Kaikki kirjoittajan Kerosiinipelle artikkelit

Olipa kerran Pelle Kerosiini, joka loikki pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan.

Tässä artikkelissa määritellään miten ropepostaukset saa muotoiltua niin, että ne kestävät aikaa ja tulevat Klaanon-sivun päivitykset.

Työn alla

Migraatio uudelle sivulle 29.8.2023 mennessä

Monimutkaisia tyylejä ja skriptejä sisältävät postaukset ovat luultavasti rikki uudella sivulla. Näiden korjausprosessi on seuraavanlainen:

Vaivan taso 1: Poista viestin script-tageista tuplarivinvaihdot ja korvaa Musicmancer tässä oppaassa määritellyillä musiikkisoittimilla.

Vaivan taso 2: Siirrä viestin script-tagien sisältö WordPressin editorin uuteen “Skriptit”-kenttään, ja viestin tyylit style-tageista “Tyylit”-kenttään.

Vaivan taso 3: Päivitä viestin tyylit käyttämään tässä oppaassa määriteltyjä esimääriteltyjä tyylejä ja CSS-muuttujia.

warning Yhteensopivuussyistä, jos viestissä on script-tagi, ei “Skriptit”-kentän koodia ajeta.

Koska WordPressin editori parsettaa viestistä Markdownin oletuksena, se on hyvä tapa tuottaa perusmuotoiluja viestiin. Olette kenties käyttäneet sitä aivan huomaamattanne! Esimerkiksi kappalejako kahdesta rivinvaihdosta tulee Markdown-parserista. Jos siirrymme tulevaisuudessa WordPressista pois, Markdown säilyy validina muotoilutapana (mutta ehdottomasti niin että sen voi halutessaan kytkeä pois). Markdownin sekaan voi luonnollisesti sekoittaa HTML-elementtejä.

Seuraa esimerkki.

#### Paikkamääre

Tässä on ensimmäinen kappale tekstiä, myös vähän *kursiivia*. Sitä seuraa kappaleenvaihto.

Tässä on toinen kappale tekstiä, hitusen **boldia**. Sitä seuraa tauko.

---

Kolmas kappale vielä lopuksi. Siellä on <span style="color: red;">CSS-tyylitelty tekstinpätkä</span>.

Tästä seuraa lopputuloksena seuraavanlainen muotoilu:

Paikkamääre

Tässä on ensimmäinen kappale tekstiä, myös vähän kursiivia. Sitä seuraa kappaleenvaihto.

Tässä on toinen kappale tekstiä, hitusen boldia. Sitä seuraa tauko.

Kolmas kappale vielä lopuksi. Siellä on CSS-tyylitelty tekstinpätkä.

warning Ainakin tällä hetkellä Markdown toimii konsistentisti ainoastaan “ylimmällä tasolla” eli ei HTML-elementtien sisällä – saattaa toimia muuallakin tai olla toimimatta. Tämä on relevanttia erityisesti taustakuvia käytettäessä. Korjaantuu toivottavasti kunhan vanhasta sivusta päästään eroon.

WordPressin lisäkentät

WordPressissa on nyt joukko lisäkenttiä, joiden avulla esim. määritellään viestien tyylit ja skriptit. Näiden selitykset ovat itse kenttien vieressä.

Perusmuotoilut

Näillä muotoiluilla kuka tahansa saa väriä ropepostiinsa.

Tekstin muotoilu

Tästä taulukosta näet miten yleisimpiä muotoiluja käytetään. Osan muotoiluista ympärillä on elementti span tai p, joka kertoo onko muotoilu tekstinpätkän vai koko kappaleen tasolla; span on tekstinpätkä kappaleen sisällä, p kappale itsessään. (Huomaa, että niin sanotun inline-elementit kuten span toimivat eri tavalla kuin niin sanotut block-elementit kuten p, joten jos yrität kääriä esimerkiksi useita tekstikappaleita span-elementin sisään, se ei välttämättä toimi halutulla tavalla.)

Muotoilu	Miten	Esimerkki
Lihavointi	`Kepe yskäisi.` tai `<strong>Kepe yskäisi.</strong>`	Kepe yskäisi.
Kursiivi	`Kepe yskäisi.` tai `<em>Kepe yskäisi.</em>`	Kepe yskäisi.
Keskitys	`<p class="center">Kepe yskäisi.</p>`	Kepe yskäisi.
Teksti vasempaan	`<p class="left">Kepe yskäisi.</p>`	Kepe yskäisi.
Teksti oikeaan	`<p class="right">Kepe yskäisi.</p>`	Kepe yskäisi.
Isot kirjaimet	`<span class="allcaps">Kepe yskäisi.</span>`	Kepe yskäisi.
Pienet kirjaimet	`<span class="smallcaps">Kepe yskäisi.</span>`	Kepe yskäisi.
Erikoiset	`<span class="mielitietty">Kepe yskäisi.</span>`	Kepe yskäisi.

Huomaa, että strong ja em ovat samanlaisia elementtejä kuin span eli niiden sisään ei ole tarkoitus kääriä ainakaan enempää tekstiä kuin yksi kappale. Jos haluat esimerkiksi boldata useita tekstikappaleita kerralla, tee se mieluummin käytämällä luokkaa bold (lisää tästä osiossa CSS-apuluokat).

Muut muotoilut

Tauko

Tauko on Markdownissa kolme väliviivaa (---) tai HTML:ssä hr-elementti.:

Paikka

Paikkamääre on neljännen tason otsikko, eli Markdownissa neljä risuaitaa (####) tai HTML-elementti h4:

Nazorak-pesä

CSS-apuluokat

Luokka on HTML-elementin ominaisuus, jota voi ajatella vaikka tyylikokonaisuutena. Elementille annetaan luokkia class-attribuutin avulla:

<div class="luokan-nimi">blah blah</div>

Samalle elementille voi antaa useita luokkia. Nämä erotellaan toisistaan välilyönnein class-attribuutin arvossa:

<div class="luokka1 luokka2 luokka3">blah blah</div>

Kuten ehkä huomasit, perusmuotoilut tuossa ylempänä toteutettiin myös usein luokkien avulla.

Meillä on useita valmiiksi määriteltyjä luokkia, monet niistä hahmotyylejä, joita voi vapaasti käyttää ja ne toimivat heti:

feterra – feterran puhefontti:
Ilmoitus: Vedä käteen.
frederick:
Jottai shittii
ghotic:
Jottai shittii
harakka – meriharakan puhetyyli:
Kraa kraa.
hexatoran – kulmikkailla matoran-aakkosilla:
Osaatko vielä lukea?
jouera – Joueran puhetyyli:
Täydellisyys syntyy vain kastraatiolla.
kauno:
Jottai shittii
kuiskaus – mystinen ääni, jonka Kapura kuuli Punasiirtymässä:
Jotkut haluavat nähdä maailman palavan.
makuta – Arkkimakutan puhetyyli:
Lol tyttö oot vähän tyhäm
matoran – matoran-aakkosilla:
Vieläkö osaat lukea?
mielitietty – Deltan puhefontti (Matorolle):
𝅘𝅥𝅯 Hurr durr~𝅘𝅥𝅯
nauru – Syvän Naurun puhefontti:
Kerubi, sinä putoat.
polttari – Polttouhrin puhefontti:
Isi mihin menit?
rahkshi – rahkshi-fontti (käytä viisaasti):
Saako tästä edes mitään selvää
roseinitials – muuttaa isot alkukirjaimet hienoiksi anfangeiksi (kannattaa käyttää isommalla fonttikoolla):
Jottai shittii
static – Kelvinin muisti palaa -fontti:
Roaaar!
tappaja-jaken – Tappajan (Jaken) puhefontti:
Meille hän on Endon.
tarkastaja – Tarkastajan puhefontti:
Olen pettynyt näihin esimerkkiteksteihin.
vahki – vahkien (ja esim. Biancan) puhefontti:
Mulla on iso kello.
viktor – tiedät, mihin tätä käytetään:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA

Kaikki käytössä olevat erikoisfontit löytyvät tästä tiedostosta. Kaikki hahmokohtaiset/muut usein toistuvat erikoismuotoilut puolestaan ovat tässä tiedostossa.

Myös seuraavia luokkia voi hyödyntää elementtien muotoilussa.

hidden – Piilottaa minkä tahansa elementin.
hidden-mobile – Piilottaa elementin mobiilinäkymässä.
hidden-desktop – Piilottaa elementin työpöydällä mutta ei mobiililla.
center – Keskittää elementin.
full-width/max-width – Tekee elementistä tekstipalkkia leveämmän. Tarkemmat speksit alla.
mobile-overflow – Merkkaa tosi ison elementin sellaiseksi, että sitä voi scrollata mobiililla sivusuunnassa.
bold/italic – Jos haluat boldata tai kursivoida isompia kokonaisuuksia kerralla, kannattaa käyttää jatkuvien strong– ja em-elementtien availun ja sulkeilun sijaan näitä luokkia. Voit esimerkiksi tehdä div-elementin, laittaa sille classin bold ja laittaa kyseisen div-elementin sisään boldattavat tekstikappaleesi.

Voit myös määritellä omia luokkia. Tästä lisää osiossa omat luokat.

Sivupohjan fontit

Sivupohjan käyttämät fontit ovat:
– Leipäteksti: Source Serif 4
– Infoteksti: Source Code Pro
– Otsikot: Cinzel

Kuvat

Kuva on yksinkertainen img-tagi. Kun kuvalle ei ole erikseen määritelty leveyttä, se täyttää normaalin tekstialueen. Jos kuva on tekstialuetta kapeampi, se keskitetään automaattisesti – ei tarvetta roiskia center-tageja.

<img src="https://meri.klaanon.fi/guardian/pienetviestit/SokeattarenTanssi/sielujensadonkorjuu.png" />

Huomaa, että img on niin kutsuttu void-elementti eli sen sisään ei voi laittaa muuta tekstiä. Eli ei ole oikein kirjoittaa <img src="...">tekstiä</img>. Sama pätee myös esimerkiksi elementtiin hr. Tällaiset tagit voi sulkea laittamalla ennen tagin lopettavaa kulmasulkua symbolin /, mutta HTML:n uusimmassa versiossa tämä ei ole pakollista; toisin sanoen yllä olevan kuvan koodin voisi kirjoittaa myös ilman sitä:

<img src="https://meri.klaanon.fi/guardian/pienetviestit/SokeattarenTanssi/sielujensadonkorjuu.png">

Leveät kuvat

Täyden leveyden kuva tapahtuu laittamalla elementille class full-width:

<img class="full-width" src="https://meri.klaanon.fi/guardian/pienetviestit/SokeattarenTanssi/sielujensadonkorjuu.png" />

Lisäksi on koko sivun täyttävä max-width. Huomaa, että kapealla näytöllä se saattaa olla yhtä leveä kuin full-width.

<img class="max-width" src="https://meri.klaanon.fi/guardian/pienetviestit/SokeattarenTanssi/sielujensadonkorjuu.png" />

warning full-width ja max-width toimivat myös muille block-elementeille kuin kuville.

Jos haluat, että kuvasi näkyy sen kokoisena kuin kuvan todelliset mitat ovat mutta enintään koko näytön levyisenä, voit tehdä esimerkiksi div-elementin, jonka luokka on max-width ja laittaa kuvasi sen sisään. Täten kuva saa olla sen kokoinen kuin on, ellei se sitten ole leveämpi kuin näytön leveys, jolloin se skaalataan näytön levyiseksi.

`alt`-attribuutit

Huomaa, että olisi hyvä käytäntö asettaa img-elementeille attribuutti alt, jonka arvo kuvailee, mitä kuva esittää. Tämä teksti tulee näkyviin, jos kuvaa ei jostain syystä voida ladata (ja olisi myös käytettävyyssyistä hyvä olla, vaikkakaan sille yleisölle, joka tätä lukee, tällä on tuskin väliä). Esimerkki alla.

<img alt="Same ja Tawa ottelevat" src="https://meri.klaanon.fi/guardian/pienetviestit/SokeattarenTanssi/sielujensadonkorjuu.png" />

Huom: jos esikatselet viestiä, HTML-validaattori valittaa puuttuvista alt-attribuuteista.

Edistynyt muotoilu

Näiden muotoilujen käyttö vaatii jo perustuntemusta HTML:stä ja CSS:stä.

Mittayksiköt

Pikseleiden käyttäminen mittayksikkönä asioiden koon määrittelyssä on ongelmallista, sillä absoluuttiset yksiköt kuten pikseli eivät skaalaudu ja ovat siten erittäin huonoja esimerkiksi mobiilina.

Eräs hyvä mittayksikkö käytettäväksi on rem. 1rem määräytyy sen mukaan, miten ison fonttikoon selain päättää määrätä sivun perusfontiksi (työpöytäselaimella oletusfonttikoko on usein 16px, mutta tätä voinee muuttaa selaimen asetuksista). Suurin osa Nuvan mitoista on määritelty remeissä; esimerkiksi palstan maksimileveys on 38rem.

Toinen hyvä, vielä suhteellisempi mittayksikkö on em. Se on vähän kuin rem mutta sen sijaan, että se olisi suhteessa sivun perusfonttikokoon, se on suhteessa senhetkisen kontekstin fonttikokoon. Esimerkiksi jos määrittelet elementin

<div style="font-size: 3rem;">blah blah</div>

niin tämän elementin sisällä 1em on 3rem.

