Kaikki kirjoittajan Kapura artikkelit

kisa bio = tyän antaja :333

Visulahti

Sisällys

Takaisin aaltoihin
-VII
-VI
-V
-IV
-III

Mosaiikki
-II
-I
0
I
II

Isältä pojalle
III
IV
V
VI
VII

-VII

Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.

Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.

Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.

Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.

Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.

Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
”Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”

”Gilgades”, hän mutisi itsekseen.

Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.

Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.

Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.

Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.

Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.

Mutta nyt hän meni asioiden edelle.

Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.

Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. ”Luet Gilgadesia”, hän sanoi tullessaan.

Tarip havahtui ja silmäili häntä. ”Niin.”

”Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.

Tämä kohautti olkiaan. ”Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”

Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.

Tarip jatkoi. ”Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”

”Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. ”Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”

”En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. ”On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”

Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. ”Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”

”Mutta mitä?”

Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. ”On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”

”Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. ”Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”

”Aivan”, Tarip hymähti. ”Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”

”Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”

”Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. ”Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”

Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.

”Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. ”On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”

”Kuten?”

”Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”

Äiti”, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.

Tarip nyökkäsi. ”Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”

Ja äkkiä tämä jatkoi: ”Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”

Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. ”Eikö se tarkoita… apinaa?”

”Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. ”Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.

”Millä tavalla alkuperäinen?”

”Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. ”Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”

Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.

”Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, ”koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”

He olivat hetken hiljaa.

”Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. ”Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”

Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.

”… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”

”Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.

Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.

”On jokin keino”, hän sanoi. ”En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”

Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?

”Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. ”Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”

Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.

”Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.

Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.

Viimeiset sanansa hän kuiskasi. ”Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”

Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.

”Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. ”Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”

”Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. ”Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”

”Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.

”Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.

”Niin”, sanoi Arupak. ”En niin.”

Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.

”Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. ”Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”

”Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.

”Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. ”Ajattelin, että–”

”Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. ”Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”

”No?”

”Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. ”Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”

Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.

”Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. ”On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”

”Tuo ei–”

Tarip vaimensi hänet käsieleellä. ”Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”

Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. ”Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”

”Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. ”En ymmärrä.”

”Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. ”Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”

”Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. ”Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”

Tarip naurahti. ”Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”

”No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. ”Ainakin kaikki on selvää nyt.”

”Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. ”Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”

Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.

Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.

Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.

-VI

Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.

Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.

Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.

Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.

Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.

Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.

Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.

Kapura hätkähti hereille.

Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.

Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.

Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.

Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.

Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?

Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.

Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.

Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.

Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.

Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.

Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.

Kapura nukkui.

Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.

Silti Kapura sukelsi.

Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.

Ja meren pohjalla oli toinen maailma.

Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.

Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.

Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.

Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.

Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.

Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.

Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.

Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.

Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.

Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.

Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.

Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.

Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.

Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…

Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.

Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.

Piip piip.

Piip piip.

”Krooh… hmmh?”

Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.

”… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”

Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!

Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.

Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?

Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.

Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.

Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.

Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.

Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.

Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.

Tawa häiritsi sen jonkun alkavia ”yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.

Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.

Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.

Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.

Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.

Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.

Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.

Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.

Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.

Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.

Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.

Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?

Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.

Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.

Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?

No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.

”Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.

”Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”

”No eipä oikeastaan.”

Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.

Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.

Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.

Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.

Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.

Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.

Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.

Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.

Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.

Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.

Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?

Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.

Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…

Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?

Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.

Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.

Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?

Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.

Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.

Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?

Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän ”voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.

Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.

Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. ”Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. ”Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”

Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.

Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.

Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.

Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.

Miten siellä oli noin valoisaa?

-V

Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.

Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.

Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.

Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.

Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.

Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.

”Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”

”Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. ”Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”

Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.

”Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. ”Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”

Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.

Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: ”Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.

”Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. ”No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.

Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.

”Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. ”Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”

”Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”

Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.

Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.

Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.

Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?

Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.

Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.

”Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”

Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.

Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.

Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.

Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.

Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.

Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.

Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.

Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli ”joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.

Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.

”Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. ”Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”

”Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. ”Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”

Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. ”Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. ”Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”

”Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, ”kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”

Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. ”Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”

”Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.

”Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”

Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.

”Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”

”Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.

Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.

”Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. ”Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”

”Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. ”Tavataan pian, Kapura.”

”Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.

Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.

Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.

Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?

Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.

Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.

-IV

”Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”

”Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”

”Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”

”Hmh.”

”Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”

”Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”

Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.

Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.

Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.

Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:

”Minä en voi hyvin.”

Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:

”Enkä ole hetkeen voinutkaan.”

Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.

Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.

Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.

Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.

Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?

Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.

”Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”

Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.

”Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. ”Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”

Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.

”Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. ”Tuota. Miten voit?”

Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.

”Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. ”Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”

Kapura katsoi häntä kohti. ”Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”

Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: ”On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”

Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.

”Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, ”että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”

Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.

”Kuulostaa se”, hän sanoi. ”Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”

Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.

”Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta.
”Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”

”Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. ”Mutta ihan miten haluat.”

”Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.

”Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. ”Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ’Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”

”Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. ”Joten aloitetaan vaikka siitä.”

”Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, ”varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti.
”Se olento”, Visokki jatkoi. ”Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”

He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.

”Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”

”Jouera”, Kapura sanoi. ”Rakentaja.”

Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. ”Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”

”Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”

”Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”

Visokkia melkein huvitti.
”Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon.
”Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”

”Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. ”Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”

Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.

Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.

Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. ”Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”

Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.

”Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen.
”Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”

Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.

”Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. ”Sekö on mielipiteesi?”

”Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”

”Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. ”Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”

”Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. ”Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi.
”Isä ja poika”, hän toisti. ”Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”

”Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”

”Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.

”En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”

”Toimii”, vahvasti Kapura, ”mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. ”… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”

”Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”

”Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. ”Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”

”Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ’tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ’isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.

”Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. ”Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”

Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.

”Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”

”Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. ”Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”

”No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”

Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. ”Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”

”Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi.
”Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”

”Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. ”Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”

”Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”

”Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”

”Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”

Kapura kohautti olkiaan. ”Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”

”No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, ”tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”

He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.

”Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”

Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.

”No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, ”vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”

”Puhutko kokemuksesta?” Visokki kysyi vaitonaisesti.

”Siitäkin”, sanoi Kapura. ”Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”

”Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää.
”Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”

Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.

”Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. ”Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”

Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.

”Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”

Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.

”Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”

Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.

Kapura katsoi häntä hetken. ”No”, tämä sanoi, ”ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”

Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.

”Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. ”Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”

”Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. ”Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”

”En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. ”Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”

Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.

”Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. ”Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”

”Kysy pois”, Visokki sanoi. ”Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”

”Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: ”Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”

Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat.
”Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.

”Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, ”Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”

Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon.
”Kapura”, hän sanoi apaattisesti. ”Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”

”Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. ”Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”

”Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. ”Oliko sinulla vielä jotain?”

”Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. ”Oikeastaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”

Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.

”Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. ”Kerro minulle.”

”Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. ”Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”

Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: ”Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.

Ja sitten tämä oli poissa.

-III

Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.

Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?

Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.

Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.

Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.

Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.

Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?

Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.

Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)

Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.

Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden ”kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)

En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.

Jaakaappi

P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.

Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.

Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.

Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.

Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.

Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.

Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.

”Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”

Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.

”Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”

”Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. ”Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”

Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. ”Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”

Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. ”Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”

Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.

Sitten hän vajosi.

Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.

Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.

Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.

Sitten se tuntui vain rauhalta.

Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.

Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.

Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.

Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.

Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.

Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.

Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.

Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.

Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.

Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.

He.

Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.

Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.

Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.

Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.

Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.

Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.

Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?

No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.

Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.

Ihan miten vain.

Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.

Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.

Ainakin voit arvata.

Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.

Onpa essentialistisesti ajateltu. Jotenkin luulin Avden arvostavan vapaata tahtoa.

Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.

Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.

Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.

Kiitos huom–

Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.

Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.

Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.

Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.

Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.

Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.

Sammuta tuli.

Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.

Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.

Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.

”Kapura?”

Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.

Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.

Ja hänen edessään seisoi Matoro.


Polte

Polte

Poltteen tunsi, jos pysähtyi paikoilleen hetkeksikään. Se tunkeutui lattiasta jalkapohjiin ja kulki kehoa pitkin sormenpäihin saakka. Mitä kauemmin pysyi aloillaan, sitä vankempaan otteeseen se ruumista puristi; lopulta oli noustava seisomaan, käveltävä ympäriinsä, juostava pois.

Askeleet jättivät jälkeensä hitaasti pois sihiseviä kuumia painaumia.

Vankiloissaan rypevät kiersivät raivoisasti häkkejään. Ne, joille oli suotu enemmän liikkumavaraa, eksyivät uusille poluille ja kolusivat vanhat uudelleen. Harvalla oli antaa nimeä voimalle, joka pakotti liikkeeseen, mutta kaikki tunsivat sen omalla tavallaan.

Kaikkeuden läpi uhkuva paahde enteili ratkaisun hetkiä. Paine oli kasvamassa liian suureksi. Matkoja alkaisi ja loppuisi; reittejä haarautuisi ja kuluisi umpeen. Totuuden liekki korventaisi pois tieltään valheita; uusia luotaisiin tilalle. Elämän ja kuoleman rajamailla viruvat sielut sysättäisiin ikuiseen haudan lepoon tai palautettaisiin maan pinnalle.

Mutta siihen oli vielä aikaa.

Ja jokainen loppua edeltävä sekunti, tunti, päivä oli piinaavan pitkä.

Kapura kiihdytti askeliaan.

Keskipäivän auringot, jotka olivat kesällä helottaneet tungettelevan kirkkaina, olivat pelkkiä varjoja entisistä itseistään. Enää niiden paistetta ei tehnyt mieli paeta; silloin harvoin, kun oli lämpimämpää, jokaisesta säteestä nautti kuin syksyn viimeisestä.

Pääkadun väenpaljoudessa oli liikaa kaikkea. Liikaa kävijöitä, liikaa keskusteluja, liikaa tarinoita. Jokainen ympäriltä kuuluva lause oli oma narunsa – jos siitä vetäisi ja jäisi kuuntelemaan, ajautuisi keskelle aivan uutta tapahtumasarjaa.

Hän voisi elää koko loppuelämänsä niin. Hyppäisi mukaan jokaiseen mahdollisuuteen ja ratkoisi ongelmia kaikkialla ympärillään kuin kiertelevät toa-soturit aikoinaan. Ravintoloitsijalla oli velkoja, käsitöitä valmistavalla pulaa aineksista. Entinen Pimeyden metsästäjä poti kipua sielussaan ja kaipasi jotakuta viitoittamaan elämälle uuden suunnan. Matoranit halusivat suojelua, toat sparrauskumppanin, skakdit turpiinsa. Tekemistä oli loputtomasti siitä huolimatta, että hänet oli kahlittu Bio-Klaanin kaupungin sisuksiin.

Mutta hän ei voinut nostaa katsettaan siitä, millä oli väliä. Hän tarvitsi itseään enemmän kuin koskaan.

Taguna pysähtyi Admin-aukion laitamille.

Kaupungin koleaan syleilyynsä lukinnut viima ulvoi. Mukanaan se toi vain kaduille ja kujille laskeutuneen viileän harson, jota kesällä voimansa loppuun käyttäneet auringot eivät saaneet väistymään. Talven lopullinen voitto häämötti edessä.

Hän vilkuili kirjavaa väkijoukkoa osittain rutiinin vuoksi, osittain siksi, että olisi tuntunut hölmöltä pysähtyä ilman mitään erityistä syytä. Sitä paitsi tarkkaavaisesti ympäristöään seuraava lainvalvoja oli hyvä turvan symboli. Hänet ohimennen näkevät voisivat sentään olla tyytyväisiä siihen, että jos jotain tapahtuisi, apu olisi lähellä.

Se kai oli hänen ensisijainen työpanoksensa Bio-Klaanin hyväksi näinä aikoina. Tuijottelu.

Eikä hänestä paljon apua kuitenkaan olisi, sillä sitä tarvinnut sanoa ääneen, mitä kaikki pelkäsivät eniten – pommitusta. Linnakkeen muurit pitivät niin vankasti, että kauhujen yön saattoi pessimistikin uskoa jäävän yksittäistapaukseksi. Kunhan petturi savustettaisiin ulos, sellaiset jekut eivät enää pelaisi.

Siitä, kun pommikoneet olivat vyöryneet taivaan halki, oli jo kauan, mutta niiden varjo ei ollut lähtenyt milloinkaan. Se oli kai ollut tarkoituskin.

Hän vilkaisi hetken mielijohteesta pilvettömälle taivaalle, mutta vihollisia ei näkynyt. Hyvä niin. Hän voisi keskittyä olemaan hyödyksi projisoimalla silkalla läsnäolollaan kuvaa siitä, että homma oli hoidossa.

Jouera makasi suola-aavikolla kehoaan raastavien liekkien syömänä. Niiden nälkä ei kaikkoaisi, kunnes hänen rankansa tilalla olisi pelkkä kasa tuhkaa.

Kapura livahti risteyksestä Hagahinkadulle.

Hämärtyvä ilta odotti maltillisesti vuoroaan horisontin takana; auringot olivat vasta laskemaisillaan. Sadetta oli ilmassa, mutta jokainen yksittäinen pisara oli jäänyt tyhjäksi varoitukseksi ei mistään. Jossain vaiheessa niihin lakkasi kiinnittämästä huomiota.

Ei ollut mielelle hyväksi kulkea samoja reittejä joka päivä. Aivot rakastivat rutiineja, koska ne olivat oikoreitti kaikkeen muuhun – kun askeleet ottivat itse itsensä, aikaa riitti kaiken muun pyörittelyyn. Se oli mielihalu, jolle ei saanut antaa periksi. Uusia näkyjä, uusia virikkeitä, mitä tahansa uutta. Tutut reitit toisin päin. Lista sivukujista, joilla ei ollut Bio-Klaanissa viettämiensä vuosien aikana sattunut piipahtamaan.

Sellainen hänellä olikin Arkistoista noudetun kaupungin kartan ansiosta. Ympärillä risteilevien sokkeloiden nimistöön tutustuminen oli tämän tarkoituksen palvelemisen lisäksi paljastanut, että kujia oli nimennyt joku, jolla oli outo huumorintaju tai jotain muuta pielessä.

Mikähän oli Spibaranus.

Bulevardille jatkettuaan hän vilkaisi ylävirralla häämöttävän Rapusaaren suuntaan. Hänen kävelyretkensä olivat muodostuneet salaiseksi rituaaliksi, jolla oli omat sääntönsä, ja niihin vaikutti lukeutuvan, että hän kiersi Pohatu seitsemännen huvilan kaukaa.

Miksi? Heillä olisi ollut paljon puhuttavaa, eikä tilavassa puutalossa ollut mitään vikaa tapaamispaikkana. Ahdasta ei ollut, vaikka evakkoja oli enemmän kuin hän oli onnistunut viime visiitillä laskemaan – fantasiakirjailijoiden palkalla sai paljon parempaa kuin hän oli ollut valmis uskomaan.

Kaipa ongelman ydin oli siinä, että ihmisroolipeli oli liiankin valmis. Pian pitäisi etsiä pelaajia tutuista porukoista tai houkutella mukaan niitä tuttavia, joiden tiedettiin rakastavan huonoja valintoja. Ensimmäiselle pelisessiolle sovittaisiin aikataulu; he kummatkin kiertelisivät juttelemassa pelaajien kanssa yksityisesti ja käsikirjoittaisivat keskenään niin pitkälle kuin uskaltaisivat.

Nyt hän ei halunnut aikatauluja. Ei nyt, kun kaikki muu oli niin epävarmaa.

Taguna kääntyi automaattisesti Kastanjakadulle.

Kosteutta tihkuva aamu ennusti sadetta, joka oli eilen jäänyt tulematta. Taivas revähtäisi auki kuin ylikiehunut kattila ja kastelisi tarkasti Bio-Klaanin kaupungin katujen jokaisen neliösentin. Ulos väärään aikaan eksyvät palkittaisiin ilmaisella suihkulla.

Lenkkipolku oli niin vakiintunut, ettei hän olisi pystynyt muuttamaan sitä edes jostain syystä niin halutessaan. Jalkapohjat olisivat sanoneet hyvästit, hylänneet sekopäisyyteen laskeutuneen muun ruumiin ja hölkänneet matkan loppuun itsekseen.

Kuvittelemassaan skenaariossa hän oli ehdottomasti jalkojen puolella. Joissakin jutuissa oli pielessä niin vähän, että niiden muuttamiselle oli mahdotonta keksiä hyviä syitä. Sillä yhteiskunta pyöri, että tehtiin asioita, joita ei ollut syytä jättää tekemättä.

Jos aamulenkin tiedettä hipovassa täsmällisyydessä oli jokin varjopuoli niin se, että ajatukset karkasivat helposti muualle. Usein siinä ei ollut mitään pahaa – se, että saattoi samalla pelata mielessään mätäkkää itseään vastaan ja miettiä jonkin strategian heikkouksia ja vahvuuksia, ei ollut vain kiva bonus vaan koko jutun juuri. Viime aikoina vikkelät ajatukset olivat vain tahtomattakin livahtaneet juuri tiettyyn aiheeseen.

Kokous. Kokous. Kokous. Ei sitä voinut mitenkään välttää. Kun päivä oli lyöty lukkoon, ajan ulottuvuus oli osannut vain kutistua. Tila kalenterissa hupeni sekä pelottavan nopeasti että armottoman hitaasti.

Jotenkin hänen oli keksittävä, miten kertoa Kissabio-tutkimuksesta siten, että se ei näyttänyt maailman huonoimmalta idealta. Rikostutkija sai osua oikeaan ihan millä menetelmillä ja päähänpistoilla halusi, mutta väärässä ei saanut olla, ainakaan paljon. Ainakaan jos välitti siitä, että vaikutti ammattitaitoiselta.

Jossain vaiheessa hän oli myöntänyt itselleen, että oli myöhäistä kääntää tilanne voitoksi. Nyt piti vain nolata itsensä mahdollisimman vähän esittämällä hyvä selitys sille, miten näin oli päässyt käymään.

Mutta oliko hänellä sellaista? Ei, ei ainakaan vielä, ja kokous lähestyi askel askeleelta. Tulevaisuutta ei voinut väistää mitenkään.

Jouera tunsi sinertävän tulen ahmivan sisuksiaan.

Kapura astui ulos linnakkeesta sateen vaiettua hetkeksi.

Pilvipeite ei rakoillut vieläkään. Koko päivän kaupunkia piiskannut saderintama oli yhä voimissaan. Ainakin tämän yön se vielä jaksaisi jauhaa.

Hänen mahdollisuutensa olla kastumatta eivät vaikuttaneet hyviltä, mutta aivan sama. Sisällä ei jaksanut mädäntyä koko päivää samoja ajatuksia miettimässä. Keho huusi fyysistä toimeliaisuutta. Oli päästävä pois, mihin tahansa muualle; polte hyökyi seinien ja lattioiden läpi ja hukutti sisäänsä.

Adminkadun epätasainen pinta oli täynnä vesilätäköitä. Sade oli ajanut kaupungin katuja pitkin yleensä talsivat sisätiloihin. Oli hiljaista.

Pienen hetken hän saattoi kuvitella olevansa tässä maailmassa yksin, että muurien sisäpuolella levittyvä suhteiden ja vallan verkosto oli pelkkää harhaa. Että sivilisaation merkit ympärillä olivatkin pelkkiä raunioita, joissa kummittelisi jäänteinä menneistä ajoista vain haalistuneita luita ja merkityksensä menettänyttä irtaimistoa.

Olisikin niin.

Taguna kuunteli pisaroiden ropinaa ikkunaa vasten.

Myrsky oli illan edetessä puhjennut uudelleen – pelkkä lyhyt riehunta päivällä ei ollut taltuttanut sen mielihaluja. Nyt sade pyyhki ahkerasti pölyn ja lian kerrosta pois Klaanin kaupungin kaduilta.

Viimeiset illat ennen kokousta hänen olisi kuulunut vastuullisena yksilönä viettää raporttiaan viimeistellen. Töissä oli ollut muitakin kiireitä; ei Bio-Klaanissa tekeminen loppunut. Kun kokouksen ajankohta oli varmistettu, vapaaillatkin oli syytä käyttää siihen, minkä oli ehdottomasti tultava tehdyksi sitä ennen.

Mutta silti hän istui siinä lajittelemassa mätäkkävarastojaan.

Olihan sekin tietyssä mielessä vastuullista toimintaa, ei siinä mitään. Mitä organisoidummalla tulokulmalla asiaa lähestyi, sitä hyväksyttävämmältä tuntui omistaa tuhansia värikkäitä paperiläpysköjä. Raja hulluuden ja harrastuksen välillä oli tismalleen siinä, kuinka siistinä onnistui kämppänsä pitämään.

Olosuhteiden realiteetit huomioiden se oli silti tapana viettää vapaailta hieman kyseenalainen. Myös yksinäinen – työporukkaa oli painunut Selvään pyyhyn, mutta hän oli jättäytynyt joukosta ihan vain siltä varalta, että inspiraatio iskisi raportin suhteen.

Juuri yksinäisyyden tunnetta korttien mekaaninen lajittelu ei auttanut sivuuttamaan. Ensimmäiseen kertaan moneen kuukauteen Taguna ajatteli häntä.

Se oli huono ajatus. Hän pystyi helposti kuvittelemaan, että asiat olisivat menneet toisin; sinä hetkenä koko todellisuus oli pelkistynyt yhdeksi valinnaksi, lähteä vai jäädä. Hän oli painunut Bio-Klaaniin Guartsun mukana ja halusi ajatella, ettei se kaduttanut. Että se toinen elämä oli pelkkä harhakuva, joka ei olisi kuitenkaan tehnyt häntä onnelliseksi; että ajan myötä hän olisi joka tapauksessa lähtenyt, jos ei Klaaniin niin vaikka viljelemään punajuuria Pohjoiselle mantereelle.

Kaikkea ei voinut aina saada, jotain piti aina hylätä ja jotain ottaa itselleen. Oli turha toivoa, että voisi olla toisin.

Joueran ruumiin ympäröi polte, jota ei päässyt pakoon. Mikä ikinä jähmettikään hänet paikoilleen suola-aavikon keskelle, ei suostunut hellittämään; raajat eivät totelleet käskyjä juosta, kieriä, tai tukahduttaa tuli käpertymällä kasaan, mutta myöskään hänen elementtivoimansa eivät rientäneet apuun.

Ilman niitä, ilman linkkejä minuuttaan ja todellisuutta muovaaviin voimiin, hän oli avuttomampi kuin oli ikinä ollut.

Mikään ei auttanut murtamaan kahleita, jotka häntä puristivat.

Kapura oli kuullut siitä vain ohimennen, sattumalta.

