. ”Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”

Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ’Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit.
”Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.

Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
”Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”

”Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”

”Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. ”Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”

”… Kiitos.”

Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.

Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.

”Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.

”Niin”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”

”Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”

Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
”Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.

”Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
”En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
”Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”

Oraakkeli nyökkäsi.
”En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
”Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. ”Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
”Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
”Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
”Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
”Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”

Valon matoralainen hymyili.
”Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
”Tai no, miehen ja miehen.”


”Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. ”Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”

Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.

Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.

”Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. ”Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”

”Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”

Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen.
”Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
”Ai minä?” banaani vastasi. ”No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!”
”Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
”Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”

”Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. ”Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”

”Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. ”Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”

”Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”

Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.

”Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. ”TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”

Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.

”Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”

”Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”

”Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. ”Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”

”Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
”… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.

Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä.
”En tiedä, missä merkityksessä ’oikeasti’. Mutta aika kovaa.”

Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.

”En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. ”Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”

”Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
”Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?”
”Ainakin yrität”, Visokki sanoi. ”Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
”Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?”
”Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
”Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
”Öö.”
”Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”

Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.

”Hetkinen, mi-” aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.

Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.

Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.

”Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. ”Rasva-Apina, seis.”

Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.

Kepelläkin oli haasteita.

Apina ei myöskään puhunut.

Siis he vain katselivat toisiaan.











”Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.






diddyscream

”PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.

Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.

”Ei. Takaisin sieltä.”

”Öö.”

”Mitä… helvetti. HELVETTI!”

Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.

Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.

Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.

Eikä kumpikaan sanonut mitään.

Valtaisaa ajanhukkaa

Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.

Kuulapsi I

Neljä tuntia ennen sarastusta

Kuunsirpit langettivat valoaan öisten niittyjen ylle. Kauempana taivaallisten viirujen valo hajosi kirkkaan valkeaksi väreilyksi sinertävän joen virtauksen heijastuksessa. Syksyinen yö oli lämpimämpi kuin moni yö viikkokausiin. Joen matalikossa loikki litsahdellen sammakkoja ja ruutanat pujahtelivat sen pohjassa pelkkinä tummina varjoina.

Tuo joki kulki pitkän matkan jostain pohjoisesta, sotaisampien peltojen takaa. Yön kulkija oli tanssahdellut kevein askelin sen vartta jo tuntikausia. Joen varrella kasvoi tuhatvuotisia mäntyjä, sen yli kulki kivisiä siltoja. Lopulta se johti mereen, jonka rannalla kaupungin valot välkehtivät syysyössä.

Yön kulkija pysähtyi katselemaan rannan kaupungin siluetin epätasaista muotoa. Kuhiseva etelärannan helmi oli vielä kaukana, mutta sen valonpilkkeet erottuivat jo lämpiminä. Krysanteemien tuoksuun ja syksyiseen kosteuteen sekoittui kaupungista nouseva savu. Tuolla jossain takat polttivat kuumina ja sulatot kävivät yötä päivää. Kaupunki nukkui, mutta valmistautui talveen kaikella sillä, mitä se teki.

Se valmistautui talveen niin tiiviisti, ettei tajunnut, kuinka paljon syksyssä oli vielä kauneutta.

Kulkija sujautti ruohonkorren huultensa väliin ja nosti katseensa kaupungista öiselle taivaalle. Kuut olivat sirppivaiheessaan. Sadonkorjuukausi oli jo syvällä, ja myös taivaan viikatteet niittivät sen viljaa valollaan. Yön kulkija laski päässään päiviä. Vielä oli aikaa talvipäivänseisaukseen. Vielä kaikkeus kävi vain pimeämmäksi ja pimeämmäksi.

Se ei vaivannut yön kulkijaa.
Mitä suurempi pimeys olisi, sitä kirkkaammalta valo näytti. Koko lyhyen elämänsä ajan hän oli ollut yön lapsi. Yö herätti hänessä toivoa, ja aivan kuin kuunsirpit olisivat katsoneet suoraan häneen, katsoi hän myös takaisin.

Rannalla, joka kuiden katseen alla nukkui, tapahtuisi pian jotain, joka muuttaisi kaiken.

Kulkija tiesi, mitä päivänsarastuksen aikaan tapahtuisi. Tähdet olivat sen hänelle tänä yönä kuiskanneet, kuten ne ehkä olivat aikain alun näkijällekin tehneet. Päivänsarastuksen aikaan lankeaisi kaiken jo tapahtuneen ylle epävarmuuden valo, joka vääristäisi jo nähdyn. Taivaalle nousisi jotain niin suurta, että pelkällä massallaan se ohjaisi tähtien heitä kohti kurottamia valonsäteitä harhaan, vääristäisi ne viivojen sijasta kaariksi.

Vääjäämätöntä se ei pysäyttäisi. Mikä olisi voinut tehdä niin? Mutta se, mikä oli nousemassa sarastuksen aikaan… se teki tähtien kertomasta tarinasta edes hieman sumeamman. Ja jos tarinassa oli tulkinnanvaraa, eikö se ollut lähes sama kuin jos se olisi ollut kokonaan uusi tarina?

Kuulapsi ennen sarastusta

Yö oli kaunis, mutta sarastusta kulkija todella odotti.

Kuulapsi I

Kolme tuntia sarastuksen jälkeen
Admin-torni

Pitkän yön jälkeen nouseva päivä oli syksyisen kaunis, mutta viileä.

Kirkkaan siniselle taivaalle oli purjehtinut muutama harmaa pilvi, jotka haukkasivat auringot alleen tasaiseen tahtiin. Kylmä takertui linnoituksen kivikäytäville yhä tiukemmin, kun Visokki asteli niiden läpi keräillen ajatuksiaan. Talvilämmitys ei ollut selvästikään vielä alkanut kunnolla tässä osassa tornia.
Vaikka aurinkokaksikko hehkui ikkunasta sisälle kirkkaana, jotkut tällaiset syksyn päivät olivat kylmempiä kuin talvi ikinä pystyi olemaan. Jollain tapaa pahimmalta tuntui aina ensimmäinen kohme, joka saapui tappamaan kesän jäänteet.

Ehkä hänellä oli vain kylmä univajeen ja huonovointisuuden takia. Ehkä talvi ei ollut vielä lähelläkään. Ehkä tämä johtui jostain aivan muusta.

Visokki asteli käytävältä varovaisesti takaisin toimistoon, josta oli lähtenyt kävelylle. Ja erityisen kylmältä hänestä tuntui silloin, kun hän katseli heikkoa sinistä hohdetta Tawan pöydällä.

Nöpö nukkui rauhallisesti Tawan sylissä. Silmänalusensa valvomisesta tummina juuriadmin, hänen paras ystävänsä, istui pöytänsä takana kyynärpäät terävinä vasten pöydän pintaa ja kädet ohimoillaan. Tawa hieroi ohimoitaan etusormillaan ja tuijotti vain raollaan olevilla silmillä pöydällä lepäävää teräväreunaista sirua, joka kantoi Gamman nimeä. Visiiriä toan haulla ei ollut, senkin hän oli laskenut pöydälle kasvoiltaan. Kaikki tuo sai Tawan näyttämään hieman vanhemmalta kuin mihin Visokki oli tottunut.

Ilmassa leijaili kysymyksiä, joihin tarttuminen tuntui vain turhauttavalta. Ohi singahteli puheenaiheita ja kipukohtia, jotka eivät paranisi ilman puhumista, mutta puhuminen toisi ne todellisuuteen samalla tapaa kuin tuo sirukin oli noin tunti sitten tullut.
Ennen kuin Visokki ehti esittää ensimmäistä kysymyksistään, kiirehti Tawa edelle.

”Mitä täyttä helvetin saatanan pyllysirkusta”, hän sanoi väsyneellä äänellä.

”Minä en edelleenkään osaa sanoa.”

Tawa sulki silmänsä ja hieroi niitä kämmenillään.
”Mitä aivan perkeleellistä persekarnevaalia?” hän voihkaisi hiljaa itkuisella äänellä.

”Tawa…”

”Mitä pirun perkeleen pehvaorkesteria? Mitä helvetin saatanan pepputivolia? Saatana!”

”Voi ei. Kuka sinut on opettanut puhumaan noin? Onko tämä Geen syytä?”

”Helvetti! Päätänä!”
Tawa läimäisi kätensä pöydälle ja kivahti voimakkaasti. Kaksi kiiltävää silmää varsien päässä ponnisti esiin, kun Nöpö hätkähti hereille hänen sylissään.

”Anteeksi, mutta… yrittäisitkö vähän hengittää?” Visokki sanoi väsyneenä ja anelevaan sävyyn.

Tawa hengitti raskaasti puristaen pöytää vasten läimäisemänsä kädet nyrkeiksi. Hänen jännittynyt olemuksensa kuitenkin raukesi, kun herännyt Nöpö alkoi uikuttaa hiljaisella äänellä hänen sylissään.

”V-voi ei”, Tawa sanoi ääni särkyen. ”En… rakas, en minä sinulle… mi-minä olen niin pahoillani!”

Nöpö oli painanut jalkansa ja saksensa vasten kehoaan ja puristunut entistäkin pienemmäksi harmaaksi sykkyräksi. Sen leukojen väleistä kuului yhä surkeampaa vikinää, kun se tärisi Tawan sylissä.

Tawa nosti ussalin käsiinsä ja rutisti tätä tiukkaan. Hän nousi pystyyn tuoliltaan ja alkoi käveleskellä edestakaisin rapu tiukasti otteessaan.
”En minä sinulle ikinä huutaisi”, Tawa sanoi surullisella äänellä. ”Äitiä… äitiä vain väsyttää ja on… on niin vaikeaa. Minä olen niin, niin pahoillani!”

Nöpö vinkaisi hiljaa, tuijotti silmillään suoraan kultaiseen naamioon ja nuolaisi tätä pitkällä kielellä. Tawa ei enää pystynyt estämään itseään purskahtamasta itkuun. Hän hyssytteli hiljaa ja rutisti pikkuista tiukemmin.
Visokki nosti katseensa sirusta vain katsoakseen Tawaa. Siinä tämä nyt taas oli, todellisena. Huolehtivana. Lämpimänä. Ystävällisenä. Ja myös kaikkena sellaisena, mitä oli ulkokuorensa alla silloin, kun hänellä ei ollut tarpeeksi voimia esittää muuta.

Visokilla oli edelleen vaikeuksia antaa omien tuntemuksiensa palata. Se, mitä hän katsoi, ei merkinnyt hänelle mitään, vaikka hän tiesi, että sen olisi pitänyt. Hän näki vain yksinkertaisen hoivavietin toalta, olennolta, jolta sellainen ei ollut edes loogista. Ei toalla ollut poikasia. Se oli alkukantaista ja likaista, ja vain Visokin kaltaiset tulivat maailmaan sellaisina. Vain Visokin kaltaiset eläimet kuoriutuivat rikkinäisinä,rujoina, avuttomina ja iljettävän liman peittäminä. Sellaisina, että mikä tahansa olisi palauttanut heidät siihen tyhjyyteen, josta makutat olivat heidät tänne tuoneet.

Kun Visokki katseli Tawan keinuttelevan ussalia otteessaan, hän tiesi olevansa lemmikki. Hän ymmärsi, että oli parhaalle ystävälleen samassa asemassa kuin tämän otteessa hiljaa uikuttava rapu. Aina kun Tawa puhui Visokille, tämän piti laskeutua hänen tasolleen.

Nämä ajatukset olivat myrkkyä ja tyhjyyttä, ja Visokki tiesi sen. Hän tiesi, että ei halunnut uskoa niihin.

Mutta… heräämisen jälkeen… totuuteen vilkaisun jälkeen… tai ehkä jo sitä aiemmin, mikään ei ollut tuntunut juuri miltään. Merkitykset olivat menneet.

Kaikki oli jotenkin vain asioita.

”Jos tämä vastaus auttaa yhtään”, Visokki sanoi hetken päästä niin väsyneellä ja kuihtuneella äänellä, että hädin tuskin tunnisti sitä omakseen. ”Niin uskoisin, että en ole syönyt tuota sirua vahingossa. Tämä oli se, joka oli Avdella. Hän… lähetti sen minun kauttani.”

”Hän voi siis tehdä niin”, Tawa mutisi silittäen Nöpöä. Rapu oli rauhoittunut hieman ja nuoli Tawan naamiota.

”Hän voi tehdä nykyään aika pitkälti mitä haluaa. Kunhan se sopii… draaman kaareen, tai mitä ihmettä hän ikinä höpöttikään. Hän on keksinyt jonkun tavan rikkoa todellisuuden ihan vain uneksimalla siitä sellaisen kuin haluaa.”

Tawa istahti pöydälleen ja laski Nöpön rauhallisesti syliinsä. Keltaiset sormet silittivät hellästi yhä tämän kuorta.
”Ja silti hän valitsi antaa tuon meille. Miksi hän tekisi niin?”

”Ehkä hän vain haluaa, että me käytämme sitä. Ehkä se on taas vain manipulaatiota. En tiedä. Oletko vielä ehtinyt kertoa kenellekään?”

Tawa pudisti päätään.
”Missä välissä? Sillä välin kun sinä kävit kävelyllä, minä join pannullisen teetä ja heittelin vähän esineitä. Ja itkin ihan vähän. Päätänä.”

”N-niin. Tietty. Aiotko kertoa jollekulle?”

”Senkö, että sinä oksensit lattialleni Nimdan seikkailtuasi viime yön Kapuran päässä?”

”Huokaus. En minä sitä tarkoittanut.”

”On aika pirun passiivisagressiivista sanoa ’huokaus’ sen sijaan, että huokaisee…”

”Äh. Tarkoitan, että aiotko kertoa julkisesti, että meillä on Nimda? Oletko ajatellut sitä?”

Tawa katsoi häntä hiljaa ja laski päänsä painoksiin.
”Julkisesti… Visu, en minä tiedä. Metru Nuin jälkeen se ei tunnu viisaalta. Ja jos tieto kulkee liian huolimattomasti… tämä on vain yksi uusi iso maalitaulu yllemme. Mitä jos, en tiedä, Makuta Abzumo kuulee tästä jotain kautta? Visu, minulla ei vain ole mitään hyvää ideaa. Pitäisi varmaan puhua ainakin Samelle siitä, mitä teemme. Kunhan… hänkin saa tämän sotkun selviteltyä.”
Tawa huokaisi ja hieroi silmiään.
”Voi, Matoro…”

”Kaikki menee varmasti hyvin”, Visokki sanoi. ”Kupe… Kupe hoitaa. Ja mitä tulee siruun… Samelle kertomisen hyväksyn, mutta ketä muita olet miettinyt?”

”Pyhä Äiti ansaitsee tietää, eikö niin? Se on kuitenkin heidän uskontonsa.”

Visokki nieleskeli kivuliaasti kurkussaan olevien rattaiden läpi. Sirun terävät reunat eivät olleet työntyneet niiden läpi kovin hellävaraisesti.

”Tawa… harkitse tätä tarkkaan. En sano, etteikö athisteihin voisi luottaa, mutta… olemmeko me vielä edes puhuneet heidän kanssaan, mitä aiomme tehdä siruille? Miten luulet heidän suhtautuvan? Oletko sinä ylipäätään puhunut aiheesta heille?”

Tawa nyökkäsi.
”Pyhälle Äidille, kyllä. Hänellä… tuntui olevan uskoa siihen, että voisimme käyttää Nimdaa hyvään.”

Visokki keräili ajatuksiaan pitkän, pitkän tovin.
”Käyttää… äh. Äh. Saanko pyytää? Älä kerro hänelle. Älä… älä ainakaan vielä. Oikeastaan, älä kenellekään muullekaan. Enintään Samelle! Meillä ei ole varaa arvaamattomiin reaktioihin.”

Tawa oli hetken hiljaa ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Minä luulin sinun vihaavan salaisuuksia.”

Visokki puristi pihtinsä yhteen, katsoi lattiaan häpeissään ja huokaisi.
”… voitko nyt vain luvata tämän minulle? Älä kerro vielä kenellekään.”

Tawa ei vastannut siihen, vaan jatkoi vain Nöpön rapsuttamista. Visokilla oli vaikeuksia saada hiljaisuutta täytettyä. Lopulta hän tajusi, että vielä vaikeampaa hänelle oli jättää se täyttämättä.

”Ja olet aivan oikeassa. Kyllä minä vihaankin. Tämä… tämä on vain loogista pitää.”

”Jotkin salaisuudet ehkä ovat”, Tawa sanoi nyökäten. Hän ei näyttänyt olevan siihen erityisen tyytyväinen. Maininta sai Visokin miettimään jotain, mitä hän ei voinut enää edes jättää sanomatta.

Vaikka se pelottikin häntä niin kovin paljon.

”Kuule… siellä unessa Avde näytti minulle muiston, jonka olin unohtanut. Puhuin tästä jo aiemmin. Tämä oli se muisto Nimdasta ajalta ennen kuin edes Alfa oli rannallamme. Olin vain… unohtanut sen.”

Tawa tuijotti häneen selittämättömästi. Visokki jatkoi.

”Minä näin, kuinka sinä otit sen sirun esille majakkamme valon sisältä. Sinä pitelit sirua aika paljon nuorempana. Muistatko… sinä sellaista?”

Tawa räpytteli silmiään, avasi suunsa ja mietti hetken.
”Ei ole mahdollista.”

”Niin. Ei… eikö?”

”Ei ole. Minä muistaisin sen kyllä.”

”Tawa. Eikö majakka ollutkin täällä jo, kun saavuit tänne ensimmäistä kertaa? Eivätkö sinua seuranneet matoranit aloittaneetkin linnakkeen rakentamista sen kupeeseen?”

”Totta kai. En minä sitä kiellä…”

”Niin. Minä vain… minä vain mietin. Kuka sitä majakkaa pitää? Muistatko sinä?”

Tawa pudisti päätään. Hän vilkaisi sirua pöydällään, ja sitten taas Visokkia. Visokki heilautti etuvartaloaan sivuittain kuin imitoiden liikettä.
”En minäkään. Silti… siellä se toimii. Siellä se on aina ollut.”

”Pitää tarkistaa asia”, Tawa mutisi hiljaa. ”Se lukee minulla kyllä jossain. Saattoi kuulua kaupunginvaltuuston vastuualueelle. En minä keksi, miksi minä olisin sinne jonkun toan keksinyt komentaa…”

”Minä ajattelin”, Visokki haki sanoja ja kääntyi poispäin Tawasta, ”että voisin käydä ihan tarkistamassa.”

Tawa huokaisi.
”Pitäisikö sinun kuitenkin… levätä välillä?”

”Tuota…”

”Visu. Sanon tämän täydellä rakkaudella, mutta et ole aivan kunnossa. Sen… sen näkee.”

Miten Tawa kehtasikaan sanoa jotain, joka oli varmasti täysin totta.
Visokki tiesi sen todeksi, mutta ei halunnut kuulla sitä.

”Minua hirvittää vähän pysähtyä. Pelkään vähän, etten pääse enää liikkeelle.”

”Minä… minä tiedän sen tunteen. Mutta sinun täytyy yrittää. Minä olen vain huolissani. Tai siis… sinäkö laitoit Kepen ja Snowien etsimään kummituksia täältä? Kummituksia, Visu? Mitä täällä tapahtuu?”

”Minä… mitä?”

”Kummituksia. Kummituksia. Visu, tässä persekarnevaalissa on kummitusjunakin!” Tawa sanoi nauraen pahantuulisesti. ”Kepe sanoi jotain siitä, ja en… aivan ymmärtänyt. Osaatko sinä selittää edes sen verran?”

”Minä… mitä? En, Tawa. En. Mitä ihmettä sinä puhut?”

”Oletko aivan varma? Anteeksi, en… en minä tiedä. Minua vain vähän huolestuttaa sinun puolestasi. Anteeksi, oikeasti. Sinun… sinun täytyy myöntää, että olet tehnyt hullumpiakin asioita kertomatta minulle.”

”Tawa, tiedän kyllä, että tämä yö oli virhe. Sen näkee tuosta sirusta pöydälläsi.”

Visokki pysähtyi aloilleen. Hän oli kääntynyt jo kokonaan poispäin Tawasta eikä halunnut kääntyä uudestaan tätä kohti. Visokin kasvoilta sitä ei ehkä nähnyt, mutta hänestä tuntui silti nyt väärältä näyttää niitä kenellekään. Mitä Tawa sitten oli väittänytkään hänen tehneen, hänen oli hyvin vaikea todistaa, että se ei olisi ollut totta. Viimeisten tuntien ajan hänen oli ollut hyvin vaikea eritellä, mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä oli ollut unta.

”Minun täytyy mennä”, Visokki sanoi. ”Palataan tähän myöhemmin.”

”Visu…” Tawa kuiskasi. ”Mene edes nukkumaan välillä.”

”Minä olin juuri unessa vuosia, kiitos, pärjään. Ja…”

Hän nieleskeli hetken.

”Äläkä juttele sille sirulle”, hän töksäytti vielä, ennen kuin kiisi ovesta ulos.

Jo käytävällä hän katui sanojaan. Jos hänellä olisi ollut kädet, hän olisi läimäissyt ne vasten kasvojaan. Vaihtoehtoisena ratkaisuna hän keksi, että voisi juosta seinää päin todella kovaa.
Se taas olisi vaatinut liikaa sitoutumista, joten hän jätti sen tekemättä. Oman huoneensa ovella Visokki hidasti hieman ja oli heittäytymässä jo sisälle makoilemaan lattialle, mutta… hän tiesi, että Tawa tulisi kohta sinne koputtelemaan.

Eikä hän halunnut sitä juuri nyt. Tai, oikeastaan ketään muutakaan.
Neljä jalkaa kipittivät vauhdikkaasti alas tornin portaita saaden koko rakennelman kolisemaan.

Ennen kuin Visokki ehti edes itse tajuta, hän viiletti läpi ala-aulan aamuisen väkijoukon. Ja vain juuttui siihen paikoilleen keskelle linnakkeen pääsisäänkäynnin kuhinaa. Häntä kohti suunnattiin paljon erivärisiä katseita.

Visokki tiesi herättävänsä huomiota. Hän tiesi, että kaikki siitä ei ollut täysin positiivista. Hän tiesi, ettei näyttänyt juuri nyt olevansa parhaimmillaan. Hän tunsi aurat ympärillään ja merkitykset niiden katseiden takana, jotka vilkaisivat häntä.

Kaikesta siitä huolimatta se tuntui juuri nyt silti paremmalta kuin se, että Tawa kyseli häneltä kysymyksiä, jotka pakottivat hänet kohtaamaan sen jonkin ison tumman pallon, joka leijaili hänen yllään. Ja kaikki tämä meteli ympärillä… tuntui se silti paremmalta kuin se täysi hiljaisuus, joka vyöryi kuurouttavasti yli, jos hän pysähtyi aloilleen.
Värikkäitä hahmoja vilisi ohitse sumeina. Osa näytti tutulta, osa ei. Osa tervehti häntä, ja hän havaitsi vastaavansa kuin automatisoituna koneena. Joku kysyi häneltä, tiesikö hän Matorosta, eikä hän saanut keskityttyä vastaamaan tai edes havainnoimaan, kuka se oli ollut. Kaikki ympäröivä oli pelkkää meteliä pään turruttamiseen. Sellaista hän siltä toivoikin.

Visokki ei osannut varautua siihen, mihin hänen tajuntansa tarttui aulan metelissä.

”Visokki.”

