Kaikki kirjoittajan Kapura artikkelit

kisa bio = tyän antaja :333

Ihmeiden aika ei ole ohi

Meri
Tunteja sarastuksen jälkeen

Se, että vihainen makuta oli ampunut jänöä päähän, haittasi tämän elämää sekä vähemmän että enemmän kuin Desable oli kuvitellut. Toisaalta se ei ollut estänyt vaaleanpunaista hirviötä uimasta epätoivoisesti saarelta toiselle, mutta toisaalta näkökyky ei ollut vieläkään palautunut sen toiseen silmään. Kanin perspektiiviin vangittu Desable ei kyennyt näkemään, mitä sen pään toisella puolella tapahtui, mutta se tuskin oli kaunista.

Toinen hämmennystä aiheuttava seikka nykyisissä asiainlaidoissa oli se, miksi he kykkivät yhä merestä törröttävällä luodolla, jolle olivat saapuneet joskus viime yönä. Sillä asustavan linturahin pesän jänis oli pistellyt poskiinsa jo tunteja sitten, ja äskettäin se oli tajunnut senkin, että myös munat ovat syötäviä. Jos se yrittäisi, vemmelsääri saisi todennäköisesti luisteltua pauhaavan aallokon halki lähimmälle mantereelle, mutta ehkä se oli unohtanut voivansa tehdä niin.

Tällaista heidän elämänsä oli ollut… ehkä joitakin viikkoja. Hän oli mennyt laskussa sekaisin.

Samapa tuo. Desablella ei ollut kiire mihinkään. Kanilla kaikesta päätellen oli – se huusi kellonsa perään niin usein ja niin ärsyttävän kovaa, että Desable oli lakannut käyttämästä sen kuuloaistia – mutta siihen pulmaan ei kiirehtiminen toisi ratkaisua.

Tauko jäniksen järjettömässä, erinäisiin kelloihin kaikkeuden joka kolkassa kohdistuvassa jahdissa oli suonut Desablelle tilaisuuden pysähtyä kasaamaan kokoon ajatuksiaan. Järkytys kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, oli hälvenemässä hyvää vauhtia, mutta ei siksi, etteikö kokemus olisi ollut kammottava ja perustavanlaatuisella tavalla väärä. Kyseenalaisia seikkailuja enemmän Desablen mieltä oli alkanut painaa se, mitä Punainen mies välikäsineen oli hänelle lausunut.

Mikäli Avde ei valehdellut – niiden klaanilaisten mukaan, joilta hän oli tietoa psyykkisesti imenyt, tämä oli yleisesti hyväksytty totuus; hän ei tiennyt, mihin se perustui – kaikki hänen kuulemansa oli totta. Sen hän saattoi hyväksyä. Ilmassa leijui yhä silti monimutkaisempi kysymys, johon loinen oli vastannut kierrellen ja kaarrellen: miksi?

Miksi ohjata hänet reitille kohti vemmelsäären puuttuvia aarteita, jos Punainen mies ymmärsi, että hän käyttäisi niitä tätäkin vastaan?

Miksi antaa muualta kuin kanilta itseltään tulevia ja siksi äärettömästi luotettavampia vihjeitä siitä, mihin jänö aarteineen kykeni?

Miksi lahjoittaa hänelle kartta kohti täydellisyyttä?

Ei ainakaan vilpittömästä halusta auttaa – Desable tiesi, mitä Punainen mies ajatteli hänestä. Se oli tullut ilmi vuosia sitten yönä, jona tämä oli lähettänyt lapsensa rellestämään heidän laboratoriossaan ja heidän saarellaan. Ei, kyse oli päinvastaisesta. Avden ja tämän loisen sanat olivat olleet pelottelua.

Kun sen puki sanoihin, näiden juoni alkoi näyttää naurettavalta. He olivat kaiketi luulleet ajatuksen jäniksen sisällä kykkivästä loputtomasta kaaoksesta säikäyttävän hänet pois. He olivat ajatelleet, ettei Mata Nuin lapsi kehtaisi asettua Punaisen tähden mahtia vastaan.