Telakan pojilla oli yleensä jotain tähdellistä asiaa tekniikasta. Häntä kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki, mikä auttoi rakentamaan vähemmän räjähdysherkkiä keksintöjä. Siksi hän oli aamulla pysähtynyt hetkeksi näiden pöydän eteen Kahviossa siltä varalta, että sen äärellä olisi tapahtunut häntäkin kiinnostavaa jutustelua.

Mutta sen sijaan hän olikin kuullut, että Visokki oli auttanut näitä hiljattain jossain, jonka luonnetta hän ei ollut saanut selville ollessaan liian häkeltynyt kysyäkseen lisätietoja.

Samapa tuo. Admin, joka oli tarpeeksi hyvässä kunnossa avustaakseen joitain matoraneja, oli myös tarpeeksi hyvässä kunnossa käydäkseen hänen kanssaan lyhyen ja asiallisen keskustelun erinäisistä tärkeistä asioista. Jos Visokin tila oli alun perinkin ollut pelkkä valhe, nyt hänellä oli ainakin jotain, jolla iskeä takaisin.

Ja se keskustelu olikin ainut, mikä häntä oli viime viikot pidätellyt aloillaan. Ilman varmuutta siitä, mitä hänen päänsä sisällä oli tapahtunut, olisi ollut liian uskaliasta tehdä suuria peliliikkeitä.

Mutta jos Avden ja Joueran häntä puristavat kahleet oli viimein katkottu? Jos hän voisi olla varma siitä, että loisen uhkaus oli ollut pelkkä uhkaus? Sitten häntä ei pidätellyt mitään.

Hänen täytyisi tehdä se jo huomenna. Kun ensimmäisen dominopalikan iski alas, aikaa ei ollut paljon. Korttitalon romahtaessa oli vain pieni hetki, jona paeta seinien väliin ilmestyvistä raoista; jos epäröi, jäi alle.

Hän pysähtyi Huonolle satamakadulle ja katsoi merelle.

Täytyi uskoa, että polte helpottaisi, kun jalkansa kastaisi meren viileään syleilyyn.

Täytyi uskoa, että Visulahden tuolla puolen odottaisi jotakin parempaa.

Niin olivat aina uskoneet historian kaikki suurmiehet ja idiootit – heitä erotti vain se, minkä meren laidalta oli pelastuksen kuviteltu löytyvän.

Tarinoiden kaupunki

Telakka

”Ja taas. Sotajoukkomme ovat kuin lehdet tuulessa.”

Keltainen jätti nojasi kyynärpäillään matalaan pöytään, jossa musta ja valkoinen kävivät jatkuvaa taisteluaan. Tässä maailmassa musta oli pahasti häviöllä.

”Sinä unohdit taas ratsuni takana vaanivan lähetin. Saisit olla tarkkaavaisempi”, sanoi Tehmut ja pyöritteli syötyä sotilasta sormissaan.

”Kyllä minä sen näin. En vaan muistanut sitä toista lähettiä.”

”Harjoitus tekee mestarin. Aikaa se vain vie!” vastasi vanha matoralainen.

”Sinulla sitä onkin ollut, vanha rusina. Ei kai sitä mestari edes tarvitse olla. Kunhan olisi vähän vähemmän ruosteessa vain”, lausui Tongu ja liikutti uutta sotilasta parempaan positioon.

”Tämä on vähän kuin jonglöörausta aivoilla. Hyvää harjoitusta”, sanoi Tehmut, liikutti ratsua ja siemaisi teemukistaan.

”Pitäisikö minun saada tässä joku väläys ja aivojen kirkastus siitä, millä ihmeellä voitamme nazorakit ja käännämme kaiken suunnan?” mietti jätti parantaessaan rei’itetyn sotilaslinjansa asetelmaa.

”Ainakin tämä opettaa ottamaan monia näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita huomioon kokonaisuutena”, pohti Tehmut ja liikutti taas ratsuaan.

”Niin, torakat eivät taida oikein välittää siitä, että ratsu liikkuu vaan tuota hassua mutkaa. Ja niillä on enemmän kuin kahdeksan sotilasta.”

”Noin konkreettinen vertaus tuskin on kovin hedelmällinen”, vastasi Tehmut nostamatta katsetta laudasta.

”Joo, ja meillä näennäisesti syötyjä nappuloita voi saada takaisin”, virnisti Tongu ja antoi sotilasta liikuttamalla tornilleen enemmän tilaa.

”Toimivatko Ternokin jalat jo?” kysyi onu-matoran. Pieni puinen kikanalo pomppi taas.

”Eivät ne vielä kanna, mutta varpaat kuulemma heiluvat tavalliseen tapaansa. Vaatii jotain fysioterapiaa tai jotain. Vähän samaa mitä tämä minun apostolini.” Tongu napautti Kokeellista Saapastaan ja vilkaisi pelilautaa. ”Hemmetti! Taas!”

”Liian helppoa”, myhäili Tehmut. ”No, voisi olla paljon huonomminkin?”

”Peli vai? Totta kai syöt ratsuni, jätä se torni rauhaan vaan, herra sarvikuonohaarukka…”

”Pelissä saat tehdä melkoisen nousun, jos yrität vielä päihittää. Tai yrittää pattia. Ei, tarkoitin Ternokia.”

”Juu, voisi olla huonommin. Aivan ehdottoman varmasti. Ontor on työntänyt häntä vaunuissa ympäri kaupunkia. Ei kyllä montaa tuntia kerrallaan, Kupen mukaan hän tarvitsee vielä paljon lepoa ja se on ihan oikein. Sanovat, että jos olisi kesä niin voisi käyttää pikkuista uimassa. Mutta eiköhän se aika koita vielä. Minusta tuntuu, että olen hävinnyt tämän pelin.” Jätti napautti mustan kuninkaansa nurin.

”Kelpo peli, kelpo peli. Otatko vielä?”

”Eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi. Lähden keskuskaupungille hoitamaan asioita. Haluatko, että tuon jotain?” Jätti nousi nojatuolistaan ja venytteli.

”Neljä gallonaa mustatta, tasan tuhat kauppakirjakorttia ja violetin ilmapallon. Ei, en oikeastaan, eihän tässä olla päästy kuskaamaan rahtia kuukausiin. Pidä vaan vapaapäivä, ja sano pojille terveisiä, jos näet heitä.” Tehmut alkoi keräämään nappuloita takaisin laatikkoon.

”Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa sillä laudalla, jonka Snowie teki minulle? Sillä, jossa on meidän ja allianssin aluksia.”

”Aivan, sekin on olemassa. Missä se on?”

”Luulisin, että Tahtorakin komentosillalla”, Tongu sanoi ja rapsutti päälevyään. ”Ota mukaasi, jos satut käymään siellä ylhäällä.”

”Tämä selvä. Hauskaa päivää!”

Tongu näytti peukaloa ja astui toimistosta Telakan käytävälle. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan matalaa puupenkkiä ja rahtivaakaa, pudisti päätänsä ja käveli päähallin kautta ulos. Linnakkeen muuri nousi puolen kilometrin päässä lännessä, lähistöllä tupruttivat Zeruelin tehtaan piiput kiehkuroitaan syysilmaan. Aamupäivän aurinko hohti muurinharjalla ja sen takaa kohoavan Admin-tornin katolla. Meri kimmelsi vasemmalla, satamalaiturit ja niissä kiinni keinuvat laivat pilkistivät aallonmurtobastioniksi madaltuvan ja majakkaan huipentuvan kaakkoismuurin takaa.

Hei, lukija! Juuri sinä siinä! Ota tämä kartta vaikka taskuusi, kun seuraat keltaisen jätin kulkua tarinoiden kaupungin läpi.

Kyklooppi käveli avoimesta portista kiviholvin alta ja astui Vartiokaupungin ensimmäiselle aukiolle. Siniviittavartijat katselivat tuikeina kaapujensa ja kypäriensä välistä. Kotinsa menettäneet poliisit olivat ottaneet vartioitavakseen kaupunkinsa nimeä kantavan torin. Tongu ei tiennyt, mitä Nui-Koron aukion nimen takana oli, mutta ilmeisesti joku ystävyyskaupunkisopimus, tavoite lämmitellä vanhan asutuskeskuksen ja uuden kaupungin suhteita. Ehkä suurkylässä oli Bio-Klaanin aukio, jolla torakat parhaillaan suorittivat marssiharjoituksia. Täällä käytiin vaimeaa torikauppaa ja ihan vaan vietettiin aikaa. Athistien uuden kappelin edustalla kokonaan valkoinen munkki katseli taivaalle. Matka jatkui Suuren Hengen temppelin ohitse; sen korkean oven kamanan alla näkyi hämärä sali, johon värilliset ikkunat toivat kauniin vaikutelman. Ussalinselän sillan alla virtasi Rapujoki. Ehkä tuttu virta tarjosi Nui-Koron ja latvaseutujen evakoille jotain lohtua.

Sillan länsipuoli tarjosi taas kerran valinnan pohjoisen Adminkadun ja eteläisen Pääkadun välillä. Tongu valitsi rauhallisemman Adminkadun ja tallusteli samaa nimeämisteemaa jatkavalle aukiolle, jonka kello näytti vartta yli kymmentä. Postin takaa kohosi hupikompleksi Selvä Pyy, joka tuntui luontevalta paikalta pehmentää törkeän shakkirökityksen käynnistämää päivää.

Joskus Selvä Pyy oli kovaa jumputtavan musiikin, lukuisten vilkkuvien valojen, sateenvarjollisten sekoitusten ja estottoman svengin maailma. Sen vetovoima kuitenkin riitti siihen, että paikan pitäminen auki illan parhaan viihdeajan ulkopuolella oli kannattavaa. Ensimmäisen kerroksen tiskin takana paikan lihaksikas rigelialaisvatuka-baarimikko puhdisti lasia rievulla.

”Päivää, Tongu”, tervehti Bartakha ystävällisesti. ”Mitä saisi olla Telakan mestarille?”

”Morjens. Yksi makeaolut, kiitos”, sanoi kyklooppi ja ojensi viiksekkäälle lihaskimpulle rattaan. Bartakha täytti tuopin hanasta ja liu’utti sen tiskiä pitkin Tongun suureen käteen. Jätti iski silmää ja veti pitkän kulauksen.

Pyy ei ollut tyhjä. Lähellä ikkunapöydässä pelasi Ykkös-korttia hyvin kyyryselkäinen hahmo, jonka suojeluksen naamio on kiillotettu lähes sokeuttavan kirkkaasti. Seuranaan tällä oli musta keltanaamainen irvistelijä ja pyörätuolissa istuva teräväharjainen skakdi.

”Moikka Shuckle, Krizu, Bladis”, huikkasi Tongu, ”Miten on herrasmiehillä lähtenyt päivä käyntiin?”

”Terve vaan! Saaren sisäinen matkailu on jäissä, niin on runsaasti aikaa kavereille”, vastasi Shuckle. Klaanilaisen piti viedä tuoppinsa melkein pöydän alle, että sai huikattua siitä. ”Paras nauttia elämästä, kun siihen on vielä mahdollisuus, eikö?”

Krizu heilutteli korviaan ja lätkäisi kortin pöytään.

”Skarrararr, taas minulle nosta kaksi! Oletteko te liittoutuneet minua vastaan, vai? Niskurointia poliisivoimia kohtaan!” kirosi Bladis ja nosteli pakasta. ”Hankala saada edes aamupäivää vapaaksi nykyään. Same ei aina ymmärrä, että minulla on omakin elämä. Huomennakin olisi joku kokous.”

”Tiedän tunteen. Sota on byrokratiaa, vai? Muun muassa”, päivitteli Tongu.

”Ainakin sinulla on vähemmän piippuja rassattavaksi, vanha kaveri”, sanoi Bladis Krizulle. Pikku olio kopautti tuopillaan otsaansa ja kaatoi pohjat kitaansa.

”Kunhan talvi alkaa, pitää taas lämmittää puulla”, mietti Shuckle.

”Onneksi saatiin pohjoisen väki evakuoitua ennen lumia”, sanoi Bartakha ja suki vatukakanohinsa viiksiä. ”Sen projektin te hoiditte nappiin. Mekin annoimme Kinlikan kanssa kotoa suurimman osan huoneista evakoiden majoitukseen. Nukutaan olohuoneen vuodesohvalla. Ja Raivotauti saa jakaa pilttuunsa puolikkaan porotokan kanssa, mutta hyvin ne tulevat juttuun. Arvatkaapa muuten, kuinka monta matoralaista mahtuu nukkumaan meidän kahdeksanpylväisessä sängyssä?”

”Hmm, ehkä seitsemäntoista?” ehdotti Tongu.

”Kaksi tusinaa! Kyllä me pojat voitetaan vielä Allianssi galaksin voimakkaammalla aseella, nimittäin kiltteydellä.”

”Tuoppi sille!” sanoi Shuckle ja nosti lasiaan. Tongu ja Bladis kilisyttivät tuopit yhteen. Bartakha toi Krizulle uuden.

Ovi kävi. Sisään astui huohottaen hämmentävän värikäs skakdi. Elementtirak rojahti baarijakkaralle.

”Mistäs sitä noin kiireisenä tullaan?” kysyi Shuckle skakdilta.

”Kyöstin koulusta, mistäs muustakaan”, sanoi tulokas hengästyneenä, ”ukon mukaan kasvattaa luonnetta herätä puoli viideltä tekemään lenkkiä linnoituksen ympäri. Ja kyllä, eteläpuolelta uimalla. Vesi on melkoisen kylmää.”

”Jos sitä nyt Huonon edustalla voi vetenä pitää”, sanoi Shuckle.

”Kyösti on kyllä oikea mies tekemään klaanin puolustuksen uutta sukupolvea!” huudahti Bladis. ”Ykkös! Hah!”

”Tuon takia me liittouduttiin, kyttä”, sanoi Shuckle.

”Onhan äijä elävä legenda, en minä sillä, ja kyllä me jo osataan monta juttua, mistä ei oltu ennen inttiä kuultukaan. Jotenkin sen oletti olevan vaan sankarillisempaa. Ja kaikki odottaa niitä sinappijuttuja, mutta ollaan päästy vasta harjoittelemaan joillakin korvikkeilla.” Elementtirak venytteli jalkojaan.

”Talo tarjoaa Bio-Klaanin urhealle soturille”, sanoi Bartakha ja ojensi skakdille lasin makeaviinaa.

”Kiitti Bartakha. Olet paras.” Baarimikko myhäili viiksiensä takana.

”Mites Kyösti teidät näin aikaisin baariin päästi?” kysyi Tongu.

”Sillä oli joku tärkeä sotastrateginen kokous. Sanoi, että tämä on kuntsari, vaikkei meillä vetelyksillä mitään kuntoisuutta vielä olekaan. Mutta ukko näytti kuitenkin tyytyväiseltä.”

”Kyöstilläkin on sydän paikallaan. Eiköhän hän ole teistä ihan ylpeä”, sanoi Tongu.

”Toivotaan niin. Oli se rääkki melkoinen kyllä taas. Ääh, kun katsoo kaikkia meidän toa-sotureita ja muita, niin sota näyttää paljon siistimmältä. Tuhotaan sotalaivoja pyörremyrskyillä ja haudataan tankkeja kivivyöryillä. Mutta ei meillä kaikilla ole taikavoimia käytössä”, päivitteli Elementtirak ottaen kulauksen makeaviinasta.

”Tiedän mitä tarkoitat”, sanoi Bladis, ”Mutta kuka tahansa voi painaa liipaisimesta oikealla hetkellä. Saamari! Nosta neljä, taas minulle…”

”Sinä olit voitolla ja tiedät sen”, vastasi Shuckle tiukasti. ”Johan tässä itsekin miettii, pitäisikö sitä tarttua pyssyyn ja kirveeseen ja alkaa heittelemään kiviä ja kuorimäjäytyksiä. Mutta en ole ollut ikinä kovin hyvä taistelemaan. Olen enemmän puolustustyyppejä.”

”Eiköhän sillekin tule vielä hetkensä”, sanoi Tongu.

”Sitä vain toivoisi, että vihollinen tajuaisi homman typeryyden ja kääntyisi takaisin kotiinpäin”, huokaisi Bartakha.

”Jos ei tajua, niin toivottavasti Troopperin porukka kääntää ne, yksi kerrallaan”, virnisteli Bladis.

”Olisihan se kunnollista olla siellä rintamalla. Vielä joskus”, lausui Elementtirak.

Ovi avautui ja sisään astui kaksi lyhyttä hahmoa. Toinen oli Ko-matoran. Toista olisi voinut pitää helposti leveään lierihattuun pukeutuneena po-matoranina, mutta mistä näitä ikinä tiesi.

”… minusta paljon viettelevämpi otsikko”, totesi kumppanilleen se, joka oli varmemmin lajiltaan matoran. ”Kyseessä on tietenkin lähinnä periaatekysymys, kun Klaanilehden sivuilla ei esiinny juurikaan kilpailevia kolumnisteja, mutta kyllä minä silti välitän asiasta. Kolumni on kuin voileipä, sen on syytä olla mahdollisimman hyvä, vaikka periaatteessa ei olisikaan pakko.”

“Eikö tuo päde kuitenkin kaikkiin juttuhin?” kysyi Shuckle.

“Häh? Mikä?” hätkähti Bladis, joka oli saanut taas kerättyä itselleen valtavan kasan käsikortteja.

“Siis voileipä. Ja kaikki muut jutut. Niiden pitää olla mahdollisimman hyviä?”

Ko-matoran ja mahdollinen saman lajin edustaja pysähtyivät heidän pöytänsä kohdalle. ”Ihan hyvin viisasteltu”, tokaisi Jaakaappi. ”Tiedoksi teille muillekin, että kolumnini, jonka alustava otsikko on Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui? ilmestyy… ööh, miten se vitsi menikään… pian? Kanisterista juuri tulleilla on näitä kaikenlaisia sanontoja. Mutta siis, se on eräänlainen sosiolingvistinen katsaus toponyymien käytön ideologisiin ulottuvuuksiin arkipuheessa.”

“Onko toponyymi niin kuin paikka-nimi? Paikannimi?” mietti Tongu. Hänelle tuli mieleen myös yksi merirosvo, jonka nimi oli ollut jotain siihen suuntaan. “Yleensä merikartoissa tämä on Bio-Klaanin saari, ainakin uudemmissa.”

“Mutta ymmärrettävästi saaren kaikki asukkaat eivät tykkää siitä nimestä”, sanoi Bartakha ja asetti kiiltävän lasin hyllylle. “Mitä herroille saisi olla?”

”Kylmentyneet ilmat saavat minut jotenkin nimeämispäiväiselle tuulelle”, sanoi Jaakaappi pohdiskelevasti. ”Ehkä ajantajuni on kärsinyt kriisitilanteesta. Voisinpa ottaa siis gölgiä, jos teillä on sitä tarjolla näin varhain.”

“Ei ole rikos juoda gölgiä nimeämispäivän ulkopuolella”, sanoi Bartakha ja kumartui kaivamaan tölkkiä alakaapista lukuisten muiden juomapakkausten takaa. Klaanilaiset saivat hetken ihailla baarimikon voimakkaita selkälihaksia. “Alkoholilla vai ilman?” kysyi rigelialaisvatuka vielä tiskin alta.

”Kaipa kolumnin valmistuminen on sen verran merkittävä tapahtuma, että se oikeuttaa vahvempienkin aineiden nauttimisen”, arvioi Jaakaappi hieroen käsiään.

Notfun-Gus katsahti Bartakhaa kohti ja totesi siihen väliin: ”Voisin ottaa vesilasin ja imeä siitä kosteutta jalallani.”

“Kaikille tahtonsa mukaisesti”, virnisti Bartakha ja kaatoi punaisen juoman. Hän sekoitti siihen tottuneesti mantelilastuja ja rusinoita ja ojensi sekoituksen matoralaiselle. Kaapista hän valitsi matalareunaisen sangon ja täytti sen hanavedellä.

“Ajattelin, että jalkasi sopii tähän paremmin kuin vesilasiin”, sanoi baarinpitäjä.

“Se on kyllä aika joustava, mutta kiitos kuitenkin, eipä tarvitse tunkea”, nyökkäsi harmaakasvoinen kulkija ja laski sangon lattialle. “Aah, johan virkistää”, sanoi Gus ja näytti jotenkin lievästi pullistuvan.

“Jos nazorakit ei tykkää nimestä Bio-Klaanin saari, niin ei sen takia kyllä pidä karttoja muuttaa”, murahti Bladis mietittyään asiaa. “Me olimme täällä kuitenkin ensin!”

“Viittasin enemmän saaren muihin rauhanomaisampiin asukkaisiin, jotka tällä hetkellä asuvat täällä kaupungissa ja lukevat varmasti Klaanilehteä”, huomautti Bartakha.

“Käyttävätkö hekään nimeä sitä toista nimeä?” kysyi Tongu osoittaen sanansa Jaakaapille.

”Sitä on tuntunut kuuluvan hieman enemmän joka taholta viime aikoina”, vastasi kielitieteilijä, ”mutta luette näkökulmani sitten huomisen – jos Mata Nui ja editorini suovat – lehdestä. En halua ’spoilata’, siinäkin muuten nuorekas sanonta, koko kolumnia.”

“Niin kuin semmoinen juttu, jonka voin kiinnittää moottoripyörän perään”, huomautti Bladis. “Kyllä meikäpoikakin osaa sivistyssanoja!”

“Siis pakoputkiko?” kysyi Elementtirak.

“Takarengas?” ehdotti Shuckle. Krizu irvisti ja pyöritti silmiään.

“Eikun semmoinen siiveke. Evä. Auttaa öö, vähentämään ilmanvastusta, niin se on”, selitti Bladis.

“Ja ilmanvastusko pilaa kolumnin? Vai sen estäminen?” pohti Elementtirak, jolle makeaviina oli maistunut tiukan rääkin jälkeen erinomaisen hyvin.

”Ah, sana on itse asiassa xialaista alkuperää”, huomautti Jaakaappi, ”vaikkakin se taitaa alun perin tulla makutakielestä. Spoliāre; riisua, pilata, jos kielikurssien sisältö on yhä mielessäni. Makutoille tulee jutusteltua harvoin – lähinnä olen yrittänyt pitää taitojani yllä lueskelemalla niitä harvoja akateemisiä tekstejä, jotka Veljeskunta on luovuttanut suuren yleisön käyttöön.”