Omat luokat

Voit määritellä omia luokkia kirjoittamalla postauksen tyylikenttään seuraavan:

.luokan-nimi {
    tyylejä
}

Piste luokan nimen edessä tarkoittaa sitä, että kyseessä on luokka. Vaihtamalla pisteen esimerkiksi symboliin # voit määritellä tyylejä elementille, jonka id on haluamasi nimi. Huomaa, että kahdella eri HTML-elementillä ei saa olla samaa id:iä, sillä id on tunniste, jonka kuuluisi identifioida elementti yksikäsitteisesti (vähän kuin henkilötunnus). Huomaa myös, että luokan nimessä ei saa olla välilyöntiä (eikä erikoismerkkejä, mukaan lukien ääkköset); välilyönnillä on CSS-selectoreissa oma roolinsa.

Voit esimerkiksi määritellä luokan nimeltä hirvea-kontrasti asettamalla

.hirvea-kontrasti {
    background-color: #FF0000;
    color: #00AAAA;
}

Tämän jälkeen elementti, jonka koodi on

<div class="hirvea-kontrasti">blah blah</div>

näyttää tältä:

blah blah

Luokkien nimet on tapana kirjoittaa ns. kebab-casella (eli sanojen väliin tulee viiva), mutta tämä ei tietenkään ole pakollista, vaan periaatteessa voisit antaa luokan nimeksi vaikka hirveaKontrasti.

Taustakuvat

warning Jos haluat muokata koko sivun etkä vain yksittäisen tekstipätkän taustaa, aseta uudet arvot CSS-muuttujille --background-dark (musta alue) ja --background-light (valkoinen alue). Asioiden yksinkertaistamiseksi WordPressin editorista löytyy kenttä “Täysi leveys”, joka leventää valkoisen alueen koko sivun levyiseksi.

Taustakuvan saa asetettua tekstialueelle käärimällä tekstin div-elementtiin, jolla on luokka background, ja jonka style-attribuutissa määritellään kuvan URL. Taustakuvan saa toistumaan antamalla sille luokan repeat. Taustakuvan alkuun ja loppuun voi lisätä häivytyksen luokilla fade-top ja fade-bottom, tai sitten molempiin kerralla luokalla fade. fade tapahtuu ::before– ja ::after-pseudoelementeissä, ja niitä voi jatkotyylitellä postauksen omassa CSS:ssä, jos haluaa kustomoida esim. niiden pituutta. Pituuden säätö esimerkiksi tapahtuu kasvattamalla ::after-pseudoelementin height-arvoa ja itse background-elementin padding-bottom:ia.

<div class="background repeat fade-bottom" style="background-image: url(https://meri.klaanon.fi/kapura/punainen_maisema/starbg.png);">

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.

Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.

Taustakuva voi joko olla kooltaan pelkkä background (täyttää valkoisen alueen) tai background max, joka täyttää myös mustan alueen. max-tausta voi myös olla toistuva.

warning Huomaa, että fade ei toimi hyvin max-kokoisen taustakuvan kanssa, ellei “Täysi leveys” ole käytössä, sillä taustakuvaa ei voi häivyttää läpinäkyvyyteen. Tämä on CSS:n rajoitus.

<div class="background max" style="background-image: url(https://meri.klaanon.fi/manfred/Surutulitus/kuvitus/alkutekstikoristeet_transparency.webp);">

warning Muista myös testata, että taustasi näyttää hyvältä mobiililla.

Musiikkisoittimet

Musicmancer 2023 Edition

Yksinkertaisimmillaan musiikkisoitin on audio-elementti:

<audio src="https://meri.klaanon.fi/kepe/pjo/audio/02%20Musta%20aurinko%20nousee%20(Instrumental)%20Pt%201.mp3" />

Tieto soitettavasta kappaleesta voi tulla joko suoraan URLina src-kentästä, tai sitten WordPressin editorin “Musiikki”-kentästä, johon tulee kappaleen URL per rivi. Näihin voi viitata joko indeksillä (alkaen nollasta), esim #5, tai sitten arvolla #auto, joka linkittää soittimen ensimmäisellä esiintymiskerrallaan listan ensimmäiseen kappaleeseen, toisella toiseen, jne.

Indeksi:

<audio src="#0" />

Automaatti (huomaa että soittaa saman kuin ylempi):

<audio src="#auto" />

Kun uusi soitin alkaa soida, edellinen musiikki häivytetään pois sekunnin aikana. Jos tätä aikaa haluaa säätää, voi audio-elementille antaa attribuutin data-fade-out-time, ja sen arvoksi fade-ajan sekunteina.

Soittimen voi myös merkitä “ääniefektiksi”. Ääniefekti ei keskeytä musiikkia, vaan ne saavat soida päällekkäin. Tämä tapahtuu lisäämällä audio-elementille class “effect”.

<audio src="https://meri.klaanon.fi/manfred/Joulut%C3%A4htien+sota/Musiikki/The+Wilhelm+scream.mp3" class="effect" />

Oletuksena nappulan sisälle piirretään nuottikuvake. Jos haluat itse päättää napin sisällön, aseta oma sisältösi arvoksi audio-elementin attribuutti data-content:

<audio src="#0" data-content="😳" />

Musiikkisoittimelle, jolla on luokka hidden, ei piirretä soittonappia ollenkaan. Sitä voi kuitenkin ajaa skriptillä ja sen #-alkuiset viittaukset täytetään.

Natiivisoittimen saa käyttöön antamalla audio-elementille attribuutin controls. Tällaisenkin soittimen #-alkuiset viittaukset täytetään, ja toisen soittimen käynnistys pysäyttää sen.

<audio src="#1" controls class="center" />

Musiikkisoittimien tyylittely

Jos haluat tyylitellä musiikin soittonappia, huomaa että <audio>-elementin tyylittely ei toimi. Tyylittele mieluummin elementtiä .audio-button. Voit muuttaa esimerkiksi kaikkien nappuloiden mittoja asettamalla tyyleissä

.audio-button {
    width: leveys tähän;
    height: korkeus tähän;
}

Esimerkiksi asettamalla

.audio-button {
    width: 100%;
    height: 3rem;
}

saadaan seuraavan näköinen nappula:

Huomaa, että nappulan mitat skaalautuvat nappulalle annetun fonttikoon mukaan. Esimerkiksi jos laitat tyyleihin

.audio-button {
    font-size: 3rem;
}

niin nappulasi skaalautuu kolminkertaiseksi (koska oletusfonttikoko on 1rem):

Voit muuttaa oikeastaan mitä tahansa napin CSS-ominaisuuksia kuten taustan väriä tai kulmien pyöreyttä. Esimerkiksi

.audio-button {
    width: 6rem;
    height: 4rem;
    border-radius: 0;
    background-color: #AA0366;
}

tuottaisi seuraavan näköisiä soittia:

Jos haluat määritellä, miltä nappulat näyttävät, kun kursorin siirtää niiden päälle, voit tehdä sen käyttämällä selectoria :hover. Esimerkiksi

.audio-button:hover {
    background-color: #FF0000;
    box-shadow:  0 0 1rem #00FFFF;
}

tuottaa seuraavanlaisen (aika ruman) hover-efektin:

Yhtään monimutkaisempaa muotoilua varten kannattaa käydä postauksen asetuksista ruksittamassa rasti ruutuun kohdassa “Resetoi musiikkinappuloiden tyylit”. Kun teet näin, nappulan tyylit riisuuntuvat minimaalisiksi (esimerkiksi reunaviiva, taustavärit ja varjot katoavat). Tällöin nappula näyttää tältä:

Jos haluat asettaa nappuloille oman taustakuvan, voit tehdä sen seuraavasti:

.audio-button {
    background-image: url(https://meri.klaanon.fi/.../tiedostonimi.png);
    background-repeat: no-repeat;
    background-size: contain;
    background-position: center center;
}

Ominaisuus background-size: contain merkitsee sitä, että taustakuva skaalataan niin pieneksi, että se näkyy kokonaan. Voit sitten säätää nappulan kokoa width– ja height-ominaisuuksia käyttämällä. Voit myös halutessasi kokeilla jotain muuta arvoa background-size:lle. background-repeat: none tarkoittaa, että taustakuva ei toistu missään suunnassa. Muita mahdollisia arvoja ovat esimerkiksi repeat (toista sekä pysty- että vaakasuunnassa), repeat-x (toista vaakasuunnassa) ja repeat-y (toista pystysuunnassa). background-position: center center tarkoittaa, että kuva keskitetään molemmissa suunnissa. Muita mahdollisia arvoja ovat esimerkiksi left top ja right bottom, tai voit vaikkapa käyttää mittayksiköitä, kuten 2rem -4rem. Huomaa, että piste (0,0) on vasen yläkulma, joten negatiiviset arvot y-koordinaatissa siirtävät taustakuvaa alemmas, kun taas positiiviset arvot x-koordinaatissa siirtävät taustakuvaa oikealle.

Jos haluat nappuloille eri taustakuvan ilman hover-efektiä ja hover-efektin aikana, suosittelen seuraavaa. Kääri audio-elementti div-elementtiin, jolle annat jonkin uuden luokan. Minun esimerkissäni tämä luokka on bcont.

<div class="bcont"><audio src="#1" /></div>

Sitten tyylittele niin, että bcont:lla on taustakuvanaan hover-taustakuva ja nappulalla taustakuvanaan tavallinen nappulan taustakuva ja anna nappulalle hover-efektinä background: none. Esimerkkinä Musta Käsi III -viestin musiikkinappulan tyylit:

.bcont {
    background-image: url(https://meri.klaanon.fi/umbra/Nurukan/kuvat/nurukan_hexagon_hover.png);
    background-repeat: no-repeat;
    background-size: contain;
    background-position: center center;
    margin: 3rem 0;
}

.bcont .audio-button {
    background-image: url(https://meri.klaanon.fi/umbra/Nurukan/kuvat/nurukan_hexagon.png);
    background-repeat: no-repeat;
    background-size: contain;
    background-position: center center;
    width: 5rem;
    height: 5rem;
}

.bcont .audio-button:hover {
    background: none;
    color: #8DD0EF;
}

Lopputulos on tämä.

Sivupohjan tyylittely

Jos viestillä on tarve muokata koko sivupohjan ulkonäköä, tässä kuvataan “rajapinta” jota voi CSS:llä sörkkiä.

<div id="layout"> – Koko sivun wrapper-elementti.
  <header> – Sivun banneri.
  <nav> – Sivun navigaatio.
  <main> – Sivun päänäkymä. Tällä on valkoinen tausta, jota voi tarvittaessa muokata.
    <div class="transition"> – Apuwrapperi routingille, älä piittaa tästä.
      <article> – Sivun sisältö.
        <header id="post-header"> – Postauksen otsikkoalue.
          <h1 id="post-title"> – Viestin otsikko.
          <div id="post-meta"> – Viestin metatiedot.
        <section id="post-content"> – Viestin sisältö.
        <footer id="post-footer"> – Postauksen jälkeen tuleva sälä.
          <div id="authors> – Viestin tekijät.
          <div id="tags"> – Postauksen tagit.
          <div id="previous-next-post"> – Edellinen ja seuraava postaus nappeina.
          <div id="comments> – Postauksen kommentit.
  <footer> – Sivun footer.

Näistä main-alue on koko “valkoinen alue”, sen leveys on #layout:n määrittämä maksimissaan (muuttuja --page-max-width). article puolestaan määrittelee rivin pituuden, joka on maksimissaan (muuttuja --article-max-width). Koko sivun levyiset kuvat valuvat siis article:sta yli. Nämä ovat tosiaan max-width-leveydet, ja pienenevät pienemmillä näytöillä (esim. mobiililaitteilla).

Muotoiluun on siis parempi käyttää ylläkuvattuja muuttujia kuin kovakoodattuja arvoja. Näin varmistetaan, että viesti ei mene rikki, jos sivun tyylejä päivitetään, tai jos yksinkertaisesti haluaa postauksen näyttävän hyvältä mobiililla.

Kapein tuettu ikkunan leveys on (muuttuja --page-min-width).

warning Käytäthän kaikessa tyylittelyssäsi mieluummin rem– kuin px-yksiköitä.

Kaikki hyödylliset muuttujat, niin mitat kuin väritkin, on listattu kommentteineen tässä tiedostossa: variables.scss.

warning Voit ladata ulkoisia tyylitiedostoja ropepostiin lisäämällä tyylikentän alkuun @import url("https://...");

Palstat eli sisältöruudukko

Jos haluat saada kaksi tai kolme palstaa vierekkäin, kuten Visulahdessa, se tapahtuu käärimällä tekstisi div-elementtiin jolla on luokka grid-layout, jonka alla on div-elementtejä joilla voi olla luokka grid-left, grid-middle tai grid-right:

<div class="grid-layout">
  <div class="grid-left">
    <p>Lorem ipsum.</p>
  </div>
  <div class="grid-right">
    <p>Dolor sit amet.</p>
  </div>
  <div class="grid-left">
    <p>Lorem ipsum kaksi.</p>
  </div>
  <div class="grid-right">
    <p>Dolor sit amet kaksi.</p>
  </div>
</div>

Proin ullamcorper tempus nulla eu dignissim. Nullam ut arcu lacinia, molestie ex vel, eleifend erat. Fusce purus orci, scelerisque vitae egestas malesuada, laoreet vitae magna. Ut lobortis, leo vel faucibus elementum, enim odio rhoncus libero, in fringilla dolor eros pretium risus. Proin nec ultrices nunc. Nunc commodo ultricies commodo. Nulla pretium augue elit. Vivamus sagittis justo ex, id sodales est faucibus et. Nam elit turpis, faucibus suscipit ipsum nec, semper venenatis elit. Cras bibendum leo tortor, id imperdiet ligula dictum eu. In hac habitasse platea dictumst.

