Kaikki kirjoittajan MaKe artikkelit

En ole itsekriittinen, minä vaan kirjotan paskasti...

Operaatio Kehveli osa II: Omituisten otusten kerho

Bio-Klaanin linnake

Jalkapuoli bo-matoranmerirosvo tallusteli tiuhaan tahtiin kolmen muun matoranin konkkaronkka kannoillaan. Kukin nelikosta kantoi ahtillisen tasajaon mukaan luokiteltua osaansa myöhäisillan ruoka- ja juomaostoksia.

Merirosvomatoranit olivat saapuneet “Klaaniin” jo melkein pari päivää sitten. Ensimmäisen päivän matoranit olivat käyttäneet linnakkeeseen tutustumiseen. Ensimmäisen yönsä piraatit olivat viettäneet melko täyteen varatussa asuntolassa yrittäen laatia jatkosuunnitelmia. Nyt toisena päivänä kukin oli tahollaan käyttänyt aikaansa mahdollisten tilapäisten työpaikkojen etsimiseen kyetäkseen soluttautumaan tähän yhteisöön vieläkin paremmin.

Tokka oli johdattanut neljä toveriaan Klaanin linnakkeen Telakaksi kutsutun teollisalueen länsikulmille. Paikka oli melko syrjäinen ja melkein hylätyn oloinen. Koko alue tuntui koostuvan erikokoisista, melko vähänkäytetyistä varastomajoista ja erinäisistä jäteromukasoista, mikä loi melko kolkon ja kylmän tunnelman. Mutta jos jotain hyvää piti keksiä, ainakaan lähitienoilta ei kuulunut kauheammin meteliä. Ja raikas merituuli riitti joten kuten suodattamaan likaisen metallin kylmän hajun.

Puujalkaa seuraavaan kolmipäiseen seurueeseen kuulunut Nany kyseenalaisti vahvasti “Ryhmä Pakaran” (Pakari + Kakama) paikantaman parhaan majoituspaikan sijainnin olevan juuri täällä. Täällä kolkolla ja likaisella tunkiolla. Ga-matoran ei ainakaan kehdannut väittää että Tokka olisi eksynyt, olihan tällä heistä paras suuntavaisto. Mutta kun otti huomioon että mukana olivat olleet myös Gatta ja Paku, saattoi olla että onu- ja po-matoranin käsitys hyvästä paikasta oli jälleen kerran ollut vain totaalisen perseestä.

“Noniin, ihan kohta ollaan perillä!” Tokka kuulutti.
Avaralla alueella pienikin voimakkaampi puhe tuntui kaikuvan ainakin kilometrin säteelle.

Valokivilyhtypylvään laella istuskeleva huivipäinen Lyan tähysteli juuri muiden matoranien tulosuuntaan.
Naisia näkyvissä… huivipään pettämättömät silmät viestivät. Eihän koko piraattikonkkaronkkaan kuulunut kuin yksi nainen, mutta Lyan ei ollut koskaan ollut niin pikkutarkka.

Le-matoran tarttui käsillään pylvään yläpään oikealle sivulle taipuvaan osaan. Matoran otti jämäkät vauhdit kieppuen käsiotteensa varassa poikittaisen tangon ympäri muutaman kerran. Lopulta vihreä salama päästi otteensa lennähtäen suoraan miltei yhden varaston oven eteen astuen ripeästi sisään.

“TA-DAAAH!” Tokka pysähtyi yhden pienen varastomajan luo.

Se oli suhteellisen pienen näköinen ja muiden lähirakennusten tapaan ulkopuolelta jonkin verran kulahtanut ja melko likainen. Sen ruosteenruskean oven yläpuolella komeili yhtä rähjäisestä metallilevystä tehty kyltti.

“SOIDINPESÄ” komeili selvä Lyanin kädenjäljellä aikaansaatu kasa matoranilaisia kirjaimia.

Nany hengähti hyvin syvään. Argo nosti kulmaansa suhteellisen hyväksyvästi hieman omalaatuiselle taiteelliselle ratkaisulle. Koli puolestaan hieman hermoili olisiko kyseinen kosmeettinen seikka herättänyt liikaa huomiota ja epäileviä katseita ehkä unohtaen hetkeksi missä korvessa tämä paikka oikein sijaitsi.

“Ihanko oikeasti?” Nany kysyi vihdoin ääneen.
Tokka hieroi takaraivoaan hieman kiusaantuneena. “No ei ollut tässä päivällä oikein aikaa lähteä sen kauheammin laittamaan paikkaa priimakuntoon, sisustamiseen meni suuri osa ajasta…”
Ga-matoran ei ollut vaikuttunut. “Kun tätä katselee tekisi mieli vain valua takaisin sinne ahtaaseen asuntolaan.”

“Noh noh, ei kirjaa pidä tuomita kannen perusteella”, Argo topuutteli Nanyn kritiikkiä. “Astutaan ihmeessä sisään katsomaan mitä ystävämme ovat saaneet aikaan.”
“Joo, tottahan toki”, Tokka myöntyi hieman empien. “Pieni hetki vaan…”

Kolmen muun matoranin ihmetellessä puujalka painoi päänsä oikean puolen mahdollisimman tiukasti varaston ovea vasten.

”Senkus vaan töräytät heti puheeni jälkeen, niinkun harjoiteltiin.” Lyanin varovainen joten kuten terässeinän läpi kuuluva kuiskinta viesti.

”Jos tööttäätte vielä kerrankin tämän jälkeen niin saatte kumpikin ristipäästä alaselkään…” Kiron rosoinen ääni kuulutti jostain varaston sisätilojen takaosasta.

”No niin”, huivipään ääni kantautui jo kuuluvammin varaston ulkopuolelle. “Yy, kaa, koo…”

Tokka tajusi saaneensa juuri aiemmin puhutun merkin. Bo-matoran tarttui ovenkahvaan. Ruosteiset saranat narisivat puujalan avatessa oven melkein ammolleen.

Ennen kuin kolmen muun matoranin seurue ehti kunnolla katsoa sisään, saati ottaa askeltakaan, laskeutui ovensuun yläreunan takaa esiin melkein kokonaan maahan ulottuva köydenpätkä.

Nany, Argo, ja Koli osasivat aavistaa mitä oli tulossa.

Punahuivinen le-matoran ilmestyi liukuen alas köydenpätkää. Tämän huulet olivat supussa ja matoranin keskeltä ylös nousseet kulmat erottuivat jotenkuten verenpunaisen huivin alta.

Nany hautasi kasvonsa ostoskannosta vapaaseen käteensä.

Lyan tömähti varaston lattialle, vetäisten katonrajaan kiinnitetyn köyden alas, viskaten sen sivuun.
Le-matoran suoristi asentonsa yskien hetken nyrkkiinsä avatakseen kurkkuaan. Vihreä matoran suoristi asentonsa. Vaaleanvihreän suuren kanohi haun suupielet venyivät melkein äärimmilleen matoranin suun alaosan venyessä alaspäin. Lyan oli vetänyt päälle tyypillisen edustushymynsä.

“Hjyvä iltaa, arvoishat retkiläiskumphanini…” huivipää aloitti. Tämän raikas aksentti oli limaisempi kuin märkää purkkaa hinaava plasmaetana ja elekieli kuin hypnotisoidulla turmion kyykäärmeellä. “Shalliga minun toivotta teidät thervetulleeksi itse SHOIDINPESHÄÄN!” Le-matoran kumarsi ylidramaattisesti kädet sivuille levitettynä.

*SWUÖÖÖÖÖGH* Pakun epämääräiseen jonkinlaista puhallussoitinta muistuttavaan teräsrullaan puhaltava pää pilkisti oviaukosta pari sekunttia.

Ga-, de- ja ko-matoran tuijottivat ilmestystä miettien pitikö heidän olla kenties yllättyneitä vai ei.

Mutta Lyan ei ollut vielä valmis. Le-matoran suoristi asentonsa nopealla 360 asteen pyörähdyksellä astuen ylväästi kynnyksen yli.
“Jokkaihsen ryöwärin, merengävijän ja tuikkivan kaunottaren paratishiin.” Marakatti liikkui joka toisen sanan välissä lähemmäs kolmen piraattimatoranin tykö epämääräisin poseerauksin säestetyin askelin.
“Huolenpithomme on exponentiaalitha ja palvelumme pellaavat kuin peliriiphuvainen Eteläishen Manteren kashinoilla…”

Le-matoran asteli nyrpeän Nanyn eteen kumartaen syvästi ga-matoranin edessä.
“Kaunis neiti…” huivipään ääni muuttui aiempaa syvemmäksi ja vieläkin limaisemmaksi, “pyydän mitä auliimmin että teidän kaltaisenne korkeampi olemus laskisi taakkansa minunlaiseni arvottoman lubrikanttinahkiaisen harteille ennen astumistaan paratiisin syleilyyn…”
Le-matoran ojenti kätensä.

No just… Nany pyöritti silmiään. Vihreän huivipään omistautuminen oli aina välillä tosi kivaa, mutta ilman vastaavia ylilyöntejä. Mutta ga-matoran ei jaksanut sanoa mitään vaan laski muovikassinsa huivipään auliiseen kouraan päästäkseen vihdoin lepäämään matoranjoukon uuteen majapaikkaan.

Esityksestä jo toipunut Koli oli antamassa omaa kantamustaan le-matoranin käsiin, mutta Lyan asetti vapaan kätensä torjuvasti eteensä. “Ette te.”
“…” ko-matoran jäi sanattomaksi.

Nany asetti jalkansa punamustaruudullisen, hieman kulahtaneen ovimaton päälle pälyillen pitkin ulkopuolelta ränsistyneen näköisen varastomajan uudistettua sisätilaa…

Majan tumma ja hieman rosoinen lattia oli keskeltä täydellisen tyhjillään ja päälystetty erilaisilla vain hieman vanhentuneen näköisiltä matoilta, joista oli näytetty kopsuttelevan suurimmat liat pois. Varaston ainoa, lialtaan läpinäkymätön ikkuna sijaitsi ovelta katsottuna oikealla seinällä, ja samalle seinälle oli kyhätty peltinen pöytälevy, jonka alla oli laatikoita, hieman naarmuuntunut mutta yhä käyttökelpoinen valkoinen jääkaappi ja leivänpaahtimesta ja vanhasta ruohonleikkurista kyhätty hellasysteemi.

Takaseinän vasemman nurkan puolella komeili kolmikerroksinen, neljästä lattiasta kattoon ulottuvasta pystykkäisestä teräspalkista ja niiden reikiin reunoistaan tiukasti sidotuista valkoisista kankaista tehty kerrossänky, mikä muistutti suuresti matoranmerirosvojen laivan nukkumatiloista.

Takaseinän sängyn oikealla puolella möllötti vanha ja vähän käytetty puinen työpöytä, jonka ääressä oveen selin istuva Kiro juuri nikkaroi.

Vasemman seinän puolella oli toinen, samalla struktuurilla toteutettu kerrossänky (jonka alimmassa kerroksessa pieni onu-matoran Gatta makoili hieman levottomana) sekä vaalean ruskea, parista kohti revennyt nahkasohva, johon kakamanaamainen po-matoran oli mätkähtänyt.
“Moido”, Paku heilautti kättään. “Miltäs näyttää?”
Pakun kivivasara nojasi oven puoleista seinää vasten vieressään vanhoja tynnyreitä (joiden yläosat po-matoran oli ilmeisesti itse joskus aiemmin repinyt irti), joihin oli heitetty kaikki suursiivouksesta ylijääneet turhat metallinkappaleet ja muu roinat. Se olisi voinut olla mainio näky ilman samalle seinälle ripustettua vanhaa täytettyä hiilihirven päätä, joka oli näköjään jokusen vuoden varastorojun seassa nääntymisen jälkeen muuttunut hieman epäkuolleen näköisesti. Sen sarvia oltiin näköjään alettu käyttämään naulakoina.

Koko sisätilaa valaisi joukko paksuja, sinne tänne sijoiteltuja kynttilöitä, joiden kirkkautta oli kai tehostettu lievästi jollain sytytysnesteellä.

Loputkin matoraneista astuivat sisään ihastellen “Ryhmä Pakaran” työnjälkeä.

“Taisi olla vähän vähemmän sotkuista kuin mitä odotit?” Tokka tökki ga-matorania vaimean toverillisesti kyynärpäärrään.
Nany ei sanonut mitään, mutta tyytyi hymähtämään vaikuttuneena.

“Pakko kyllä sanoa, että taisitte ylittää itsenne tällä kertaa, ystäväiseni”, Argo taputti yhä työpöytänsä ääressä nikkaroivaa Kiroa häiritsemättä tätä sen enempää.
“Hm”, fe-matoran vastasi.

Argo tajusi vasta nyt katsoa kuinka toinen matorankomppanian matkaan annetun kommunikaatiovälineen hyvin tarkoin lajitellut osaset lepäsivät valkoisen liinan päällä puupydällä. Samoin myös jo kasaan saatu outo johtojen ympäröimä epämääräinen lähetintä muistuttava antenniloota-asia. Pöydällä lepäsi myös koukkukäden avattu työkalupakki, jonka sisällöstä osa oli levitetty pöydälle, sekä valeasun virkaa toimittaneet mustat hansikkaat.

“Sietääkin kelvata”, sohvalla löhöävä Paku puhisi. “Me äyät raadoimme täällä pitkin päivää siitä asti kun pistäydyimme aamusella tuolla ‘Telakalla’ neuvotteluasioissa.”
“No minä ja Paku lähinnä, Tokka enimmäkseen pyöri kaupungilla ja Gatta tylsyyttään yritti leikkiä ylijäämäruuveilla lasersotaa.” Kiro herkeni toteamaan olkansa yli. “Onnistuttiin sitten saamaan työsuhde-etuna tällainen kiva pieni motelli täältä varastopuolelta. Näitä ei ole kuulemma käytetty muuhun kuin ylijäämätavaroiden säilyttämiseen. ‘Asettukaa minne haluatte ja käyttäkää vain kaikkea mistä jotain irti saatte’ ne sanoi.”

Nany huomasi kääntyä katsomaan nimeltä mainittua rautapalkkikerrossängyn alapedillä makaavaa onu-matorania. Tämä ei suinkaan nukkunut, vaan vain makasi liikahtamatta selällään tuijottaen yläpuolelleen kuin tyhjyyteen. Pätkän kädet makasivat tämän vatsapanssaria vasten etusormien taputellessa villisti.

“No voi nyt herran tähden”, Nany tuhahti näkemälleen, “et kai sinä vieläkin voi mököttää? Haemme sen pyssysi sitten takaisin kunhan lähdemme sitten jossain vaiheessa pois täältä. Yritä jo ajatella jotain muuta…”

“Ei pysty”, Gatta vaikeroi, “en ole päässyt posauttamaan mitään kokonaiseen pariin päivään. Liipasinsormia alkaa pakottaa yhä vaan enemmän…” Gatta laski katsettaan vatsaltaan nostettuihin käsiinsä. Matoranin etusormet vapisivat kuin pakkoliikkeistä aina vain kovemmin niin että ne vaikuttivat jo liikkuvan nopeammin kuin aika.

Tokka istahti Pakun viereen sohvalle lastattuaan säilömistä vaativat ravinteet jääkaappiin.
“Toivottavasti ette odottaneet mitään maailman runsainta iltapalaa. Siellä on nyt lähinnä tarpeita nopeaa ilta- ja aamupalaa varten.”

“Eipä mitiä, tämä koko linnake näyttää olevan täynnä kivoja ruokapaikkoja”, Nany tuumi. “Ai niin, siitä puheenollen, onnistuin saamaan itselleni pestin sen niin kutsutun ‘Kahvion’ tarjoilijaneitinä.”
“No huh!” Paku möhähti. Ilmeisesti jotkut muutkin olivat ehtineet saada tänään jotain aikaan. “Milloinkohan mahtavat alkaa duunit?”

“Heti huomenna” Nany vastasi. “Näköjään niillä on tavallista enemmän asiakkaita joten kai kaikki työkokelaat kelpaavat. Entä itsellänne?”
“No ei tultu vielä sopineeksi mitään sen kummemmin. Voidaan kuulemma mennä sinne jo heti huomenissa.”
“Nyt kun miettii, aamusella pieni kahviokäynti piristäisi varmaan kummasti”, Argo tuumi.

“No siitä vaan, kunhan saatte pidettyä nuo jotkut aisoissa”, Nany kierätti osoittelevia sormiaan Pakussa, Gattassa ja Lyanissa.

Ga-matoran kääntyi kokonaan sohvalla lepäävää kakamakaksikkoa päin. “Miten muuten siellä Telakalla oikein meni?”
“Nnnooooh…” Tokka aloitti.

Aiemmin

Jalkapuoli Tokka vislasi raikkaasti vaikuttuneisuuden merkiksi. “Ryhmä Pakara” oli saapunut “Telakan” liepeille. Nelipäinen matoranjoukko tuijotti suhteellisen vilkasta satamateollisuusaluetta hieman äimistyneinä.
Eritoten koukkuiset kätensä hansikkaiden alle kätkeneen Kiron ainoa silmä harhaili ties missä kaikissa mahdollisissa näkökentän teknisissä satamahärveleissä ja erilaisissa kuljetuslavoilla lepäävissä pienissä merialuksissa.

Pienen Gattan mielestä niissä oli ihan liian vähän aseita.
Pitkin Telakan aluetta hääri pitkin poikin mitä erilaisimpia joukkoja pääasiassa onu-matoraneja ja näiden joukossa myös vähän muunlaisia omituisia otuksia.

“Hei! Katsokaas tuonne!” Tokka osoitti innoissaan porukan oikeaan suuntaan, jossa albiino steltinpeikko kantoi vaivattomasti kainaloissaan juuri lastista purettuja pinoja raskaita metalliputkia- ja tankoja yhden matoranin ohjeistuksella yhteen Telakan varastohalleista.
“Aika vaikuttavaa voimankäyttöä”, bo-matoran ihaili.

“No en nyt oikein tiedä…” kädet puuskassa tuhahteleva Paku oli vain hieman vaikuttunut.
“Eikö tämä teistäkin muistuta yllättävän paljon sitä torakoitten satamaa mutta vähemmän ummehtuneen hajuinen?” Gatta tiedusteli.

“Hieno homma hei”, Kiro torasi hiljaa, “mikset kailota salaisuuksiamme vielä vähän kovemmin…”
Gatta tuijotti fe-matorania kummaksuneena. “Sinä et taida olla kovin hyvä näissä tämmöisissä salahommissa.”
Kiro oli jo melkein sanomassa jotain takaisin, mutta muisti että onu-matoranin tapauksessa siitä tuskin olisi hyötyä, joten tyytyi tuhisemaan enemmät turhautumisensa ulos.

“Jotenka, mistähän aloitettaisiin”, Tokka mietti.
Kiro kohautti olkiaan. “Kai on paras yrittää pyrkiä suoraan tämän mestan isoherran juttusille.”
“Mutta mistä aloitttaisimme? Ei täällä näy juuri muuta kuin erilaisia yksittäisiä otuksia ja enimmäkseen onu-matoraneja silmänkantamattomiin…”

“No etsitään sitten joitain tosi isoja tyyppejä!” Gatta ehdotti reippaasti.
“Tuotah”, Tokka toputteli, “ei nyt ihan ehkä kirjaimellisessa mielessä isoja. Tai mistäpä näistä tietää…”

“Minulla on suunnitelma!” Paku nosti jämerästi etusormensa pystyyn.
“Voi jee…” Kirolla oli skeptinen tunne.

Paku asetti kätensä Kiron ja Tokkan olkapäille vetäen nämä lähemmäs omaa naamaansa.
“Ehdotan että etsimme sopivan syrjäisän kolkan ja jäämme kyykkimään kunnes joku yksinäinen Telakkalainen kävelee tykö, ja sitten napataan se ja pakotetaan sitä kertomaan kaikki tieto tämän paikan meinigistä tai ettemme taita siltä poskia…”

“Paku tuo on melko varmasti Klaanissa laitonta”, Kiro kommentoi po-matoranin ideaa. “Me jouduttaisiin vankilaan.”

“No emmehän me nyt ihan tosissamme ketään mukiloimaan rupeaisi, vaikken aina tunnekaan omia voimiani”, Paku puolustautui. “Mutta kyllähän pienoinen uhittelu on aina vähän kivaa.”

Tokka sormeili leukaansa.
“…mitä jos vain kysyisimme joltain työläiseltä asiallisesti kuka tämän paikan päämies on ja mistä hänet löytää?”

Paku vilkaisi bo-matorania harmistuneen myöntyvästi. “No ollaan sitten tylsiä.”
“En kyllä yhtään suosittelisi että lähdettäisiin liikoja nyt pelleilemään”, Kiro varoitteli. “Tuskin kapteenikaan on tyytyväinen jos saisi kuulla että pistettiin ennen aikojaan mitään show’ta pystyyn.”

“OLLOS TERVEHDITTYJÄ, MAANVAIVAVELJENI!!” edelle juossut Gatta kailotti iloisena kummankin ylös nostetun käden sormet rauhanmerkkiin asetettuna. Melkein koko työskentelevä Telakkaväki käännähti vilkaisemaan ilmestystä.

“…no ehkä tuollainen ei ole varsinaisesti mitenkään liian huomiota herättävää”, Tokka tuumi vähän nolostuneena.

“Mitä jos vaan jätettäisiin tuo tänne eikä kerrottaisi muille mitään?” Kiro ehdotti melkein puolivakavissaan.

“Mitä?”

“Ei mitään…” koukkukäsi huokaisi kääntyen toisaalle.


“…onpa siinä muuten aika iso ovi”, Gatta totesi.

Merirosvonelikko oli saanut tietää että paikan pomo, “Keetonguksi” nimitetty henkilö löytyisi tähän aikaan omasta yksityispajastaan, joka kuuleman mukaan olisi juuri heidän edessään komeileva rakennus – joka olisi hyvinkin voinut oviaukkonsa perusteella olla yhtä hyvin yksi iso ajoneuvosäilytyshalli muiden joukossa.

Pajan sisältä kuului paljon raskaiden koneiden pauketta ja paukutusta, joka kantautui jotenkuten myös ulkopuolelle puuovien läpi.

“Että jees”, Kiro totesi. “Kukas koputtaa?”

“Mmminä hoidan tämän!” Paku paukautti rintamustaan nyrkillään kävellen lähemmäs isoa ovea. Se oli selkeästi lujaa tekoa, eikä sellaisia kelvannut hiplata muilla kuin mahdollisimman vahvoilla miehen karskeilla kourilla.

“Olenhan…” po-matoran seisoi suoraan oven vieressä, puristaen päättävisenä oikean kätensä jämeräksi nyrkiksi.
“…Paku Paukuttaja!”
“Jee!” Gatta hihkaisi innoissaan.
“Koputa nyt vaan jo…” Kiro ärisi.

Paku hengitti syvään sisään ja ulos. Hän nosti kätensä hiljaa ja jämerästi valmiina kumauttamaan edessään jömöttävää puista kulkuväylän tuketta. Se oli eittämättä paitsi iso myös varmaan suhteellisen paksu. Lisäksi mitä tahansa sisällä tapahtuikin, se oli ihan pirun äänekästä. Oli koputettava joko tosi lujaa ja kuuluvasti tai sitten ei ollenkaan…

Tokka vilkaisi sivusilmällään vieressään innoissaan tulevasta esityksestä sätkivää Gattaa.

Paku sulki silmänsä, asettaen vasemman kätensä ovea kohti kämmen edellä, vasemman jalkansa suoraan eteen ja toisen tukevasti taakse. Poseeraus antoi melkein olettaa että kakamanaama olisi ollut valmis yrittämään lyödä koko oven säpäleiksi – mikä ei po-matoranin tapauksessa vaikuttanut edes mahdottomalta urakalta – mutta tämän taaemmas asetettu, iskuvalmis oikea käsi oli taittunut yhdeksänkymmenen asteen kulmaan nyrkin alapuoli ovea päin.

Gatta odotti innoissaan, Tokka suhteellisen uteliaana ja Kiro närkästyneenä.

Pakun iskuvalmis nyrkki puristui entistä tiukemmaksi. Hän avasi silmänsä. Hän oli valmis…!

Alle sekunnissa po-matoran ponnisti polvi- ja reisilihaksillaan ja sen jälkeen heilautti koko vartaloaan voimakkaasti vasemmalle, jolloin tämän oikealla takana valmiina odottanut käsi heilahti samalla eteenpäin. Paku siirsi melkein kaiken lihasenergiansa oikeaan käteensä, joka sai vartaloliikkeestä huimaa lisävauhtia, syöksyen kohti puukyhäelmää kuin hakeutuva nahjus!

KOP

Ruskea nyrkki kohtasi puisen oven.

Ovi nytkähti näkyvästi taaksepäin nyrkiniskun voiman painautuessa sitä vasten kuin kiimainen jänöjussi. Näkymätön paineaalto tuntui ravistavan mukanaan oven pinnasta likaa ja tomua.

Pieni onu-matoran huudahti innoissaan hyppien ja taputtaen. Esitystä suhteellisen vaikuttunein mielin seurannut puujalka päätti taputtaa myös vaimeasti. Hopeaa silmäpuolta puolestaan ei huvittanut yhtään antaa täysin tarpeettomalle ja ylilyövälle kohtaukselle vain osittain sen takia ettei hänellä edes ollut kämmeniä millä taputtaa.

Po-matoran veti nyrkkinsä kauemmas. Hän otti toisessa sekunnissa saman mahtipontisen alkuasennon.

KOP

Paku koputti uudestaan.

KOP

Ja uudestaan.

Pajan sisältä kuuluva melu ja möly ei kaikonnut.

Pakun odottava ilme kääntyi takaisin varmaksi ja jämäkäksi. Hyvä on…
Po-matoran ei aikaillut.

KOP

KOP

KOP

Paku koputti uudestaan. Jokainen uusi isku oveen tuntui olevan yhtä vahva ja täynnä voimaa. Oven hauraimmin kiinni pinttyneet erilaiset tomuiset pintasubstanssit harisivat pois lyönti toisensa perään.

Oviaukon takaa kantautuvat työn äänet hiljenivät pikkuisen. Kolme muuta matorania alkoi jo odotuttaa.

KOP KOP KOP

No nyt menee jo elvistelyksi… jo kolmanteen koputuskertaan turtunut Kiro totesi mielessään.

“Ei tarvitse hajottaa sitä ovea.”

Kaikki neljä matorania havahtuivat yhtäkkiä sisältä kuuluvaan ääneen. Pian sen jälkeen kaikki muut äänet sisältä tuntuivat hiljalleen pysähtyvän. Näköjään nelikko oli vihdoin saanut sen, kuka sisällä sitten puuhastelikaan, huomion.

Paku perääntyi tovereidensa tykö yrittäen kuulostella mahdollisia askelten ääniä.

Ja niitähän kuului. Oikeastaan yllättävän kovina. Voimakkaita, raskaita askelia. Töminää

Matorannelikko oli häkeltynyt. Gattan puheet kirjaimellisesta “Telakan isosta kihosta” eivät tainneet olla pelkkää viatonta arvailua. Ainakaan tämän kävelyäänten perusteella.

Raskaat askeleet oven takana kovenivat kovenemistaan kunnes pysähtyivät. Ovenkahvaan tartuttiin sisäpuolelta, ja tumma puuovi lähti aukeamaan. Sen saranat narisivat ja kirskuivat.

Matoranien silmät ja vähän suutkin aukesivat suuresta hämmästyksestä oven avautuessa puoleenväliin.

Suuret keltaiset jalat ottivat vielä muutaman askeleen jättimäisen hahmon astuessa kunnolla näkösälle.

TÖMPS
TÖMPS
TÖMPS

Pitkä ja leveä, koko oviaukon olemuksellaan täyttävä muinaista voimaa ja jämeryyttä huhukuva keltainen jättiläinen seisoi koko komeudessaan nelikon edessä.

Keltaisen järkäleen kädessään kantaman, luonnottoman kokoisen jakoavaimen kiinteääkin kiinteämpi yläpää tömähti ovenpieleen jätin nojatessa sen toiseen päähän rennosti työkalua kantaneella, konerasvasta ja moottoriöljystä tahriintuneella kädellään.

Kirkas yksinäinen silmä pyöritteli katsettaan neljässä matoranissa. Keltainen jätti mietti hetken kuka näistä oli kenties ollut se joka oli meinannut leipoa hänen ovensa uuteen uskoon. Vai oliko Kapher kenties kokeillut vanhaa koputus ja poisjuoksemis- jäynää.

“Morjens”, jättiläisen kumea ja jämerä, mutta silti ystävällinen ja pirteä ääni kuului matoranien korvien lähietäisyydellä kaikessa komeudessaan. “Mitäs miehet?”

“O__O” oli kolmen muun matoranin vastaus. Kiro ei jaksanut hämmästellä näkyä kovin kauaa, joten yritti ensimmäisenä keksiä jotain sanomista.

“Niin, joo, tuota noin”, pienempi kyklooppi aloitti saaden isomman kykloopin huomion, “me ollaan vähän kuin uusia täällä, ja tuota noin, ajateltiin vähän ett..”

“IIIEEEEEEHHHH!!!”
Kaikkien muiden paikallaolijoiden korvia vihloi hetken Tokkan yllättävä ja kovin raastava kiljunta. Hysteerisen bo-matoranin kämmenet olivat nousseet tämän pään sivuille jalkapuolen hyppiessä hysteerisesti. Jopa jätti itse hätkähti yllättävää desibelidelisointia.

“Voi herranjumala!” Tokkan kädet alkoivat heilua ees taas matoranin pään mukana. “Voi hiivatti! Ihan aito! Aito ja oikea ‘myyttien keltainen jättiläinen’!” Bo-matoran heitti kätensä vieressään ihmettelevän Gattan olkapäälle ravistaen tätä hetken kuin yleinen syyttäjä. “Voitteko uskoa! Elävä legenda seisoo edessämme!”

“…öääh?” jättiläinen ei tiennyt ollako imarreltu vai vaivaantunut.

Hysteerinen bo-matoran hypähti edemmäs jo samalla tasolla häkeltyneiden keltaisen jätin ja matoranien väliin.
“Voi Mata Nuin nimeen! Olen aina vain kirjoista ja nähnyt erilaisia kuvituksia, mutta en olisi ikinä uskonut että pääsen näkemään moisen omin silmin! Ainakin hurja osa tutkijoista saa luvan korjata näkemyksiään, hiisi vieköön!”

Tilanne meni, jos mahdollista, vieläkin kiusallisemmaksi kun puujalka hivuttautui ihan jätin kookkaiden jalkojen lähituntumaan silmäillen tämän ylä- ja alaruumista.

“Oihh, miten ihanteellista muinaisen voiman puhkua…” Tokkan ääni muuttui SQUEEstä hiljaiseksi ja analyyttiseksi.
“Vahva ja tanakka rakenne. Voimakkaat ja jämerät lihakset ja nivelet. Tällaisen kasassa pitämiseen tarvitaan varmana hyvin jämäkät sisäiset tukirangat rutosti kiinteitä panssareita…”

Tongu vilkaisi kolmea niillä sijoillaan seisovaa matorania kuin apua etsien.

“Pitääkö muuten paikkaansa että tuo yksi silmä on vain keinotekoinen kiikarityökalu, vaiko ihan oikea biologinen osa…?” Tokka uteli.

“Noh, itse asiass-…” jätti oli vastaamassa.

“Nonniin, eiköhän tässä jo ollut museonähtävyyksiä tälle päivälle.” Paku talsi vetämään innostuneen luontoretkeilijän pois keltaisen jätin kimpusta…

Nykyhetki

“…jaa että semmoista.” Nany ei onnistunut löytämään sanoja.
“Ehhehee…”Tokka hieroi takaraivoaan hieman nolostunut hymynpoikanen kakamallaan. Imarreltu sekä vähän nolostunut keltainen kyklooppi oli tuntunut olevan suhteellisen huojennuksissaan kuultuaan ettei puujalka itse ollut Telakkatöiden perässä…

“Noh”, Argo tokaisi ymmärtäväisesti, “eipä sitä ihan joka päivä pääse todistamaan silmillään myyttisen olennon olemassaoloa…”
“Niin. Kivaa vaihtelua siihen että ne torakat näytti kaikki ihan samalta”, totesi Lyan toisen kerrossängyn yläpediltä.

“En nyt ilmaisisi asiaa ihan noin”, ko-matoran Koli uskaltautui avaamaan vähäpuheisen suunsa, “pienellä lähitarkastelulla useiden yksilöiden rakenteelliset erot olivat havaittavissa aika selkeästi.”
“No ei kaikki mitään luonnontieteilijöitä ole”, Paku torasi.

“Öööh, en minä sillä…” ko-matoran heilutteli pahoittelevana käsiään peläten että oli kuulostanut liian näsäviisaalta. “Mutta siis, kuka tahansa varmasti pani merkille, kuinka nazorakien joukossa oli sekä hinteliä että maskuliinisempia yksilöitä. Kaikki heistä tuntuivat olevan omalta osaltaan erilaisia kuhnureita, joista jokaiselle löytyi omanlaisensa tehtävänsä. Vähän kuin he olisivat syntyneet sitä varten. Kyseisten olentojen koko hierarkia tuntuu hyvin järjestelmälliseltä.”

Ko-matoranin sanavalinnat tuntuivat menevän osalta matoraneista hieman ohi.
Koli hieroi hieman päälakeaan. “En oikein tiedä, miten sen sanoisin…”

“Torakoitten yhdyskunta on kait vähän kuin jonkin ison kellopelin rasvatut rattaat.” Kiro totesi jälleen olkansa yli. Ilmeisesti tarkka nikkarointityö ei ollut esten keskustelun kuuntelemiselle.
“No, juurikin noin.”

Paku nosti kulmaansa. “Miksi nimität niitä kasvottomia torakkamurkkuörmelöitä ‘heiksi’?”
Koli yllättyi itsekin tajuttuaan millaista persoonapronominia oli puheessaan käyttänyt. “Niin, tuota, en oikein tiedä… Se kai tuntui jotenkin ihan luonnolliselta.” Ko-matoran oli aina omannut tavan käyttää kenestä tahansa toisesta henkilöstä puhuttaessa “hän”- muotoa. “Ehkä se johtuu siitä etten usko että he, tai ne olisivat välttämättä sellaista minkä luokittelisin jotenkin itsejämme ala-arvoisemmaksi…”

Argo tuntui tajuavan mitä kuuraveli ajoi takaa. “Nazorakitkin ovat nähtävästi eläviä, ajattelevia olentoja”, de-matoran lausui. “Me kaikki varmaan muistamme edes vähän kaikkea mitä nazorakien pohjoissatamassa näkyi.”

Kukin keskusteluun huomiota kiinnittävä matoran (lähinnä Gatta makoili edelleen sängyllään mistään välittämättä) alkoi muistelemaan kaikkea sitä mitä olivat päässeet näkemään palatessaan saarelle liskomieskuskausreissultaan. He olivat päässeet näkemään nazorakien luomia konstruktuureja ja todistamaan sitä miten vakaasti ja varmasti näiden yhteiskunta oli tuntunut pyörivän, vaikka vain pieneltä vilaukselta. Torakoiden satama oli pysynyt täydessä toiminnassa miltei kaiken aikaa, eivätkä ne tuntuneet tarvitsevan lepoa. Tai sitten niillä oli ollut vain hyvin järjestellyt työvuorot.

Argo jatkoi annettuaan tovereidensa makustella asiaa hetken; “Niin kuin monilla muillakin, myös nazorakeilla ilmeinen taito ja tahto luoda suuria ja loisteliaita asioita. Ennen kaikkea omanlaisensa vakaan ja toimivan yhteiskunnan.”

Sohvalla lepäävä Tokka ujuttautui avaamaan suunsa.
“Niin. Vaikka tämän porukan kanssa on tullut matkattua siellä täällä, tuollaisista otuksista kuin nazorakit ei ole tullut kuulleeksi oikein missään. Niistä ei ole löytynyt mitään informaatiota mistään tiede- tai luontokirjoista. Ehkä ne eivät edes ole loppujen lopuksi raheja, mutta uniikkia niissä on.”

“Yhteiskunta johon synnyt vain tekemään yhtä työtä siihen asti kunnes kupsahdat…” teräspalkkia vasten nojaileva Nany tuumi. “Ei kuulosta kauhean kivalta…”

“No, vaikkei muiden yhteiskuntamalli olisikaan suuresti meidän mieleemme, mikä me olemme tuomitsemaan jos sen jäsenet itse ovat tyytyväisiä”, Argo mietti.
“No täällä ainaskin tuntuu olevan vapaampi meno”, Lyan totesi heiluttaen vienosti riippumattomaista yläpetiään kehonsa mukana. “Jos saisin päättää, asuisin kyllä mieluummin täällä kuin siellä.”

Le-matoranin toteamuksessa taisi olla enemmän tehoa kuin tämä osasi odottaa, sillä pieneksi hetkeksi kaikki muut varastossa lymyilijät (paitsi edelleen Gatta) vaikuttivat hiljenevän kuin mölyapinat epävarmuutta viestivät ilmeet kasvoillaan. Jopa työteliään Kiron työkalujen kalina pysähtyi hetkeksi.

“…mikähän niillä nazorakeilla ja tällä ‘Klaanilla’ oikein on toisiaan vastaan?” Tokka rikkoi hetkellisen hiljaisuuden.

Kukaan matoraneista ei osannut vastata bo-matoranin kysymykseen. Etäinen palkkasoturikapteeni ei ollut jakanut yhtään nazorkaien (ja skakdien) ja Klaanin konfliktia koskevia yksityiskohtia, eivätkä matoranit olleet päässeet mukaan mihinkään aihetta käsittelevään kokoukseen yms.

“…hankala sanoa”, Argo mietti epävarmana, mutta päätti ryhdistäytyä. “Mutta ehkä meidän ei kannata miettiä sitä liikaa”, de-matoran lausui vanhan, matoranjoukon edellisestä piraattimiehistöstä opitun viisauden. “Koska niinkuin arvoisa uusi kapteenimme ilmaisi, asia ei kuulu meille sen enempää kuin hänelle itselleenkään.”

“Totta kyllä”, myöntyväinen Tokka muun varastoseurueen tavoin tyytyi nielemään akakunaaman sanat. “Jos nyt vain hoidetaan tämä missio pois alta ja palataan sitten takaisin kapteenin tykö.”

“Jaa sinne hieltä ja ruudilta haisevien liskojen leiriin?” Nany letkautti sarkastisesti. “Mieluummin heittäytyisin sinne saaren pohjoisrannan karikkoon. Ikäviä torahampaisia mulkeroita koko sakki…”
“Eivätkö sinun mielestäsi kaikki skakdit ole?” Paku heitti.

Nany oli hetken aikeissa heittää po-matorania vastasarkasmilla, mutta päätyi miettimään hetkeksi tämän kysymystä.
“…no aika lailla kaikki paitsi Musrak ja Rhiga.”

Koko varastolössi (paitsi yhä masentunut Gatta ja tutun ärtsimyrtsi Kiro) rehahtivat nauramaan Lyan etunenässä kukin omalla tavallaan muistaessaan entisen miehistönsä hilpeät skakdiveikkoset.

Huivipäinen le-matoran muisteli aina välillä huvittuneena sitä päivää kun meni lirauttamaan purkillisen liimaa skakdikaksikon kylkiin näiden nukkuessa tuttuun tapaan vierekkäin samassa riippumatossa. Lyan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä muutama litra Bio Keeperiä pahimmillaan sai aikaan…

”Okei, selvän teki. Tästä lähin te kaksi olette ‘siiamilaisia skakdeja…!” poppoon entinen kapteeni Notfun oli sinä iltana julistanut lievästi rommipäissään.

“Kapteenista puheenollen”, Kiro kuulutti kääntyen muita päin istuimellaan työkalut vihdoin sivuun siirrettynä, “tämä olisi valmis.”

Seitsemän muuta matorania käänsivät katseensa fe-matoranin koukussa lepäävää, juuri kasaan saatua radiopuhelinta kohti. Jopa Gatta nousi hitaasti istumaan riippumattomaisessa sängyssään. Varastopoppoo oli tuntunut keskustelunsa huumassa jo melkein unohtaneen silmäpuolen koonneen tärkeää viestintälaitetta kaiken tämän ajan.

“Oho…” Tokka totesi.
“…nnoh, mitäs me sille sanotaan?” Nany mietti.
“Niin kuin käsky kävi”, Argo totesi, “kerromme kaiken mitä vain kerrottavana on.”

Samaan aikaan Lehu-metsässä

Skakdien leirin liepeillä sijaitseva teltta oli elämästä melkein tyhjillään.

Harmaa, pusikoissa ja pöheiköissä hieman likaantunut pieni rapu makasi pöydällä kuoreensa vetäytyneenä. Äiti oli määrännyt sen odottamaan kiltisti tummien, aina välillä erilaisia ääniä tekevien laatikoiden vieressä odottamassa, että ne alkaisivat vilkkumaan samalla värillä mitä ravun pienten maukkaiden saaliseläinten sisältä ropisi aina kun se puri ne palasiksi ja päästämään taas jotain outoa ääntä. Äiti itse oli mennyt vuorostaan ulkosalle vietettyään melkein kaiken ajan tässä uudessa pesässä.

Pientä rapua olivat aina houkutelleet kovasti osittain noiden laatikoiden sisään oudosti työntyneet hyvin laihat, mutta sitkeän näköiset pienet pitkät käärmeet. Ne olivat aina näyttäneet pienen ravun mielestä herkullisilta, mutta äiti oli tiukasti kieltänyt käymästä elottomien kiemuraisten kimppuun. Olihan se ollut vaikeaa, mutta pikkuinen saksekas oli saanut pinnistellen hillittyä metsästysviettiään.

Outojen laatikoiden tarkoitus oli pienelle ravulle täysin hämmentävä. Aiemmin äiti oli alkanut puhumaan jollekin oudolle pitkulaiselle, pallopäiselle asialle ja laatikoista oli kuulunut tuttuja ääniä. Se oli ollut se nelisilmäinen pieni olento joka kulki aina äidin kanssa niiden muiden pienten olentojen lisäksi. Rapu ei ollut ikinä ymmärtänyt täysin mitä äiti jutteli niille pienille olennoille, jotka oli ilmeisesti siirretty tuohon ahtaaseen outoon laatikkoon.

Rapu oli aina nauttinut elämästään äitinsä kanssa. Äidin ja niiden muiden pienempien olentojen kanssa. Olivatkohan nekin äidille samanlaisessa asemassa kuin se itsekin? Ei niin väliä. Sillä oli aina ollut tosi kivaa. Äiti antoi sen liikkua kyydissään ja liikkua vapaasti missä halusi, kunhan se aina palasi takaisin äidin luo ja teki aina välillä mitä äiti halusi. Se sai metsästää missä ja mitä halusi, ja aina kun missään ei ollut mitään saalistettavaa, äidin lähellä liikkuvat pienemmät oliot antoivat sille pieniä herkkupaloja.

Ravun ei ikinä ollut tarvinnut jutella äidille samalla tapaa kuin millä äiti jutteli niille pienille olennoille. Juttelu äidin kanssa oli aina ollut tosi helppoa ja kivaa, ja siitä tuntui että äitikin ajatteli samoin.

Äiti oli alkanut kutsua sitä viime aikoina jollain oudolla uudella nimellä. Rapu ei ollut itse perustanut siitä. Rapua ei itse kiinnostanut mikä se oli. Se oli. Äiti itse oli ollut hänelle vain äiti. Se ei tiennyt miksi. Mutta ensi hetkestä kun se oli vilkaissut pimeän synnyinsijansa seinän oudosta aukeamasta ulos ja nähnyt äidin ensi kertaa. Se sama olisi aina oleva hänen äitinsä. Se ei ollut mitään muuta. Se oli äiti. Oli aina ollut. Ja tulisi olemaan vastaisuudessakin. Äidistä oli pidettävä kiinni.

Ulkona oli kylmää ja pimeää. Mutta ravun kiinteän kuoren sisällä oli hyvin mukavaa ja lämmintä.
Äidilläkin oli kuori. Se oli usein aika kylmä ja myös aika kova.

Olikohan äidillä mukavaa kuoressaan, rapu mietti. Äiti oli kerran näyttäytynyt sille ilman päänsä kuoren etupuolikasta. Mutta äiti ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut kuoressaan kauhean kivaa. Äidistä näkyi melkein se kuinka kuoreen sisällä oleminen olisi sattunut.

Miksi äiti piilotteli kuoren sisällä jos se teki kipeää?

Se itse piiloutui kuoreensa aina silloin kun se halusi nukkua rauhassa. Tai silloin kun sitä pelotti. Pelottikohan äitiäkin?

Rapu ei ollut ikinä kysynyt asiaa, eikä se edes tiennyt miten. Mutta ehkä äiti osasi pitää huolen itsestään. Äiti oli vahva. Äiti osaisi varmasti huolehtia itsestään. Sellaiseksi pieni saksekas itsekin halusi tulla kasvaessaan isoksi. Kunhan äidillä ei olisi mitään näkyvää hätää, se tunsi voivansa olla hyvin mielin. Ja keskittyä metsästämään uusia herkkupaloja.

*PIIP PIIIP*

Tumma laatikko aloitti yhtäkkiä.

*PIIP PIIP*

Rapu hätkähti ääntä.

*PIIP PIIP*

Tämä oli kai se mistä äiti oli kertonut.

*PIIP PIIP*

Rapu kipitti kuudella jalallaan pöydän reunalle.

*PIIP PIIP*

Se laskeutui pöydänjalkaa alas.

*PIIP PIIP*

Se kipitti ulos teltasta.

Äiti istui vähän matkan päässä kirkkaan lämpimän maavalon luona yhden sinisen liskon kanssa.


Jos Kirolla olisi vielä ollut sormet, hän olisi varmaan naputellut niitä pöytää vasten. Vasta kasatun radipuhelimen punainen merkkivalo paloi laitteen yrittäessä ilmeisesti etsiä yhteyttä matoranien odotellessa vähän hermona.
“Sinä Argo voit varmaan tällä kertaa hoitaa puhumisen…?” Tokka tiedusteli varovaisesti.
“Noh, älkääs nyt”, de-matoran torui, “jos ette osaa tottua uuden kapteenimme kanssa puhumiseen niin työ voi mennä hankalaksi.”

Nany keinutteli päätään.
“No silloin kun se puhuttelee niin on ihan helppoa vastata jotain takaisin, mutta idea smalltalkista ei tunnu erityisen tyydyttävältä…”

“No ei kapteeni kyllä ole missään vaiheessa ollut niinkään tuttavallisesta päästä”, de-matoran vastasi, “mutta hän ei ole vaikuttanut myöskään henkilöltä jolle täysi sotilaskuri olisi kaiken A ja O.”
“Ihmeen hyvin sinä ainakin tunnut tulevan kapteenin kanssa juttuun”, Nany kummasteli hieman de-matoranin omistautumista. Ehkä sillä oli tekemistä sen kanssa että akakunaama oli aina ollut joukosta se eräänlainen järjen ääni.

“Niin varmaan tulisitte tekin, jos vain lakkaisitte hermoilemasta”, Argo moitti. “Yrittäkää vain olla omia itsejänne.”


Teltan oviaukko liehahti auki tumman palkkasoturin astuessa sisään. Amazua istahti suoraan telttansa tuolille laskien kätensä sallien lemmikkinsä kipittää takaisin pöydälle lepäämään.