“Aika stereotyyppista makutakieltä. Olisi yllättävämpää, jos ne olisivat antaneet sanoja, jotka tarkoittavat ystävällisyyttä tai hyväntahtoisuutta”, mietti Bartakha.

“Eikä tuo kyllä yhtään selitä sitä moottoripyöräjuttua”, sanoi Elementtirak katsoen epäilevästi moderaattoriin.

“No se se kuitenkin on. Spoileri. Ykkös! Tämä peli on melkoinen vuoristorata, mutta kyllä minä teidät vielä pieksen!” Bladis heilutteli ainokaistaan korttia ilmassa ja virnisteli.

”Ehkäpä sillekin on selityksensä”, mutisi Jaakaappi ja huokaisi syvään. ”Metru Nuin yliopiston keskuskirjastossa oli loistava etymologinen sanakirja, sillä olisi varmasti selvinnyt tuokin mysteeri…”

Ko-matoran laski katseensa gölgilasiin ja tuijotti sitä poissaolevasti. Muut eivät tienneet, mitä tämä siinä näki, paitsi rusinoita ja mantelilastuja. Veden pinta värähteli sangossa lattialla Notfun-Gusin vierellä.

“Sitäkö ei sitten ole meidän arkistoissa? Onhan nekin hyvin laajat”, huomatti Tongu.

“Onko sekin varastettu?” kysyi Bladis seuraten haukan katsellaan korttiaan tarkasti harkitsevaa Krizua.

”Mitä? Ei kai”, havahtui Jaakaappi gölginsä äärestä. ”Mutta painos on vanha, ja etymologinen tietämys kohentuu jatkuvasti. Melko ymmärrettävää, kun lähes kaikki tuntuu palautuvan lopulta makutakieleen, josta on vaikea haalia tietoa. Kun ne yhdet sankarit silloin vähän aikaa sitten murtautuivat sille arkistosaarelle, olisi pitänyt pyytää ottamaan valokopioita parista kriittisestä teoksesta, joihin kaikessa makutatutkimuksessa on lähdeviitteitä…”

“Aina kiireisiä seikkailemaan ja riehumaan, ei ikinä ainaa kunnon kansalaisten asioille”, pudisti Notfun-Gus päätään. Krizu pelasi suunnanvaihdon. Nyt Shuckle joutui Bladiksen poliisikatseen kuumoitettavaksi. Hiki kimmelsi tämän hohtavan haun pinnalla.
“Alkaako temput loppua, häh?” kysyi Bladis.

“Ei voi mitään”, sanoi Shuckle ja iski pöytään vihreän kutosen.

Bladis iski voimalla keltaisen kutosen pöytään ja virnisti leveästi. “Hahaa! Meikä voitti! Jess! Hyvä peli, hyvä peli… Laitas Bartakha tuopillinen.” Bladis veti ympyrän tuolillaan. Krizu alkoi sekoittamaan pakkaa.

“Tuletteko kierrokselle?” Shuckle kysyi muilta.

”Eiköhän kolumnin valmistumista voi juhlistaa sitenkin”, tuumi Jaakaappi.

“Oikea valinta”, sanoi Bladis. “Tongu? Gus? Elementtirak?”

“Jaa mikä ettei. Kerrankin vapaailta”, vastasi värikäs skakdi ja liukui baaritiskin jakkaralta alas.

“Minä olen tuossa huono, mutta kokeillaan”, mutisi Notfun-Gus.

“Minä jätän välistä. Tässä olisi vielä vähän hommia hoidettavana, nimittäin. Kiitos tarjouksesta toki. Otetaan joskus toinen kerta!”

“Hauskaa loppupäivää siis”, sanoi Shuckle. Muut nyökkäilivät.

Tongu poistui Pyystä hämärtyvään iltapäivään. Seuraavaksi vuorossa olisi Figan tarhat kaupungin eteläosissa. Jano oli nyt tyydytetty, mutta toisaalta… nälkähän tässä alkoi olla, ja matsi Tehmutia vastaan oli vienyt aivoista energiat. Ehkä jokin pieni purtava menisi? Ravintola Sokerimaha oli väärällä puolella kaupunkia. Klaanin kahvio sinällään oli klassikko, mutta ehkä voisi vaihteeksi kokeilla jotain muta, jätti ajatteli. Hän loi ainoan silmänsä katseen Vanhan Kievarin kylttiin, jossa pitkospullan näköinen matoran piti kädessään tuoppia. Paikan leivonnaisia kai kehuttiin.

Kievariin oli osunut pommi joitakin kuukausia sitten, mutta vauriot oli korjattu, ja iskupaikka erottui lähinnä vähemmän hilseilevänä maalikohtana. Syöttölän lattia oli maanpinnan alapuolella, mutta katto ei ollut järin korkea, ja Tongu joutui kumartumaan mahtuakseen peremmälle. Hän loi katseensa saliin, johon toi valoa takassa hohtava valkea ja likaisista ikkunoista siivilöityvä valo.
“Hei, sehän on ystäväni Tolman!” käkätti vihreä turaga nurkkapöydästä. Niddi viittoili Tongua luokseen, ja kyklooppi veti itselleen sohvan joukkion keskuuteen. Vanha Kievari oli tavalliseen tapaansa kerännyt vanhaa väkeä, lähinnä Niddin tyyppisiä vanhoja sotaratsuja.

”Morjens Kyösti, herrasmiehet”, Tongu nyökkäsi, ”Saisiko olla purtavaa?”

”Heitä munkit, ei meillä ole hampaita enää kuitenkaan!” käkätti punakeltainen ukkeli.

”Puhu vain omasta puolestasi, Germidryx”, mumisi olento, jonka pää näytti koostuvan vain isoista pihtileuoista, ”Vaikka olen samaa mieltä, munkki auttaisi imeyttämään kahvin.” Vanha sotalordi nappasi sokeripalan leukojensa väliin ja ryysti kahvia sen läpi jonnekin sisuksiinsa.

”Minä voisin ottaa kroissantin, kiitos, jos se nuorelle miehelle sopii”, sanoi nojatuolissa istuva lyhyt olento, joka suki keltaisen nenänsä alta kasvavia komeita viiksiään.

”Erinomainen valinta, Diktor, erinomainen valinta”, sanoi pikkuinen, viherkorvainen olento. ”Minulle taitaa riittää puolikas munkki, haluaako joku jakaa?”

”Mikä ettei”, vastasi muita hieman nuorempi ukko, jolla oli jostain syystä sukset jalassa, ”liika sokeri ja hiilihydraatit rapauttavat hiihtokunnon.”

”Hähähä, nuoren miehen puhetta! Rintamalla nääntyessä sitä toivoi, että olisi nauttinut enemmänkin munkeista, kun siihen oli vielä mahdollisuus!” röhötti Niddi. ”Rasvakerroksella elää poteroissa viikkoja. Vinkistöliittouman sodissa meillä oli syötävä vaan luista jäniiniä – ei pahalla Mahiki – vai miten oli, paroni?”

”Luista jäniiniä oli, ja Sotkua, tietenkin”, vastasi diplomaattisesti tohtori Don Deleva.

”Minä en itse asiassa ole jä-”

”Enpä olekaan vuosiin saanut kunnon Sotkua! Näille meidän uusille sotapojille pitäisi kuukauden päivät syöttää pelkkää Sotkua, niin johan heistä tulisi kunnon sotilaita!” innostui pieni vihreäkorva.

”Paitsi niistä, jotka kuolisivat ravinteiden puutteeseen”, huomautti sanomalehden takaa harmaata taistelukypärää kaukaunsa päällä pitävä olento.

”Äääh, et sinä ymmärrä sodasta mitään, Cobdenn”, julisti äänekkäästi Germidryxiksi puhuteltu. ”Minä en vaihtaisi yhtään Sotkupäivää pois!”

”Hmhm? Miten kuvailisitte rintamalla nautittua Sotku-ateriaa?” kysyi nokosilta herännyt kaksipäinen vihreä olio.

”Sen makunystyröitä hivelemä maku saa miettimään, olisivatko omat jalkasi sittenkin syömäkelpoisia”, julisti vihreäkova, ja tämän silmästä valui nostalgian kyynel.

”Älä liioittele, Kaartenak. Sora on ihan hyvää, kun sen keittää veressä”, torui Niddi.

”Omien vai vihollisen?” kysyi sarkastisesti Cobdenn lehtensä takaa.

”Riippuu tietenkin siitä, käydäänkö hyökkäys- vai puolustussotaa”, vastasi nurkan varjoista synkkä ääni, jonka omistaja kiillotti kalpeaa kalloaan epäkäytännöllisesti riepua tykkikäsiensä välissä liikuttaen.

”Kurtz on oikeassa, sotaruoka on hyvin monipuolista”, nyökytteli paroni Don Deleva.

”Sotkussa on sitä jotain. Tekstuuria. Tunnetta.. Tunnetta siitä, ettei rintamalla olla vain leikkimässä”, sanoi Niddi, ja sai vastaukseksi nyökkäyksiä.

”Saiko Kelhe varmasti kaiken ylös?” varmisti Diktor, kun käävät olivat saaneet tarpeeksensa Sotkun hiljaisesta muistelemisesta. Vihreä hahmo taputteli haarniskansa taskuja ja vihreät päät pyörivät villisti puolelta toiselle. ”Voi ei, unohdin muistiinpanovälineet kotiin!”

Vanhukset taputtelivat solidaarisesti taskujaan, kunnes Kaartenak löysi ryppyisen ja kenties vuosikymmeniä vanhan täytetyn bingokupongin ja ojensi sen voitonriemuisesti Kelhelle, joka alkoikin täyttämään sen takapuolta siistillä kaunokirjoituksella.

”Tästä tule hyvä täydennys Vänrikki Jakkarakkin tarinoihin, kiitos”, runoilija kiitteli.

”Missä ne munkit viipyy?” mumisi ärsyyntyneenä punainen pihtileuka.

”Anteeksi Niitikki, jumitutuin kuuntelamaan teidän mielenkiintoisia juttujanne. Tulevat hyvin pian!” Tongu nousi ja asteli tiskille. Hän nappasi pihdeillä tarjottimelle seitsemän munkkia ja yhden kroissantin ja maksoi matoralaismyyjälle.

”Tässäpä on”, hän sanoi ja täräytti lautasen pöydän keskelle. Niddi iski hänelle silmää, ja hampaattomat suut ja pihtileuat alkoivat jauhaa munkkeja. Sokeria alkoi tippumaan rinnuksille.

”Toiko Germidryx sen viinin?” kysyi Kurtz puolivälissä munkkia.

”Paras olisi”, mumisi Niitikki.

”Te kyllä käytätte rehellistä maatalousyrittäjää törkeäksi hyväksenne”, mutisi punakeltainen sotalordi, mutta kaivoi kuitenkin salkustaan kaksi punaviinipulloa.

Rehellistä”, matki Kurtz nurkkansa varjoista.

”Sopimus pitää, sopimus pitää”, sanoi Kaartenak, ”viimeksi syötiin Niitikin parasta sisäfilettä, nyt on sinun viikkosi.” Doktor Diktor Don Deleva ruuvasi korkin auki ja nuuhkaisi suurella keltaisella nenällään.

”Kyllä sinä Germidryx olet viinimestari paikallaan”, paroni totesi juhlallisesti ja alkoi kaatamaan paikallistuotetta tyhjiin kahvikuppeihin. ”Ottaako nuori mies?”

”Ei kiitos, kaadoin jo yhden tuopin Bartakhalla, ja minulla on vielä menoa iltapäivälle”, Tongu kieltäytyi.

”Nuorisolaiset, aina vauhti päällä”, mumisi Niitikki ja ryysti punaviiniä sokeripalan lävitse.

Niddi naputti salaliittolaisen elkein kualsinsa reunaa, kaivoi kaapunsa kätköistä sinappipullon ja terästi viiniään tujulla tujauksella. Muut käävät virnistelivät.

”Vanha roisto, kuulin, ettei saarron takia Turkasta enää saa”, huomautti Germidryx.

”Kunnon partisaani pitää aina yllä muutamaa rautaisannoskätköä, kyllä Kyösti sen tietää”, sanoi Diktor äänessään ihaileva sävy.

”Suurin osa siitä on säästetty rintamalle”, virnisti vihreä turaga. ”Olen opettanut alokkaille Turkasen peruskäytön sovellutukset, Mantaxin makkaran ja Daggerthokin cocktailin, mutta joudumme tietenkin harjoittelemaan löysemmällä tavaralla. Ruki-Koron sinapilla ja Gendopoliksen keltaisella. Ihan aromikkaita, mutta kaukana todellisesta tavarasta.” Muut nyökkäilivät ymmärtävästi, kun Niddi puhui intohimostaan ja kaatoi sinappiviiniä kurkkuunsa.

”Satuin muuten tapamaan tänään yhden alokkaasi”, Tongu sanoi.

”Hä? No, miltä vaikutti?” kysyi Niddi.

”Innostuneelta. Ehdottoman innoittuneelta. Paloi halusta näyttää taitonsa”, vastasi Tongu, jolla ei ollut sydäntä kertoa koko totuutta.

”Hyvä juttu. Oikea asenne. Uskomatonta oikeastaan. Ei sillä, onhan meillä kelpo janttereita täällä. Troopperi tekee hyvää työtä rintamalla ja sitä rataa”, Niddi sanoi. Muut nyökyttelivät.

”Hyvä hiihtämään myös”, sanoi Mahiki. ”Nuorisolainen, joka arvostaa oikeaa urheilua, ei näitä ihme teatteripaini- ja bensiinipellehyppyjuttuja.”

”Hänestä saisi kyllä uuden ampumahiihtomestarin, jos olisi aikaa harjoitella”, sanoi paroni Don Deleva. ”Saataisiin Bio-Klaani takaisin maailmankartalle.”

”Nazorakit taitavat tehdä kaikkensa, jotta Bio-Klaani saataisiin siltä lopullisesti pois”, sanoi Kurtz ja siemaisi viiniä.

”Saikos teillä wahinmestaruuskisoissa ampua tulinuolilla?” kysyi Kaartenak.

”Luulen, ettei Troopperi tarvitse siinä ampumisessa juurikaan harjoitusta”, mietti Tongu.

”Niissä kisoissa sai ampua ihan millä vaan”, mielsi Don Deleva ja hymyili, ”minä olin nuorena aika haka rhotukan kanssa.”

”Ja loppu on historiaa”, sanoi Niddi.

”Ehkä lajia pitäisi kehittää niin, että maaliksi käy mikä tahansa torakka”, ehdotti Germidryx, ”Troopperi olisi lyömätön.”

”Olisikohan se kuitenkin vastoin urheilun eri kansoja yhdistävää solidaarisuutta?” mietti Don Deleva.

”Nää, sopii ihan hyvin linjaan siinä vaiheessa, kun olet syönyt kaksi kuukautta Sotkua, nukkunut yösi jäisessä maakuopassa ja kylpenyt omassa tai vihollisen veressä”, kommentoi Cobdenn.

”Nimenomaan!” huusi Kaartenakk ja löi pöytään pienellä nyrkillään onnistuen kaatamaan viinikuppinsa. Puheenvuoron sarkasmi oli mennyt entiseltä sotaherralta täysin ohi.

Tongu myhäili. Täällä ei ainakaan ollut tappiomielialaa.

”Pitäkäähän lippu korkealla, herrasmiehet. Minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun meillä on täällä tuommoisia tervaskantoja, jotka ovat kestäneet useampiakin myrskyjä. Minä jatkan matkaa, on vielä vähän hommia hoidettava”, hän sanoi ja nousi, löi päänsä kattoon ja lähti kohti ovea jokseenkin kyyrymmässä.

”Pidä ilmalaivat ylhäällä, Tolman!” vilkutti Kyösti. ”Itse olet kanto”, mumisi Niitikki.

Admin-aukion kellotorni näytti iltakuutta. Kaupunkielämä oli vielä vilkasta, sää oli yhä hyvä. Tongun eteneminen ei ollut järin nopeaa, sillä hän joutui varomaan liiallisen painon laittamista paranevalle, Kokeellisen Saappaan kätköissä olevalle jalalleen. Vilkkautensa puolesta liian kapeassa Kauppakadun pohjoispäässä sai muutenkin vähän väliä väistellä kärryjä ja kulkijoita. Kaupoissa ja puodeissa kävi kuhina, aitojen takana Vallikaupungin sisäpihoilla tuuli puhalsi viimeisiä lehtiä pois puista. Pohjoisen hunaja, kerkkäuute ja poronliha kävi kaupaksi, Torikadun suihkulähteellä joku piirsi maksusta karikatyyrejä ohikulkijoista.

Figa asui pienessä puumökissään kasvihuoneensa kupeessa. Pieni puisto erotti kasvillisuuden matoralaisen tilukset varsinaisen kaupungin ja Huonon Satamakadun alueen väliin rakennetusta matalasta muurista. Tongu ei olisi todellakaan mahtunut puutarhurin mökkiin.
Tongu saapui oikean puumökin pihapiiriin, missä näyttikin olevan kova kuhina. Jättiläinen huomasi kaksi pohjoisen kylien tunnistettaviin hattuihin pukeutunutta matorania tonkimassa maata lapioillaan kasvihuoneen vieressä. Lasirakennuksen ja mökin välissä itse puutarhuri Figa nojasi omaan lapioonsa puhuessaan kirkkaanvihreälle turagalle.
“Moikka Figa! Mitäpä kuuluu kasvien maailmaan?” morjensti Tongu matorolaista.

Vihreät pikkumiehet havahtuivat keltaiseen jättiin. Figa veti puutarhahanskan toisesta kädestään valmiina kättelemään tulijaa.
”Ah, moi Tongu! Kiirettähän tässä, ja oikein koko syksy”, Figa totesi hieman alakuloisesti. Hän vilkaisi olkansa yli, kun Janife asteli kasvihuoneen ovesta ulos sylissään lavallinen kukkia.
”Tuota, päätin oikeastaan laittaa suurimman osan kukkasistani pois. Ruusut eivät valitettavasti täytä kaupunkilaisten vatsoja. Istutan tilalle mustajuurta ja lanttua. Turaga Theta tässä on auttamassa istutukset alkuun.”

“Niissä on paljon ravinteita tulevaa talvea varten”, komppasi Theta.

“Kuulostaa vastuulliselta, nyt kun mekään emme voi oikein lennätää ruokamääriä toisilta saarilta.” Tongu nyökkäsi turagalle. “Mutta sinulla on siis kuitenkin joitakin kukkia? Voisin ostaa jonkun kimpun, tai vähän isommankin lajitelman. Visokille menisivät. Osaisitko suositella jotain hänelle? Sopivia tuoksuja tai jotain. Kiitokseksi, ilmeisesti niissä on symboliikkaakin.”

Figa raapi leukaansa, ja asteli kasvihuoneen ovelle. ”Joo, katsotaas. Minulla on ainakin neilikoita, initaroita, muutamia kesy-daikauta… muistaakseni Tawa osti Visokille joskus tuliamarylliksiä. Nehän ovat Visun näköisiä.”

“Punaisia, nelivartisija ja isot pihtileuat? Vai tarkoitatko niin kuin henkisesti, eli järkeviä, vastuullisia ja avuliaita? Luotan kyllä näkemykseesi”, Tongu sanoi.

”Heh. No jos tahdot pihtileukoja niin silloin suosittelisin daikauta, se vain vaatii pitkäaikaisempaa sitoutumista. Ruokkimattomana ne alkavat syömään kenkiä!” Figa huusi kasvihuoneen sisältä.

Tuokiossa hän palasi käsissään kauniisti kääritty kimppu punalehtisiä kärpäsloukkuja. ”Sidoin kimppuun hieman valoköynnöstä. Se tuo mukaan pientä vaniljan tuoksua.”

“Ooh, se on kyllä hieno! Mietin etten halua antaa hänelle lisää huolta aiheuttavaa, mutta toisaalta, admineilla on varmaan jotain apuja kukkien kasteluun… Voin vaikka vinkata siitä Bobille.”

“Minä voin itse asiassa auttaa tämän kanssa”, sanoi Theta ja heilutti kolmisormista kättään kimpun yllä mysteerisiä liikeratoja. “Hidastin hieman daikaun aineenvaihduntaa. Nyt se ei ala syömään jalkineita niin helposti.”

“Loistohomma, kaikkea sitä voikaan kukille tehdä! Ei sillä, että Visokki käyttäisi kenkiä.” Tongu nuuhki kimppua. “Vanilijan tuoksu on kyllä käsinkosketeltava. Paljon olen tästä velkaa?”

”Viitisen ratasta. Olen joutunut nostamaan vähän hintaa.”

Keltainen jätti kaiveli esiin muutaman lantin ja tiputti tiputti ne isokokoisista sormistaan matoranin käteen. Figa kohautti lierihattuaan kiitokseksi.

”Mites, onko teillä Telakalla vielä Metru Nuilta tuotuja kanokoita? Yritän laajentaa kasvihuonetta, ja tarvitsisin lämpökanokoita lattialämmitystä varten”, Figa nyökkäsi kaivaviin matoraneihin.

“Kyyyllä minä uskoihin, että niitä on. Eivät ole meillä ihan ykkösprioriteettina.” Tongu pysähtyi miettimään asiaa. “No, nykyään on käyttöä lähinnä niille, joilla voi ampua vihollisia. Mukavan lämmin tunnelma ei kuulu semmoisiin, ja Telekalla koneet tuottavat meille tarpeeksi hyötylämpöä. Mainitsen asiasta Tehmutille, niin hän hoitaa jonkun tuomaan niitä. En keksi niille kyllä kasvien kasvattamista parempaa käyttöä!”

Mökin ovi kolahti, kun Janife asteli ripeästi ulos kietoen kaulahuivia päälleen. Hän tunnisti Telakan johtajan ja nyökkäsi. ”Iltaa! Figa, vein valkoliljat keittiön pöydälle. Minun pitää nyt rientää töihin.”

”Okei. Kiitos avusta. Nähdäänkö huomenna?”

