Kaikki kirjoittajan Kapura artikkelit

kisa bio = tyän antaja :333

Jänön jekku

Klaanin selliosasto

”Anteeksi, voisitteko toistaa?”

Takalek tajusi heti pyynnön lausuttuaan, kuinka järjetön se oli ollut. Hänen korvansa saattoivat valehdella – hän oli saattanut kuulla puoliunisena väärin. Krickit oli ehtinyt juoda aamulla vain puolikkaan kupin kahvia, ennen kuin pikainen toimeksianto oli kaapannut hänet mukaansa selleihin. Silmiään hän ei silti voinut epäillä, vaikka niiden välittämät aistihavainnot miten olisivat olleet ristiriidassa hänen todellisuudentajunsa kanssa.

Ei ainakaan tuijoteltuaan näkymää jo useita minuutteja.

Kuulusteltava ei vaatimuksen typeryydestä välittänyt vaan täräytti vastauksen niin kovaa, ettei hän vain toistanut vaan ehkä jopa SUPER-toisti. ”Katosivat keskellä yötä, rouva! Kun saavuin vahtivuorolleni, minua odottivat vain tyhjät sellit.”

Näin ei voinut tapahtua.

Takalek hieroi silmiään nähdäkseen, toisiko se kalterien takana joskus viruneet ilmestykset takaisin. Ei se tuonut. ”Näkyykö valvontakameroista mitään? Onko Paacolta kysytty?”

He olivat selliosaston korkeimpien turvatoimien takana. Täällä pidettiin vankeja, joilla epäiltiin tai tiedettiin olevan pakoyrityksiä mahdollisesti helpottavia kykyjä. Täällä pidettiin niitä, joita ei päästetty ulos häkeistään edes syömään, vaan joille ruoka annosteltiin kalterien läpi. Täällä pidettiin niitä, joita krickit vältti katsomasta silmiin aina alhaalla käydessään.

Turvatoimista huolimatta tältäkin osastolta oli karannut vankeja; Takalek itse muisti parikin tapausta viime kuukausilta. Se oli kuitenkin ennenkuulumatonta, että kolme vangittua katosi samana yönä. Kolme vangittua, joista yksikään ei ollut ikinä antanut ymmärtää olevansa erityisen vaarallinen. Takalek ei edes ikinä ollut kuullut sen, jonka tyhjien kaltereiden edessä nyt seisoi, puhuvan mitään kenellekään.

”Itse asiassa on”, tokaisi Santor. ”Hieman keskiyön jälkeen kolmikko katosi selleistään yksi kerrallaan. Paaco sanoi kelanneensa nauhoja monta kertaa ja olleensa näkevinään, että selleihin olisi hetkeä tapahtunutta ennen ilmestynyt… ööh…”

”Mitä niihin oli ilmestynyt, Santor?”

Joitakin tunteja aiemmin

Syvällä Bio-Klaanin alla, rikosten ja anarkian synkässä syöverissä, istui sellinsä perällä toan kokoinen tumma hahmo, jonka selästä törrötti yksi repaleinen siipi. Olennon keho oli peitetty tahraisilla, karmiininpunaisen ja violetin sävyihin värjätyillä nahanpaloilla. Sen raajoja ja ylävartaloa kuristivat lukuisat mustat vyöt ja ruosteiset metalliketjut, jotka vaikuttivat ainoalta asustuksen kasassa pitävältä seikalta.

Oli yö, ja suurin osa heidän kohtalonsa jakavista vangeista oli hiljentynyt, kääriytynyt saastaisiin riepuihinsa ja käynyt yöpuulle. Vaiti oli myös yksisiipinen enkeli, mutta se ei nukkunut.

Yksisiipinen enkeli istui hiljaa ja kuunteli.

Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.

Sellitoverin vaimeaa saarnaa, jonka se kuiskasi suutaan peittävien kääreiden lävitse, kuuntelivat vain yksisiipinen enkeli ja itsekseen vaimeasti hihittävä Torahkshi. Joskus heidän seuranaan oli ollut pinkki vemmelsääri, jonka tarinat olivat olleet yksisiipisestä enkelistä paljon hauskempia. Jänö oli runoillut heille ihmeellisiä satuja jumalista, aarteista ja taruolennoista.

Yksisiipinen enkeli oli riimejen ontuvuudesta huolimatta tuntenut imeytyvänsä mukaan kanin jännittäviin kertomuksiin. Nyt äänessä olevan vangin tarinaa se kuunteli vain puolikorvalla, koska oli kuullut sen ennenkin eikä muutenkaan pitänyt sitä yhtä hauskana.

Jänis oli puhellut heille muutakin. Aina välillä – ollessaan synkemmällä tuulella – se oli hylännyt runouden ja yksinkertaisesti ärissyt raivoa tihkuvia uhkauksia lukuisille vihamiehilleen, joista yksikään ei ollut ollut paikalla niitä kuulemassa. Merirosvoille. Poliiseille. Admineille. Filosofeille. Diktaattoreille. Vemmelsäärellä oli ollut paljon vihamiehiä, ja yksisiipinen enkeli oli kunnioittanut sitä.

Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.

Nyt vemmelsääri oli kuitenkin poissa. Se oli väittänyt osaavansa erään jekun, jolla olisi voinut paeta, mutta joka oli ollut liian salainen käytettäväksi muulla kuin suurimmalla epätoivon hetkellä. Kani oli kuitenkin saanut itselleen vapauden vaihtamalla sen hattuun, ja jäljelle olivat jääneet vain he kolme.

Yksisiipinen enkeli olisi halunnut nähdä kanin käyttävän jekkua, mutta nyt vaikutti olevan liian myöhäistä. Torahkshi oli aiheesta täysin tietämätön, mutta kertomustaan jatkava olento vaikutti tunteneen vemmelsäären ennen kuin he olivat tavanneet toisensa kalterien takana ja voisi siksi tietää jotakin. Jokainen heistä oli päätynyt selliinsä saman rikoksen tähden – he olivat yrittäneet laskea synkkiä loitsuja järjestön johtajineen ylle, ja Bio-Klaanin säännöt kielsivät ehdottomasti kiroilun.

Yksisiipinen enkeli ei osannut oikeasti kirota, eikä hän edes ollut makuta – se oli vain rooliasu. Se ei tiennyt, oliko kellään heistä oikeasti taikavoimia; kanin salaperäinen jekku kiinnosti yksisiipistä enkeliä siksi, että siihen kuulosti olennon puheiden perusteella liittyvän jotakin ihmeellistä ja taianomaista. Mikä oli jänön jekku? Saisiko hän milloinkaan vastausta kysymykseensä?

Tarinoiva, siteisiin kääritty hahmo, joka oli joskus sanonut nimensä olevan Rikon sääntöjä, ei ollut suostunut vastaamaan yksisiipisen enkelin kysymyksiin kanista tai sen jekusta. Enkeli piti saarnaajan nimestä ja mietti, voisiko se itsekin olla vain Yksisiipinen enkeli. Sillä oli ollut joskus toisiakin nimiä, mutta se ei ollut kertonut niistä kenellekään Bio-Klaanissa, ei edes kirjoittanut liittymislomakkeeseensa. Torahkshi, joka hihitti itsekseen kaltereiden läpi virtaavalle kertomukselle, ei välittänyt hyvistä nimistä. Torahkshi halusi olla vain Torahkshi, mikä oli yksisiipisestä enkelistä outoa.

Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo…

Rikon sääntöjä vaikeni yhtäkkiä kesken lauseen. Yksisiipinen enkeli istui sellissään ja odotti kärsivällisesti kuullakseen, mistä oli kyse.

Minuuttien päästä siteisiin kääritty hahmo puhui.

Me olemme olleet täällä tarpeeksi kauan. Te olette valaistuneet ja nähneet totuuden. Tunnen, että vemmelsääri kaipaa apuamme tulevissa koitoksissaan. Tunnen, että hän käyttää jekkuaan ja että meidät vapautetaan vankiloistamme.

Se kuulosti yksisiipisestä enkelistä jännittävältä. Se kuulosti Torahkshin naurunremakasta päätellen Torahkshista hauskalta. Kaikki kuulosti Torahkshista hauskalta.