Kappas vain… palkkasoturi mietti tuijottaessaan hetken piippaavaa radiovastaanotinta. Hän ei ollut osannut miettiä olisiko hänen pitänyt olla huolissaan soluttautumisoperaation puolesta, mutta jo punaisena vilkuttava viestintälaite antoi jo uutta toivoa. Mutta Amazua ei silti halunnut elättää liian paljon toivoa, joten hän poimi aikailematta jalustallisen radiomikrofonin käsiinsä.


Haloo. radiosta kuului. Ääni ei kuulostanut kysyvältä tai uteliaalta. Se oli ennemminkin vain kylmä ja jämäkkä toteamus. Mutta se ei ollut eronnut liiemmin siitä äänensävystä, mitä synkeä ja etäinen kapteeni oli aina käyttänyt. Se oli aina kuulostanut painostavalta ja epämukavalta, puhumattakaan siitä että sitä kuunnellessa pienikin halu kommunikoida tuntui haihtuvan.

Pöydän ja radiopuhelimen ääressä istuva Kiro kääntyi hetkeksi muita matoraneja päin saadakseen muistutuksen että ensimmäinen puheenvuoro oli päätetty luovuttaa hänelle. Vaikka fe-matorania ei olisi juuri kiinnostanut jutskata…
“Prtrtr”, silmäpuoli puhahti kääntäen suuri pakarinsa radiopuhelimen puoleen. Koukkukäsi yritti olla sumplimatta lausettaan liian pitkään. Hän kun ei tiennyt, oliko kapu juuri nyt miten kärsimättömällä päällä.

Kiro aikoi rykiä nyrkkiinsä ennen kuin musti ettei hänellä sellaisia ollut, joten hän päätyi yskimään hiljaa ilmaan.
“Tuotanoin, kuuluuko tämä…?” fe-matoran sai kakistettua ulos.

Kyllä. kapteenin ääni puhui melkein välittömästi fe-matoranin perään.

Kiro nosti kulmaansa vaimeasti ollen itsekin hieman vaikuttunut siitä miten korjausyritys oli näyttänyt onnistuvan virheettömästi ensi yrittämällä. Vaikkeihän sitä voinut vielä tietää, joten piti kai rupatella vähän lisää.
“Nii, tuota…” koukkukäden ainoa silmä vilkuili puhelimen edessä ees sun taas matoranin yrittäessä keksiä mistä aloittaisi.
“…joo, täällä ollaan.”

”Bio-Klaanin linnakkeessa, oletan. Ovatko kaikki teistä juuri nyt paikalla?”

“Juuh…” Kiroa jäi vähän härnäämään oma viimeisin jutunjuurensa. Entinen nynrah-haamu ei ollut koskaan tullut opetelleeksi kunnolla sosiaalisia maneereja senkään jälkeen kun oli löytänyt tiensä piraatiksi, vaan oli tullut jatkaneeksi vanhaa hiljaisen nurkassa nikkaroimisen elämäntyyliään.
“…sori ettei ehditty soittaa aiemmin. Ei onnistuttu löytämään vielä ensimmäisenä yönä tarpeeksi salaista majapaikkaa.”

”Ymmärrän.” Amazuan värähtämätön ja kylmän laskelmoiva äänensävy ei tuntunut menevän yksiin tämän sanomisten kanssa. ”Oletan että tällä hetkellä piilopaikka-asia on jotenkuten hoidossa.”

“No joo, tarkalleen ottaen löydettiin käyttöön tällainen vanha ja käyttämätön pieni varastorakennus…” Kiro totesi.


Amazua hieroi kasvonaamionsa leukaa epävarmana. Hän ei halunnut jättää mitään epävarmaksi.
“Oletteko varmoja että se paikka on täysin turvallinen salaisiin toimenpiteisiin?”

”No aika varmoja joo”, raudan matoranin hieman epäsosiaalisen kuuloinen ääni jatkoi, itse siellä ‘Telakalla’ suosittelivat tätä paikkaa meille.”

“Telakalla?” Amazua havahtui koukkukäden sanoihin nojautuen lähemmäs radiotaan. “Olette siis jo käyneet siellä?”

”Noh, joo. Kuten käsky taisi käydä, mentiin sinne tiedustelemaan mahdollisia suojatyöpaikkoja ja tuli myöntävä vastaus.”

Palkkasoturi tunsi lievää helpottuneisuutta kuulemastaan. “Oletteko varmoja ettette ole onnistuneet herättämään liikaa huomiota?”

“Aika isolla varmuudella voidaan kai todeta että ei. Tämä linnake kun on täynnä sen verran epämääräistä jengiä että tällainen pikku piraattiposse tuskin erottuu juuri ollenkaan liikaa edukseen.”

Palkkasoturi päätti hyväksyä fe-matoranin vastauksen tuntien voivansa joten kuten lievittää epäluulojaan.
“Asia selvä. Mutta siitä huolimatta on paras että pyritte käyttäytymään jatkossakin mahdollisimman normaalisti”, Amazua ohjeisti, tajuten hetkeksi unohtaneensa millaiselle porukalle oikein puhui.

”No niin ajateltiinkin. ‘Telakalla’ tuskin tulee kauheasti ongelmia. Hyvähenkinen duunariporukointi kun ei ole mikään uusi asia…”

“Hmmm.” Amazua hymähti myöntävästi, kiinnittämättä juuri huomiota siihen kuuluiko äännähdys radion läpi.
“Mutta ennen kaikkea, on paras olla etenemättä liian hätäisesti. Oletan että teillä on kuitenkin jo jonkinlainen jatkosuunnitelma.”


Fe-matoran tuumi hetken. “No tarkoitus olisi tehdä ‘Telakalla’ mahdollisimman työteliästä urakkaa ja yrittää siinä samalla kalastella tietoa kaikista ‘Klaanin’ härdelleistä ja yrittää etsiä hyviä rakoja tehdä vähän renklausta.”
Kiro lopetti puheenvuoronsa miettien vielä hetken oliko kenties unohtanut jotain. Ai niin…
“…terveisin ‘Kyklooppi’.”

Kuulostaa johdonmukaiselta. palkkasoturi tunsi kykenevänsä ohittamaan matoranin koodinimet tällä kertaa. Hän oli jo tuntenut oppineensa erottamaan matoranit toisistaan jo sen perusteella kuka milloinkin oli äänessä.
Matoranjoukon kapteeni tunsi saaneensa kaiken tärkeimmän informaation. Onko muuta raportoitavaa?

Nany käveli hieman epävarmana pöytää kohti vilkaisten sivusilmällään Argoa. De-matoran viitoitti pöydän suuntaan kannustavalla käsieleellä. Kiro vain oli helpottunut siitä että jutustelu taisi olla hänen osaltaan ohi.

Ga-matoran kohensi hetken kurkkuaan mahdollisimman hiljaa miettien omaa tapaansa yrittää puhutella kapteeniaan. Tämä ei ainakaan näennäisesti tuntunut vetävän luuta kurkkuunsa Kiron duunarislangista, mutta sellainen ei tuntunut istuvan ollenkaan naisen suuhun.

“Iltaa vain, herra kapteeni”, Nany aloitti pitäen pienen tauon kuin odottaakseen vastasiko tämä kenties mitään takaisin. Hän ei tosin tiennyt miksi. Hän päätti kuitenkin sanoa asiansa mahdollisimman nopeaa ja suoraan.
“Tässä ‘Kimuli’… Halusin vain ilmoittaa, että sain vastaan paikan linnakkeen ‘Kahvio’- nimisen ruokapaikan tarjoilijana. Kyseessä on linnoituksen sisäosan ehkä isoin ja vilkkain ruokapaikka, joten ajattelin että sellaisesta paikasta irtoaisi varmaan paljon hyödyllistä informaatiota pienellä salakuuntelulla.”

”Asia selvä.” Amazua vastasi. ”Oliko vielä muuta?.”

Nanyn ilme muuttui hieman turtuneeksi. Kapteenista ei näköjään vaan saanut juuri muuta irti. Se tuntui aika turhauttavalta.


”Ei.” ga-matoranin suora vastaus kuului.

“Selvä”, palkkasoturi vastasi antamatta naismatoranin äänensävyn häiritä.
“Hyvää työtä. Jatkakaa ja raportoikaa mahdollisimman pian kun ilmenee jotain tärkeää”, Amazua sanoi asettaen sormensa radionsa sulkemisnapille.

“Kapteeni kuittaa.”


Radiopuhelin hiljeni.

Niin tekivät myös matoranit. Omanlaisillaan yllättyneillä ilmeillä varustettuna.

“…se sanoi ‘hyvää työtä’”, Tokka äimisteli.

“Tarkoittikohan se sitä?” joukosta ehkä hieman eniten yllättynyt Nany epäili. Kapteenin kohteliaisuus ei kuulostanut yhtään eri sävyiseltä kuin tämän muutkaan osat illan tunteettomilta kuulostavista vuoropuheluista.

Pitkään hiljaa istuskellut Koli raotti suutaan ehkä toisen kerran koko iltana.
“No, itse ainakin tunsin että herra kapteenin sanalla olisi ollut jotenkin kannustava ja piristävä vaikutus.”
Muu varaston matoranrykelmä tuntui ottavan ko-matoranin sanat vastaan tosissaan. Tämä oli melkein koko ikänsä ennen merirosvoksi päätymistään elänyt jos mimmoisen auktoriteettipaineen alla, puhumattakaan luontaisesta arkuudestaan, joten tämän suusta tuollaiset sanat tuntuivat hyvin vilpittömiltä.

“Niin minäkin kyllä tykkäisin ajatella”, Tokkan kakamalle levisi vieno hymy.

Kiro hymähti neutraalisti. “No tiedä häntä. Mutta ei kai tässä auta muuta kuin edetä niinkun käsky on käynyt.”

Sohvalla jo hyvän aikaa istuskellut Paku ponnahti ylös pehmeältä istuimelta, koska hänelle ei tavallinen ylösnousemus riittänyt.
“Jetsulleen!” po-matoranin suuren kakaman ilme oli karski ja mahtipontinen. “Eiköhän auta muu kuin painua pehkuun ja ryhtyä huomenna heti tositoimiin! Saapahan kapteeni syytäkin olla tyytyväinen!”
Pakun jylhä mesoaminen tuntui kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta aina välillä tehostavan koko konkkaronkan henkeä.
“No, eipä kiirehditä”, Argo topuutti, “hiljaa hyvä tulee, kuten kapteeni sanoi.”

“Nälkä…” ylös keinovuoteestaan vihdoin kömpinyt Gatta tallusteli ga-matoranin vierestä muiden luo jääkaapille etsimään juotavaa.
…no huh Nany hämmästeli pienen pyssynsä menettäneen onu-matoranin palautunutta kykyä kävellä ja puhua.
Naisen huomio ei kuitenkaan ennättänyt pysyä tässä pitkään kun vihreä huivipää oli siirtynyt makaamaan kyljelleen Nanyn vieressä olevan tekokerrossängyn keskimmäiseen kerrokseen tuijottamaan tätä limaisella virneellään.

“No voi harmi, valitettavasti meillä on vain käynyt niin että kerrosvuoteita on varattu ainoastaan kuudelle, joten joidenkin meistä täytyy… jakaa.”

Nany tuijotti naistennaurattajaa hetken ennen kuin heitti päälle oman vienon huumorihymynsä. “No, sellainen ongelma on helposti ratkaistu.”

Ennen kuin le-matoran ehti innostua liikaa kaikista epämääräisistä oletettavasti pian toteutuvista fantasioistaan, ga-matoran kääntyi nopeasti yhä työpöytänsä ääressä istuvan fe-matoranin suuntaan.
“Hei Kiro, tahdotko nukkua kanssani sohvalla?”

“Vaan jos et potki…” silmäpuoli heitti kasuaalisti takaisin.

“NNNGIEEEEEEEH” pettynyt Lyan heittäytyi vaikeroimaan riippumattovuoteelleen.

Klaanin kaupunki, seuraava aamu

Kauppatorin kulmalla sijaitsaevan talon kolmannessa kerroksessa asuva Djetca avasi kämppänsä terassin oven astuen raikkaaseen aamuilmaan. Taivas oli ainakin toistaiseksi haalean harmaan pilvipeitteen takana, mutta sääennusteet olivat luvanneet keskipäivälle poutasäätä.

Hunakasvoinen ba-matoran lähestyi terassinsa kaiteeseen kiinnitettyjä kukkaistutuksiaan. Hän poimi ympyräiseltä muovipöydältä kirkkaanoranssin kastelukannun antaakseen rakkaille orkideoilleen aamujuotavaa.

Siinä samassa jokin lennähti jostain matoranin näkökulmasta oikealta ja kietoutui terassin sivutankoon. Ba-matoranin jalolle hunalle lässähti hetkeksi pelästynyt ilme, joka muutti pian hämmennykseksi tämän vilkaistessa tarkemmin pientä hopeista esinettä.
“…onko tuo joj-” ennen kuin Djecta ehti miettiä loppuun, jokin syöksähti vauhkoontuneen kalmankaskelotin nopeudella matoranin terassin ohi. Äkillinen säikähdys sai matoranin kaatumaan vauhdilla selälleen.

“JIIIHHHAAAAA!!!” vihreä salama huusi.

Sitkeä ja kestävä naru kiristyi nopeasti vieläkin nopeamman le-matoranin kiitäessä ilmassa jo tuhatta ja sataa eteenpäin samalla kiskaistessa köysilelunsa nopeasti irti. Vihreä vauhtihirmu heitti heti perään toisesta kädestään toisen samanlaisen jojonsa seuraavaa sopivaa taruntakohtaa kohti.

Ilmalennosta haltioissaan oleva pieni onu-matoran huuteli railakkaasti jopa huivipäätä itseään enemmän. Gattan kädet olivat kietoutuneet tiukasti Lyanin hartijoihin niin että matoran olisi voinut olla jonkinlainen elävä selkäreppu. Mutta kokenutta vauhtihirmua mukana kulkeva ja huuteleva onu-matoran ei saanut herpaantumaan siitä keskittymisestä, mikä tällaisissa temppuiluissa vaadittiin. Ja sitä paitsi matkustajien ilakoivat huudot usein saivat Lyanin vain lisäämään vauhtia.

Kaiken sen tympeän löntystelyn ja eri paikoissa maleksimisen jälkeen mitä viime päivät ja viikot olivat olleet, Lyan halusi ottaa kaikesta mahdollisesta hullunkurisesta ilottelusta kaiken irti.

Le-matoranin vauhti alkoi jo vähän hiipua ja kaksikko alkoi valua vauhdista alaspäin, mutta Lyan kiinnitti nopeat ja tarkat silmänsä vajaan kymmenen metrin päässä olevaan rakennuksen seinästä pilkottavaan lipputangontynkään. Huivipää heilautti vasemman kätensä napakasti taakseen suorittaen voimakkaan ja nopean yläheittoliikkeen päästäen metallisen kiekko-objektin kädestään.

Jojo lennähti nopeasti tankoa kohti kietoutuen sen ympärille kuin mihin muuhun pitkulaiseen objektiin tahansa. Sen naru kiristyi juuri sopivalla hetkellä matorankaksikon ollessa melkein pelottavan lähellä iskeytymässä kiviseen katuun. Le-matoran nosti ripeästi jalkansa menosuuntaan ja pieni matkustaja kietoi jalkansa tämän vyötärölle. Kova maa oli jo lähestymässä matoranien alaruumiita uhkaavan lähellä, kunnes nämä liisivät tiukan narun varassa tasaisesti maankamaran päältä, nousten lopulta takaisin ylemmäs. Ja vielä ylemmäs.

Huivipää ja elävä musta selkäreppu hipoivat jo raikasta ja avaraa ilmaa kauppakatulähiön korkeimpienkin kattojen yläpuolella. Näkymät pidemmälle kaupunkiin olivat mitä silmiä hivelevimmät.
“Nngheeeeehhh…” Lyan sulki silmänsä nauttien tuulen huomasta täysin siemauksin.

Selkäpuolella matkustanut Gatta tunsi samanlaisen viileän huuman pakarillaan ja huivipään hartioiden etupuolelta kiinni pitelevissä käsissään. Pieni onu-matoran antoi hetken viedä mennessään ja levitti myös omat kätensä ja jalkansa jotta saisi tuntea saman kivan tuulen tunteen koko kehossaan.

“…hheiiii?” Huivipään oma harmittoman nautinnollinen mielentila katkesi kun tämä huomasi painolastin yhtäkkiä keventyneen. Le-matoran vilkaisi olkansa yli, huomaten matkakumppaninsa lentämässä ilman halki tähtiasennossa huoleton hymy kasvoillaan.

Muutaman metrin päässä hänestä.

“Hehee!!” Gatta hihitti iloisena käänten iloisen katseensa le-matoraniin.

Joka lensi muutaman metrin päässä hänestä.

Itse asiassa häntä ylempänä. Ja tämä näytti nousevan koko ajan ylemmäs. Ja maa tuli lähemmäs.

…voi helkutti.

Onu-matoranin tilanteen tajunnut ilme alkoi muuttua rauhallisesta paniikinomaiseksi. le-matoran oli kuitenkin sutjakka ja pyörähti 90 astetta jojokäsi ojossa. Jojo lennähti heiton voimasta onu-matorania kohti kietoutuen tämän vyötärön ympäri.

Huivipää pyörähti uudemman kerran ollen jälleen onu-matoraniin selin vetäisten julasti. Pakaripää lennähti narunvetäisyn voimasta hellästi ilman halki takaisin le-matorania päin.
Gatta tarttui heti aiemmalla tapaa (ja ehkä vähän tukevammin) kuin aiemmin.

“Kehotamme pitämään kädet ja jalat kulkuneuvon sisäpuolella”, huivipää selosti vilkaisten vielä olkansa yli onu-matoranin saatua varmasti kunnon otteen.
Gatta ehti hetken hengähtää helpottuneena kaksikon alkaessa taas laskeutumumaan vauhdilla, kun tämän silmät yhtäkkiä suurenivat. Lyan kääntyi katsomaan pian suuntaa johon huutava onu-matoran toisella sormellaan osoitti.

Mahin vetämä hunajamelonikärry oli kulkenut kauppakadun risteyksen takaa suoraan kaksikon alasliidon tielle. Mutta Lyan ehti olla hätkähtänyt vain hetken. Huivipää kehotti sinänsä tarpeettomasti matkustajaansa pitämään tiukasti kiinni. Ainakin onu-matoran otti sikäli neuvosta vaarin että tämän pää painui enemmän le-matoranin hartian taakse piiloon. Lyan käännähti kylki lähestyvää kärryä kohti taivuttaen jalkansa alaviistoon.

Le-matoranin jalat osuivat ja tämä liukui eteenpäin tomuisen maan pöllätessä suoraan kärryn alta..

Lyanin nopeat silmät havahtuivat samalla hetkellä kun tämä ilmestyi kärryn toiselle puolelle. Le-matoran ponnisti jaloillaan suorittaen vikkelän loikan kohti edessään olevaa lyhtypylvästä. Huivipää tarttui vauhdista siihen toisella kädellään. Hän pyöri vain hitusen vauhtiaan menettämättä muutaman kerran poikittaisen pylvään ympäri päästäen lopulta irti.

Matorankaksikko lennähti komeassa kaaressa suoraan kauppakadun syrjäiselle ja tyhjälle sivukujalle ohikulkijoiden ihmetellessä mitä juuri tapahtui. Huivipää kääntyi kannoillaan suorittaen viimeisen jämäkän jarrutuksen tömähtäessään jälleen maahan. Äkillinen pysähdys sai onu-matoranin vihdoin hellittämään otteensa.

Lyan hengähti tyhjentävästi suoristaen asentonsa.
“Eiköhän tuossa ollut jo jetsulleen vapaapudotusta”, Lyan käännähti katsomaan pientä ystäväänsä, joka oli tainnut heittää matkasta poistuessaan pienen kuperkeikan, miettien oliko tältä kenties taittunut niska.

Mutta maassa kierinyt, hieman likaantunut pakarinaama vastasi vain hilpeällä, mutta myös helpottuneen hengästyneellä hihityksellä.
“Voi kirnu!” onu-matoran hihkaisi. “Tehdään tuo sitten joskus uudestaan!”

“No mikä jottei”, Lyan vastasi. “Ehkä ensi kerralla vielä useampi sankarinhaluinen neitokainen näkee…”
“No me kyllä kiidettiin aika luodin nopeudella niin että kovin moni tyttö tuskin ehti meitä katselemaan.”
“…totta puhut. Kirottua”, le-matoran tuhahti kääntyen takaisin pääkatua kohti. “Tule, mennään kokeilemaan äskeistä uudestaan.”

“Heiii!” Gatta alkoi kinuamaan. “Älä nyt taas mene juoksentelemaan niiden naikkostesi perään! Meillähän oli hommia.” Onu-matorania pisti aina joskus vähän suututahtaen kun Lyan ei meinannut pysyä juuri ikinä keskittyneenä yhdessä asiassa.

“Hmp. Sitten kun sinä vähän kasvat niin ymmärrät varmasti enemmän näiden asioiden päälle”, Lyan totesi vilkaisten kulman taa pääkadun suuntaan.

“…pottuiletko sinä?” epäilevä pieni onu-matoran kääntyi huivipäätä kohti kulmat sekä suu mutrussa.

“Meinasin sillain henkisesti.”

“Aha.” Gattan ilme vaihtui hetkessä takaisin peruslukemiin. “Minä en kyllä mitään tyttöviiruksia kaipaile…”

Lyan kääntyi takaisin tämän puoleen ottaen päättäväisen ilmeen istuuntuessaan alas seinää vasten. “Olet kuitenkin oikeassa. Mitä nopeammin hoidamme asiat pois alta, sitä nopeammin pääsemme arvon Nany-neidin luo.”

Le-matoran avasi vyölaukkunsa isoimman taskun vetäisten esiin pidentyvän antennin kautta koko radipuhelimen. Gatta istuuntui huivipään viereen tämän painaessa härpäkkeen nappulaa.

Samaan aikaan SOIDINPESÄssä

Kiro, jolla oli vielä jonkin verran unihiekkaa silmässään, makasi joten kuten rentona tuolinsa selkänojaan nojaten. Fe-matorania lievästi potutti että hän oli mennyt käyttämään suuren osan omasta yöstään pitkälti toisen radiopuhelimen kunnostamiseen ja jättämään yöunet suurelta osin väliin. Sen lisäksi nikkari ei ollut osannut olla heräämättä samaan aikaan muiden kanssa, joilla oli vielä aikaisia tekemisiä. Hänelle aikaisista heräämisistä oli koitunut liian usein lähinnä tympeää pään jomotusta.

Silmäpuolen pöydällä odottanut radiopuhelin alkoi yhtäkkiä värisemään ja vilkuttamaan punaista valoa, osaamatta olla kuitenkaan päästämästä yhtään ääntä. Kiro hymähti myöntyväisesti huomattuaan pienten hienosäätöjensä toimineen.

Tuolin selkänojanivel narahti kuin tyytyväisenä raskaan koukkukäden suoristaessa asentoaan. Kiro tökkäisi viestintälaitteen vastaanottonappia.

“Hmng”, tokkurainen koukkukäsi mumisi.

”Hyvä päivää, olisiko teillä aikaa puhua uudesta bikinimallistosta?” Lyanin matalalallistettu bisnesmiesääni raikui.

“Haista ite. Ette näköjään sittenkään onnistuneet paskomaan sitä radiota.”

”Mukava kuulla sinunkin ääntäsi, päivänpaiste.”

“Älä edes aloita”, Kiro ärähti. “Missäs menette?”

”Täällä kauppakadun kulmilla. Paku ja Argo meni edeltä, joten vedettiin Gattan kanssa pieni happihyppely matkalla.”

“Jaha. Mahtaako hänellä olla henkivakuutus kunnossa?” Kiro kysyi. Hän oli hyvin tietoinen siitä mitä “happihyppely” noiden kahden kanssa tarkoitti.

Ehhehee…


No kuitenkin, hyvä että ainakin saatiin testattua että nämä ilmeisesti toimii hyvin pitkällä matkalla. Mutta muistakaa sitten että mikäli ääni alkaa rätisemään tai muuta, vasemmalla alhaalla olevasta pyörivästä napista voi säätää taajuutta. Vastaanoton volyymiä taas voi venklata siitä vasemmalta sivulta pilkottavasta rullasta. Kaikki sen pienen etupuolen näytön alla olevat naput taas-…

Kiron selostus radion kautta jatkui samalla kun Lyan vilkaisi Gattaa osoittaen leikkisin virnein puhelinta etusormellaan, vääntäen ilmettään erilaisiin hupaisiin huulisynkronointeihin fe-matoranin äänen kanssa. Huonon pokan omaava Gatta ei voinut kuin hillitä hihitystään.


“Ymmärsittekö?” Kiro kysyi audiomanualisointinsa päätteeksi.

”Tee se äskeinen naama vielä kerran…” onu-matoranin kaukainen hihitys kantautui puhelimen toisesta päästä.

“…hrmm.” Kiro murahti sellaisella äänellä joka varmaankin kantautui myös radiopuhelimen toiseen päähän.

”Hehhehhe, joo, äläpä suotta hermoile, homma on täysin hanskassa.” Lyan ei kuulostanut kovin vakuuttavalta asiaan keskittymättömän naureskelunsa läpi.
”Mutta nyt meidän pitääkin jo joutaa, meillä on tärkeitä asioita tehtävänä! Kuitti!”

Puhelimesta kantautui pieni *KRTZZZ* ääni le-matoranin sulkiessa radioviestimen.

Kiro puuskahti väsyneesti rojahtaen jälleen istuimelleen. “Homma hanskassa ja hanskat huut helvetissä…” silmäpuoli manaili.

“No älähän nyt, Lyan osaa varmasti jo käsitellä hienoja laitteita varovaisesti, omalla tavallaan”, riippumattosängyllä hiljaa keinuva Tokka lohdutti.

“Siitä Gattasta tässä melkein enemmän huolissaan on. Rikkoutuneita raajoja kun ei ainakaan kovin helposti vaan hitsata ja naulata takaisin yhteen. Ei pahalla.” Kiro tuumi, vilkaisten sekunnin “PESÄn” ovella valmistautuvaan Koliin.

“Niinno, eipä tuossa mitään…” ko-matoran vastasi. “Muuten, olisi nyt valmista.”

Tokka laskeutui keinosängyltä myöntävästi hihkaisten kävellen ko-matoranin tykö poimimaan oman olkalaukkunsa häiritsevän hirvenpään sarvesta. Bo-matoranista tuntui hieman siltä kuin se olisi vilkaissut häntä oudosti.

Kiro kääntyi tuolillaan oven suuntaan. “Minne te muuten edes olittekaan menossa kun ette menneet kahvelle muiden kanssa?”

“No kuulemma tuolla linnakkeen itäpuolella sijaitsee joku ‘Arkistoksi’ kutsuttu toooosi iso jonkinlainen kirjastorakennus”, Tokka selosti innostuneena. “Pakkohan siellä nyt on päästä käymään. Sieltähän voi löytyä vaikka mitä!”

“Njahas.” Kiro totesi maireasti.

“Tule vaikka ihmeessä mukaan, tiedä jos sieltä löytyisi kaikkea kivaa tekniikkaan liittyvää”, puujalka ehdotti.

“No jos tällaisella fiiliksellä lukemaan menisin niin kirjaimet varmaan alkaisi vaan pääkoppaa vihlomaan niin perkeleesti”, fe-matoran vastasi.

“No ota sitten vaikka tirsat”, Tokka kääntyi ovea päin poistuen ovesta tohtorimatoranin kanssa.

Varaston ovi kajahti kiinni poistuneen matorankaksikon heittäessä nopeat heipat rautamiehelle.

Kiro tuijotteli hetken ympärilleen tyhjentyneessä varastossa, jota hän oli henkilökohtaisesti kieltäytynyt ikinä kutsumasta “PESÄksi”. Silmäpuoli silmäili kaikkea pientä työnjälkeä mitä piilopaikan kalusteisiin ja sisustukseen oli keksinyt. Koukkukäsi hymähti vaimeasti ollen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä kaikkea oli saanut aikaan. Vaikka näin jälkikäteen mietittynä matoran harmitteli vähän sitä mitä kaikkea muuta hän olisi voinut saada aikaan. Hän olisi voinut vaikka saman tien purkaa tähänastiset kyhäilynsä ja kasata niitä uusiksi uusin rakentein ja toiminnallisin yksityiskohdin. Seiniltä tilaa vievät kerrossängytkin olisivat varmaan olleet paljon käytännöllisempiä jos ne olisivat taipuneet automaattisesti kasaan lattian sisään.

Yksin jäänyt fe-matoran nojautui jälleen tuolilleen tuijotellen toimettomana peltikattoa.

Hän alkoi hymisemään ja hyräilemään itsekseen. Vaikka matoran nauttikin useimmiten omasta rauhasta, totaali tympeä hiljaisuus oli vähän perseestä.

Kiro kääntyi jälleen tuolillaan pöytäänsä päin jatkaen hyräilyään. Tämän silmään osui kuitenkin pian pöydällä oleva hämärä johtojentäytteinen metalliloota.
Mitähän tuonkin kanssa pitäisi sitten tehdä… hän mietti. Kapteeni oli käskenyt liittää masiinan johonkin Klaanin viestintätietokoneen tapaiseen, mutta sellaisen löytäminen olisi varmaan omanlaisensa haaste. Mistähän sellaista olisi tarkoitus etsiä…

“Hng”, fe-matoran hieroi otsaansa koukkunsa keskiosalla. Huonojen yöunien jälkeen liian isojen juttujen miettiminen jos mikä meinasi jompata pääkoppaa.

”No ota sitten vaikka tirsat.”

Kiro muisteli bo-matoranin viimeistä vinkkiä.

“…no, eipä kyllä hullumpi idea.”


Lyan työnsi puhelimen takaisin vyölaukkuunsa nousten Gattan seuraamana pystyyn. “Asia on pihvi, matkamme kohti prinsessan kaukaista linnaa jatkukoon!”

“Vähänkö olisi ikävä trolli jos prinsessa olisikin toisessa linnassa.” Gatta tuumi kömpiessään itsekin ylös.

Huivipään katse kääntyi pieneen likaantuneeseen onu-matoraniin.
“…mutta ensin saat putsata itseäsi! Hienojen naisten eteen ei mennä pöyn peitossa!” Lyan torui.

“No joo, Nany varmaan mestaisi minut muuten”, onu-matoran tuumi.

”EI VAAN MINÄ.” huivipää työnsi uhkaavan naamansa pienemmän matoranin pakarin lähituntumaan.

Hieman myöhemmin hieman muualla

Klaanin kauppatorin pienellä sivukujalla oli vielä aamuisin suhteellisen hiljaista osan kansalaisista lähdettyä töihinsä jo aikaisin aamusta. Siinä missä linnoituksen keskustassa oli erilaisia isompia erilaisten Klaanin kansalaisten pitämiä putiikkeja, pienelle kujalle olivat ilmeisesti kertyneet kaikki joilla oli halua omien kädentuotoksien kaupittelemiseen tai valmiiden tavaroiden jälleenmyyntiin, mutta joilla ei ollut varaa omien tilojen hankkimiseen.

Argo selaili myyntikojun laatikoihin järjesteltyjä musiikkilevyjä. Pienen kojun pitäjän valikoima tuntui vaihtelevan moderneista pienistä levykkeistä vanhempiin ja klassisimpiin vinyylilevyihin ja myös erilaisiin musiikkisoittimiin- ja radioihin. Myös erilaisten bändien pieniä oheistuitteita löytyi sieltä täältä.

De-matoran itse oli aina ollut iso musiikin ystävä, toisin kuin yleensä ikävän suuri osa muista desibeliheimolaisista, jotka useimmiten vieroksuivat liian kovien äänten riskiä. Argon musiikkimaku oli aina ollut suopea eikä tämän sävelkorva ollut juuri ikinä ottanut suosikikseen vain yhtä musiikkityylilajia muiden joukosta.

Hänen seitsemän ystäväänsä olivat usein toista maata. Mutta se oli osaltaan myös mukava asia. Argo kun siten kykeni kuuntelemaan mukautuvasti jokaisen kanssa sitä musiikkia mistä nämä henkilökohtaisesti nauttivat, ja hänkin pystyi nauttimaan yhtä paljon. De-matoran muisteli aina joskus haikeudella entisen isomman merirosvoporukan kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla vietettyjä rauhallisia iltoja rauhallista musiikkia kuunnellen.

Argon käsiin osui alennuspahvilaatikon levykotelorivistä Klaanin suurimmaksi muusikoksi parjatun “Toa Kyberin” melko kauniin ja taidokkaan kansitaiteen koristama kotelo. Puoliksi mustiin pukeutunut mirukasvoinen äänen toa seisoi kuvassa silmät kiiluen pidellen ylväästi puoliski kirveennäköistä sähkökitaraansa yläpuolellaan. Kitaran yläpään suuttimista leimusi kirkkaita valkoisia kipinöitä. Kuvan taustana oli musta vuori ja punaista taivasta vasten nouseva keltainen aurinko. Poikittain pidellyn kitaran yläpuolella oli tekstuureiltaan raskaan kiven näköisillä kolmiulotteisilla kirjaimilla kirjoitettu levyn nimi; “You Po Hard And Die Old”.

Hm. Hieman nähty kansitoteutus, mutta silti kaunis ja toimiva ja uhkuu karismaa ja voimaa Argo tuumi. Paku varmaan tykkäisi.

Seuraavana de-matoranin silmiin osui Toa Kyberin levyn takaa paljastunut kotelo, jonka kansi näytti kuin juuri piirtämään opetelleen väriliitutyöltä groteskeine ääriviivoineen ja mittakaavoineen sekä ikävästi yli menneine värityksineen. Kuva ainakin näytti esittävän jonkinlaista viherkultaista toaa suurella mahikilla. Levyn nimi oli kirjoitettu suttuisesti kirkkaan punaisella tekstillä.

“RYTMIPERSE”.

…noh, hyvä yritys, ja kai jollain tapaa ehkä aika viaton de-matoran mietti.

Pienen onu-matoranin surulliset, syvänvihreät silmät olivat naulittuna katukivetykseen. Hilpeän aamulenkin jälkeen taas alakuloiseksi jäänyt Gatta löntysteli kadun toisenpuoleisen kojurivin vieressä tarkkailematta ympäröiviä tavaroita tai erilaisten myyjien tarjoushuuteluista juuri sen tarkemmin. Mikään niistä ei myynyt aseita. Tai muutakaan millä ampua. Hänellä oli yhä enemmän ikävä Herra Hylsyä. Rakasta vanhaa ystävää, josta hän oli ollut erossa jo melkein kolme päivää. Tunne siitä että Herra Hylsy kituisi juuri nyt jossain kylmässä ja pimeässä säilytyslaatikossa raastoi aina vähän väliä onu-matoranin mieltä, vaikka viime aikoina muutamat pienet iloiset hetket olivat saaneet hänen mieltään vähän toisaalle.

Onu-matoranin silmäkulmaan kuitenkin iski jokin mikä sai tämän pysähtymään. Ihan tämän vieressä myyntipöydän alla komeili jokin etupuolelta läpinäkyvään pahviseen laatikkoon istutettu harmaanhopeinen pieni kiinteä humanoidimainen esine. Sen lisäksi laatikon muovinen etupuoli paljasti paljon muutakin laatikon sisältöä. Sisältö näytti joltain mikä näytti nopealla vilkaisulla jotain, mikä näytti kovin olevan pienen onu-matoranin mieleen.

Gatta käveli uteliaana katsomaan lähempää. Muita samannäköisiä laatikoita, mutta eri sisällöllä, oli enemmänkin niin myyntipöydän alla kuin päällä, mutta matoran oli kiinnittänyt huomionsa vain yhteen.

Pakarinaama kumartui poimimaan sivuiltaan syvän mustan laatikon vilkaistaakseen sitä lähempää. Matoranin silmät suurenivat tämän tuijottaessa löytöään ällistyneenä. Paha mieli ja alakuloisuus tuntuivat pyyhkiytyvän jälleen pois kuin pyyhekumin voimasta.

Laatikon sisälle rautalangoilla sidottu esine näytti muodoiltaan suuresti samanlaista lisko-örmelöä kuin ne mitä kapteenin työkavereiden leirissä oli näkynyt, mutta tämä ei ollut läheskään niin yrmy tai muutenkaan kovin ruma. Tämä oli suhteellisen solakan ja sankarillisen näköinen ja sillä oli kivat aurinkolasit.

Laatikon läpinäkyvälle etupuolelle oli isketty räikeitä erilaisia tarroja. Oikealla alhaalla oli musta läpuskä missä ilmeisesti luki eriskummallisen tuotteen nimi.
“Bee…Äll…Aaa…Dee…Iii…Äss…” onu-matoran luki hitaasti mielessään.
Bladis…

…ihan hemmetin outo nimi.

Argo ja Paku ilmaantuivat onu-matoranin viereen kurkkien tämän olkapäiden yli uteliaina siitä mitä tämä oli tullut löytäneeksi.

“…ahaa, nuo lienevät niitä niin kutsuttuja ‘action-figuureja’”, Argo tuumi tuijottaessaan laatikossa näkyvää esinettä, joka näytti ulos päin jonkinlaiselta patsaalta, mutta sen nivelten kohdille oli näkyvästi laitettu erilaisia liikuttelua varten suunniteltuja osia. Itse hahmon lisäksi pakkaus näytti sisältävän hyvin laajan valikoiman erilaisia miniatyyriaseita.

“Hmm”, Paku tuhahti. “Olen tainnut nähdä tällaisia joskus aiemminkin. Jossain pohjoisella saarella kerran kaupiteltiin joitain ‘Hafu’s original’- juttuja, joita oli parjattu hyvin laadukkaiksi ja kestäviksi.” Po-matoran vilkaisi nopeasti muita tarjolla olevia samankaltaisia tuotteita. Niiden joukossa oli myös muita otuksia esittäviä hahmoja, mm. joku visorak joka näytti käyttävän mustia sukkahousuja, joku kirkkaankeltainen visiiritoa, mustavalkoinen pitkä ja hemmetin hoikka toa, kiikarisilmäinen sininen skakdi ja muutamia muita.

“Ostin kerran kokeeksi yhden ja hajosi melkein heti…” toisinaan kovakourainen Paku tarkasteli lähemmin figuuria joka näytti oudolta sekoitukselta toaa ja jotain siivekästä liskoa.

Argo itsekin vilkaisi tuotevalikoimaa vähän tarkemmin, mutta käänsi akakunsa taas “Bladikseen” jota hänen pieni ystävänsä tuntui silmäilevän kovin innolla.

BLADIS. BIO-KLAANIN MODERAATTORI. RAJOITETTU ERÄ. KLAANISSA VALMISTETTUA CUSTOMLAATUA. PYÖRÄTUOLI MYYDÄÄN ERIKSEEN paketissa luki.

Gattan suu alkoi vääntyä aneemisesta vienoon hymyyn onu-matoranin tuijottaessa tosi siistiä kokonaisuutta haltioitunein mielin.

Paketin etupuolen keskellä oli matoranin sormen mentävä reikä.
KOKEILE MINUA
”Okei.” Gatta tuumi mielessään luettuaan reiän yläpuolella tekstin.

Onu-matoranin sormi kurotti laatikon sisään. Skakdifiguurin muovisen rintapanssarin keskellä oli näkyvä nappi, jota Gatta napakasti painoi.

*KLIK*

”Haukkaa haulia, likainen pahantekijä!”

Paku ja Argo hätkähtivät yllättävää metallikaikuista ääntä mitä laatikon sisältä pääsi.
“…hui saakeli, sehän puhuu!” Paku totesi.

“Toden totta”, innokas myyjä varmisti, “herra moderaattori itse oli mukana äänittämässä muutaman vuorosanan. Siksi tuo kyseinen yksilö onkin näitä muita lievästi hintavampi, missään muussa tuollaista ominaisuutta ei nääs löydy.”

“Hehhehe…” onu-matoran hihitti kuin kuiskaten.

Argo ja Paku huomasivat tämän selvästi. Ensimmäistä kertaa jokin asia sitten ratsiaepisodin jälkeen tuntui herättävän pakarinaamassa aitoa iloa.

Gatta painoi nappia toistamiseen.
*KLIK*
”Kiväärini panokset on täytetty oikeudella!”
“Hehheheeh…”

Hän painoi taas.
*KLIK*
”Nimeni on Bladis! Lyijyn skakdi!”
“Hehehee…”

*KLIK*
”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”
“Hehheh…” Gattan olotila tuntui kohenevan jokaisella painalluksella.

*KLIK*
”Bladistista!”
“Heheh!” onu-matoran hihkaisi kuuluvasti kirkas hymy naamallaan. Gatta nosti laatikon molemmilla käsillään iloisena naamansa tasalle. Tämän jännittyneet silmät ryhtyivät vilisemään toimintafiguurin kanssa laatikoihin pakattujen pikkuaseiden kirjon seassa.

Po- ja de-matoran tuijottivat kuin taikaiskusta taas sisäisen elämänilonsa löytänyttä onu-matorania.

“Jaa että semmottis”, Paku hymähti vilkaisten Argoa.
”Kai meidän on vähän pakko…?” kakamanaama kysyi ilmeellään.

”No niin kai…” Argo vastasi äänettömästi vienolla hymyllä ja olankohautuksella.

Arkisto

“….wuaaaauuuuu!” Tokka seisoi uteliaat silmänsä suurina kädet hämmästyksestä levällään. Haltioitunut bo-matoran pyöri paikallaan tylppäkärkisen puujalkansa varassa katsellen ympärilleen.

Hän ja Koli olivat saapuneet Arkistoon. Tuohon ylistettyyn tiedon ja tarinoiden runsauden tyyssijaan. Ensimmäinen asia, mitä kaksikon eteen oli osunut näiden saavuttua sisään, oli ollut iso vierekkäisten kirjahyllyjen rivistö. Jokainen hyllyrivi tuntui sisältävän kymmeniä tummia puisia kirjahyllykköjä. Ja jokainen hylly ehkä satoja kirjoja.

Suuri rakennus näytti kaksikerroksiselta, mutta toinen kerros ei muodostanut kiinteää kattoa alimmaisen ylle, vaan muodostui lähinnä sivuseiniin rakennetuista leveistä parvista.

Koli kulki innokkaan puujalkamatoranin perässä ihastellen suurta näkymää. Ko-matoran tuijotti edessään ja yläpuolellaan näkyviä hyvin organisoituihin riveihin järjesteltyjä hyllykköjä. Ne tuntuivat jatkuvan melkein koko leveän rakennuksen päästä toiseen. Vaikka hyllyt oli järjestetty hyvin ja joidenkin muodostelmien väliin oli jätetty isompia kulkuväyliä ja siellä täällä hyllypaljouksien keskellä näytti olevan erilaisia lukupisteitä, puuhyllyt olivat tämän reviirin kiistattomia valtiaita.

Koli oli aina ihastellut kaikkea mikä oli organisoitu hyvin perusteellisesti ja kaikkea ajatellen. Tämä “Arkisto” oli selvästi jotain sellaista. Suuri, ehkä satojen tuhansien opusten kokoelma, jossa kullekin yksilölliselle teokselle löytyi oma paikkansa. Matoranin jalon mahikin ilme muuttui hiljalleen surullisen haikeaksi. Tämä suuri kirjasto muistutti häntä melkein-…

“Voihan himpura, oliko teillä siellä Metru Nuilla yhtä iso Arkisto kuin tämä?” Tokka tuntui melkein hetken lukeneen ko-matoranin ajatuksia.

Koli odotti yllättyneisyydeltään hetken vastata. “Niin, noh, aika lailla”, Koli mietti. Vaikka hän oli kauan, kauan sitten viettänyt entisellä kotisaarellaan paljon aikaa Onu-metrun suuressa tieto- ja oppimiskompleksissa, joka jakoi saman nimen kuin tämä Bio-Klaanin suuri kirjasto, olivat vuoden ehtineet jo jyystää ko-matoranin mielestä suuren osan tarkoista muistikuvista.

“Siellä vain oli paljon enemmän muunlaisia näyte-esineitä ja putkiin jäädytettyjä raheja…” Koli muisteli.

“Jumprahuti! Siellä jos pääsisi joskus käymään…” kirjastokompleksia ympärillään yhä innokkaasti tiiraileva puujalka tuumi.

Kolin kävelyvauhti hidastui hetkeksi tohtorimatoranin katseen painuessa alas. “Noh, niin kai…”

Tokka pysähtyi itsekin hetkeksi vilkaisten ystävänsä alakuloista ilmettä.
“…oho, anteeksi”, Tokka pyysi vilpittömästi tajuttuaan menneensä innostuksissaan ehkä vähän pitkälle.

“Öööh, ei haittaa”, Koli nosti katseensa äkkiä bo-matoraniin yrittäen näyttää ryhdistäytyneemmältä. Retkikaverin viaton uteliaisuus ei kuulunut niihin asioihin joista ko-matoran tunsi voivansa pahoittaa mielensä.

Tokka nyökkäsi vieno hymy kakamallaan yrittäen palata takaisin itse asiaan. Puujalka kääntyi ympäri huomaten seinälle pystytetyt kaksi karttaa, joiden luo bo-matoran kipitti niin pian kuin jalkapuolena pääsi ko-matoranin seuratessa.

Tokkan silmät ja oikea etusormi tähystivät kumpaakin kirjaston eri kerrosta kuvastavaa karttaa. Lopulta bo-matoranin keltaoransseihin silmiin osui sille kohti karttaa, mihin Arkiston luontoa ja eläimiä käsittelevien opusten osasto oli merkattu.
“No kappas, tuo on tässä ihan lähellä”, sinivihreä matoran käännähti aikailematta kartan osoittamaan suuntaan. “Minäpä käväisen tuolla. Nähdään myöhemmin vaikka jossain tässä kohtaa.”

Ko-matoran vastasi vaimealla nyökäytyksellä ja Tokka oli jo kohta kipittänyt hyllyrivien sokkeloihin.

Koli kuljeskeli rauhassa kirjahyllyrivejä eteenpäin etsimättä erityisemmin mitään tiettyä kirjallisuustyyppiä.

Yhden hyllyosaston kohdalla ko-matoran kääntyi katsomaan etummaisen hyllyn ylle asetettua kylttiä.

PAIKKA- JA MATKAOPPAAT

Kolin kasvot muuttuivat hetkessä epävarmoiksi. Hänen päässään alkoi pyöriä epävarmoja ajatuksia.
”Mitähän jos…”
Valkea pikkumies päätti kokeilla onneaan ja käveli varovaisen uteliaana osaston M- alkuisten opusten sektoriin.

Metru Nui – Legendojen kaupunki

“…” Koli tuijotti hetken hieman yli puolentoista sentin paksuista pehmeäkantista lehtiötä, epävarmana siitä uskaltaisiko ottaa sen. Mutta ko-matoran päätti ryhdistäytyä ja poimi pehmeäkantisen opuksen muiden välistä.

Oppaan kannessa komeili Coliseum. Mahtavan legendojen kaupungin keskipisteenä toimiva mahtava monumentti, josta kumpusi valtava valonsäde suoraan kohti taivaita. Kansikuvan alaosassa tornin juurella erottui muita hieman taiteellisin vapauksin toteutettuja rakennuksia, joissa paloi kirkkaita valoja. Kuvan taustan pimeä taivas ja sen kirkkaana loistavat tähdet sekä kuvan yläreunoissa Coliseumin valopilarin eri puolilla kirkkaina hehkuvat kaksoiskuut loivat yleistunnelman kauneudesta ja mahtavasta loistokkuudesta.

