Kaikki kirjoittajan Bate artikkelit

Jonkinlainen herätys

Verstas(?)

”Hmm?”Silmät aukenivat vähitellen. Nukkumisasento oli ollut huono. Paikat olivat aivan jumissa. Kahvi tekisi hyvää. Tuntui ettei hän ollut liikkunut vuosikausiin.

Bate pudisti päätään ja katsoi ympärille. Kauanko hän oli nukkunut? Missä hän oli? Oliko hän edes nukkunut?

Hänen tunteet olivat sekalaiset. Miljoonia ajatuksia pyöri päässä. Mutta silti oli vaikea ajatella. Vaikea muistaa.

Oliko hänen oikea nimi Bate vai…? Mikäs se oli. Blo? Bait? Bat? Zari?
Hänen ei muistanut. Hän ei tiennyt. Häntä alkoi pelottaa. Mitä hänelle oli tapahtunut? Bate alkoi juosta käytävää pitkin. Mutta kaikkialla oli pimeyttä. Hän ei nähnyt eteensä. Hän tarvitsi valoa. Tuli voisi auttaa. Hän osaa tehdä tulta. Eikö vain? Mutta miten se tehdään. Bate napsutteli sormiaan, huuteli kaikenlaisia asioita mitkä hänestä kuulosti loitsuilta, tai muuta kutsuhuutoja kuten ”tule tuli!” Hän tunsi olonsa typeräksi.

”Olen Toa hyvänen aika! Osaan kai nyt tulta tehdä!” hän huusi kovaan ääneen. Sitten epävarmuuden tunne valtasi hänet. ”Olenhan…?”

”Hmm? kuului taas hänen takaa ja Bate säikähti. Takana oli hehkuvat oranssit silmät. Hetken katsottuaan hän näki ruskean olennon joka seisoi jonkinlaisen patjan vierellä.

”Enkös minä juossut kauas tuosta patjasta…?” Bate ajatteli mutta oli tyytyväinen että näki toisen elävänä olennon. Tosin tämä olento näytti tutulta. Bate tiesi hänen nimen. Jarkki. Kai. Gjak. GJ? Pelon tunne palasi. Se oli kadonnut hetkeksi kun Bate sai muuta ajateltavaa. Oliko hän tulossa hulluksi?

Ruskea olento katsoi Batea hämmentyneenä ja näytti nimikylttiään. Siinä luki Gjarke. Bate huokaisi helpotuksesta.

”En minä sitä kovin väärin muistanut”, hän sanoi vähän humoristiseen äänensävyyn. Ja alkoi vähän nauramaan. Ehkä hän oli tulossa hulluksi.

Hetken hekotettuaan lattialla hän nousi ylös. Gjarke edelleen tuijotti häntä, välillä hymisten. Olento ei ilmeisesti osannut puhua mikä oli huono asia. Batella oli hirmuisesti kysyttävää, kuten ”Miksi olen täällä?” ”Mitä tein täällä?”

Olento lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan mihin Bate oli juossut ja koputti lattiaa. Luukku aukeni ja valoa alkoi näkymään. Bate riemastui. Valoa. Ehkä siellä olisi muita henkilöitä jotka pystyisivät puhumaan.

Kaksikko laskeutui tikkaita pitkin alas toiseen käytävään. Se oli sentään valoisa.

Gjarke erkani Batesta ja lähti juoksemaan kohti jonkinlaista ovea. Gjarke laittoi kätensä oveen, se hehkui oranssina ja suli. Olio astui sisään huoneeseen ja samassa ovi muodostui takaisin nesteestä.

”Se siitä juttukaverista…” Bate mutisi itsekseen. Hän ei ymmärrä miksi oli niin masentunut tuon olion lähdöstä. Eihän se edes puhunut hänelle. Eikä Bate muistanut tiesikö se edes häntä, vai oli muuten vain Toan seurassa huvin vuoksi.

Toa ei jäänyt ajattelemaan asiaa. Hän ei halunnut ajatella tuollaisia ajatuksia, masennus ja pelko tulisivat vain takaisin. Parempi lähteä tutkimaan tätä valoista paikkaa, miettien ”mikä olikaan Toa?”