”Me olemme niin vaarallisia vankeja, että on vastoin Bio-Klaanin sääntöjä päästää meidät pois selleistämme”, käkätti sellissään edestakaisessa liikkeessä vääntyilevä Torahkshi. ”Kukaan ei suostu vapauttamaan meitä.”

Yksisiipinen enkeli ei vaivautunut vastaamaan; se tiesi, että jekku voisi heidät vanginneen järjestön säännöistä huolimatta saattaa heidät vapauteen. Jekut olivat ihmeitä.
Hetken päästä Rikon sääntöjä puhui jälleen.

Typerykset. Minä olen Rikon sääntöjä.

Yksisiipinen enkeli katsoi ihmeessään, kun ilma sen edessä väistyi yhtäkkiä suuren, tumman muodon tieltä. Siristettyään hetken silmiään pimeydessään se erotti, mitä selliin oli ilmestynyt.

Minä rikon sääntöjä.

Nykyhetki

”O-ovia, rouva poliisi.”

Jostain syystä se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Takalekin selkäpiitä.

Tuntematon

Yksisiipisestä enkelistä täällä oli kovin valkoista.

Se harmistui hieman siitä, että sen vaatteista olivat kadonneet kaikki kauniit värisävyt.

Olentojen nimet olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli ja Rikon sääntöjä, eivätkä he tienneet, missä olivat.

Ja vuoteessaan hän näki liekit turmion

Bio-Klaani
Sairasosasto
Vuorokausi ennen sarastusta

Taguna vääntyili tavallista levottomammin sairaalavuoteella, jolla oli maannut siitä lähtien, kun oli tullut epäselvän kanin ampumaksi.

Viereisellä pöydällä oli kukkia Tawalta. Pölyhiukkaset tanssivat aamuaurinkojen valossa. Kello tikitti; se oli ainut hiljaisuuden rikkova ääni lukuun ottamatta etäisiä alkavan työpäivän kaikuja muualta sairasosastosta.

Vierailijoita ei ollut. Kaikki poliisilaitokselta olivat tietenkin käyneet kääntymässä – osa silkasta velvollisuudentunnosta, osa vilpittömästä huolesta – mutta siitä oli jo päiviä, kun viimeinen vieras oli istunut tuolille ikkunan edessä ja vaatinut saada tietää, miksi vuoteessa makasi yhä toa, jolla ei Kupen sanojen mukaan ”ollut lääketieteellisessä mielessä mitään hätää”.

Kanin ampuma luoti oli jättänyt arven, mutta syvemmälle oli iskenyt jokin muu siitä siirtynyt. Jokin muu, joka teki yhä tuhojaan.

Jossakin Tagunan sisimmässä – kenties kirjaimellisesti, ehkä metafyysisesti – oli sirpale vaaleanpunaista, luistelevaa kania.

Tämän sairasosaston hämmentynyt hoitohenkilökunta oli päätellyt siitä, että kaiken puolin terve toa makasi koomaa vastaavassa tilassa siitä huolimatta, että kaikista elintoiminnoista piirtyi laitteen ruudulle pirteän tavanomaisia käyriä. Sekä Kupe itse että muutama huonetta siistimässä käynyt siivooja oli raportoinut plasman toan kuiskivan itsekseen käsittämättömiä sanoja, mutta muunlaisia vihjeitä tilansa todellisesta luonteesta Taguna ei ollut antanut.

Kun lääketieteen lainalaisuudet lakkasivat toimimasta, kaikista kokeneinkin lääkäri oli aseeton. Kaikista hienostuneimmankin Klaanin kaapeista löytyvän instrumentin valta ylsi vain aineelliseen maailmaan, mutta se ei tässä tapauksessa riittänyt. He saattoivat mitata toan verenpaineen ja pulssin, mutta sitä he eivät voineet selvittää, mitä Taguna omassa mielessään kuuli ja näki.

Ja vaikka olisivatkin, kaikkia haavoja ei parannettu lääketieteen keinoin.


Liekkejä. Kaikkialla valtavia, leimuavia patsaita; heidän syntiensä roihuava monumentti. Historian tuhka satoi heidän ylleen, kun lopun aikojen edessä noussut tuomari toi viimein oikeuden. Kaikkien mielessä vain yksi totuus: heidän saarensa palaisi maan tasalle.

Taguna asteli halki palavan kaupungin ja kutsui entisiä tovereitaan nimeltä löytääkseen selviytyjän, löytääkseen kenet tahansa, joka olisi voinut kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.
”Brohatu? Brokrates? Faxadosq?”

Ei vastausta.

Se tiesi heidän syntinsä. Se tiesi hänen syntinsä. Iankaikkinen voima oli syntynyt uudelleen, jotta BRO-KORO PALAISI MAAN TASALLE. He olivat jatkaneet elämiään tietämättä, että kello tikitti kohti tuhoa, joka oli viimein saapunut.

Taguna nousi kauan sitten kaiverrettuja portaita ylös saaren keskellä kohoavalle vuorelle.
”Brotus? Shitgenstein? Leibioniz?”

Askelmat olivat kauttaaltaan tuhkan peitossa.

Oikeus, kosto ja tuomio lakkasivat olemasta käsitteitä ja muotoutuivat kiinteäksi, aineelliseksi peitteeksi, joka kuristi Bro-Koron saarta otteessaan. BRO-KORO PALAA MAAN TASALLE, eikä se ollut vain oikein; se oli vääjäämättömyys, sillä ne kaksi tarkoittivat nyt samaa.

Hän oli saapunut valtavalle tasanteelle hieman ennen huippua. Palava kaupunki levittäytyi Tagunan silmien eteen siitä huolimatta, ettei vuorelta yleensä nähnyt alas; taukoamaton lumimyrsky haittasi tavanomaisesti näkyvyyttä, mutta nyt kuumuus oli sulattanut kaiken lumen. Se ei ollut mukavaa katsottavaa, mutta vielä vähemmän toa halusi suunnata silmänsä kohti hänen takanaan seisovaa titaania.

Sen hengitys poltti hänen selkäänsä.

Plasman toa olisi juossut karkuun, jos ei olisi ollut täysin varma siitä, että hirviö olisi seurannut perässä. Eikö se ymmärtänyt, että hän katui? Eikö se ymmärtänyt, minkä vuoksi hän oli lähtenyt? Missä oli oikeus siinä, että kerran tehty vääryys tahritsi sielun ikiajoiksi; missä oli oikeus siinä, että tekojaan ei sallittu hyvitettävän?

Työnsä edellytyksenä Taguna piti sitä, että rikos oli valinta, ei muuttumattomien luonteenpiirteiden sanelema lopputulos. Hänen oli uskottava, että jokaisella oli sisällään myötätunnon varoittava ääni; hänen oli uskottava, että vaikka se olikin mahdollista vaientaa, sen saattoi myös tuoda takaisin.

Mutta katsoessaan nyt takanaan seisovaa olentoa hän ei voinut uskoa. Kun hän katsoi sitä, se jykevä peruskallio, jonka päälle hän oli siivunsa maailmasta rakentanut, uhkasi sortua pois ja paljastaa altaan vain loputtoman, tyhjän kuilun. Hän ei tiennyt, mitä se oli joskus ollut, mutta hän tiesi, mitä se oli nyt.

Se oli hirviö, josta kaikki inhimillisyys oli kadonnut; hirviö, johon ei ollut empaattista tarttumapintaa, josta oli jäljellä vain LOPUTON NÄLKÄ.

Nälkää vastaan ei voinut taistella.
Nälkä ei totellut tunnetta eikä järkeä.
Nälkä veti ohjaksista. Nälkä käski syömään.

Ja sen se teki siitä huolimatta, ettei maailmassa ollut tarpeeksi tekemään kylläiseksi.

Siksi BRO-KORO PALOI MAAN TASALLE.

Taguna havahtui ajatuksistaan, kun kuuli hihitystä jostain läheltä. Toa vilkaisi ensin oikealle ja vasemmalle, mutta löysi tulijan vasta laskettuaan katseensa maan tasalle.

Se oli pieni, yötäkin mustempi kaniini, jonka punaisissa silmissä kiilui outo yhdistelmä omahyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Jälkimmäisestä plasman toa oli varma siitäkin huolimatta, ettei väittänyt tietävänsä, miltä moinen ilme näytti kanin kasvoilla.