Koli tunsi heti hieman herkistyvänsä jo tuijottaessaan kirjan kansikuvaa. Hän muisteli melkein kokonaan umpeutuneella kaiholla sitä aikaa kun hän oli kutsunut tuota ihmeellistä paikkaa kodikseen…


Vaitelias ko-matoran istui rauhallisena lukupenkillä. Hän oli uskaltautunut avaamaan löytämänsä lehtiön sivuja. Hän oli lukenut alkusanoista ja muista infoteksteistä vain osan. Mutta siinä oli hyvinkin kaikki mitä hän tarvitsi. Jokaisen erilaisiin värikkäisiin laatikoihin istutetun tekstin jälkeen kaikki entisessä kodissa saatu yleistietämys sekä ga-metrun loisteliaissa kouluissa jaetut opit alkoivat hetkessä palata pienen tohtorimatoranin mieleen. Vaikka hän oli aina pyrkinyt säilyttämään mielessään kaiken tärkeän siitä tiedosta minkä jakaminen hänelle oli muinoin suotu, osa legendojen kaupungin muistoista oli jotain minkä hän oli aina enimmäkseen halunnut unohtaa…

Mutta sitäkin enemmän Koli oli kuluttanut aikaa ja fiilistelyä johonkin muuhun – niihin kuviin, mitä opaslehtiö tuntui olevan tulvillaan. Jokikinen niistä oli selvästi toteutettu suurella ajatuksella ja sydämellä Metru Nuin kaupungin ikiaikaista loisteliaisuutta kunnioittaen.

Ko-matoranin silmät tuntuivat melkein alkavan vetistää suuren menneisyyden kaipuun toivossa. Hän oli tuijottanut jokaista kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja hän oli hädin tuskin kirjan puolivälissä.

Jokainen kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Kolille ne sanat olivat kuin muistutus kaikista niistä kerroista kun hän oli kierrellyt pitkin legendojen kaupunkia.

Ta-metrun valimoiden lämmin hehku.

Onu-metrun kirkkaasti valaistut maanalaiset laajat sokkelot ja salit.

Le-metrun vilkkaat kouru- ja kilparataviidakot.

Ga-metrun kirkkaat vesivirrat ja kauniit rehevät puistot.

Po-metrun avarat ja tuuliset tasangot.

Mutta ennen kaikkea.

Ko-metrun kauniin vaaleat maat taivaita hipovine tiedon torneineen. Kaikkein paras paikka ihastella kauniita auringonlaskuja horisontissa…

Koli hieroi hieman toisen silmäluomensa kulmaa. Hän hengähti hiljaa haikean tyyni hymy kasvoillaan.

Innokas Tokka ilmestyi esiin hyllyjen takaa.
“Kappas, siinähän sinä oletkin! Anteeksi että vähän kesti. Täällä on vaikka mitä!” bo-matoran hihkui kädet heiluen pidellen vasemmassaan paksua “Tarunhohtoiset rahit”- kirjaa.
“Onneksi ei tultu raahanneeksi Gattaa mukaan, hän olisi varmaan katkeroitunut iäksi siitä että joku oli mennyt raidaamaan asekatalogiosaston melkein kokonaan tyhjiin.”

Puujalka pysähtyi huomatessaan ko-matoranin ilmeisesti uppoutuneen taas vähän syvemmin lukuhommiin. Mutta tällä kertaa tohtorin fiiliksessä tuntui olevan jotain muuta. Tokka päätti vilkaista uteliaana hiljaa lähemmin mitä hänen toverinsa oli tullut tällä kertaa löytänyt.

…oho tajuaminen materialisoitui kasvillisuuden kansalaisen kasvoille tämän vilkaistessa ko-matoranin lukeman lehtiön kantta.

Bo-matoran katsoi parhaaksi poistua sivummalle vähin äänin. Koli kuitenkin ehti kiinnittää huomionsa häneen.
“Ai, anteeksi, en huomannutkaan sinua”, Koli totesi hieman yllättyneenä.
“Niin. Sanoitko jotain?”

Tokka hieroi takaraivoaan hieman häpeissään.
“Tuotanoin, joo, kunhan vaan sanoin että taidan käydä vielä kiertämässä pari osastoa läpi tuolla…” jalkapuoli osoitti peukullaan postumissuuntaansa.

“Noh, selvä…” Koli vastasi vaatimattomasti.

Vähin äänin sinivihreä pikkumies kiersi takaisin hyllyrivien taakse. Kakamanaama oli tajunnut nopeaa että albiinotohtorin oli paras antaa olla juuri nyt omassa rauhassaan.

Koli mietiskeli hetken Tokkan hieman oudoksuttavaa käytöstä, mutta päätti kääntää huomionsa takaisin lehtiöönsä.

Vain seuraavan sivunkäännöksen jälkeen ko-matoran oli jälleen uppoutunut täyteläisesti muisteloihinsa. Hän tunsi jälleen sisäisen herkistymisensä muuttuvan lieväksi silmien vetisyydeksi. Hän oli saanut arvokkaan muistutuksen siitä miten hänen tuli osaltaan arvostaa vanhaa kotikaupunkiaan.

…mutta muistot eivät olleet täynnä vain virheetöntä kauneutta. Niin paljon kuin ko-matoran rakastikin sisimmässään paluuta tuohon ihanaan ja kauniiseen paikkaan, kaikki se kauneus ja virheettömyys tuntui kuitenkin vain ulkoiselta.

Pitkään Metru Nuilta lähtemisensä jälkeen Koli oli tuntenut kaikesta siitä syyllisyydestä ja pelkurimaisuudestaan huolimatta myös jotain, mitä hän ei tuntunut koskaan löytäneensä legendojen kaupungissa asuessaan. Metru Nuin sisällä hän oli tuntenut itsensä pieneksi ötökäksi. Ötökäksi joka piilotteli kuorensa sisällä. Ja suuri kaupunki oli tuntunut vielä isommalta kuorelta. Hänen oma kuorensa oli tuntunut joltain joka oli kuvastanut pelkoa ja epävarmuutta. Joltain minkä piilosta tuleminen oli aina tuntunut vaikealta ja johon hän oli aina piiloutunut kerta toisensa jälkeen melkein pienimmänkin epävarmuuden koittaessa.

Metru Nuin kuori taas oli tuntunut joltain ilmapiiriltään hyvin painostavalta. Ehkä melkein kuin vankilalta…

Vaikka Koli itse ei ollut vielä täysin luopumaan omasta kuorestaan, merenkäynti nykyisten ja entisten matkakumppanien kanssa oli antanut hänelle jotain mistä hän oli ollut aina iloinen.

Hän oli tuntenut itsensä vapaaksi. Niin paljon kuin ajatus tuottikin ikävää sisäistä irstiriitaa, joltain osin ko-matoranista tuntui kuin legendojen kaupungin jättäminen olisi ollut yksi hienoimpia valintoja hänen elämässään.

Mutta silti, katsoessaan loisteliaita kuvia vanhasta kodistaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt taakseen myös jotain mitä kaipasi. Tämä oli jotain, mitä hän halusi muistella, ja aina välillä myös kovasti nähdä uudestaan.

Mutta myöskin, vaikka ajatus paluusta Metru Nuille oli osaltaan hieno asia mitä pystyi kuvittelemaan, synnytti se Kolissa myös entistä isompaa epävarmuuden tunnetta. Jos hän jonain päivänä ilmestyisi takaisin legendojen kaupungin maaperälle, miten häneen suhtauduttaisiin? Hän ei ollut varma, olisiko Metru Nuilla sijaa hänenlaisilleen; arkajalkaisille sotakarkureille…

Vaikka ko-matoran oli jälkikäteen saanut kuulla siitä kuinka Toain ja Metsästäjäin sota oli päättynyt elementaalisoturien voittoon, mikä oli ollut ehkä ko-matoranin elämän huojentavin uutinen, hän ei ollut lakannut miettimästä sitä mitä kaikkea hänen lähtönsä oli saanut aikaan. Mutta enimmäkseen hän ei halunnut miettiä.

Koli hieroi hellästi sormenpäillään valkoisen jalon mahikinsa kirkkaanhopeaa päälakea, legendojen kaupungin kansalaisten merkkiä. Se oli ainoa mitä hänellä oli jäljellä, muistojensa ja oppiensa lisäksi.

Aina joskus hän oli kuullut kysymyksiä satunnaisilta vastaantulijoilta siitä, miksi ihmeessä hän oli halunnut häipyä Metru Nuilta. Mutta hän ei ollut ikinä osannut vastata. Ehkä hän ei ollut halunnut muistella. Aina tuollaisissa tilanteissa joku hänen ystävistään tuli auttamaan hänet pois ikävästä tilanteesta.

Niin he olivat aina tehneet…

Koli päätti harvinaislaatuisesti hylätä ikävät ajatuksensa ja keskittyä iloisiin asioihin. Hän oli saanut aikoinaan Metru Nuilla ehkä pari todellista ystävää, jotka oli joutunut jättämään taakseen. Mutta hän oli saanut paljon uusia lisää.

Koli selasi paksun lehtiön loppuun. Hän halusi yrittää muistella vain vanhan kotinsa iloisia ja kauniita asioita, ja sitä mitä hänellä nykyään oli.

Hän sulki oppaan luettuaan sen viimeisen sivun, kääntäen sen kansi kasvojaan kohti.

”Toivottavasti voitte hyvin, missä olettekaan..” Koli lausui mielessään kahdelle toverilleen, jotka toivottavasti vieläkin elivät onnellista elämää legendojen kaupungissa…

Kahvio

Argo, Paku, Lyan ja Gatta olivat saapuneet “Kahvion” pääovelle. Matorannelikko vilkuili uteliaana ympärilleen suhteellisen aktiivisuuden täyttämässä ruokapaikassa. Ilmeisesti jo aamupäivän aikoihin osa pitkin linnakkeessa ja sen lähituntumassa työskentelevät tapasivat kokoontua tähän paikkaan pienelle tauolle.

“On kyllä vähän isompi kuin odotin.” Paku tuumaili paikkaa pälyillessään. Sana “Kahvio” ei varsinaisesti ollut huutanut kovin isoa ruokapaikkaa ainakaan po-matoranin mielestä.

“Sisustuksessa ainakin voisi olla ehkä hitusen enemmän johdonmukaisuutta”, akakunsa monokkelimaisilla kiikareilla paikkoja tarkemmin tähystelevä Argo tuumaili. Koko paikka tuntui olevan hieman kuin sekoitus erilaisten sisustussuunnittelijoiden näkemyksiä. Vaikka kyseinen aatepohja olikin de-matoranin mielestä ymmärrettävä.

“Liian vähän köysiä”, Lyan nyrpisteli. Huivipää itse oli matkoillaan eniten kiintynyt mainioihin klassisiin merimiessatamajuottoloihin, joiden elementteihin kuului useimmiten kalaverkkoja ja paksuja köysipinoja.

Gattaa ei liiemmin kiinnostanut keskittyä paikan ulkoasun arvioimiseen, rumalta se näytti joka tapauksessa.

Pian nelikon vilkuillessa ympärilleen jonkin aikaa joku kipitti heitä päin. Joku pieni ja sininen, joka oli pukeutunut suht. kirjavaan asusteeseen.

“Hyvää päivää! Tervetuloa Bio-Klaanin kahvioon!” tarjotinta kainalossaan kantava kaukau- kasvoinen sininen neitokainen toivotti. Ga-matoran oli pukeutunut kokoonsa istuvaan pinkkiin tarjoilijan esiliinaan valkoisella ja mustalla päälle kiinnitetyllä röyhelöreunaisella kangaskerroksella. Päässään tällä oli samansävyinen pinkki muovinen otsapanta mustalehtisellä kangaskukalla joka oli keskeltä valkoinen.

Neljä ovensuussa seisovaa matorania tuijotti uunituoretta tarjoilijaneitokaista.

“No?” Nany kysyi kirkkaalla äänellä.
“Miltäs näyttää?” ga-matoran pyörähti kevyesti ympäri yhdellä jalalla.

Paku hymähti silmään nopeasti pyöräyttäen. “Iiihan kiva…”
“Erittäin sievä.” Argo kannusti.

Lyan ei kyennyt pukemaan sanoiksi edessään näkyvän taivaista kuolevaisten keskuuteen laskeutuneen ylemmän todellisuuden kaunottaren fyysistä ilmentymää. Le-matoranin syvät verenpunaiset silmät katselivat vielä verenpunaisemman huivin alta vihreän pikkumiehen edessä kieppuvaa kaunotarta. Matoranin suu oli vääntynyt asentoon joka teki tämän ilmeestä kokonaisuuden näytti siltä kuin tämä olisi kokenut pienen aivokuoleman kesken pillimehun juomisen.

“Noniin, pääsitte sitten kuitenkin tulemaan”, ga-matoran jätti kepeän tarjoilijaäänensä hetkeksi. “Toivottavasti teidän aamunne ei ole ollut välikohtauksia täynnä.”
“Mitäs vihjailua tuo on?” Paku nosti kulmaansa.

Nany vilkaisi sivulleen. “Nooh, kunhan mietin.”

“No kuule ei.” po-matoran jatkoi hieman loukkaantuneena Nanyn epäluuloista. “Mutta entäs itse? Onko kukaan asiakas heittäytynyt hankalaksi?”

Lyanin silmät muuttuivat astetta murhaavimmiksi.
”Perkele. Jos joku epämääräinen örmelö on juljennut saada mitään likaisia taka-ajatuksia, ne saavat tuta köysien katalan koston kaulanikamissaan…” huivipää murisi kitisevien hampaidensa välistä.

“No ei ole.” Nany tuhahti. “Ja pienempää suuta. Täällä ei kauheammin sovi julistaa tuollaisia…”

“…miksi tuo tuntematon täti juttelee meille?” koko kohtaamisen ajan hämmenynyt Gatta kysyi osoittaen sinistä neitosta sormellaan tämän ei varsinaiseksi yllätykseksi.
“Sanooko nimi ‘Nany’ kenties mitään?” Paku kuiskasi ironisesti onu-matoranin korvaan.

Gatta vilkaisi tarjoilijaneitiä uudemman kerran.
“…mutta eihän tuo Nany voi olla”, pakarinaaman ilme muuttui hämmentyneestä epäuskoisemmaksi.
No voi herranpieksut… Nany tuhahti itsekseen.

“Tuo tyttö on tosi ystävällinen ja mukava”, Gatta jatkoi. “Nany on tosi karski ja välillä aika väkivaltainen. Eikä se hymyile ikinä noin söpösti…”

Nany olisi voinut olla onu-matoranin tajuamattomuudesta hyvinkin turhautunut, mutta nyt valeasuaan yllä parhaansa mukaan pitävä neitimatoran tyytyi nielemään kohteliaisuuden. Asioiden selkeyttämiseksi Nany kuitenkin tuli nostaneeksi otsapantaansa hieman ylös heittäen kasvoilleen hetkeksi tavanomaisen hieman nyrpeämmän ilmeensä.

“…Nany, luojan kiitos!” onu-matoran hihkaisi. “Ihmeteltiinkin jo kun sinua ei näkynyt!”

”Juupa juu” Nany tuumi. “Mutta pidemmittä puheitta, lienee paras että istuunnutte edes johonkin”, ga-matoran kääntyi kahvion sisätilojen suuntaan. “Seuratkaa.”


Lyanin terävät silmät vilkuilivat kirkkaan tarjoilutiskin näytelasin takana näkyviä virvokkeita. Useat maukkaat erilaiset kermaleivokset olivat le-matoranin villiin ja kesyttämättömään makuun turhan hienostuneita. Huivipään huomio oli enemmin kiinnittynyt erilaisiin kirkkaisiin pilli- ja pullojuomavirvokkeisiin.

Grandirakk – Kaikkien ja naisten sankari komeili yhden mehutölkkisarjan etupuolella eksoottisen tutkimusmatkailijan näköisen isoleukaisen skakdin kuva. Nimi ja kuvaus antoi kyseisestä juomamaskotista Lyanille hyvin perverssin kuvan.

Le-matoran jatkoi juomavalikoiman tutkailemista. Loppupäässä huivipää jäi miettimään epävarmana vaaleanvihreän krikcit- päärynä- ja syvänpunaisen marazon- metsämansikkailimonadin välillä. Pienen arvonnan jälkeen hän päätyi jälkimmäiseen.

Lyan noukki valitsemansa pullon mukaansa kävellen jo tiskiä kohti. Hänen edessään seisoi kuitenkin pitkä ja hyvin hoikka valkomusta olio, joka seisoi vielä kassatiskin edessä annostellen kahviinsa sokeria.

Lopulta pitkä, hieman toaa muistuttava hahmo nosti kahvikuppinsa aluslautasineen kääntyen ympäri suoraan le-matorania kohti.

Valkomusta hau-kasvoisen selakhin vihreät silmät tuijottivat suoraan hau-kasvoisen matoranin punaisiin.

Selakhin otsanauhan alta pilkottava terävä katse tuijotti pientä huivipäätä kuin luotaillen tätä mahdollisimman piinaavasti, tutkien tämän olemusta melkein kuin yrittäen porautua tämän sisimpään kuin hammaslääkäriaristokraatti.

“Kiva huivi.”

“Kiitos. Kiva otsanauha.”

Lyan tallusteli kepeämielisesti portaita ylös kahvion takaseinän ylätasolle. Muut kolme pikku piraattia olivat valinneet istumapaikoikseen yhden kyseisen seinustan puoliympyräisistä, punertavista nahkasohvista. Arvon Nany-neiti vilkaisi juuri huivipään suuntaan kyseisen paikan pöydän edessä. Lyan vastasi asiaankuuluvasti räikeällä silmäniskulla.

Samassa kahvion nurkassa oli yksi tietty ympyräinen pöytä, jota kukaan muu ei koskaan uskaltanut yrittää varata. Lyan tunnisti pöydän seurueesta äsken kohtaamansa pitkän otsanauhaluihun, joka tuntui omalta osaltaan huomaavan hänet.

Lyan viesti hujopin suuntaan veikeällä virneellä ja toverillisella käsitervehdyksellä.

Nany pani tämän merkille tuijottaen varovaisesti siihen suuntaan mihin huivipää vilkaisi. Ga-matoranin ilme muuttui epävarmaksi.

Huivipää hyppäsi komealla kierrevoltilla pöydän yli suoraan Argon ja Pakun väliin. Le-matoranin punainen limonadi tömähti pohja edellä pöydälle. Argo siemaisi maukasta aamuteetään Pakun mussuttaessa mahtipontisesti tummaa suklaata sisältävää muffinssia.

Gatta oli jo siemaissut aamukaakaonsa melkein yhdellä huikalla ja siirtynyt näpräämään torilta mukaan tarttunutta ostostaan.

“Öhöm”, Nany yskäisi teennäisesti, “et ihan taida tietää kuka tuo on…” hän viittoi viereiseen pöytään.

“Ei kyllä mitään hajua, mutta ainakin hällä on hemaiseva tyylitaju”, Lyan virnisti.

“Huoh…” Nany oli turhautunut le-matoranin kyvyttömyydestä ottaa asiaa vakavasti. Ga-matoran nojautui vähän enemmän neljän pöytään asettuneen matoranin suuntaan.
“Korvat hörölle nyt”, neiti virkkoi. “Nuo neljä tuossa…”


Haimies otti pitkän ja vaivaannuttavan hörppäyksen mustasta kofeiininesteestä katse tiukasti edessään istuvassa skakdissa ja vihreässä toassa. Make nyökkäili hiljaa kummastuneena.

”Noooo?” Paaco kysyi hymyillen. ”Onko nyt parempi mieli?”

Same laski kupin pöydälleen ja tuijotti kollegoitaan hetken. ”Mistäköhän muusta olette unohtaneet minulle kertoa?”

Bladis huokaisi syvään. ”Haluatko vielä yhdet kahvit? Minähän voin vaikka kipittää tästä SAMAN TIEN hakemaan!”
Ja jos viesti ei tullut muuten tarpeeksi selväksi, huitaisi Bladis sohvan vierellä olevaa pyörätuoliaan murahtaen. Siinä samassa hän tosin vahingossa tönäisi sen rullaamaan kauemmas moderaattorien pöydästä.

Vähän liian kauas jalkavammaiselle.
”… Same, auta.”

”En tiedä”, selakhi sanoi ottaen toisen hörppäyksen, ”se onnistuisi ehkä paremmin vielä yhden kupin jälkeen.”

Bladiksen ylävartalo lämähti pöydälle kuin kuumennettu tinaköntti. ”Päästäisit jo nyt irti”, skakdi murahti. ”Näyttääkö torakan luikku sinusta vaaralliselta vakoojalta?”

”Jos yhtään auttaa niin veimme siltä kuitenkin jo pyssytkin”, Paaco sanoi rennosti selkänojaa vasten lysähtäen.

”Haha! Niinpä! Tai siis, mitkä pyssyt? Jos niillä on vain tuollaisia nysiä, ne eivät todellakaan osaa varautua siihen, mitä täältä on-”

”Ehkä kyse ei kuitenkaan ole siitä”, Same sanoi hiljaa. ”Albiinotorakka ei ole isoin uhkakuva tutkassamme, mutta olisin tyytyväisempi jos olisin saanut hänet tutkaani aikaisemmin kuin toissapäivänä.”

”Kaikkea ei voi muistaa”, Paaco virnuili. ”Ei millään pahalla. Ei tosiaan. Mutta. Tulimmeko tänne oppimaan läksyä?”

Taas yksi äänekäs hörppäys hampaikkaalla selakhisuulla.
”Tulitte tänne ostamaan minulle kahvit.”

Sille koko poppoo nauroi yhdessä todella kuivasti.
“Tuota noin”, Make aloitti lopulta varovasti, “mihin lopputulokseen te tulitte sen…” rahimies yritti muistella Klaaniin näennäisesti liittyneen torakan nimeä.









”… sen…” Make pinnisteli muistipankkiaan.















“…’jäätutkijan’ kanssa?”
Same näytti kummastuneelta. ”En luota häneen, kuten ei käsittääkseni Guardiankaan. Mutta virallisesti hän on jäsen, ja meidän täytyy työskennellä sen asian kanssa.”

“Aha…” Make vastasi vaitonaisesti.

”Mutta hei!” Paaco tokaisi ja kääntyi hänen ja Bladiksen välissä istuvaa Makea kohti. ”Mites treffit meni?”

“…häh?” Make mietti hetken kollegansa heittoa hämmentynein ilmein.
“No heii, kyllähän sinä tiedät.” Paaco nojautui lähemmäs puolirahia.

Maken ilme muuttui hieman nolostuneeksi tämän tajutessa mitä viherkultainen toa ajoi takaa. Hän oli elänyt kaiken aikaa siinä käsityksessä että Paaco olisi ollut niihin aikoihin jo liian kanveesissa kiinnittääkseen kauheammin huomiota muiden asioihin.
”T-tuota…” puolirahi sopersi.


“Oho!” Paku huudahti ja Nany joutui hyssyttelemään. Jännityksestä innokas po-matoran oli hyvin innostunut tajuttuaan että Bio-Klaanin isot kihot olivat löytäneet tiensä ihan heidän lähituntumaansa. Ehkä hieman liiankin innokas.

“Vai että Klaanin moderaattoreita…” Argo mietiskeli. “Oletko ihan varma että juuri he?” de-matoran viittoi sormellaan viereiseen pöytään.
“Niin ainakin olen kuullut”, Nany nyökkäsi. “En usko että kovin moni satunnaunen kahvionkävijä menisi sekoittamaan tuollaista joukkiota kehenkään muuhun.”

“Lyaaaaan”, Gatta ojenti laatikosta poistamansa vielä taustapahviin rautalangoilla sidotun muovifiguurin, “avaa tämäää…”

Paku vilkaisi olkansa yli väitettyjen “moderaattorien” pöytää. “Hmmm…” po-matoran mumisi mahtipontisesti. “Nyt kun tarkemmin katsoo, tuon hopeisen liskon ja noiden muiden olemus muistuttaa kyllä paljon niitä torilla nähtyjä pikku-ukkoja…”

Nany havahtui yhteen asiaan. “Niin, siitä tulikin mieleeni, mikä ihme tuo oikein on?” hän osoitti Gattan sormeilemaa humanoidimaista muovikimppua.

Gatta vilkaisi Nanya, sitten figuuriaan ja käänsi sen etupuolen ga-matorania päin.

“Superskakdi Luotirakk”, onu-matoran hihkaisi. Hahmon oletettu “Bladis”- nimi oli tuntunut liian tönköltä, joten pakarinaama oli keksinyt sille oman.

”Aha…”

“…et saa kokeilla”, Gatta vetäisi ukon pois Nanyn ulottuvilta.

“En olisi halunnutkaan”, Nany tokaisi välinpitämättömästi.


“Ei ne nyt mitkään treffit olleet”, Make yritti vakuutella.
Mutta Paaco ei moista vastausta sulattanut. “C’mooon, kyllä sinä voit meille kertoa.” Moderaattoritoa ryömi istuimellaan enemmän Maken suuntaan. Make ei pitänyt siitä.

“Eikun ihan oikeasti. Gee vaan usutti minua ja Geeteetä vaan pitämään vähän hauskaa…”
“Höhöhööö!” Paaco hörähti. “Vai että itse Iso G amoranninnuolia heittelemässä vai?”
Paacon kulmat alkoivat nousemaan ja laskemaan. “Älä nyt hei, kavereitahan tässä ollaan. Antaa tulla vain.”

Liskopojan pää tuntui painuvan vielä alemmas tämän hartioiden väliin. “Ei siinä ollut mitään…”

“Noh noh”, Paaco alkoi tökkimään puolirahia olkapäällään. “Antaa kuulua vain. Makeee. Makemäään. My main määän…”
“Älä viitsi…” Make intti.

”Paaco”, Same korotti ääntään näyttäen tyytyväiseltä kahvinsa kanssa. ”Mitä sinä siitä illasta muka muistat? Sano jos olen väärässä, mutta etkö sinä ollut jo tunnin sisään aika…”
Silloin Samen suusta tuli parempi Paaco-imitaatio kuin kukaan heistä uskalsi odottaakaan.
”…’helvetin perseet’.”

Muun moderaattorikolmikon suut ja silmät aukenivat hämmästyksestä.
“…en minä kyllä puhu noin!” Paaco huudahti myöntämättä miten osuvalta äskeinen oli kuulostanut.

Maken silmät suurenivat pelokkaasta kauhusta puolirahin päälaen sarvimaisten ulokkeiden kääntyessä alaspäin. Oliko Klaanin johtoportaassa nyt kaksi Paacoa?

Bladiksen leuka teki tuttavuutta pöydän pinnan kanssa.
”KERTOIKO SELAKHI SAME JUURI VITSIN?”

”Älä nyt liikaa innostu”, haimies sanoi kahvikuppi suussa.

”Nimeni on Bladis, lyijyn skakdi!”

“…” Make havahtui tuijottamaan Bladista hetken kuultuaan oudon selvästi skakdin äänellä kuuluneen epämääräisen “toimintarepliikin”. Mutta entistä oudompaa oli se kuinka kukaan muu kuin Make ei tuntunut reagoivan koko asiaan.

”Ja sitä paitsi”, Paaco takelteli äskeisestä vielä hämmentyneenä, ”ette kuule tiedä – ette varmana, kuinka paljon muistankin! Kyllä, siinä vaiheessa kun Bladis oli jo ihan tiu ja tau, pyöri meikäpojalla vielä levy aivan puhtaasti!”

”Mitä porkkana tekee heittotähdillä”, Bladis mutisi, mutta sillä hetkellä hän näytti kokevan valaistuksen kuin krikcit-pappi temppelin ylimmällä portaalla. ”VAI MUISTAT. Sinä!!! Sinä PERSLÄPI!!!
Hopeinen syyttävä sormi oli viedä Paacolta silmän. Toinen samanlainen osoitti skakdin kipsejä… ja niille mystisesti ilmestynyttä modernia taideteosta.
”KIINNI JÄIT!!!”

Paaco yritti väisää sanahyökkäystä kuin ohjussadetta, mutta turhaan, joten toa heittikin päälle veikeän virneensä. “Haluatko että vielä signeeraankin sen??”

Bladiksen käsi meinasi hivuttautua pöydän poikki toaa kohti kuin paastonnut pyton. Samella ei ollut mikään kiire puuttua asiaan. Make olisi ehkä halunnut, mutta se ei vaikuttanut hyvältä idealta.

”MMMMIIIIINÄ PIIRRÄN KOHTA SINUN KIPSEIHIISIIII…”
”E-eihän minulla ole kipsej-”
KORJATAANKO ASIA?


“Tämäpä meni äkkiä kovin mielenkiintoiseksi…” Paku nojasi kyynärpäillään pöytään ristityt kätensä leukansa tukena. “Hetken jo alkoi mietityttää mitenhän monimutkaiseksi Klaanin johtoryhmästä selville pääseminen saattaisi mennä, mutta että he eksyisivät samaan paikkaan kuin me ja vieläpä samoihin aikoihin.”

“En näe että moderaattoreilla olisi erityistä syytä olla vierailematta samoissa ravitsemusliikkeissä kuin tavalliset kansalaiset ja nauttia samoista virvokkeista kuin he.” Argo tuumi.

“…mikä ihme on ‘moderaattori’?” Gatta huomasi kysyä kuunneltuaan keskustelua hetken kunnolla.

“Ömm…” Argo mietti miten saisi kerrottua asian mahdollisimman yksinkertaisesti.
“Noh, sana ‘moderaattori’ oletettavastikin juontaa juurensa xian kielisestä sanasta ‘moderate’, jolle puolestaan on kenties termi joka on tarkoitettu kuvaamaan jotain tai jotakin joka liittynee eräänlaiseen subjektien ja ideoiden/aatteiden valvontaan…”

Mitä saatanaa?? onu-matoranin aneemisen hämmentynyt ilme viesti.

Nany hymähti pyöräyttäen silmiään. Ga-matoran nojasi lähemmäs Gattaa kuiskaten tämän korvaan;
“Kytät.”

Onu-matoranin silmät suurenivat.
“Iiiik!” Gatta putosi sujakasti istuimelta pöydän alle saaden sen heilahtamaan.

“…tosi hienovaraista”, Nany totesi hiljaa vilkaisten viereiseen pöytään. Moderaattorien seurueella tuntui olevan sillä hetkellä omaa välienselvittelyä käynnissä joten näiltä ei tuntunut liikenevän ylimääräistä huomiota.

“Vaara ohi, ystävä hyvä”, Argo kuulutti pöydän alle. Pienen onu-matoranin pää kurkisti varovasti pöydänreunan alta ennen kuin tämä ryömi hiljaa takaisin istumaan.


Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan pöydän yli suut suljettuina. Bladiksen kaulassa roikkui pieni puinen kyltti, jossa luki ”AIKALISÄ”.

Paacon päässä oli karu kartonkinen tötteröhattu, jossa luki ”TORVI”.

”No niin”, Same sanoi siemaisten loput kahvistaan. ”Nyt vakavampiin asioihin.”

”Selvä”, Paaco sanoi.

“Hyvä”, Same totesi aloitellen jo seuraavaa puheenvuoroaan.

“Pyy…” Bladis kuiskasi.

Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan. Skakdin kasvot olivat huonosti piilotetun murhanhimoiset, toa taas yritti hädin tuskin piilotella pirullista virnettään. Lopulta he kuitenkin nostivat molemmat hitaasti ja vaivalloisesti käden ja puristivat ne nyrkkeihin.
Kaksi muuta moderaattoria odottivat maailman pisimmän minuutin, kun riitapukarien nyrkit lähestyivät toisiaan. Ja lopulta kohtasivat.

“…onko tämä tällainen sovinto?” Make mietti hiljaa todistamaansa rystystöksäytystä.

”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”

Make hiljeni jälleen hetkeksi ihmetellessään outoa Bladiksen kuuloista ääntä, mutta edelleenkään kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Edes Bladis itse…

”…aijaa”, Make mietti tajuten äänen ilmeisesti tulevan jostain läheltä. Ehkä naapuripöydästä. Se, miten joku muu oli saanut raudan skakdin äänileikkeitä käsiinsä oli jotain mitä Make kykeni vain arvailemaan, mutta yritti pokkaansa pidellen olla mainitsematta asiasta.

Same antoi turhautuneen kämmenensä sulaa otsaansa vasten pienen hetken.

”Niin”, selakhi murahti lopulta, ”kuten olin jo sanomassa, saatan saada etsintäluvat Kapuran pajaan. Guardian oli sitä mieltä, että haluaa olla mukana katsomassa, mitä sieltä löytyy.”
Aikalisä-kylttiä kantava skakdi nosti hitaasti kätensä pystyyn. Same nyökkäsi tälle puheenvuoron.

”Eikö meillä ole avaimia sinne?”
”Ei ole ollut aiemmin tarpeellista.”
”Saanko murtaa oven?”
”Se ei taida olla nytkään tarpeellista.” Same huokaisi olematta halukas myöntämään hopeiselle miehelle enää toistamiseen aseenkantolupaa tutkimustöiden aikana.
”Skarrar! Niin, siis se oikea kyssäri. Onko seppä-äijältä kysytty?”

Same pudisti päätään. ”Metru Nuilla. Tiedän, yksityisyys… mutta en usko että meillä on tarpeeksi päiviä aikaa miettiä moraalisuutta.”
”Mrhm”, Bladis totesi. ”Mietitään sitä pitkän olusen äärellä sitten kun olemme pistäneet oikean petturin rautoihin! Ja jos seppä on viaton, minä ostan sille vaikka uuden oven omasta pussista.”
”Me emme ammu sitä ovea sisään”, Same sanoi.
”Eeeenhän minä niin edes sanonut…”

Siinä taisi olla tarpeeksi puheenvuoroa Bladikselle. Tötteröhattuinen toa oli seuraavana vuorossa. Same viittoi tälle kohteliaasti.

”Sanon vaan”, Paaco huomautti, ”että olen aika varma että jäsenyyssäännösten mukaan meillä on, öh, sotatilassa ja poikkeusaikoina lupa tällaiseen. Kapura on kyllä allekirjoittanut sen paperin myös.”
”Aivan totta”, Same vastasi.
”Ja vaikuttaa sillä tapaa rennolta jätkältä, että ymmärtää kyllä, jos on itse viaton.”
”Uskon siihenkin.”
”Lisäksi se sen paja on sellaisella alueella, jolla ei yleensä ole ollut ihan hirveämmin valvontaa, eikä ainakaan kameroita. Katveessa.”
”Parempi siis tutkia?”
”Jees”, Paaco sanoi, ja Samen hälytyskellot alkoivat soida kun hän havaitsi virneen muodostuvan. Ei, Same tajusi. Mitä hän suunnitteli? Mitä tällä kertaa?
”Mutta kaiken varalta… ”
”Sinä et ole siellä mukana.”
”Höh!”

Make siemaisi vähän lisää krikcit- limonadiaan. Hän olisi varmaan huokaissut helpotuksesta jos kultavihreä toa itse ei olisi ollut läsnä. Hän muisteli yhä aina välillä suurta Gekon kämpän perunasäkkioperaatiota…

”Bladistista!”

*PFFFFTTTTTHH* Limevihreä neste pursusi Maken suusta suihkulähteen raivolla.


“Voisitko mitenkään lakata leikkimästä sillä napilla?” Nany kysyi tiukasti havaittuaan sen aiheuttaneen ilmeisesti hieman reaktioita nurkkapöydässä.

Kädet puuskassa istuva Paku oli yhä uppoutunut ajatuksiinsa. “Suunnitelma alkaa muodostua…” po-matoran julisti.

“Jaa mimmoinen suunnitelma?” Nanya epäilytti.

“Uskoisin että nyt kun meillä on jonkinlainen yhteys moderaattorihin”, Argo tuumi ääneen, “on varmaan hyvin tarpeellista yrittää päästä selvillä heidän toimistaan.”

“No sehän on jo aika selvää…” Nany totesi.

“Mitä meihin tulee” po-matoran jatkoi, “koska Telakkatyöaikataulumme ovat vielä auki, on hankalaa sanoa miten voisimme itse osallistua itse linnakkeen puolen urkintaan…”

“Ehkä on paras että te Telakan pojat keskitytte mahdollisimman paljon kokonaan sinne”, Argo ehdotti, “me neljä muuta (Argo, Tokka, Koli ja Lyan) teemme kyllä parhaamme pysyäksemme tämän linnakkeen yleistilanteista perillä ja arvon Nany varmasti tekee parhaansa täällä Kahvion puolella.”

“Voin hyväksyä tuon sunnitelman”, Paku nyökkäsi voimakkaasti. “Tehokkainta olisi varmasti toimia päivän lisäksi mahdollisimman paljon myös pimeän aikaan.”

“Kiro varmasti tykkää”, Nany mietti. “Mutta ehkä asiasta olisi hyvä kertoa muillekin.”

“Kannattava idea”, Argo yhtyi. “Kun nyt tiedämme miltä ainakin osa Klaanin johtoportaasta näyttää, tiedämme olla varuillamme.”

“Toivottavasti…” Nany vilkaisi pöydässä Argon lisäksi istuvaa pellekolmikkoa. “Mutta itse moderaattorien salaisuuksien lisäksi meidän olisi hyvä saada informaatiota myös Klaanin valvonta- ja puolustustoimista noin ylipäätään.”

“Oletettavasti sinulla on joku idea…?” Paku vilkaisi ga-matorania melkein ylenkatsovasti.

Mutta Nany ei antanut sen hetkauttaa.
“Noh, hienoilla ja hennoilla neitokaisilla on keinonsa…” Nany vihjali raikkaan kryptisesti pilke silmäkulmassaan.

“Hyi.” Gatta nyrpisti ilmettään.

“…” Nany kummasteli kommenttia hetken ennen kuin muuttui melkein tulipunaiseksi.
“…ei mitään sellaista!” ga-matoran ärähti hilliten hädin tuskin kiukkuaan.

Lyan tarttui onu-matorania olkapäästä verenhimoinen ilme maskillaan.
”Ettäs kehtaat, senkin likainen lilliputtimulkvisti! Puhua nyt arvoisista neideistä tuohon sävyyn! Kuka hemmetti sinut on tuollaiseksi oikein opettanut!?”

”No kukahan.” Gatta tuijotti huivipäätä nokkavasti.

Argo hihitti rauhallisesti Nanyn hieroen turhautuneena otsaansa sormenpäillään.

“Rauhoittukaas nyt poijjat” Paku komensi. “Meillä on vielä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä…”

“Kuten…?” Nany kysyi epävarmana.

“Jotta voisimme vaikuttaa todellisilta soluttautumisoperaatioiden mestareilta”, Paku nojautui jälleen pöytää vasten tukien oikeaa poskeaan oikealla kädellään, “yksi tärkeimpiä kulmakiviä olisi kehitellä mahdollisimman kryptinen mutta selkeä (ja ennenkaikkea mahdollisimman siisti) koodikieli…”

“Ei…” Nanyn pää heittäytyi taaksepäin.

“Joo!” Gatta innostui.

“No mikäpä jottei”, rauhoittunut Lyan lisäsi.

Paku paiskasi päättäväisenä kämmenensä pöytää vasten.
“Okei, ihan ensiksi tarvitsemme jonkun iskevän nimen. ‘Ryhmä Pakara’ jo itsessään on jo hyvä lähtökohta, mutta ehkä jokin xiankielinen väännös toisi jotain uutta mahtipontista särmää…”

Nany katsoi hyväksi poistua takaisin työtehtäviensä pariin ennen kuin alkaisi tuntea voivansa yhtä hyvin vain kuolla pystyyn. “Nähdään sitten illalla, ehkä…”
Kiihkeän aivoriihen keskellä vain Argo huomasi vilkuttaa ga-matoranille näkemisiin.

Pakun sekä Lyanin suusta lenteli hetken aikaa ties millaisia jopa soveliaan Argon mielestä hieman yliampuvia nimiväännöksiä.

“…The Butt Raiders?” Lyanilta alkoivat loppua ideat.

Myös Paku huomasi hyvien vaihtoehtojen olevan lopussa.

Xian kielestä sivistymätön Gatta oli keskittynyt lähinnä leikkimään uudella lelullaan, kunnes myös hänellä välähti.
“Minulla on yksi idea.”

“Anna tulla”, Paku rohkaisi.

“No kun… kapun nimihän on ‘Amazua’?” onu-matoran mietti. “Ja me ollaan kai edelleen piraatteja…?”

“Joo…?” Lyan odotti.

“Mitä jos ne kaksi sanaa vähän kuin yhdistäisi?” Gatta piti silmänsä yhä rakkaassa toimintaukossaan. “Amaatit?”

Lyan ja Paku, sekä myös Argo puntaroivat ehdotusta hetken mielessään.

Amaatit.

“….perhana, kuulostaa aika hyvältä”, Paku myöntyi.

Nuotiopiiri

Lehu-metsä, skakdien leiri

Pitkä skakdi asteli vielä palavan leirinuotion ääreen, jossa synkkä palkkasoturi yksinänsä istuskeli. Metorakk istahti yhdelle nuotion ympärille penkeiksi pestatuista puisista säilytyslaatikoista. Leiri pohjoisessa Lehu-metsässä oli kasvanut viime aikoina nopeasti skakdin uudeksi toiminnan keskukseksi. Sinä yönä oli valtaosa tukikohdan väestä levittämässä kuoleman ilosanomaa moottoripyörin ja räjähtävin keihäin lähialueiden kannibaalikyliin.

“Onko yksinäistä ilman matoranejasi?” Metorakk hihkaisi. Tosin hihkaisu tarkoittaa, että puhetoimessa on mukana jonkinlainen innokkuuden tunne, mutta tällä skakdilla ei sitä ollut. Ainakaan pelkkään puhumiseen.

Amazuan naamio kääntyi skakdia kohti. Palkkasoturi yritti tulkita skakdin ilmeestä oliko tämän kysymys tarkoitettu ainoastaan sarkastiseksi lausahdukseksi vai odottiko tämä tosissaan vastausta.

Mutta skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään palkkasoturin hiljaisuuteen, joten Amazua vain käänsi katseensa takaisin kirkkaaseen nuotioon.

Metorakk päätti yrittää uudelleen keskustelun sytyttämistä liekkeihin.

“No miten ne piraattisi pärjäävät tehtävällään?”

Palkkasoturi laski katsettaan puikkoleukaisesta skakdi(ali)pomosta.
“Viimeksi kuulin heistä suunnilleen toissapäivänä aamulla”, Amazua raportoi.
“Silloin he olivat juuri saapuneet suoraan lähelle Klaanin linnoitusta. Annoin käskyn ottaa uudestaan yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Mutta toistaiseksi en ole kuullut heistä sen koommin.”

“Todennäköisesti jäivät kiinni heti portilla”, skakdi totesi varsin hienovaraisesti.

Amazuan pää keikahteli vienosti. “Mahdollisesti”, palkkasoturin äänensävy oli jopa yhtä hienovarainen kuin skakdilla, jopa tämän pieneksi hämmästykseksi.
“Mutta voi myös olla että heille on tullut eteen inhimillisiä esteitä. Tällaisissa operaatioissa ei kannata toimia hätiköidysti”, Amazua jatkoi.

“No, olin kerran yhdellä soluttautumistehtävällä sodan aikana. Vors-Korin paronin Frederakin linnakkeeseen. Heti kun pääsimme sisään – en edes muista miksi olimme naamiotuneet, todennäköisesti räjähdekauppiaiksi tai joksikin vastaaviksi – no, joka tapauksessa, kun pääsimme sisään, päätimme toimia hätiköidysti ja tapoimme kaikki muurien sisäpuolelta.” Ah, muistoja.

Amazua kuunteli skakdin hurskastelua vain puoliksi kiinnostuneena. Hän oli kuullut äärettömyyksiin tarinoita Zakazin sisällissodista. Osa niistä oli ollut kauhu- tai selviytymistarinoita. Osa taas verenhimoisten ja brutaalien sotureiden häikäilemätöntä ylpeilyä. Tämä oli näemmä yksi niistä jälkimmäisten tyylisistä iltasaduista.

“Raahasimme paronin ulos lyijybunkkeristaan, jonka oven revimme irti tahtorakin avustuksella. Se oli verinen taistelu se”, Metorakk selitti. “Frederak oli muinaisten taistelulajien taitaja, ja selätti ensimmäisen aallon miehistäni. Mutta hah, ei mikään leukaninja minua päihitä, ei!”

Skakdin jutut alkoivat tuoda Amazuan mieleen hänen miehistöönsä kuuluvan po-matoranmerirosvon jutut…

“Minulla riitti sotilaita hänen kimppuunsa – Warrek-kanuunat sylkivät taivaalle plasmaa, ja Vors-Korin kirjaston leimutessa ilmaan paloi valtaosa Zakazin kirjoista. Mutta lopulta me saimme linnan, ja se johtui siitä, että minä osasin johtaa joukkojani. Motivoida heidät tekemään parhaansa.
Tai oikeastaan sanoa niille, että ammun ne, jos ne eivät tee parastaan. Mutta se toimi.”

Vaikka Amazua ei ollutkaan kiinnittänyt Metorakkin elämäkerran kuuntelemiseen kauheammin huomiota, tämän viimeinen lause sai palkkasoturin kääntämään jälleen katseensa skakdiin.
“Miksi?”

“… miksi mitä? Miksikö se toimi? No siksi, että kuolemanpelko on paras motivaattori, jonka kukaan voi saada. Hyvä johtaja käyttää sotilaittensa tunteita vihollista vastaan.” Se oli jotakin, mitä kenraali diplomatian suuremestari G. Labio oli hänelle painottanut aina.

Amazua tuumi hetken. Zakazilainen brutaali sekä agressiivinen johtamiskulttuuri oli näemmä uponnut ajan saatossa syvälle Metorakkin suoniin. Mutta hän itse oli aina pitänyt kyseenlaisia yksipuolisia ja vääjäämättömiä periaatteita hyvin yksitoikkoisina.
“Olet kyllä osittain oikeassa”, Amazua myönsi.

“Osittain?” skakdi kysyi katseellaan.

Amazua osoitti veden skakdia nopeasti etusormellaan.
“Sinä ja nuo skakdisoturisi, olette vähän kuin lauma osteoporoosibiisoneita”, palkkasoturi selosti. “Joukko täynnä isoja ja brutaaleja olemuksia, joista kukin yksilö voi vaikuttaa jopa voittamattomalta. Mutta biisonilauman johtajan on aina oltava valmis puolustamaan asemaansa niin ulkopuolisia kuin oman joukkonsa kapinoitsijoita vastaan, ja tapauksessanne se on pelkästään raa’alla voimalla.”

“Mitä skarararia”, olisi voinut kuulla Metorakkin ilmeestä, jos hän olisi kiroillut. Skakdi tyytyi vain vilkaisemaan kollegaansa erittäin hämmentyneen näköisenä. Hämmennys oli kaikista tunnetiloista (joiden fani hän ei noin ylipäänsäkään ollut) ehkä hänen vähiten suosikkinsa. Se pakotti lähes aina ajattelemaan turhia asioita. Kuten… osteoporoosibiisoneita? Mitä irnakkia?

Amazua siirsi katseensa jälleen Metorakkista alemmas suoraan omaan kohotettuun käteensä, koukuttaen levitetyt sormensa kuin kuvitellen pitävänsä kädessään jotain pientä. “Kun taas pieni joukko matoranmerirosvoja on kuin pienen pieni protosorsanpoikasten pesue. Ne eivät kyseenalaista mitään, ne seuraavat emoaan minne tämä ikinä meneekin, motivaationaan vain puhdas vaisto.”