***

Käytävä tuntui olevan osa labyrinttiä. Sen varrella oli lukuisia ovia, joista suurin osa oli kiinni. Hetken käveltyään hän näki lasisen oven jonka toisella puolella kaksi kädellistä ankkaa hakkasi sitä ja huusivat. Bate ei saanut huudoista selvää mutta ihmetteli mikseivät ankat käyttäneet ovennuppia. Toa vetäisi siitä ja lasiovi aukesi. Ankat kaatuivat maahan, mutta nousivat pian pystyyn. Merimiesasuinen ankka puhui jotain noidasta, skottilaisella murteella kuulostava silinterihattuinen ankka taas lupasi palkankorotuksia Batelle. Toa hymähti ja jatkoi matkaansa, ankkojen lähtiessä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan.

”Kädellisiä puhuvia ankkoja. Täällä. Olen hullu.”

Hulluuden tunne paheni ja paheni. Baten ajatuksissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mistä hän tiesi miltä skottilainen kuulostaa. Mikä edes oli skottilainen. Hänen vastaan tuli käärme ja ensimmäinen ajatus mikä hänelle tuli liittyi siihen että oliko käärme ollut joskus naispuolinen noita ja oliko se nykyään ihmeolio.

”AAAAAAAA”, hän huusi. Ja alkoi juoksemaan. Pian hänen vastaan tuli uusi huone, jossa ovi oli auki. Huone oli jättimäinen ja sen seinät oli täytetty muistilapuilla, papereilla, erilaisilla kaavoilla ja piirrustuksilla. Huoneen keskellä istui Matoran joka mutisi itsekseen.

”Ultiasural Nomui.”

”No… Moi?”

Matoran katsoi Batea hämmentyneenä.

”Hei vain.”

”Olet Ultiasural?” Batea alkoi naurattaa. Nimi kuulosti hiukan huvittavalta.

”EN. Olen Ultiasural Nomuin ja muiden Ulxelaserin tuotosten tutkija”, Matoran sanoi vihaisena.

”… täh?”

Matoran ei vastannut vaan jatkoi jonkinlaisen sivun lukemista.
Bate meni sanattomaksi. Pienen hämmennyksen jälkeen hän alkoi tutkia seinillä olevia tekstejä. Silmiin osui erityisesti juliste missä oli jokin ihmeotus jonka nimi oli ”Megabotarax.” Toinen oli matemaattinen kaava jossa yritettiin laskea kuinka jonkin henkilön voimat(?) voi ylittää annetut maksimiarvot, esimerkiksi 1000/50.
Bate ei yrittänytkään ymmärtää tuota pitkää kaavaa vaan jatkoi huoneen tutkistelua. Huoneen yhdessä nurkassa oli pienikirjahylly jossa oli useita kirjojen kansia, joissa ei ollut kumminkaan yhtään sivuja sisällä. Bate otti yhden kirjan käteensä, joissa oli sivut. Kirjan nimi oli: ”Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto, by Ulxelaser.” Batea ei kyseisen kirjailijan tuotokset olleet tuttuja joten hän päätti lukea sitä hetken.

Eihän siitä mitään tullut. Hän vain hämmentyi entisestään yrittäessään lukea sitä. Bate laittoi sen takaisin paikalleen ja huomasi kirjan saaneen myös kaksi jatko-osaa; ”Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota, by Ulxelaser” ja ”Kohtalon asukit III: The Finale, by Ulxelaser”.

”Mikä on pimeyspeilisota?” Bate kysyi ääneen. Matoran ei vastannut vaan puhui itsekseen ”Daxvigasorista ja ”Faxadosqusta”. Bate päätti olla häiritsemättä häntä enempää ja lähti pois huoneesta.

***

Kolmas huone ei ollut yhtään sen parempi. Bate ei edes katsonut sen sisälle. Sieltä kuului jatkuvaa huutoa. Bate yritti saada huudoista selvää. Ilmeisesti siellä ihmeteltiin kuka on Ulxelaser, jonkinlaisen ”lepakkomiehen” avioeroa ja kysymyksiä greegille.