Kuiskaus oli jotenkin kantanut puheensorinan läpi. Visokki havahtui ja alkoi etsiä ääntä läheltä.

”Visu…”

Hän ei tunnistanut ääntä. Se oli erittäin kimeä, ja vähän kolkko. Se tuli kuin hyvin läheltä, mutta katseellaan hän ei löytänyt lähdettä. Sillä… sillä oli kyllä suunta. Se ei ollut tullut hänestä itsestään, siitä hän oli melko varma.

”Olen täällä. Katso minuun.”

Keskeltä vilinää Visokki löysi lopulta yksittäisen hahmon, joka katsoi häntä.

Henkilö ei näyttänyt tutulta. Pieni ja musta, hyvin lyhyen matoralaisen kokoinen ja muotoinen hahmo seisoi jossain muurinharjalle vievän uloskäynnin vieressä. Hänen edessään vilisi niin paljon aulassa asioivia, että Visokki ei saanut katseellaan häntä täysin kiinni. Hyvin suuri osa aulassa kulkijoista oli Visokkia ja hahmoa korkeampia.
Puhujalla oli kellertävä naamio ja tumma vartalo. Tämä katsoi häntä päin, mutta Visokki ei saanut kiinni, oliko tämän naamassa jotain tuttua.

”Seuraa minua.”

Pikku olento vaappui kömpelön oloisesti oviaukosta ulos lyhyillä jaloillaan. Visokki ei juuri nyt osannut kyseenalaistaa saati sitten perustella mitään tekemäänsä, joten hän kipitti vilinän välistä perään.
Ulkona auringoista toinen pilkisti suurella lämmöllä pilvipeitteen läpi. Syksyinen tuuli tuntui hieman vähemmän hyytävältä suorassa auringonvalossa.

Muurilla oli vähemmän vilkasta, jotakin vartiohenkilöstöä lukuun ottamatta. Väkijoukossa näkynyt hahmo oli vielä joidenkin kymmenien metrien päässä. Keltaiset kasvot vilahtivat jälleen, kun tämä vilkaisi olkansa yli häneen.

”Vielä. Seuraa vielä.”

Hahmo hyppeli alas portaat muurinharjalta… ja katosi uudestaan väentungokseen. Alhaalla olevalla aukiolla oli ilmeisesti meneillään jonkinlainen toritapahtuma. Paljon värikkäitä telttoja oli pystytetty ympäriinsä, ja niissä paikalliset kauppiaat tarjosivat varastojensa parhaimmistoa alennetuilla hinnoilla. Ehkä yhtenä viimeisistä hetkistä, jolloin se oli tänä syksynä mahdollista.

Jos sinä haluat tulla löydetyksi, mitä ihmettä tällainen peli on…

Visokki asteli perään alas portaita ja löysi itsensä taas vilinästä. Niin pientä tyyppiä oli kyllä hyvin vaikea löytää, vaikka suurin osa aukion väestä oli myös matoralaisia. Sadonkorjuun viimeisten vihannesten tuoksu tarttui Visokin makuaistin ja vilkas puheensorina ja ajatusten virta pulppusi pehmeänä tulvana yli.

”Vielä hetki, Visu. Näytän sinulle jotain Visu.”

Visu? Kylläpäs sitä nyt ollaan tuttavallisia. Missä ihmeessä sinä…

Hetken kaivelun jälkeen, hän…

… löysi etsimänsä.

Olematta aivan varma, mitä oli löytänyt.
Matoran se ei ollut, hän ymmärsi tuijottaessaan hahmoa, joka seisoi hattaroita kauppaavan matoralaisen edessä. Tai jos oli, se oli sellaiseksi hyvin pieni. Olennon pää oli hädin tuskin keskivertomatoralaisen vyötäröä korkeammalla.

Ensimmäisenä Visokki huomasi, että sillä ei oikeastaan vaikuttanut olevan käsiä.

Seuraavana hän huomasi, että sen kultaisen Haun silmät olivat täysin mustat. Pelkät lohduttomat kuopat syvälle sen päähän.
Olento seisoi metrin päässä hänen edessään laihoilla, kanamaisilla jaloilla. Täysin liikkumatta.

Tappaja

Ja kun Visokki kuuli puhetta… hän tajusi sen tulevan tuosta olennosta. Suu sen naamiossa ei liikkunut, mutta kimeä, lohduton puhe tuli selkeästi kuin etäisenä kaikuna kultaisen naamion metallin takaa.

”Sinä näet minut. Sinä vihdoin näet minut.”

Tyhjät kuopat katsoivat kohti, ja Visokki ymmärsi, ettei enää hengittänyt.

”Kuka. Kuka sinä olet.”

”Minä olen ollut täällä aina. Me olemme aina olleet. Vasta nyt näet tarpeeksi huomataksesi.”

Yhtäkkiä hahmon pää heilahti itsestään pakkoliikkeenomaisesti, vaikka sen muu keho ei. Se jäi vain löysästi keikkumaan ja tärisemään kevyesti, kuin olisi ollut kokonaan ontto. Oli kuin pää ei olisi ollut kovin kiinteästi paikallaan ja putoaisi pienimmästäkin töytäisystä.

”Ku-kuka sinä olet. Mi-miten niin näen. Miten niin te.”

”Meitä on täällä paljon”, kuului samanlainen ääni.
Mutta ei edestä, vaan takaa.

Värikkäällä pallonheittokojulla seisoi toinen samanlainen olento.
Mustat, pyöreät silmäkuopat sen naamiossa katsoivat Visokkiin.

Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.

Mukulakivillä saman kadun päässä seisoi jälleen yksi.

Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.

Ja keskellä torin vilinää, keskellä naurua ja iloa ja sodan pelon pois puskevaa intoa…

Kymmeniä.
Ja niistä jokainen katsoi häneen.

”Mitä… mi-mi-mitä…”

”Hän näkee. Hän näkee vihdoin”, sanoi yksi… ja kaikki muut toistivat.

Visokki alkoi juosta. Hän kipitti ohi irvokkaiden olentojen, mutta… niitä oli yksinkertaisesti kaikkialla.

Kellotornin katolla. Roikkuen räystäiltä päät alaspäin. Keskellä väkijoukkoa, joka oli niistä täysin tietämätön.

”Miksi… mitä… keitä te olette? M-miksi te olette täällä? Miksi minä näen teidät?”

”Olemme täällä hänen käskystään”, sanoi yksi.

”Hänen armostaan”, sanoi toinen.

”K-kuka on hän?”

”Meille hän on Endon”, yksi sanoi.

”Meille hän on Endon”, toinen toisti.

”M… mitä? M-miten niin? K-kuka?”

Visokki hengitti voimakkaasti. Tämä ei saanut olla totta. Tämä ei voinut olla totta.
Oliko… oliko mikään enää totta?

Yksi niistä oli aivan Visokin edessä, ja kun auringonvalo osui sisään sen naamion silmäaukosta, näki hän, että valo valaisi tiensä aina jonnekin sen pääkallon sisäpinnalle.

”Meille hän on Endon”, se vaikersi.

Visokki huusi.
Huutaminen ei muuttanut tilannetta paremmaksi, joten hän juoksi. Hän yritti sulkea painajaisen pois yrittämällä tarttua aivan mihin tahansa, mitä ympärillä leijaili. Mutta edes painajaisesta tietämättömien riemuitsijoiden ajatukset eivät olleet tarpeeksi kitkemään pienten kimeiden äänien kuoroa, joka toisteli sanojaan yhä kasvavalla voimalla.

Tappajia

”Menkää pois! M-MENKÄÄ POIS!”

”Et voi lakata näkemästä häntä.”

”Et voi lakata kuulemasta häntä.”

”Meille hän on Endon.”

”Et voi lakata näkemästä totuutta.”

”Katso taivaalle, Visu.”

”Meille hän on Endon.”

”Katso taivaalle, ja näe.”

”Näe, Visu.”

”Ole kiltti ja näe.”

Eikä Visokki voinut estää itseään katsomasta. Jos edes siitä pienestä toivosta, että kaikki loppuisi, jos hän tekisi niin.

Pilvipeitteen raosta kauniille syystaivaalle porotti tosiaan vain yksi aurinko.

Mutta se ei ollut toinen niistä, jotka hän tunsi. Se oli musta, ja niin iso, että millään muulla ei ollut enää väliä.

”Ole kiltti ja näe.”

”Näe ainoa, millä on enää väliä.”

”Ole kiltti ja näe.”

”Näe.”

Visokki kirkui.

Ja hän kirkui niin kauan, että hänen keuhkoistaan loppui ilma.

”… Hämis?”

Sitten Visokki tajusi, että oli jatkanut huutamista jo melko kauan.

Kultaisia hauta muistuttavia… olentoja ei näkynyt enää missään. Ne… ne olivat kadonneet kuin painajainen, jota olivat olleetkin. Se toi hiljaisen helpotuksen Visokin sieluun, jos ei kovin isoa.
Normaalisti hän heräsi painajaisistaan omasta pesästään, ei keskeltä toria.

Yksi hau-kasvo hänen edessään kyllä seisoi. Mutta se oli sellainen, joka herätti ainakin normaalisti hänessä aivan toisenlaisia tuntoja. Se ei ollut kellertävä, vaan limenvihreä, ja sen otsalle oli solmittu pieni kukkanen.

Dinem

”Niin ihana nähdä pitkästä aikaa, Hämis!”

”Dinem…”

”Minun on pitänyt näyttää sinulle niin monta asiaa ja tulla ihan käymään mutta tässä on nyt ollut kaikenlaista! Entä sinä, miten sinä olet voinut, onko ollut kiireistä? Onko ollut kädet täynnä, tai eihän sinulla oikeastaan käsiä ole, mutta sillä tavalla metaforisesti niin kuin puhutaan tiedätkö sillä tavalla käsistä niinkuin niinkuin ei-konkreettisena asiana, mutta tavallaan silleen kuitenkin konkreettisena sillä tapaa, että ne vaikuttavat tiedätkö silleen konkreettiseen maailmaan, ja puhutaanhan sitä joskus näkymättömistä käsistä tiedätkö niinkuin liittyen markkinavoimiin! Markkinavoimiin, markkinat, johan on markkinat… nämä ovat aika kivat markkinat, eivätkö olekin? Ostin jo hattaraa ja kävin kokeilemassa tikanheittoa! Niin niistä markkinoista, minä olin muuten aika pitkään kaupassa töissä! Se oikeastaan sopi minulle aika mukavasti koska oli joka päivä paljon mukavia tyyppejä joille jutella, kun tämä puhuminen on minulle ollut aina aika helppoa ja ja…”

Visokki tuijotti nuoren matoralaisen läpättävää suuta, josta purkautui valtavia määriä tekstiä. Hän hengitteli raskaasti paikallaan ja antoi postineidin puhua.
Mitä… mitä äsken oli tapahtunut? Mitä ne olivat olleet?

Oliko… oliko hän varmasti järjissään? Mistä… mistä sen tiesi, jos ei ollutkaan?

Ei. Siihen ei voinut juuttua. Siihen mahdollisuuteen ei voinut juuttua. Dinem puhui nyt niin paljon, että siihen virtaan hän voisi hukuttaa ajatuksenpoikaset ennen niiden syntymistä.

”… ja sitten en ole ihan varma oliko se arpajaisvoitto vai teknisesti ottaen ostinko tämän, mutta mukaan tarttui tällainenkin!”
Ga-matoran heristi käsissään valtavaa pörröistä kanaa, joka näytti lähinnä halvalta karnevaalipehmolelulta. Linnun valtavat lasinen silmä tuijotti Visokkiin, ja hän tuijotti eleettömästi takaisin.
”Hänestä tulee uusi kämppikseni, tai ainakin yksi niistä, ja tänään on ollut muutenkin aika kummallinen päivä, juttelin tuossa sen yhden mukavan robotin kanssa pitkät pätkät töissä ja minun pitäisi kai periaatteessa olla nytkin töissä mutta unohduin lounastauolle kun täällä oli nämä markkinat ja muutakin mukavaa, ja pomoni on ymmärtäväinen vaikka pitäisi varmaan mennä kohta takaisin töihin…”

Visokki ei tiennyt, miksi kuunteleminen ei toiminut.

Hän ei tiennyt, miksi paha olo ei tuntunut yhtään helpottavan.

Dinem ei tuntunut noteeraavan, että tässä vaiheessa hän vain tuijotti tämän läpi, eikä ollut aivan varma, etteikö tälläkin ollut vain kultainen hau kera pohjattomien mustien silmien.

Ei.
Sitä ei ollut tapahtunut.

Ei hän… ei hän ollut mikään hullu.

”Dinem”, Visokki sai ulos suorastaan epätoivoisesti. Niin hiljaa, että se hädin tuskin rekisteröityi.

”… mutta minulla on vain joskus tapana juuttua vähän pidemmälle lounastauolle, koska maailmassa on niin paljon asioita ja kaikkea kivaa tehtävää ja tyyppejä joille puhua että välillä minä vain juutun tekemään juttuja vaikka jokin ääni päässä sanoo että pitäisi varmaan olla jossain muualla tekemässä jotain tärkeämpää mutta kun on aika vaikea muistaa, mitä se pitäisi olla, onko sinulla joskus vaikeaa Hämis? Adminilla on varmaan niin paljon enemmän velvollisuuksia, en voi edes kuvitella kun minulla on välillä vaikeaa päästä sängystäkin ylös kun juutun tuijottelemaan auringon valoja aamulla sälekaihtimien läpi, se on muuten aika outoa että välillä sitä vain jumittuu sellaisiinkin vaikka pitäisi varmaan olla jo menossa töihin ja ja ja ja välillä se ei ole kivaa että sitä tulee jumituttua kun pitäisi olla tekemässä jotain sellaista mikä olisi varmaan aika tärkeää ja…”

Maailma oli värikäs ja täynnä ääniä, mutta Visokki ei voinut olla tuntematta kuin jokin imisi sitä kaikkea itseensä.

Kuin taivaalla olisi kaiken aikaa ollut jokin, joka söi värit ja teki kaikesta vain harmaata.

Eikä hänen tehnyt hetkeen mieli sanoa mitään. Tai oikeastaan edes liikkua.

”… ja minä olen pahoillani, minä varmaan vien sinun aikaasi hirveän paljon ja minun pitäisi olla jo käymässä kotona kun kun lupasin pitää ainakin pari viikkoa huolta sen yhden komean yksityisetsivän lemmikistä ja en ole ruokkinut sitä vielä tänään ja pitää ehtiä käydä siellä kun kun jätin sen ikkunan auki enkä ole varma kuinka hyvä idea se oli ja ja niin niistä ikkunoista, minä lupasin auttaa Hatakua myöhemmin asentamaan yhdet verhot ja mutta kun minun piti kai olla töissäkin vielä kun siellä on nyt paljon sairastapauksia ja ja… minä en ole ihan varma miten minun pitäisi kysyä sitä komeaa yksityisetsivää vaikka kahville kun minä aina vain menen lukkoon ja puhun kaikesta muusta kuin pitäisi puhua ja minä tartun kaikkiin juttuihin enkä ole sitten ihan varma sanonko sitä mitä piti sanoa kun tulee jo mieleen jotain muuta ja ja –”

Visokki alkoi hitaasti kääntyä poispäin matoralaisesta. Hän kohtasi tämän katseen, ja näki kuinka aivan sekunneissa jokin pirteyden hippunen olisi kadonnut. Kuin iso kuilu olisi nielaissut sen.

Ja Dinem… lakkasi puhumasta joidenkin sekuntien ajaksi.

”Hämis? Onko kaikki kunnossa, puhunko minä, puhunko minä liikaa”, tämä sopersi naurahtaen hermostuneesti, ”minä olen pahoillani, jaanko minä taas liikaa, sinä olet varmaan hirveän kiireinen ja minä vain puhun sinulle minun ongelmistani ja sinulla on varmaan hirveästi isompia ja tärkeämpiä juttuja ja minä… minä en tiedä miten minulla oikeastaan edes meni aamulla sen kivan robotin kanssa kun… kun…”

”Dinem, minun”, Visokki sai epätoivoisesti ulos. ”Minun täytyy…”

”Kun… minä en ole varma, keskeytettiinkö minut vai enkö minä enää vain keksinyt puhuttavaa, ja ja ja en tiedä menikö se keskustelu hyvin vai huonosti mutta minä… minä yritän opetella ja… ja…”

”Minun… minun täytyy mennä.”

Visokki kääntyi vauhdikkaasti ympäri ja alkoi kipittää poispäin. Hän ei ollut varma, oliko saanut sanojaan ulos edes sillä tavalla, että Dinem oli kuullut ne, mutta hän ei yksinkertaisesti enää kestänyt. Hänen oli pakko päästä pois haalean kirkkaan taivaan alta. Hänen oli pakko päästä pois aukiolta, jolla ne olivat tuijotelleet.

Visokki juoksi ja juoksi kunnes oli taas admin-tornilla. Nyt hän ei enää välittänyt portaita pitkin kulkemisesta, vaan kipitti tornin ulkoreunaa ylös kuin mikäkin hirviö aina oman huoneensa ikkunalle asti.

Jos se säikäytti jonkun, sillä ei ollut nyt väliä. Visokki kampesi ikkunan väkivaltaisesti ulkoa auki pihdeillään, heittäytyi sisään, rojahti pimeän huoneen lattialle ja sulki silmänsä.

Ja vain… jäi siihen makoilemaan.


Auringot ehtivät nousta ja laskea pari kertaa ennen kuin Visokki hahmotti ajan kulun. Heräämisen jälkeen päivät tuntuivat yhtäkkiä vain juoksevan, eikä niissä ollut juurikaan eroa toisiinsa.

Tai ehkä se johtui vain siitä, että hän ei nukkunut välissä lainkaan.

Mitä hän sitten teki, jos ei nukkunut, sitä hän ei olisi osannut kertoa. Ihan vain liikuskelu… oli jotenkin kömpelöä. Useamman kerran hän oli onnistunut jo kaatumaan portaissa. Neljä jalkaa oli yhtäkkiä jotenkin liikaa.

Tai ehkä se oli vain johtunut siitä, että hän oli viettänyt viimeiset pari päivää lähinnä maaten lattiallaan ja tuijotellen kattoon.

Tawa oli tullut ainakin kerran puhumaan. Visokki ei ollut aivan varma, oliko kertoja ollut enemmän, mutta hän ei vain ollut kiinnittänyt tämän läsnäoloon mitään huomiota. Tämä oli vetänyt yllensä taas sen lempeän, hymyileväisen olemuksen, joka hautasi taakseen kaiken kivun ja pelon. Tawan oli pakko. Niin paljon oli hänen harteillaan.
Visokki ei vain pystynyt pakottamaan itseensä edes valheellista iloa. Sillä kerralla, jolloin hän oli pystynyt kuuntelemaan, oli Tawa kertonut, että Matoro oli päässyt sairastuvalta ja tullut hakemaan miekkansa takaisin.

Visokista tuntui, että sen olisi pitänyt olla se osio, jonka olisi pitänyt piristää häntä. Hän olisi sanonut Tawalle arvostavansa elettä, jos hänestä olisi oikeasti tuntunut siltä.

Tawan saapumisessa ei ollut kuitenkaan ollut taustalla pelkkää vilpitöntä iloa. Häntä koko tapaus oli tuntunut hämmentävän: hän oli kertonut kuulleensa asiasta lähinnä hämmentyneeltä sihteeriltään.

”Visu, annoitko sinä sen miekan hänelle? Sinäkö puhuit Matorolle?”

Visokki ei ollut ollut ihan varma, etteikö olisi tehnyt niin.

”En… minä siis syytä sinua mistään. Olisin tehnyt niin varmaan itsekin.”

Kun Visokki oli jättänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa vastaamatta, Tawa ymmärsi poistua.
”… Visu… syö edes jotain.”

Visokki ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut sen jälkeen, kun Tawa oli poistunut, että hän edes oli rekisteröinyt kehotuksen. Nälkä hänellä ei ollut. Hän oli saavuttanut sen pisteen, jossa hänen vatsalaukkuunsa lähinnä sattui. Eläimellinen vaisto tehdä asialle jotain ei ollut varsinaisesti läsnä.

Syömättömyydestä aiheutuva epämukavuus oli juuri ja juuri siedettävissä. Siirtojen tekeminen asian suhteen tuntui ylivoimaisemmalta kuin nälän sietäminen ainakin vielä vähän aikaa.
Aina välillä Visokki tajusi, kuinka pitkään oli vain tuijottanut kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, menetti se fyysisenä todellisuutena merkityksensä. Sekin oli vain kylmää kiveä. Samanlaista, jota vasten hänen vatsapuolensa kuori nyt makasi. Tuo kivi oli louhittu kallioperästä. Sinne se myös joskus vielä palaisi silloin, kun koko torni olisi enää vain raunioita.

Se oli vain asia. Ei se ollut juuri mitään sen merkityksellisempää.
Kaikki oli pohjimmiltaan vain asioita. Kaikki oli niin fyysistä ja karua ja rujoa.

Pöly leijaili huoneilmassa ja laskeutui Visokin huonekaluille, nurkasta nurkkaan pingotetuille seiteille ja ovenkahvalle. Hänen piti siivota, tai pyytää joku muu siivoamaan, kulki ajatus hänen tajuntansa läpi.

Se ei tuntunut niin merkitykselliseltä, että hän olisi viitsinyt tarttua siihen.

Maailmassa oli varmasti jotain tärkeämpääkin. Mitä, hän ei ollut kovin varma.

Aina välillä hän sulki silmänsä. Visokki ei ollut varma, aiheuttiko se juurikaan nukkumista. Joskus hän hätkähti kuin olisi herännyt, mutta ei ollut varma, oliko välissä tapahtunut mitään etäisesti nukkumista muistuttavaa.
Vastahan hän oli ollut unessa kuukausikaupalla. Vaappunut läpi Avden sumuisen utopian, joka oli ollut liian kaunista ollakseen totta. Pieninä hetkinä hän kaipasi takaisin sen valheen syliin, mutta suurimmaksi osaksi ei välittänyt edes niinkään paljon.

Vaikka Visokki loogisesti tiesi, että mikään ei pitänyt häntä huoneessaan, tuntui se kuin ahtaalta metalliselta vankilalta kaikkialla hänen ympärillään.
Välillä Visokki yritti parhaansa mukaan loogisesti perustella itselleen, miksi tämä oli se päivä, jolloin hänen kuuluisi nousta ja lähteä ulos kävelylle. Hän oli siinä todella hyvä, mutta mikään järkeily ei ollut lopulta tarpeeksi. Mikään järkeily ei voittanut jossain ylhäällä leijailevan mustan auringon järkyttävää massaa.
Mikään ei ollut sitä painavampaa. Mikään logiikka ei voittanut sitä.

Eikä hänestä tuntunut kovin uskottavalta, että se olisi menossa pois enää koskaan.

Öisin hän sai itsensä liikkeelle, jos edes syödäkseen vähän.
Toimenpiteessä ei ollut mitään eleganttia tai tippaakaan nautintoa. Aivan kuin silloin vuosia sitten jaokkeisten jalkojen armeijan komennossa, hän vain ahmi. Sirkkeliterät hänen leuoissaan pyörivät ja raastoivat metallipurkeista lihasäilykkeet alas hänen kurkustaan. Kaukana oli se eleganssi, jolla hän oli opetellut syömään diplomaattisissa olosuhteissa ollakseen säikäyttämättä uusia ystäviä.
Kun hän söi, hän sai itsensä syömään vain eläimellisellä raivolla. Kun se päättyi, hän rojahti takaisin lattialle.