Palkkasoturi nosti visiirisen katseensa taas suoraan skakdin silmiin.
“En näe syytä miksi sorsaemon pitäisi kovistella poikasiaan.”

“… ja sinä olet se sorsa? Vai osteoporoosibiisoni?”

“Miksei kumpaakin…?” Amazua tiedusteli.

“Sinusta mitään selvää ota”, Metorakk käytti sivistynyttä zakazlaisen kielitutkimuksen paljon rakastamaa agressiivimuotoa pääverbistä.

Ilta oli jo painumassa alas. Kaukaa kuului, miten TUHOAJA-keihäiden regeneroituvat kasapanoskärjet rikkoivat asioita. Skakdia ärsytti, ettei hän ollut päässyt lähtemään paikalle. Kenraali oli määrännyt hänet pysymään tukikohdassa sen aikaa, kun tämä olisi naurattamassa naisia Xialla.

“Tiedätkö, löysin tänään asian, jota taidan ihan oikeasti vihata”, Metorakk heitti jälleen andesiittivaahtoa keskustelun liekkeihin saaden sen erittämään myrkyllisiä kaasuja. Ah, niin hienoja muistoja.

“En.” Amazua vastasi. Asialla ei ollut hänelle edes kauheammin väliä.

“Kenraalin kirjanpito. Minä menin katsomaan sen äijän tiliotteita ja muita bisneksiä. Niin sekavaa! Liikaa kamalaa matematiikkaa! Onneksi minun ei tarvitse ikinä olla lähelläkään niitä.”

“Hmh.” Amazuan naamion takaa ei irronnut muuta reaktiota kuin teennäisen myöntävä hymähdys.

“No älä sitten. En tiedä sinusta, mutta minä ainakin odotan, että Labio raahaa itsensä takaisin tänne ja tulee hoitamaan kaikki tylsät tehtävät.”

Amazua arvioi skakdin sanoja hetken mielessään. “Jos kenraali Labio on joukon aivot, sinä ilmeisesti olet se lihas.”

“Oikeastaan”, Metorakk vastasi. “Labio on meistä se komeampi ja minä se kätevämpi.” Se äijä oli parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, Metorakk vakuutti itselleen. Paitsi tietty kenraalin mielikuvitus. Se oli… sangen mielenkiintoinen. Syy sille, miksei heidän palkkasoturijoukollaan ollut vieläkään nimeä, saattoi piillä siinä, ettei Labio koskaan ollut tyytyväinen ideoihinsa. Aina voisi olla parempi, hän sanoi aina. Oliko viimeisin nimi-idea ollut… Gagun Galmagööri? Labion Lieggimiehet? Metorakk ei halunnut muistaa. Mitä tuli nimien keksimiseen, hänen ystävänsä ei ollut aivan veitsikaapin terävin kakkulapio.

“Söpöä.” Amazua vastasi ilmeettömästi, mikä oli paljon sanottu.

Skakdi huokaisi ja tökki nuotion hiillosta metallisella tikulla, joka oli jonkinlainen grillivartaan ja teloitusvälineen epäpyhä yhdistelmä.

“Mitä jos puhuttaisiin sitten sinusta, herra sosiaalinen?” hän kysyi.

Amazua ei vastannut, ainakaan mitenkään näkyvästi.

“No mitäs, mikä on paras muistosi palkkasoturibisneksistä?” skakdi kysyi.

Tummanaamioinen palkkasoturi ei irrottanut katsettaan nuotion leimusta. Hän ei ollut muutenkaan liikahdellut juuri mitenkään. Metorakk oli pannut tämän merkille, ja seikka kummastutti skakdia hieman. Synkeä palkkasoturi vain istui, kuin kiinnittämättä mihinkään sen enempää huomiota. Kaikkine peittävine panssareineen ynnä muineen koko tyyppi näytti vain tyhjältä ja kuolleelta haarniskalta. Tästä ei osannut alkuunkaan ilmaista mitä hän tunsi tai ajatteli, jos kumpaakaan.

Mutta Metorakkilta piilossa Amazuan ajatukset pyörähtelivät kaikessa siinä, mitä hän oli tehnyt ja kokenut kaikkena tänä aikana. Ja ennen kaikkea sitä, mitä hän oli oppinut. Mutta siitä huolimatta Amazua ei tuntunut keksivän minkäänlaista vastausta skakdin esittämään kysymykseen.

“En tiedä.” Amazuan pää painui hieman alas Metorakkin yllättyessä siitä että tämä edes vastasi hänen kysymykseensä.

“… miksi oikeastaan olet alalla? Et vaikuta mieheltä, joka hirveästi nauttii taistelemisesta.”

Amazuan koko keskustelun ajan tämän reisiä vasten levänneiden käsien sormet koukistuivat hieman skakdin kysymyksen edessä.
“Hmh. Vielä vuosia sitten ajattelin että sellainen asia kuin taisteleminen ei olisi kiinni vapaasta tahdosta.” Amazuan ääni tuntui muuttuvan tyhjästä ja piittaamattomasta jonkin verran syvemmäksi.
“Vielä vuosia sitten, ennen kaikkea tätä”, Amazua osoitteli hetken eturuumistaan elehtivällä kädellään, “olin jo soturi. Soturi, joka palveli ylempää tahtoa. Jotain, jonka opastukseen ja arvoihin olin valmis luottamaan sokeasti.

Jo silloin minulla oli omat taipumukseni kyseenalaistaa kaikki mitä teen. Taistelin, ja voitin. Olin valmis käyttämään kaikkia kykyjäni ja lahjojani siihen mihin minut oltiin koko ikäni valjastettu. Tapoin lukuisia jotka kapinoivat vaalimiani arvoja vastaan. Osallistuin jopa kokonaisten kansakuntien hävittämiseen. En koskaan nauttinut siitä, mutta minulle vakuutettiin, että kaikki se olisi tehty ylemmän hyvän nimeen. Niin ikävältä kuin se tuntuikin, olin valmis heittämään oman moraalini romukoppaan ja jatkamaan sokeasti.”

“Arvot”, skakdi murahti yllättyneenä siitä, että hiljainen soturi edes vastasi hänelle. “Turhaa. Tajusit silloin sen, etkä vain? Tajusit vanhan elämäsi merkityksettömyyden, ja ryhdyit tähän työhön?”

Siinä samassa Amazuan kylmät, mekaaniset sormet alkoivat puristumaan nyrkkeihin, mikä sai Metorakkin yllättymään entisestään. Oliko mustalla haarniskalla sielu? Elämä? Persoona? Skakdi päätti porata syvemmälle.

“Sinä ryhdyit palkkasoturiksi, koska tajusit, ettei ole mitään hienoja aatteita tai suuria jumalia, joiden vuoksi taistella, eikö vain? Sinä tajusit, että maailmassa ainoa taistelemisen arvoinen asia on oma etu.”

Skakdi vilkuili palkkasoturia, joka tuntui miltei painivan sisällään jonkin kanssa. Vaikka siitä ei näkynyt päällepäin mitään, jokin tuntui viestinä jotain sellaista Metorakkille hyvin vahvasti. Oliko hän kenties päässyt kokonaan tämän aiemmin niin tyynen ja eleettömän hahmon henkisen panssarin läpi?

Mutta Amazua tuntui kuitenkin yhtäkkiä rauhoittuvan. Kaikki vielä hetki sitten vain pienesti erottunut jäykkyys ja jännite tuntui katoavan sen sileän tien. Tumma palkkasoturi tuntui taas palanneen samaan tilaan kuin missä oli ollut vielä hetki sitten.

“Niin.” Amazua vastasi. Hän ei huutanut, räyhännyt, saati itkenyt. Hän vain vastasi skakdille melkein kuin mihin muuhun aiempaankin tämän esittämään kysymykseen. Häneltä ei näyttänyt löytyvän mitään lisättävää skakdin toteamukseen.

“…” skakdi vastasi. Hän ei tiennyt, miksi oli edelleen yllättynyt. Ehkä hän oli odottanut jotakin paljon mystisempää. Epätavanomaisempaa.
“Tiedätkö, et vaikuta kovin kunnianhimoiselta kaverilta. Miksi oikeastaan teit hommia niin pitkään yksinäsi?” hän kysyi.

“Koska niin on paras.” Koko keskustelu oli tuntunut valuvan Amazuan mielessä takaisin samalle linjalle kuin äsken. “Olen urani alusta asti halunnut vain toimia yksin, ilman mitään harhautuksia tai hidasteita. En ole ikinä etsinyt, saati sitten löytänyt ystäviä, kotia, tai mitään muutakaan pysyvää.”

“Tiedätkö, ystäviä saa kätevämmin, kun ei piilota kasvojaan kypärään”, skakdi totesi välissä. “Ei sillä, et-”

Skakdi hiljeni kuin päähän ammuttuna Amazuan yönmustan naamion kääntyessä odottamattoman agressiivisesti tätä päin. Palkkasoturin naamion terävä visiiri hehkui yössä näkyvästi kirkkaammin kuin aiemmin. Sen piinaavan agressiivinen katse lähes heijastui skakdin haarniskan teräksestä. Skakdi tuntui ylittäneen jonkinlaisen rajan äskeisillä sanoillaan.

“Selvä, selvä! Ei puhuta kasvoistasi”, massamurhaaja totesi vaivaantuneena. Metallimiehen katse sai hänet ottamaan tästä etäisyyttä klapien kurkottelemisen merkeissä. “Eikä ystävistäsi. Ei niistä ainakaan.”
Amazua katsoi skakdia piinaavasti vielä hetken ennen kuin käänsi katseensa takaisin nuotiota päin. Palkkasoturin naamion visiirin hehku tuntui skakdin silmissä palautuvan normaalisti. Metorakk kykeni melkein tuntemaan naamiomiehen lausuneen mielessään äänettömästi hyvin katkeraan sävyyn “Kiitos…”

Hetken oli taas hiljaista. Metorakk yritti asettaa nuotioon juuri heitettyä puupökkelöä parempaan asentoon piikikkäällä metallitikullaan mahdollisimman epähermostuneesti.

“Mitä palkkasoturin kunniaan tulee…” Amazua totesi jälleen. “…en ole ikinä jahdannut mitään sellaista. Juuri mikään, mitä olen saanut aikaan, ei ole jättänyt minulle mitään mistä tuntea itseni ylpeäksi. Ennen kaikkea, koska mikään siitä ei ole ikinä ollut pääasiallinen tavoitteeni.”

Metorakk oli hieman hämillään. Haarniskahemmo tuntui käytökseltään kuin rämäinen vanha käytetty sotamoottoripyörä, joka hyytyili vähä väliä jokaisen kymmenen metrin ajelun jälkeen, eikä siitä koskaan voinut tietää milloin se räjähtäisi. Jerenn-pyörä. Kyllä, Jerenn-moottoripyörä. Ne olivat huonoista huonoimpia. Epävarmoja. Parempia katapultinammuksia kuin ajoneuvoja.

“Mitä sinä oikeastaan yrität? Et käytä rahojasi elämästä nauttimiseen etkä nauti työstäsi. Mitä sinä oikein ajat takaa?” hän kysyi.

Amazua kääntyi taas katsomaan skakdia, mutta ei enää niin vihamielisesti kuin äsken. Tämän visiirin katse oli palannut täysin normaaliksi, jos niin kykeni noin ylipäätään sanomaan.
“Minä yritän selviytyä.”

“Kuka sinut muka yrittäisi tappaa?” Metorakk kysyi. “En tiedä, menisikö tuon haarniskan läpi edes joku khiroksiiniraketti.”

Amazuan katseen suunta tuntui harhailevan hieman tämän miettiessä sopivaa vaustausta skakdin tokaisuun, mutta sai lopulta sanotuksi; “Tässä maailmassa on paljonkin olentoja, jotka haluaisivat tappaa minut.

Mutta sitäkin enemmän on olemassa asioita, jotka voisivat tappaa minut… Ja silloin, milloin tahansa, kun jokin, mikä tahansa niistä nostaa rumaa päätään, pyrin olemaan aina valmiina haastamaan sen ja selviämään siitä.”

“Kaikki tämä on tulosta siitä minkä eteen olen nähnyt kaiken tämän vaivan ja johon olen kuluttanut niin luovuttaani kuin varojani.” Amazua viittasi tummaan haarniskaansa. “Kaiken aikaa tarkoitukseni on ollut tehdä kokonaisuudesta mahdollisimman virheetön. Se on vienyt aikaa ja maksanut pienen omaisuuden. Enkä siltikään osaa päättää olenko vieläkään täysin tyytyväinen.”

“Täydellisillä asioilla on taipumus osoittautua epätäydellisiksi tulikosketuksen tapahtuessa”, skakdi totesi kyynisesti. “Älä välitä, täydellisyyttä ei voi saavuttaa. Ei kannata tuhlata siihen aikaa.”

“Jälleen kerran, olet melkein oikeassa.” Amazua vastasi hetkauttamattomasti. “Mutta itselleni se on useimmiten ollut koko asian pointti.”

Metorakk nosti kulmaansa palkkasoturin oudolle vastaukselle. Naamiohemmon vastaukset olivat menneet häneltä välillä yli hilseen.

“Tämä ammatti on täynnä riskejä. Täynnä kaikkea, mikä voi olla hyvinkin vaarallista ja parhaimmillaan koitua kuolemaksi. Voin saada pahastikin selkääni, voin joutua sairasvuotelle, voin jopa olla vähällä kuolla. Mutta ennen kaikkea, voin ottaa opikseni” Amazua jatkoi. “Jokikisestä vähänkin vakavasta vammasta jonka olen kärsinyt, olen yksinkertaisesti saanut ankaran muistutuksen siitä, etten ole voittamaton, saati kuolematon. Ja siksi minulla onkin ollut kaiken tämän ajan riittävästi tekemistä. En etsi täydellisyyttä. Etsin vain keinoa pysytellä hengissä ja jatkaa sitä, mitä teen.”

“Hetki”, Metorakk pysäytti ja pyöritteli terähäkkyrää ilmassa. “Sanotko sinä, että sinä olet käyttänyt kaiken palkkiosi tuohon yhteen haarnsikaan? Onko se, mitä, sisältä kullalla silattu?”

Amazua tuntui hymähtävän vaimeasti uudemman kerran.
Palkkasoturi kurotti oikealla kädellään selkäpanssariaan, kaivaen sen sisuksista hieman kämmentään isomman, maamiinaa muistuttavan litteän objektin. Amazua ojensi kätensä Metorakkin suuntaan.
“Tunnistat kai tämän?”

Skakdi tuijotti esinettä jopa haltioituneena. Mystisen maskinaaman kädessään pitelemä esine oli kuin olikin tuttu hänelle, sekä kelle tahansa joka oli ollut vähäänkin perehtynyt legendaarisiin sodankäyntivälineisiin.

Xialla muinoin valmistettu XMP-1446- räjähde, Metorakk totesi mielessään, kertomusten mukaan myös zakazin taistelukentille viljelty, kuuleman mukaan kokonaisia vihollisjaoksia kerralla päihittänyt suhteellisen pienikokoinen, mutta silti hyvin tehokas tuhon ja kuoleman instrumentti. Mutta tätä nykyä myös hyvin, hyvin, hyvin harvinainen…

Amazua tutkaili skakdin sanatonta reaktiota. “Ilmeisesti tiedät hyvinkin vastauksen”, palkkasoturi totesi vaatimattomasti. “Yksi niistä muutamasta ehkä ainoasta jäljellä olevasta kappaleesta, jotka olen onnistunut niukin naukin saamaan käsiini.”

Metorakk olisi halunnut hivellä edessään komeilevaa taideteosta sormillaan, mutta Amazua veti kätensä takaisin skakdin yläraajojen etäisyydeltä. Hän ei ollut vakuuttunut skakdin kyvystä – saati asenteesta – käyttää kyseisenlaista sotareliikkiä muuten kuin aktivoimalla sen ja heittää sitten lähimpään matoranasutuskylään, puhtaasti vain huvin vuoksi…

Amazua asetti esittelemänsä esineen takaisin selkäänsä sinne minne ne ikinä päätyivätkään.
“Vaikka kyseiset välineet itsessään ovatkin varmasti vaikuttava ilmestys kenelle tahansa, voin sanoa että ne ovat minulle lähinnä työkaluja kaikkien muiden joukossa.”

“…mitä muakaa mies? Jos minulla olisi tuollainen haarniska, ja sen lisäksi joukko tuokkaisia leluja, olisin jo murhannut puoli maailmaa”, Metorakk totesi tyrmistyneenä.

Amazua tunsi itsensä jälleen huvittuneeksi, lähinnä sen takia, että lause oli kyseisen skakdin suusta täysin ennakoitavissa.
“Minä en ole sinä.” Amazua totesi vaatimattomasti. “Minä en ole sotapiru muiden joukossa. Minä en ole sellainen, joka liikkuu paikasta toiseen vain tuhotakseen ja tappaakseen.”

Amazua nosti katseensa oikeaan hopeisista käsistään. Sen sormet tekivät hetken mekaanisen virheetöntä liikettä nyrkin ja avonaisen käden välillä. Koko ranteesta ulkoneva osa pyöri hetken kokonaisia 360 asteen pyörähdyksiä niin oikealle kuin vasemmalle.

Amazua puristi sen jälleen nyrkiksi, tarttuen siihen jämäkästi vasemmallaan. Palkkasoturin oikean käden hopeinen kyynärvarsi näytti avautuvan muutaman millimetrin, jolloin kyynärvarren sisäinen voimakas sähkömagneetti päästi käden irti otteestaan.

Veden skakdi ei ollut varma halusiko synkeä palkkasoturi demonstroida jotain vaiko vain mahtailla.

Amazua piteli vasemmassa kädessään nyrkkiin puristettua toista keinotekoista proteesiaan. Joistain ulkopuolisista olisi saattanut tuntua oudolta, että hän oli mennyt irrottamaan oman kätensä.
“Sinulle nämä voivat ehkä olla aseita…” Amazua totesi. Palkkasoturin oikea, nyt kyynärvarresta eteenpäin tynkä käsivarsi kurotti jälleen palkkasoturin selkää. Hetkessä naamiomiehen oikean käden jatkeeksi oli vaihtunut sarjatuliase, jonka skakdi tunnisti oitis Bergrak OP 6.6- konepistooliksi.

Mutta tavanomaisesta käsiaseesta poiketen palkkasoturin versiosta puuttui kokonaan tukki sekä näkyvä liipasin. Ne oli nähtävästi purettu pois ja niiden tilalle oli kyhätty jokin tummalla kotelolla peitetty mekaanine kyähelmä, joka yhdisti ampuma-aseen Amazuan kyynärvarren sisään samalla tapaa kuin tämän sormekkaat proteesikädet.

“…mutta minulle nämä ovat ennen kaikkea työkaluja. Vieläpä sellaisia, joiden eteen olen nähnyt liian paljon vaivaa, että alkaisin tuhlaamaan niitä mihinkään tarpeettomaan. Etenkään tarpeettomaan verenvuodatukseen. Koska mikä tahansa näistä voi milloin tahansa olla paljon paremmaksi hyödyksi. Ehkä jopa pelastaa henkeni.”

Amazuan huomio tuntui yllättäven kiinnittyvän johonkin kokonaan muuhun. Ruohikko rapisi pienen harmaan yksittäisen kiven kipittäessä isäntäänsä kohti. Palkkasoturi vaihtoi oikean kätensä aseen takaisin normaaliin käteensä, asettaen sen maahan nurmikkoa vasten. Pieni kivirapu nousi kämmenselälle, jonka jälkeen Amazua nosti lemmikkinsä kasvojensa lähelle.

Pienen rahin ilme oli puhtaan vaatimaton, mikä oli merkki siitä, että se oli seurannut isäntänsä ohjeita istua vahtimassa telttansa laitteistoa siihen asti, kunnes se alkaisi pitämään ääniä. Palkkasoturi nyökkäsi lemmikilleen hyvästä työstä.

Metorakk seurasi kummaksuen sivusta kuinka palkkasoturi nousi seisomaan, valmiina poistumaan.
“Suonet anteeksi”, Amazua sanoi rauhallisesti.
Synkkä palkkasoturi poistui leirinuotion äärestä kävellen takaisin kohti syrjässä olevaa telttaansa.






Moottoripyöräturnajaisten äänet räjähtelivät edelleen metsässä. Saisi se Labio saapua jo, mutisi Metorakk jäädessään leirinuotiolle puukottamaan tylsyyttään hammaksikkaalla grillitikullaan.

Operaatio Kehveli osa I: Kohti soidinpesää ja hieman vasemmalle

*HUOM: viesti saattaa sisältää pienoista hahmokerronnallista clusterfuckenia, joten selkeyden nimissä saattaa olla hyvä pitää Amaattien wikisivua auki kaiken varulta. Hyvää päivänkatkoa.*

Vähän matkan päässä Bio-Klaanin linnakkeesta, pari päivää takaperin

Argo tepasteli vetrein askelin ruohikkoisen, metsikön rajalla siaitsevan mäen laelle aamuisen usvapilven yläpuolelle. Äänen matoran ihaili kaunista näkymää suuren Akakunsa linssien takaa. Kaksoisauringoista ensimmäinen nosti lievästi yläreunaansa horisontin takaa maalaten taivaanrannan osittain aamuruskoon. Matoran laski olkalaukkunsa ruohikolle levittäen kätensä sivuille venytellen makeasti.

Raikas aamukasteen tuoksu virtautui de-matoranin hajuaistimiin.
“Tulkaa tekin ihastelemaan tätä uljasta uuden syyspäivän alun loistoa!” Argo railatti railakkaasti olkansa ylitse. Vähän matkan päästä de-matoranin selän takaa alkoi kuulua erilaisten kangaskantamusten möllähtämistä maahan lopun seitsemän matoranin hengähdellessä ja puuskutellessa.

Argo tiiraili yhdellä naamionsa kolmesta monokkelimaisista kiikareista vajaan kahden kulometrin päässä siimittävää linnoitusta. “Tuo on näköjään se Bio-Klaani.”
“Jaa, minä kun jo katselin että sehän voi olla melkein mikä tahansa noista tusinasta hemmetin isosta linnasta mitä tuolla näkyy…” Argon takaa kuuluva näsäviisas ääni torasi. Koukkukätinen Kiro tuntui olevan ryteikössä röpäköimiseen käytetyn yön jälkeen tavallista äksymmällä päällä, puhumattakaan siitä kuinka tämä oltiin ennen lähtöä pakotettu pesulle.

Kaikkein reippaimmin koko yökävelystä selviytynyt vaikutti olevan Tokka, joka harvoin jos koskaan ei ottanut patikoinneista pahakseen, sillä hänellä tuntui aina riittävän eniten tehoa. Puinen jalka kun ei voinut väsyä. Lyan puolestaan tallusteli harmissaan ulos metsän rajalta. Kuka tahansa nämä havulehtisekametsät oli suunnitellutkin ei omannut kyllä minkäänlaista mielikuvitusta. Ohuita ja suoria puupökkelöitä joiden oksat olivat turhan ohuet ja löysät. Huivipään mieli virkistyi hieman matoranin huomattua muuten melko aution mäen alella Argon vieressä lievästi kitukasvuisen puukasvin, jonka oksaston sisuksiin entinen ninjaklaanin jäsen nopeasti vilahti.

Aina yhtä mahtipontisesti tallusteleva Paku kiri kumppaninsa kiinni. Selässään po-matoran kantoi jo vuosia yksilöllisenä ase- ööh, siis työkalunaan toiminutta vanhaa hiekanruskeaa kivistä vasaraansa. Vasemmassa kädessään kakamanaama piti tiukasti matorankokoluokan sarjatulikiväärin nahkaista kantokahvaa. Itse aseesta tiukasti kiinni pitelevä onu-matoran Gatta raahautui maata pitkin elottomana Pakun perässä. Pieni onu-matoran ei ollut tehtävälle lähdön epätavallisen ajankohdan tähden saanut nukuttua kunnolla ja oli mennyt simahtamaan kesken kävelemisen, joten Paku oli päätynyt raahaamaan pientä ystäväänsä mukana loppumatkan. Mutta sehän ei po-matorania hetkauttanut sitten tippaakaan! Gatta puolestaan harvoin päästi rakasta tuliasettaan näpeistään, eikä nukkuminen ollut poikkeustapaus.

“Kauanko mahdoimmekaan kävellä”, Tokka tiedusteli uteliaana.
“Puolisen vuotta?” Paku heitti ilmoille.
“Noh, skakdien leiristä lähdettyämme onnistuimme pitämään yllä melko tasaista kävelytahtia joten matkamme vaikuttaisi kestäneen ennalta arvellun arvion mukaisesti noin kolmisen tuntia”, ko-matoran Koli teorioi.
Argo kääntyi muita matoraneja päin. “Ehkä on viisasta levähtää tässä.”

Sievä kaukaukasvoinen Nany heittäytyi selälleen pehmeälle aamukasteiselle nurmelle. Se tuntui hyvin virkistävältä. Paku käveli muiden likelle laskien pienen maatoverinsa rakkaasta pyssystä irti jättäen onu-matoranin jatkamaan sitkeitä uniaan. Po-matoran tömähti istumaan Gattan ruhon viereen jalat ristiin kädet puuskassa. Kiven kansalainen hymähti itsekseen (ja vähän muillekin) yrittäen piilottaa olevansa muiden tavoin hieman väsähtänyt.

Kiro levitti eteensä nurmikolle valkoisen suorakulmaisen kankaan laske tummansinisen likaisen työkalupakkinsa sen viereen. Fe-matoran istuuntui alas tökkäisten koukullaan pakkinsa etuosassa näkyvää nappia. Työkalupakin kansi aukesi, paljastaen kaksi eritettyä metallikehikkoa, jotka kääntyivät sivuille tehden tilaa kolmannelle. Kunkin kehikon päällyspuolelle oli kiinnitetty niin suorakulkaisia kuin ympyräisiä reikiä mekaanikon tärkeimpiä työkaluja ja niiden eri osia varten.

Silmäpuoli siirtyi kaivelemaan kantokassiaan, kaivaen esille kapteenin antamat radiopuhelimet. Muttei siinä vielä kaikki. Raudan matoran poimi esiin vielä kolmannen, epämääräisen teknisen vempeleen. Utelias Koli käänsi jalon matatunsa silmäpuolen pitelemää esinettä johti.
“Hei, mikäs tuo on?” Ko-matoran tiedusteli.
“Jaa-a, tiedä häntä”, Kiro totesi vaimeliaasti. Esine näytti olevan lähinnä nyrkin kokoinen kuutiomainen metallinen kimpale joka peittyi miltei kokonaan johtojen syövereihin. Yhdestä härvelin sivuista puikotti pieni lautasantenni. “Kapu antoi tämän mukaan vähän ennen kuin lähdettiin laivalta. Kuulemma jotain niiden nazirottien hökötyksiä, joka pitäisi kuulemma asentaa jonnekin tuon linnan viestintäjärjestelmäkompleksiin. Jonkinlainen lähetin vissiin.”

“Propagandaa perseeseen luulen ma”, Paku mietiskeli, “tämähän menee jo jännemmäksi.” Kakamanaama oli alusta asti suhtautunut koko touhuun pienellä seikkailullisella jännityksellä, mutta tuleva underground- operaatio alkoi kutkuttaa yhä enemmän.
“Ai niin, meidän kai piti soittaa ‘herra kapteenille’ tässä ennen kuin mennään sisään”, Nany tuumi. Siinä missä osa ga-matoranin tovereista suhtautui uuteen kapteeniinsa melko heppoisasti, oli kaukau-kasvoinen neitipiraatti itse ajatellut asiaa enemmän hieman skeptisin silmin.

“Ai niin”, Tokkalla välähti. “Mutta itse en ehkä kovin mielelläni vapaaehtoisesti puhu sille…”
Bo-matoranin lause tuntui kiertävän melkein jokaisen muunkin piraatin päässä. Merirosvojoukko ei ollut vieläkään tuntunut tottuneen skakdien ja torakoiden sotilaalliselta tuntuvaan painostavaan ilmapiiriin, eivätkä olleet vielä kovinkaan valmiita mukautumaan siihen. Näin ollen he olivat viettäneet viimeiset viikot melko vaitonaisessa yleismenossa. He olivat puhuneet kaikille muille kuin toisilleen vain silloin kun heitä oli puhuteltu. Heidän uusi kapteeninsa tuntui mukautuvan omalta osaltaan noiden isojen yrmysaurusten toimitatapoihin.

“…joten”, Kiro pohti pidellen toista radiopuhelinta koukussaan, “kuka kilauttaa?”
Argo oli asettumassa ehdolle, mutta “YOINK!”, puunoksalta alas lennähtänyt Lyan oli liian nopea. Le-matoran painoi radioviestimen lähetysnappia.

Lehu-metsä

Amazua vilkaisi olkansa yli yksityistelttansa vain vienosti avonaisena olevaa sisäänkäyntiä. Ulkona oli jo selkeästi valoisampaa ja läheisen kasvillisuuden tuulessa huojuvat varjot alkoivat painautua teltan sisäseiniin. Aamu oli koittanut. Palkkasoturille omalla tavallaan seuraa pitänyt pieni rapurahi oli vetäytynyt takaisin rosoisen kuorensa suojiin pöydälle palkkasoturin yksityiseen käyttöön tarkoitettujen kommunikaatiovälineiden viereen nauttimaan sikeää unta.

Mustanaamioinen palkkasoturi itse ei ollut nukkunut silmäystäkään. Eikä teltassa edes ollut sänkyä. Koko sisätila oli täysin tyhjillään, pöytää, teknisiä laitteita ja tuolia lukuunottamatta. “Siinä kaikki mitä tarvitsen”, Amazua oli tiedottanut skakdeille ennen lähtöään laivaltaan. Palkkasoturi ei enää jaksanut muistaa, milloin oli viimeksi nukkunut. Saati sitten nähnyt unta. Mutta hän ei edes välittänyt.

Unet. Kasa erilaisia mielen sisällä tapahtuvia subjektiivisia ja toisinaan jopa absurdeja aistimuksia ja mielikuvia. Jotain sellaista, mitä palkkasoturi itse ei kaivannut päähänsä. Jotkut myös sanoivat kuinka unet olisivat mielen tapa jäljitellä muistoja ja menneisyyttä. Jo pelkkä ajatuskin siitä että Amazuan menneisyys lätkäistäisiin hänen naamalleen oli henkisesti puistattava. Hän ei halunnut ajatella sitä. Hyvin usein menneisyydestä kykeni löytämään virheitä joista kykeni oppimaan uutta, muutoin se sisälsi ainoastaan murhetta. Ja kipua.

Monet olivat sanoneet kuinka unien aikana mieli tuntui muuttuvan epämääräiseksi ja haavoittuvaiseksi. Amazua oli kovettanut mielensä keskittymään vain siihen mikä nykyhetkellä oli konkreettista. Vain siten hän tuntui kykenevän pitämään mielensä kasassa.

Palkkasoturi kääntyi tuolillaan takaisin pöydän suuntaan. Punaisen visiirin takainen katse kääntyi pöydällä lepäävää pienrahia kohti.
Mahdatkohan sinä nähdä unia Amazua pohti päässään hopeakuorista niveljalkaa tuijottaessaan.

Palkkasoturin mekaaninen sormi laskeutui elottoman kiven näköisen otuksen kuoren päälle, liikkuen hiljalleen edestakaisin. Ilmeisesti nuoren yksilön selkäkuori oli vielä sen verran pehmeä että sen läpi kykeni tuntemaan jotain. Pöydällä uinuva otus tuntui hykertelevän tyytyväisenä kuorensa sisällä. Ilmeisesti se näki kivoja unia. Mutta mitäpä merkityksellistä sen mielessä voisi tapahtua. Sen lisäksi että pieni kivirapu seurasi palkkasoturia minne tämä ikinä menikin, kaikki mitä se lähinnä teki oli pieneläinten metsästäminen ja nukkuminen. Ja kävi mitä kävi, se tuntui aina osaavan tien takaisin hänen luokseen. Ja vain yksi vilkaisu oli saanut ravun kiinnittymään häneen pysyvästi, olemaan haluton olla lähtemättä, vaikka palkkasoturi oli alkutaipaleella yrittänyt viskata tämän mereen.

Amazua muisteli lyhytkestoista viidakkosaariseikkailuaan, sitä miten oli kohdannut edessään makaavaa yksilöä lievästi isomman ja vihaisemman yksilön, jolla riitti uhkaavuuden ja agressiivisuuden lisäksi myös raakaa voimaa. Ties millainen uinuva jättiläinen hänen pöydällään lepäävän pikkuotuksen sisällä odotti.

Palkkasoturin päässä välähti. Vaikka hän oli tavallaan viettänyt viimeiset viikot aktiivisesti lähinnä tämän pienen pikkurahin seurassa, hän ei ollut vaivautunut keksimään sille nimeä.
Amazuan mieleen juolahti yksi sana; “Leal…?”

Kyseinen sana oli yksi hänen entisen kansansa kehittämästä kielestä, jonka sanavaraston pohjalta hän oli poiminut myös oman nykyisen nimensä. Kyseinen sana oli tarkoitettu kuvaamaan jotain joka oli valmis seisomaan toisten rinnalla ollen valmis olemaan hylkäämättä heitä kertaakaan, joku jonka toiselle uskoutuminen synnytti tahtoa joka kykeni kantamaan läpi minkä esteen tahansa. Joku joka olisi aina paikalla aina kun tarvittaisiin. Joku joka olisi aina vierelläsi, halusit sitä jopa tai et.

Joku uskollinen ja lojaali.

Leal, Amazua päätti.

Pöydällä odottavien viestintälaitteiden sirinä ja rätinä rikkoi teltan hiljaisuuden.
“Hyvä, juuri ajallaan.” Amazua poimi jalustallisen mikrofonin itseään päin.
“Hiio hoi”, kauittimista kuului matoranmerirosvon tervehdys. Epämääräiset häiriöäänet kuitenkin peittivät ison osan puheen selkeydestä. Palkkasoturi alkoi käännellä vapaalla kädellään radiokompleksin vastaanotto- ja singaalisäätimiä.
”Halloota halloota”, matoranin ääni jatkoi, Toimiiko tämä? Yy kaa neljä kuusi viisitoista…
Amazua jatkoi nuppien säätämistä matoranin äänen selkeytyessä. Vielä pikkuisen.


“Helvetin rämmäle…” le-matoran taputti puhelimen alapäätä kämmentään vasten, nostaen sen takaisin päänsä viereen helistellen sitä vaimeasti. Kiro seurasi vierestä skeptisin ilmein toivoen ettei huivipää rikkoisi laitetta ennen aikojaan.

Pieneen hetkeen ei kuulunut mitään.

”Täällä kapteeni”.
Oho, Lyanin ilme viesti.


“Missä olette nyt?” Amazua jatkoi mikrofoniin puhumista. “Uskallan olettaa että olette jo saapuneet määränpäähän.”

”Suometsot lähellä pesää. Toistan, suometsot lähellä pesää. Valmiina soidintansiin…”

“…”
Palkkasoturi hymähti itsekseen välinpitämättömästi. Marakatin kahdesta viimeisestä sanasta kumpusi räikeästi tälle ominainen pikkutuhman naistennaurattajan olemus.


Huivipiraatti antoi Argon poimia radiopuhelimen kädestään. Bo-matoran Tokka seurasi sivusta jännitellen yltyisikö Nanyn murhaavan terävä katse fyysisiin sfääreihin.
Argo kääntyi takaisin horisontissa siintävää linnaketta päin.
“Haloo, herra kapteeni, täällä ‘Nelisilmä’”, äänen matoran aloitti asiallisesti, “kyllä, onnistuimme saavuttamaan määränpäämme. Bio-Klaanin linnoitus näkyy suoraan edessämme.”

”Hyvä. Oletan että ainakin osa teistä muistaa suunnitelman etenemisen.”

Muutama matoraneista ihmetteli hieman oliko kapteenin vihjaus kohdistettu juuri heitä varten.
Akakukasvoinen matoran jatkoi puhumista; “Kyllä vain, herra kapteeni. Arvon ‘Kyklooppi’ on juuri valmistautumassa purkuhommiin. Ajattelimme että samalla olisi hyvä hetki hieman levähtää ennen operaation aloittamista.”

”Olkoon menneeksi”, matoranjoukon kapteenin värähtämätön ääni vastasi myöntävästi. Muutama pikku piraateista näytti jopa hieman yllättyvän miten helppoa kommunikoiminen mystisen palkkasoturin kanssa vaikutti olevan.


Amazua jatkoi. “Joka tapauksessa, kun siirrytte linnakkeen sisään, kommunikointiimme melko varmasti ilmestyy ikäviä solmuja. Paljastumisriskin välttämiseksi on paras etten itse lähde ottamaan teihin yhteyttä, joten haluan luottaa siihen että osaatte yrittää yhteydenottoa omatoimisesti mahdollisimman pian kun jotain merkittävää ilmenee.”

”Ilman muuta, yritämme sitten kommunikointia heti kun olemme löytäneet turvallisen majapaikan linnoituksen sisältä”, äänen matoran vakuutti.
Amazua halusi uskoa äänen matoranin sanoja, mutta palkkasoturi ei voinut olla pohtimatta oliko matoranien lähettäminen matkaan sittenkään viisas ratkaisu. Hän muisteli kuinka äänen matoran oli vilpittömästi kehottanut palkkasoturia luottamaan tuohon pieneen hyvin epämääräiseen piraattijoukkioon.

Vaikka Amazua oli vuosien varrella oppinut luottamaan täysin ainoastaan itseensä, jokin, mikä sai sekalaisen merirosvoryppään yhden niistä muutamasta kokonaan täysjärkisestä matoranista luottamaan noihin muihin omilta osiltaan puutteellisiin ystäviinsä, herätti palkkasoturissa hyvin varovaista luottamuksellisuutta.

“Selvä. Kapteeni kuittaa.”

Palkkasoturi sulki viestintälaitteensa, laskien mikrofonin takaisin pöydälle. Amazua siirsi jälleen painonsa istuimensa selkänojaan sormistaan ristityt kätensä vatsapanssarillaan lepäillen. Tästä eteenpäin kaikki olisi noiden pikku piraattien käsissä. Nyt hän ei voinut muuta kuin odottaa.

Amazua vilkaisi pöydällä heräilevää juuri nimettyä lemmikkiään.

Noh, ehkä jotain muutakin kuin vain odottaa.


Argo ojensi radiopuhelimen takaisin koukkuisen ystävänsä hoiviin.

“Sinä se saat tuon aina tuntumaan niin helpolta” Koli kommentoi.
“Tai sitten te saatte sen tuntumaan turhan vaikealta” de-matoran vastasi ko-matoranin suuntaan.
Nany heilutteli jalkateriään mietteliäänä. “Ei ainakaan vaikuta siltä että se luottaisi meihin vieläkään ihan täysin.”
“Hah” Paku hohotti jättäen imagonsa suojelemiseksi näyttämättä että oli melkein nukahtanut istualteen. “Luottamus ei putoa syliisi kuin lentotaidoton virpojavarpusen poikanen pitää ansaita. Kaikki tämäkin on varmaan jonkinlaista luottamuksen koettelua, ja minä ainakin aion vastata haasteeseen!” po-matoran mahtaili.

“No joka tapauksessa on aika selvää ettemme me sitä muuten kiinnosta yhtään. Se ei edes jaksa muistaa nimiämme. Tuollaiset tökeröt peitenimet tuntuu aika tympeiltä”, ga-matoran jatkoi.
“Taitaa ‘Kimulia’ vähän kismittää”, Paku myhäili.
“Ihme ettei sinua, ‘Nuijapää’…”

“Noniin, minä tässä ryhdyn hommiin, jos suonette anteeksi”, Kiron äänensävy muuttui parin viimeisen sanan kohdalla hieman tekokohteliaaksi matoranin siirtyessä takaisin syrjemmäs. Fe-matoran istuutui selin kaikkiin muihin. Hän oli aina tuntenut työskentelevänsä parhaiten ilman ympärillä tuijottavia silmäpareja.
“Saatte vissiin huilia kunnolla, tässä varmaan menee hetki.”
“Voin avittaa!” Paku marssi vasaransa esillä vaarallisen lähelle.
“Mene nyt hemmettiin sen mäiskyttimesi kanssa!” silmäpuoli ärisi. Hän ei jaksanut aina selittää Kakamanaamalle kuinka purkaminen ja täydellinen tuhoaminen eivät olleet sama asia.

“Hohhoijaa”, oksille takaisin hypännyt Lyan totesi vaitonaisesti. Le-matoran vetäisi huivinsa reunaa silmilleen ottaakseen nokoset.


Kiro asetti viimeisen ruuvimeisselinsä takaisin työkalupakkiinsa. Kehikkohirviö vetäytyi takaisin kasaan ja pakin kansi sulkeutui. Valkoisella, nyt hieman nuhjuuntuneen liinan päällä makasi kasa entisien yhteysvärkkien erikokoisia- ja muotoisia osia. Fe-matoran sitoi (tai ainakin yritti) liinan nätiksi nyytiksi jonka sulloi takaisin kassiinsa metallisten osien kilistessä sen sisällä.
“Valmis tuli”, koukkukäsi kuulutti muiden piraattien suuntaan.

Viereistä puuta vasten makoillut Tokka taivutteli niveliään. Kasvillisuuden matoran oli nousemassa pystyyn, mutta oksilta luodin nopeudella maan kamaralle laskeutununeen Lyanin aiheuttama säikähdys sai jalkapuolen kellahtamaan takaisin maahan. Hän ei useinkaan pitänyt siitä kuinka huivipää onnistui ninjailuillaan säikäyttelemään juuri häntä.

Nany vilkaisi Gattaa, joka ei ollut sen enempää tajunnan rajamailla kuin koko aamuna. “Pitäisiköhän jonkun yrittää herättää tu-”
Paku veti syvään henkeä ennen kuin ga-matoran ehti lopettaa lausettaan; “ÄÄÄÄH KUUSISARVISET HYÖKKÄÄÄÄ!!!”
Onu-matoran ponnahti pystyyn kivääri tanassa. “GÖÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!”

“Turpa kiinni!!” Kiro ärähti.
“Jaa”, Gatta totesi mitättömästi toivuttuaan herätyksestään. Onu-matoran vilkuili hetken sinne sun tänne, niin ympäröivää korpea kuin kookasta kompleksia horisontissa. “No missäs me ollaan? Perilläkö jo? Missäs se linna-astia on?”

“…se on kuule tuo tuolla”, Nany viitoitti selvästi horisontissa näkyvää kookasta rakennelmaa.
Onu-matoran tuijotti linnaketta uudemman kerran epäuskoisena. “Saatanan ruma.”
Osa piraateista rakasti pienen onu-matoranin brutaalin suoria mielipiteitä aamutuimaan, Nany ja Kiro olisivat lähinnä tuttuun tapaansa mieluummin kömpineet takaisin sänkyyn, mutta tällä kertaa ei valitettavasti ollut sänkyjä mihin kömpiä.

Kiro poimi pussistaan mustat käärityt nahkahansikkaat, joita Tokka piteli paikallaan kykloopin yrittäessä tunkea koukkunsa niiden sisään. Fe-matoran hymähti vaimeasti koukistellen käsineiden sormia peittäviä osia kokeilullisesti. Kaippa tähän tottuisi.

“Dodii!” Paku huudahti mahdisti, “viimeinen perillä on kristallikiipijä!”
“Jiee!” Gatta hihkaisi.
“Jahuu!” Lyan yhtyi.
Matorankolmikko otti varaslähdön syöksyen kilpaa mäkeä alas.

Nany ärähti. “Voi nyt taas noiden kanssa”.
“Kunpa eivät vaan kaatuisi ja taittaisi niskojaan…”, Koli tuumi.
Ga-matoran ei myöntänyt ääneen toivovansa samaa.


“HHHUOOOOOH.”
Muurin harjalla istuskeleva Vugle haukotteli jo ties kuinka monennetta kertaa.
“Taitaa väsyttää”, hiilenmustan ta-matoranin taakse talsiva viherhopeinen skakdi tiedusteli.
Matoranin kirkkaanoranssi jalo ruru kääntyi tätä kohti. “Jaah, moikka Tsipak. Mitäs sinä täällä? Sinun vuoronhan ei pitänyt alkaa vielä ainakaan tuntiin.”

“Halusinpa tulla ihailemaan auringonnousua.” Skakdi rämähti takamukselleen ta-matoranin takavasemmalle. Varhaisaamu oli ehkä ainoa näkemisen arvoinen asia tällä puolen linnaketta, muutoin silmissä häämötti lähinnä loputtomasti metsää.
“Entäpä sinä itse? Siirsivät sinut näköjään ylitöihin?” skakdi pani merkille. Yleensä Vuglea ei näkynyt aamuyövuorojen aikaan vartiopaikallaan.
“No joo. Tuossa yön seutuvilla jotkut huligaanit menivät järjestämään pienen kohtauksen ja mäjäyttämään muuria jollain tykintapaisella.”
“Oho. Mietinkin että mitä pirun mekkalaa täältä päin kuului silloin yöllä.”
“Joo. Sitten ihan vaan sen takia päätettiin siirtää osa vartioista ylimääräiseen vuoroon ihan vaan ‘varmuuden vuoksi’. HHHUOOOOOOH.”

“Niinno, tuossa kulkumatkalla taisinkin ku-KUH – KULLLHHAAAAAAH”, skakdin lause jäi kesken Vuglen haukotuksen tarttuessa. “Pentele. Niin tuossa ohimennen Zvarak taisi mainita onnistuneensa säikäyttämään jotkut hutiloitsijat pois pienellä vastatulella. Ehdin jo miettiä että jokos se ryminä alkaa.”
Vugle hieraisi silmiään toisella kädellään. “Tuollaiset joutaisivat saman tien sinne nazojen tyrmiin kidutettaviksi, mokomat mulkvistit. Mennä nyt sodan aikana tuollaisia temppuja tekemään.”

Tsipak venytteli käsivarsiaan muristen maireasti. “Muistuu ihan mieleen ne ajat kun meillä kotona zakazilla käytännön pila tarkoitti käytännössä sitä että soitettiin naapurien ovikelloa, juostiin piiloon ja odotettiin että tultiin avaamaan, sitten heitettiin kranaatti.”

Vugle vilkaisi sivusilmällä skakdiystäväänsä kummaksuneena, jättäen väsymykseltään huomiotta tämän piristysyrityksen. “No kuitenkin, seuraavan kerran jos joku munapää ryntää tänne huitelemaan pyssyineen miten sattuu niin mieluiten jymäytän ne henkilökohtaisesti täältä suoraa- hmm?”
Ta-matoran vilkaisi alas muurin harjalta. Utelias skakdi nousi pystyyn astellen työtoverinsa taakse vilkaisten tämän yläpuolelta alaspäin.

Muurin juurella seisoskeli kahdeksan matoranin värikäs joukkio. Pienen porukan etummainen, tummansävyinen matoran vilkutteli vartijakaksikolle.
“Hyvää huomenta!” matoranin suusta kuului harjalle hieman vaimea huuto.
“Mikähän sirkusseurue tuo on olevinaan…” Vugle mietti, vilkuttaen takaisin.

Muurin juurella

“Noniin, ilmeisesti saimme heidän huomionsa”, Argo tuumi.
“Vauhtia sitten”, Kiro torasi, “niveliä kolottaa jo maan perkeleesti…”
Oukkei” Gatta totesi itsekseen, kurottaen pakarivärkkinsä muurin harjanteella töllisteleviin mölleihin. “AVATKAA SAATANA!!”

Piraattijoukko hätkähti onu-matoranin kovaa kiljahdusta, joka eittämättä kantautui kahden vartijan korviin…

Muurin harjalla

Tsipak hymähti vaatimattomasti kuulemalleen, siinä missä Vuglen suupielet venyivät nyrpeinä sivuille. Olikohan heillä vielä siellä varastossa niitä sinkoja…

Muurin juurella

“Hemmetin ääliö!” Nany syöksyi tukkimaan onu-matoranin suun kämmenellään.

Argo kohensi kurkkuaan ollakseen valmiina huutamaan vielä vähän pidempään. “Nöyrimmät pahoittelut ystäväni puolesta!” Äänen matoran äänehti mahdollisimman kuuluvasti. “Olemme kulkeneet pitkän matkan ja osa meistä on lievästi uupumuksesta ärtyneitä!”

“Lievästi ilmaistuna…” Paku kuiski vieressään seisovalle Tokkalle viitaten toisella puolellaan seisovaan Kiroon. “Au…” po-matoran sai tuntea kärttyisän silmäpuolen kovan kyynärpään kyljessään.

“Saavumme kaukaa saaren länsiosista”, Argo jatkoi, “Nazorakein ja skakdien uhka on ajanut meidät pois kotiseudultamme, ja olemme matkanneet saaren halki siinä toivossa että arvoisa Bio-Klaani voisi tarjota meille suojaa!”

Muurin laella

“…kuulitko yhtään mitään mitä nuo juuri sanoivat?” epävarma Vugle kysyi skakdilta.
“Varmaan lisää pakolaisia”, Tsipak arveli. “Eiköhän nuo voi mielihyvin päästää sisään.”
“No olkoot, mutta jos noista koituu myöhemmin ongelmia, syytän sinua.”
“Miten vaan”, Tsipak vastasi lepsusti, “Neuvo sinä niille tie, minä mene ilmoittamaan että saadaan kohta lisää ylläpidettäviä.”
Viherhopeinen skakdi kääntyi kannoillaan ta-matoranin poimiessa megafonin.

”Noniin, kuunnelkaas. Läheisin portti sisään löytyy kun kävelette tästä tuonne vasempaan päin.” Vugle viitoitti kädellään vasemmalle sivulleen. “..ööh, siis tuonne teidän vasemmalle. väsynyt muurinvartija vaihtoi kätensä osoittamaan oikealle. ”Ilmoitamme eteenpäin tulostanne, joten siellä on vissiin joku ottamassa teitä vastaan. Alkakaahan painua siitä.”

Muurin juurella

“Paljon kiitoksia!” Argo huusi vilkuttaen, vaikka vartija tuskin kunnolla kuuli häntä. Matoranit nostivat väliaikaisesti lasketut kantamuksensa lähtien kävelemään. Gatta tönäisi nyrpeän ga-matoranin kämmenen hemmettiin suunsa edestä.


Tokka hieraisi korkean muurin seinää, tuijottaen kohti seinämän yläosaa.
“Sitä ei voi ikinä lakata hämmästelemästä miten iso urakka tällaisten suojamuurien eteen tarvitaan…” bo-matoran mietiskeli ääneen.

“Hah, ihan perusjuttuja”, mahtaili Paku. “Muistan yhä kuinka käytimme poikien kanssa aamut ja illat vanhan kotikylän muuraamiseen ihan puhtaasti harrastusmielessä.”

Nany hymähti skeptisesti. “Kas kun et väittäisi että muut olivat paikalla vain muodon vuoksi ja oikeasti sinä hoidit yksin kaikki työt.”
Kakamanaama pöhähti. “Kunniantuntoisuuteni estää minua ottamasta kaikkea kunniaa täysin itselleni! Vaikka muu konkkaronkka olikin suureksi avuksi. Mutta ennen kaikkea niillä mailla kova ja raskas työ oli hupia parhaimmillaan! Ja lisäksi armas koti pysyi hyvin suojassa. Ja ylijääneillä lohkareilla heiteltiin leipiä.”
“Jjjep…”

Tokka laski katseensa muurin huipusta takaisin menosuuntaan. “On se kuitenkin iso sääli että tällaisetkaan mahtiteokset eivät säily ikuisesti”. Tämä porukan toinen kakamakasvoinen henkilö muisteli useita raunioita ja unohdettuja kaupunkeja. Harva kykeni kuvittelemaan miten kauniilta ja loistelialta ne olivat näyttäneet joskus satoja tuhansia vuosia sitten. Ainakin ne varmaan olivat silloin olleet vähemmän täynnä ilkeitä ja tappavia rahipetoja…
“Varmaan tämäkin paikka on varmaan pitkän ajan päästä vain kasa raunioita.”

“Niinnoh, eihän mikään ikuisesti kestä…” Koli tuumi. “Itse asiassa isomman globaalin katastrofihetken edessä tällainen paikka olisi varmaan ensimmäisiä joka jäisi ehkä ison hyökyaallon jalkoihin…”
“No mistäpä niin suuri mullistus nyt yhtäkkiä ponnahtaisi?” heitti Gatta.

Piraattijoukkio alkoi lähestyä linnakkeen muurin sivuporttia. Muurin harjalla partioiva vartija viittoi kädellään muita vartijamatoraneja avaamaan portin, joka narisi siirtyi syrjään suuaukon edestä.
Saisivat rasvata saranat paremmin… Kiro kritisoi mielessään.

Joukon etummaisena kävellyt Argo kääntyi matkakumppaneitaan päin. “Noniin, nyt kun olemme astumassa näin karkeasti ilmaistuna vihollisalueelle, muistetaan sitten olla kunnolla, jookosta?”
“Vankeja ei anneta!” Paku julisti.
“Puhu noin sitten keskellä toria ja päädyt varmasti putkaan” Nany läksytti. “Jos niin käy niin minähän en tule pelastamaan.”
“Niinhän sinä aina sanot”, Gatta tökki pehmeästi ga-matorania kylkeen.
“Ngiängängängängäää.”
“Gönhghöghöghööö.”

Matoranporukka alkoi lähestyä porttia yhä enemmän.
“Toivottavasti tässä ei käy hullusti…” Koli epäröi. Ko-matorania alkoi hermostuttaa usein tällaisten tilanteiden edessä tavanomaista enemmän.
“Pää kylmänä”, Tokka päätti yrittää karkottaa ystävänsä ennakkoluuloja, miettien jälklikäteen itsekseen oliko kuulostanut hieman rasistiselta. “Yritä muistaa mitä kapteenimmekin sanoi…”

Yön Timo II, puoli tuntia ennen lähtöä

Amazua avasi kapteenin kajuutan oven astuen laivansa kannelle. Puolet matoraneista oli jo odottelemassa valmiina purtilon yläkannella. Äänen matoran Nelisilmä pakkasi viimeisiä tavaroita ja elintarvikkeita edessään olevaan reppuun Kokin pidellessä edessään tarkistuslistaa pakattavista asioista.
“Missä muut ovat?” palkkasoturi tiedusteli katseltuaan hetken ympärilleen.

Bo-matoran nosti naamionsa muistilapusta. “Nooh, Lyan – siis “Marakatti” on vielä pakkaamassa, ‘Kimuli’ ja ‘Nuijapää’ ovat alakerrassa hoitamassa ‘hoitamassa ‘Kyklooppia’ edustuskuntoon.’”
“Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?”, Amazua kysyi.

”Pysy paikallasi nyt! Tämä ei satu yhtään jos et pyristele!”
“Käpälät irti mokomat munavatkaimet!”

Alempaa laivan kannen alta kaikuivat ga- ja fe-matoranien äänet, mitä seurasi raastava ääni joka muistutti etäisesti jonkinlaista laikkahiomakonetta.
“…että sikäli”, bo-matoran totesi osaamatta muiden kannellaolijoiden tapaan kommentoida sen paremmin. Puujalka palasi pidemmittä puheitta takaisin muistilistansa pariin, närkästyen siihen miten yksi muista matoraneista oli tehnyt listaan omia lisäyksiään.
“Lyan”, Tokka kääntyi mastoa pitkin laskeutuvan huivipään suuntaan, “tämä on salainen tehtävä, ei tyttökalenteritapaaminen.”

Kokkia tuijottava Marakatti esitti ensin pettynyttä naamaa, mutta tyytyi kohauttamaan olkapäitään neutraalisti lähtien kiipeämään takaisin kohti maston tähystyskoria purkamaan osan matkatavaroistaan.

Amazua seurasi hetken le-matoranin vaivatonta kiipeilyä. Ainakin palkkasoturi koki voivansa olla tyytyväinen matoranalaistensa täsmällisyyteen. Lähtöön oli aikaa suunnilleen puoli tuntia.
Amazuan kasvomaski kääntyi oikealla istuvaa onu-matorania kohti. Pätkä istui leppoisasti pehmeän säkin päällä kiillottaen konetuliasettaan hymyssä suin, ilmeisesti valmiina ottamaan sen mukaansa.
“Ilmeisesti sinulla on jo kaikki mitä tarvitset”, palkkasoturi totesi.
“Jjep” onu-matoran vastasi ilmoisesti.

Palkkasoturi pelkäsi onu-matoranin ymmärtäneen tehtävänannon jotenkin väärin, mutta vietettyään viikot tämän kanssa hän ei osannut yllättyäkään. Amazua mietti hetken miten oikaisisi asian maakansalaiselle mahdollisimman selvästi.
“Kuulen… Kai sinä tajuat että tämä asia, mihin te olette juuri ryhtymässä, on tarkoitukseltaan olla salainen piilo-operaatio?”

Pätkä nosti katseensa kapteeniaan kohti hieman hämmentyneen näköisenä.
“Kyseessä ei siis ole mikään aseellinen hyökkäys.” Amazua jatkoi. “Teidän siis ei ole alkuunkaan tarkoitus mennä sisään vastustajien linnoitukseen tappamaan tai räjäyttelemään mitään.”

Pakarinaama tuijotti palkkasoturia.
“…herra kapteeni.” Pätkän ääni oli yllättynyt. “Voisi melkein luulla että pidätte minua murhanhimoisena tappokoneena.”
“…no kauniisti ilmaistuna”, Amazua mietti hetken vastausta, mutta katsoi hyväksi puhua suoraan. “Minulta ei ole jäänyt huomaamatta halusi ampua kuoliaaksi jok’ikinen liikkuva asia mikä ei kuulu pieneen merirosvoporukkaasi. Mikä syy minulla olisi olettaa että tajuat olla toteuttamatta ammuntafantasioitasi merkittävällä hetkellä?”

Onu-matoran laski nopeasti sarjatulikiväärinsä nojaamaan olkapäätään vasten siirtyen kaivelemaan vieressään maannutta kantokassia. Se oli täytetty täytetyillä aseeseen sopivilla ammuslippailla. Pakarinaama poimi esille yhden kappaleen kutakin kolmea erilaisilla väreillä merkattuja lippaita; yksi punainen, yksi keltainen ja yksi vihreä, ja avasi niistä jokaisen. Matoran poimi keltaisen ja vihreän vasempaan käteensä nostaen punaisen oikeallaan kapteeninsa nähtäville. Palkkasoturi kumartui hieman lähemmäs nähden ammuslippaiden olevan täynnä tummia kuulia.

“Nämä on sellaisia jotka tekee melko tujua vahinkoa ja joita tulee aina käytettyä kun ympärillä pyörii kaikkea kivaa mölliä mitä käyttää harjoitusmaalina” matoran selosti, vaihtaen punaisella merkityn lippaan tilalle keltaisen. “Nämä taas on Nörtin ja Myrtsin (Kiron) tekemiä erikoislaatuisia paukkuja, joita tulee käytettyä aina silloin jos muita piraatteja tai muita ilkiöitä tulee kiusaamaan. Puhkoutuvat tosi kovaa silloin kun osuu. Ei ne toki tee mitenkään kuolettavasti damakea, mutta aiempien kokeilujen perusteella tekee ainakin ihan hemmetin kipiää.”

Matoran oli jo laittamassa lipaslajitelmaansa takaisin kassiinsa, mutta selostus tuntui palkkasoturin mielestä vielä keskeneräiseltä. “Entä vihreät?”
“Hätävaravälipaloja”, matoran poimi yhden lippaan sisältämistä tummista ja ympyräisistä hedelmäkarkeista ääntä kohti. “Älkää kertoko Nanylle…”

Palkkasoturi suoristi asentonsa. Hän oli pieneksi hämmästyksekseen aliarvioinut pienen pyssymiehen ajattelutapaa. Mutta siitä huolimatta Amazuaa arvelutti matoranin kepeä asenne. “Oli miten oli, on kuitenkin parasta jättää tuo tänn-…”

Onu-matoranin silmä laajenivat järkytyksestä palkkasoturin sanoja kohtaan. Pätkä vetäisi rakkaan tuliaseensa pois kapteenin käsien ulottuvilta käärien omansa tiukasti sen ympärille.

“…” Amazua tuijotti matoranin kauhistuneita kasvoja, hivuttaen kätensä hieman lähemmäs. Pätkän kasvot muuttuivat hätäytymisestä surumielisiksi tämän halatessa asettaan entistä tiukemmin.

Palkkasoturi perääntyi. “Hyvä on. Mutta jos sinut pidätetään aseen hallussapidosta, saat odottaa Klaanin huostassa operaation loppuun asti.”

“Öööh, herra kapteeni…”
Amazua kääntyi toisella puolella kantta lähtöä odottelevaan Tohtoriin.
“En haluaisi esittää epäilyjäni siitä että operaatio saattaisi hyvinkin epäonnistua, mutta jos kävisi niin että kaikki, tai suurin osa meistä jotenkin jäisi kiinni, mitä sen jälkeen tapahtuisi…?”
Ko-matoranin kysymys tuntui saavan myös muun viiden kannella oleskelevan matoranin huomion.

“En tiedä”, palkkasoturi vastasi. “Se, tuletteko jäämään kiinni, ja mitä tapahtuu siitä eteenpäin, riippuu kokonaan teistä itsestänne. Uskon kuitenkin Klaanin olevan siinä määrin armollinen, että suhtautuisivat teidänlaisiinne kovin raa’asti. Riippuen siitä miten hyvin osaatte puhua heitä ympäri. Pahimmassa tapauksessa voitte vaikka väittää että kiristimme teitä. Kaikki riippuu täysin teidän omasta harkintakyvystänne.”

Koli, tai muutkaan matoraneista, ei osannut arvioida oliko piraattipoppoon kapteenin sanojen tarkoitus olla rohkaisevia vai ei…

Nykyhetki

Linnakkeen portti avautui kokonaisuudessaan matoranmerirosvojen edessä. Loputkin matoraneista keräsivät päättäväisyytensä ja astuivat sisään. Muurikäytävän katosta ja seinistä roikkui tusinoittain kirkkaita valokiviä, jotka loivat kiviseinille lämpimää valaistusta. Muurikäytävän seinämillä oli muutamia ovia, varmaankin henkilökuntaa varten. Käytävän päästä erottui lähinnä kirkasta valkoista valoa ja paljon liikkuvia hahmoja.

Argo, Nany ja Kiro onnistuivat pitämään päänsä kylminä. Lyanin ja Pakun jännitys purkautui puolestaan innokkuutena ja seikkailunhaluisuutena. Tokka sekä Koli kokivat pientä hermostuneisuutta, mutta toisaalta uteliaisuus siitä mitä tämä niin kutsuttu “Bio-Klaani” pitäisi sisäällään rauhoitti kahden merirosvon hermoja hieman. Gatta lähinnä tuijotteli ympärilleen välittämättä mistään sen erityisemmin.

“TERVETULOA.”

Kahdeksanpäinen joukko hätkähti kukin omalta osaltaan kylmän loogisen naishenkilön äänen kuuluessa yhtäkkiä. Osa matoraneista käänsi katseensa oikealle nähden pienen vastaanottotiskin ikkunan takana istuvan, ilmeeltään aneemisen naismatoranin.

Matoranien toivuttua yllätyksestä, Argo oli tuttuun tapaansa ensimmäisenä vastaamassa; “Kiitoksia hyvin paljon, neiti…” äänen matoran zoomasi yhdellä Akakunsa monokkelimaisilla linsseillä vastaanottovirkailijan huonosti kiinnitettyä rintamusnimilappua, joka kalahti lattialle.

Matoranvirkailijan ilme ei vaihtunut peruslukemista.

Käytävän päässä oleva ovi avautui. Punasilmäinen, hiekansinihopeinen matoran syöksähti käytävälle tähystellen hetken ympärilleen. Tulokkaan saatua kahdeksanpäisen joukon näköpiiriinsä, matoran ampaisi ylidramaattisen poseerauksen jälkeen loikkaustentäytteiseen juoksuun kuin mikäkin kuusiurheiluosanottaja.

Vauhtihirmu jarrutti matoranpoppoon eteen sattuessaan jota kuinkin yhtä voimakkaasti kuin oli lähtenyt liikkeelle.
Mikä elvistelijä… Paku muodosti uudesta tuttavuudesta kuvan päässään.
“Terrrvetuloa!” punasilmäinen matoran toivotti kuin energiajuomaa nauttinut. “Tuolta vähän matkan päästä tulikin tietoa että joitain uusia tyyppejä olisi havaittu!”

Argo ojensi kohteliaisuuttaan oikean kätensä kätelläkseen ja lausuakseen tervehdyksensä, mutta vauhtipetteri ennätti ottaa eleen vastaan molemmilla käsillään.
“Todella miellyttävää tavata aina uusia naamoja!” punasilmä ravisteli äänen matoranin kättä kuin ollen valmiina repimään sen irti.
Seuraavana tulokkaista innostuneen epelin katse siirtyi keltasilmäiseen ga-matoraniin.
“Hohoo! Tuollaisia täyteläisiä lumikukkasia ei täällä olekaan ollenkaan tarpeeksi!” matoran hypähti tämän eteen suudellen hellästi tämän kättä. Nany kikatteli innokkasti hellästä suosionosoituksesta.

Samalla hetkellä mustasukkainen Lyan puolestaan alkoi murahdella uhkaavasti tämän uuden epämääräisen playboyn suuntaan. Huivipään kädet puristuivat hiljaa melko uhkaaviksi nyrkeiksi. Tokka päätti yrittää rauhoittaa le-matorania taputtamalla tämän olkapäätä toverillisesti.

“Chabo. Älä kiusaa uusia henkilöitä”, tiskin takana istuva nainen saarnasi tunteettomalla ja loogisella äänensävyllään.
“No joojoo”, matoran vastasi, kääntyen takaisin uusien tuttavuuksian puoleen. “Tulkaahan mukaan! Pääsette sisälle heti kunhan käväisette tuolla meidän pikku tullissa! Muodollisuusjuttuja vaan!”

Piraattijoukkio tunsi pientä epävarmuutta kuullessaan t-sanan, vaikka jotain tällaista oli odotettavissa.
“Yrittäkää sitten muistaa…” Argo kuiski muille Chabon kirmatessa hyvän matkaa edellä.
Matoranpoppoo oli ennen lähtöä tarkastellut Bio-Klaanin saaren karttoja ja miettinyt valmiiksi sopivan paikan mitä käyttää pienen peitetarinansa alkupaikkana.

Piraattijoukkio seurasi hyperaktiivista opastaan sisään siitä ovesta mistä tämä oli tullutkin, joka johti pienempään käytävään. Vähän matkan päässä näkyi kuinka yhteen osaan käytävää oli sioitettu odotusistuimia. Chabo kirmasi samassa kohtaa käytävää sijaitsevan sivuoven luokse koputtaen innokkaasti.

Sinivalkoinen salaman matoran astui ovesta sisään, jutellen Chabon kanssa hetken ennen kuin lähetti tämän matkoihinsa.
“Noniin”, naismatoran kääntyi kahdeksan matoranin puoleen, “käydään teidät nopeasti läpi yksi kerrallaan.”
Matoranvirkailija osoitti ensimmäisenä akakukasvoista äänen matorania. “Tule sinä ensin.”


Argo istui tyynenä valkoisen, nelikulmaisen pöydän päädyssä. Vo-matoran seisoi tätä vastapäätä kysyen muutamia yksinkertaisia kysymyksiä. De-matoran oli kertonut lyhyesti saman kuin mitä kahdelle vartijalle aiemmin, mutta muutamilla lisätyillä yksityiskohdilla. Matoranvirkailija leivitt pöydälle saaren kartan.

“Tuolta me lähdimme.” Argo osoitti pientä kohtaa saaren luoteisrannikolla. “Tuo paikka hieman Dapi-korosta etelään.”

Vo-matoran vilkaisi merkittyä paikkaa. “Hmm. Dapi-korolaiset saapuivat tänne jo parisen viikkoa sitten. Mikä mahtaa olla syynä sille että jäitte näin paljon jälkeen?”
“No katsokaas, koska elimme keskenämme hieman syrjemmällä, pistäydyimme kylässä asioilla vain harvakseltaan, emmekä juuri koskaan saaneet vieraita. Siksi emme saaneet heti tietää Allianssin joukkojen etenemisestä ja huomasimme muiden häipyneen vasta vähän aikaa sitten.”

Naisvirkailija hieroi leukaansa mietteliään.
“Hyvä on, en näe erityisemmin syytä epäillä sanojasi, mutta haluan varmuuden vuoksi kuulla myös matkaseuruettasi asian suhteen.

“Kaikin mokomin”, äänen matoran vakuutteli.


Huivipäisen le-matoranin ylävartalo nojasi pöytää vasten matoranin oikean käden kyynärpään nojatessa pöytää vasten kämmenen puolestaan tukiessa tämän leukaa. Tämän kanohi haulla komeili härski virne. Turhautunut virkailijamatoran oli yrittänyt saada huivipäästä jotain konkreettista tietoa ulos, mutta tämä oli käyttänyt aikaa ennemmin erilaisten härskien matkatarinoiden kertomiseen.

“…ja siten melkein jouduin viidakon kätköissä lymyilevien kannibaalien hampaisiin. Oli kuitenkin suuri sääli että siihen joukkoon ei lukeutunut eksoottisia naisia, silloin olisin voinut kuolla onnellisena.”

“…” vo-matoran kaiveli huivipään matkakassia löytäen sieltä lähinnä muutaman metallisen jojon ja useita erillisiä siististi punottuja köysiä. “Ainakaan ylipakkaamisesta sinua ei voida syyttää…”
“Satun pitämään suuresti köysileikeistä. Sanan kaikissa merkityksissä.”

“. . .”
Naisvirkailijan ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi. Matoran kokeili yhtä metallijojoa kädessään. Se oli normaaleja naruleikkikaluja painavamman ja raskaamman tuntuinen. Mutta ainakin siinä oli kauniita kaiverruksia, minkä johdosta se näytti käyvän enemmän koriste-esineestä.

“Tuollaisten käsitteleminen vaatii voimakkaita otteita ja nopeaa sorminäppäryyttä”, le-matoran opasti. “Nähdään ihmeessä joskus myöhemmin niin voin antaa yksityisoppitunteja.”

“. . .”
Virkailijamatoran kykeni erottamaan kuinka le-matoranin kulmat liikkuivat hyvin häiritsevästi ylös alas tämän tummanpunaisen huivin alla. Tämän virnistys leveni entisestään. Niin myös naismatoranin nyrpeä suuvärkki.

Vo-matoran huokaisi pakaten tarkistamansa matkatavarat takaisin, nostamatta enää katsettaan huivipään kasvoihin ihan vain siltä varalta ettei tämä saisi mitään outoja taka-ajatuksia.
“…ehkä on kuitenkin paras tehdä vielä ruumiintarkastus”, vo-matoran päätti. Hän ei aikonut päästää tuota epämääräistä naistenkaatajaa ohitseen tuosta vain.

“Jihuu!” Lyan kailotti iloisena, heittäytyen komealla voltilla alas tuolilta. “Nyt päästiin asiaan!”
Vo-matoran vislasi takahuoneen puolelle. Kookas yrmyskakdi ilmestyi ovesta sisään kumihanskat valmiina.

Le-matoranin ilme kääntyi pettyneenä ylösalaisin…


Vo-matoran pyöritteli käsiään hetken erilaisten outojen mutterien ja muiden metalliosien seassa.

“Pyytäisin ettette sitten kadottaisi niistä mitään”, kuulustelupallilla istuva raudan matoran sanoi.
“…aika paljon romumetallia”, naismatoran kummasteli. Hän kurkkasi kangasnyytin sisälle vähän tarkemmin erotellen myös joitain antennintapaisia. “Mihin näitä oikein käytetään?”
“Olen yrittänyt kyhätä matkaradiota”, silmäpuoli vastasi vaatimattomasti. “Tykkään askartelusta.”
“Vai niin.”


Viimeisenä kuulusteltavaksi otettu pieni onu-matoran sätki epämääräisesti tuolillaan. Hän oli pettynyt siitä että istuin olikin tympeä rautatankojaloilla tehty eikä sellainen kiva metka yhden varren varassa oleva jossa oli alla pyörät joilla pystyi rullaamaan tosi kivasti.

Vo-matoran hieroi naamionsa ohimo-osaa yrittäen miettiä miten saisi tästä pakarinaamasta mitään konkreettista irti, kun tätä tuntui kiinnostavan ennemmin kuulusteluhuoneen seinustahyllyjen laatikoiden sisältö, ja sekin vain välillä pienen hetken.

“Okei…” naismatoran yritti kysyä, “mikä tämä on?”
Gatta kääntyi vilkaisemaan vo-matoranin osoittamaa asiaa pöydällä. Onu-matoranin suu kääntyi hymyyn. Kyllähän hän sen tunnisti. Olihan se kuitenkin hänen oma rakas ampuma-aseensa. Mutta jostain syystä tämä kovin kyseliäs tyttöishenkilö ei tuntunut tietävän sen funktiota. Mutta eiväthän kaikki maailman möllit voineetkaan olla ampuma-aseista perillä.

“Se on pyssy!” Gatta vastasi iloisesti.
“Huomaan sen kyllä, mutta miksi sinulla on tällainen?”
Gatta mietiskeli taas hieman. Ilmeisesti tämä utelias naikkonen tiesikin ammuntaesineistä sentään jotain. “Metsästämiseen.”

Virkailijamatoranin kulma nousi ihmettelevänä. “Kyllä tämä näyttää vähän tujumpaan tarkoitukseen tehdyltä kuin perus metsästyskiväärit.”
“Siksi ammunkin aina mahdollisimman isoja irviäisiä!” onu-matoran julisti.
“…vai niin.”
“Kerrankin törmäsin yhteen mulkeromurmeliin”, Gatta jatkoi. “Se yritti ryöstää unimyssyni, joten ammuin sitä päähän.”
“…”
Onu-matoran levitti kätensä poikittaisiin suuntiin. “Se oli näin iso…”
“…”


Seitsemän piraattimatoriania odotteli käytävässä onu-matoranin kuulusteluvuoron päättymistä, osa epävarmoina siitä päästettäisiinkö tätä ollenkaan toimenpiteestä läpi.

Kuulusteluhuoneen ovi avautui lopulta. Matoranit nousivat istuimiltaan naismatoranin taluttaessa muina miehinä kipittelevää Gattaa olkapäästä.
“Pitäkääkin häntä visusti silmällä”, vo-matoran kehotti, “ettei hän vain joudu… hankaluuksiin.”
“Eipä hätää, tuttua hommaa”, Nany vastasi. Gatta itse oli sillä hetkellä lähinnä keskittynyt kaivelemaan korvaansa.

“Käymme vielä matkatavaranne kertaalleen läpi, voitte hakea ne sitten tuolta tiskiltä oikealta käytävältä”, vo-matoran selosti osoittaen alle sadan metrin päässä näkyvää käytäväristeystä.

Merirosvojoukkio teki työtä käskettyä kävellen tiehensä.

Naisvirkailija jäi hetkeksi vielä kyykkimään ovelle hieroen ahkerasti otsaansa.
”Tarvitsen vapaapäivän…”


Gatta oli suhteellisen innoissaan matoranjoukon poimiessa kukin vuorollaan tiskin toisella puolella seisoskelevan skakdin ojentamia reppuja ja matkakasseja. Onu-matoranin innostunut hymy kuitenkin laantui nopeasti tämän yrittäessä epätoivoisesti tähystää tavaroiden seasta puuttuessa jotain oleellista.
“…missä Herra Hylsy on??” Gatta kysyi hämmentyneenä.

Skakdi tuijotti onu-matorania hetken kysyvänä tajuten lopulta mitä tämä tuntui tarkoittavan.
“No tuota, tällä hetkellä täälläpäin vallitsevan ilmapiirin takia emme oikein pidä ajatuksesta että uudet tulokkaat kulkevat näillä tiluksilla tuli- tai teräaseiden kanssa, joten joudumme ainakin toistaiseksi takavarikoimaan ne.”

“…EIIIIIIIII!!!!” onu-matoranin koko maailman vääryyttä ja häikäilemättömyyttä vaikeroiva huuto kaikui muurin seinien ulkopuolelle.

Keskustori

Matoranpiraatit vilkuilivat ympärilleen olennontäytteisellä aamutorilla. Minne tahansa matoranit käänsivätkään silmänsä, siellä näkyi jos jonkinlaisia erilaisia hahmoja matoraneista toiin, skakdeihin ja kaikenlaisiin mitä pienen porukan silmät eivät olleet vielä aiemmin nähneet. Erityisesti utelias Tokka huhkui intoa erottaa väkijoukosta aina jokin uudenlainen elämänmuoto.

Argo tiiraili ympäristöä kolmella kiikarillaan, tähystellen jonkinlaista opastaulua tai muunlaista infopistettä. Yhdellä suunnalla erottui selväsi muiden rakennusten takaa kookkaampi linnoitus omine muureineen ja torneineen.
Paku ei ollut ikinä erityisemmin nauttinut suuresta massapaljoudesta. Hän kun tunsi jäävänsä silloin itse vähemmälle huomiolle.
“…hei!” po-matoran ähkäisi epämääräisen, ruskeisiin pukeutuneen kukkahattuisen pitkän hahmon tönäistessä häntä epähuomiossa.
”Anteeksi…” hahmo tokaisi hiljaa jatkaen rautakengillään sipsuttelua kääntämättä syvälle sanomalehden uumeniin upotettua päätään.

Gatta kulki matoranjoukon keskellä jottei kaiken varalta olisi eksynyt torin aamumelskeeseen. Mutta onu-matoran ei jaksanut välittää koko ajatuksesta. Tämän pakarilla paistoi tyhjä ja elämään kyllästynyt ilme. Hän ei edes jaksanut kävellä suorassa, saati katsoa eteensä. Matoranin pää ei jaksanut pysyä ylhäällä ja tämän päämäärätön katse koihdistui suoraan maahan. Hän ei katsonut eteensä. Hän olisi hyvinkin voinut kompastua katukivetykseen, kaatua naama edellä maahan ja murtaa kallonsa. Mutta häntä ei kiinnostanut…

Tokka juoksi haltioituneena viereisen kanohinaamuopuodin näyteikkunan luo. Siinä missä useammista samankaltaisista liikkeistä sai lähinnä sellaisia yksivärisiä naamioita mitä moni matoran tuntui käyttävän, tämän liikkeen näyteikkunassa komeili joko normaaleja, arkisia kanoheja kauniilla sekä räikeillä koristuksilla värjättynä, tai täysin customvalmistettuja sekä ilmeisesti muualta hommattuja eksoottisimpia naamioita.

Omalaatuinen tarjonta pisti myös muutaman muun piraatin silmään.
“Hei Nany”, Paku sanoi, “pitäisiköhän sinun harkita uuden maskin hommaamista? Eikö kaukau ole vähän turhan geneerinen vesinaamio?”
“Paraskin puhuja”, ga-matoran hieroili leikkisästi po-matoranin kakaman poskiritilää.

Tokka kävi mitä erilaisimpia näyteikkunan naamioita läpi. Kukin niistä oli toinen toistaan komeampi, mutta ymmärrettävästä syystä myös normaalia kalliimpi. Puujalka osui lopulta tummanvihreän, pinnaltaan kuluneen näköisen, ehkä jopa vähän puiselta näyttävän naamion eteen. Sen alaosa näytti melkein samanlaiselta leveältä virneeltä kuin suuressa mirussa, mutta sen yläosa oli täynnä mielenkiintoisia sarvimaisia koristeita. Naamion hyvin vihaisten silmäreikien kulman olivat hyvin korostettuja ja naamion katse itsessään oli harvinaisen vihainen.

“Hei, Gatta”, bo-matoran vilkaisi matorania olkansa yli, “muistuttaako tämä sinua mistään?”
Onu-matoran tuijotti näyteikkunan naamiota hetken apeilla silmillään.
“…siitä kun ammuin Herra Haulin ensimmäisen lippaan tyhjäksi ja vaihdoin sen ensi kertaa…” Gattan naama painui takaisin maahan. “Nyyh…”
”…mmmiten edes?” puujalka mietti hämmentyneenä.

Keskisuuren kasteen aukio

Aamupäivä lähestyi.

Seitsemän matorania istui nurmimättäällä puoliringissä. Argo oli parhaillaan suorittamassa kromidilaista tasajakoa piraattijoukkion mukaansa varaamalle rahasummalle.
Ainoastaan Gatta oleskeli erillään muista kiemurtelemassa yksikseen nurmea vasten. Vaikka onu-matoranin särkynyt sydän ja tahto olivat jo hieman paremmat, tällainen odottelu oli aina tuntunut hänestä hyvin puuduttavalta, joten hän oli päättänyt kuuttaa aikaansa tekemällä ruohoenkeleitä. Tai ruohosaatanoita, tässä vaiheessa kumpikin kelpasi.

Yksinäinen pulu laskeutui onu-matoranin lähelle murkinoimaan maahan pudonneilla ruuantähteillä, erityisesti leivänmuruilla. Gatta taivutti päätään katsoakseen lintua, joka oli selällään makaavan matoranin näkökulmasta ylösalaisin. Onu-matoran tuijotti siivekästä. Se nautti herkkupaloja muina miehinä, ennen kuin käänsi pienen, nokkavan päänsä (täysin tarkoituksellinen sanaleikki) suoraan matoranin kasvoja päin.

Siipiveikon katsekontakti näytti ulkopuolisista täysin viattomalta, mutta Gatta itse kykeni tuntemaan kuinka linturahin ivaava katse painautui hänen sieluunsa. Tuo lintu pilkkasi häntä. Tuo lintu pilkkasi häntä siitä, että hänet oli riisuttu aseistaan. Tuo mokoma rotjake tuli hänen alueelleen. Eikä hän voinut tehdä sille mitään.

Onu-matoran vakavoitti ilmeensä kääntyen kylmän viileästi vatsalleen. Hän kykeni kuulemaan päässään miten tuo lintu nauroi hänelle.

Höööhöhööö. Gatta kuuli sen päässään.
Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen, hyvin pilkkaavaan sävyyn.
Mikä hätänä? Potuttaako?
Gattan ilme muuttui yhä vihaisemmaksi.
Mitä muka aiot tehdä? Ampua minut?? Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin.
No mitä sitten odotat? Annan mennä…

“GRAAAH!” onu-matoran raivosi ryömien kaikilla neljällä raajallaan ruohikkoa vasten ennen kuin hyppäsi siivekästä kohti.

“Grlurlrlrl?”, yllättynyt pulu lennähti pois onu-matoranin raivokkaan hyökkäyksen tieltä. Lintu lensi vähän matkaa sivummalle yrittäen ateriointia uudelleen, mikä kuitenkin oli omalaatuisen Gattan läsnäollessa melko lailla liikaa pyydetty…

“No niin”, Argo sai rahalaskentansa valmiiksi ojentaen toisen kahdesta rahapussista Kiron matkakassiin.
“Mitäs seuraavaksi”, fe-matoran tiedusteli.
“Teemme mitä kapteeni käski”, äänen matoran ehdotti. “Vaikka operaation täysi toimeenpano onkin tässä vaiheessa turhan aikaista, tuskin alustava tiedustelu on niinkään pahasta.”

“Eli ennalta määrätty tehtävänjako?” Koli tuumi.
Tokka oli ensimmäinen joka pisti lähellä temmeltävän onu-matoranin puuhat merkille.
“Hei, Gatta, lopeta tältä erää viattomien luontokappaleiden kiusaaminen ja tule tänne.”
Onu-matoran reagoi nopeasti puujalan kutsuun jättäen siivekkään pottunokan rauhaan tällä kertaa.

Argo alkoi muistella; “Elikkäs, minä, Nany, Lyan ja Koli jäämme tiedustelemaan linnaketta, Gatta, Paku ja Kiro menevät ‘Telakalle’.”
“Entä kauanko aiomme viipyä”, mietti Nany.
Argo vilkaisi etäämmällä näkyvää pientä kellotaulua. “Ehdottaisin että tapaamme ‘Admin-aukion’ kellotornin luona suunnilleen viiden tunnin päästä. Ehkä sen jälkeen voimme yrittää löytää jostain jonkin ensisijaisen majoituspaikan.”
“Sopii, olisi mukavaa nukkua pitkästä aikaa mukavalla patjalla.” Nany totesi.

“Minä voin olla patja tänä yönä…” Lyanin häiriintynyt naama ilmestyi ga-matoranin olkapäälle.
“Siinä tapauksessa luovutan sinut Kiron käyttöön.”
“Jaa.” Kiro vastasi aneemisesti.

Koli kääntyi Tokkan puoleen. “Entäpä sinä sitten?”
Bo-matoran muisti että kapteeni Amazua ei ollut antanut hänelle mitään sen erityisempää ohjetta kumman joukon mukaan lähteä.
Puujalka pohti hetken. “Noh, kai minullekin ‘Telakan’ meri-ilma kelpaisi.”

“JIPPII!” Gatta hihkaisi iloisimmillaan sitten tullikohtauksen jälkeen; “Ryhmä Pakara on koossa jälleen!”

“…voi perkele”, Kiro murahti. Raudan matoran oli jo onnekseen melkein ehtinyt unohtaa onu-matoranin keksimän kaikkein epämieluisamman ryhmänimen ikinä.
Tokkaa alkoi jo ehkä vähän kaduttaa.
“Tuotah, olisikohan vielä myöhäistä vaiht-…” bo-matoran oli tuskin ehtinyt sanoa lausetta loppuun ennen kuin toinen matorannelikko oli ehtinyt lähteä etsimään sisäänkäyntiä Klaanin linnakkeeseen.

“Pitäkää hauskaa!” Nanyn ivallinen ääni toivotti.

“Noniin, ei kun menoksi!” Paku otti komennon.
Kahden kakama- ja kahden pakarikasvoisen matoranin ryhmä lähti talsimaan ‘Telakkaa’ kohti.
Tokka alkoi jo elätellä toiveita, että tästä tuskin tulisi niin kammottava reissu. Kiro jaksoi olla hyvin vahvasti eri mieltä…

Selvä pyy

Arkistossa

Kellarin puuovi narisi auki ja mustavioletti onumatoran rynni huohottaen sisään kirjahyllyrivien välistä. Vaehranin ja Gahlok Van kummastuneet katseet kohdattuaan kuriiri käänsi heille selkänsä salaman vauhdilla ja juoksi takaisin puuovelle, tällä kertaa koputtaakseen sitä.
Kop kop.
”Tuotaaa… sisään?” GV ryki hampaikkaiden hyönteisleukojensa välistä.

Nyt onumatoralainen asteli sisään vaatimattomammin yhä kuitenkin huohottaen ja Calixiltaan hikeä pyyhkien. Kuriiri noteerasi vasta nyt käsissään olevan paperipinon sekaisuuden ja ryttyisyyden ja piilotti mytyn selkänsä taakse.
”Herrat Va ja Vaehran”, matoralainen köhi ja joutui odottamaan että keuhkoissaan oli tarpeeksi ilmaa jatkaakseen, ”pikaviestiä moderaattorisiivestä.”

Tulen toan ja eräänlaisen hyönteistontun leuat laskivat sentin lähemmäs näiden rintakehiä.
”Niiiiiiin?” GV ähisi silmät innosta tuikkien.
”Jatka, ole hyvä?” toa sanoi asiallisena.

”Moderaattorit Same ja Make ovat palanneet vihollisrintaman takaa”, kuriiri läähätti, ”Kaya-Wahista kirjajahdiltaan.”

Molemmat arkistoherrat hengittivät syvään ja raskaasti sanoja odotellen. Punaisempi ja pidempi näytti kylmän rauhalliselta, kun taas sininen pikkumies vapisi innoissaan. Mustavioletti matoran näytti hieman ahdistuvan näiden tuijotuksesta ja haparoi selkänsä takana piilottelemaansa paperipinoa.
”He… he… löysivät ’Killjoyn’ mökin rauniot, ja…”

Jännittynyt hiljaisuus. GV halusi ilmeestään päätellen kärsimättömyyksissään heittää kuriiria päähän käännösopuksella.
”… ja he toimittavat kirjan teille. Se on… täysin kunnossa.”

Pitkä toa ja pätkä ötökkäukko katsoivat toisiaan kaksi sekuntia ja molempien kasvoille vääntyi virneistä hulvattomin. Parissa sekunnissa Vaehran oli kaapannut lyhyen kollegansa tiukkaan halaukseen ja pyöritti tätä ilmassa ympäri huonetta.
Asiallisuudestaan tunnettu arkistojen päämies nauroi nyt riemukkaammin ja kovempaa kuin kukaan oli koskaan kuullut.
Kyllä! Kyllä! Kyllä!!!
”HEEEEEEE-E-HE-HEEE”, ilmassa viuhuva Va vastasi siihen.
”Minä tiesin että se löytyisi!” Vaehran riemuitsi kieputtaen GV:tä yhä kovempaa. ”Miiinäää tiesiiiin!”
”EEEEEEE-HEHEHEH-EEEEEEEHRIIITTÄÄÄÄÄ”, sinisen otuksen äänessä oli samanaikaisesti sekä yletöntä riemua että puhdasta kauhua.

Kun kuriiri tajusi, että häntä ei enää ylitsepursuavan ilakoinnin keskellä juuri huomioitu, livahti hän hyllyjen välistä ovelle.


Bio-Klaani, admintorni

Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen admintornin käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.

Talonmies oli päättänyt avata yhden käytävän ikkunoista antaakseen raikkaan syysilman virrata rakennuksen läpi. Niin maanläheinen kuin Toba olikin, Klaanin linnakkeessa maanpaossa asuminen ei ollut niink-
“KHÄÄÄK!” Toba lennähti säikähtäneenä selälleen valkomustan selakhin lennähtäessä tyylikkäästi sisään avoimesta ikkunasta. Matoran toipui pian säikähdyksestään tunnistaen hahmon nopeasti yhdeksi järjestön moderaattoreista. Toinen, punaoranssi siivekäs puolirahi seurasi pian perässä.

“Anteeksi häiriö, työläinen”, Make yritti kuulostaa viralliselta, “olisimme voineet käyttää oveakin, mutta meillä on hieman kiire.”
No, eihän siinä mitään… Toba nyökkäili.

Moderaattorikaksikko lähti kävelemään muina miehinä käytävällä modesiipeä kohti.
“No huhhuh, olipa siinä reissu…” Make totesi hieman tekopirteällä äänellä tunnelman keventämiseksi. Vaikka hieman optimistinen puolirahi kykeni varsin hyvin myöntämään kuinka ristiretki oli suurilta osin aika perseestä.

Same ei kuitenkaan vastannut. Mutta se ei tullut Makelle niinkään yllätyksenä. Hänen esimiehensä oli ollut yhtä vaitelias ja melkein jopa välinpitämätön koko paluumatkan. Siitä asti, kun kaksikko oli mökiltä poistuessaan nähnyt… sen.

Make itse oli ollut halukas peittämään näkemänsä mieleensä jonkinlaisena harhana. Puolirahin aistit tai vaistot eivät olleet sen koommin värähtäneetkään koko loppumatkan aikana, vaan hän näki itse Kaya-Wahin samana asumattomana erämaana kuin aiemminkin. Mutta Samen reaktio sai Maken itsensäkin jonkin verran epäileväksi. Moderaattoriurallaan hän oli oppinut luottamaan Sameen ja muihin jopa enemmän kuin itseensä, ja jos Samella oli hätä panssarissa niin silloin saattoi olla piru merrassa…

Samea puistatti henkisesti. Hän ei ollut saanut hetkeäkään sielunrauhaa epämääräisen kohtaamisen jälkeen. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt. Hän ei ollut tuntenut voivansa laskea huomiotaan hetkeksikään. Hänellä oli ollut kova tarve päästä takaisin Klaaniin niin pian kuin mahdollista. Hän ei ollut päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä ja Makea olisi tarkkailtu mökiltä lähtien. Joku… Jossain…

Taukohuoneen ovi paukahti auki ja matkalaiset havahtuivat ilmeisestikin tauolla olevaan Bladikseen ja Paacoon. Hetken Makea ja Samea huomioimatta korsto pyörillä ja valvontakameroiden kiistaton kuningas viskoivat paperipalloja rivistöön kahvikuppeja Samen pöydällä.
Plop, sanoi ruttuinen paperi solahtaessaan kupin sisään.
”Jes! JES! KYL-LÄ!” Paaco hihkaisi nyrkkejään puiden.
”Skarrararr!” skakdi manasi. ”Ei kuule kelpaa! Meni seinän kautta!”
”Ai häh, mistä lähtien se oli muka kielletHEI SAME!”

”Hei”, kuului alavireisen otsanauhasissin hammasrivien takaa. ”Tauollako olette?”
”Jep”, sanoi Paaco, mutta tismalleen samalla hetkellä Bladis taas: ”Ei?” Kaksikko vilkaisi toisiaan kulmat kurtussa.
Same sulki oven takanaan. ”Asia selvä. Voisitte siirtää nuo kahvikupit jollekin toiselle pöydälle.”

Sen sanottuaan selakhi asteli vaitonaisena omalle pöydälleen, jota Paaco ja Bladis alkoivat jo tyhjentää kupeista. Valkean haimiehen taistelupari näytti kovasti siltä, että olisi halunnut heittää tälle jotain vähintäänkin puolipirullista, mutta hillitsikin itsensä. Same ei näyttänyt olevan huumorituulella.

”Pentele kun te palasitte nopeasti”, Bladis sanoi siirtäen katseensa vielä ovella seisoskelevaan Makeen.
”Make, moi!” Paaco sanoi hymyillen. ”Mitä mies?”
“Mikäpä tässä, siipiä ja kinttuja väsyttää ja on vähän nälkäkin. Kahviosta nopeasti haetut minisämpylät oli vähän laihoja eväitä…”
“No pentele, eihän sellainen käy päähän!” Bladis torasi hampaat irvessä. “Tuollaista leivosvajautta ei voi kompensoida kuin kunnon munkkikahveilla!”

“Jee!” Paacon railakas hurraus täytti ilman.
“Jee.” Make yhtyi vähän vaitonaisemmin.