Onko tämä sinusta vääjäämätön vai ainoastaan mahdollinen tulevaisuus?” se kysyi.

Taguna ei tiennyt, mitä eläimelle vastata. Valtaisa olento hänen takanaan ei sen saapumiseen reagoinut; se vain seisoi yhä paikallaan. Toalla ei ollut aavistustakaan, miksi se ei kumartunut silpomaan häntä kynsillään – kaikki hirviön olemuksessa viesti, ettei se mitään muuta tahtonut – mutta syystä tai toisesta se ei ollut häntä tappanut.

Ei vielä, jokin Tagunan sisällä täydensi, mutta hän sysäsi ajatuksen sivuun.

”En tiedä, mistä ihmeestä sinä puhut”, plasman toa vastasi lopulta kaniinille. Se oli rehellisyyttä tihkuva vastaus; hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli joutunut takaisin Bro-Koroon, jonne oli vannonut, ettei ikinä palaisi. Untako tämä oli? Eikö kaikki tuntunutkin liian todenmukaiselta? Eivätkö liekit näyttäneetkin niin aidoilta, että olisivat polttaneet hänen kätensä oikeasti, jos hän olisi työntänyt sen sisään?

Mustaa kania ei hänen sisäinen monologinsa kiinnostanut. ”Minä luulen, että tiedät vallan mainiosti”, se loruili. ”Ken velvollisuutta sisimmissään kantaa, se kaikille toisen mahdollisuuden antaa. Vaan kuinka käy arvon tuon upean, kun kohtaa armottoman tappajan?

”Tämä on vain joku houre”, Taguna sanoi enemmän itselleen kuin eläimelle. Päätös siitä, että nyt oltiin jollakin alemmalla todellisuuden tasolla, olisi lohduttanut enemmän, jos hän olisi tiennyt, miten päästä pois. ”Runosi on juuri sopivan hirveä ollakseen minun keksimäni. Houretta vain, ei sen enempää. Minulle sattui jotain, ja… ja… nyt hourin. Mikä hirvitys lienetkään, sanoissasi ei ole mitään järkeä, joten niitä on turhaa yrittää ymmärtää.”

Kaniini kikatti äänellä, josta toa ei osannut sanoa, olisiko aito rahi siihen kyennyt. Oliko kaneja edes oikeasti olemassa? ”Niin tietämätöntä kuin esitätkin, minulle on selvää, miksi mielesi hyväksyi minut sisäänsä juuri tässä muodossa. Sinulla on… sanotaanko…. pakonomainen tarve nähdä kaikissa hyvää, nähdä kaikissa rikollisissa mahdollisuus muutokseen…

Olento kohotti käpälänsä ilmaan ja osoitti sillä itseään. Aika söpöä, plasman toa ei voinut olla miettimättä.

… ja kun et voi, huijaat itseäsi uskomalla siihen silti. Haluat uskoa, ettei kenenkään sisin olemus ole läpikotaisin paha. Haluat viimeiseen asti uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi, kunhan Mata Nui vain heittää kohtalon noppaa tarpeeksi monta kertaa!

Taguna ei vastannut, mutta hänen onnekseen elukka osasi jatkaa itsekin.

Sitä minä en voi sinulle kertoa, onko uskosi sattuman voimaan tässä tapauksessa perusteltua, mutta jotakin minä tiedän.
”Olisi kiva–”
Edes minä, jolla on nelisen onnenkalua omasta takaa, en pysty heittämään kuusinumeroisella nopalla seiskaa.

Tulenpunaista taivasta sattui katsoa, joten toa käänsi katseensa jälleen kohti hänen eteensä pompahtanutta kaniinia. Sen vahingoniloisessa ilmeessä ei ollut mitään sellaista, mitä toa olisi sinä hetkenä katsonut, jos lähistöllä olisi ollut mitään mieluisampaa tiirattavaa. Mikä oikeus sillä oli tulla hänen… houreeseensa tai muuhun vastaavaan ja arvostella hänen elämäänsä?

”Jos sinulla oli jotain oikeaakin asiaa”, Taguna päätti sanoa, ”olepa hyvä ja pistä tulemaan. Olen kiireinen mies myös kuvitteellisissa sfääreissä.”

Tässä vaiheessa kanin lapsenomaiset kikatukset lähinnä ärsyttivät Tagunaa. ”Asiaa minulla kyllä on! Vemmelsääri ei lähettänyt sinulle tätä näkyä turhan päiten”, se totesi. ”Se ei ollut pelkkä varoitus tai uhkaus. Hän ei tarkoittanut, että tästä milloinkaan heräisit, mutta minä voin korjata asian.

Taguna kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen. Miksi sinä haluat auttaa minua? Mikä sinä oikein olet?”

Minä tahdon auttaa, sillä sinä haluat minun tahtovan!” kiherteli se vastaukseksi ja pomppasi pari askelta lähemmäs toan jalkoja.

”Tuo ei nyt ihan vast–”

Vemmelsääri ei myöskään tarkoittanut, että minä olisin siirtynyt sinuun”, se jatkoi, ”mutta niinkin siinä kävi! Kanin omituinen olemus on kutitellut mieliä halki maailman ja kasvattanut verkostoon uusia haaroja aivan sen huomaamatta. Sinä tiedät kyllä, Taguna. Minä olen loisesi!

Tämä herätti Tagunassa paljon lisäkysymyksiä, mutta hän ei ehtinyt esittää niistä ensimmäistäkään. Maailma pullahti ulospäin väkivaltaisella voimalla ja aaltoili pois hänen ympäriltään. Toan jalat kadottivat kosketuksensa maahan, ja hän olisi hätkähtänyt, jos olisi kyennyt liikuttamaan kehoaan.

Imeytyessään pois näystään Taguna loi vielä viimeisen silmäyksen palavaan Bro-Koroon, jonka hän muisti kaikkien vuosien jälkeen yhä yhtä kirkkaasti kuin sinä päivänä, jona oli lähtenyt. Hän oli vannonut, ettei ikinä palaisi, eikä mitään syytä rikkoa lupausta ollut. Ei vaikka hän olisi ollut ainoa olento maailmassa, joka olisi kyennyt sammuttamaan liekit.

Se todellisuus jäi taakse, ja toinen otti sen paikan.

Tässä todellisuudessa Tagunalla oli hirvittävä jano ja häntä yskitti kovasti.

Lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan

Metru Nui
Vuosikymmeniä sitten

Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?

Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.

Kapuralla on asiaa

Klaanin käytävät

Askel. Toinen. Kolmas.

Niin nopeasti, että kiire selvästi oli – sen olisi huomannut vastaantulijakin, jos autioilla käytävillä olisi sellaisia liikuskellut.

Mutta silti niin hitaasti, ettei Kapura vahingossakaan herättänyt hänen ohittamissaan huoneissa nukkuvia. Uinukoot ne, jotka pystyivät – hänellä oli tärkeämpää tekemistä, ja kunhan toa ehtisi tavoittelemansa henkilön luokse, niin olisi tälläkin. Yhtäkkinen kohtaaminen Tagunan kanssa oli jo tuhlannut liikaa aikaa, vaikka sen päätteeksi solmittu sopimus olikin sepälle mieluinen.

Nyt Kapuran mielessä oli kaikkea muuta kuin Pajan juoniminen takaisin hänen käyttöönsä.
Passiivis-aggressiiviset kirjeet poliisilaitokselle, admineille ja oikeastaan aika monille muillekin olivat olleet vain turhautunutta, epätoivoista ajanhaaskausta, sillä riistäessään Kapuralta hänen työpajansa viranomaiset olivat samalla vieneet paitsi kallisarvoisen ajanvietteen myös keinon olla hyödyksi järjestölle, joka hänet niin auliisti majoitti ja ruokki.

Uuden hänen huomiotaan vaativan asian ilmaannuttua toan yksityinen sota byrokratiaa vastaan ei olisi voinut tuntua kaukaisemmalta.

Kukapa olisi arvannut, että kaikkien niiden hämärien diagrammien ja sekavien taulukoiden jälkeen hänen hakkunsa olisi iskenyt suoraan keskelle salaliittojen ja mysteerien kultasuonta?
Tai että niiden kohde olisi oleskellut niinkin lähellä kuin hänen parhaan ystävänsä päässä?