”Katsotaan”, Janife sanoi, hipsutti Figan naamiota ja lähti astelemaan katua pitkin kohti Sairaalasiipeä. Figa hymyili hövelisti ja vilkutti perään.

Tongu katsoi puutarhurin ilmettä ja hörähti. ”Sodankin varjossa se nuori rakkaus kukkii. No, minäkin tästä riennän! Moro!”

Kukkapaketti sylissään Tongu lähti kävelemään takaisin kohti keskustaa. Vaihtelun vuoksi hän kulki puistikon poikki länteen. Vallikaupunki oli suosittu asuinalue. Moderaattoriväylällä tavallista korkeammat talot oli rakennettu kiipeämään linnan kaupunginpuoleista sisämuurin vastaan. Kadun päätteenä oli taas tuttu näky, puinen kellotorni, ja lähes suoraan sen takana kaupungin tärkeimmän aukion vastakkaisella laidalla postitoimisto.

Tongu avasi oven ja kumartui aukosta postihalliin, joka ei vaikuttanut kovin kiireiseltä. Pitkä musta matoralainen nosteli paketteja hyllyyn. Kaksipäinen hahmo täytti postikorttia tiskin sivussa. Ja varsin tuttu vaaleanviheä haunaama hymyili iloisesti huomattuaan tulijan.

Moikka herra jätti!” aloitti Dinem. ”Kukkia vai? Tulossa vai viemässä? Tai siis sinähän tulit juuri sisään, eli et ole varmaan saanut niitä juuri postissa. Aiotko lähettää jollekin kukkia, vai oletko ihan muilla asioilla täällä? Noutamassa lähetystä vai? Long Boi onkin saanut ne varmaan järjesteltyä, meillä on tämä yksi tunti tässä aamu- ja iltavuoron välissä, missä kummatkin ovat töissä, jotta voi kertoa eteenpäin tärkeät asiat, eikä jää epäselvyyksiä.”

”Hyvin suunniteltu työnjako”, sanoi -Urkund, ”Minullakin meinaa mennä asiat joskus sekaisin, jos keskityn pitkiä aikoja sekä meditointiin että tietojenkäsittelyyn. Välillä yhdenkeskeinen keskustelu on tarpeen.”

”Hei kaikille!” jylisi jätti. ”Menossa joo. Nämä voisi lähettää Visokille.”

”Ah, no ne näyttävätkin sopivan Hämikselle hyvin! Onko ne jotain erityistä varten?” kysyi Dinem.

”Hän on taitava ja ahkera tyyppi. Eikä kaikki välttämättä aina huomaa sitä. Nämä ovat kiitoskukkia”, vastasi Tongu.

”Niin on! Visukki on suosikkiklaanilaisia, yksi meidän parhaista admineistamme varmasti”, mielsi matoralainen.

”Pitäisiköhän nämä laittaa johonkin pakettiin? Tai siis onhan tuossa tuo kääre, mutta vaativatko laatikon?” kysyi jätti ja rapsutti leukaansa.

”Kyllä ne varmaan menevät ihan tuollaisenaan, kunhan vain kiinnittää niihin jonkun lapun, missä näkyy osoite. Varmaan kannattaa narulla laittaa, kun semmoista osoitetarraa ei kannata suoraan kiinnittää kukkaan, eikä se välttämättä tuossa muovissakaan pysy kovin hyvin, vaikka toisaalta voisihan se olla hauska, että vaikka laittaisi tuommoisen lehden muotoisen kiitoskortin, jonka voisi sitten yllätykseksi huomata.”

”Että ensin näyttäisi salaisen ihailijan kukkalähetykseltä?” sanoi -Urkund.

”Ja sitten paljastuisi, että kyllä siinä tiedot lukee kuin lukeekin.” sanoi myös -Urkund, joka nosti katseensa postikortistaan.

”Kirjoitin itse asiassa viestin jo Telakalla”, sanoi Tongu ja osoitti ruskeaa paperikuorta, joka oli sidottu narulla kukkapakettiin. ”Vaikka en kyllä tiennyt, että Visokilla olisi erikseen osoite. Siinä lukee nyt vain Admin-torni, Visokin huone.”

”Kyllä se varmasti riittää! En olekaan nähnyt Hämistä sitten sen karneavaalipäivän, tiedäthän, syysmarkkinoiden? Eihän siitä kauaa ole… Hän kyllä vaikutti jotenkin väsyneeltä, tai jotenkin kaukaiselta, en tiedä johtuiko se siitä että puhuin liikaa, en kai minä puhu liikaa?”

”Sinä puhut oikein mukavasti ja se on osa omaa, arvokasta luonnettasi”, sanoi kaksipäinen shiludomilainen.

”Naulan kantaan”, komppasi Tongu.

”No kiitos, olette tosi ystäviä! Mutta olen ollut vähän huolissani hänestä sen jälkeen, en vain oikein tiennyt miten auttaa, mietin, että olisiko minun pitänyt käydä katsomassa häntä, mutta sitten ajattelin, jos hän on väsynyt niin hän ei ehkä jaksaisi nähdä minua juuri nyt.”

”En usko, että se missään nimessä sinun syytäsi, Visokin väsyneisyys. Enkä usko, että se on lopullistakaan. Ja joskus tarvitsee vain omaa aikaa jotenkin käsitellä asioita? Niin siksi minä lähetin nämä kukat, kiittäkseni. Ja kannustaakseni.”

”Meditointi voi auttaa semmoiseen”, sanoi -Urkund ja ojensi korttinsa Long Boille, joka leimasi postimerkin.

”Minä pääsin irti yhden onnettomuuden aiheuttamasta traumareaktioista ja epäterveellisestä ruokavaliosta liittymällä Ketjuveden Munkkiklaanikuntaan”, sanoi myös -Urkund.

”Myös kuntosalilla käyminen voi auttaa käsittelemään tunteita raskaan liikunnan kautta, mutta kannattaa käyttää vain riskittömiä laitteita, jos on yksin kuntoilemassa”, huomautti Long Boi.

”On kyllä hyvä että on harrastuksia!” huudahti Dinem. ”Minä olen harrastanut moniakin juttuja. Kävin keväällä savityökurssin ja sitten kerran rusettiluistelua, vaikka en oikein ikinä saanut tietää, missä vaiheessa rusetit liittyvät siihen. Osaan kyllä tehdä rusetteja pakettinarulla. Nyt olen harjoitellut kanojen pitämistä, kun ne ovat niin hauskoja eläimiä. Toki minulla on vain Bertel joka on lelukana eikä sinällään elävä, mutta aidon kokoinen ja oloinen ja ihanan pehmeä, niin se on semmoista kuivaharjoittelua. Mutta olen jo tilannut kopin Bobilta, ja ajattelin itse veistää sinne orret kanoille. Voi ei, nyt tästä loppui taas akku, aina se reistailee…” Matoran tökki kukkalaitteen alla olevan lähetysvaa’an nappuloita.

-Urkund kopautti hopeisella sauvallaan maata, pieni kipinä napsahti laitteessa ja numeronäyttö heräsi henkiin.

”Suurkiitos Urkkis, olet ihana shilu! Olipa hyvä että olit käymässä! Onko sinulla harrastuksia herra jätti, jotenkin ajattelisi että joku lentäminen ja lentokoneiden värkkäily, mutta onko ne kuitenkin ammattia enemmän?”

”Hauskoja hommia ne on, ei ne minua haittaa työnäkään”, Tongu huokaisi. ”Mutta nykyään tuntuu, että sota-asiat on työtä enemmän, ja joku viaton rakentaminen on harvinaista hupia. Lentämään ei pääse ilman riskiä, että ammutaan alas, tai että pitää ampua joku muu alas, eikä se ole yhtään mukavaa. Mutta on minulla muitakin harrastuksia. Joskus olen yrittänyt opetella soittamaan haitaria, vaikka niitä nappuloita on niin pirusti, ettei sormeni meinaa vielä löytää oikeita. Ja biljardipalloja tykkään tökkiä, minulla on Telakalla lauta ja toinen Tahtorakin komentosillalla.”

”Biljardi on hyvä peli, sitä tulee pelattua usein”, sanoi -Urkund.

”Ja sähköurkujen soittaminen, semmoisten vanhojen analogisten, niistä minä tykkään kanssa”, sanoi -Urkund myös.

”Onkohan niissä joku sama, sähköuruissa ja biljardissa? Kun kummatkin on semmoisia levyjä jalustoilla. Siis ei ne pallot vaan pöytä”, pohti Dinem.

”Kummankin kanssa voi touhuta seisaallaan, ovat ergonomisia”, kommentoi Long Boi.

”Biljardiin tarvitsee kyllä kaksi pelaajaa, sähköurkuja voi soittaa yksinkin”, sanoi -Urkund.

”Jos minä nyt ikinä olen yksin”, mietti -Urkund myös.

”Mutta ei ole sama asia pelata oman toisen päänsä kanssa, kun samoilla käsillä kuitenkin tökitään. Tarvitsee kaksi kättä aina!” huomautti -Urkund.

”Niin, totta, sähköuruissa voi ohjata kummatkin kädet omalle päälleen ja soittaa toisella sointuja ja toisella melodiaa helposti”, nyökytteli myös -Urkund.

”Kuin yhden tyypin duetto!” nauroi Dinem.

”Jos olisi neljä päätä, niin rummut voisi olla hyvä vaihtoehto”, sanoi Tongu. ”Minulla menee aina raajat ihan sekaisin, kun olen yrittänyt paukuttaa kannuja. Kun kaikkia pitäisi heilutella eri tahtiin.”

”Raajojen koordinaatiota voi harjoitella salilla”, ehdotti Long Boi.

”Punttisaleissa ja bändikämpissä on kieltämättä jotain samaa. Hien ja kaljan haju”, mietti -Urkund.

”Tai kaljan ehkä lähinnä bändikämpillä”, huomautti myös -Urkund, ”mutta se on yleensä vaimeampi haju.”

”Molemmat ovat semmoisia alkuvoimaisia paikkoja. Tai kävin kerran siellä Hatakun poikaystävän studiolla, niin johan siellä oli luomisen meininki ilmassa! Niin kuin on Telakallakin teillä, ja vaikka Klaanilehden toimituksessa tuossa toisella puolella toria, sieltä me usein haetaan paljon lehtiä toimitettavaksi, ja jos ne ovat antaneet minun käyttää prässiäkin. Vaikka ehkei siellä salilla ole niinkään luomisen ilmapiiri, vaan enemmän kehittymisen tai kasvamisen, edistyksen…” Dinem ja miettimään asiaa.

”Ehkä luominen ja edistyminen eivät ole niin kaukana toisistaan”, pohti Tongu.

”Minä taas nautin salilla siitä, että voi unohtaa työasiat ja kaiken muunkin… Mutta turvallisuutta ei kannata unohtaa”, sanoi Long Boi.

”Ei kannata unohtaa sitä luodessaankaan. Ainakaan jos luo isoja aluksia, joiden pitää lentää ilmojen halki!” vastasi Tongu.

”No, me kyllä luotamme siihen, että ne ovat sinulla hyvin hallussa ne ilmalaivat, ne ovat niin kauniin värisiäkin, siniset peräsimet ja puukuoret! Kaksi pikkuista ratasta, kiitos, ja toimitamme tämän Visokin kotiovelle”, sanoi Dinem. Long Boi nosti kukkalähetyksen odottamaan kuljetusta ylähyllylle. Tongu hymyili lämpimästi ja maksoi haukasvolle. -Urkund alkoi kirjoittamaan uutta postikorttia.

”Kiitos vielä kerran. Minä taidan mennä vielä istumaan iltaa Keskiuuteen, kun se biljardikin mainittiin. Liittykää ihmeessä seuraan, jos kiinnostaa.”

”Heippa sitten ja nähdään!” Dinem vilkutti. ”Moikka”, sanoi -Urkund. ”Minulla on kyllä iltavuoro, mutta kiitos kuitenkin”, sanoi Long Boi. ”Näkemiin”, sanoi myös -Urkund.

Tongu astui ulos hämärälle Admin-Aukiolle. Valot ikkunoissa, lyhdyissä ja korkealla Klaanin muureilla ja torneissa loivat kotoisaa tunnelmaa. Torilla oli enää lähinnä läpikulkijoita, yö viileni ja kansa valui sisätiloihin iltapuuhiin tai viettämään laatuaikaa. Pääkatua kulkiessaan Tongu jäi miettimään ikkunoiden taakse kätkeytyviä tarinoita ja kohtaloita, kaupungin uusia ja vanhoja asukkaita. Jotkut olivat täällä kotonaan, jotkut pakenemassa – kaupunki ja linnoitus olivat toisille tärkein paikka maailmassa, toisille paremman puutteessa tarjottu katto pään päällä.

Ussal-taksi kuljetti joukkoa le-matoralaisia kaupungin pohjoisosiin. Kaksi vortixxia katseli penkillä tähtitaivasta, jota kaupungin valot eivät aivan saaneet peitettyä. Merirosvokapakkaan mutkitteli pitkä jono, mukana varmasti kaikkien lajien jäseniä – tuo yksi taisi olla Umban matoran-versio – innokkaina pääsemään puhu-kuin-merirosvo-erikoisjuhliin. Xialaisessa ketjuravintolassa ei ollut yhtäkään asiakasta, kelmeiden loisteputkilamppujen valossa paikan omistaja heilutteli ärtyneenä saksiaan masentuneen näköiselle, lonkeronaamaiselle tarjoilijalle. Pari steltiläistä merimiestä hoippui Huonoa kohti. Satamakadun Bingossa Vanhasta Kievarista illanviettoa jatkanut vanhusporukka kävi uutta herrasmiessotaansa herkullisesta kinkkupalkinnosta.

Keskiuusi Kievari oli monen klaanilaisen vakiopaikka. Nykyään puhuttiin, että tilanpuute alkoi haittamaan viihtymistä, mutta Tongu oli kuullut myös, että ajan tasalla oleva omistaja Frakerakk aikoisi sijoittaa lisäkerrokseen. Ajatus vaikutti kannattavalta. Kievari oli lähestulkoon kaupungin maantieteellinen sydän.

Aivan ammuttuna täyteen juottola ei vielä ollut. Tongu vyöryi tiskille ja tilasi ison veriappelsiinilimonadin. Läheisempiä tuttavia ei näyttänyt olevan vielä liikkeellä, puolitutut istuivat isommissa poppoissaan. Tiskin jakkarat olivat kaikki varattuja, joten kyklooppi vei juomansa nurkkaan, jonka varjoissa oli satunnaisia kulkijoita ja runsaasti tilaa.

”Sopiiko tähän istua?” Tongu kysyi korkean, pyöreän pöydän ääressä piippua polttavalta ja hupulliseen kaapuun pukeutuneelta olennolta.

”Se on vapaa”, sanoi jykevärakenteinen olio, jolla oli edessään iso tuoppi olutta sekä iltamenusta tilattu salaattikulho.

”Kiitos, loistavaa. Olemmekohan tavanneet?”

”En usko. Olen Donner.” Samooja tarjosi kättään, johon Tongu tarttui. Kättely oli voimakas ja luotettava. Lähemmin tarkasteltuna hahmolla oli taipuisa kärsä ja kaarevat, kauniin siniset syöksyhampaat. Hän näytti vähän siltä tapiirilta. Tongu mietti, olisiko vahvan näköinen kaveri kannattanut haastaa kädenvääntöön, mutta ehkä se olisi ollut epäkohteliasta.

”Keetongu. Oletko klaanin jäsen?”

”Kyllä. Tulin pohjoisesta hieman evakuointioperaationne jälkeen. En voinut taistella loputtomasti sekä nazorakeja että muita vihollisiani vastaan.”

”Hmm, aivan, en muista nähneeni sinua tunneleissa. Vai omiakin vihollisia? Luulisi, että allianssissa olisi jo tarpeeksi.”

”Kun yrittää puolustaa heikompia, sitä tuppaa saamaan vihollisia. Minä ja… ystäväni hankkiuduimme hankaluuksiin yhden steltiläisen korruptoituneen idiootti-kirkonmiehen kanssa, ja paikalliset agentit pääsivät jäljillemme. Päätimme hajaantua”, selitti samooja matalalla äänellään.

”No jopas”, Tongu ihmetteli. ”Paikallisella ylimystöllä tuntuu tosiaan olevan oma mieltymyksensä aarteisiin. Lähinnä kauppaahan minä olen niiden kanssa käynyt, ja useimmat ovat ihan järkeviä. Luulisin. Mitä pidät Klaanista?”

”Tämä on mukava paikka, vaikka pelkoa voi kyllä välillä haistaa ilmassa. Ei kyllä ihme. Täällä on tosiaan monenlaista kulkijaa. Siinä mielessä tämä paikka on samankaltainen kuin oma joukkoni. Haluaisin kuitenkin kertoa ystävilleni jotenkin, että olen toistaiseksi kunnossa. Minulla on Kewani Sonck, mutta sen siipi on vaurioitunut, enkä halua lähettää sitä viemään viestiä.”

”Meillä Telakalla on Sinisen Ussalin Veljeskunnan matoralaisia, joilla on jos jonkinmoisia viestinviejälintuja, voisit ehkä kysyä heiltä. Vaikka kannattaa olla varovaisia niiden tirppojen kanssa. Osa taitaa olla aika räjähtävää sorttia.”

”Kiitos vinkistä. Pistän mieleen”, Donner sanoi ja otti kulauksen tuopistaan.

Ikkunan takana kadulla kievarin eteen pysähtyi raputaksi, josta astui alas keltaruskea schiludomilainen, pitkä ja solakka vortixx sekä pitkäkyntinen olio, jolla oli lyhyet, vaaleat hiukset. Ensiksi mainittu maksoi kyydistä ajurina toimineelle, aurinkolasipäiselle lajitoverilleen, joka otti herrasmiehen elkein maksun vastaan, oletettavasti toivotti neideille hauskaa loppuiltaa ja karautti äyriäistaksinsa kohti uusia seikkailuja.

Kolmikko astui kievariin sisään. Vortixx ja schiludomilainen istuivat vapaan pöydän ääreen melko lähelle Tongua ja Donneria, pitkäkyntinen lähti hakemaan juomia baaritiskiltä. Yöperhosnaisen Tongu muisteli nähneensä joskus Zeruelin tehtaalla. Vortixx liikkui sulavasti korkeakorkoisissa saappaissaan ja käänsi kyllä muiden asiakkaiden katseita. Joku pieni hermostuneisuus tässä oli kuitenkin havaittavissa.

Pitkäkyntinen toi juomat tiskiltä ja iski ne pöytään. Itselleen tämä oli ottanut hedelmäoluen, Vortixxille liukuväriefektillä koristetun juoman korkeassa lasissa ja schiludomilaiselle jotain kullanruskeaa, jossa oli useita sateenvarjoja ja uiskenteleva mansikka.

”Kiitti, Seecee”, sanoi vortixx. ”Tattis”, komppasi koinainen.

”Olkaa hyvä. Melkoista porukkaa tiskillä, nimittäin ovat vanhoja metsästäjiä melkein kaikki. Ei vartijaa kuitenkaan. Tunnistatkos vanhat kollegasi, Shorkio?” kysyi Seeceeksi nimetty ja istahti nojatuoliin. Tämän pitkä nuijahäntä roikkui laiskasti käsinojan alta.

Shorkioksi puhuteltu vortixx näytti hieman kiusaantuneelta. ”En oikein haluaisi muistella niitä aikoja”, tämä sanoi sointuvalla äänellään.

”Pliis, tämän kerran. Ne on niin jänniä juttuja!” anoi schiludomilainen. Vortixxin ilme jotenkin kirkastui ja tämä korjasi ryhtiään, joka oli toisaalta ollut alkujaankin jo melkoisen suora.

”No, jos kerran haluat, Tyzny. Tuo vasemmalla on Glaciator. Hän oli Varjotun meriyksikössä, hoiti laivanryöstökeikkoja, uhkaili rahtifirmoja ja niin edespäin. Kuulin, että hän tajusi homman tyhmyyden ja jätti metsästäjät. Kaikki eivät ikinä tajua.”

”Kuulostaa vaaralliselta tyypiltä”, sanoi Tyzny.

”Ääh, hän on okei”, huomautti Seecee ja otti pitkän kulauksen. ”Pitää tatuointiliikettä Röltsissä. Teki tämän minun atheonilaisen tribaalini.” Violetti nainen näytti reidessään olevaa mutkikasta tatuointia.

”Nätti”, kommentoi Tyzny.

”Ja tuo seuraava on Facestinator”, jatkoi Shorkio. ”Vastenmielinen tyyppi. Metsästää vihollisten kasvoja. Eikä vaan kanohillisten naamioita – kaikki käy. Sanotaan, ettei hän koskaan oikeasti jättänyt metsästäjiä, on täällä vain jollain lomalla.”

Kultamustaan haarniskaan pukeutunut metsästäjä söi rauhallisesti veripalttua tiskillä.

Tyzny näytti pahoinvoivalta. ”Yääh, kuulostaa hirveältä. Olen nähnyt hänet pari kertaa Zerun tehtaalla, mutta en ikinä arvannut, että nuo kasvot häneen haarniskassaan ovat… Hyi helvetti…”

”Vaatii myös aika raskaat sakset noiden kynsien leikkaamiseen”, kommentoi Seecee.

”Uhghgg. Toivottavasti Blozi antaa hänelle porttikiellon”, sanoi Tyzny.

Nimen mainitseminen sai aikaan Shorkiossa jotenin hermostuneen värähdyksen, ja tämä jatkoi nopeasti juttuaan. ”Seuraava on Defenestrator. Hän joutui pakenemaan Odinalta yhden onnettomuuden jälkeen. Joku päällystössä kuoli pudottuaan kahdeksannesta kerroksesta, ja vielä Varjotun energiaverikoirien aitaukseen. Varmaan Defenestatorille lopulta ihan onnellinen käänne, kun kerran pääsi tänne yhtenä kappaleena.”

”Hänen päänsä näyttää vähän siltä yhdeltä mallistoltasi, Tyz”, kommentoi Seecee.

”Varmasti aivan sattumaa”, julisti schiludomilainen topakasti.