Välillä hän rojahti jollekin pehmeämmälle alustalle, mutta lattia tuntui oikeimmalta. Lattia oli kova ja kylmä ja järkähtämätön, kun mikään muu ei ollut. Se juurrutti paikoilleen ja tuntui todelliselta.

Se ei ollut mukavaa, mutta se tuntui todelliselta, kun mikään muu ei enää tuntunut.

Oli kalsea syksyinen aamupäivä, kun Visokki seuraavan kerran sai pakotettua itsensä liikkeelle. Hän ei ollut varma, kuinka kauhealta luolastaan kömpineeltä pedolta näytti kohdatessaan admin-tornin käytävän siivoojan, eikä oikeastaan juuri välittänytkään.

Juuri nyt hän halusi vain käveleskellä hieman. Se ei ollut kovin merkityksellistä, mutta mikäpä olisi.

Kulkiessaan ohi admintornin taukohuoneen – johon joidenkin päivien takaisen yön kohtalokkaat tapahtumat olivat fyysisesti sijoittuneet – Visokki oli varma, että kuuli vaimean huudon kutsuvan häntä nimeltä. Hän pysähtyi epäileväisenä keskelle käytävää ja kuulosteli.

”Visokki!”

Tuliko ääni taukohuoneesta?

”Hei Visokki!”

… ja kuuluiko ääni Manulle? Se… ei ollut telepaattinen ääni. Se kaikui seinistä. Miten Manu pystyi puhumaan ilman kehoa?

Visokki työnsi taukohuoneen oven auki ja yritti keskittyä ääneen.

”Visu! Tule tänne!”

Epäuskoinen visorak asteli sisään taukohuoneeseen ja tarkasteli sitä pitkään. Katse siirtyi tuolista pöytään ja pöydästä mattoon, seinästä kattoon ja katosta toiseen seinään.

”Manu? Missä sinä olet?”

”Visu! Pöydällä!”

Visokki käveli pöydän luokse ja hypähti lähimmän nojatuolin päälle nähdäkseen paremmin. Pöydällä ei ollut mitään, mikä olisi auttanut häntä Manun paikallistamisessa. Vain hedelmäkulho, Tawan puoliksi juoma teekupponen ja pari päivää vanha Klaanilehti.

”Käännä banaani ympäri!” sanoi ääni jostain hyvin läheltä. Visokki tuijotti epäileväisesti hedelmäkulhoa, jossa, totta tosiaan, oli kahden omenan, kolmen päärynän ja muutaman kiivin lisäksi yksi banaani.

”Annas kun arvaan”, Visokki viestitti yleisesti ääneen niin, että makuta kuulisi sen, jos tosiaan oli niin lähellä, että pystyi puhumaan hänelle. ”Kosken sitä, ja sitten kerrot, että se on joku slizeroidin universaalinivel tai jotain?”
”Äläs nyt! Käännä banaani ympäri, Visu! Et tule katumaan, payoff on valtaisa!”

Otsaansa nyrpistäen Visokki tökkäisi banaania syöksyhampaallaan. Hedelmä kiepsahti pois kulhosta pöydälle hedelmäkorin vierelle. Ja, Visokin pettymyksensekaiseksi yllätykseksi, banaanin kääntöpuoli paljasti leveän virneen.

Banaani-Manu

”Muutin itseni banaaniksi, Visuuu!” huudahti banaanista tuijottava naama innoissaan. Kaksi silmää ja niiden alla suu, joka sylki sanoja häntä päin. ”PUM! Suuri paljastus: olen banaani! Mitäs siitä ajattelet? Muutin itseni BANAANIKSI!”

Makuta Nui pystyi vain vaivoin pidättelemään nauruaan, minkä kuuli tämän äänestä. Visokin ilme kuvasti lähinnä pettymystä ja epäuskoa.

”Miksi vain tuijotat siinä”, banaani totesi vähän harmistuen. ”Muutin itseni banaaniksi, Visu.”

”Ja?” Visokki huokaisi.

Ja? Mitä muuta oikein haluat? Muutin itseni banaaniksi ja Liskojen yö oli sisäpiirin keikka?”

”No oliko se?” hän kysyi.
Makuta Nuin närkästystä ei voinut olla kuulematta.
”Ketä kiinnostaa?” tämä puuskahti. ”Terrorismia nyt tapahtuu joka päivä. Tässä jotain, mitä ei ole tapahtunut aiemmin: olen banaani.”

Nyt Visokki oli vain typertynyt. Mitä helvettiä täällä taas tapahtui? Mikäli tämä oli jatkoa hänen todellisuuteen lipuneille painajaisilleen, oli aika vaikea sanoa, oliko se pahin tähän asti.
Ennen kuin hän ehti vastata, Manu huusi: ”Olen BANAANI-MANU!”

Tämä käänsi silmiensä katseen jälleen Visokkiin, jonka ilme viesti yhä syvemmästä pettymyksestä. Visua kauhistutti se, että hän ei voinut jättää seuraavia kysymyksiä kysymättä protestiksi.
”Missä Jäätutkija on? Mitä sinä teit hänelle? Onko hänkin banaani? Manu, mitä helvettiä!”
”Ei, ei! Kelvin on ihan kunnossa! Halusin antaa hänelle vähän omaa aikaa, kun ilmeisesti Kapuran mielessä oli vähän stressaavaa, ja silleen, tiedätkö, juttuja. Elämä on vaikeaa ja niin edelleen. Mutta siis halusin myös vähän haastaa itseäni! Huomaatko? Tein itsestäni banaanin! Tiedätkö, miten tein itsestäni banaanin?”
”Miten sinä nyt ylipäätään teet asioita. Ja miksi.”
”Eijei, aivan vääriä asioita kysyä! Et taida ymmärtää, minulla ei ole kehoa, jonka voisi noin vain muuttaa banaaniksi! Tämä oli vähän haastavampaa! Kun nyt kerran olen olemassa pelkästään psyykkisenä entiteettinä, minun piti asentaa ensin aivot –”
”… en halua kuulla enempää.”

Visokki henkäisi syvään. Oliko tämä oikeasti heidän ensimmäinen keskustelunsa tällä puolella päivänsarastusta? Tämäkö oli se aihe, jota se käsitteli?

Siitäkin, kun hän oli puhunut unessaan Manun kanssa… siitä, kun Manu oli lähtenyt ja jättänyt hänet… siitä tuntui olevan ikuisuus, eikä sitä keskustelua ollut helppo puskea pois. Vaikka se ei ollutkaan ollut totta. Hänen oli hyvin vaikea uskoa, että se ei olisi jossain todellisuudessa hyvinkin voinut tapahtua.

”Miksi sinä et tullut takaisin?” hän lopulta tölväisi täysin eleettömällä äänellä. Makuta oli silminnähden pettynyt Visokin suhtautumiseen hänen neronleimaukseensa.

”No arvelin, että pidät Kapurasta enemmän silloin, kun hän on hengissä”, tämä tuhahti.

Visokilla kesti hetki ymmärtää, että Manu oli vastannut aivan eri kysymykseen kuin mihin hän oli ehkä vastausta hakenut.
”… mitä?”
”Luulisi sinun ymmärtävän, sinähän sen yhteyden ylläpitäjä olit. Huomasit, ehkä, että Joueralla… niin, Jouera on Rakentajan nimi, tämän verran sain tietää! Niin, Joueralla oli lopulta aika hyvä ote koneeseensa. Ette voineet herätä, ennen kuin hänet oli hoideltu. Minä… olisin voinut kyllä, öh, ’palata’, mutta paljonpa siitä teille olisi ollut hyötyä, jos olisin tonkinut Kapuran pääkoppaa unenne ulkopuolella. Kaikista tehokkaintahan olisi ollut likvidoida Kapura ja siten samalla Jouera. Mutta jotenkin uskon, että arvostat enemmän vaihtoehtoa, jonka valitsin – Kapura elää.”

”Sinäpä olet nyt kaikin puolin kiltillä päällä”, Visokki sanoi. Hän ei tiennyt, kuinka vilpittömästi se tuli. Sanat soljuivat ulos ilman mitään syvempää merkitystä.
”Ei minua oikeasti kiinnosta, onko Kapura elossa vai ei – nähtävästi voisin jopa suunnattomasti haitata Punaisen miehen suunnitelmia tuhoamalla hänen Seppänsä. Enemmän minua kiinnostaa, mitä sinä olet mieltä. Kunnioitan mielipiteitäsi, vaikka et sitä uskoisikaan. No, teinkö oikean valinnan?”

Visokki oli hetken hiljaa. Parilla askeleella hän ponnisti taukohuoneen sohvalle, rojahti sille ja antoi katseensa vaellella. Jotain hänen mielentilastaan kertoi, että hän valitsi jäädä lepäämään samaan huoneeseen, jossa oli vasta katsellut Matoron vuotavan kuiviin. Huone tuntui samalla tapaa merkitykselliseltä kuin kaikki muukin juuri nyt.

”Otatko sinä mitään ikinä vakavissasi?” hän kysyi apaattisesti. Makuta mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Useitakin asioita. Mutta ei elämää pidä ottaa liian vakavasti kuitenkaan, eihän? Sanonpahan vain, että jos alan joskus ottaa asiat liian vakavasti, te olette kaikki isossa pulassa.”
”Katso, kuinka vapisen.”
”Irvaile, jos tahdot. Halusin vain piristää sinua. Ja uskon, että kuukausi sitten olisit jopa ollut ehkä vähän huvittunut siitä, että olen jumalauta banaani. Mutta jotain taisi tapahtua, vai mitä? Kun jäit yksin Kapuran mieleen. Ja arvellakseni… kenties pääsit jutustelemaan Punaiselle miehelle? Jos nyt vain edes Kapuran mielikuvalle hänestä, mutta nähdäkseni asialla ei ole juuri väliä.”

Visokki irvisti eikä halunnut myöntää, kuinka oikeassa puhuva banaani jälleen kerran oli. Hän halusi vain kävellä pois, mutta hänestä tuntui taas siltä, kuin hänen raajansa eivät olisi suostuneet liikkumaan tästä. Hän oli käytännössä osa sohvaa. Tämä keskustelu olisi käytävä, koska enemmän taistelua olisi vaatinut jättää se käymättä.
”Manu, onko se, miten sinä heität kaiken aina leikiksi, sinulle jotenkin… tapa käsitellä asioita? Teetkö sinä niin, että millään ei olisi mitään väliä?”

Manu oli hetken hiljaa. Visokki ei katsonut pöydälle päin, joten hän ei nähnyt banaanin ilmettä, kun tämä vastasi: ”Että millään ei olisi mitään väliä? Vai siksi, että jollain olisi jotain väliä?”

”Minä tiedän, että niin pitäisi olla. Mutta sen jälkeen, kun katsoin totuuteen… on ollut aika vaikea uskoa siihen.”
”Ah, menitkö sinä sitten tekemään sen?” Manu kysyi, ja Visokki oli aistivinaan tämän äänessä hitusen jopa järkytystä. ”Katsoitko sinä siihen? Mustaan aurinkoon?”

Visokin hiljaisuus vastasi paremmin kuin mikään sana, jonka hän olisi voinut saada ulos.

Ja taas pienen hetken oli vaikea teeskennellä, ettei sama aurinko olisi langettanut näivettävää valoaan tämänkin kaikkeuden ylle.

”Totuutta ei ole tarkoitettu kuolevaisille. Hitto, minäkään en halua katsoa siihen aurinkoon. Ha ha. Ja tiedätkö miksi? Mitä näit, kun katsoit sinne? Mitä tunsit? Mikä on vahvempaa kuin usko? Vahvempaa kuin itse tyhjyys?”

Visokki ei vastannut, joten Manu jatkoi.

”Oletko koskaan miettinyt, mikä minä olen? Ihan pohjimmiltani. Mikä erottaa minut sinusta? Mikä erotti… Relakin sinusta? Tai Chiroxin? Mitä jää jäljelle, jos otat sen pois? Entä mitä jää jäljelle, jos otat pois sen, mikä erottaa minut heistä? Hah. Minulla on paljon suurempi siivu totuutta kuin mistä moni uskaltaa edes unelmoida – tai pelätä –, mutta liika on liikaa. Sen sinäkin ehkä jo huomasit.”

”Kaikki on tuntunut sen jälkeen vain merkityksestä tyhjältä. Minä… näen asioita. Minä en ole moneen päivään tiennyt, mikä on painajaista ja mikä on totta. Minä olin siellä niin pitkään ja näin sellaisia asioita, joiden jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään muuhun kuin. Kuin siihen kuiluun.”

Hetken aikaa Visokki luuli näkevänsä taas jonkin kipittävän hänen näkökenttänsä laidalla. Hän hätkähti paikallaan, mutta… siellä ei ollut mitään. Ei taaskaan.
”Ja silti… siinä sinä olet. Nousit kuilusta – jostain syystä. Jos millään ei ole mitään väliä, miksi olet tässä… etkä kuilun pohjalla?”

”Minä en tiedä”, sai Visokki hädin tuskin ulos.

”Haluaisin uskoa, että syynä on iätön rakkautesi minuun, jota mustinkaan aurinko ei voi sisäänsä nielaista. Mutta ehkä se on tässä vaiheessa vielä liikaa vaadittu…”

”Vau. Tiedätkö, kuinka apaattinen minä olen? Niin, että en jaksa edes ärähtää tuosta.”

”No oliko se Tawa? Sehän on aina ollut Tawa, eikö? Minulla ei ole mitään toivoa.”

Äänekäs tuhahdus liikautti suuria pihtileukoja.
”Minä en ole edes varma, tekisikö se aurinkoon katsominen sinulle edes hirveän pahaa. Saisit edes jotain perspektiiviä siihen, kuinka paljon maailma pyörii sinun ympärilläsi.”

”Riippuu kovasti, miten minä määritellään. Ehkäpä huomaisit, että maailma pyörii hyvinkin paljon minun ympärilläni, ja kas! Kohta horisontti onkin jyrätty tyhjyyden tieltä. Ja jäljellä on vain täydellisyys.”

Visokki ei vastannut. Häntä lähinnä ärsytti.

”Hah!” Manu huudahti. ”Sainpas sinut edes ärsyyntymään! Apatiasi särkyy, näen jo säröjä! Kyllä tästä kuopasta ainoa suunta on ylöspäin!”

Visokkia huvitti kaivaa kuoppaa vain syvemmälle ihan vain näyttääkseen, että Manu oli väärässä.

”Mutta tuohan on nimenomaan oikea asenne! Vastusta! Rankaise minua!”
”Sinua ei varmaan voi käskeä poiskaan siitä.”
”Minulla ei ole teknisesti ottaen mitään, millä liikkua.”
”Aha. Ajattelitko sinä tätä nyt aivan loppuun asti?”
”Sanoinhan, että halusin haastaa itseäni!”

Kun Visokki ei jälleen millään tavalla reagoinut hänen sanomisiinsa, Manu päätti vain jatkaa aiemmasta aiheesta.
”No, jos katsoit totuuteen, kävit sitten ilmeisesti Verstaassa?”

”Missä… missä Verstaassa?”

”Niin joo, sinä et tiedä! Avden unimaailma on Kepen Verstas! Tai siis… tiedätkö, ei se pikku paja, vaan ilmeisesti Kepe kutsui Verstaakseen… öh, no sitä Avden maailmaa. En kyllä ihan vakuuttunut koko jutusta, mutta ilmeisesti kaikki vain kutsuvat sitä nykyään Verstaaksi, niin ehkä näin on helpompaa.”

”Kepen. Sinne… sinne on siis aina päässyt täältä, Visokki ymmärsi.
Ja tajusi, että sitä reittiä hän oli alunperin päätynyt maailmaan, joka oli särkenyt hänen todellisuutensa. Sitä reittiä… hän oli seurannut Avdea.

”Ei sentään aina. Joskus se ovikin rakennettiin. Eikä varmaan ollut edes ainoa ovi! Jollain tavalla jotain nazorak-agentteja on kuulemma myös päätynyt Verstaaseen, ja meillä olisi tosi surkea puolustus, jos ne olisivat menneet sinne Kepen pajasta. Niin, eikä Kepen pajastakaan pääse sinne enää. Se reitti romahti Valtiaan uskon mukana.”

”Avde päästi ne nazorakit sinne. Toinen ovi on siellä, missä hän ikinä haluaakin.”
”Ha ha, jalka miehen punaisen, jo alkaa airo maistua, vai miten se meni.”
”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä selität.”
”Väliäkö tuolla, jotain piraattien juttuja. Mutta Nihilisti lienee tuttu?”
”Minustako puhut? Sanoisit edes suoraan.”

”Et sinä!” Manu puuskahti. Nyt hänen äänestään puolestaan alkoi kuulua ärsyyntymistä. ”Kun se Punaisen miehen lautturi! Sen nimi on Nihilisti. Ehkä sekin katsoi mustaan aurinkoon ja masentui, en minä oikeasti tiedä näistä nukkejutuista, eikä silleen edes kovin kiinnosta.”
”Kyllä minä tiedän lautturin, Manu. Silloin, kun autoin Avdea, se kuljetti minua. Silloin minä ajattelin, että sille olisi jotain rajoja, mihin se pääsee, mutta… enää en ole niin vakuuttunut.”

Hän katsoi hetken suoraan lamppuun huoneen katossa. Se jätti hänen silmiinsä vain hehkuvan valopisteen.

”Avden uni on liian suuri enää pysäytettäväksi. Se on ihan liian todellinen nyt, enkä tiedä, voimmeko enää estää sitä.”
”Miksi me haluaisimme estää unta tulemasta? Eikö olisi viisaampaa varmistaa, että Nimda ei päädy kokonaisuudessaan hänen käsiinsä?”
”No… en minä väitä vieläkään tietäväni mitään. Hän kyllä yritti selittää sitä, mitä tekee unellaan. En ole varma, yrittikö hän vältellä suoraa vastausta vai oliko hän vain tosi huono muotoilemaan sitä. Minä sain katsoa kenet tahansa hänen käsittämättömän shakkipelinsä nappuloista, ja jokainen vastaus oli vain edellistä käsittämättömämpi. Ja suurempi. Ja pelottavampi.”

”Uijui!” Manu innostui. ”Saitko sinä ne KAIKKI? Kerro! Aloita vaikka, öööh, punaisista läheteistä!”
”Minä… Manu. Minä en katsonut punaisia lähettejä.”
”Mitäs helvettiä! Heti, kun sinulle luvataan, että saat katsoa kaikki nappulat, niin sinä et sitten katso niitä? Kai sinä edes tiedät, kuka on musta kuningatar? Jooko?”
”Minä en katsonut mustaa kuningatarta”, kyllästynyt ääni vastasi.
”Nyt hei. Näillä jutuilla on väliä! Jos minä voin olla sotilas, niin kaikki nappulat ovat ihan hiton vaarallisia! Kyllähän ne nyt pitää selvittää.”
”Manu”, Visokki sanoi huokaisten. ”Mitä hyötyä siitä on, jos minä katson jonkun yhdeksännen mustan sotilaan?? Mitä hyötyä siitä on, kun se kuvio on niin käsittämätön ja saattaa muuttua koko ajan? Hän antoi ymmärtää, että niissä rooleissa on ollut… satoja. Hän on tehnyt tätä pitempään kuin kukaan voi muistaa. Hän sanoi, että Tawa ei ole ensimmäinen valkoinen kuningatar, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! Mitä helvetin hyötyä siitä on, jos minä katson ne läpi ja täytän pääni tiedolla, joka todennäköisesti vain johtaa minua harhaan? Lähtemällä ottamaan jotain hänen peliään vakavissamme me vain annamme sille sen arvon, jonka hän yrittää sille antaa!”

”… mutta kun… minä tarvitsen lorea.”

”… mitä?”

”Kaikki tieto on tärkeää! Äh, miksi yritän vakuutella sinua. Jos et ymmärtänyt tiedon arvoa silloin, minä en voi muuttaa mieltäsi nyt. Kerro ensiksi vaikka sitten, että kuka ihme sitä paikkaa nyt sitten uneksii, kun kerran kävit Verstaassa. Kuulin Kepeltä, että Verstaan Valtiaan usko romahti, ja uni sen mukana. Mutta nähtävästi Punainen mies löysi uuden uneksijan?”

Kysymys uneksijoista oli liian suuri Visokin kohdattavaksi vielä, tai sanallistettavaksi.
”Minä… ehkä näin ’Valtiaan’, jos yhtään lohduttaa. Avde antoi ymmärtää, että valkoinen edusti uskoa ja musta tyhjyyttä… ja minä katsoin, kuka Valkoinen Kuningas oli. ’Uskon kuningas’. En kyllä tiedä, mitä se tarkoitti.”

”Hetkinen. Valkoinen Kuningas? Valtias? Se Valtias? Uuuuh, nyt kuulostaa joltain! Anna kaikki se mausteinen lore!”

Visokilla ei ollut aavistustakaan, mihin johtopäätöksiin Manu oli päätynyt hänen jo sanomansa jäljiltä, mutta hän pysähtyi miettimään tuota outoa kohtaamista suola-aavikolla. Kaiken sen keskellä tuo yksi hämmentävä yksityiskohta tuntui lähes triviaalilta, ja Visokin piti kaivaa sitä jostain syvältä. Kuihtuneen, väsyneen äänen sanat kaikuivat hänen mielessään uudelleen.

”… hän sanoi olevansa Orondes. Tarkoittaako se sinulle mitään?”

”Öh, Orondes? Miehellä on näemmä nimi. Tai no miehellä ja miehellä. Mutta silti… mitä ihmettä? Mitä niin merkittävää Profeetta on tehnyt, että ansaitsi Valkoisen Kuninkaan paikan? Tämä on epäreilua! Toisaalta ilmeisesti kuningas on oikeasti vain aika huono nappula. Ehkä tämä on ihan järkeiltävissä vielä…”
”Minä katsoin myös mustan ja punaisen kuninkaan. Mutta siitä tiedosta ei ollut –”

”PUNAINEN KUNINGAS?” Manu huudahti innoissaan. ”Haluan nähdä! Näytä minulle Punainen kuningas! Tämä on ihan helvetin tärkeääää!”

Visokki jatkoi valoon tuijottamista.
”Se oli liian isoa, että olisin voinut ymmärtää sitä. Minä en mielelläni muistelisi sitä.”
”En minä pyytänyt sinua ymmärtämään. Jos se on liian isoa sinulle, se on juuri sopivan muhkea välipala minulle! Äh, oikeastiko? Eikö? Jooko?”

Visokki huokaisi syvään ja sulki silmänsä.
”Miksi sinä et vain ota tätä kaikkea minulta, jos sinua niin kiinnostaa? Miksi sinä vaivaudut edes kyselemään? Kaikki mitä minä opin siellä vain rikkoi kaiken, minkä tiedän, ja todisti sen valheeksi.”
Hän ei voinut sulkea pois muistoa Tawasta esittelemässä Nimdan sirua hänelle.
”Ja ehkä minä en vain ymmärrä, koska olen elukka. Mitä jos sinä vain otat ne muistot minulta kuin olisin lemmikkisi, joka kävi hakemassa kepin sinulle. Sitten minä etsin jonkun kolon, johon lasken ällöttävän munasäkin ja haudon maailmaan tuhat iljettävää pikku-visorakia, jotka syövät kaiken tieltään.”

Manu oli taas hetken hiljaa. Hieman pidemmän hetken kuin aiemmin.
”Ehkä minä… tai. Jos…”

Aivan pieni muren voitonriemua täytti Visokin, kun makuta takelteli. Hyvältä se ei kuitenkaan tuntunut.

”Miksi minä olen tässä tilanteessa taas?” Manu ähkäisi. ”Ei tämäkin voi olla minun syytäni. Sinä katsoit siihen aurinkoon ihan itse! Sinä kovetit sielusi ihan itse. Ihan itse suljit ulos tunteesi. Minä yritän vain selvittää salaisuuksia, joiden avulla voisimme ehkä parantaa mahdollisuuksiamme siihen, että emme esimerkiksi kaikki KUOLISI BRUTAALISTI jäämällä jonkin helvetin sodan jalkoihin. Onko se sitten liian vaikeaa käsittää, että niillä salaisuuksilla ehkä on jotain väliä? Paitsi, että ai niin… eihän millään ole. Mitään väliä. Kyllä, kyllä. Kyllähän minä ymmärrän.”

”Sinut olisi vähän helpompi ottaa vakavissaan jossain toisessa hahmossa”, Visokki tuhahti.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kääntää tätä yhtään positiivisemmaksi.

Vaikka se ei tuntunut varsinaisesti hyvältä.

Mikään ei tuntunut.

”Et sinä edes katso tänne päin! Ja mitä saatanan väliä sillä on, mistä äänet tulevat, jos ne puhuvat totta? Suurimman osan ajasta, jonka olimme yhdessä, ne äänet kuuluivat vain sinulle sinun oman pääsi sisällä. Esitä, mitä haluat – alennu eläimeksi, jos siltä tuntuu –, mutta mitä saavutat sillä? Haluaisitko todella, että minä ottaisin, mitä haluan, ja lähtisin matkoihini? Ehkäpä sinun olisi hyvä kuulla, että vaikka sinä et enää välittäisi mistään, joku muu saattaa välittää. Minä välitän. Minä välitän sinusta.”

Jos se jotain aiheutti, niin Visokki ei ollut aivan varma, mitä. Mutta jotain.
”Et sinä nyt voi sanoa tuollaista BANAANINA ja olettaa, että minä osaisin suhtautua siihen!”

”Nyt oikeasti hei. Minä täällä vuodatan sinulle sieluni ja sinä keskityt banaaniin.”

”Tiedätkö, mitä minä vähän veikkaan? Minä veikkaan, että sinä teet näitä asioita siksi, koska sinä pelkäät olla vilpitön. Koska sinä et ihan osaa myöntää itsellesi, että tämä paikka on sinulle tärkeä. Koska me olemme liian pieniä, että meillä pitäisi olla mitään väliä jonkun kuolemattoman enkelin elämässä. Sinä vedät tämän lekkeriksi ja alennat kaikkia ympärilläsi ihan vain, että sinun ei tarvitsisi kohdata, miten paljon tämä merkitsee sinulle.”

Visokki huokaisi syvään.

”Olen, tiedätkö, jopa vähän kateellinen, että jokin merkitsee jotain sinulle. Ja voitonriemuinen siitä, että sain sinut kiinni välittämästä jostain. Senkin pehmo.”

”No kylläpäs tulee psykologista settiä nyt”, Manu tuhahti. ”Onko sinulla edes tutkintoa oikeasti? Senkin puoskari.”

Visokin pihdit jännittyivät ja hän mulkaisi banaanin suuntaan.
”Silloin, kun minun tietoisuuteni ei ollut vielä täysin muodostunut, ja minä… loin itseäni omaksumalla tunteita, minä kerran söin yhden kuolevan sielunhoitajan muistot. Lasketaanko se, häh?”

Manun piti miettiä hetki, mutta se hetki ei kestänyt kovin pitkään.
”Öh. Teknisesti ottaen varmaan joo… Jos muistat ne jutut ja vielä ymmärrät ne? Niin kai se lasketaan.”

Hetkeksi aikaa tyhjän tilan ylle laskeutui vain pureva hiljaisuus.
”Me olemme molemmat aika sairaita.”
”Meinaatko.”
”Minä olen räjäyttänyt elämässäni jonkin verran päitä. Tosin minusta ne olivat kyllä ansaittuja.”
”Miten olisi vielä yksi? Antaa tulla! Räjäytä minut!”
”Milloin sinä olet viimeksi flirttaillut kenenkään kanssa?”
”Oletko sinä kuunnellut sanaakaan puheestani viimeisen kuukauden ajalta?” Manu kysyi vähän apeana.

Visokki huokaisi taas. Tähänkö hän oli tullut? Oliko kaiken tämän jälkeen Makuta Nui todella ainoa kimmokepinta, joka hänellä olisi sen kaiken hahmottoman tyhjyyden järkeilyyn?

Niinkö pohjalla hän oli?

”Hei”, Manu inahti.
”En minä sanonut sitä ääneen!”
”Ajattelit kuitenkin!”

Visokki huokaisi. Jos millään ei olisi mitään väliä, ehkä hänellä ei ollut syytä säästellä sanojaan.

”Hyvä on. Haluatko sinä kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui?”
”Kuule… jos sattuisin tietämään yhden tyypin, jolta saisin Selakhialla sellaisen aika hienon loma-asunnon –”
”AAARGH.”
”Oletan, että tuo tarkoittaa… kyllä?”


Siinä, kun Visokki lopulta sai kaiken tuona kohtalokkaana yönä tapahtuneen sanallistettua, kesti enemmän aikaa kuin hän olisi uskonutkaan. Toisinaan hän löysi itsensä toistamasta sanantarkkaan Avden sanoja. Joskus jopa tämän äänellä, tarkkoina muistoina. Mikään ei jäänyt sanomatta ääneen.

Visokki kertoi tuhansista uneksijoista ympäri maailmaa ja verkostosta, jonka nämä loivat. Unesta, jota nämä pitivät hengissä, ja muodosta, jonka se oli ottanut. Valkoisesta kuninkaasta, joka oli syösty valtaistuimeltaan. Mustasta kuninkaasta tyhjine katseineen keskellä kuolevaa maailmaa. Punaisesta kuninkaasta suurena, järkähtämättömänä ja hirvittävänä ja tämän tarjouksesta tehdä hänestä parempi. Koko monimutkaisesta shakkikuviosta ja siitä, mitä se edusti. Hän kertoi jopa utopiasta, jossa hän oli viettänyt kuukausikaupalla aikaa, ja jatkoi kertomista, vaikka Manu yritti kysyä, että mitä hän oli mennyt tekemään väärin ja että olisiko asiaa auttanut, jos se loma-asunto olisi ollut vaikka jossain vähän kivemmassa paikassa eikä sisältänyt historiaa hammaslääkäriyrityksen vallankaappauksesta.

Visokki antoi kaiken vain tulla. Jopa muiston omasta loisestaan ja siitä, miten oli päässyt siitä eroon. Luopumalla uskostaan siihen asiaan, jonka päälle hän oli minuutensa rakentanut ja näkemällä muiston, joka oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken.

Hän kertoi jopa siitä, että oli lyönyt Avdea naamaan. Siitä, että se ei ollut tuonut hänen vaatimaansa tyydytystä, mutta hän oli silti tehnyt sen. Manu oli silloin jopa pienen, kunnioittavan hetken hiljaa – kuin tajuten vasta nyt, että se oli ollut kaiken aikaa vaihtoehto.

Lopuksi Visokki kertoi sukelluksestaan syvälle siihen kuiluun, joka porotti suola-aavikon taivaalla. Samaan kuiluun, josta hän oli päässyt kultaisen käden vetämänä pois… mutta joka oli jättänyt häneen jotain, joka ei tuntunut hiipuvan.

Tai pikemminkin ehkä vienyt jotain.

”Ja sitten minä oksensin Nimdan sirun Tawan lattialle”, Visokki sanoi lopuksi. ”Onko kysyttävää.”
”No siis… mitä odotit, jos kirjaimellisesti vedit Punaista miestä turpaan? Että hän kääntää toisenkin posken? Ei, kyllä tukehduttamisyritys muinaisella artefaktilla kuulostaa silleen ihan realistiselta.”
”En ole varma, tekisikö hän sitä pikkumaisuuttaan. Kyllä siinä oli joku… äh, suunnitelma. Aina hänellä on. En kyllä osaa arvata, miten hänen suunnitelmaansa auttaa se, että hän vain luopuu sirusta.”
”Hahaa, ’suunnitelma’. Enemmän tuo hänen toimintansa kuulostaa improteatterilta! Mutta mutta…”

Päivien takainen keskustelu Tawan kanssa lipui takaisin Visokin mieleen, kun hän ymmärsi, että oli mennyt omaa kehotustaan vastaan ja kertonut sirusta Manulle. Se, että ei jaksanut enää välittää yhtään mistään, tarkoitti sitä, että välillä sanoi harkitsemattomia asioita. Hän ei tuntenut enää olevansa siitä vastuussa.

”Niin, ajattelet asiaa ehkä väärästä näkökulmasta! Ehkäpä hän tosiaan luopui sirustaan, mutta toisaalta me saimme sirun. Ehkäpä hän katsoo, että musta pelaaja on niin lähellä matittaa valkoisen kuninkaan, että tasapainon palauttamiseksi on hieman tuettava valkeaa osapuolta.”

”Tarkoitatko siksi, koska menetimme Metru Nuilla sirut?”
Matoro menetti Metru Nuilla meidän sirumme. Mutta ehkäpä? Olen melko varma, että Abzumo ei ole valkea tahi punainen nappula. Ja hänellä on nyt sitten ilmeisesti kaksi sirua. Se on enemmän kuin kenelläkään muulla Nimdan haltijalla tällä hetkellä. PAITSI! Paitsi, jos meillä onkin itse asiassa myös kaksi? Missähän Zeeta nyt sitten on?”

”Tawa sanoi, että ei tiedä.”
”Vai ei muista?”
”Minä en jäänyt kyselemään enempää. Meillä on ollut vähän vaikeaa. Vaikeampaa kuin haluaisin.”
”No siis, jätit tivaamatta yhdeltä Tawalta. Mahtaisikohan se toinen tietää?”

Toinen, Visokki mietti. Toinen… voi ei. Senkö takia Tawa oli kysynyt häneltä…

Matoron miekka. Kummitukset.
Senkö takia admin-tornissa tapahtui kumman paljon adminillisia toimia, jotka eivät olleet kummankaan heistä määräämiä? Oikeastiko?

Miten se toinen edes kehtasi?

”Äh”, Visokki ärähti. ”Sinulle ei olisi ikinä pitänyt kertoa siitäkään! Miten sinä huijaat minut tähän kerta toisensa jälkeen?”
”Kultaseni, minähän olen aivan vastustamaton! Tuntisit nyt edes vähän jotain… edes pientä lämpöä? Lupaan, etten tartuta loista sinuun. Tahdon vain tuntea kauniit tunteesi!”
”Kuules, senkin ylikypsä… hetkinen, mitä?”
”Edes ihan vähän? Ihan pieni ihastus? Sellainen, että vähän kutittelee vatsanpohjassa. En vaadi paljoa!”
”Turpa kiinni! Miten sinulla on muka loinen? Eikö sinun pitänyt tietää, mitä teet?”
”No kun!” Manu puolustautui. ”Ei se ole edes minusta kiinni! Joku aivan muu tunari meni hankkimaan sen, ja nyt minäkin kärsin!”

Visokki loikkasi tympeänä sohvalta ylös ja alkoi kierrellä huonetta kärsimättömästi.
”Minä en edes tiedä, kuinka paljon niitä on. Avde on sitä vaarallisempi, mitä enemmän niitä on. Vaikka hänellä olisi jotkut… ’hyvät tarkoitusperät’, hän on saanut jo todella paljon pahaa aikaan. Ja sitten hän vain antaa meille… aseen Abzumoa vastaan? Miten tähän pitäisi suhtautua? Mitä tästä pitäisi ajatella?”
”Huomautan, että yksi (1) uneksija riittää, jos hänellä on kokonainen Kanohi Nimda. Toki… mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä suurempi vaiva minun on tappaa ne kaikki.”

Visokin ilmeen nähtyään Manu kiirehti jatkamaan: ”Ei sillä, että tekisin niin. En tietenkään.”
”Heikolla jäällä, Makuta Nui”, Visokki sanoi ärtyneesti. ”Erittäin heikolla jäällä.”
”Siinä menisi ikä ja terveys, kun on ne kaikki saatanan vahkitkin…”
”Aha. Okei, Makuta Nui, okei. Ilmeisesti niitä on jotenkin sitten vain kaikilla vahkeillakin. Kiitos tiedosta.”
”Joo kai. Liittyy toiseen juoneen, ei juututa siihen liikaa.”

Visokki kieltäytyi antamasta puhuvasta banaanista tulevalle kummalliselle heitolle huomiota.
”No auttoiko tämä kaikki tieto sinua jotenkin? Tiedätkö sinä, miten edetä tässä? Minulla ei ole ehkä enää vain voimia. Minä… hädin tuskin tiedän, onko tämäkään totta.”

Visokki ei voinut olla kuvittelematta pienen kultanaamioisen olennon vaappuvan sohvan takaa esiin ja katsovan häntä tyhjillä silmillään. Tälläkään kertaa se ei ollut siellä oikeasti.

”Auttoi! Olen oikeasti kiitollinen! Nyt tiedän, että en riskeeraa Kelvinin henkeä ihan turhan takia!”
”Aha. Onko turha edes kysyä, mitä sinä aiot nyt tehdä… ja miksi?”
”Ajattelin kysyä… kun siis. Minähän tiedän periaatteessa Punaisesta miehestä kyllä, että mikäs himskutti, mutta mitäs se Syvä nauru? Minkälainen homma? ’Sielut yhteen sidottu’, mitä helvettiä se edes tarkoittaa. Ei Miehen kanssa mitään Naurua ole legendoissa paritettu vaan jokin ihan muu. Niin sitten pitää kysyä joltain, joka on ollut tässä maailmassa riittävän kauan nähdäkseen senkin osan totuutta, joka tuli ennen minua.”

”Tuo kuulostaa… ihan todella vaaralliselta. Mistä voit olla varma?”
”Varma mistä? Että sielut on sidottu yhteen? Niinhän se Avde minulle sanoi. Eikä hän valehtele, niin, ei varmasti. Kyllä minä vielä saan hänet kiinni verekseltään! Sano minun sanoneen, joskin mieluiten vasta, kun se on tapahtunut.”
”Tarkoitan, että minne sinä olet edes menossa, ja miksi?”
”Miksi? Koska haluan vastauksia. Minne? Hyvä kysymys! Nyt aluksi… öh, aloitetaan vaikka etelämantereesta. Minulla on hyvä vihje.”

”Manu. Minä en tiedä, vältteletkö sinä vastaamista vai oletko sinä siinä tosi huono. Sinä teet tätä aina. Silloin Koneessa… sinä annoit ymmärtää, että olet tiennyt Punaisesta Miehestä jotain jo aiemmin. Ja ’nukeista’ ja siitä kaikesta. Voisitko… voisitko välillä edes yrittää selittää niin, että minä ymmärrän?”

”No siis… voin? Yrittää, nimittäin.”

Makuta banaanin muodossa makusteli hetken sanojaan. Siitä kuului kirjaimellisesti ällöttävää maiskutusta. Maiskutus sai Visokin ymmärtämään, että Manulla oli konkreettinen hedelmälihasta tehty suu, ja ehkä vielä pahempaa, äänihuulet. Ja… keuhkot.
Visokkia ei ällöttänyt riittävän vahvasti, että hän olisi käskenyt tätä lopettamaan. Ehkä sieltä tulisi kohta jotain kuulemisen arvoista.

”Oletko koskaan kuullut… Punaisen miehen legendaa?” Manu kysyi sitten pahaenteiseen sävyyn.
”En.”
”En uskonutkaan. Se ei ole tarina, jota turagat kertoisivat. Se on näitä muinaisia lopunajan myyttejä, joiden lähteet ovat hämäräperäisiä matoralaisnäkijöitä, joita ilmenee aina silloin tällöin, ehkä kerran vuosituhannessa. Turagoista viisaimmat uskovat, että Suuri henki suo oraakkeleille valaistuksen, ja sitten he näkevät tällaisia ennusteita ja kaikkea muuta häröä. Itsehän muutoin arvelisin, että taustalla ovat eräät psykedeelisemmän puoleiset sienet – minulla on muutama tutkimusartikkeli aiheesta –, mutta on paha väittää vastaan, kun meillä on Destralilla sarjaan kytkettynä ikuisesti hengissä pidetty näkijäpatteristo, josta näitä juttuja nyhdetään.”

Visokki ei jaksanut edes kauhistua yksityiskohdasta, joka olisi tavanomaisesti saanut hänen moraaliset hälytyskellonsa kilisemään.

”Asiaan liittyy tähtien tulkintaa ja muuta mukavaa. Haha. Joueran sanojen mukaan… ’Metru Nuin alamaailma tuntee kyllä sadun Punaisesta Miehestä’. Ihan kunnon okkultistikamaa!”
”Voitko mennä asiaan?”
”Jessus, kylläpäs sitä ollaan tänään kärsimättömiä. Hyvä on, tässä tulee. Oikeaan tunnelmaan virittymiseksi sulje silmäsi… ja kuvita sanani mielikuvituksellasi.”

Taukohuoneen ylle jäi leijailemaan virittynyt hiljaisuus, kun Visokki avasi silmänsä. Tarina, jonka Makuta Nui oli hänelle kertonut, oli herännyt eloon kuvina, ääninä ja tuntemuksina, jotka kummittelivat tyhjyyttään kumisevan tilan yllä.

”Mitä… tuon pitäisi tarkoittaa minulle?” Visokki lopulta kysyi.
”Mitä sinä haluaisit sen tarkoittavan?” Manu vastasi. ”Tahdoit kuulla, mitä tiedän Punaisesta Miehestä. Kerroin, mitä tiedän Punaisesta Miehestä.”
”Tuo on vain joku tarina. Mitä tarkoittaa, että hän väittää olevansa joku satuhahmo?”
”Nii-in, sitä minäkin olen tässä pähkäillyt. Jos Punainen Mies on sitä, mitä väittää olevansa, millaisia seurauksia sillä on? Maailman ei kuulu päättyä vielä… ellei sitten kaikkia muita ennustuksia ole tulkittu väärin! Tarkoittaako se sitten, että Punainen Mies on etuajassa? Ja missä helvetissä on Kohtalon Airut? Miksi se on vaihdettu johonkin Syvään Nauruun? Ottaisin mieluummin kivan kultaisen jäbän.”

Jotain oli selvästi tapahtunut, koska Visokki sai itsensä jälleen liikkeelle. Hän kiepsautti itseään ympäri sohvalla niin, että hänen katseensa osoitti pöydällä puhuvaa banaania kohti. Hänen etujalkansa roikkuivat sohvanreunalta ja hän heilutteli niitä hiljaa miettiessään, mitä edes kysyä.

”Sinä tunnut ottavan tuon ennustuksen aika vakavissasi.”
”Kuulostat skeptiseltä. En ole yllättynyt, koska menit ja katsoit siihen hiton aurinkoon.”

Pihtihampaiden välistä pääsi pahaenteinen surahdus. Oliko se naurua vai raivoa, Visokki ei ollut itsekään aivan varma.
”En minä tiedä, onko tässä vain siitä kyse. Minulla ei ole ikinä ollut kotikylää ja turagaa kertomassa, mitä uskoa. Tai… ehkä ketään tai mitään muutakaan kuin se sydän.”
Ja nyt myös yönmusta tähti hänen taivaallaan, joka ei ikinä mennyt pois, lisäsi hän mielessään.

”Minullakaan ei kieltämättä ollut omaa turagaa kertomassa, mitä uskoa. Mutta, yllättävää ehkä, sitä ei kaipaa hirveästi, mihin uskoa, jos tietää. Sitä se totuus tuppaa tekemään, tappamaan uskon. Ja se kai Avdenkin ongelma oli. Mutta sanotaan nyt vaikka, että tietojeni puolesta minulla on hyviä perusteita uskoa, että tällaisia juttuja ei kannata sivuuttaa ihan täytenä hölynpölynä. Se onkin sitten asia erikseen, miten iso osa näistä jutuista on todella tapahtuva. Omasta puolestani en ihan pidä siitä ’langenneiden enkelten varjojen pois häätämisestä’. Pärjäisin ilmankin.”

”Lisäksi… tämähän… on aivan käsittämättömän isoa! Miksi ihmeessä sinä et kertonut tätä aiemmin?”

”No”, makuta maiskutteli jälleen. ”Olisiko edes Koneeseen astumista edeltävä Visokki uskonut tätä? Veikkaanpa vähän, että ehkä ei! Sinä olet sillä tapaa rationaalinen, että olisit kuitannut tämän hölynpölynä jo ilmankin tuollaista apatiaa!”

Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Manu oli siinä. Hän antoi tarinan upota hetkeksi taas mietteisiinsä. Palaset yhtyivät Visokin päässä, mutta ne tuntuivat yhä liian isoilta ymmärrettäviksi.

”Kuusi ritaria”, Visokki mietti ääneen. ”Ne hänen kuusi hirviötään?”

”Niinhän sen voisi helposti tulkita. Täytyy myöntää, etten ole nähnyt kaikkia kuutta samassa paikassa. Tai edes kaikkia kuutta yksittäin… Mutta en tiedä, jos heidän oli tarkoitus valmistella maailma Punaiselle Miehelle, onko homma muka sitten jo valmis? Tai ehkäpä tulkinta on väärä, ja kuusi ritaria ovat jotain muuta kuin Punaisen Miehen nuket. Mutta mitä sitten? Ja joko ne tulivat ja menivät?”

”Entäs sitten se paratiisi, johon hän johdattaa oikeaoppiset… onko se… se hänen unensa? Verstas, sanoit.”

”Jotkut nihilistisimmät ovat tulkinneet paratiisin tarkoittavan vain Punaista tähteä, mikä vihjaisi, että Punainen Mies vain tappaa meidät kaikki. Aika kurjaa! Mutta mitenkäs sitten erottelet syntisten ja hurskaiden välillä, jos kaikki vain pääsevät paratiisiin? Noh… joka tapauksessa ei kuulosta todennäköiseltä, että minua sinne päästettäisiin.”

Se, että Visokki kuunteli itse Suuren hengen enkelin mietiskelevän uskonkysymyksiä, tuntui hänestä vain hieman vähemmän surrealistiselta kuin se, että hän kuunteli banaanin mietiskelevän uskonkysymyksiä.
”Sinä saat hänet kuulostamaan vielä vaarallisemmalta kuin pelkäsin. Ei hän kyllä ole ikinä puhunut mistään vääräoppisten tuomitsemisesta. Mutta se, mitä hän tekee, on kyllä aivan pelottavan suurta.”
”Onko hän puhunut siitä, että joku ei mahtuisi hänen narratiiviinsa? Jääkö joku hänen tarinansa ulkopuolelle? Ehkäpä Verstas ei toivota tervetulleeksi ihan ketä tahansa.”