Ne päivät olivat kuitenkin kaukana, kun Desable oli viimeksi kantanut huolta siitä, mitä kaikkea täytyisi pyyhkiä pois täydellisen maailman tieltä. Punaisen tähden hän repisi taivaalta omin käsin; valtaistuimellaan lepäävän Mata Nuin hän työntäisi itse pois saadakseen sen itselleen. Kukaan ei häntä pysäyttäisi, ei Punainen mies nukkeineen eikä… eikä…

… Jouera.

Epämääräisellä matkallaan – ainakin joillakin niistä – Desable oli astellut omaan muistoonsa ja kohdannut Joueran.

Ehkä se oli johtunut hänen omasta poikkeuksellisesta mielestään, kenties syyllinen oli ollut kani itse. Sen psyyke oli jollakin ratkaisevalla tavalla rikkinäinen ja vajaa. Se imi vaikutteita läheltään ja säteili ympäriinsä omia huurujaan – aivan kuin se olisi ollut kaasua, jonka säilömiseen tarkoitettu astia oli särjetty.

Kaiken tämän ajatteleminen oli lähinnä inhottavaa, eikä Desable halunnut pohtia sitä, mitä pitkäaikainen viipyminen jäniksen mielessä oli hänelle tehnyt, mutta ehkä hän voisi kääntää tilanteen voitoksi. Jos heidän muistonsa olivat sekoittuneet, kani tiesi hänestä yhtä paljon kuin hän siitä. Ja jos näin oli…

Minä aion kysyä sinulta sarjan kysymyksiä, kani. Toivon sinun vastaavan sekä totuudenmukaisesti että yksinkertaisesti.

Desable tarrasi jälleen kiinni kanin kuuloaistiin ja vastaanotti samaan aikaan möreän ja kimeän vastauksen. ”ok heh”

Se oli sujunut odotettua paremmin. Kulkiessani halki tajuntasi tapasin… ainakin periaatteessa… Joueran, entisen tulen toan. Ajatukseni hänestä on ilmeisesti kulkeutunut mieleesi. Tiedätkö nyt, kuka Jouera on?

”joo”

Edelleen kuljettiin epäilyttävän vakaasti pääpalkintoa kohti. Sinisen aarteesi voimalla kykenet jäljittämään mitä vain tässä maailmassa, eikö totta – mitä tahansa sellaista, josta olet tietoinen ja jota kohti tahtosi suuntautuu?

”joo”

Kykenetkö siis luistelemaan meidät Joueran luokse?

”en”

Desable olisi huokaissut syvään, jos se olisi tässä ontologisessa viitekehyksessä ollut mahdollista. Miksi… miksi et, vemmelsääri? Eikö Joueraa enää ole? Onko Jouera kuollut?

Kani hihitti itsekseen.

”ei”

Desablelle tuli valitettavan tuttu tunne siitä, ettei hän saisi enää mitään hyödyllistä irti jututtamastaan kasasta hämmennystä. Kyseinen tuntemus oli vallannut hänen mielensä laskentatavasta riippuen jo äärettömän monta kertaa, mutta siihen ei näemmä tottunut.

Muutamia tunteja myöhemmin linturahi palasi luodolle ja yritti rakentaa uutta pesää vemmelsäären pääkopan puuttuvaan puoliskoon. Alkoi sataa vettä.

Ihme Maa

Versio 1.2
Windows | Linux | macOS

Versiohistoria

Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus

Muisto

Klaanin saari, ilta
Aiemmin

Meri oli hiljainen, sen vaimeat kuiskaukset vain tasaista huminaa kaikkeuden taustalla. Aallot pesivät Bio-Klaanin saaren rantaa hellästi ja pehmeästi; tähdet yhtyivät taivaalla kosmisiksi kuvioiksi, joille niiden alla kulkevat olivat lahjoittaneet nimen ja merkityksen. Kuu hehkui aikojen loppua vartovan silmäparin puolikkaana yötaivaan keskellä.