Tietenkin joku olisi saattanut kyseenalaistaa sen, oliko tulen takojalla todella syytä olla niin huolissaan siitä, että Punaisen miehen loiseliö oli astunut myös Matoron päähän, mutta tähän kellonaikaan ja tässä mielentilassa Kapura ei niin tehnyt. Kahviossa oli liikuskellut huhuja siitä, että administo oli ryhtynyt tutkimuksiin koskien Avden nimeämien petturikandidaattien pääkoppia, mutta kukaan ei ollut maininnut epidemian levinneen sitäkin laajemmalle alueelle.

Oman uhkaavan elementtinsä juttuun toi se, ettei kukaan vaikuttanut tietävän, mikä virka loisilla itse asiassa oli – yhden löytyminen Matoron päästä ainakin vihjasi, että jokin muukin kuin silkka petturiehdokkaiden merkitseminen.

Kapuran mieleen palasi se ainoa varsinainen keskustelu, jonka hän oli käynyt aiheesta – ennen Metru Nuita, ennen Aft-Amanaa, ikuisuus sitten.

Paja
Ennen

PLASMAA AMPUVA MOOTTORISAHA.

Kaikkea sitä voikin keksiä, Kepe mietti rullallinen piirustuksia ja kaavakuvia kainalossaan.

Toa koputti Pajan oveen, ja hetkisen päästä seppä avasi sen, tervehti ja otti piirustukset vastaan.

Tutkailtuaan niitä minuutin tai pari Kapura pudisti päätään epäuskoisena. ”Vau. Enpä olisi uskonut, että noin tehokkaan plasmageneraattorin saa noin pieneen tilaan. Pitää katsoa, ehtisinkö rakentamaan tämän.”

”Pehkui-pakkaamisen pitäisi onnistua plasmageneraattorillekin ilman suurempia ongelmia”, Kepe kommentoi osoittaen sormellaan kutistuskiekoista kehitettyä generaattorin koteloa. ”Kanohi-tekniikka mahdollistaa ihmeellisiä asioita.”

”Siltä näyttää”, sanoi seppä. ”Tällaista ei siinä hypoteettisessa opistossa opetettu, jossa olen mahdollisesti opiskellut ennen saapumistani tälle saarelle.”

Kepe jätti kysymättä, kärsikö kollega sankaruuden ja insinööriyden aloilla kenties jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietti, hän ei ollut tainnut kuulla tulen toan menneisyydestä sanaakaan heidän vähäisten keskustelujensa aikana.

Kapura jatkoi: ”Hei muuten. Kuulin, että Snowielle… ööh, tapahtui jotain salaperäistä ja epäselvää vähän aikaa sitten? Osaisitko kertoa tarkemmin?”

Kepen päähän muistui kuva närhi-ilmiöstä, joka lumiukon sisältä oli purkautunut. Tuore muisto puistatti häntä. ”Snowie sai postipaketin, jonka sisältä häneen päätyi jonkinlainen… loinen?” hän vastasi. ”Hän vaikuttaa onneksi olevan nyt kunnossa, joskin vielä tovin sairasosastolla. Se oli kuitenkin aika karmaiseva tilanne. Tuo loinen onnistui ottamaan Snowien jotenkin hallintaansa ja puhumaan hänen suullaan. Sitten se loikkasi ulos Snowiesta koettaen käydä Tawan kimppuun, mutta tuolloin Same pisti sen kahtia.” Kepe mietti tilanteen absurdiutta. Mikä kumma se olento oli ja mistä se oli tullut?

”Kuulostaa aika pahalta”, sanoi siihen Kapura. ”Mistä se paketti tuli? Oletko tutkinut asiaa? Voisi olla jopa torakoiden juoni.”

”Jotain sensuuntaista minäkin mietin”, Kepe vastasi. ”Paketin alkuperä ei ole vielä selvinnyt. Olen kuitenkin tutkinut sen jäänteitä ja koittanut saada niistä jotain irti. Ensinnäkään loinen ei ollut yksin. Sinä yönä, kun ne lentävät koneet hyökkäsivät, loisia ilmestyi toinen. Olin juuri viemässä pakettia admineille, kun olento loikkasi Geen kimppuun. Sitä mäjäytin vaahtosammuttimella, ja se suli pois samaan tapaan kuin Snowien kimppuun käynyt.”

”A… ahaa?”

”Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta”, Kepe muisteli äskettäin tekemiään kokeita. ”Minulla ei ole vielä mitään hajua mitä se on, mutta hajusta puheenollen, se on vahvasti metallinhajuista. Ja todella kevyttä. Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin. Se tuotti… kummallisia reaktioita, mutta se ei selvästikään ole myrkyllistä.”

Kapura nosti kulmiaan kysyvästi Kepen mainitessa elävillä olennoilla testaamisen selittämättä asiaa sen tarkemmin, mutta Kepe jatkoi. ”Ja ai niin, mikä tärkeintä, loiset eivät itse olleet kaivautuneet paketista ulos. Paketti oli avattu siihen kätketyllä pienräjähteellä. En ole saanut selville, mikä signaali sen laukaisi, mutta se toimi hyvin samaan tapaan kuin se sähköpulssipommi, joka lamautti linnakkeen valot ja sähkölaitteet sinä yönä.”

”Se ainakin viittaa sodan vastapuoleen”, totesi Kapura.

”Jep. Jos se oli jokin nazorakien salainen ase, ei se onneksi onnistunut tuottamaan suurta pysyvää vahinkoa. Mutta tuollaiset hirviöt eivät vaikuta niiden luomuksilta. Luulen, että kyse on jostain muusta, joka toimii heidän puolellaan.”

”Toivottavasti tutkimukset vielä paljastavat, kuka oli kyseessä.”
”Toivon näin. No, nyt minun täytyy lähteä valmistelemaan matkaani.”
”Matkaa?” Kapura kysyi.
”Tajusin tietäväni Verstaasta, tästä linnakkeesta ja Klaanin saaresta vähemmän kuin saatoin uskoa”, Kepe sanoi kääntyessään jo poispäin. ”Toivottavasti noista piirustuksista on muuten apua! Minun pitää nyt lähteä tekemään listaa kaikista saaren asutuskeskuksista, jotka olivat täällä ennen Klaania… Siru Verstaassa, voiko näin olla… Ja vielä se videonauhakin… Kezen ja Selecius-säätiö… Oi voi, täällä tapahtuu aivan liikaa…” Kepe mutisi tallustaessaan hitaasti käytävää jättäen Kapuran jälkeensä.

”Palataan plasmaisiin asioihin myöhemmin!” huusi seppä tämän perään. ”Olen itsekin lähdössä eräälle matkalle, mutta ehkä vähän vähemmän dramaattisista syistä.”

”Syistä?” Kepe huikkasi päätään kääntäen.

”Ihan henkilökohtainen reissu, en minä noin suuria mysteerejä ole lähdössä tutkimaan.”

”Hehe, no, näkemisiin!”

Nykyhetki

Siitä hänen mieleensä tuli parikin uutta ajatusta. Jos yksi loisista oli jo tehnyt pesänsä Snowien pääkoppaan, lumiukkoa ei ainakaan kohdannut tartunnan vaara, mikä saattaisi olla tehtävässä hyödyksi – olihan loinen Kepen tarinassa yrittänyt tartuttaa muita paikallaolijoita. Kuulosti siltä, että eliö oli lopulta saatu pois Snowiesta, mutta joku mieliasiantuntija saisi varmistaa tilanteen.

Ja olihan hän sitä paitsi juuri tajunnut hyvän syyn epäillä muuta.

Se toinenkin hyvä puoli lumimiehessä oli, että aika moni muu Avden petturiehdokkaista tuntui kadonneen jonnekin. Killjoy? Domek? Kapura ei muistanut nähneensä kumpaakaan sitten palattuaan Metru Nuilta. Jake ja Gekko linnakkeen seinien sisällä ilmeisesti yhä oleilivat, mutta jälkimmäinen ei ilmeisesti tehnyt niin täysissä mielen ja sielun voimissa, eikä hän tuntenut kumpaakaan erityisen hyvin.