Suspendisse accumsan congue ipsum, sed accumsan est. Mauris tincidunt, dolor vel mollis tempor, turpis quam fermentum arcu, a euismod erat enim quis dolor. Maecenas ut lectus non tortor aliquet fringilla id id ex.

Huomaa, että mobiililla pienet varjot vihjaavat, että alue on sivusuunnassa scrollattava. Näiden varjojen väriä voi vaihtaa asettamalla muuttujan --scroll-hinting-shadow-color.

Mobiiliystävällisyys

Jos haluat tehdä jotain hassua uutta, esimerkiksi määritellä kuvan, jonka leveys on 150% palstan leveydestä, sen voisi toteuttaa vaikkapa seuraavasti. Tehdään uusi class semi-wide, laitetaan sen leveydeksi (enintään) 150% ja annetaan sille 5rem:n verran pystysuuntaista marginaalia ja -25%:n verran vaakasuuntaista marginaalia, jolla tasataan se, että kuva on palstaa leveämpi.

.semi-wide {
    max-width: 150%;
    margin: 5rem -25%;
}

Nyt elementti

<img class="semi-wide" src="https://meri.klaanon.fi/manfred/Surutulitus/kuvitus/kalingatar.webp" />

näyttää seuraavalta:

Tämä ei välttämättä näytä kovin hyvältä mobiilina (vilkaise huviksesi kännykällä, miltä tuo yllä oleva kuva näyttää; todennäköisesti se leikkaantuu reunoilta aika paljon). Tämän voi korjata käyttämällä niin kutsuttuja media queryja. Meidän palstamme maksimikoko on 38rem (tallennettuna CSS-muuttujaan --article-max-width). Eli niin kauan kuin näytön leveys on enemmän kuin 150% tuosta leveydestä 38rem, mikä tekee 1,5 · 38rem = 57rem, kuva näyttää järkevältä. Voimme määritellä seuraavanlaisen media queryn tapaukselle, jossa näyttö on tätä kapeampi:

@media screen and (max-width: 57rem) {
    .semi-wide {
        max-width: 100%;
        margin: 5rem 0;
    }
}

Olemme siis käytännössä määritelleet uudelleen luokan semi-wide tyylit tapauksessa, jossa näytön leveys on enintään 57rem. Tällöin kuva näyttää seuraavalta (leveällä näytöllä samalta kuin edellinen kuva, mutta vilkaisepa kännykällä, ja näyttääkin vähän paremmalta!):

Skriptaus

Uusi sivu tarjoaa muutamia uusia työkaluja postausskriptauksen tueksi globaalissa objektissa window.nuvaGlobal.

Skriptien käyttö

Skriptejä voidaan ajaa kahdella tapaa: joko suoraan editorin “Skriptit”-kenttään syötettynä, tai sitten tiedosto-URLeina “Ulkoiset skriptit” -kentän avulla. Skriptit ajetaan kun postauksen sisältö on latautunut. Ulkoiset skriptit ajetaan ennen sisäisiä, siinä järjestyksessä kun ne on lueteltu listassa. Avaamalla konsolin näet demon ulkoisesta skriptistä.

Tekstin ja musiikin synkronointi

Jos haluat synkronoida tekstin tulemaan näkyviin pienissä palasissa kuten esimerkiksi viestissä XII, tässä on siihen ohjeet.

Ensinnäkin, lisää “Ulkoiset skriptit” -kenttään

https://meri.klaanon.fi/manfred/ajastus.js

Sen jälkeen voit käyttää “Skriptit”-kentässä funktiota timeTextWithMusic, joka syö kolme argumenttia: times, songNumber ja containerElement. Ensimmäinen näistä, times, on lista ajankohdista. Lista annetaan muodossa

[{m: minuutit1, s: sekunnit1}, {m: minuutit2, s: sekunnit2}, ...]

missä kukin aaltosulkeilla rajattu palikka kertoo, missä kohdin musiikkikappaletta seuraava osa tekstiä paljastuu. songNumber on yksinkertaisesti sen nappulan järjestysluku, joka käynnistää ajastuksen ja jonka musiikin tahtiin tekstiä paljastetaan. containerElement on viite sellaiseen palikkaan tekstissä, jonka sisällä paljastettavat palaset ovat.

Itse tekstissä joudut käärimään kaiken haluamasi tekstin elementtiin, johon containerElement viittaa, ja sen sisälle joudut jakamaan tekstin niin moneen pienempään palaseen kuin times-listassa on ajankohtia.

Seuraa konkreettinen esimerkki! Oletetaan, että haluamme ajastaa seuraavan Samuel L. Ipsumin tekstikappaleet musiikin tahtiin.

My money's in that office, right? If she start giving me some bullshit about it ain't there, and we got to go someplace else and get it, I'm gonna shoot you in the head then and there. Then I'm gonna shoot that bitch in the kneecaps, find out where my goddamn money is. She gonna tell me too. Hey, look at me when I'm talking to you, motherfucker. You listen: we go in there, and that nigga Winston or anybody else is in there, you the first motherfucker to get shot. You understand?

The path of the righteous man is beset on all sides by the iniquities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who, in the name of charity and good will, shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother's keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who would attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay My vengeance upon thee.

Now that we know who you are, I know who I am. I'm not a mistake! It all makes sense! In a comic, you know how you can tell who the arch-villain's going to be? He's the exact opposite of the hero. And most times they're friends, like you and me! I should've known way back when... You know why, David? Because of the kids. They called me Mr Glass.

Käärimme jokaisen kappaleen div-elementtiin (tämä ei ole tarkalleen ottaen tarpeellista, sillä WordPress käärii kunkin kappaleen automaattisesti p-elementin sisään ja timeTextWithMusic-funktiota ei kiinnosta, mitä elementtejä paljastettavat palikat itse asiassa ovat). Sitten käärimme kokonaisuuden vielä yhteen div:iin, jolle annamme id:n ajastus. Ennen tätä wrapper-elementtiä laitamme musiikkisoittimen.

<audio src="https://meri.klaanon.fi/guardian/kuulapsi/musiikki/002_Title+Theme.mp3" />

<div id="ajastus">

<div>

My money's in that office, right? If she start giving me some bullshit about it ain't there, and we got to go someplace else and get it, I'm gonna shoot you in the head then and there. Then I'm gonna shoot that bitch in the kneecaps, find out where my goddamn money is. She gonna tell me too. Hey, look at me when I'm talking to you, motherfucker. You listen: we go in there, and that nigga Winston or anybody else is in there, you the first motherfucker to get shot. You understand?

</div>

<div>

The path of the righteous man is beset on all sides by the iniquities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who, in the name of charity and good will, shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother's keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who would attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay My vengeance upon thee.

</div>

<div>

Now that we know who you are, I know who I am. I'm not a mistake! It all makes sense! In a comic, you know how you can tell who the arch-villain's going to be? He's the exact opposite of the hero. And most times they're friends, like you and me! I should've known way back when... You know why, David? Because of the kids. They called me Mr Glass.

</div>

</div>

Sen jälkeen asetamme “Sktiptit”-kenttään funktiokutsun

timeTextWithMusic([
    {m: 0, s: 0},
    {m: 0, s: 30},
    {m: 1, s: 6}
], 12, document.getElementById("ajastus"));

Huomaa, että argumentin songNumber arvoksi on laitettu 12, koska seuraava musiikkinappula on kahdestoista nappula tällä sivulla. containerElement-argumentin arvoksi on laitettu document.getElementById("ajastus"), joka viittaa elementtiin, jonka id on ajastus.

Nyt joudumme vielä hieman tyylittelemään: funktio lisää kullekin paljastettavalle palikalle luokan visible, joten haluamme tavalla tai toisella piilottaa ajastus-elementin sisällä olevat div:t silloin, kun niillä ei tätä luokkaa ole. Esimerkiksi seuraava pätkä “Tyylit”-kentässä tekee tempun:

#ajastus > *:not(.visible) {
    opacity: 0.2;
}

#ajastus > * {
    transition: opacity 500ms ease-in-out;
}

(Jälkimmäinen määritelmä tekee paljastamisesta hieman pehmeämmän.)

Tällä saamme seuraavan lopputuloksen:

My money’s in that office, right? If she start giving me some bullshit about it ain’t there, and we got to go someplace else and get it, I’m gonna shoot you in the head then and there. Then I’m gonna shoot that bitch in the kneecaps, find out where my goddamn money is. She gonna tell me too. Hey, look at me when I’m talking to you, motherfucker. You listen: we go in there, and that nigga Winston or anybody else is in there, you the first motherfucker to get shot. You understand?

The path of the righteous man is beset on all sides by the iniquities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who, in the name of charity and good will, shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother’s keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who would attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay My vengeance upon thee.

Now that we know who you are, I know who I am. I’m not a mistake! It all makes sense! In a comic, you know how you can tell who the arch-villain’s going to be? He’s the exact opposite of the hero. And most times they’re friends, like you and me! I should’ve known way back when… You know why, David? Because of the kids. They called me Mr Glass.

Käyttäjän asetukset

Käyttäjä voi Profiili-sivun kautta määritellä itselleen asetuksia, mm. äänenvoimakkuuden oletusarvon. Näihin pääsee käsiksi globaalien saveSetting– ja loadSetting-funktioiden kautta. Esimerkiksi käyttäjän äänenvoimakkuuden saa näin:

let volume = window.nuvaGlobal.loadSetting("volume");

Tämä palauttaa numeron välillä 0-100. Oletusarvo on 50.

Voit tallentaa asetuksiin postauksessasi myös omia arvoja! Näin eri ropeosat voivat “kommunikoida” keskenään… jos jostain syystä niin haluat!

Globaalin scopen kanssa työskentely

Tämä luku käsittelee corner casea joka tulee toivottavasti vastaan hyvin harvoin. Jos kaikki tyylijuttusi ovat vain stylesheeteissa ja skriptisi työskentelevät ainoastaan postauksen wrappaavan article-elementin sisällä, ei sinun tarvitse huolehtia tästä.

Yksi iso ero vanhaan sivuun verrattuna on se, että navigaatio toimii dynaamisesti clientin puolella, jos käyttäjällä on JavaScript päällä (ja toivottavasti on). Tästä seuraa sellainen sivuvaikutus, että postauksesta pois navigoitaessa globaaliin namespaceen on mahdollista jäädä roskia. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi, jos skripti muokkaa tai luo uusia HTML-elementtejä article-elementin ulkopuolelle (pls no), tai asettaa document– tai window-objekteihin event listenereitä.

Jos viestisi tekee tällaista (ja toivottavasti mahdollisimman harvoin tekee), ne täytyy siivota manuaalisesti. Tämä tapahtuu määrittelemällä postauksen skripteissä siivousfunktio window.nuvaGlobal.onPostDestroy. Seuraavassa esimerkissä skripti asettaa body-elementille luokan ja sitten poisnavigoitaessa poistaa sen.

document.querySelector("body").classList.add("moi-testi-luokka");

window.nuvaGlobal.onPostDestroy = () => {
  document.querySelector("body").classList.remove("moi-testi-luokka");
  console.log("moi sivu tuhottiin");
}

Tämä kyseinen skripti on voimassa tällä Muotoiluopas-sivulla; voit itse nähdä devtoolien kautta sen toiminnassa.

Postausten validaatio

Uusi sivu tarjoaa työkalut postausten virheiden debuggaamiseen. Ensinnäkin yläkulmaan ilmestyy toast ilmoitukseksi, jos jokin sivun skripteistä epäonnistuu. Virhe löytyy tämän jälkeen kehittäjätyökalujen konsolista.

Hyödyllinen uusi työkalu on HTML-validaatio. Se on päällä oletuksena viestien esikatselusivulla, mutta sen voi kytkeä manuaalisesti päälle lisäämällä sivun osoitteen perään ?preview. Tällöin sivu ajaa HTML-validaattorin viestin sisällölle, ja kertoo toastina menikö validaatio läpi vai ei. Jos validaatio ei mene läpi, virheet printataan kehittäjätyökalujen konsoliin.

Klaanon Rope

Kuulapsi III

14.11.2020 Kerosiinipelle 8 kommenttia

Vain hetki ennen päivänsarastusta

Joki oli muuttunut mereksi.

Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.

Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.

Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.

Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.

Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.

Kaikkina hetkinä, paitsi…

Paitsi yhtenä.

Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.

Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.

Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.

Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.

Kuulapsi ja sarastus

Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.

Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.

Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.

Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.

Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?

Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.

“Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.

Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”

Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.

Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.

Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…

… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?

Kuulapsi III

Klaanin kaupunki
Sielunlähde

“Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.

“Öö”, Kepe jatkoi.

Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.

“Kuulin meteliä”, vanhus sanoi. “Mitä täällä tapahtuu?”

“Manu”, Visokki vastasi aneemisesti.

Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
“Aivan. Onko hän kunnossa?”

“En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.

“Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”

“Öö”, Kepe sanoi.
“Ei, se apina oli oma asiansa.”

Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
“Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”

“Öö”, Kepe sanoi.
“Ei.”

“Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”

“Öö”, Kepe sanoi.
“Kyllä.”

“Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. “Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”

“Öö”, Kepe sanoi.
“Kiitos samoin.”

Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.

Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.

“Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”

Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.

“Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”

“Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”

“Siniset kädet?”

“Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”

“… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.

“Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”

“Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ‘reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ‘Verstaaseen’ ja kuka ei.”

“… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
“Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…

“Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”

… Mutta… mutta entä Iggy…?

Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?

Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…

… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?

Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?

“Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.

“Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”

Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu.
“Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”

“… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”

“Aivan. Hyvä, jos niin.”

Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.

“Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. “Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”

“Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. “Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”

“En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”

“Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”

Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä.
“Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”

“Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”

“Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.

Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…

“Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. “Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”

“Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. “Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”

Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.

Kondel

“Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”

“Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.

“Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.

“Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. “Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”

“Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. “Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”

Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. “Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”

“Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.

“Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. “Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”

“Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.

“Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. “Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”

“… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.

Matoralainen nyökkäsi.
“Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”

Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.

“Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”

Kondel hymyili ovelasti.
“Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”

“Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä “pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.

“Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. “Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.

Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.

“Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”

“En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”

“Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”

“Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”

“Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”

“Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”

“En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”

“Mitä tarkoitat?”

“Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla.
“Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”

“Tehdään niin.”

Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.

Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.

Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.

He kahlasivat pupuissa.

Niitä oli aivan karzahnisti.

Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.

Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.

Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.

“Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. “Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”

“Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.

“Jätän väliin”, Visokki sanoi.

“No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”

Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.

“Tai siis”, hän sanoi vielä. “Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”

“Öö”, Kepe sanoi. “Okei.”

“Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”

“Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?

“Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”

Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
“Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”

“Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.

“Mutta jos se ‘iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.

“Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . “Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”

“Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”

“Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”

Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.

Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
“Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”

Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.

“No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. “Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”

“Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.

Kondel katsoi häntä pitkään.

“Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.

Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako?
“… mitä?”

Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
“Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”

Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen.
“Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”

“Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. “Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”

Visokki tuhahti kylmästi.
“Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”

“Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
“Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. “Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”

“Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. “Sitäkö tarkoitat?”

“Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. “Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”

Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä.
“Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”

“Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”

Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.

“Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”

Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
“Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”

“Vähemmistössä… millä tapaa?”

“No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. “Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”

“Aha. Oliko tuo kehu?”

“Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. “Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”

“Olet selvästi uskovainen.”

“… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. “Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”

“Niin”, Kondel sanoi hiljaa. “Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”

Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.

Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.

“Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. “Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”

“Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.

Kondel nyökkäsi.
“Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”

“Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.

“Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, “sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi.
“Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”

“Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. “Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”

Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.

“Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. “Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”

“Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.

Kondel nyökkäsi.
“Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”

Visokki kurtisti kulmiaan.
“Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”

“Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.

Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.

“Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”

“Jos sanot niin.”

“Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”

“Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ‘koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?

“Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. “Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.

“Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”

“Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”

“Öö”, Kepe sanoi. “Kuka?”

Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
“Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”

“Hah”, Visokki sanoi. “En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.

“Maailmanlopun?” Kondel mutisi. “Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
“Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”

Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.

“Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”

Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
“Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ‘Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”

“Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.

“Oliko Punainen mies siis tämän ‘Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden “Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
“Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”

Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
“No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. “Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”

Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.

“Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. “Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”

Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
“Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.

“Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”

Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.

Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”

“Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. “Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”

“Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. “Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”

“Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”

Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.

“Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”

Kondel hymyili viattomasti.
“Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
“Miten niin ‘lapsi’. Miten niin ‘isä’. Miten niin ‘äiti’. Miten niin ‘perhe’.”

Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.

“Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-‘lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”

Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
“Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.

“Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”

“Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”

“Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”

“Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”

Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. “Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”

Kondel katsoi häneen empaattisesti.
“Niin siis… ei.”

“… Ei?”

Kondel laski pulskan pupun käsistään.
“Ei.”

“… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.

Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.

“Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. “Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ‘tietoiset’.”

“Mutta… niinhän asiat kai vain ovat“, Kepe sanoi. “Me ‘tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
“Ja… ovathan visorakit ‘tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”

“Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. “Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”

“Tai siis”, Kepe änkytti, “tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”

“Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. “Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ‘torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”

Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?

“… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”

“On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”

Visokin katse kirkastui.
“Niistä toiset”, hän sanoi. “Ovat makutojen tekemiä.”

“Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.

“… Ja ‘kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.

Ja näin enkeli oli vienyt ‘tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.

Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.

Mutta… oli se aika paljon nytkin.

Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?

… Tiesikö Manu?

Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.

Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.

“Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. “Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”

“Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.

Kondel laski kätensä emon päälle.
“Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.

“Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”

“… Okei”, Kepe sanoi.

“Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”

Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.

Matoranista toaksi, toasta turagaksi, turagasta legendaksi

“Ei… seis, tämä on jo liikaa.”

“Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. “Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
“… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”

Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.

“Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”

Kondel huokaisi syvään.

“Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.

Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?

Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?

Mitä… Suuresta hengestä?

Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?

Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?

Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?

Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.

Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.

Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.

Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.

Olisihan?

Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
‘Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.

“Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. “Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”

Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
“Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”

Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen “lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.

Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä “lapsuus” edes matoralaiselle olisi?

Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua “lapseksi”?

Tai… matoralaiseksi?

Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.

“Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ‘status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”

Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä.
“Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.

“Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
“Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”

Visokin pihdit puristuivat yhteen.
“Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”

Kondel hymyili.
“Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”

Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.

Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.

“Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. “Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”

Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.

Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?

Vai…?

Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin “soturiksi” tai “ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.

Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?

Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli “aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat “lapsia”?

Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.

Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?

Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?

Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?

Oliko hän vain kone?

“Mutta… enhän minä ole mikään robotti“, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.

“Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. “Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”

Kepe henkäisi syvään. “Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”

Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
“Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. “Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.

“Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
“Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”

Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.

“… niin”, hän sai ulos.
“Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. “En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”

Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.

“Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”

Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.

“Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”

“Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.

Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.

“Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. “Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”

Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.

“Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”

Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.

Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.

Muraali

Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?

… Avden äiti?

Äiti?

“Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. “Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”

“Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…

… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.

Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?

Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?

Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.

“Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”

“… niin?”

“Mutta… hänhän on matoran?”

“Onko?”

Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.

Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.

Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.

“Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. “Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”

Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.

“Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin.
“Entä sinä?”

“… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. “En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ‘kaanonista’.”

“… kaanonista?”

“Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”

Visokki oli hetken hiljaa.
“Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. “Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”

“Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ‘turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”

Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.

“Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. “Että olen jonkun ‘luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”

“Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. “Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”

Visokki huokaisi.
“Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”

“Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”

Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.

Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.

Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.

“Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”

“Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.

Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.

Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.

Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.

Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.

Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.

Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.

Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.

Se, että hän ei ollut ainoa.

“Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”

Kepe hymyili. “Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”

Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan.
“Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”

“Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”

“Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”

“Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”

Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.

“Niin”, Visokki sanoi. “Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”

Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.

Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.

“Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. “Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”

“Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ‘Kuuperhettä’ vähän paremmin.”

“Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”

“Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.

“Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. “Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”

“Tottahan toki… majakkaa?”

“Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”

Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.

“Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda…

Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.

Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.

Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.

Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään.
“Nähdään.”

“Hyvää yötä!”

Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.

Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.

“Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”

Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.

Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.

Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.

Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.

Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.

Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.

Klaanon Rope

Kuulapsi II

14.11.2020 Kerosiinipelle 2 kommenttia

Tunti ennen sarastusta

Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.

Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.

Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.

Minkä kaipuu?

Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.

Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.

Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.

Kuulapsi tunti ennen sarastusta

Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.

Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.

Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.

Kuulapsi II

Klaani
Keskisuuren kasteen aukio

Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.

Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.

Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.

“Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. “Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”

Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.

“Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. “Tai edes jotain hyviä sieniä.”
“Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.”
“Kävit jo aika lähellä!”

Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.

“Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – “Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä.
“Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti.
“Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. “Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”

Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
“Hei, Visokki!”

“Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ‘hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”

“Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.

Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.

“Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi.
“Ei, ihan asioilla olemme.”

Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
“Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. “Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
“Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä.
“Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. “Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
“Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. “Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.”
“Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?

“… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ‘Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”

Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.

“… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”

Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.

Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.

Kepe pilvessä

Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.

Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.

“Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. “Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”

“Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ‘uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”

“Hmh”, Zeeron mutisi, “kuulostaapa järjettömältä.”

“Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.

“Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. “Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”

Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
“Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.

“… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.

“… mistä arvasit?”

“Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.

“… Selvä.”

“BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”

Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
“Mutta… miksi?” hän inahti. “Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”

“Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. “Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”

Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
“Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. “Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.

“Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. “Mitäs olet mieltä?”

“Herran jestas!” Zeeron naurahti. “Mikä temppu!”

“Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”

“Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.

Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan.
“Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.

“Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”

“Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. “… kummituksista.”

Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
“Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”

“… niin. Aivan.”

“Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. “Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”

“Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.

Kepe ei voinut olla muistelematta sitä “pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.

“Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. “Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”

… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään.
Puhutaan tästä myöhemmin.

Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa.
“Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”

Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
“Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”

“Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”

Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
“Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.

Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.

Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ‘iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.

Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
“Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”

Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.

Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
“Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”

Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan.
“Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”

Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
“Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”

“Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”

“Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.

“Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. “Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
“Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
“Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.

“Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, “niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”

“Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.

Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut “ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.

“Seurakunta”, hän julisti, “pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”

Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.

Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.

“Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. “Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
“Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.

“Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.

Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.

“Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
“Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.

Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.

“Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. “Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
“Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. “Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.”
“Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”

Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
“Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.

Kepe nyökkäsi. “Sama paikka. Tai ‘paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
“Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”

Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut.
“Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”

“Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.

“Sinä muistat hänen loisensa?”

Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran “joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.

Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi.
“Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”

Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.

“Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”

“Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. “Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”

“Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. “Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”

“Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. “Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”

Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
“Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ‘ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.

Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.

“En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ‘tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”

Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
“Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”

“Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.

Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
“Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”

Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä.
“En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.

“Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. “Haluan kuulla, mihin tämä menee.”

“Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. “Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”

“Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. “Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”

“Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. “Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”

Kepe hymähti varoen.
“Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. “Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”

Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.

“En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. “Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”

Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
“Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. “Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”

Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.

“Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”

“Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. “Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”

“Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”

Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.

Valtiaan nimi. ‘Profeetan’ nimi.

“Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ‘Orondes’ teille mitään?”

Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
“Isä Orondes!” hän naurahti. “Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”

“Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. “Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”

“Se ei liene ihme”, Manu sanoi. “Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”

“Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. “Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”

“Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. “Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”

“Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.

“Orondes siis”, Visokki varmisti, “oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
“Ymmärsit aivan oikein.”
“Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.

Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
“Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
“Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. “Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”

“Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, “ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
“Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”

Tämä “matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…

… hänen tuntemansa “Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.

Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?

“Anteeksi”, Kepe keskeytti, “oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
“Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”

“Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. “Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”

“Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. “Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”

“Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. “Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”

“No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.

“Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. “Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”

Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.

“Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.

“Niin”, Pyhä Äiti vastasi. “Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”

“Hän kertoi sen minulle itse.”

Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.

Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
“Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”

“E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”

“Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. “Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”

Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.

“Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. “Onko tämä joku ‘vitsiosa’? Onko tämä joku ‘narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”

“Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. “Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”

Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.

“Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. “Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
“Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”

“Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.

“Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”

Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.

“Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. “Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”

“Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.

Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
“Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”

Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti.
“Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”

“Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.

“Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ‘Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”

Rattaat raksuttivat Kepen päässä. “Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”

Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
“Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. “Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”

“Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. “Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”

Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
“Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.

“Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”

Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
“Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. “On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”

Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?

“Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”

“Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. “Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”

Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos.
Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.

Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.

“Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”

Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
“Ha!” hän naurahti. “Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”

“En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”

“Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. “Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
“Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.

Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
“Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”

“No höh!” Manu naurahti. “Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”

Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?

“Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. “Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”

Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
“Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.

Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.

Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.

Zeeron ja kumppanit

“Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”

Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.

“Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”

Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
“Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”

“Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.

“Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. “Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”

“Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.

“Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. “Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”

“Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, “kaiken loppu.”

Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi.
“Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”

“Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. “Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”

Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
“‘Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.

“Noh!” Manu sanoi. “Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”

“Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. “Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”

“Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.

“Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. “Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ‘tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”

Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
“Mutta mitä ‘loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”

“Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”

“En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”

“Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”

“Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. “Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”

Oraakkeli hymähti.
“Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”

“Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan.
“En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
“Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.

Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.

“Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”

Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.

Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
“Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”

“Ymmärrän”, Visokki sanoi. “Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”

“Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.

Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
“Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”

“En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. “Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”

“Vai varmojen”, Zeeron naurahti. “Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”

“Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, “mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”

“Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. “Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”

Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.

“Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. “Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”

Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ‘Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit.
“Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.

Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
“Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”

“Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”

“Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. “Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”

“… Kiitos.”

Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.

Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.

“Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.

“Niin”, Oraakkeli sanoi. “Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”

“Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”

Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
“Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.

“Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
“En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
“Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”

Oraakkeli nyökkäsi.
“En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
“Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. “Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
“Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
“Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
“Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
“Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”

Valon matoralainen hymyili.
“Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
“Tai no, miehen ja miehen.”

“Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. “Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”

Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.

Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.

“Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. “Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”

“Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”

Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen.
“Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
“Ai minä?” banaani vastasi. “No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!”
“Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
“Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”

“Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. “Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”

“Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. “Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”

“Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”

Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.

“Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. “TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”

Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.

“Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”

“Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”

“Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. “Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”

“Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
“… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.

Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä.
“En tiedä, missä merkityksessä ‘oikeasti’. Mutta aika kovaa.”

Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.

“En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. “Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”

“Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
“Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?”
“Ainakin yrität”, Visokki sanoi. “Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
“Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?”
“Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
“Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
“Öö.”
“Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”

Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.

“Hetkinen, mi-“ aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.

Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.

Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.

“Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. “Rasva-Apina, seis.”

Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.

Kepelläkin oli haasteita.

Apina ei myöskään puhunut.

Siis he vain katselivat toisiaan.

“Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.

diddyscream

“PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.

Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.

“Ei. Takaisin sieltä.”

“Öö.”

“Mitä… helvetti. HELVETTI!”

Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.

Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.

Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.

Eikä kumpikaan sanonut mitään.

Valtaisaa ajanhukkaa

Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.

Klaanon Rope

Köysi

29.8.2020 Kerosiinipelle 9 kommenttia

Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.

Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.

“HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”

Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?

Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.

Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…

Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.

“Valkoinen.”

“VALVOJA.”

“Moi.”