Rannalla seisoi linnoitus, jonka rinnalla kasvoi kaupunki, rakennusten ja teiden rihmasto. Uljaasti seisovat muurit sulkivat sen kaiken syliinsä pidellen joka sakaran joka kolkasta saapuneiden kummajaisten yhteisöä visusti otteessaan kuin maailman arvokkainta jalokiveä. Vielä eivät ne olleet kohdanneet todellista haastajaa; toistaiseksi oli ennenkuulumaton ajatus siitä, että raja seinämien turvallisen sisuksen ja arvaamattoman, petollisen ulkomaailman välillä ikinä hämärtyisi.
Kaiken lopussa murtuisi vääjäämättä niin rakennelma kuin ajatuskin – kaiken oli joskus hajottava osiinsa ja palattava siksi, mitä se oli joskus ollut.

Satamakatu oli autio. Pistävä meren tuoksu kantautui rantaan kaukaa ulapalta; se oli kaiken ympäröivä ohut savuverho, joka tunkeutui sisään rakennuksiin ovien alta ja ikkunoiden raoista. Saastaisten, tyhjien tynnyrien rivit reunustivat kävelyväylää. Lasinsiruja lepäsi siellä täällä unohdettuina kasoina, joilla oli tarina mutta ei omistajaa.

Luonnon aavemainen pysähtyneisyys, jonkinlainen odottava hiljaisuus, enteili pahaa, ja sen tiedosti jokainen omalla tavallaan tajuntansa syvimmissä sopukoissa, yksi selittämättömänä pahana olona ja toinen haluna jäädä kotinsa lämpöön ja turvaan. Tällaisina iltoina sai mukulakivitys odottaa turhaan siihen iskeytyviä iltakävelyjen askelia.

Vain Ruskea makuta, halvoista hinnoista ja ainutlaatuisesta tunnelmastaan kuuluisa kapakka, oli yhtä täynnä elämää kuin muinakin iltoina. Sen asiakkaat eivät joko tiedostaneet kaupungin kaduille laskeutunutta pahuden auraa tai eivät siitä piitanneet.

Kapakan ovi kävi, ja sen edessä lepääviä kivisiä portaita laskeutui puisista kaiteista tukea ottaen vaaleanpunainen hahmo, joka herättäisi ja oli herättänyt kummastusta maailman jokaisessa satamassa. Kaltaistaan vailla, ykseyteensä hukuttautunut oli haparoivilla askeleilla kotiaan kohti suuntaava Kissabio.

Mietittyään hetken sitä, minkä suunnan valitsisi päästäkseen perille, olento päätti kävellä yksinkertaisesti suoraan eteenpäin Adminaukiota kohti uskaltamatta kulkea saaren ylle laskeutuneessa pimeydessä nopeampaa mutta syrjäisempien katujen halki kiertävää reittiä. Kun tummaa taivasta vasten kohoavat sataman alusten siluetit ja ränsistyneiden kattojen kaltevat muodot jäivät taakse, Kissabion ajatukset palasivat tapahtumiin Ruskeassa makutassa.

Käytätkö sinäkin kissanminttua? ko-matoran oli kysynyt innostuneesti. Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ”kissan” käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…

Kykenemättä päättämään, kuinka hänestä täysin käsittämätöntä yksinpuhelua kommentoida, Kissabio oli tyytynyt jatkamaan terästetyn maitokulhonsa sisällön litkimistä. Illan saapuessa hänen astiansa oli tyhjentynyt täysin. Kissa oli kokenut samaan aikaan vastustamatonta tarvetta paeta mihin tahansa muualle ja jäädä siihen iäksi täysin liikkumattomana ja huomaamattomana koristeena, jota jokainen Ruskean makutan vakioasiaskas oppisi ennen pitkää olemaan ajattelematta.

Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.

Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden?
Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.

Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.

Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?

Mikä se oli ikinä ollut?

”Kissabio?”

Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.

Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.

Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.

”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”

Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.

”Sinun kohtalosi odottaa.”

24: Lomakkeiden täyttämisen yllättävistä iloista

NIMEÄMISPÄIVÄVIERAILIJALOMAKE

Täytä kaikki kentät huolellisesti ja totuudenmukaisesti syöttämällä vaaditun kaltainen matoranin kielen sana annetussa sijamuodossa. Jos et niitä muista, katso vaikka täältä. Haha, källi! Tämä on paperinen lomake, ei mikään hyperteksti, joten oikeasti edeltävän "linkin" klikkaaminen ei ole mahdollista. Haista paska.