”Se mallistohan on myynyt hirveän hyvin. Puolella kaupungin tytöistä on ne. Ja helppo uskoa, kun nämä tekemäsi saappaatkin ovat ihanan istuvat ja hengittävät”, sanoi Shorkio ja katsoi Tyznyä silmiin.

”Ööh, kiitos. Entäs tuo seuraava? Aika paljon aseita”, vaihtoi Tyzny aihetta.

”Hänen nimensä on Tuomari. Tuli kai Tuomariksi sen meidän adminin tilalle. Täällä hän kyllä käyttää nimeä Weapon Nate, tai ehkä se on Weaponate. Hän on luotettava tyyppi. Oikeastaan juttelin hänen kanssaan vähän ennen kuin lopetin ne hommat… ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä keskusteluista.”

”Parempi deitti kuin Facestinator siis”, sanoi Seecee. ”Vaikka häntä halatessaan kannattaa varmaan käyttää haarniskaa.”

”Laitureiden alla asuu parempi deittejä kuin Facestinator. Ehkä jopa Huonolla Satamakadulla”, huomautti Tyzny.

”Sanotaan, että hänellä on joku kirous. Ei voi riisua aseitaan”, Shorkio jatkoi. ”Minusta se on… todella surullista. Että hänen kaltaisensa tyyppi päätyi metsästäjiin. Kun täälläkin asuu aika paljon entisiä metsästäjiä, ja nykyisiäkin. Niin moni varmasti jotenkin turtuu siihen. Jopa ihaileekin heitä. Tai siis, niin, meitä. Mutta se on kaukana todellisuudesta, hyvin kaukana. Pimeyden metsästäjä joutuu kovettamaan itsensä, hautaamaan syvälle ne, ei vain ihanteet tai hyveet, vaan ihan luonnollisina pidetyt toimintamallit, toisten elämän kunnioittamisen, empatian – rakkauden. Himosta hän tekee aseen ja kaipuusta myrkkyä. Hetki hetkeltä Varjotun kone riipii orjistaan sydämen ja tunteet pois, kunnes tappaminen ja kiduttaminen tuntuvat… jokapäiväiseltä. Se on kammottavaa, paljon kammottavampaa kuin mitä Allianssi tai nazorakit voivat koskaan tehdä. Sitä perustelee itselleen, että kohteet ovat yleensä rikollisia, korruptoituneita, tai että heidän elämänsä perustuu vaan valheeseen toveruudesta ja toivosta… mutta ne kaikki ovat Varjotun mustia valheita, eikä Varjotulle kätyriensä henki ole rattaankaan arvoinen.”

Shorkion suuriin, keltaisiin silmiin kohosi kyyneleitä, ja tämä tuijotti eteensä ei-mihinkään.

”Kyllä se siitä, Shorkio”, sanoi Seecee epävarmana ja taputti vortixxin kämmentä. ”Se on takanapäin. Pääsit irti. Sinun ei tarvitse enää tehdä sellaista.”

”Minä tiedän… Mutta en, en ole varma, voinko enää… kohdata ketään luonnollisena, ilman sitä painolastia… Katsoa ketään syvälle silmiin näkemättä niitä kaikkia, jotka…” Shorkio nyyhkytti hiljaa.

Seecee ja Tyzny hakivat sanojaan.

”Ja joka aamu, jokainen päivä, kun nousen vuoteestani, tai astun kodistani ulos, mietin, olisiko maailma parempi, jos en olisi koskaan herännyt kapselistani. Moni elämä… olisi saanut jatkua.” Nainen pyyhki silmiään kädellään. ”Anteeksi, minun täytyy käydä naistenhuoneessa, anteeksi…”

Shorkio nousi ja kiiruhti kohti ravintolan yksityisempiä tiloja. Tyzny ja Seecee jäivät katsomaan hänen peräänsä.

”Oho”, sanoi Tyzny.

”Huhhuh. Hän… taitaa olla enemmän rikki kuin luulin”, mietti Seecee.

Tyzny katseli baaritiskillä olevaa entisten ja nykyisten pimeyden metsästäjien riviä. ”Mahtavatkohan he ajatella samalla tavalla? Weapon Nate ilmeisesti. Mutta ainakin Shorkio tiedostaa sen, sen pimeyden, mikä tuohon hommaan liittyy. Kai se on jo osa voittoa? Tai siis, toivoa päästä siitä yli…”

”Kenties. Kuule, hän on varmasti kaupungin halutuimpia tyttöjä”, Seecee sanoi ja katsoi yöperhoa terävästi, ”ja tuon valossa on vähän helpompi ymmärtää, miksi hän on sinkku. Hän tarvitsee jonkun luotettavan ja ymmärtävän.”

”Niin varmaakin”, sanoi Tyzny ja katseli naistenhuoneiden suuntaan.

Seecee pyöräytti silmiään, ele jäi schiludomilaiselta huomaamatta. ”Pitäisiköhän meidän mennä perään?”

”Joo, mennään vaan”, vastasi Tyzny. Kaksikko katosi ystävänsä perään.

Seecee katsoi tiukasti Tongua ja Donneria. ”Vahtikaas juomiamme, isot pojat.” Kaksikko katosi ystävänsä perään.

Tongu kääntyi katsomaan Donneria. ”Melkoista”, hän sanoi samoojalle.

”Niin. En kyllä tunne naisia kovin hyvin”, vastasi Donner, ”oikeastaan vain yhden, ja hänkin on lähinnä… hassu.”

”Tuli kuitenkin jotenkin surullinen olo hänen puolestaan”, mietti kyklooppi.

”Ainakin hänellä on ystäviä. Vaikea kuvitella parempaa siunausta.”

”Niin. Hyvin sanottu. Kuule, minä olen tänään kierrellyt vähän kaupungilla, ihan huvikseni. Tavannut hyvänpäiväntuttuja ja uusia tyyppejä, niin kuin sinut. Mutta viime viikot ovat menneet lähinnä epämääräisessä, vellovassa sumussa. Alkuviikosta en olisi voinut edes kuvitella viettäväni tämmöistä iltaa, mutta toissa päivänä tapasin… pitkästä aikaa yhden ystävän, hyvän ystävän, jonka luulin jo menettäneeni. Ja se antoi minulle, no, iloa tietenkin, ja toivoa, mutta myös selkeyttä siitä, että asiat ovat omilla paikoillaan.”

”Minustakin tuntuu joskus tuolta, kun toverit ovat rinnalla ja vaikeudet takanapäin”, sanoi Donner ja puhalsi kärsällään savurenkaan.

”Toivottavasti löydät ystäväsi.”

”Kiitos. Asioilla on kyllä tapana järjestyä.” Samooja kohotti tuoppiaan. ”Ystäville!”

Tongu hymyili ja kilautti lasiaan Donnerin kanssa. He ottivat pitkät kulaukset.

Kolmikko palasi naistenhuoneesta. Seecee vaikutti topakalta kuin yleensä, Tyzny hieman epävarmalta mutta tuikkivakatseiselta, ja Shorkiokin oli saanut kasattua itsensä, vaikka tämän askelluksessa olikin tiettyä varovaisuutta. He istuutuivat vanhoille paikoilleen.

”No niin, haluattekos lisää juotavaa? Minulle maistuisi Verinen Selakhi ja voin tarjota kierroksen”, sanoi Seecee topakkaan tapaansa.

”Joku jossa on kirsikka JA sateenvarjo”, täräytti Tyzny.

”Minä voisin ottaa ihan limua. Valitse joku jännä maku. Kiitos tarjoamisesta”, sanoi Shorkio.

”Nopeammin kuin ehditte sanoa Xanoriuxiusxes”, lausui Seecee, iski silmää Tyznylle ja katosi tiskin suuntaan. Schiludomilainen näytti lähinnä hämmentyneeltä.

Hetken he istuivat vain kahdestaan katsoen lähinnä pöytää.

”Kiitos kun autat, tai siis autette minua”, sanoi Shorkio hiljaa. ”Toivottavasti en pilannut iltaanne ihan kokonaan mököttämällä ja… puhumalla juttuja, joista pitäisi varmaan vain vaieta.”

”Öääh, tietty, ei ongelmaa”, sanoi Tyzny nopeasti, ”Eihän niistä vaieta kannata. Kai se vaan pahentaa juttuja.”

”Niin. Niin varmasti.” Shorkio katsoi arasti Tyznyä, mutta yöperho vaikutti jotenkin levottomalta. Tämä taputteli kämmenillään polviinsa.

”Nyt, nyt, nyt sitä biljardia vihdoin! Pöytä on vapaa! Siksihän tänne tultiin!” laukaisi Tyzny kärsimättömästi, ja tajusi ehkä olleensa hieman tahditon. ”Tai siis puhutaan totta kai. Aina saa puhua. Mutta varmaan sitä voi puhua samalla kun tökkii palloja kasseihin, eiks?”

”Juu siis ei haittaa, ei se mitään!” vastasi vortixx nopeasti, ”vaikka minä olen kyllä kauhean huono. Ehkä Seecee haluaisi…”

”Öö no ei se haittaa. Voitte olla vaikka tiimi. Se on helppoa. Mihin se edes jäi?”

Tiskin luona Seecee oli uppoutunut kolmen juomansa kanssa keskusteluun kullanhohtoisen muukalaisen kanssa. Pian tämä kuitenkin huomasi Tyznyn villin nelikätisen viittoilun ja kiiruhti ystäviensä luokse.

”Voi anteeksi, ne juomat. Tässä on. Shorkiolle mangogreippilimu ja Tyznylle-” silmänisku ”-Xian Auringonlasku -drinksu kirsikalla JA sateenvarjolla. Katsokaa kenet löysin, eikö ole kiiltelevä poika?” Seecee nyökkäsi kohti toisella puolella salia istuvaan hymyilevään kultanahkaiseen hahmoon, joka vilkutti kolmikolle. ”Jos ette lainkaan pahastu, niin voisin vaihtaa sen kanssa vielä muutaman sanan. Moikka!”

Violetti olio katosi kultaisen kundin suuntaan uskomattomalla nopeudella. Shorkio ja Tyzny jäivät juomiensa kanssa kahdestaan.

”Jollakin nappasi”, sanoi Tyzny. ”Tulisit nyt pelaamaan, jooko?”

”Minä olen oikeasti tosi, tosi huono…” vastasi Shokio, eikä oikein kehdannut katsoa Tyznyä silmiin.

Tongu rapsutti päätään. Shorkion liikkeistä olisi voinut päätellä tämän olevan mestari missä tahansa urheilulajissa. Toisaalta jätti tiesi myös, että biljardi vaati muutakin kuin kehonhallintaa ja silmän ja käden välistä koordinaatiota – ja hän oli nähnyt Tyznyn pelaavan Keskiuudessa ennenkin. Schiludomilainen oli hyvä, todella hyvä, eikä vaikuttanut pelaajalta, joka antaisi epäreilua tasoitusta tai pelaisi tahallaan huonosti.

Jätistä tuntui myös, ettei Shorkio halunnut missään nimessä nolata itseään yöperhon edessä.

”Minä voin ottaa pelin”, sanoi Keetongu ja nousi seisomaan. ”Jos se ei siis haittaa”, hän nyökkäsi Shorkiolle.

”Ei, ei tietenkään, minä voin kannustaa! Siis Tyznyä!” sanoi Shorkio selvästi helpottuneena – ja ehkä vähän innostuneenakin.

Tyzny mittasi kyklooppia katseellaan. ”Vai että Telakan herra. Sinulla on kyllä hirvittävän pitkät nuo kädet.”

”Pelottaako? Itselläsi on neljä”, vastasi jätti.

”Ha! Annetaan mennä sitten. Kööt heilumaan.”

He astelivat vihreävehkaisen luo. Tongu iski rattaan sisään ja pöytä vapautti pallot. Tyzny otti kepin telineestä ja hieroi siihen kalkkia nostamatta katsettaan haastajastaan. Shorkio istui korkealle jakkaralle pöydän viereen ja katseli pää kallellaan ystäväänsä. Tongu asetti pallot kolmioon ja siirsi sen pöydän reunaan. Tyzny napautti valkoista kohti kentän takareunaa; se kimposi ja pysähtyi kahden sentin päähän reunakankaasta.

Voi hemmetti. Tämä saatto olla virhe.

Jätti vilkaisi vortixxia, joka ei edes huomannut.

No, ehkä minun ylpeyteni kestää yhden löylytyksen.

Tongu otti valkoisen ja löi sen varovasti kohti takareunaa; liian varovasti, sillä pallo pysähtyi vaaksan päähän reunasta.

Tyzny nappasi valkoisen, siirsi kolmion keskelle ja nakkasi kehän Shorkiolle, joka otti kopin. Schiludomilainen antoi pelipöydälle silmäyksen, asetti valkoisen haluamaansa kohtaan ja napautti sen melkoisella vauhdilla kohti palloja.

Kno-kno-kno. Yksivärinen violetti ja oranssi menivät pusseihin. Tyzny nyökytti tyytyväisenä.

”Yksiväriset”, tämä totesi ykskantaan. Yöperho tähtäsi köötään pitkin ja nappasi vihreän yksivärisen pussiinsa. Shorkio taputti. Tyzny heilutteli siipiään ja sihtasi. Kuului melkoinen napsutus; pussiin upposi yksivärinen keltainen – mutta myös valkoinen kuula.

”No, uhrauksia joutuu tekemää”, sanoi yöperho, noukki valkoisen pussista ja heitti sen Tongulle. Pallo katosi jätin kouraan. Tongu katseli pöytää; ainakaan kaksivärisiin ei ollut vaikea osua. Ja mahdollisuus täydestä nöyryytyksestä ja nimen kirjoittamisesta pöydän alapintaan oli ainakin onnellisesti kadonnut.

Jätti asetti käsipallon hellästi sopivalle paikalleen, tähtäsi ja löi. Kaksivärinen vihreä upposi ja tilanne tarjosi hyvän linjan kaksiväriselle siniselle. Taas pussi lauloi. Mutta paikka ei ollut helppo. Kaksivärinen purppura oli mahdollinen, mutta kahdeksikko oli pelottavan lähellä. Ei auttanut riskeerata.

Matsi oli houkutellut katsojia. Samoojan vaimein askelin Donner oli hiipinyt Shorkion viereen, ja Seecee oli saanut raahattua seuralaisensa mukanaan, vaikka kultainen poika jäikin samoojan varjoon.

Tongu nyökkäsi Donnerille ja napautti valkoista vallin kautta. Se osui kaksiväriseen keltaiseen, joka pyöri kohti nurkkapussia, mutta pysähtyi sentin päähän reunasta.

”Ei auta”, jätti totesi.

Tyzny löi yksivärisen punaisen pussiin. Seuraava lyönti ei tuottanut tulosta, mutta kaksiväriset pallot päätyivät jotenkin hankalasti laidoilla. Tongu katseli pöytää monesta kulmasta ja täräytti vahvan iskun, joka sai kuulat kimpoilemaan villisti sinne tänne. Ei se kuitenkaan niin huonosti mennyt; kaksivärisistä violetti ja purppura upposivat.

Donner nyökytteli tyytyväisenä. Shorkio seurasi tarkkaavaisena. Tyzny katsoi pöytää laskelmoivasti. Peli oli hänelle 5–4, ja Tongu oli lyöntivuorossa. Hän kopautti kulman kautta keltaisen pussiinsa ja virnisti. Valkoinen jäi reunan tuntumaan, eikä seuraava, melko avuton pomppuyritys yksivärisen sinisen yli tuonut tulosta.

Tyznylle se tarjosi oivan mahdollisuuden upottaa sinisen. Pöydällä oli enää lyöntipallon lisäksi hänen purppuransa sekä Tongun oranssi ja punainen – sekä tietenkin musta kahdeksikko. Tyznyä maalien vähyys ei haitannut; tappavalla tarkkuudella hän napautti purppuran vasempaan ylänurkkaan.

”Vautsi!” huudahti Shorkio. Tyzny heilutteli kulmakarvojaan. ”Musta oikeaan alanurkkaan siis”, hän sanoi. Lyönti osui, eikä ollenkaan huonosti. Ei kasi sentään peliä vielä sinetöinyt, mutta kinkkisestä sijainnista sen pussittaminen oikeaan kohteeseen olisi vaatinut melkoista taitoa ja tuuria.

Avonainen pöytä oli helppo, ja Tongu sai punaisen upotettua. Kasin ilmoittaminen samaan pussiin Tyznyn kanssa olisi riskialtis teko, ja sen pitäisi harkita tarkkaan. Ehkä se silti onnistuisi? Oranssin tiellä ei ollut mitään, ja se katosi Tyznyn purppuran perään vasempaan ylänurkkaan.

”Musta oikeaan alanurkkaa”, sanoi Tongu.

Hän tähtäsi hallitusti köötä pitkin. Linja ei ollut juurikaan suora, lähestymisen piti olla hallittu, ei sellainen, joka jättäisi Tyznylle helpon voiton. Knaps! Musta lähestyi nurkkaansa, mutta lyöntipallo kimposi mukavasti hieman sivuun. Musta pysähtyi likelle pussiaan.

Tyzny mutristeli suutaan ja mittaili kulmaansa. Se oli aivan mahdollinen pussitus. Sopiva kierre ja sivuisku hoitaisi pelin kotiin, mutta helppoa se ei olisi. Hän otti tähtäyksen – yleisö pidätti hengitystään. Schiludomilainen mietti, aikaili – ja sitten löi kauniilla kierteellä mustan sivuun. Pallo liikahti, mutta ei tarpeeksi.

Tongun valtasi helpotuksen tunne, joka kuitenkin vaihtui pian jännitykseen. Hän tähtäsi – linja oli aivan selkeä, etäisyydet minimaaliset. Isot kädet pitivät köötä tottuneesti, yksi silmä tähtäsi linjaa pitkin, lyönti saisi olla hyvin hellä. Naps-

Musta kahdeksan luiskahti oikeaan alanurkkaan. Niin teki myös valkoinen.

”Eikä!” parahti Tongu.

Shorkio hyppäsi tuoliltaan halaamaan voittajaa. Vortixx värähti jotenkin syleillessään Tyznyä, mutta ei kuitenkaan päästänyt irti ystävänsä kätellessä häviäjää. Donner veti henkoset piipustaan, ja Seecee silitti seuralaisensa päätä.

”Otetaanko toinen?” kysyin Tongu.

Diplomi-insinööri pinteessä



Valmistaja vajosi verkkaisesti Verstaan valkeaan. Vaurioitunut vartalo vavahteli väkevässä viimassa.

Mielessään hän toisteli maanista mantraa, joka oli syrjäyttänyt pois palaneen uskon ja sammuneen tarkoituksen.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Ainoastaan Aurinko todisti tämän lankeamista suola-aavikon hyiseen pintaan.

Maahan iskeytyessään Valmistaja ei tuntenut mitään. Kipu olisi ollut tervetullut vieras, hänet riipaisevaan todellisuuteen tempaiseva kiusanhenki, mutta sitä ei tullut. Vain etäinen, lähes unenomainen tuntemus siitä, että hän ei enää pudonnut.

Edessä ei ollut mitään. Ei värejä, ei muotoja, ei kuvioita. Vain hänen ruosteisen rankansa mutkalle vääntynyt käsi, joka oli rämähtänyt taivaista autioon erämaahan hänen muun massansa mukana.

Valmistaja näki sormensa, joista ruosteen väri oli syöpynyt pois harmaan tieltä.

Ei ollut mitään, mihin mennä, mutta Valmistaja halusi silti lähteä. Alkukantainen signaali jostain hänen mielensä syvyyksistä käski häntä liikuttamaan kättään, nousemaan ylös, tekemään mitä tahansa. Hän keskittyi sormiinsa. Hän näki niiden metalliset uurteet, niiden kaarevan ulkopinnan, niiden ohuet jänteet, joista osa oli katkennut.

Hän käski niitä taittumaan nyrkkiin.

Mitään ei tapahtunut.

Hänen sormensa eivät totelleet. Hänen kätensä eivät totelleet. Hänen jalkansa eivät totelleet.

Valmistajan valkeaan horisonttiin naulittu katse halusi kääntyä, halusi kurkistaa tyhjyyden toiselle puolelle, halusi edes katsoa mitä tahansa muuta kuin hyödyttöminä sojottavia sormiaan, mutta sen ei sallittu liikkua millimetriäkään. Hänen kehonsa oli vain kasa hiukkasia vailla sidettä hänen vapisevaan henkeensä; hänen turta ruumiinsa oli vain aavikon keskelle unohdettu koriste.

Siihen kyetessään Valmistaja olisi saattanut huutaa, mutta niin sanat kuin alkukantaisemmatkin ääntämykset jättivät matkansa kesken jo ennen kuin saavuttivat hänen kurkkuunsa.

Hän olisi halunnut huutaa: miksi?

Hän olisi halunnut huutaa: tekikö Punainen Mies tämän?

Hän olisi halunnut huutaa: onko tämäkin vain virhe minussa, särö täydellisyydessäni?

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Mikään ei erottanut hetkiä toisistaan. Näkökenttä oli aina samanlainen. Nälkää ei ollut. Janoa ei ollut. Väsymystä ei ollut.

Oli mahdotonta sanoa, oliko mennyt sekunteja, tunteja vai vuosia.

Kukaan ei saapunut Valmistajaa pelastamaan, eikä hän olisi pelastusta ansainnutkaan – eikä halunnut. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin, eikä tiennyt, kuinka virheensä korjata.

Ja kuka tahansa paikalle saapuva olisi sitä paitsi vain tulkinnut hänen raatonsa hyödyttömäksi romumetalliksi, josta oli iloa kenellekään vain ainesosikseen raadeltuna.

Se, mitä aavikolla lepäävistä palasista muodostui, ei ollut kaunista eikä täydellistä.

Oli mahdotonta sanoa, kauanko aikaa oli kulunut.

Oli mahdotonta sanoa, kulkiko aika edes.

Se oli mahdotonta, kunnes horisonttiin ilmestyi jotakin.

Se lähestyi Valmistajaa nopeasti.

Toisin kuin kaikella muulla täällä – hänen kehollaan, suola-aavikon pinnalla, hahmottomalla taivaalla – sillä oli väri.