Tärkeä huomio, mutta ei hälyttävin, jonka Kapura osasi keskustelusta tehdä saatuaan Metru Nuilla karvaan muistutuksen erään aineen vaikutuksista.

Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta… vahvasti metallinhajuista…

Vai oli se ollut vahvasti metallinhajuista?

Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin… kummallisia reaktioita…

Ai että ihan kummallisia reaktioita? Niinkö on, että se vaikutti oudosti koe-eläimesi psyykeeseen? Ja itsekin olitte nähneet pelottavia oltuanne kontaktissa mönjään?

Kepe saisi tehdä tarkemmat kemialliset analyysit itse, jos vielä ainetta omisti, mutta sepän ajatukset pyörivät paljastuksen jäljiltä ihan toisaalla. Klaanilaisille järjestetyillä harhanäkymillä saattoi olla vain yksi tarkoitus – saada heidät sekaisin siitä, mitä loiset todella olivat. Usko siihen, että Punaisen miehen lemmikit levittivät tautiaan fyysisillä tartunnoilla, sallisi niiden mellestää vapaasti kenenkään huomaamatta, jos ne eivät ainetta olleetkaan, vaan… vaan…

… jotakin… ei-aineellista? Mieliä? Ajatuksia? Ainakin Kapuran oma oli puhunut hänelle unen välityksellä. Se tuskin onnistuisi olennolta, joka oli piilossa hänen kehossaan fyysisesti.

Tämä herätti välittömästi epämiellyttäviä jatkokysymyksiä. Miten jonkin ei-aineellisen saisi poistettua? Oliko Snowienkaan tartunta sittenkään kadonnut, jos loiseliön fyysinen muoto olikin ollut silkkaa hallusinaatiota?

Ja toiseksi…

… jos joku oli nähnyt niin kovasti vaivaa sekoittaakseen heidän ajatuksiaan aiheesta, miksi hänen oma loisensa oli ryhtynyt puheliaaksi juuri nyt?

Jotenkin tartunta oli heidän huomaamattaan levinnyt, jos se oli ehtinyt Matoroonkin – ehkä juuri siksi, että he olivat olleet varomattomia ja kuvitelleet tartuntojen vaativan fyysisen kulkuyhteyden.

Oliko nyt jo liian myöhäistä estää sitä, mitä loiset yrittivät?

Kapura kiihdytti askeliaan. Matoro saisi unohtaa tervetulotoivotukset – heillä ei ollut sekuntiakaan aikaa tuhlattavaksi.
Ja sen lisäksi toan uutinen puhui mainiosti omasta puolestaan.

Joten tervetuloa vaan – siitä Kapura ei ollut täysin varma, mihin, mutta tuskin mihinkään hänen mielipaikoistaan; sen verran uhkaava kohde oli kyseessä.. Tervetuloa, Matoro, hän lausui mielessään. Tervetuloa…

Kirje, keskustelu ja lupaus

Tagunan kämppä
Bio-Klaani

Kun pakolliset koomanjälkeiset kahvit oli kahviteltu asianmukaisesti (ikiaikainen rituaali, joka oli tiedettävästi suoritettu yhden kerran Klaanin pitkän historian aikana), Taguna oli sanonut livahtavansa nopeasti kämpille ennen töiden jatkumista. Kello oli jo tikittänyt keskiyön ohi, mutta lainvalvontahommissa oli vähän sama asia kuin seppänä toimimisessa: silloin taottiin, kun rauta oli kuumaa.

Taguna oli huomauttanut vain kolmasti vertauksen hauskasta yhteydestä piakkoin kuulusteltavaan henkilöön.

Maininta Guartsun katoamisesta oli hieman latistanut Tagunan juhlamieltä, mutta toisaalta oliko ilonpitoon kriisiaikoja parempia hetkiä? Jos muuten meni huonosti, piti vastata juhlistamalla sitä, mikä meni hyvin, ei lisäsynkistelyllä.

Yleisesti näin myöhäinen ajankohta teki kuulustelupuuhista vähintäänkin arveluttavia, mutta Tagunan kuuleman mukaan kumpikin Metru Nuilta saapunut jätti aika ajoin tottelematta vastuullisen kansalaisen unirytmin perussäädöksiä. Häntä voisi hyvin onnistaa, ja sitä paitsi Taguna ei keksinyt mitään muutakaan tapaa viettää aikaa. ”Takalek”, hän muisti sanoneensa, ”minä olen ollut arveluttavassa jänisteemaisessa tajuttomuuden tilassa ties kuinka pitkään. Takaisin nukkumaan en mene!”

Moderaattorit olivat yksimielisesti päättäneet, että hän pitäisi seuraavat päivät eräänlaista sairaslomaa, mutta mikään ei estänyt Tagunaa hoitelemasta pienempiä projekteja. Jääköön sotkuisan petturikuvion selvittäminen niille, jotka olivat täysissä mielen voimissa, tämä plasman toa päätti ottaa ratkaistavaksi tapauksekseen sen, jonka hänellä oli parhaat edellytykset selvittää.

Kuinka kauan hän olikaan edes maannut sairasosastolla? Oikea luku oli saattanut tulla esille jossain vaiheessa iltaa, mutta plasman toa ei millään muistanut. Päivän? Viikkoja? 12 viikkoa ja 5 päivää? No, ajantaju katoili muutenkin kiireisimpinä tutkimusaikoina, joten ei kai sillä niin paljon väliä ollut. Aika oli legendaarinen elementti siksi, että sen pelottava polkuja pitki asteleminen ei käynyt tavallisille pulliaisille.

Taguna sivuutti tässä välissä pohdinnat siitä, oliko aika teknisesti ottaen elementti ei. Elementaalitutkimus oli tieteenalana vielä siinä vaiheessa, jossa paradigmat kiistelivät verisesti – kuka lähestyikään asiaa filosoisesti, kuka päättikään heittää zyglakeja erilaisilla kappaleilla ja katsoa, mille otukset olivat immuuneja.

Mitä minun pitikään täältä hakea, pohti toa työntäessään avainta avaimenreikään. Varmaankin joku korttipakka, mutta mitkä niistä olivat taukohuoneessa? Viime hetkellä Taguna muisti myös valmistella itseään henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella aina välillä odotti, mutta eihän siellä mitään–

Siellä oli jotain.

Taguna syöksyi salamannopeasti sisään ja sulki oven yhtä pikaisesti. Ehkä turhan dramaattinen ele, kun otti huomioon, että järkyttävä näky oli pelkkä kirje ovimatolla, eikä kukaan muu olisi sen merkitystä ymmärtänytkään. Postin saaminen on luonnollisten asioiden jumalaisessa järjestyksessä jossakin verojen maksamisen ja kuolemisen välissä.

Mutta Taguna tiesi. Hän tiesi, mitä tarkoittivat korea sinetti, jonka keskellä oli B-kirjain ja kolmion mallinen leima sen alla. Ehkä tiesivät muutkin, mutta kyse ei ollut siitä, vaan jostakin paljon syvemmästä, paljon henkilökohtaisemmasta.

Mitä noille kuului tehdä? Toa seisoi paikoillaan hiljaisen paniikin kouristuksessa ja yritti käsitellä kaikkia mieleensä pulpahtavia ajatuksia. Aiemmat hän oli… hän oli…

Vaistonvaraisesti hän vilkaisi sotkuiselle pöydälleen, mutta se ei ollut oikea ratkaisu. Epäiltyä piti vielä hiillostaa kielikuvassa, jossa epäilty oli hänen oma mielensä ja kuulustelija oli hän itse. Ei verbaalisten ilmausten parhaimmistoa, mutta herran tähden, hänhän oli ainakin puoliksi paniikissa. Elokuvien suurin valhe oli se, että sankari keksi siistiäkin siistimmän toimintarepliikkinsä takuuvarmasti riippumatta mielentilastaan.

Toa naurahti hermostuneesti ääneen, kun muisti. Niin yksinkertainen oli vastaus, että tuntui uskomattomalta, että hän oli sen koskaan unohtanutkaan. Taguna kohotti toisella jalallaan kirkkaanpunaisen ovimaton reunaa. Jep, siellä lepäsivät. Hauskaa, kun ongelmansa saattoi lakaista maton alle. Kirjaimellisesti.

Vaikka hän tiesi vallan mainiosti, ettei ketään ollut lähettyvillä – ja sitä paitsi hänhän oli sulkenut oven – Taguna vilkaisi nopeasti taakseen. Ei. Kirjeiden asettaminen ovimaton alle ei ollut rikos missään lakikirjassa (paitsi ehkä yhdessä), vaikka se ehkä epäilyjä saattaisikin herättää. Ja eikö epäilyttävämpää ollut useammin ylivarovainen toiminta, ei itse suoritettava epäilyttävä teko? Jos käveli itsevarmasti paikalle ja näytti siltä, kuin tietäisi asiansa, kukaan ei kyseenalaistanut, ja jos laittoi kirjeen itsevarmasti maton alle vilkuilematta hyödyttömästi taakseen, kukaan ei kyseenalaistanut. Hänen täytyi ryhdistäytyä ja rauhoittua.

Taguna toisti aiemman menettelynsä, ja pian oli kuin mitään uhkaavaa kirjettä ei olisi koskaan ollutkaan. Hah! Uhkaavat kirjeet! Kuka Tagunaa muka uhkaisi? Eipä tullut ketään mieleen. Ehkä joku murjottava skakdi kantoi yhä kaunaa huonon korttipelionnensa johdosta, mutta skakdit kai postittivat sellaisessa tilanteessa useimmiten räjähtäviä asioita.

Ei, tämä kortteja lätkivä poliisi (määreet juuri tuossa järjestyksessä) oli tyyneyden perikuva. Ja sellaisena hän aikoi pysyäkin, vaikka paikalle olisivat samaan aikaan rynnänneet kani, jota hän aikoi tutkia, toa, jota hän aikoi kuulustella ja vaikkapa Arkkimakuta itse.

Toa ei toisaalta teeskennellyt, ettei häntä olisi äskettäin vallannut hetkellisesti vastustamaton tarve katsoa, mitä kirjekuori oli syönyt ennen antautumistaan postilaitoksen toimitettavaksi. Mutta jotkin haavat kannatti jättää repimättä auki. Jotkut sillat oli poltettu lopullisesti. Hän oli kelannut menneitä tapahtumia loputtomasti päässään läpi ja oli lopulta päätynyt siihen tulokseen, ettei ollut mitään velkaa saarivaltiolle, jolta oli karannut.

Mutta… miksi kirjepommitus oli alkanut vasta pari kuukautta sitten?

Oliko heiltä kestänyt niin kauan löytää hänet?
Vai oliko iskenyt jokin uusi syy ottaa yhteyttä Tagunaan?

Ei, toa kielsi itseään. Tuollaiset aatokset johtivat vain vaarallisille poluille. Hän oli jo päättänyt, että ei ollut Bro-Korolle velkaa mitään, ja jos he olivat eri mieltä, saisivat selvittää ongelmansa itse. Ja sitä nopeammin Taguna jätettäisiin rauhaan, mitä nopeammin hän täsmentäisi, ettei enää halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, lopettakaa uhkaavat kirjelähetykset tällä sekunilla. Ja paras keino täsmentää oli jättää kirjeet huomiotta, lakaista ne matonalaiseen unohduksen ja ankeuden maailmaan.

Se oli ihan hyvä rationalisaatio, mutta ei tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi hyvää tuskin oli olemassakaan. Taguna huokaisi ja silmäili kämppänsä sekasortoa – jokainen suursiivousyritys tähän asti oli päättynyt siihen, että jokin kiinnostava löytynyt esine tai asiakirja oli saanut toan ryntäämään muihin puuhiin. Lopulta hän oli saavuttanut sisäisen rauhan asian kanssa. ”Parempi puhtaus mielessä kuin puhtaus kämpän lattialla”, oli toa todennut Takalekille, joka oli vain katsonut häntä skeptisesti epäonnistuneen siivousoperaation jälkeen.

Ruokapöydällä oli pari astiaa, joiden tähdepinnoite oli kasvanut kooman aikana entistä voimakkaammaksi, sekä pino sekalaisia pelitarvikkeita. Yhtäkkiä Tagunalta katosi kaikki into korttien lätkimiseen, vaikka kahdesta universaalista tarpeesta – kahvi ja kortit – vain toinen oli kooman jäljiltä täytetty.

Se ei ollut ollenkaan tavallinen tila Tagunalle, mutta jos oikein yritti, hän onnistui teeskentelemään itselleen, että se johtui suuresta tarpeesta paiskoa hommia juuri nyt keskellä yötä. Hän päätti toimia suunnitelmien mukaisesti, jos vain takoja olisi tänä yönä yhtä uneton. Toasta tuntui, että Kapuralla saattaisi olla vielä kerrottavaa aiheesta eriskummallinen pinkki kani, joka jotenkin onnistuu luistelemaan kivellä ja betonilla.

Ehkä edes jokin menisi tänään hyvin.

Käytävä

Jokin meni tänään hyvin. Jokin ylitti kaikki järkevät odotukset siitä, kuinka hyvin asiat saattaisivat olla.

”Oho”, sanoi Taguna ja katsoi tulen toaa, joka oli pysähtynyt juoksusta hänen eteensä. Kapura tuijotti takaisin, kasvoillaan sekä yllättyneisyyttä että ärsyyntyneisyyttä.

”Ehdin jo toivoa, että olisit hereillä”, tokaisi plasman toa, ”mutta että sen lisäksi juokset suoraan päin? Enpä olisi uskonut.”

”Sinun piti olla koomassa”, tulen takoja huomautti.
”Oikea aikamuoto”, virnisti Taguna. ”Mutta enpä ole enää.”

Siihen ei Kapura sanonut mitään.

”Palataanko puoli käytävää huoneeseesi, vai käppäiletkö mieluummin ympäri Klaanin öisiä käytäviä?” kysyi Taguna.
”Virkaintosi ylittää kaikki järkevät odotukset, jos ajattelit kuulustella minua tähän aikaan yöstä”, vastasi Kapura siihen.
”Itsekin olet hereillä tähän aikaan”, puolustautui Taguna.

Siihenkään Kapura ei sanonut mitään. Vaikutti suostuvan aika vähästä, huomioi Taguna, jos kerta oli menossa johonkin tähän aikaan. Ja vielä juoksien.

”Kävellään”, mutisi Kapura. ”Toivon todella, että sinulla on hyvä syy häiritä minua näin myöhäisenä ajankohtana. Vai onko tämä kenties administon uusi kuulustelutaktiikka, yllättää petturi väsyneenä? Se taitaa valitettavasti vähentää huomattavasti–”

”Ei minulla mitään sellaista”, sanoi Taguna. He kävelivät kohti aulaa, sillä linnakkeen huonounisten häiritseminen ei kuulostanut hyvältä idealta. Sota-aikana heitä varmasti oli. ”Tämänpäiväisen tuokion aiheena on se pinkki mössö, jota nimitetään kaniksi, mikä on oikeastaan aika hassua, koska viimeksi kun tarkistin, kaneilla ei ollut tekokorvia ja–”

”Johan minä sanoin, että kerroin sinulle kaiken tietämäni”, Kapura ärähti. ”Kello. Arupak. Varkaus. Kosto ystävänpäivänä.”

”Tarinointia en nyt kaipaa”, sanoi Taguna. He astuivat ulkoilmaan, joka alkoi tänä aikana vuodesta jo viilentyä, mutta tämänhetkinen lämpötila oli onneksi vielä jossakin virkistävän lähimaastossa.

Linturahit ääntelivät etäällä. Muita merkkejä elämästä he eivät havainneet.

”Mitä sitten?” tivasi Kapura. ”En ymmärrä, mitä hyötyä minusta enää on.”

”Rauhoitu ja kuuntele”, kehotti Taguna. ”En minä kallisarvoista aikaasi hukkaan heitä. Minulla on eräs teoria kaniinin toimista, ja haluan kuulla, sopiiko se siihen vaikutelmaan, jonka sait tyypistä ennen merirosvona ja sen jälkeen toana, jonka kimppuun hyökättiin.”

”Kerro.”

”Tuntuuko sinusta mahdolliselta…” aloitti Taguna, ”… että sen uhrilistassa on jotakin… suunnitellumpaa?”

”Toki. Se haluaa aarteensa takaisin”, sanoi Kapura. ”Jos tuo on neronleimauksesi, taidan painua takaisin.”
”Äläpäs nyt. Sinä olet sellainen kohde. Entä muut?”

”Entä muut?” toisti Kapura. ”Se toimittaja, joka jostakin Mata Nuilta tuntemattomasta syystä näyttää pinkiltä kissalta. Ja sinä. Kumpikin vaikuttaa aika satunnaiselta valinnalta, ja kumpikin on selitettävissä myös sivullisena.”

”Kissabio ei”, sanoi Taguna. ”Sinä et ole kuullut tätä, mutta minä vietin useammankin illan sen kanin kanssa tyrmässä. Pelasin korttia… tai ainakin yritin, koska ainut sääntö, jonka se koskaan oppi, oli ’syö kortit’, ja sekään ei oikeastaan ollut sääntö. Mutta siis. Se mainitsi siitä kissasta aika usein – useammin kuin sinusta, veikkaisin, vaikka en laskenut. Kuulostaa aika oudolta, eikö? Yritin kerran huijata sen kertomaan, miksi se vihaa kissaa niin paljon, mutta se tajusi aikeeni ja pysyi vaiti. Selvästi noilla kahdella kuitenkin on jokin yhteys.”

”Vai niin”, sanoi Kapura. ”Ihan hauska huomio, mutta teoriasi ei ole kamalan vakuuttava, jos kolmesta uhrista kaksi sopii kuvioon.”

Taguna ei sanonut mitään.
Kapura ei sanonut mitään, vaan katsoi Tagunaa tajuamisen iskiessä hiljalleen.

”Väitätkö, että… olet itsekin ollut joissakin tekemisissä sen hirvityksen kanssa?”

”Minä…” Taguna aloitti ja pohti, kuinka esittää asiansa tavalla, joka ei innostaisi tulen toaa liikaa. Se kuului niihin päiviin, jotka hän oli päättänyt unohtaa.

”Minä… olen, mutta ei nyt keskitytä siihen.”

”Vai niin”, sanoi Kapura. ”Vai niin. Oletko nyt ihan varma, ettei… meidän pitäisi juuri keskittyä siihen?”

”Minä olen poliisi, en minä tietoa pimitä”, Taguna sanoi ärtyneenä. ”Se oli lyhyt kohtaaminen, mutta sellainen, josta se kani saattoi saada haluja vetää minua turpiin. Minun viimeinen huomioni tälle illalle on tämä: Olet täysin oikeassa siitä, että kissa voi yhä olla viaton sivullinen, ja siksi aionkin kaivella asiaa. Haluatko osallistua Kissabion kämpän tutkimiseen?”

”Aika outoa luottaa minuun nyt, kun petturitutkintaan en kelpaa”, sanoi Kapura kylmästi.

”Eri asiat!” sanoi Taguna. ”Sillä kanilla ei ole mitään tekemistä isompien kuvioiden kanssa. Osallistuisit siihen yksityishenkilönä, jolla voi olla tietoja kanista – muistisi saattaa hyvin virkistyä, jos löydämme jotakin hyödyllistä.”

Kapura ei vastannut mitään.

”Tämä vie vain yhden aamupäivän”, maanitteli Taguna. ”Oikeastaan voisin jopa käskeä sinua, mutta minusta tuntuu, että sinusta on hyötyä vain asiaan myönteisesti suhtautuvana.”

”Jos tulen mukaasi katsomaan, mitä kisun kämppä kätkee sisäänsä…” aloitti Kapura, ”… hoidatko minun pajani vapaaksi byrokratian kurimuksesta, johon se on imeytynyt?”

”No, se on Guardianin–”
Sitten Taguna näki, kuinka Kapura katsoi häntä.
”Voinhan minä yrittää, mutta–”
Kapura katsoi edelleen häntä siten.
”Hoidan asian niin hyvin kuin–”
Kapura katsoi häntä vieläkin siten.

”Eikö sinulle mikään kelpaa”, Taguna huokaisi. ”Saat pajasi takaisin.

Kapura naurahti. ”Koska?”

Hemmetti.
”Viikon sisällä.”

”Ja kuinka aiot varmistaa, ettei kukaan – vaikkapa eräs rakas ylläpidon edustaja – estä lupauksesi täyttymistä?”

”Minä… minä kärrään kaiken johonkin, jossa admin voi tutustua papereihisi omalla ajallaan.”

”Ja miten aiot toimia siinä tapauksessa, ettei Guardian palaa sieltä, mihin on kadonnut?”

Ai ei ollut Kapura mennyt siihenkään lankaan.
”No… No… puhun sen kanssa, joka asiasta siinä tapauksessa vastaa. Riittääkö tämä?”

Näytti hetken siltä, kuin Kapuran päässä olisivat kamppailleet vaihtoehdot ”kysy Tagunalta lisää ’lyhyestä kohtaamisesta'” ja ”painu hoitamaan sitä asiaa, joka oli sinut sängystä nostanut tähän aikaan”.
Jälkimmäinen voitti.

”Riittää mainiosti”, toa myhäili. ”Palataan asiaan parin päivän kuluttua. Minulla on tekemistä.”

Ja sitten toa lähti kääntymättä katsomaan taakseen. Tagunakin päätti lähteä kohti kotia, ja totesi olevansa kaiken kaikkiaan ihan tyytyväinen päivän saldoon.

Koomasta herääminen ja hyvä edistyminen rikostutkinnassa vastaan lupaus, jota ei voi täyttää.

Tervetuloa, poikani…

Meri oli autio – ei sieluakaan seilaamassa halki vetten, ei yhtäkään eksynyttä matkaajaa tai tuntemattomuuksiin suuntaavaa seikkailijaa.

Oli vain ikuinen aallokko, tulossa ei mistään ja menossa ei mihinkään.

Ja kaksoisaurinkojen valo.

Taivas, alituisessa liikkeessä, oli tarina ei kenellekään. Auringot nousivat ja laskivat, kipusivat ratojensa huippukohtaan ja laskeutuivat näkymättömiin.

Kerta toisensa jälkeen, väsymättä. Alkusysäys – niin kaukana, että sitä oli mahdotonta kuvitella – oli asettanut valopallot liikkeeseen, eikä niiden tanssin sallittu katkeavan milloinkaan.

Aika oli kadottanut merkityksensä kauan sitten.

Vaan yksi tarkkailija oli uskaltautunut hakeutumaan autiolle merelle, yksinkertaiselle luodolle. Yhdelle lukemattoman monesta; ehkä kulkija oli valinnut tämän perusteetta, tai sitten sillä oli ulkopuoliselle tavoittamaton merkitys.

Matoran suuntasi katseensa taivaalle.

Korkeuksissa ei aluksi näkynyt mitään…

… mutta sitten äärettömyyksistä ilmestyi varoittamatta sulka, musta kuin hiili.

Sitä seurasi toinen. Joukkoon liittyi kolmas.

Sulan tähän maailmaan tuonutta ei näkynyt. Lintujen raakuntaa, jota tällaisessa paikassa saattaisi uskoa kuulevansa, ei ollut. Pikimusta, höyhenenkevyesti alas leijaileva kappale oli ilmestynyt tyhjästä.

Usea muu seurasi sisartensa toimia ja materialisoitui taivaalle yhtä selittämättömästi.

Merkki jostakin? Viesti tuntemattomalla kielellä? Vaiko vain sattumaa; pila, jonka kaikkeus oli suorittanut ainoalle itseään havainnoivalle?

Matoran nappasi yhden taivaista alas leijuvista sulista käsiinsä.

Aallot iskivät rantahietikkoon kerta toisensa jälkeen. Ehkä ne kuluttaisivat sen lopulta pois, ehkä eivät – ja ehkä joku olisi jäljellä tapahtumaa katsomassa, ehkä ei.

Ne, jotka olivat olleet täällä niin kauan kuin matoran, tiesivät, ettei vaihtoehdoilla ollut kovinkaan suuria merkityseroja.

Merkitys itsessään oli vain aaltojen kuljettama kertomus, jolla vangitut viihdyttivät toisiaan.

Kaikki oli jonkin vuoksi – ja kun kaikki oli, mikään ei ollut.

Kaikessa olevassa oli heijastus kaikesta muusta.

Paitsi yhdessä.

Kaukaisuudessa – sitä oli mahdotonta mitata, kuinka monen kion päässä – pisti merestä esiin metallinen torni.

Kiinni tornissa oli monia muita samanlaisia, ja nekin yhdistyivät toisiin.

Metallipalkit työntyivät ulos rakennelmista, asettuivat lomittain, muodostivat valtaisia verkostoja, joiden ympärille kohosi uusia torneja.

Massiivinen kuolonkoneisto valtasi uutta alaa, kasvatti itseään syömällä sisäänsä kaiken, mikä sen eteen vain sattui.

Kone kuivatti merenkin ympäriltään.

Aallot ei mistään, matkalla ei mihinkään, törmäsivät yllättävään esteeseen ja hajosivat maailmanjärjestystä uhkaavalla tavalla.

Koneisto ei kuulunut tänne – se oli selvää jokaiselle epäonniselle matkaajalle, joka sen kaikkinälkäisen muodon horisontissa havaitsi.

Koneisto ei kuulunut tänne, koska se muuttui. Se kasvoi. Se laajeni.

Kaksoisauringot nousivat ja laskivat, aallot kulkivat ikuista matkaansa – se oli luonnollista, se oli hyvää, sen kuului olla.

Mutta tämä tikittävä, raksuttava kompleksi oli ulkopuolinen.

Koneiston sisuksissa murskaantuivat ne luodot, jotka se oli onnistunut ahmimaan itseensä.

Liukuhihnat kuljettivat toisaalle jalostetun aineksen, mutta kone ei sitä tarvinnut – se syntyi itsestään, ilmestyi yhtä vailla selitystä kuin taivaista putoavat sulat.

Sulat, jotka löysivät tiensä jopa koneiston syvimpiin huoneisiin – ne ahtautuivat sisään pienistä rei’istä, joita ei ollut vielä täytetty, ja tekivät matkaa alemmas.

Mikä niitä odotti koneiston syvyyksissä?

Jos ne olivat viestejä, tavoittaisivatko ne vastaanottajansa?

Ja jos niin…

… kuinka tämä vastaisi viestiin?

Kisuutta tähtitaivaan alla

Bio-Klaani
Menneisyydessä

Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.

Ravintola oli vasta kaupunkiin avatun hienostohotellin tornissa. Näköala öiseen Klaanin kaupunkiin oli melko kaunis, ja paikka oli muutenkin sangen viihtyisä. Se oli selkeästi suunniteltu romanttiseksi deittipaikaksi.
Kissabio sen oli valinnut, ei Matoro.

”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”

”Mennään vain”, Matoro vastasi edelleen epävarmana koko jutusta. ”Siellä on aika kaunis ilta.”

Kissabio – kuuluen ilmeisesti paikan vakioasiakkaisiin, mikä ei yllättänyt Matoroa – ryntäsi sisään keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Jään toa seurasi ja yritti pohtia hyvää avausta illalliskeskustelulle. ”Miksi sinä oikeastaan olet epäselvä pinkki kissa?” oli ensimmäinen hänen mieleensä tullut kysymys, mutta se liikkui samoilla epäkohteliaisuuden rajoilla kuin äskeinenkin.

Feliini sai neuvottelunsa neuvoteltua ja viittoi Matoroa ylös portaita. Alakerros, täynnä kliseistäkin kliseisempiä kynttilävalaistuksia, vaaleankeltaisia pöytäliinoja ja niin edelleen, jäi taakse. Katolla oli ainakin huomattavasti vähemmän tungosta, huomasi toa ensimmäiseksi. Samanlaista sisustustematiikkaa, mutta suurin tunnelmaero oli pilvettömässä tähtitaivaassa.

Ilma oli tosiaan hyvä.

”Tänne!” huusi kissa ja viittoi kohti pöytää, jonka ääressä oli yksi tuoli. Matoro hämmentyi ennen kuin huomasi, että epämääräinen laatikko pöydän toisella puolella olikin pahvilaatikko, johon Kissabio kävi istumaan.
Ahaa.

Tarjoilija ilmestyi lähes välittömästi parin luo. Kaikilla annoksilla oli tosi siirappiset ja melko hyödyttömät nimet, kuten ”kohtalokkaan illan kau-fileet” tai ”siirappileivokset tähtitaivaan alla.”
Matoro tilasi jotakin melko tavallisen kuuloista. Hänen hurmaava kumppaninsa sen sijaan tilasi listan ohi eilisen kalajäänteitä.


Kun tarjoilija oli poistunut, laskeutui hiljaisuus, jota oli mahdollista kuvata kiusalliseksikin. Kissabio vaikutti samaan aikaan äärimmäisen jännittyneeltä ja rentoutuneelta; harvinainen yhdistelmä. Matoro ei ollut ihan varma, mitä mieltä hänen kuuluisi olla mistään asioista. Yleisesti.

”Taidat käydä täällä aika usein?” Matoro päätti murtaa jään.
Kissa hihitti hermostuneesti takaisin. ”Täältä saa h-hyviä… parisuhdejuoruja.”

Matoro yhdisti lauseen Klaanilehdessä vähän väliä ilmestyviin sarjakuviin, joissa erinäiset klaanilaiset suutelivat toisiaan, mutta oli kuitenkin aika varma, ettei yksikään niistä pareista oikeasti käynyt tässä ravintolassa.
Ainakaan toistensa seuralaisina.
Varsinkaan Guardian ja Umbra.

”Piirrät oikeastaan aika hyvin”, Toa muisti lukeneensa toisinaan Kissabion romanttisia sarjakuvia. Mutta lähinnä silloin, kun Klaanilehdessä ei ollut oikeasti mitään muuta sisältöä kuin Sugan juoruja ja Killjoyn tosi, tosi huonoja arvosteluja.
Joo, vain silloin.

”Mitä itse harrastat?” kysyi Kissabio nopeasti. Kumpikaan ei halunnut lähteä samoamaan niitä pimeitä polkuja, joille kissan sarjakuvista keskusteleminen olisi väistämättä johtanut.
Tänä iltana ei väiteltä Guardianin ja Umbran romanttisesta yhteensopivuudesta.
Ei tänä iltana.

Eikä todennäköisesti minään muunakaan iltana. Matoro tunsi Umbran liian hyvin, että keskustelu olisi ollut mitään muuta kuin kiusallista.

”Sinähän se toimittaja olet”, mies vastasi rennommin. ”Mitä olet selvittänyt minusta?”

Seurasi tauko, jonka jään toa tulkitsi siten, että Kissabio pohti, kuinka paljon uskalsi paljastaa tietävänsä Matorosta.

”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.

”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.

Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.

Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.

”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”

”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”

Kissabio oli hetken hiljaa. ”Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”

”No miltä tuntuu olla täällä nyt?”

Kissabio punastui, vaikkakaan sitä ei ollut helppoa erottaa pimeässä valaistuksessa ja kirkkaan magentan värisiltä kasvoilta. ”Ihan… hyvältä, heh.”
Paitsi tietty jos partnerilla oli sekä infrapuna- että yökiikari kasvoillaan.

Siinä vaiheessa tarjoilija toi heidän ruokansa, jos Kissabiolle tuotua kulhoa täynnä jotain, joka oli saattanut edellisessä elämässään olla kalaa, saattoi edes siksi laskea.
Matoron ateriaan sisältyi sydämen muotoisia kalapaloja ja tosi, tosi värikästä salaattia.

Monet kaupungin valoista olivat sammuneet viilenevän illan edetessä, ja tähtitaivas näkyi jatkuvasti kirkkaampana.

”No, mitä sinulla on tapana tehdä, jos ei lasketa toimittajan hommaasi?” Mustalumi kysyi.
”Istua laatikoissa!” Kissabio sanoi. ”Ja piirrellä! Ja nukkua. Toisinaan nukkua laatikoissa, harvemmin piirrellä laatikoissa. Pidätkö sinä laatikoista, Matoro?”
Neito kysyi sen silmät hohtaen ja täysin viattomasti, kuin olettaen, että tietysti kaikki rakastivat laatikoita.

”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.

”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”

”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”

Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”

Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.

Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.

Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.

”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.

”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.


Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.

Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.

Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.

Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?

Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.