“HEI.”

Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.

“EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”

“Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”

“JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”

“Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”

“VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”

“Vaaditko apuani?”

“VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”

“Paljonkin.”

“ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”

“Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”

“TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”

“Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”

“NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”

Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.

“… HETKEEN.”

“Miksi hän kiinnostaa sinua?”

“TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”

“Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”

Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.

“Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”

Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne

Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.

Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.

Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.

Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
“ILMAVAROITUS!”

Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.

“Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.

Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.

“Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.

Taas tuo punainen…

Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
“Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
“Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. “Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
“Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
“Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
“Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.

Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!

Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.

Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.

Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla.
Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…

273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki.
Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…

Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.

273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…

Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…

273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.

Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.

Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…

Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…

Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…

273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.

Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-

Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.

Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.

Siitähän on jo kaksi päivää…

273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.

Hän huokaisi.

Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
“Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. “Moro! Onko sulla röökiä?”

273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.

“Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
“Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.

“Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
“En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. “Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”

273 katsoi työläistä epätoivoisesti. “Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
“Mutta sinulla on röökiä…?”

273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. “Teillä oli ruokatauko nyt?”
“Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, “Joo, mikäs siin-”

Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
“Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.

“Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
“… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.

Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
“Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.

Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.

Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. “Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
“Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
“Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.

273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. “Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
“Hmph…”
“Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
“Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”

273:n pää retkahti epätoivoisena. “Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
“Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
“… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
“No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”

273 hörähti.
“Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
“Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
“Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, “… jos vain joku kuuntelisi minua.”

Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.

Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.

Heptagrammein koristeltu taskumatti.

“Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.

273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.

“SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”

“Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”

“NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”

“Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”

“MANU ON AIKA TYHMÄ.”

“Joo.”

“MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”

“Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”

Kaya-Wahi, keskellä ei mitään

Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.

Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

“Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”

Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.

“Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.

“Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”

“Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.

“Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”

“Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.

“Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. “Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”

“Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. “Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”

“Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.

Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu “Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.

“Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”

“Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”

“Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.

Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.

Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.

Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.

“Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.

“Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. “Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”

Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.

“Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.

“Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”

“Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”

“Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”

“VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”

“Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”

“BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”

Biancan kommentin “herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.

Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.

Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.

Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.

Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.

Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.

Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.

Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.

Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.

Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.

Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.

“Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.

Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.

Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.

Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.

Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.

“PEHMO.”

“Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”

“HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”

“On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”

“NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”

“Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”

“NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”

“Valotulla on hieno hattu.”

“NIIN ON.”

“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”

“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.

Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.

“Ai, olet vieläkin täällä?”

Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.

“Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.

Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.

“En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, “hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”

“Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”

“Kyllä muistan.”

“Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.

“Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.

“No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.

“Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. “Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”

“Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. “Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”

“Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. “Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”

Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.

Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.

Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.

Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.

Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.

Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: “Jatkajiin”, “Erääntyviin” ja “Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.

“Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.

“Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.

Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; “Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.

Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.

Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.

Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.

Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.

Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?

Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.

Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.

Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.

“Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”

“YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”

“Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”

“MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”

“Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”

“SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”

Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne

Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.

Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.

Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.

Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.

Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.

Tai ainakin häntä oli tullut.

Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.

Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.

Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.

Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.

Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.

Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?

237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
“Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. “Missä olet? Mi-mitä tahdot?”

Missä haluat minun olevan?

Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.

“Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”

“ONKO PAKKO?”

Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.

“Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”

237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.

“Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
“Ko-koska minut… käskettiin.”
“Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: “Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”

Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään.
“Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”

237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.

“Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”

Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.

“Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”

237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.

“Astu ulos.”

Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.

“Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.

Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.

“Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.

Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.

“Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. “Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”

237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.

“Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”

237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.

“Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”

Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.

Mutta ei.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.

“Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”

Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?

“Jep.”

Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.

“Oli kiva tuntea.”

Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.

Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?

Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.

Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.

Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.

Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.

“Okei”, Manu sanoi. “Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”

Puhelin jatkoi pirisemistään.

Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…

Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
“Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”

“Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen.
“Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
“Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. “Anteeksi. Olen hiljaa.”

Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.

Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.

Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.

“Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.

Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.

“Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. “Tervehdimme teitä.”

“Juu juu, mutta miksi?”

Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.

“Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.

Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi.
“Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”

“… mmitä?” Tawa mutisi.

“Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. “Tämä on vain hyvin vaikeaa.”

“Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”

“… ei. Ei niin.”

Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi.
“Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”

“Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”

Visokki pyöräytti silmiään. “Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”

“Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”

“Ei, ei ole”, Visokki totesi. “Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”

“Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”

Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.

“Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”

“Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”

Tawa säikähti näkyvästi.

“Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.

“Anteeksi”, Visokki sanoi. “Yritä tottua tuohon.”

“– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”

Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
“Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”

Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.

Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.

Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.

“… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”

“No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”

Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.

“Helei, Manu.”

“Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”

“… mmmikä.”

“Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. “Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”

“Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”

Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
“Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”

“Läsnäolo”, Visokki täydensi. “Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”

“Niin, kyllä”, Tawa sanoi. “Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”

“Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ‘hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”

Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.

Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.

“Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”

“Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.

“Hetkonen”, Manu sanoi. “Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”

Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.

“Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”

“Niin”, Tawa nyökkäsi, “jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”

Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.

“Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”

“Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ‘amatöörejä'”, Tawa sanoi. “Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”

“Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. “Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi.
“Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”

“Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, “että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”

“En tiedä”, Visu vastasi. “Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”

“Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”

“… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, “vai haluatko vain voittaa tämän?”

“En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”

Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.

“Kuules nyt”, Tawa kivahti, “alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”

“Tawa…”

“Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, “sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”

“Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. “En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”

Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.

“Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”

“Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”

“Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. “Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”

“Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.

“Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”

Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta.
… hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-“

“Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.

“… moiccelis”, Visokki toisti.

“Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.

Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.

“Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”

“Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. “Anteeksi.”

Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.

Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.

Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.

“Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. “Nähdään kohta minun toimistossani.”

“Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”

“Kiitos, Visu.”

Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.

Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.

Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.

Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.

Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.

Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.

Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.

Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.

Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.

Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.

Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?

Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.

“Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, “en huomannut, jos sanoit jotain.”

“En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”

“Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”

“Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”

Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
“Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”

“Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”

Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
“En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”

“Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, “eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”

Tawa huokaisi pahantuulisesti. “Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”

“Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”

Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
“Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”

“Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”

“Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. “Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
“… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”

“Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”

“… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. “Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”

“Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. “Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”

“… mihin tämä johtaa?”

“No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”

Tawa ei voinut olla nauramatta.
“Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”

“Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”

Tawa naurahti lämpimästi.
“Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”

“No olipas kivasti sanottu.”

“Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”

Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.

“Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. “Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”

“Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”

“Joo. Mitä mieltä olet…”

Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.

“… punaisesta?”

“… eikun oikeasti. Tawa, tiedätkö sinä, kenelle puhut?”

“Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”

“Tawa!” Visu kivahti. “Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”

“Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”

“Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”

“Visu! Älä ole urpo!”

“AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.

“Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.

Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.

Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?

Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.

Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.

Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.

“Verkonkutoja on niin viisas.”

“HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”

“Mikä?”

“TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-“

“Älä.”

“MUTTA MITEN SE EDES-“

“Ole kiltti.”

Tawan toimisto

Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.

Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.

Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.

Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.

Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.

Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.

Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.

Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.

Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.

Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.

Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
“Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.

Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.

“Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.

“Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, “kolme tapaamista vielä edessä!”

“Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”

“Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”

Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
“… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”

Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
“Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. “Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”

“… käskystä, juuriadmin?”

“Nähdään juhlissa!”

Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.

Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.

Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.

Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…

Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.

Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.

Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?

Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?

Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.

Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.

Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.

Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.

Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.

“ONPAS HÄN IHANA.”

“Joo.”

“HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”

“Minäkin.”

“JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”

“Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”

“ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”

“Toivottavasti runosi ovat hyviä.”

“NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”

“Valkoinen, runosi ovat kauniita.”

“HEH JOO TIEDÄN.”

Verstas

Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?

Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…

Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.

“Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…

Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?

Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.

Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.

Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?

Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.

Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet “v”:llä. Miten niin “vuokraaja”?

Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu “Helei!”

Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…

“Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.

Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.

“Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”

Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.

Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.

Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.

Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.

Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.

Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?

Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.

Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.

Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.

Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…

Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.

“Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.

“Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. “Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”

Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…

“Ai niin!” Tawa jatkoi. “Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”

“Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”

Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…

Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.

“Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.

“Ei kai taas…” Tawa valitteli. “Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. “Käänteinen helei!”

Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…

Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: “Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”

Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. “Moi, mikä meininki?”

Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. “Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”

Snowie nyökkäsi ja pysähtyi keksijän vipstaakkelihyllyn ääreen vilkkuvista valoista harhautuneena. “Kuulostaa tärkeältä!”

“Vilpitön näkemyksesi, vai..?”

Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. “Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. “…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”

Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. “Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”

“Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. “Mutta, hei!” hän hihkaisi. “Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”

Kepe virnisti. “Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”

“Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. “Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”

“Mitä tällä erää?”

Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. “Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”

Keksijä kurtisti kulmiaan. “Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”

“Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.

Kepe mietti hetken ja huokaisi. “No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”

Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: “Kepe, mennäänkö pullakahveille?”

“Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.

Lumiukko hörähti. “Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”

“Tunnet minut liian hyvin!”

Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: “Ihme taikinatyyppi!”

“Ja kuinka paljon.”

“ALAN YMMÄRTÄÄ.”

“Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. “Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”

Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. “Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”

“…”

Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. “Morjens!”

“Heippa!”

Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.

Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.

Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.

“Oho! No moi!” hän ilahtui.

Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. “Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”

Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.

“Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”

Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.

“Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”

Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.

Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.

“Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…

…sellin asukkeja…

…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…

…jos hän vain poistuisi paikalta.

Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.

Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.

Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.

Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.

Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?

No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.

Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.

“Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”

“KUKA ON ÄMKOO?”

“Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”

“KERRO, VALVOJA.”

“Älä kiinny.”

Arj-Aderidon

Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.

Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.

Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.

“Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.

Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.

“Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: “Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”

Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
“Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”

“Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
“Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”

Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
“Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.

Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.

“Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”

“Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
“Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. “En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”

Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
“Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”

Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.

“Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. “Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.

“Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
“Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
“Kahvia?”

Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
“Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. “Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”

“Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
“Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”

Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
“Sinulle käy kalpaten!” se karjui.

Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.

Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.

Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
“Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.

“Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”

Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.

“Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. “Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”

Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
“Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. “Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”

“Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. “Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”

“Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. “Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”

“Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.

“Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”

Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
“Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. “Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.

“No voihan nyt hel…”

“Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.

“Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.

Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
“Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”

“Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. “Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”

“Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. “Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
“Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”

“Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.

“Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. “Lähdetään.”

“Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. “Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
“Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.

“Mill-”

“Tedni, ei.”

“Millennium Kahu!”

“LÄHDETÄÄN.”

Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.

Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.

Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.

“Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.

“Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. “Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”

Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.

“Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”

“Joo!!!” Tedni naurahti. “Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”

Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
“Enjaya kul a intekun kuthuow…”

“Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.

Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.

Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.

Hopeisella Merellä

Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.

Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.

Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.

Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.

Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.

Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.

“Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.

Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.

“Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.

Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.

Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.

Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.

Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.

Korppi raakkui jossain kaukana.

Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.

Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.

Halki iäisyyden.

Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.

Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.

Kraa. Kraa. Kraa.

Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.

“Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.

“Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. “Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”

“Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.

Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.

Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.

Ne muodostivat taas tähden taivaalle.

Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.

Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.

Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.

“VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”

“Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”

“TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”

“Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”

“PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”

“Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”

Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.

Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.

“Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.

“No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. “Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
“Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.

“Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. “Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.

“Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
“Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.

“Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
“Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. “Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.

Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.

“Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
“Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
“Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”

Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
“Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.

Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.

Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.

Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.

Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.

Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.

Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.

Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.

“Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.

“Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
“Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. “Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”

“Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
“Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.

Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
“Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
“Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
“Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
“No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.

Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.

Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.

“Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. “Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
“Hei Tongu”, Umbra vastasi, “hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
“Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.

“Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?

Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
“Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, “joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”

“Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
“Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. “Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”

Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.

“Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.

“Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.

“Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. “Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”

Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
“Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”

“Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”

“Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. “Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.

“Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.

“Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. “Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.

“Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
“Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
“Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
“Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.

“Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”

“Hahaha”, Make naurahti. “Aika köyhä”, Paaco sanoi.

“No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, “olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”

“Krhm”, Same aloitti, “Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”

Tongu hieroi leukaansa. “Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”

“He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”

Tehmut siemaisi kupistaan. “Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”

“Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.

“Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. “Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”

“Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.

“Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, “Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.

“Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, “Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”

“Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.

“Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.

“Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
“Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.

“Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
“Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.

“On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. “Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”

“Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, “Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
“Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
“Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.

Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. “Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”

“Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
“Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. “Jatka, Same.”

“Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”

“Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.

“Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. “Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
“Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.

“Ystäviä!” Tehmut huudahti. “Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”

“Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
“Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.

“Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
“No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
“Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.

“Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.

“Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, “luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”

“Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. “Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”

“Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. “Kodin, turvapaikan.”

“Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. “Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”

Yksikään käsi ei noussut.

“Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, “kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
“No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
“Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.

“Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”

“Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.

“Anteeksi?” Tongu kysyi.

“Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
“Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, “Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”

“Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.

“Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, “ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”

“Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, “Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”

“Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.

“Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.

“Olisipa minulla rystyset.”

“MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”

“Naksauttelisin niitä.”

“MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”

“Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”

“OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”

“Mitä ehdotit?”

“OHJUKSIA.”

Bio-Klaanin arkistot

Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.

“Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.

“Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. “Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”

“Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.

“Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”

Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.

“Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.

“Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”

“Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.

Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.

Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.

Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?

“Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.

“Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.

“Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: “Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”

“Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
“Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.

Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.

“No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
“Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.

“Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.

“Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.

“Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”

“Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
“Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”

Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
“No sovitaan niin.”

Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.

Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.

Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.

“Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.

Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.

Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…

Metru Nui.

Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.

Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.

Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.

Oliko se kohtaloa?

“Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.

Oliko se kohtaloa?

Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.

Oliko se kohtaloa?

Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.

Creedy mittaili katseellaan Sugan olkapanssareita.
“Kuule, mahtuisiko noihin ohjuksia?”

Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.

“Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.

“Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”

Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.

Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. “En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.

Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.

Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.

Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.

Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.

Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.

Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.

Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.

Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.

Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.

Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.

Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.

Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.

Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
“Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. “Sinäkin matkalla rannalle?”

“Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. “Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”

Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. “Oletko varma?” hän naurahti. “Sinulla yleensä taitaa olla.”

Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. “Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”

“No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”

“Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. “Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”

“Tai välitä”, Matoro virkkoi. “Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”

Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.

“Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. “Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”

“Umbra?” hän ehdotti. “Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”

“Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. “Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”

“Heh, totta”, Matoro myönsi. “No, miten sinulla menee muuten?”

“Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. “Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”

“No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”

“Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”

“Fyyrer?” Matoro toisti. “Onko se nazorakia?”

“Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”

“NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”

“He ovat kaikki niin nättejä.”

“TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”

“Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”

Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.

Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.

“Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. “Se ei voi olla vaikeaa!”

“Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. “Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”

“Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
“Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.

Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.

Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.

Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.

Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.

Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.

Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.

Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.

Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.

“Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. “Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.

“Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. “Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”

“Aika rankkaa”, Matoro sanoi. “Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”

Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.

“En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”

Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.

“Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. “Jotain jännittävää?”

Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. “Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.

“No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. “No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”

Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. “Niiiiiiiin”, hän hymähti. “Eivät kai.”

Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
“Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.

“Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.

“On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. “Hyvä on, pidä salaisuutesi!”

Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.

“Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. “Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”

“Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. “Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”

Skakdi nyökkäili ja hymähti. “Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”

“Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. “Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”

Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
“Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”

“Toivottavasti!” toa tokaisi. “Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”

“On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. “Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”

“No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. “Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”

Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
“Rökitä se irstas ukkeli.”

“Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.

Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.

Ranta oli muutenkin täynnä riemua.

Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.

Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.

Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.

Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.

Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.

Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.

Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.

Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.

“Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. “Mikä suo minulle tämän kunnian?”

Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.

“Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. “Olisi kyllä kiva jäädä.”

“Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.

Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.

“Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
“Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”

Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.

“No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.

“Niin. Aina on ensi vuosi.”

“Onhan?”

“Äh. Tietty.”

Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.

Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.

“Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. “Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”

“Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”

“Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. “Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”

“Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.

Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
“Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”

“… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”

“Heheh… Gurtun uimakoulu…”

“… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”

“Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. “Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.

“Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”

Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.

“Helvetti”, Gee ähki. “En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”

“Koko matka uiden!” Tawa hihitti. “Kova tyyppi!”

“Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”

Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.

“No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
“Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”

“NO NYT.”

“Vihdoin.”

Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.

Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.

“Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. “Minulla on ollut hyvä olla täällä.”

“Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.

“Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”

Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…

“MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”

“Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”

“TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”

“Varro vain, Valkoiseni.”

“Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. “Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”

Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.

“Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. “Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”

“Ei niin”, Guardian mutisi. “Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”

“OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”

“Valkoinen. Varro vain.”

“Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.

Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.

Hän voi hyvin.

Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?

Mikä oli muka tätä tärkeämpää?

Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.

“ÄLÄ NYT.”

“Vartija.”

“Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.

“Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”

Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.

“EI. ÄLÄ VIITSI.”

“… Vartija.”

“KAIKKI ON PILALLA.”

“Vartija. Olet säkki.”

Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.

Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.

Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.

Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.

“Valkoinen.”

“VALVOJA.”

“Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”

“ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”

“Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”

“KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”

“Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”

“MITÄ, VALVOJA?”

“Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.

Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”

Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.

“KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”

Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.

“EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.

Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.

“Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”

Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.

“Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”

“NIIN. NIIN OVAT.”

“Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”

“EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”

Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.

“Nähdään, Valkoinen.”

“NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”

Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.

“KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…

Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.

Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.

Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.

Se heidän olisi löydettävä itse.

Köysi

Klaanon Rope

Haamujahti

19.8.2020 Kerosiinipelle 12 kommenttia

Kepen paja

Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.

Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.

“Höhöi!” Snowie huikkasi. “Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. “Ai joo, niin tosiaan…”

Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen “oikeastiko”.

“Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. “Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”

Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. “Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
“Niin, totta.”

Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.

Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.

“Jahas, Valvoja lepotilaan ruokatauon ajaksi”, Snowie mietiskeli. “Mahtaakohan… hetkinen… eikö…”

Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. “Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”

“No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. “Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”

“Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. “Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”

“Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”

Haamujahti

Kahvio

Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.

Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.

Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. “Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. “Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”

Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. “Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”

“Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”

“Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”

Lumiukko hymyili. “Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”

Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.

“Kappas. Hei, Jäätutkija!”

Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.

“Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.

“Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, “tekö tunnette toisenne?”

Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.

“Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. “Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”

Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. “Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”

“Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.

Lumiukko laski mukin pöydälle. “Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”

“Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.

“Ja sitten”, Snowie jatkoi, “hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”

273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. “Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”

“Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. “Enkö vain olekin, Keps?”

“Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.

“… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. “Oletko sinä… Jäätutkijassa?”

“Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”

Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. “Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”

273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.

“Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”

Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. “Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”

“Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”

“Eipä hätää, Iggy on –”

Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. “Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”

“Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.

Kepe pudisteli päätään. “Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”

Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.

273 oli hetken hiljaa. “Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”

Kepen ilme oli mietteliäs. “Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”

“Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. “Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”

273 naksutteli pihtihampaitaan. “Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”

“En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.

“Eiköhän se onnistu.”

“Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”

“Aa, joo, sopii.”

Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?

Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. “Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”

Kepe havahtui ajatuksistaan. “Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”

Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.

“Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.

“Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”

Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. “Varsinaisesti.”

“Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.

“En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.

“Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. “Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”

Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.

“Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. “Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”

Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.

“Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.

“Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.

“Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. “Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”

“Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.

“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”

Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.

Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.

“Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.

“Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.

“Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. “Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”

Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.

“Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.

“Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. “Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”

“Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.

“Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.

“Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.

“Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.

Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.

Snowien ilmeestä loisti hänen “kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.

Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – “Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.

Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.

“Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. “Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”

Kelvin havahtui kuullessaan puhuttavan nazorakeista. Kantoiko tämäkin matoran kaunaa hänen lajilleen?

“Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. “En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”

Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.

“Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä“, Snowie myönsi. “Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.

“Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.

“Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.

“Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.

“Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”

Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.

Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: “Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”

Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.

Umbra haukotteli makeasti.

“Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.

“Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.

Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.

“Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.

“Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. “Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”

Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.

Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.

“Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. “Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”

“En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”

Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. “Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät.

“Toivottavasti tapaamme taas!” lumiukko hihkaisi noustessaan pöydästä.

“Näkemiin”, Kelvin lausui.

“Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. “Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”

“Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.

Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. “Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”

“Juu, sopii!”

“Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: “Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”

“Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”

“Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”

“Öö, ei?”

Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: “Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”

“Noin, sehän ratkaisee asian!”

“Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.

Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.

Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
“Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. “Mutta ollaan hiljaisia.”

Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.

Hän muisti seuransa.

“Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”

Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.

“Kuinka ennakkoluuloista!”

“Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.

“Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”

Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.

Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.

Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.

“Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. “Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”

Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron “kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.

Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…

“No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ‘historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”

… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.

“Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”

Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.

“Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”

“Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ‘tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”

Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.

“Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. “Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”

Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ‘hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta.
“Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”

“No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”

Kepe mietti hetken. “Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”

Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.

“Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”

Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.

“Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?

“Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”

Kepen silmät kirkastuivat.

“… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”

“Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”

Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ‘murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.

“Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”

“Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”

“Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”

Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?

“Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. “Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”

Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.

“Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.

Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!

Näinkö se meni?

… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.

Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”

Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.

“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.

Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”

Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.

Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…

Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.

Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.

Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.

“Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. “No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”

Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.

“Hetkinen, suola-aavikko?”

“Öö, joo”, Kepe vastasi. “Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”

“Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”

Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.

“… Mistä sinä sen tiesit?

“Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”

“Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”

Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään.
“Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”

“Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”

“Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”

Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. “Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”

“… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.

“Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”

Kepe pureskeli tätä hetken. “Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”

“Mikä homma?”

“No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ‘uneksija’ puuttuu?”

Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. “Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”

Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.

“Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”

Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.

“Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. “Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”

“Ai häneltä…”

“… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ‘mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: “Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”

Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. “… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”

“No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”

Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. “Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”

“Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”

Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.

Manu jatkoi. “Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”

Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.

Makutan ääni muuttui hieman. “Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”

Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.

“Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.

“No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”

Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. “Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”

“Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ‘super’ siitä ‘superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”

Kepe naurahti, hieman myös ääneen. “Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”

“Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ‘astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”

“Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.

“Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”

“Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.

“Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”

Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.

Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?

Oli. Kokonainen klaanilainen.

Tosin…

Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta.
“Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”

Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.

Niin usein jaloissa pyörimässä.

Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.

Krikcit. Jäsennumero 155.

“Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli “Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”

Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. “Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.

Mutta Manukin muisti Iggyn.

Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?

Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…

Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.

Kuolinsyy: onnettomuus.

Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.

Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?

“Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
“tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen'”

Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
“Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. “Hän lausui sen usein.”

Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.

“Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. “Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”

“Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. “Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”

“… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”

“No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”

“…”

“… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ‘kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”

“Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”

Kepe risti kätensä. “Mihin viittaat?”

“No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”

Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.

“Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.

“Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”

“Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”

“Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”

Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.

“Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.

“No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”

Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.

“… Ei lainkaan hyvin.”

“En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”

Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.

“Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. “Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”

Lumiukko nielaisi. “Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”

Snowie yritti hymyillä varovaisesti. “Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”

“… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.

“Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. “Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”

“Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”

Lumiukko hymyili alakuloisesti. “Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”

Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. “Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”

“Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. “Kiitos.”

Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
“No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”

“Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. “Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”

Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…

“Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. “Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”

Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.

“Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. “Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”

Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. “Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”

Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. “Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”

“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”

Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.

“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”

Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
“Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. “Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”

Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: “Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”

Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.

Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.

Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. “Hyvä seurakunta…”

Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: “Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”

Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.

“…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”

Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.

“Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”

Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.

“Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. “Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”

Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.

Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.

Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.

Kummitusimuri.

Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.

Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.

Saisiko se kummituksen kiinni?

Admin torni, yö

“Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”

“Jep, Snowie.”

“…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”

“Kyllä, Snowie.”

“…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”

“Aivan, Snowie.”

Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.

“Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. “Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”

Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.

“Kepe… tämä on vähän tylsää.”

“Tiede usein on.”

“‘Tiede.’”

Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.

Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.

Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.

Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. “Kuulitko?” hän kuiskasi.
“Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.

Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.

Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…

Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.

“… Snöö, näitkö sinä tuon?”

“Näin, Kepe.”

“Ne ovat siis todellisia.”

“Siltä vaikuttaa!”

Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.

Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.

Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?

Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.

Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.

Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä

Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.

“Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.

Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.

Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.

Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa “tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.

Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.

Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.

Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?

Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.

Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.

Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.

Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.

Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.

Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.

Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.

Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.

Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.

Jälleen nykyajassa

Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.

Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!

Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.

Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…

…kummituksen rätinää.

Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.

Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.

Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.

“Snöö! Auta!” Kepe komensi.

“Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…

…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.

Klaanilaiset haukkoivat henkeään.

“Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. “Eikös..?”

Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. “Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”

“Hehe, niin…” Snowie äimiseli. “Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”

“Niin, aivan…”

“Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. “Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”

“Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. “Tai siis, miten niin? Totta kai olet ‘kanssaseikkailijani’.”

Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. “No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”

Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. “Olet osa petturitutkintaa?”

“Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.

“Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. “Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”

Snowie kallisti varovaisesti päätään.

Kepe jatkoi. “Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”

Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. “Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”

“Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”

“Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”

Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. “Katsotaan…”

Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. “Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. “…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”

Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.

“Mikä suunta?” Snowie supatti.

Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. “Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.

He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.

Askel.

Ask-

Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…

…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. “Auh!”

“Oho!”

“Äh, mitä-?”

“Hups, sori!”

Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.

Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.

Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. “Ah ja voih..:”

“Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”

“…huomannut.”

“Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. “Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”

Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.

“Eipä mitään”, Kepe tokaisi. “Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”

“Sattuiko?” lumiukko kysyi. “Ei ollut tarkoitus…”

“Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”

“Hyvä ettei!”

Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. “Taitaa olla taas odottelun paikka.”

Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. “Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”

“Kummituksista?”

“Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”

Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.

“Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. “Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.

“No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. “Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”

Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.

“Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. “Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ‘Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”

Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. “Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”

“Ai?”

“Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”

“Hmm”, Kepe mietiskeli. “Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”

“Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”

Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. “Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”

“Noh”, Snowie kohautti olkiaan. “Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”

“Ai?”

“Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”

Kepe pyöritteli ajatusta. “Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”

“Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”

“Oliko tämä…” Kepe tihrusti silmiään. “…erittäin polveileva omakehu?”

“Heheh, kyllä! Juuri näin! Tahdon ajatella, että tällainen pehmeä pulla on Verstaan-tutkijoille kovaa ritaria parempi kuoma!”

Kepe nauroi. “Mikä mainio ajatusketju. Ilahduttavaa!”

Lumiukko hymyili leveästi. “Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.

Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.

Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.

Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.

He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!

Kolme…
Kaksi…
Yksi…

Kytkin pohjaan.

Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.

“Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. “Toimii! Se toimii!”

Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!

“Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. “Me teimme sen!”

Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.

Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.

Ei…

“Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. “Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.

Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.

“Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. “Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”

Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. “Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. “Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
“Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. “Mutta… miksi me..?”

Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. “Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. “Se oli… jotain muuta.”

Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.

Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.

“Häh.”

Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. “Häh…” hän yhtyi lausuntoon.

Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. “Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. “Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään “…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”

Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. “Justiinsa juu.”
“Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. “Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. “…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”

Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.

“Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. “Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. “…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”

Tieteilijä nyökkäsi. “Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. “Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”

Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
“Hmm, Kepe?”

“Mitä niin, Snowie?”

“Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. “…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”

Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. “Niin?”

“…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ‘käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”

“Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. “Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. “…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”

Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. “Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”

Toa hymyili ovelasti. “Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”

Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
“Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”

Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. “Elossa… siis… mitä, häh? Se…”

“…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”

Snowie rapsutti päätään. “Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. “Oi, voi…”

“Mitä nyt? Keksitkö jotain?”

“Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. “Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”

Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.

Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.

He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…

Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.

“Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. “Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”

Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.

“Oho, hui!” Kepe säikähti.

“Hui, oho!” Snowie säikähti.

Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
“Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.

“Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. “Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.

“Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.

“Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.

Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.

Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.

“Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.

“Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. “Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”

Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: “Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.

“Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. “Mistä tuo kuula on peräisin?”

“Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.

“Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. “…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.

“Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. “Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
“Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.

“Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.

“Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, “ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”

Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.

“Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.

Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: “Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. “Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.

Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.

“Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. “Tai siis… häh?”

Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…

“Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. “Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.

Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.