Se oli… sininen?

Ja se oli…

… jonkinlainen apina?

Apinan sininen haalari mukaili täydellisesti sen sulavalinjaista, tottunein elein eteenpäin säntäävää kehoa. Sen kaulassa roikkui harmaa solmio.

Se juoksi suoraan Valmistajaa kohti kasvot vääntyneinä keskittyneeseen virneeseen. Hän yritti huutaa apinalle muistamatta, ettei siihen enää kyennyt, mutta ei edes ehtinyt. Olento hyppäsi hänen ylitseen ja tömähti hänen ruumiinsa toiselle puolelle.

Kuului kolahtava ääni. Valmistajan näkökenttä värisi, kun jotakin irrotettiin hänen selkärangastaan.

Sitten kaikuivat hänen korviinsa apinan poistuvat juoksuaskeleet. Pian ei kuulunut enää mitään, ja oli mahdotonta sanoa, oliko hän kuvitellut kaiken.

Oli mahdotonta sanoa, kulkiko aika.

Ilman muutosta, joka jakoi hetkien virran toisistaan erottuviksi kiintopisteiksi, ei ollut tuntemusta iäisen viisarin liikkeestä. Ilman rajapintaa entisen ja nykyisen välillä ei ollut kumpaakaan. Oli vain tyhjyys, tasainen tyhjyys, joka vallitsi niin aavikon yllä kuin sillä makaavan Valmistajan sielussakin.

Sitten hän tunsi jotakin.

Tuntemus ei ollut heikko eikä huomaamaton, mutta Valmistajalta kesti silti kauan yhdistää se mielessään johonkin sanaan.

Pian näköhavainto vahvisti aavistuksen.

Valmistajan sormenpäähän syttyi kirkkaansininen liekki.

Ja pian koko hänen kehonsa korventui helvetissä, jonne se oli hylätty.

Tuo Kong Sininen

Kuka on ”Sininen Kong”?

Legendat kertovat suuresta varkaasta, jonka mielihalut anastaa olivat niin merkittäviä, että ne ylittivät jopa materian tason. Esineet, arvokkaatkin sellaiset, olivat hänelle vain esineitä, vääjäämättä aineen synkeiden lainalaisuuksien vankeja. Kulta ja jalokivet eivät tälle varkaalle riittäneet, vaan hän suuntasi katseensa johonkin arvokkaampaan: tarinoihin.

Tämä Sininen Kong otti tehtäväkseen kahmia itselleen jotakin sellaista, minkä omistamista kukaan muu ei edes osannut ajatella. Hän päätti hyökätä suoraan maailman syvimpiin rakenteisiin ja liittää itsensä koneistoon, jonka olemassaololle muut olivat sokeita.

Eikä hän halunnut vain omistaa vaan myös korjata. Kong tunsi legendat niiden virheitä, vääryyksiä ja valheita myöten. Sen, mitä oli joskus kirjoitettu, hän kirjoittaisi uudelleen; tragedian, johon muut olivat alistuneet, hän sytyttäisi uuteen liekkiin.

Joidenkin mielestä tämä on tosin melko epäuskottavaa ja se oli vain joku apina joka tykkäsi jostain kampiakseleista.

Tarinaa kongist’ kerrotaan,
ken alistu ei vankilaan,
vaikka häntä varoittamaan
modet kurjat valjastetaan.
Anastaa salat jumalten
ja kampien kerääjien
tuo Kong sininen.
Teki tehtävän Garanin,
keräsi pyhän akselin.
Suoritti kun hän questin,
sai palkkioksi banaanin.
Halkaisee kahleet sellien
ja langenneiden hylkeiden
tuo Kong sininen.
Pirstoo rajan taivaan ja maan,
käy ikuiseen hän astumaan,
kulkee varoen ovestaan
ja sulaa olemattomaan.
Vääryyden korvaa ikuisen,
tarinan murtaa likaisen,
tuo Kong sininen.
Tahtoo tuo Kong vain varastaa,
vangit tyrmistään vapauttaa,
oikeuden luoda uudestaan,
synnin pyyhkiä maailmastaan.
Ihavvitun vaarallinen,
jätämmehän rauhaan sen, tuon
Kongin sinisen.
Oi kerro apsi tyhjän maan,
kenen aarteiden kokoelmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ varastaa?
Tarinaa kongist’ kerrotaan,
ken alistu ei vankilaan,
vaikka häntä varoittamaan
modet kurjat valjastetaan.
Anastaa salat jumalten
ja kampien kerääjien
tuo Kong sininen.
Teki tehtävän Garanin,
keräsi pyhän akselin.
Suoritti kun hän questin,
sai palkkioksi banaanin.
Halkaisee kahleet sellien
ja langenneiden hylkeiden
tuo Kong sininen.
Pirstoo rajan taivaan ja maan,
käy ikuiseen hän astumaan,
kulkee varoen ovestaan
ja sulaa olemattomaan.
Vääryyden korvaa ikuisen,
tarinan murtaa likaisen,
tuo Kong sininen.
Tahtoo tuo Kong vain varastaa,
vangit tyrmistään vapauttaa,
oikeuden luoda uudestaan,
synnin pyyhkiä maailmastaan.
Ihavvitun vaarallinen,
jätämmehän rauhaan sen, tuon
Kongin sinisen.
Oi kerro apsi tyhjän maan,
kenen aarteiden kokoelmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ varastaa

Dynamo: Apina

Telakka, ilmalaivahalli

”…Ja taas. Katso tätäkin. Juuri kun me saimme kaiken valmiiksi. Se on aivan romuna.”

Hopeanharmaa skakdi oli kumartuneena mustabeigen maan kansalaisen vierelle. Bladis ei ollut hirvittävän syvällä mekaniikan maailmassa – hänen erikoistuntemukseensa kuuluivat lähinnä kojeet, jotka saivat prätkän kulkemaan lujempaa ja (tuntemattomasta syystä) pitämään huomattavasti tavanomaista kovempaa meteliä. Sen verran Bladis kuitenkin tiesi, ettei hammasrattaiden kuuluisi olla voimansiirtolaatikon ulkopuolella.

”Vai niin. Ja rikospaikalta siis katosikin jotain? Eli kyseessä on varkaus?” skakdi kysyi laivastolaiselta, jonka nimi oli Kormakh.

”Rikospaikoilta! Tämä on jo neljäs parin viikon sisään. Ja hassu juttu on, arvaa mikä? Sitä kiinnostavat vain kampiakselit. Ei venttiilit, jotka pitää tehdä aina mittatilauksena messingistä tai jostain muusta arvokkaasta, helposti työstettävästä materiaalista. Nuo akselit ovat vain rautaputkia, joissa on vähän hampaita tai matoruuvia, mitä nyt milloinkin tarvitaan.”

”Olisi outoa, jos klaanista paljastuisi kilpaileva ilmalaivayhtiö”, Bladis murahti. Tämä ei ollut mitenkään hohdokas tapaus selvittää. Ainoa hyvä puoli oli, että ilmeisesti taustalla oli joku syyllinen, jonka ehkä pääsisi pidättämäänkin, hyvällä lykyllä takaa-ajon seurauksena. Mutta alkuvaiheen Tuplaterä olisi hyvin voinut jättää jollekin muulle. Klaanissa ei ollut kyllä hetkeen tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista.

”No niin, sitä minäkin! Ja nuo osat ovat aivan käyttökelvottomia kontekstinsa ulkopuolella. Koko voimansiirto pitäisi tehdä niiden ympärille. Ei korvaavan osan valmistamien nyt mikään ylitsepääsemätön homma ole, ensimmäinen kummastutti, toinen ihmetytti ja nyt jo alkaaärsyttämään saamaristi. Aina kampiakseleita. Eikä kyse näytä olevan edes mistään tietoisesta sabotaasistakaan, kun kerta paljon hankalammin korjattavat osat ihan vieressä on jätetty rauhaan. Ja niin, toisella kerralla ajattelimme, ettei tämä olekaan niin kummaa, kun koko vaihdelaatikko oli irrotettu – se oli Lohrakista, tuommoisesta kevyestä hupilennokista, voimansiirron voi nostaa yksikin. Mutta ei, vielä mitä! Torangan vasen moottori meinasi räjähtää, kun se saakelin varas oli akselin vietyään tunkenut loput laatikosta tulipesän savupiippuun. Savupiippuun!”

”Varkaalla on tarkka maku”, Bladis mutisi ja kirjoitti asian ylös muistikirjaansa, jota saattoi plärätä nähdäkseen nurkassa animaation isohampaisesta skakdista ampumassa lihavamman ja ajamassa sen yli moottoripyörällä. ”Eikö teillä ole täällä kuitenkin valvontaakin?”

”No on. Joitain videokuvatallenteita, mutta ei kaikkialla kuitenkaan. Ne voi käydä läpi. Ja ovet suljetaan yleensä yöksi, ja vaikka täällä onkin joskus mekaanikkoja ja rahtaajia myöhäänkin töissä, niin kukaan ei ainakaan selkeästi nähnyt mitään. Ovista ei ole kuljettu, koska neljännellä kerralla Tongu alkoi saada tarpeekseen ja laittoi vartijat kaikille.”

”Haetaanpa ne nauhat, Paaco saa katsoa ne. Kuule, täällä on paljon koloja ja koppeja ja laatikoita, joissa varas voi piileskellä, kunnes väki lähtee ja ovet suljetaan.”

”No on. Meinaatko, että se olisi joku meistä? ’Sisäpuolinen homma’?” Kormakh alkoi johdattamaan Bladista toimistolle, johon nauhat vietiin.

”Näin on! Luulisi, että täällä töissä olevat ovat ainoita, joilla olisi jotain käyttöä kampiakseleille.”

”Hmmm. Se yksi uusi kaveri on kyllä aika omituinen. Mutta olisi se silti outoa. Työn jälki, minä sanoin Tongulle. Työn jälki ei ole täyttä kaikki paskaksi -meininkiä, pirulainen on hakenut juuri tiettyjä osia. Mutta se ei osaa purkaa kunnolla. En nyt tarkoita, että olettaisin varkaan laittavan muut osat paikoilleen ja kiillottavan ja öljyävän ne, ymmärrätkö? Mutta näistä nyt on vain vedetty osia pois, kunnes akselin on saanut irti. Ei loogisessa järjestyksessä, maallikkomaisesti. Jos joku koneiden päälle ymmärtävä haluaisi niitä ottaa, niin homman saisi hoidettua nopeamminkin.”

Kaksikko saapui toimistolle. Se oli melko pieni eikä paljon käytetty. Kuvaputkinäyttö ja videonauhuri näyttivät eksyneiltä erityylisten puukappien keskellä. Tuolina oli vanha lentokoneen ohjaustuoli, jonka kangaspäällinen oli kulunut lähes kokonaan pois. Kormakh otti arkistokaapista neljä nauhaa.

”Nämä ovat viimeisen tapauksen aikaisia nauhoja. Näyttävät vanhemmilta, kun nauhoitamme niihin monta kertaa. Katsottiin ne läpi, mutta ei selvästi mitään. Ehkä te saatte niistä enemmän irti.”

”Tattis. Johan Paaco on aika haka näiden kanssa, kun aina niitä näyttöjään tuijottaa. Kuules, kertokaa jos uusia juttuja ilmenee. Minä tulen tänne huomenna rikospaikkatutkinnan kanssa, okei? Yrittäkää pitää koneet puksuttamassa siihen asti.”

Seuraavana päivänä

Huomattavasti edellispäivää murjottavamman näköinen Bladis työnsi Telakan ovet auki. Miten niin koko rikospaikkatutkinta oli lomalla, ’muissa kiireissä’ tai kipeänä? Normaalin virkavarustuksensa – puukon, haulikon ja zamor-nyrkin – sijasta Bladis raahasi nyt mukanaan valkoista työkalupakkia. Mukaan oli pakattu myös pehmytkantinen nide Kuollut asento: rikospaikkatutkimus vasta-alkajille.

Hopeinen skakdi heilutti laiskasti kättään työn touhussa oleville matoralaisille ja astui rikospaikan eristysnauhan yli rusikoidun Lohrakin luo. Bladis etsi kirjasta oikean luvun, taittoi aurinkolasinsa pois ja kaivoi suurennuslasin esiin. ”Plasma, päälle”, hän murahti hiljaa ja alkoi tutkimaan sabotaasin jälkiä. Voimansiirron metallinen peitelevy oli väännetty irti. Kevytrakenteisessa lentokoneessa se ei ollut vaatinut hirvittävää voimaa, mutta sorminäppäryyttä kylläkin. Taittokohtaan oli jäänyt pieni taittovekki, ja kyllä, tarkkaan katsottuna se alle oli jäänyt pieni tukko sinistä karvaa.

Yksinkertaista, rakas Same, Bladis virnisti yksin.

Moderaattori aukaisi työkalupakkinsa ja kaivoi esiin petrimaljan ja mikroskoopin. Hän kaatoi oikeaa litkua maljaa ja laittoi karvat uimaan seokseen. Ilma-aluksen siipeä työtasona käyttäen hän tutki näytettä ja vertasi sen molekyylirakennetta kirjan kaavioihin. Hymy levisi skakdin hammasrivistölle.

”Hei, sinä!” Hän osoitti ohi kävelevää mekaanikkoa ja napsautti sormiaan, ”työskenteleekö täällä muita kuin matoralaisia?”

”No, Tongu, ilmiselvästi”, matoran sanoi, ”ei kai muita juuri nyt. Meillä oli Toa Hemiljou kerran, mutta se vätys ei tehnyt hommiaan ja sai potkut.”

”Ha! Tiesin sen! Se ei ole matoralaisen karvaa!”

Vaikutti kuitenkin epätodennäköiseltä, että Tongu itse olisi syyllinen – jätin sormet olisivat jättäneet aivan erilaisen jäljen, rikospaikkatutkinnan konkari päätteli, ja motiivi se vasta olisikin ollut hämärä. Bladis alkoikin käymään läpi kaavioita eri lajien DNA-rakenteesta. Näyte ei vastannut skakdia, vaikka moderaattori muistikin nähneen kerran Zakazilla aivan helvetin karvaisen portsarin. Se ei ollut myöskään vortixxin tai aristokraatin karvaa, eivätkä niin isot lajit olisivatkaan päässeet piileskelemään kovin helposti. Syväläisen Bladis skippasi kokonaan. Toan ja turagan DNA oli identtistä matoranien kanssa, totta kai, joten tutkija siirtyi rahi-lajeihin. Käytyään läpi kuma-nuin ja ruki-kalan Bladis teki nerokkaan deduktion ja jätti tarkastamasta kaikki lajit, joilla ei ollut voimansiirron purkamiseen vaadittavia ulokkeita. Piikikäs kiviapina oli lähellä, mutta ei aivan samanlainen – ja niiden karva oli muutenkin ruskeaa, vaikka myös oranssia alalajia tavattiin. Etelämantereen Laava-apinakin oli lähellä, mutta ei – g-helixin emäsparit eivät laava-apinalla olleet symmetrisiä, toisin kuin näytteessä. Sen sijaan Brakas-apinaan näyte sopi täydellisesti, ja tätä lajia tavattiin kuudessa eri värissä.

”Keissi suljettu”, Bladis hymyili koko suunsa leveydeltä. Ainakin näin alkuun. Moderaattori laittoi ylpeänä suorituksestaan tutkintalaitteiston kasaan ja suuntasi Tongun toimistolle.

”Lain nimessä auki!” Hän huusi toimiston ovella. ”Se ei ole lukossa”, kuului oven takaa matala ääni, ja Bladis aukaisi oven toimistoon. Ison kirjoituspöydän takana keltainen jättiläinen mittasi kartasta etäisyyksiä harpin avulla.

”Bladis, moderaattorivoimat, rikospaikkayksikkö”, skakdi raportoi, ”olemme selvittäneet kampiakseleiden mysteerin. Syyllinen on brakas-apina. Sininen.”

”No, sehän on hienosti tehty, kiitos. Vai apina. Kertoiko se, mihin käyttöön se niitä akseleita vei?”

”Emme ole vielä selvittäneet, mikä yksittäinen apina on kyseessä, mutta silmukka kiristyy ja rikollisen vaihtoehdot käyvät vähiin”, Bladis kommentoi ja antoi itselleen täydet pisteet Samelta opitusta ilmeettömästä raportoinnista.

”Aivan, aivan. Vai Brakas. Äänekästä väkeä. Niitä näkee paljon etelämmässä, ovat suosittuja lemmikkejä. Metru Nuin turaga kuulemma kielsi niiden pitämisen siellä päin ja lukitsi kaikki arkistoihinsa. Minä pidin aina sitä vähän ylireagointina, mutta ehkä heiltäkin vietiin kampiakseleita tai leijuntakiekkoja mitälie. Kertokaahan sitten meille, kun saatte tietää sen motiivin.”

”Jatkamme tutkimuksia ja raportoimme välittömästi”, Bladis sanoi. ”Morjens!”

Valvomo

”Ei näistä mitään löytynyt. Laivaston poppoolla ei ole juurikaan ammattitaitoa turvallisuusjutuissa. Tämäkin kamera oli kuvannut kaiken aikaa eteen laskeutunutta ilmalaivaa”, Paaco valitti. ”Ei ihme, jos siellä apinat tanssivat pöydillä.”

”No, eiköhän tässä ole todistetta kerrakseen”, Bladis sanoi ja heitteli näytepurkkia ilmaan kärsimättömänä, ”ei kai täällä niin montaa sinistä brakas-apinaa voi olla?”

”Tuskin, vaan en minä silti vielä osaa sanoa, missä voit tehdä pidätyksen. Jäsenlistalla on vain yksi brakas eikä se ole sinistä värivariaatiota. Apina, apina. Sehän voi olla lemmikkikin. Odotas…”

Paaco näppäili itsensä syvemmälle tietojärjestelmään. Klaani keräsi tietoa monista asioista: jäsenten lisäksi siellä oli taulukoita suosituista keskusteluaiheista, kahvion lokeja ja vanhentuneita, arkistoituja ilmoituksia. Hetken selailun ja parin energiajuoman siemauksen jälkeen kultavihreä mies löysi etsimänsä.

”Ah, tässä se on. Tietokanta Bio-klaanin jäsenten lemmikeistä. Katsotaas: Nöpö, ussal; G-Stealer, gukko: Napo, sammakko; Hikka, hikaki-lisko; DK, brakas-apina, siinä! Ei, hetkinen. Tämä on sekä lemmikki että jäsen. Just joo. Kuuluu jäsenelle Xiantos. Tämä on se ruskea brakas, joka oli jäsenlistallakin. Jatketaan eteenpäin… Qewa, Fikou; AH! Increase Kong, Brakas. Avataas…”

Paaco naksautti apinatietokannan auki. Bladis kumartui lähemmäksi.

”Kuva täsmää, se on sininen. Omistaja jäsen nimeltä Icecap”, Paaco sanoi ja nyökkäsi kuvalle. Pullealla sinisellä pikku apinalla oli harmaat, surumielisen kurttuiset kasvot.

”Kiinni jäit, paskiainen”, Bladis sihisi.

Kuukausia myöhemmin

Sota syttyi, ja Bio-Klaanista loppuivat ne ajat, joina oli moderaattori saattanut valitella mielenkiintoisten tapahtumien uupuvan elämästään.

Telakka ja Icecap jatkoivat epätoivoista kilpavarusteluaan hämmästyttävän viekasta kädellistä vastaan. Lopulta Tongu joutui toteamaan, että Telakan kallisarvoista työpanosta ei sota-aikana kannattanut käyttää jokaisen mahdollisen apinan mentävän aukon tukkimiseen tai kampiakselien paikoilleen liimaamiseen entistä luovemmilla kokeiluilla.

Työyhteisöön vakiintui harvoin ääneen lausuttu mutta orjallisesti toteltu tapa tarkistaa kaikki kampiakselit säännöllisesti.

Icecapilla oli menossa viides yritys löytää häkki, josta Increse Kong ei pääsisi pakoon. Lopulta hän vain luovutti.

Bladiksen sisällä kyti vahva usko DNA:n hyödyllisyyteen rikostutkinnassa. Mikä tahansa mysteeri ratkeaisi välittömästi, niin hän uskoi, jos käsiinsä vain saisi oikeaa DNA:ta. Liekkiä ei sammuttanut edes se, että sitä ei löytynyt hänen uransa haastavimmalta rikospaikalta.

Ja eräänä päivänä Increase Kongin työ oli valmis.

Sen työnantaja oli pyytänyt lähettiään saapumaan tutulle tapaamispaikalle viimeistä kertaa.

Icecap oli lähtenyt jokapäiväiselle iltalenkilleen, joka oli sotatilan johdosta pelkkää surullista uiskentelua sataman lähiympäristössä. Lemmikkinsä waikiru oli jättänyt enimmäkseen muodon vuoksi lukkojen taakse huoneeseensa linnoitukseen. Juuri muuhun satama-altaassa laiturin alla viihtyvä klaanilainen ei sitä käyttänytkään.

Oven Icecap sulki tunnollisesti siitä huolimatta, ettei se ollut ennenkään pysäyttänyt yksinään kampiakselinäpistysten rikosaallosta vastuussa olevaa pahantekijää. Increase Kong kuunteli omistajansa lätsähtelyä alas portaita ja vilkuili hänelle jätettyä hedelmäkulhoa. Työnantajan maksamissa palkkioissa ei ollut mitään parempaa, mutta ei tässä siitä ollut kyse. Brakas-apinan veri veti kohti rikosten maailmaa.

Ikkunalasin irrottaminen sujui tottuneelta tekijältä helposti. Increase Kong pudottautui Icecapin huoneen alla levittyville punertaville kattotiilille, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kirmasi sitten kohti muuria. Kädellinen otti vauhtia ja hyppäsi linnakkeen vieressä kohoavien havupuiden suuntaan. Syysillan hämäryydessä ei petollisen apinan pakoa huomannut yksikään ylimääräinen silmäpari.