Adjektiivi (monikon partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (monikon nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (yksikön partitiivissa)
Substantiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (monikon elatiivissa)
Adverbi
Adverbi
Ruokalaji (partitiivissa)
Ruokalaji (partitiivissa)
Sairaus (yksikön nominatiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Koriste (monikon partitiivissa)
Sopiva loppuvirke nimeämispäiväiselle kertomukselle

23: Matkan viimeinen este

Vo-Metru lähestyi ja lähestyi, niin paljon että sen saattoi kuvitella näkevänsä kiemurtelevan polun päässä. Sitten se melkein näkyi, lähestulkoon näkyi, hädin tuskin oli näkymättä. Lopulta oli havaittavissa viimeinen palkinto lukuisten kiojen, askelten ja luukkujen lopussa: oikea, aito Vo-Metru.

”Viimein”, huokaisi helpotuksesta Nerva – siis jokin Nervoista. Täsmennys ei olisi tarkoituksenmukaista, sillä kaikki olivat samaa mieltä.

Rakasetankki päästi sille ominaisen äänen hirnahtamalla nopeatempoisesti monta kertaa peräkkäin. Aika kirottuja elukoitahan ne olivat. Tohvelit yksi Nervoista oli tunkenut laukkuunsa, sillä yleensä ne kulkivat paikasta toiseen kierimällä tuskallisen hitaasti ympäri.

He tassuttelivat Vo-Metrun porteille, mutta teräväkärkistä keihästä kantava vartijamatoran huudahti uhkaavasti: ”Seis! Tänne on kutsuttu yksi Nerva, mutta minä näen kaksi Nervaa ja jotain ihme peikkoja.”

”Minäkin olen Nerva”, mutisi Särkän kehoa lopullisesti lainaava sielu.

”Ei kai tästä tule mitään ongelmaa?” mutisi Särkä tietämättä, osoittiko sanojaan Nervalle vai vartijalle. Matoran laski keihäänsä ja kaivoi jotakin repustaan.

”Olisi täytettävä tällainen lomake…”

22: Totuus tohveleiden ruokavaliosta

Loput Nervat, yksi Särkän kehossa ja yksi omassaan, kuuntelivat Varpatinen selostusta kauhuissaan puun takana. He olivat juosseet sinne piiloon mielestään melko pahasti myöhässä, mutta tohvelit eivät näyttäneet välittävän. Ehkä ne ei eivät olleet huomanneet, kun eivät kuitenkaan vaikuttaneet omistavan esimerkiksi silmiä.

”Meidän täytyy tehdä jotain”, supatti Nerva. ”Kuka tietää, millaisia ässiä noilla tohveleilla on hihassaan?”
”Kuten mitä?” mutisi Särkä-Nerva takaisin.
”En minä tiedä, mutta jotain!”

”Särkä”, lausuivat tohvelit, ”me olemme olleet jokainen päässäsi kopiseva ääni, jokainen mieltäsi hiertävä unikuva. Jokaisen askeleesi olemme me tarkoin suunnitelleet. Vaikka olit Valtiaalle surkea apupoika, et saanut kenkää, sillä me pidimme siitä huolen. Nyt sinun on tehtävä, kuten haluamme: tapa Nerva, tai tapamme hänet itse!”

Särkän haulikko ei liikahtanut viiruakaan kohti mainittua suuntaa. ”Miksi minä niin tekisin?”

”Hah! Tiesimme, että kieltäytyisit, joten se ei ole takaisku eikä mikään – todellisuudessa tahtomme onkin, että Nerva elää!”

”En minä tiedä…” vaikeroi Nerva kurkistaen aina välillä taistelutantereen suuntaan. Toistaiseksi se muistutti tosin enemmän puhetanteretta, jos sellainen edes oli mikään oikea asia. ”Mutta… ööh, jos olet Särkän kehossa, onko sinulla mitenkään pääsyä hänen muistoihinsa? Ehkä hän tietää jotakin tohveleista!”