Puolirahi annosteli metallilusikallaan Ojoy- kaakaojauhetta vähän tavallista isompaan maidolla täytettyyn kuppiinsa hämmennellen kunnes juoma oli sopivan ruskeaa. Make laski lusikan syrjään siemaisten aikailematta. Maken lempijuoma ei ollut menettänyt merkitystään.
“Muistuttakaa etten lähde uuteen reissuun ihan heti”, liskopoju älähti nautittuaan kunnon kulauksen.
“Sopii, täällä alkoi olla vähän tylsää kun seurana on ollut vaan jalkarikko”, Paaco totesi ennen kuin puraisi donitsiaan.
Bladis vilkaisi toaa maireasti “Jaa.”
*NUMS*”Ei pahalla.”*NUMS*

“Onkos täällä tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista”, Make kysäisi.
“Noh, Gee on palannut.”
Make ja kyökin puolella seikkaileva Same nostivat näkyvästi kulmiaan pyörätuoliskakdin toteamukselle.
“Aijaa…?” Make hämmästeli. Puolirahi itse ei ollut viettänyt Klaanin tällä hetkellä ainoan miespuolisen adminin kanssa niin paljoa aikaa että olisi erikseen huomannut tämän olevan poissa. Hän kun ei ollut tulleeksi nopean Geen lähtömaininnan lisäksi huomannut noteerata koko asiaa.
“Jjep”, Bladis varmisti. “Se toi sieltä korpiseikkailultaan tuliaisena jonkin kra mangai -viiksivallun.”

“Entä onko kaduilla tapahtunut enään minkäänlaisia levottomuuksia? En haluaisi enää tinatölllejä päähäni…” Make hieroi hieman otsaansa.
“Niinno, ehditte olla poissa lähinnä kolmisen päivää, joten mitään erityistä ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan mitään kovin rajua ei ole ehtinyt tapahtua että itse moderaattoreille oltaisiin ilmoitettu mitään. Toat ja muut lienee valvoneen järjestystä tarpeeksi. Onneksi ei täällä sentään niinkään tylsää ole ollut.”
“Nii-iiin”, Paaco viisasteli, “räjähtävät naiset ja seksikkäät moottoripyörät ovat pitäneet sinulle seuraa.”
“No et sinäkään erityisemmin valitellut.”

Make tuntui hetken yrittävän olla nauramatta – ja tukehtumatta siinä samalla leivokseensa. Vakavoiduttuaan noviisiraattori oli esittämässä jatkokysymyksiä, mutta taukohuoneen ovelle ilmestyneellä henkilöllä oli selvästi kiireisempiä sellaisia.
”Tepä kiireellä takaisin tulitte”, Guardianin karhea ääni kaikui. Kukin moderaattori käänsi hämmästyneenä katseensa, kun hieman väsynyt mutta tomerasti harppova sininen skakdi ilmestyi näköpiiriin. ”Kaya-Wahiin ja takaisin kolmessa päivässä?”

Make yski hetken pullanmuruja kurkustaan yrittäen keksiä jotain sanomista.
“Niin, ööh, tuota, herra admin, söör, me tuotanoin, öm, löysimme sen kirjan ja että tuota noin…”
“Löysimme Killjoyn mökin jäänteet ja siinä samassa kadonneen kirjan. Makea toki saamme kiittää kirjan nopeasta löytymisestä.” Same raportoi asiallisesti. “Kävimme jo toimittamassa kyseisen kirjan suoraan GV:lle ja Vaehranille.”
Puolirahin pää laskeutui hieman sekä imartelun että esimiehen edessä iskeneen sanapulan seurauksena.

“Mutta kirja ei ollut ainoa merkittävä löytö”, selakhi jatkoi kaivaen laukustaan likaisen, hopean, suorakulmaisen esineen, jonka hän laski moderaattorien taukohuoneen keskelle.
Sininen skakdi otti kolme pitkää askelta pöydän luokse ja katsoi kulmat hieman kurtistuen pientä laitetta, jonka kyljestä hän erotti selvästi kirjaimet ”ZMA”.

Same jatkoi. ”Yritin saada sitä toimimaan paluumatkalla, mutta nauha sisällä on taidettu peittää jonkinlaisella salauskoodilla.”

Kahvikuppiaan tiiviisti loppuun ryystävä Paaco nosti toisen kätensä letkeästi ylös kuin vuoroa pyytäen. ”Kokeilen availla sitä tuossa myöhemmin kun saan ohjelmistot uudelleenasennettua”, toa tokaisi. ”Ei se nyt kovin kova homma voi olla.”

Guardian näytti tuijottavan laitetta hetken intensiivisesti mietiskellen. Moderaattoreille ei ollut salaisuus, että admin oli kohdannut mysteereihin verhotun ”ZMA:n” jo kerran taistelussa henkilökohtaisestikin.
Yhtä hyvin he tunsivat sinisen skakdimiehen ja Kaya-Wahin erakko Killjoyn kireät välit. Se, että tämä noilla kolmella kirjaimella sinetöity mekaaninen laite oli löytynyt punaisen jättiläisen mökistä herätti aivan uudenlaisia kysymyksiä.

”Hyvä on. Ryhdy availemiseen heti kun voit”, Gee sanoi ojentaen suorakulmion toalle. ”Sitä ennen haluan tämän todistusaineistoholviin puolen metrin lyijykerroksen suojaan, okei?”
”Okei.”
”Okei.
”Okei.”
”Njees.”

”Ja heti kun olette tehneet sen valtavan urakan”, Gee sanoi päästäen kasvoilleen jo hieman virnettä, ”minä olen vähän sillä tapaa hurjalla päällä, että tänään voisitte pitää vapaaillan.”

Leukansa pöydälle painaneen Maken naamion päälaen taakse kääntyvät ulokeasiat laskeutuivat hieman taaksepäin puolirahin kulmien kohotessa.
Viherkultaisen toan kumpikin kämmen lämähti pöydälle ajan nopeudella toan viestiessä suurilla silmillään “Et ole hiivatti tosissasi!?”
Bladis nosti omaa kulmaansa kädet niskan taakse taiteltuna. “Eikös meillä ole ollut niitä tässä viime aikoina jo vaik-”
“HYST HYST!” Paaco pisti äkkiä väliin.

”Saatte ihan itse luvan päättää, missä kuppia nostatte”, Guardian naurahti. ”Tarjoan tänään koko lystin.”
Bladiksen olisi ilmeestä päätellen saanut tätä riemastuneemmaksi vain moottoripyörillä ja ilmatorjuntaohjuksilla ja näiden yhdistelmillä. ”Ylistetty olkoon Viimeinen Vartija!” tämä lausui kuin turaga seurakuntansa edessä.
”Joo joo”, Gee tokaisi. ”Päättäkää jo paikka tai muutan mieleni.”

”Selvä pyy!” Bladis ja Paaco huusivat yhteen ääneen.
”Selvä pyy”, Guardian vastasi.
”… selvä pyy?” Make sanoi epävarmana.


Selvä Pyy

Admin oli antanut moderaattoreille tälle illalle vain yhden käskyn:
”Jos teillä ei ole hauskaa, saatte turpaan.”

”SELVÄ PYY!” Paaco hekotti.
”Seeeeelvä pyyy!” Bladis totesi kollegansa vauhdissa rullaillen.
”SEEEEELVÄ PYYYYY!”
”SELVÄPYYY!”

”Voi luoja”, Same mutisi.

Hiljaisuus meni Selvään Pyyhyn kuolemaan. Rytmi ja svengi biojärisyttivät maailmaa kun illan yhtye Fexia Nui Band antoi palaa eksoottisilla soittimillaan. Kattovalaistuksen punaisen ja oranssin välke herätti henkiin kaupungin toiseksi isoimman tanssilattian, vaikka meno ja meininki olikin vielä alkuillasta vaatimattomampaa.
Järjetön jumputus tärisytti ikkunalaseja.

Neljä moderaattoria rysähti baaritiskille ja sai välittömästi tuoppeja pinoavan naisvortixxin huomion.
“Än yy tee nyt” Paaco antoi merkin. Kolme moderaattoria iskivät oikeat kyynärvartensa yhteen tahtiin poikittain baaritiskin reunalle.
“Skrerrere”, Bladis äksyili ollessaan liian lyhyt.
”Onko tämä nyt sellainen poliisitapaus?” tarjoilijatar kysyi modekööriä hymysuin tarkkaillen.
”Ei! Pahempaa!” viidenneksi rämähtävä sininen skakdi sanoi riemuissaan nyrkkiään tiskiin puiden. ”Ylläpidon piikkiin tuopit neljälle!”

Make nosti sormensa hieman kiusaantuneena ylös. “Öööh, itse voisin aloittaa jollain vähän kevyemmällä.”

Hana vapautti mallasjuoman puutuoppiin yksi kerrallaan ja punaharjainen liskotar liu’utti juoman Paacolle, Samelle, Makelle ja Bladikselle. Skakdi ja toa nappasivat omansa ahnaasti kouraansa, selakhi lähinnä kohteliaisuutena ja puolirahi aukaisi Krikcit- päärynälimonadipullonsa korkin.
”Hei! G-mies!” Paaco haki adminin huomiota kovaäänisesti. ”Lupa litkiä?”
Tiskiin kyynärpäällä nojaileva silmäpuoli katsoi alaisiaan hymyillen hieman ja nosti molemmat peukalonsa pystyyn. ”Antakaa mennä.”

Bladis ja Paaco katsoivat toisiaan ja molempien suupielet repesivät valtaviksi virneiksi. Kuin yhteismielen ohjaamana kaksikko veti rankansa suoriksi, vapaat kätensä lippaan ja antoi palaa duettona:

SELVÄ PYY!

Make joi makeaa (höhöö) virvokettaan melko tyytyväisen näköisenä. Samen selakhi-Haulla oleva ilme viesti, että tästä tulisi pitkä ilta.


Paikan tanssilattia oli jotenkin ilmaistuna villiintynyt. Bladis veteli ujoo kulmaa rullaistuimensa kahdella isommalla takarenkaalla. Paacon joraamiseen liittyi paljon lanteiden heiluntaa ja kyynärpäiden vispaamista. Tämä oli yksi moderaattoritoan itse keksimiä tanssiliikkeitä, jonka hän oli ristinyt tyyliin “Haikara kutemassa”. Vaikka viherkultainen toa olikin nauttinut ehkä puolitoista tuopillista, alkoi alkoholilla olla jo vaikutuksia moderaattorin hieman heikkoon viinapäähän.
“Camoon evribodi let’s tuuusi muuuusi!” Toan lantio vauhkoili kuin viidakko sähkön voimalla.

Make nojaili vaiteliaana seinää vasten siemaillen välillä limonadiaan. Ehkä hänessä oli jotain väärin, mutta puolirahi ei ollut ikinä erityisemmin päässyt sisälle lattialla satunnaisesti höllymisen konseptiin. Yhtä lailla mallasjuomaa vailla oleva sininen skakdi käppäili tiskiltä puolirahin luokse ja nojasi tämän vierellä seinään.

”Eikö sinua huvita mennä mukaan…” skakdi kysyi rahimiehestä yllättävän tuttavallisesti, ”… siihen mitä helvettiä tuo sitten onkaan.”
Gee keskittyi vastausta odotellessaan tuijottelemaan hämmentyneenä Paacoa, joka ilmeisesti joko imitoi tuhonkyyn soidinkiemurtelua tai sai jonkinlaista sairaskohtausta lattialla.

“No ööh…” Make aloitti vaiteliaasti, osittain miettien pitäisikö hänen viherkultaista kollegaansa varten tilata ensiapua, sekä adminin kasuaaliudesta. “…en en rehellisesti ihan tajua mikä tuossa on niin kivaa. Tyypit tulevat pieniin pitopaikkoihin viemään itseltään kontrollin pois ja heilumaan satunnaisesti.”

Samaan aikaan Bladis rikkoi fysiikan lakeja keksittyään xialaisen moonswalkingin pyörätuolisovituksen.
”Kontrollin?” Guardian kysyi kuin haluten kommentoida sanavalintaa. ”Ei, kyllä minä ymmärrän. Vähän liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä että joku varmistaa että nämä kaksi pääsevät hengissä kotiin.”

Puolirahi ei myöntänyt miettineensä sanavalintansa takana vähän jotain muuta. Make veti uudet huikat limonadipullostaan. Samalla hän huomasi ensimmäistä kertaa, kuinka admin vilkuili varovasti hänen vatsa-arpeaan.

”Tuo on minulle uusi”, hän sanoi osoittaen sormella. ”Tohdinko kysyä, mitä tapahtui?”
Maken suu kääntyi alassuin melkein välittömästi. Hän oli ahdistuksensekaisella jännityksellä odottanut milloin skakdi olisi tullut kysyneeksi aiheesta…
Vaan sillä hetkellä sinisen skakdin ilmeestä näki, että hän tajusi mitä oli tekemässä. Ja Make uskoi johtajansa tietävän, että jokaisella arvella oli tuskainen syntytarina.
”Hetkinen, mitä skarrararria minä utelen?” admin ärähti itselleen kovaäänisesti. ”Hauskaahan tänne tultiin pitämään! Pitääkö minun kohta antaa itselleni turpaan?”

Puolirahin oli kieltämättä hankala pitää ikävää naamaa adminin vieressä. Hän oli usein pyrkinyt paikkaamaan mielipahaansa ottamalla pienistäkin asioista mahdollisimman paljon naurua irti.
“Hehheh…” Make totesi puoliaidosti.

”Kyllä me sinulle täältä hupia tai edes henkevää juttuseuraa revimme”, Guardian totesi itsevarmuutta uhkuen, ”vaikka pitäisi käydä koko juottola läpi. Eikö niin?”
Maken oli hieman hankala suhtautua adminin toverillisuuteen, hän itse kun oli pyrkinyt pitämään oman suhtautumisensa jämäkkään entiseen sisällissotaeverstiin mahdollisimman ammatillisena. Ehkä koska Bladikselta ja Samelta kuullut sotajutut olivat täyttäneet hänen päänsä hatarilla mielikuvilla.

“En oikein tiedä…” puolirahi vastasi. “Suurimman osan ajasta olen päätynyt juttelemaan ventovieraiden kanssa silloin kun he ovat tarvinneet apua. Moderaattorihan kun sentään olen, tai ainakin nimellisesti, kai se on kuitenkin velvollisuuteni.” Makella oli saapumisestaan lähtien ollut oma hankaluutensa sopeutua Klaanin tapaiseen sosiaaliseen konstruktioon. Hänellä oli muiden moderaattorien lisäksi ehkä kourallinen muita Klaanilaisia joita hän kykeni kutsumaan ystävikseen, ja niidenkin suhteiden hierominen oli ollut omalta osaltaan hankalaa ja kivikkoista.

”No ei sinulta ainakaan tunnollisuutta puutu”, Guardian hymähti ja tökkäsi puolirahia kevyesti nyrkillä olkapäähän. ”Kappas. Katso kuka sieltä tulee.”

Sieltä tuli Bladis. Tapansa mukaan pyörätuolipilotti hidasti vauhdikasta rullailuaan lähinnä tömähtämällä seinään adminin ja moderaattorin välissä.
”Miiiikäää meininkiiiiii!” hopeinen irvihammas huusi aivan liian äänekkäästi ollakseen vielä täysin selvinpäin.
Maken rahinkorvat saivat toipua hetken desibelivyörystä. Rullailijaskakdin huomio kiinnittyi heti punamustaan moderaattoriin ja siihen kuinka tämä ei ollut vielä siirtynyt pois sokerihapponesteistä.
“Ota tuosta, liskopoju”, kaikkien janoisten sankari tarjosi lasista tuoppia puolimatelijan näppeihin. Make siirsi epäröivän katseensa siniseen adminiin.
No maista nyt ainakin kun kerran tarjotaan.

Make tarttui vankasti tuopin alapäähän ihan vain ettei pudottaisi sitä. Puolirahi nosti kirkasta juomaa sisältävän lasin kasvojensa tasalle. Neste oli hyvin terävän hajuista. Hän epäröi hetken. Hän oli kuullut paljon jälkimaininkeja siitä mitä kaikkea humalatila yleensä teki keholle ja mielelle. Hän ei useinkaan henkilökohtaisista syistä pitänyt niistä tarinoista.
Noh, ei kai yksi kulaus sentään…
Make veti yhden nopean huikan tuoppilasista. Moderaattori nielaisi.

Liskopoju alkoi täristä ja yskiä juoman vahvan ja katkeran maun seurauksena. Moderaattori puistatteli hetken päätään vahvasti roikotellen kieltään. Vierestä seuraavat skakdit hohottelivat.
“Ööh, ei ehkä ole minun juttuni tämä…” Make ojensi lasin takaisin Bladiksen käteen.

”Se on tottumuskysymys, kuule!” tämä vastasi nauraen hänelle. ”Kyllä minä sinut opetan siitä vielä tykkäämään.”
Hän kääntyi pyörillään Geetä kohti. ”No mutta miksi sinä et juo?”

”Ah”, Guardian vastasi hämillään. ”En toissapäiväisen jälkeen.”
”Ai, miten niin?” Bladis virnuili epäuskoisena. ”Mitä tapahtui?”

Pitkä, merkitsevä katse.

”Et sinä oikeasti!” raudan skakdi riemastui.
”Joo minä oikeasti.”
”Matanauta!” moderaattori nauroi ratkiriemukkaasti. ”Luulin Viimeisen Vartijan Vihoviimeistä Viinapäätä vähän paremmaksi!”
Guardian pudisti päätään poikkeuksellisen huumorintajuttoman näköisenä. ”Varo ettet ole itse huomenna samassa tilassa.”
”Hah! Älä kuule huoli. Koodinimi Partaterä on huomenna ihan yhtä terävänä kuin aina!”
”Varmasti.”

Make seurasi skakdien sanavaihtoa huvittuneena – ja helpottuneena siitä, että hänen oma maistaisensa ei sentä- “…oho.” puolirahi ehti kauhistella ehkä alle sekunnin.
HRÖÄÄÄÄÄÄÄÄGH.
Kirkas ja lämmin leimahdus syöksyi yllättäen ulos Maken kurkusta. Viereiset skakdit sekä muutama lähettyvillä oleskellut illanviettäjä havahtuivat äkilliseen esitykseen.

Lievästi kauhistunut Make peitti pelästyneenä suunsa reaktionomaisesti. Hän tuntui hetken odottavan miten ihmeessä muut reagoisivat.

“…oho”, Bladis totesi vaisusti. “Siinä taisi tosiaan olla riittävästi sinulle.”
Make nosti kätensä hiljaa suunsa edestä imaisten piilotetun hätäisesti limonadipullonsa lopun sisällön. Varmuuden vuoksi…
”Jooooo”, Guardian sanoi hampaat yhdessä. ”Ei sovi kaikille ei. Käypäs sinä nyt kuitenkin hakemassa itsellesi lisää. Minä ajattelin vähän puhua vielä pojan kanssa.”
Rautapoju kääntyi pyörillään vetäen kätensä lippaan.

”SELVÄ PYY!” hän karjaisi nauraen omalle vitsilleen.
”SELVÄ PYY!” jostain tanssilattian keskeltä Paaco vastasi.

Guardian tuhahti hyvämielisesti kääntäen päänsä takaisin puolirahia kohti. Melunkin keskeltä hän kuuli Bladiksen törmäävän tiskiä päin.
”Oliko tulista?” hän kysyi ottaen äskeisen Maken mielestä astetta liian kevyesti.
Mutta liskopoju ei tahtonut pilata esimiehensä juhlamieltä. Hyväähän tämä vain tarkoitti.
“Nooh, ehkä hitusen…” noviisiraattori totesi vaimeliaasti. Nyt häneltä oli kuitenkin juoma lopu.
Admin näytti keskittyvän tuijottamaan taas tanssilattiaa. Hän tökki teräväkyntisellä sormellaan Makea olkapäähän. Puolilisko yritti noukkia katseellaan hytkyvien raajojen ja torsojen kaaoksesta sitä, mitä hänen esimiehensä yritti hänelle näyttää.

Osoittiko Gee kenties Paacoa? Paacon löytäminen tuntui entistä vaikeammalta. Toa oli viimeistään tässä vaiheessa iltaa niin pitkällä suoniensa alkoholipesussa, että oli jo saattanut alkaa käyttää naamiovoimaansa. Pelkkä ajatuskin pelotti.

”Tuossa lähempänä”, Guardian sanoi kääntäen kirjaimellisesti Maken päätä kourallaan. ”Katso. Löysin sinulle juttuseuraa.”

Kauempana bilehileiden suurimmasta keskittymästä tanssi epävarman näköisenä räikeän …vaaleanpunainen tulen toa. Hetken mietittyään puolilisko tunnisti tytön yhdeksi selliosaston vartijoista. Geetee. Geetee oli tämän nimi.
Vaaleanpunaisen Haun ilmeenä oli hermostunut hymy, aivan kun tämä ei olisi aivan varma oliko oikeassa paikassa. Tanssiseuraa tällä ei ainakaan ollut.

“Öööh…” Make käänsi katseensa takaisin skakdiin epäluuloisena.
”Et sinä oikeasti minun seurassani koko iltaa halua viettää”, skakdi sanoi ilkikurisesti taputtaen moderaattoria olkapäälle. ”Anna mennä. Se voi olla hauskaakin.”
Liskoäyän katse siirtyi alassuin tämän pyöritellessä etusormiaan toistensa ympärillä. “Mmmutta ehkä hän ei kaipaa seuraa…”
”No ehkä kaipaakin? Kuka tulee tähän läävään tanssiakseen yksin? Kokeile nyt. Hän on vanginvartija, sinä moderaattori. On teillä varmasti paljon tylsiä yhteisiä työasioita puhuttavaksi.”
“En ihan tiedä. Tuskin nyt kukaan varsinkaan haluaa tällaisessa paikassa sen enempää työas-”
On se nyt saatana!

Sinisen skakdin hahmon ottanut raivotornado syöksi Maken kaksin käsin suoraan vaaleanpunaista tulen toaa päin.
“Iik!” vaaleanpunaisen toan suusta pääsi vaimea pelästynyt kiljaisu.
Melkein rähmälleen suoraan tytön päälle kaaduttuaan Make tajusi pian katsovansa tulen toan pelästyneitä kasvoja vähän turhankin läheltä. Harva osasi sanoa erottuiko puolirahin poskilta lisäpunaisuutta.

Moderaattori hengähti nolostuneesti suoristaen asentonsa.
“Öööh…” Make vilkuili sivuilleen. “Hyvää iltaa…”
“…terve.” Geetee vastasi rauhallisesti.

Olkaa hyvät!” admin karjui marssien kaksikon ohi kuin sotaan lähtien.

No voi nyt hemmetti Make kirosi päässään.
Geetee seurasi uteliaana kuinka Gee katosi väkijoukkoon. Nais-toa kääntyi vaiteliaasti hermostuneen näköistä siivekästä hahmoa päin. Tämä yritti pakottaa hermostuneelle naamalleen hymyä.
“…joten”, Make aloitti, “oletko käynyt usein tällaisissa paikoissa viime aikoina?”
“Noh, tuota, aina välillä.” Geetee totesi yhtä vaimeliaasti kuin aiemmin. Tulen toa hieroi ujona toista käsivarttaan.

Make yritti kehitellä jonkinlaista jatkumoa päässään.
“Niin, siellä vankien seassa varmaan on usein aika ankea mieli…?” puolirahi keksi kysyä.
“Totta. Mutta onneksi te urheat moderaattorit olette auttamassa meitä turvaamaan rauhan.”
Make hieroi niskaansa. Häntä alkoi vähän kiusaannuttaa. “Jjep. Me teemme kyllä parhaamme. Jos joku pahantekijä pääsee valloilleen, pidämme huolen että saat lisää vartioitavaa.”

Tulen toan kasvoille levisi nätti hymy tämän kikatellessa liskopojun lauseelle Maken yllätykseksi.
“Haluatko tanssia?” Geetee kysyi.
“Ööh, tuota, en minä… taino, miksei.”

Moderaattori alkoi seurata vierestä nais-toan vaikuttavia tanssiliikkeitä. Puolirahin keinotekoinen jämäkkyys alkoi pikku hiljaa kadota tämän alkaessa itsekin päästä rytmiheilumisen sisään lähinnä olkapäitään heilutellen Geeteen sulavien, suorastaan taipuisien liikehdintöjen rinnalla.


Kello oli liikaa.
Kohta se olisi ihan helvetin liikaa.

Bladis rullaili kohti kollegaansa. Jos häneltä itseltään kysyttiin, hänen renkaansa menivät luotisuoraa viivaa pitkin. Renkaan alle jäänyt bilehiletoran saattoi olla eri mieltä.
“Mmmmuiten yollain woi olla kaks shamanlaista Bluadista sheinällä…” Paaco örisi tiskiä vasten nojaten.

”Mmmmhitä skrallarallarallalleitä sää shoperrat”, Bladis argumentoi.
Sitten intellektuaalisen keskustelunavauksen viljellyt kaksikko keräili ajatuksiaan jumputuksen keskellä pienen hetken.

Bladis ei ollut ihan varma, mutta hänen mielestään Paacon naamio ei yleensä hohtanut kirkkaan vihreänä. Ja Paaco ei sitä näyttänyt huomaavan.

Zium. Kanohi Mahikin ikiaikainen magia sai muusikkotoan näyttämään yhden sekunnin ajan hemaisevalta vortixx-kaunottarelta.
Toisen sekunnin ajan suurelta ja lihavalta vesijyrsijältä.
Kolmannen ajan jonkinlaiselta nahkasohvalta.

”Vhhoitko lophettaa”, Bladis puki ajatuksiaan sanoiksi.
Zium.
”Lophetaa mhinkä?” heittotähdillä aseistautunut jättiläisporkkana vastasi Paacon äänellä.
”Anthi ola.”


Yläkerroksen parvekkeella saattoi hetken levähtää. Mieletön jumputus kuului vaimeampana, mutta ei paljoa. Same ei siitä valittanut, vaan seisoi kaiteen äärellä lepuuttaen yöeläinmäisiä silmiään taivaan tummissa pilvissä.

Selakhin katse laskeutui läheiseen melko täyteen tuhkakuppiin. Hänen oli melkein hankala muistaa milloin oli itse viimeksi päätynyt polttamaan. Niin hän oli tehnyt usein enimmäkseen kovan paineen alla. Viime aikoina moderaattori oli kuitenkin kyennyt pitämään tupakkatarpeensa kurissa, mutta viime ajan tapahtumat olivat tuntuneet saavan Samen melkein väkisinkin miettimään taas sauhujen siemaisemista.

“Tupakka tappaa.”

Selakhi kääntyi oven suuntaan nähdäkseen ovenpieleen rennosti nojaavan sinisen skakdin. Hän nyökkäsi tälle asiallisesti tervehdyksenä.
”Siksipä olen yrittänyt vähentää”, hoikka valkohai vastasi.
”Voi olla ihan tervettä.”
Guardian käveli moderaattorien varajohtajan vierelle juuri tätä katselematta ja nojasi kyynärpäät edellä ja kädet ristissä kaiteeseen. Skakdin katse keskittyi myöskin jonnekin kauas.

Selakhian luutnantti ja Etelä-Zakazin nimetön eversti eivät juuri puhuneet. Molemmat olivat tulleet hakemaan viileästä syysilmasta lähinnä happea ja tilaa ajatuksilleen. Meluisa yökerho ei ollut ajatusten paras kehto.
Eivät kahden sodan kasvatin välit muutenkaan kovin lämpimiä olleet. Kumpikin muistutti toistaan joka päivä oman verisen sisällissotansa ajoista.

Mutta Same oli yksi parhaita ellei paras siinä, mitä teki, ja skakdi kunnioitti tätä siitä hyvästä.

”No”, zakazilainen lopulta kysyi, ”miten poika pärjää?”

Same hämmästyi äkillistä kysymystä, ja mietti liiankin pitkään, kuka ’poika’ oli. ”Hm? Ah. Hyvin tähän asti.”
”… mutta?” Guardian kysyi.
Same yritti löytää tapaa sanoa asiansa hienotunteisesti.
”Mutta pelkään, että hän on liian kiltti.”

”Onko se huono asia?” skakdi kysyi hymähtäen. ”Tarvitsettehan te hyviäkin kyttiä.”
Same ei kieltänyt esimiehensä väitettä, mutta tämä näki selvästi hänen ilmeestään että jotain oli yhä pielessä. ”Sota ei ole hänen kaltaistensa paikka”, selakhilaani totesi lopulta.
”Kenen paikka se on?” Gee naurahti siihen ironisesti. ”Meidän?”

Same tiesi, että sanojen taisteluun ei tämän sotilaan kanssa kannattaisi lähteä. Osittain, koska tämä oli oikeassa. Mutta silti hän ei voinut olla samaa mieltä.

”En vain tiedä, onko hänestä siihen mitä aiemmin ajattelimme. Ei muuta.”

Guardian rummutti hetken mietiskelevänä sormiaan kaidetta vasten. ”Se ei välttämättä ole huono asia”, hän heitti merkitsevän katseen otsanauhasankarille. ”Huolestuisit enemmän Yeetutkija 162:sta.”

”Hmh?” Same sanoi aidosti hämmentyneenä. Skakdi jatkoi rupattelua sitä huomaamatta.
”Onhan siitä valittaminen aika ristiriitaista, tiedän. Tawa perusti tämän paikan ihan vain että juuri hänen kaltaisensa saisivat turvaa. Mutta voiko minua syyttää, että en luota nazorakiin mekossa aivan välittömästi?”

”Nazorakiin”, Same lausui hiljaa.

”Ja onhan meillä kummallisempiakin jäseniä, mutta-”

Nazorakiin.”

”-ja Manunkin voisi muuten saman tien lukita johonkin pikkelssipurkkiin ihan kaiken varalta, mutta-”

Nazorakiin.”

Guardian katsoi Samea.
Same katsoi Guardiania.
Guardian Samea.
Same Guardiania.

Sininen skakdi tajusi astetta liian myöhään, että kaikki informaatio ei välttämättä kulkenut moderaattorien varajohtajallekaan asti.

Hän tajusi myös, että hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa selittää koko asiaa tässä ja nyt.

Hymy hyytyi. Guardianin katse laskeutui viereisellä tasolla olevaan tuhkakuppiin.
”Nazorakiin”, Same sanoi. Enempää hän ei sitä ehtinyt toistella.

Suuren skakdikouran riuhtaisemana tuhkakuppi irtosi alustaltaan. Sen savuisa sisältö singahti ilmojen halki valtavana pilvenä mustaa varjoa, joka peitti Samen johtajan kokonaan alleen.

”…”

Mustaa pölisevä hahmo väänsi kasvoilleen mielenvikaisen virneen.
TAPAAMME KESKIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ!

”. . .”

Ja sitten hän meni, hei hei.

Hiljalleen laskeutuva tuhkapilvi ja suuri musta kädenjälki kaiteessa jäivät Samen ainoaksi seuraksi parvekkeella.

Tummakasvoinen hahmo loikkasi moderaattorin suureksi hämmennykseksi terassin kaiteen yli viereisen talon tiilikatolle asti. Kuin takapuskuriin ammuttu fosforigaselli hahmo loikki pitkin ja kepein askelin kattojen pimeyteen.

”HAAA HAAA HAAA HAA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!”

Katot ja rännit kolisivat.
Sitten se oli poissa.






















































mitä vittuta t same

Kotietsintä

Kaya-Wahi

Valkoinen päälaki nousi hitaasti pienen mutta tiheän puskan suojista. Syvänvihreät silmät tuijottivat ympäröivää, hieman harventunutta kasvustoa vielä yösateiden jäljiltä hieman märän otsanauhan alta. Niiden pupillit näyttivät erottuvan lehmuston varjoissa pelkkinä kirkkaina vaakasuorina viiruina selakhiaanin tarkastellessa lähiympäristöä äärimmäisen tarkasti. Mutta mitään ei näkynyt. Ainoa liikehdintä oli vaimean tuulen aikaansaama lehtien ja havuoksien värinä.

Same huokaisi syvään. Heitä ei ilmeisesti seurattu. Moderaattori nousi hitaasti mutta varmasti enemmän esiin piilostaan. Hän oli jättäytynyt varmistamaan selustan hänen matkakumppaninsa edettyä hieman edemmäs. Valkomusta selakhiaani lähti hiipimään varovaisesti takaisin. Vaikka koko wahi vaikutti olevan vapaa nazorakeista, Same ei aikonut laskea sen varaan. He olivat joka tapauksessa hieman turhankin syvällä vihollisalueella. Hän kykeni vain toivomaan että hänen kollegallaan oli yhä kaikki kunnossa.

Pieninkin ruohonkorsi ja puunvarsi alkoi jäädä taakse maaperän muuttuessa kylmän kovaksi kiveksi ja ympäristön korkeahkoiksi kivenjärkäleiksi ja rosoisiksi mäiksi. Taivasta peittivät tummat, vain hieman kellertävien reunojensa läpi valoa laskevat kankeat pilvet peittivät taivasta. Klaanin aamu kuuden sääennustukset olivat vain harvoin lupailleet Kaya-wahiin aurinkoista säätä. Tyypillinen ennuste oli useimmin pilvistä ja ajoittaisia sade- ja ukkoskuuroja. Asiaa ei helpottanut juuri yhtään se että nyt elettiin myöhäissyksyä.

Kuljettuaan hetken karikkoisen mäen reunaa Same pysähtyi. Punaoranssi moderaattori Make lymyili kyyristyneenä mäestä törröttävän leveän poikittaisen kiven päällä pää lievästi ujutettuja sen reunan yli. Selakhiaani huomasi nuoremman moderaattorin päättäväisen ilmeen. Tämä tuijotti edessä siintävään kolkonnäköiseen tummanpuhuvaan ja kivikkoiseen autiomaahan. Mutta se ei ollut niin tyhjä kuin miltä saattoi näyttää. Muutaman kilometrin päässä aukealla häämötti rakennelma.

Tuolla se on. Same myhäili mielessään. Hän kuitenkin huomasi Maken silmien olevan suljettuina. Selakhiaani päätti olla täysin aloillaan. Make selvästikin keskittyi johonkin. Puolirahi ei selkeästikään ollut havainnut silmillään mitään sen erikoisempaa kuin Samekaan. Mutta kuten hän oli itsekin usein todennut, näkö oli vain yksi aisti mihin turvautua.

Maken asento oli tukeva ja hillitty. Ihan kuin metsästäjä valmiina hyökkäämään arvaamattoman saaliin kimppuun. Puolirahi tuntui täysin liikkumattomalta ja huomaamattomalta, tavallisia toia vankemmasta ruumiinrakenteestaan riippumatta. Hän hengitteli voimakkaasti hajuelimillään sisään ja ulos, kerta toisensa perään. Hän siristeli korviaan. Välillä moderaattori ummisteli silmiään ponnistuksenomaisesti. Hän teki parhaansa joko kuullakseen tai haistaakseen jotain epäilyttävää.

Same tuijotti hiljaa nuoremman moderaattorin toimia. Hän tunsi olevansa hyvin vaikuttunut. Tämä tuntui olevan hetkiä jolloin Make näytti ottavan käyttöön täyden potentiaalinsa. Mutta Samen henkilökohtaiseksi harmiksi näitä hetkiä tuntui olevan vain harvoin.
Mikä sääli, Same mietti. Punaoranssia moderaattoria oli siunattu täydellisillä pedon aisteilla. Hän näki, kuuli, haistoi ja tuntui muutenkin aistivan ympäristöään paljon tarkemmin kuin kukaan muu. Oikeanlainen koulutus sekä asennoituminen voisi kenties synnyttää “liskopojusta” mitä täydellisimmän sotilaan. Ehkä jopa jonkinlaisen välimuodon luonnon ja klaanilaisten välille. Tai ehkä jopa – Same tuntui hetken empivän sanoa sitä itselleen – täydellisen tappokoneen…

Same pudisteli päätään ajatuksistaan. Hän tuntui menneen liian pitkälle syväluotaamisessaan. Hän oli seurannut Maken modekoulutusta vastuullisesti alusta alkaen. Alusta lähtien nuori rahimies oli tuntunut haluavan vain pidätellä kykyjään. Ihan kuin hän olisi halunnut niistä eroon. Kuin hän olisi salaa empinyt pitää rahipuoltaan osana itseään, mikä tuntui suuresti haittaavan hänen nousuaan taitavammaksi soturiksi, mutta ennen kaikkea-

Samen ajatukset keskeytyivät Maken äkilliseen turhautumukselliseen henkäykseen. Puolirahi laskeutui kiven päältä alas esimiehensä vierelle.
Samen katse oli kysyvä.
“Ei niin mitään”, Make tokaisi, “ei pienintäkään pienrahin saati sitten torakkapataljoonan patikoimista. Ei edes yhtäkään rastasta liihottamassa taivaalla. Ihan kuin koko alue olisi koko saaren vieroksuma.”
Same aprikoi kollegansa raporttia Haunsa leukaa myhäillen. “Ilmeisesti myös alueen luonnonkaasut peittävät kaiken muun”, selakhiaani teorioi. Jopa hän tunsi ilmassa jotain hieman epämiellyttävää, kauniisti ilmaistuna.
“Toden totta”, Make yhtyi Samen mielipiteeseen. “Paacoa mukaillen ‘ei perse että haisee pahalle.’”
Same huokaisi syvään. Lainaus oli melkein turhankin tarkka.


Same otti kädellään tukea pystysuorasta kivenjärkäleestä kurkistaen edemmäs. Pienen piilopaikan edessä häämötti suhteellisen laaja aukea. Aukean keskellä kyhjötti puinen asumusrakennelma. Tai se mitä siitä oli jäljellä. Etelän puoleinen osa mökkiä näytti kuitenkin säilyneen parhaiten ollen yhä pystyssä. Siellä täällä mökin ympärystä kuitenkin lojui paljolti päreiksi päätynyttä puutavaraa, ja ehjän takaseinän reunojen takaa kykeni erottamaan mahdollisesti sisältä räjäytettyjen seinien törröttäviä jäänteitä.

Same laskeutui takaisin alemmas kivien suojiin. Kyseinen paikka tuntui olevan lähialueella ainoa joka toimi jonkinlaisena piilopaikkana. Miltei missä tahansa muussa kohtaa parivaljakko olisi luultavasti erottunut näkyvästi kuin rusina nimeämispäiväboolissa. Selakhiaanin vieressä kyyryssä kyykkivä Make katsahti esimiestään kysyvänä.
“Ei epäilystäkään, tämä se on.”
“Niinkuin tällaisessa paikassa paljon asutustakaan olisi, ja kun vähäkin sellainen löytyy niin sekin on jo päreinä.” Make vastasi.
Samen silmät pyörähtivät suunnasta toiselle haun ilmeen vääntyessä vienoon “niin noh”- ilmeeseen ennen kuin selakhiaani kaivoi esiin tummanruskean olkalaukun, jonka ojensi Maken suuntaan. Puolirahin ilme viesti hetken pienestä yllättyneisyydestä, mutta moderaattorikokelas otti laukun vastaan.
“Sinä pääset liikkumaan paljon vikkelämmin ja sulavammin kuin minä”, Same kannusti, “yritä olla nopea. Mitä pikemmin saamme kirjan ja pääsemme palaamaan Klaaniin, sitä nopeammin voimme saada petturin kiinni.”

Maken ilme muuttui vaitonaiseksi. “Niin, toivottavasti…”
Same nosti kulmaansa. Hän tuntui hieman yllättyneen kollegansa apeamielisestä vastauksesta. Ihan kuin jokin petturijahdissa olisi masentanut hänen mieltään. Ihan kuin hän ei olisi halunnut saada tietää totuutta…

Selakhiaani alkoi miettimään kuulusteluiden jälkimaininkeja moderaattorien virkahuoneessa. Rahipoju tuntui olleen kaiken aikaa jotenkin alakuloinen tai poissaoleva. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Paaco oli kertonut jälkeenpäin siitä kuinka kultavihreä toa ei ollut ollut itse juuri läsnä kuulustelussa, mutta itse kuulusteltava oli poistunut huoneesta melko pelokkaana. Oliko Make kenties ollut turhautunut siitä kuinka koko kuulustelu ei ollut johtanut mihinkään? Tai sitten…

“…Make”, Same avasi suunsa juuri ennen kuin puolirahi oli valmiina nousemaan. Make kuitenkin oli valmiina kuuntelemaan mitä hänen esimiehellään oli sanottavana.
“…oletko varma tästä?”
Make ihmetteli hetken esimiehensä kysymyksen tarkkaa merkitystä.
“Noh, niin kauan kun opus ei ole kärventynyt täysin tunnistamattomaks-”
“Tästä petturijahdista”, selakhiaanin suora jatkokysymys keskeytti liskopojun empivän lauseen, selvästikin tämän pieneksi yllätykseksi. Mutta puolirahi tuntui aavistaneen valkomustan moderaattorin kysymyksen sisältäneen taka-ajatuksia.

“Jo alusta lähtien olen pannut merkille miten olet tuntunut katuvan osallistumistasi tähän tutkintaan. Ymmärrän kyllä, että tämä voi olla sinunlaisellesi hyvin hankala paikka.”

Selakhiaanin sanat saivat Maken katseen painumaan alakuloisena. Same pani sen merkille. Kaikesta huolimatta hän ei halunnut huonontaa rahipojun itsetuntoa. Hän oli aina nähnyt puolirahissa merkittävästi potentiaalia, ja hän halusi auttaa Makea saavuttamaan sen.
“Sinä olet aina ollut valmis uskomaan kenestä tahansa hyvää, enkä aio tuomita sinua sen takia.” Same yritti hioa kaiken saarnan ja kritiikin pois puhetyylistään. ”Kiltteys ja ystävällisyys ovat jaloja ja kunnioitettavia piirteitä.”
Selaphiaanin ääni muuttui hieman syvemmäksi. “Mutta me olemme sodassa. Eikä sotia voiteta kiltteydellä. Emme voi vain olettaa, että kaiken tämän jälkeen vihollisemme lopettaisivat ja antaisivat meidän elää rauhassa.”

Make tiesi Samen puhuvan vain järkeä, kuten aina. Hän oli aina kunnioittanut selakhiaanin päättäväisyyttä ja soturimaista sielua.
Same jatkoi jälleen. “En minäkään tästä nauti. Minäkin haluan ennen kaikkea rauhaa. Mutta joskus rauhan voi saavuttaa vain siten että on valmis luopumaan rauhanomaisuudestaan ja tekemään kaikkensa omiensa hyväksi. Vaati se melkeimpä mitä tahansa. Moderaattoreina se on meidän velvollisuutemme. Eikä ole syytä tuntea huonoa omatuntoa velvollisuutesi tähden.”

Valkomusta soturi siirsi katseensa jälleen Makeen. Tämä tuntui miettivän tarkkaan esimiehensä sanoja. Mutta puolirahi vaikutti tuntevan olonsa yhä epävarmaksi.
Samen valkomusta käsi laskeutui nuoren moderaattorin olkapäälle. Tämä tuntui hieman yllättyvän eleestä nostaen katseensa selakhiaanin silmiin.
“Sinä päivänä kun moderaattorikivi ojennettiin käsiisi, vannoit omistautuvasi kokonaan puolustamaan Klaania ja tekemään kaikkesi sen hyväksi. Olet eittämättä tehnyt tähän asti kaiken minkä vain olet voinut.”
Maken ilme tuntui kirkastuvan Samen sanoista.
“Mutta juuri nyt kohtaamme vaikeimmat ajat miesmuistiin, ja pelkään että pahin on vielä edessäpäin. Juuri siksi tarvitsemme niin sinua kuin muitakin enemmän kuin koskaan. Mutta kenenkään meistä ei kuuluisi taistella yksin. Jokaisen meistä on annettava oma osamme. Vain siten meillä on mahdollisuuksia. Siksi haluankin tietää…” Same nojautui hieman lähemmäs toveriaan, “…oletko valmis jatkamaan loppuun asti?”

Maken epävarmuus nousi Samen päättäväisen katseen alla. Mutta epävarmuus ei ollut puolirahille mikään uusi asia. Hänen katseensa harhautui hetkeksi pois selakhiaani tummanvihreistä silmistä. Hän empi vastausta. Monet kerrat hän oli kuullut muiden moderaattorien ja jäsenten kertomuksia ja tarinoita monista taisteluista ja seikkailuista. Hän oli ihaillut heidän saavutuksiaan ja kykyjään jotka olivat tehneet ne mahdollisiksi. Juuri siksi hän oli usein epäillyt itseään. Hän oli epäillyt, kykenisikö hän nousemaan muiden rinnalle ja olemaan tasavertainen heidän kanssaan. Hän oli epäillyt, oliko hän sittenkään moderaattorin aseman arvoinen.

Mutta Maken nouseva varmuus heijastui hänen kasvoillaan. Hän katsoi jälleen suoraan Samen kasvoihin.
“Minä… teen parhaani.”
Samen ilme kohentui. Nuori moderaattori selvästi puhui totuuden sanoja. Vastaus ei ollut myönteinen. Mutta se ei ollut myöskään kielteinen. Mutta ennen kaikkea puolirahi ei selvästikään aikonut luovuttaa. Ja se jos mikä riitti Samelle. Selakhiaani laski kätensä Maken olkapäältä. Hän oli saanut vastauksensa.

“No niin, ole nopea”, selakhiaani sanoi. “Ja jos jotain menee pieleen, huuda niin kovaa kuin voit.” Make nyökkäsi nousten pystyyn laukku olallaan. Puolirahi oli juuri lähtemässä matkaan kun pysähtyi äkisti. Same muistutti tätä etsittävän opuksen nimestä olkansa yli kääntyen vahtimaan selustaa. Make hymähti itsekseen vieno hymy kasvoillaan. Moderaattorien kakkosmies oli näköjään oppinut tuntemaan hänet liiankin hyvin.

Punaoranssi moderaattori liisi mahdollisimman matalalla ilman halki lyhyen matkan Samen piilopaikan ja mökkeröisen välillä. Hän hoki kirjan nimeä ahkerasti itsekseen. Sulavasti ja äänettömästi Make laskeutui parin metrin päähän puuhökkelöstä. Rahimiehen katse kääntyi hetkeksi takaseinän puolelle rakennetun tiilisavupiipun suuntaan. Se oli taipunut kallelleen kuin havupuu hirmumyrskyn jälkeen. Huomattava määrä satunnaisia tiilipalikoita oli irronnut ja pudonnut maahan, korkeimmalta syöksyneet ilmeisesti murskautuneet kohdatessaan kovan maan. Melkein kuin se sellainen jännä puukalikoista muodostuva tornipeli mitä oli aina tapana pelata moderaattorien taukohuoneessa. Make yritti muistaa pelin nimeä mielessään. Huojuva Gekko?

Make ravisteli päätään. Huojuva Gekko? Mistähän ihmeestä sekin putkahti?

Tarkemmin mietiskelemästä moderaattori asteli eteenpäin. Kiertäessään mökinpahasen pohjoispuolelle, sai moderaattori väistellä entisestään kasvavaa kasaa puunhaketta ja palasia, jotka joskus saattoivat olla huonekaluja. Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä odotti kulman takana.

Se asia, joka joskus oli ollut mökin etuovi, huusi poissaolollaan. “Huusi”, koska oikeastaan koko oven joskus sisältäneen seinän tilalla oli nyt vain reunoiltaan hiiltynyt valtava aukko. Jopa termi “aukko” oli ehkä hieman kyseenalainen. Olisi ehkä ollut vain helpompaa todeta, että koko seinää ei edes ollut.

Mikä ikinä olikaan rysähtänyt mökin läpi, oli myös hyvin tehokkaasti repinyt kappaleiksi käytännössä kaiken sen sisältä. Pirstoutuneet ja paikoin miltei täysin lämmöstä ja paineesta höyrystyneet huonekalut ja irtaimisto oli joko levinnyt ulos, mökin ulkopuolelle tai levinnyt kaaokseen puoliksi avonaisen mökin jäljelläoleville seinille. Ulos levinneen puusälän ja parin satunnaisen haarniskankappaleen lisäksi Make erotti puolikkaan suurikokoisen televisioruudun, joka törrötti kulmastaan pihatien harmassa sorassa. Litteän tumman näyttöruudun olemus sai moderaattorin joten kuten pettymään.