Ja… kuula?

Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.

Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…

“Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.

“Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.

Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.

“Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. “Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”

“Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”

Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.

“Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. “Onko… jano tai jotain..?”

“Hihi, hih… ei. ”

“Entä… entä… nälkä? Tahdotko…” Snowie muisti viimeöisen oivalluksensa. “…halauksen..?”

“Hihi… hi… Tuomari ois aika jees.”

Tuomari… Tuomari… Kepe mietti. Kuka on tuomari?

“Ai niinkuin Guartsu?” Snowie töräytti. “Tahdot halata Guartsua?”

“Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.

“TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.

“TUOKAA MINULLE TUOMARI.”

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.

“TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.

Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. “Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”

Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. “Kuka… tai mikä sinä olet?”

Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.

“UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. “TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”

“Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? “Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”

“TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”

“Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”

“TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.

“VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”

Snowie nielaisi. “Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”

“KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”

Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.

“Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”

“Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.

“Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. “Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”

“VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”

Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.

“Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. “Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”

Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.

“Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”

Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.

“KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”

Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. “Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”

“EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”

“Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. “Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”

“TUOMARIN.”

“… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”

“KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”

“Mutta mikä on ‘totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. “Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”

Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.

“TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”

Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? “… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…

“YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.

“Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: “Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”

Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.

Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.

“Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”

Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.

“Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. “Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”

Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.

Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.

“Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. “Peelo, kaiva tuosta.”

Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: “Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”

Sitten Snowiekin tajusi. “Ai, joo…”

Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…

… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.

“Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. “Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”

Kupe nyökkäsi.

“…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”

Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.

Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?

Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?

“Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. “Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”

Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.

“Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”

Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.

“Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen “Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”

Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin “kissa”…? Äh, huono esimerkki.

Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.

Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.

Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…

Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. “Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. “Pitäisikö meidän…”

Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?

Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.

Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.

Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.

Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.

“Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. “Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”

“Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.

“Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”

Kepen katse nauliintui androidiin. “Yksi asia?”

“Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. “Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”

“Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.

“Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. “Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”

“Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. “Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”

“Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. “Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”

“…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.

“Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. “Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”

Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.

“Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.

Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.

Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.

“Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.

“Mitä niin, Snöö?”

“Onkohan tämä nyt vähän noloa…”

Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.

“…kun siis…” lumiukko sopersi. “Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”

Keksijä ei sanonut mitään, kuunteli vain.

“Kepe. Kepe me löydettiin väärät kummitukset.”

Lumiukko heilutteli käsiään suurieleisesti. “Väärät kummitukset, Kepe!”

“Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. “Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”

“Kerro.”

“Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”

Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…

Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan “taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…

Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…

Snowie kuorsahti sohvalla.

… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.

Vuokraaja liittyi Viitoittajaan unten maille.

Taas Valvojan valvovan silmän alle.

Klaanon Rope

Aamuvahti

15.8.2020 Kerosiinipelle 10 kommenttia

Arkistot, keskiyöllä

Kukaan muu ei tähän aikaan liikkunut pimeässä kirjastossa. Öljylamppu oli ainoa valonlähde, ja sekin räpsyi välillä surkeasti. Kepe seisoi pöydän ääressä, Bio-Klaanin jäsenrekisteri avoinna edessään.

Tila toi Kepelle mieleen Nui-Koron kirjaston, jossa jokin Verstaan olento oli tarkkaillut häntä ja Snowieta. Olikohan niitä täälläkin? Vai olivatko ne vain hänen kuvitelmaansa? Lampun lepattavan liekin heittämät varjot muistuttivat häntä niiden mustista harjaksista.

Rekisteri oli järjestetty liittymispäivän mukaan. Hän etsi siitä kuumeisesti Iggyä.

Iggy oli ollut Verstaan vakiasukas lähes niin kauan, kuin Kepe oli siellä pajaansa pitänyt. Hän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja. Niin Snowiekin.

Mutta kun usko kaikkeen oli järkkynyt, heräsi uusi kysymys. Jos Verstasta ei ollut koskaan olemassa, oliko Iggyä?

Kai Iggyn nyt täytyi olla olemassa? Hänethän näki välillä Verstaan ulkopuolellakin!

… Vai näkikö?

Ja kun hän oli käymässä tuona yönä nukkumaan, toistuivat ne kummalliset numerot taas hänen mielessään.
”Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi”.

Bio-Klaani, Kepen paja

Seuraavana aamuna Kepe heräsi taas varsin ankeana.

Totuus Iggystä ei ollut helpottanut yhtään hänen oloaan, päinvastoin. Tosiasioita oli raskasta kantaa yksin. Kepe hieroi ohimoitaan ja katseli ympärilleen. Hänen jalkopäässään oli pieni kankainen mytty. Nukkuminen sohvalla viltin kanssa toimi toistaiseksi, mutta kelien vielä kylmetessä hän arveli tarvitsevansa kunnollisen peiton. Varsinaista vuodepaikkaansa tieteilijä piti tähtitornissa, mutta sinne asti hän ei jaksanut joka yö raahautua.

Oli paljon asioita, joita hän ei jaksanut joka yö tai joka päivä. Tyystin tavalliset asiat puistokävelyistä iltapäiväkahvitteluun tuntuivat turhilta. Toki tiede-toa tiesi, ettei mullan tai pullan rakenne tai tuoksu ollut muuttunut mitenkään, mutta kyse olikin tuntemuksesta. Siihen ei paljon järkeily auttanut, kun ilmiöt tuntuivat merkityksettömiltä. Sen verran hän oli ainakin oppinut.

Kepe nousi sohvalta, pyöritteli hetken hartioitaan ja tallusti työpöytänsä ääreen. Hän pyyhkäisi eilisillan mönkään menneiden kokeiden käsin raapustetut raportit ja tyhjäksi syödyn taikinapaketin kääreet syrjään. Keskeneräinen kummitusimuri ivasi häntä ratkaisemattomilla mysteereillään. Hän oli juuri tarttumassa pilkallisiin virtapiireihin, kun hänet keskeytti ovelta kuuluva koputus. Koputus, jonka hän tunnisti, vaikka siinä poikkeuksellisesti olikin jotain varovaista, jopa alakuloista.

Kepe käveli ovelle ja avasi sen.

“Moi!” Snowie aloitti ja vilkutti kiusallisesti.

Hetkeen Kepe ei vastannut mitään. Hän ei osannut vastata mitään. Viime kerta kun lumiukko oli eksynyt hänen ovelleen oli päättynyt aika rumasti. Asioita sanottiin. Tunteita satutettiin.

En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.

En välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!

Missä on todellisuudentajusi?

Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat Klaanin?

“Hei”, Kepe sai kuitenkin lopulta sanotuksi. Hänen äänensä oli epävarma.

Hiljaisuus oli pituuttaan pidempi ja kiusallisuuttaan vaivaannuttavampi. Snowie ei pölähtänyt oviaukosta peremmälle ja alkanut ihmettelemään Kepen keskeneräisiä projekteja, eikä Kepe kysynyt Snowielta kuulumisia ja pyöritellyt päätään tämän höpsösti kanavoidulle uteliaisuudelle. Kumpikaan ei tarjonnut tai kysynyt naposteltavaa tai juotavaa, tai katsonut toistaan silmiin. Vitsit jäivät kertomatta ja letkautukset lohkaisematta.

Yleensä he eivät nököttäneet oviaukossa tällä lailla. Toisaalta, yleensä heidän viimekertainen keskustelunsa ei ollut päättynyt siihen, että Snowie syytti Kepeä harhaisuudesta, eristyneisyydestä ja muiden yläpuolelle asettumisesta, ja että Kepe syytti Snowieta naiiviudesta, tekopyhyydestä ja hyödyttömyydestä. Tai ainakaan yleensä he eivät tarkoittaneet näitä asioita.

Mitäköhän ‘yleensä’ tarkoittaa, näissä olosuhteissa… Kepe mietti. Onkohan tämä uusi ‘yleensä’…

Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä ajatusta sen pidemmälle ennen kuin valkoinen hahmo ovensuussa hyökkäsi hänen kimppuunsa, tai siis sulki hänet halaukseen. Lumiukon vyöryvä massa puristui hänen ympärilleen.

“Anteeksi”, Snowie sanoi, hiljaa mutta selkeästi. Pehmeä olento tiukensi otettaan.

Tiedemieheltä meni hetki sopeutua tilanteeseen. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun Snowie oli häntä halannut, mutta tämä oli…

“Josko… vähän…” Kepe ähisi. “Kevyemmin..?”

Snowie hellitti otteensa ja päästi irti. “Oho! Anteeksi! …siitäkin?”

“Eipä mitään, ja…” Kepe katseli ystäväänsä. Lumiukko ovensuussa hymyili, mutta ei tyhjänpäiväisesti. Hänen ilmeestään välittyi surumielisyys, mutta myös lempeys. Tutulle naamalle muodostunut ymmärtäväinen ilme oli aidoin näky, mihin toa muisti viikkoihin törmänneensä. Kaksikon katseet kohtasivat. “Saat anteeksi.”

Kuinka helposti sanat tulivatkaan ulos Kepen suusta. Sanat, joiden hän nyt ymmärsi odottaneen pääsemistään ilmoille aina riidan päättymisestä asti. Joskus nämä asiat tajusi vasta niiden tapahtuessa. “Minäkin pyydän anteeksi.”

“Ja saat myös anteeksi”, Snowie hymyili, nyt jo hieman tutummalla tavalla. Lempeys ja ymmärrys olivat yhä läsnä, mutta niiden seuraksi hiipi varovainen oveluus. Kepen härnäämiselle varattu virne alkoi tehdä paluuta. “Saanko käydä peremmälle?”

Pajan asukki nyökkäsi ja astui syrjään ovelta. Lumiukko tassutteli peremmälle ja katseli ympärilleen, heitä ympäröivää vipstaakkelipaljoutta ihmetellen – aivan kuin hän olisi nähnyt nämä härvelit uusin silmin oltuaan niistä erossa. Snowien silmistä siinsi kuitenkin innostuksen lisäksi myös raskas väsymys. Mieliseikkailun maallinen iltavahti oli valvoessaan muuttunut yövahdiksi ja siitä taas aamuvahdiksi.

Oletko nukkunut silmällistäkään? Kepe ihmetteli. Ja mitä tuo sininen väri kehossasi on? Hän ihmetteli myös sitä, ettei kysynyt näitä asioita ääneen. Rupattelu tuntui vieläkin, olosuhteet huomioiden, vähän vaikealta.

“Kuules…” hän aloitti.

“Hm?” vastasi Snowie, joka rojahti pajan sohvalle istumaan.

“Siitä viimekertaisesta…” Kepe yritti. “En minä oikeasti…”

“En minäkään”, Snowie vastasi ja taputti sohvan tyhjää istuintyynyä. “Emme me oikeasti.”

Tiedemies käveli sohvalle ja lysähti istumaan hänkin. Huonekalu oli asetettu rintamasuunta kohti täysin tyhjää seinää. Sen läsnäolo tuntui kuitenkin hetki hetkeltä vähemmän painostavalta, Kepe oli huomaavinaan. Molemmat tuijottivat sitä, hetken verran puhumatta, kunnes Kepe nyökkäsi sen suuntaan ja avasi sanaisen arkkunsa.
“Olihan se aika hullua… oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ei pelkkä kokonaiskuva, mutta yksityiskohdat myös…”

“Heheh, no jep!” Snowie naurahti.

“Mitä se kani edes teki siellä?” Kepe ihmetteli ääneen.

Lumiukko hörähti kysymykselle, eikä Kepe osannut olla liittymättä naureskeluun. Profeetan valtakunnan absurdius oli ollut sillä tasolla, että jos se kaikki ei olisi ollut niin järkyttävää, se olisi ollut oikeastaan aika hauskaa.

“No, onneksi oli!” Snowie hihkaisi. “En tiedä olisimmeko selvinneet ilman jänöä!”

“Tai taikavenettä. Jos… jos me koskaan vaarassa olimmekaan?”

Snowie kallisti päätään mietteliäänä. “Niin… toivottavasti emme sentään turhaan juosseet, tai siis… kuvitelleet juoksevamme, tai jotain… minä en pidä juoksemisesta.”

“Lasketaanko sitä hyötyliikunnaksi…” Kepe tuumaili “…jos sitä ei koskaan tapahtunutkaan?”

“Mikä kauhistuttava ajatus”, lumiukko virnisti. “Tarpeetonta hikoilua! Ei iloa eikä hyötyä!”

Itse asiassa… tiedemies muisti. “Olen pahoillani siitäkin, nyt kun tämä tuli puheeksi. Kun-”

“Hikoilusta? Ei kuule, liikunta on hyväksi vaikka voikin päättää oman ruumiinmuotonsa, ja-”

“En minä sitä”, Kepe sanoi vakavammalla äänellä. “Vaan… sinä et olisi ollut siellä, jos en olisi ottanut sinua mukaan.”

Lumiukko heilautti kättään huolettomasti. “Pyh! Me seikkailemme yhdessä, ei se ole kummankaan vika. Sitä paitsi…” Nyt oli hänen äänensä vuoro vakavoitua. “Ei se ollut minulle niin kamalaa. Ennemminkin… minun olisi pitänyt… en minä tiedä, olla ymmärtäväisempi sen suhteen, mitä kokemuksemme merkitsivät juuri sinulle.”

Lumiukko piti paussin ja mietti hetken. “Minun olisi pitänyt kunnioittaa sitä, että sinun on minua vaikeampaa kohauttaa olkiasi sille kaikelle. Kun yksi osa todellisuuttamme ei olekaan totta.”