”Yritetään”, vastasi toinen lyhyesti. Hän uskoi Särkän tietävän paljonkin tohveleista, mutta muistojen ja tietojen erottaminen niistä, jotka koskivat nimenomaan älyllisiä, pahoja tohveleita, ei varmaankaan ollut helppoa.

Varpatine nauraa räkätti kolkosti. ”Me tiesimme, ettei Nerva suostuisi asettamaan meitä jalkoihinsa kolmen piparin maksusta. Mutta mitä jos kertoisin… että kontaktillani syvällä Pohjoisen mantereen kartoittamattomilla alueilla onkin keittiökaapinsa perukoilla itse asiassa neljä piparia?”

Särkä-Nerva kaiveli itselleen vieraan kehon aivoissa piileviä asiatietoja tohveleista. Hän palautti mieleensä, että tohvelit eli tossut ovat pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Hän sai tietää, että niiden materiaalina voidaan käyttää esimerkiksi mokkanahkaa tai huopaa. Hämmästykseensä hän oppi, että tohveleissa voi olla pehmeä vuori ja karvakoristeita.

Sitten tärppäsi. Hänen tajuntansa täytti mielikuva Särkästä lukemassa paksua jalkineista kertovaa opaskirjaa BIONICLE: Footwear. Valtias oli hyödyntänyt teoksen tietoja käydessään syysmarkkinoilla ostamassa mahdollisimman mukavia ja mahdollisimman hyvin kipua lieventäviä tohveleita. Yhden sivun yläkulmassa luki näin:

Tohvelit ovat loistavia metsästäjiä, joilla on tehokas hajuaisti. Yllättävää kyllä, tohvelit selviytyvät muita jalkineita paremmin nimeämispäiväkinkun sisältämästä suolasta ja rasvasta. Tohveleillenne sopinee mainiosti pari siivua kinkkua herkkupalana.

”Nerva, onko laukkusi pohjalla vielä yhtään kinkkua?”

”Me näimme ennalta senkin”, uhkasivat tohvelit, ”ja varmistimme, että rakasetankin myyjältä oli vaihtoraha loppu sinä päivänä. Tiesimme, että kaltaisesi lempeä sielu maksaisi suosiolla kolme mutteria ylimää–”

”Seis!” huusi puun takaa esiin ryntäävä Nerva. ”Tohvelit, syökää tämä!”

Varpatine ei ehtinyt reagoida matoranin heittäessä pienen palan kinkkua sisään tohveleihin, joihin heidän tietoisuutensa oli pesiytynyt. He ajattelivat sylkevänsä makupalan suoraan ulos, vastustavansa suolaisen lihan reheviä aromeja, mutta kinkku oli liian viettelevä jopa Nervan repun pohjalla päiviä viruneena pikkupalana. Varpatinen toisen tohvelin aukko sulkeutui ja avautui hitaasti matoranien ja peikon odottaessa hermostuneina.

Kului hetki.

”Ehkä kenenkään ei tarvitse kuolla tänään”, sanoi Varpatine lopulta.

Nervat huokaisivat helpotuksesta ja vilkaisivat toisiaan. Särkä uskalsi laskea haulikkonsa alas.

Olihan kuolemaa ollut jo riittämiin tälle reissulle.

11: Valinnoillasi saattoikin olla väliä

"Seis!" huusi jälleen outo olento Nervan perään. "Valtiaan säännöstö... puuh..."

Nerva oli vältellyt peikon etäältä kantautuvaa monologia tarpomalla niin ripeästi eteenpäin, että tämä joutui keskeyttämään selostuksensa ja kirimään välimatkaa kiinni. Se oli toiminut hyvin tähän asti, mutta nyt Nerva pysähtyi tajutessaan, ettei päämäärätön rämpiminen johtaisi häntä takaisin leirille. Siellä jossain odottivat rakasetankki ja tuiki tärkeä laatikko. Pitäisiköhän hänen katsella hieman tarkemmin ympärilleen?