Makutan sanat olivat isompia ja pelottavampia kuin Visokki oli nyt valmis vastaanottamaan. Mutta toisaalta… ne antoivat toivoa. Ne saivat hänet uskomaan, että oli kaiken aikaa ollut mahdollisuus, että Avde todella oli vain hullu, paha ja väärässä.

”Enkeleitä. Demoneita. Mielikuvitusmaailmoja. Profetioita. Paratiiseja. Maailmanloppu. Mitä minun elämälleni on tapahtunut?”
”Siihen on tullut vähän lisää jännitystä?”
”Sitäkö tämä sinulle on?”
”Eikö sinussa ole jäljellä edes sen verran tunnetta, että maailmanloppu vähän jännittäisi, jos se katsoisi sinua silmiin? Kultaseni, kultaseni, ehkäpä sinä olet meistä kahdesta se akuutimmin henkisen tuen tarpeessa oleva.”
”Minä olen varautunut jo aika monta kuukautta siihen, että minun oma maailmani voi loppua hetkenä minä hyvänsä! Anteeksi, jos en osaa ihan käsitellä sitä, mitä se voi tarkoittaa koko muulle maailmalle. Ja sitä paitsi… ei tuo kuulosta uskottavalta. Tuo kuulostaa liian isolta ollakseen totta.”
”Hmm, aivan. Ehkäpä se on esimerkiksi… unta?”

Se oli sana, joka sai Visokin nielemään jokaisen vastalauseen, jonka hän oli etukäteen muodostanut.
”Sinä tunnut oikeasti uskovan, että hän ehkä pystyy siihen. Vai haluatko sinä vain jännitystä elämääsi?”
”Mitä minä tein, kun Punainen Mies oli kukistettu? Sinä itse näit oman mielipiteesi aiheesta aivan äskettäin jonkinlaisena unena.”

Visokki ei vieläkään oikein halunnut vastata siihen. Pahinta oli, että jokin täytti hänet taas. Jokin sairas, mielipuolinen nälkä, joka puski jopa kaiken ylitse vyöryvän apatian yli. Edes hetkeksi.
”Hyvä on. Sait minut kiinnostumaan tästä.”
”Kysymys kuuluukin… jos Avde voi olla legendan Punainen Mies, kannattaako hänet aliarvioida vastustajana? Minusta kuulostaa ehdottomasti terveellisemmältä olla tekemättä niin. Mutta en voi kieltää, etteikö minuakin ihan vain myös kiinnostaisi suunnattomasti!”

Visokki laskeutui alas sohvalta ja katsoi ulos ikkunasta. Syyspäivä oli kääntymässä iltapäivää kohti, mutta valoa riitti vielä mittaamattomasti. Elämän ääniä oli niin paljon. Kaikki se kalpeni kysymyksien tulvalle, joka sinkoili hänen päässään. Tawan sanat toistuivat sen kaiken keskellä.

”Pitäisikö sinun kuitenkin… levätä välillä?”

Ei hänellä ollut aikaa.
Jos hän pysähtyisi, kuilu saisi hänet kiinni.
Harhautuksia. Jotain harhautuksia oli pakko keksiä. Makuta Nuin järjetön mysteeriajelu ei voinut olla niistä huonoin.

”Sinä sanoit, että jokin ei aivan täsmää. Tarinassa on Kultainen Soturi mutta ei Syvää Naurua. Onko tämä se, missä saamme hänet valheesta kiinni?”

”Hm, noh”, Manu vastasi. ”Ei välttämättä. Hän ei ole missään vaiheessa sanonut olevansa juuri tuon legendan Punainen Mies. On olemassa myös vaihtoehtoinen versio. Osaatko arvata, keneltä lähdemme sitä seuraavaksi utelemaan?”
”Athisteilta”, Visokki sanoi salamannopeasti. ”Sinä sanoit siitä. Silloin kun pullistelitte Rakentajan kanssa aivojenne koosta.”
”Hei! Minun aivoni ovat tällä hetkellä ihan tosi pienet!”
”Miten sinä edes istutit ne banaa-… katso, mitä sait minut tekemään? En minä oikeasti halua kuulla.”
”En ole vakuuttunut! Mutta siinä et ole väärässä, että athistit ovat meille selityksen jos toisenkin velkaa. Ja niiden olisi nyt parempi alkaa laulaa. En aio sietää… hupsuttelua.”
”Tuota sinä et kyllä usko itsekään.”
”Lähdetäänkö kuulustelemaan? Ketään ei tarvitse edes kiduttaa, jos et tahdo.”

Visorakin pihdit nappasivat banaanin hedelmäkorista otteeseensa. Visokki kipitti ulos taukotilasta nopeammin kuin ehti kyseenalaistaa ja puski oven auki tieltään. Sielunlähde, kaupungin temppelien keskus, sijaitsi toisella puolella jokea, pitkän kävelyn päässä. Se tuntui parhaalta paikalta aloittaa. Visokki muisti etäisesti kuulleensa tuoreen athistikappelin perustamisesta.
”Minä en ole sitten aivan vieläkään vakuuttunut, että mikään versio tästä legendasta on totta. Mutta olet nyt huijannut minut tähän mukaan joka tapauksessa.”

”Sillä, mikä on totta, ei taida hirveästi olla Avdelle väliä”, vastasi banaani. ”Väliä on vain sillä, mikä ei ole valhetta.”

Tuo Mies Punainen

Kuka on ”Punainen Mies”?

”Punaisen Miehen” legenda nousee kerta toisensa jälkeen esille, kun ennustuksista vanhimpia kaivellaan Suuren Hengen valon hylkäämistä kirjastoista ja arkistoista. Moderni matanuistinen teologia on viimeistään Turaga Dumen ohjastaman Uljaan-Uuden-Suunnan myötä hylännyt legendan osana laajempaa uskonkaanonia. Niissä piireissä, missä se tunnetaan – jotka ovat yhä harvalukuisempia – se nähdään enää vain harhaoppisena suuntauksena, jonka tarkoitus on horjuttaa Mata Nuin oikeuttamaa maailmankuvaa. Punaisen Miehen myytti puhuu muutoksesta, joka on täysin ristiriidassa Suuren Hengen hyveiden kanssa – täydessä tasapainossa olevaan maailmaan ei mahdu mytologian ennustamia suuria mullistuksia. Silti jopa Metru Nuilla ajatuksella on ollut seuraajia, joiden mukaan Punaisen Miehen legendassa tiivistyy Kohtalon suurempi suunnitelma luomakunnalle.

Myytin eri variantteja ilmenee myös joissakin eteläisissä pienemmissä uskomuksissa ja lahkoissa. Useampi alkuperäislähde antaa ymmärtää, että jopa etelän Athin uskon pyhiin kirjoituksiin lukeutuu oma tulkintansa hahmosta. Valitettavasti monien Mata Nuin maailmankuvan vastaisten kulttien lailla athismin koko opin ydin on salattua kaikilta paitsi korkea-arvoisimmilta soturimunkeilta. Täten siitä, miten he suhtautuvat myyttiin, ei ole juuri varmaa tietoa. Mata Nuin maailmankuvan vastustajina athistit on kuitenkin helppo kuvitella ottamaan vastaan ajatuksia, jotka perustavanlaatuisesti sotivat asioiden luonnollista järjestystä vastaan. Athismin kirjoon laskettavat atheonistiset lahkot käyttävät Punaiseen Mieheen verrattavia hahmoja huomattavasti selkeämmin omassa symboliikassaan, vaikka yhteys ei ole aivan sataprosenttisen varma.

Varhaisimpana ilmentymänä sanaparille pidetään vanhan mataian sanaa toishi, joka ei ole terminä täysin yksiselitteinen – värin lisäksi sanan alkuosa voi kuvastaa muutakin. Sanan toi etymologinen pohja juontuu samasta juuresta kuin elementaalisen tulen ilmaus ta. Yhtä lailla yhteydestä Punaiseen tähteen, initoihin, Kohtalon tähteen, on luettavissa ’kohtalo’ eräänä sanan merkityksenä. ’Punainen’ on kuitenkin vakiintunut käännöksenä, koska sitä pidetään luontevana parina myytissä hahmolle kuvailluille sinisille kasvoille, kua-kanohi.

Vielä suuremman keskustelun kohteena on kuitenkin sanan jälkimmäinen osa, shi. Vakiintunut käännös ”mies” vastaanottaa paljon kritiikkiä muutamasta syystä: näistä ensimmäinen on se, että vanha mataia ei modernin matoranin tavoin sisällä sukupuolipainotuksia. Mytologisen hahmon miehinen koodaus on perusteltavissa eräällä myytin versiolla, mutta tulkinta ei ole suinkaan ainoa laatuaan. Yhtä lailla sanalle voisi lukea vaikka krikcitiläisen ei-binäärisen koodauksen, tai ei sukupuolitusta laisinkaan.

Jos sukupuolitus riisutaan kokonaan pois, jää jäljelle ainoastaan sanan vanhempi merkitys: ”lapsi”.

Punainen Mies

Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan?
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista?
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa?
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa
Kuulapsi. 14.11.

Allegro

Feterra-asema

Sheelikalla oli kiire.

Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.

Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.

Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.

”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.

”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”

Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.

Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.

Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.

Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.

Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.

”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”

Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
”Hän ei tiedä Umbrasta.”

”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”

Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”

Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”

Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”

”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.

”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”

Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.

”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”

Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.

Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.

Allegro

Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.

Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.

Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.


Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.

Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.

Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.

Kello tikitti.


Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.

”Valottuni. On aika herätä.”

”… ZMA?”
Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.

Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.

”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”

Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.

Arstein pudisti hitaasti päätään.
”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”

Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.

”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.

Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.

”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.

Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”

Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.

Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.

Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.

Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.

Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”

Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.

”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”

Umbra vain nyökkäsi.

”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”

Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.

Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.


Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.

Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.

Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.

”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.

”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”

”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”

Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.

”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”

”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”

Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.

”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”

”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”

Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.

”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”

”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”

”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”

Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.

”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.

Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.

”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”

”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.

”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”

Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.

Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.

Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.

”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”

”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”

”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”

He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.

”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”

”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.

”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”

Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.

Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.

”Hyvää iltaa, Avde.”

”Samoin, Zorak.”

”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”

”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”

Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.

”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”


Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.

Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään.
Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.

Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.

Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!

Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.

Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.

Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.

Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.

Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.

Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.

Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.

Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.

Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.

Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.

Feterra kääntyi laitteensa parista.

”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”

Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.

Hänen oli pakko kysyä.

”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”

Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”

”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”

Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.

”Vastaus: Kyllä.”

”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”

Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.

Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.

Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.

Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.

Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.

Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.

Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?

Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.

Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.

”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.

Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.

Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.

”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.

Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.

Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.

Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.

Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.

”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?

Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.

Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.

MAKUTA ON

Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…

Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.


Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.

Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.

Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.

”En muistanut, kumpaa suosit”, Zorak myhäili, ”mutta muistin kyllä, että nautit valinnoista.”

Avde hymyili hieman.
”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.

Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.

Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.

”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”

Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.

”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”

Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”

Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.

”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”

”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”

Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.

”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”

”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”

”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.

”Kun ensin vain saatte valon toanne.”

Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”

”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”

Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.

Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.

”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”

”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”

”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”

”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”

Zorak naurahti koppavasti.
”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”

Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?

Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.


Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.

Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.

Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.

”Mitä on piilossa?”

Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.

Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.

Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.

”Onko joku piilossa?”

Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.

Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.

Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.

Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.

Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.

Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.


Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.

Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.

Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.

”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”

”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.

”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”

”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.

”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”

Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”

”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”

Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.

”Sinun lisäksesi, tietenkin.”

Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.

”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”

”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”

Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.

”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”

Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.

”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”

Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.

”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”

Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.

Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.

”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”

”Odotitko muuta, rakas Avde?” Zorak kysyi ristien kätensä.

”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”

Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.

Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.

”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”

Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”

”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”

”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”

Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”

Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”

”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”

”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”

Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.

Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?


Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.

Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.

”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.

”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”

”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”

”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.

”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.

”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.

Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.

Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.

Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.

Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.

Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.

”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”

”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.

”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”

”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.

Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.

”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”

Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.

Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.

Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.

Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.

Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”

”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.

Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.

Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.

Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.

Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.

”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”

Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.

”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”

Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.

Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.


Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.

Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.

Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.

”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”

”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”

Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”

”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.

Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”

”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.

”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”

”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.

”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”

”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”

Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.

”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”

”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”

Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.

Ei… ei kai…

Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.

Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.

Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.

”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.

Skakdin hymy ei säröillytkään.
”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”

Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”

”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”

”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”

Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”

Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”

Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.

Rakkaus, Avde.”

Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.

”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”

Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.

”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
Kapellimestari pysähtyi aloilleen.

”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”

”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”

Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.

”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”


”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”

Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.

”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”

Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.

Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.

Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.

”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”

Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.

Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.

Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.

Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.

Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.

Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.

”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.

”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.

Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.

”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.

”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.

Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.

Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.

Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.

”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”

Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.

Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.

Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.

Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.

”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”

Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.

”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.

”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.

Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.

Sheelika teki päätöksen.

Hän ja Umbra suutelivat.

Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.

Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.

Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.

Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.

Jotain… jotain oli pakko keksiä.

Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.


Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.

”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”

”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”

Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”

”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”

Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”

Zorak kääntyi.
”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”

Avden ilme oli täysin neutraali.
”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”

”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”

Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”

Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.

”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”


Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.

Pois hänen luotaan.

Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.

Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.

Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.

Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.

Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.

Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.

Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.

”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.

Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.

”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”

Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.

He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.

”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”

Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.

Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.

Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.

Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.

Ranta

”… ehtoota”, matkalainen lausui epävarmaan sävyyn.

Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”

Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.

Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.

Tappotahti

”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä. Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”

”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”

”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…

Tappotahti

Hetki muistotilaisuuden jälkeen

Puinen ovi kolahti kiinni nazorakin takana.

Oma huone… viimeinkin rauhassa…

Kelvin nojasi selkänsä huoneensa ovea vasten. Hänen täytyi hengittää hetki syvään, ennen kuin alkoi napittamaan takkiaan auki. Hän antoi sen valahtaa laiskasti lattialle. Ajatus takin nostamisesta takaisin naulaan tuntui Kelvinistä juuri nyt yhtä raskaalta kuin vuoren kannatteleminen.

”… ja siis sitten se, katsos, vain otti ja lähti Ritareineen, kun ilmeisesti nerokas uusi luomukseni ei sitten ollut ihan sen kaltaista viisautta kuin hän oli etsimässä. Mikä moukka! Ja Kepe kutsui häntä ’Profeetaksi’. Pah! Ei ole, kuule, profeettaa nähnytkään. Ei minkäänlaista visiota!”

… tai niin rauhassa kuin näin pystyi olemaan. Manu oli hänen äkillisestä poistumisestaan johtuneen lyhyen närkästymisen hetkensä jälkeen ruvennut selittämään hänelle siitä, mitä oli kuullut tieteilijä-toalta.

”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”

Kelvin nosti uupunein liikkein kätensä niskansa taakse ja naksautti kanohinsa kiinnitysremmin auki. Volitak putosi kolahtaen lattialle lierihatun seuratessa perässä. Vasta nyt Kelvin tajusi kuinka hengästynyt hän olikaan. Hän kohotti kumihanskan peittämän kätensä rinnalleen ja puristi.

”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään!”

”…mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon.”

”Ja ilmeisesti se jäbä sitten meni sieltä suoraan murhaamaan minun kyläläisiäni!” Manu jatkoi. ”Voitko kuvitella! Ei minkäänlaista selkärankaa. Ja niillä oli vielä aika hyviä treidejä! Kauan niitä sai grindata – satoja tunteja upotettu vaihtotalouteen! Ei sillä, että minä olisin hävitystä silloin huomannut, kun oli parempaakin tekemistä, mutta näin Kepe kertoi tapahtuneen. Kyllä minä häntä uskon. Ja totta kai se pistää vihaksi. Ihan vain periaatteesta; olisivat ne varmaan kuolleet muutenkin, jos ei kylmään niin sitten vaikka nälänhätään tai johonkin. Tohungat kuolevat aina johonkin. Kävelevät vahingossa laavaan tai kaktuksiin tai jotain. Tai sitten tulee jotain ryöstäjiä jostain jalkajousineen ja kirveineen ja tappavat kaikki, kun silmä välttää. Helvetti soikoon!”

”Minä en luota sinuun, tutkija. Mutta nainen, joka sinut jäseneksi otti, luottaa… ja seuraisin häntä helvettiin asti.”

”Jos pettäisit vähäisen luottamukseni, lopettaisin sinut luodilla.”

Kengät kopsahtelivat puulattiaa vasten. 273 hoiperteli seinän viereen ottaakseen siitä tukea, ja oli vähällä kaataa aamulla siihen asettamansa peilin. Hän hengitti raskaasti. Hänellä oli kamala olo.

”En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi?

”Jos pettäisit hänen luottamuksensa, en olisi niinkään armollinen.”

Ja yhä vain hän kuuli makutan raivostuttavan pölinän päässään.

”Mutta ilmeisesti tämä ’Profeetta’ sitten luuli pitävänsä hallussaan Nimdan sirua, ja teki sitten olemassa olemattomalla sirullaan taikamaailmassaan taikajuttujaan, kunnes tajusi, ettei sirua ollutkaan, ja kaikki romahti tai jotain. Mutta tämä liittyy yhteen toiseen juttuun, josta sinä et varmaan niin hirveämmin välitä, uskon. Mutta ei kait siinä, jos tahdot kuulla, niin kyllähän minä mielelläni näistä jutustelen!”

Kelvin nosti kätensä vatsalleen ja oksensi lattialle.

”…” Manu totesi.

Yööörgh!

”… hyäärg! Köh! H-hitto…”

”… öhm, poikaseni, oletko ihan kunnossa?”

”Teit siis aseita? Kenties meidän tappamiseksi?”

Oksennus ryöpsähti taas nazorakin suusta. Vatsanesteen mukana lattialle valui Kahviossa syödyn kolmioleivän sulamattomat jäänteet. Nazorak yski ja köhi ja oksensi taas. Hän lyyhistyi polvilleen samalla, kun hänen selkänsä painui kaarelle.

”… olen aika varma, että ylenanto ei ole täysin terveen nazorakin normaalia käyttäytymistä. Ehkä meidän pitäisi käydä taas mutka sairasosastolla?”

Kelvin yski kivusta. Hän kakoi ja haukkoi katkonaisesti henkeä. Hän yritti pidätellä yökkäysrefleksiä, mutta lopulta oksensi taas – tällä kertaa suoraan hameen peittämille polvilleen.

”Köh… helvetti! E-ei tämä ole mitään-” nazorakin henki pihisi. Lukuisat pahan olon sykähdykset kuristivat hänen kurkkuaan. Viides yökki jäi kuitenkin tulematta.

Hän istui hetken polvillaan tasaten hengitystään. Kelvinin koko keho värisi puistatuksesta. Aivan kuin hänen kurkkunsa läpi oltaisiin lyöty tikarilla sisältä päin. Lopulta Kelvin avasi silmänsä, ja laski katseensa siihen sapen katkuiseen sotkuun sylillään, joka para-aikaa valui hänen reisiään pitkin lattialle.

”… ei… ei… eiiih!” nazorak sihisi epätoivoisesti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkeihin.

”EI HITTO!!”

Nazorak syöksähti seisomaan. Hän riuhtaisi hameen päältään ja läimäytti sen lattiaan kuin märän rievun. Hän sihisi ja sadatteli raivosta. Hän tarttui tuntosarvistaan ja raastoi niitä päästään. Kuului kumea kolahdus, kun nazorak potkaisi maassa maanneen naamion huoneen toiseen päähän. Hänen hengityksensä kiihtyi taas.

… kaikki! Kaikki menee aina päin HELVETTIÄ!! Saatana! Hitto!

”Ikävä kuulla, että olet tuota mieltä”, Manu vastasi varoen Kelvinin ajatukseen. ”Onko mitään, mitä voisin tehdä asialle?”

Tiedemies huohotti. ”Mi-miten sinä muka voisit!? Hame on pilalla – hyi helvetti mikä haju!”
”No en ehkä ihan konkreettisesti tähän kyseiseen hameongelmaan osaa tarjota ratkaisua. Mutta että kaikki menee päin helvettiä? Ehkä osan siitä voi korjata.”

Ei, ei se ollut niin yksinkertaista. Hame oli pilalla. Hänen valeasunsa oli vajaa, pilalla! Nyt hänen lajinsa voitaisiin tunnistaa hänen jaloistaan. Kaupunkilaiset saisivat tietää, että hän on nazorak, heidän murhaajansa!

”Ja asiahan ei minulle kuulu, mutta älä liikuskele ilman mekkoa ja naamaria.

Paitsi jos haluat myrkkyveitsestä.

Kaltaisiasi ei juuri nyt kaivata.”

Kuka tahansa voisi tuomita hänet. Klaanilaiset suuttuisivat hänelle. Kukaan ei enää koskaan puhuisi hänelle kunnioittavasti… ei, pahempaa. Hänet voitaisiin tappaa.

”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet satuttavat vielä yhtäkin ystävääni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa!”

Miksi hänen piti olla tällainen farssi! Oksentaa nyt suoraan ITSENSÄ PÄÄLLE! Hyi hitto! Miten säälittävää!

Idiootti
Kehari
Aivovammainen

Ehkä hänet oltiin tuomittu epäonnistumaan. Kaikki hänen pinnistyksensä oli kohtalon kosminen mahti säätänyt valumaan hukkaan.

Se
On
E p ä p u h d a s!

Manu yritti puhua, mutta Kelvin ei pystynyt keskittymään tämän telepaattisiin sanoihin. Hän nosti kätensä ohimoilleen. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Kelvin huojui peräseinälle ja lyyhistyi takaisin istumaan.

Ehkä niin oltiin tarkoitettu. Hänhän oli epäpuhdas. Rikkinäinen ratas. Virhe, jota ei kuulunut olla olemassa. Tilan hukkaa…

”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä…”

Hahaha… jäätutkija. Nazorakien tiedeyhteisön kärkeä… mikä vitsi!

Tyhmä Epäintellektuelli
Jälkeenjäänyt

Ei hän ollut yhtä älykäs tai edes taitava kuin muut. Hän oli hädin tuskin päässyt kanditaatin tutkinnostaan läpi! Kandi oli jäänyt viimetinkaan, ja 273 oli viettänyt kaksi viimeistä viikkoaan nukkumatta. Hän oli päässyt läpi pelkästään professorin armosta. Tämä olisi voinut pudottaa hänet halutessaan…

Älä näytä että et osaa

Parempi olla hiljaa, kun ei mitään mistään tiedä

Hän oli mokannut lukemattomia kokeita! Yksinkertaisia tehtäviä. Nolannut itsensä kaikkien edessä! Nolo Nolo
Silloin kerran hän oli jäätynyt puhujapenkkiin, unohtanut sanansa, koko virnuilevan koulun edessä! Kukaan ei varmaan ottanut häntä vakavasti. Kaikki olivat vain katsoneet hänen virheellistä väriään, ja koko hänen kankea olemuksensa oli vain myötähäpeällistä heijastusta siitä!

”Anteeksi jos kysyn, mutta kuka päästi vääräsilmän labraan!?”

”273! Hei, sovitaanko niin, että me emme sitten ole pari koulun tansseissa…”

Ruma Läski

Minä voisin pyyhkiä murheenne pois…

Mitä tuollaisella tekee? Ei se kuitenkaan sinulle sovi…

… luovuttakaa toukkaparka minun osastolleni.

Eli miksi edes yrittää? Aina oli olemassa joku häntä parempi, häntä viisaampi, häntä älykkäämpi. Kaikki, mitä hän tekisi, pystyisi joku tekemään sata kertaa paremmin. Se oli vain tilastollinen tosiasia. Miksi edes vaivautua, jos lopputulos tulee kuitenkin olemaan paskaa.