“No, ehkä…” Kepe vastasi. Hän huomasi sohvan viereen unohtuneen avatun limonaditölkin ja kumartui poimimaan sen. “Mutta en minäkään tehnyt ihan hirveän hyvää työtä kokemusmaailmani ymmärrettäväksi tekemisen suhteen.”

Hörps. Aika kuvottavan lämmintä, mutta menkööt. Hörps.

“Kommunikaatio on usein aika vaikeaa”, Kepe vielä lisäsi.

Snowie nyökytteli. “Joo, on. Tahtoisin silti ajatella, että osaan huomioida edes sinun tunnetilasi ja ajatusmaailmasi… sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja ryven itsesäälissä.”
“No, näitä sattuu”, Kepe vastasi myötätuntoisesti. “Ihan kaikille, arvatenkin.”

“Joo, siis, paremmissakin piireissä! Nimittäin! Sitä ajattelisi, että esimerkiksi mielivoimat ja niin vahva ystävyys, että sen varaan voi rakentaa Bio-Klaanin, auttaisi pitämään suhteen kunnossa, mutta silti Visokilla ja Tawalla oli vähän vaikeaa.”

“…ai?”

“Joo kyllä, Visu oli yöllä vähän yksinäinen mieliseikkailulla, kun hän koki että asiat Tawan kanssa eivät ole kunnossa, mutta sitten minä sanoin hänelle että kannattaa silti puhua Tawalle, siis vaikka mielikuvitus-Tawalle, niin se voisi auttaa! Ja toivottavasti auttoikin, minua hirmuisesti harmittaa ajatella, että heidän välillään olisi harmeja, kun muutenkin on niin…”

Lumiukko yritti jatkaa, mutta hänen suustaan pääsi vain massiivinen haukotus – ja nyt Kepen oli pakko kysyä: “Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”

“Ööh… En! Tai siis, toivottavasti….”

Hetken verran lumiukko mietti, oliko olemassa mahdollisuutta, että hän olisi torkahtanut odotellessaan Kapuran mieliseikkailijoiden yhteydenottoa. Sepä olisikin noloa.
“Ja oikeastaan…” hän jatkoi. “Tiedätkö, viime yön tapahtumien takia minä olen täällä, parahultaisesti. Ne olivat mojova muistutus siitä, mikä on tärkeää.”

Tiedemies asettui risti-istuntaan ja kääntyi kokonaan kohti kanssaistujaansa. “Kerro toki.”

“No siis, Tawan ja Visokin tapauksen lisäksi oli se, kun Kapura yritti puukottaa Matoroa kaappikellolla-”

Kepe oli purskauttaa juuri siemaisseensa juoman Snowien päälle. “Kun mitä?”

“Ai joo. Tuota, se ei ollut oikeasti Kapura, vaan kai joku sitä riivaava paha taikafilosofihenki?”

“…okei…?”

“Ööh, joo, minulle ei kerrottu kovin tarkkaan… ‘Oli seikkailuja’, sanoisin, joidenka seurauksena päädyin sitten estämään riivattua Kapuraa puukottamasta Matoroa.”

Oli seikkailuja, Kepe makusteli ajatusta. Matoro oli käyttänyt samankaltaista ilmaisua puhuessaan hänen kanssaan aiemmin. “Ja tämä muistutti sinua siitä, mikä on tärkeää?”

“Joo! Koska arvaapas, kuinka minä estin tämän ystävänmurhan?”

Kepe raapi takaraivoaan. “Pistit pahan.”

“Vihje!” Snowie hihkaisi ja syöksyi vierellään istuvan Kepen kimppuun, sulkien tämän taas halaukseen. Limu oli läikkyä, mutta pysyi sentään tölkissään.

“Tuota, painimalla..?”

“Melkein! Tai siis, oli se vähän painiakin, mutta minä tahdon ajatella että se oli halaus!”

“Kiva! Tuota… voisitko kenties…?”

Lumiukolta meni jälleen hetki tajuta, että ote oli ehkä vähän turhan innokas. Hän päästi irti. “Hehe, hups.”

Kepe veti muutaman kerran syvään henkeä. “Eli sinä siis halasit…?”

“Kapuraa.”

“…Kapuraa, ja estit häntä siten puukottamasta Matoroa?”

“Jep!”

Tieteilijä asetti kyynärpäänsä sohvan selkänojalle ja nojautui istuinta vasten. “Ja sitten muistit, mikä on tärkeää?”

Valkoinen mössö nyökytti innokkaasti vastaukseksi. “Ystävät! Ja niiden halaaminen!”

Kepe ei edes yrittänyt estää hymyä leviämästä kanohilleen. “No… aika hyvin muistettu.”

Toa ei ollut varma, ankkuroituivatko hänen lumiukkoystävänsä ajatuskulut aina tosiasioihin – tai ainakin niiden tulkitsemisessa oli vankka “Snowie-perspektiivi” – mutta jos lopputulemat olivat näin hyviä, niin mikäs siinä. Kepe oli hetki hetkeltä vakuuttuneempi siitä, että juuri tällaisen asenteen takia Snowie oli kestänyt Profeetan valtakunnan todellisuuden häntä itseään paremmin.

“Tilanne oli jokseenkin alleviivaava”, porkkananenä selitti. “Tiedätkö, kuinka Matorolla ja Kapuralla oli vähän niinkuin välirikko?”

“Tämä liittyy paljon huhuttuun tapaukseen siitä, että Matoro iski miekan Kapuran selkään Metru Nuilla, eikö?”

Suuren pohjoisen seikkailun yksityiskohdat eivät olleet Kepen muistissa erityisen hyvin. Hän ei ollut kiinnittänyt kanssaklaanilaistensa edesottamuksiin niin paljon huomiota kuin olisi ehkä pitänyt.

“Joo. Niin sitten ajattelin, että meillä kahdellakin on vähän niinkuin välirikko, vaikkakin vähemmillä teräaseilla… niin sitten sain katkaistua sen heidän kurjuuskierteensä, halauksen voimalla!” Snowie rapsutti nenänpäätään mietteliäänä. “Tai, ainakaan kukaan ei kuollut viime yönä… niin miksi en sitten katkaisisi meidän mökötyskierrettäkin.”

Kepe hörppäsi limutölkkinsä viimeisen siemauksen, mutta jäi pyörittelemään kanisteria käsiinsä. “Vinkeästi päätelty.”

“Tai!” Snowie nosti etusormensa pystyyn. “Vinkeästi päätetty! Koska siis… sehän se oivallus oli, joka minuun yöllä iski. Että vaikka maailma olisi eristävä ja julma ja outo, niin se ei tarkoita, ettemme me voisi olla läheisiä ja kilttejä ja… ehkä silti outoja? Mutta siis… emme me vain tutki ja kuluta todellisuutta, vaan luomme sitä myös!” Lumiukko kurtisti kulmiaan ja lisäsi vielä. “Nyt kun mietin…. Minä taisin yöllä sisäistää sen, mitä Zeeron on yrittänyt minulle sanoa…”

Kepen suupielet pysyivät ylhäällä. Ehkä paremmasta maailmasta ei täytynyt uneksia, vaan riitti, että eläisi kuin se olisi totta. “Tämä taisi itse asiassa olla juuri sitä, mitä tarvitsin.”

“Niin no siis…” Snowie höpötti. “Kuin myös!”

“Mutta oikeasti, kiitos.”

“Itsellesi!”

Tiedemiehen katse alkoi käydä huonetta läpi. Pajan hyllyt täynnä rojua ja keskeneräisiä projekteja.

“Tämä avasi… solmuja.” Kepe kertoi. “Aivoni on nyt vähemmän mutkalla. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa?”

“Ööh..”

“Se tarkoittaa että on aika käydä töihin… on aika imuroida kummituksia!”

Ja sitten Kepe ponkaisi ylös sohvalta.

Seuraavat tunnit kuluivat tutuissa, mutta viime viikkoina harvinaiseksi käyneissä merkeissä: Kepe sai idean tai pari, hääri ympäri työpajaansa poimien ja yhteenliittäen komponentteja ja tehden muistiinpanoja – ja Snowie seurasi vieressä, välipalaa mutustaen. Imurin puuttuva palanen oli mitä ilmeisimmin ollut inspiraatio, kuinkas muutenkaan. Tieteilijä tuijotti keskeneräisiä tekeleitään ja vihkoihin suhertamia söherryksiään uusin silmin, ja kasasi mestariteostaan. Snowie piti ajatuksesta, että hänen voileipää mussuttava läsnäolonsa paransi keksijän kekseliäisyyttä, vaikkei ollutkaan täysin varma tämän toiveensa todenperäisyydestä.

Mutta tässä uusvanhassa inspiraation virrassa kahlatessaankin Kepe sai huomata, että kummitusimurin kaltaisen suhteellisen hypoteettisen vipstaakkelin kasaaminen oli melkoinen haaste.
“Hmm…” hän makusteli ääneen istuessaan lattialla laitteidensa ympäröimänä. “Mihin minä tämän asennan…”

Torkkujen rajamailla seikkaileva Snowie kuuli kanssaklaanilaisensa mutinan. “Mitäpä tällä erää?”

Keksijä otti imurin irtonaisen varren vasempaan käteensä ja jonkinlaisen vihertävän linssin oikeaan. “En ole ihan varma tämän ergonomiasta. Tämä tässä…” Hän kohotti vihreänä hohtavaa esinettä “…on paras keinoni skannata löydöksiä lennosta. Periaatteessa analyysin voisi suorittaa vasta täällä Verst-… pajallani, mutta saattaisi olla hyödyllistä havainnoida haamua tilanteessa.”
Lumiukko mutristi suutaan mietteliäänä. “Ja probleemi on siinä, ettet keksi mihin lukulaitteesi kiinnittäisit?”
“Aivan. Tuntuu siltä, että tositilanteessa mikään osa imuria ei ole luotettavasti luettavissa.” Tätä havainnollistaakseen Kepe pyöritteli letkua kädessään, kuin yrittäisi imuroida pölyä suoraan ilmasta, tai ehkä napata kummituksia. “Ja tämän toteuttaminen irrallisena tuntuisi vielä hullunkurisemmalta. Tuskin tahdon uhrata toista kättäni lukulaitteen kantamiseen… ellen sitten…!” Kepen katse kirkastui. “Ellen rakenna mekaanista lisäkättä, joka voisi pitää lukulaitetta, kun-”

“Tai!” Snowie keskeytti. “Voisit vain, tiedätkö…”

Lumiukko osoitti keksijän kanohia. Mainitulle naamiolle muodostui ilme, joka kertoi siitä, että Kepe ei käsittänyt.

“Ziuuuum!” Snowie täsmensi.

“..?”

“Ziuuum! Tai siis…” Lumiukko laski leipäsen syliinsä ja muodosti vasemman silmänsä ympärille rinkulan. “Sähkömonokkeli!”

Nyt Kepe ymmärsi ja vei vaistonvaraisesti kätensä kohti vasemman silmänsä analysaattoria…

…joka ei tietenkään ollut siinä. Se ei ollut ollut siinä viikkoihin.

Keksijä istui samalla lattialla, jolla oli pirstonut lisälilinssissä palattuaan Profeetan valtakunnasta. Hänen naamionsa linssi oli ollut symboli maailman kvantitatiiviselle luonteelle; sille, miten kaikelle oli olemassa helppo luonnontieteellinen selitys, jota pystyi mittaamaan. Mutta mitä Profeetan valtakunta oli sille tehnyt? Oliko tässä maailmassa todellisia vastauksia kysymyksiin, joiden vastauksia ei yksinkertaisesti voinut mitata? Totuuksia Profeetan toivomasta maailmasta?

Hänen naamionsa linssit! Hänen kanohissaan oli toki liitäntämahdollisuus uusille tai vanhoille lisälinsseille. Se ei vain ollut tuntunut kuluneina viikkoina merkitykselliseltä.

Jaa että kummituslinssi…

Kepe alkoi välittömästi puuhastella liittääkseen lisäosan naamioonsa. Snowie hymyili vieressä, tyytyväisenä panoksestaan, sekä ystävysten symbolisesta voitosta valkean hiekka-aavikon merkityksettömyyttä vastaan.

“Tosin, on kummitusimuri silti aika hölmö idea.”
“…nyt hei!”

Klaanon Rope

Profeetta ja Oraakkeli

16.7.2020 Kerosiinipelle 9 kommenttia

Fullscreen suositeltu
Javascript vaadittu
Scrollaaminen saattaa olla tarpeellista
Yläkulmassa on volyymislider
Läppäri kannattaa pistää verkkovirtaan kiinni

naip yytsemli ilotsopA aj ileknE

Paikkamääre

Nazorak-pesä

Vain hetki ennen päivänsarastusta

Kuulapsi III

Klaanin kaupunki Sielunlähde

Tunti ennen sarastusta

Kuulapsi II

Klaani Keskisuuren kasteen aukio

Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne

Kaya-Wahi, keskellä ei mitään

Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne

Tawan toimisto

Verstas

Arj-Aderidon

Hopeisella Merellä

Bio-Klaanin arkistot

Köysi

Kepen paja

Haamujahti

Kahvio

Admin torni, yö

Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä

Jälleen nykyajassa

Arkistot, keskiyöllä

Bio-Klaani, Kepen paja

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Klaanin kaupunki
Sielunlähde

Klaani
Keskisuuren kasteen aukio