Hetken naurettuaan huutajien jutuille, Bate jatkoi matkaansa.

***
Seuraava vastaan tuleva huone oli onneksi kahvihuone. Bate innostui. Hän juoksi kyseiseen huoneeseen. Se ei ollut kummoinen, yksi harmaa pöytä jonka keskellä oli kahvinkeitin ja kolme punaista tuolia. Yhdessä istui valkotakkinen ja silmälasipäinen Matoran joka luki lehteä. Toisessa oli kahvikuppi. Kolmas oli tyhjä. Bate otti itselleen kahvikupin, kaatoi kahvia siihen keittimestä ja huomasi keittimen täyttyvän samantien takaisin täyteen ja uuden kupin ilmestyvän tuolille.

”Hei.”

”Moro vaan.”

Tämä sentään puhui.

”Tiedätkö sen tunteen kun tuntuu että olisit hahmo roolipelissä jota ei ole liikutettu vuosikausiin koska hahmon kirjoittaja on ollut joissain ihmepaikoissa noin 2 vuotta ja tästä syystä et tunnu muistavan kuka tai mikä olet?” Bate kysyi Matoranilta.

”En, mutta mielenkiintoinen vertauskuva. Haluatko kertoa lisää?”

Bate hymähti. Ehkä hän oli hullu. Ehkä tämä kaikki oli vain unta ja hän oli oikeasti vain nukkumassa huoneessaan, johon hän oli mennyt hoidettuaan hoitajamatoranin kanssa ampumahaavaa ja unohtanut mitä sen jälkeen tapahtui. Ehkä hän oli Verstaassa hulluna. Ehkä hän ei edes ollut Bate vaan jokin dementoitunut olento joka luuli olevansa Bate. Mutta mitäpä siitä. Hänellä oli kahvia ja juttuseuraa.Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle pitkän tauon jälkeen.

”Otahan itsellesi toinen kuppi kahvia. Tämä on pitkä juttu…”

Ei ollutkaan hauska juttu.

Bio-Klaani

Oli tultu kotiin. Bate oli pirteänä. Hän oli nukkunut lähes koko matkan ja nyt pursui voimaa. Ei ollut nähnyt painajaisia tai muutakaan. Olo oli aika rento. Paitsi hänellä oli vieläkin kylmä siitä talvisesta pysähdyksestä. Ei ollut kivaa. Jotkut höpisivät Tongun kanssa jostain. Tulen Toa kuuli vain sanan Ämkoo, mutta päätti olla kuuntelematta.

Jotkut Matoranit tulivat silloin hänen luokseen.

”Kas yksi klaanilainen tuli kotiin. Oletko kuullut siitä?” puhuja oli punaista Rurua kantava punainen matoran, vähän lyhyempi kuin kaksi muuta seuralaistaan.

”Jaa mistä?”
”Siitä että Ämkoo liittyi Allianssiin”, keltainen Matoran sanoi.

”Heh-heh hauska juttu.”

Matoranit katsoivat häntä vihaisesti.

”Eh?”
Entistä vihaisemmin.

”Siis ei ollut siis vitsi.”

Tuon vihaisempaa Matorania ei Toa ollut koskaan nähnyt.

”Mistä lähtien?” Bloz saattoi kuulostaa huomristiselta, mutta ei ollut. Tämä oli vakavaa.

Yksi kolmesta, Komauta kantava musta Matoran rauhoittui ja puhui.

”Kun olitte matkoillanne. Ämkoo näytti olevan tosissaan. Adminit ovat vetäytyneet siitä lähtien, eivätkä ole puhuneet muille pahemmin.”

Matoranit jatkoivat matkaa. Bloz päätti mennä Verstaaseen miettimään asioita.

Siellä Gjarke taas rakenteli jotain. Mitäköhän tuo pieni ruskea Matoranin näköinen olio oli tehnyt täällä sen aikaa.

Bloz käveli siellä hetken aikaa, kunnes näki verhon. Toa tönäisi sen pois ja huomasi uuden haarniskan.

”Kappas, sinä olet ollut ahkera.”
”Mjöh.”