Kannattaa luovuttaa heti kättelyssä
Pieleen se kuitenkin menee
Nolaat itsesi
”Päivää, arvon Lumihiutale.”

Vihreät silmät polttivat hänen selässään kuumempina kuin Pintaa korventavat auringot. Minne ikinä hän katseensa käänsi, siellä vastasi joku tuomitseva katse tai ivallinen virne.

”Haha! Olisit ajanut päältä!”

”Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan…

”… ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä…

”Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot.”

Voi, kuinka tyhmä hän oli ollut uskoessaan katkeran sotilaan sanoja. Miten typerä…

”H-hei! Et palauttanut vielä t-t-taskumattiahni!”

”Tuon sen sinulle illalla. Lupaan sen.”

Ja millainen ystävä hän oli. Hän ei sitä usein tahtonut ajatella, mutta todennäköisesti Juippi oli kuollut. Kuollut tai Arkkiagentin vankina. Tästä hän ei pystyisi pakenemaan. Tätä tultaisiin käyttämään 273:a vastaan. Tätä kidutettaisiin ja aivopestäisiin kunnes tämä kertoisi kaiken, ja kaiken kerrottuaan keksisi vielä lisää!

Kätöset nuo siniset poistavat kielletyt ajatukset

”Onko sulla röökiä?”

”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?”

”Voi luoja, tuo sinun ystäväsi kuulostaa tosi tylsältä!”

Oliko Juippikaan koskaan välittänyt hänestä? 273 muisti hänen hymynsä, hänen naurunsa, tyhmät juttunsa. Oliko nekin ollut vain esitystä? Miksi työläinen pitäisi tiedemiehestä?

Noh,
kyllähän esimiehen kanssa veljeilystä hyötyi
vaikka tämä olisikin kehari…

Tylsistytät muita Kukaan ei huomaisi vaikka katoaisit maan päältä

”Mitä hyötyä sinusta on ollut Klaanille ylipäätään? Ehkä nyt olisi aika olla hyödyksi! Muista, että adminit luottavat sinuun.”

Ehkä hänen pitäisi vain kadota Klaanista tai koko saarelta. Ei kukaan kaipaisi häntä. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa. Hänestä ei ollut enää hyötyä. Kukaan tuskin huomaisi, jos hän vain katoaisi.

”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”

”Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”

Kelvin painoi kätensä Matoron sykkivää kaulaa vasten. Veri norui tämän sormien välistä samalla, kun toan pulssi voimistui. Kelvin painoi kaikin voimin haavaa, mutta hänen kätensä liukuivat verisellä iholta.

Et pysty siihen
Mokaat aina
”LIIKETTÄ!”
”Mitä, onko 273 kanohinnuolija!?”
”Kelvin, jatka painamista!”

Matoron syke pysähtyi. Tämä oli jo kuollut.
Hänestä ei ollut edes pelastamaan vihollisen henkeä.

Luuseri!
Nolla!
Virhe!
”Lumipallo!”
”Lumipallo!”

”Miten Kuningatar on voinut edes synnyttää jotain tuollaista?”

Se on hauskaa, koska olen niin säälittävä nazorak

Täydellisestä komentajasta omassa oksennuksessaan kieriväksi luuseriksi.

”SINÄ, NAZORAK, OLET AINOA HEISTÄ, JONKA OTAN MUKAAN TÄYDELLISYYTEENI.”

EI, ÄLKÄÄ!

”MUTTA SINUAHAN MINÄ AUTAN. TÄTÄHÄN SINÄ HALUSIT, OSAKSI JOTAIN ITSEÄSI SUUREMPAA?”

273:n sormet napsahtivat poikki
Sininen veri vaihtui vihreään

”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
Tip, tip

”Turhaa. Täällä tunkeilijoilla ei ole paikkaa minne juosta, ei paikkaa minne piiloutua. Kaikki turha leikataan pois.”

”Ei sillä, että syyttäisin sinua syyttäisin sinua syyttäisin sinua sinua syyttäisin sinua…

Ruma! Ei kukaan kuitenkaan välitä

Jos vääntää tarpeeksi lujaa, voikohan vetää itseltään niskat nurin

hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!

Ja kaikki nauravat minulle…

”Mitä jos tekisit isänmaallesi palveluksen ja tappaisit itsesi?”

Jollei kykene loistamaan, miksi edes olla olemassa?

”Hei!”

”Hei!”

”Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?”

Kelvin havahtui viimein Manun ääneen.

”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!?”

”M-manu…?”

”Hei, haloo? Oletko kunnossa siellä? Tarvitsetko apua?”

Kelvin tajusi makaavansa kyljellään lattialla. Hän haistoi taas oksennuksen katkun.
”Minä… minä… ei minulla mikään… kaikki on kunnossa…”
”Nyt en ole ihan vakuuttunut…”

Kelvin kampesi itsensä tuskallisesti polvilleen. Hänen siniset silmänsä kiersivät huoneen läpi. Koko huone oli sotkussa. Ilma oli tunkkainen. Hänen ennen ihan tyylikäs hameensa näytti siltä, että titaani olisi käyttänyt sitä nenäliinana.

Kelvin hautasi kasvonsa häpeissään käsiinsä. Hänen hengityksensä pihisi edelleen.
”Minun… minun pitää siivota tämä. M-missä t-täällä on siivousko-komero?”

”Älä nyt vaihda aihetta! Mitäs kekkuran käkkärää? Söitköhän jotain pilaantunutta? Saitko ruokamyrkytyksen? Pitääköhän meidän käydä tekemässä valitus Kahvion palveluista?!”

”Ei hitto mennä. Anna olla.”

”Onko sinulla jokin parantumaton sairaus, josta et ole kertonut? Onko se tappavaa? Voinko tehdä asialle jotain?”

”Lopeta…”

”Vai onko se psykosomaattista? Pitäisiköhän sinua käyttää psykologilla? Tai psykoterapiassa! Tai psyko-jossakin. Mutta ethän sinä ole kyllä ollut edes mukana missään kovin psyykkisesti rasittavassa viime aikoina? Mistä tämä voi johtua…”

”OLE JO HITTO HILJAA!” Kelvin rääkäisi.

Nazorak pihisi voiden yhä pahoin. Hän puri hampaansa vihaisesti yhteen.
”Lakkaa esittämästä, että sinua muka kiinnostaisi! Kyllä minä olen huomannut, että sinä et välitä muista paskan vertaa! En minä sentään niin tyhmä ole! Minäkin olen sinulle vain astia! Mistä minä tiedän, ettet ole valmis uhraamaan minua niin kuin Arbouta?”

Seurasi pitkä hiljaisuus.

”… kuinka sinä kehtaat”, Manu miltein kuiskasi. ”Minä voisin valita kenet tahansa! Ja jos haluaisin, minä voisin ottaa sinun koko kehosi hallintaani ja sulkea tietoisuutesi pieneen laatikkoon, jonka voisin unohtaa aivojesi perälle kuin kasan vanhoja vaatteita! Minä en tarvitse sinua astiakseni. Ja silti minä olen yhä tässä, kuuntelemassa sitä, kun purat omia ongelmiasi ja traumojasi minuun. Ehei, ainoa syy, miksi sinä vielä edes kuulet ääneni, on se, että minä nimenomaan välitän.”

Kelvin puri hampaitaan yhteen ja tuijotti uhmaavasti seinää, yrittäen kuvitella makutan eteensä. Todellisesti tällä ei ollut mitään väliä: makuta näki nazorakin sisäisen maiseman eikä hänen kehonkieltään. Kelvin ei halunnut hävitä tälle taas verbaalisessa mittelössä.

Nazorak ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Hän hellitti puristamansa nyrkin ja päästi pitkän sihahduksen.
”… pahoittelen”, hän kuiskasi.

Valkoinen nazorak raahasi heikon kehonsa seinän viereen ja nojasi selkänsä viileää kiveä vasten. Hän painoi kasvonsa karkeaan seinään ja hengitti.Toivottavasti linnassa oli tarpeeksi paksut seinät, etteivät hänen naapurinsa olleet kuulleet huutoja. Häntä hävetti maata omassa oksennuksessaan. Hän ei pystynyt sanomaan mitään.

”Etkä pahoittele”, Manu tuhahti. ”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole oikeasti pahoillasi. Eikä siinä mitään, minä varmaan ansaitsen sen…”

”… onkohan minusta hyötyä retkellesi”, Kelvin alkoi kikattaa hysteerisesti. ”Hahaha… katso nyt minua. Hajoan lattialle, ennen kuin olemme astuneet edes kynnyksen yli. Ehkä viimeöinen särki minut täysin.”
”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”

Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…”
”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”

”Ymmärrän. Ehkä meidän… on syytä ottaa pari päivää kuitenkin ihan rennosti. Turha kiirehtiä reissuun, jos henkinen tilasi on kovin epävakaa. Mutta en minä alunperinkään sinua mukaani tahtonut siksi, että olisit… mitenkäs sitä sanotaan, ’paras mies hommaan’, vaan siksi, että olet kiinnostava.”

Lyhyen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu kiirehti jatkamaan:

”Enkä nyt siis väitä, että et olisi ’paras mies hommaan’! Tai että olisit ’mies’ ylipäätään. Lähinnä pätevyys on minulle toissijainen kriteeri.”

”Mhmm. Mikä minussa on niin kiinnostavaa? Se, että olen maailman ainoa ’hyvä’ nazorak?”

”Ha! En ole kiinnostunut niin triviaaleista asioista kuin ’hyvä ja paha’. Se, että olet juuri nyt Nazorakein Imperiumin vastustaja ja suhtaudut heidän propagandaansa kriittisesti, tekee sinusta sopivan keskustelukumppanin!”

Manu piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi.
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”

”Tuo kyllä kuulostaisi hyvältä”, Kelvin huokaisi. ”Minä vain, vain… tahtoisin unohtaa kaiken. Unohtaa edes hetkeksi… sodan, Juipin, Klaanin, nazorakit, 16765:n, 219:n, petokseni ja tulen toan mielen… kaiken sen. Kaikki virheet, joita olen elämässäni tehnyt.”

”Voisin saada sen tapahtumaan”, Manu sanoi tavalla, joka kuulosti lähinnä pahaenteiseltä. ”Saada sinut unohtamaan. Mutta haluatko sitä todella? Mitä me olemme, ellemme tekojemme summa, ja miten olisimme tekojemme summa muistamatta tekojamme? Jos unohdat tekemäsi virheet, osaatko olla toistamatta niitä?”

Kelvin mietti hetken. ”Niin… mitä me olisimme ilman tietoamme, identiteettiämme. Mutta se voisi olla todella vapauttavaa. Ei menneisyyden kantolastia, ei muistoja asioista joita häpeää. Voisi aloittaa uudelleen alusta. Jokainenhan sen on jo kerran tehnyt…”
Kelvin jäi miettimään asiaa, ei niinkään makutan tarjouksena vaan skenaariona.

”Virheet ovat paras tapa oppia. Ja käsittääkseni mukavat kokemukset pysyvät muistissa paremmin kuin ikävät. Jos elät tarpeeksi pitkään, kenties vain kauniit muistot jäävät.”

”Haha, niin. Älä huolehdi muistamisesta. Meillä torakoilla on pitkä muisti. Vähän turhankin pitkä…”

Kului hetki ilman, että kumpikaan sanoi mitään. Kelvinin tuntosarvet olivat jo turtuneet huoneessa leijuvaan löyhkään.
”Ehkä sinun olisi hyvä käydä pesulla. Kurjat Ö-tierin huoneet – ei edes omaa suihkua. Ihan perseestä tämä paikka. Noh, eiköhän käytävällä ole joku yleispeseytymistila lähihuoneiden asukkaille.”
”Mutta… minä sotkin valeasuni.”
”Älä siitä välitä! Jos joku vastaantulija katsoo sinua pahasti, muutan sen aivokuolleeksi vihannekseksi!”

Tämä sai 273:n hymähtämään. ”Miksei Klaani ole jo voittanut sotaa sinun avullasi?”
”Uuuh! Sekös olisi hyvä idea! Jos leviäisin nazorakein mielissä kuin Avden pikku loinen! Mitähän sitten tapahtuisi??? No, luultavasti Avde keksisi keinon estää minua. En ole kuningatar, joten en saa syödä kaikkia hänen nappuloitaan. Vielä…”

Hiljaisuutta kesti jälleen muutaman kymmentä sekuntia, ennen kuin Manu taas puhui.

”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?”
”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa. Sillä välin minulla on vähän asiaa Visokille, ja ehkä pari muuta juttua, mitä voin tehdä.”

”Okei… kiitos. Yritän saada itseni kasaan mahdollisimman pian. Kepen pajalla käynti saattaa tosin jäädä huomenna väliin…”

”Kyllä minä tekemistä keksin, ei se siitä ainakaan ole kiinni. Tee, mikä tuntuu hyvältä. Tai no, kannattaa varoa, ettei liian hyvältä. Sekin voi olla vaarallista!”


Kelvin väänsi suihkun hanan auki, ja kuuma vesi ryöpsähti hänen kasvoilleen. Ai että lämmin suihku tuntui hyvältä! Kelvin tunsi, että olisi voinut seistä suihkun alla niin kauan, että linnakkeen boilerista loppuisi kuuma vesi.

Ehkä hän ansaitsi tämän pienen ilon kaiken kaiken sen hulluuden jälkeen, mitä viimeinen päivä ja yö oli ollut…

Vesipisarat ropisivat kaakelilattiaan. Vaikka 273 ei olisi halunnut, hänen ajatuksensa harhailivat väkisin edelliseen yöhön

Rakentajan mieleen, loputtoman tyhjyyden kentille

sammuneeseen koneeseen

jossa rätisi yhä päällä pieni tietokone.

Kelvinin silmät revähtivät auki. ”Muistaa…”
”Hmm?” kuului kysyvä ajatus vaitonaisesta makutasta.
”Öh, ei mitään”, Kelvin sanoi tajutessaan mutisseensa ääneen. Hän jäi vielä maistelemaan sanaa…

muistaa…

Vielä seitsemän minuuttia

Komentajan silmät aukenivat.
Nuo kauniit, kellertävänvihreät silmät. Loistavammat kuin täydellisimmiksi hiotut peridootit.

Puhtaammat kuin kellään muulla.

Silmien katse alkoi kierrellä edessään aukeavassa näyssä. Harmaa, palanut maa ja suurkaupungin rauniot. Tykkien ja kiväärien tulisade. Savun ja metaanihapon katku tuoksui aurinkoin sarastaessa.

Komentaja hymähti. Kaikki sujui juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Miksipä ei olisi? Hän oli puhdas. Hän oli täydellinen.
Ja hän hallitsi tätä kaikkea.

Kenraali 273 nojasi poskensa hansikoituun nyrkkiinsä. Koppalakin lipan alta paljastuvilla kasvoilla oli vieno hymy.
Hänen valtaistuimensa kohosi SS-Rautasiiven avonaisella kannella aluksen korkeimmaksi kohdaksi. Hänen allaan levittäytyvä komentosilta kuhisi nazorak-upseereita orkestroimassa hänen tahdostaan todellisuutta. 273:n ei tarvinnut laskea katsettaan huomatakseen pikku nazorakin, joka liian isossa koppalakissaan kipitti hänen valtaistuimensa juurelle.
”Mein Führer! Taistelu on kääntymässä joukkojemme voitoksi! Murskaamme tuota pikaa vihollisen viimeisetkin joukot!” 274 kirkui innoissaan johtajallaan.

Komentaja nyökkäsi, mutta täydelliset silmät eivät haaskanneet vilkaisuakaan alempaan torakkaan. Hänen pihtihampaidensa virne leveni. ”Erinomaista…”

Heilauttaen ristityt säärensä alas komentaja nousi tuolistaan. Pitkien saappaiden korot alkoivat kopsahdella valtaistuinjalustan portaita alas. Nousevien kaksoisaurinkojen kajo sai komentajan mustan kellopelihaarniskan kiiltämään. Kaarevan panssarin alla pienet hammasrattaat ja männät sykähtelivät omistajansa sydämen lyöntien tahtiin. Komentajan pitkät tuntosarvet kaartuivat korkealle ilmaan kuin pirulla. Johtajaansa ihasteleva 274 tajusi viimehetkellä väistyä tämän tieltä. Hän tuijotti hetken ihastuttavan komentajan askeleita ja lopulta kipitti tämän perään

”HUOMIO!”
Huomatessaan kannelle astelleen kenraalin upseerit keskeyttivät välittömästi sen mitä olivat tekemässä. Kitiinijalat sipisivät, kun nazorakit ryntäsivät riviin kantta halkovan punamaton molemmin puolin. 273 astui matolle ja katsoi miten koko Nazorakein Imperiumin sodanjohto polvistui hänen eteensä. Kenraali hymähti.

274 pinkoi 273:n rinnalle varoen kuitenkin astumasta tämän hulppean viitan päälle. ”Mein führer! Vihollisjoukot ovat satimessa linnassaan! Siispä suosittelisin, että toinen ja kolmas pataljoona aloittaisivat salamaetenemisen vihollisen sivus-”

”Ei. Antakaa kaikille pataljoonille hyökkäyskäsky. Käskekää ilmalaivat pommittamaan kaupunkia ja ladatkaa Rautasiiven tykit. Emme anna vastustajalle armoa.”

274:n askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Upseerin kasvoille nousi ensin epäluulo, sitten kauhistus.
”… mu-mutta mein führer! K- koko armeija? Eikö se ole hieman li-liioiteltua? Ja silloinhan me myös… ampuisimme omia joukkojamme?”

Komentajan askeleet pysähtyivät yht’äkkiä. 274 kavahti taaemmas.
”Sotilas. Kyseenalaistatteko te minun käskyjäni?” 273 kuiskasi pehmeällä äänellään.
”E- en ti-tietenkään, mein führer! Te olette aina oikeassa! Minä välitän käskyn!”
”Toimikaa!” 273 sihahti.
274 kopautti kantansa yhteen, ja lähti kipittämään komentosiltaa toiseen suuntaan.

Kenraali saapui mahtavan sotalaivan kärkeen. Hänen mustavihreä viittansa hulmusi alhaalta puhaltavassa tuulessa samalla kun hän laski kätensä edessään olevalle kaiteelle.

Satoja metrejä alempana marssi massiivisen nazorak-armeija ainoana kohteenaan vihollisen viimeinen puolustusasema: raunioitunut linnoitus. Ruskeiden hyönteisten aalto lähestyi sitä joka suunnasta. Hyönteisjaloilla ryömivät tankit jyräsivät talojen sortuneiden perustusten yli raivaten tietä sadoille ja taas sadoille sotilaille.

Ja yläilmoihin kantautui sotilaiden huuto:

NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
Me Puhtaat

Sotahuudot – kaunan ja katkeruuden kirkaisut – yhtyivät tuhansien marssiaskelten täydelliseen sinfoniaan. Komentaja sulki silmänsä ja antoi äänen hyväillä hänen tuntosarviaan. Hän kuunteli sen tahtia, sen rytmiä. Ei, sen sykettä.

Hänen omaa sykettään. Ajatus nosti hymyn komentajan huulille.

273 ei koskaan ollut osannut kuvitella, kuinka haltioivaa se kaikki oli: seistä koko maailman yläpuolella, kaikkien pelkäämänä, kaikkien kunnioittamana. Voi, kuinka pitkään hän oli kaivannutkaan kunnioitusta. Ja sen hän viimein sai, kiitos absoluuttisen vallan, jota hän piteli sormenpäissään. 273:a värisytti kun hän mietti innoissaan, mitä kaikkea voisi tällä vallalla tehdä. Mitä hän voisi luoda? Mitä hän voisi kokeilla? Mitä hän voisi poistaa?

Komentaja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään levittyvää kaupunkia.

Niin, ja kukapa ei olisi haltioissaan siitä, jos pystyisi pyyhkimään vihollisensa maailmasta pelkällä sormien napsautuksella?

273 katseli näkyä samalla, kun suuret ilmalaivat alkoivat lipua hänen näkökenttäänsä. Kaksitasomuodostelmat kiisivät pilvien yllä. 274 selvensi kurkkuaan johtajansa takana. ”Arvon Kenraali, olemme valmiita aloittamaan täsmäiskun komennostanne…”
”Hyvä. Aloittakaa merkistäni.”

Upseeri kipitti kiireesti välittämään käskyn.

Neonvihreät silmät välähtivät. Hitaasti komentajan hansikoitu käsi kohosi, ja kynnekäs etusormi nousi osoittamaan edessä siintävää kaupunkia. Hän henkäisi syvään…

Ja sitten hän pyyhkäisi kätensä sivuun.

Korvia riipivä jyrähdys.

Rautasiiven komentosilta vavahti. Upseerit lensivät kumoon, 274 jysähti kantta vasten, mutta Kenraali ei horjunut. Sata valojuovaa halkoi ilman kohti kaupunkia, ja kuin hidastettuna Kenraali näki kuinka ne sukelsivat rakennuksiin. Kaupunki aloitti sortumisensa ennen kuin räjähdysten äänet kantautuivat nazorakin sarviin.

Tornit halkesivat kahtia ja vyöryivät tomupilvinä maahan. Teräspilarit napsahtivat kuin oksat. Betoni jauhautui takaisin hiekaksi. Lasi sirpaloitui ja satoi raekuuroina alas kaduille.

273 henkäisi syvään. Hänen henkensä värisi, ja hänen kehonsa läpi kulki lämmin väreily.

Ruskea hyökyaalto vyöryi romahtavaan kaupunkiin. Kiväärien happoammukset polttivat kaiken vielä elossa säilyneen. Sotilaat kokivat välittömän kuoleman jäädessään itse romahtavien talojen alle. Ilmalaivojen palopommit korvensivat jokaisen puolia katsomatta. Hyönteisten vuotama vihreä veri liittyi katuja kastelevaan virtaan.

”…Ha haha ha….

… Ahhah haha hah…

… Hahaahaha HAH!

AH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA HAH HAHHAA HAHA AHHAHHAA HAH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA HAH HAHHAA
HHAAA HAAHAHAA HAHAH HAHA HAHAHHAA HAH HAHAHA
HAHHAAH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA
HAA!

Kyllä! KYLLÄ! Kuolkaa!

KUOLKAA SAATANAN PASKAT!

MINÄ, JÄÄTUTKIJA 273, OLEN
PALANNUT TUOMITSEMAAN TEIDÄT VÄÄRYYKSISTÄNNE!
VALMISTAUTUKAA PALAMAAN HELVETISSÄ!!!

NYT, minä olen PUHDAS!
NYT, minä olen KAUNIS!

MINÄ OLEN
TÄYDELLINEN!

NYT MINÄ HALLITSEN TÄTÄ KONEISTOA,
ENKÄ LOPETA ENNEN KUIN
KOKO MAAILMA
KUMARTUU SUUTELEMAAN JALKOJANI!”

273 nojasi kaiteen yli ja huusi sielunsa kyllyydestä:

”KUOLKAA!”

Ja kaupungin viimeisetkin rakennukset sortuivat huudon saattelemana.