Siinä kohtaa, missä kenties jossain vaiheessa oli ollut oviaukko, kyhjötti lattialla tummanruskea karvainen matto. Siinä oli syvän punaisia räikeitä matoranilaisia aakkosia. Vaikka noin puolet matosta oli kärventynyt tuhkaksi, Make kykeni erottamaan siitä jotenkuten katkeavat sanat “TERV-” ja “KAYA-WA-.”

Kurkistus mökin sisäpuolelle ei varsinaisesti herättänyt Makessa toivoa. Nilkkoihin asti ulottuva romun ja tavaran meri piti sisällään hyvin vähän alkuperäisessä muodossaan olevaa materiaa. Lehtisiä, kansioita ja muita hieman kevyempiä opuksia näkyi kaikkialla, suurimmaksi osaksi täysin lukukelvottomina. Seassa ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljoakaan kovakantisia. Puolirahi toivoi mielessään, että Killjoyn varsinainen kirjahylly olisi yhä jossain ja mielellään ehjänä.

Maken asteltua mökin suuren oleskelutilan läpi muutaman kerran, hän viimein pysähtyi tarkastelemaan mökin itäseinässä ammottavaa reikää. Se ei ollut räjähdyksen aiheuttama, se ei nimittäin ollut hiiltynyt, kuten miltei kaikki muu puusta koostuva mökissä. Koko seinän korkuinen reikä näytti siltä, kuin joku iso olisi vain juossut siitä läpi. Jos nuori moderaattori olisi nähnyt maassa reiän edessä olevan puusälän alle, olisi sieltä paljastunut puolimetrinen metallisen jalan aiheuttama jälki.

Mökin suurimmassa tilassa ei ollut paljoakaan nähtävää. Ehjänä oli kummallista kyllä yksi nurkkaan aseteltu lasinen vitriini, sekä metallinen, lattiaan pultattu operaatiopöytä, jonka tummien läiskien aiheuttajaksi Make halusi ainakin ajatella räjähdyksen, eikä esimerkiksi pöydällä potentiaalisesti operoidun Killjoyn sisälmyksiä.

Moderaattori oli vähällä kakoa hetken miettiessään elinleikkelyä, mutta ennen kaikkea Maken huomion varasti jokin, mikä näytti mökin muun ulos lentäneen tai muuten vaan pirstoutuneen sisällön hyvin, hyvin eksyneeltä. Mökin takaseinän puoleisen tilan lattian keskellä möllötti kaikin puolin ehjä ja hyväkuntoinen kiikkustuoli. Toki, kyseinen kiikkuvekotin oli saattanut olla sen, mitä mökkeröisessä nyt oli tapahtunutkaan, aikana kuistilla, jos mökissä oli sellaista ollut. Mutta joka tapauksessa tuolin olisi pitänyt maata ehkä parinkymmenen metrin päässä muun jotenkuten säilyneen irtaimiston tavoin.

Mutta sen sijaan puinen kaluste kyhjötti rauhassa keskellä mökin entistä oleskelutilaa. Keinutuoli ei vaikuttanut edes kovin likaiselta, mikä viittasi siihen että sitä oli käytetty vastikään. Mutta kuka… kysymys raastoi Maken päätä. Hän ei ollut havainnoivinaan lähialueella yhtään ketään elollista itsensä ja Samen lisäksi. Mutta kyseinen Wahi oli hyvinkin saattanut tehdä jopa etevimmille rahinvaistoille tepposet.

Kannattaa olla valppaana, Make vakuutti itselleen, muttei herjennyt olla ajatuksiensa kanssa kauaa. Nimittäin pienen keittiökopin puolella ammottava valtava reikä vei hänen täyden huomionsa. Siinä oli ehkä joskus ollut ihan oikea luukkukin. Nyt siinä oli lähinnä aukko, josta näki kaiken valonsa menettäneeseen mökin alempaan, maanalaiseen kerrokseen.

Make tuumiskeli. Alapuolella saattoi hyvinkin löytyä ties mitä, mutta toisaalta hänelle oli usein painotettu kuinka etsintätöiden tärkein prioriteetti oli perusteellisuus. Ja ainakin Bladiksen kielessä se yleensä tarkoitti että jokainen lattialle pudonnut käyttökelpoinen aseenpanos tulisi kaivaa pienimmästäkin nurkasta. Koska se yksi vaivainenkin ammus saattoi riittää lopettamaan jonkun katalan vihollisen tihutyöt ja pelastamaan monia henkiä.

Vaikka raudan skakdin sitäkin rautaisemmat elämänviisaudet menivät puolirahilta usein ohi, aina joskus niille löytyi aina jalansijaa ongelmatilanteissa. Joten, ei tässä kai muukaan auttanut. Moderaattori kävi läpi kaikki mahdolliset nurkat ja romukasta, jotka näyttivät siltä että voisivat kätkeä alleen minkäänlaisia opuksia. Ajatus siitä että Make joutuisi käymään lattialle levinneitä sivunriekaleita läpi sisältö kerrallaan suuresti puistatti häntä. Siihen hän tulisi ryhtymään varmasti vasta viimeisenä oljenkortena.

Kului jonkin aikaa kunnes Make oli kolunnut jo kaikki merkittävän kokoiset jätekasat läpi, mutta mukaan ei ollut tarttunut juuri muuta kuin käsiin kankean hiiltyneen puun väritys. Make tuhautti turhautuneita ilmoja ulos suuvärmistään hieroen likoja kummastakin kädestään vuoronperään toisella. Mökin pintakerroksen kaikki kolot tuntuivat olevan koluttuina. Oli siis enää jäljellä vaihtoehto laskeutua alas tutkimaan entisen kottaroisen alempia kerroksia. Moderaattori oli kääntymässä takaisin kohti mökkikyökin suuntaa, kunnes jokin mökin sivuseinän reiän puolella kiinnitti hänen huomionsa. Maken silmät suurenivat.

Ruskea kitiinikuorinen nazorak seisoi seinäreiän suulla. Pieni muovinen rasia kolahti nazorakin suuremmista käsistä maahan. Puoliksi kärähtäneet donitsit vierivät kohti Maken jalkoja. Nazorak irvisti täysin hänen huomaamattaan mökinraatoon ilmestyneelle puolirahille.

Make ehti näyttä suurta yllättyneisyyttään vain hetken, ennen kuin hypähti taaksepäin yrittäen peittää kiljahduksensa mahdollisimman hyvin. Moderaattori yritti ottaa nopeasti mahdollisimman uhkaavan taisteluasennon kääntäen kummankin kämmenensä torakkaa päin sormet koukistettuina Maken yrittäessä vääntää naamalleen mahdollisimman uhkaavan irvistyksen.

Irvistys nazorakin kasvoilla hälveni kuin tuhka tuuleen, Maken irvistyksen myötä. Kuin huojentuneena siitä, ettei moderaattorin ensimmäinen reaktio ollut hyökkäys. Rauhallisesti ja hyönteismäiselle ruumiilleen yllättävän elegantisti nazorak kuopi kaappien syvyyksistä nyysityt donitsit takaisin muovikippoon ja rennosti lampsi ohi yhä hyökkäysvalmiin Maken. Relfeksinomaisesti taisteluun valmistautuneen moderaattorin taisteluevalmius heikkeni kuitenkin huomattavasti, puolirahin tajutessa, että nazorak ei tuntunut edes rekisteröivän tätä uhkaksi. Välipala sylissään nazorak lampsi Makea jo mietityttäneen kiikkutuolin äärelle, istahti ja alkoi keinumaan hitaasti edestakaisin.

Ensimmäinen, hieman tuhkan peittämä donitsi alkoi katoamaan hyönteismäisten leukojen väliin, samalla, kun nazorak käänsi kysyvän katseensa edelleen taisteluvalmiin, mutta suunnattomasti hämmentyneen Maken suuntaan.

Maken taisteluvalmiit käpälät laskivat moderaattorin lievän hämmennyksen seurauksena. Mutta ennen kaikkea Make oli suuresti yllättynyt. Jokainen nazorak jonka hän oli tähän asti kohdannut oli ollut miltei hampaisiin aseistettu tai muuten vain tuntui haluavan hänet hengiltä. Mutta tämä torakka taas oli jotain muuta. Se ei ollut kuin ne sotilasnazorakit joita Make oli kohdannut – ja teurastanut – kerta toisensa jälkeen. Se oli täysin aseeton. Se ei uhkaillut häntä mitenkään. Ihan kuin sitä ei olisi ylipäätään kiinnostanut käydä minkäänlaiseen konfliktiin.

Mutta Maken mieleen oli upotettu mielikuva nazorakeista häikäilemättöminä vihollismassoina, jotka oli koulutettu vain yhtä asiaa varten, ja se asia olisi ollut taisteleminen ilmaan mitään tekosyytä tai motivaatiota. Ne olivat vihollisia. Ja vihollinen piti tuhota.
Keinutuolissa löhöilevä nazorak oli nauttinut muutaman hyvän rengasleivonnaisen aikoen ilmeisesti säästää loput myöhemmäksi. Se oli siirtynyt venyttelemään jäseniään.
Ajatusmyllerrykseltään Maken päämielenkiinto siirtyi ajatukseen yrittää kuulustella epämääräistä… tunkeutujaa?? Hän halusi tietää miksi tämä yksinäinen torakka oli täällä, ilman minkäänlaista aseistusta. Ellei tämä kaikki ollut vain jokin ovela ansa. Jos Make herkeäisi jättää torakan rauhaan, kutsuisiko tämä sekunnissa torakkapataljoonan apuun teurastamaan puolirahin niille sijoilleen?

Mutta Maken ajatukset keskeytyivät hetkeksi nazorakin niskavenyttelyn aikana esille tulevaan ikävään näkyyn. Arpeutunut kudos nazorakin kaulalla muodosti yhden suuren viiltojälkien muodostaman möykyn. Puistattavan näköiset vammat selvittivät moderaattorille välittömästi, mistä nazorakin vähäpuheisuus juonsi juurensa.

Piruparka… Make mietti. Mutta pian hän tunsi ajatuksensa todella epävarmoiksi. Oliko oikein tuntea sääliä nazorakia kohtaan? Vaikka Make tiesi tasan tarkkaan mitä suurin osa nazorakeista oli. Mutta kaikesta huolimatta tässä tietyssä yksilössä oli jotain mikä herätti Makessa jotain mikä tuntui milteimpä myötätunnolta tai sympatialta.

Puolirahi silmäili edelleen vaatimattomana tuolissa rauhallisesti kiikkuilevaa torakkaa, joka oli ummistanut silmiään. Tämä tuntui olevan valmis pienille nokosille.

Maken moraalisuus kolkutti. Vaikka häntä oltiin aina neuvottu hoitelemaan jokainen nazorak joka tuli vastaan. Mutta ajatus siitä että puolirahi menisi tirvaisemaan tuon yksinäisen torakan hengen sai Maken tuntemaan sisällään jotain hyvin likaista. Ihan kuin hän ei olisi ollenkaan halunnut vahingoittaa jotakuta joka… tuntui haluavan vain olla rauhassa kaikelta ulkomaailman riehumiselta.

Make pudisteli hieman päätään. Vaikka hän halusikin luottaa omiin ajatuksiinsa, juuri tästä Same oli tuntunut varoittavan häntä hetki sitten. Mutta Make ei ollut uskonut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen ihan heti.

Moderaattori huokaisi. Hän ei halunnut käyttää aikaansa loputtomaan kamppailuun itsensä kanssa. Nyt oli kiire. Make tuijotti rentoutuvaa torakkaa vielä pienen hetken. Jos tämä tekisi mitään minkä puolirahi voisi tulkita vihamieliseksi eleeksi, hän voisi käyttää vastavoimaa hyvällä omallatunnolla. Mutta toistaiseksi hän ei halunnut miettiä koko asiaa, lähinnä oman mielenrauhansa kannalta.

Torakka nosti hieman toista kulmaansa nähdäkseen kuinka punaoranssi mörkö talsi päättäväisenä ison lattiareiän luo, laskeutuen varovasti alas. Viimeinkin rauhaa.

Pudotus ei onneksi ollut kovinkaan suuri ja Make onnistui tiputtautumaan toimistoa muistuttavan kaaoksen keskelle verrattaen vaivatta. Pieni liekki syttyi moderaattorin kämmenelle avustamaan hämärän tilan tutkimista. Heti ensisilmäyksellä toimistosta näkí, että siinä oli jotain pielessä.

Se, mikä oli räjäyttänyt mökin maan tasalla olleen kerroksen ei voinut mitenkään olla syypää alakerroksen täsmällisen erikoiselle tuholle. Toisin kuin ylhäällä, kaikki kalusteet olivat pääasin kunnossa. Tammipuinen suuri työtuoli ja metallinen, hieman vino pöytä olivat molemmat yhtenä kappaleena. Niin myös tilan kaikkia neljää seinää peittävät kirjahyllyjen rivistöt. Se, mikä näyssä oli pielessä, olivat ympäri huonetta levinneet palaneet klunssit. Oli, kuin joku olisi tarkasti valikoiden polttanut kaikki paperit, kansiot, muistiinpanot ja lehtileikkeet, joiden hiiltyneitä jäänteitä pystyi niukin naukin erottamaan palaneiden kasojen keskeltä.

Harjaantumaton olisi voinut väittää, että yläkerrasta oli vain levinnyt tulipalo alakertaan, polttaen kaiken herkästi syttyvän. Mutta Make tiesi, miten tuli toimi. Ja se ei toiminut siten, miten outo huone antoi sen olettaa. Nimittäin kaikki muu huoneessa näytti täysin koskemattomalta. Mukaanlukien satojen ja taas satojen kirjojen kokoelma, joka koosti valtavan osan huoneen pinta-alasta. Niitä ei ollut vain hyllyissä, vaan niistä koostuvat kattoa hivelevät pinot entisestään pienensivät toimiston harvaa lattia-pinta-alaa.

Make irvisti. Toisaalta oli hyvä uutinen, että valtaosa Killjoyn kirjakokoelmasta (myös sen merkittävä muualta lainattu osa) oli vielä olemassa. Mutta Maken päässä kaikuivat myös Samen sanat, jossa tämä oli pyytänyt Makea toimimaan ripeästi. Kirjojen loputonta merta tuijottaessaan, Make tiesi heti, ettei operaatio tulisi olemaan lähelläkään ripeää.


Ei.

Ei.

Ei.

Ei.

Ensimmäisen syväluodatun hyllyn viimeinen kirja…

Huoh. Ei.

Puolirahi tunki turhautuneena kirjahyllyn alimmaisen rivin oikeanpuolimmaisen kirjan takaisin. Kellarihuoneen yksi isoista hyllyistä oli koluttu läpikotaisin. Kokemus oli muistuttanut Makea liiankin hyvin siitä miksi hän ei viihtynyt toimistotöissä, ja Guartsun leukasyylälle kiitos siitä ettei häneltä sitä oltu koskaan vaadittu. Moderaattori oli päättänyt aloittaa etsintänsä kirjahyllyjen koluamisella, sillä se tuntui helpommalta eritoten siltä kantilta että isojen kirjapinojen kaataminen ei ollut mikään kovin mieluisa ajatus. Vaikka kyseessä olikin eräänlainen kotietsintä, ei se tuntunut Makesta tekosyyltä heittäytyä sottapytyksi. Arkistomäyrien antama neuvo siitä että kirja oli ruskea ja kovakantinen, ei ollut tehnyt työstä juuri yhtään helpompaa. Nopealla vilkaisulla kyseisen väri koristi n. 70% kirjavalikoimasta. Ja mikä pahinta, kirjailijalle ei ollut näköjään tullut mieleen heittää kirjan otsikkoa sen selkäpuolelle.

Kyyryssä köyristellyt Make suoristi asentonsa. Hän ei osannut sanoa miten pitkä aika hyllyn koluamiseen oli mennyt, mutta yhä enemmän mietitytti se miten pitkään homma vielä tulisi viemään. Jossain vaiheessa Samekin varmaan huolestuisi ja saattaisi tulla etsimään häntä. Make kirosi mielessään. Työläs ja aikaa syönyt yhden hyllyn selausoperaatio kokonaan turhan takia. Ja sitten heti perään toinen mahdollisesti yhtä tulokseton raidaus edessä. Ja sitten vielä yksi. Ja sitten vielä kaikki pöytien kirjatornit. Tämän jälkeen Make tulisi todennäköisesti vierastamaan arkistoa vähän aikaa.

Moderaattori töytäisi nyrkillään juuri tutkimansa kirjahyllyn oikeaa sivuseinää.
“Kirjat ovat tyhmiä…” Make totesi itselleen. Mutta puolirahin ajatus katkesi yhtäkkiä hyllyn ja lattian välistä kuuluneeseen hinkkausääneen. Joko hyllynalus oli rasvattu harvinaisen liukkaalla aineella tai sitten Make oli vahvempi kuin oli kuvitellutkaan.

Tarkemmalla tutkailulla Maken silmään pisti eriskummallinen näky. Hyllyn liikahdettua sen ja seinän väliin oli syntynyt näkyvä, pystysuora rako. Ihan kuin hyllyn takana olisi ollut piilossa toinen, pienempi pilkkopimeä tila.
Uteliaisuus virtasi heti Maken mieleen. Hänelle oli annettu selkeä ohje koluta mökin kaikki osat läpi. Ja mikäli salahuone ei pitäisi sisällään lisää kirjahyllyjä, se saattaisi hyvinkin pitää sisällään jotain merkittävää ja arvokasta. Juuri enempiä ajattelematta moderaattori alkoi työntää hyllyä yhä enemmän oikealle. Kirjahyllyn alapintaan kiinnitetyt pienet pyörät liukuivat lattiaan kaivettuja uria pitkin vaivattomasti.

Pian seinään kaivettu oviaukko näyttäytyi koko komeudessaan. Se oli itse hyllyä pienempi eikä ulottunut liian korkealle kattoon. Mutta kämmenliekistä huolimatta moderaattorin edessä avautui vain lisää pimeyttä. Make yritti tiirailla pimeään tuloksetta, harkiten hetken astuisiko peremmälle. Salahuoneen uloskäynnin vastakkaisissa katonreunoissa sijatsevat kaksi kirkasta kupolimaista lamppua räpsähtivät päälle ilmeisesti jonkinlaisen automaatiosysteemin seurauksena valaisten oranssinkeltaisella valollaan pienen osan koko huoneen seinistä. Toinen hieman taaempana ollut lamppupari seurasi perässä. Sitä seurasivat myös kolmas ja neljäs.

Make hämmästeli näkymää hetken. Ilmeisesti muualle kellariin ei oltu viitsitty sijoittaa sähkövaloja, mutta salahuoneessa oli sen sijaan panostettu kaikenlaisiin hienoihin automaatiovalosähkösysteemeihin… Ei aikaakaan kun lämmin hehku täytti koko tilan.

Punalogoisten fanituotteiden valtakunnassa soi musiikki.

Alttarilla lepäsi rikkinäinen kirves.

“Aha.”
Make vetäisi kirjahyllyn takaisin paikoilleen.

Moderaattori kääntyi poispäin kirjahyllystä huoneen ainoan valonlähteen ollessa jälleen moderaattorin kämmenen yllä lepäävä liekki. Make heiluteli ylävartaloaan veltosti puhahtaen voimakkaasti. Mihinkäs hän oli jäänytkään? Make tuijotti kirjamanalaa. Ai niin…
Uusi tuhahdus syöksyi esiin Maken suusta saaden puolirahin suupielet lärpähtämään. Mutta moderaattori päätti ryhdistäytyä ja koota ajatuksensa taas keskittyäkseen täydellisesti etsintätöihin.

Noniin, Make mietti, “Xian Nyrkki…

…eikun hetkinen.
Maken mieleen hiipi kavala tajuaminen. Voi hemmetti. Ei kai hän jo tässä ajassa ollut ehtinyt unohtaa opuksen niin yksinkertaista nimeä? Make ummisti silmänsä alkaen naputella otsaansa sormenpäillään.
Xian jumalhistoria? Jumalan sotahistoria? puolirahi alkoi käydä mitä erilaisimpia vaihtoehtoja läpi päässään. Mutta mikään niistä ei tuntunut oikealta. Mutta Make pystyi selkeästi muistamaan kuinka nimessä mainittiin ainakin Xia, jumala, nyrkki sekä historia.

“Noniin, noniin. Jumalan nyrkkihistoria? Jumalhistoriasota? Jumal…? Jumalauta!” Turhautunut puolirahi alkoi takoa otsaansa kämmenpohjallaan muristen ja kiroten hiljaa mielessään. Hän tunsi itsensä täysin aivovajaaksi. Kehtaisiko hän vain lennähtää takaisin pyytämään Samelta kertausta? Tai olisiko ollut parempi jos Same itse olisi tullut hänen sijastaan? Toisaalta ehkei, hänhän olisi saattanut aikailematta tappaa sen nazorakin.

“…”

Maken ajatukset keskeytyivät jälleen.
…alan näköjään tuntea empatiaa torakkaa kohtaan. Make aukaisi silmiään häkeltyneenä ajatuksistaan. Vain huomatakseen miten edellä mainittu torakka tuijotti häntä kattoaukon rajasta pää alaspäin. Make tuijotti kitiinikuorista olentoa yllättynenä. Tämä oli kenties kuullut alhaalta outoja ääniä ja seurannut uteliaisuuttaan. Tai oliko se yrittänyt kenties yllätyshyökkäystä?

Liskomainen ja hyönteismäinen olento tuijottivat toisiaan hetken kunnes ruskea tuntosarvipää nosti (tai Maken vinkkelistä laski) toisen kätensä näkyville. Sen sormi osoitti huoneen perimmäisen seinän hyllylle, johonkin kohtaa sen oikeaa ylänurkkaa. Make loi pian katseen taas nazorakin kirkkaan vihreisiin silmiin lievä epäluottamus omissaan. Oliko torakalla kenties ase valmiina piilossa odotellen hetkeä jolloin puolirahi uskaltaisi kääntää selkänsä?

Nazorak näytti huohahtavan itsekseen. Jos se kerran epämääräisen vieraan mieltä kohentaisi, voisi se hyvinkin vetäytyä häiritsemästä. Pian tuntosarvekas pää hiluttautui ylös kellarin kattoaukon luota nazorakin vetäytyessä muualle. Moderaattori kykeni kuulostelemaan torakan askelia yläpuolella tämän talsiessa sivuun aukon luota.

Make uskalsi viimein kääntyä takaisin kirjahyllyä kohti. Moderaattori lennähti vaimeasti ilmaan päästäkseen käsiksi kirjahyllyn yläriville. Hän aloitti oikeasta reunasta, minne nazorak oli osoittanut. Hänen oli käytävä sekin läpi joka tapauksessa, joten hän ei periaatteessa menettänyt mitään. Puolirahi ehti tarkistaa muutaman opuksen, kunnes yksi kirja sai hänen silmänsä pullistumaan Maken hengityksen salpaantuessa hetkeksi kuin Paacon donitsikätkön salaovi.

Jumalan Nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa

Make laskeutui takaisin maahan. Kirkas hymy levisi moderaattorin kasvoille tämän tuijottaessa voitonriemuisena kirjan ruskean kannen kullankeltaisella painettua nimeä. Voitonriemu virtasi puolirahin suonissa ja moderaattori hyppelehti hetken iloisena. Sen lisäksi että hän oli tehnyt klaanin kannalta merkittävän löydön, se että kirjanselaushelvetti oli loppunut mukavan lyhyeen jos mikä oli Makelle yksi iso riemuvoitto. Kiitokset sille randomille nazorakille!

“…”

Moderaattori pläräsi nopeasti läpi kirjan hieman tuhkan tummentamien sivujen. Jäätävien tekstiseinien ja lukemattomien vortixx-muotokuvien keskeltä Maken silmiin pisti kaaviokuva jonkinsorttisesta räjähteestä, jonka sisällä oli lisää räjähteitä, joiden sisällä oli räjähde, jonka sisällä oli…

Make päätti olla tutkimatta kirjaa sen enempää.

Nimi täsmäsi, sen täytyi siis olla oikea. Yhdellä siipien avustamalla loikalla Make nosti itsensä puolikellarista takaisin likelle nazorakin keinutuolia. Maken toimia yhä seuraileva nazorak näytti odottavalta. Puolirahi oli saanut etsimänsä.

Kaksikko tuijotti hetken toisiaan, Make selkä kohti mökin puuttuvaa seinää, miltei lähtövalmiina. Nazorakin katse oli yhä hyvin kysyvä. Make lähinnä takelteli sanojensa kanssa. Se, mitä moderaattori yritti kakistaa ulos, tuntui todella merkilliseltä. Hetken ajan moderaattori tunsi itsensä yhtä mykäksi, kuin hyönteismäinen toverinsa. Lopulta, vähän liiankin pitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, sai Make viimein kakistettua kuiskauksen… kiitos.

Nazorak nyökkäsi moderaattorin hiljaiselle kunnianosoitukselle. Ilme torakkamaisen temmeltäjän kasvoilla kääntyi kuitenkin nopeasti tyytyväisyydestä kyllästymiseen. Ruskeat jalat veivät takaisin kiikkutuolille ja rauhallisen keinunnan lomassa nazorak syventyi tuolin alta napattuun sarjakuvalehteen. Puolirahi tajusi, että nyt oli oikea aika poistua.

Make nuuhkaisi jälleen mökin entisen terassin suomaa, vähän sisätiloja vähemmän katkuista ilmaa. Moderaattorin tie olisi jo vienyt takaisin kohti syrjemmällä odottavaa toveriaan, jos jokin hopeisena kiiltävä hänen jaloissaan ei olisi kiinittänyt hänen huomiotaan. Make kumartui ja pyyhkäisi puunhaketta ympäristöstään erottuvan objektin ympäriltä. Se oli pieni kotelo, jonka niukin naukin läpinäkyvän luukun sisällä pilkisti kasetti. Sitä Make ei kuitenkaan pohtinut sen kummemmin, vaan moderaattorin huomio kiinnittyi kolmeen kirjaimeen, jotka oltiin kaiverrettu laitteen kylkeen.

Z.M.A.

Kirjaimet olivat Makelle tuttuja. Same oli maininnut niistä aiemminkin. Samat kirjaimet olivat esiintyneet myös Feterrojen yöllisen hyökkäyksen jälkeisissä kokouksissa. Moderaattori ei halunnut lähteä arvailemaan, miten laite itsessään toimi, mutta päätti kuitenkin napata sen mukaansa. Kutkutus Maken päässä sanoi, että se saattoi olla jotain tärkeää.

Sujautettuaan noin kämmenen kokoisen laitteen laukkuunsa, kirjan seuraksi, Make käänsi vielä viimeisen katseensa mökin sisälle, josta pystyi vielä erottamaan keinutuolin takaosan rauhallisen ja hitaan liikkeen. Siivet lehahtivat ja moderaattori suuntasi tiensä kohti tiheää puskaa ja pelottavan huolestunutta selakhia.

Puskajussi ei vastannut Maken ensimmäiseen kysymykseen. Kirjaa Samen silmien edessä heilutteleva puolirahi tuntui olevan selakhille kuin ilmaa.

”Mitä sinä katselet?” Make lausui nyt kovempaa, mutta Same ei tuntunut edes värähtävän. Synkeä selakhilaani oli jäätynyt tuijottamaan jännittyneenä kauemmas kuolleiden arojen taakse. Kirja kynsikkäässä kourassaan puolirahi käveli toverinsa tasalle, vilkaisi tätä ja seurasi sitten tämän pysähtyneen katseen kohdetta.

Tummien nummien tuolla puolen katseli mökin raunioiden suuntaan toinen.
Joku toinen, jonka pitkät raajat huojuivat hiljaa ja jonka pieni viitta valui olkapäitä pitkin.

”Meillä on ystävä”, Same sanoi hiljaa katsellen olentoa. Make avasi suunsa hiljaa sanoakseen jotain, mutta sanat hukkuivat kurkunpäähän. Kuinka pitkään heitä oli jo tarkkailtu?

Pitkä ja kylmä hiljaisuus katkesi, kun olento käänsi metallisen naamionsa heistä poispäin.

Se käveli pientareilla kunnes syttyi yhtäkkiä tuleen.
”Lähdetään täältä”, haimiehen sanat viilsivät ilmaa. Make ei sanonut vastaan.

Pimeämmässä huoneessa

Samen toimisto

Kapura.
Snowman.
Gekko.
Domek.

Sulavalinjainen selakhilaani siemaisi virvoittavaa kylmää vettä. Synkeät silmät ottivat katsekontaktia viiden ilmoitustaululta tuijottavan liikkumattoman naaman kanssa. Toisella kädellään moderaattori kastoi dikapin pyrstöstä peräisin olevan sulkakynän kärjen musteastiaan.

Jake.

Lievästi lintumaiset kasvot saivat rastin päälleen.
”Otetaanko se saman tien alas taululta?” renkaitaan rummuttava Bladis aprikoi. Samelta kesti omassa mietteliäisyydessään hetki tajuta, että skakdi oli kysynyt jotain.
”Hmh? Ei.”
Herra luutnantti hei”, Bladis ryki, ”ei se mitenkään voi olla syyllinen.”
”En sanonut niin.”
”Minäkin pääsisin paremmin niitä portaita ylös!” koodinimi Partaterä murahti. ”Jäpikän onnettomuus oli jo ennen yön kauhuja. Varmistin lekurilta.”
Bladis rullasi itsensä ilmoitustaululle ja jarrutti lähinnä törmäämällä siihen. Hän napautti sormellaan tohtori Kupen siistin asiallisella allekirjoituksella somistettuja luottamuksellisia potilastietoja.

”Syytön”, Same myönsi. ”Mutta voi liittyä asiaan silti jotenkin. Pidetään hänet tutkittavissa.”
”Niin kai”, Bladis murahti. ”Ja kameroissa.”
Ajatus ei ollut mukava kummankaan mielestä. Se oli kuitenkin käytännöllinen.
”Me voisimme, tiedätkö, pistää sen roikaleen tyrmään pidätyksen vastustamisesta”, Bladis nauroi leveän hammashymyn kera. ”Ihan kaiken varalta.”
”Bladis, ei taas…” Same huokaisi kyllästyneesti, ”… ei se käy. Meillä ei ole tarpeeksi sellejä.” Hyvä ja paha kyttä, kumpi sitten kumpi olikaan, nauroivat yhdessä kuivasti.
”Mitä mieltä olet Snowiesta?” Same vakavoitui.
”Sitä mieltä että ottaisin sen naaman alas seinältä.”
”Haluaisin jakaa luottamuksesi”, Same hieroi otsaansa, ”mutta hänen syyttömyydestään meillä on ehkä vähiten todisteita.”
”No joo. Kameroihin?”
”Kameroihin.”

Same selaili katseellaan taas uuden paperinivaskan läpi. Bladis otti käsillään ilmoitustaululta alas kaksi mustavalkoista valokuvaa. Toisesta häntä tuijotti virtaviivainen Kanohi Shan, ja toisesta hatun lierin alta juuri ja juuri näkyvä valon naamio.
”Mitä teemme ’puuttuvien renkaiden’ kanssa?” skakdi kysyi vatsaansa raapien.
”No”, Same aloitti vetäen syvään henkeä, ”Domekin veneeseen käskemäsi kaupunginvartija ei ole viestinyt lähtönsä jälkeen.”
Zakazilainen kiristeli hampaitaan. ”Aijai. Olisimme laittaneet minut sen mukaan. Jos valopoika olisi tehnyt yhdenkin väärän liikkeen, olisin laittanut sen ongenkoukkuun.”
”Varmasti. Mutta et tiennyt häntä ehdokkaaksi vielä silloin. Ja älä tee hätäisiä johtopäätöksiä. Ehkä myrskyt ovat haitanneet yhteyksiä.”
”Onko Domekilla jotain kavereita, joita voisin jututtaa?” skakdi rasautti rystysiään.
”Ei juuri”, Same vastasi. ”Hän ei ole koskaan tullut toimeen erityisen monen klaanilaisen kanssa. Mikä tietenkin tekee hänestä todennäköisemmän syyllisen. Mutta… on hänellä ainakin yksi hyvä ystävä.”
Bladiksessa virtasi voitonriemu. ”Loistavaa! Anna minulle yksi ilta sen kaverin kanssa niin…”
”Se on Gekko.”

Hiljaisuus.
”Oikeastiko.”
”Oikeasti. Ilmeisesti valon toat tulevat hyvin toimeen keskenään.”
Skakdi läimäisi naamaansa. Ja sitten toisen kerran. ”Skarrararr näiden kanssa! Pitääkö sitä kuulustella uudelleen?”
”En usko, että se enää tässä vaiheessa onnistuu. Olemme aika onnekkaita, jos ylipäätään enää löydämme Gekon… mutta mitä Kapuran tuttaviin tulee…”
Same kääntyi hitaasti kollegaansa kohti. ”Tehän hoiditte jo kuulustelut?”
Bladis nyökkäsi.
”Miten meni?”
Zakazilainen virnuili pitkään.
”… no…”

Pimeä huone, pari tuntia sitten

Roolipelihuoneen tunnelmallisen hiljaisuuden rikkoi paikallaolijoiden jatkuva keskustelu, mikä oli ihan ymmärrettävää. Olihan peli kutsuttu koolle, vaikka pelinjohtaja Kapura oli poissa. Poissaolevan toan työtehtävät oli ottanut eräs le-matoran, joka istui Kapuran paikalla yrittäen näyttää mahdollisimman tärkeältä ja selasi muistiinpanojaan.

”Hiljaisuus!” le-matoran käski. Muut hiljenivät, vaikkakin yhä miettien, miten Valaistusnaatti-salaliittoroolipelin jatkaminen ilman Kapuraa onnistuisi.

”Mitä teemme ilman pelinjohtajaa?” le-matoranin vieressä istuva ga-matoran tiedusteli.
”Olen juuri tulossa siihen”, le-matoran vastasi ja rykäisi äänekkäästi. Hän lähetti liikkeelle pinon hahmolomakkeita, joita roolipelaajat katsoivat ihmeissään.

”Tänään meillä on erikoisohjelmaa pelinjohtajan poissaolon vuoksi”, le-matoran ilmoitti. ”Olen auttanut Kapuraa tutkimustyössä, sillä hän haluaa ottaa Valaistusnaatin jälkeen erän merirosvoroolipeliä. Voimme pelata harjoituskierroksen.”

”Jätetään Valaistusnaatti kokonaan”, ga-matoran valitti. ”Minun hahmoni kuoli!”
”Saanko tehdä uuden hahmon?” eräs po-matoran kysyi.

”Keskitytään nyt tähän”, le-matoran rauhoitteli ja osoitti häirikköjä silmään taskulampulla. ”Lomakkeiden pitäisi olla aika yksiselitteisiä.”

”Saanko valot päälle? Täällä ei näe mitään”, ga-matoran valitti.

”Hyvä on”, le-matoran huokaisi ja katsoi merkitsevästi po-matorania, joka syöksyi katkaisijalle kompastuen pari kertaa pimeässä. ”Mutta minusta pimeys on tunnelmallisinta.”

”Helppo sanoa, kun sinun ei tarvitse täyttää lomaketta pimeässä”, po-matoran nurisi palatessaan.

”Anteeksi?” Mokel kysyi. ”Saisimmekohan vähän lisätietoja, jotta hahmomme sopivat ympäristöön?”

”Ympäristö on merirosvolaiva”, le-matoran sanoi. ”Huomattavasti sellainen merirosvolaiva, jonka fysiikat eivät toimi siten, että kaikki hahmot ovat nopanheiton päässä kuolemasta, kun tikku putoaa katosta silmään.”

”Minusta se oli hauska kuolema”, ga-matoran nurisi.
”Minä tein sitä hahmoa viikon!” po-matoran tuhahti. ”En edes päässyt paljastamaan taustatarinaa, jossa-”

”Hiljaa nyt ja keskittykää lomakkeisiinne!” le-matoran käski. Sitten hän huomasi pöydän toisella puolella istuvat kaavulliset hahmot. ”Meillä on ilmeisesti uusia pelaajia? Ketäs te kolme mahdatte olla?”

Matoranien näkökulmasta vasemmanpuoleinen, suunnilleen toan kokoinen kaavullinen hahmo avasi ääntään hiljaisesti; “Minä olen Caapo.” Juuri itsensä esitelleen hahmon vieressä istuva, hieman isokokoisempi ja jotenkin epämuodostunut örmelö oli hetken hiljaa.
“Ja minua voitte kutsua… Blakeksi.”

Pienen hetken kuulosti kuin jokin isokokoisemman kaavunkantajan vatsan kohdalla olisi päästänyt lähes olematonta kuiskaavaa ääntä, jonka jälkeen olento läpsäisi nopeasti vatsa-aluettaan.

“…ilmavaivoja”, olento selitti hieman ihmetteleväisille matoraneille matalalla, karhealla äänellään.
Viereinen kaapuhahmo tuntui tirskuvan hiljaa.

“… selvä”, le-matoran sanoi hiljaa. “No. Ööh. Täyttäkääpä nyt lomakkeenne.”

Kului viitisen minuuttia kaikkien täyttäessä hahmojensa tietoja (mystiset vieraat joutuivat lainaamaan kynät vierustovereiltaan). Le-matoran tarkasti tilanteen ja huomasi kaikkien siirtyneen jo hiljaiseen keskusteluun.

“Ilmeisesti kaikki ovat valmiita?” le-matoran tiedusteli. Vastaväitteitä ei kuulunut.

“Kierros läpi sitten. Lukekaa lomakkeenne, paitsi taustatarinakohta on tietenkin spoileri. Aloita!” Ga-matoran tunsi itseään tönittävän ja havahtui keskustelusta vierustoverinsa kanssa.

“Hahmoni nimi on Garangarak. Laji on tuntematon, mitoiltaan hieman matorania suurempi. Persoonallisuus: Vihainen ja ärsyttävä. Tavoite: Nousta laivan kapteeniksi…”

Hahmonesittelykierros kiersi ympäri pelipöytää. Loputkin lukivat hahmojensa tiedot. Pian päästiin kaapuihin pukeutuneitten muukalaisten osaan pöydästä.

“… silmien väri: oranssi”, heidän vieressään istuva matoran päätti oman lomakkeensa ääneenlukemisen.

Isohko kaapuhahmo tuntui vierastavan hetken matoranjoukkion “anna tulla vain, sinun vuorosi”- katseita, vilkaisten nopeasti huppunsa tummuuden alta pienempää kaaputoveriaan. Tämä nyökkäsi vakuuttavana. Iso kaapuhahmo kaivoi lomakkeen silmiensä eteen. Tämä yskäisi nyrkkiinsä pikkuisen ennen puhumista.

“Hahmoni nimi on… Testorakk. Laji on skakdi, yrmyleukainen ja kärsii vakavasta alipurennasta ja varvassyylästä.”
Ison kaapuolennon matala ääni kuulosti epävarmalta. Pienempi kaapuhahmo alkoi hihitellä hiljaa.
Kaapuolento jatkoi. “Persoonallisuus: Hiljainen ja syrjäytynyt Suuren nakkivitsauksen traumojen johdosta, suree menettämäänsä rakkautta, joka oli mitä kaunein ja hehkein Mahi-vuohi maan päällä…”

Pienemmän kaapuhahmon olkapäiden tärinän rytmittämä hihitys alkoi muuttua enemmän kuultavaksi tirskunnaksi.

Isompi kaapuhahmo jatkoi hyvin epävarmana; “…aina kun hän näkee Mata Nui- lehmien kirmaavan kukkaiskedolla, hän muistelee höyrystynein kyynelein menettämäänsä rakkautta. Tavoite: etsiä syyllinen jotta hän voisi kostaa rakkautensa puolesta ja nousta Persus Magman oikeutetuksi ylihallitsijaksi. Kyvyt: Lamauttava haiseva hengitys. Aseet: Suuri kainalohien voimalla toimiva sinko.

Lomaketta lukevan kaapuhahmon oli melkein tehnyt mieli rutistaa paperi palloksi ja työntää se alas viereisen hihittelevän kaapuhahmon kurkusta.

“…no, tuota, hyvä on”, le-matoran sanoi. “Sinun vuorosi, ole hyvä.”
Pienempi kaapuhahmo ei hihitykseltään aluksi meinannut huomata että tätä puhuteltiin. Hahmolta kesti hetki tajuta, että tätä puhuteltiin.
“Niin, öhöm, tuota, juu.” Hahmo kavoi oman lomakkeensa esiin.
“Hahmoni nimi on, öhöm, anteeksi, Drazhnger”, hahmo alkoi lukemaan. Koko teksti oli aiemman kaapuhahmon lomakkeen rinnalla erittäin hillittyä ja asiallista.

“…Kyvyt: Hyvä musiikkimaku. Aseet: Ei ole.” Pienempi kaapuhahmo lopetti lomakkeensa lukemisen.

Vuoro kiersi viimein pöydän päähän po-matoranin lomakkeen sisällön paljastumiseen.

”Araneska: persoonallisuus on väärinymmärretty ja hyväntahtoinen… ulkonäkö: sininen ja lievästi ylipainoinen…”

Po-matoranin lopetettua le-matoran kaivoi esiin toisen paperin ja silmäili pelaajia. ”Valot kiinni, joku”, hän käski. Ne sammuivat.

”Tapahtumapaikka on siis merirosvolaiva S.S. Avial. Olette miehistön jäseniä, jotka keskustelevat kannella. Kapteeni on hytissään potemassa aivoverenvuotoa, koska Kapura ei ole juuri nyt paikalla. Lopullisessa versiossa hän siis ohjaa kapteenia.”

Le-matoran otti esiin paperin, jossa hänellä oli lyhyitä muistiinpanoja pelaajien hahmoista. “Kuka tahansa saa aloittaa haluamallaan tavalla. Ai niin, laiva on matkalla vaikkapa Metru Nuille.”

S.S. Avial

Sekalainen miehistöjoukko istui kannella kädessään hammasharjat, joiden harjaksien lukumäärä ei huimannut kenenkään päätä. S.S. Avialin puupinta ei juurikaan muuttunut vähemmän likaiseksi piraattien hakatessa sitä harjoillaan.

Yhtäkkiä sininen matoran nousi seisomaan.

“Miehistön jäsenet!” Araneska kuulutti. “Ehdotan vallankumousta ja itseni siirtämistä kapteenin asemaan! Kuka vastustaa?”

“Ööh, minä”, Drazhnger sanoi.

“Vedän sinua turpiin!” Araneska ilmoitti ja kohotti uhkaavasti kirvestään.

Roolipelihuone

“Heitä 8d8”, le-matoran kehotti ja ojensi nopat po-matoranille. Ne asettuivat valitsemiinsa lukemiin le-matoranin kaivaessa esille paperia, jossa oli lisäohjeita.

“Muistaakseni hyökkäysalgoritmi oli aika monimutkainen”, le-matoran mutisi. “Osaako joku jakokulmaa?”

Matemaattisesti lahjakas yksilö ilmoittautui. Kaapuhahmot odottivat tylsistyneinä, kun laskutoimitusta suoritettiin. Viimein le-matoran rykäisi ja luki odottavalle yleisölle tuloksen.

“Kirves osuu, ööh, odottakaas, Drazh-, Drangh-, no, sitä hahmoa, käteen, ja osuman saanut kehonosa lentää pois kaaressa!”

“Tämä on typerää”, toisen kaavullisista hahmoista kuultiin mutisevan. Kyseinen kaapuhahmo läpsäisi vatsaansa uudemman kerran.

Le-matoran osoitti isompaa kaapuhahmoa. “Sinun vuorosi. Voit yrittää antaa lääkintäapua. Heitä tuota noppaa.”

Isokokoinen kaapuhahmo huomasi kuusikulmaisen punavalkoisen nopan pöydän keskellä. Kaavun hihan alta erottuva hopeinen käsi alkoi kurottaa pöydän yli samalla, kun hahmon vatsa-alue painautui hyvin, hyvin ahtaan näköisesti pöydän reunaa vasten. Pian kaapuhahmon vatsan kohdalta alkoi taas kuulua epämääräisiä ääniä.
“Vielä pikkuisen”, hahmo kuiski itselleen, tai vatsalleen tässä tapauksessa kurottaen noppaa viime senteillä.

“KHRÖÄÄÄ!!”
Ison kaapuhahmon vatsasta kuulunut yhtäkkinen kähähdys kuului koko huoneen läpi. Pian kaapuhahmo heittäytyi tahattomasti tuolita selälleen lattialle tämän vatsan melkein kuin tönäistyä itsensä poispäin pöydänreunasta.

Kaapuhahmon tömähdettyä lattialle ilman täytti hetkessä Kiroilua zakazilaiseen tapaan- oppikirjan materiaali. Pienempi kaapuhahmo ponnahti hätääntyneenä ylös tuolistaan heilauttaen epähuomiossa huppunsa päänsä päältä.
“Voi hitsi nyt pojat…” Paaco mutisi itsekseen.

“Melkein tukehduin!”, kurkkuaan pitelevä Make nousi kaavun alta taitellun pyörätuolin päältä. Vielä hetki sitten rahimiehen reppuselässä lekotellut Bladis sätki lattialla.
“Skarrarit tästä!” skakdi karjui.


“No hitsi”, Make voivotteli surkeaa noppatuuriaan. Hän kun oli juuri alkanut päästä tähän
peliskenaarioon käsiksi.
“Mitähän nyt sitten tehdään”, pienen pelipöydän ääressä kädet puuskassa seisoskeleva Bladis myhähti. Hän itse oli menettänyt uskonsa pienten numerollisten kalikoiden onnekkuuteen hänen hahmonsa jouduttua viettämään viimeiset seitsemän pelisessiota pyörätuolissa.

Yksi kolmesta huoneessa pöydän ääressä istuvasta matoranista mietiskeli vaihtoehtoja.
“Niinno, koska ette saaneet nopillanne yhtä suurta lukua, yhteisoperaationne paljastui. Mutta koska hahmonne ovat moderaattoreita, teillä on varmaankin kylliksi pelivaltaa yrittää korjata tilanne.
“Jospa vain hypättäisiin suoraan kuulusteluun”, Paaco ehdotti.

Le-matoran hieroi leukaansa hetken mietteliäänä. “Varmaan onnistuisi”, matoran sanoi ojentaen viherkultaiselle toalle yhden nopista. “Jos heität parillisen luvun, voitte tyhjentää pelihuoneen kaikista ylimääräisistä, jos heität parittoman, menetätte arvovaltanne ja teidät heitetään pihalle.”

“Siis täh”, Paaco äimisteli, “tämähän on ihan pelleilyä.” Toa vaivautui kuitenkin heittämään.

Neljä.

Roolipelihuone

Paaco poimi kasaan taitellun pyörätuolin lattialta muotoillen sen varovasti takaisin vankaksi rengasistuimeksi Maken auttaessa hopeisen skakdin liikkuvalle istuimelleen. Matoranit katsoivat farssia hämmentynein ilmein.

Bladis kokosi itsensä asetuttuaan taas mukavasti pyörätuoliinsa. “Tästä ei sitten puhuta…” skakdi huomautti kollegoitaan katseillaan huokaisten syvään.
“Noniin, ketkä täällä ovat johdossa?”

Pöydän vastapäässä istuva le-matoran nosti kätensä.
“Selvä, sinä jäät siihen”, Bladis torasi kääntäen peukkunsa oven suuntaan, “kaikki muut, ulos.”

Anteeksi tästä… Make viesti ilmeellään matoraneille joiden salainen pelisessio oli mennyt pahemman kerran mönkään.