”Osaatko puhua?”

”Qwer-in sa’zar a ingros.”

”A-ha”.

Gjarke oli näköjään saanut Blozin viestin ja rakennellut siitä lähtien. Oli niin kova meteli, ettei siellä pystynyt keskittymään, joten Toa painui ulos.
Piharakennukseen päästyään, Matoranit eivät muusta höpisseet, kuin Ämkoosta.

Matoro kumppaneineen olivat jo hävinneet. Toa kysyi parilta Matoranilta neuvoa ja meni heidän perään.

Bloszar

Ilmaraptori

Maailma pyöri. Väärään suuntaan. Bloszarilla oli ongelmia. Hän oli ennenkin saanut telepaattisia iskuja, mutta ei tuon kaltaista. Hän oli onnistunut hetkellisesti olemaan normaalisti, mutta heti päästyään Ilmaraptorille, ne palasivat.

Illuusiot. Välillä hän oli kaupassa. Välillä Bio-Klaanissaan, omassa huoneessaan. Välillä Arkkienkelissä. Välillä metsäsässä. Välillä Ta-Metrussa. Tuo ei ollut hyvä juttu.

Toa otti käteensä linkkuveitsensä. Monikäyttöinen. Yksi sen voimista on Haun suojautumisvoima. Muut olivat luulleen sen olevan Blozin naamiovoima. Tai no siinä oli Haun suojautumisvoima. Liiallinen käyttö oli saanut sen jotenkin rikki.

Toa yskäisi. Ja naamio lähti samalla irti. Olo oli kurja. Piti ponnistella ylös. No, helpommin sanottu kuin tehty.

Mitäköhän Matolle ja Oraakkelille oli käynyt? Voittaneet Zumo-painijan? Kuolleet? Tulleet jotekin jännästi Ilmaraptorille Blozin tietämättä? Kaikki olisivat mahdollisia. Koska Toalla ei ollut aavistustakaan, missä Ilmaraptorilla hän oli.

Ääniäkään ei kuulunut. Joko kaikki olivat huljaa (mikä oli aika epätodennäköistä) tai sitten Bloszar oli kuuroutunut (mikä oli nyt aika todennäköistä, muttei suotavaa) tai sitten hän oli äänieristetyssä huoneessa (mikä olisi suotavaa).

Tai pian hän alkoi kuulla ääniä. Moottorin ääniä. Pienen pieniä ääniä.

”Hyvä. Ainakaan en ole kuuroutunut.”

Toa ummisti silmänsä. Yritti nukkua. Mutta hän näki vain Arkkienkelin tapahtumia. Ja kuuli Zumon naurua. Joten ei nukkumista.

Huone oli lakannut pyörimästä. Toinen hyvä asia.

Mitä hyvää Klaani on meille aiheuttanut? Bloz kysyi itseltään.

Kodin, ystäviä.

Sekä ystävän menetyksen, monia läheltä-piti-melkein-kuolin -tilanteita ja nämä pelot. Plus varmaan nämä oudot…

”Pää kiinni minä!” Toa huusi.

Ja pian hän tajusi, ettei huoneessa ollut ketään.

Bloz meni makamaan sängylle tai sängyn tapaiselle ja otti viitan naulakosta itselleen.

Meillä ei ole täällä enää mitään. Lähdetään Klaanista saavuttumamme kotiin…

”Mmh… hiljaa minä”, Toa kuiskasi ja nukahti.

Bloszar

Ilmatila

Hiljaisuus. Ja nälkä. Ja väsy.

Bloszar oli jälleen kerran alakuloinen.

”Taas olen alakuloinen. Surullinen. Masentunut. Vetäytyvä. Mitä vielä?”

Hän halusi lähteä. Pois. Kauas pois. Ajattelemaan. Häntä mietitytti. Häntä suretti.

Toa ei tiennyt kuka oli. Hän ei tullut Gulz Nuilta. Hänellä ei ollut Toa-tiimiä. Mutta pari asiaa Toaa ihmetytti. ”Mistä sain nämä laatikot? Tai miksi siedän vettä ja uin?”