”Ahhah hah.. ha ha…”
273:n nauru vaimeni kikatukseksi. Hän peitti käsillään kasvonsa ja horjahteli taaksepäin. Hän ei pystynyt lopettamaan hykertämistään. Kannella ylös kömpivät upseerit katsoivat peloissaan maanista johtajaansa.

Kunnes joku laski kätensä hellästi tämän olkapäälle.
”Olet kaunis, valtiaani. Olet niin paljon kauniimpi, kun et enää pukeudu valheisiin.”

273 lopetti nauramisen kuin seinään. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta. ”Kuka. Uskaltaa. Koskea. Minua!?
Hän pyörähti ympäri ja kohotti kätensä lyömään. Hänen silmänsä suurenivat. Komentaja kangistui kauhusta. ”E-e-ei! Miten sinä olet täällä? Enhän minä…”

273:n katse osui hänen kohotettuun käteensä. Se ei ollut enää ruskea…

Se oli täynnä viiltoja.


Nazorak hätkähti ylös sängystään. Hänen sydämensä jyskytti niin että päässä kaikui. Kelviniltä kesti hetki tajuta olevansa omassa huoneessaan Klaanin linnakkeessa.

”Eikö painajaisten näkeminen kävisi sinulle jo aamureippailusta?” Kelvin kuuli suojelusenkelinsä mairean äänen päässään lausuvan zankrzoraksi. Kelvin tasasi hetken hengitystään.
”Manu. Pää kiinni…”

Valkoisen nazorakin kasvot vihertyivät. Oliko Manu myös nähnyt hänen unensa?
”Älä siitä huoli. Kuolevaisten unet ovat yleensä niin tylsiä, että vaihdan ensimmäisen minuutin jälkeen kanavaa”, Manu vastasi. ”Minulla on tarpeeksi hauskaa omissa unissani! Olin viimeistelemässä Mutranin suuren lauseen todistusta, jonka Kapura viime yönä niin röyhkeästi keskeytti. No, mistä näit painajaista?”

Nazorakin katse kiersi vielä epäuskoisesti ympäröivässä huoneessa. Aurinkoinvalo läpäisi vihreät verhot. Hänen takkinsa, hameensa ja kenkänsä odottivat yhtenä myttynä sängyn vieressä Juipin taskumatin kanssa. Hattu ja volitak peittivät työpöydälle levitetyt muistiinpanot Matoron proteesikättä varten. Kaikki tavarat olivat siellä, minne hän oli ne jättänyt mennessään nokosille.

Kelvin huokaisi syvään. Hän antoi kehonsa retkahtaa takaisin patjaa vasten. Häntä väsytti edelleen yön seikkailu.
”Se… ei se ollut painajaista. Se liittyi kai Koneeseen… en oikeastaan muista sitä enää…” Kelvin puuskahti.
”Jaa. Siinä tapauksessa on aika nousta. Meillä on paljon tehtävää ennen matkaamme!”
Nazorak huokaisi ja piilotti kuononsa tyynyyn. ”Äh, vielä seitsemän minuuttia…”
”Kelvin. Ylös!”

Tyynyn sisästä kantautui protestoiva sihahdus. Lopulta Kelvin sai kammettua itsensä ylös potkien jalkapiikkeihinsä takertuneen peiton pois jaloistaan. Noustessaan nazorakin katse kuitenkin osui vastapäisellä seinällä nojaavaan peiliin.

Kelvin juuttui katsomaan itseään.

Lättäkuono. Paksu, valkoinen kuori. Tyngät tuntosarvet. Läskit reidet.
Siniset silmät.

Nazorakin hampaat vääntyivät irveeseen ja hän käänsi katseensa äkisti pois. Hän tarttui peittoonsa, joka paiskautui pian äkkipikaisesti lattialle.

Manu oli hetken hiljaa.
”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
”Ahhaha!” Kelvin naurahti ääneen, aivan kuin Manu olisi kertonut hänelle huonon vitsin. ”Älä naurata…”

Kelvin huokaisi. Hän hautasi kasvonsa alempiin käsiinsä.
”Kyllä minä olen aina tiennyt, että olen lajistani vähäisin, ja että olen syntynyt epäonnistumaan. Eilen… minä vain… hetken kuvittelin toisin…”

”Että olin viimein täydellinen. Että… minä viimein riittäisin.”

”Jo riittää tuollainen turhanpäiväinen itsesäälissä rypeminen!” makuta tuhahti. ”Miksi olisit lajistasi vähäisin? Riittää mennä tuonne alakerran tyrmiin löytääkseen kaksi vähäisempää lajitoveriasi. Et olisi päätynyt siihen asemaan, missä olit ennen kapinaanne, jos et olisi lahjakas tieteilijäsielu. Ja kapinallinen on juuri sitä, mitä tämä sota tarvitsee. Sinä olet erilainen. Erilaisuus on kauneutta! Eivät tavan tallaajat osaa arvostaa nerokkuuttasi. Sinä olet heitä parempi, joten älä murehdi heidän merkityksettömistä pikku elämistään vaan keskity omaasi ja siihen, miten teet siitä paremman!”

”Se on vähän vaikeaa kun sen erilaisuuden vuoksi minua koko tieteilijäelämäni ajan HAKATTU PÄÄTÄ SEINÄÄN!” Kelvin karjaisi.
Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen hengityksensä sihisi terävien pihtien välistä. Makuta ei ymmärtänyt. Ei, miten tämä voisikaan ymmärtää…

Ennen kuin Manu ehti jatkaa, Jäätutkija huokaisi turhautuneena ja vaihtoi aihetta.
”Mitä kaikkea me tarvitsemme mukaamme? Kuinka pitkään olemme matkalla?”

”En rehellisesti sanottuna tiedä täsmälleen”, makuta vastasi pidettyään hänelle tavanomaista pidemmän tauon. ”Vietämme joitain päiviä etelässä, ja jos saamme riittävästi vihjeitä, kenties löydämme perille tuota pikaa ja pääsemme kotiin parissa viikossa! Kuinka usein sinun pitää syödä?”

”Hmph… sotilaat tarvitsevat ruokaa vain joka toinen päivä, mutta he kestävät pitkiä aikoja syömättä. Sama määrä saa riittää minullekin”, 273 huokaisi. Hän hieroi uupuneesti silmiään. Häntä alkoi hävettää että oli korottanut ääntään.
”Tarvitsen kunnon repun ja vesileilin. Huopa ja tulentekovälineet. Onko sinulla karttaa?”

”Ei, mutta tiedän, mistä saamme sellaisen!” Manu totesi hilpeästi. ”Niillä tärtäläispiraateilla on varmasti kartta, piraatteja kun ovat. Toivottavasti ne eivät ole kaikki kuolleet, monet niistä yrittivät paeta saarelta ja tulivat laivastonne upottamaksi.”
”Näen aika ison aukon suunnitelmassasi”, 273 totesi kuivasti. ”Jos tärtälaiset upposivat, miten me pääsemme laivasaarron ohi?”
”Älä sinä sitä murehdi, poikaseni, ainakaan vielä. Minulla on kontakteja. Mutta hanki nyt vaikka ihan varmuuden vuoksi vedenpitävä reppu. Ei sitä tiedä, josko tulisi vaikka uintireissu.”
”… muistutan, etten edelleenkään osaa uida.”
”No nyt on hyvä aika opetella! Niin, ja halusitko muuten sen hanskasi takaisin?”

Nazorak nyökkäsi ja tiedosti jälleen, miten typerää se oli – huoneessa kun ei fyysisesti ollut ketään, joka olisi nyökkäyksen nähnyt. Hän nosti uupuneesti kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. ”En kuvitellutkaan lähteväni Klaanin muurien ulkopuolelle ilman oikeaa aseistusta. Meidän pitää käydä Kepen pajalla. Meinasin kysyä, voinko rakentaa Matoron käden siellä…”

Kelvinin ajatus katkesi, kun hän kuuli vatsansa murisevan äänekkäästi.
”Hei, milloinkas sinä olet viimeksi syönyt?!”
273:n piti pysähtyä miettimään. ”Ööh, kai toissa päivänä?”
”Aijaijai! Eiköhän sitten suunnata kohti kahviota ja napata mukaan vähän lounasta! Kai sinä muuten syöt lounasta?”
”… miten tuohon pitäisi vastata? Sama asia kuin kysyisit ’kai sinä syöt ruokaa?’ No… joo?”
”No… ei sitä tiedä, jos teillä päin syötäisiin nykyään… vaikka luodetta!”
Kelvin oli hetken hiljaa. Hän päästi pitkän sihahduksen.

Sängyn jouset narahti, kun hyönteinen nousi istumasta. Unet oli aika jättää taakse. Kelvin kiskoi vaatteensa päälle ja sitoi naamion kasvoilleen. Hän oli jo avaamassa oven, kunnes äkkiä pysähtyi. Hän vilkaisi seinustalla odottavaa peiliä. Lopulta hän tarttui siihen ja käänsi sen nurin päin.

Unesta Herääjät

Bio-Klaani,
Aamu sarastuksen jälkeen

Harakan laulu kaikkosi Matoron korvista hänen havahtuessaan todellisuuteen. Hän… hän oli elossa? Toa ei ollut aivan varma, mikä osa yöstä oli ollut unta ja mikä todellisuutta… mutta paksu side hänen kaulansa ympärillä vihjasi siitä, että ainakin osa yön kivusta oli ollut totta.

Nousseet auringot paistoivat vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Kirkas valo poltti hänen verkkokalvojaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt oikeat auringot ensimmäistä kertaa vuosiin.

Muistikuvat aamuyöstä alkoivat kirkastua etenevän aamun myötä. Hän oli herännyt huutaen kivusta ja vuotaen verta. Hän muisti usvaisesti Snowien kietoutuneena ympärilleen ja… Jäätutkijan silmät täynnä huolta ja päättäväisyyttä. Kupen rauhoittavan ja tasaisen äänen. Hälinän hänen ympärillään… ja polttavan, piinaavan kivun, joka ei ollut hellittänyt vieläkään täysin. Vahva lääkitys onneksi muutti sen enemmänkin vain hiljaiseksi muistutukseksi kivusta kuin aktiiviseksi tuskaksi.

Puhuminen ja pään liikuttaminen sattui, mutta mitään vaaraa ei kuulemma ollut, oli tohtori kertonut. Kunhan toa vain olisi hiljaa eikä liikkuisi paljoa hetkeen. Kupe oli ollut siinä hyvin selkeä. Ja Kupe ei ollut mies, jolle Matoro olisi halunnut väittää vastaan.

Kuulemma hänen äänensä palautuisi kyllä, eikä pisto ollut rikkonut mitään, mikä ei paranisi. Hänen pitäisi vain olla hiljaa, mikä oli tietysti hirvittävä koettelemus Matorolle. Miten hän ikinä voisi olla puhumatta kaikille ympärillään?

Siinä hän sitten makasi, sairasosaston sängyssä numero neljä. Pöydällä hänen vieressään oli hänen teleskooppisilmänsä ja vesilasi. Osasto oli hiljainen.

Milloin tahansa muulloin kielto puhua ja liikkua olisi ollut hänelle pahinta piinaa, mutta juuri nyt Matoro päätti nauttia toimettomuudesta täysin siemauksin. Aiempina päivinä hän oli oppinut inhoamaan yksin omien ajatuksiensa kanssa jäämistä, mutta ensimmäistä kertaa sitten Metru Nuin kuuli hän päässään vain ajatukset, jotka koki omakseen. Hän tunsi olonsa… rauhalliseksi.

Rakentaja oli väittänyt, että kykenisi poistamaan loisia. Pora oli rikkonut hänestä jotakin, mutta Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä se tarkoitti. Hälläkö väliä, jos hänellä oli kerrankin rauha. Epäilevä enkelikuiske oli kaikonnut, ja tilalla oli vain kaunis linnunlaulu. Ja se oli suloista, sillä se lauloi hänelle juuri sitä laulua, mitä hän halusikin kuulla.

Vaikka Deltan laulusta pitikin, hän kyllä kuulisi mielellään muistakin. Jäätutkijasta ja Kapurasta ja Visokista. Toan pää oli täynnä kysymyksiä. Olivatko muut kunnossa? Oliko Kapura kunnossa? Olivatko he onnistuneet pelastamaan tämän? Ja miten keskustelu ylipäätään toimisi, kun hän ei oikein voinut puhua?

Kenties hän voisi käyttää Suletua kommunikoimiseen, Matoro mietti käteviä puhumisen korvikkeita. Ainakin Visokki ja Manu mielijuttelivat sujuvasti. Potilas oli juuri pohtimassa, mitä kaikkea takojalta kysyisi, kun hän kuuli tuttuja ääniä oven takaa.

”… oletko koskaan edes nähnyt nazorakia?!” toa kuuli Jäätutkijan tutun äänen kivahtavan.
”Minähän katson sinua koko ajan”, vastasi kuivasti joku, jonka Matoro tunnisti välittömästi erääksi näsäviisaaksi ex-merirosvoksi. Luojan kiitos, Kapura kuulosti olevan kunnossa.
”Viisastelusi tuskin auttaa, kun OIKEA nazorak-armeija marssii Klaaniin folttamaan fajasi!”

Kiistely päättyi, kun aamuvuoroon tullut matoranhoitaja ohjasti sisään tutun kaksikon: Kapuran ja tämän perässä kulkevan itsensä vaatevuoren alle verhonneen hyönteisen.

”Hyvää päivää”, tervehti toa. ”Joko kaulasi on aukottomampi?”
Matoro katsoi viisastelijaa pistävästi. Ei niin pistävästi, että se olisi lävistänyt valtimoita, mutta melkein.
”Hhh-hhei”, hän yritti vastata, mutta sai aikaan vain heiveröistä pihinää. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa voimakkaammin. Tervehdyksensä hän kyllä sai sanottua, mutta pistävä kipu kaulassa ei tehnyt siitä erityisen miellyttävää.

”Ehkä minun pitää yrittää tätä”, hän mutisi ajatuksiaan ilmoille himmeästi hehkuvalla Suletulla. ”Kuuletteko minut?”
273 nyökkäsi. Matoron telepaattisen äänen kuullessaan hän saattoi erottaa sen taustalta epäselvää mutinaa ja hiljaista kuiskailua. Yksittäisiä sanoja ja kesken jääviä lauseita. Se oli kaikkea muuta kuin Visokin tai Manun tarkkaa ja selkeää telepatiaa.
”Ensiksi, kuinka voit? Toiseksi, kannattaako meidänkin kommunikoida mielten välityksellä…?”
”Ei, koska teidänkin ajatuksiinne keskittyminen tekisi tästä minulle paljon vaikeampaa. Minä mikään suuri telepaatti ole.”
“Siis… tarkoitin että loiset eivät tartu.”
“Ah. Siitä ei tarvitse murehtia, kun käytän vain kanohia”, Matoro sanoi, nousi istumaan sängyllään ja sai siitä palkkioksi pistävän kivuntunteen kaulassaan. ”Ja voin kai ihan hyvin, kiitos kysymisestä. Paranen kuulemma entiselleni nopeasti. Minulla on ollut vakavampiakin vammoja. Ja Kupe on vain paras tässä.”

Hän piti pienen tauon, jonka aikana muut saattoivat edelleen kuulla Suletun etäisen kohinan. Se oli niitä hetkiä, kun kukaan ei oikeastaan keksinyt mitään sanottavaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Kukaan ei tiennyt, mistä aloittaa.

”Kapura”, Matoro sanoi lopulta ja katsoi toaa. ”Haluatko kertoa, mitä pirua oikein tapahtui. Kuka karzahni on Rakentaja? Tiesitkö sinä hänestä?”

Kapura näytti rehellisen hämmentyneeltä.
”… mikä Rakentaja?”

Voi ei. Oliko Kapura menettänyt muistonsa kaikesta huolimatta?
”Rakentaja. Se… metallihäiskä, joka saarnasi täydellisyydestä. Joka ilmeisesti hallitsi kehoasi? Hänellä oli kone, joka, tuota, söi sinun muistojasi. Etkö muista vai etkö tiedä, mistä puhun?”
”Ööh”, Kapura sanoi. ”En… en ole ihan varma, miten minun kuuluisi tietää siitä, että joku… hmm, syö jollain koneella muistojani?”

”Okei, totta. Tuota, tiedätkö lainkaan, mitä me mielessäsi teimme? Et?” toa kysyi varovaisesti, mutta hänen epävarmasta Suletu-yhteydestään saattoi kuulla selkeästi nimen ’Xentoro.’
”Toivottavasti hankitte tietoa siitä loisesta”, vastasi Kapura, ”mutta taisitte myös vakoilla tulevia roolipelejäni. Ette sitten hiisku mitään, koska seuraava kampanjani –”
”Olisiko Jouera tutumpi nimi, Kapura?” kuului yhtäkkiä Makuta Nuin ääni kaikkialta ja ei mistään.

Seppä hätkähti. ”Tuota… tuttu nimi, kyllä. Hänkö… hänkö oli päässäni?”
”Jouera”, makuta maisteli. ”Hän ainakin joskus oli Jouera. Hän kuvittelee leikanneensa irti kaiken, mikä oli Joueraa, mutta ei ole siinä todellisuudessa onnistunut. Mutta sivuseikkoja – tässä vaiheessa haluan kysyä, että onko nyt hyvä mieli, kun tilit on tasattu? Matoro puukotti sinua selkään, ja sinä puukotit Matoroa kaulaan.”

”Selvästi oletat, että kaula ja selkä ovat hyvin samanlaisia objekteja”, huomautti tulen toa. Matoro vilkaisi tätä lähinnä närkästyneenä siitä, miten kylmästi toa koko kysymykseen suhtautui. ”Enkä ole myöskään ihan varma, voidaanko minua itseäni laskea jälkimmäisen aktin suorittajaksi. Mutta, ööh, muuten joo, ainakin minun puolestani… tilit on tasattu.”

”Tuota”, Matoro aloitti ja yritti olla ajattelematta ajatusta tilien tasaamisesta. Ihan kuin sen kaltaisilla asioilla voisi edes vitsailla tai niitä voisi laittaa vaakakuppiin. ”Oletko kunnossa, Kapura? Sinä… et kärsi muistinmenetyksestä tai mitään?”

Seppä mietti hetken. ”Onpa muuten vaikea kysymys vastata. Ei ainakaan tunnu siltä, että mitään oleellista olisi poissa… mitä nyt mielikuvat pyörittämästäni kampanjoista ovat hieman… sumeita.”
Jäätutkija seurasi keskustelua sivussa. Oliko kaikki taas Kapuran mielimaailmassa kunnossa? Olivatko mieliversiot Arbousta, Taripista ja Tawasta taas elossa? Tulen toa ei kuitenkaan vaikuttanut tietävän heistä mitään.

”Tuota… sinä olet oikeasti kirjoittanut Xentoro-nimisen hahmon?” Matoro ei kyennyt enää pidättelemään uteliaisuuttaan. Hänen kysymyksensä taustalta saattoi kuulla ”Ei Xen tunnu lainkaan tuolta!”
”Kaikista maailman asioista sinä protestoit tuossa luomuksessa nimeä?” hämmästeli Kapura. ”Hei, onhan se vähän laiskaa, mutta niin on nimien kääntäminen väärin päinkin.”
”E-ehkä meidän täytyy puhua tästä joskus yksityisesti. Kuten myös aika monesta muusta asiasta, kuten… loisista.”
”Loisista voimme minusta puhua jo nyt”, tokaisi Kapura. ”Mitä saitte selville? Kai sentään jotakin?”

”Saimme”, Matoro vastasi. ”Visokki sai vielä enemmän, sillä hän oli meitä pidempään päässäsi. Me saimme tietää lähinnä, että… niitä on paljon ja kaikkialla. Ja sinun loisesi teki parhaansa auttaakseen meitä.”
”Miksi se niin olisi tehnyt?” kysyi Kapura epäluuloisesti.
”Rakentaja… tai siis Jouera halusi poistaa sinusta kaiken. Meriharakkasi oli selvästi sitä vastaan. Hän… hän oli jotenkin liittynyt muistoosi Taripista. Uskon, että loinen oli vilpitön. Hän jopa näytti meille, kuinka laajalle hänen kaltaisensa ovat levinneet”, Matoro selitti. Harakan ääni helisi hänen ajatustensa taustalla.
”Mitä loiset tekevät?” seppä kysyi ilmeettömästi. ”Mikä on niiden tarkoitus?”
”Kenties Visokki sai tietää jotakin siitä”, jään sotilas kertoi. ”Me emme ehtineet tutkimaan loisia paljoa, sillä Rakentaja oli paljon vaarallisempi – tai ainakin akuutimpi – uhka.”
”Okei, pitää puhua hänen kanssaan”, Kapura sanoi. ”Mutta, ööh, villi veikkaus: Punainen mies ei lähettänyt hallitsemattomasti leviävää epidemiaansa kimppuumme ollakseen kiltti.”

”Meriharakka sanoi sellaisia asioita, kuten ’Syvä nauru felastaa nekin, jotka eivät sitä ansaitsisi’ ja ’koska se on heidän farhaakseen’…” volitakiin verhoutunut nazorak totesi hiljaa.

”Syvä nauru on kiero protosorsa, joka teeskentelee ajavansa muiden parasta, kun todellisuudessa olette vain nappuloita hänen laudallaan”, pohjoisen noita tuhahti närkäsytyneenä ja otti luennointiäänensä. ”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä, kun puhut henkilöstä, joka on levittänyt salaperäisen ja muka harmittoman verkkonsa kenties satoihin onnettomiin pääkoppiin.”

Kelvin huokaisi väsyneesti: ”Toistin vain, mitä ne olennot väittivät…”

Makuta Nui ei tietenkään hyväksynyt vastaväitteitä vähemmän kehittyneiltä elämänmuodoilta: ”Nämä olennot, Kelvin hyvä, ovat vain kappale ajatusta, jota Nauru levittää päästä päähän, kunnes kaikki uskovat siihen. Moiset parasiitit ovat aivan yhtä luotettavia kuin mies itsekin.”

”Tämäkö… tämäkö oli sen linnun suunnitelma?” Kapura sanoi hiljaa. ”Tietenkin se mainitsi kaikista tartutetuista juuri Matoron. Se tiesi, että lähettäisin hänet tutkimaan asiaa ja… ja… ja että hän olisi… taivuteltavissa.”

”Nytkö tässä onkin kyse minusta?” Matoro parahti. ”Jos loisesi ei olisi kutsunut meitä, Rakentaja olisi tuhonnut mielesi, Kapura. Se teki sinulle palveluksen!”
”Kyllä minä sen tiedän, että Avde hyötyy minusta elossa”, sanoi Kapura. ”Me viisi viatonta tuhlaamme Klaanin poliisivoimien aikaa samalla, kun oikea petturi työskentelee varjoissa.”

”Ei sinun minulle tarvitse vakuutella syyttömyyttäsi!” Matoro parahti. ”Minä haluan tietää, kuinka paljon sinä tiesit tästä Jouerasta. Jätitkö jotakin kertomatta, mitä kenties tiesit? Kapura, joku kontrolloi sinua! Miten niin muka loinen on se, mihin meidän pitäisi keskittyä!”
”Kuten sanoin, nimi oli tuttu”, sanoi Kapura, ”ja siihen se sitten loppuukin. Loinen oli syy siihen, että ylipäätään menitte sinne, joten kaipa minulla nyt on oikeus tiedustella saamianne tietoja? Ihan hauskaa, jos tuhositte siinä sivussa jonkun ilkimyksen mielestäni, mutta minulla ei tosiaan ollut aavistustakaan siitä, että kyseinen henkilö siellä majaili.”