Lehu-metsän syvyyksiin kävi puiden latvoja pitkin pomppivan näpistelijän tie. Linturahit äännähtelivät kiihkeästi pesissään runkojen täristessä, kun matkalainen vipelsi kauemmas Bio-Klaanin kaupungista. Neulaset tarttuivat käsiin ja hänen kurkkuunsa lensi outo hyönteinen, mutta Increase Kong ei välittänyt. Hän nautti vapauden hurmoksesta viilettäessään kohti syrjäisellä metsäaukiolla sijaitsevaa tapaamispaikkaa.

Auringot olivat jo laskemassa, kun hän saapui perille. Työnantajan mökki oli tyhjillään – savupiipusta ei tullut savua, ikkunat hohtivat sinistä kajoa. Outo humina täytti Increase Kongin korvat, kun hän väänsi narisevan oven auki ja astui sisään.

Tärkein ensin, tajusivat apinan aivot ja käskivät hänen silmiensä etsiä päivän palkkiota. Kai työnantaja oli jättänyt maksun siitä huolimatta, ettei ollut pyytänyt Increase Kongia tuomaan uutta komponenttia? Kyllä, näin oli: vaaleanruskean sävyn saanut banaani lepäsi yksinkertaisella pöydällä ikkunan ääressä. Yksi taitava loikka, ja hän tarrasi jo aarteensa. Brakas-apina ahmaisi sen muutamalla hotkaisulla, röyhtäisi äänekkäästi ja suuntasi huomionsa seuraavaksi pöydälle jätettyyn lappuun.

Hyvä Increase Kong,

kun luet tämän, työni on päättynyt, mutta pyytäisin sinua siitä huolimatta suorittamaan vielä yhden tehtävän. Jos teet pyyntöni mukaisesti, palkkiosi on takuulla kaiken vaivan arvoinen.

Toiveeni on siis tämä: olisi ehkä suotavaa, että tuhoaisit tarpeettomaksi jääneen keksintöni. En tahdo, että mökkiini mahdollisesti eksyvät kutsumattomat vieraat pääsevät vihille salaisuuksista, joista saattaa kokemattomissa tai pahantahtoisissa käsissä koitua suurta vaaraa.

Tee siis näin:
1) sammuta generaattorini punaisesta napista
2) odota hetkinen, jotta laite menee varmasti pois päältä
3) pirsto vempain haluamallasi tavalla useiksi kappaleiksi siten, että sitä on mahdotonta koota uudelleen

Kun olet tehnyt tämän, saat Banaanin. Ojentaisin sen sinulle henkilökohtaisesti, mutta en valitettavasti satu olemaan paikalla, joten jätän sen lapun viereen. Toivottavasti löydät sen.

Garan

Siitä ei ole varmuutta, kuinka hyvin Increase Kong itse asiassa osasi lukea, joten tätä seuranneesta tapahtumasarjasta on mahdollista tehdä monenlaisia tulkintoja. Totteliko lähetti työnantajansa viimeistä käskyä vuosien yhteistyön siinä synnyttämästä velvollisuudentunnosta vai mukailiko se vain luontaisia impulssejaan? Tekikö se jotakin, josta oli haaveillut jo kauan, vai oliko taustalla hetken mielijohde?

Oli miten oli, apinan huomio kiinnittyi joka tapauksessa seuraavaksi mökin nurkassa seisovaan kojeeseen, joka oli sekä asumuksen täyttäneen sinisen hohteen että kädellisen korviin kantautuvan tasaisen huminan lähde. Työnantajan keksintö oli yksinkertainen harmaa ovi, joka vaikutti sopivan kokoiselta matoranille tai muulle pienelle olennolle. Sen karmit olivat täynnä riimuja, mikä ei yksityiskohtana Increase Kongia erityisesti liikuttanut. Niitä se ei ainakaan osannut lukea. Muutama sähköjohto kulki ovesta generaattoriin, joka toimi Increase Kongin mökille toimittamien ainesosien perusteella joko kampiakseleilla, kukkasilla tai luilla. Tai ehkä kaikilla.

Niin kauan hän oli työnantajalleen keksinnön materiaaleja kuljettanut, mutta jopa sen valmistuttua Increase Kongia kiinnostivat kuviossa enemmän banaanit. Näin iso laite, eikä sillä voinut muuta kuin matkata toiseen todellisuuteen?

Brakas-apina loikkasi alas mökin lattialle ja käveli keksinnön luokse. Työnantajansa jättämiä ohjeita räikeästi rikkoen se yksinkertaisesti tarttui oven karmista ja ryhtyi vääntämään – jos Increase Kong oli ymmärtänyt sille kirjoitetun viestin, se oli jo unohtanut sen sisällön. Mitään ei tapahtunut, joten apina siirsi otettaan ylemmäksi ja veti lujempaa. Kuului narisevia ääniä.

Keksinnön kohina oli peittänyt alleen metsän äänet ja maalannut maailman yksinkertaiseksi näyttämöksi oven ja apinan armottomalle taistolle. Increase Kong pomppasi ylöspäin, tarrasi kiinni vihollisensa yläosasta ja suuntasi sarjan potkuja sen metalliseen vartaloon. Rakennelma alkoi huojua. Tästä innostuneena nokkela näpistelijä ryhtyi heiluttamaan kehoaan keinuvassa liikkeessä, johon ovi pian liittyi.

Sähköjohdot keksinnön ja generaattorin välillä napsahtivat poikki, kun se repesi liitoksistaan ja kaatui lattiaa kohti pöllämystynyt Increase Kong mukanaan. Ensin apinan selkä kolahti lattiaan, sitten ovi aukesi tömähtäessään sen vatsaan. Noin kuuden ampeerin sähkövirta kiersi keksinnössä vielä lyhyen hetken ajan, mutta se riitti.

Mökille myöhemmin eksyvä kulkija ei löytäisi sen omistajaa, ei tämän apinan hahmossa kulkevaa juoksupoikaa, ei apinalle osoitettua kirjettä eikä edes heidän yhteistyönsä hedelmien jäänteitä. Kulkija löytäisi vain palanutta ruohoa, kasan tuhkaa ja hiiltynyttä irtaimistoa. Harvan silmät olivat tarpeeksi tarkat kaiken sen näkemiseen sinä, mitä se todellisuudessa oli: vankka todiste kampiakseligeneraattorien turvattomuudesta.

Apinan nimi oli Increase Kong, eikä hän tiennyt, missä hän oli.

Mustan kissan tango III





Hei. Sinä siellä.

Juuri sinä.

Oletko ikinä kuullut…

… loisista?

Ai olet? Sepä hyvä. Minulle jää vähemmän syitä pudottaa niskaasi järkyttävä määrä esoteerista tietoutta joistain omituisista olennoista, vaikka olenkin siinä äärimmäisen hyvä!

Niin, sinä tiedät jo, mikä minä olen. Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika. Loinen. Toinen. Ja kun tiedät tämän, osaat pyytämättäkin jatkaa ajatusketjun seuraavaan johtopäätökseen:

Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.

On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät tämän. Muuten mistään ei tule mitään.

Minä tunnen nimittäin kaltaisesi. Tiedän, että eräitä lempipuuhiasi on tehdä päätelmiä siitä, mitkä tarinan hahmot ovat ”hyviä”, mitkä ”pahoja” ja mitkä vain ”olentoja työssään”. Minä en kuitenkaan aio kertomukseni jumalana, joka ilmentää samaan aikaan hahmon, tekijän ja lukijan rooleja, sallia sitä, että julma ja armoton katseesi osuu minuun ilman täydellistä ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta!

Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.

Jokaisen toiminta kumpuaa jostakin – vihasta, rakkaudesta, inhosta tai muista kivoista tunteista. Minun toimintani kumpuaa siitä, mikä on Kissabiolle parasta ja mitä Kissabio haluaa, vaikka hän ei myöntäisi sitä edes itselleen.

Aina ei ole helppoa, sen minä voin myöntää. Mutta minä yritän parhaani, ja sen on riitettävä.

Kun olet harkinnut tätä väitettä niin kauan, että olet valmis hyväksymään sen maailmassa vallitsevana perustavanlaatuisena totuutena, ole kiltti ja syötä alla olevaan lootaan teksti ”Kissabion loinen ei tehnyt mitään väärää”, niin voin päästää sinut eteenpäin. Pidä tätä eräänlaisena vakuutena sinulta minulle.

Kuten sanoin, minulla ei ole aikomustakaan päästää tekstiini lukijoita, jotka julkeavat tulkita sitä väärin!

Kiitos yhteistyöstä.

Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.

Katsotaanko niitä kissavideoita?

Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.

Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.

Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!

Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.

Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?

Sekatavarakauppa
Menneisyydessä

Kissabio vertaili hyllyllä lepääviä Whiskas-tölkkejä ja yritti päätellä, mitä eroja niissä oli. Vaikeaselkoisista etiketeistä ei ainakaan ollut hyötyä.

Hänen jäsenlomakkeeseensa oli lajin kohdalle painettu pelkkä kysymysmerkki. Aina välillä se teki elämästä hankalampaa: yksikään ravitsemusterapeutti ei ollut osannut kertoa, mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä. Whiskas oli kai jonkinlaista ruokaa kissaraheille. Se ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta piti sentään hengissä.

Klaanin kaupungissa sijaitsevaan sekatavarakauppaan oli laskeutunut myöhäisiltainen hiljaisuus. Muutama matoran puski hänen ohitseen ahtaiden hyllyrivien välitse, ja Kissabio jäi harkitsemaan, olisiko hänen vain pitänyt ottaa punaista laatua.

Hän mietti vielä hetken ja luki etiketin toistamiseen, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Olihan punainen sitä paitsi ihan kiva väri. Kissabio laittoi ostoskoriin kaksi tölkkiä ja poimi mukaansa hetken mielijohteesta vielä kolmannen – hinta oli varsin kilpailukykyinen tuoreeseen kalaan verrattuna, joten kai sitä piti silloin tällöin kestää.

Ajatukset jo maalauksessa, jonka hän aikoi viimeistellä kotiin päästyään, kissaolento suuntasi kohti kassaa.

Silloin Kissabio näki hänet.

Onpa kuvanlaatu surkea…

Se on melko absurdia, kun ottaa huomioon, että televisioni oli tarkoitus olla vertauskuvallinen. Niin siinä pakkauksessa ainakin luki. Mitähän ne huijarit minulle myivät? Oikean television? Miten se on edes mahdollista?

Odotapa hetki niin katson, saanko tehtyä tälle jotakin.

Matoron.

Jään toa oli pysähtynyt tutkailemaan myynnissä olevaa harmaata kanohia. Miksi näin, sitä Kissabio ei osannut arvata – se ei vaikuttanut mitenkään erityiseltä, ja tunnettu toa-soturi saisi kokoelmiinsa uusia naamioita taatusti helpomminkin.

Elämäänsä kyllästyneen skakdin murahdus havahdutti Kissabion siihen, että hän oli tiellä. Kissa pyrähti nolosti eteenpäin ja pysähtyi hyllyraon kohdalle yrittäen epätoivoisesti näyttää siltä, että oli tekemässä jotakin järkevää.

Miksi hän oli tällainen? Eiväthän he olleet puhuneet vuosikausiin – eivät Japa Nuin jälkeen.

Kissabio yritti keksiä, minkä tuotteen voisi haluta vielä ostaa, mitä voisi teeskennellä unohtaneensa epähuomiossa, jotta pääsisi kiertämään takaisin ja voisi viettää kaupassa vielä hetken.

Voisiko hän tehdä niin? Vain tuijotellakseen Matoroa? Mitä hän ajattelikaan?

Ostoskorissa oli kolme Whiskas-tölkkiä ja uusi pakkaus tusseja, kaikista halvinta mallia, niitä hän käyttäisi vain omaan tuherteluunsa, työpaikalla oli parempia itse sarjakuviin…

Kissabio kääntyi joka tapauksessa ympäri. Matoro ei varmaankaan ollut huomannut. Hän tarvitsi vielä yhden tuotteen, eikö hän ollutkin unohtanut jotakin?

Nyrpeä skakdi tuhahti paheksuvasti.

Tässä sitä mennään.

(Älä kiinnitä huomiota minuun, tuskailen vielä tämän vastaanottimen kanssa!)

(Kissabio voisi vaikka kuvitella kaukosäätimen, niin elämäni olisi ehkä helpompaa.)

Jotakin vielä…

Noin, eiköhän se toimi nyt? Kuva näyttää ainakin selkeämmältä.

Se ei toisaalta ole kummoinen voitto, kun joutuu katselemaan Kissabion kasvoja. Hei, tässä harvinainen ajatus, joka ei missään nimessä pyöri mielessäni joka ikisenä hetkenä: olisinpa kenen tahansa muun loinen.

Olet saapunut juuri keskelle tyypillista iltaa Kissabion elämässä. Sen määrittäviä piirteitä ovat ainakin nämä:

1) mitään kiinnostavaa tai jännittävää ei tapahdu
2) parhaat henkilöhahmot ovat lukuisat toa-sankarit, joiden perään Kissabio kuolaa tekemättä ikinä aloitetta
3) minä kärsin

Pahoittelen, jos meneillään ei ole mitään odotuksiesi mukaista! Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että minulla ei ole mitään osaa tapahtumiin, mikä on oikeastaan ihan hyvä puolustus.

Niin, minulla ei ole osaa eikä arpaa… ellen…

Haettuaan ostoskoriinsa erään sarjakuvan, jonka omisti jo, Kissabio palasi kohti kassaa ja huomasi jään toan tutkailevan yhä naamiota.

Hän hengitti syvään ja esitti viimein kysymyksen, jota oli pyöritellyt mielessään niin, niin kauan. ”Hal… haluaisitko, tuota, l-lähteä ulos kanss…”

Hei, hyvin tehty! Eihän se niin vaikeaa ollut.

Loppu on historiaa: Matoro suostui. Hyvin kävi, mutta olihan se siitä huolimatta aika säälittävä esitys, eikö vain? (MINÄ saan sanoa näin, koska olen Kissabion loinen ja voin olla tätä mieltä vain, jos Kissabiokin jollain tasolla on. Jos sinä ajattelet samoin niin painu helvettiin!) Jos en olisi töytäissyt sinua loppuun saakka, kuka tietää, kuinka monta vuotta olisit vielä paininut asian kanssa, Kissabio.

No, ei minua haittaa olla avuksi. Sitähän varten täällä olen. Pyöritän tätä sirkusta, koska jonkun täytyy.

Koska minulla on vieraita ja tapahtumassa on jotakin Kissabion elämän yleiseen tasoon nähden äärimmäisen jännittävää, voisin pikakelata h-hetkeen. Noin, nyt olemme oikeassa päivässä. Pian se alkaa!

Mutta missä on Kissabio? Yhä kotonaan.

Mitä sinä sitä peiliä katselet? Tuskinpa ainakaan ihailet omia kasvojasi. Niistä ei saa mitään silmää miellyttävää millään tästä maailmasta löytyvällä asialla, mutta se on vain säälimättömän luja fakta, jonka kanssa on elettävä. Vauhtia, ettet myöhästy. Tämä jäynä on ollut tekeillä niin kauan, että en jää kliimaksista paitsi mistään hinnasta!

Bio-Klaani
Menneisyydessä

Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.

Rehellisesti sanottuna mietin aivan samaa, Matoro! Jos sinussa asustelee hyviä vinkkejä korviisi kuiskiva loinen, sen on pakko olla tehtävässään susihuono.

Ja jos ei… kannattaisikohan hankkia sellainen?

Hypätäänpä hieman eteenpäin. Luulen sinun muistavan tämän epätoivoisen episodin jokseenkin hyvin, joten voimme tyytyä kohokohtiin. Me voimme aivan hyvin seuloa kitoihimme makoisat kuivapalat, jotka joku on mennyt sekoittamaan kuvottavaan kasaan oikeaa, aitoa lihaa.

Sellainen roska ei kelpaa. Minähän en suuhuni pistä yhtään mitään, mikä ei koostu sataprosenttisesti lisäaineista!!!

”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”

Ulkona… ulkona syöminen ei tarkoita tuota, Kissabio. Jos tuon oli tarkoitus olla vitsi, en ihmettele, miksei tekeleesi pärjännyt niillä Itä-Steltin sarjisfestareilla vuosikymmeniä sitten.

Ah, siinäpä vasta päivä. Hautasit haaveesi sarjakuvataiteilijan ammatista vuosiksi. Aloitit uudestaan kaiketi vain siksi, ettet lopulta löytänyt elämällesi mitään muutakaan tarkoitusta. Nyt tuhertelet Klaanilehteen tuotoksia, jotka ovat kaupungin asukkaiden keskuudessa lähinnä vitsi. Miltä nyt tuntuu? Oletko tyytyväinen itseesi ja valintoihisi?

Oho, pääsikö tarina etenemään taas, kun juutuin muistelemaan menneitä? Minun täytyy keskittyä. Olemme suunnitelleet tätä niin kauan, ja elämässämme on niin harvoin valonpilkahduksia.

”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.

”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.

Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.

Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.

”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”

Hmmmm…… mmmmiauhh….. missähän vaiheessa minä voisin…

”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa.

Miauskis!? Mitä silmäni näkevätkään? O-oikeastiko?

Hän ei muista, Kissabio!

HÄN EI MUISTA!

En voi uskoa tätä. Tämä todella lunasti kaikki odotukset; juuri jotakin tällaista olen vuosikaudet odottanut.

Tiedätkö mitä, Kissabio? Minä tiedän, mitä teemme. Jos hän ei muista, sinäkään et sitten mainitse Japa Nuita sanallakaan.

M-mehän olimme silloin ker- Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”

Voi ei, tästä tulee niin kiusallista.

Voin kuvitella keskustelun, jonka käytte viikon kuluttua, kun hänen mieleensä yhtäkkiä pilkahtaa, että hetkinen, eikö tuo Kissabio ole hyvin samanlainen kuin se Japa Nuilta Klaaniin tuomani neitokainen? Ovatko he kenties samaa lajia, hän saattaa ihmetellä hetkisen.

Ja kysyy siitä sitten sinulta.

En malta odottaa! Niin et varmaan sinäkään.

Vai… vai…

… oletko jo tulossa toisiin aatoksiin? Alkaako koko Matoro-juttu jo vähän kaduttaa? Onko pahat vibat?

Ei, älä vastaa, en kysynyt mielipidettäsi. Minä tiedän sen jo, hölmö. Minä olen sinä – tietyssä mielessä ainakin.

Älä huoli, hoidan asian!

”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.

Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?

”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”

Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?

Hmm, hetkinen… Minun on nyt pistettävä parastani. Oliko niin, että Matoro oli tykästynyt lintuihin? Taisin saada idean.

Aika hyvä, vaikka itse sanonkin! Tässä tulee vielä parempi. Pidä kiinni itsetuntosi rippeistä!

Huolet pois, tämä surkea ilta on ohi hetkessä.

Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.

Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.

Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!

Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.

Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.

Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.

Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.

”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.

Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.

”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.

”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.

Kas noin. Luulen, ettei sinua enää tarvita. Shhh, esitä vain nukkuvaa, kyllä se Matoro kohta lähtee.

Hetkinen, luenko oikein – tietääkö Matoro, mitä kehrääminen on? Siinäpä vasta lore-ekspertti. Komea, psykologisesti stabiili ainakin toistaiseksi ja paljon erinäisistä jutuista tietävä.

Ei ihme, ettei muistanut seikkailujanne Japa Nuilla. Liian hyvä sinulle.

Käytännössä sinun vastakohtasi.

Sinä et ole mitään, Kissabio.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

Sinä et ole mitään.

No hei, miten meni omasta mielestä? Minulla oli ainakin hauskaa, kiitos kysymästä.

Toki, näin jälkikäteen minua vähän epäilyttää, nappasinko pääpalkinnon liian aikaisin. Matoron kanssa olisi voinut leikkiä paljon pidempäänkin; jos olisin pelannut korttini oikein, olisin epäilemättä saanut hänet uusille treffeille. Nyt sellaisia ei valitettavasti taida olla tulossa, jos se ei käynyt jo selväksi!

Mutta niin – miksi lopetin näin aikaisin?

Ehkä sinut (ja siis myös minut) valtasi viime hetkellä ylitsepääsemätön tietoisuus siitä, että tuo juttu ei voi mitenkään toimia. Ehkä ymmärsit, ettet ansaitse Matoroa. Se on ihan kypsästi päätelty, Kissabio – olen yllättynyt.

Muista muuten kuivata kyyneleesi, ennen kuin saavut kotiin. Ne eivät varsinaisesti tee pärstästäsi iloisempaa katseltavaa. Se eteisen iso peili alkaa kaduttaa, vai mitä?

Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.

Mata Nuin nimeen! Noinko sinä tapahtuneen itsellesi selität?

Ihan vain meidän kahden kesken: toisinaan luulen, että Kissabio ei ymmärrä aivan täydellisesti olemassaoloni luonnetta.

Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.

Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.

Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?

Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.

Ah, aivan. Olinkin lähestulkoon unohtanut koko jutun. Lienen miettinyt koko viikon ainoastaan Matoroa (enkä ole ainoa, hih hih)!

Tälle… tälle meidän on ehkä tehtävä jotakin.

Älä ymmärrä minua väärin – en usko, että se pinkki ääliö kertoo Kissabiolle mitään oikeasti hyödyllistä, vaikka tämä jostain syystä haluaisikin. Sen örinöistä ei saa mitään selvää.

En kuitenkaan halua Kissabion saavan mitään, en yhtä ainutta palapelin palaa.

Tiedät varmasti, että totuus voi joskus sattua niin paljon, ettei tieto ole kivun arvoista. Olen samaa mieltä. Sitä paitsi näin kuuluukin olla – Kissabion ei ole tarkoitus ymmärtää mitään. Ei hän halua.

Olisipa minulla jokin kätevä naru, josta vedellä…

Kissabio vääntelehti unissaan levottomasti.

Sinä todella pilasit kaikki mahdollisuutesi Matoron kanssa.

Eikö yhtään hävetä? Vai ymmärsitkö todella saaneesi tismalleen sen, mitä ansaitsitkin?

Sinä et ole mitään etkä ansaitse mitään. Ei millekään ei mitään. Siinä on tietyssä mielessä tiettyä kauneutta – ainakin siihen asti, että huomaa virkkeen koskevan sinua!