Se muistinaattori, minkä Toa oli tehnyt, oli yhä hänellä. Hän voisi muokata sitä vähäsen. Sen toimintakykyä. Ja niin Bloz teki sen. Alkoi rakentaa siitä sellaista, että hän voisi paeta oman mielensä sisälle.

Siellä voisi parhaiten ajatella. Miettiä. Surea. Häntä ei nyt vähään aikaan tarvittu.

Vähän ajan päästä, Toa testasi sitä. Ja onnistui. Hän nukahti ja herätessään istui tuolilla.

Mieli

Se oli valkoinen huone. Jossa oli monia punaisia ovia. Toa avasi yhden. Ja näki itsensä pelastamassa Nutua rotkosta.

Kyyneleet valuivat Toan poskilla. Hän päätti sulkea oven.

”Se oli vain muisto. Voit vain katsoa sitä, et elää.” Tulen Toa ajatteli.

Bloszar avasi toisen oven. Se oli kamala. Hän näki itsensä Bio-Klaanissa, taistelemassa Nazorakeja vastaan, Nutun kanssa.

Ja sitten, kuului räjähdys, Bloz ei halunnut katsoa. Ja avatessaan silmänsä, hän näki itsensä, Nutun ruumiin kanssa.

Nyt niitä kyyneleitä varsinkin tuli. Mutta Bloz ei ymmärtänyt. Miksi hän katsoi sitten sen?

Toa sulki oven ja meni takaisin penkille.

[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

Ilmaraptori

Matoro kierteli käytvillä yövahtina ja kompastui.

”Mitä…” Matoro sanoi ja huomasi Bloszarin kuorsaavan maassa.

”…”

Mieli

Bloz istui tuolissa yhä, nojaten käsiin. Aina kun hän oli katsonut johonkin oveen, Toa oli nähnyt yhden surkean muiston.

Toa nostettua päätä hän näki yhden mustan oven. Varovasti Bloz avasi sen ja kompastui..

Hän oli viidakossa ja jostain syystä, Tulen Toasta tuntui, että piti juosta. Mutta miksi. Ja vastaus olikin selän takana.

Kävelevät siniset hait, joilla oli kädet ja niissä miekat, jahtasivat häntä.

”…”

Ja niin Toa lähti juoksuun.

Esteitä oli kyllä. Piti hyppiä onkaloiden yli, väistellä juuriita, ja haiden tikareita.

”Rakettisaappaita pyydän joululahjaksi…”

Hetki meni, mutta Toa tunnisti saaren. Se oli Voya Nui.

”Missä Nutu on?”

No, se vastaus oli vuorostaan oikealla. Pieni laavahaukka oli joutunut onkaloon.

Bloz juosi suoraan sitä päin ja auttoi Laavahaukan ylös. Paikalla oli muita laavahaukkoja, jotka nokkivat.

Toa otti Nutun syliinsä ja lähti taas juoksuun.

”Tämä ei ollut surullinen muisto. Ihme.”

Hait tekivät outoja sotahuutoja.

Mutta yhtäkkiä Toa kuuli iloisen äänen.

”Hei Bat, mitä kuuluu?”

”Tronie?” Toa ajatteli.

Se oli uskomatonta. Bloz näki Tronien nyt vasemmalla puolella, leijailemassa.

”Tämä on uskomatonta…”

[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

Ja hänen eteensä tuli valkoinen ovi, johon Bloszar törmäsi ja kompastui taas.

Valkoinen ovi oli kadonnut.

Mutta Bloz oli nyt iloisempi, kuin oli ollut pitkään aikaan. Hän oli nähnyt kaksi parasta ystävää, ehkä unessa, mutta silti. Ja voi nähdä ainakin toisen vielä uudestaan.

Kun hän oli lähtemässä pois mielestään, hän oli aivan varma, että oli kuullut:

Se oli lahja

Ilmaraptori

Toa heräsi tyytyväisenä. Iloisena ja energisenä, mutta…

”Mitä minä lattialla teen?”

Bloszar

Ilmatila, Ilmaraptori

Bloszarin makaili sängyssä. Hänen pitäisi nukkua, mutta uni ei tullut ja muutenkin uni tuntui olevan hänelle vieras nykyään. ”Kun on neljää päivää valvonut, miten voisi oikein nukahtaa?” Toa ajatteli. Hänelle tuli mieleen se admin, Tawa, klaanin yökukkuja.

”Apua, olen muuttumassa Tawaksi…”

Joten Bloz siis nousi ja lähti öiselle kävelyretkelle tässä laivassa. Muut olivat höpisseet höyryvoimasta. ”Höyryvoima, heh.” Tulen Toa ei ollut ikinä käyttänyt sellaista. Mutta raptori oli kyllä hienosti suunniteltu ja rakennettu.

”Se Keetongu, vai kuka nyt onkaan, apulaisineen ovat erittäin taitavia rakentajia. Ja suurin teknologinen osa on tehty höyryllä, mikä on vakuuttava taidonnäyte.”

Toan kierreltyä vähäsen, hän tapasi Matoron, joka oli öisellä vahtivuorollaan.

”Iltaa Bloz mikset ole nukkumassa?”

”Ei väsytä. On muita ajatuksia. Esimerkiksi se Makuta. En oikein usko sen tyypin olevan iloinen, kun saavumme.”

”Tarkoitat Abzumoa?”

”Miksi kaikilla ei-niin-hyvillä-ja-ei-hyvällä-tavalla-hauskoilla-tyypeillä on vaikea nimi?”

”…”

”Tajuat pointin. Minusta se Makuta on jotenkin, ovela. Hän ehkä saattaa tietää, että tulemme ja valmistelee ansaa.”

”Kuule, minäkin tiedän sen. Mutta tiedän sen myös, että kyllä me hänet löydämme ja pelastamme ystävämme. Siinä samassa voimme pistää myös sen vanhan hirviönaaman katumaan, mitä teki.”

Mato oli itsevarma asiasta, Bloz ei yhtään. Toa päätti jättää yövartijan rauhaan ja jatkoi matkaa. Vähän ajan päästä tuli näkyville maassa lojuva 1034.

Tulen Toa tunsi suurta vihaa Nazorakeja kohtaan. Heidän takia Nutu oli kuollut ja Tronie vangittu. Mutta se ei hyödyttäisi mitään, vaikka Bloszar purkaisikin vihaansa tuohon Nazorakiin. Se nukkui.

”Herätys torakka. On asiaa.”

Torakka heräsi ja katsoi Toaa ihmeissään. ”Mitä sinä haluat?”

”Minä kysyn, sinä vastaat”, Bloz yritti kuulostaa ja näyttää vihaiselta, mutta se ei onnistu väsyneeltä.

”Tuo sinun ärtyinen kovistelija-juttusi ei mene läpi.”

Hitto, Toa ajatteli. ”Kumminkin, missä Rautasiipi on?”

”Mistä minä tietäisin? Jos et sattunut tietämään, olen kykkäillyt laivallanne jo aika kauan, ilman yhteyttä toisiin Nazorakiin. Se voi olla missä tahansa.”

”Aivan, niin tietysti”, Toa sanoi ja poistui. Matokaan ei ollut enää samalla paikalla, joten Bloz meni suoraan tutkimusretkelle.

Täällä voisi olla hylättyjä laitteita, joista voisin värkätä jotain hyödyllistä, mitä voisi käyttää pelasusretkellä, Toa ajatteli.

Spoileri ValitseNäytä

Bloszar

BKS Hildemar, Blozin hytti

Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.

Sen nimi olisi ”muistinaattori”. Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.

”Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani.”

Se käynnistyi. Ja toimi.

Metru Nui, kauan sitten

Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.

Bloszarin miekka oli viety.

He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.

”Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?” skakdi kysyi.

”Viekää muiden vankien luo.”

Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.

Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.

Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.

”Anna piirrustukset tänne!” kuului huuto hänen takanaan.

Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.

Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.

Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.

Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.

Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.

”Nui-haarniska?” Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:

”Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi.”

Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.

Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.

Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.

”Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!” hahmo sanoi ja hyökkäsi.

BKS Hildemar, Blozin hytti

Epäselvää… kone sanoi.

”Toimi!” Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.

Metru Nui, kauan sitten, jälleen

Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.

”Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa.”

”Mitä tarkoitat, Curnuttaja?”

”Et tule muistamaan tästä mitään.”

”…”

Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.

Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki ”oikeat” Matoran-muistosi, olkoot kadonneet… Toa kuuli.

BKS Hildemar, Blozin hytti

[I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.

Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.

Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.

Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.

Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.

Spoileri ValitseNäytä

Bloszar

BKS Hildemar

Bloszar oli hytissään. ”Joo, heti kun minä menen hakemaan sitä kristallisirua, saamme tietää, että se oli huijausta.” Mutta ei nyt ollut aikaa vitsailla, ei edes itsekseen. Ryhmä oli nyt menettänyt puolet, ja olivat menossa kotiin päin.

Mutta mitä he siellä tekisivät? Istuisivat, olisivat surullisia ja kuuntelisivat muitten valitusta. Toisaalta taas, kellään ei ollut ideaa, miten saisivat ryhmänsä takaisin.

Ja mitä adminit sanoisi? Mutta, tuskin hän sinne menisi, ei hän edes tuntenut heitä. ”Yksi taisi olla Gurdiun, tai sinne päin”, Toa ajatteli.

Hän väsytti. Mutta nyt olisi huono hetki nähdä joko painajaisia, tai muuten hulluja unia. Viimeksi Bloz oli unessaan juossut metsässä haita, joilla oli kädet, jalat ja aseet, karkuun. Toisaalta, Toa ei ollut nukkunut vähään aikaan hyvin, ja matka olisi muutenkin pitkä. Joten hän painui petiin, ja nukahti pian.

Uni

Hän ei ollut metsässä. Hyvä, sitten olisi ollut seitsemäs kerta tällä viikolla. Hän oli saarella ja näki ympärillään paljon Toia taistelemassa kummajaisia vastaan.

Hän onnistui juuri ja juuri väistämään jonkin punaisen Skakdin iskun.

”Kuule irvileuka, jos ratkaisisimme kiistamme korteilla?”

”Hieno vitsi Toa. Saat nauraa ennen kuolemaasi. Mutta älä huoli, tämä on pian ohi.”

”No ei sitten”, Toa sanoi ja ampui nopeasti tulipallon miekastaan. Skakdi ei ehtinyt väistää sitä ja kaatui maahan. Mutta nousi pian ylös, Tuli ei häntä kovinkaan paljon vahingoittanut.

”Mikäs nimesi muuten oli? Hukuih? Hakuhr? Hokop?” Toa kyseli.

”Hakann. Ja hyvä kun kysyit. Haluan sinun tietävän, kenen nimeä huutaa ennen kuolemaasi.”

Taistelu jatkui jonkin aikaa. Hakann yritti päihittää Toan sähköiskuilla, mitkä tulivat hänen Laavalaukaisimestaan. Toa otti silloin Kivinuijansa esiin ja onnistui lyömään Hakannin sillä.

Mutta yksi voitto ei paljoa auttanut. Tuhansia erilaisia olijoita tuli. Bloz muisti jonkun toisen Tulen Toan johtaneen heitä. Yksi niistä olijoista hyökkäsi hänen kimppuunsa. Sitten pimeys, huutoa, hetkellisiä näkyjä sodan tapahtumista, ja herääminen.

Blozin hytti

Toa heräsi säikähtyneenä. Hän tiesi, ettei tuo ollut uni. Se oli muisto. Hän tiesi sen joskus tapahtuneen, muttei milloin.

Toa kumminkin tiesi, missä se tapahtui. Metru Nuilla. Siellä ehkä kaikki selvenisi. Kaikki muistot ja ne hullut painajaiset.

Spoileri ValitseNäytä

Bloszar

Pinnan alapuolella

Veden alla oli hiljaista ja rauhallista. Bloszarille tuli kaloista mieleen Tronie. Hän alkoi jälleen tuntea surua. Ja hänestä tuntui, ettei ollut oikein uida, rentoutua ja nauttia elämästä, kun hänen ystävänsä oli vangittu Rautasiivelle.

Mitäköhän nyt tapahtui muille Klaanilaisille? Toa ei ollut kuullut Sugasta, Joysta, Matorosta tai siitä Matoranista, jonka nimeä Bloz ei koskaan muistanut. Ei kai yhden sirun hakeminen diploomaattisesti kestänyt kovin kauaa?

Toaa päätti olla vielä hetken veden alla. Hän sukelsi alaspäin ja huomasi pieniä kaloja menevän hänen ohitseen. Niistäkin tuli mieleen Tronny.

Bloz päätti katsella vähän ympäriinsä. Näkyi kaikenlaisia koralleja, erilaisia vesiraheja, vesikasveja ja… laiva.

Laiva oli näköjään uponnut tänne. Se näytti olevan rakenteellisesti heikko, eli tarpeeksi voimakas merivirta pystyisi kuljettamaan sitä. Laiva näytti olevan ikivanha. Mitäköhän sen sisällä olisi?

Toa ui sen luokse ja tajusi ilman olevan vähissä. Pintaan oli kymmeniä metrejä, ilma loppuisi naamarista pian. Bloz ui laivan alle, siinä toivossa, että siellä olisi jokin sukelluskello tai vastaavaa.

Mutta sen sisällä oli vanhoja ilmanaamioita, samanlaisia, joita Bloszar käytti. Pikaisesti hän otti yhden, mutta jos laivalla olisi ilmanaamioita, siellä voisi olla muutakin.

Yksi kuollut Ta-Matoran kellui. Näköjään hän ei ollut ehtinyt poistua laivasta.

Pari Le-Matorania näkyi vähän matkan päästä. Toa ei tiennyt, mikä tämä laiva oli ,ehkä se kuului saaren munkeille, mutta mikään ei liittynyt siihen. Toa oli nähnyt, kuinka ne munkit pukeutuvat, eikä yksikään näistä ollut pukeunut samanlaisiksi.

Ja munkit olisivat varmasti ja hakeneet kaiken tarvittavan täältä, eli tuskin laiva kuului heille. Mutta kelles sitten?

Vähän ajan päästä, vastaan tuli pieni ovi, kannen alla, ja Toa avasi sen. Ilma veti hänet sisään nopeasti ja vedenmyös. Bloszar sulki oven todella nopeasti ja huomasi huoneen olevan ilmatiivis. Vesi ei yltänyt kattoon asti, siinä välissä oli vähän tilaa. Toa ui siihen nopeasti ja otti ilmaa.

”Tuntuupa mukavalta”, Toa sanoi, laittoi ilmanaamion takaisin päähänsä ja alkoi katsoa tarkemmin huonetta.

Paljon laatikoita oli. Toa kurkisti yhteen, avasi sen kannen ja huomasi siellä olevan ikivanhoja aseita. Toisessa oli osia, kuin vanhaa teknologiaa. Ne eivät olleet ruostuneet, se ihmetytti Toaa.

Bloszar avasi monia laatikoita, jokaisessa oli vähän osia, tai aseita. Yhdessä, vähän paksummassa ja painavemmassa, oli kypärä. Toa otti sen ja kolme laatikkoa mukaansa. Hän sitoi ne kiinni narulla, jonka oli löytänyt seinältä, ja lähti ylöspäin, kohti laivaa.

***

Tulen Toa ehti juuri ja juuri pinnalle, sillä happi oli melkein loppu. Bloz ui takaisin laivalle ja vei laatikot hyttiinsä. Hän vähän aikaa päätti rakennella. Kypärä oli ainoa, joka oli hyvässä kunnossa. Toa kokeili sitä päähänsä ja se tuntui sopivan oikein hyvin. Ehkä olisi aika lopettaa naamionkäyttö, eihän sitä Bloz koskaan käyttänyt.

Osat olivat erittäin hyviä aseiden valmistamiseen. Niitä Toa oli juuri tarvinnut. Toa avasi viimeisen laatikon ja siellä oli haarniskan osia. Toasta tuntui, että hänen nykyinen haarniskansa oli liian painava. Nyt olisi hyvä aika korjata asia.