Turhautunut Matoro haki hetken sanoja.
”Tajuatko sinä, että me kaikki riskeerasimme henkemme pelastaaksemme sinut tältä ’ilkimykseltä.’ Me emme olisi välttämättä heränneet koskaan, etkä välttämättä sinäkään! Minä luulin, että sillä, mitä teimme, olisi jotain väliä sinulle, mutta… olet aivan kuin Visokki. Loinen, loinen, loinen, aina vain loinen ja Punainen mies!”
”Suo anteeksi, jos en suhtaudu tarpeeksi tunteellisesti johonkin, josta kuulin viisi sekuntia sitten. Loisen takia te sinne menitte –”

Mustalumi huokaisi. ”Anteeksi. Minä haluaisin luottaa siihen, mitä sanot. Oikeasti haluaisin”, hänen katseensa kävi lattiassa. ”Mutta se ei ole kovin helppoa.”

”Mitä sinä sitten epäilet?” tiedusteli Kapura. ”Että järjestin teidät tahallani Joueran kynsiin? Jos joku teitä houkutteli mieleeni pahoissa aikeissa niin se loinen, joka varmasti tiesi, että minussa oli joku ulkopuolinen.”

”En minä tiedä, mitä ajatella sinusta. Anteeksi. Joku kuitenkin miltei tappoi minut sinun kehollasi”, jääsoturi kertoi hiljaa. ”Haluan vain sinun tietävän, että tein parhaani sinun pelastamiseksesi… ja koska et huomaa mitään outoa, se kai toimi.”
”Niin veikkaisin minäkin”, sanoi Kapura ja vilkaisi kelloa. ”Hmm, minulla on pian eräs… tapaaminen. Ei mitään erityisen tärkeää, mutta ajattelin silti mennä. Nähdään pian uudestaan, Matoro.”

Nopeasta poistumisesta hieman pettynyt toipilas heilautti kättään. ”Nähdään”, hän sanoi hiljaa.

Oven kolahdettua kiinni 273 tuhahti. ”Kusifää…”
Matoro virnisti ja veti itseään rennompaan asentoon. ”Hänelläkin on ollut aika vaikeaa”, hän vastasi vaitonaisena. ”Älä ota sitä henkilökohtaisesti.”

273 puristi puuskassa olleet kätensä nyrkkiin. Kumihanskat nirskuivat. Hän ei ymmärtänyt miten tulen toa kehtasi olla niin välinpitämätön Matoroa ja heitä muita kohtaan. Varsinkin, kun Matoro oli yöllä käynyt niin lähellä kuolemaa. Lopulta 273 vain huokaisi ja hieraisi silmiään naamionsa takaa.

”En ehtinyt kysyä… mitä ylifäätään tafahtui? Minä… minä fäädyin kai Rakentajan mieleen, minkä jälkeen heräsin.”

”Sitä meidän pitää kysyä Visokilta”, Matoro vastasi. ”Minä heräsin pian sen jälkeen, kun Visokki heitti sinut Rakentajaan.”

Hän piti lyhyen tauon.

”Olit muuten mahtava siellä… jäätutkija? 273? Piru, hankkisit itsellesi nimen, nuo eivät tunnu kovin luonnollisilta. Oikeasti, pärjäsit loistavasti.”
”Mutta hänellähän on nimi!” Manu huudahti väliin. Siinäs kuulit, Kelvin! Et tarvitse enää sarjanumeroa.”

”Kelvin”, Matoro kuiskasi niin kovaa kuin pystyi ilman, että sytyttäisi kurkkunsa tuleen. ”Kelvin on kiva. Sopii sinulle.”

”Äh… no voitte te minua siksi kutsua, jos tahdotte”, Jäätutkija huokaisi nolostuneena. ”Ja… enfä tiedä ’mahtavasta’. Aika mönkään kaikki lofulta meni…”

”Ei, se ei mennyt mönkään”, Matoro sanoi. ”Kapura on edelleen se ärsyttävä ja omahyväinen itsensä, joka ei olisi edes tiennyt vaarasta, jossa oli, ellemme me olisi onnistuneet. Se meni aika tiukille, totta, mutta olit korvaamaton, Kelvin.”
Matoro arveli nazorakin hymyilevän naamionsa takana.
”Kuinka söpöä”, Manu totesi ivallisesti.

Matoro korotti psyykkisesti ääntään. ”Olit korvaamaton, koska joku meni kuolemaan ennen kuin taistelu edes alkoi. Manu, mitä pirua tapahtui? Luulin, että sinä olisit ollut perillä näistä jutuista!”
”Sinun jos kenen pitäisi tietää, Matoro rakas, kuinka helppoa on heikolta näyttävän vihollisen aliarviointi. Arkkienkelin taistelun luulisi opettaneen.”
”Hah, minä sentään upotin sen pirulaisen! Sinä nyt aliarvioit jokaisen vihollisesi, sillä olethan kuitenkin itse Suuri Makuta.”
”Tiedätkö, ketä en aliarvioi?” Manu tuhahti. ”Punaista miestä.”
”Ihan vakavissani siis, olen vähän hämmentynyt siitä, mitä sinulle tapahtui”, Matoro vastasi. ”Estikö sinua palaamasta se sama asia, minkä takia me emme voineet herätä? Vai kuoleeko mielessä oikeasti vain, jos pää tuhoutuu?”

”Se, mitä koitte kokevanne Kapuran mielessä, ei tietenkään ollut se, mitä siellä todella tapahtui. Todellinen tilanne oli paljon abstraktimpi, ja Joueralla oli koneeseensa parempi hallinta, kuin niissä mielen ja täysin puuttuvan ruumiin voimissa voisi olettaa. Visokin yhteyden katkettua olisin voinut palata vain… noh, sanotaan vaikka, että perinteisin keinoin.”

”Silti, minusta on todella viihdyttävää nähdä sinun joskus häviävän niin surkeasti”, Matoro naurahti. ”Kerrohan, asustatko nykyään täyspäiväisesti Kelvinin päässä, vai voinko milloinkaan puhua tälle ilman, että sinä salakuuntelet kaikkea?”
”Hmmph, jos tahdotte kahdenkeskistä aikaa, niin voin minä sitä teille järjestää.”
”Hyvä tietää”, toa vastasi. 273 katseli vuoroin häntä ja katonrajaa hieman kiusaantuneena olemaan vain sivustaseuraaja keskustelussa.

”Tuota, mitä aiot tehdä sitten, kun olet farantunut?” nazorak kysyi lopulta, kun mielidialogi taukosi pitemmäksi hetkeksi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Jotakin Klaanille hyödyllistä, kaiketi”, hän vastasi. ”Kenties liityn Troopperin ja muiden kanssa rintaman suunnalle. Enemmän minusta siellä olisi hyötyä kuin täällä linnakkeessa.”
”Okei”, 273 nyökkäsi. Hän kohotti peukalonsa osoittamaan ylös. ”Manu kertoi minulle juuri, että olemme lähdössä… matkalle. Emme varmaan näe hetkeen.”

”Matkalle?” toa kohotti kulmiaan.
”Kyllä, kalareissu on tiedossa”, Manu keskeytti. ”Enempää emme voi kertoa, koska muuten joutuisin paljastamaan parhaiden apajojen sijainnin.”
”Vai niin”, tuumasi toipilas. ”Itsehän ajattelin tyytyä vain kalastamaan jonkun, joka saisi käteni kuntoon… se tuntuu aika symboliselta ensiaskeleelta elämäni kuntoon laittamisessa”
”Olisi sääli, jos Kelvin tässä sattuisi olemaan insinööri, mutta meillä on vähän kiire.”
”Oh? Tarkoitatko, että hän saattaisi osata auttaa tämän kanssa?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Tai siis, Kelvin. Osaatko?” hän kääntyi hieman kiusaantuneena nazorakin itsensä puoleen, joka näytti positiivisesti yllättyneeltä huomioiduksi tulemisesta.
”Eeeh… Kybernetiikka kyllä luonnistuu. En ehkä tässä ajassa pysty autenttista kättä tekemään, mutta ainakin siihen asti että saat vakituisemman… miksei sinulla jo ole proteesia?”

Jään toa mietti hetken sanojaan. ”Minä, tuota… se on pitkä tarina. Kai minä olin niin itsepäinen ja pakkomielteisesti todistamassa jotakin itselleni, että moisen hankkiminen olisi tuntunut tappion myöntämiseltä…” Se oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän myönsi sen ääneen niin selvästi. Mitä enemmän Matoro mietti asiaa, sitä typerämmäksi hän tunsi itsensä.
”Ja siis, jos sinulla kerran on kokemusta… onko liikaa pyydetty, jos katsoisit, mitä voit tehdä käteni kanssa?”
273 tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kuivasi. Hän pelkäsi, että tuottaisi toalle pettymyksen. ”Minä… minä yritän farhaani.”
”Hyvin sinä taatusti osaat”, Matoron oli pakko rohkaista. ”Ainakin se on jotakin mitä olet esimerkiksi oikeasti opiskellut, toisin kuin mikään tältä yöltä.”
”Haha, niin… ehkä paremmin kuin nazorak-armeijan komentaminen. Tuon tekeleeni sinulle ennen kuin lähdemme.”
”Kunhan siinä ei vierähdä viikkoa sentään!” Manu kivahti kärsimättömänä. Kelvin painui silmin nähden kasaan kommentista.

”Kiitos etukäteen!” Matoro jätti makutan huomiotta. ”No, onnea matkaanne. Puhutaan joskus pidemmin, Kelvin! Vaikka sitten, kun voin oikeasti puhua.”

”Tuota, hei sitten”, 273 sanoi vielä lähtiessään. Hän sulki oven perässään, ja Matoro jäi jälleen omien ajatuksiensa pariin… mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuteen se ei häirinnyt häntä.

Tiede ei odota

Tunteja ennen sarastusta

Nazorak-pesän tiedesiiven kyljessä sijaitsevien asuintilojen hulppeimmassa sviitissä kuului sihahdus ja kolahdus, kun unikapselin vihertävä kansi lyötiin väkivaltaisesti auki. Vaaleanruskea, lähes hiekansävyinen, käsipari työntyi ilmaan toisen käsiparin nostaessa omistajansa istuma-asentoon. Hädissään tiedemies haukkoi kapselin ulkopuolista ilmaa, kuin olisi ollut tukehtumassa.

Tohtori 006 henkäisi vielä viimeisen kerran, ennen kuin ymmärsi missä oli. Sitten hän huokaisi ja vetäytyi vielä soikean nukkumissijansa sisään. Kantta hän ei sulkenut. Siinä hän sitten tuijotti valkeata kattoa ajanjakson, joka saattoi olla jopa useita kymmeniä minuutteja.

Hän sai nykyään paremmin unta, mutta painajaiset eivät vieläkään jättäneet häntä. Nukkuessaan hän näki yhä uudestaan ja uudestaan entisten tovereidensa runnellut ruumiit, näiden auki viilletyt ja aivoista puhtaaksi kaiverretut pääkopat sekä verestä lähes lainehtivan lattian. Hän näki Sinisten käsien poistuvan labran ovesta. Ja hän näki Makuta Abzumon liekehtivän katseen ja krokotiilinvirneen, joka kutsui häntä nimeltä.

Stephen… tiede ei odota.

006 nousi kapselistaan ja astahti huoneensa kylmälle lattialle. Hänen henkilökohtaisissa asuinsijoissaan oli unikapselin lisäksi työpöytä, joka oli peittynyt epäolennaiseen paperityöhön ja muutamaan hassuun robotiikkakokeiluun. Robottiosia lojui myös lattialla, joskin hyvin järjestäytyneissä ja keskitetyissä kasoissa molemmin puolin pöytää. Kaikenkaikkiaan huone oli varsin siisti.

Tutkija käveli henkilökohtaiseen pesutilaansa ja peseytyi suihkussa. Sen jälkeen, itsensä kuivattuaan, hän venytteli hieman ja puki sitten päälleen laboratoriotakkinsa. Päivät olivat sulautuneet yhteen, ja viikot tuntuivat välillä matelevan ja välillä kiirehtivän hänen edessään. Pesän uumenissa pysytellessä ei oikein voinut selvittää edes vuorokaudenaikaa aurinkoin asemista. Täytyi vain luottaa koneen sykkeeseen.

Mitähän ohjelmaa tälle päivälle oli luvassa? Vai viikolle? Kenties kuukaudelle. Hänelle, Uuden sukupolven parissa työskentelyä jälleen kerran. Imperiumille? Vaikeampi kysymys. Hän oli kieltämättä hieman pudonnut tapahtumien kulun seuraamisen matkasta keskittyessään Uuden sukupolven valmisteluun yrittäen samalla olla muistuttamatta itseään sen hirveästä syntyprosessista, joka vainosi hänen uniaan.

Sen verran hän oli ehtinyt seurata, että tiesi Imperiumin melko vastikään, vain noin viikko sitten – vai oliko se kaksi viikkoa sitten? Kolme? – saaneen käännettyä Bio-Klaanin sabotointiyrityksen tätä itseään vastaan, mikä oli ilmeisesti ollut melko suuri voitto, ainakin moraalisesti. Lisäksi tiedustelupalvelu tutki jotain omituista uutta osapuolta, joka oli yrittänyt puuttua tähän operaatioon. Ilmeisesti Kenraali oli katsonut sopivaksi myös tulittaa tämän osapuolen edustajia raskaalla tykistöllä.

006 siirtyi työpöytänsä ääreen tutkimaan aikataulutettuja velvollisuuksiaan. Tälle päivälle näytti olevan luvassa hieman vapaata Uudesta sukupolvesta – luojan kiitos – ja…

Tarkemmin ajateltuna ei. Ei hän halunnut kiittää luojaansa ja katui jo pelkkää ajatusta. Onneksi ajatteleminen oli nykyään sallitumman tuntuista kuin ennen. Ei ollut makutaa tunkeutumassa hänen tajuntaansa ja väkivaltaisesti riistämässä hänen yksityisiksi tarkoitettuja aatoksiaan. Agentit 019 ja 020 olivat olleet hänen nähdäkseen kateissa jo pitkään, vaikkakin tiedustelupalvelun johdolla varmaankin oli tarkka kuva näiden sijainneista. Ehkäpä Direktiivi 6:n toteuttaminen oli lähellä? Hän ei näitä agentteja joka tapauksessa ollut nähnyt pesässä hyvään aikaan. Ja parempi niin, sillä muita akuutteja uhkia ajattelulle hän ei kyennyt nimeämään. Ellei sitten…

006 nielaisi. Ylikersantti 1034 oli yhä vihollisen sotavanki. Hän oli uhrannut useita ajatuksia potentiaaliselle panttivankien vaihtamiselle – Imperiumilla kun oli myös vankeja, jotka vihollinen varmastikin haluaisi takaisin –, mutta hän ei tietenkään ollut se, joka niistä asioista päätti. Hänellä oli hyvin vähän sananvaltaa sota-asioissa, elleivät ne liittyneet hyvin tiukasti tieteeseen. Eikä hän olisi tohtinut edes ehdottaa asiaa Kenraalille.

Tohtori 006 havahtui oveensa kohdistettuun koputukseen.
”Sisään”, hän henkäisi ja piilotti kaikista herkkäluontoisimmat muistiinpanot pöydän laatikkoon. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kas, 402”, hän totesi nähdessään sisään astelleen alaisensa. ”Mitä asiaa?”
”Arvoisa tutkimusten johtaja”, tutkija 402 sanoi varovaisen virallisesti, ”arvelin, että teidän olisi hyvä tietää eräs asia.”
006 kohotti kulmaansa epäileväisenä.
”Asiahan on niin, että… se yksi Makuta Abzumon… öh, alaisista, saapui aikaisin aamulla takaisin pesään pitkän poissaolon jälkeen.”

Makutan nimen mainitseminen aiheutti 006:n selkäpiissä vilunvärähdyksiä.
”Ahaa?” hän tokaisi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
”Ajattelin, että haluaisitte tietää”, 402 tuumasi. ”Viime näkemältä se oleskeli makutan entisten tilojen läheisyydessä. Anteeksi, että häiritsin.”

Alempiarvoisen tutkijan kiirehtiessä pois tämän esimies pohti, olisiko hänen tosiaan huomioitava asia jotenkin. Ehkä olisi paras kohdata tulija, ennen kuin se pyrkisi kohtaamaan hänet. Sitä paitsi makutan entiset tilat olivat nyt Uuden sukupolven käytössä, joten olisi paras tehdä selväksi, ettei makutan palvelija ollut enää tervetullut sinne. Ei sillä, että tätä olisi päästetty sisään ilman asianmukaisia kulkulupia, mutta Abzumon luomuksilla oli paha tapa murhata viattomia kansalaisia, jos nämä sattuisivat niiden mestarin tahdon tielle. Kyllä, ehkä asia pitäisi tarkistaa – ihan yleisen turvallisuuden nimissä. Hän nousi tuolistaan ja asteli ovelle. Suotuaan vielä nopean vilkaisun huoneeseen hän sammutti valot ja astui ulos ovesta.

Pesän sisimmät osat olivat yllättävän hiljaisia tänään. Vain muutama vartija pyöri rutiinitarkistuskierroksella, muutoin ketään ei tullut vastaan. 006:n asuintilasta ei ollut järin pitkä matka tiedesiiven siihen osaan, jossa Abzumo oli ennen tehnyt moraalisesti arveluttavia kokeitaan. Hän muisteli yhä kauhulla, kun makuta oli laittanut hänet ottamaan DNA-näytteen useasta päättömästä matoralaisruumiista. Yrittäessään karistaa epämiellyttävät ajatukset mielestään hän saapui käytävälle, jonka varrella sijaitsivat Uudelle sukupolvelle varatut tilat, ja totta tosiaan: tilojen ovien edessä seisoikin jämäkkä metallinen hahmo, jonka pään virkaa toimitti lasikupoli.

Voi ei, tohtori ajatteli ja tiedostamattaan hidasti kävelyvauhtiaan. Ei hän.

Ei Harmaassa Aineessa nazorakin mielestä mitään vikaa ollut, päinvastoin – kyseessähän oli miellyttävä ja ystävällinen heppu. Mutta lasikuvun alle, jonne hänen katseensa väkisinkin eksyi hetkeksi, säilötyt aivot olivat elävä muistutus kuukausia sitten sattuneista kauhuista.

”Tohtori”, Aine totesi virkeän iloisesti ja pyörähti rullaluistimillaan paikallaan pysyen häntä kohti. ”Mukava nähdä teitä.”
”Samoin”, 006 vastasi totuudenvastaisesti. ”Teitä ei ole näkynyt pesässä aikoihin.”
”Se on totta. Olen ollut matkoilla. Tiedäthän, valtiaani tahtoa toteuttamassa.”
”Aivan”, nazorak totesi poissaolevasti.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän havahtui jälleen mietteistään ja totesi: ”Niin, valtiaasi tahtoa. Saanko tiedustella, miksi jaksat toteuttaa hänen tahtoaan yhä hänen kuolemansa jälkeen?”
Aine olisi hymyillyt, jos tällä olisi ollut siihen tarvittava välineistö.
”Uutisetko eivät vielä tavoittaneet sinua? Hassua!”
”Mitkä uutiset?”
”Herramme ja valtiaamme Makuta Abzumo on noussut kuolleista!”

006:n sydän jätti varmasti ainakin kuusi lyöntiä välistä.
”Sepä… sepä mukavaa”, hän yskäisi. Miksi, voi miksi? Eikö tämä koskaan lopu.
”Uskon, että sotilasjohto haluaa tarkempia yksityiskohtia”, Aine sanoi iloisesti. ”Siksi odottelen tässä. Tämä on tuttu paikka.”
”Mitä hän puuhailee nykyään?” 006 kysyi, vaikkei varsinaisesti halunnut tietää. Se, ettei hän halunnut tietää, ei nimittäin tietenkään tarkoittanut, etteikö hänen olisi ollut hyödyllistä tietää.
”Hän auttaa vanhaa ystävää tiedeprojektissa”, Aine vastasi. ”Ja lisäksi heillä on eräs yhteinen vihulainen hoideltavana. Sen jälkeen liittoumamme imperiuminne kanssa yhteinen hyvä lienee jälleen prioriteetti numero yksi!”
”En malta odottaa.”

Tohtoria oksetti. Hän varmisti vielä Aineen tietävän, ettei tällä ollut asiaa laboratorioihin, ja lähti sitten takaisin kohti asuinsijojaan. Ehkä oli parempi mennä takaisin nukkumaan ja katsoa, näyttikö maailma paremmalta paikalta huomenna. Vaikka eihän se näyttäisi.

Hän pysähtyi sijoilleen, ennen kuin oli edes ehtinyt käytävän päähän. Ehkä olisi kuitenkin parempi mainita.
”Herra Aine”, hän huokaisi ja kääntyi takaisin ystävällisten aivojen ohjaamaa androidia. Tämä kääntyi vastavuoroisesti takaisin hänen puoleensa, vaikka heidän välillään olikin nyt useita kymmeniä metrejä.
”Ehkä on parempi”, tohtori jatkoi, ”että pysytte poissa… jaloista. Uuden sukupolven jaloista.”
”Niin, pyysittehän minua pysymään ulkona labrasta”, Aine tuumasi.
”Ei vain se. Uusi sukupolvi on lähes valmis. ’Yltiöharjoitus’ lähestyy, ja suosittelen pysymään poissa sen tieltä.”

Tutkimattomia olivat Harmaan Aineen tuntemukset, sillä tämän ollessa vaiti oli hyvin hankala päätellä mitään tämän ajatuksista. Lopulta tämä nyökkäsi ja sanoi:
”Valtiaani on oleva iloinen, että hänen projektinsa on saatettu loppuun. Hän odotellee mielenkiinnolla, miten olette viimeistellyt sen. Olette varmasti kunnioittanut hänen… perintöään.”

006 katsoi Harmaata Ainetta, ja ikävä tunne hiipi hänen sisuksiinsa.

Minä en ole kuin Abzumo, hän muistutti itseään. Se oli aina välillä hyvä jopa sanoa ääneen, ettei sitä unohtanut. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen ottaa Aineen sanat uhkauksena puuttua projektiin, ellei sen suunta miellyttänyt makutaa. Hän kuitenkin tahtoi uskoa olennon hyväntahtoisuuteen ja jätti tämän sanoissa piilevän vaaran sikseen. Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa takaisin kohti asuinsijojaan.

Ennen kuin hän ehti vetäytyä huoneeseensa, lähetti keskeytti hänen matkansa.
”Tohtori 006”, kiireestä hengästynyt juoksupoika puuskutti.
”Niin?” huokaisi tohtori ovensuussa seisoen.
”Teidät on määrätty tutkimaan jotain.”
”No se ei ole uutta.”
”Tuhkasaarella. Niin pian kuin mahdollista.”
”Kenen käskystä?” tohtori kysyi, vaikka pystyi jo pelkästään oman numerosarjansa perusteella rajaamaan ehdokkaat viiteen henkilöön.
”Kenraaliluutnantti 003:n… pyynnöstä, ei varsinaisesti käskystä.”

Tiedemies huokaisi raskaasti.

Se siitä vapaapäivästä.

Tiede ei odottanut.