“No sepäs kävi helposti”, Make totesi.
“Entäs seuraavaksi?” Bladis tiedusteli. Oli näemmä taas hänen vuoronsa.

Roolipelihuone

Hieman jännittynyt le-matoran istuskeli pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Lähes kaikki valot huoneesta oli sammutettu. Ainoa valonlähde oli matoranin pään yläpuolella. Paacolla oli draamantajua.
Moderaattori Bladis rullasi hitaasti matoranin viereen. “Meillä olisi vähän kysyttävää.”

Le-matoran nyökkäsi varovaisesti.

“Tunnet ilmeisesti Kapuran roolipelaamisen kautta.”

Matoran nyökkäsi uudelleen.

“Selvä”, Bladis sanoi mielissään. “Oletko koskaan huomannut hänessä jotain epäilyttävää? Nähnyt tai kuullut hänestä mitään?”

Matoran istui ja vaikutti mietiskelevältä. “Yksi asia tulee mieleeni.”

“No?”

“Jouduin kerran hakemaan roolipelivarusteita hänen pajastaan. Siellä oli hirveästi kaikenlaista sälää, josta voisi löytää jotain kiinnostavaa. Muistiinpanoja. Ja, niin, pieni liitutaulu, jossa vaikutti olevan jotain teitä ehkä kiinnostavaa, mutten ehtinyt lukemaan sen sisältöä…”

Bladis katsoi matorania. “Mitään muuta?”

“Ei.”


“…no sepä oli vähän tympeää”, Bladis tokaisi. Hän ei ollut tälläkään pelikerralla saanut mahdollisuutta ampua ketään turpaan.
“Mitäs seuraavaksi”, Make kysyi.
Le-matoranin vasemmalla istuva ga-matoran kaivoi vihkosen esiin etsien oikeaa kohtaa.
“Hmm, koska vihjeitä oli saatavilla rajoitetusti, hahmonne poistuvat huoneesta.”

Skakdi, puolirahi ja toa olivat hieman pettyneitä.
“No, ei kai tässä muuta sitten”, Make huokaisi nousten pöydän äärestä. Paaco seurasi pian perässä. “Kokeillaan uusiksi taas sitten joskus”, puolirahi sanoi.
“Mennäänkö seuraavaksi pelaamaan pöytäkiekkoa?” Paaco ehdotti kolmikon poistuessa huoneen ovesta.
“Sopii. Paras kolmesta”, Make vastasi innoissaan.

Kolme matorania jäi istuskelemaan roolipelipöydän ääreen kunnes muutama hahmo astui taas sisään.
“Terve”, punahaarniskainen Joiku totesi astuessaan huoneeseen Umbra ja Matoro perässään.

“No mutta hei vaan taas”, le-matoran toivotti iloisena, “Eiköhän aloiteta.”
Tästä tulisi pitkä sessio.

Roolipelihuone

“Selvä, kiitos vinkistä” Bladis sanoi kääntyen kannoillaan pyörätuolillaan. “Mentiin.”
Bladis rullasi kohti ovea heittäen ohimennen Paacoa otsaan palloksi rutistetulla roolipelihahmolomakkeella.

Samen toimisto, nykypäivä

”Vai… niin.” Same vastasi silmät puoliummessa. Hän vannoi että hoitaisi kaikki kuulustelut tästä lähtien itse.
”En ole kyllä aivan varma, menikö se täysin noin”, Bladis lisäsi aidosti hämmentyneen näköisenä. ”Siinä saattoi olla pari… tasoa enemmän kuin oikeasti. Mutta Kapuran paja kuulostaa paikalta jossa pitäisi ehkä käydä vähän myllästämässä.”
Same nyökkäsi. ”Hankin tarvittavat luvat Visokilta. Se, mitä siellä on, saattaa olla vilkaisun arvoista.”
Selakhiaani kirjoitti itselleen muistilapun ja kiinnitti sen ilmoitustaululle Kapuran naamion kuvan vierelle. Hän tuijotti naamiota mietteliäänä. Hyvin hän ei toaa tuntenut, mutta tiesi että tämä oli älykäs. Ja nyt hän tiesi, että tämäkin oli rakentanut pajassaan jonkinlaista kaavaa siitä, mitä Klaanille oli tapahtumassa. Teorioita.
Selvittikö Kapurakin heidän vastustajiensa kutomaa hämähäkinseittiä… vai oliko hän mukana sen kutomisessa?

”Se saattaa todellakin olla vilkaisun arvoista.”

Tutkimus ei juuri jatkunut siitä. Selakhialainen laskeutui elegantisti nojatuolille ja antoi ohimonsa levätä nyrkkiänsä vasten.
”Missä Make muuten on?” Same kysyi nopeasti.
”Hmh? Ai joo. Lähetin pojan hajaannuttamaan mellakan Tuyetintorilla.”
”Mitä tapahtui?”
”Tjaa-a. Se mieletön räiske ulkomuurilla sai vauhkoimmat tarttumaan taas soihtuihin ja talikoihin. Ja sitten ilmenikin että se ei ollut torakoiden hyökkäys, vaan taas penteleen uro…geje…jekeke…geje…gegejekerkele… skarrararr… NO NIITÄ.”
”… tiedän kyllä kenestä puhut. Oletko varma, että Make pärjää mellakan kanssa?”
Bladis kohautti olkiaan. ”Ei mitään hajua. Antaisit sille vähän luottamusta.”
”Ja eikö sen pitänyt olla sinun työsi?”
”Minä olen sairaslomalla!” skakdi murahti taputtaen murtuneita polviaan ennen kuin havaitsi sen huonoksi ideaksi. Hän kivahti tuskasta.
Selakhian miehen jo entisestään melko kurttuisa otsa kurttuuntui yhä kurttuisemmin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti jatkaa väittelyä, jokin pirisi.

Puhelin soi metallisesti kilisten. Valotaululla välkkyi punainen piste siinä kohdassa, johon oli kirjoitettu enemmän kuin vähän Bladiksen käsialaa muistuttavalla käsialalla ”ARKISTOMYYRÄT”.
Suukappale ja kuulolaite nousivat paikoiltaan Samen vastatessa.
”Ylläpito?”
”Sano niille, että minä kyllä palautan ne asekuvastot”, Bladis murisi. ”Mutta ne ovat petturikuvioon liittyvää todistusaineistoa.”
”Mitä?” Same kysyi, mutta ei Bladikselta. Bladis ei juuri välittänyt siitä, että kuuli keskustelusta vain puolet.
”Ja ööh. Niin ovat ne moottoripyöräopuksetkin!”
”Mutta sanoitte että kaikki siihen liittyvä on poissa!”
”Mitä sinä minua teitittelet?” skakdi nauroi. ”Ja eikä ole! Kyllä jalkavammainenkin voi moottoripyörällä ajaa! Kehtaatpa vielä!”
”Vai… niin. Tulemme heti paikalla.”
”… pahoittele niistä tyttökalentereistakin. Ei sillä että ne saisivat niitä ikinä takaisin.”

Same ei sanonut luuriin enää enempää, vaan laski sen.
”Okei, Työpeikon Unelma XVI:n ne voivat vaikka pitää”, Bladis sanoi ilmeessään puistatusta. ”Ai, mitä, tuliko keissi?”
”Todellakin. Nouda Make.”

Arkistot

”Arkistomyyrät” ei ollut ollut tällä kertaa liioittelua. Oli aika mennä kirjaimellisesti maan alle.

Jykevä tammiovi kolahti tiiviisti kiinni karmeihinsa kuin magneetin vetämänä. Bioarkistojen kellarikerroksessa sijaitseva antiikkinen varasto tuoksui vanhalta paperilta. Aikojen varrella himmenneiden valokivien välke oli melko heikkoa, mutta miellyttävää silmille. Vaehran ja Gahlok Va arvostivat vanhoja asioita, ja se näkyi siinä miten hyvin tämäkin antiikkinen varasto oli pidetty kunnossa.
Kattoon asti kurottuvien monoliittisten kirjahyllyjen tasoilla oli ehkä kulahtaneita ja kellastuneitakin opuksia, mutta tila ei ollut pölyinen eikä tunkkainen. Siinä oli miellyttävä vanhan rakennuksen haju. Jollain tavalla viehättävän nostalginen, vaikka siellä ei olisi koskaan aikaa viettänytkään.

Hyllyjen välille jäänyt ahdas käytävä oli juuri ja juuri sen kokoinen, että Bladis pyörätuoleineen mahtui rullailemaan läpi. Aina kun Make tai Same oli tarttumassa tuolin kahvoista auttaakseen hopeista skakdia eteenpäin ahtaassa kohdassa, irvihammas vain ärähti.
”Minä mikään vaari ole!” skakdi murisi.
”Ei ole häpeä pyytää apua”, Same vastasi kylmän viileästi.
”… minä pyydän apua sitten silloin kun kädetkin ovat poikki!”
”Tuolla mallilla siis aika pian.”

Hopea irvihammas paini peräänantamattomasti ovenkynnyksen kanssa. Punaoranssi puolirahi tuuppasi kollegansa pyörällistä liikkumisvempelettä mahdollisimman huomaamattomasti sivureidellään. Skakdi pompahti hieman huomaten hetkessä voitonriemuisena rullailleensa ovenpielustan toiselle puolelle.
“Sanoinhan”, hopea moderaattori hymähti jatkaen matkaa.

Make ei voinut olla hymähtämättä. Vaikka hän tiesikin, että moderaattorina hänen täytyisi olla asiallinen ja tajuta, milloin tilanne vaati vakavaa suhtautumista.
Voi kun joku olisi joskus kertonut saman Paacollekin…

Ahdas väli aukesi isommaksi tilaksi, jossa punahopeinen Toa odotti. Käyttöä nähneen antiikkipöydän päällä oli paperinippu ja sulkakynä kupissaan.
Vaehran singahti pöydän takaa kättelemään moderaattoreita jämerän tehokkaasti.
”Pitkästä aikaa, hyvät herrat”, Vaehran sanoi Samelle, Bladikselle ja Makelle. ”Hyvä että pääsitte noin nopeasti.”

“Liittyykö se pieni ötökkä-äijä mahdollisesti mukaan?” Bladis ihmetteli. Vaehran tuntui sekunnin ajan miettivän mitä mode mahtoi tarkoittaa.
“Aa, kyllä”, tulen toa hoksasi, “hän on tuolla-” arkistonhoitaja osoitti avoimemmalle käytävälle kokien siinä samassa pienoisen ajatuskatkoksen. Kyseinen käytävä oli nimittäin suht. korkeiden kirjapinojen peitossa.
“…jossain.” Vaehran lopetti lauseensa. Oikeastaan hänellä ei enää ollut hajuakaan missä hänen ystävänsä oli. Ehkä hukkunut kirjamereen.
“Pieni hetki, pyydän”, Vaehran astui hieman sivummalle. Vaikka yleisiin hyviin tapoihin saattoikin kuulua kirjastotiloissa hiljaa oleminen, tulen toan vienoinen huuto saattoi kuulua melkein koko rakennuksen poikki.
“No joo joo, ei tarvitse huutaa”, pieni puolihyönteinen taaperteli esiin kirjanivaskan takaa parin metrin päästä. “Hyvää päivää”, GV kiiruhti kättelemään moderaattoreita ripeästi.

“Osasinkin odottaa sinua, Make”, lyhyempi arkistomyyristä totesi rahimiehen kohdalla, “olen etsinyt jotain mikä sinua saattaisi kiinnostaa. Siinä on sopivan iso fonttikoko ja paljon kivoja kuvia.” Gahlok Va oli aina yrittänyt saada rahimoderaattoria lukemaan kirjoja, mutta vaikka Makea itseään asia ei juuri koskaan ollut kiinnostanut, kieltäytyminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan.

”Palatkaa tuohon vaikka myöhemmin” Bladis hymähti suoraan asiaan hypäten, “Missä palaa?”
Vaehran naurahti kevyen asiallisesti. ”Onneksi ei missään. Tämän rakennuksen palokuorma olisi aika valtava.”
”Joku voisi sanoa että tulen Toa on vähän epälooginen valinta johtamaan tätä show’ta”, GV virnisti. ”Minä en.”

Vaehran tarjosi moderaattoreille tuoleja, ja Same ja Make istuutuivat. ”Toin omani”, Bladis virnisti.
”Mitäs kirjavarkaamme jahtiin on kuulunut?” pieni hyönteismies kysyi omalta jakkaraltaan. ”Onko teillä ollut onnea?”
”Ainakin meillä on tällä hetkellä vähemmän ehdokkaita”, Same sanoi mietteliäänä. ”Ottakaa Jake pois omalta listaltanne. Hän on syytön.”
GV kaiveli hetken paperipinoa ennen kuin löysi oman kopionsa petturiehdokkaiden listasta ja teki siihen sulkakynällä korjauksen. ”Hyvä niin. Hänen lainaushistoriansa oli aika kryptinen, eikä siitä olisi saanut valtavasti irti.”
”Niinpä”, Vaehran vastasi. ”En edes tiennyt, että meillä on niin paljon mursunhoito-oppaita…”
Same ei näyttänyt siltä että olisi halunnut edes tietää. ”Niin. Mutta voisimmeko mennä jo asiaan?”

Tulen toa nyökkäsi. ”Herrasmiehet… kun olimme aiemmin varmoja, että kaikki Nimdan siruihin liittyvä tutkimus- ja lähdemateriaali olisi ollut varastettu, olimme hieman väärässä. Löytämieni lähdetietojen perusteella peli ei ole aivan niin menetetty.”
Sininen taaperon kokoinen insektoidi nyökkäsi. ”Adorium Selecius ja valheen verho -opusta lainataan eräässä kirjassa. Kirjan kirjoittaja oli nimeltään…” hän tiiraili muistilappua, ”… dosentti Aote, ja se on xialaista yrityshistoriaa. Jumalan Nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Se opus on meillä… tai no, ei oikeastaan… lähelläkään…”
”Mutta tiedämme ainakin, kenellä”, Vaehran sanoi.

Same kumartui hieman eteenpäin. “No missä se sitten on?”
Vaehran työnsi pergamentin moderaattorien puolelle pöytää. ”Se on lainassa klaanilaisella, jonka käsittääkseni tunnette hyvin. Mutta hänestä ei ole mitä ilmeisimmin kuultu mitään melkein kuukauteen…”
”Ja voi Suuri Henki, mitkä myöhästymismaksut sillä onkaan”, Gahlok Va tokaisi. ”Jos menisimme tässä protokollan mukaan niin tyyppi olisi aika vararikossa.”
“Asiaan” Bladis törähti. Lähimpänä pergamenttia oleva Make nosti sen ja näytti sitä skakdille ja selakhialaiselle.

”GV on kyllä oikeassa”, Vaehran hymähti hiljaa. ”Sillä määrällä rattaita mikä myöhästymismaksuun menisi, saisi ostettua vaikka…”
Bladiksen silmät pullistuivat hänen nähdessään nimen. Ja rahasumman.
”… uuden plasmatelevision.”

“Mataliste!” Bladis hihkaisi. Kaksi muuta moderaattoria venyivät katsomaan lievästi tummuneelta kellahtavalta paperilta paistavaa nimeä.

Killjoy

Arkistomaakarit antoivat moderaattorien sulatella havaintoa hetken.
“No, mitä sanotte”, Vaehran kysyi uteliaana.
Same ei tapansa mukaan juuri vastaillut. Selakhialainen vaikutti puntaroivan oppimaansa jokseenkin nyrpeänä. Ei ollut salaisuus, että hän ei ollut saanut Killjoysta kovin ihanteellista ensivaikutelmaa. Mutta kukapa olisi. Punainen rautajätti jonka kasvot eivät ilmehtineet ei ollut helpoin ystävä hankittavaksi.
Make pohdiskeli itsekseen vaitonaisesti. Hän itse ei ollut tutustunut haarniskahemmoon sen enempää kuin moikannut tätä toverillisesti Klaanin käytävillä, mutta punainen rautajätti ei ollut koskaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Puolirahi hämmästeli hetken mahdollisuutta omistaa oma televisio, joka ampuisi plasmaa…
”Jos kirja on jossain”, Same sanoi, ”niin hänen mökillään. Kaya-Wahissa… torakoiden rintaman takana.”
”Eivät ne kyllä siellä partioi”, Bladis murahti. ”Kuka partioisi. Kuka siellä haluaisi asua. Kylmää ja ikävää!”
Same ei kommentoinut Kaya-Wahin kylmyydestä ja ikävyydestä. Siitä oli vaikea olla eri mieltä. ”Silti joku torakoiden erikoissotilas hyökkäsi sinne. Suoraan hänen mökilleen.”

“Ja se mökki räjähti”, Bladis totesi.

Hetkeksi aikaa koitti täysi hiljaisuus. Ei sinänsä kirjastomainen hiljaisuus, vaan täysi yhtäkkisen tajunnanvyöryn aiheuttama hiljaisuus. Jos Paaco olisi ollut mukana, tämä olisi varmaan rikkonut hiljaisuuden toteamalla jotain tyyliin “Voi perse.”

“…se räjähti?” Same kysyi vaimeana muistaen aiemman tapauksen jolloin herra iloherra oli toimitettu pahoin haavoittuneena sairasosastolle. Hän ei ollut koskaan kuullut tarkempia yksityiskohtia, mutta ennen tätä selakhiaani ei ollut tajunnut kiinnittää asioita tapahtuman yksityiskohtiin.
Gahlok Va puri hyönteismäistä hammasta ja puristi pikku kouransa nyrkkeihin. Vaehran värähti. ”… voi ei. Sepä melkoinen takaisku”, hän sai vaivalloisesti ulos.
”Jos kirjassa on taittunut sivukin, niin lasku lähtee kyllä suoraan Kenraali 001:lle”, GV jupisi.
”Mutta ei vaivuta epätoivoon ihan vielä”, tulen Toa yritti vakuutella. ”Kuinka perusteellisia rakennuksen vauriot olivat?”

“Emme tiedä tarkkaan”, Same murisi kädet puuskassa, “mutta jos kirja tosiaan on mennyttä sen pienhökkelin kanssa, olemme jälleen umpikujassa.” Selakhiaanin ilme oli nähtävästi hapan tämän kirotessa hiljaa. Muut moderaattorit eivät viitsineet sanoa juuri mitään nähdessään kalpeiden kasvojen ilmeen. Tässä oli ollut käytännössä viimeinen oljenkorsi. Klaanilla ei ollut liikaa todellisia johtolankoja Nimdan historian alkulähteille, jos ollenkaan. Kepen tutkimukset saaren matoran-historiasta eivät olleet Samen mielestä erityisen vakuuttavia, eikä athistien salakuuntelu ollut ilmiselvästi auttanut. Ja ei selakhiaani ollut edes ollenkaan varma, että soturimunkit suostuisivat auttamaan – tai edes tietäisivät kaikkea.
He katsoisivat asiaa uskovaisen silmin. Ja Samelle oli vaikea arvostaa sellaista näkökulmaa. Kaikki jumalat olivat hänelle yhtä kuolleita.

Valkoiselle moderaattorille Nimda oli vain vaarallisin mahdollinen ase, jonka Allianssi voisi heitä päin suunnata.

Ja aseita kuuluisi tutkia aseina, ei pyhäinjäännöksinä.
Tämä oljenkorsi ei ollut kovin vahva. Mutta se oli joka tapauksessa otettava.

”Make”, Same tokaisi yhtäkkiä. ”Miten hyvin olet toipunut?”
Arpivatsainen puolirahi hätkähti kysymystä. Mutta nähdessään esimiehensä hetkellisen jäykkyyden hän päätti olla epäröimättä.
“Tarpeeksi hyvin”, Make kokosi itsevarmuutensa.
“Hyvä”, Same nousi jakkaraltaan. “Valmistaudu. Lähdemme Kaya-Wahiin.”

“Nytkö?” Make kysyi.
“Emme heti nyt, mutta meillä ei ole aikaa hukattavaksikaan. Jos on olemassa mahdollisuus että se kirja on yhä Killjoyn mökillä mahdollisimman koskemattomana, meidän on otettava se.”
Bladis köhäisi. ”Tulisin kyllä mielelläni mukaan. Mutta…” Make havaitsi, että häntä läimäistiin veljellisesti (todella kovaa) selkään, ”… ehkä minä jätän tämän reissun sinulle, liskopoju!”
“Mikäs siinä… liskomies”, omalta jakkaraltaan läimäisyn jäljiltä nouseva rahimies totesi itselleen. Same astui hyvin lähelle häntä ja puhui hieman hiljempaa.
”Reitti ei ole turvallinen. Tunnen sen paremmin kuin kukaan Toa, jonka sinne voisimme lähettää… ja saatamme tarvita vainuasi.”
Make nyökkäsi.

“Kiitos ajastanne”, Same lausui virallisenomaisesti arkistomaakarien suuntaan moderaattorien tehdessä lähtöä, “mikäli kirja hyvin toivottavasti löytyy, toimitamme sen takaisin.”
“Ai niin”, Bladis olisi kääntynyt kannoillaan mikäli se olisi hieman ahtaammassa kirjastokäytävässä ollut niin helppoa pyörätuolin kanssa, “älkää huolehtiko niistä lainamaksuista. Jos kohtaatte sen Riemupojun ennen meitä, sanokaa sille että se sen tosi vinkeä aseteknologia kelpaa hyvin maksuksi!”

“Älkää…” Make kuiski peräänsä. Vaehran sekä Gahlok Va vilkuttivat hyvästiksi valmiina palaamaan töidensä pariin.

Bladis piti edelleen ovenkynnyksiä Irnakkin epäpyhinä äpärälapsina. Ja hän ilmeisesti halusi varmistaa että jokainen sen hetkinen kirjastossa oleva tiesi sen.

Kyttäjuttu

1

Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.

Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan.
Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.

Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.

Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.

Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
”Tahdotko donitsin?”
”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.

Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”

Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.

Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…

Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.

”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
Moderaattorin katse oli kylmä.
”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.

”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”

”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”

Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.

”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”

Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”

Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”

Kuulusteluhuoneeseen laskeutui hetkellinen hiljaisuus.

”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”

Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.

Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.

”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
Lumiukko kohotti kulmiaan.
”Listan?”
”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
”En minä mistään listasta…”
Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”

Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?

Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
”Luottaa? No, siis-”
”Ei mikään.”

Snowie nielaisi kuuluvasti.

”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”

Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…

Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”

2

Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.

Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita.
Ai niin…

Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.

Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.

Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?

Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.

“Tuotanoin, hei vaan.”
Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.

“Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”

Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
“Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
“Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
Jake ei reagoinut.
“Paacon idea…”

Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.

Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan.
Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.

Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
“Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”

Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.

Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.

Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
“Muistat varmaan Yö Kauhun.”

Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.

“Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”

Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
“…missä sinä olit sinä iltana?”
”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.

Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa.
Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…

Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
“Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
“Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”

Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.

Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
“Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
“Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…

“Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”

“EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
“En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”

Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.

“Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.

Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia.
Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…

Entä jos…?

Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?

Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.

Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.

Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi?
Miksi ei valehtelisi?
Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake.
…mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”

Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.

Entä jos…?

Entä jos Jake tiesi sen?
Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.

Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…

Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.

“Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.

Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.

“Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”

Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.

“MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
“Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
“Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”

Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
“…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…

“KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…

Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…

Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.

Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle.
Paaco…
Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.

“Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
“Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
“No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.

Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…

Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
“Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.

Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
“Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.

Kynttilä oli sammunut.

3

Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.

Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.

”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
”P-päivää.”
”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää.
”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”

Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
”Olin”, Gekko kuiskasi.
”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen.
”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.

Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.

”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas.
”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.

Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”

Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja.
”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen.
”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”

Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
Hän ei jatkanut.

Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä!
”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…”
”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.

Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”

Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella.
”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
Hän oli maininnut Abzumon nimen.

Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.

Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.

”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!
Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.

Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.

Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä.
Hi.

Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia.
Hi. Hi.

Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.

Joku muu oli jo Gekon mielessä.
Joku Visokille tuttu.

hi hi hi hi hi hi

Ja se halusi hänen mieleensä.

Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.

Gekossa oli loinen.

Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.

Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi.
”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.

”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”

”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”.
”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?”
“Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.”
”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.

Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena.
”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…”
”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”

Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.

”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.

Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.


”Kaikki valmista?” Same kysyi.
”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.

Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.

”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.

Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
Syvä hiljaisuus.
Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
“Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.

”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.”
Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti.
”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.

”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
”… öööh, neiti admin.”
Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?

“Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota…
”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.

Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa.
”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.

Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.

Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta.
…mistä tiedät? visorak kysyi.
“Noh…” toa aloitti.

Puoli tuntia sitten

Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
“Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
“…ai, miksi?” Make kysähti.
“Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
“No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”

Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
“Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
Rahimiehen ilme oli epävarma.
“Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
“…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
“Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.


Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
“Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
“Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.

Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein…
… portaat ylös…
… portaat ylös…
… portaat ylös…

”…”

Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.

Puoli tuntia myöhemmin

Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
”… niinkö”, Same tuhahti.
Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.

Vilkkuvalokooditsydeemi

Lehu-metsä, saaren eteläosat

Sekamaastoisen metsikön lukuisten puidet vielä lukuisimpien oksien varsilla oleilevat lehdet heiluivat vienosti hellän yötuulen syleilyssä. Osa lehdistä oli jo muuttunut kirkkaan keltaisiksi, osa syvän punaisiksi, osa oli yhä raikkaan vihertäviä, muu osa taas jossain siinä välissä.

Öisen metsän ilma oli kostean raikas vienojen syyssateiden jäljiltä. Rapiasti arvioituna ehkä puolet koko näkökentän puukasvuston lehdistä oli jo tippunut puiden katveessa lepäämään maahan. Yhä useampi puiden lehti seurasi toista liikkuvan ilman halki maahan. Ennen pitkää kaikki seudun puut olisivat olleet kuin kynityt kynät.

Talvi oli tulossa. Tiedä sitten oliko sillä jonkinlaista symbolista arvoa mihinkään…

Luonto lepäsi yön hiljaisuudessa. Niin pienet kuin isommatkin metsän rahit uinuivat kotikoloissaan. Muutamat yön viekkaat saalistajat odottelivat kärsivällisesti pienten oksien suojissa mahdollisten arvaamattomien saaliseläinten yöjuoksentelun varalta. Osa luonnon mahtavista metsästäjistä taas tunkeutui töykeästi avuttomien saaliinsa kotikoloihin teurastaen nämä niille sijoilleen.

Hiljaisuus rikkoutui. Rahinaa. Märän ruohikon ja sammalpeitteen litinää ja lätinää. Litsis. Lätsis. Lötsis. Ääni tuli pikku hiljaa lähemmäs.

Panssaroidut jalkaterät astelivat vuorotellen maata pitkin. Niiden tumma väritys sonnustautui yöhön miltei täydellisesti. Kahden jalkaparin ja lievästi märän maan kontaktin synnyttämää konserttia säestivät kahdeksan taaempana kulkevaa jalkaparia. Pieni kivirapu oli hetkeksi erkaantunut omille teilleen metsästämään. Eksymisvaara vaikutti olevan vahvasti läsnä, mutta Amazua tiesi paremmin. Oli hän missä tahansa, pieni rahi tuntui aina löytävän tien hänen luokseen.

Tumma palkkasoturi liikkui vetrein mutta varovaisin askelin pieni piraattipoppoo kantamuksineen kannoillaan.
Amazua kantoi kädessään valokiveä sisällään kantavaa kahvallista lyhtyä. Lyhdyn sivut ja takaosa oli suljettu jotta kiven kaikki mahdollinen hehku suuntautuisi suoraan eteen.

Huivipäinen Lyan oli harmissaan. Kosteiden puiden rungot ja oksat olivat ikävän liukkaita, minkä takia svengailu sai jäädä toiseen kertaan. Kapteeni kun oli kieltänyt kaiken pelleilyn mikä olisi voinut herättää liikaa huomiota. He kun olivat matkalla supersalaiseen paikkaan. Lehtimetsässä liihottamisesta puuttui muutenkin sama fiilis kuin viidakkopuiden liaanien varsilla virkistävän tuulen puhaltaessa hellästi koko vartalonseutua.

Kiiltävän hopeinen Pakarinaama Kiro erottui ehkä liiankin paljon edukseen. Hänen matoraneille epätavallisen kova ulkokuorensa oli ennen lähtöä putsattu perusteellisesti lähinnä käsihiomakonetta ja putsausvahaa käyttäen. Sääli sinänsä, että Fe-matoranin rutiineihin ei kuulunut peseytyminen. Hän kun askarrellessaan sotkeutui kuitenkin koko ajan lisää, joten mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.

Onu-matoran Gatta toikkaroi joukon keskellä epämääräisesti. Hän kirosi mielessään sitä kuinka he olivat lähteneet matkaan keskellä yötä, eikä hän ollut kokenut saaneensa nukuttua kunnolla. Ainoastaan metsän kosteahko ilma ja hänen kimpussaan häärivät öttiäiset pitivät hänet tolkuissaan. Hän vihasi pieniä härnääjähyönteisiä. Kyllä niillä kaikilla varmaan omat monimutkaiset lajinimensä oli, mutta hän itse kutsui niitä härnääjähyönteisiksi. Koska se kuulosti metkalta. Pienet joukossa pörräävät hyttyset olivat ikävä kyllä liian pieniä ammuttavaksi.

Po-matoran Paku marssi näennäisen jämerästi eteenpäin. Häntä ei väsyttänyt pätkääkään. Hän oli aina valmiina mihin tahansa tehtävään. Olihan ‘valmistautunut’ sentään hänen neljäs nimensä, ‘äijämäisyyden’ edellä ja ‘kauhean kovan jätkän’ jälkeen.

Jalkapuoli Tokka tuntui olevan ainoa joka oli aidosti hilpein mielin öisestä reippailusta. Olihan hän sentään innokas tutkimusmatkailija (tai ‘hutkimusmatkailija’ kuten Gatta asian ilmaisi). Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi päässyt todistamaan syksyn kauneutta. Merillä ja pääasiassa viidakkometsissä tai erämaassa tepastellessa tällaiset luonnon kauniin kierron ihmeet jäivät turhan usein väliin. Toisinaan hän oli miettinyt että asettuisi jonnekin aloilleen, mutta hänen vankkumaton uteliaisuutensa maailman ihmeisiin sai hänet aina seuraamaan muita pikkupiraatteja ties minne…


Skakdien leiri oli pystytetty hyvin harkittuun ja piilossa pysyvään paikkaan. Näin syrjällä metsässä oli erittäin hankala liikkua kunnollisesti, saati sitten yrittää löytää mitään.

Pensaiden siimeksessä kiikaroiva skakdisotilas huomasi lyhdyn valon. Likaisenvihreä skakdi poimi kiväärinsä tähdäten sen varovaisesti valoa kohti. Hänelle oli kerrottu että kenraali Gaggulabion värväämän mysteerimiehen oli tarkoitus ilmestyä tähän paikkaan, ei kannattanut ottaa mitään riskejä siitä etteikö vastassa olisi ollut myös nuuskimaan tullut vihollinen tai sitten eksynyt hölkkääjä. Mutta skakdi ei myöskään halunnut saada huutoja siitä että olisi yrittänyt hyökätä Labion toisen kakkosmiehen kimppuun. Hän päätti odottaa.

Amazua pysähtyi. Matoranien jono purkaantui näiden alkaessa tiirailla ympärilleen miettien oliko tämä mahdollisesti se paikka. Amazua alkoi välkyttää lyhdyn valoa. Välillä pitkästi, välillä lyhyesti.
Pusikossa lymyävä skakdisotilas tunnisti välkkeen skakdien merkkikoodiksi.

Vartija näytti tunnistavan Amazuan joukon ja nosti kiväärinsä. “Sinä olet se Labion palkkasoturi?” skakdi hihkaisi noustessaan pensaikosta.

“Kyllä”, Amazua vastasi jämerästi. Osa matoraneista oli säpsähtänyt näkyvämmin kuin kehtasi myöntää. “Pyytäisin että opastaisit meidät leiriinne.”

“Menkää vaan suoraan tästä tuohon suuntaan”, skakdi huitoi kiväärillä taakseen tiheän kasvillisuuden suuntaan. “Ja mielellään suoraan. Muista suunnista leiriä ympäröi irnakkinhampaat ja syyhykaasumiinat. Ilmoitan että olette tulossa.” Yövartija katosi sivummalle näpertelemään jollakin piippailevalla laitteella.

Amazua nyökkäsi, vaikka vartija sitä tuskin huomasi. Palkkasoturi alkoi liikkua skakdin viittomaan suuntaan matoranit kintereillään.
“Mikä hemmetti on ‘irnakk’?” Gatta äimisteli hiljaa.
“Kuulostaa joltain politiikolta…” Paku teorioi.

Kolme skakdia istui leirinuotion ääressä nauttien tinakupeistaan jotain alkoholijuoman ja soijamaidon tapaista. Yksi skakdeista piti kädessään nyrkin kokoista kiveä. Hän paukutti sen otsaansa vasten. Kivi mureni pieniin palasiin. Skakdi sai osakseen taputuksia, vaikka taisi juuri menettää muutaman prosentin aivokapasiteetistaan. Pari skakdia torkkui maahan sonnustelluissa makuupusseissa, tukevimmille oksille ripustetuissa riippumadoissa tai teltoissa.

Hereillä olevien skakdien huomio kiinnittyi leirin reunapuskien rahinaan. Amazua astui esiin sankkojen lehtitiheikköjen takaa. Skakdien ilme oli hieman mairea. Jaa, tuossa se nyt on… Eivät olleet ilmeisesti vielä unohtaneet Amazuan edellisessä kokouksessa ilmaisemia mielipiteitä.

Joukko pikkumiehiä astui esiin Amazuan takaa. Pieni Onu-matoran läpsäisi pieniä öttiäisiä pois päältään kuiskutellen itsekseen mitä rikkaimpia inhotusta ilmaisevia adjektiiveja. Kasvillisuuden matoranin vienot avunpyynnöt kuuluivat jostain alhaalta.

Skakdien ilmeet eivät olleet vakuuttuneita.
“Hyvää iltaa”, Akakukasvoinen De-matoran lausui raikkaasti nostaen kohteliaasti silinterin päästään. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen alkoi naurunremakka, johon tusina skakdia liittyi.
“Älä välitä”, Paku asetti kätensä Argon olkapäälle. “Ei tällaisten kanssa mikään kapulakieli pelaa.” Po-matoran kääntyi skakdien suuntaan raikastaen kurkkuaan.

“Turvat kiinni, mokomat nahkakäsilaukkujen syysmalliston halpistuotteet!! Tänne ei ole tultu hekottelemaan vaan tekemään töitä!!”
Miltei kaikkien muiden matoranien ilmeet kääntyivät hätääntyneeseen ‘saakelin tollo’- ilmeeseen. Ainoastaan Lyan ja Gatta yhtyivät uhittelevilla naamoillaan Pakun sanoihin. Argo tunsi kiitollisuutta siitä että hänen ystävänsä oli valmis puolustamaan häntä, mutta tunsi että kovanaama oli mennyt hieman liian pitkälle…

Jokaisen vielä hetki sitten hekotelleen skakdin reaktio oli muuttunut täysin. Osan ilme oli hölmistynyt, osan taas ilmaisi halua liiskata ruskea uhitteleva köntti, osan ilme taas vaihtui ensimmäisestä jälkimmäiseen. Nuotion ääressä konkkaronkkaa lähimpänä istunut skakdi irvisti raivokkaasti nousten ylös.

Amazua vilkaisi jämeränä seisovaa Po-matorania. Hän oli yllättynyt että tämä oli onnistunut viettämään niinkin pitkän ajan saattamatta itseään lynkkausuhan alle…

Tilanne kuitenkin hiljeni kuin seinään, kun Metorakkin sinihopea hahmo asteli tyypillisen tunteeton ilme kasvoillaan ulos suurimmasta teltasta. Koko leiri tuntui hiljenevän välittömästi.

Amazua ja matoranit käänsivät päänsä skakdialipäällikön suuntaan. Tämän hopeisen likainen haarniska hehkui nuotion ja valokivien valossa. Haarniska oli täynnä teräviä muotoja ja tappavia teriä. Osaan panssareita oli näytetty sujauttaneen piiloon lukuisia pieniä teriä ja puukkoja. Koko skakdin olemus tuntui huutavan kuolemaa puukkomaista leukaa myöten.

Melkoinen elvistelijä skeptinen Paku mietti itsekseen.

Pian sinihopea skakdi seisoi aivan palkkasoturin ja matoranien edessä. Palkkasoturit tuijottivat toisiaan silmiin.

“Amazua.” Metorakk totesi.
“Metorakk.” Amazua sanoi.

Skakdin kalkkean aneemiset kasvot ja yönmusta kasvomaski kohtasivat. Matoranit ja osa skakdeista seurasi hieman jännittyneinä johtajiensa välistä jännitettä. Tuntui hetken siltä kuin nämä olisivat käyneet keskenään ammatillisen tuttavallista keskustelua pelkästään katseillaan.

“Tänne päin”, skakdi murahti ja kääntyi takaisin telttaansa kohti viitaten palkkasoturia mukaansa. “Jätä matoranisi johonkin, et tarvitse niitä nyt.”

Skakdi kääntyi takaisin telttaansa päin.
“Odottakaa tässä”, Amazua viittoi piraattipoppoota pysymään paikoillaan. Tummanpuhuva palkkasoturi seurasi sinistä skakdia tämän telttaan.
Matoranjoukkio asettui aloilleen skakdien yhä huvittuneiden katseiden alla.


“Ilmoitimme kenraalille heti kun saimme tiedon tulostanne.”
“Hyvä. Kaikki etenee siis suunnitellusti.”
Skakdipäällikkö ja palkkasoturi olivat istuuntuneet teltan sisätilan keskelle asetetun pöydän ääreen. Pöytä oli täynnä viilto- ja pistojälkiä. Skakdilla oli selkeästi ollut tylsää. Metorakk oli asettanut pöydälle käärityn kartan ja kaksi pientä kenttäradion tapaista aparaattia.

“Sanoit, että kuulemma kaksi riittää.”
“Kyllä”, Amazua totesi. Hän poimi härpäkkeet pöydältä.
“Viritimme yhteydenpitolaitteet valmiiksi telttaasi. Oletan että selitit lemmikeillesi mahdollisimman tarkasti että mistä tässä on oikein kysymys”, skakdi murjaisi skeptisenä.
“Tein heille selväksi kaiken mitä heidän tarvitsee tietää” Amazua vakuutti.
Sinihopean skakdin suupieli kääntyi hieman kyseenalaistavaan virneeseen. “Et siis tainnut mainita siitä miten heidän työnsä on käytännössä saattaa koko linnakkeen porukka teuraaksi?”

“Kehoitan hillitsemään verenhimoasi. Tiedustelu ja sabotaasi ovat kuitenkin pääasialliset prioriteettimme.”
Palkkasoturin sanat saivat Metorakkin nostamaan silmäkulmaansa. Hän ei ollut missään vaiheessa ollut erityisen vaikuttunut tämän uuden palkkasoturitulokkaan moraalikäsityksestä.

“En tiedä miten teet sen, Kenraali Gaggulabio on kummallisen luottavainen sinun ja niiden lilliputtien suhteen. Kai tajuat, että jos tämä operaatio epäonnistuu, lemmikkiesi ja ennen kaikkea sinun maineesi sekä hyvällä lykyllä pääsi saattavat olla vaakalaudalla.”
Palkkasoturi naputteli pöytää pari kertaa. “Tällaisina aikoina kannattaa käyttää pienimmätkin oljenkorret”, Amazua selitti rauhalliseen sävyynsä.
“Arvoisa kenraalimme onneksi tajuaa sen. Ja sitä paitsi, mitä voisimme hävitä? Pieni joukko matoraneja tuskin on teille mitenkään suuri menetys.”

“Entäpä sinulle?” Metorakkin hammasrivi paljastui enemmän skakdin vienosti virnistävän suun takaa. Amazua tarkasteli skakdin kasvoja ennen vastaamistaan. Gaggulabion oikea käsi halusi selvästi lähinnä kiusata häntä. Tämä ei kuitenkaan tuntunut edes yrittävän piilottaa sitä. Amazua olisi voinut hyvinkin yrittää kiertää kysymyksen turhana, mutta skakdille vastaaminen ei toisaalta tuntunut tuottavan palkkasoturille tippaakaan päänvaivaa.

“Menetin jo osan heistä aiemmalla viidakkosaarikiertueella maanalaisessa taistelussa jättimatoa vastaan. En ole liiemmin kuluttanut arvokasta aikaani heidän peräänsä suremiseen. Olen työskennellyt pitkällä urallani jos jonkinlaisten tyyppien kanssa, mutta juuri kukaan heistä ei ole selviytynyt palvelemaan rinnallani kovin pitkälle. Minulle annettu työ tulee aina etusijalla. Vaikka hyvien palkintojen hylkääminen onkin sinänsä sääli, painolasteja en aio pitää mukanani”, palkkasoturi laskelmoi.

Skakdi kohautti olkiaan murahtaen hiljaa.
“Nyt”, Amazua nousi tuoliltaan, “suonet anteeksi.”
Palkkasoturi käveli ulos teltasta. Leirin tunnelma ei ilmeisesti ollut keventynyt. Po-matoranin Kakamalta paistoi edelleen ylimielinen mutruisuus ja nuotiolla istuvat skakdit murahtelivat tämän suuntaan hampaat irvessä. Oli suoranainen ihme ettei veri ollut vielä lentänyt. Amazua käveli skakdien ohi näiden tuijottaessa häntä epämieltyisin kasvoin.

Matoranit havahtuivat huomattuaan kapteeninsa.
“Tulkaa tänne”, Amazua viittoi sivummalle.
Paku tuuppasi torkahtaneen Gattan hereille. Onu-matoran houraili hiljaa hetken luullen olevansa joutumassa mutanttiskootterin vatsaan ennen säpsähtämistään todellisuuteen.

Palkkasoturi asetti kartan tasaiselle ruohikkomaastolle.
“Me olemme tässä”, Amazua osoitti kohtaa joka oli kartan mittakaavassa parinkymmenen sentin päässä Bio-Klaanista.
“Pääsette perille kun kuljette tästä suoraan itään. Mikäli pidätte yllä äskeistä tahtia, saavutte luultavammin perille aamunkoitteessa.” Palkkasoturin katse nousi kartasta ja kierteli kartan ympärille kerääntyneisiin matoraneihin. “Kai muistatte tehtävänne?”
Pakarikasvoinen Kiro avasi suunsa.
“Me mennään sisään, sabotoimme paskaa, rikomme paskaa, keräämme paskaa ja tiedustelemme paskaa.”

No kai sen noin voisi tulkita Amazua mietiskeli tyytyen nyökkäämään ja jatkoi.
“Kun olette saapuneet linnakkeen lähelle, otatte yhteyttä jotta voimme raportoida kenraalille että tehtävä on pistetty täytäntöön.

“Millä sitten pidämme yhteyttä?” Argo tiedusteli.
Amazua laski kartan päälle kaksi pientä radiomaista laatikkoa. “Näillä.” Kiro poimi toisen koukkuunsa tarkastellakseen sitä paremmin.
“Kun olette sisällä linnakkeessa, olkaa varovaisia. Ottakaa yhteyttä tasaisin väliajoin kun vain mahdollista. Minä toimin yhteyshenkilönänne täällä päässä.

Ga-matoran Nany oli hieman epäluuloinen. “Miten voisimme saada kaksi vanhaa sotaradiovempelettä vilautettua niiden silmien ohi? Kai heillä jonkinlaiset ratsiat siellä on.”
“Pah”, Kiro tuhahti, “museotavaraa nämä tällaiset. Helppo purkaa osiksi ja kasata uudestaan. Eivätköhän nuuskijoiden nenän edestä mene vaatimattomana romumetallina.”

“Hyvä”, Amazua totesi, “laitteet on säädetty taajuudeltaan yhteensopiviksi täkäläisten laitteiden kanssa, joten teidän pitäisi joka tapauksessa saada säädettyä laitteenne helposti. Kumpikin radiolähetin toimii myös yhteydessä toisiinsa, joten voitte vaivattomasti kommunikoida myös keskenänne.”

Kiro pakkasi taskuradiot mukaan laukkuunsa. Sekä palkkasoturi että kukin matoraneista nousi seisomaan. Amazua kääri kartan ojentaen sen Tokkalle.
“Minun tuskin tarvitsee muistuttaa teitä, että tämä tehtävä on hyvin tärkeä. Minkäänlaisia pelleilyjä tai mitään mikä saattaisi vaarantaa koko tehtävän ei siis sallita. Onko selvä?” Amazuan äänensävy oli jämerä.

Matoranit nyökkäilivät. Amazua vilkaisi vielä kerran äänen matoranin naamaa, joka oli yhtä vakuuttavainen kuin aina.
”Onko kysyttävää?” Palkkasoturi tiedusteli.

”Olisiko teillä täällä vessaa?” Gatta tiedusteli. ”Metsässä on moskiitoja…”
”Ei” Amazua vatsasi kieltäytyen antamasta Onu-matoranin kysymykselle sen enempää huomiota.

“Mitä tässä sitten enää töpeksitään?” Paku ärjyi. “Kamat kantoon!”

Po-matoran nosti reppunsa maasta lähtien kulkemaan tomerasti tömistellen pois päin. “Ja mars!”
“Väärä suunta”, Tokka tokaisi Pakun käveltyä parin metrin päähän.


Seitsemän jalkaparia tepasteli metsässä. Pitkin ruohikkoja ja sammalia.

Läpi purojen ja kaatuneiden puunrunkojen. Yli ojien ja mäkien.

Kasvillisuuden matoran Tokka kulki joukon edellä karttaa lyhdyn valossa tarkkaillen. Paku kulki porukan toisena hieman harmissaan siitä ettei saanut johtaa, mutta kakkospaikka oli aina toisiksi paras vaihtoehto. Lyan oli siirtynyt takaisin puiden siimekseen sekä leikkimään että tähystelemään. Nany oli poiminut maasta paksun oksan jota oli alkanut aikansa kuluksi veistelemään. Argo liikkui rauhallisesti joukon perällä varmistaakseen ettei kukaan vain jäisi jälkeen.

Sankka metsä vaihtui harvaampaan, pystysuorista puista koostuvaan avoimenpaan maastoon. Tällainen ilmeetön metsä ei erityisemmin ollut Lyanin mieleen. Joukkio oli jo kohta puolimatkassa. Ympärillä oli jo valoisampaa eikä lyhtyä enää tarvittu.

Rauhallinen hiljaisuus rikkoontui jälleen. Kukin matoraneista jähmettyi hetkeksi kuulostelemaan outoa kaukaisuudesta kuuluvaa ääntä.

Moottorin ääntä. Sekä jotain muuta. Jotain mitä olisi ehkä voinut kutsua musiikiksi, mutta Argo ei ollut vakuuttunut. Mitäs ihmeen äkämökää…?

Äänen lähde oli jo erotettavissa. Epämääräinen tumma möhkelö erottui jostain kaukaa. ja se lähestyi. Aika kovaa. Ennen kuin kukaan matoraneista ehti energiakoiraa sanoa, epämääräinen kulkupeli suhahti joukkion ohi stereopaukkeen noustessa hetkeksi korvapahoinpitelyn rajoihin. Pienessä hetkessä ajopeli oli kadonnut ehkä yhtä nopeasti kun oli ilmaantunutkin.

Kukaan piraateista ei tuntunut osaavan ilmaista mitä olivat juuri nähneet. Ohjaamossa tuntui erottavan nopealla vilauksella pienen matoranmaisen olennon. Sekä tämän ilmeisen lemmikkikissarahin. Joka ajoi…

“…mitä helvettiä?” Kiro totesi.