"Valtiaan säännöstö!" huusi takana voitonriemuinen otus ilmeisesti siitä ilahtuneena, että Nerva oli pysähtynyt kuuntelemaan. "Valtiaan säännöstö määrää uskomattoman tarkasti rangaistuksista, joita on sekä mahdollista että välttämätöntä asettaa nimeämispäivään tavalla tai toisella viittaaville vierailijoille. Mitä nimeämispäiväisempi on laittoman asian luonto, sitä ankarampi on rangaistus, näin sanoo laki hyvin selvästi. Siispä minulla on täysi oikeus, hmmm... kun läpikulkumaksusi oli siis... ööh..."

5: Valinnoillasi ei ole väliä

Aiemmin

Nervasta oli jokseenkin outoa, että mäessä oli kiinni luukku. Hän vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei ollut vahingossa joutunut jonkinlaiseen käytännön pilaan, mutta mitään tai ketään muuta talvisesta maisemasta erottuvaa ei näkynyt. Hän oli yksin suuren sammalkasan reunaan isketyn ilmestyksen kanssa. Rakasetankkinsa Nerva oli sitonut puuhun hieman kauempana peläten, että se säikähtäisi jotakin ja juoksisi karkuun.

Mitään uhkaavaa tilanteessa ei kuitenkaan ollut, vaikka luukku olikin sammaleisine lautoineen hieman hylätyn ja pelottavan oho se aukesi.

Ruosteiset saranat vikisivät tuskissaan luukun puisen oven vääntyessä hitaasti sivulle. Nerva katsoi leppoisasti ylös taivaalle miettien, että olisi saattanut olla epäkohteliasta tuijottaa sisään luukusta; hän ei tiennyt, minkälainen osa sammalkeon anatomiaa se oli.

Pian hän kuitenkin huomasi sivusilmällään liikettä, vilkaisi puoliautomaattisesti kohti luukkua ja havaitsi mustan, laihan käden työntyvän ulos. ”Läpikulkumaksu”, sanoi kärttyisä ja käheä ääni.

Saattoi siellä myös olla sisällä joku.
Sekin oli ihan järkevä ajatus.

”Läpikulkumaksu!” toisti ääni keskeyttäen Nervan ajatukset. Tämä havahtui ja kumartui penkomaan maahan laskettua laukkuaan toivoen, ettei ollut käyttänyt kaikkia varojaan harkitsemattomaan mutta lopulta sen arvoiseen piparinahmintatuokioon viime pysähdyspaikassa. ”Ööh, mitkähän rahayksiköt mahtaisivat käydä; en ole varma, onko minulla…” Nerva hermostui entisestään muistaessaan, että kaikkialla ei edes käytetty muttereita – syrjäisemmissä kylissä kuulemma pidettiin valuuttana bio-oravanosia.

”Pah, kuka jostain ’rahayksiköistä’ (itsekö lienet sanan sepittänyt, kulkija?) välittää? Ruokaa! Ravintoa! Apetta!”

Nerva huokaisi helpotuksesta. Kaikenlaista ruokaa hänellä kyllä oli; nimeämispäiväherkkuja oli hänen juuttikankainen laukkunsa täynnä. Nerva nimittäin rakasti nimeämispäivää. Onko sitä edes tarpeen sanoa? Itsekin rakastaisit, jos olisit juuri saamassa uuden nimen, ja varmaan muutenkin. Nerva ei osannut kuvitellakaan, että olisi olemassa yhtä ainuttaka otusta, jossa sana ”nimeämispäivä” ei herättäisi yksiselitteisen iloisia mielikuvia. Sellaista ei voinut olla tässä metsässä – mikä sen nimi sitten olikaan – tai missään muuallakaan.

Valinta ei silti ollut helppo, sillä hänen ruokavarastonsa oli siunattu sekä määrän että laadun runsaudella. Hänellä oli sekä nimeämispäivän makeita nameja, joilla ilahduttaa ilmiselvästi juhlapyhästä pitävää kolo-olentoa, että tuhteja matkaeväitä, joiden yhteys nimeämispäivään oli vähemmän vahva mutta ravintoarvot kohdallaan. Mitähän hänen pitäisi ojentaa ärsyyntyneesti tärisevälle kädelle…

No, eipä sillä ollut hirveästi väliä – Nerva ei osannut kuvitellakaan, että hänen valinnallaan olisi oikeasti mitään merkitystä.

Valitse: