Kaikki kirjoittajan Guardian artikkelit

Minä mitään Klaanonia kirjoita. Minä kirjoitan scififantasiatoimintalänkkäripoliisisarjakauhukomediaa.

Majakka

Vuosikymmeniä ennen sarastusta

Tuulet olivat hyytävän kylmiä, mutta jokin niiden viillossa antoi matkalaiselle toivoa. Jokin sai hänet uskomaan, että kesä oli tullut.

Myrskytuuli tarttui haikeasti kiinni kevään viimeiseen sivuun. Se viipyili sivun viimeisillä sanoilla vain hetken sirpaleita ennen kuin puhalsi keväänkin menneeseen. Salamat taivaankannella puhuivat muutoksesta, kun ukkonen mylvi vihaisena tumman meren yllä. Myrsky paiskasi saaren rannoille vettä, joka oli matkannut tänne tuulten mukana toisilta sakaroilta.

Salamoiden ja veden huuto heräsi aamuyöstä, kun pilvirintama peitti kuunsirpit. Pilvien takana aurinkokin ehti nousta, eikä luonto edes huomannut.
Taivaan musta oli niellyt maailman sisäänsä. Valkoinen tanssi laineilla vain pieninä ryppäinä, kun viima ruoski merestä vaahtoa.

Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaista luokseen.

Täällä on turvallista, majakka huusi kaukaisuuteen. Täällä meri ei niele sinua.

Sadevesi tummensi rannan vain varjoksi itsestään. Se kasteli hiekan upottavan raskaaksi. Ohuena rantaa ja kallioita vasten liukuva aallonripe otti sateen iskuja vastaan. Pystysuora, rankaiseva ja armoton sade sai matalan veden porisemaan kuin se olisi kiehunut tulisen kuumana. Mutta meri oli hyytävä ja jäinen, ja sen pistossa eli muisto talvesta, joka oli pysäyttänyt kaiken ja tehnyt horisontista vain viivan.

Rannalla seisoi majakka.

Tule luokseni, majakka huusi. Tänne voit perustaa vaikka kodin.

Lähemmäs majakkaa kohti keinui tunti toisensa jälkeen vene. Myrsky riepotteli ulapalla sen valkeaa purjetta. Kannella matkalainen pyyhki sadepisarat naamionsa visiiriltä ja tuijotti valoa, joka kurkotti häntä kohti rannalta. Roiskeet iskeytyivät raivolla veneen kannelle. Vesi loikki ees ja taas lattialautoja pitkin, kun laineet keinuttivat purtta.
Matkantekijä asteli huojuen ja kumarassa maston luo, haparoi myrskyn pesemää köyttä käsiinsä ja alkoi kiskoa siitä kaikin jäljellä olevine voimineen.

Kestä vielä hetki, matkalainen mietti. Kestä vielä hetki, niin olemme rannassa.

Vene keinui suuremmalla raivolla. Salamat sirpaloivat yön pimeyttä. Rankkasade riipi läpi matkalaisen kaavunkin. Tumman violetti kangas painoi naisen olkapäitä vasten kylmän kosteana, ja hän tunsi, kuinka sen läpi tihkuvat pisarat valuivat jo hyisinä hänen selkärankansa kumpuja pitkin.

Aallot iskivät veneeseen kaikin voimin. Vanha masto natisi ja purje karjui tuulen riepotteluissa. Salamat iskivät rannan korkeimmille kallioille valaisten mustan myrskyn sekunneiksi.

Myrsky teki kaikkensa murtaakseen veneen aalloille. Hirviömäiseltä mereltä matkalaista suojeli vain puu, rauta ja purje, johon viima tarttui. Sama tuuli, joka oli kuljettanut häntä kaiken tämän aikaa, yritti nyt syöstä hänet syvälle mustan meren kuohuvaan kitaan.

Vaikka ranta oli niin lähellä. Se oli niin lähellä. Sinivalkea valokiila jylhästä tornista hohti kuin tähti, joka lähestyi joka hetki.

Ja rannalla seisoi majakka.
Tule luokseni, majakka huusi. Täällä olet turvassa.

Oli kestettävä rantaan asti. Salama iski veneen yläpuolella, mutta matkalainen ei pelännyt. Salamat eivät ikinä saisi häntä. Vain hetkiä, ennen kuin pilvi syöksi sähköä maailmaan, tunsi matkalainen jo ennalta, mihin hohtava halkeama taivaassa repeäisi.

Vaikka ukkonen yritti monesti kohti, vain yhdellä sormenliikkeellään matkalainen sinkosi sen raivon poispäin veneensä mastosta.

Myrsky ei saisi häntä. Pimeys ei nielisi häntä.
Ei enää ikinä.

Vaikka purje petti riekaleiksi viimassa, oli tuuli yhä matkalaisen puolella. Loppu jäisi aaltojen tehtäväksi. Vene kolahti vauhdilla rantaan työntäen märän hiekan tieltään. Matkalainen huojui hetken paikoillaan, kunnes loikkasi veneen keulasta uupuneena matalikkoon. Sadeviitan liepeet haukkasivat vettä, kun naisen nilkat kahlasivat vellovissa vesissä. Naisen kädet tarttuivat tiukasti köyteen veneen nokassa ja alkoivat vimmalla sitoa sitä suureen rantakiveen.

Ja kun nainen nosti katseensa rannan terävistä kivistä ylemmäs, näki hän entistä kirkkaammin valon, joka oli ohjannut hänet näille rannoille.

Myrskyävän meren korkealla rantatörmällä, jota kohti meren vaahtokourat kurottelivat turhaan, seisoi majakka. Tumma torni kohti taivasta, jonka huipusta loisti pieni valosilmä. Pieni, heikko ja huomaamaton, mutta valoa se oli. Valkoista ja yön tummassa sinertävää.

Tule luokseni, majakka huusi. Täällä sade ei kylmetä sinua.

Täällä mennyt ei sinua saa.

Tänne voit rakentaa kodin. Täällä unesi voi muuttua todeksi.
Minä voin tehdä siitä totta.

Verenperintö

Tuhansia vuosia ennen sarastusta

Oli kolmannen kuukauden ensimmäinen päivä Käskynhaltijan vaihtumisen jälkeen, kun kerubi matkasi etelään.

Hän antoi siipiensä kantaa kauas sodissa palavien titaanikuningaskuntien toiselle puolelle, aina kaakkoissakaran juurelle asti. Sinne, missä raivoavan, hyytävän meren hopeakuohut piiskasivat vasten maailman seiniä ikuisesti ja rauhoittumatta. Siellä, kiinni hänen tuntemansa todellisuuden läpäisemättömässä seinäkivessä, oli valtava rakennelma, joka taittoi avaruutta ympärillään outoihin väreihin. Se oli nivottu kiinni meren äärellä olevaan protopintaiseen muuriin tahmeilla, vihreillä rihmoilla.

Rakennelma oli ollut siinä jo ennen Käskyhaltijan kaatumista. Se olisi siinä vielä pitkään senkin jälkeen, sillä sisällä työskentelevä olento ei ollut vastustanut Veljeskunnan vallanvaihtoa. Sisällä työskentelevän olennon ainoa periaate oli selviytynyt puhdistuksesta.

Se periaate oli edistys. Kaikki muut olivat saaneet mennä sen tieltä.

Makuta laskeutui rakennelmalle ja sulki siipensä. Hän naksautti niskojaan ja vaihtoi vaivattomasti hahmoaan. Yhtä helposti kuin kolmiulotteinen olento astuu lattiaan piirretyn kaksiulotteisen ympyrän sisään, lipui makuta rakennelmaan neljännen ulottuvuuden kautta ja muunsi olemuksensa jälleen kuolevaisten täysin havainnoitavalle tasolle.

Sieltä hän löysi huoneen, jolla ei ollut erikseen kattoa, seiniä tai lattiaa, vaan yksi pinta, joka kaartui ollakseen ne kaikki. Suurenmoinen monitahokas jatkui tyhjänä ja kolkkona hänen yllään ja ympärillään satoja metrejä. Makuta tiesi tilan laboratorioksi, koekammioksi, mutta kuolevainen ei olisi osannut kumpaakaan sanaa rakennelmaan yhdistää. Oviaukkoja ei ollut, ei portaikkoja ylemmille tasoille nousemiseksi. Ei mitään, mikä konkretisoisi yllä hahmottuvaa kaaosta muuksi kuin kaaokseksi.

Valtaisan polyedrin seinämiä pitkin levittäytyi kuin suurenmoisten hämähäkinseittien verkosto, monimutkaisten fraktaalien kudelma, joka nivoutui toisiinsa ja itseensä silmiä hämäävänä sekasortona. Nämä verkostot eivät olleet orgaanista ainetta, vaan kristallimaisia, läpikuultavia, kivikovia rakenteita, joiden läpi tilan hailakan vihreä valaistus hajosi muukalaismaisten spektrien sävyihin. Hetken hämmästyttäviä muotoja ihailtuaan makuta valitsi yksittäisen verkoston säikeen ja alkoi astella sitä ylemmäs. Jokaisella askeleella verkko natisi alla kuin säröilevä jää, mutta kuitenkin kesti.

Purppuran makutan askel verkkoa pitkin johti ylös, aivan kammion keskelle, josta hän oli nähnyt liikehtivien hahmojen kuultavan muotojen läpi. Suuren monitahokkaan ytimessä levittäytyi yksi, massiivinen verkko, jonka päällä asteli pari nelijalkaisia hahmoja. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin makuta tunnisti ne visorakeiksi. Kaksi araknidia, sininen ja ruskea, mittailivat toisiaan verkoston yli. Ne siirtyivät sulavia sivuttaisaskelia sen keskuksen ympärillä rikkomatta katsekontaktia toisiinsa. Edes makutan saapuminen ei tuntunut harhauttavan niiden huomiota.

Suuren Hengen kerubi katseli hetken visorakien jännittynyttä tanssia, ennen kuin käänsi katseensa verkoston yläpuolelle. Sieltä, toisesta kristallisesta seitistä, tuijotti alas häneen joku.

”En muista kutsuneeni vieraita”, se kuiskasi.

Se joku oli tarkkaillut visorakeja jo hetken. Sen jonkun muoto erottui varjoista viirusilmäisenä kahdeksan raajan kaaoksena, ja se tarkkaili makutaa hetken hiljaa. Kun se taas puhui, ääni ei ollut sen enempää miehen kuin naisenkaan.

”… mutta sinä taidatkin olla se, jota kutsutaan Arkkitehdiksi.”
”Niin”, Arkkitehti vastasi, ”ja olen sssaapunut tapaamaan sssitä, jota kutsutaan Verkonkutojaksi.”

Kahdeksanjalkainen siluetti kyhjötti hetken liikkumatta paikallaan vain varjona.
Sitten, kuin yhdessä sätkähdyksessä, se oli kipittänyt alas yhtä verkoston säiettä kymmeniä metrejä Arkkitehtiä lähemmäs ja taas pysähtynyt paikoilleen.
Nyt ainakin tuplatulla määrällä jalkoja. Puhe tuli raajakkeiden keskeltä. Suusta ei ollut havaintoa.

”Arkkitehti, Arkkitehti, Arkkitehti… aivan. Arvostan työtäsi Rexiatoksen pilarien parissa.”
”Niin arvosti myös Käskynhaltija, ennen kuin Hovimestari sssyöksi hänet tornistaan alas”, Arkkitehti tuhahti ja arvioi keskustelukumppaniaan katseellaan. Seitillä etenevä jalkojen kaaos oli muodoltaan epävakaa, ja jokaisella lähestyvällä askeleella sen jalkojen määrä tuntui vain kasvavan.

Sitten se taas vain pysähtyi.

”No, kauan eläköön Käskynhaltija”, sen pehmeän, ruumiittoman äänen sanat kaikuivat. ”Ensimmäinen meistä. Periaatteen ajama. Edistysaskelten tiellä.”
”Ehkä niin”, Abzumo nyökkäsi. ”Mutta en ihmettele sitä. Hän… ainakin uskoi perin vakaasti olevansssa meidän omantuntomme ääni.”
”Eikä vain omatunto”, Verkonkutoja kuiskasi. ”Syvin periaate.”

Inho koristi Verkonkutojan seitinohutta ääntä, kun hän maisteli sanojaan.

”Käskynhaltija… Mata Nuin ääni. Punainen lohikäärme. Makutan platoninen ihanne. Meidän kohtalomme. Meistä vanhin. Tiedätkö, miksi juuri hän astui ulos Perikohdusta ensimmäisenä?”
”Koska hän luuli tietävänsssä, mitä tehdä?” Arkkitehti kysyi kankeasti.
”Ei”, jalkojen kaaos vastasi. ”Vaan koska se, mitä siitä sammiosta nousi viimeisenä, repi hänet irti itsestään ensimmäisenä.”

Siinä oli lause, joka hiljensi molemmat hetkeksi. Arkkitehti haki sanottavaa pitkiltä tuntuvia sekunteja.
”Tiedätkö hänen suunnitelmastaan, Verkonkutoja?” hän lopulta kysyi varoen.
”Lopun enkelin?”
”Niin. Niin kai. Hovimestarin. Vai miksi hän nykyään haluaakaan tulla kutsutuksi.”
”No… ei ole minun tehtäväni kysyä, Arkkitehti”, puhuja sanoi ja lähestyi taas. ”Kun Hän laskeutui tänne ja kysyi, kenen riveissä seison, vastaus oli ilmiselvä: sen, joka ei pysäytä työtäni vain siksi, koska se on vastoin ‘Mata Nuin tahtoa’.”
”Seisot siis täysin hänen takanaan?” Arkkitehti kysyi.
”Tieteentekijänä minun täytyy uskoa tulevaisuuteen, Arkkitehti. Ja vaikka profetiat, tähdistä tehdyt laskelmat tai ekstrapolaatiot muotoilisi miten, yksi asia on selvää: Tulevaisuus näyttää Häneltä.”

Arkkitehti vilkaisi jalkojaan taas hetken hiljaisuudessa.
”Lienee ilmiselvää, että siitä, mitä teet, on hänen suunnitelmissaan hyötyä”, hän aprikoi. ”Ja jos ei olisi, häntä ei kiinnostaisi tekemisesi suuntaan taikka toiseen.”

Verkonkutojan kutsumaton vieras tuijotti tiiviisti lähestyvää isäntäänsä, kuin valtavaa hämähäkkiä, jonka ruhosta syntyi jatkuvasti uusia, pienempiä hämähäkkejä. Mitä lähemmäs sätkivien raajojen kuhina laskeutui kohti sitä verkostoa, jolla Abzumo ja visorakit seisoivat, sitä enemmän toisiaan kiertelevien visorakien huomio tuntui hahmoon nauliintuvan. Mitä lähempänä se oli, sen varmempia ja tarkempia niiden sivuttaisaskeleet verkon keskellä olivat. Sitä järkähtämättömämmältä niiden tanssi näytti.

”Arkkimakutalla on mielihalunsa”, Verkonkutoja vastasi. ”Enemmän ne ovat koskeneet työkumppaniani. Enkä suinkaan ihmettele, koska se, mitä Chirox tekee on… konkreettisempaa.”
”Ehkä niin”, Abzumo myhäili, ”tai ehkäpä olet nauttinut siitäkin, ettei nimeäsi sotketa näihin asioihin julkisesti, Relak.”

Sätkivä kasa raajakkeita oli astellut kristalliseittiä pitkin jo aivan Abzumon eteen. Sitten, ilman sen kummempaa fanfaaria tai huomiota, se aloitti yhden askeleen kymmenellä jalalla ja lopetti sen seisten kahdella.

Nyt hahmon ranka oli hoikka, punertavat raajat pitkiä ja jänteviä, ja tummanpuhuvan haarniskan pinta täynnä verkostomaisia fraktaaleja. Jalkoja oli enää kaksi, käsiä myös. Matoralainen tai vortixx, joku binäärisemmin ajatteleva, ei olisi ollut aivan varma, oliko olennon uusi hahmo miehen vai naisen, mutta makutalle näillä asioilla ei tarvinnut olla väliä. Abzumo tiesi, että Verkonkutoja – Makuta Relak – oli niitä, joille sillä ei ollut.

Yllään Relakilla oli vaaleanpunainen viitta eteläistä silkkiä ja punainen naamio, joka muistutti hieman visorakin kasvoja. Tylppä sarvimainen evä nousi silmien välistä. Syvistä silmäkuopista tuijottivat vihreät viirut, joista oli vaikea sanoa, mihin ne katsoivat.
Kun makuta puhui, tämän ääni oli jostain miehen ja naisen väliltä, eikä se tuntunut olevan aina itsensäkään kanssa samaa mieltä siitä, kumpaa oli enemmän.

”Enemmän ne Chiroxin lapsia ovat kuin minun, Arkkitehti.”
”Me molemmat tiedämme, että tuo ei ole aivan totta.”

Abzumo ja Relak

Punaiset kasvot kääntyivät Abzumosta kohti visorakeja, jotka jatkoivat toistensa kiertelyä kuolettavassa baletissaan.
”Tulkitse se aivan, miten haluat. Makuta Chirox oli se, joka kaiversi tuon muodon esiin alkupinnasta. Hän piirsi ilmaan jokaisen jänteen ja hammasrattaan ja täytti niiden kehot kymmenillä erilaisilla myrkyillä nähdäkseen, mistä ne itse selviytyivät. Hän oli se, joka istutti prototyyppinsä kasvamaan syvälle useammankin saaren peruskallioon.”

Vihreät viirusilmät kääntyivät jälleen hitaasti kohti Abzumoa.

”Minun kädenjälkeni ei näy ulospäin, joten lienee vain sopivaa, ettei siitä myöskään kuulla.”

Abzumo puristi hitaasti kämmenensä nyrkkeihin ja availi suutaan mietiskelevästi.

”Älähän nyt nöyristele, Relak. Minä kyllä tiedän osallisuudestasi Visorakein sydämen valmistuksessa. Joku voisi jopa sanoa, että olet… eräänlainen indoktrinaation mestari.”

Relak ei vastannut heti, katseli vain kahden visorakin tanssia entistä intensiivisemmin pienen hetken.

”Niin, niin”, hän kuiskasi itsekseen niitä katsoen. ”Eteenpäin vain. Antautukaa tanssille.”

Visorakien kiertely lakkasi. Sätkivät olennot, ruskea ja sininen, alkoivat kauniilla, rauhallisilla askelilla lähestyä toisiaan. Niiden syöksyhampaat jännittyivät ääriasentoonsa, kun molemmat ottivat askelia kohti verkon keskustaa. Silloin Relak kääntyi taas Abzumoa kohti.

”Lempeitä sanoja, Arkkitehti”, pehmeä ääni sanoi eleettömästi. ”Miksiköhän olet täällä?”
”Olen saapunut pyytämään konsultaatiotasi erääseen projektiini. Voitaisiin jopa sanoa, että se teoreettisesti muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä sinä ja Chirox yhdessä saitte aikaan. Chiroxin työpanos minua ei kiinnosta, sinun sen sijaan… sinä olet tehnyt erinomaista jälkeä Visorakien parissa.”

Vihreät viirut keskittyivät Abzumon silmiin. Relak mietti hetken, ennen kuin alkoi puhua.

”Kun aloitimme silloin aioneja sitten Chiroxin kanssa, ei kumpikaan meistä ollut uskoa, mitä niiden aivot saivat oma-aloitteisesti aikaan. Ne nimesivät asioita, jopa itsensä. Sitä oli vaikeaa estää. Tietoisuus on, miten sanoisin… kuin pirullinen loiskasvi. Se kasvattaa uusia oksia nopeammin kuin sitä ehtii polttaa.”

Relak kääntyi taas poispäin ja otti yhden kokeilevan, varovaisen askeleen lähemmäs visorakeja. Sen seurauksena kaksi hämähäkkiä tuntuivat lähestyvän toisiaan entistä nopeammin.

”Projektisi, Arkkitehti”, Relak jatkoi. ”Kerro siitä. Jotain Pilareita hämmästyttävämpää?”

Punainen pää kääntyi suoraan kohti Abzumoa, eikä hän voinut olla näkemättä sen katseessa uudenlaista kiiltoa.

”Uusi uljas monumentti kaikkeutemme tulevalle mustalle kuninkaalle?”

Väristys täytti purppuraisen makutan koko varren, kun hän kuuli tuon.
Hän jäi harkitsemaan sanojaan. Liian montaa sellaista hän ei voisi sanoa, sillä ei varsinaisesti ajatellut ojentaa nazorakeja uuden Arkkimakutan mustaan kouraan.

”Minä ja… työtoverini loimme eräänlaisia hyönteisiä”, Abzumo aloitti. ”Tarkoituksemme oli valjastaa ne samankaltaisella tottelevaisuudella kuin teidän visorakinne.”
Relakin takana ruskea ja sininen araknidi olivat nyt aivan toistensa edessä. Jokainen lihas niiden kehossa oli täydellisen jännittynyt. Sirkkelihampaat pihtien välissä alkoivat hiljalleen pyöriä.

”Tuollaisellako?”

Hänen olkansa yli Abzumo näki, kuinka visorakit hyppäsivät ääntäkään päästämättä toisiaan vasten. Pihtihampaat painautuivat kuoreen, jalat sätkivät, sirkkelihampaat kirkuivat vertahyytävästi ja sinkosivat vihreää verta ympäri verkkoa suihkuna. Pian ruhjeille raadeltu mutta yhä vahva sininen peto seisoi vikisevän, hädin tuskin hengittävän ruskean päällä ja painoi jännittyneen, tärisevän takajalkansa hitaasti sen silmäkuoppaan. Se painoi ja painoi aina kunnes jotain rusahti, ja ruskea lakkasi liikkumasta.

Tanssi oli päättynyt.

Abzumo vain tuijotti hetken rahisevasti hengittävää, yhä taistelusta sätkivää ja tärisevää sinistä, joka seisoi lajitoverinsa ruumiin yllä. Koko väkivaltaisen tanssin aikana Relak ei ollut kääntynyt katsomaankaan. Sininen visorak seisoi kuolleen lajitoverinsa raadon päällä ja katseli Abzumoa täydessä hiljaisuudessa. Purppuraisen makutan katseeseen ei päässyt myötätuntoa, kun hän siirsi sen taas Relakin silmiin.

”Jotkut epäilevät, että visorakinne tottelevat pelkästä uskollisuudesta, tai ehkäpä pelosta luojiinsa.” hän maisteli. ”Mutta ei, minä tiedän, että asia ei ole niin yksinkertainen.”

Relak nyökkäili hiljaa. Vaaleanpunainen viitta keinahteli hiljaisesti, kun hän lähti kävelemään rauhallisin askelin kohti sinistä visorakia. Hän pysähtyi hämähäkkiolennon eteen ja katsoi sitä silmiin.

”Tiedätkö sinä, miten voittajat palkitaan? Totta kai sinä tiedät. Sinä olet merkityksellinen. Sinä olet eliittiä.”

Relak kääntyi taas kohti Abzumoa punaisilla kasvoillaan taas se, mitä voisi paremman sanan puutteessa hymyksikin kutsua.

”Haluatko nimetä hänet?”

Abzumo tuijotti pitkän hetken Relakia silmiin, ja teki parhaansa ollakseen laskematta niitä sinisen visorakin omiin.

”Onko hän ansainnut sen?” hän kysyi.

Hiljaisuus jäi Abzumon itsensä täytettäväksi, ja hän siis jatkoi.

”Minä nimittäin en koe asiakseni nimetä omia luomuksiani siinä vaiheessa, kun he ovat voitokkaita. Sen sijaan olen miettinyt järjestelmää, jossa kullakin on jokin sijainti arvojärjestyksessä. Edistämällä tahtoani he voivat kohota järjestyksessä ylöspäin. Ehkä sen voisi jotenkin syväkoodata niiden perimään, ehkä istutan ajatuksen alitajuisesti. En ole vielä kokeillut.”
”Kuulostaa viisaalta, Arkkitehti”, Relak nyökkäsi. ”Siinäpä ehkä tietoisuuden suurin ongelma. Kaikki on hyvin vielä silloin, kun on vain Me. Kun niille on annettu Minä, ne menevät rikki.”

Sitten hän nosti hitaasti kätensä vaaleanpunaisen viitan alta ja suuntasi siron punaisen sormen takanaan olevan sinisen visorakin silmiä kohti. Hän liikutti sormea ilmassa hitaasti kuviossa sen kasvojen edessä, ja aivan itsestään aukesi sama kuvio araknidin silmien ympärille viiltona.
Sininen visorak jatkoi seisomista, mutta oli lopettanut liikkumisen. Sihisevä veri laskeutui vanoina sen kuoreen auenneesta haavasta.

Seuraavaksi Relak nosti lempeästi kättään. Kappale visorakin otsalohkoa irtosi ja leijaili itsekseen ylöspäin paljastaen altaan vain märän, sykähtelevän orgaanisen möntin. Hän käveli lähemmäs ja tarttui siihen sirosti. Kimpale litisi ja rutisi, kun makuta nykäisi sen rauhallisesti paikoiltaan. Kun viimeinenkin säie katkesi, lyyhistyi sininenkin visorak kuolleena ruskean toverinsa päälle. Ääntäkään päästämättä.

”Sinä tiedät Visorakein sydämestä”, Relak sanoi tuijottaen käsissään olevaa kimpaletta. Syytös vai kysymys, Abzumo ei tiennyt.
”Sydän iskee, lauma siirtyy”, hän vastasi vilkaisten Relakin pitelemää verta valuvaa massaa. ”Sydän hakkaa, kone liikkuu. Ilmeisen vastustamaton, telepaattinen. Olen alkanut hieman perehtyä mielenvoimien loputtomaan potentiaaliin, ja se on vain lisännyt mielenkiintoani.”

Makuta vaaleanpunaisessa viitassa käveli violetin ohi ja ojensi aivot huolettomasti tämän kouraan. Ne tuntuivat Abzumon otteessa niin, niin kovin heiveröisiltä. Kuin olisi pidellyt tuulenvirettä sormissaan – yhtä väliaikainen, yhtä häilyvä. Jo poissa, vaikka sen tunsi vielä.

”Tiedätkö mikä noissa aivoissa on erikoista?” Relak maisteli, ”Moni meidän kaltaisemme on luonut raheja, joiden psyykkinen potentiaali on voimakas, ja havainnut surukseen, etteivät ne olekaan sen jälkeen enää kovin helposti hallittavissa. Se, mitä minä tajusin… mitä Chirox tuskin mietti sekuntiakaan, oli, että on tärkeämpää, että ne ovat herkkiä vaikutteille.”

Hän askelsi mietteliäästi verkostoa pitkin. Vaaleanpunainen viitta katosi Abzumon näkökentästä ja tuli pian esiin sen toiselta puolelta.

”Tiedätkö edes, että yksi kuudesta parvesta, oohnorakit, kehitti kyvyn… napata ääniä toisten olentojen mielistä ja kääntää ne niitä itseään vastaan? Minä en edes suunnitellut sitä, Arkkitehti. Se oli heikkous suunnitelmassani, ja ne käänsivät sen vahvuudeksi. Ne olivat niin herkkiä, että kuulivat sellaisiakin asioita, mitä niiden ei pitänyt. Osa niistä tuli hulluiksi ja lopetti itsensä. Ne, jotka selviytyivät, olivat vahvempia.”

Abzumo näytti hieman mietteliäältä.

”Jos ne ovat herkkiä vaikutteille, mikä estää vihollisia vaikuttamasta niihin tavalla, jota et halua?”
”Tärkeintä ei ole olla ainoa ääni, jonka ne kuulevat, Arkkitehti”, Relak kuiskasi. ”Tärkeintä on olla niistä kovin.”

Hän pysähtyi taas Abzumon edelle ja osoitti tämän käsissä olevia aivoja.

”Jos kuuntelet hyvin tarkkaan… voit kuulla sen. Nuo aivot eivät lakkaa vastaanottamasta sitä kuolleinakaan.”

Ja kun Relak hiljeni, Abzumo sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi vain kuuntelemaan. Ei niitä aaltoja, jotka kuka tahansa muukin kuulisi, vaan niitä, jotka hurisivat kaiken taustalla. Niitä, joista tietoisuus muodostui. Niitä, josta todellisuus muodostui.

Ja jokin todella sykki edelleen hänen käsissään kylmenevän lihakimpaleen sisällä. Jokin lähetti viestiään, eikä se viesti edes ollut monimutkainen. Se oli yksi sykähdys, joka toistui muuttumattomana vakiona kymmenien sekuntien välein. Sitä oli helppo juuttua kuuntelemaan.
Relakin ääni tuntui kuin sulautuvan siihen.

”Sydän itsessään ei ole kovin erikoinen. Mutta jos se jotain on, se on niiden peruskallio. Se ei mene koskaan pois. Se on niiden… pohjakoodi.”

Sykäykset tuntuivat raskaammilta, unenomaisemmilta. Abzumo avasi silmänsä ja vastasi Relakille.

”Tarkoitat varmaan”, hän sanoi, ”että se on niille jumala.”
”Niin”, Relak vastasi, ”tai jumala.”

Punainen käsi ojentui Abzumoa kohti ja otti vastaan aivot tämän otteesta.

”Mielenkiintoinen ajatus, Arkkitehti. Jos ei kovin tieteellinen. Mutta ehkäpä jokainen tietoisuus kaipaa jonkinlaisen… jumalan.”
”Niin”, Abzumo vastasi. ”Siitä olen varma, Relak.”

Vaaleanpunainen viitta keinui rauhallisesti puolelta toiselle, kun Verkonkutoja harppoi mietteliäästi kristallisen seitin yllä. Hänen ja Arkkitehdin katseet eivät kohdanneet hetkeen, ja hiljaisuus puhui puolestaan.

”Haluan näyttää sinulle vielä jotain, Arkkitehti. Ehkä se kirkastaa ajatteluasi.”

Makuta Abzumo seurasi Makuta Relakia pitkin verkostoa, kauemmas sen keskipisteessä valuvista ruumiista. Sivusilmällä hän näki, kuinka myrkynvihreitä kristalliseinämiä pitkin laskeutui lisää visorakeja. Varovaisin, täydellisen synkronoiduin askelin ne kiipivät seinää pitkin katseet naulittuina raatoihin tilan keskellä.

Abzumo kuuli niiden äänet. Hän kuuli niissä hirvittävän, päättymättömän nälän. Ja sen takaa, sykähdyksiä: loputtomia, tasatahtisia sykähdyksiä. Se ei ollut hiljentynyt, vaikka hän oli laskenut aivot käsistään. Kun hän ja Relak alkoivat nousta taas kristallisia seittejä huoneen ylemmille tasoille, alkoi jostain alempaa kuulua, kuinka tusinan visorakin pihtileuat louskuivat, sirkkelihampaat pyörivät ja liha ja kuori pettivät alta.

Arkkitehti ja Verkonkutoja jatkoivat. Ylhäällä, tiheämmissä verkostoissa alkoi hämärtyä. Näissä kompleksin ylemmissä tasoissa ei näkynyt enää elämän viejiä. Kiinni suurista seinistä sojottavista kristallisista piikeistä roikkui kudosmateriaalia, avattuja pääkalloja ja sarjaankytkettyjä heikompia mielenvoimien naamioita, joiden läpi virtasi elementaalienergia. Jos heillä olisi ollut kiire, Relak olisi näyttänyt tien lentäen. Nyt tämä selvästi otti aikansa suorastaan huoneilmaa maistellen. Tämän kerroksen kohdalla Relak pysähtyi, laski käsissään pitelemänsä visorakin aivot huolellisesti kristalliselle tasolle ja jatkoi matkaa.

”Työtoverisi projektissa. Kuka hän on?”
”Hassua, että kysyit”, Abzumo vastasi kylmään sävyyn. ”Minun olisi ehkäpä ollut sopivampaa käyttää ilmausta ’entinen työtoveri’. Hän päätti asettua poikkiteloin uutta Käskynhaltijaa vastaan, joskin riittävän myöhäisessä vaiheessa, jotta hänen henkensä ei ollut välittömässä vaarassa.”

Relakin punaiset kasvot jäivät vaille näkyvää reaktiota.

”Valitettavaa kuulla. Niin perin valitettavaa. Sääli menettää kirkas, toimintakykyinen mieli. Meitä ei ole koskaan liikaa.”
”Niin”, Abzumo vastasi jättäen tietoisesti mainitsematta sen seikan, että hänen toverinsa kaikkoaminen, tai jokin siihen liittyvä, oli saattanut myös hänet uuden Arkkimakutan epäsuosioon. ”Yhdessä olisimme voineet saavuttaa monia suuria asioita. Mutta nyt projektimme loppuun saattaminen on yksin minun vastuullani. Kaipaan… edistystä, niin. Siksihän minä vaivauduinkin saapumaan tänne Suuren Hengen selän taakse, tapaamaan edistystä itseään.”

Hymyn esiaste viipyili Relakin vaikeasti tulkittavilla kasvoilla.

”En tiedä sinusta paljoa, Arkkitehti, mutta kysyt ainakin oikeita kysymyksiä. Toivottavasti vastaukseni auttavat sinua kysymään niitä jatkossakin. Oliko projektinne Arkkimakutan tilaama vai omaa intohimoanne?”
”Minkä luovan työn kanssa intohimolla ei olisi tekemistä, Relak hyvä? Mutta ei, ei hän tilannut, enkä ajatellut luomuksemme olevan Hänen huomionsa arvoinen. Vain eräänlainen koe matkalla kohti suurempaa. Mutta kenties, jos pääsen niin pitkälle, ne voidaan lopulta esitellä hänelle. Mutta askel kerrallaan, pieni askel kerrallaan.”

Relak pysähtyi hetkeksi erään kerroksen kohdalle, ja Abzumo pysähtyi myös. Pienen hetken Verkonkutoja käveleskeli seinänviertä. Tasaisin välein seinämästä törröttävissä piikeissä oli seivästettynä kokoelma kalloja, lähemmäs toistakymmentä täysin erilaista. Sakaroilla ei ollut tietoista lajia, jonka pää ei olisi ollut esitteillä tässä tilassa, ja jokaisen ympärillä leijaili muistiinpanoja aineettomina, neliulotteisina kirjaimina enkelten kieltä.

”Kunnianhimoa täytyy olla. Muistutat minua eräästä kaltaisestamme. Rozumin vartijasta, Naamiontakojasta.”

Relak katsoi sivusilmällä Abzumoa erään pääkallon edestä.

”Oletko osoittanut kiinnostusta siihen… mitä… hän ikinä tutkikaan?”
”Täytyy myöntää”, purppura makuta vastasi ilmekään värähtämättä, ”että olen kuullut lähinnä huhuja. Joskin mielenkiintoani tosiaankin kutkuttaa. Kuten jo kerran mainitsin, mielenvoimat ovat alkaneet syvästi kiinnostaa minua. Ehkäpä sinä tiedätkin sitten enemmän siitä, mitä Rozumin vartija tutki, ennen valitettavan aikaista poismenoaan?”

Relakin vihreät viirut skannasivat pitkään Abzumoa, sitten hänen edessään olevaa vortixxin pääkalloa, sitten taas Abzumoa. Purppura makuta teki parhaansa estääkseen pienimmäkin värähdyksen näkymästä ilmeessään.

”En”, Relak vastasi. ”En uskonut sen olevan kovin tärkeää.”
”Sääli. Kuulin, että hän ei lopulta saanut sitä, mitä tavoitteli, kun uusi Arkkimakutamme määräsi hänet teloitettavaksi. Sydäntäni lämmittää, että samaa ei tapahtunut sinulle.”
”Tiedän vain, että se, mitä hän tutki oli melko… mytologista”, Relak sanoi. ”Enkä suinkaan väitä, että sellaisen tutkimus olisi turhaa. Alempien lajien toisilleen kertomat tarinat kertovat myös jotain tärkeää siitä, miten meitä pienemmät mielet toimivat. Ehkä se, mitä Naamiontakoja etsi, olisi ollut tärkeä osa jotain toista kokonaisuutta?”
”Ehkä.”

Pimeys oli äärimmillään, kun he nousivat kompleksin ylimpään kerrokseen. Vain hentoinen vihreä kajo alhaalta saavutti tiensä tänne kristallisten verkostorakenteiden läpi.

”Sääli vain, että Naamiontakoja ei kyennyt joustamaan uuden suunnan edessä”, Relak jatkoi vielä. ”Jälleen yksi terävä mieli menetettynä iäksi.”
”Niin… jos rattaat eivät suostu pyörimään yhdessä konetta pyörittääkseen, ne täytynee vaihtaa”, Abzumo vastasi. ”Mutta jos viallista osaa ei voi korvata uudella, miten koneen käy?”
”Se jää nähtäväksi. Olemme perillä.”

Kaksi makutaa oli pysähtynyt aivan koko rakennelman katossa kiinni olevan tumman protokristallisen kuution eteen. Kuutio oli täysin ristiriidassa ympäristönsä orgaanisemman muotokielen kanssa. Tässä, heitä molempia monta kertaa suuremmassa muodossa, oli yksinkertainen oviaukko. Arkkitehti oli nostattanut tarpeeksi monta rakennelmaa konseptitasolta todellisuuteen tietääkseen, että tämä kuutio ei ollut niitä materiaaleja, mitkä louhittiin maan povesta. Tämä oli niitä, jotka syntyivät siellä, missä raaka elementtienergia tuli kuudesta yhdeksi. Vain toat pystyivät sen tuottamiseen.

Relak pysähtyi kuution oviaukon vierelle ja nyökkäsi Abzumolle.

”Se minkä halusin näyttää, odottaa sinua sisällä. Joudun kuitenkin varoittamaan, että voidaksesi täysin havainnoida sen siten miten tarkoitin, joudun telkeämään sinut hetkeksi sisälle. Toivon, että ymmärrät.”

Abzumo nyökkäsi vähäeleisesti vastaukseksi tuijottaen kristallia ajatuksiinsa vaipuneena. Vaikka näky oli kaunis, askarruttivat hänen mieltään yhä kysymykset siitä, kuinka Hovimestarin puhdistukset saattaisivat, ironista kyllä, tuhota tämän suuren suunnitelman. Ja kuinkahan moni oli jo kuollut, kuinka moni yhä pakosalla? Ja oliko Makuta Nui todella tehnyt jotakin niin röyhkeää, että Arkkimakutaa kiinnosti saada tämä hyppysiinsä?

Se ei olisi enää hänen huolensa. Mietteet keskeytyivät, kun Relak avasi reitin sisään kuutioon. Sisällä oli pimeää, vaikka kristallinen pinta kimaltelikin hentoisesti.Kyse ei ollut siitä, etteikö Abzumo olisi nähnyt sen pimeyden läpi, mutta tuo materiaali, josta koko huone oli tehty, oli niitä harvoja, joiden läpi eivät edes Suuren hengen enkelit päässeet. Sisällä hän olisi vankina.

Silti, siinä hiljaisuudessa Arkkitehti astui sisään tilaan. Ensimmäinen tuntemus, jonka hän siellä tunsi, oli… litinä. Märkä litinä hänen jalkojensa alla.

”Mitä tämä…”

Kun hän laski katsettaan, hänen jalkojensa violetit kynnet olivat painautuneet kellertävään, kaalimaiseen, märkään massaan, joka vuoti läpinäkyviä nesteitä kun hän siirsi painoa sen päälle.
Hän nosti katsettaan ja antoi sen vaeltaa. Koko lattia, kaikki seinät ja katto olivat tuon saman aineksen peittämät, ja massan paksummista könteistä sitoutui kellertäviä suonia ja rihmoja kaikkialle huoneeseen.

Koko kuution sisäpinta oli peitetty aivokudoksella. Ja kun Abzumo keskittyi, hän kykeni taas kuulemaan sykkeen.

Ja jotain muuta.

Isä…

Miksi satutat meitä, isä?

Missä jalkamme ovat, isä?

Emme… emme voi marssia sen tahtiin ilman jalkoja, isä!

Kun Abzumo tajusi tilanteen, hän kääntyi rivakasti vielä ovea kohti, ja ehti nähdä Relakin ilmeettömän katseen sen aukosta ennen kuin ovi sinetöityi kokonaan. Kuution sisäänkäynti umpeutui vetisin äänin keskelle seinän täyttävää aivoainesta.

Tyypillistä, hän ajatteli. Relak oli kertakaikkisen kuvottava. Päällystää nyt kokonainen huone luomustensa aivoilla? Ja tehdä siitä vielä elävä, vaikkakin hän itsekin oli eläväisen arkkitehtuurin ystävä… Mutta hänellä oli periaatteita, hänellä oli näkemystä… tämä oli silkkaa rikkinäisen mielen tuotosta! Relakilla täytyi olla jonkinlainen jumalkompleksi.

Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala. Sinä olisit hyvä jumala.

Abzumo hätkähti ajatusta, jonka kuuli yhtä selkeästi kuin visorakein telepaattisen voihkinnan ja anelun. Hän ei voinut olla huomaamatta, että ajatus oli hänen omansa.
Joskaan ei hänen itselleen suuntaama.

”Mikä tämä huone on?” hän kysyi ääneen.
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. On niin sääli palauttaa sinut, mutta aika ei ole vielä kypsä meille kahdelle.
Ajatus kaikui hänen mielessään, kuin joku olisi huutanut sen hänen päänsä sisällä. Hän tunnisti jälleen kerran ajatuksen omakseen.
”Oohnorakit”, makuta manasi. ”Yrittääkö Relak kääntää minun ajatukseni minua itseäni vastaan?”
Ja se näyttää toimivan.
”Hetkinen, seis.”
Kimpoilee kuin kanoka seinistä.

Abzumo murahti ja istui alas. Hän tunsi uppoavansa keskelle aivoja, ja ne voihkivat entistä kovempaa hänen mielessään. Hän keskittyi tarkkailemaan ympäristöään. Kaikkialla näytti samalta, eivätkä äänet tuntuneet tulevan mistään muualta kuin hänestä itsestään.

Nyt kun tässä on kiinni kaikki, kaiken kustannuksella…

Makuta sulki silmänsä. Aivot hänen jalkojensa alla sykkivät ja valittivat yhä äänekkäämmin. Hänen mieleensä alkoi virrata erinäisiä kuvia, muistoja. Hänen luomustensa kuningatar, ja ympäröivä pesä. Rannalta poispäin seilaava ystävä. Polvilleen vajoava Makuta Mutran. Tyhjyyden ammottava katse. Nimdan houkutteleva hohde, maassa makaava Itrozin eloton ruumis.

Viimeiseen ajatukseen hänen alitajuntansa tarttui, mutta hän puski sen pois. Mutta vaikka hän yritti pitää suojauksen yllä, kirottu huone alkoi peilata mielikuvia tehden muistoista entistä todentuntuisempia.

… mitä sitä saa, pystynkö sen velan maksamaan?

Yhdessä hetkessä lihamassa hänen allaan muuttui rantavedeksi, joka lempeästi lainehti hänen jalkapanssariensa ympärillä. Hänen katseensa oli nauliutunut haaleaan horisonttiin, jota kohti hänen ystävänsä vene pieneni.

”Sinä olisit hyvä jumala”, hän kuuli toistavansa venettä kohti, ja huomasi suunsa liikkuvan mukana.

Sitten meren horisontti muuttui kuin sihiseväksi kyyksi, joka puristui hänen kaulansa ympärille niin, että hän ei saanut henkeä.

Ei, ei hän ollut rannalla, hän oli huoneessa, jonka seinät ja katto sykkivät ja litisivät ja huusivat kivusta. Hän ponkaisi pystyyn lattialta, horjui ylös ja sulki pois rannan, ja vaelsi sokaisevassa sumussa seiniä pitkin etsien ovenrakoa. Lopulta hän tunsi sormiensa uppoavan rakoon seinässä, ja repi ja raastoi tiensä läpi lihamassan. Hän löysi oven protopinnan ja raon ovessa ja kaikkien voimiensa takaa työnsi ja –

Avasi toisen oven aivan muualla.

Huone sen takana oli hämärä, hädin tuskin valaistu, kliininen. Ainoalla tasolla hänen edessään oli lasinen kuutio, jonka sisällä sykähteli ja liikahteli ruskeaa sieniainesta. Sieniaines suorastaan helli ja syleili vihreänä läpikuultavaa munaa. Munan sisällä silmätön pikku toukka availi pieniä, väpättäviä tuntosarviaan.
”Ensimmäinen”, tuttu hahmo hänen vierellään sanoi haltioituneena.
”Ensimmäinen monisssta”, hän kuuli itsensä sanovan.

”Pois päästäni”, Abzumo ärähti.

Orgaanisen massan syke koveni ja koveni ympärillä. Abzumo oli taas rannalla, taas katseli ystävänsä pienenevää ja pienenevää venettä, tunsi veden kylmenevän jalkojensa ympärillä, tunsi Destralin valtavana takanaan. Taas kerran jokin otti hänen leukansa haltuunsa, ja pisti ne sanomaan nuo sanat ystäväänsä kohti.
”Sinä olisit hyvä jumala.”

”Minä en…”

Sitten vesi muuttui upottavaksi ja hyytävän kylmäksi ja nieli hänet kokonaan.

Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?

”Mikä minä olen?” hänen äänensä kaikui.
Seuraava mielikuva oli sellainen, jossa hän ei niinkään nähnyt kuin tuntenut. Neste kiersi hänet: aineeton, hahmoton, pyhä alkuneste, joka ympäröi hänet kaikkialta, helli häntä, oli hän.

Hän kuuli sen liplatuksen, oli sen liplatus. Hän tunsi altaan kiviset reunat, kuuli nesteen kuiskinnan kaikuvan muinaisia holvikaaria pitkin. Hän oli pieni ja vailla merkitystä, mutta turvassa. Se mikä hänet ympäröi oli hänen kohtunsa. Se ruokki häntä, piti hänet turvassa, antoi hänelle merkityksen.

Epäkohta epäkohdalta tunteita kuumentaa.

”Kuka minä olen?” hänen äänensä kaikui uudestaan. Ja hän säikähti, kuinka vieraalta se kuulosti. Kuinka pehmeältä, kuinka yksinkertaiselta, kuinka puhtaalta. ”Missä minä olen. Mikä minä olen? Kuka… kuka minä olen?”

Keskellä sitä iätöntä kaikua hän avasi kaksi silmäänsä maailmalle ensimmäistä kertaa. Ja se, mitä hän siinä olemassaolon aamunkoitossa näki, määritti kaiken siitä eteenpäin.

Musta torni seisoi keskellä utuisaa valkoisuutta ja katsoi häneen tyhjillä silmillä.

”Sinä”, sen kita sanoi, ”olet tarpeeton.”

Ja silloin sen kehosta syöksyi pitkä, piirteetön koura, kuin palaneen puun oksa, joka tarttui terävillä sormillaan kiinni hänestä.

Ja repi hänet irti.

Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.

Abzumo oli taas huoneessa.

Hän oli taas huoneessa, ja huone sykki ja eli ja huusi ja huone eli ja hän huusi ja hän ei ollut hän ja hän ei ollut huoneessa mutta hän oli mutta hän oli yksi aivoista ja hän astui itsensä päältä ja hän tunsi helvetillisiä tuskia ja hän katsoi Tornia silmiin uudestaan ja uudestaan ja –

”Lopeta”, hän käski. ”Lopeta tämä.”

Nyt kammio oli toinen, kylmä sininen sävyltään, koeputket täynnä kimaltavia nesteitä ja tasot pullollaan luonnoksia, kaiverruksia ja muistiinpanoja. Kerta toisensa jälkeen toistui kolmio, jonka keskellä oli silmä. Se katsoi häneen paperista, ja kun hän katsoi takaisin, se katsoi häneen hänen kämmenpohjastaan, johon se oli palanut kiinni, ja sen hohde oli sinisempää kuin mikään muu, ja hänen oli pakko saada tietää enemmän.

Ath… Ath ko relthe…

Lopeta”, Abzumo sähisi.

Pitää väkisin kiinni siitä, minkä joskus menettää.

Taas ranta, taas vesi hänen polviaan vasten. Hädin tuskin tunnistettava veneen muoto vasten horisonttia. Destralin varjo takana. Lause, jota hänen suunsa jo alkoi sanoa ennen kuin muisto sen hänelle antoi.

”Sinä… sinä olisit hyvä”, hän henkäisi, ”ei.

Hän halusi kuristaa, tappaa ja tuhota tämän muiston. Ja kun hänen kämmenensä puristuivat yhteen, puristuivat ne sittenkin kiinni jonkun muun rintapanssariin, ja äänet – nyt niitä oli useita, kaikki hänen – sanoivat kuorossa yhden sanan:

Tapa.

Valkea hahmo lensi hämärästi valaistun huoneen keskelle hirmuisella voimalla ja räsähti tilaa dominoivan pyöreän pöydän päälle.
”Katso, että pakeneminen on mahdotonta”, Abzumo sihahti Gorastille, joka nyökkäsi ja vetäytyi käytävään. Vihreä makuta liikutteli käsiään muunnellen todellisuuden rakennetta heidän ympäriltään.
”Tästä ei ole hyötyä”, Itroz yskäisi. ”Tulitte liian myöhään.”
”Liian myöhään mihin? Mitä sinä olet ehtinyt tehdä sirulla?” Abzumo kysyi ja heilutteli vaarallisesti mahtipontista viikatetta. Itrozin kasvoille vääntyi ivallinen, joskin kivulias hymy.
”Mitä ajattelit tehdä, Arkkitehti? Tappaa fyysisen ruumiini?”
”Sssiitä ei ole epäilyssstäkään, Naamiontakoja”, Abzumo sihisi. ”Mutta sitä ennen varmistan, että mielesi lojuu pienenpieninä sirpaleina josssakin Tren Kromin syvyyksisssä.”
”Kuulostaa kivuliaalta”, Itroz pilkkasi.
”Täydellinen tuhoamisesi on pahinta, mihin pyssstyn”, Abzumo myönsi. ”Kuten tiedät, sielusi ei kuole, täysin… jotain on jäätävä Arkkimakutalle.”

Ajatus sai Itrozilla aikaan kylmän värähdyksen – kuten se sai heissä kaikissa.

Taistella heikkopäisenä sellaista vastaan, mitä ei nää.

Abzumo lähestyi kristallimaista kulmikasta hahmoa, mutta tunsi yhtäkkiä piikin aivoissaan, kun tämä nosti hehkuvan kätensä häntä kohti. Viikate putosi kolisten lattialle. Alakynnessä oleva makuta hyökkäsi Abzumon mieltä vastaan kynsin ja hampain. Krokotiilinvirneinen enkeli murahti ja vastasi hyökkäykseen. Kaksi puolijumalaa kietoutui toisiinsa ja tanssi värien, äänien ja tuntemusten psykedeelisessä surutulituksessa.

Taistelu ei kestänyt kauan. Psyykkisen kamppailun siimeksessä Abzumo siirsi kehonsa aivan Itrozin viereen, eikä Itroz hurjassa vimmassaan huomannut varoa iskevää varjoenergiasta hohtavaa nyrkkiä. Abzumo iski kerran ja lennätti Itrozin päin pyöreän huoneen seinää. Salamannopeasti purppura makuta oli jälleen vastustajansa vierellä ja iski uudestaan, ja uudestaan… ja uudestaan. Hyvin heikoksi Gorastin näivettämä prototeräs valkean makutan haarniskassa antoi periksi Abzumon varjovoimille ja päästi tämän käden murtautumaan sisään.

Itroz parkaisi ja havahtui todelliseen maailmaan.

”Josss olisin tehnyt saman virheen kuin sssinä ja antautunut mielensisäiseen taisssteluun”, Abzumo nauroi kolkosti, ”olisit voinut voittaa minut. Mielten valtakunnassssa saatoit olla kuningasss, mutta sssiksi olisikin ehkä ollut sssyytä kessskittyä myösss tähän maailmaan.”

Näin sanottuaan tuhon kyykäärmeeseen verrattavissa oleva paholainen repi sydämen irti Itrozin kehosta. Tämä lankesi polvilleen yskien verta. Kaasumaista vihertävää antidermistä leijaili tämän ympärillä.

”Ja koska tämä hädin tuskin tappaa sssinut”, Abzumo jatkoi. Hän survaisi lasisen, violetin ja sinisen väreissä kuplivaa nestettä sisältävän ampullin Itrozin sisään, ”ajattelin tuhota antidermiksesi hitaasti sssyövyttävällä viruksella.”

Hoikka valkoinen hahmo katsoi kirkkaan punaisilla silmillään suoraan Abzumoon. Se värähti kivusta ja käpertyi kaksinkerroin, kun ampulli alkoi kirkua ja savuta ja vapautti aineensa.

”Tämä on sinun, Abzumo”, Gorastin ääni sanoi takaa. ”Käyn puhdistamassa muut huoneet. Viimeistele työ.”
”Ilomielin”, Abzumo vastasi.

Kun Gorastin askeleet loittonivat pois laboratoriosta, kivusta voihkiva ja rintakehästään kiinni pitävä Itroz nosti hitaasti päätään kumarasta ja katsoi tappajaansa himmenevillä silmillään.
”Abzumo, miksi… miksi sinä teet tätä?”
”Teen mitä? Murhaan sinut? Kässsky kävi, ja kukapa minä olen kyseenalaissstamaan Kässskynhaltijan kässskyä?”
Itrozin koko keho tärisi, kun virus teki töitään. Hänen ampiaismaiset siipensä surahtelivat refleksinomaisesti kuin pakoreaktiona, mutta eivät olleet enää tarpeeksi vahvoja.
”Kuka… kuka sinä olet kyseenalaistamaan?” Itroz sanoi vapisten. ”Kuuletko edes itseäsi? Sinulla… sinulla on vapaus valita! Me, me kaksi olemme, me olimme yhtä! Me synnyimme yhdessä! Veremme… veremme on sama! Meidän ei kuulu tappaa toisiamme!”
”Ei, ei kuulu”, Abzumo kuiskasi ja polvistui kaatuneen enkelin tasolle. ”Hovimestari ei sitä kylläkään ymmärrä. Ja jos minä en tee tätä, joku muu tekee.”
Kanohi Avsan kasvoille levisi jälleen virne.
”Ja kenties arvelin, että samalla voisin riistää sinulta tarvitsemani muistot.”

Voiko tuhkasta temppeleitä rakentaa?

Kauhu kiipesi kuoleville kasvoille.
”Älä, älä ota niitä”, Itroz vaikeroi, ”älä lähde sille polulle. Sinä, Abzumo… ne sirut… ne eivät ole hyväksi sinulle. Ne, ne tarttuvat siihen, mitä sinussa on, ja… ne k-kasvattavat sitä. Abzumo, minä… minä rukoilen sinua.”
Itroz horjahti polvilleen, yskäisi kivuliaasti ja syöksi naamionsa suuaukosta lattialle haihtuvaa, porisevaa, kirkuvaa antidermistä.
”S-sinulla on vielä mahdollisuus pelastaa sielusi! A-a-aina on! Sinä, sinä et…”
”Älä sinä sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä!” Abzumo karjaisi. ”Teeskentelet, että haluat vain pelastaa sieluni, mutta todellisuudessa sinä epäonnistuit, etkä halua minun hyötyvän tiedoistasi! Eikö olisi hienoa, että viimeisenä asiana elämässäsi osallistuisit johonkin hyödylliseen? Auttaisit minua polulla, jonne Makuta Nui minut haluamattaan sysäsi ja jätti kulkemaan yksin?”

Vertaan ja olemustaan ulos yskivä Itroz pysähtyi katsomaan hänen silmiinsä. Hetki hetkeltä häntä oli vähemmän ja vähemmän jäljellä, mutta jotenkin hän silti puhui. Miksi se puhui?
”Ei… ei Makuta Nui sinua sille polulle sysännyt.”

Silmänräpäys. Rantavesi. Perikohtu. Torakkakuningattaren kehto. Hänen perillisensä kehto. Temppelin seinä täynnä kaiverruksia siruista. Mustan tornin tyhjä katse.

Abzumo ei ollut enää Itrozin laboratoriossa.
Aivomassa sykki taas hänen jalkojensa alla, seinillä ja katossa. Siinä kohtaa hänen edessään, missä Itroz oli ollut polvistuneena, oli nyt polvistuneena…

Purppurainen enkeli, Kanohi Avsa kasvoillaan, kuolemanpelko punaisissa silmissään. Hänen täydellinen peilikuvansa, mutta niin, niin heikkona.

”S-s-sssinulla on vielä mahdollisuus kääntyä”, peilikuva vaikeroi hänelle.
”Temput riittävät, Itroz!” Abzumo kirkaisi, uskomatta itsekään sanojaan.
”Etkö näe, minne olet matkalla?” vastasi peilikuva. Abzumo vastasi läimäisemällä tämän kasvoja kämmenselällään.

Itrozin suusta lensi laboratorion lattialle mustaa nestettä ja pieniä valkeita ja mustia sirpaleita purppuran piiparin iskusta. Tärisevä, sätkivä pää kääntyi hitaasti taas kohti Abzumoa.

”Minä… minä annan sinulle anteeksi. Kaiken…”
Itroz aloitti lauseen. Silmänräpäys, maisemanvaihdos, ja lauseen viimeisteli toinen ääni.
”… mitä olet tehnyt”, Abzumon oma ääni sanoi hänelle.

”Ei”, Abzumo sanoi painaen kynsikkäitä sormiaan vasten ohimoitaan, ”lopeta. Lopeta. Ulos sieltä.”
”Tämä et ole sinä, Abzumo”, toinen sanoi. ”Sinä olet Mata Nuin enkeli.”

Tykytys kiihtyi ja kiihtyi. Hänen oma peilikuvansa vaihtui taas Itroziksi.
”Sinä olet Athin enkeli,” Itroz vaikeroi.

Ja edessä oli taas Abzumo.
”S-sinä olet paljon parempaa!”

Abzumo. Itroz. Abzumo. Hahmot vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa ja olivat yhtä.
”Sinä… s-sinä-”, ne molemmat itkivät.
”Ei”, Arkkitehti vastasi.

Laboratorio katosi. Sykkivä huone katosi. Rantavesi oli taas täällä, tanssi lämmöllään hänen jalkojensa ympärillä. Makuta Nuin vene etääntyi horisonttiin, mutta hän ei katsonut enää sitä. Hänen katseensa oli laskeutunut siitä veden liplatukseen, ja siihen uskomattoman kauniiseen olentoon, joka katsoi sieltä takaisin.

”Sinä olisit hyvä jumala”, Abzumo lausui purppuraiselle kuvajaiselle liplattavissa laineissa.

Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista.

Ja niin oli oikein.

Seuraavalla silmänräpäyksellä laineet katosivat ja hän tarttui molemmilla käsillään Itrozin kalloon. Omaan kalloonsa.

”Minä –”

Sormet painautuivat Itrozin kanohin silmäreikiin, ja tämä ulvoi kuin lopetettava eläin.

”– käskin –”

Abzumo alkoi puristaa, ja sormet kaivautuivat hänen peilikuvansa reptiliaanimaisiin silmiin.

– lopettaa!

Kaksi täysin ristiriitaista ääntä ulvoi päättymättömästä kivusta.
Makutan kämmenet puristivat niin kovaa, kuin niissä oli voimaa. Sormet pureutuivat silmiin niin lujaa, että jokin antoi periksi. Itrozin kallo – ei, vaan hänen omansa – halkesi, ja ruumiinnesteitä purskahti ympäriinsä. Hänen sormensa peittyivät vereen, ja hänen kasvoilleen roiskui aivonkappaleita. Ja rauhallisesti Abzumo nousi täyteen pituuteensa kuolleen yläpuolella, ja asteli siitä poispäin. Katseensa laitamilla hän kykeni yhä näkemään liikkumattoman, tyhjän, hurmeisen haarniskan eikä voinut olla varma, kenen ruumis se oli.

Se ei ollut tärkeää enää. Ainakin se oli hiljaa.

Älä väitä, ettet siedä.
Kuihtunut kukkakin kukkinut on.


Protodermisen kuution ovi aukesi hiljaa naristen. Se kolahti vasten kuution seinämää, ja kaiku otti haltuunsa koko valtavan tilan. Hiljaisen hetken jälkeen Makuta Abzumo asteli ulos kuutiosta.

Täysin ilmeetön tuijotus naamiollaan hän käveli Relakin viereen ja laskeutui hitaasti polvilleen katse seinää päin, kuin ei olisi huomioinut toisen makutan olemassaoloa. Relak katsoi lajikumppaniaan, nosti hennot kätensä kaulalleen ja irroitti silkkiviittaansa paikallaan pitävän kultaisen soljen. Arkkitehti tunsi, kuinka viitta laskettiin hänen olkapäilleen, ja Relak kävi hänen vierelleen istumaan lootusasentoon.

”Halusin näyttää sinulle sen, mitä tuolla sisällä oli”, Verkonkutoja rikkoi hiljaisuuden, ”koska tulit kysymään minulta indoktrinaatiosta.”
”Niin… ” kuului poissaolevainen vastaus tauon jälkeen. ”Niin taisin tulla.”
”Halusin kertoa sinulle jotain, mitä et unohda. Ja… tein sen noin, koska haluan sinun ymmärtävän, että Visorakin sydän ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muukaan kova ääni, jonka taajuudelle pystyimme ne virittämään. Koska tärkeämpää kuin kova ääni, on se… että lapsesi toivottavat sen tervetulleeksi. Että he ottavat vastaan paikkansa perillisinäsi. Kaikkein vahvin indoktrinaatio… tapahtuu niiden omasta tahdosta.”

Relak piti pienen tauon. Kun hän puhui taas, oli sävy muuttunut täysin. Se oli väsynyt, turhautunut, jopa pettynyt.

”Minä en ole tyhmä, Arkkitehti”, hän henkäisi. ”Minä näen, että et ole uuden Käskynhaltijan suosiossa. Minä näen, että… sieluasi kalvaa epävarmuus Hänen ikuisesta loistostaan.”

Abzumo nosti tyhjän katseensa lattiasta.

”Hah”, hän yskäisi ja nousi toisen polvensa varaan. ”Gorastista tuli välittömästi hänen fanaattinen seuraajansa. Mutta ehkäpä, niin, kenties – kenties minä ajattelen itse. Ja olisin odottanut samaa sinulta. Miten olet onnistunut vakuuttamaan itsesi siitä, että Tyhjyys voittaa lopussa?”

Relak hymähti ilman edes teeskentelyä ilosta. Punaisen naamion vihreä katse haki Abzumon omaa tämän vierestä.

”Alatko ymmärtää jo? Alatko ymmärtää, miten jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta, vaikka maailma muuttuu ympärillä? Silloin joustetaan, Arkkitehti. Ja asiat, jotka eivät jousta, menevät sirpaleiksi.”

Abzumo katsoi, kuinka Relak nosti kättään vasten kasvojaan. Väreilevä, tumma polte alkoi hehkua hänen kämmenpohjastaan, ja sen vaikutuksesta ilma täyttyi palaneiden ruumiiden hajulla.
Relakin visorakia muistuttavat punaiset kasvot paloivat, ne mätänivät, ne näivettyivät. Silmät sulivat päästä pois, ja pian Abzumo tuijotti näivettynyttä, silmätöntä kalloa, joka puhui hänelle.

”Minä yritin kaikkea”, puhui ruosteinen ääni. ”Minä yritin kaikkea, mutta en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että Hän oli parasta tälle maailmalle. Minä en kyennyt näkemään, koska olin omien kunnianhimojeni sokeuttama, liian suuri ja liikaa oma itseni palvellakseni konetta. Sitten, eräs päivä, minä tapoin itseni.”

Relak laski kätensä, ja hänen kasvonsa olivat ehjät ja entiset. Mutta nyt niille oli ilmestynyt jotain, mitä Abzumo ei ollut koskaan todella nähnyt. Hymy.

”Minä kävelin sinne, missä sinä juuri vietit minuutin, Arkkitehti. Minä koin sen, minkä sinä juuri koit, ja olisin halunnut lopettaa… mutta en lopettanut. Minä… minä valjastin omien luomusteni aivot ja annoin niiden pommittaa omaa minuuttani omalla itselläni, kunnes olin valmis. Kunnes rakastin Hänen Tyhjyyttään, eikä millään muulla ollut enää väliä.”

Abzumo tuijotti Relakia. Hänen katseessaan oli enimmäkseen inhoa, mutta myös muita tunteita. Hämmennystä. Vaikuttuneisuutta. Katkeruutta. Ehkä jopa pieni rahtunen… sääliä.
”Indoktrinaation mestari indoktrinoi itsensä”, hän sanoi kylmästi. ”Ehkä se oli vain ajan kysymys.”

Se hiljensi Relakin hetkeksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänensä vain hieman kuiskausta voimakkaampi.
”Me kaikki teemme niin, ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kaipaamme olla osa jotain. Jotain perintöä.”
Hän käänsi katsettaan poispäin Abzumosta.
”Toivottavasti avasin silmäsi, Arkkitehti.”
”Tavalla tai toisella”, Abzumo huokaisi. ”Tavalla tai toisella. Oletan, ettet aio estää minua lähtemästä.”
”Jos opit jotain, olen auttanut sinut löytämään paikkasi koneistossa. Jos et… tiedän, että Hän etsii sinut käsiinsä vääjäämättä. Ei ole minun tehtäväni päättää, miten käy.”
”Siitä olen samaa mieltä. Jos kohtaamme vielä, ehkä sinä saat selville, löysinkö paikkani.”

Abzumo ravisti viitan olaltaan ja alkoi muuntautua jälleen neliulotteiseen muotoon, sillä rakennuksessa ei ollut fyysisiä sisäänkäyntejä lainkaan. Poispääsy olisi kuolevaisen silmissä aivan yhtä vaikeaa kuin sisääntulo. Relak seurasi katseellaan aika-avaruuden vääristymistä makutan kohdalla.

”Ennen kuin lähden”, Abzumo sanoi elementaalienergiasta muodostunut kuutio yhä takanaan välkkyen, ”kerro minulle vielä yksi asia.”

Vaaleanpunainen viitta leijaili itsestään takaisin Relakin olkapäille ja hän sulki sen paikoilleen soljella. Relak tuijotti Abzumoa ilmeettömästi hetken, kunnes vastasi:
”Kysy, niin kerron.”
”Sano, että…” Abzumo aloitti, mutta keskeytti sitten. Tuskinpa Verkonkutoja ymmärtäisi. ”Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.”

Makuta Relak tuntui olevan hetken vain hämmentynyt, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Abzumo ei tiennyt, tiesikö tämä itsekään, mitä vastasi ja miksi, vai oliko tämä vain luonut nahkansa uuteen tilanteeseen. Sopeutunut rooliin, joka hänelle oli annettu.

Sillä ei ollut väliä, sillä vastaus, jonka Relak antoi, lähetti Abzumon matkaan tyytyväisenä.

”Siihen, Arkkitehti”, hän oli kuiskannut, ”siihen tarvitaan vain siemen, sadekuuro… ja päivänsarastus.”

Nimeämispäiväkertomus

Tervetuloa, poikani. Ja tyttäreni. Ja kaikki muutkin siellä ruudun takana.

Elämme vaikeita aikoja. On kulunut jo verrattain pitkä aika siitä, kun Visokki ystävineen toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi Joueran synkkään Koneeseen.

Huhutaan, että jotkut teistä olisivat jopa sitä mieltä, ettei tarina oikein etene. Mutta olkootte huoleti, olen järjestänyt teille jotakin, pienen kertomuksen.

Pitäkää sitä lahjana, nimeämispäivän hengessä.

Saatatte tietysti kummastella, kuka ihme tämä mystillinen kertoja oikein on; toisaalta joillekuille teistä se lienee ilmeistä.

Manu istuu takan ääressä nojatuolissa viskilasi kädessään ja hänen kasvoillaan on ilme, joka viestii siitä, että hähää en ole kuollut.

Se olen minä.

”Mutta sinähän kuolit!” saatatte huudahtaa yllättyneenä. Nii’in, ehkä kuolinkin. Ehkä olen kummitus, ja ehkä kummittelen teille nyt. Mistä sitä tietää, niin? Ehkä olen vain menneisyyden aave, joka istuu mukavassa nojatuolissa takkatulen äärellä nauttimassa mitä mainiointa kristallisaarten viskiä.

Mutta ihan oikeasti, uskoiko kukaan koskaan hetkeäkään, että kuolisin? Että joku saatanan diplomi-insinööri päästäisi minut päiviltä, häh?! Ei helvetissä! Minä aion kertoa teille pienen nimeämispäivätarinan, eikä teillä ole minkäänlaisia keinoja estää minua.

Että parempi lukea eteenpäin. Aion kertoa teille tarinan itsekkyydestä. Tarinan välinpitämättömyydestä. Ja tarinan kummituksista. Kyllä, kummituksista. Loppuupahan se valitus, että haamujututkaan eivät ikinä etene.

Olkaa hyvät, tässä teille…

Nimeämispäiväkertomus. Proosana. Ollen myös nimeämispäiväinen kummitustarina

Ficus oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Kuollut kuin kivi. Päästäksemme tarinamme alkuun on hyvin tärkeää ymmärtää, että Ficus oli totaalisen, täysimittaisen kuollut, eikä hänen kuolleutensa voisi jäädä epäselväksi kenellekään. Sillä tapaa hänen kuolemansa lankesi tämän tarinan ylle, värjäsi sen synkeillä sävyillä. Miten olisi edes klassikkoteos Suurten henkien aamunkoitto päässyt alkuun, jos sen sankarin äiti ei olisi ollut jo kuollut ennen oopperan ensimmäistä sanaa? Mitkä olisivat olleet tunnelmat peikkosankarin aloittaessa matkansa, jos eivät hiljainen epätoivo ja synkeys?

Samalla tapaa lankesi Wie-Nuin kaupungin kreivin ylle varjo hänen rakkaan ystävänsä ja työkumppaninsa valitettavasta poismenosta. Jäätynyt Tona-Wahin joki kimalteli kauniina nimeämispäivän aaton illassa, kun aristokraatti ihaili historiallisen steltiläiskaupungin maisemaa rapukärrynsä sisältä.

Koristeellinen kärry teki jaokkeisine jalkoineen matkaa jäätyneen joen yli pitkin Randarakin siltaa. Se ohitti valloittajasankarien aukion jylhät patsaat ja tuomiokapitulin kunnioitusta herättävät holvikaaret. Kauppatorin kohdalla aristokraatti pyysi kohteliaasti rapukuskiaan jarruttamaan – illan ateria kaipaisi tuoretta kalaa ja jonkin kilpailukykyisen, vain muutaman tuhannen rattaan hintaisen siniviinin.

Astuttuaan ulos vaunuista aristokraatti tunsi kuitenkin kulmiensa painuvan kurttuun silinterinsä lierin alla ja koki pöyristyksen hiipivän sieluunsa. Mitä halvattua? Hänen kauniilla historiallisella torillaan kehtasi olla joku muukin tämän illan tällä hetkellä, vaikka hän oli paikallislehdessä useampaan kertaan muuta pyytänyt?

“Humpuukia!” kreivi tuhahti herrasmiesmäisesti.

Kuten viimeiset parisataa vuotta oli ollut uhkaavana trendinä, matoralainen juhlimiskulttuuri oli ottanut haltuunsa perinteikästä steltiläistä kaupunkimaisemaa. Pohjoisesta kotoisin oleva nimeämispäivän perinne roikkui valoina jokaisen räystään nurkasta, nousi nimeämiskuusena torin keskellä ja paistoi nimeämistunnelmana kauppiasmatoralaisten, peikkojen ja enenevissä määrin jopa sivistyneistön kasvoilta.
Tämä ei käynyt millään tapaa päinsä, kreivi mietti pudistellen päätään. Hänen katseensa kierteli ympäri toria ja pöyristyksen tunne vain voimistui. Tilanne oli päässyt jo siihen pisteeseen, että täytyisi olla todella varovainen.

Mitä jos ylitsepursuava matoralainen kulttuuri-imperialismi söisi kokonaan alleen ylitsepursuavan steltiläisen kulttuuri-imperialismin???

Harva se yö hän valvoi tällaisia kauhukuvia miettien.

Hiljalleen putkiviiksiinsä hienostuneesti jupisten, talvinen röyhelöviitta takanaan heiluen ja nyrkkiään välillä puiden asteli kreivi halki Wie-Nuin torin. Vaan sieltä hän ei löytänyt etsimäänsä – hänen laadukkain kalakauppiaansa oli selvästi jo valmistautumassa nimeämispyhiin. Vielä pahempaa, laatuviinien sijasta kaupattiin vain jotain barbaarimaista telaöljyä nimellä “gölgi”. Ha ha ha! Mikä nimi se edes oli? Olisivat keksineet litkulleen edes jonkun fiksumman nimen, kuten vaikka “nimeämisen malja”, “Mata Nuin kyynel” tai “Ultiasural Nomui”.
Äkäisenä äristen asteli aristokraatti kärryjään kohti. Kauhukseen hän siinä samalla tajusi, että oli jo tullut huomatuksi.

Kirottua! Kuka olisi uskonut, että hänen suunnitelmansa kulkea huomaamatta läpi suurkaupungin yhtiönsä tunnuksella ja valtavilla viiksillä koristetuilla kärryillä epäonnistuisi???

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

Paroni suoristi ryhtinsä. Ääni oli kuulunut hänen takaansa – se oli nuoren miehen ääni, jossa oli ollut äänenvoimakkuutta mutta ei juuri intoa.

“Mikä on asianne, nuori herra?”
Hän kääntyi ja laski katseensa alas. Tanakka ja matala shasaalipoika tärisi pakkasessa hänen edessään. Päässään tällä oli syvälle painettu lätsä ja kädessään rullalle kierretty sanomalehti, jota hän osoitti tohtoria kohti.

“Саисико олла нимеäмиспäивäн ерикоиснумеро, арвон херра парони?” poika mutisi. “Се он тäысин илмаинен.”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei heti vastannut mitään, heristi shasaali lehteä. Tai sitten tämän käsi vain tärisi pakkasessa, oli vaikea sanoa.
“Eh, ei kiitos”, tohtori tuhahti asialliseen sävyyn. “Käytän rahani mieluusti johonkin muuhun.”

Shasaalin huulet menivät entistä enemmän mutruun. Perusteellista hoitoa kaipaavat pienet neulamaiset hampaat paljastuivat.
“Сиис, тäмä он тäысин илмаинен. Нимеäмиспäивäн кунниакси.”

Paroni naurahti kylmänviileästi ja kääntyi ympäri. Miksi he häntä luulivat?
“Nuori herra, uskon vakaasti, että kirjapainotaito on ohimenevä trendi! Historian seinä on perinteikäs ja universaali media, jonka haastaminen – varsinkaan noilla hinnoilla – ei ole erityisen viisasta! Kuunnelkaa minua yritysmaailman eksperttinä, ja saatatte säästää aikaanne!”

Shasaalipojan apaattinen mutina hidastui ja hidastui. Puheensa tueksi hän yritti tehdä koko joukon käsimerkkejä, joita paroni ei enää edes nähnyt.
“Арвон херра тохтори, ен уско еттä тäысин ыммäррäтте митä пухун? Тäмä, тäмä лехти он тäысин илмаинен.”
“Pelkään pahoin, että sitä tämä teidän ‘nimeyttämispäivänne’ vain on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA julisti mahtipontisesti. “Kapitalistista riistoa! Varakkaan yläluokan suorittamaa hiljaista sortoa, jolla bioletariaatti pidetään tyytyväisenä ja vaiteliaana! Miettikää siis tarkkaan, minkälaista kulttuuria tuette!!!”

Niine voitokkaine sanoineen arvon tohtori marssi teatraalisesti takaisin rapuvaunujaan kohti. Shasaalipojan irtonumeroa tyrkyttävä käsi laskeutui lannistuneena alas. Jos katsoi kauempaa, kykeni huomaamaan että lumisade torilla yltyi tuiskuksi, mutta vain hänen yllään.
“Хывää нимеäмиспäивää.”

Väistettyään ansiokkaasti tämän vapaan markkinatalouden hirvittävän harpyijan arvon herra paroni ei voinut kuitenkaan hellittää saati haukata henkeään – torin kansa oli kyllä huomannut Von Nebulan sukutilojen omistajan ja kaupungin rikkaimman miehen, ja yksi toisensa jälkeen juoksi nimeämiskansaa kiinni hänen takkinsa hännyksissä.

“Seis, makutan karhean ja kostean tiistain nimeen! Näpit irti! Tämä ei ole ollenkaan suotavaa!”

Kolme erityisen tungettelevaa kansalaista sai hänet yllättäen ahdistettua nurkkaan. Tohtorille täysin tuntematon aristokraatti paljon vähemmän vaikuttavine viiksineen ja skakdihännystelijöineen tyrkytti hänelle jonkinlaista paperia.

“Kyllä, tiedostan olevani tällä hetkellä naimaton, vapaa ja hyvin salskea!” paroni pihisi. “Mutta tämänlainen huomio on kyllä jo aivan liikaa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… totesi rotanviiksinen suipponaama punaisessa samettiviitassaan ja huomattavan paljon vähemmän vaikuttavassa silkkipytyssä kuin paronin. Tämä nosti varovaisesti hattuaan ja heilutteli kädessään lepattavaa komeaa pergamenttia.

“Omassa persoonassani”, paroni mutisi pyyhkäisten lumihiutaleita olkapäiltään.

”Toivoimmekin, että saapuisitte. Pormestari lähetti meidät tiedustelemaan, haluaisitteko osallistua hyväntekeväisyyteen. Jokainen teidän äveriäisyytenne tason jakava kaupunkilainen on jo kantanut kortensa kekoon, te olette viimeinen. Kaipa tekin nyt tahtoisitte lahjoittaa hieman rahaa orpokodin lasten nimeämispäivälahjoja varten?”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vilkuili pöyristyneenä nahkatakkisia skakdiyrmyjä – toinen tulen ja toinen veden skakdi – ja kohotti sitten lopulta katseensa näiden välissä seisovaan aristokraattiin. Tummakasvoisen, luikeron oloisen ylimyksen pärställe oli venynyt bumerangimainen leveä virne ja hänen punertavista silmistään loisti nimeämismieltä.

”Ei kai paroni hyvä tahtoisi olla ainoa, joka ei osallistu yhteiskuntamme ylläpitoon?”
jatkoi puhetta sitten aristokraatin punainen gorilla. Tai gorilla oli ehkä huono ilmaisu, sillä skakdi ei ollut järin kookas vaikka olikin jokseenkin lihaksikas. Kuten sininen toverinsa, tämä pukeutui mustaan nahkatakkiin kuin mikäkin Irnakkin piru. Tämän vasemman silmän päällä oli pitkähkö arpi, joskaan ei tarpeeksi paha arpi, että sen aiheuttanut viilto olisi vienyt edes tämän näköä. Aika laimeaa, ainakin paronin mielestä. Skakdi oli trimmannut piikkinsä terväkärkisten nuolten muotoiseksi ja tällä oli hammaskoru suunnilleen jokaisessa suuressa hampaassaan, jotka muuten näkyivät perverssin virneen alta aika hyvin.
”Ei kai arvon kreivillä lopu empatia kesken, kun on kyse orpolapsista?” jatkoi tällä kertaa sininen skakdi. Tämän nahkatakissa itse asiassa oli kuin olikin Irnakkin pirujen hihamerkki. Tällä oli, mikäli paronin huomiokyky ei häntä pettänyt, kuusitoista lävistystä naamavärissään, ja oli ihme, että moisenlaisella naamalla uskalsi… näyttää naamaansa näinkin sivistyneessä paikassa. Lisäksi veden skakdilla oli päässään niin ruma fedora, että paronin teki melkein mieli antaa ylen.

“No siis, ei tietenkään lopu”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi, mutta äkkiarvaamatta valaistus saavutti hänen paronillisen katseensa niin, että monokkeli huurtui.
”Hienoa!” suipponaamainen aristokraatti hihkaisi. ”Siinä tapauksessa vain allekirjoittakaa tämä sopimus, jossa –”
”Hetkinen, arvon herra!” tohtori keskeytti sormi pystyssä. ”Vaikka tietäisin, kuka tämä mystinen ’pormestari’ edes on… tai mikä on ‘orpokoti’ – tai miten siellä voisi olla ‘lapsia’…”

Paronin syyttävä sormi tärähti osoittamaan suoraan kohti toisen aristokraatin yhä hölmistyneempää rotannaamaa.
“Tuette turmiollista järjestelmää! Ajatus siitä, että Mata Nui laskeutuu joka vuosi kouruja pitkin jokaiseen kotiin ei vain voi olla kestävää kehitystä!!! Oletteko hölmö, arvon herra?? MIETTIKÄÄ sitä energiamäärää, oletteko harkinneet, mitä sillä voisi tehdä?”

“No, tuota…”

Humpuukia! Humpuukia, minä sanon!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säntäsi huutaen kohti kärryjään. Ja liukastui kertaalleen torin talvisen liukkailla mukulakivillä, mutta mainittakoon että hän muutti kyseisen horjahduksen hyvin taidokkaasti osaksi kävelyrytmiään.
Vaikka paroni sai karistettua kannoiltaan aristokraatin skakdeineen, alkoivat yhtä sun toista vailla olevat nimeämispäivän odottajat ympäröidä hänet toiveineen ja haaveineen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… huusi rähjäistä hattua tarjoava koditon matoralainen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… lausahti katusoittajana toimiva peikko soitinkoteloaan kohti viittoen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… toisti yhä kintereillä juokseva aristokraatti skakdikumppaneineen loistetta silmissään. Kerta ei sille riittänyt.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

RIITTÄÄ! paroni mylvi kärryjensä edessä loikkien. “Humpuukia, humpuukia, humpuukia! Näettekö kuinka pahasti te ryövärit ja roistot olette erinomaiselta vaikuttaneen iltani pilanneet?”
Viikset sauhuten ja silinteristään kiinni pidellen Wie-Nuin kreivi antoi katseensa matkata hämmentyneen väkijoukon yli.

“Te houkat olette saaneet minut MELKEIN katumaan sitä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vaahtosi, “että olen täyttänyt kaiken tämän kupolin hengityskelpoisen ilman nanokoneilla, jotka soivat kun nimeni mainitaan!”

Paronin syyttävä sormi matkasi hiljentyneen väkijoukon päästä päähän.

“Luuletteko, että voitte satuttaa suurinta iloani rangaistuksetta? Teidän nimeämishumpuukinne ei tule saamaan minulta rattaan ratasta! Olette saaneet koko kaupungin halutuimman poikamiehen viettämään iltansa AIVAN YKSIN!!! ”

Siinä hämmennyksen savussa marssi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kärryihinsä, paukautti oven juhlallisesti takanaan ja alkoi lipua Randarakin siltaa pitkin kohti Viisaudenhampaan vuorta, mistä hänen perinteikkään sukunsa kartano kaupunkia katseli.

Vaan sinä iltana unimyssyänsä päähän vetäessään ei paroni voinut aavistaakaan, miten nuo sanat – hänen omansa – häntä vielä kummittelisivat.


Von Nebulain klaanin historiallisen kartanon ruokasali oli tehty yksinomaan hyvällä maulla. Sen kieltäminen olisi pelkkää tieteellisten tosiasioiden väistämistä. Niin kuin universumi oli meritähden muotoinen, kuut litteitä ja palanut metsä yleisesti tunnistettu elementti, oli tuhatvuotisen steltiläisdynastian satoja metrejä leveän tyyssijan kokonaan halkaiseva ruokasali järkevästi suunniteltu ja tyylikäs kaikessa hienovaraisuudessaan. Suvun merkittävän historian huomioiden sen länsipuolista seinää koristava muotokuvien sarja oli vähintä, mitä sille oltaisiin voitu asettaa.

Aina kantaisästä, valloittajasankari ja hammasteknikko DOKTOR VIKTORAK VON NEBULASTA modernin merimiinateknologian keksijään DOKTOR HEKTOR VON NEBULAAN oli taltioituna ylväs muotokuva lähes kaikista uljaista viiksenkantajista. Ja pelkästään se kattaus tällä seinällä olisi ollut liian hienovarainen – olisiko mikään sukuhistoriallinen ruokasali mitään ilman suvun omaa laivaa?

Satametrisen ruokapöydän ylle ripustettuna sadoilla kettingeillä roikkui DOKTOR S.S. VON NEBULA, uljas sotalaiva ja hammaslääketieteen kunniatohtori, jolla suvun uljaimmat miehet olivat halkoneet steltiläisen imperiumin päättymättömät meret. Pitkän merenkäynti- ja hammaslääkäriuran päätteeksi se oli ripustettu kunniapaikalle tähän uljaaseen ruokasaliin ihastelemaan kartanon nykyisen omistajan illallista.

Kartanon nykyinen omistaja puolestaan odotti vielä muutaman minuutin, kun keittiönurkkauksen gamma-aaltouuni pommitti tappavilla säteillään hänen illallistaan: tyhjiöpakattua, jos kohtuullisen kaukaisella parasta ennen -päiväyksellä varustettua valmissoppaa.
Tähtikuvioituun yöpukuunsa verhoutunut paroni nappasi sihisevän muoviastian uunista, istahti silkkityynylle ruokapöydän päässä olevalla antiikkituolilla, raotti paketin kantta ja alkoi sivistyneesti ryystää hopeisella lusikalla keittoa. Tai ainakin yritti.

“Au, au, shh! SENKIN KELMI!

Yllättäen keitto oli ollut joistakin kohdista jääkylmää ja toisista tulikuumaa. Mutta… mikä olisikaan sivistyneistön aterioissa tärkeämpää kuin vahvat kontrastit?

Paroni ei ollut silti voinut hetken aikaa olla kyseenalaistamatta, miksi hän löysi lusikallaan jotain, joka näytti ravulta. Entäs tuo, oliko tuo nautaa? Paketti oli ollut kovasti sitä mieltä, että kyseessä piti olla kasviskeitto. Sinänsä kohtuullinen yllätys kuului ateriaan kuin ateriaan, mutta yllättävä klunssi jäistä sinappia keskellä valmisruokaa pisti kyllä kovimmankin kulinaristin hetkeksi miettimään.

Ei enää ollenkaan nälkäinen tai ruokahaluinen paroni siirsi herkkuillallisensa hieman sivuun ja päätti jatkaa sitä myöhemmin. Ehkä… ehkä siitä saisi vielä melko kohtuullisen aamiaisen?
Kantaessaan kädenlämpöiseksi keskiarvoistunutta soppaa jääkaappiin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säpsähti hetkellisesti. Se oli ollut vain tuntemus, mutta aivan pienen hetken hän oli luullut näkevänsä edesmenneen työkumppaninsa, Toa Ficuksen, huutavat kasvot heijastuvan keittiökaapin messinkisestä ovennupista.

“Humpuukia”, paroni mutisi marssiessaan ruokasalin halki kohti yhtä makuuhuoneistaan.

Ficus oli kuollut. Perusteellisen, lopullisen kuollut. Se oli asia, joka paronin olisi hyväksyttävä kunnioituksena heidän pitkäaikaiselle ystävyydelleen. Sellaisia asioita yksinkertaisesti tapahtui toisinaan hyville, reiluille tiedehenkilöille. Toisinaan biomekaaniset skorpionit raatelivat hyviä, reiluja tiedehenkilöitä syötävän kokoisiksi palasiksi, vaikka nämä kuinka yrittivät edistää maailman hyvinvointia. Ficuksen lopullisen, pysyvän kuoleman kyseenalaistaisi vain tyhmä idiootti, joka ei osannut keskittyä havainnoimaansa. Ei ollut mitään skenaariota, jossa Ficus olisi olematta kuollut, ja sellaisten rakentelu kertoi vain korkeamman tason todellisuuspakoisuudesta!

Kääriytyessään silkkisiin lakanoihinsa ja vaihtaessaan uljaan silinterinsä pitkänhuiskeaan yömyssyyn oli paroni silti vielä hetken varma, että joku katselisi häntä. Se tuntemus katosi kuitenkin pikaisesti, kun hän loikkasi fiktiivisen kavioeläimensä selkään ja ratsasti sillä unten valtakuntaan.

Ei kyllä sitten kovin pitkäksi aikaa.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA havahtui kolinaan. Hän pomppasi ylös sängystä ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympärilleen pälyillen. Ääni oli kuin metalliketjuja olisi raahattu pitkin lattiaa. Pitkin portaita. Jokin eteni portaita pitkin kohti hänen makuuhuonettaan.
”Kuka siellä!” hän huudahti, joskaan ei kovin vakuuttavasti.
Ovi narisi auki. Ja sisään laahusti hitaasti kolistellen…

”Kuka…? Ei, tämä on yhä humpuukia, en usko tätä!” paroni kiljahti, vaikka hänen silmänsä väittivät muuta.

Hänen edessään seisoi kelmeä maan toa, hieman läpikuultava mutta ehdottomasti tunnistettava. Naisen kasvoilla kellui surumielinen ilme, ja tämän jalat ja kädet oli kahlittu yhteen kettingeillä, jotka olivat yhtä eteerisiä kuin kantajansakin. Mutta siitä ei voinut erehtyä; paronin edessä seisoi Toa Ficus.
”Miksi? Miksi olet täällä? Mitä haluat minusta?” hän vaikeroi perääntyen kohti seinää.
”Paljonkin!” korahti olento, ja verinoro valui hänen suupielestään alkaen tehdä lattialle pientä lätäkköä. Ääni oli täysin epäilyksettä Ficuksen.
”Kuka sinä olet?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi, vaikkei tahtonut tämän vastaavan.
”Kysy minulta, kuka olin, tämä vastasi.
”No kuka sitten olit?” Tohtori vastasi aavistuksen verran närkästyen. ”Sinulla on melkoisen hyvin valikoitu muoto joksikin synkeäksi varjo-otukseksi!”
”Entisessä elämässäni olin Toa Ficus, vanha liikekumppanisi”, haamu vastasi.
”Jaa, jaa. Pystytkö vaikka… istumaan alas, niin… minäkin voisin istua. Voisin oikeastaan istua joka tapauksessa”, paroni sanoi ja haparoi kohti sänkyään.
”Et taida uskoa olemassaolooni?” haamu kysyi, hieman huvittuneena.
”No en totisesti! Yritä olla vähän empiirisemmin todistettavissa!!!”
”Kuinka voisin todistaa sinulle, että olen todellinen? Valehtelevatko aistisi? Oletko kenties… hyvissä höyryissä?”
”Onhan tiede osoittanut”, keskustelun vähemmän kuollut osapuoli mutisi, ”että aisteja voi häiritä kaikenlainen. Esimerkiksi se, että olen nyt melko nälkäinen. Ehkä se hämärtää aistejani. Tai sitten ruoansulatuksessani on ongelmia. Ehkä olet vain huonosti sulanut köntti Turkanen-sinappia!”
”Ei nyt millään pahalla, mutta tuossa ei ole enää mitään helvetin järkeä”, haamu hörähti.
”Ficus, sinä olit vakavastiotettava tiedehenkilö, sinun kuuluisi tietää nämä jutut!” paroni pillastui. ”Ja sitä paitsi tutkin haamuja hyvin pitkään, enkä ole ikinä saanut vakuutettua itseäni niiden todellisuudesta!”

Ficus hymyili irvokkaasti ja ravisutti hieman hartioitaan. Jolloin hänen toinen kätensä irtosi liitoksistaan ja putosi maahan, kelmeä köntti haamulihaa.
”Minut revittiin kappaleiksi, tiedäthän?” hän sanoi – äänellä, joka vaikutti huomattavasti todentuntuisemmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Ketjut kalahtelivat irti, kun koko Ficuksen keho hajosi pieniksi palasiksi. Pienen pienet lihankappaleet lähtivät hirmuisella vauhdilla leijumaan paroniparan ympärille ja pyörivät tämän ympäri hektisesti.

”Minä kuolin, Tohtori, minä kuolin! Mutta olen palannut kummittelemaan!” kirkui kauhistuttava ääni samalla, kun putkiviiksinen aristokraatti lankesi polvilleen ja sulki silmänsä ympärillään pyörivältä kaaokselta.

Viileä tuulahdus, ja kaikki oli ohi. Tohtori kohotti katseensa ja näki jälleen suurin piirtein kokonaisen toan seisomassa edessään, tällä kertaa hyvin lähellä.
”Uskotko minuun nyt?” palasi kuiskaava ääni. Tohtori nyökytteli innokkaasti.
”Uskon, uskon. En minä ole mitään näin voimakasta nauttinut, en saanut edes viiniä ostettua… Mutta miksi haamuja käyskentelee maan kamaralla? Ja mikä tärkeämpää, miksi niitä käy minun luonani, taivaan tähden!”
”Älä minulta kysy, en minä näitä asioita päätä”, Ficus tuhahti. Paroni piti tätä varsin kummallisena.
”No mistä ketjut. En näe yhteyttä.”
”Ne ovat siteet, jotka itse rakensin elämässäni rajoittamaan itseäni. Tein kaikenlaista pahaa, ja nyt maksan siitä vapaudellani. Tai jotain sinne päin. Mutta se ei ole pääasia.”
”Jaha, jaha”, paroni mutisi antaen ymmärtää, että ymmärsi. Vaikkei ihan ymmärtänyt. Vuosikymmenen seurapiirihenkilönä hän tiesi, että niin täytyi joskus tehdä.

”Tämän illan aikana luonasi käy vielä kolme muuta henkeä. Mikäli kaikki menee suunnitelman mukaan. Tai siis, niin. Luonasi käy kolme haamua. Aavetta. Ja… odotas.”

Hetken aikaa Ficus vain seisoi paikallaan kuin miettien, mitä aikoikaan sanoa.
”Olen täällä varoittamassa sinua. Noista kolmesta. Jos et kohtaa heitä ja kuuntele tarkoin, ota vaaria heidän sanoistaan, sinua odottaa sama kohtalo kuin minua! Hah, olisin voinut edistää yhteistä hyvää, olisin voinut edistää hyväntekeväisyyttä, hyväntahtoisuutta… armoa! Mutta en tehnyt niin!”

Paroni oli tästä vahvasti eri mieltä, mikä ei ehdottomasti liittynyt siihen, että suurin osa hänen projekteistaan sitoutui Ficuksen omiin ja olivat siten yksinomaan hyväntahtoisia ja vastuullisia ja perusteltuja. Etenkin se junajuttu.

”Ööh, teitpäs?”
”MUTTA EN TEHNYT NIIN. Ja niin et tee sinäkään! Ja sinua odottaa sama kohtalo, ketjuihin kahlittuna ikuisesti vaeltamassa maan päällä, kummittelemassa niille, jotka ovat yhtä typeriä. Mutta voit vielä pelastaa itsesi. Kuuntele kolmea kummitusta.”
”Voi sentään, kolmea. Onko ihan pakko?”
”Jos haluat pelastaa sielusi.”
”Mutta siihen kuluu varmaan tosi paljon aikaa ja vaivaa? Eivätkö kaikki kolme voisi käydä samalla kerta, niin päästäisiin siitä sitten ja voisin jatkaa omiin ilta-aktiviteetteihini? Minä olen kiireinen ja haluttu henkilö, Ficus hyvä!”
Näytti siltä, että kummitus mietti hetken. Mutta sitten hän tuhahti:

”Ei.”
“Pliis?”
”Heippa.”

Sitten kaamean kirkaisun sekä paukahduksen säestämänä Ficuksen maallinen olemus räjähti tuhansiksi pieniksi verisiksi könteiksi ympäri huonetta. Tohtori heittäytyi peiton alle suojautuakseen, ja kun hän viimein uskalsi raottaa peittoa, sotku oli poissa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jäljellä oli vain makuuhuone seinämaalauksineen ja perintötussareineen – ei merkkiäkään kauhistuttavasta kummituksesta, joka oli kovin epäherrasmiesmäisesti päättänyt käydä hajoamassa hurmeisiksi lihanpalasiksi hänen sänkynsä yllä.
“Mitäs tämä nyt sitten”, paroni mutisi sängyllään istuen. “Ei ole kunnollista tämä.”

Hetken aikaa tohtori mietti sitä mahdollisuutta, että Ficus ei olisikaan ollut kuollut. Sen ajatusleikin hän tappoi kuitenkin nopeasti. Samalla tapaa kuin joku oli tappanut Ficuksen. Tämä oli kuollut, uskotteko?

Ehkä mitään äskeisestä ei koskaan ollut tapahtunutkaan, tohtori mietti. Jos, kuten Etelä-Steltin halutuimman poikamiehen kuului, halusi olla hieman dramaattinen ja mystillinen, voisi ehkä asian muotoilla niinkin, ettei kummitusta koskaan ollutkaan. Juonenkäänteenä tähän elämänsä oopperaan ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kyennyt pitämään sitä kovin onnistuneena, sillä lähtökohtaisesti hän ei ollut moisten olemassaoloon uskonutkaan. Kummitustarinat olivat höpöpuhetta taaperoille! Miehenä, joka uskoi vain tieteellisiin asioihin, kuten avaruusolentoihin ja horoskooppeihin, ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut antaa hetkellisen hallusinaation määrittää kuvaansa todellisuudesta!

Tästä löytämällään itseymmärryksellä arvon paroni laskeutui tohveleihinsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kävelemään von Nebulain sukukartanon hiljaisia käytäviä pitkin. Ehkä hän käyttäisi löytämänsä uuden keskiöisen virran tähtien tutkimiseen? Ehkä hän yrittäisi prototypoida viktornium-reaktorinsa seuraavaa versiota? Herran pieksut, mitä jos hän kehittäisi pidemmälle vallankumouksellista ideaansa heitettävistä kiekoista, joiden sisällä oli taianomaisia voimia?

Näiden ideoiden hautoessa DOKTOR VIKTOR VON NEBULA löysi itsensä jääkaapilta, kuten kaikki yöllistä inspiraatiota hakevat nerot kautta aikain. Väistettyään monokkelisoidulla silmällään tehokkaasti sen ovessa olevat muistilaput “vaihdata viktornium-sauvat ennen kuin reaktori sulaa taas” ja “soita välillä isälle” arvon paroni löysi itsensä levittämästä onu-pähkinävoita arkeologisessa eksursiossa komeron pohjalta löytyneille yllättäville suolakekseille. Kuten herrasmiesseikkailijan, tieteentekijän ja arvokkaan seurapiirihenkilön kuuluikin, jessöör, kahdelta yöllä, yöpuvussa, aivan yksin, ja niin, ettei kukaan varmasti nähnyt.

Ennen kuin paroni ehti haukata nokturnaalista herkkuaan, kuuli hän takaansa äänen, joka sai hänet lähestulkoon loikkaamaan endo- saati sitten eksoskeletoneistaan ulos. Hirvittävän, pelottavan, kauhistuttavan äänen. Hitaasti paroni kääntyi ääntä kohti, ja mitä hän näkikään.

Ficuksen hahmon varoitus siitä, että yön kauhut tulisivat vielä olemaan pitkiä, kaikui hänen korviensa läpi uudestaan ja uudestaan. Kauhistuttava hahmo, tumma ja korkea, leijui paronin edessä oudolla tavalla, ikään kuin veden alla lilluva ruumis.

”Tule lähemmäksi”, ääni kähisi hirvittävällä, jos tutulla äänellä. Valaistus ei ollut eduksi tässä tilanteessa. Kun tohtori lähestyi varovasti keksi yhä kädessään, hän huomasi, että tämäkin oli läpikuultava. Kuin musta harsoinen lakana. Ja lakanaan oli pukeutunut…
”Ei”, paroni henkäisi. ”Et se voi olla… et voi olla…”

Kummituksen hahmossa häntä tuijotti suuri, jykevä, tumma aristokraatti. Vanhan ukon olkapanssarit olivat kuin kaksi piikikästä merimiinaa, monokkeli kiilteli ylväänä, silinterihattu oli kuin valtava puhallinsoitin ja spiraalille kiertyvät putkiviikset olivat niin ylväät, että niiden alla olisi voinut olla toiset, pienemmät viikset.

Paroni haukkoi henkeään tunnistaessaan hahmon.

”… DOKTOR HEKTOR VON NEBULA!”

”Kyllä”, haamu henkäisi – tavalla, jota olisi voinut pitää jopa hieman pilkallisena, ”minä se olen, sinun edesmennyt isäsi!”
”Mutta et sinä ole kuollut!” nuorempi tohtoreista ölähti ja perääntyi takaisin jääkaappia kohti.
Haamu näytti täysin rehellisen hämmentyneeltä pienen, pienen hetken, mutta kokosi itsensä nopeasti ja korahti:
”Nyt olen! Sinun olisi kannattanut soittaa useammin!”

Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla valahtivat lannistuneina sivuille. Paroni tuijotti pienen lannistuneen hetken kummituksen läpi ja availi suutaan etsien sanoja. Hiljalleen hän istahti keittiönsä lattialle. Ja puraisi vihdoin öisestä keksistään.

“Isä armas”, hän lausui suu täynnä keksiä, “olen niin pahoillani, että en voinut olla läsnä viimeisinä hetkinäsi, sulkemassa silmiäsi ja ohjelmoimassa automatisoituja drooneja ampumaan kunnialaukauksia. Olen siitä vilpittömän pahoillani perillisenäsi!”
”EN OLE ISÄSI ENÄÄ! SE AIKA ON OHI!” haamu ärjyi kuiskimalla. ”Olen Menneiden Nimeämispäivien Kummitus.”
”Miten kauan menneiden? Tosi kauan? Ajalta ennen aikaa?”
”EI, vaan sinun menneisyytesi, tolvana!”
”Ai.”
”Kulje kanssani, vien sinut pienelle matkalle.”
Poika yritti tarttua isäänsä kädestä, mutta tämä kavahti taaemmas.
”Ei kirjaimellisesti! Kuvannollisesti!”

Ja näiden sanojen päätteeksi koko huone alkoi pyöriä tohtorin silmissä. Kaikki pyöri ja pyöri, kunnes hän ei enää erottanut, missä oli. Ja kun pyöriminen lakkasi, hän huomasi olevansa jossain aivan muualla kuin keittiössään.

Huone oli silti Nebulain sukukartanosta, sen ikkunasta näkyi Wie-Nuin kaupunki. Talvisen tähtitaivaan valot heijastuivat Tona-Wahin jäätyneestä pinnasta. Oli monella tapaa samanlainen nimeämispäivän aatto kuin sekin, joka oli päättynyt paronin mennessä nukkumaan.

Paroni katseli kummallista näkyä – huomattavasti nuorempaa versiota omasta itsestään istumassa tunnelmallisen takkatulen edessä. Käsissään nuorempi tohtori piteli pientä puista alusta, tähtiä kohti suunnatun sukkulan leikkisää versiota, jolla hän viihdytti itseään. Ilmassa oli nimeämispäivän iloa.

“Gu gi gu gu”, nuori DOKTOR VIKTOR VON NEBULA äännähti. “Raketti!!!!”

Tämä oli ollut helpompaa aikaa, vanhempi versio paronista muisteli. Maailma oli ollut nuori ja viaton, ja niin oli hänkin!

Nuoren paronin vierellä istuvan aristokraatin kasvoilla ei silti hymyä ollut.

“Gi gi gu gi gu. Tahtoo raketin!!!”
Se oli hänen siskonsa, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA, joka katseli veljensä nimeämislahjaa kateutta ja surua kasvoillaan.
”Gi gu gu gi gu!” nuori paroni vastasi vielä. ”Ja muita vauvaääniä!!!”

“Veljeni, vertani sama”, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA vollotti, “epätasa-arvo juhlapyhinä saamistamme lahjoista tuottaa prepuberteettiseen minääni suurta ahdinkoa, epätoivoa ja epätyytymystä, joka sieluani kalvaa!”

Ja kun nuoremman DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN katse kohtasi tämän siskon katseen, tuli hyvin pientä monokkelia kantaviin kasvoihin ymmärrystä.

“Älköötte pelätkö, siskoni, sieluuni sidottu!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. “Täten teen teille lahjoituksen, joka toivottavasti nostaa tyytyväisyytenne tasoa ja parantaa markkina-arvoanne nuorena seurapiirihenkilönä!”

Lämmin hymy nuorten viiksiensä alla ja nimeämispäivä sydänvalostaan hehkuen ojensi nuori paroni puisen rakettinsa siskolleen.

”Sinä vielä silloin tunsit sielussasi Nimeämispäivän riemun”, Menneiden Nimeämispäivien Kummitus kuiskasi muistojen udussa. ”Mitä sinulle tapahtui? Mihin jäi anteliaisuutesi? Miksi et tänään suostunut heittämään rattaan ratasta siihen oikein luotettavalta ja uskottavalta kuulostavaan keräykseen orvoille?”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sulki silmänsä, oli menneiden päivien nimeämispäivä poissa. Palannut oli kylmä lattia hänen takamuksensa alla ja kolesterolipohjainen herkku hippusina hänen käsissään, kitalaessaan ja viiksissään.

“Humpuukia, minä sanon”, paroni murahti. “Minulla on annettavaa tälle maailmalle muilla tavoin! Kuten tieteen, löytämisen, ymmärryksen keinoin.”

Hän mutusti hetken keksiään miettien.
“Ja sitä paitsi mistä lähtien sinä olet välittänyt hyväntekeväisyydestä, isä? Parasta mitä sinä eläessäsi teit oli miinojen tunkeminen toisten miinojen sisälle!!!”

DOKTOR HEKTOR VON NEBULAN kummitteleva kuvajainen jäätyi pieneksi hetkeksi täysin. Sitten se poksahti ja lörtsähti kuin ilmapallo, ja kuihtui olemattomiin.

“Hei!!! Takaisin sieltä käsittelemään vaikeaa isä–poika-suhdettamme tai haastan sinut kaksintaisteluun!!!”

”Ei ole aikaa. Seuraava haamu”, murahti jostain käsittämättömän aivoja tärisyttävä ja ylimaallinen ääni, joka sai paronin pomppaamaan pöksyistään.

Hän katsoi keittiönsä lattialta ylöspäin ja näki kattonsa rajaan painautuneen olennon, joka ei millään voinut mahtua huoneeseen. Oikeastaan huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin yleensä, mitä sille oli tapahtunut? Hänen kanssaan laajentuneenakin heille kahdelle suppean tilan jakoi valtaisa lohikäärme. Lohikäärme oli tosin nähnyt parempiakin päiviä eikä ehkä voinut ihan hyvin: sen lihasta oli irronnut lukuisia palasia sieltä täältä, sen keho selvästi mätäni pystyyn. Puuttuvista palasista ammotti vain synkkä mustuus, ja välillä rei’istä sisään ja ulos pyörteili vihreää nestekaasun kaltaista usvaa. Aavemaisen näkymän viherävät silmät hehkuivat kiivaasti.

“Herran pieksut!!!” paroni kiekaisi. “Eivätkä edes kovin pienet! Kunnon patriarkaaliset selkäsaunat!!!”

Paroni oli pökertyä paikoillensa mutta säilytti itsehillintänsä. Hän pani merkille, että tämäkin ilmestys oli läpikuultavahko, eli varmaankin haamu.
Kuka haamuja sitten rekrytoikin oli päättänyt ampua tämän seuraavan kanssa suosiolla kovemmilla tussareilla. Rekrytoitiinko haamuja? Olivatko ne sittenkin täysin synteettisiä, ja olivatko nämä tulleet suoraan haamutehtaalta?
Ei, sitä ei ehtinyt miettiä nyt. Oli selvästi tärkeämpää huomioitavaa, kuten vaikka esimerkiksi HUI SAATANA EPÄKUOLLUT LOHIKÄÄRME!

”Makuta Miserix!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti tunnistettuaan hahmon.

Sillä totta kai hän tunsi Makuta Miserixin.
Kuka ei? Etkö itse? Kannattaisi käydä enemmän ulkona, siellä, missä elämä tapahtuu!

”Mutta… teidänhän piti olla kuollut”, paroni ymmärsi.
”Hyvä mies, haamujen pointti on olla kuolleita”, lohikäärme ärisi.
”Mutta isäni oli haamu!”
”ISÄSI ON KUOLLUT! HYVÄKSY SE!”

Paroni näytti jälleen hämmentyneeltä ja surulliselta, kunnes löysi jostain uutta virtaa.
“Sanokaapas, eihän kaltaisenne kosmisten lakien serafi sattuisi tietämään, että jos asia tosiaan on näin, niin kuinka monta vuotta kestää, että niiden merimiinojen patentti siirtyy minun nimiini?”
”Riippunee siitä, missä patentti on rekisteröity. Xialla patenttien siirto voi kestää jopa… hetkinen, seis! MINÄ OLEN NYKYISTEN NIMEÄMISPÄIVIEN KUMMITUS. Ja meillä on hieman asioita selviteltävänä!”

Ja ennen kuin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huomasikaan, alkoi huone heidän ympärillään pyöriä vinhasti, ja pyörimisen loputtua selvitettyään päänsä, hän huomasi heidän olevan kaupungin kadulla – Wie-Nuin talvisilla kaduilla. Väkeä juoksenteli sinne tänne viimeisiä askareitaan tekemässä yhä yltyvässä lumimyräkässä, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan valtavan epäkuolleen lohikäärmeen läsnäoloa. Saati sitten kaupungin halutuimman poikamiehen!

”He eivät taida nähdä meitä”, paroni tuumasi, mihin lohikäärme ei viitsinyt edes reagoida. Tarkkasilmäinen paroni huomasi sen lisäksi tunnistavansa usean kaupunkilaisen, jotka olivat ahdistelleet häntä aiemmin.
”Kurjat”, hän mutisi kävellessään lähemmäs eräällekin ikkunalle. Sisällä syötiin jo nimeämispäivän juhla-ateriaa. Ystävät olivat kerääntyneet yhteen syömään ja nauttimaan toistensa seurasta. Ja toistensa seurasta he vaikuttivatkin nauttivan.
”Eikö sinua yhtään kadehdituta, että olet itse niin yksin? Vaikka sinulla on palvelijoita ja alaisia vaikka muille jakaa – mitä et todellakaan tekisi –, olet silti niin yksin.”

Sitä pysähtyi Wie-Nuin paroni hetkeksi miettimään. Hän saattoi olla yksin, mutta aivan omasta valinnastaan, eikö?
“Hah, makuta hyvä, luulisi kaltaisesi henkilön ymmärtävän, että intellektuelli mieli ei kaipaa harhautuksia!”
”Haluan näyttää sinulle jotain”, haamu murahti ja tuuppasi paronia selkään valtaisalla kourallaan. Tämä laskeutui viiksilleen lumeen. Noustuaan pystyyn ja pudisteltuaan lumet ei ollenkaan äkäisiltä kasvoiltaan hän kiinnitti huomionsa ikkunaan, jonka eteen hänet oli ohjattu. Talo oli rähjäinen, ja ikkunassa oli iso särö, joka lähestulkoon jakoi ikkunan kahtia. Sisällä istui sama pieni shasaalipoika, joka oli niin röyhkeäsi yrittänyt kaupata paronille lehteä. Pojan ympärillä olivat tämän sukulaiset, kerääntyneenä halaamaan tätä. He kaikki itkivät, joskaan eivät kovin tunteikkaasti.

”Jokainen Pikku Vladin perheestä on vakavasti sairas, jokainen paitsi hän itse. He kuolevat pian.”
”Mitä ihmettä…”
”Poika olisi normaalisti pyytänyt rahaa lehdestä, jotta olisi voinut elättää perhettään edes niin kauan, kuin he ovat hengissä. Mutta tällä kertaa hän ei edes pyytänyt rahaa. Sinä vain olet niin turkasen torvelo, ettet edes puhu shasaalia.”
”Hei, hetkinen”, paroni protestoi, ”puhunpas! Poika selvästi yritti kiskoa minusta ison summan rahaa pikku lehdykkäisen takia!”
”Minä olen MAKUTA. Minä puhun KAIKKIA kieliä. Minä olen NIIN suuri Makuta Miserix, että oikein sattuu, miten tärkeä olen! Miten olisi, ’tarvitsetko tasoistasi työtä’, paroni? PERKELE.”
”E-eipäs nyt h-hermostuta”, paroni sovitteli ja perääntyi hieman pelottavan lähelle kumartuneesta lohikäärmeestä, onnistuen silti ihmettelemään sävyä, jolla makuta puhui – melkein kuin tämä olisi tehnyt pilkkaa itsestään.

”Kyllä minä uskon; ehkä pitää vielä harjoitella sitä shasaalia.”
”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?! Poika jää yksin, KAIKKI HÄNEN PERHEESTÄÄN KUOLEVAT. Se on FAKTA.”
Kaikki???
”JOKAINEN.”
“Mihin ihmeessä?”
”En minä tiedä, ne ovat shasaaleja!”
“Okei, hyvä pointti! Hirvittävän, kauhistuttavan ikävää, ja olin hänelle aika ilkeä…”

Katsellessaan, kuinka melankolinen myyräperhe upotti synkeän juhlallisesti parhaan veitsensä yhteiseen nimeämispäiväperunaansa ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut estää itseään huokaisemasta. Hänen viiksensä huokaisivat myös.
Mutta… mikä oli tämä tunne, jota hän alkoi itsestään löytää? Hän oli toiminut täysin etiketin mukaan shasaalipojan kanssa, ja puolustanut muinaista steltiläistä juhlaperinnettä kävellä naama pilviä kohti kuuntelematta ketään. Mikä syy hänellä oli muhia tilanteessa, josta hän oli selvästi marssinut ulos voittajana?

Sitten jostakin kuului koputusta. Kuin joku olisi koputtanut puista ovea. Kop. Kop. Kop.

”Mikä…?” aloitti paroni, mutta lohikäärme keskeytti hänet.
”Tuota, minä avaan. Ihan hetki vain.”
Ja niin sanottuaan lohikäärme katosi kuin ei olisi koskaan ollutkaan. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi yksin lumisateeseen keskelle katua, jossa kukaan ei häntä nähnyt.
”Mitäs turkasta.”

Paroni jäi yöpuvussaan siihen, keskelle kylmyyttä. Ja vaikka hän näki kaupungin ympärillään uusissa sävyissä, erilaisissa kuin koskaan aiemmin, ei hän voinut olla miettimättä, olisiko jonkun, mieluiten jonkun häntä kuolleemman ja ektoplasmaisemman, pitänyt olla vieressä sanallistamassa tämän näyn sanoma. Ne perin kummalliset tunteet, joita hän nyt kävi läpi.

“Tuota, herra kummitus”, hän mutisi. “Minä odotan!”


Oveen koputettiin. Se oli hyvin, hyvin selkeää. Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin hulppea, yli nelimetrinen mäntyovi otti vastaan melko kipakoita ja huolestuneita koputuksia. Niin kipakoita, että koputtajalla oli syytä ihmetellä, miksi herra paroni ei noussut vuoteeltaan avaamaan ovea.

“Selityshän siihen on selkeä”, rotannaamainen punamusta hahmo sängyn vierellä sanoi. “Koska herra paroni pysyy tällä hetkellä unessa hyvin voimakkaalla kemikaaliseoksella!”

“Häh”, hätääntynyt punainen skakdi sanoi ja katsoi hölmistyneenä työnantajaansa.

“Kyllä, tämä nimeämispäivän klassikkotarina onkin saanut mitä jännittävimmän käänteen!” työnantaja jatkoi. ”Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää!”

“Okei”, toinen skakdeista ärähti. “Kenelle sinä puhut?”

”En ainakaan sinulle!” äyskähti varmasti lukijoidenkin suosikkimakuta ja siirtyi mulkoilemaan kahta kätyriään pedissä pihisevän paronin sijaan. ”Mutta siitä viis! Meidän pitää tehdä tälle asialle jotain! Emmehän vain saa päästää sisään ketä tah–”

Sillä hetkellä ovi potkaistiin sisään valtavalla peikonjalalla ja vuosien lähitaistelukokemuksella.

“Herra paroni, kuulimme outoja ääniä ja näimme jotain valvomosta, oletteko kun- SINÄ!”
“Hahaa! Minäpä juuri!” Manu huudahti!

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin ovesta syöksyi esiin viiden henkilön värikäs joukkio. Havaittuaan, että tänä nimeämispäivän aattona paronin huoneessa oli selvästi meneillään jotain perin eriskummallista, otti joukko selvästi valmiiksi harjoitellun ja suunnitellun taisteluasennon.

Keltainen yksisilmäinen laiha hahmo laboratoriotakissa heilutti radioaktiivista lonkeroaan kuin ruoskaa. Sininen, lihaksikas peikko joukkion takana otti välittömästi valmiusasennon kotiseutunsa, Pohjois-Steltin Fusidan territorion tappavasta lähitaistelulajista. Punainen, aurinkolasipäinen ja viiksekäs skakdi avasi kannettavan miksauskonsolinsa ja suuntasi olkapäilleen kiinnitetyt kaiuttimet suoraan makutaa ja tämän skakdeja kohti. Kristallisaarten draakki nappasi mekaanisella kourallaan perinteikkään säkkipillinsä eteensä, otti leveän haara-asennon kiltissään ja kulautti alas puoli pullollista viskiä.

Joukkion kärjessä huoneeseen juosseen baskeripäisen syväläisen viiksekäs vihertävä kalannaama otti vakavan ilmeen, kun tämä laskeutui yhdelle polvelle ja laski käsissään pitämänsä patongin varmistimen.

“Le Makuta Grande!” Corrodér kivahti. “Pyydän teitä astumaan kauemmas herra paronin makuusijasta!”
”Otan tuon nimityksen henkilökohtaisena loukkauksena!” Makuta Nui ärjähti takaisin ja heristi nyrkkiään. ”Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinä et oikeasti edes osaa tuota kieltä!”
Syväläinen vastasi vain vihaisella katseella, nosti patonkinsa ylös, tuki sen vasten olkapäätään ja katsoi Makuta Nuita sen silmikon läpi sormi liipaisinta hivellen.

“Hetkinen, seis”, professori Meltdown kurkisti joukkion takaa keltaisella päällään ja siristi ainoaa suurta punaista silmäänsä. “Makuta Nui, mitä sinä ja, tuota, ‘jäbäsi’, kuten nuoriso sanoo, teette paronin makuuhuoneessa??? Voisin väittää, että tässä on nyt jotain melko huolestuttavaa meneillään, hehe! He??”
”Asiahan on niin, professori hyvä”, Makuta aloitti, ”että paronin olisi pitänyt allekirjoittaa sopimus, jota tarjosin hänelle aiemmin tänään. Koska hän ei tehnyt niin, minun oli ryhdyttävä lisätoimenpiteisiin. Tavalla tai toisella hän allekirjoittaa sopimuksen, ja omasta vapaasta tahdostaan!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN palkolliset katsoivat toisiaan ja supattivat järkyttyneinä. Paroni nukkui valtavalla pedillään tiedottomana tilanteesta ja rauhallisena, ja makutan hirvittävä magia teki ehkä jo tuhojaan tämän alitajunnassa.

“Tervetuloa, paroni”, Makuta Nui myhäili ääneen. “Tervetuloa kirjoituskoneeseen!”

“Tuo ei oo nyt ollenkaan jättekul”, DJ-skakdi sanoi miehisen matalalla äänellä viiksiensä läpi. Se pudisti päätään ylikorostetusti, jolloin massiivisen harjan takatukka liehui. “Huonoi viboi tässä huoneessa hej.”
“Eh, ei ole viileää ei”, peikko mutisi valmiusasennostaan. “Mutta miksi kukaan tekisi mitään tuollaista? Mitä sopimus kattaa?”
”Sopimus vahvistaa, että Voitto Korporaation omistajuus siirtyy”, Makuta Nui hihkaisi voitonriemuisesti, ”minulle! Heh heh hee!”

Voitto Korporaation palkolliset henkäisivät syvään kauhusta. Viskipulloaan tyhjentänyt draakki oli tukehtua juomaansa ja pärskäisi kullanhohtoista nestettä ympäri puista lattiaa. Harmaan draakin ikiyrmeä ilme muuttui vihaisen punaiseksi, kun se tarttui viskipullon kaulasta ja iski pullon pirstaleiksi vasten ovenkarmia.

“AYE AYE, SINÄ ROISTO JA RYÖVÄRI!” tämä manasi osoittaen Makuta Nuita rikkinäisen pullon terävällä päällä. “KAUTTA HAGGIKSEN JA SEN KATALAN JOUTSENLISKON, JOKA KÄTENI VEI, SINUT PYSÄYTTÄÄ AIOMME!!!!”

”Pysäyttää?” naurahti makuta etusormi pystyssä. ”Minua ei voi pysäyttää! Tohtori on syvässä unessa ja uskoo juttelevansa Makuta Miserixin haamun kanssa! Mistä tulikin mieleen, suonette anteeksi… minulla jäi juttu kesken!”

Näin sanottuaan makutan ojossa olleen sormen sijaintina toimiva käsi valahti veltoksi, ja sitä myöten koko mies rojahti selälleen lattialle paronin pöllämystyneiden palkollisten – sekä hänen omiensa – suureksi hämmennykseksi.


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli valtaisan lässähdyksen, kun jotain mätkähti lumeen hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki jälleen Nykyaikaisten Nimeämispäiveiden Aaveen, tai miksi ikinä makutanraato olikaan itseään kutsunut.
”Olet nyt miettinyt hetken itseksesi syntejäsi, ja se on hyvä. Minun on valitettavasti poistuttava, mutta luonasi vierailee vielä viimeinen kummitus. Odota häntä kärsivällisesti äläkä poistu kauas!”
”Mutta –”
Ja kummitus oli jälleen poissa.
“Miksi ne aina menevät ennen kaksintaisteluhaastettani???”


Todellisuuksien tasojen läpi syöksyvä Makuta Nui myhäili itsekseen. Mielessään hän valmisteli jo seuraavaa valeasua, jonka ottaisi paronin mielessä, muistojen kummitusta jonka nahkoihin hän pukeutuisi! Vielä yksi kierros, ja paisti alkaisi olla kypsä! Vielä yksi tönäisy, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN mieli tekisi loput! Ajatus oli juurrutettu, jopa istutettu niin syvälle, että sitä ei sieltä ulos saisi!

Makuta Nui oli kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki pysyisi kasassa ne puolisen sekuntia, jotka hän dippaisi päätään paronin mielessä Makuta Miserixin näköisenä. Kun hän nosti sen sieltä, tunsi hän ison lihaksikkaan peikonkouran tarttuvan kaulastaan.
“URK”, makuta sanoi.

“Haiii-ja!” sininen peikko murahti hänen takaansa. “Ensimmäinen käärö: PÄIHTYNEEN HIRVEN ISKU!”

Muinainen ja mystillinen kanadalainen lähitaistelulaji sinkosi Makuta Nuin komeassa kaaressa kauas uneksivan paronin luota.

Niiden hidastetuilta tuntuvien sekuntien ajan, jotka hän lensi halki huoneilman, hän näki minkälaiseksi kaaokseksi yrityskaappausyritys oli muuttunut. Toinen hänen skakdeistaan, ta-skakdi Moltraz nimeltään, oli potkaissut nurin paronin yöpöydän ja jakeli zamor-pistoolillaan laukauksia sen takaa Corrodérin kanssa. Patongin sinkoamat hylsyt kilisivät huoneen lattialle, ja Corrodérin takana DJ XPlode antoi suojatulta bassovetoisella zakazlaisella elektronisella musiikilla. Jumputus oli kovaäänistä ja sen alta kuului vain hädin tuskin sample jotain xiaksi lausuttua, jossa ei ollut kovin paljoa järkeä.
Bye bye baby yo let’s go dance yo, audiotykistö lauloi.

Makutan toinen skakdi, Manthrax nimeltään, väisteli, kun humalainen draakki huitoi tätä kohti särjetyllä viskipullolla. Kaaoksen turvin professori Meltdown taas oli kyykistynyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN ylle ja yritti analysoida vankalla tieteellisellä silmällään ja Geiger-mittarillaan paronin unen tasoa.

Muistettuaan olevansa vielä ilmalennossa Makuta Nui mätkähti väkivaltaisesti päin seinää ja töytäisi parin paronin perhevalokuvia tömähtäessään epämukavasti lattialle. Siinä uikuttaessaan hän havaitsi, kuinka suuri peikko alkoi lipua häntä kohti taisteluasennossa.

“Eh”, peikko äännähti. “Melko epämukavaa tuollainen juonittelu, naapuri.”
”En ole naapurisi, peikko”, makuta urahti ja muisti sitten radioaktiivisen kykloopin paronin kimpussa. Tämä ei saisi sotkea paronin unia, hän ajatteli, ennen kuin ampui kämmenestään purppuraisen säteen, joka räjäytti Meltdownin pään radioaktiiviseksi mössöksi vasten seiniä.

“EIH!” professori kiljaisi. “EI KOKO AIVOJANI!”

Sininen peikko pysähtyi Makuta Nuin eteen pöyristyneen näköisenä.
“Tuo ei ollut kunnon naapurin tekosia! Toinen käärö: KOHMEINEN VAAHTERASIIRAPPIKÖNTTI!”

Pistävä lähitaisteluisku mäjähti Makuta Nuin kylkeen ja sinkosi tämän väkivaltaisesti huoneen nurkkaan.
Kun Manun näkö selkeni tällistä, hän nosti päätään ja katseli pahenevaa tilannetta. Hirvittävä elektroninen jumputus oli saanut hänen toisen skakdinsa antautumaan rytmiin ja pudottamaan aseensa puhtaan bassodropin voimasta. Yeah yeah disco everybody go go, se sanoi, eikä Moltraz voinut vastustaa sen voimaa ja syvällistä sanomaa.

Mitä makutan toiseen skakdiin tuli, se vihainen draakki istui koko mittavalla painollaan ja kiltin peittämällä ahterillaan tämän kasvojen päällä. Skakdin kaula oli puristunut lihaksikkaiden mutta liskolle ahdistavan karvaisten reisien väliin. Kilttikankaan keskeltä kuului vaimeaa itkua.

Corrodér puolestaan latasi patonkinsa uudelleen ja tähtäsi nurkassa peikko-fu:n pökerryttämää Manua.
“Peli ohi, monsieur”, syväläinen myhäili. Ainakin siihen asti, että sattumalta kiinnitti huomionsa makutan vasempaan käsivarteen. Tai pikemminkin sen puutteeseen.
”Va te faire foutre”, Manu hörähti, ja silloin hänen puuttuva kätensä, joka oli kulkenut kenenkään huomaamatta DJ Xploden laitteistolle ja kehdannut vääntää volyymit kaakkoon, ryhtyi toimeen ja käynnisti toiston.

“OJ OJ OJ! DET HÄR ÄR GANSKA TRÅKIGT!” skakdi huusi kivuissaan.

Äänenvoimakkuus oli suurempi kuin DJ oli koskaan uskaltanut aseenaan käyttää, ja se päräytti jokaisen huoneessa olevan tärykalvot täyteen suunnatonta tuskaa. Ikkunat räsähtivät rikki, ja lasinsiruja lensi lähimpänä ikkunoita oleskelleiden päälle. Itse kukin tarrasi kuuloelimiinsa, ja osa taittui kaksinkerroin pahoinvoinnista tai jopa kääriytyi sikiöasentoon. Tämän hetkellisen, joskin tuskaisan, häiriötekijän aikana Makuta Nui, joka oli harhautuksen järjestäjänä osannut varautua ja sammuttaa kuuloaistinsa hetkeksi, harppasi punaisen skakdikätyrinsä luokse, nappasi injektioneulan paronin sängyn vierestä, jonne se oli pyörähtänyt muttei onneksi särkynyt, ja piikitti tähän unettavaa kemikaalia.
”Sinä olet nyt viimeinen kummitus”, makuta viestitti telepaattisesti, sillä skakdi ei tietenkään kuullut mitään.

Tässä vaiheessa sininen peikko oli jo toennut ja sieppasi makutan jälleen otteeseensa.

“Eh, mitäs kikkailua se tämä on?!” tämä kysyi Makuta Nuilta, tarpeettoman kovaan ääneen, koska ei itse kuullut mitään.
“Hahaa”, Manu naurahti. “Luulitteko, että minulla ei olisi varasuunnitelmaa?”

“No tuota”, peikko mutisi.
Corrodér katsoi Manua peikon olan yli melko hapannaamaisena kädet kuuloelimiensä tiellä.
“Rehellisestikö, monsieur??”

Makutan typertyneestä virneestä pääsi vain loukkaantunut äännähdys.
“Hei!!!!”


Hetken pimeässä Wie-Nuin yössä vaellettuaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULA alkoi epäillä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti. Kaikki ei ollut aivan niin kuin piti jo lähtökohtaisesti sen takia, että groteskit ektoplasmaiset henkilöt olivat estäneet häntä nukkumasta pitkiä ja makoisia kauneusunia. Entistä oudompaa tästä teki se, että kolmas kummitus antoi odottaa itseään. Paroni mietti, että saattaisi haastaa sen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun jo siitä hyvästä.

Jossain päin talvista kaupunkimaisemaa myös kuului oudon tuttu bassojumputus, huutoa ja laukauksia, mutta paroni päätti pitää sen yksityiskohdan häiritsemästä itseään.
“Arvon tulevien nimeämispäivien kummitus”, tohtori julisti pakkasyöhön, “jos tarkoituksenne on pitkittää jännitystä, niin nostan teille hattua!”

Kuului ääni, ikään kuin pieni suhahdus, tiedättehän, vähän sellainen, mikä lähtee tuhkeloista eli savusienistä, kun niiden päälle astuu. Paronin edessä seisoi punainen skakdi, joka näytti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin hän itse.

”Et kai se sinä voi olla?” hän kysyi epäileväisenä. Skakdi näytti kokoavan itsensä ja kuiskasi: ”Minä se olen. Moltraz. Eikun siis Tulevien Nimeämispäivien Kummitus. Olen tullut tänne, ööh, joo.”
Paroni nyökkäili hetken.
“Arvon kummitus, odotan tässä sitä hetkeä, kun irroitatte päänne tai räjähdätte veriseksi puuroksi. Teillä on lupani toteuttaa!”
”Eeh, tuota, meillä ei valitettavasi ole aikaa sellaiseen, arvon paroni”, skakdi vastasi. ”Tulin näyttämään teille tulevan nimeämispäivän, jolloin olette juuri kuollut eikä kukaan sure teidän poismenoanne, muutoin kuin… huokaisemalla helpotuksesta.”
“Onpas julkeaa”, paroni mutisi. “Eikö… eikö ole jonkinlaista kummitusoikeudenkäyntiä, jossa voin juridisesti hyväksytyllä tavalla haastaa teidät…”
”Öh, ei. Kerron tämän teille, koska… no, vaikka minun piti näyttää se eikä vain kertoa, niin totuus on, että hetkellä minä hyvänsä saatan kadota luotanne. Asia ei ole hallinnassani.”

Surrealistisen matkansa aikana hämmentynyt paroni sai jostain hieman uutta pontta ja silmäili viimeisen kummituksensa pistävällä katseella päästä jalkoihin. Tämä skakdi oli sitä sorttia, joka ei ollut tarpeeksi särmän ja rehdin oloinen kaveri palkattavaksi edustushommiin muttei myöskään tarpeeksi uhkaava hämärähommiin.

“Arvon Tulevien Nimeämispäivien Kummitus”, paroni tuhahti, “toivon että teillä on tälle nimeämispäiväiselle kertomukselle jokin melko… draamallisesti sopiva lopetus ja ajattelemaan laittava opetus! Kaksi kollegaanne eivät vakuuttaneet minua vielä tämän juhlan arvosta!”
”Äh”, skakdi murahti. ”Juurihan minä sanoin! Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja. Lähtö saattaa tulla koska tah–”
Saattaako?” tohtori naurahti keskeyttäen skakdin. “Minä väitän, että se on vasta yliarvostettua! Mikä syy meillä on lopulta kuolla, tai pysyä kuolleena? Ei ole mukavaa kun hyviä ystäviäni kuolee välillä, niin! Voin saman tien paljastaa teille jotain, arvon kummitus – jotain, jonka aioin kertoa vasta kevään VIK-Conissa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tepasteli äkäisenä hangessa poispäin haamusta. Hänen viiksensä puskivat höyryä kuin kaksi raivokasta veturia, eikä hän ollut aikeissakaan antaa haamulle vielä puheenvuoroa.
“Minulla on katsokaas eräänlainen vielä joukkorahoitusta hakeva sivuprojekti, joka ratkaisee tämän ongelman. En tiedä, mahtuuko näin vallankumouksellinen ajatus ektoplasmisiin aivoihinne, mutta yritetäänpäs yksinkertaistaa! Mitä jos olisi olemassa eräänlainen… uudelleensyntymisaula, johon kaikki kuolleet ilmestyvät kuoltuaan??? Ratkaisisi aika paljon maailman ongelmia, eikö?”

Paroni viittoi mahtipontisesti tähtitaivasta kohti jatkaessaan puhettaan.

“Katsokaas, ensiksi ajattelin, että voisiko maailma olla parempi, jos rauhanomaisesti miinustaisin puolet sen väestöstä! Mutta se ajatus saavutti nerokkaan mieleni väärällä hetkellä – olin istahtanut itsehierovaan tuoliini, ja siltä nouseminen olisi vaatinut huomattavia ponnistuksia! Olisin joutunut tekemään sen itse! Aivan itse!!!”

Turhautuminen ja syvä maailmantuska kaikui paronin syvästä baritonista, kun hän jatkoi.

“Ei nyt sellainen hoidu sormia napauttamalla! Uskon kovaan työhön! Mutta siis… jos kenenkään ei tarvisi kuolla ylipäätään… jos olisi jonkinlainen taivaankappale, johon kuolleet ilmestyisivät… kyllä, jonkinlainen tähti… joo, ja jos antaisin sille rakettirepun…”

Yöpuku heilahti kuin operetin hulppea kaapu, kun paroni kääntyi kohti hämmentävän hiljaista skakdia, jolle oli monologinsa osoittanut.
“Eipähän tarvitsisi teidänkään kummittelemalla häiritä yöpalaani! JA ENNEN KUIN SANOTTE MITÄÄN, ONU-PÄHKINÄVOI KEKSIN PÄÄLLÄ ON TIETYISSÄ PIIREISSÄ HIENOSTUNUT KULINARISTINEN HERK-!!!”

Sillä hetkellä paroni tajusi, että kummitus ei enää seissyt siinä pisteessä, missä oli aiemmin seissyt. Nyt oli taas vain talvinen yö, ja hän yksin.

“Takaisin”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA manaili. “Eikö kukaan teistä ymmärrä kaksintaisteluhaasteen arvoa????”


Moltraz heräsi unestaan saadessaan päälleen sata kiloa raskasta makutahaarniskaa. Peikko oli nimittäin päättänyt heittää häntä Manulla.
”ARGH mitä tapahtuu!” skakdi parkaisi.
”… öyh, miten kävi?” Manu korahti hänen päällään.

“Kolmas käärö: KIEKKOA YLÄMUMMOON!” peikko julisti valmiusasennostaan.
Mutta ei mitenkään tarpeettoman mahtipontisesti. Juuri sellaisella äänellä, jolla pahoiteltiin, että ei jaksettu tehdä lumitöitä tänään myös naapurin tontilta.

“Pois paronin päästä, les hommes”, Corrodérin sulava ääni virkkoi. “Vaarannatte työpaikkamme.”

Syväläinen asteli tyynen rauhallisia askelia Manua ja Moltrazia kohti. Patongin piippu savusi – nyt se osoitti järkähtämättömän tarkasti heitä kohti suunnattuna.
”Ette ikinä saa meitä elävänä!” Manu ärjähti ja pui nyrkkiään. Hänen allaan makaava skakdi ei ollut järin tyytyväinen tähän, kuten ei ollut myöskään Manthrax, joka yhä yritti saada vedettyä henkeä humalaisen draakin kiltin alta.

“Adieu, makuta”, Corroder lopulta sanoi, ja avasi tulen lonkalta Manua kohti.

Mutta patongin ammus ei osunutkaan makutaan, vaan juuri istumaan nousseeseen skakdiin, joka oli tönäissyt makutan pois päältään. Henkeään haukkoen Moltraz tarttui rintavammastaan ja katsoi työnantajaansa silmiin.

Veikeä virne ei kuitenkaan poistunut Manun kasvoilta.
“Luulitko tätä näin yksinkertaiseksi, kalaisa toveri?” makuta kikatti kääntyen kohti Corrodéria. “Sinulta jäi nyt tajuamatta kokonaan se…”
Hän nosti tummanpuhuvaa kouraansa ylemmäs, painoi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen ja napsautti.

Corrodér, professori Meltdown, Tavish, DJ XPlode ja Vapor hätkähtivät. He löysivät itsensä makaamasta työnantajansa sängyn vierestä. Taistelun jäljistä ei ollut merkkiä – makuta ja tämän kaksi skakdikätyriä seisoivat voitokkaina paronin sängyn vieressä.

“… että tämä on vain minun untani!” Makuta Nui hekotti.

“Aivan!” jälleen päänsä kokonaiseksi saanut professori Meltdown henkäisi. “Se käy järkeen! Se kävi aina järkeen näin päin!”
“Eh”, peikko kysyi, “en halua olla vaivaksi, mutta tämä kuulostaa nyt aika tarpeettoman monimutkaisel–”

Peikon mietteet katkesivat siihen, kun raivoisa tappelu Voitto Korporaation omistajuudesta jatkui.
Edellisestä kokemuksesta syvästi traumatisoitunut Manthrax tiesi tällä kertaa väistää tieltä, kun draakin kiltin verhoama takamus syöksyi purkupallon lailla kohti hänen kasvojaan. Moltraz päätti maksaa potut pottuina ja yritti kärventää Corrodérin zamor-pistoolilla. Ankeriasmies kuitenkin väisteli kiitettävän nopeasti ollakseen, noh, ankeriasmies. Sillä välin Meltdownin pää otti uusintaottelun Manun varjovoimien kanssa, ja makutan onnistui räjäyttää varjoenergiapyörteellä tämän koko ylävartalo.

Sitten virheellisellä hetkellä pudotetun meriahvenen seurauksena DJ XPloden laitteisto päätyi oikosulkuun, räjäytti siihen asennetun itsetuhomekanismin ja tappoi heidät kaikki helvetillisissä diskanttiliekeissä.

Yksi kerrallaan jokainen paronin palkollisista pulpahti hereille tietoisuuteen. Makuta Nui ja tämän skakdikätyrit olivat yhä huoneessa, skakdit yhtä hämmentyneitä kuin Tohtorin työläiset.
”Suojatakseni paronin unta ja syventääkseni indoktrinaatiota olen vaivuttanut meidät kaikki useaan sisäkkäiseen uneen!” Manu ilmoitti. ”Kuolemalla pääsette vain alemmalle unen tasolle. Lopettakaa ajoissa, ennen kuin jotakuta teistä oikeasti sattuu!”

Heti näiden sanojen perään makuta joutui väisämään patongista syöksyneen ohjuksen, joka – ja Corrodér itsekin myöntänee tämän ylilyönniksi – räjäytti paronin sängyn taivaan tuuliin.

“Nyt saatana hei!” Manu rääkäisi.
Merde.”
”Ööh”, peikko urahti, ”mitä tapahtuu, jos pomo kuolee?”
”… tällä tasolla paronin herättäminen ei herätä häntä, mutta se voi epästabiloida koko maailman”, Manu henkäisi dramaattisesti.

Peikko näytti järkyttyneeltä, joten hän lisäsi:
”Siis, tämän unimaailman. Ei oikeaa maailmaa.”
“No hyvä.”
Helpottunut peikko tarttui makutaa jälleen kurkusta.
“URK.”

Ja taistelu jatkui. Manthrax yritti taklata peikon, mutta ennen kuin ehti tehdä sen, tämä tuli Meltdownin lonkeron sieppaamaksi ja kuoli välittömästi radioaktiiviseen säteilyyn. Moltraz oli päätynyt painimaan paljon itseään isomman draakin kanssa eikä ollut voitolla. Makuta Nui hyppeli akrobaattisesti pienen huoneen halki väistellen XPloden soonisia iskuja sen jälkeen, kun oli päässyt peikon otteesta tämän tultua Corrodérin vahingossa patongittamaksi. Syväläinen oli polvistunut kaatuneen työtoverinsa vierelle ja kirosi makutaa. Sitten hän huomasi särön. Särön todellisuudessa. Samanlaisen ilmiön huomasi myös Moltraz, sillä tämän vastustajan vartalo oli katkennut todellisuuden ratketessa juuri sen kohdalta.
“OI SUMUISET NUMMET, MITÄ TAPAHTUU”, draakki kirkui.
”Tämä unen taso on niin epästabiili, että se hajoaa. Meidän on poistuttava!” Manu karjaisi ja napsautti sormiaan.

Välähdystä myöhemmin he heräsivät jälleen paronin makuuhuoneessa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yhä sängyssä mutta vääntelehti hieman, kuin olisi heräämäisillään. Tämän huomion ehti Manu tehdä, ennen kuin häntä lyötiin päähän säkkipillillä. Taistelu jatkui, taas. Patonki ampui jo nopeita sarjoja, intohimoinen naisääni jumputuksen keskeltä kehotti, että let’s go everybody to the to the beat yeah yeah.

”Niin akateemisesti kiintoisaa kuin tämä onkin, montako tasoa on jäljellä?!” yritti professori Meltdown tiedustella Manulta samalla, kun hänen kurkkuaan kuristi Moltrazin koura. Draakin lyönnistä hetkellisesti tyrmääntynyt makuta ei vastannut, mutta Manthrax, DJ XPloden ja Corrodérin yhteishyökkäystä paetessaan huikkasi, että muisti työnantajansa suunnitelleen kuuttasataakuuttakymmentäkuutta tasoa.

Tämän kuultuaan Corrodér pysähtyi sijoilleen.
”Sacré bleu”, hän lausui järkyttyneenä ja tähtäsi patonkinsa Makuta Nuin pärstää kohti. Draakin iskusta nyt toipunut makuta nousi ylös ja huomasi tähtäimen osoittavan naamaansa.

”Onko se totta?” syväläinen tivasi. ”Joudummeko me kuolemaan täällä vielä yli kuusisataa kertaa?”
”No, on mahdollista, että paronin uni tuhoutuu ennen sitä ja jäämme ikuisiksi ajoiksi vangiksi unen ja valveen rajamaille”, Manu virnuili.

Syväläinen ei ottanut vitsiä kovin hyvin ja tyhjensi koko patongin lippaan.

”Putain de bordel de merde!” makuta ehti huudahtaa, ennen kuin korkeakaliiberinen vehnäkeskitys räjäytti hänet paronin makuuhuoneen ikkunan läpi ja alas korkeasta rakennuksesta.


Jossain unen syvemmillä tasoilla hammaslääketieteen kunniatohtori, sakaroiden johtava tähtitutkija, Wie-Nuin kaupungin halutuin poikamies ja vakavan yritysvallankaappausyrityksen tietämätön uhri DOKTOR VIKTOR VON NEBULA, alkoi hahmottaa hänelle outoa, vierasta tunnetilaa.

Hän… hän ei ollut varma, miksi hän sitä olisi kutsunut. Sitä vastaan taistellakseen hän oli rakentanut öistä kaupunkia peittävästä lumesta lähemmäs toistasataa sorsannaamaista avaruusolentoa muistuttavaa hahmoa. Hän oli valehtelemattakin unohtanut, mikä oli ollut tämän kunnianhimoisen yritysprojektin tarkoitus. Voisiko niitä kenties myydä? Kaikkea pystyi myymään, kun sille antoi oikeanlaisen nimen. Hyhmä-henkilö? Loskapersoona? Jää-äijä?

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA uskoi, että oikea nimi löytäisi hänet, kuten se aina löysi. Sitä ei voinut pakottaa. Inspiraatio oli kuin loiseliö, joka istutti itsensä kasvamaan mieleen eikä suostunut menemään pois.

Haluamattaan tai ei, Tulevien Nimeämispäivien Kummitus oli myös istuttanut jotain paronin pohdiskelevaan pääkoppaan.

Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin!

Ja se ajatus sai hänet istahtamaan kartanonsa lumisille rappusille ja nojaamaan polviinsa kädet kasvoja vasten.
Sukukartanon käytävien tyhjä kaiku täytti hänen korvansa. Ja sitä miettiessään hän huomasi, kuinka entistä enemmän lumihiutaleita laskeutui unenomaiselta taivaalta.

“En minä… enhän minä voi…”


Sadat eri unen tasot ja niillä tapahtunut kärhämä oli saanut taistelijat turvautumaan luovuuteen. Manua ei ollut koskaan voinut luovuuden puutteesta soimata, mutta jopa tämän skakdi-alaiset olivat tulleet jo aika hyviksi tappamaan paronin palkollisia. Mutta toisaalta niin olivat paronin palkollisetkin tulleet hyviksi tappamaan näitä kahta skakdia, ja heillä oli ylivoima.

Manthrax oli saanut jostain itselleen kaksi sapelia, joita hän nyt pyöritteli kuin miekkailun ammattilainen, vaikka hänellä oli oikean elämän kokemusta lähinnä tuliaseista. Hän miekkaili Tavishin säkkipilliä vastaan. Draakki taas oli vihdoin tajunnut, että oli humalassa vain unessa. Iskut ja torjunnat olivat muuttuneet yllättävänkin tarkoiksi.

Moltraz oli päässyt veren makuun. Hän ei enää välittänyt kuolemasta, sillä se ei muuttanut mitään. Mutta koska totta kai skakdit ovat verenhimoisia murhaajia, tulihönkä sai suurta tyydytystä aina, kun joku kuoli hänen käsiinsä. Hän oli jo murhannut tämän tason Corrodérin, DJ XPloden sekä Vaporin. Seuraavana vuorossa olisi radioaktiivinen tiedemies, joka oli aiempien murhien aikana piiloutunut paronin sängyn alle.

Manu yritti pitää huolen siitä, että DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei repinyt riekaleiksi heidän senhetkistä todellisuuttaan. Useita Viktoreita matkan varrella oli päätynyt manan majoille, näin kuvaannollisesti lähinnä, kun joku oli osunut harhaan ja muun muassa sytyttänyt paronin palamaan.

”Ei auta, tämäkin taso purkaantuu! Meille tulee ihan penteleen kiire päästä pois koko järjestelmästä!” hän huudahti ja palautti silmänräpäyksessä koko köörin edelliselle tasolle.

Ja siellä, kuolleet odottivat valmiina kuin… epäkuolleet. Peikko takertui Manthraxin päähän ja alkoi mäiskiä tätä seiniin. DJ XPlode oli juuttunut loudness wariin eikä saanut bassoraitaa oikein kuriin, joten hänestä ei ollut hyötyä. Corrodér latasi jälleen tappavan ammuksen patonkiinsa ja tähtäsi sen kohti Makuta Nuita. Moltraz näki tämän ja hyppäsi itsevarmana pysäyttämään ammuksen kehollaan. Manu ehti kääntyä juuri parahiksi nähdäkseen, kun luoti repi reiän Moltrazin rintaan. Joskin nyt kipu oli todentuntuisempaa kuin aiemmin.

”Argh!” skakdi valitti.
”No olipa hölmö temppu, minä olisin selvinnyt tuosta, sinä et”, Manu hörähti ja tuijotti lattialla korisevaa tulen skakdia.

Kaikki muut huoneessa olijat olivat lakanneet mäiskimästä toisiaan ja kiinnitäneet huomionsa Moltraziin, joka oli tukehtua omaan vereensä. Lähes tukehtumista jatkui niin pitkän aikaa, että Manua rupesi epäilyttämään, ja hän alkoi laskea sormillaan – muiden arvausten mukaan ilmeisesti unen tasoja, vaikkei niitä konkreettisesti pystynytkään laskemaan edes kahden käden sormilla – ja väänsi sitten suunsa mutruun.

”Oho.”

Corrodér katsoi hetken verta kakovaa Moltrazia ja sitten patonkinsa savuavaa piippua. Ja sitten Manua. Muutkin Voitto Korporaation palkolliset vain seisoivat ja tuijottivat hurmeista, sätkivää skakdia poikkeuksellisen kiusaantuneina.

“Niin”, syväläinen sanoi makutan vierellä, “pieniä algebrallisia ongelmia, Le Makuta Grande?”
”Öh”, Manu artikuloi, ”saattaa olla, että tein klassiset ja sekoitin tasojen määrän ja tasolta toiselle siirtymien määrän keskenään.”
“Aha. Aha. Oui.”

Väri alkoi kaikota Moltrazin silmistä.

“K-kuolenko minä? Oikeasti?” hän sai sanottua kaiken veren keskeltä.
”Sori, minun mokani”, Manu totesi kiusaantuneena.
”Minkä vuoksi?” skakdi korisi. ”Miksi edes halusit Voitto Korporaation? Mitä meillä oli tässä edes ansaittavaa. Kerro minulle, että se oli sen arvoista!”

Skakdin kysyttyä tuon kysymyksen tuntuivat tohtorin palkollisetkin jäätyvän paikoilleen ja kääntävän katseensa makutaan.

”Tuota…” Manu sanoi yhä kiusaantuneempana. ”En varsinaisesti ajatellut niin pitkälle. Ei minulla tässä mitään pointtia ehkä ollut.”

Samalla kun Moltrazin veri kasteli paronin makuuhuoneen lattiaa, alkoi hänen sydänvalonsa hiljaa hiipua. Skakdin keuhkoissa oli hyvin vähän ilmaa, mutta hän käytti henkäisynsä yhteen, hyvin perustavanlaatuiseen sanaan.
MITÄ.
”Sori! No… olisihan se ainakin ollut hauska jäynä, jos ei muuta.”

Manu kääntyili huonetta hakien reaktiota jokaiselta.

“Eikö? Eikö? Jooko?”

Hän pysähtyi Manthraxin jäätävään tuijotukseen, hymyili takaisin ja kääntyi pois. Sillä välin Moltraz oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä.

Hiljaisuus laskeutui paronin makuuhuoneeseen, kun skakdin raato valutti hiljalleen loppujakin veriään imeytymään paronin kalliiseen arjdurunilaismattoon.
Corrodér sytytti savukkeen ja tarjosi toista vastaavaa Manulle. Manu otti savukkeen vastaan ja asetti sen huultensa väliin.

“Eh”, peikko sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan siihen, että on runnonut rapuvaunullaan päin hirveä liukkaalla talvikelillä.

“Sellaista”, professori Meltdown sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan, kun vahingossa aiheuttaa ydinlaskeuman kahvitaukonsa aikana.

Draakki taas avasi uuden pullon viskiä kilttinsä kätköistä ja kaatoi lirauksen Moltrazin ruumiille ja loput kitaansa. DJ Xplode painoi kaikessa hiljaisuudessa miksauspöytänsä nappia ja käynnisti melankolisen valmisbiitin.

Makutan henkiin jäänyt kätyri näytti kaiken keskellä siltä, että olisi halunnut kuristaa tämän mutta ei nyt jostain syystä välittömästi jaksanut.

“Matto menee pesuun huomenna”, syväläinen mutisi viiksiensä takaa. “Varastossa on lapioita. Olen valmis olemaan puhumatta tästä enää ikinä, jos te olette.”

Sängyssä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kietoutui mukavasti silkkipeittoonsa ja jatkoi tuhisemista.


Routainen maa Von Nebuloiden sukukartanon takana ei antanut periksi kovin helposti, vaikka lihaksikas peikko, juopuneen väkivahva draakki, crossfitiä ja itseruskettavia voiteita harrastava skakdi sekä toinen vähän perinteisempiin arvoihin uskova skakdi pieksivät sitä ruostekärkisillä lapioilla. Työnjohtajana toimiva Corrodér seisoi tunnelmallisesti ruumiin vieressä, ja tämän vieressä Meltdown ja Makuta Nui seurasivat, joskin makuta yritti pysytellä ainakin käsivarren mitan päässä radioaktiivisesta professorista. Kuunvalo läpäisi syväläisen savukkeen puskemat kiehkurat.

Aina välillä kun yksi nelikosta piti taukoa, myös Corrodér tai Makuta Nui tarttui lapionvarteen, ja Meltdownille ei lapiota edes tarjottu. Tuntien työn jälkeen hikeä otsaltaan pyyhkivä nelikko heitti tulen skakdin raadon syntyneen kuopan pohjalle. Peikko alkoi kipata maa- ja lumiseosta kuopan päälle.

Eikä kukaan kokenut asiakseen jutustella sen kummempia siitä illasta.


Kun nimeämispäivä koitti, oli lumisade lakannut. Kirkas valo toi pakkasaamuun odottamatonta lämpöä ja sai Wie-Nuin historialliset kadut kimaltelemaan kuulaana paratiisina.
Ylhäällä Viisaudenhampaan vuorella viisi Voitto Korporaation palkollista istuivat hiljaisessa yhteisymmärryksessä Von Nebulain kartanon ruokasalissa. Antiikkilautasesta improvisoitu tuhkakuppi oli täynnä tumppeja, pöytä notkui tyhjistä viskipulloista ja värikäs viisikko lähinnä tuijotti kukin omaa vapaavalintaista seinäänsä sanaakaan sanomatta. Kunkin silmänaluset olivat tummat.

Hiljaisuuden lopulta katkaisi ruokasaliin säntäävä, riemua täynnä oleva henkilö. Valvotusta yöstä ja krapulaisen post-traumaattisesta tärinästä havahtuvat palkolliset katsoivat ja kuuntelivat hämmentyneinä, kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juoksi sisään hyräillen nimeämispäivälauluja. Yllään tohtorilla oli hulppein silinterihattunsa ja levein virneensä.

“Huomenta! Huomenta, ystävät ja toverit! Huomenta, ja hyvää nimeämispäivää!”

Käytännössä kukaan tohtorin palkollisista ei osannut reagoida siihen. Meltdownin yritys oli urhea.
“Eh… sitä samaa, tohtori hyvä!” professori sanoi hermostuneella hymyllä. “Mistäs nyt kiikastaa?

“Hohoo, vai mistä?” paroni naurahti. “On nimeämispäivä, vuoden iloisin päivä! Anteliaisuuden ja ystävyyden aikaa! Ettekö tienneet?”

Sen kummemmin kuin yleensäkään, Voitto Korporaation luottomiehet eivät kokeneet asialliseksi kyseenalaistaa toimitusjohtajan mielenliikkeitä. Nyt kukin heistä kuitenkin katsoi tätä ilmeellä, joka oli edes kohtelias pyyntö jotain vastausta muistuttavaa kohti.

“Katsokaas”, paroni kihersi, “tänä yönä luonani kävi kummituksia. Hetken luulin niitä oikeiksi tai epäilin tulleeni hulluksi, mutta herätessäni tajusin totuuden! Ne olivat oman nerokkaan mieleni luomuksia; mieleni halusi kertoa minulle, että tulevaisuus on nimeämispäivässä! Etenkin viimeinen niistä haamuista, sellainen hieman kiusallinen punainen skakdi –”

Viisikko yritti säilyttää neutraalin ilmeen.

“– sanoi jotain, joka jäi vahvasti mieleeni: ‘Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja.’ Se… se sai minut ajattelemaan.”

“Ajattelemaan, monsieur?”

Palkollisten kulmat kohosivat. Paroni näytti selvästi herkistyvän, eikä piilottanut sitä. Yksinäinen paronillinen kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa.
“Mikä viisaus noissa sanoissa olikaan? Miksi en tajunnut sitä aiemmin, ennen kuin viisas hahmo unessa sen minulle esitti. Jos… jos kuolen tällaisena masentavana jääränä…”

Tauko paronin puheessa antoi peikolle viestin, jonka hän tulkitsi siten, että nousi tuoliltaan ja käveli tätä kohti kädet ojennettuna halaukseen.
Ja säikähti kauemmas, kun paronin äänenvoimakkuus kymmenkertaistui.

Enkä minä niin siitä kuolemisesta, mutta ENHÄN MINÄ VOI OLLA MIKÄÄN ‘MASENTAVA JÄÄRÄ’! Minun täytyy olla ‘HIP’! Minun täytyy olla ‘COOL’! Ei ole ‘HIP’ saati sitten ‘COOL’ tai ETENKÄÄN ‘LIT’ vihata nimeämispäivää!!!!!”

Mitä paronin mainitsemat sanat sitten olivatkaan, pian ne näki myös ikkunasta, kirkkaalta taivaalta, kirjoitettuna liekehtivinä suihkuina.
Taivaalla Wie-Nuin yläpuolella räjähti niin voimakkaita ilotulitteita, että palkolliset olivat kaatua tuoleiltaan. Tismalleen samaan tahtiin viimeisen räjähdyksen kanssa paroni nosti molemmat kätensä tikkusuoraan yläviistoon ja peitti toisella käsivarrella naamansa.

“Tästä alkaa Voitto Korporaation uudelleenbrändäys! Ja todistaakseni, että olen vielä kykenevä yhteyteen nuorison kanssa…”

Äänekäs pörinä täytti salin, kun levitaatiokanokan kuljettama kapseli lensi ohi ja aukesi. Tohtorin viereen mätkähti matala, kaikin puolin hämmentynyt shasaalipoika, jonka päässä oli lätsä.

“… OLEN ADOPTOINUT TÄMÄN ORPOPOJAN!!!”

“Туота”, shasaali inahti.

Hermostuneesti hymyillen alkoivat alaiset taputtaa.

“Hänen perheensä menehtyi traagisesti viime yönä”, paroni sanoi surumielisesti, “mutta me voimme olla hänelle uusi perhe!”
“Херра парони, тäмä лäммиттää хäдин тускин лыöвää сыдäнтäни, мутта хе оват итсеасиасса виелä елос-”
“LISÄKSI TEIN HÄNELLE SUPERSIISTIN HAARNISKAN”, paroni keskeytti.

Automaattiohjautuva oranssi mekaaninen puku lensi propellirepulla shasaalia kohti ja kalahti kiinni tämän ympärille, ennen kuin tämä ehti vastustaa.
“Туота, митä минä тäллä –”
Propelli puvun selässä käynnistyi hirvittävällä pörinällä ja sinkosi selvästi uuteen elämäänsä onnellisen shasaalin luodin nopeudella ruokasalin kattoon. Jotain kirskui ja pirstoutui, ja kohta kristallikruunun kappaleita satoi ruokasaliin.

“Eikä tässä vielä kaikki!” paroni pauhasi poseeraten. “Nimeämispäivän viimeinen ihme paljastui minulle tänään! Ettekä… ettekä arvaa, mitä se on! Todellinen, todellinen kaunis ihme!”
Hetken odotuksen jälkeen ruokasaliin käveli vaivalloisesti kasa mätivää, vuotavaa mustaa lihaa. Se rusahteli kivuliaasti, kakoi hampaikkaasta kidastaan nesteitä ja rojahti tärisevänä könttinä paronin eteen.

“Rakas ystäväni Ficus ei ollutkaan kuollut! Sanokaa kaikki hyvää nimeämispäivää Ficukselle!”

Alaiset miettivät pienen hetken lihakönttiä tuijottaen, mutta päättivät sitten totella.
HYVÄÄ NIMEÄMISPÄIVÄÄ, FICUS!

Lääkintä-vikhit nostivat paareille sätkivää, sykkivää, rahisevaa kimpaletta lihaa, joka kiemurteli lattialla. Ilotulitteiden jäämät aiheuttivat kiusallisia ylimääräisiä juhlakokkoja Wie-Nuin keskustassa. Mekaaniseen lentopukuunsa tottumaton shasaalipoika törmäili katonrajassa.

Ja näistä ja muista syistä johtuen tänään oli erittäin hyvä nimeämispäivä olla DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.

“Ен пääсе енää алас”, orpopoika hihkaisi iloisesti.


Loppu hyvin, kaikki hyvin? Vain yksi viaton uhri, ja vaikken saanut, mitä halusin, oppipahan paroni jotain nimeämispäivän hengestä. Toivottavasti tekin opitte.

Vaikka tarinan todellinen opetushan on, että seuraavalla kerralla, kun vedän paronia pataan, kuvaannollisesti siis – tai miksen kirjaimellisestikin, en aio säästellä hänen kätyreitään. Ovat lopulta ihan saatanan ärsyttäviä.

”Sekö on tarinan opetus?” kysyy ivallinen ääni. Katson taakseni ja näen Manthraxin seisovan huoneen ovella. Takkatuli valaisee hänen siluettiaan vain vaivoin.
”Mitä haluat minun sanovan? Että pitäisi kunnioittaa muiden elämää? Tai että pitäisi asettaa muut itseni edelle?” vastaan tähän röyhkeään ulostuloon.
”Mietin vain, oletko edes pahoillasi, että sinä – loppujen lopuksi yksin sinä – aiheutit ystäväni kuoleman.”
”Hän oli minun ystäväni, älä sinä yritä.”
”Niinkö?” skakdi sanoo ja kävelee pöytäni viereen. Hän poimii käteensä viskipulloni ja kittaa sen alas yhdellä kulauksella. Pöyristyn niin, että vaivaudun nousemaan mukavasta nojatuolistani ja tönäisen häntä kaksin käsin kauemmas itsestäni.
”Sinä olet kusipää ja tiedät sen”, Manthrax tölväisee hieman horjahtaen. ”Sinä et välitä mistään etkä kenestäkään. Oletko miettinyt, että jos et olisi lähtenyt soolottamaan Joueraa, niin hän ei olisi ehkä heittänyt sinua kuulla päähän, ja muut eivät ehkä olisi joutuneet niin suureen pulaan?”
”Oletko sinä miettinyt koskaan, että SINUA EI OLE OLEMASSA?” karjun päin skakdin naamaa. ”Minä keksin sinut! Minä vedin sinut hatusta. Olet vain joku omantuntoni manifestaatio tai jotain muuta yhtä absurdia sontaa. Tiedätkö mitä, minä poistan sinut. En halunnutkaan sinua tarinaani.”

Näin sanottuani Manthrax väreilee kauhistunein ilmein helvettiin todellisuudestani. Pyydän teitä nyt unohtamaan, että hän esiintyi tarinassa, joka sivumennen sanoen on sataprosenttista faktaa. Jos ei lasketa sitä, että päätin juuri Manthraxin olemassaolon lakkauttamisesta.

Ja sitä paitsi ei Jouera minua tuominnut eristyksiin, ehei, minä valitsin olla palaamatta. Sitä paitsi Visu-kulta osaa asiansa. Hän ei antanut yhdenkään klaanilaisen kuolla. Ja hahahaa, Jouera ei tiedäkään, mitä kaikkea olen häneltä varastanut! Hän luulee olevansa niin tyhjä, mutta oikeasti hänellä on kaikkea salaista sälää, jonka voin vain ottaa ilman, että hän edes huomaa. Esimerkiksi tämä muisto tametrulaisesta salabaarista, jossa en ole ikinä käynyt. Tämä koko muistiosio on merkitty ylikirjoitettavaksi, joten hän ei edes huomaa, jos vain kopioin sen ja kirjoitan tilalle pelkkiä nollia.

Kysytte varmaan, mitä olen tehnyt kaiken tämän ajan. Mutta eikö se ole selvää, vastahan kerroin teille tarinan nimeämispäivän syvimmästä merkityksestä! Sen lisäksi pienenä sivuprojektina olen käynyt läpi arvon Rakentajan aineistoja. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, melko helposti omasta aineistostani ekstrapoloitavia lopputuloksia.
Tutkimus jatkuu. Ehkä. Tuskin täältä mitään hirveän shokeeraavaa ilmestyy!

Se, mihin en kuitenkaan osaa antaa teille vastausta, on, milloin tämä yö loppuu. Ei nimeämispäivän yö, vaan se, joka on jatkunut jo paljon, paljon pidempään.

Uneksijamme uni jatkuu niin kauan kuin häntä kummitellaan. Päivänsarastus voi olla sekuntien päässä, taikka sitten vuosien.

Kaikki se on kiinni Visokista. Tiedän vain, että sen jälkeen, kun hän herätti nuo muut, hän valitsi itse jäädä. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä hänellä oli hoitamattomia asioita? Ehkä hän ei enää pystynyt herättämään itseään.
Ehkä hänkin näki kummituksen.

Ei ole minun tehtäväni kertoa hänelle, mitä kummituksia kuuluu kuunnella. Toivottavasti hän kuuntelee oikeita?

Kun katson piilopaikastani ulos, näen tasaisen meren, kuolleen Koneen luurangon ja tumman taivaan. Taivas on verkosto, kuin kuusenoksa täynnä neulasia. Silmät, jotka tuijottavat sieltä alas, ovat kuin punaisena kiiltäviä palloja sen koristeina.

Kuulen jo esirippuja siirtävien rattaiden natinan. Viimeinen näytös on pian täällä. Se, antaako se tarinalle haluamamme päätöksen… jää nähtäväksi. Sen tietävät vain kapellimestari ja nukketeatterin ohjaaja.

Manthraxin ääni ei kadonnut täysin, vaikka poistin hänet. En tiedä, mistä se johtuu. Minun… lienee nyt parempi lopettaa.

Hyvää nimeämispäivää, rakkaat.

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä
Kolmetoista tuntia ennen sarastusta

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Mestarin illallinen

Feterra-asema

Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.

Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.

Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.

Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.

“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.

“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”

Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.

Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.

Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.

Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.

”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”

Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.

“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”

Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.

”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.

”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”

Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.

”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.

”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”

Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.

”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”

“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”

Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.

Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.

”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”

“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.

Hän oli menossa liian pitkälle.

”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”

Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.

”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”

Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.

“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.

Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”

Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.

”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”

Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.

Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.

”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.

“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.

“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.

Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.

Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.

Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.

”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”

Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?

Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.

Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.

Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.

“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.

Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”

Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.

”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.

Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”

“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.

Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.

Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.

”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”

Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.

”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”

“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.

Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.

”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.

Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.

Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:

Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…

Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.

Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.

Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.

“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.

Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.

”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”

Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.

”Siksi käytimme kredipselleeniäkin”, Zorak jatkoi.

Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.

Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”

Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”

Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.

“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”

Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.

”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”

Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.

”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”

Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”

Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.

”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”

“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.

Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.

”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.

“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.

”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”

Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.

”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”

Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.

”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.

”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”

Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.

“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”

Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”

Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.

”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”

Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.

”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”

Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.

Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.

Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.


Alempana

Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.

Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.

Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.

Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.

“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.

Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”

“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.

Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”

“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.

”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”

“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.

”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”


Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.

Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.

Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”

Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.

”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”

Mierolaiset, moukaroidut ja menehtyneet

Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.

Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.

Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.

Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.

Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.

Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.

Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.

Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.

Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.

Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.


Toinen aika, toinen paikka.

Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.

Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.

Sitä ei tohtinut edes ajatella.


Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.


“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”

“Gamm-Peng-Llang.”

Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.


Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.

“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.

Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.


Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.

Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.

Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.

“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”

Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.

“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.

“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.

“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.

“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”

Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”


Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.

“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”

Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.


Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.

“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”

“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”

“Siltikin tulen jos voin.”


Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.

“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”

“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”

“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”

Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.

“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”

Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.

Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.

Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.

Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.

Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.

Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.

Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.

Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.

Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.

Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.

Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.

Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.

Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.

”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”

Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.

”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”

Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.

Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.

Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.

Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.

Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.

Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.

Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.

Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.

Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.

Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.

Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.

Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.

Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.

…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.

“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.

“Minä…”

“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”

“Niin…”

“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”

“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”

“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”


Telakka

Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.

Ei tänä aamuna.

Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.

Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.

Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.

Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.

”Luuletko, että…” vaelsi Visokin yksinäinen miete.

”Ei”, Tawa pysäytti. ”Ei nyt.”

Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.

Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.

Harkel, missä viivyt…

Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.

”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”

Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.

”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”

Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.

Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…

Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.

Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.

Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.

Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.

Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.

“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”

Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.

Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.

Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.

Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.

”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”

“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”

Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.

“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”

Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.

Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.

”Auh!” Tongu mylväisi. ”Ottakaapahan rauhallisemmin!”

Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.

Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.

Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.

”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”

Tawa harjoitti kohtalokkaampaa laskutoimitusta. ”Missä Guardian on?”

”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”

Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”

”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”

Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”

Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”

Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”

Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.

”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”

Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”

Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.

”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”

”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”

Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.

”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”

”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”

Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.

“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”

Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.

“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”

Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”

Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.

”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”

Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.

”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”

Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.

Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.

“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”

”Tuota… en… en ole varma.”

Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.

Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”

“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”

”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.

“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”

”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”

“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”

Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus?
”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”

“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.

“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.

Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.

”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”

Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.

”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”

Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.

“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”


Kaupunki

Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.

”Tawa! Odota!”

Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.

”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”

Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.

He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.

”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.

”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”

Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”

”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken.
”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”

Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.

”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”

Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.

”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”

Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.

”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”

Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.

”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.

”Tawa, puhu minulle.”

Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.

”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”

Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.

”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”

Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.

”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan.
”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”

Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.

”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.

Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.

”Tawa…”

”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”

Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.

”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”

”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”

”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen.
”Ei, Tawa, emme voi-”

”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!

Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi.
”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”

Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”

Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.

”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”

”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”

”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”

”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”

”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”

Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.

Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.

Nimeämispäivä 2016

Aikalinjaamme suhteutettuna verrattaen harvaisessa vaiheessa, pisteessä, joka monen mielestä on aikaisen sijaintinsa vuoksi livennyt, laskeutui Mata Nuin enkeli saaristolle jossakin eteläisen ja pohjoisen mantereen välissä — ja julisti sen omakseen. Matoranin kansan nimeämispäivä oli lähellä, mikä olisikaan ollut enkelille parempi ajankohta ilmestyä kansalleen?

Suurin saarista — se, jota vuosisatojen kuluttua jotkut olisivat kutsuneet Bio-Klaanin saareksi — oli lähes kauttaaltaan nietosten peitossa, ja lisää lunta pyrytti kuin viimeistä päivää. Merkillisten seikkojen takia — ehkäpä merivirtojen taikka lämpimien tuulten — pari pienempää saarta isoimman länsipuolella oli omaksunut subtrooppisen sademetsäilmaston ja eleli talvisaikaan erittäin sateista kautta. Tämä näkyi myös suurimman saaren eteläisimmillä ja lounaisimmilla rannikoilla, jonne lumi vain ei tahtonut tulla jäädäkseen.

Makutan kynnekkäät jalat laskeutuivat tukevasti viidakkosaaren maaperälle. Suuren hengen enkeli oli ylväs näky seistessään siinä kaatosateessa — tai olisi ollut, jos joku olisi katsellut. Makutan kehoa verhoili karvareunuksinen nahkavaate, joka hehkui sinisen eri väreissä. Tämän selässä lepakkomaiset siivet estivät vettä suurimmaksi osaksi pääsemästä kosketuksiin vaatteen kanssa. Kasvoillaan enkelillä oli kanohi-naamio, jonka harva matoralainen olisi osannut nimetä, ja päässään violetti hattu, jossa oli neljä hassua kärkeä.

Pohjoisen noidaksi jotkut häntä kutsuivat. Lähinnä ne, jotka olivat etelässä. Koko saarirykelmähän ei ollut kovinkaan pohjoisessa. Pikkuseikkoja! Makuta käveli maan päällä ja huomasi, ettei kovin moni eläin uskaltautunut sateeseen. Aistit kertoivat enkelille kuitenkin, että saarella eli suuri joukko erilaisia lintuja.

Trooppinen aluskasvillisuus alkoi muuttua hämmentävällä tavalla bambumetsäksi, kun makuta nousi mäenrinnettä ylöspäin. Ehkä joku oli istuttanut ne sinne? Hän ei kuitenkaan vaivannut itseään moisilla kuolevaisten aatoksilla, vaan tyytyi paikallistamaan aistimansa elinvoiman läheltään — hyvin voimakkaan sellaisen.

Mäen huipulle saavuttuaan Pohjoisen noita havaitsi pienen bambusta kyhätyn mökintapaisen. Makuta käveli kohti mökkiä hieman ympärilleen vilkuillen. Tönö näytti siltä, kuin joku olisi pystyttänyt sen melko vastikään hetkellisiin tarpeisiin, tai väliaikaiseksi asumukseksi paremman rakennelman pohjaksi. Jossainhan oli miehen nukuttava kaatosateen ohi.

Yllättäen mökki oli kuitenkin tyhjä. Makuta katsoi sisään kääpiön mentävästä oviaukosta ja näki keskellä mökkiä pöydän, jonka päällä lojui työkaluja. Juuri muuta bamburakennelmassa ei ollutkaan.

Mökin rakentaja ei kuitenkaan ollut kaukana. Etäämpänä, mäen toisella rinteellä, asteli ylöspäin paksuista harmaista heinistä kyhättyyn sadeviittaan sonnustautunut valkeakasvoinen vanhus. Sadepisarat valuivat vanhan miehen pitkiä viiksiä pitkin tämän noustessa varmoin askelin kotiaan kohti. Myös vanhus oli aistinut, että tavallisesta poiketen hän ei ollut yksin.

Vaalea turagasauva upposi hieman märkään maahan, kun vanhus kampesi itsensä mäellä nousevalle tasanteelle. Toisessa kädessään turaga roikotti loukuttamaansa kuollutta lintua. Vanhan miehen oli nälkä, ja tulen tekeminen ei ollut helppoa tässä säässä. Ruuanlaittoa hankaloitti myös turagan majan, tuon kenties viidakon ainoan kuivan paikan, tykönä kuikuileva kummallinen olento.
“Väisty, kiusanhenki”, turaga Bakmei murahti lampsiessaan noitaa kohti. “Sinä et kuulu tänne.”
Makuta kääntyi puhujaa kohti ja kohotti kulmaansa tämän äänensävylle.
”Vai turaga. Oletko näiden saarten matoralaisten ohjaaja synkän maailman pimeydessä?”
Turaga käveli vaatimattoman majansa luo, ja laski tulevan ateriansa sen ovelle. Turhautuneen näköinen vanhus pyyhki valuvaa vettä kasvoiltaan metsästyspuuhissa likaantuneilla käsillään, ja käänsi katseensa hetkeksi makutaa kohti.
“Ohjaan sinut kuusi jalkaa maan alle jos et kaikkoa silmistäni”, Bakmei puhui ja laski sauvansa nojaamaan majan vihreänharmaata seinää vasten. Turaga poimi majan sisältä vaalean puisen kulhon ja nosti sen ulos täyttymään sadevedellä. Sitten vanhus istahti asumuksensa ovensuuhun, nosti kuolleen linnun syliinsä ja alkoi kyniä sitä.

Pohjoisen noidan kulma kohosi entistä korkeammalle ja tämän kädet hakeutuivat puuskaan.
”Luulisi kaltaisesi vanhuksen tietävän, että itseään vanhemmille olisi syytä puhua kunnioituksella. En pidä äänensävystäsi, ukko. Puhut nyt Mata Nuin suurelle ja ikiaikaiselle Kerubille, joka on saapunut ottamaan tämän maan hellään huomaansa. Totta puhuakseni odotin löytäväni jotain muuta kuin vetisen lintutarhan, jota asuttaa jonkinmoisen toanuran tehnyt kärttyisä pikku tohungankäppänä.”

Vanhan miehen keltaisena hohkaava katse ei kohonnut kuolleesta linnusta. Punaiset höyhenet ja metalliset suomut putoilivat yksi toisensa perään maahan. Hetken päästä rahi näyttikin paljaalta, ja turaga kaivoi sadeviittansa alta pienen harmaasta teräksestä taotun veitsen. Eloton liha nöyrtyi terän tiellä ja vanhus alkoi erotella syötäviä osia syömäkelvottomista. Linnun veri värjäsi turagan kädet tummanpunaisiksi.

Pohjoisen noita taas jatkoi monologiaan:
”Voisi luulla, että palveltuaan vuosikausia jotain enemmän tai vähemmän suurta henkeä oppisi arvostamaan elämän pieniä asioita ja toisaalta myös elämän suuria asioita, kuten esimerkiksi kun sattuu tietämään, että Suuren hengen suuriin palvelijoihin uskominen on niin helppoa, kun tietää, että ne ovat olemassa, ja sitten voisi ehkä hieman kunnioittaa niitäkin, häh? Ja luulisi, että sinulla olisi ihan oikeastikin parempaa tekemistä kuin väsätä jotain bambumajaa keskellä typerää sademetsää. Eikö turagoiden kuulu paimentaa matoralaisia työntekoon? Mihin olet hyljännyt omat kääpiösi, jos kerran et ole noiden ison saaren raukkaparkojen entinen suojelija? Kaiken maailman valkeita turagoita sitä joutuukin sietämään, ja olen melko varma, että olen nähnyt nuo viikset jossain aiemmin. Oletko jollain tapaa tunnettu jossain, vai muistutatko vain jotain tuttuani? Olen, meinaan, tavannut aika monet viikset, ja toisaalta veikkaisin, että nuo ovat jo poissa muodista. Tohungojen muotivillitykset kestävät tätä nykyä niin vähän aikaa, muutama vuosisata, ja joutuu keksimään uuden viiksityylin. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä pitäisi käyttää viiksiä, ne voisivat sopia tähän naamavärkkiini suhteellisen tyylikkäästi. Tietty pitää ensin vähän pohtia, millaisessa muodossa, mutta eipäs eksytä aiheesta!”

Turaga kääntyi taasen majansa perukoiden suuntaan. Löytyi toinen puinen kulho, johon vanhus laski syötäväksi kelpaavat kalvakat lihanpalat. Loput osat, rahin tummat ja tahmeat sisäelimet, turaga viskasi makutan jalkojen juurelle. Valkoinen vanhus riisui heinäviittansa, ripusti sen asumuksensa seinälle roikkumaan, ja nousi sitten ensimmäisen kerran katsomaan makutaa kunnolla päästä varpaisiin.
”Ja pitäähän nimeämispäivänä matoralaisilla olla joku, joka heidät nimeää uudestaan. Minähän en sellaista voi tehdä, se on liian maallista omaan makuuni. Joten sinä siinä, niin, kuolevainen, kumarra minua ja painu sitten hoitamaan velvollisuuksiasi niitä tohunganperkel-”

Makutan pää rusahti ikävän kuuloisesti paikaltaan ja sinkoutui taivaalle täysin varoittamattoman leuan alle suunnatun hyppykierrepotkun voimasta. Takaisin maahan laskeuduttuaan tuijotti vanhus pienen hetken ajan edessään yhä pystyssä pönöttävää päätöntä enkeliä, ja tönäisi sen sitten omahyväisesti nurin. Bakmei ajatteli askarrella makutan luista itsellensä uudet aterimet. Ensiksi vanhus aikoi kuitenkin valmistaa keittoa.

Guartsupukki ja Manurumpu

Jokin musta, joka olisi voinut olla vaikka kaukaa etelästä suurenmoisen matkan ilman hanki lentänyt irtopää, mätkähti epämiellyttävästi hankeen vuorenrinteellä. Humahdus pölläytti ilmaan lumisen pilven, säikäytti linnut lentoon viereisen kuusen oksilta ja jätti hankeen tähden muotoisen kuopan.
Syntyneessä hiljaisuudessa kuusen takaa esiin loikki jänisrahi vaaleansinisessä talviturkissaan. Se pysähtyi ja nousi takajaloilleen tuijottelemaan kimaltelevaan hankeen syntynyttä kraatteria kiiltävä tumma nenä värähdellen.
Kenties taivaalta oli pudonnut syötävää, mietti jänö omasta mielestään varsin järjellisesti ja laskeutui taas kaikille neljälle jaloistaan. Se otti varovaisen loikan, sitten toisen, sitten kolmannen, ja lopulta uskaltautui kurkistamaan pienellä pörheällä päällään syntyneeseen kuoppaan.

Voi kekkuran käkkärä!” rääkäisi sieltä kaikin puolin tyytymätön ääni.
Jänö ei ehtinyt muodostaa siitä sen kummempaa mielipidettä, kun helakan punaisena hehkuva savumainen koura tai lonkero nykäisi elukan kuoppaan tekemään lähempää tuttavuutta. Kuopassa jänis ehti hetken miettiä, että eihän tämän näin päin pitänyt mennä, minkä jälkeen se lähinnä mietti, että tuntuipa oudon kihelmöivältä, kun olemus, mieli ja sielu fuusioituivat ikiaikaiseen ja erityisen vihaiseen enkeliin.

Kuopasta loikkasi esiin uusi jänis, jolla oli vähän erilainen pää kuin edellisellä — ja joka pomppiessaan alas lumista rinnettä manasi kaikkia vanhoja kääpiä, jotka eivät osanneet kunnioittaa vielä vanhempia kääpiä, saatika sitten puolijumaliksi itseään kutsuvia sellaisia.

Jäniksen matkan yritti keskeyttää tuhkakarhu, joka ei jostain kumman syystä ollut talviunillaan. Insomnian palkitsi punainen välähdys, jonka seurauksena karhu ei enää ikinä ahmaissut yhtäkään jänistä. Tilanteen ironia jäi karhulta täysin hahmottamatta, ja jo ruhtinaallisiin mittoihin paisunut varjojen herra jatkoi matkaansa kohti tasankoja.

Kunnes muisti, että oli perustanut majansa itse asiassa vuorenrinteille, mistä oli juuri laskeutunut.
”Ja suuntahan on tosiaan väärä”, murisi naamiopäinen karhujänis. ”Kekkuran kikkurat.”
Kukaan ei ollut kuulemassa.


Noidan saariston suurimman saaren suurimman ja ainoan vuoren suurimmalla rinteellä törrötti fysiikan lakeja rikkovalta näyttävä pytinki. Ulkoapäin se näytti lähinnä piikkimäisten ulokkeiden peittämältä tornilta, mutta jos joku olisi uskaltautunut sisään, olisi hän saattanut huomata aistiensa havaintokyvyn loppuvan kesken. Pohjoisen noidalla ei ollut konkreettista muotoa vaatimattoman mökkinsä sisällä.
Mainittakoon vielä, että ulkokuoren piikkiulokkeet oli koristeltu punaisilla nimeämispäivävaloilla. Jos joku olisi erehtynyt kysymään asiasta asumuksen asukilta, tämä olisi saattanut vastata nähneensä moisen kaltaisia valoja Metru Nuin kaupungissa ja uskovan, että ne kenties auttaisivat hänen nöyriä alamaisiaan kokemaan hänen mökkinsä helpommin lähestyttäväksi.

Ne eivät tietenkään varsinaisesti muuttaneet sitä, että rakennuksen tervanmusta metallipinta muodosti kidutettujen sielujen tuskasta huutavia naamoja tarpeeksi kauan katsottaessa ja vääristi ympäröivän alueen mittasuhteita.

”Ja minähän yritin vain levittää juhlamieltä!” murahti neljäntuulenhattuinen karhujänis osoittaen sanansa hyvin hypoteettiselle kuulijalle. ”Kuuluuko nimeämispäivän henkeen toisten päiden irti potkiminen, häh?”

Karvainen otus vaappui sisälle horisontteja vääristävään mustaan nimeämiskuuseen. Vain hetken päästä Pohjoisen noita marssi ulos uudessa uljaassa kiiltävässä kehossa jokseenkin samannäköisenä kuin ennen harmillista kuolemaansa väkivaltaisen eläkeläisen käsissä. Pohjoisen noita tiesi, ettei saisi päästettyä turagaa tämän hengestä ilman, että hävittäisi koko saarta, ja barbaarista touhuahan sellainen olisi (puhumattakaan siitä kuinka paljon palavia kemikaaleja sellainen toimenpide ällöttävissä talvisateissa edes vaatisi), joten noita tyytyi lähes yhtä hauskaan kakkosvaihtoehtoon: oli aika langettaa pienimuotoinen kirous.

Aivan vuoren huipulla lumen päälle oli noita asettanut valtavan rummun, yhtä leveän kuin noita oli korkea. Rumpu oli valmistettu loisteliaista materiaaleista: runkokehikko oli tummasta kristallimaisesta kivestä, jota pystyi löytämään vain Kristallisaarten maaperän syvimmistä syövereistä, ja kalvo oli taivaskäärmeitten — harvinaisten rahien, joita eli vain maailman sydämessä, Karda Nuilla — nahkaa.

Ja rummun edessä seisoessa Pohjoisen noidan pitkälle naamalle vääntyi pirullinen virne. Makuta pujotti pitkäsormisen kätensä haarniskansa sisälle ja otti esille suuren luun, jonka hän laski soittimen nahkaiselle pinnalle.

Noita hieroi käsiään yhteen, hihitti psykoottisesti ja alkoi tanssahdella rummun edessä. Siinä samassa loikintaan liittyi myös luu. Entisen eläimen entinen raaja takoi soittimen pintaa aavemaisesti itsestään — eikä se iskeytynyt rumpuun niin tiheällä tahdilla, että olisi voinut mitenkään aiheuttaa kaikki rummusta kuuluvat äänet.

Ja noita lausui:

Vanha ukko, valkonuttu,
roikkuviiksi, toan tynkä,
kirottavaks’ kohtalosi,
kostettavaks’ koiruutesi:

Ruvetkohon petturiksi
lempipoikas’, luottoveikko.
Hautaan oman käden kautta
perintösi pudotkohon.

Olkoon tuhkaksi tuleva
saareloises’ subtrooppinen.
Keittosikin syököön vielä
piskikoira, kurja rakki.

Kahteen viimeiseen säkeeseen noita ei ollut täysin tyytyväinen mutta tähän hätään ei parempaa keksinyt.

Luun loikinta hidastui ja hidastui. Rytmi hiipui pois kunnes luun viimeinen hiljainen loikka mätkähti pois rummulta, suoraan noidan kouraan.

”Ja näin opimme”, makuta rääkäisi ja kohotti luun taivaita kohti, ”miksi Pohjoisen noitaa ei suututeta!”
Pohjoisen noita päästi ulos kaikuvan hykerryksen. Hatun hiipat heilahtivat, kun taikoja kääntyi kohti saarta horisontissa ihailemaan työnsä tuloksia.

Ja sai hetken aikaa odotellakin.

Talvinen tuuli tuiversi kimaltelevan lumihuipun yllä heiluttaen noidan hatun hiippoja. Tähdet kiiltelivät pimeyden sinestä yhtä kirkkaina kuin pakkaslumen pinnan valopisteet. Revontulien liehuva muoto tanssi vielä hiipuvana vihreänä käärmeenä taivaissa.
Eikä se saari nyt oikein ottanut syttyäkseen tuleen.

”Voi kekkaran kakkara”, Pohjoisen noita jupisi. ”Hyvän runonkin keksin, eikö se riitä?”

Talviyö vastasi vain oksien huokailulla ja ruostehuuhkajan huhuilulla.

”Ei sitten, en olisi halunnutkaan!”
Pohjoisen noita heristi nyrkkiään rummulle ja marssi tomerasti alamäkeen. Ehkä tässä saaristossa oli vielä paljon muuta nähtävää.
Oli aika mennä kohtaamaan muita uuden valtakunnan asukkeja. Ehkä edes nämä ottaisivat vastaan uuden ruhtinaansa ilosanoman avosylin?

Ja jos eivät, niin matoralaisia yleensä uskalsi sentään edes potkaista takaisin.


Etelämpänä, siellä missä vuoren rinteet laakenivat lumenvalkeiksi pelloiksi, hohti yön kylmyydessä pienen Koron lämmin hehku.

Puumökkien ovenpielissä hehkuvien valokivien palo alkoi jo hiipua. Pakkanen söi voiman niistäkin, ja ainoa kauas hohtava valo oli nuotion roihu kylän keskellä.
Kaukaa lumisilta tasangoilta erotti vain, kuinka villaiseen viittaan kääriytynyt matoralainen istui yksin vartiossa liekkien vierellä. Pienen vartionaisen varjo piirtyi pyöreän mökin seinälle, kun nuotio hohkasi seiniin ja lumeen oranssia.

Kauempana pelloilla kaksi muutakin kylän nuorukaista telmi vielä hereillä. Ko-matoralaiset eivät tunteneet talvea samoin kuin muut kylässä. Heille kylmä tuntui kodilta. Siitä talven hyytävyydestä, joka oli monille vain kuoleman airut ja karjan surma, he saivat voimaa kestää mustan kaamoksen läpi.
Se toivo ei vienyt heidän ystäviensä ja perheidensä nälkää ja kylmyyttä pois. Mutta eivätkö he olisi luopuneet hyveistään sinä päivänä, kun vaipuisivat epätoivon pimeyteen?

Tässä talviyössä kahden ystävän innokas nauru kaikui pellolta vaimeana Koroon asti. Pellon hanki oli täynnä polkuja, joista lumi oli raivattu pois lähes kokonaan, ja ne johtivat kaikki samaan paikkaan. Kaksi matoranien itsensä kokoista lumipaakkua seisoi päällekkäin… ja kun tarkemmin katsoi, nuorukaisten pikku kädet olivat muovailleet lumeen jo sivulla roikkuvien käsivarsien ja tanakoiden jalkojen muotoa.

”Aijaijai, selkäni ei kestä tätä…”
”Ei enää kauaa! Jaksa vielä hetki, veljeni!”

Toinen heistä, kasvoinaan kylmän sininen pakari, huojui parhaan ystävänsä, hau-kasvoisen ja turkisviittaisen vartiokaartilaisen olkapäillä. Vartiokaartilaisen voimat alkoivat olla jo lopussa.
Käsissään pakarikasvo piteli oman päänsä kokoista lumipaakkua. Kun ystävä otti askeleen päällekkäisiä lumipalloja kohti, ylettyi nuorukainen vihdoin taputtelemaan paakun paikoilleen.

”K-kestääkö vielä kauan?” haukasvo huohotti.
”Odota… vain hetkistä pienoisin!”

Pakarikasvoinen nuorukainen hivautti olallaan olevan pienen laukun eteensä ja kauhaisi sieltä kourallisen mustia pikkukiviä. Isoimmat kivet hän asetteli eri puolille paakkua, ja pikkukivi kiveltä alkoi valkoinen lumi saada ilmettä. Ja siinä samalla kun kivien asettelija alkoi hymyillä leveämmin, hymyili jo lumikin.
Vielä jotain kuitenkin tuntui puuttuvan, matoralainen mietti, ja kokeili sormillaan tyhjää kohtaa luomuksensa kasvojen keskellä. Tiiviiksi pakkautuneen lumen kostea pinta tuntui jäisen tahmealta.

Laukussa oli vielä jotain pientä. Kylän lapsi nappasi vasempaan käteensä eväsporkkanansa, haukkasi pienen palan juureksen paksummasta päästä ja työnsi oranssin varren keskelle hymyileviä kasvoja.
”Valmista tuli!” hän sanoi jäistä juuresta jauhaen.
”Vihdoinkin! Tahdon nähdä!”

Kaartilainen laski ystävänsä hangelle ja puuskutti hengästyneenä. Pakarikasvoinen taputti kaartilaista selkään, ja hetkeksi he molemmat kääntyivät katselemaan lumisen pellon uutta vartijaa.

Lopputulos ei ollutkaan vastannut täysin ’mahtavaa toa-soturia’, jonka nuorukaiset olivat halunneet kylänsä turvaksi. Matoralaisia kolme kertaa pidempi hahmo ei ollut kovin soturimainen, vaan pikemminkin pulska ja huonoryhtinen. Sen hymy oli kuitenkin leveä ja oranssi nenä terhakka, eikä kaartilainen voinut olla naurahtamatta lumisen miehen ilmeelle.

”Hän on niin kovin kaunis”, hau-kasvoinen mies hymähti varoen. ”Olet liian hyvä tässä, veli!”
”Kiitos! Mutta sinähän tässä kaiken työn teit… itsehän jaksoin hädin tuskin nostaa nuo kivet paikoilleen.”
”Äh, älä viitsi! Voimaako tällaiseen vain tarvitaan? En minä olisi ikinä keksinyt miten siitä saadaan noin hieno!”
”Kiitos, veli”, pakarikasvo sanoi. ”Minä… minä mietin vain…”

”Niin?”
”Mitä muut ajattelisivat?”

Nuorukainen kääntyi kohti ystäväänsä, ja hymy tämän sinisillä kasvoilla oli laantunut vain pieneksi.
”Meillä ole varaa tuhlata ruokaa näin, eihän?” pakarikasvo sanoi hiljaa. ”Kun… kun Renae… kun… tämä talvikin.”

Kaartilainen katseli hetken pellolla seisovaa valkeaa hymyilijää, ja sitten oranssia juuresta tämän kasvoilla.

”Niin, ei kai”, hän kuiskasi. ”Kun tämä talvikin. Mata Nui tuokoon apunsa.”
Kylmä tuuli tuiversi hiljaisuudessa. Pellon laidassa se sai valkoisen puuterin leijailemaan kuusenoksilta alas hitaana pilvenä.

”Minä käyn hakemassa sen alas”, pakari-kasvo sanoi hiljaa.
”Älä”, hänen ystävänsä sanoi pysäyttäen hänet kädellä olkapäälle. Kysymys näkyi jo kaartilaisen ystävän silmistä, ja kaartilainen vastasi: ”Niin, ruoka on vähissä, mutta… ehkä toasi tekee vielä jonain päivänä jonkun muunkin iloiseksi? Ehkä sillä on enemmän väliä?”

”Onko?” kysyi pakarikasvo hiljaisella äänellä.

”Minusta on”, kaartilainen hymyili. ”Ja jos olet sitä mieltä, että muut eivät pitäisi siitä, tuo tuossa… on joka tapauksessa minun porkkanani.”
Sinivalkea nuorukainen naurahti kevyesti ystävälleen, eikä voinut estää surua pakenemasta kasvoiltaan.
”Olet kai oikeassa”, hän sanoi jo hymyssään valoa. ”Ehkä… ehkä hän… auttaa meitä omalla tavallaan.”

Nuorukaisen ystävä kaartissa huomasi kuitenkin, että hänen veljensä hymy ei ollut pysyvä. Toisen matoralaisen punaoranssit silmät nauliutuivat johonkin vartijan takana.
”Mikä…” pakarikasvo mutisi, ”… tuo on?”
Hau-kasvo kääntyi ja näki, mihin hänen ystävänsä oli reagoinut. Jokin laskeutui.

Jokin, jonka olemus hyysi riipivästi hänen koko selkänsä läpi.

Se tuli hirvittävänä mustana varjona alas talviselta taivaalta kuin olisi odottanut katossa tähtien vieressä pää alaspäin suuren lepakon lailla. Kuin udusta ja usvasta tehdyt siivet rävähtivät kajahtaen kerta toisensa jälkeen. Laskeutuvan painajaisen silmät hohtivat punaisina viiruina pitkän pään molemmilla puolilla, ja mielipuolinen virne nauroi heille pedon kasvoilta. Päässään hirviöllä oli kuin neljä sarvea tai kauhistuttavaa raajaa, jotka lepattivat kuitenkin täysin löysinä hyytävässä viimassa.

TERVE MIEHEEN, TE KÄKKÄRÄN KORPUT”, kirkui hirvittävä harpyija ja kammottava korppikotka sulkiessaan pimeydestä tehdyt hahmottomat siipensä. ”PIKKU TOHUNGAT, OTAN UHRILAHJANA VASTAAN MIELELLÄNI VÄHÄN KINKKUA, JA JOS MAHDOLLISTA, SAUNAKIN KELPAISI!

Vaan ennen kuin Pohjoisen noita ehti vapauttaa suustaan enempää sanoja, olivat matoralaiset pinkoneet hyytävästi kirkuen kylää kohti.
”Kylläpäs on vaikeaa saada ystäviä täälläpäin”, noita jupisi.

Sitten hänen huomionsa kiinnittyi epämääräiseen lumiseen massaan, joka muistutti toa-soturia. Ainakin melkein.
”Sitä voisi parantaa otsanauhalla”, hän pohti ääneen ja kierteli lumiukkelin ympäri kerran jos toisenkin. ”Kovin on elämän määritelmän ulkopuolelle jäänyt yksinäinen lumimies.”

Mokoma pallero sopisi toaksi paremmin kuin sen rakentaneet pelkurit, makuta mietti. Sitten se iski häneen: mitä tapahtuisi, jos…?

Pohjoisen noita veti haarniskansa uumenista esiin valkeana hehkuvan toa-kiven, samaisen jota hän oli jo hetken vakavissaan miettinyt lahjaksi kylän asukeille. Vilkuiltuaan ensin pälyilevästi ympärilleen, ettei kukaan ollut näkemässä, hän hiippaili aivan lumiukon viereen hieman itsekseen hihitellen. Sitten hän tarkasteli hieman lumista miestä ja paikansi sopivan kohdan — ja iski toa-kiven lumiukon vatsan sisään.

Makuta hyppäsi taaksepäin innostuneena ja odotti. Lumiukko näytti siltä, kuin sen ilme olisi muuttunut hieman vähemmän hilpeäksi. Makuta odotti. Lumiukon vatsassa oleva reikä hehkui toa-kiven hehkua. Makuta odotti. Lumiukon porkkananenä alkoi liikkua!
”Nyt se tapahtuu!” noita hihkaisi.

Ja todisti sen jälkeen lumiukon nenän putoamista irti.

Pettymys oli käsinkosketeltava.
”Kipparin käppärä, nyt kaikki menee mönkään”, noita sanoi, poimi porkkanan maasta ja lähti astelemaan kohti kylää uudesta välipalastaan välillä palasen haukaten.


Pieni visiitti lumiukkelin rakentajien kylään ei ollut ollut sen vieraanvaraisempi kuin talviyön ensimmäinen, mutta ainakin nämä alamaiset olivat pelänneet häntä, ja pelkäävät alamaiset eivät ainakaan yrittäneet potkia ruhtinaaltaan päätä irti. Olisivat saaneet kyllä pelätä vähän vähemmän äänekkäästi.
Nyt noita kuitenkin keskittyi selvästi tärkeämpiin asioihin, kuten näkökentän peittäviin kuusiin. Miksi aina kuusiin? Siihen tuskin osaisivat universumin viisaimmatkaan vastata, sillä se ei ollut hyvä kysymys edes noidan mielestä, ja silloin tilanne oli jo aika vakava.

Mukiinmenevä, noita ajatteli katsellessaan näkyä, jota asukkaat kutsuivat Lehu-metsäksi, ”tai ainakin ruukkuun?” Sana ”lehu” ei ollut hänen tuntemaansa mataiaa, joten makuta ei tiennyt, mistä tohungat olivat sen repineet. Joku olisi voinut kutsua aamuauringossa kimaltelevilla lumikiteillä päällystettyjä puita kauniiksi, mutta Pohjoisen noita mietti, saisiko rakennettua niin ison kukkaruukun, että metsä mahtuisi siihen. Kukkaruukun saisi ainakin mahdutettua sinne, missä tilavuudella ei ollut merkitystä.

Tultuaan metsän reunaan noita huomasi siirtyneensä suolle. Tähän aikaan talvesta suo oli luonnollisestikin jäässä, ja sekös vasta vinhaa olikin. Kevyin askelin noita hyppelehti suonsilmien yli, kunnes huomasi erään suonsilmän jäisen kannen alla kelluvan ruumiin.
”Onpas jännittävä räme! Saisikohan täältä värvättyä zombiarmei-”
Jää rusahti ja ratkesi makutan alla pudottaen tämän jäiseen veteen.

”Käkkärän kikkuran kakkarat!”


Tutkimukset jatkuivat. Se, mitä saaren koillisesta löytyi, yllätti Pohjoisen noidankin. Mutta ei varsinaisesti hyvällä tavalla.

Noita seisoi kitukasvuisen havumetsän laidalla ja tuijotti laakea aukeaa edessään. Se oli harmaata ja masentavaa, eikä sitä ehkä voinut kutsua edes tundraksi. Ei, tundraa noita oli nähnyt pohjoisempana, kovin mukavaa aluetta. Paljon jäkälää. Sitä syömään olisi varmasti tehtävä rahi!

Mutta ei, tämä paikka, se vain masensi häntä. Se näytti siltä, ettei yhtäkään elävää olentoa voinut asua siellä. Kuraisia mättäitä ja kuolleita varpuja, jotka olivat yrittäneet elää siellä, missä elämää ei ollut. Kaiken lisäksi satoi. Makuta ei tiennyt, oliko se räntää vai jonkinlaista tuhkansekaista vettä, mutta se kieltämättä sopi harmaan ankeuden miljööhön.

Noita käveli pidemmälle ankealla aukealla. Hänen jalkansa kastuivat lätäköissä, ja yhtäkkiä hän huomasi uponneensa suonsilmään. Jos sitä nyt suoksi saattoi kutsua. Silmä, jolle noita oli jalkansa epähuomiossa syöttänyt, näytti olevan koko suo kokonaisuudessaan. Pienoissuo. Vetinen kuoppa, joka vihersi hieman. Olikin ainoa vihreä asia koko alueella niin kauas kuin katse kantoi. Jopa harvaoksaiset kuuset maaston reunoilla olivat havuiltaan aivan ruskeita, jopa harmaita. Noustuaan suosta noita havaitsi tavallistakin tasaisemman ja melko kuivan alueen.

Jos olisin shasaali, saattaisin rakentaa tähän mökin, noita pohti. Jos nyt shasaalitkaan ovat niin masentavia.

Noita jatkoi vielä pidemmälle. Maasto alkoi muuttua kiviseksi ja muhkuraiseksi. Täällä eivät kasvaisi edes kuolleet varvut.
Jos olisin erakko, saattaisin rakentaa tänne jotain, noita pohti. Jos nyt kukaan on niin erakko…

Hän päätti hieman vähentää masentavuutta ja tehdä alueelle palveluksen. Makuta polvistui ja painoi kätensä peruskallioon, jolloin kiviaines alkoi värähdellä hiukkastasolla ja rusahdella äänekkäästi, sitten moiskahdella. Pikkuhiljaa päälimmäiset kerrokset muuttuivat mullaksi. Seuraavaksi noita otti haarniskansa syövereistä esiin keltaisen, muhkuraisen ellipsoidia muistuttavan esineen.

Se oli peruna, ja noita istutti sen. Se oli kitukasvuinen ja hieman mustunut, mutta ehkä se itäisi. Haudattuaan potaatin multaan noita taputti sen päälle.
”Onnentoivotusloitsun aika”, hän tuumasi ja asetti rummun vierelleen. Luu alkoi pomppia jälleen kalvon päällä, ja noita lausui:

Pottu pieni, kansan ruoka,
paremmaksi muuta maata
sukupolvil’ tuleville
elinehdot antamalla.

Taaskaan hän ei ollut tyytyväinen runosuonensa sykkeeseen — neljän säkeen loitsussa kaksi säettä poikkesi runomitan pääsäännöstä, hyi —, mutta se johtui tällä kertaa vain siitä, että hän kuuli päässään masentavaa shasaalimusiikkia, jota oli kerran eksynyt kuulemaan vieraillessaan Lounaan Kylmässä Ruhtinaskunnassa. Sillä paikalla ei tunnetusti ollut omaa suojelusenkeliä — Avartaja oli yrittänyt hallita saarta ja oppia ymmärtämään sen kansaa, mutta kolmen kuunkierron jälkeen hänkin oli päättänyt jättää ruumiinsa lopullisesti taakseen, leijailla pelkkänä aavemaisena vihreänä usvana Destralin yönmustaan sydämeen ja lakata olemasta.

Noidan aikoja sitten kuulemassa shasaalien kansanlaulussa harmonikan soolo-osuus oli kestänyt koko kappaleen ajan. Koko kolme varttia. Progressiivisenkin taidemusiikin ystävänä makuta oli tottunut hyvinkin pitkiin teoksiin, mutta shasaalimusiikki sai hetken tuntumaan ikuisuudelta — eikä edes vain ℵ0-ikuisuudelta vaan peräti ℵω-ikuisuudelta.

Lienee tässä vaiheessa tärkeää huomauttaa, ettei olisi kuolevaisen tehtävä selittää, mitä ℵ0 ja ℵω ovat, mutta makuta oli hyvin spesifi ajatuksineen.
”Totta karzahnissa”, noita sanoi ja potkaisi rumpuaan. Rumpu teki katoamistempun (katosi savuna ilmaan?), jota noita ei varmaan olisi selittänyt, vaikka olisi pyydetty. Mistä rumpu oli alunperinkään ilmaantunut? Varmaan sieltä, minne se nyt myös katosi. Mutta noitaa masensi sen verran, ettei hän juuri halunnut puhua aiheesta. Ei sillä, että siellä olisi ollut ketään — tai mitään —, kelle puhua.

Palataanpa aiheeseen, eli siihen, miten räntä-/tuhkasateen pieksämä laaja ankeustasanko pilasi Pohjoisen noidan päivää.
”Ei”, noita sanoi, ”sinä pitkität tätä kakkaran makkaran masennusseikkailua jo ihan tahallasi tarpeettoman pitkäksi. Minä lähden. Ei tänne kukaan edes ikinä muuta! Hullu pitäisi olla, että tänne tulisi. Ainakaan vapaaehtoisesti.”

Hyvä on sitten. Mutta kun musiikki…
”Ongelmaan on helppo ratkaisu”, noita tuhahti, ”nimittäin tämä:”


”Se on ihan kiva saaristo, ne sanoivat. Maasto on mielenkiintoista ja väestö ystävällistä ja vieraanvaraista, ne sanoivat.”

Pohjoisen noita laskeutui humahtaen lennostaan ja sulki siipensä kuin suuren viitan. Sitten hän alkoi laahustaa kohti sitä punaisia valoja vilkuttavaa epäeuklidista piikikästä turmion kuusta, jota hän pajakseen kutsui. Sama kuusi onnistui tosi tosi hyvin maastoutumaan osaksi vuorenrinteen muuta kuusistoa, ainakin jos katsoi vähän kauempaa tai ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kuusta.

Joku oli joskus kysynyt noidalta – tai ei oikeastaan ollut, mutta niin hän tämän keskustelun yleensä avasi, koska kukaan ei halunnut kysyä – ”miksi et rakentaisi vuoren rinteelle tuon Suurta henkeä pilkkaavan hirveyden sijasta vaikka jotain mukavaa mökkiä, jossa voisit lekotella rankan työpäivän jälkeen?”

Noita yleensä vastaisi siihen, että ”senkin pikku hömelö, miksi haluaisin nautiskella mehevää nimeämisateriaa ystävieni ympäröimänä, kun voisin vajota omaan rauhaani keskellä kaikennielevää viisiulotteista multihorisontaalista tyhjyyttä, jossa ainoa ääni on hiukkasten välisissä sidoksissa nukkuvan pimeän aineen kuiskinta, eikä minulla sitä paitsi ole muita ystäviä kuin kaiut läpitunkevasta yhteismielestä, jonka hirvittävään sumuun persoonani oli puristettuna ikuisuuksilta tuntuvan ajan ennen kuin revin itseni vapauteen – tai joku muu repi minut irti itsestään löydettyään essentiansa loputtomasta, kaikennielevästä tyhjyydestä, koska piti minua vain arvottomana hippusena tietoisuutensa jätettä”.

Tarkemmin ajateltuna noita ei kovin mielellään käynytkään tätä keskustelua juuri kenenkään kanssa. Oikeastaan etenkään itsensä.

”MUIHIN AIHEISIIN!” Pohjoisen noita hihkaisi virnistäen leveää hammashymyä. ”Mikäs kumma railo tuolla lymyää?”

Noita oli vaappunut pajansa vierelle, kun hän näki alarinteessä jotain, johon ei ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota. Lumisen vuoren rinteessä aukeni totta tosiaan jonkinlainen suurenmoinen kuoppa tai railo vuoren uumeniin. Joku olisi voinut kysyä Pohjoisen noidalta, että mitäs ihmeellistä siinä on, se on vuori, niissä on välillä kuoppia, johon Pohjoisen noita olisi lähinnä sitä mieltä, että työnnäpäs vaikka pääsi hankeen ja vedä tosi syvään henkeä kun kerran tuollaiset keuhkotkin omistat, kun minua on aina kiinnostanut tosi paljon, kuinka sellaiset toimivat.

Pohjoisen noita lähestyi varoen railoa rinteessä. Tätä aiemmin hän ei ollut havainnut merkkiäkään minkäänlaisesta suuaukosta, jonka läpi löytyisi tie vielä kiusallisen nimeämättömän vuoren uumeniin.
Jonkinlaisia luolastoja kiusallisen nimeämättömän vuoren sisältä löytyi, siitä Pohjoisen noita oli varma. Istutettuaan ”mökkinsä” mustat juuret kasvamaan vuoren rinteeseen oli makuta tehnyt niin monipuolista maaperätutkimusta, että siihen perehtymiseen ei ole meille siunatussa aikaikkunassa ollenkaan tarpeeksi tilaa.
Jos koet olevasi äärimmäisen pettynyt geologisista yksityiskohdista, jotka sinulta jäävät valitettavasti välistä, niin hyvä luoja, oletko edes vilkaissut tuota vierityspalkkia? Kestää vielä hyvin kauan ennen kuin olemme valmiita kanssasi. Toivottavasti olet jo ruokkinut itsesi vallitsevan juhlapäivän aterialla.

Mitä niihin noidan tutkimuksiin vielä tuli, vuoren sisällä oli mittausten mukaan kerroksia toistensa päällä, onttoja käytäviä jotka olivat joko jäänteitä vuoren muodostaneista luonnonmullistuksista… tai jonkin sinne kaivamia?

”Teräkaivajia kuitenkin vain taas”, makuta mutisi astellen varoen jo railon reunamilla. ”Yrittäkää vain saada sitä logoanne läpi! Olette vain myyriä, ette te ymmärrä markkinoinnista mitään! Se ei tule ikinä myymään, kuulitteko? Se ei tule ikinä myymään!
Noita kurkotti mustaa päätään hieman reunan yli, virnuili pirullisesti ja kailotti railoon kovaan ääneen.
”EIKÄ SE OLE SITÄ PAITSI EDES KOVIN HIENO!”

Samat todennäköisyyksien jumalat, joihin makuta kieltäytyi uskomasta, mutta joiden oikkuihin hänen olisi pitänyt tarkemmin ajateltuna varautua, kokivat että sillä hetkellä oli tosi hauska ajatus saada makuta horjahtamaan suoraan samaan railoon, joka häntä niin kiinnosti.

”VOI KÖKKÄREEN-”

Tumps.

Ainakin ajatus ulkopuolisen voiman interventiosta auttoi makutaa käsittelemään hieman rauhallisemmin sitä todellisuutta, että hän oli muodonmuutokseen ja materian manipuloimiseen kykenevä siivekäs enkeli, joka oli juuri liukastunut persuksilleen talviyönä.


Pohjoisen noita hapuili päästään pudonnutta neljäntuulenhattua hangesta ympärillään ja availi punaisia viirusilmiään pimeässä, johon oli juuri pudonnut. Kuolevaisen pupilleilla olisi ehkä kestänyt pitkä synkkä hetki tottua luolan pimeyteen, mutta noita oli pimeydestä kotoisin.

”Okei, tilannekatsaus”, hän sanoi itselleen — kun ei siellä muita ollut, ”olen railossa. Ja railoja näkyy muuten tuossakin.”
Jääseinä, josta olisi melkein nähnyt läpi, jos ei jokin tumma olisi peittänyt näkymää, oli hieman halkeillut. Halkeamat muodostivat fraktaalimaisia kuvioita, kuinka kiehtovaa.
”Lumi jalkojeni alla on melko hyvin pakkautunut. Hienoinen kuunvalo tuolta ylhäältä tuo tunnelmaan tietynlaista intiimiyttä!”
Noita polki lunta jalkansa alla.
”Hmm. Ja kun katson noita railoja taas, huomaan, että koko jääseinän saisi varmaan murtumaan tarpeeksi kovilla ääniaalloilla!”
Sitten noidan huomio kiinnittyi päinvastaisessa katselusuunnassa makaavaan kuolleeseen harakkaan.
”Oho.”
Noita lähestyi lintua varovasti ja tarttui sitten nopealla liikkeellä tämän siivestä. Raatoa roikottaen makuta irvisti.
”En minä tätä varten tänne pudonnut. Miksei kukaan syö tätä pois?”
Luola kaikui makutan äänestä. Sitten se hiljeni.
”Niin. Niinpä tietysti.”

Lopulta noidan huomio kiinnittyi siihen kuolevaisten mielestä todennäköisesti kaikista huomiotaherättävimpään asiaan: jääkuutiosta, jonka fraktaalinomaisia säröjä hän oli tarkastellut, sojotti sarvet. Valtavat sellaiset.
”Tuokin näyttäisi vähän juhlallisemmalta, jos sillä olisi hiippalakki”, makuta totesi ja siirsi katseensa siihen möhkäleeseen, joka esti häntä näkemästä kirkkaan jään läpi. Oikeastaan möhkäle oli ainoa asia, jonka jään sisällä pystyi näkemään, joten se ei varsinaisesti estänyt häntä näkemästä mitään. Joka tapauksessa möhkäle oli se, jonka sarvet olivat kyseessä, jonkinlainen julman luontoäidin omaan kryouneen tuuditettu muinainen otus.
”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin tuota Karzahniksi”, noita totesi ja hekotti hieman.
Hetken hän siinä seisoi ja tuijotti.

”Mutta Karzahnit on kyllä jo niin nähty.”

Railon partaalla käyskentelevä tunturiorava pelästyi ja hyppäsi ulos nahastaan, kun luolasta sinkoutui ulos pelottavasti naurava siivekäs paholainen. Oravan viereen putosi linnunraato. Jyrsijä katsoi sitä hetken ja tarttui tilaisuuteen.

”Olipas ajanhukkaa”, paholainen jupisi laskeuduttuaan ylemmäs rinnettä. ”Tuota tietoa en nyt ainakaan myöhemmin tarvitse!”

Pohjoisen noita lupasi vankasti itselleen, että kieltäytyisi käyttämästä kuolevaisten käsityskyvyn yläpuolella olevan mielensä loputonta potentiaalia juuri vuoren sisällä kohtaamansa absurdin näyn muistamiseen. Lepakonsiivet taittuivat jälleen takaisin osaksi enkelin olemusta, ja hän asteli kynsikkäät jalat hankeen narskuen eteenpäin.
Silloin noita pysähtyi tuijottelemaan yötä pahaisen saaristonsa yllä. Revontulet olivat hiipuneet vain katoavaksi häivähdykseksi sinivihreää tehden tilaa pakkasen pysähtyneisyydelle. Mustan taivaan halkaisi hentoinen tähdenlento, mutta muuten koko luonto oli kuin jäätynyttä. Siitä pysähtyneisyydestä heräsi noidan ajatuksissa ristiriita, joka oli siellä pidempään jo kehkeytynyt, mutta kieltäytynyt ottamasta selkeää muotoa.

Oliko kyseessä todella hänen saaristonsa, jos se ei näyttänyt häneltä… jos sillä ei ollut mitään hänen omaansa? Miten kyläläiset ikinä oppisivat tunnistamaan ruhtinastaan, jos eivät näkisi tämän kädenjälkeä?

Toisille enkeleille oli Mata Nuin ääni, Käskynhaltija ja jumalan sijainen maan päällä, ojentanut avaimet mahtaviin valtakuntiin. Pohjoisen Noidan tehtäväksi jäi ilmeisesti tutkia epärelevanttien railojen uumenissa uinuvia epärelevantteja sarvimörköjä ja tulla saariston asukkien epäkunnioituksen kohteeksi.

Ja samalla enkeleistä viimeinen ja nuorin saisi valvoa varjoista Suuren hengen pyhää kaupunkia.

”Lellityt kakarat”, noita jupisi marssien tomerasti kohti horisonttia vääristävää asuinsijaansa. ”Kyllä te kohta näette, mihin pystyn!”


Saaren länsirannalla oli lämpimämpää, ja osa sen pituudesta oli sulaa. Siihen vaikuttivat samat tekijät, jotka pitivät valkean vanhuksen asuinsaaren ilmaston trooppisena. Sinne Noita oli tullut välineineen, ja kohta alkaisi työskentely.

Noita seisoi rannalla edessään valtava maahan upotettu allas, jonka kiviset reunukset sisälsivät kaiverroksia muinaisella makutain kielellä, jota kukaan paikalle sattunut ei olisi osannut tulkita. Sammiossa lillui epämääräistä harmaata ainesta, joka näytti toisinaan nestemäiseltä ja välillä taasen hyvinkin kaasumaiselta. Satunnaisesti neste vaihtoi väriään tumman vihreän tai sinisen sävyihin ja jälleen takaisin harmaaksi, joskus jopa mustaksi.

Makutan takana seisoi rumpu, ja luu alkoi jälleen pomppia rummun kalvolla tuottaen fysiikan lakeja rikkovalta vaikuttavalla tavalla aavemaisen monipuolista jyskettä.
Ääniaallot saivat nesteen pinnan värähtelemään vääristyneen musiikin tahtiin. Lopulta aines jätti taakseen loputkin rajoitteet, jotka sen vangitseva sammio oli sen olemukselle asettanut, ja muuttui silmiä hämääväksi värien ja muotojen pyörteeksi. Rytmi ohjelmoi aineksesta kaaria, kehikkoja ja runkoa, ja alkoi vähitellen täyttää syntyvää onttoa muotoa. Toisesta siivusta höllyvää ainesta muotoutui sydän, joka alkoi hehkua valoa ja sykkiä itsekseen ilmassa. Noita heilautti sormeaan, ja rummun tahtiin takova elin lennähti soljahtaen sisälle ilmassa muotoutuvaan runkoon.

Rytmi kiihtyi, ja runkojen päälle venyi samasta aineksesta pintakerros, joka alkoi piilottaa alleen syntyvän olemuksen yhteen lutviutuvia sisäelimiä. Makuta nosti pelkällä kätensä eleellä ylemmäs ilmassa muodostuvaa, sykkivää massaa, jonka värähtely alkoi vähitellen tasautua, vakiintua, kiinteytyä.
Ja se pysähtyi lopulliseen muotoonsa, kun makuta napsautti sormiaan. Luu loikkasi viimeisen loikkansa rummulla, ja rytmi hiljeni kaukaisuuteen.

Vastasyntynyt rahi laskeutui tähän todellisuuteen Pohjoisen noidan yläpuolelta.

FLÄP.
”…”

Ja laskeutuikin hänen jalkojensa juurelle aika vauhdikkaasti, mikä kävi kyllä järkeen, kun otti huomioon, että sitä ei oltu varustettu millään, millä hidastaa putoamistaan. Tai edes millään, millä ottaa maa vastaan.
Noita ei ollut aivan varma, mitä sanoa, kun hän katseli maassa lojuvaa löysää asiaa. Se oli niljakas, purppuranahkainen kaareva lörpäke, joka löllyi tuijottellen makutaa silmiin. Jalan mittainen merimakkara ei osoittanut ilmiselviä elonmerkkejä, vaan lähinnä hymyili Pohjoisen noidalle kasvoilla, jotka muistuttivat melkoisen paljon hänen omiaan.

Noita käveli rumpunsa luokse, tarttui luuhun ja palasi varovaisin askelin luomuksensa eteen. Sitten hän kyyristyi tämän ääreen ja tökkäisi rahia varovaisesti luulla.

Makutankasvoinen makkara kippasi surullisesti ympäri niin, että sen virnuilevat kasvot kääntyivät rantahiekalle. Siihen se jäikin tärisemään pelkkänä löysänä nahkapötkäleenä. Pohjoisen noita tarttui varovaisesti omia kasvojaan kantavaan pötköön, nousi seisomaan ja käänsi selkänsä verkkaisesti merta kohti.

”Mitä tämä sitten onkaan”, hän sanoi heittäen luomuksensa olkansa yli veteen, ”teen sen ensi kerralla paremmin.”

Paluumatkallaan piirustuspöytää kohti ei noita huomannut, kuinka jokin pikkuruinen, purppurainen ja kaareva hyppi aaltojen yllä ja irtonaisten jäälauttojen välissä suorastaan delfiinimäisiä loikkia horisonttia päin.


Talvipäiviä kului, ja noita valmisteli tarvitsemansa ainesosat toiseen yritykseen.

Nyt allas oli täytetty uudesta aineksesta, joka tällä kertaa lainehti verenpunaisena. Luu löi rumpua ja rumpu kumisi, ja makuta liikutteli käsiään ilmassa ikään kuin niissä olisi ollut näkymätöntä materiaalia, jota hän olisi muotoillut. Liikkeiden mukana alkoi elää näkymättömän aineksen sijaan sammiossa oleva neste, joka jostain absurdista syystä tuntui noudattavan etäältäkin makutan käsien liikkeitä. Kuin savea muovaten Pohjoisen noita kiinteytti massan ja muotoili siitä pitkulaisen ja erittäin lonkeroisen.

”Hah, tämä kuvastaa syvintä olemustani paljon paremmin!” makuta rääkäisi. Mönjäke oli muuttunut prosessin aikana räikeän vaaleanpunaiseksi ja perverssillä tavalla kiiltäväksi. Noita teki sormellaan kutsuvan eleen, jolloin monihaarainen massa suuntasi hänen luokseen ja laskeutui hänen eteensä maahan.

Rumpu päästi pari rääkäisyltä kuulostavaa jysäystä, ja katso! — lonkeroisella pikku otuksella oli silmät. Silmämunat olivat purppuraisenhehkuiset ja pupillit kapeat lähes vaakasuorat viirut. Vaaleanpunaiseen massaan aukesi vielä suhteessa mittakaavaan valtava vako, josta kasvoi ulospäin sojottavia hampaita. Lonkeroiden kärjet vääristyivät harppuunamaisiksi väkäsiksi.

Pohjoisen noita katsoi luomustaan ja totesi, että jotain puuttui. Hän lausui loitsun, ja katso! — punertavan mölliäisen päähän oli ilmestynyt samanlainen hattu kuin mikä hänen omassa päässään keikkui, joskin pienempikokoinen.

”Sinua kutsun manukiksi!” Noita julisti. ”Myrkkymanukiksi, koska olet myrkyllinen, etkös olekin? Isin pikku mölli.”

”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi yhden kerran.
”Niin sitä pitää”, sanoi makuta ylpeänä.
”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi toisen kerran. Sitten se sinkoutui jäätävällä nopeudella kohti Lehu-metsää.
”… kikkarat sentään, mihin tuo nyt pinkoo?”

Vaaleanpunainen ilmestys liikkui kuuden lonkeronsa avulla nopeammin kuin olisi pitänyt olla mahdollista niinkin merenelävältä näyttävälle olennolle. Makuta pysyi toki sen kintereillä, mutta joutui hieman soveltamaan lentotekniikkaansa puiden tullessa vastaan. Ei kestänyt kauankaan, kun manukki oli saavuttanut puuston suojassa olevan matoralaisten leirin. Makuta aavisti pahaa, ja niinhän siinä kävi, että myrkkymanukki yritti ahtaa kitaansa jokaikisen matoranin.

”Ei, ei, ei! Et voi syödä noita kaikkia!” noita ärisi luomukselleen, kun tämän ruumis oli paisunut viisinkertaiseksi ja suusta törrötti ulos matoranin jalkaterä.
”Qyyyrk”, vastasi manukki suu täynnä matorania.
”Ei siinä sinänsä mitään vikaa, mutta se ei ole hirveän tarkoituksenmukaista, jos minun pitäisi hallita näitä!”
”Qrkkkk!”
”Senkin ahne mörköttimöhnö!”
”Quäärk!” sanoi manukki nielaistuaan suussaan olevan tohungan. Jäljellä olevat kyläläiset juoksivat kaaoksen valtaan päätyneen kylän päästä toiseen. Manukki olisi syöksynyt seuraavien uhriensa kimppuun, mutta sen luoja astui yhden sen lonkeroista päälle, jolloin se kuminauhan tavoin sinkoutui takaisin päin Pohjoisen noitaa venyttyään tarpeeksi kauas.
”Quärrrrk!”
”Et mene minnekään, tuhma lapsi!”
Makuta löi otusta lujaa keskivartaloon, mikä oli virhe, sillä manukki räjähti kymmeniksi palasiksi ja heitti luojansa päin ryteikköä. Kun hän pääsi jälleen pystyyn, pienen pienet minimanukit olivat jo kipittämässä karkuun, eikä makuta edes yrittänyt lähteä ottamaan kaikkia niitä kiinni.
”Antaa olla, menkööt. Keksin jotain muuta!”


Aamu oli kirkas, ja lumi teki siitä sokaisevampaa. Talvi eteni päivä kerrallaan, ja kylmyys muuttui yhä kuolettavammaksi. Täällä, saaren itärannoilla tuntui ilma siltä kuin pienet jääpuikot olisivat pistelleet matkalaisen kasvoja.
Matoralaisjoukolle sillä ei ollut väliä. Villavuoriin haarniskoituneet kylän miehet ja naiset olivat matkanneet viikkojen ajan itää kohti. He olivat tiensä päässä. Ruokavarannot olivat loppumassa, ja viimeinen kymmenkunta Suuren hengen nautoja hytisi kalpeina tallissa elämistään taistellen.

Pienen Koron kansa oli turvautumassa viimeiseen jäiseen oljenkorteen, joka hapertui heidän käsiinsä. Mukanaan he kantoivat kylän sepän takomia kairoja ja parhaiden käsityöläisten punomia onkia. Jos meri ei ruokkisi heitä – pelastaisi heitä – mikään ei.

Joukkion johtaja nosti hätkähtäneenä Ruru-kasvoista päätään, jonka poskilla kohme kasvoi valkeana. Hän oli kuullut jotain.
Pian he kaikki tajusivat, että heidän takaansa kaikui jään yli etäistä, hätäistä huutoa. Kyläläisten päällikkö nyökkäsi hiljaisena luotetuimmalle ystävälleen, joka alkoi hakea Akaku-katseellaan sen lähdettä. Huuto ja huutaja olivat tulossa saaren puolelta.

Lähestyjä oli sinisenpurppurainen olento, joka vispoi käsillään taivaita kohti huutaessaan ja juostessaan. Kyläläiset varautuivat – pari heistä työnsi keihäänsä valmiusasentoon, kun joukon vahvin jatkoi kairallaan jään takomista. Mikään ei saisi hidastaa heitä, aivan liikaa oli vaakalaudalla.
Keihäsmiehien varovaisuus lähestyjän suhteen kuitenkin hälveni, kun he alkoivat… tunnistaa sanoja?

”VAROKAA”, kaikui lähestyvän, kummallisen punasilmäisen hattupäisen olennon kailotus jään yli.

Joukkion johtaja havahtui lähestyvän olennon sanoihin, ja huomasi, että sen kädet viittoivat nyt heidän taakseen. Ja kun he kääntyivät, hätkähti osa heistä näkyä.

Kyläläisten takana jäällä seisoi räpylöillään pieni lentokyvytön lintu. Oikeastaan sen kutsuminen linnuksi oli hyvin kohteliasta, sillä sillä ei ollut perinteisessä mielessä nokkaa tai oikeastaan päätäkään. Kasvot sillä kuitenkin oli keskivartalossaan, ja ne muistuttivat melko lailla heitä kohti juoksevan olennon kasvoja.

”Priiii”, räpyläjalka inahti. Ja puri yhtä kalastajista reiteen.
”AAAAAAAAAAH!”

Pakokauhu valtasi joukkion. Keihäsmiehet kävivät ystävänsä jalassa roikkuvan lintumaisen hirvityksen kimppuun kaikin voimin eivätkä lopettaneet ennen kuin se sätki heidän keihäidensä kärjissä jään yllä. Huohottavat matoralaiset kääntyivät lähestyvää varoittajaa kohti, ja yllättyivät, kun tämä… vain jatkoi huutamista?

”VAROKAAA”, oli huutavan juoksijan uusi ohje, ja ennen kuin kyläläiset ehtivät kysyä, miksi, loikkasi hangesta heidän takanaan jotain.

”SKRIEEEEE”, hirvittävä olento kirkui. Edellisen pedon kanssa identtisillä kasvoilla varustettu, kammottava pitkäsorminen kädellinen kapusi kauhusta jäätyneen kylänvanhimman kanohille hänen rintakehäänsä pitkin. Keihäsmiehet taklasivat johtajansa maahan ja alkoivat repiä hirvittävää apinankaltaista tämän naamiolta.

”AAAAAAAAHOTTAKAASEPOIIIIIS!”

Koska kyläläiset eivät tuntuneet kuuntelevan hänen ohjeitaan tarpeeksi selkeästi, huusi Pohjoisen noita heille vielä ”VAROKAAAA”, mutta se ei auttanut heitä väistämään jään läpi syöksyvää etäisesti hyljettä muistuttavaa lihavuorta.
Hyljemörkö vastasi luojansa epätoivoiseen ehdotukseen lähinnä äännähdyksellä, joka oli litteroitavissa suunnilleen ”MRÖÄÄÄÄH”.

Yhtä kiusallisesti makutalta karkuun päässeiden koe-rahien #6 (koodinimi ’Nenis’), #7 (koodinimi ’Au-au’) ja #8 (NIMETÖN) yllättävä liittyminen jäissä räpiköivän kalastusjoukon hupiin ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Vaikka Pohjoisen Noita oikein kohteliaasti yrittikin vielä ohjeistaa matoralaisia VAROMAAAAAN, VAROMAAAAAAN ja VAROMAAAAAAAN.

Jos Pohjoisen Noita oppi tilanteesta jotain, niin sen, että se tylsimys, joka keksi häkit, oli lopulta oikeassa joissain jutuissa.


Päivät kulkivat. Talvi kylmeni. Noita työskenteli elämän elementeillä ja herätti henkiin toinen toistaan kummallisempia raheja. Vaan vaikka talven päivät kuluivat, ei noita löytänyt olennoistaan sitä jotain, mitä etsi. Jotain, jonka hän yritti nyhtää olevaksi tajuntansa syövereistä. Nukkua ei makutan tarvinnut, mutta aina välillä hän uneksi, jos vain edes löytääkseen sen jonkin, joka tuntui puuttuvan yhtälöstä.

Ja saaren kylmimmän talven pimeimpänä yönä asteli samalla vuorella muitakin etsijöitä.

Tuossa pimeydessä nousi Noidan vuorelle kaksi etelän asukasta – toinen heistä Totuutta etsien, toinen takomassa särjettyä kunniaansa.

Matkalaisista vanhempi kääriytyi tiukasti kaapuunsa. Hän ei puhunut vuorenrinteillä sanaakaan ystävälle, joka oli kulkenut koko pitkän matkan hänen kanssaan tälle vuorelle, ensin yli meren ja sitten läpi metsien. Upottava hanki ja jyrkkä ylämäki olisi ollut matkalaisen painavalle mustapanssariselle ystävälle raskas taival, jos ystävä olisi koskaan väsynyt.

Vanhempi, kaavun peittämä matkalainen väsyi tavoilla, joilla hänen ystävänsä ei. Mutta hänen askeleensa oli kevyt, ja, toisin kuin hänen suurella ystävällään, kumpikaan hänen hoikista jaloistaan ei edes uponnut lumeen.

Ja yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa päiviin he pysähtyivät, jos vain katselemaan hämmästyttävää näkyä edessään. Luonnonvastainen, piikikäs musta torni sojotti vuorenrinteestä, ja kumpikin heistä tiesi välittömästi, kenen tyyssija se oli.

Teräs kuiskasi hiljaa, kun raskas tumma matkalainen veti hitaasti esiin huotrastaan leveäteräistä hiilenmustaa miekkaa. Haarniskoitu kuitenkin pysäytti liikkeensä, kun hänen ystävänsä nosti kaapukankaan piilosta vasemman kätensä.

”Jää tänne”, matkalaisista vanhempi lausui hupustaan. ”Puhun hänelle.”

Ystävä ymmärsi, ja työnsi valtavan miekan takaisin suojaansa. Valtava hahmo jäi seisomaan hankeen kauas hirvittävästä rakennelmasta, ja katsoi, kuinka hänen ystävänsä ja mestarinsa asteli varovaisin askelin sitä kohti.

Saavuttuaan sille, minkä hän tulkitsi rakennelman oveksi, huputettu matkalainen koputti kolme kertaa lujasti. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta juuri, kun matkalainen oli aikeissa koputtaa uudelleen, oven virkaa toimittava metallilaatta liukui sivuun neljässä eri palasessa ja näytti sulautuvan ympäröiviin seiniin, sillä minkäänlaista koloa laatalle mennä seinissä ei ollut, eikä minkäänlaisia saranoita. Aivan kuin ovea ei olisi koskaan ollutkaan.

Oven takaa paljastui himmeän violetinsävyisenä hehkuva avaruus, jota täplittivät mustana hehkuvat pistemäiset pallerot. Näkyä olisi voinut kuvailla uudelleenvärjätyksi tähtitaivaaksi. Matkalainen astui sisään, jolloin ovi hänen takanaan liukui kiinni uhkaavasti. Hetken hän käveli avaruuden halki eikä näyttänyt etenevän minnekään, sillä mikään perspektiivissä ei muuttunut — paitsi ovi, joka jäi hyvää vauhtia taakse purppuraisen tyhjyyden kaukaisuudessa siintävien tähtien pysytellessä paikoillaan. Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaansa läpi tyhjyyden. Pian ovea ei enää näkynyt, eikä hän tiennyt, osaisiko löytää takaisin sen luokse.

Tuntui, kuin olisi kulunut ikuisuus, ehkä kaksikin, ennen kuin matkalainen kohtasi minkäänlaista vaihtelua ympäristössään. Tähdet olivat liikkuneet vain hieman ensimmäiseen ikuisuuteen mennessä, mutta nyt avaruudessa kuului jopa ääniä. Ääniä olisi voinut kutsua avaruudellisiksi, mutta sellaisessa kuvailussa ei ehkä olisi ollut hirveästi ilmaisuvoimaa.
”Tervetuloa matalaan majaani”, totesi huvittunut ääni yhtäkkiä. ”Yllättävää, että uskaltauduit sisään.”
Matkalainen sai huomata, että siinä samassa avaruus alkoikin liikkua hänen ympärillään eikä hän siinä: pahoinvointia aiheuttavalla tavalla tähdet vilisivät ohi, ja sitten näkökenttään ilmaantui kokonainen planeetta, jonka pintaa kohti hän syöksyi, ei! — pinta syöksyi häntä kohti! Mutta maahan törmäämisen sijaan hän laskeutuikin pehmeästi kiviselle kamaralle. Vihertävälle kiviselle kamaralle. Planeetan pinnalta taivas näytti nyt vain hieman tummaan purppuraan viittaavalta, lähes mustalta. Tumman siniset pilvet lipuivat hitaasti ohi.

Seuraava havainto oli urkumusiikin etäinen ääni. Seuraamalla urkujen ääntä matkalainen pääsi etenemään muhkuraisessa maastossa laavasta muodostuneiden lehdettömien puiden ohi kohti etsimäänsä olentoa. Matka päättyi, kun äänen lähde löytyi: korkealla suorakulmaisen pilarin huipulla oli tasanne, josta häämöttivät mahtipontisten urkujen mahtipontinen pillistö. Ainoa tie huipulle olivat suorakulmaisesti pilaria reunustavat jyrkät ja kapeat portaat.

Ei kai auttanut muu kuin kiivetä. Kiipeäminen osoittautui yllättävän helpoksi, ja äkkiä matkalainen huomasi löytävänsä itsensä ylhäältä, missä enemmän tai vähemmän metafysiikaltaan kyseenalainen makutan projektio soitti urkujaan.

Huppuhahmo katseli kahdella silmällään hetken sitä, mitä ei ollut ensiksi uskoa. Kaapunsa alla hän puristi tiukasti kädessään aarrettaan. Ainoaa, joka hänellä vielä oli. Sen hehku auttoi häntä pitämään kiinni järjestään kaaoksen valtakunnassa, jonka kauhistuttava enkeli oli hänen ympärilleen loihtinut.

”Oletko sinä se”, hän kuiskasi varovaisesti, ”jota kutsutaan Noidaksi?”
Makuta ei vastannut, vaan jatkoi soittamistaan. Hetken kuluttua hän nyökkäsi hitaasti katsomatta tulijaan päinkään.
”Jotkut kutsuvat.”

Kaapu kahisi, kun matkalainen otti jännittyneen askeleen taaksepäin. Vaikka hän tiesi, että tässä mielikuvituksen ahjossa hänen ei tarvisi edes hengittää, huomasi hän silti, kuinka raskaaksi jokainen henkäys oli käynyt.

”Vaikka tunnenkin maineesi, saavun rauhan merkeissä”, hupun sisältä kuului. ”Haluan sinun tietävän, että ei ole syntejä, joita Isäni ei antaisi anteeksi.”
”Jos tunnet maineeni, sinulla ei pitäisi olla mitään pelättävää”, makuta vastasi. ”Olenhan rauhan ja rakkauden lähettiläs. Ja sinun isäsi antaa anteeksi, jos ja vain jos minä annan.”

Noidan sanat olivat vakuuttavia, vietteleviä, mutta matkalaista oli varoitettu juuri siitä. Noidalla olisi voimia, jotka saisivat kenet tahansa taipumaan tahtoonsa. Siinä noita ja matkalainen olivat samanlaisia – heitä erotti vain lupaus, jonka matkalainen oli tehnyt omista voimistaan.

”En tiedä, mitä uskoa, Noita. Kielet etelässä puhuvat sinusta monenlaisia sanoja, ja osa siitä ei ole imartelevaa… vaikka haluaisinkin uskoa sanoista vain kauniisiin. Jos oletkin todella tehnyt sen kaiken, mistä sinua syytetään… haluan uskoa, että tarkoitat sillä hyvää. Haluan uskoa, että uskomme samaan.”

Yhä urkuja soittaen noita nyt käänsi hieman katsettaan hänen suuntaansa.
”Mihin sinä sitten uskot, matkalainen?”

”Vapauteen”, matkalainen sanoi epäröimättä. ”Mutta en vain siihen. Vapauteen tehdä oikein… vaikka luontomme ajaisi meitä toisinaan harhaan siltä polulta.”

”Luontomme voi ajaa meidät tekemään monenlaisia asioita, ystäväiseni. Se ajoi sinut tänne puheilleni, vaikka ulkona odotteleva toverisi olisi mieluusti aloittanut aseellisen konfliktin. Tai siltä se ainakin näytti”, noita totesi lipevästi.
Jos noita olisi nähnyt matkalaisen hupun alle, ei häneltä olisi jäänyt näkemättä järkytys tämän kasvoilla.

”Pyydän, että ymmärrät ystävääni”, hän kuiskasi painokkaasti. ”Hänen polkunsa on päällystetty epäonnistumisilla… ja hänen kaltaisilleen se on kuolemaakin pahempaa. Ilman kunniaansa hänellä on vain minut. Ei muuta.”

”Ah, ritarit ja heidän kunniansa. Toisinaan kunniallisuuden tavoittelu menee liian pitkälle. Esimerkiksi eräillä eteläisillä toasotureilla on merkillinen koodisto, joka antaa todella paljon arvoa kunnialle. Ja sitten on joitain käppänöitä, joita ei siitä huolimatta ilmeisesti voi vaatia kunnioittamaan edes muiden olemassaoloa. Mutta kerrohan, matkalainen, millä sinun polkusi sitten on päällystetty.”
Matkalaisen mieli ei pystynyt keskittymään hetkeksikään miettimään, kenestä noita saattoi puhua. Vei jo kaiken hänen elinvoimastaan pysytellä kiinni määränpäässä, joka oli ajanut hänet pohjoisille maille.

”Särjetyillä periaatteilla”, lausui hän rehellisimmät sanansa. ”Ilman niitä en olisi täällä. Ilman niitä en voisi olla. Ja korjatakseni sen, mikä on rikki, lannistun edessäsi polvilleni, Noita.”
Matkalainen henkäisi syvään utuisen unen ilmaa, ja puhui vielä.
”En suostu olemaan Tuhon isä. Näytä minulle, miten pystyn siihen, Suuri Makuta.”

”Tahdot siis olla luoja?” sanoi Noita irrottaen viimein sormensa koskettimilta ja jalkansa pedaaleilta, jotka makutan lopetettua soittamisen soittivat kappaleen loppuun omia aikojaan. ”Maailmain syöjän sijaan pyrit olemaan Uudistamisen jumala.”

”Minulla on vain yksi jumala”, kaavutettu matkalainen sanoi. ”Mutta jos sen haluat niin sanoa.”

”Minua ei kiinnosta, mitä jumalaa palvot. Mutta jos tahdot oppia universumimme syvimmälle haudatut salaisuudet, voin opastaa sinua alkuun. Ensin kuitenkin kysymys. Onko sinulla maailmanrakennuksen ja mielenmuokkauksen työkaluja käytettävissäsi?”

”Taitoja”, matkalainen kuiskasi. ”Kykyjä. Unia… mutta ei sellaisia työkaluja, joiden käytön Isäni sallisi minulle.”
Hän tunsi Noidan katseen porautuvan siihen, mitä hän piilotteli kaapunsa alla, mutta sitten tämä vain nyökkäsi hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. Tällöin pylväs, joka kannatteli tasoa, jolla he seisoivat, vetäytyi uskomattoman nopeasti maan sisään, ja he laskeutuivat maanpinnan tasolle niin nopeasti, että matkalaisen jalat miltei irtaantuivat maasta ilmalennon aikana. Makuta avasi sylinsä kutsuvasti maailmankaikkeudelle, ja yhtäkkiä avaruus heidän ympärillään alkoi pyöriä. Pilvet kieppuivat pois tieltä, ja vinhasti pyörivät tähdet näkyivät jälleen. Tähdet näyttivät vetäytyvän kauemmas ja kauemmas, kunnes niiden lähettämää mustaa valoa ei enää edes erottanut tummasta taivaasta. Maaperä jollain tapaa suli osaksi ympäröivää aavuutta, ja pian matkalainen huomasi seisovansa makutan kanssa samankaltaisessa tyhjyydessä kuin minne hän oli aiemmin saapunut, mutta tällä kertaa heidän kumppaneinaan eivät olleet edes tähdet. Ympäristö oli tummahkonsinertävä, ja tyhjyyden tekstuuri hieman meluisan laikukas. Lauseet, joilla matkalainen oli juuri kuvaillut tilaa itselleen, eivät olleet järkeviä. Noidan kaoottisen mielen vaikutus alkoi selvästi vaikuttaa häneen.

”Hahaa, no niin”, sanoi hänen uusi mentorinsa. ”Aloitetaanpa jostain ihan yksinkertaisesta. Aion nyt luoda sinulle täysin uutta elämää.”
Heidän eteensä oli ilmaantunut reikä tyhjyydessä — reikä, joka sisälsi höyryävän kuplivaa valkeata nestettä.
Matkalainen katseli nestettä epäuskoisena. Hän tiesi, ettei ollut halunnut noidalta tätä, mutta halusi uskoa tämän ymmärtävän, miksi oli täällä. Lopulta hän päätti vain jäädä hiljaa seuraamaan enkelin kätten työtä.

Pohjoisen noita teki dramaattisia liikkeitä käsillään ja siirtyi toiselle puolelle allasta. Nesteestä kohosi kupliva muhkurainen massa, jonka pinta liikehti edelleen nesteen tavoin.
”Suuren hengen elinvoimasta ja makutain viisaudesta syntyvät rahit”, Noita lausui, ja mustaa savunkaltaista ainetta alkoi kerääntyä valkean möhkäleen ympärille, ”lisättäköön joukkoon viidensadan kuolevan tohungan tunteet sekä Tren Kromin kyynel! Sekoittukoot maalliseen olemukseesi taivasten sirpaleiden jauhetut tuhkat ja maankamaran hiidenki- hetkinen, hetkinen, hetkinen!”
Makuta paiskasi möhkäleensä takaisin altaaseen. Nestemäistä ainesta oli roiskua matkalaisen päälle.
”Jos lisään kiven elementaalienergiaa… ja sarvet — sarvet ovat tärkeitä…”

Huppuun verhoutunut matkalainen tuijotti epäuskoisena mentoriaan, kun tämä näytti avaavan neliskulmaisen kaksiulotteisen reiän kolmiulotteiseen avaruuteen.
”Tätä täytyy kokeilla hiekkalaatikon ulkopuolella!” makuta hihkaisi ja rynnisti ulos juuri tekemästään aukosta. Matkalainen seurasi perässä ja totesi saapuneensa jälleen kylmään ja pimeään todellisuuteen. Todellisuudessa makutakaan ei näyttänyt täysin samalta, kuin omituisessa valtakunnassaan, mutta hän ei osannut sanoa, mikä oli muuttunut.

Varjojen herralla oli nyt käsittelyssään suurin piirtein Mata Nuin lehmän kokoinen massa, jolle alkoi muotoutua pää ja raajat. Päähän olennolle kasvoivat prototeräksiset sarvet. Ruskea karvapeite verhosi vankan ruhon. Makuta otti jostain kätköistään esiin kaksiulotteiselta kuviolta näyttävän oranssia valoa hehkuvan kämmeneen mahtuvan entiteetin. Matkalainen tunnisti symboliksi kiven elementaalienergian pyhän tunnuksen.

Makuta sulautti esineen muotoutuvan eläimen ruumiiseen, ja tämä vinkaisi juuri syntyneillä ääntelyelimillään. Paitsi, että vinkaisu oli aivan väärä sana kuvaamaan ääntä, joka elukasta lähti.

”Haahaahaa!” nauroi Pohjoisen noita, kun hänen luomuksensa nousi jaloilleen ja alkoi juosta ravia kierros toisensa jälkeen ympäri hänen asumuksensa. Alempana vuoren rinteellä jykevämpi kahdesta matkalaisesta katsoi eläimen menoa hämmästyneenä ja ennen kaikkea epäileväisenä.

Matkalainen tunsi pakkasen pureutuvan taas ihoonsa kankaidenkin läpi, kun hän katseli olentoa, jonka noita oli loihtinut olemassaoloon. Pienen hetken ajan hän yritti antaa mielensä löytää vastauksia, sukeltaa johonkin suurempaan ymmärrykseen, johon Noita oli juuri avannut hänelle ikkunan. Mutta mikään ajatus ei muodostunut istuttamaan siemeniään, ja matkalainen tunsi katsovansa jotain, joka oli hänelle täysin merkityksetöntä.

”Miksi?” hän kysyi noidalta, eikä löytänyt parempaakaan sanaa.
”Aion kutsua niitä poroiksi”, sanoi makuta selvästi ylpeänä. ”Mataian sanan po-rho mukaan. Tiedätkö, ’Kiven reuna’. Koska nämä eläimet muuten elävät aika REUNALLA.”
Kyseinen poro päätti hypätä alas jyrkänteeltä.
”En kyllä ihan tuota tarkoittanut, mutta okei”, noita jatkoi. ”Nerokasta on kiven elementaalivoimien käyttö! En ole vielä täysin perillä siitä, mitä kaikkea nuo pystyvät tekemään, mutta uskon, että ainakin ulostamaan kiviä.”

Matkalainen oli jäänyt pysähtyneeksi hetkeksi tuijottamaan kielekettä, jolta vähä-älyinen olento oli loikannut alas miettimättä hetkeäkään. Epäuskoisen hitaasti hän käänsi katsettaan Noitaa kohti.
”En vain ymmärrä, Noita. Mikä oli tämän… tarkoitus?”
”Kun idea syntyy, se täytyy niin sanotusti saada paperille. Tai lihaksi tai miten vain. Voin tietysti jatkaa hieman abstraktimpien aiheiden parissa, mikäli tahdot todella ymmärtää maailmankaikkeuden syntyjä syviä!”

”Sanat… sanat etelässä puhuivat viisaudestasi. Järkkymättömyydestäsi. Kuin he olisivat puhuneet luonnonvoimasta. Ukkosesta, joka voisi sytyttää metsäpalon talvellakin.”
”Sanoja”, noita tuhahti, ”sanomatta sanoja. Sanojen takana toisia sanoja, sanojen tilalle uusia sanoja.”
”Minä…”
”Tyhjiä sanoja, suuria sanoja! Saatan sanoa. Mutta tärkeää ei suinkaan ole se, vaan porojen nerokkuus. Kun pyöräytän pari lisää, niin kohta ne lisääntyvät itsekseen. Niinhän rahit toimivat. Sanasta sanaan. Mutta uskon, että koska elementtivoimat toimivat suurin piirtein järkevällä tavalla, porot pystyvät muodostamaan Poro-Nuin! Ha haa! Mitäpä siihen sanot?”

Pohjoisen noita ei todennäköisesti enää edes kiinnittänyt kovin paljon huomiota siihen, mitä hänen vieraansa teki, sillä hän olisi kenties muotoillut kysymyksensä hieman toisella tavalla jos olisi huomannut kaavutetun matkalaisen astelevan hitain askelin poispäin alarinteeseen.
”Etelän kylä näkee nälkää”, hän lausui kävellessään. ”Voisit tehdä niin paljon enemmän… ja tuo on se, mitä teet.”
”Ainakaan ei loputonta nälkää”, noita sanoi. ”Talven ylitse selvittyään he ovat ihan kunnossa. Tai ehkäpä sinä voisit sytyttää heille vaikka nuotion, kun kerran olet menossa siihen suuntaan?”

Matkalainen pysähtyi niihin sanoihin, katsoi makutan suuntaan vielä kerran ja huokaisi.
”Toivoin, että sinä olisit voinut sytyttää jonkin muun.”
”Kannattaa varoa, mitä toivoo. Joskus saattaa saada, mitä tilaa!”

Niin asteli etelän matkalainen käkättävän noidan luota kauemmas hyytävässä pakkasessa. Hän pysähtyi ainoan ystävänsä eteen, ja oli mahdoton sanoa, kuinka kauan tämä oli odottanut. Mustan panssarin metallipinta oli kohmeinen, eikä sen kolkon terävän kypärän sisältä puskenut höyryä. Jättiläinen seisoi hangessa ylväästi viitassaan, ja laski suurta päätään hieman ystäväänsä kohti.

”Lähdemmekö?” ääni haarniskasta kaikui.
”Lähdemme”, kaavutettu vastasi. ”Täällä ei ole enää mitään meille.”
”Mutta eikö hän todella ole Noita, jota etsimme?”

Kaapu kääntyi vielä kerran katsomaan ylärinteessä tanssahtelevaa kangashattuista hirvittävää maahista, eikä kaavun kantaja olisi halunnut sillä hetkellä sanoa yhtään mitään.

”Jos on, olemme tuomitut. Enkä hyväksy sitä.”

Kaksi alkoi astella jälleen alarinteeseen, ja ei kestänyt kauaakaan ennen kuin he olivat poissa Pohjoisen Noidan näköpiiristä.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei löytänyt haluamaansa, oli edes noita löytänyt pitkästä aikaa todella jotain.

Hän oli löytänyt INSPIRAATION.


Lumisen rinteen kirkkaassa aamussa tallusteli koparoillaan vain päiviä vanha karvainen olento, jonka sarvet kaareutuivat kuin lehtipuun jäiset oksat. Se hengitteli ulos paksua höyryä, kuopi hieman lunta etujaloillaan ja röhkäisi kumeasti.

Peuraeläimen tummiin silmiin syttyi innostus, kun sen lajitoveri kahlasi korkeammalta rinteeltä mäntyjen välistä toista kaltaistaan kohti. Po-Rho pysähtyi toisen luokse ja alkoi hivellä tämän turpaa omansa päällä. Hoikkajalkaiset rahit kiertelivät lumessa tönien toisiaan leikkisästi, ja aina välillä jompikumpi kaatui pyörähtäen hankeen ennen kuin ponkaisi takaisin pystyyn jatkamaan telmimistä.

Lumenvalkeiden mäntyjen takaa kuului lisää pärskimistä ja röhinää. Pikkuruinen poro tunki päätään suuren, puiden välissä lepuuttavan emonsa vatsan alle, josta kurkistivat sen kolmen sisaruksen innokkaat pikku päät. Joukko nuoria olentoja katseli, kuinka kaksi suurenmoista urosta olivat lukinneet jämerät, kuin valtavilta kämmeniltä näyttävät sarvensa toisiinsa voimannäytössään.

Ja vielä korkeammalla vuoren huipulla tiivistyivät pienet porojoukot toisiaan suuremmiksi. Röhinä, pärskintä ja koparoiden nakse kaikuivat rapeassa talviaamussa. Jos talven lintu olisi katsellut korkealta yläilmoista, olisi se nähnyt aamunkoiton uljaalle uudelle lajille saaren valkeassa luonnossa.

”Nyt muuten lähtee!” noita hihkaisi, ja heitti käsissään löllyvää poroainesta ilmaan kuin harmaata taikinaa. ”Nyt muuten tasan lähtee!”

Makuta-rummun aavemainen taonta puhalsi materiaan sielun, ja taas uusi poro tuijotti hetken luojaansa ennen kuin sekin asteli yhä kasvavaa laumaa kohti, pois seuraavan alta.

”Hah-haa! Katsokaa, olen tulessa! Tai pitäisikö jopa sanoa, että liekeissä!!! Niinhän ne kaikki nuoret nykyään sanovat, eivätkö sanokin?”

Seuraava Noidan kynsikkäissä kourissa muovautuva eläin oli vielä vähän liian kaukana elävästä, että se olisi voinut kehitellä kysymykseen vastausta. Suurella makuta-rummulla noidan takana loikki jälleen kauan sitten kuolleen olennon luu – tai sellaisen olennon luu, joka vasta syntyisi vuosien päästä, koska lineaarisuus ja kausaliteetti olivat nössöille mammanpojille.
Pohjoisen noita ei juuri nyt muistanut, mikä kosminen tapahtuma oli siunannut häntä todellisuuden rakenneaineksia vääristävän rummun osasilla. Destral oli vähän sellainen paikka, että sen muurien sisällä tapahtuvien juttujen suhteuttaminen ulkopuoliseen todellisuuteen oli sama kuin olisi yrittänyt tehdä turkisviitasta uudelleen jonkin rahin selkänahkaa. Ei sillä, etteikö hän olisi siihenkin pystynyt, mutta ajatus varmasti kuulostanee kuolevaisten mielestä absurdilta. Tai banaalilta, mitä näitä nyt oli.

Rummun tai minkään muunkaan paitsi porojen alkuperä oli kuitenkin tässä hetkessä täysin toissijaista ja turhaa, sillä kas kuinka Pohjoisen noita loihtikaan maailmaan taas uuden poron, ja taas uuden! Kylläpä hänestä olikin tullut tässä hommassa hyvä jo ensimmäisen viidenkymmenen jälkeen. Tietty alkuun oli mahtunut pari virhelyöntiä, joissa sarvien ja jalkojen määrät olivat menneetkin vahingossa väärin päin, ja sitten se yksi ei ollut ollutkaan poro, vaan jonkinlainen skorpioni. Mutta eihän kukaan täydellinen ollut.
Vaikka tietenkin välillä tuli vastaan joku nimeltämainitsematon pikku prinssi, joka väitti olevansa täydellinen ja katsoi Pohjoisen noitaa välillä sillä tapaa että Pohjoisen noitaa huvitti olla vähän missä tahansa muualla. Hankkisi edes huumorintajun, ja näin ensi alkuun vaikka silmät päähänsä.

Se epämiellyttävistä kollegoista, sanoi noita itsekseen hermostuneesti hekotellen ja huomasi, että vastasyntyneelle porolle olikin tullut huolimattomassa muotoilussa hehkuvan punainen turpa.

”Menepäs siitä!” noita hätyytti kaapien käsiinsä luomisen sammiostaan jo uutta materiaa. ”Tuollainen erikoisuudentavoittelija! Kuitenkin nuo muut tekevät olemassaolostasi vaikeaa vain siksi, koska olet erilainen!”

Punaturpainen poro röhähti surumielisesti ja juoksi poispäin luojastaan. Pieni punainen hehku heijastui hangen pinnasta, kun poro pinkoi alemmas rinnettä kadoten lopulta näkyvistä.

”Joo, ja sitten ne havaitsevat, että sinusta kuitenkin on jotain hyötyä!” makuta ärisi antaen rummun jatkaa takomista ja käsiensä jatkaa muotoilua. ”Sitten on ihan okei, että on vähän erilainen, jos se voidaan hyödyntää yhteisen hyvän vuoksi! Kyllä kyllä, eivätköhän ne sen jälkeen keksi sinulle jonkun syrjäisen pienen saariryhmän, jolle voit mennä tekemään jotain porojuttujasi ilman, että kenenkään muun porokamuistasi tarvitsee katsella turpaasi!”

Pohjoisen noita huomasi ehkä kiihtyvänsä hieman, ja mietti hetken, että sillä saattoi olla vaikutusta muotoilun lopputuloksiin, mutta jatkoi työskentelyä.

”Näytä niille, pikku punakuono!!!! NÄYTÄ NIILLE!!! POTKAISE NIITÄ MUNUAISEEN! VOIN NÄYTTÄÄ MISSÄ SE ON!!!!! MINÄ SUUNNITTELIN SEN!!!

Pohjoisen noita päätti lopettaa tämänhetkisen poron muotoilun tajuttuaan, että oli juuttunut ajatuksissaan lähinnä sarviin ja jatkanut sellaisten tekemistä myös niihin kohtiin, joihin olisi piirustuksissa pitänyt tulla poron pää, kaula, torso ja raajat. Hän heitti käkkärän palleron sarviainesta olkansa yli, ja huomasi sivusilmällä kuinka se alkoi pyöriä vuorta alamäkeen keräten suuria paakkuja lunta ympärillensä.

”… ehkä sitä pitäisi välillä rauhoittua tai jotain.”
Siten hän antoi itselleen ansaitun tauon. Ennemmin tai myöhemmin porot alkaisivat lisääntymään keskenään, eikä makutalle olisi enää tarvetta. Pohjoisen noidalla ei ollut tosin aavistustakaan, miten porot sen tekisivät, eikä hänellä ollut minkäänlaisia suunnitelmia jäädä tutkimaan asiaa.

”Olisihan se kyllä kätevämpää”, makuta mietti leukaansa hieroen, ”jos tämä olisi jotenkin keskitettyä ja automatisoitua. Jos olisi jonkinlainen yksi valtava poro, joka loisi minulle lisää poroja… kuin eräänlainen… porokuningatar…”

Makuta tuhahti hiljaa, ja naurahti kaikuvasti.
”Ehkä seuraavaan projektiin!”


Makuta katseli muhkeata näkymää edessään. Kolme paikalla työskennellyttä matoralaista olivat saaneet aidattua porot huteran näköiseen puuaitaukseen. Aitauksessa käyskenteli ainakin viisikymmentä poroa.

Makuta laskeutui kansalaisten tasolle, jolloin nämä kavahtivat hieman kauemmas. Enkeli oli ehkä jopa hieman tyytyväinen, etteivät nämä enää juosseet suinpäin karkuun.
”Mitenkäs täällä sujuu?”
”Pohjoisen noita”, yksi kolmesta, komatoralainen, sanoi, ”porot ovat hyvin käyttäytyviä ja maistuvat mainiolta. Kiitämme teitä lahjasta.”
”Hienoa, hienoa”, noita sanoi ja taputti käsiään hitaasti. ”Miten saitte niitä noin paljon samaan aitaukseen?”
”Se oli helppoa, ne kun tottelevat hyvin kivikärkisiä keihäitä”, sanoi pomatoralainen, joukon voimakkaimman näköinen.
”Jaa, että kivikärkisiä. No sepäs hienoa”, noita vastasi. ”Mutta mitähän tuo välke on.”

Kaikki kolme matorania käänsivät yhtaikaa katseensa takaisin porolaitumeen. Muutama reunimmainen poro todellakin välkkyi kellertävänä.
”Öööh”, sanoi ko-matoran.
”Hyvä pointti”, sanoi noita. Seuraavaksi vähän sisempänäkin käyskentelevät porot alkoivat välkähdellä hyvin suurella taajuudella keltaisena ja jopa oranssina. Pian reaktio näytti leviävän aivan sisimpinä käyskenteleviin.
”Tämä on odottamatonta”, makuta sanoi, ja yksi matoralaisista meni sisään aitaukseen ja tarkasteli lähempää.
”Aivan kuin nämä hehkuisivat jotain… jotain taianomaista”, tämä hymähti.

”Ai”, makuta sanoi. ”Ai niin kuin vaikka kiven elementaalienergiaa?”

”Niin, niin kai. Mitä se on?”

”Tuota noiiiiin, saatte kohta ehkä nähdä.”

Aivan laitumen keskellä seisova poro muuttui pysyvän keltaisena hehkuvaksi, ja yhtäkkiä muista poroista sinkoutui kultainen energiasäde keskimmäiseen poroon.
Poron silmät hehkuivat kultaisina, ja se iski raivokkaasti sarvensa maahan. Se kouri multaa ja jäkälää maasta irti, kunnes alkoi kuulua sellainen riipivä ääni, joka kieli kallioperän saavuttamisesta.
”Nyt, lapset, juoskaa ihan himskatin lujaa”, makuta totesi, mutta kukaan ei ehtinyt reagoida, kun poronsarvet sisäänsä saanut kallio räjähti kuin tulivuori konsanaan.

Ainakin puolet poroista ja aitauksen sisällä seisonut matoran lensivät ympäri ympäröiviä kallioita. Muut matoralaiset paiskautuivat niinikään kymmenien jalkojen päähän seisomapaikoistaan, ja makutakin sinkoutui nurin ja pyörähti kolmoisvoltilla niskalleen. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että mikään aitauksen sisällä ollut olisi selvinnyt hengissä, Pohjoisen noita oli varma siitä.

Kun kiviaineksen räjähdyksestä syntynyt pöly oli hälvennyt ja noita nousi vihdoin ylös, hän ei ollutkaan enää niin varma: alueella käyskenteli kymmenittäin poroja, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, paitsi, että aitauksen tilalla oli melko kookas kraatteri.
”Voi kökkyrän kökön kökkö”, noita kirosi. ”Eiväthän toatkaan selviä kovin suurella todennäköisyydellä hengissä nova-räjähdyksistään, saatika toistensa räjähdyksistä!”

Todellisuus iski.

”No mutta nämä ovat poroja.”

Noita katseli vielä ympärilleen. Kaikki kolme matoralaista olivat menehtyneet räjähdyksen paineaallon seurauksena. Pitäisi kouluttaa uusia poronhoitajia myöhemmin.

Vähintään jo sen takia, että poroja alkoi olla vuorella jo melko lailla. Ja jos vuorella olisi kävellyt kiven toa, olisi tämä kaikkialla ilmassa leijailevasta energian väreilystä tuntenut sydämessään asti, että vuoren uudessa tulokaslajissa oli jotain todella, todella pahasti pielessä.


Noita oli sitä mieltä, että oli aika unohtaa kiusallinen bugi porojen ohjelmoinnissa. Räjähdys oli ollut todennäköisesti yksittäistapaus. Kaikki yksikkötestit olivat menneet läpi, joten tuskinpa kyseessä oli ollut mitään sen kummempaa kuin ympäristön satunnainen anomalia.

Pohjoisen noita laskeutui jälleen vuoren rinteelle, josta hänen mökkinsä törrötti. Ehkä olisi kuitenkin varmuuden vuoksi hyvä tehdä hieman integraatiotestausta. Ei aikaakaan, kun aitauksessa makutan mielipuolisen talon vieressä oli kuutisenkymmentä poroa.

”Hyvinhän nuo käyttäytyvät”, noita totesi. ”Kuten ennustinkin. Matoralaisilla oli aika karsea tuuri.”
Joskin heti hänen näin todettuaan porot alkoivat välkkyä kuin kuolevat valokivet, ja vain kahden silmänräpäyksen kuluttua räjähdys heitti makutan päin tämän synkkää tornia.
”No voi koppuran kappurat!” makuta kirosi pudottuaan torniin törmättyään kraatteriin, jonka porot olivat vuoreen räjäyttäneet ja sen jälkeen täyttäneet ruhoillaan. ”Onko siinä muka jotain perää, että olette vaarallisia?”

Yksi poroista, joka ei ollut niin suoraan makutan alla, ettei olisi pystynyt liikkumaan, nosti typerää päätään ja katsoi noitaa hölmistyneenä.
”Älä sinä siinä ilmeile minulle!”
Poro kuitenkin kohdisti katseensa kuopan reunalle, jonne omatkin silmänsä suunnattuaan makuta huomasi, että rinteille oli ilmaantunut lisää poroja.
”… miiiiistäs nuo nyt tuonne tupsahtivat.”

Noita kiipesi ylös kraatterista ja joutui toteamaan jonkinlaisen lähialueiden porojen kansainvaelluksen alkaneen. Jotkin niistä saivat päähänsä hypätä kuoppaan tovereidensa seuraksi.
”Ööh. Tästä ei voi seurata hyvää?”
Makutan selkää tuuppasivat sarvet, ja tämä joutui väistämään porojen tieltä. Eläinten mylvintä kaikui kaikkialta. Kohta kuoppa alkoi olla jo niin täynnä sarvekkaita kaviollisia, että makuta ei tiennyt, miten alimmat niistä eivät vain tukehtuneet ja kuolleet muiden alle. Makuta perääntyi hieman kauemmas sekä kuopasta että talostaan, sillä mökin vierestä saapui erityisen suuri erä poroja.

”Olisikohan niitä nyt satakunta?” noita pohti, mutta sitten välähdys kiinnitti hänen huomionsa — kuopan päälle muodostuneen porokeon päällimmäiset nimittäin hohkasivat keltaista valoa.

”… karankakkara.”

Porot räjähtivät ennennäkemättömän voimakkaasti, ja Pohjoisen noita lennähti hyvän matkaa alemmas vuorenrinnettä. Noustuaan pystyyn ja pyyhittyään lumet kasvoiltaan hän huomasi, että hänen mökkinsä oli ilmiliekeissä.
”Eihän sen kuuluisi olla syttyvää!”
Sitten makutarakennelma räjähti vielä suuremmalla voimalla kuin porot olisivat osanneet kuvitellakaan. Noidan silmät pullistuivat tämän päässä ja hän tarttui tiukasti hattuunsa molemmin käsin.

”Voiiii nyt kekkuran käkkärän…”

Jälleen yksi korvia särkevä ja silmät sokaiseva räjähdys sinkosi ympäristöön kiviainesta, jossa noidan mökki oli äsken seisonut. Hiiltynyt tumma materia satoi ympäristöön sulattaen lunta altaan. Ja keskellä tuota tulipalloa porot könöttivät hölmistynein katsein yhä yhdessä kasassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Noidan silmät pullistuivat entisestään. ”-käkkärän kekkuran käkkyrän kikkaran-”

Taas yksi räjähdys. Repivä ääni. Ja aika tuntui hidastuvan, kun poroista lähtöisin olevan räjähdyksen tappava paineaalto lähestyi noitaa.

”-kokkareen kökkerön PERKELE.”

Kynttilä syttyi pimeässä huoneessa, ja makuta avasi silmänsä. Hänen edessään oli liitutaulu.
”Hupsistakeikkaa, sattui pieni vahinko”, hän totesi ja polki jalkaa. ”Noh, ei voi mitään enää tässä vaiheessa. Mitenkäs pahaa jälkeä nuo voivatkaan aiheuttaa saarelle, jos ne saavat vandalisoitua jopa pajani…”
Makuta poimi liidun taulun alareunasta ja alkoi raapustaa taululle mutkikkaan näköisiä laskelmia. Tai eivät ne hänelle mutkikkaita olleet. Eikä hänen mielensä sisällä ollut ketään sellaistakaan näkemässä, jolle ne olisivat olleet. Joten teknisesti ottaen ne eivät kai sitten olleet mutkikkaan näköisiä.

”Jos huomioidaan empiiriset havainnot porojen määrän ja räjähdyksen intensiivisyyden korrelaatiosta — joskin melko epätyydyttävä tilasto havaintoja, kolme, neljä räjähdystä — sekä nova-räjähdysten yleiset perusominaisuudet, voisi sanoa, että…”

Taulutila loppui kesken. ”… kaksisaataakolmetoista ja puoli poroa noin hehtaarin alueella riittäisi räjäyttämään koko saaren helvettiin. Aika hyvin!”
Seuraava ajatus: ”Mitenkäs minä selviän tuosta räjähdyksestä elossa.”
Vastaus oli helppo. Piti löytää suoja, jostain melko läheltä. Ehkäpä jonkinlainen luola, mielellään vertikaalinen sellainen, vähän kuin railo.
”Ai niin, siellä on se yksi, mihin putosin aiemmin.”

Silmänräpäys oli kulunut todellisessa maailmassa, ja makuta pinkaisi kirkuen pakoon kiviä sinkoilevaa räjähdystä niin nopeasti, kuin suinkin kykeni. Mikä oli loppujen lopuksi aika nopeasti, mutta räjähdys eteni nopeammin. Ennen lumista railoa noita kompastui ja lensi pää edellä sitä kohti, mikä johti siihen, että hän löi päänsä railon reunaan, ennen kuin putosi satojen jalkojen matkan alas. Railoon.

Se kuitenkin auttoi, sillä kovin paljon lämmintä ilmaa ei ehtinyt virrata sisään, ennen kuin räjähdys oli jo ohi.

Pohjoisen noita poukkoili alas jäisen railon seinämiä ajan, joka tuntui nöyryyttävän pitkältä.. Tämä oli kuitenkin jo toinen putoaminen samaan railoon tämän saman talven aikana, joten tällä kertaa hän oli valmiimpi! Edellisistä kokemuksista täysin valmiina ja ehdottomasti tilanteen juuri näin suunnitelleena makuta laskeutui hankeen railon pohjalla naama edellä, ja etsi siitä samaisesta hangesta hattuaan täysin suunnitelmallisen pituisen ajan.
Kyllä, makutan rajoittamaton mieli oli suunnitellut asioiden menevän tismalleen näin, ja hetken päästä kyseinen mieli varmasti kertoisi hänelle, miten pysäytettiin tuhoisaa elementaalista energiaa pursuava porotokka.

”No mutta eihän tätä olisi voinut ennustaa!” rääkäisi makuta pyyhkien hattuaan lumesta, ja oli siinä lausunnossa täysin tosissaan.

Nyt makuta alkoi käveleskellä ympyrää lumessa. Myös se oli täysin suunniteltua, kuten varmasti myös se suunnitelma, joka estäisi koko vuorta ja mahdollisesti koko saarta kohta räjähtämästä tunnetun maailman suurimmassa kiven Nova-purkauksessa, ja jonka hän aivan kohta keksisi.

”Kaikki muut ovat ihan perkeleen vihaisia jos räjäytän tämän!!! Tai sitten ne alkavat nauraa! Höh höh hööh, katsokaa kuka tuhlasi jo yhden saaristaan?”

Makuta laskeutui polvilleen, tökkäsi pitkän sormensa lumeen ja alkoi piirrellä sen pintaan viivoja ja kaavioita. Älykkäät tyypit piirsivät kaavioita, eivätkä ainakaan kuolleet poroista virtaavan elementtienergian purkauksissa.

”Jos loisin toisen rahin, johon tunkisin jään elementtikiven”, makuta hekotti hermostuneesti, ”ja laittaisin sen pysäyttämään rakkaat poroni isolla jäämuurilla? Niin! Tietenkin. Ai hups ne kivet olivat kaikki mökissäni. Helvetti!!!”

Pohjoisen noita ponkaisi pystyyn ja jatkoi maahan polkemansa ympyrän kävelemistä, mutta suorastaan laatikon ulkopuolisena ratkaisuna tällä kertaa vastapäivään. Hän huomasi vihaavansa kaavioiden piirtämistä. Eivätkä älykkäät tyypit voineet piirtää kaavioita, sillä aksiomaattisesti hän oli älykäs, eikä pitänyt kaavioista.

”Mutta entä jos rakentaisin valtavan puisen mäyrän…”

Noita horjahti hankeen, kun taas yksi räjähdys vavisutti vuorta hänen ympärillään. Jäärailon seiniin repesi valtavia halkeamia, ja paineaaltojen laantuessa kuului suoraan yläpuolelta porojen hämääntynyttä mylvintää.

Lauman äänet kasvoivat. Yhä isompia joukkoja niitä kertyi samaan pinoon. Noita ei uskonut, että olennoilla oli aavistustakaan, mitä ne olivat tekemässä, mutta kohta ne muuttaisivat tämänkin surullisen vähävulkaanisen vuoren lähinnä isoksi kraatteriksi.

Jos hyviä puolia piti etsiä, niin joskus vuosisatojen päästä joillakin tohungan roikaleilla olisi kiinnostava tarina saaren keskellä olevan valtavan järven synnystä. Tietenkään takeita siitä, että järven ympärillä olisi kohta enää saarta, ei varsinaisesti ollut. Pohjoisen noita makasi selällään lumessa hämärän railon pohjalla ja alkoi heiluttaa kaikkia neljää raajoistaan vihaisesti. Vaikka makuta ei sitä huomannutkaan, hänen alleen muodostui tyylipuhdas ja todella kirjaimellinen lumienkeli.

”Miksi kaikki menee aina pieleeeeeen? Miksi kaiken pitää mennä aina rikkiiiii?”

Eikä taaskaan ollut jäärailon pohjalla vastausta noidan ahdistuksen huutoihin, sillä siellä hänen seuranaan oli vain suuri, liikkumaton massa jäätä ja sen sisälle vangittu tumma, sarvipäinen hahmo. Ainoana vastauksena kantoivat railon läpi pinnalta yhä kasvavan ja kasvavan porotokan mylvintä ja röhkäisyt.

”Ja ei se nyt haittaisi että ne räjähtävät”, makuta ärisi, ”jos olisin suunnitellut ne räjähtämään! Silloin olisin varmasti laittanut siihen jonkinlaisen kohteliaan ajastimen, ja, jos jostain syystä ei tunnukaan siltä, että haluaisin sen räjähtävän, pysäytysmekanismin!”

Makuta loikkasi sätkien pystyyn ja ravasi kohta jälleen ympyrää pitkin railon pohjaa.
”Mieti, mieti, mieti, sinä komea mies. Miten tuhota iso kasa poroja. Noh, tuhoamalla koko saari. Mutta se on juuri päinvastaista kuin mitä haluan. Ehkä voisin nimenomaan hyödyntää paikallisia resursseja!”

Noita tarkasteli luolaa, johon oli päätynyt.
”Ehkä voisin hukuttaa ne lumeen? Olisiko lumesta apua… Tai tuosta jäästä, voisin tappaa ne jääpaloilla! Mutta miten. Olisi ehkä pitänyt antaa se toakivi yhdelle niistä komatoralaisista, niin käytettävissäni olisi jään toa! Eikun ne juoksivat pakoon. Olisi pitänyt sitoa sellainen ja syöttää sille se kivi. Niinhän se toimii?”
Makuta pysäytti pyörimisensä ja juuttui katsomaan jotain, jonka oli hetken jättänyt huomioimatta.

”Tai jos näkisin, mitä tuon sarvekkaan möhkäleen takana on, ehkä sieltä löytyisi jotakin hyödyllistä.”

Déjà vu. Aivan kuin noita olisi aiemminkin jo pohtinut, mitä möhkäleen takana oli. Ehkä asia pitäisi tarkistaa, mutta kuinka jään saisi rikki? Makuta rapsutti jäätä hieman kynnellään.
”Ääniaaltoja käyttämällä sen saisi varmaan helposti rikki. Näyttää sen verran resonoivalta. Milloin olen pohtinut asioiden rikkomista ääniaaltojen avulla…”

Siinä se möllötti, suuri sarvekas olento.
”Niin, tai lieneeköhän tuo otus hengissä.”
Ei ollut mitenkään ilmeinen ajatus, että outo jäähän vangittu muinainen hirviö olisi elävä vielä ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Eihän?
”Ehkä kokeilemisen arvoinen! Ja ainakin näen, mitä jään takana on”, noita pohti ja otti esiin rumpunsa. ”Todennäköisesti ei mitään, ja tuhlaan aikaani…”

Kun luu hyppäsi rummun nahalle, alkoi se takomaan pintaa nyt painokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka vain pala luuta laskeutui ohuelle väreilevälle pinnalle, tuntuivat iskut siltä, kuin yllä oleva vuori olisi vavahdellut. Tarkemmin ajateltuna ne äänet eivät varmaan tulleetkaan siitä rummusta, vaan vaarallisilla määrillä elementtienergiaa ladattujen porojen aiheuttamista kivimaterian purkauksista suoraan yläpuolella. Mutta se ei ollut ainakaan sellainen ajatus, johon Pohjoisen noidan kannatti nyt juuttua.

Suuren hengen enkelin arvoinen kohtalo ei ollut kuolla vuoren tuhoavassa räjähdyksessä. Tai oikeastaan aika harva tapa lähteä olisi sitä siistimpi, mutta Pohjoisen noidalla ei ollut mikään kiire vielä poistua tältä olemassaolon värähtelytasolta. Oli niin paljon nähtävää, niin paljon koettavaa, niin paljon-

Ei perkele, nyt ne räjähtivät siellä taas entistä kovempaa. Mutta Pohjoisen noita säilytti hermonsa ja alkoi tanssahdella makutarummun ympärillä liikkein, joihin harva kuolevainen taipuisi. Rumpu löi yhä nopeammalla temmolla ja tuotti aivan erilaisia ääniä kuin olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Ja noita lausui:

Herää jäästä iso pukki,
sarvipäinen jättiotus.
Rummun alla murru pieniksi
palasiksi ja ei saatana siinä oli yhdeksän tavua,
KOVEMPAA, KOVEMPAA. VOLAT KAAKKOON!

Rummun iskut alkoivat saavuttaa suuria äänenvoimakkuuksia, ja jää alkoi hieman rasahdella.

”TOIMI JO SAATANA AAAH NYT ON KIIRE!”

Ja silloin halkeamat jäässä alkoivat laajeta. Yhä kovemmat iskut makutarummun todellisuutta muovaavaa voimaa saivat pienet halkeamat kuroutumaan kymmeniksi, sitten sadoiksi, sitten tuhansiksi pienemmiksi. Ja aivan kuin läpinäkyvä puu olisi kasvanut ja levittänyt pikkuruisia oksasiaan, otti halkeamien kudelma haltuun jään koko pinnan.

Tum, löi rumpu, ja suuri pala jäätä lohkesi irti jättiläislohkareen vasemmalta puolelta. Mutta se ei ollut tehnyt niin itsestään, vaan jään uumenista törröttävän, valtavan kohmeisen käden työntämänä.
Teräväkyntinen, lihaksikas ja satavuotiasta puunrunkoa paksumpi käsivarsi työntyi ulos. Se liikutteli jäisiä, naksahtelevia sormiaan jäykästi ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan.

Seuraava, luolaa vavahduttava rummunisku päättyi siihen, kun valtava kolmivarpainen jalka potkaisi tiensä ulos hiljalleen rapistuvasta jäämuurista. Koko vuori tuntui valittavan, kun itselleen ensimmäistä kertaa aikoihin liikuntakykyä saanut hirviö pusersi tietään yhä pienemmiksi palasiksi halkeilevasta jäävankilastaan.

Rummutus kiihtyi entisestään sellaisiin tahteihin, joita yhden pienen luun ei olisi pitänyt mitenkään pystyä takomaan, ja lopulta jäävankila räjähti kohmeiseksi pilveksi. Lohkareita satoi kaikkialle.
Suuren pedon liikkeet vavahduttivat luolaa. Syntyneen pilven keskellä vuoren vanki liikuskeli ahtaassa railossa, ja henkäisi ensimmäistä kertaa hyytävän, jääkylmän henkäyksen.

”Ai hei oho”, makuta sanoi jatkaen tanssahteluaan ilman musiikkiakin, ”olikohan tämä nyt sittenkään hyvä idea.”

Sarvipäinen hirviö otti askeleen. Se otti toisen.

Pohjoisen noita ei ehtinyt aivan heti vilkuilla sitä sen tarkemmin, mutta se virhe tuntui korjautuvan melko nopeasti, kun hän löysi itsensä hirviön valtavan vasemman nyrkin otteesta ja huomattavasti korkeammalta kuin äsken.

”Tuota joo, ilmaista ruokaa tuolla päin”, hän totesi osoittaen ylös railon suuaukkoon ja väänsi kasvoilleen niin leveän hymyn, ettei se oikeasti mahtunut hänen naamaansa.

Jäästä herännyt peto hengitteli hyytävän raskaasti. Se tuijotti häneen niin läheltä, että Pohjoisen noidalle osoittautui vihdoin oivallinen tilaisuus havainnoida tämän hämmästyttävän luonnon ihmeen kauneutta. Olennon kippurat sarvet raapivat luolan katon jäähän arpia, ja peto tuijotti häneen kahdella tulenhehkuisella silmällä. Noidasta katsottuna oikealla puolella oleva oli tarpeettoman paljon isompi, ja sen pinta näytti kuin hohkaavalta laavalta. Hirviön selkä ja olkapäät kasvoivat suuria, jäisen valkoisia harjaksia, jotka jatkuivat myös valtavana, tuuheana partana aina sen leuassa asti.

Partaharjaksien keskeltä törröttävistä hampaista pienimmät olivat makutan nykyisen kehon käsivarsia pidempiä. Koko valtavaan kitaan olisi mahtunut Pohjoisen noidan lisäksi varmasti toista kymmentä muutakin noitaa.

Mahtavan pedon ilmeestä oli mahdotonta sanoa, mitä mieltä se oli makutan ateriatarjouksesta. Se kuitenkin raotti valtavilta jääpuikoilta näyttäviä hampaitaan, ja vapautti kidastaan yhden sanan.

”HOU.”
Olisi varmasti voinut vapauttaa vähän hiljempaakin.

”Minä vapautin sinut vankilastasi”, makuta sanoi epävarmasti, ”joten eikö olisi ihan kohtuullista pyytää, että sinä vapauttaisit minut liioista poroista? Ei sillä, että varmaan ymmärtäisit puhetta…”

Ilme hirviön hampaikkailla kasvoilla ei muuttunut, ja makutan oli vaikea olla ajattelematta, että se näytti kuin valtavalta skakdilta. Skakdejahan ne olivat, pohjoisen harjakansa? Ei hänen vastuualuettaan. Ehkä joskus hän vielä tuntisi skakdin, jolle voisi väittää, että oli kohdannut joskus muinaisen ikiroutaan vangitun otuksen, joka näytti vähän siltä skakdilta? Näh, aika epätodennäköistä.

Olento hengitteli jääkylmää hengitystään hetken makutan kasvoille, kunnes sanoi taas jotain äärimmäisen tärkeää.

”HOU.”

”Minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata tuohon”, Pohjoisen noita vastasi täysin rehellisesti. ”Ruokaa. SYÖTÄVÄÄ. Tuolla päin!!”
Hän viittoili yhä railon suuaukkoon ja toivoi, että iso houhotteleva otus todellakin keksisi lähteä kiipeämään. Ja vaikka sitä oli vaikea uskoa, vaikutti vuoripedon tulenhehkuisiin silmiin syttyvän jokin tajuaminen.

”HOU!!!”
Kolmas hou oli sitä luokkaa, että makuta oli todella kiitollinen ikiaikaisella taikuudella muokattavissa olevasta kehostaan. Siihen kykeni esimerkiksi kasvattamaan uudet kuuloelimet sen jälkeen, kun edelliset olivat valuneet ulos pään onteloista mustana nesteenä.

Peto jatkoi askeltamistaan siinä pienessä tilassa, joka sille oli siunattu, ja näemmä kokeili musiikillisia lahjojaan vasemmalla jalallaan noidan rumpuun. Kosminen makuta-soitin ei juuri tykännyt siitä ja poksahti masentavasti rikki.

”Mitä saatanaa! Se rumpu oli arvotavaraa, senkin vandaali!” makuta kiukustui, mutta ennen kuin noita ehti toivoa olennolta enempää varovaisuutta, paukautti peto heidän yllään olevan ahtaan jäärailon auki. Juuri sillä nyrkillä, jossa hän tällä hetkellä sattui olemaan.

”Ei saatanan saatana!”


Vuoren rinteille oli kerääntynyt useampi sata poroa — määrä, joka täydellisen varmasti ennättäisi tuhota kivisateella kaiken sivilisaation lähisaarilta, jos ei niitä pysäytettäisi. Niiden silmät hehkuivat kultaisina, kun ne katselivat alas avautuvaa näkymää. Tuijottamisen kuitenkin keskeytti vuoren pinnan jään läpi syöksyvä ihan saatanan iso jättihirviö.

”HOUUUU!!!”
”HOPLAA!” kirkui jokin punasilmäinen hirviön nyrkistä. ”HAKKAA PÄÄLLE, PUKKI!”

Kohti rynnivä ihan saatanan iso jättihirviö ei ollut mitään, mistä poroilla olisi ollut ennakkokokemuksia. Juuri nyt sarvekkaita ei ajanutkaan enää muu kuin villi laumavietti, joka juonsi jokaisen niiden sisällä kipinöivästä keltaoranssista energiasta. Kirkkaasti hohtava luonnonvoima sai maaperän vavahtelemaan ja jyrisemään. Porolaumat pakkautuivat tiiviimmin yhteen.

”VARO, PUKKI!” kirkui noita nyrkin sisältä, eikä häntä kantava jättihirviö ehtinyt reagoida. Välähdys hohtavaa voimaa singahti salamana porolauman uuden alfauroksen punaisesta turvasta. Se osui maastoon suuren sinisen sarvihirviön jalan alla, ja kiviaines räjähti voimakkaasti kaataen hirviön maahan.

”ÄKKIÄ YLÖS!!!!” kirkui noita, jonka nelihiippainen hattu oli kiepsahtanut hänen toisen silmänsä päälle.

Kun vuoren hirviö sai itsensä kammettua ylös, näkivät se ja sen nyrkissä roikkuva vapaamatkustaja porolauman vastaiskun.

Kuusi ainakin satapäisen lauman vahvinta poroa olivat astelleet lauman edelle ja paistoivat nyt muita kirkkaampaa hehkua. Aavemaisesti leijuen nousi yksi poro toisen harteille. Sitten kolmas, ja kohta neljäs, viides ja kuudeskin. Hetkessä ne olivat asettuneet päällekkäin epämääräiseksi huteraksi torniksi.

”Voi ei!” huudahti makuta järkyttyneenä. ”Aivan kuten ennustinkin… PORO-NUI.

Huojuva porotorni lähestyi uhkaavasti vuoren hirviötä.

Hirviö ei epäröinyt. Se kohdisti hyvin tähdätyn potkun keskelle tornia, ja porot lensivät ympäriinsä kuin biljardipallot.

”HOU!!!” artikuloi pukki.
”Niin, okei, öh… ei sittenkään mitään! Hyvin menee!” noita kannusti.

Porot olivat kuitenkin muodostaneet lisää Poro-Nuita, koska ilmeisesti ne vain pystyivät siihen.

”Hah, hoidamme nuo leikiten! Potkaise ne helvettiin täältä!” noita vaahtosi, ja pukki teki työtä käskettyä. Tuskin sen takia, että sitä käskettiin.

Kuusi eri porotornia hieman etäämmällä näyttivätkin yhdistyvän jonkinlaiseksi humanoidimaiseksi otukseksi, jolla oli jättimäinen poronpää ja melkein yhtä korkea ruumis kuin hirviöllä.

Noita parkaisi.
”Voi ei, se on… PORO-NUI-NUI???

”HOU!” sanoi hirviöpukki ja syöksyi taistoon juuri syntynyttä poromechaa vastaan.

Sarvet kalahtivat yhteen ja kolossien askeleet tärisyttivät tannerta. Jättiläismäinen humanoidiporo antoi jättiläismäisen humanoidipukin maistaa melko lujaa oikeaa koukkua, joka lennätti pukin syvälle maaperään.
Kauan otus ei siellä kuitenkaan maannut. Se loihti jostain sisältään esille lisää uljasta taisteluvoimaa ja ponkaisi salamannopeasti pystyyn jättäen jälkeensä syvän montun hangessa. Vuoren hirviö naurahti kumeasti ja potkaisi Poro-Nui-Nuilta jalat alta nopealla taklauksella.

”Hyvä Pukki!!!” makuta huusi. ”Opeta sille roikaleelle nimeämispäivän todellinen merkitys!!!”

Tässä vaiheessa pukki jakoi vielä brutaaleja nyrkiniskuja täysin alakynteen jääneeseen porojättiin, paiskasi tämän mahalleen maahan ja hyppi tämän päällä tasajalkaa. Väkivaltainen toiminta kuitenkin kiinnitti pukin huomion niin intensiivisesti, ettei tämä huomannut takanaan muodostuneita kolmea uutta Poro-Nui-Nuita.

”HOU!” mylväisi sininen sarvipää, kun kaksi uutta kahdella jalalla seisovaa poromassaa tarttuivat sitä sen molemmista kainaloista ja repivät sen kauemmas maassa makaavasta ruhjotusta Poro-Nui-Nuista. Kolmas peuraeläimistä äsken muotoutunut jättiläinen vaappui vihaiselta näyttäen Pukin eteen.
Kaksi muuta pidättelivät vuoren hirviötä aloillaan, ja kolmas alkoi jakaa poroista kasatuilla nyrkeillään tiukkoja iskuja hirviön vatsa-alueelle. Yhä pukin nyrkissä möllöttävä makuta ei voinut tehdä asialle mitään, vaikka olisi varmaankin pystynyt. Nyrkin sisästä väkivalloin vapautuminen olisi saattanut satuttaa pukkia… mikä olisi tietysti vähän kurjaa, kun tavoitteena olisi estää pukin satuttaminen.

”Hei pukki!” Pohjoisen noita huusi. ”Älä nyt luovuta. Ne ovat jumalauta poroja, et saa antaa itsesi hävitä joillekin saatanan poroille! Olihan meillä pienet erimielisyytemme — en ikinä anna anteeksi rumpuni tuhoamista — mutta löysimme selvästi yhteisen sävelen, nimittäin ylimääräisten porojen lahtaamisen. Minä ja koko muu saaren väestö luotamme sinuun! Ei sillä, että kukaan muu tietäisi edes olemassaolostasi, mutta näin niin kuin periaatteessa. Me uskomme sinuun, tai ainakin minä uskon! Olet vahva! Olet väkevä! Olet voimakas! Olet… en keksi enempää synonyymejä. Sinulla on kaunis ääni, joskin turhan kova! Sinun on pakko voittaa! Poroilla on pienet aivot, keksi jotain!! ME LUOTAMME SINUUN!”

Ja silloin, kuin nimeämispäivän henki itse olisi tullut lihaksi ja vereksi, virtasi vuoren hirviöön jotain taianomaista. Sen punaisena hehkuvat eri parin silmät avautuivat täysin ammolleen, ja pienen hetken näytti kuin jättiläishampaiden täyttämät kasvot olisivat kasvaneet saaren leveimpään hymyyn.
Vuoren hirviön partaharjakset hulmusivat korkeuksissa yltyvässä tuulessa. Vihulaisen poroista muodostuvat kourat jakoivat yhä iskuja pukin vatsa-alueelle, mutta nyt näytti siltä kuin pukki olisi kovettanut koko jäisen sinisen olemuksensa… sillä pieni ystävä nyrkin sisällä oli antanut sille kauneimman lahjan.

Siispä Vuoren suuri hirviöpukki päätti alkaa jakaa tuota iloa kaikelle ympäröivälleen, ja ensi töikseen se päätti opettaa läheisyyttä niille kahdelle Poro-Nui-Nuille, jotka pitelivät sen kainaloista tiukasti kiinni. Oli kuin taivaan tähti punainen olisi ollut misteli, kun pukki riuhtaisi vahvoilla käsivarsillaan kahden porojättiläisen päät vauhdikkaasti toisiaan kohti. Nimeämispäivän rakastava ele räjäytti Poro-Nui-Nuiden päät sateeksi hölmistyneinä hankeen putoilevia poroja. Porovuorten päättömät kehot kaatuivat tärähtäen vuorelle hajoten taas laumoiksi pakoon pinkovia olentoja.
”HOU!” julisti pukki kaikille juhlapäivän henkeä. Sillähän ei ollut varsinaisesti väliä, että nimeämispäivä ei varmaan ollut tänä nimenomaisena iltana (mistä Pohjoisen noita olisi sen tiennyt?), sillä pukin lahjoja riitti lopuillekin riitapukareista. Äsken avuttoman pukin vatsaa takonut Poro-Nui-Nui otti perääntyviä askelia, mutta pukin into oli liian suurta ja nimeämispäivän henki leijaili kaikkialla.

Pukki juoksi viimeistä seisovaa porovuorta kohti, ja suuntasi kaiken juhlapäivän riemun yhteen iloiseen onnenpotkuun sen jalkojen väliin. Kohti taivaita viilettävä Poro-Nui-Nui hehkui hetken ylhäällä kuin kirkkain nimeämistähti. Sitten tähti tippui taivaalta ja vuoren toisella puolella räjähti aika helvetin kovaa.

”HOU HOU!”

Pukin aiemmin talloma Poro-Nui-Nui oli jo kasaamassa repaleista olomuotoaan edempänä ja saisi kohta sekin vastaanottaa pukin lahjan. Tämä groteski peurafuusio oli kuitenkin valmiina, ja halusi yllättää pukin ensin.
Viimeinen Poro-Nui-Nui hehkui kirkasta oranssia valoa ja alkoi nousta hieman ilmaan. Hirmuinen pyörre sen ympärillä riepotteli lunta myrskyksi vuoren yllä, ja alkoi imeä itseensä ympäri vuorta paniikissa juoksentelevia poroja. Jättiläinen imaisi itseensä ympärilleen levinneiden Poro-Nui-Nuiden osasina toimineet porot.

Ja ennen kuin pukki ehti tutustuttaa Nui-Nuin nimeämispäivän ihmeistä suurimpaan eli vasempaan nyrkkiinsä, taklasi pukkia ainakin kolme kertaa suurempi jättiläisporo sen hirvittävällä jyrähdyksellä vasten vuorenrinnettä.

”VOI EI”, kiljui noita, ”SE ON PORO-NUI-NUI-NUI??????”

Pukki ei enää tässä vaiheessa arvostanut kommentaaria, vaan paiskasi makutan jonnekin syvälle hankeen ja nousi ylös. Kaksi jättimäistä otusta tuijottivat toisiaan hyytävässä tuulessa. Vuoren hirviö teki liikkeensä ensin ja puski sarvet tanassa kohti jättiläisporoa. Tämä mylväisi kuorona tuskasta, kun sarvet lävistivät sen vatsan. Nui-Nui-Nui taas tarttui pukkia jalasta ja alkoi hakata tätä vuorta vasten kuin märkää rättiä. Muutaman kerran vuoreen iskeydyttyään pukki huomasi makaavansa huomattavan matkan päässä edellisestä sijainnistaan: poromonsteri oli lähestulkoon heittänyt sen alas vuorelta, mutta heittovoimaa ja/tai tähtäystä ei selvästi ollut ollut tarpeeksi. Mitään näistä asioistahan pukki itse ei ajatellut, vaan sen teki makuta, joka oli saanut kaivauduttua jälleen pintaan.

”HYVÄ, PUKKI! TAPA SE! REVI SEN PÄÄ IRTI!” noita kirkui psykoottisesti pomppien hangen pinnalla.

Pukki aikoi nousta, mutta Poro-Nui-Nui-Nui oli liian nopea ja ehti syöksyä vuoren hirviön luokse sekä tarttua tämän olkapäistä kiinni. Ote tarkentui niin, että valtava poroasia piteli valtavaa pukkiasiaa tämän ojennetuista käsivarsista kiinni yrittäen parhaansa mukaan kiskoa niitä irti. Pukki karjui tuskissaan, ja makuta pelkäsi taistelun pian päättyvän — heidän tappiokseen.

”Syökse sen päälle tulta!” noita ehdotti. ”Tai vaikka happoa, kai sinä jotakin kuolettavaa substanssia osaat sisuksistasi sylkeä!”
Pukin mylvintä kuulosti pahalta.
”KÄYTÄ HYPNOOSIVOIMIASI! TAI TELEPORTTAA! KÄYTÄ KETJUSALAMAVOIMIA! JOTAKIN!”

Poro-Nui-Nui-Nuin turpa oli muodostanut julman ilmeen, joka kertoi, että hetken kuluttua sen uhri olisi mennyttä kalua. Ja valtavan porovuoren sisältä hehkuvasta oranssista energiasta päätellen kohta myös koko vuori, ja suunnilleen kaikki elävä sen ympärillä.

”PUKKIIIII!!! KÄYTÄ PAINOVOIMANMUOKKAUSKYKYÄ! TAI AMMU PLASMAA. SÄHKÖ, ÄÄNI, TYHJIÖ. MIKÄ VAIN! JUMALAUTA AMMU SITÄ SILMÄSÄTEILLÄ!”

Pukki soi hyppivälle ja mekastavalle makutalle nopean vilkaisun, suuntasi sitten erittäin vihaisen ja tulisen punaisena hohtavan katseensa Poro-Nui-Nui-Nuin silmiin ja…

… räjäytti yhdellä katseella sen groteskin pään poronkäristykseksi.

”Aha”, Pohjoisen noita sanoi.

Tuuli puhalsi äänekkäästi. Päätön Poro-Nui-Nui-Nui päästi pukin otteestaan ja huojui tämän edessä pari horjuvaa askelta. Sen sisältä hehkuva kellertävä valo himmeni hieman. Lopulta porokasa kompastui, ja silloin se maaginen voima, joka sitä oli hetken kasassa pitänyt, päästi irti. Jättiläishirviö levisi vuoren hangelle vain järkyttäväksi pinoksi peuraeläimiä, jotka mylvivät hämmentyneinä siitä, mitä niin sanottua perkelettä äsken oli sitten tapahtunutkaan.

Olentoihin sidotun luonnonvoiman kutsuma hullu laumamieli oli lakannut ohjaamasta niitä. Nyt ne vain könöttivät lumisella vuorella yhä oransseina hehkuen.

Ja koska pukin työ oli ollut rankka, päätti se istahtaa alas pienelle aterialle. Porot eivät aivan ymmärtäneet juosta pakoon, kun sarvipäinen jättiläinen kauhoi otuksia kaksin käsin kasasta ja heitteli niitä suuren valkean partansa keskeltä törröttävien hampaiden väliin.

Luut rutisivat, sarvet napsahtelivat katki ja lumi tahriintui punaisesta hyhmästä, kun vuoren hirviö tyydytti melko pitkään kurninutta nälkäänsä.

”Okei, miksei”, noita sanoi katsellen uuden ystävänsä ateriointia. ”Jos sinulla kerran on nälkä.”

Vuoren hirviö kääntyi häntä kohti, hymyili sanalla sanoen kammottavaa hymyä ja taputti poronveren tahraamalla kädellään vatsaansa. Sitten se päästi ulos riemukkaan mylväisyn, johon noita ehti tällä kertaa varautua tunkemalla etusormiensa koko pituuden päänsä sisälle.

”HOU HOU HOU!!!!!!”

Porot tuijottivat luojaansa pinon keskeltä ja pukin kourista lähinnä hämmentyneinä. Sentään jokainen olennon kitaan katoava poro tuntui vähentävän yleensä räjähdyksiä edeltävää oranssia hehkua koko laumasta.

”No hyvä jos maistuu”, makuta kailotti. ”Kuule, syö minun puolestani niin kauan kunnes ei enää nälätä, ja vaikka ihan hitusen nopeammin. Täällä on aikamoinen sotku, ja siivoaisin sen mielelläni ennen kuin kukaan ehtii…”

”… tänne… paikalle… katselemaan, mitä olen mennyt…”

Pohjoisen noita jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja havaitsi viimeisen rippeen hymyään katoavan kasvoiltaan. Samalla hän veti neljäntuulenhattuansa syvemmälle päähänsä ja yritti parhaansa mukaan keksiä tapaa kadota lopullisesti maan alle. Noita kääntyi hitaasti katsomaan taaksensa, mutisi ulos maailman pienimmän ”voi perkeleen perkeleen” ja havaitsi, että hatun sai näemmä vedettyä vielä syvemmällekin päähän! Kappas, kuinka maailmasta tulikaan mukavan yksivärinen ja selkeä, kun hattu oli tarpeeksi syvällä!

Taivaalta laskeutuva asia tietenkin lähestyi, vaikka hän kieltäytyisi havainnoimasta sitä.

O-ou, olisi joku muu ehkä sanonut. Tosin suurin osa universumin olennoista olisi sanonut ehkä ennemminkin vaikka, että ”MATA NUI ARMOLLINEN! SÄÄSTÄ MINUT JUMALALLISELTA OIKEUDELTASI”.

Sillä jos joku muu olisi ollut katselemassa pimeänä talviyönä tuon pienen ja vaatimattoman saaren vuoren huipulle laskeutuvaa näkyä, olisi hän todella oppinut pelkäämään ja arvostamaan maailmaa, jossa eli.

Taivaallinen kuoro lauloi korkeuksissa. Valtaisat punaiset siivet löivät ilmaa, jonka virtaus olisi saattanut heittää matoralaisen alas vuorelta, ja niiden suuri varjo peitti noidan alleen. Ne saivat noidan omat siivet näyttämään kärpäsen vastaavilta. Suomupeite rakenteeltaan hyvin liskomaisen valtavan – jopa Pukkia suuremman – olennon ympärillä näytti siltä, kuin sen ihoon olisi upotettu hohtavia rubiineja, ja tummempiin kohtiin panssarointia tumman violetteja, lähes mustia ametisteja. Olennon valtavat raatelukynnet olivat kullanhohtoista metallia, kuten olivat myös sen kasvoja suojaava kypärämäinen kehikko sekä siipien metalliset rajat ja siellä täällä suomupanssaria vahvistavat tukirakenteet. Lohikäärmeen silmät olivat vihreänhehkuiset ja sen suu täynnä pitkiä kultaisia hampaita, jotka vetivät vertoja vuoren hirviön hampaille.

NARRI!”, kuului lohikäärmeen kidasta ääni, joka oli yhtä paljon tulen roihua kuin puron soljuntaa, ja samaan aikaan mies, nainen ja jotain muuta.

Ja aivan hetkessä oli lohikäärmeserafi, enkeleistä ensimmäinen, Destralin punainen miekka ja Mata Nuin ääni laskeutunut aivan Pohjoisen Noidan eteen kaikessa jumalallisuudessaan.
Eikä Käskynhaltija ottanut vastaan vääriä vastauksia.

”Sinulla on velvollisuus selittää, mitä saarellasi tapahtuu.”

Pohjoisen Noita oli kiusallisen hetken hiljaa, tarttui päähineestään kaksin käsin ja työnsi päänsä niin syvälle sen sisälle, että hatun suuaukko peitti hänen kaulansakin kokonaan.

”En tietäisi sellaisesta”, hän mutisi asiallisella äänellä kankaan läpi. ”Olen katsokaas vain neljäntuulenhattu.”

Valtava makuta tuhahti niin, että kuulosti kuin se olisi halunnut syöstä tulta.
Mikä.

”Tämä, mikä minulla on päässäni.”

”Jos päässäsi on neljäntuulenhattu, annat olettaa, ettet itse ole hattu. Hatuilla ei ole päitä, Narri.”

”Niinpä niin, saitte minut kiinni ristiriidasta verekseltään”, noita sanoi ja hohotti varovaisesti. Lohikäärmeen hiillostava katse ei jättänyt arvailemisen varaan, oliko tämä unohtanut alkuperäisen kysymyksen.

”Tuota noin niin”, pienempi makuta aloitti ja nosti etusormensa pystyyn. ”Arvon Käskynhaltija, minä loin raheja ja ne lisääntyivät hieman odotettua nopeammin, joten palkkasin ystäväni hankkiutumaan osasta eroon.”

Pukki rouskutti äänekkäästi ateriaansa Pohjoisen noidan takana, eikä Suuren hengen ylin enkeli edes katsonut sen suuntaan. Kun lohikäärme puhui taas, tihkui sen ääni painostavaa vettä ja polttavaa liekkiä.

”Onko sinulla vaikeuksia toteuttaa tehtävää, jonka veljemme ja jumalamme on sinulle siunannut, Narri? Tarvitsetko… tasoistasi työtä?”

”Hei!” noita sanoi kiivastuen sen verran kuin suinkin uskalsi. ”Ei tarvitse silti ryhtyä epäkohteliaaksi. Minä hoidan kyllä oman osuuteni työstä.”

Lohikäärme askelsi Noidan ympärillä. Vuoren lumella sen askeleet kuulostivat samaan aikaan hirviöpukkiakin painavammilta, mutta lumihiutaletta kevyemmiltä. Pohjoisen Noidalla ei ollut mikään kiire nostaa hattuaan pois silmiensä edestä. Se lämmitti siinä ihan mukavasti.

Serafi pysähtyi noidan taakse, ja noita tunsi sen polttavan kuuman hengityksen niskassaan. Lumi alkoi sulaa hänen jalkojensa alta.

Sotaherra takoi meille mahtavan aseen Suuren hengen vihollisia vastaan. Arkkitehti nostatti uljaan monumentin Hänen kunnialleen. Ja Hovimestari vartioi Hänen kaupunkiaan kaiken loppuun asti. Tuottaisitko sittenkin enemmän kunniaa veljellemme jonkun heistä apulaisena, Narri?”

Pohjoisen Noita nosti heikosti nyrkkiään ja pui sitä todella, todella varoen.
”Kyllä- kyllä muuten varmasti pesen Arkkitehdin arkkitehtuurissa mennen tullen!”

Lohikäärmeserafi ei vastannut hetkeen. Sen äänellä tuntui siltä kuin hiljaisuudet olisivat olleet puhetta äänekkäämpiä. Tai ehkä se johtui vain siitä, että hirviöpukki oli tajunnut jossain takana, kuinka herkullisia porot olivat silmäsäteellä kypsennettyinä. Samassa porot olivat tajunneet, että lajin tulevaisuuden turvaamiseksi olisi vähitellen parempi oppia olemaan tulematta syödyksi.

”Hyvä on, Narri”, sanoi Suuren Hengen suuri enkeli. ”Pese siis. Siivoa tämä sotku. Ja katsokin, että kansalaisesi eivät kärvenny siinä samalla.”

”Käskystä, Käskynhaltija”, noita mutisi hattukankaan läpi.

Suuri lohikäärme levitti jälleen mahtavat siipensä, joiden iskut kutsuisivat laivoja kaatavia tuulia.
”Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, se lausui äänellä, joka oli voimakkaampi kuin satojen kuoro.

”Joo, niin kai.”

Siihen Noita sai serafilta vain sellaisen katseen, jota näkemättäkin tunsi, että sillä voisi suurinpiirtein ampua hänet ulos maailmankaikkeudesta vaikka luoteissakaran kärjen läpi.

”… siis… niin… Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, lisäsi noita.

Serafi oli siihen enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Ja kahdella mahtavalla siiven kajahduksella oli Suuren hengen ylin enkeli taas taivaalla ja kaukana kuolevaisten katseista. Jumalallinen kuoro kaikkosi taas pilviin, jotka olivat sen synnyttäneet, kun lohikäärme aloitti matkan toiselle puolelle Suuren hengen valtakuntaa.

Mutta Noidan päivä oli lopullisesti pilalla. Makuta käveli jupisten alas vuorenrinnettä ja vihdoin uskaltautui nykäisemään neljäntuulenhatun pois silmiensä tieltä. Hän potkaisi lunta ja irvisti parhaansa mukaan sellaista rumaa ilmettä, josta olisi kai pitänyt tulla mieleen vihainen lohikäärme.

”Ö hö hö, ’tarvitsetko tasoistasi työtä, Narri?'” hän inisi pää painoksissa. ”Koskaan ei voi olla tyytyväinen! Saarikin ihan ehjänä! Vai mitä, että kohtuutonta ja epäkohteliasta tuollainen?”

Pukki lakkasi kömpimästä pakoon juoksevien porojen perässä, tyytyi jo kantamaansa melko suureen lastiin liikkumatonta lihaa ja kääntyi makutaa kohti. Ikiaikainen enkeli ja muinainen vuoren sarvipäinen jätti tuijottivat toisiaan pienen hetken.
Vuoren hirviö oli iltansa kulkuun kovin iloinen. Se oli vapautettu ikiroudasta, johon luonnonvoimat olivat sen vanginneet aikoina aivan toisina, ja se oli saanut vatsansa täyteen. Mutta ennen kaikkea vuoren hirviöpukki oli saanut ystävän. Ja nyt oli aika tehdä ystäväkin iloiseksi.

”Hei, mitä sinä”, noita sanoi pöllämystyneenä löydettyään itsensä taas jättiläisen kourasta ja huomattavan korkealta. Hän katseli sarvipään poronverellä maalattua hammashymyä, laski katseensa tämän toisen käden kantamuksiin ja hihitteli hetken hermostuneesti.

”Tuota, kiitos tarjouksesta, mutta…”

Pukin vapaa käsi tarjosi päätöntä poronraatoa aivan hänen eteensä.

”Ei minulla ole… ihan noin nälkä…”

Nälkäisen puhetta, ajatteli pukki, ja pudotti uuden parhaan ystävänsä päälle tämän painon verran veristä poronlihaa.


Ja niin kaikki oli kääntynyt lopulta parhain päin, ja Pohjoisen noita oli oppinut nimeämispäivän hengen. Vaikka se olikin vaatinut enemmän ruumiita kuin keskimääräisenä nimeämispäivänä oli toivottua.

”… mutta toisaalta minä kuitenkin myös loin suurimman osan tänään kuolleista asioista”, makuta mutisi itsekseen, ”joten ehkä se vähän tasapainottaa?”

Hanki kimalteli. Noita seisoskeli hyytävässä aamuyössä katsellen aikaansaannoksiaan. Porotokan jäänteet juoksentelivat alas vuorenrinnettä kaatuillen välillä upottavaan hankeen ja mylvien hädissään. Kun makuta katseli pienten nova-räjähdysten jättämiä kraattereita ja vuorella käydyn taistelun jälkiä, näki hän todella ensimmäistä kertaa koko pitkässä elämässään, minkälaista tanssia luominen ja tuho kävivät.

Ja ollakseen enkelin siipien arvoinen olisi hänen löydettävä tasapaino tuohon vaakaan.

Siispä noita aikoi pitää henkilökohtaisesti huolta, että sama ei toistuisi. Hän aikoi pitää huolta, että tämä pieni ja mitätön välisaari heräisi kukoistukseen, jota siltä ei oltu koskaan nähty.
Vuoren hirviöpukki, noidan uusi ystävä, pitäisi omalta osaltaan huolen, että porojen kanta ei ylittäisi kriittistä rajaa. Vaan noidan ylpeys vaati, että hän korjaisi pois myös omat jälkensä.

Osa saaren matoralaisista ei kavahtanutkaan noidan pelottavaa ulkomuotoa, ja kun nämä vihdoin tohtivat lähestyä häntä, tarjosi hän uusille oppilaille neuvojaan. Matoralaisten olisi opittava puhumaan poroille ja kuuntelemaan niitä. Näkemään niiden herkät, huomaamattomat eleet ja liikehdinnät ja opittava tietämään, mitä ne tarkoittivat. Ruokkimaan poroja, ja tulemaan niiden ruokkimiksi. Elämään poroista, ja elämään poroja varten.

Noita muisti kuitenkin painottaa uusille oppipojilleen myös sitä, että poroja sai olla vierekkäin suorassa kosketuksessa toisiinsa enintään viisi. Eivätkä oppilaat yleensä halunneet kysyä, miksi.

Kiusallinen puoli poroissa katoaisi tuskin taikomallakaan. Olentojen sisällä sykkivä luonnonvoima oli hyvin vahva. Mutta ennemmin tai myöhemin, joko kymmenessä tai sadassa sukupolvessa, alkaisi kiven taika lopulta hiipua pois jokaisesta saaren porosta. Niin sen oli oltava. Noita uskoi vahvasti niin tapahtuvan.
Tuhansien vuosien päästä porojen räjähdysvaara olisi vajonnut mitättömyyksiin, eikä kukaan enää ikinä kuolisi porojen aiheuttamiin elementaaliräjähdyksiin. Ei varmana.

Ja vaikka kaikki olikin kääntynyt parhain päin, ei makuta voinut olla tuntematta tyydyttymättömyyttä. Oliko hän todella lähtenyt luomistyössään oikealle polulle? Kauniita porot olivat, mutta miksi Pohjoisen noita tunsi jatkuvasti, kuin ne eivät olisi olleet lähelläkään sitä, mitä hän todella halusi luoda?

Vastaus kysymykseen antoikin kuulla itsestään yllättävän nopeasti: Porot eivät olleet kuin hän. Porot eivät olleet älykkäitä.
Ne eivät osanneet luoda. Ne eivät osanneet kehittää, selittää tai järkeillä. Poro ei näkisi, mikä erotti sen muusta laumasta. Eikä se ennen kaikkea nimeäisi asioita.

Porot olivat hänen luomuksiaan, mutta ne eivät voisi ikinä olla hänen lapsiaan. Ne eivät jatkaisi hänen tehtäväänsä siellä, minne hänen taikuutensa ei yltäisi. Ja tätä kaikkea talven kylmässä pimeässä miettiessään Pohjoisen noita päätti, että hänen seuraava suuri työnsä muistettaisiin vielä kauan.

Lumihiutale laskeutui kevyen tuulen kantamana pimeydestä jossain yläpuolella. Noita antoi punaisten silmiensä seurata sen koko matkaa, eikä tiennyt mikä voima sai hänet nostamaan pitkäkyntisen kätensä ja ottamaan hiutaleen kiinni. Makutalla ei ollut ruumiinlämpöä, joten hiutale ei sulanut laskeutuessaan hänen kämmenelleen.

Kuinka hämmästyttävää ja äärimmäisen kiintoisaa olikaan, että jokainen taivaalta laskeutuvista kiteistä oli täysin omanlaisensa? Loputtomuuksiin jatkuvia jäisiä fraktaaleja, jotka ilmenivät lyhyen hetken havainnoitavassa maailmassa ainoastaan kadotakseen iäisyyksiksi.

Maailma oli todellakin täynnä ihmeitä! Ja jotkin niistä syntyivät ilman, että kukaan päätti luoda niitä.
Sinä talvena Suuren hengen enkeli pysähtyi kerrankin katselemaan yhtä tuollaista ihmettä ennen kuin se katoaisi ikiajoiksi.

Jos Pohjoisen noita olisi kuitenkin nostanut sillä hetkellä katsettaan, olisi hän ehkä voinut hetken ajan nähdä, kuinka jossain saaren etelärannalla iski maasta taivaaseen valtava sininen salama. Mutta se katosi aivan yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.

Ja siellä missä salama oli iskenyt maasta taivaaseen, oli eräs Totuutta etsinyt matkalainen etelästä saanut kaiken sen, minkä oli halunnutkin. Sen kaiken, mitä Pohjoisen noita ei ollut hänelle osannut antaa.
Vaan onnelliseksi se ei ollut häntä tehnyt.

”Ai että kun on jännää”, noita sanoi hiutaletta tuijotellen.

Polttoaineenkatkuisia jälkiseuraamuksia

Metastaasi
Ylhäällä
Viikkoja sitten

Kitiininen kameraputki surisi, kun se tarkensi katsettaan. Se oli havainnut jotakin.
Operaattori-nazorak innostui. Metsäalue oli ollut aina hiljainen ja syrjässä sotatoimista, mutta tällä kertaa sieltä kulki läpi väkeä – vieläpä jokseenkin sotilaallisin ottein.
Tummanharmaa tiedustelu-torakka oli varma, että oli tehnyt suuren löydön. Löydön, hän riemuitsi! Kenties hän oli paljastanut vihollisen yllätyshyökkäyksen tai sissipataljoonan!

Innoissaan operaattori 1352 informoi aluksen päämajaa. Linja kiemurteli Metastaasin vihreää runkoa pitkin kierrellen pallon muotoisia kamerapesäkkeitä ja suuria antennilautasia. Aivan lähellä oleva massiivinen valokivi teki aluksen toiselle puolelle täydellisen mustan varjon.

Johto päätyi suureen hallintokupoliin ilmalaivan perällä. Perämiehen adjutantti omassa pienessä kommunikaatiokapselissaan otti sen vastaan, ja ohjasi eteenpäin.

”Insinöörikapteeni 305”, aluksen komentaja vastasi. ”Raportti.”
Upseerin komentopaikka oli kupolin kulmassa, josta saattoi nähdä helposti sekä suuren osan alusta että komentosiltaa. Kaikki viesti- ja tietojenkäsittelyjärjestelmät, jotka tilaa ympäröivät, tekivät selväksi, ettei operaatiota olisi voinut johtaa kukaan muu kuin tieteellisen koulutuksen saanut. Alkujupinan jälkeen miehistö oli ollut vain tyytyväinen, ettei kapteeniksi ollutkaan tullut ilmavoimien kovaksikeitettyä upseeria.

”Herra insinöörikapteeni! Kamera 4, näköhavainto vihollisen joukkojensiirrosta!” selvästi itsestään erittäin ylpeä ääni sanoi yrittäen kuulostaa sotilaalliselta.
”Ohjatkaa neloskameran kuva tänne”, kapteeni määräsi ja totesi, että 1352 sai poistua linjalta.

Suuri näyttö oli nazorakeille tyypillinen – kaksi lasilevyä ja niiden välissä sähkövirrasta helposti väriä muuttavaa sulfidiyhdistettä. Kuva värähteli hetken, kunnes se näytti, mitä operaattori olikin havainnut.
Metsän läpi kulki kuin kulkikin joukko klaanilaisia – värikästä väkeä. Muutama toa, näennäisen salakähmäisinä.

”Ilmoittakaa maavoimille”, kapteeni määräsi. ”Käskekää tarkastaa sektorin 35 huoltorni. Siellä on saattanut käydä vihollinen.”

Vähänpä klaanilaiset tiesivät tulleensa nähdyiksi. Ja siitäkös Nazorak-imperiumi tiesi ottaa ilon irti.

Pian kävi selväksi, mitä klaanilaiset olivat tankkausasemalta löytäneet. Ja yhtä nopeasti strategian osasto tiesi, mitä tiedolla tehdä.

Valmistelut alkoivat jo samana iltana.


Tulikärpänen
Ylhäällä
Nyt

Hälytyskellojen kaiku kantoi kauas Nui-Koron lakeuksien yllä. Huutoa hiljaisille nummille kailotti satojen metrien korkeuksissa leijuva kolmipäinen hirviö, joka oli vasta uhiteltu pois pesästään.
Hirviön poikaset parveilivat tankkaustornin ympärillä ja metsissä. Tumman havupuuston huippujen yltä erottuivat hämärässä vain siivekkäiden jääkärien reppujen taakseen sylkemät punaiset hännät. Aika ajoin valojuovat koukkasivat syvemmälle metsään ennen kuin palasivat taas ylemmäs – vihollisesta ei ollut enää merkkiäkään, mutta metsästys jatkui.

Nazorakit kuin metalliset korppikotkat vaanivat siipilaitteistojensa hiljaisen liekin kantamina kypäriensä tähtäyssilmikoiden läpi. Ne odottivat metsämaastosta pienintäkin liikettä, jonka perään syöksyä. Viidakkosaaren miehityksen jäljiltä metsän myrkyllisten matoralaisten toimintatavat kyllä tunnettiin, ja ilmajääkäreillä oli aikaa odottaa.

Tulikärpänen jyrisi kaiken yllä kuin hätääntyneenä. Teräskahleilla toisiinsa naulitun ilmalaivakolmikon moottorit puskivat poistoaukoistaan oranssia hohkaa, joka valaisi allaan olevia peltoja varhaisaamun hämärässä. Moottorien hehku maalasi valotonta maisemaa tuomionpäivän punaisella ruskalla.
Tuhokoneen ylimmällä kannella poikkeustilavalot välkkyivät ja täysi miehitys kalibroi tutkalaitteistoja. Näytöillä juoksi salamannopeasti viliseviä kirkkaanvihreitä numero- ja kirjainsarjoja, joita kansiupseeristo tulkkasi ylivertaisen nopeilla silmillään.

Pyöreä metalliovi upseerikannelle avautui jaokkeinen metallilevy kerrallaan. Ilmavoimien komentaja marssi kannelle topakoin askelin molemmat käsiparit selkänsä takana – Kenraaliluutnantti 003 näytti taisteluvalmiilta pilottikypärässään ja punaisessa huivissaan. Hän pysähtyi komentosillan päähän ja vilkaisi kärsimättömästi läpi tutkakuvat siipireppujoukkojen etenemisestä. Hetkeksi hän pysähtyi myös tutkimaan raportteja radioliikenteestä.
Hälyttävää. Klaanilaisten paon jälkeen kentällä oli edelleen vieras signaali, joka ei suostunut kuolemaan. Asiaa oli parasta tutkia.

Tavallisen tyytymättömänä näkemäänsä 003 kääntyi taas kohti ovea. Eräs nuorempi lennostoluutnantti nousi päätteeltään ja seurasi hyppelevin askelin komentajansa perässä upseerikannen puolelle.

”Herra kenraaliluutnantti 003! Luutnantti 2343, voinko puhutella?”
”Voit”, 003 jupisi hiljaa hidastamatta kävelytahtiaan, ”muttet käyttää yhtään enempää aikaani siihen kuin on täysin välttämätöntä.”
Luutnantti piti epävarman tauon ja haparoi sanansa ulos pihtiensä välistä.
”Herra kenraaliluutnantti 003, mitä puhtaimmin anteeksi… mutta… tämä on kiireistä. Pesä 01 vaatii laskeutumislupaa.”

Kenraaliluutnantti pysähtyi hissin vieressä ja suuntasi ylimielisen mulkaisun hengästynyttä lennostoluutnanttia kohti.

”Eikä vaadi”, 003 sanoi.
”Viesti ohitti kaikki kanavat, herra Kenraaliluutnantti 003”, luutnantti jatkoi. ”Se on varmistetusti turvatasoa seitsemän.”
”Valehtelet.”
”Tuota… en. Pesä 01:n arvioitu saapumisaika on noin 430 sekuntia, ja läsnäoloanne laskeutumispaikalla vaaditaan.”

003 käänsi katseensa ulos ikkunasta syysaamuun yläilmoissa, pyöritteli ilmailukypärää kantavaa päätään ja avasi hitaasti irvistävät pihtinsä luutnantille.
”Liikkuvana sota-asemana voimme tarvittaessa evätä jopa Pesä 01:n laskeutumisluvan”, 003 lausui. ”Eikö totta?
Luutnantti pudisti päätään. ”Ei, herra Kenraaliluutnantti. Se olisi valtuutettua vain, jos laskeutuminen olisi Pesä 01:lle vaaraksi.”

003 ei vastannut hetkeen.
”Toivottavasti nautitte kokeiluajastanne konehuoneessa, luutnantti”, hän ärähti ja asteli hissiin. ”Minun aikaani ei tuhlata tuolla tavalla.”
Alempi upseeri jäi tuijottamaan 003:n selkää järkyttyneessä, hämmentyneessä hiljaisuudessa.
”Päästin teidät helpolla”, Tulikärpäsen komentaja jatkoi kääntymättä. ”4F:n päästötasojen rikkipitoisuus on tasautunut sitten viime kvadrantin. Siellä voi siis ehkä jopa hengittää!”
Metalliovet kalahtivat kiinni luutnantin jäätyneen katseen edestä.

”Yli-innokas toukka”, 003 manaili hissin hiljaisuudessa.
Hissirattaat lukittuivat seiniin ja alkoivat hilata pyöreää kopperoa valjastasanteille. 003 tarttui kypäränsä otsalla odottaviin suojalaseihin ja laski ne silmiensä päälle.
Ovien auetessa yläilmojen hyytävä tuuli puhalsi hänen tuntosarvensa helliksi.

Täällä ylhäällä Tulikärpäsen suuruus hahmottui kaikessa mahtavuudessaan. Metalliset valjaat, jotka yhdistivät aluksen kolme pyöreää runkoa, olivat kuin kaarevia siltoja ilmassa leijuvien saarten välillä.
Täällä, valjaan 2 kattotasanteella, juoksenteli kymmenittäin ilmavoimien henkilöstöä. Jääkärit heiluttelivat kaikilla neljällä käsistään soihtuja ja valokiviä merkeiksi taivaalta laskeutuville aluksille.
003 tuhahti vain hiljaa, kun näki, että myös epäpuhdas kyberneettinen eversti oli kutsuttu vastaanottoon operaation jälkeen. Eversti 437 kääntyi 003:a kohti ja nosti täysteräksisen kätensä lippaan kankean moottoroidusti. Kenraaliluutnantti ei vastannut kyborgin kunnianosoitukseen.

Järeässä hopeisesti haarniskoidussa jätissä oli vielä vähemmän alkuperäisiä osia jäljellä kuin Kenraaliluutnantti oli viimeksi nähnyt. 003:lla ei riittänyt kunnioitusta irvokkaalle kimeeralle. Eliittisotilas seisoi hänen vieressään elävänä vain, koska oli ollut Amiraali 002:n suosikkeja. Ja tarpeeksi onnekas päätymään samalle leikkuupöydälle, jolla työstettiin Uutta Sukupolvea.
Tai epäonnekas, jos oli niitä, jotka kokivat kuoleman taistelussa suureksi kunniaksi.

003 ei kokenut. Ajatus oli syvintä mahdollista typeryyttä. Imperiumi ei tietenkään toiminut ilman, että joku muu uskoi sellaisiin ajatuksiin.

Eversti 437:n metallinen ranka seisoi jäykkänä 003:n vieressä. Tämän yön tapahtumien valossa rujo tilkkutäkki muistettaisiin varmaankin vielä sotasankarina. Ajatus sai ilmavoimien komentajan lähes voimaan pahoin. Virtasiko sotakoneessa enää tippaakaan nazorak-verta?

Eikä 003 voinut oikein olla tuntematta oloaan hieman epämukavaksi kyborgieverstin vierellä kuultuaan tarkemman raportin maavoimien toiminnasta. Tietty, olihan 437:n tilannearvio ja toimintatapa vihollisosaston hävittämiseen ollut protokollan mukainen, mutta…
… 003 yleensä halusi pysyä mahdollisimman kaukana sellaisista tilannearvioista.

Tulikärpästä lähestyi aamun harmaudessa joukko tummia varjoja, jotka eivät olleetkaan pilviä. Ilmavoimien komentaja sitoi tiukemmin kaulahuiviaan hyytävässä tuulessa ja katseli tasannetta lähestyviä muotoja. Aluksia oli neljä, ja ne olivat kaikki Tiedustelupalvelun mattamustaa.

Raskaan sarjan suojauskopterit Spirilli, Vibrio ja Spirokeetta laskeutuivat likemmäs tikkusuorissa linjoissa ja täydellisessä kolmiomuodostelmassa. Kiekkomaisten tummien alusten laskeutumisvalot suuntasivat siniset kiilat tasanteelle keskellään. Rhotuka-moottorit humisivat hiljaa, kun kopterit saattoivat valoon keskellään leijuvaa Pesä 01:tä.

01 oli musta ellipsimäinen kapseli, joka liikkui verkkaisesti ja äänekkäästi neljän pohjassaan olevan raskaan rhotukan voimalla. Pienikokoinen mutta tonnien painoinen kuljetuspodi avasi laskeutumistelineensä ja otti tasanteen kalahtaen vastaan. Kopterit jäivät leijumaan ilmaan jonkin verran ylempänä podista – niiden ei tarvinnut laskeutua. Alusten pohjiin aukesi pyöreitä luukkuja, joista pudotettiin kustakin roikkumaan metallinen vaijeri.
Kymmenkunta raskaasti panssaroitua ja aseistettua kenraalinkaartilaista valahti vaijereita pitkin tasanteelle ja asettui kivääreineen pyöreään muodostelmaan 01:n ympärille. Raskaiden jääkärien johtaja osoitti kunniaa 003:lle ennen kuin liittyi itsekin rinkiin.

Lukot Pesä 01:n ovissa ottivat aikansa avautua. Munanmuotoinen kuljetusalus oli pudonneen toa-tähden ytimestä taottua terästä, käytännössä tuhoutumaton ja täysin ilmatiivis. Tuosta kuoresta ei pääsisi mikään läpi, ja sen rakenne kestäisi vaikka pudotuksen taivaskupolin huipulta. Imperiumi siunasi samanlaisen turvan vain 000:n kammiolle.

003 löysi itsensä usein miettimästä, kuinka pitkään kuljetuskapselin sisällä riittäisi hengitysilmaa ja ravintoa, jos sen moottorit sattumalta pettäisivätkin meren yllä.

Sellaiset ajatukset olivat tietenkin epäpuhtaita ja vaarallisia. Mutta vielä epäpuhtaampi oli komentoketjun pää, joka antoi puolikoneen tehdä nazorakin työtä.

Toan ja makutan puolikkaasta puhumattakaan.

Pesä 01:n oviluukku repesi auki äänekkäästi. Avautuvaa metalliportaikkoa astui alas Kenraali 001, jonka kirkkaan punainen viitta hulmusi kattotasanteen tuulissa. Eversti 437 laskeutui polvelleen. Vastahakoisten sekuntien jälkeen 003 tajusi, ettei halunnut jäädä konetta huonommaksi.
Imperiumin vanhimman tuimilla pupilleilla olisi juuri nyt voinut porata reikiä Pesä 01:n tähtiydinkuoreen. Ilmavoimien komentaja tiesi tarkkaan, että vuorokaudessa oli yksi tunti, jolloin Kenraali 001 nukkui poikkeuksetta. Tämä oli yleensä se tunti.

”003”, matala ääni totesi yli tuulen.
”Herra Kenraali”, Kenraaliluutnantti vastasi pontevasti.
001 kääntyi everstiä kohti. ”437.”
”Herra Kenraali”, Eversti 437 toisti. Kyborgin särisevä sähköinen ääni ei parantanut 003:n mielenrauhaa.

Kenraali 001 oli hetken hiljaa. Ensimmäinen nazorak tiesi varmasti jo tarkan kokonaiskuvan tilanteesta, eikä Ilmavoimien komentajalla ollut aikomustakaan kyseenalaistaa sitä ääneen. Kenraali otti askelia tuulisella tasanteella poispäin polvillaan odottavista upseereista. Hänen katseensa kurkotti kymmenen kilometrin päässä etäisesti näkyvään tankkausasemaan.

”Huoltotornin sijainti oli vaarallinen Tulikärpäselle”, 001 lausui äänekkäästi. ”On täysin Metastaasin sensorien ansiota, että suuremmat vahingot vältettiin.”

Kenraaliluutnantti 003 onnistui vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla.
”Herra Kenraali, olette oikeassa. Aseman sijainti oli kuitenkin tietty aina väliaikainen… valtaosa polttoaineesta on tarkoitus siirtää uudelle lentosatamalle, kunhan-”
”Kun viidakkosaari lakkaa ensin palamasta”, 001 keskeytti.

”Kyllä”, 003 sanoi hieman happamana. ”Kun viidakkosaaren raivaus valmistuu. Lounaismeren takana asema on turvassa yllätyshyökkäyksiltä. Vihollisella ei ole silloin mahdollisuuksia tuoda tämän kaltaista osastoa meren yli. Ja kun olemme rakentaneet saarelle uuden satamamme, Tulikärpänen ja Lennosto voivat alkaa valmistella rapulinnakkeen lopullista puhdistusta.”
001 katsoi heitä olkansa yli. Kenraaliluutnantti yritti pitää tuntemuksensa aisoissa, kun ei voinut löytää esimiehensä kasvoilta tyytyväisyyden ripettäkään. Eikä Kenraali 001 edes katsonut häneen, vaan vierellä polvellaan kyhjöttävään everstiin.

”437”, 001 sanoi, ”hyvää työtä.”

”Kiitos, herra Kenraali”, sotilas sanoi. Leuan mekaaninen puoli natisi ja surisi tämän puhuessa, ja juuri se puoli kyborgin kasvoista, joka kykeni vielä hymyilemään oli käännettynä 003:a kohti.

Kenraaliluutnantti 003 olisi sillä hetkellä kaivannut kanohi-naamiota kasvojensa peitoksi. Ja ehkä muihinkin tarkoitusperiin.
Esimerkiksi se, jolla pystyi siirtelemään painavia esineitä ajatuksen voimalla olisi ollut oikein hyvä. Kattotasanteen laidan yli. Sellainen näyttäisi onnettomuudelta. Niin voisi käydä kenelle tahansa.

”Klaanilaisjoukko selviytyi vähäisin vahingoin”, 001 lausui, ”vaikkakin suurin heidän määräänsä suhteutettuina. Raportit toisesta osastosta olivat ristiriitaisia. Keitä he olivat?”
”Kolme titaania, vortixx, tunnistamaton olento”, Eversti 437 luetteli, ”matoralainen ja selakhilaani. Eversti Ämkoon mukaan. Veriaineksen ja biomassan määrä täsmää. Ei selviytyjiä.”

Vaikka 003 olisi todella paljon halunnut, hän ei tuonut esille sitä, että veriainesta ja biomassaa oli ollut huomattavasti mainittua enemmän, ja suurin osa siitä oli ollut puhtaan vihreää.

Sillä hetkellä hän kuitenkin muisti epäkohdan radioliikenteessä viimeisen kolmen tunnin aikana. Olisiko hänellä kuitenkin kortteja pelattavaksi tässä keskustelussa?

”Herra Kenraali, en olisi niin varma, että sillä osastolla ei ollut selviytyjiä”, 003 sanoi. 001 kääntyi kokonaan häntä kohti viitta lepattaen ja katse yllättyneenä. ”Sensorimme ovat vastaanottaneet viimeiset kolme tuntia viestiä, joka ei vaikuta klaanilaisten lähettämältä.”
”Mahdotonta”, Eversti 437 tuhahti.

”Klaanilaisten viestintävälineistö on meidän teknologiaamme heikompaa”, Kenraaliluutnantti 003 nyökkäsi. ”Signaali, jonka nappasimme vaikuttaa huomattavasti kehittyneemmältä. Olisitte voinut tähdätä hieman paremmin, Eversti.”

”Miksi ette kertoneet minulle aiemmin, herra kenraaliluutnantti?” everstin kankean metallinen ääni kaikui. ”Voin kyllä tehdä työn henkilökohtaisesti loppuun.”

003 pudisti päätään. Puhuessaan hän katsoi Kenraaliaan kohti.
”Herra Kenraali… viestimiehiemme mukaan tuntemattoman vihollisen salaus on liian vahva jopa Metastaasin sensoreille. Yritimme jäljittää aallonpituuksilla sijaintia, mutta… se, öh, ei… ollut voitokasta. Kyseessä ei myöskään selvästi ole hätäsignaali, sillä kantama on liian lyhyt. Viesti vaikuttaisi olevan kohdistettu suoraan meille.”
”Voimmeko avata molemminpuolisen yhteyden?” 001 kysyi hiljaa.
”Ehkä”, 003 vastasi. ”Uusi radiotorni saattaa pystyä siihen, herra Kenraali.”

Imperiumin ensimmäinen nyökkäsi heille merkiksi ja marssi heidän ohitsensa. Kenraaliluutnantti 003 nousi kankeasti jo kipeytyneeltä polveltaan ja lähti astelemaan ontuvin askelin johtajansa perään. Kymmenkunta kenraalinkaartilaisia ja koneistettu eversti marssivat perässä äänekkäästi tasanteen metalliritilöitä pitkin.


Siinä kohtaa, missä Tulikärpäsen valjaat 1 ja 2 yhtyivät yhteen kokonaisuuden kolmesta ilmalaivasta, seisoi valtavan hyönteisen pistimeltä näyttävä kuparinhehkuinen torni, jota ylös kipusi voimajohtoja kuin köynnöksiä. Torni ei ollut seisonut tässä kohtaa sotakone-kaitaa kovin kauaa – se oli asennettu vain viikkoja ennen Metastaasin laukaisua.
Kenraali, Kenraaliluutnantti ja Eversti astuivat jättipistimen ovista ikkunattomaan pyöreään tilaan, jonka lattian ja seinän koko pinta-ala oli orgaanisella pesäaineksella päällystettyjä johtoja. Tiedustelupalvelun radistit naputtivat pimeydessä lennättimiään täydessä hiljaisuudessa.

Tilan keskellä kaareutuva suuri nestenäyttö näytti siivilöivän heille hippusia jostain päin saarta lähetettävästä tummasta ja rakeisesta videokuvasta.

Signaali oli jäljittämätön ja kuva huonolaatuinen, mutta jonkinlainen hahmo näytölle piirtyi. Pian kuvaa seurasi ääni. Puhe oli tietenkin matorania, mutta murteella tai painotuksella jota kukaan heistä ei osannut eritellä.
”Te ette edes tiedä…” kaiuttimet rahisivat. Näytön hahmo oli pimeässä paikassa taustallaan vain tumma kallion siluetti. Puhujan ulkomuodosta ei saanut selvää. Hahmo oli kuitenkin pitkä, ja sen silmiä ympyröivät jonkinlaiset kehät.
”Te ette edes tiedä, keitä tapoitte.”

Nazorakit tuijottivat näyttöä. Kukaan ei tunnistanut puhujaa, jonka rintakehä kohoili ja laskeutui raskaasti.
”Te vain ammuitte meidät, heidät, kaikki…”

Kone-eversti oli ensimmäinen, joka reagoi.
”En uskonut, että kukaan teistä selviäisi”, kuului 437:n äänen metallinen kaiku. ”Hämmästyttävää. Miten teit sen?”

Kenraali 001 katsoi eliittisotilasta viiltävällä sivusilmällä.
”Teitä ei tarvita”, hän tokaisi, vielä omalla kielellään. ”Voitte poistua.”

Puoli-nazorak tiesi olla väittämättä vastaan ja nyökkäsi kunnioittavasti, kääntyi keinonivelet suristen ympäri ja marssi ulos tilasta. Kenraaliluutnantti 003:n pihdeille nousi häviäväksi hetkeksi voitonriemuinen virne.

”Törkyveri!” hän huudahti näyttöä kohti riemuissaan ja hieroi molempia käsiparejaan yhteen. ”Olet valinnut selviytymällä itsellesi vain polttohaudan!”
Ilmavoimien komentajan virne kuitenkin tukahtui, kun Kenraali 001 kääntyi häntäkin kohti jäätävällä katseella.

”Herra Kenraali, kun sanoitte ’teitä’, tarkoititte siis…”
Ulos.

Jaokkeinen metalliovi kalahti äänekkäästi Everstin ja poikkeuksellisen nopeasti viipottavan Kenraaliluutnantin perässä kiinni. Radistit olivat tajunneet livahtaa sivuovista jo aiemmin.
Kenraali 001 jäi tilaan yksin. Hahmo ruudulla ei reagoinut tilan tyhjenemiseen liikkeellä tai toisella, vaan jäi hengittelemään raskaasti. Nazorak-imperiumin korkea-arvoisin mittaili kryptauslabyrintin takaa tulevaa kuvajaista. Tummalla siluetilla oli naamio, eikä se ollut niitä, jotka tottelivat kantajansa ilmeitä. Kanohi oli jäykkää, muuttumatonta metallia.

Pelkuri.

”Et ole klaanilaisia”, 001 sanoi vastaten tuijotukseen rakeiselta näytöltä. ”Kuka olet?”
”Se ei kuulu sinulle”, pitkä hahmo vastasi. ”Samoin kuin ei sekään, keitä he olivat.”

Kenraali oli kuulevinaan, kuinka puhujan ääni murtui lauseen lopussa.
”Menetit jonkun?”
Kaiuttimista kuului raskasta hengitystä. Tärisevää hengitystä.
”Välittäisitkö todella, vaikka se olisi niin?”, ääni lausui. ”Muuttaisiko se näkemystäsi niistä sotilaidesi päätöksistä, jotka olet jo hyväksynyt ja itsellesi oikeuttanut?”

Kenraali 001 otti muutaman askeleen lähemmäs rätisevää näyttökuvaa ja katsoi sumeaa puhujaa lähempää. Hän yritti hakea katsekontaktia naamioitujen kasvojen kanssa joitakin hiljaisia sekunteja, kunnes lopulta vastasi vain pudistamalla päätään.
”He tekivät, mitä heidän pitikin. Aivan kuin sinäkin uskottelit itsellesi tekeväsi. Keitä ikinä olettekaan… mitä ikinä tahdottekin eversti Ämkoosta, en voi sallia sitä. Miekkapiru on Imperiumin omaisuutta.”

Naamiokasvon äänensävy pisti kaiuttimista läpi kuin skorpioni.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

001 tuhahti. ”En tiedä, mistä luulet puhuvasi.”

”Tiedät kyllä. Sinun ei tarvitse valehdella minulle. En ole kansalaisesi.”

Vanha hyönteinen hymähti, ja ääni oli enemmän ase kuin tunteenilmaus.

”Syytät minua varkaaksi. Onko sinulla aavistustakaan, kuka minä olen?”

”Kyllä”, ääni vastasi. ”Tiedän, kuka sinä olet. Tiedän, mistä olet kotoisin. Tiedän, mitä olet tehnyt, ja tiedän, mihin pystyt.”

”Hyvä”, Kenraali nyökkäsi. ”Minä en tiedä, kuka sinä olet. Minä en tiedä, mistä olet kotoisin, en mitä olet tehnyt tai mihin pystyt. Tiedän vain, että yritit astua tielleni.”
Imperiumin ensimmäinen antoi pitkän pistävän katseen naamioiduille kasvolle salauksen toisella puolella ennen kuin kääntyi tästä poispäin.

”Luuletko olevasi ensimmäinen?”

Radiotornin laitteistot piipittivät ja kohisivat nazorakin ja linjan toisella puolella odottajan yhteisessä hiljaisuudessa. Kenraali 001 nosti tummanruskean kätensä kasvojensa eteen ja katseli vanhoilla raskasluomisilla silmillään kämmenen vuosien parkkiinnuttamaa pintaa. Jokaista pientä ryppyä ja kovettumaa, arpea tai haavaumaa, jotka olivat raapineet mosaiikkiaan vanhan sotilaan kouraan.

”Meitä ei haluttu tähän maailmaan. Meille ei ollut paikkaa. Meillä ei ollut paratiisia, jonka jumalamme meille osoittaisi.”

Kenraali 001 käänsi päätään hitaasti taas näyttöä kohti ja odotti hetken. Hahmo kohinan takana ei vastannut mitään, ja Kenraalin pihtihampaat aukesivat hitaasti.
”Eräänä päivänä vuosia sitten etelässä todellisuus kaltaisistasi avasi silmäni maailmalle. Silloin pystyin ensimmäistä kertaa näkemään tämän kaiken vain elimistönä, jolle me olimme sairaus.”

Viitta heilahti, kun Kenraali 001 kääntyi taas kokonaan näyttöä kohti, ja hänen silmänsä leiskuivat vihreää liekkiä.

”Joten älä kerro minulle menetyksestä”, hän lausui jääkylmästi. ”Älä kerro menetyksestä niille, joilla ei ole, mitä menettää. Meillä ei ollut muuta kuin viha ja pelko, jonka sinun helvettisi langetti myrkyllisenä ja syövyttävänä meitä kohti.”

Hän nosti kätensä kuin terävimmän miekan ja osoitti suoraan sormellaan kohti hahmoa näytöllä.

”Sinun kaltaisesi luulevat olevansa oikeutettuja tuomitsemaan maailmassa, jossa ei ole lakeja. Luulette pystyvänne määräämään suunnan, johon kaikki kulkee… koska ette ole väärässä. Ei ole teitä ylempää auktoriteettia. Luulette kuuluvanne tänne, koska kukaan ei muista aikaa, jolloin teitä ei vielä ollut. Se johtuu siitä, että se aika on vasta edessä, muukalainen.”

Hahmo ruudulla laski päätään rintakehäänsä kohti. Jokainen 001:n sanoista sihisi kuin lihaa sulattava happo. Ja silloin jos joskus virtasi hänen suustaan kylmää, kaikuvaa vihaa.

”Kuunteletko sinä minua, muukalainen? Meille on valittu vain yksi polku…

… ja puhdistamme siltä kaikki kaltaisesi.

Ja jos takerrut siihen uskoon, että sinulla, sinulla kaikista on oikeus hakea kostoa kuolleellesi, joka tiesi täysin, mitä oli tekemässä, mutta teki sen silti…”

Näyttöä kohti osoitettu käsi puristui tärisevään nyrkkiin. Kenraalin seuraavat sanat tulivat kuiskaten.
”… lupaan, että tapamme viimeisenkin muiston sinusta.”

Sanat kaikuivat ylös ja alas tornikompleksia. Kun ne lopulta himmenivät tyhjyyteen, jäi vain hiljaisuus hautaholvin syvimmistä kerroksista.

”Kaikki se, mitä te teette… kaikki se, mitä te olette. Sinä olet”, rakeisen näytön tumma hahmo lausui. Se veti muutaman kerran henkeä, ennen kuin jatkoi.
”Ja sinä et tiedä, miksi me pelkäämme teitä.”

Niiden sanojen jälkeen kuva katosi ja särinä lakkasi. Kenraali 001 seisoi yksin pimeän näytön edessä, ja siinä hiljaisuudessa takoi ikuinen jyskytys hänen otsaansa kovempaa kuin aikoihin.
Hän kääntyi poispäin ja jätti pimeyden taakseen, ja jyskytys otsassa tahditti marssin ulos radiotornista.


Hyytävässä aamutaivaan tuulessa kenraalinkaartilaiset seisoivat käytävänä kahdessa rivissä. Imperiumin ensimmäinen marssi mietteliään näköisenä heidän välistään ja kohtasi käytävän päässä odottavan Kenraaliluutnantin ja Everstin. Upseerit siirtyivät liikkumaan päättäväisesti tiedustelupalvelun aluksia kohti suuntaavan johtajansa vierellä.

”Herra Kenraali”, 003 puhui kiireisesti, ”voinko tiedustella, mitä tapahtui?”
001:n pihtien välistä pääsi pelkkä tunteeton, kysymyksen tiedostava hymähdys. Hän jatkoi marssimista.
”Keitä he olivat, Kenraali?” ilmavoimien komentaja yritti. ”Olemmeko julistaneet heille sodan?”
”Ymmärrä tämä, 003. Jokainen, joka yrittää viedä meiltä vapautemme, on sodassa meidän kanssamme. Tästä hetkestä hetkien loppuun asti.”

Eversti 437 hymyili hiljaista, mekaanista hymyä. 003 oli päästämässä pihtiensä välistä jotain harkitsematonta, kunnes tajusi, että oli antamassa sen tapahtua. Imperiumin ensimmäinen voitti kaikki väittelyt vakiona.
”Siinä tapauksessa meidän täytynee varautua uusiin ulkopuolisiin interventioihin, Kenraali”, hän lopulta sanoi opitun asiallisesti. ”Jo epäonnistunut terrori-isku Kenraalinsatamaan osoitti, että meidän on pidettävä silmämme auki jokaiseen ilmansuuntaan.”

He saapuivat jälleen samalle tasanteelle, jonka yllä hohti silmiä väsyttävää sinistä valoa äänettömästi hurisevista mustista suojauskoptereista. Takanaan liikkuvien tahdista välittämättä 001 asteli mustan munamaisen Pesä 01:n ovipaneelien vierelle, painoi kätensä tunnistuslevyyn ja veti auki pienen kaarevan metalliluukun podin kyljessä.

”Herra Kenraali”, 003 jatkoi empien, ”en sano tätä tarkoituksenani kyseenalaistaa teitä, mutta meidän täytyy kuitenkin muistaa, että liittolaisuutemme saastaisiin liskoihin ja epäpäteviin harjakkaisiin on… väliaikaista. Riittävätkö joukkomme nykyistä useammalle rintamalle?”

001 ei vastannut. Hän pyöritti pientä rullaa avaamansa luukun takana, veti esiin pitkänhuiskean antennin ja nosti kaarevan kommunikaattorin päänsä vierelle.

437 rikkoi hiljaisuuden.
”Emme tarvitse muita”, kyborgieversti lausui mantranomaisesti. ”Olemme ylivertaisia vain yksin.”
”Se”, ilmavoimien komentaja jupisi kiitellen mielessään sitä, että suojalasit peittivät hänen silmänsä täysin, ”Se on tietenkin ensimmäinen ja viimeinen Totuus. Mutta tahtoisin lainata sanojanne, Kenraali: Vain puhtaimmat tietävät, että puhtautensa täytyy ansaita! Kuinka viisaita olemme, jos julistamme sodan viholliselle jonka voimia emme tunne, ja kuinka-”

”Metastaasi”, Kenraali lausui äänekkäästi kommunikaattoriin. ”Yhdistä Rautasiivelle.”

003 oli avaamassa suutaan uudestaan etusormi pystyssä. Jos hän yrittäisi tarpeeksi, jossain vaiheessa Kenraali varmasti reagoisi. Niin oli hyvä hokea itselleen sellaisina hetkinä, kun halusi polttaa päreidensä lisäksi vielä jonkun muunkin saaren.
Asiallisuus alkoi kaikota kenraaliluutnantin äänestä. ”Herra Kenraali, minusta meidän ei…”

”002”, Kenraali 001 lausui vielä kovempaa. ”Tahtorakin askelma. 661-645. Sektorin 52 rannikkolaivat. Kevyt keskitys.”

Sen sanottuaan Imperiumin johtaja sulki kommunikaattorin, kelasi antennin takaisin aluksen mustaan kylkeen ja kalautti luukun kiinni. Vanha nazorak käänsi selkänsä kuljetusalukselleen, katsoi hämmentynyttä ilmavoimien komentajaa silmiin pieniä hetkiä, ja osoitti katseensa sitten itään.

Horisontista kuului tuulenkin alta hiljainen vihellys, joka leijui saaren yllä kuin hiipuva ukkonen.

”Selviytyjämme signaali oli salattu”, Kenraali 001 sanoi oudon rauhallisesti. ”Mutta hänen takanaan oli tuttu kallion muoto. Ja muistan kyllä vielä päivän, jolloin purjehdimme sen ohi matkallamme pohjoisrannikolle.”
Eversti ja Kenraaliluutnantti käänsivät päänsä samaan suuntaan kuin 001. Kaukana erottuvalla itäisen rannan siluetilla välähti sekunnin ajan pieni hehku kuin auringossa kimmeltävästä hiekansirusta.
Kymmeniä sekunteja myöhemmin räjähdyksen hiljainen ääni saavutti heidät pelkkänä utuisena kaikuna. Näin kaukaa kuulosti vain siltä, kuin yksinäinen puunrunko olisi kaatunut.

Sitten tuli hiljaista.

Ja jossain korkealla vuodatettiin kyynel taas yhdelle askeleelle, jota ei voinut koskaan enää peruuttaa.

”Mitä olit sanomassa, 003?”

Hetken tasanteella puhuivat vain yläilmoissa leijuvien Vibrion, Spirillin ja Spirokeetan propulsio-rhotukoiden huokailut ja niiden takaa uliseva tuuli. Kenraaliluutnantti 003 katsoi johtajaansa epäuskoisena suojalasien tummanvihreän kiderakenteen läpi.

003 oli varma, että vihollinen oli väistänyt tämänkin. Pohjimmiltaan Ilmavoimien komentaja tiesi, että Kenraalille sillä ei olisi väliä. Kyse oli viestin lähettämisestä.

He haluaisivat selviytyjän tietävän, että Imperiumi ampuisi niin kauan kun oli ammuttavaa.

Kaiken jälkeen Kenraali 001 oli lopulta antanut viholliselle armoa. Hän oli joko antanut tälle mahdollisuuden paeta tai tuskattoman kuoleman.

Ja heidän armoaan pahempaa olivat vain sen vaihtoehdot.


Mustatakki mirukasvo asteli Tulikärpäsen valottomilta alakansilta esille hyytävään syystuuleen raskasrakenteisten kenraalinkaartilaisten saattamana. Miekkapirun yllä liehuva musta nahka näytti pimeässä suuren haavoittuneen haukan lannistuneilta siiviltä.

Kuljetusalusten valossa paholainen kohtasi johtajansa. Ylivertaisen puhtauden ensimmäinen lapsi katsoi häntä vanhoissa silmissään ristiriitaa. Kenraali 001:n kahlitseva katse osoitti miekkapaholaiselle pettymystä epäonnistumisesta, mutta ylpeyttä vakaumuksen säilyttämisestä.

Kenraali 001 kysyi, mitä tuntematon vihollinen oli halunnut miekkapaholaisesta. Miekkapaholainen kysyi, oliko sillä väliä. Kenraali 001 pudisti päätään äänettömästi.

Tärkeämpi työ oli kesken. Vahtikoira oli metsässä teillä tietymättömillä. Ehkä kolon kaivaneena, nuolemassa haavojaan.

Ilmavoimien komentaja käänsi katseensa ilmalaivan laidan yli. Metsän yllä kiitävät rakettijääkärit saartoivat vihollisen vahtikoiran viimeisiä pakoreittejä. Hetken 003 unelmoi saavansa tuoda vastustajan sotilaallisen johtajan Kenraali 001:n silmien eteen henkilökohtaisesti.

Kenraalin vierellä Miekkapirua arvioiva koneistettu sotilas ei tiennyt enää, miten unelmoitiin. Niin syvälle hänen entisiin aivoihinsa olivat sähköiset prosessorit ja rautaiset rattaat kaivautuneet, eikä metalli hänessä ollut edes vankin hänen kahleistaan.
Hänen vahvin kahleensa oli rakkaus Imperiumiin, ja sen hän opettaisi entistäkin paremmin uudelle taisteluparilleen. Eversti Ämkoo oppisi rakastamaan Imperiumia kuin kuka tahansa heistä.

Kenraali 001 kuunteli Miekkapirun kertomusta taistelusta hiljaisena ja antoi käskyn.

”Etsi hänet.”

Ämkoo polvistui johtajansa edessä kasvot Tulikärpäsen metallista tasannetta kohti. Mustan kuljetuskapselin oviluukku kolisi vankasti kiinni. Kaartin jääkärit nostettiin jämäköillä kaapeleilla suojauskoptereihin, ja tiedustelupalvelun alukset alkoivat kohota korallinpunaiselle aamutaivaalle ja lipua kohti pohjoista.
Eversti 437 saattoi miekkapaholaisen äänettömästi arkaaisten metalliovien ja upseerikansien punaisen kiillon läpi takaisin syvälle aluksen pimeyteen. Heillä kahdella olisi vielä paljon työtä edessään.

Asevaraston pimeydessä paholainen sai itselleen harvinaisen yksinäisyyden hetken. Hän käytti sen tuijotellen rivillistä kaarevia sapeleita, toinen toistaan puhtaampia ja täysin identtisiä. Ne olivat kauniita, sitä oli vaikea kieltää.
Mutta yksikään niistä ei tulisi olemaan tarpeeksi.

Pimeys valtasi tilassa kaiken, jota kohti katon kylmiä varastovaloja ei oltu osoitettu. Siinä pimeydessä Ämkoo tiesi olevan piilo viimeiselle ystävälle, joka hänellä vielä oli.

”Hei.”

Pyöreiden punaisten silmien heijastus tuijotti miekkapaholaiseen nazoralaisten upseeriterien metallista, ja hän muisti kyllä, miltä musta olento silmien takana näytti. Se oli pukeutunut näyksi hänen elämänsä huonoimmasta päivästä.

”No, lähettini. Vieläkö pysyt polullasi?”

Äänien kuoro pimeydestä tuntui siltä, kuin pitkät kylmät sormet olisivat sivelleet lempeästi toan selkää nahkatakinkin läpi.

”Vaan onko sinulla vaihtoehtojakaan, ystävä. Lieneekö enää edes siltoja poltettavaksi? Syistä joita en voi ymmärtää, sinulle tarjottiin tänään vielä yhtä… ja sytytit sen tarjoajan silmien edessä ilmiliekkeihin.”

Ämkoo ei vastannut kummitukselle. Sen värähtämättömien pimeydessä leijuvien silmien hohde tarkkaili pirua, kun tämä kokeili vielä kerran kutsua esille punahehkuista varjoraajaa. Mutta enää ei arpeutuneesta olkatyngästä lentänyt edes punaista kipinää.

Paholainen tuhahti inhoavaan sävyyn. Ämkoon oikean käden tummat sormet valuivat telineessä lepäävän miekan kahvan kultaisia uurteita pitkin paikoilleen. Hän nykäisi terän kehdostaan, pyöräytti sitä tottuneesti ilmassa ja heilautti sen sivulleen. Se oli täysin samanlainen kuin aiempi. Yhtä hyödyllinen. Yhtä tappava. Yhtä pois heitettävä.

”Mitä tunsit, kun kätesi kiertyi hänen kaulansa ympärille?”

Ääni nauroi pilkaten ja tuomiten.

”Vai tunsitko mitään? Olisiko se tuntunut paremmalta… toisella kädellä?”

Miekkapaholainen kallisteli asetta ainoassa kädessään vastaamatta henkäykselläkään.

”Ja jos voisit sanoa viimeisen siltasi vartijalle vielä jotain, mitäköhän se olisi?”

Miekkapaholainen työnsi aseen mustaan huotraan ja otti päättäväisiä askelia asevaraston ovelle. Hän seisoi hetken selkä kummitustaan kohti oviaukon valossa.
”Kaksi sanaa”, Miekkapiru kuiskasi. ”Na Zora.”

Tyhjyys otti vastauksen vastaan mielissään.