Kissabio avasi silmänsä.

Mutta silti: minä muistan aivan hyvin, kuinka kauan Matoro on mielessäsi pyörinyt. Niin on tapahtunut tismalleen Japa Nuilta asti, sitten kohtalokkaan reissun, joka on salaperäisistä syistä (ei kun kyllä minä tiedän: se oli turha reissu vailla mitään sisältöä!) päässyt toalta unohtumaan.

Se on pitkä aika, Kissabio. Voimmeko luopua toivosta yhden epäonnistumisen jälkeen?

Ehkä meidän kannattaisi kysyä häntä ulos uudelleen.

Kissabio tuijotti kattoa.

Mennäänkö jo huomenna? Uuh, kuvittele tilanteen kiusallisuutta, jos laitamme sinut implikoimaan, että mielestäsi kaikki menikin ihan hyvin!

Haluan nähdä Matoron ilmeen.

En sinun ilmettäsi.

Kukaan ei tahdo nähdä sinun ilmettäsi.

Kissabio yritti nukahtaa.

Äh, anteeksi, turhaan minä yritän olla positiivinen. Matoro ei halua nähdä sinua enää ikinä.

Se on karu tosiseikka, joka on vain hyväksyttävä. Tästä hetkestä eteenpäin elämäsi on suuntauduttava kohti jotakin muuta määränpäätä. Keksi vaikka kiva sarjakuvaprojekti, jota haluaisit työstää vaikka kymmenen vuoden ajan. Miksei kauemminkin.

Kissabio yritti nukahtaa.

Niin se on, mutta mikä harmi, eikö vain?

Matoro oli niin komea, kuin eloon herännyt sankarillinen ritari suosikkimangaiasi sivuilta. Itse täydellisyys. Hänelle on Kohtalo suunnitellut vaikka mitä. Hän on niin tärkeä ja vahva ja loistava!

Kaikkea muuta kuin sinä.

Eikö tässä kuitenkin ole liian mehukas mahdollisuus, jotta asian voisi jättää sikseen? Ehkä sinun pitäisi käydä huomenna hänen juttusillaan. Ehkä tämä kaikki on väärinkäsitys. Ehkä ilta meni hänestä sittenkin hyvin!

Kissabio yritti nukahtaa. Siitä ei tullut mitään.

Hän nousi ylös hakeakseen vettä. Juomalaseja odottaisi kaunis rivi astiakaapissa, mutta hän voisi täyttää kulhon ja litkiä sitä lattialla maaten. Kuten kissa.

Kuten inhottava, likainen kissa, joka olikin.

Kissat eivät ole mitään. Niitä ei ole olemassa.

Suunnilleen niin sujuivat yöt oikeudenkäyntiin saakka. Kissabio möyri surkeasti pahvilootassaan saamatta juurikaan unta.

Ehkä meidän ei tarvitse olla hänelle liian ankaria sen tähden.

Olihan se Matoro ihan kiva.

Ja hei, olihan itse siinä oikeudenkäynnissäkin murehdittavaa, vaikken haluaisikaan viipyillä liiaksi asioissa, jotka eivät ole omien käpälieni tuotosta. Pinkki hirviö oli jahdannut Kissabioa ikuisuudet, ja se on totta vie melko huolestuttava tosiseikka. Oli melkoinen ihme – siis ainoastaan minun apuni ansiota – että Kissabio oli selvinnyt hengissä näinkään kauan.

Saisiko hän viimein rauhan jäniksen hahmon ottaneesta vainoajastaan? Kylläpä jännittää! Ei ihme, ettei kisuliini saanut silmäystäkään unta.

Muuten: näin kyllä, kun joku kohotti hieman kulmakarvojaan sille, että minä olisin muka auttanut Kissabioa pakenemaan vemmelsäären hirmuista kitaa. Pitäkää epäluulo omana tietonanne, kyllä minä niin tein! Kuten sanoin, olen vain Kissabion ikiomaa tahtoa toteuttava nöyrä palvelija, ja hänen ei missään nimessä tee mieli joutua voretetuksi.

Minä en voisi ikinä satuttaa Kissabioa – ainakaan siinä tapauksessa, että hän ei jollain tasolla haluaisi sitä itsekin.

Muista se.

Hei, oikeudenkäynti ehti alkaa tässä meidän jutellessamme! Karzahni soikoon, Kissabio – yritä nyt pysyä hereillä. Luulen, että jos nukahdat oikeussalissa, Tawa antaa bännit kanin sijasta sinulle. Ei, en tiedä, toimivatko Bio-Klaanin säännöt oikeasti niin, mutta sellaiseksi minä ne laatisin.

Sentään osaat näemmä juuri ja juuri vastata ”kyllä” tai ”ei” juuriadminin esittämiin kysymyksiin. Eiköhän se riitä – todistajia ja valvontakameramateriaalia on sen verran, että tämä on aika läpihuutojuttu. Tawaa varmaan rasittaa, että joutuu kykkimään täällä tällaisen ilmiselvyyden takia, kun tärkeää tehtävää olisi muuallakin. Jos sinulla olisi käytöstapoja, pahoittelisit adminille koko homman päätyttyä sitä, että olet täällä tuhlaamassa hänen aikaansa.

Jep, läpi meni, jänis sai bännit. Mikä hyödytön huolehtija oletkaan, kun tämä piti sinua ylhäällä useamman unettoman yön.

Hei, mitä nyt? Aikooko kani huutaa sinulle läksiäissanansa? Lupasin varjella sinua tiedon tuskalta, mutta kuunnellaan silti tarkasti; tässä vaiheessa vemmelsääri on niin suuren raivon vallassa, ettei saa varmasti sanotuksi mitään hyödyllistä, vaikka haluaisikin. Ryhdistäydy, nyt ei ole aikaa torkuille!

”HOI KISAS BIO!!!”

Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)

”EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”

”…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”

No, vaara ohi. Jänö ei onneksi saanut suustaan mitään keskivertoa relevantimpaa. Pelkään vähän sitä, mihin se pystyisi, jos ei olisi kaikin puolin niin huono olento.

Onnistuin jälleen tyrmäämään kielletyn tietouden saapumisen Kissabion mieleen… mutta siitä tulee joka päivä hankalampaa. Hänen alitajuntansa ja järkensä eivät tee yhteistyötä – totuus sattuu, mutta se pyrkii silti silloin tällön esille.

Onneksi minä olen täällä.

Bio-Klaani
Päiviä ennen Kauhujen yötä

Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.

Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.

Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.

Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!

Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.

”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.

Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.

Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.

”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.

Tällainen tylsä unikin saattaa nimittäin sisältää vaarallisia pohjavireitä.

Taidan tosin mennä tekemään jotain muuta siihen asti, että tänne ilmestyy jotakin kiinnostavampaa. Maailmassa ei ole mitään surullisempaa kuin kissa, jolla on vain yksi unelma.

Mutta sitten ovi avautui.

Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.

Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.

(Ja tässä sitä mennään!!!)

Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.

Hei… hetkinen?

”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.

Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.

”T-tuo solmio, Matoro!”

Tällainen ei käy päinsä.

Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.

Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.

Juuri nuo ovat kiellettyjä ajatuksia! Noita sinä et saa ajatella!

Se

MITÄ SIITÄ?

saattoi

MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?

olla

ÄLÄ KYSELE TURHIA

tikitystä

TAI MINÄ T A P A N S I N U T

Heräsikö se siitä? Näköjään, kaikki okei.

Noh, yritäpä jo rauhoittua. Se oli kuitenkin vain uni, turhaan hengittelet noin kiihtyneesti. Se oli vain uni!

Mitä sinä siinä enää vääntyilet? Tuolla menolla et saa enää yhtään unta tänä yönä. Se olisi aika noloa, kun ottaa huomioon, että sinustakin on tarkoitus tulla yksi Punaisen miehen uusista uneksijoista. Parempi opetella nukkumaan vähän paremmin! Sinä nolaat meidät kaikki, Kissabio. Näen sieluni silmin kaikki muut loiset nauramassa meille. Heillä on kivaa keskenään, kun minä kykin jonkin tyhmän kisuliinin mielessä.

Tällaista se on aina välillä.

Kaikki tämä on Kissabion omaksi parhaaksi. Kuten sanoin, ei hän halua muistaa. Ei oikeasti. Minun vaikea tehtäväni on yhteensovittaa hänen tahtonsa monituiset tasot, ja se käy joka päivä haastavammaksi.

Kissabioa revitään joka suuntaan. Hän ahmii mangaioita ja täyttää itseään vaarallisilla haavekuvilla. Voi että, olisipa hauskaa olla sankari! Olisipa ihastuttavaa taistella oikeuden puolesta sydämettömiä despootteja vastaan; olisipa hurmaavaa löytää tosirakkaus, itsensä puuttuva palanen, jonka kanssa nousta maailman pahuutta vastaan!

Minä autan häntä, koska se on työtäni. Jos Kissabio ei kykene puhumaan Matorolle, töytäisen häntä eteenpäin. Jos Kissabio kuulee Bio-Klaanista tietämättä lainkaan, miksi haluaisi muuttaa saarelle, kuiskailen hänen korvaansa kannustavasti.

Joka päivä livumme kuitenkin vaarallisemmille vesille. Polun, jota Kissabio haluaisi niin kovasti astella, päässä odottaa ymmärrys. Hänen toiveitaan ja mielihalujaan on mahdotonta erottaa niiden todellisista syistä, jotka tiedän vain minä.

Alkaa tuntua siltä, että tehtäväni on mahdoton. Miten minun on tarkoitus toteuttaa Kissabion lukuisat ristiriitaiset haaveet? Miten minun on tarkoitus projisoida takaisin häntä kohti Kissabion olemuksen syvin ydin, jos hän ei ole itsekään varma siitä, mitä on ja mitä tahtoo?

Älkää kertoko tätä Kissabiolle, mutta joskus minusta tuntuu siltä, että Japa Nuin guru oli oikeassa.

Japa Nuin gurun sali
Menneisyys

Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.

Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. ”Kissabio”, se sanoi.

Puhuteltu hätkähti. ”K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.

Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. ”Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”

Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: ”E-en tiedä…”

Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.

”Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. ”Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”

Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. ”Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”

Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. ”Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”

Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. ”Yhä täällä?”

Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: ”E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”

Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. ”Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”

Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.

”En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”

Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.

”Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”

Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.

”En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”

Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.

No, miten kävi omasta mielestäsi?

Se oli retorinen kysymys. Kissabio ei voi vastata, eikä vastaus ole kenellekään epäselvä.

Ai onko Kissabiolla kiire? Itse asiassa hän on vain sen verran metanarratiivisesti heikko olento, että ei edes ole tietoinen keskustelusta, jota me paraikaa käymme. On hänellä toki tietyssä mielessä kiire.

On nimittäin alkamassa turhan toivon ja yksinäisyyden täyttämä baari-ilta. Kissabio viettää sellaisia niin usein, että sitä voisi kutsua vaikka perinteeksi, jos niin tekeminen ei olisi niin surullista.

Ruskea Makuta

”Käytätkö sinäkin kissanminttua?” ko-matoran henkäisi.

Hetkinen, onko tämä joku uusi tyyppi? Lähestyykö joku sinua täysin omasta aloitteestaan?

Uskomatonta ja harvinaista, Kissabio! Tämä tilaisuus kannattaa käyttää, sillä sen kaltaiset saapuvat luoksesi ani harvoin. Kuinka päätätkään reagoida? Kuinka puristat viimeisenkin hyödyn pisaran onnellisesta sattumasta, joka saattaa olla ainoa, jonka tämän elämän puolella saat?

Mitä teet, Kissabio?

Kissabio havahtui ja nosti katseensa maitokulhosta, jota oli tuijotellut jo hyvän tovin. Hän ei saanut vastausta ulos suustaan, sillä hän ei edes ollut varma, mitä kissanminttu oli – oliko outo matoran olettanut hänen tietävän siitä vain siksi, että hän oli kissa?

Senkin säkki.

”Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ’kissan’ käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…”

Kuuntelemisen Kissabio lopetti joskus muutaman virkkeen kuluttua. Se ei vaikuttanut haittaavan ko-matorania, joka jatkoi yksinpuheluaan täysin käsittämättömistä aiheista kuin joku olisi maksanut tälle puhumisesta.

… okei, myönnetään, tämä jäbä on kyllä joku outo kusipää.

Ehkä teit sittenkin oikean valinnan. Oikein valinta olisi ehkä poistua paikalta sanomatta sanaakaan – siinäpä vasta ”voimaliike” – mutta tahdonvoimasi ei ehkä riitä siihen. Istu sitten siinä odottamassa, että tilanne muuttuu joka sekunti hieman kiusallisemmaksi.

Jos on tylsää, kaada vaikka kulhoosi lisää vodkaa.

”… ja vaikka jotkut väittävätkin, että Credox sellenum on kemiallisesti hyvin lähellä, kissanmintun toimintaperiaate on kyllä hieman erilainen. Se vaikuttaa pikemminkin käsitteelliseen hahmotuskykyyn ja hämärtää semanttisen avaruuden alkioiden rajoja luoden yhteyksiä, joita ei muuten ehkä…”

Mitä ihmettä, vieläkö se jatkuu? Hyypiö kyllä rakastaa omaa ääntään. Kehtaakin tulla sinun elämääsi dominoimaan sitä nololla monologillaan. Antaisi välillä muille tilaa kuulla omat ajatuksensa. Ei ole kunnollista tällainen.

Voi ei, et kai oikeasti aio ottaa sitä? En väitä tietäväni, mitä kissanminttu tai ”semanttiset päihteet” ovat, mutta ei kuulosta hyvältä idealta!

… ja, ööh, sitä ei varmaan pitäisi syöd-

No voi helvetti. Onko nyt hyvä olo, Kissabio?

Kissabion silmissä sumeni.

Hänen oli päästävä pois. Raitista ilmaa. Mitä tahansa.

Pois.

Saat syyttää vain itseäsi.

Kuka tietää, miten tuo kyseenalainen ihmeaine vaikuttaa. Kuka tietää, mitä se kaivaa sisimmästäsi esiin.

Hei, varovasti nyt. Tuolla menolla kompastut, lyöt ruman naamasi katukivetykselle ja menehdyt välittömästi. En kadehtisi sitä, joka saa tehtäväkseen hinkata viimeiset jäljet sinusta pois Huonon satamakadun arvokkaasta pinnasta.

Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.

Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden?
Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.

Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.

Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?

Mikä se oli ikinä ollut?

Hyvin tehty, nyt olet täysin sekaisin. Loistavaa. Onnea.

Minä alan kyllästyä tähän.

Haluatko… haluatko etsimäsi? Haluatko tarkoituksesi? Haluatko kohtalosi? Haluaisitko, että elämälläsi olisi kaiken aikaa ollut suunta jotakin kohti? Haluatko olla jälleen kokonainen?

Sinä saat kaiken, jos haluat. Minä en enää jaksa. Alkaa käydä selväksi, että yritykseni eivät kanna minkäänlaista hedelmää, eivät nyt eivätkä milloinkaan. Et aio löytää etkä luoda itsellesi paikkaa tähän maailmaan. Et aio tyytyä siihen, mikä olet.

Hyvä on. En vastusta.

Muista, Kissabio.

”Kissabio?”

Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.

Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.

Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.

”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”

Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.

”Sinun kohtalosi odottaa.”

Muista, Kissabio.

Muista.

Muista, kuinka kaikki alkoi.

Kaukana menneisyydessä

Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.

Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?

Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.

Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.

Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.

Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.

Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.

Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.

Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.

Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.

Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.

Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.

Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.

Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.

Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.

Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.

Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?

Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?

Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?

Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.

Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.

Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.

Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.

Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.

Se oli käsi.

Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.

Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.

Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.

Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.

Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.

Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.

Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.

Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.

Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.

Mutta voisiko se muuttua?

Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.

Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?

Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.

Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.

Se oli kohtalo.

Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?

Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.

Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.

Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.

Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..

Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.

Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.

Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.

Tätähän sinä haluat, etkö vain?

Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?

Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.

Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?

Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.

Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja

”No”, tivasi Kapura. ”Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”

Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. ”Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”

”Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.

”Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. ”Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”

”Vaan miltä?”

Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.

Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.

Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. ”Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”

”Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. ”Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”

”Hei! Kapura!”

Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.

”Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.

Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.

”Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. ”Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”

Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.

”Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. ”…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”

”En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. ”Olin kirjaimellisesti unessa.”

”Niin, joo…” lumiukko mumisi. ”Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”

”Joo, toki.”

Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. ”Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. ”Oletteko täällä tervehtimässä…”

Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.

”…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.

”Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. ”Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”

Kapura pyöräytti silmiään.

”Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. ”Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”

”Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. ”Tämä on ajanhukkaa.”

Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. ”Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”

”Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.

”Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”

Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. ”Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”

”Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. ”… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”

Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. ”Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”

”Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.

Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. ”Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. ”Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? ”Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”

Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.

”Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. ”En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”

”Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. ”Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”

Seppä pyöräytti silmiään. ”Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”

”Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. ”Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”

”Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. ”Ja sinä…?”

Taguna irvisti. ”Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”

He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. ”Niin?”

”Minun on tunnustettava jotakin.”

”Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. ”E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”

Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.

”Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. ”Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”

”Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. ”Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”

”Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”

Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. ”… mitä siitä?”

”Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”

Kapura kohotti kulmiaan. ”Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”

”Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. ”Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”

Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.

”Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, ”melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”

”… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.

”Eipä kestä.”

Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. ”Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”

”Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.

Arkistot
Ilta

Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.

Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.

Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.

Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.

Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.

Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.

Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.

Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.

Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.

Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.

Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.

Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.

Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.

Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.

Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.

Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.

Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.

Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.

Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.

Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.

Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.

Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.

Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.

Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…

Se sana.
Se sana.
Se sana.

Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.

Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.

Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.

Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.

Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.

Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.

Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.

Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.

Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?

Bio-Klaanin hautuumaa
Menneisyys

”Mahrox”, turaga puhui.
”Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku laskettiin hautaan. Sadepisarat ropisivat maahan jatkuvasti.

Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkoi lapioida multaa.

”Matoran Frottik”, puhuja sanoi kuuluvasti. Matala ääni ei tahtonut kuulua sateen läpi.

”Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku laskettiinn kuoppaansa. Puisen arkun pintaan oli poltettu matoranien vartiokeihäs.

Kolme laukausta ilmaan.

”Kissa Kissabio”

H-hih… katso nyt, Kissabio…

… ne… ne eivät edes saa nimeäsi oikein…

Kissa Kissabio? M-miten niin? Hahaha…

Eihän… eihän kissoja ole olemassakaan….

Poliisiasema
Nykyhetki

Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.

Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?

Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.

Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?

”Hän…hän…. hän oli varmasti rakas meille kaikille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

Jälleen pieni arkku laskettiin kuoppaan. Se ei ollut pieni siksi, että vainaja olisi ollut pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.

Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katosivat sateeseen.

”Matoranit Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

Ne… ne siunaavat sinut Mata Nui -uskon mukaan… m-mutta ethän sinä… heheh…

Varmasti rakas…

K-kenelle muka? Hehehe.

Kuka sinua jää kaipaamaan, Kissabio?

Hihihi.

Kapuran huone
Nykyhetki

Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.

Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?

Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.

Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.

Keetongu laski puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan oli kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.

Laukaukset.

Katso, Matoro on siellä. Näkyikö hänen kasvoillaan mitään, kun nimesi mainittiin? Olikohan hänen reaktionsa sinuun vähän sama kuin Mahroxiin? Hahaha…

Totuus on se, että Kissabioa ei jää muistelemaan kukaan.

Niin on hyvä. Niin on tarkoituskin. Tuossa makaa arkkusi, mutta haudan lepoon sinä astuit jo syntyessäsi, Kissabio.

Japa Nuin guru oli oikeassa. Jokaisella olennolla on tarkoituksensa. On vain niin, että joidenkin on sellaisen puute…

… se… se oli rangaistuksesi, Kissabio…

Jaakaapin asunto
Nykyhetki

Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.

Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.

Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.

Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.

Se oli kuin jokin vitsi.

Tuuli ravisteli läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelivät sen lehtiin.

Monta laukausta ja liian monta nimeä kului.

Kun viimeinenkin arkku lepäsi maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkoivat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.

… minä… niin, mitenköhän minä olen tässä tätä kaikkea ajattelemassa?

Kun… kun sinä olet kuitenkin kuollut.

Käyköhän näin kaikille loisille niiden isäntien kuoltua? Myös sellaisille, jotka ovat vain eräänlaisia ajatuksia?

En minä… en minä ikinä kuullut mistään tällaisesta…

Kissa on aivan helvetin kuollut.
Kissa on niin kuollut, ettei se siitä palaa.
Kissa ei muutu tästä yhtään kuolleemmaksi.

Onko?
Onko?
Onko?

Onhan?

ONHAN!?

Mustan kissan tango II

Japa Nui
Vuosia sitten

Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.

Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.

Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.

Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!

Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?

Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!

No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.

Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.

Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.

”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.

Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.

”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.

”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.

Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.

”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.

Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.

Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
”Voisitko viedä minut sinne?”
Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”

Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.

Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.


Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.

Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.

Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.

Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.

Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.

”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.

”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?

”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.

… mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.

”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.

”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.

Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.

”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”

Saipa se peikon hiljaiseksi.

”Mikä?” se kysyi.

”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.

Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
… hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…

Voi ei.

Ei häntä.

Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.

Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.

”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.

”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.

”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”

Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.

”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”

”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”

Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.

Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.

Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.

Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.

Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.

Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.

Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.


”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”

Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”

Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.


Akbsklsdflsfldax
Satama

”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.

Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.

Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.

”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.

Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.

”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.

”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”

Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”

”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”

BRAKASH

”Törmäsimme jäävuoreen!” kaikui huuto Akbsklsdflsfldaxin tähystyskorista.

”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.

”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
”Alhaalla… se on–”

Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…

”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.

”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.

”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
”Miau!” Kissabio huusi.
Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.

”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.


”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”

Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”

Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.


Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.

He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.

”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
”Mitä toivot oppivasi häneltä?”

Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”

Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”

”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.

”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”

Japa Nuin gurun luona

Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.

”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.

Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.

”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.

”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.

Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”

Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.

”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”

Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.

”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”

Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.


”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.

Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.

”Ah, niin…”

Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.

”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.

”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”

Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”

”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”

”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”

Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.

Adminkatu

Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.

Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.

Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?

Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.

Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.

Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.

Mutta tuskin ketään niin täydellistä.

Laiva matkalla kohti Bio-Klaania

Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…

Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?

Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.

Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.

Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.

Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?

Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!

Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?

Ota kynäsi, Kissabio.

Piirrä minut…

… ja tanssi tangoni askelin.